Produced by Tapio Riikonen

METSÄ-KUKKIA

Runon ja Proosan

Kirj.

LIETO [Antti Mäkinen]

Tampereella, Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1884.

SISÄLLYS:

I. Runoa:

Elias Horebilla. Runoelma V:ssä osassa
Häälauluja
Jumalista

II. Proosaa:

Joulu-yö
Joulunenkeli
Uuden-vuoden Ukko
Metsä-ruusu
Puolukka
Hirundo Heraldika
Sinivuokko
Kielonen
Kuusen alla, iltama hiiren pesässä
Tulipalo

I.

RUNOA.

ELIAS HOREBILLA.

Runoelma V:ssä osassa.

I.

(Kallioluola, jonka aukeama on Horebin huipuille päin: etäältä häämöttää siintävä harjanne, jonka hartioilla pilvien usvainen verho ja lakeella valkea lumivilla väikkyy.)

Elias (istuu luolan perällä, katsellen ulospäin Horebia kohden).

Kuolla paremp' oisi elämää,
Mi murhaa hirveämmin raatelee,
Ja haudaks' sopivainen seutu tää,
Joss' elo luonnon iki-vaikenee:
Niin, tuossa luolan kivipermannolla
Sais luuni valjeta, ja ainiaan
Minulta rauhass' Israeli olla
Ja papit palvella sais — Baaliaan.

Niin, Baalia tää tuhma kansa,
Astarothin luonnon-palvelusta
Suosii; — ihmislapsi rinnassansa
Tuntee tulen, mik' ei sammutusta
Maasta saada voi — ei tähtitaivas
Tuhansin mi tuikkivaisin silmin
Kuulakasna päämme päällä kiiluu,
Lähettää voi tiedon kirkkautta,
Mikä povess' asuvaisen hengen
Rauhoittaisi: aina sydän kaipaa,
Aina tyydytyst' on vailla sielu.
Niin on henki hengest' iki-luojan,
Elämästä eine ihmisehen
Jäänyt; siksi aina Jumaluutta
Palveliansa ihmissydän tahtoo.

Mutta, koska ainoa ja suuri
Jumala ja luonnon luova Herra,
Itse ilmestyypi, ilmoittaapi,
Mit' ei milloinkaan vois ihmisnero
Keksimällä keksiä, kun Luoja,
Kaiken alku, Oleva ja Ollut,
Ijankaikkinen ja loppumaton
Käsittämätön ja kaikkivoipa
Ilmestyksen kautta ilmi tuopi
Pyhän tahtonsa ja ihmiseltä
Kuuliaista palvelusta vaatii,
Silloin ihminen ei kuulla tahdo;
Silloin Jumaluutta ainoata,
Joka laskenut on perustuksen
Luonnon rakennuksen, rajapiirit
Vetänyt — ja itse ihmishengen
Sytyttänyt omast' elostansa,
Häntä silloin uskoa ei tahdo
Halpa ihminen — vaan kallioille
Nousee, vihantain puitten alle
Astuu, uhriansa suitsutellen
Luonnonvoimille, ja kuvan luopi,
Jonka loiste, taitavasti tehty,
Omaa tekijäänsä ivaileepi.

Kumma tämä ihmisen on oikku:
Eikä viisahaksi tämä kansa
Konsa — eikä paremmaksi muutu.
Sillä niin jo sama niskoittelu,
Sama vastahakoisuus ja kiero
Kankeus ja kuuliaisen hengen
Puute oli heillä, koska nöyrä
Moses Herranpalvelija johti
Heitä orjuudesta Egyptistä.

Kas, nyt tuolla näen Herran vuoren
Horebin, sen tuimat lumihuiput,
Joilla pilvessä ja tulenliekin
Patsahassa Herra puhutteli
Häntä, pimeyskin tulta iski,
Pimeäksi sydän-päivä muuttui,
Koska Herran kunniasta taivas
Täytettiin ja järähteli vuori,
Järähteli, huokaeli tanner,
Salamoitsi paksu, synkkä ilma,
Pimeys niin synkkä, josta loiste
Polttavainen, kirkkaus ja liekki
Leimahdellen, pilvenhulpioita
Punahohtehessa, kulta vyöllä,
Mustan, ammottavan, äärettömän
Kuilun syvänteestä välähdellen,
Huuhtoeli; vuori, vavahdellen
Perustuksiansa myöten, halkes,
Kallio, kuin lasipallot, lensi
Kappaleiksi; mutta ääni Herran
Jylisten ja pauhaten, kuin koski.
Taikka pitkäisenä jyrähdellen
Pyhät laki-sanat, liiton-sanat
Lausui, lausui kaiken kansan kuullen,
Kansan, joka seisoi vuoren alla,
Vapisten ja hiljaa rukoellen:
Sillä Herran kiivauden ääni,
Tulen liekki pimeyden yöstä,
Sekä vuoren värinä ja suuri
Soiton pauhu kansan peljästytti.

Silloin tunsit Jumalasi, kansa!
Silloin majesteetin kaikkivoivan
Eteen maahan lankesit ja nöyrä
Herran-palvelija Moses yksin
Astui vuoren vapajavan päälle
Astui pilven mustaan iki-yöhön:
Siinä yössä valkeus on Herran,
Siinä kätkee kuolevaisen silmän
Nähtävistä kuolematon Luoja
Suuruutensa, jonka kirkkautta
Elävin ei silmin nähdä voisi.
— Voi! Kun muistan työsi suuret, Herra!
Joita tämä kansa, orjuudesta
Kulkiessa koki, koska aallot
Kuohuvaiset nieli ratsujoukot
Faraonin, mutta sinun kansas
Kastumatta kulki aallon halki,
Koska torven pimeydess' itse
Tulipatsahana liehuvaisna
Kirkkautes johtajaksi annoit,
Taikka päivin, pilvivaunuiss' ollen.
Mustan peittehesi oppahaksi
Kautta korven hiekkameren kuivan,
Joss' ei tietä ollut, tieksi tehden
Jäljettömän erämaankin aavat;
Pieni, niinkuin hiekkajyvä maassa,
Jossa hiekka, tuhatmiljoonissa
Lukematon, määräämätön, aina
Karttuu, meren tuoden varojansa
Näkymättömiä helmass' aallon.
Niin on pieni ihmislapsi myöskin
Sinun kaikkivaltaas verrattuna,
Joka sanoi: ja se tapahtuupi,
Käsket vainen: niin se on jo tehty.

Kuitenkin tää kansa, jossa kaiken
Ihmissuvun taidan tutkistella,
Nähdä oman povenikin taidan,
Tämä kansa on, kuin hullun koiran
Purema, mi raivoisasti syöksyy
Avosilmin turmioonsa, nauraa,
Itkee, huutaa, hyppelee ja soittaa
Ilolaulujansa, repiessä tuskan
Tuiman sydänmunasia: kaikki
Maa ja taivas vainen pyörii, kiertää
Silmiss' onnettoman, kun hän viimein
Raivopäisnä kosken kuohuvaisen
Vaahtovaippaan peittää tuskiensa
Raateleman rinnan, taikka meren
Möyryväisen ärjy-aaltoon hautaa
Haavat, joit' ei paranna, ei poista
Taito haavurin, tai rohtoniekan.
— Sillä aina yhtä kovakorva,
Aina yhtä typerä ja hurja
Ollut on ja on tää kansa nurja.

Vaikka Moses sille taivaan leipää
Herralt' antoi, taikka paahtehessa
Virvokkeeksi vettä kalliosta,
Taikka Josua kun julmat voitti
Pakanat ja miekan terä särpi
Verta Midianin, Amalekin,
Koska Gideon ja Jefta uljas
Päästi heidät orjan ikehestä,
Taikka Samuel kun Saulin heille
Kuninkaaksi voiteli, ja David
Goliatin surmas, veri vuosi
Vihollisten — kaikki nämät nähden
Kansa, kuni konsa umpisilmä,
Herran käskyt unhoittaapi: surma
Musta surma jo on niellyt kaikki
Profeetat — ma yksin heiltä pääsin.
Oi, ma kuolla tahdon; kansan hurjan,
Kun ei kuule varoitusta Herran
Tuomiota kuulla täytyy kerran.

II.

Elias (Samassa asennossa).

Katsellessain tuossa Herran vuorta,
Jonka kiirehellä lumivilla,
Tuhkaharmaa hartioilla pilvi
Läikkyy, — muistan vuorta Juutaan maassa,
Muistan Hermonia. — Kuinka armas
Sit' on nähdä, koska aamun kultaa
Aurinkoinen kylvää harjanteille,
Joille härmätimanttien loiste
Luopi kukkaa vitivalkeaista,
Taikka yöhyt antaa jäiset ruusut,
Joit' ei konsa päivän säde lämmin
Sulaa, taikka lounas-tuuli liehdo;
Kuinka kirkas valkeainen otsa
Kohoaapi sinitaivahalle,
Eikä pilvihuntuun konsa peity,
Niinkuin alempana vuoriryhmät,
Joita synkkä, paksu pilvi verhoo.
Sitä muistan; vielä muuta muistan:
Muistan laakson jylhän, mutta kainon,
Ihanaisen, vaikka musta peite
Varjo ikitumma varjostaapi
Lehmuksien kätköss' alla vuoren
Kumpuavan veden kulta hetteen,
Jonka silmä kirkas kuvastaapi
Kuoren valko-otsan — lehdon tumman
Muistan tuon, joss' aina soittaa tuuli
Suhistellen sadun kanteleista,
Aina laulaa linnut öin ja päivin.
Siellä monta monituista kertaa,
Poika ollen pieni, pilpatellen
Kävin kanssa emoseni armaan,
Jonka sini-silmäss' avotaivas
Loisti pilvetön, kuin sydänpäivä,
Mutta otsan kirkas valkopinta
Valkeampi lunta Hermonilla.
Oi, mä silloin olin lapsukainen,
Vähän tiesin; mutta armahainen
Äiti koska rukouksen siivin
Ylentyä surun taakan alta
Tahteli, hän aina sinne riensi,
Siellä tammen, taikka lehmusmetsän
Ikirauhaa henkiessä sitten
Polvistunna heitti huolten taakan:
Silmä harhaellen Hermonilla,
Ikikirkkautta kohti nousten,
Aatos maassa, jossa uppo-outo
Kaikk' on puutos, vajavuus ja murhe.
Silloin minä hänen rinnallansa,
Katseheni kau'as Hermonille
Teroittaen, itkin, kun hän itki,
Iloitsin, jos riemua hän nautti,
Noin kun eli emo; kun hän kuoli,
Muistin häntä: kuten hänkin, riensin
Lehdon helmaan, rukoilin ja itkin.
Vaan kun itkin, katso, kirkkautta
Kuvasteli loiste Hermonilla.
Minä miehistyin ja povessani
Heräs outo voima, uusi into:
Kirkkautta kautta kyynelteni
Kimelteli paiste Hermonilla.

Oi! jos voisin olla suuri, uljas
Niinkuin vuori, jonka valko-otsa
Ain' on yhtä pilvetön ja kirkas,
Yhtä korkealla taivahalla,
Sieltä tyynest' aina alas katsoo
Pientä, pilvellistä vuoriryhmää!
Niin mä silloin aattelin, ja: katso!
Taivas välähti ja tulta iski,
Tanner vankka vavahteli — Herran
Äänen silloin kuulin ensi kerran.
Peljästynyt luonnon säikähdystä,
Tahdoin, kuten muinoin kerran Mooses
Paeta ja piilouta luota
Jumalan — kai ainiaaksi kuolla.
Mutta Herra minut kutsumalla
Profeetaksi, käski kuninkaille
Saarnata ja johtaa opetusta.
Näin ma tehtiin tomun halvan lapsi
Herran profeetaksi, saarnaajaksi,
Jonka vääjäämättä, väistymättä
Totuus julki lausuttav' on aina
Kuninkaille, kansain valtiaille,
Köyhimmälle aasinajajalle.

(Luolan perältä kuuluu vieno kanteleitten, harppujen ja muitten soittokoneitten säistämä köörilaulu; selvästi kuuluu seuraavat värsyt Mooseksen virrestä):

Niinkuin vuotaa vuolas virta,
Herra heitä vuodattaa;
Kankurin kuin piukkii pirta
Sukkulainen suikahtaa
Ihmislapsen päätyy päivät:
Eipä viillä vihantaa
Viikate sen vinheämmin
Ruohon kukka-purpuraa.

Vihasi, oi Herra, meitä
Niittelee ja lopettaa
Koska täältä iki-teitä
Musta henki taluttaa:
Nopeasti, niinkuin varjo,
Taikka uni unohtuu,
Valta vaipuu valtiaankin
Koska Herra vihastuu.

Elias (myrskyn ohimentyä).

Sinä, Herra! puhut voiman kieltä,
Sanatonta, mutta väkevää.
Toiminta ja teko sanojasi,
Joiss' on henkeä ja elämää.
Käskystäsi hedelmänsä kantaa
puut ja metsä riistan synnyttää,
Sanas kautta pelto viljan antaa,
Meri alta aallon työnnältää,
Aartehensa, antiluojat vuoren
Kätköt kallioista kaivelee,
Sanas keväimen luo ikinuoren,
Vesamaille vedet johtelee,
Tukitutkin elon avaa suonet:
Vehmas touko vehryt tohisee;
Karun kallionkin kylmä pinta
Sanas voimasta saa kukkimaan,
Samoin sanas kautta ihmisrinta
Toivon kukkia saa uudestaan.
— Mutta vaikka kaikkiluova sanoo
Sinusta näin kyllin todistaa,
Kuitenkaan ei paras käsi-alas
Tahdo kunniaasi tunnustaa.
Teko tekijäänsä tuomitseepi
Luojan luotuhunsa sekoittaa:
Hän, mi maitaan kaiken hallitseepi,
Tyhmän sallimuksen nimen saa,
Taikka luonto, itse Luojan luoma,
Jumaluuden arvon anastaa.

Vaan et sinä liiku tuulispäissä,
Vihuriss' et lennä yli maan,
Vaikka voimasi on kyllä näissä,
Niinkuin kaikkialla, ainiaan.
Niinkuin laivuri, mi lakkipäillä
Lainehilla purtta lentävää
Öisin ohjaellen myrskysäillä,
Silmin merkkitulta tähystää,
Niimpä sinä viisautes määrän
Aina muistat: kansat, kuninkaat.
Voimalliset valtakunnat, taikka
Taistelevat pikku ruhtinaat
Useita on tarkoitustes työssä
Tietämätönnäkin ollessaan
Sinun tahtos johtopäätöksistä,
Joihin suljet lapsukaiset maan.

III.

Ja maanjäristyksen perästä tuli tulta eikä Herra ollut tulessa.

Elias (istuen luolassa).

Kuinka turhat ovat ihmislapset,
Kuinka ahtaat heill' on ajatukset!
Suuruutta he muka tavoittavat,
Vaikka ajelevat unikuvaa,
Jonka tyhjyyttä jo lapsi nauraa.
Kuitenkin he oman suuruutensa
Kuunvalossa itseänsä paistaa,
Eikä muista alku-aurinkonsa
Valovirtaa, josta poikenneena,
Pimeässä haparoiden, heidän
Suuruutensa vesirakko, saaden
Paljon tyhjää tuulta kuorehensa
Paisuneena pullistuu ja — halkee.
Näin he sentään ylvästellen kerskaa:
Meill' on tieto luonnon lukituissa
Kammioissa piilevistä syistä,
Ihmishenki tunkenut on sinne,
Jost' ei tullut tietä tietohomme.
Ihmis-nero keksinyt on neuvot,
Joilla perustukset salatuimmat
Silmä hengen tutkistella saapi.
Luonto selviää, kuin kuvakirja,
Jonka päärmehessä riimusauva,
Salakirjoituksen loihtusormi,
Kau'an kätkettynä keksimättä,
Lukijaansa löytämättä piili.
Mutta aina syvemmälle tunki
Silmä tutkijain ja kerran taasen,
Tutkiessa, tuumiessa, selkes
Piirtokirjoituksen salakieli:
Hämäryyden hämähäkinverkon
Läpitse nyt tiedon tie on auki,
Poiss' on este, henki työhön käyden
Uutta kohden voittoa ja uutta
Valon valloitusta innokkaammin
Voipi pelkäämättä perustella.
— Niimpä tiede, luonnon salasyitä
Tutkimalla, kerran voiton saapi.
Näin he kerskaellen, ylistellen
Oman viisauden valta-suonta,
Jonka korkeutta ihmiskunta
Muka kaikist' edistyksen töistä
Kiittäköön; vaan viisauden alku,
Kaiken olevaisen olemuksen
Perussyy ja itse luoma-nero
Unohtaen hyljätään; ja niinkuin
Tulen luomataito, takomalla
Mannun antimista ihmiselle
Tuhansia tarvekappaleita
Luova, väärin käytettynä väärän
Suunnan saa ja jumalaksi tehdään,
Niimpä viisas, omaa henkeänsä
Jumaloiden, ylpeyden myrkyn
Imee itsehensä, ajatellen:
Ihminen on oma jumalansa.
Eikä niistä töistä, joita julki
Jumala on auttanut ja aina
Yhä auttaa, jotta ihmiskunta
Edistyisi yhä sillä tiellä,
Jonka Hän on asettanut tälle
Maailmalle — niistä töistä, joita
Paitsi Herran ikiviisautta
Ilmoille ei ikänänsä loisi
Ihmisvoima, niistä ei saa Herra
Nöyrää kiitosta, vaan kiittämätön
Ihminen, kuin hurja aasinvarsa,
Nostaa päänsä, juoksee ääretöntä
Jumalaansa vastaan, kunnes kurja,
Niinkuin tähti, joka radaltansa
Syrjähtyy ja avaruuteen joutuu,
Joss' ei ole muu, kuin äärettömyys
Tyhjä, pimeä, mi kappaleiksi
Tuhansiksi tomuhiukkasiksi
Särkee — niimpä turha ihmishenki
Särkyy ääretöntä etsiessä
Ulkopuolla uskon jumaluutta.
Mutta heitä Herra taivaastansa
Hallitseepi, heidän kulkuansa
Johtaa käsivarsi kaikkivoipa,
Kunnes päättää pyhät tuomionsa
Ihmisparka! jospa nöyryydessä
Ymmärtäisit niitä teitä käydä,
Joita Jumala on säätänynnä!
Silloin vasta suurta viisautta
palvelisit, silloin vasta saisit
Nähdä Herran ikipäätöksissä
Valon, jot' ei harhaantunut henki
Koskaan oman aistin tarkkuudella
Taida nähdä: silloin kansakunnat
Suuret, niinkuin halvan kerjäläisen,
Taikka korven jalopeuran uljaan
Yhtä viisaasti, kuin onkimadon,
Tuskin olevaisen ilman sääsken,
Näkisit sa hallituksi aina.
Silloin luonnon suuri oppikirja
Sielulles sais huvin, siunauksen;
Silloin epäuskon asemesta
Luottamuksen lujuus vahvistuisi.

Mutta, itsepäinen pikku mailma,
Ihmisrinta, rikoksien loukko!
Kuinka itsekkäisyytesi juuret
Syväll' olentomme perustusten
Lonkeroissa kätkettyinä kasvaa!
Ne on viattoman hurskauden,
Jumalisen nöyrämielen alla,
Laki Moseksen ja Herran käskyn
Ulkonaisen noudatuksen kuori
Sille lainaa kiisto-pukimensa;
Puhdas, niinkuin enkeleitten verho,
Näkyväinen toiminta voi olla,
Kuitenkin voi pimeyden henki,
Rikoksien ikimustass' yössä
Kasvatella sielun ylpeyttä.

Sydän, sydän: sinne katsoo Herra,
Eikä kukaan muu voi sinne nähdä.
Siellä sydämmess' on synnin juuret,
Sydämmess' on asuinsija Herran.

IV.

Ja tulen perästä tuli hieno tuulen hyminä. Koska Elias sen kuuli, peitti hän kasvonsa hameellansa ja meni ja seisoi luolan ovella: ja katso, ääni sanoi hänelle: mitä sinulla tässä on (tekemistä,) Elias?

Kuinka voipi kaksi tunnett' aivan
Vastakkaista olla rinnassamme:
Toinen luoma Jumalan on: taivas,
Toinen: helvetti on oma työmme!
Aivan niinkuin, koska koorilaulun
Vieno, humiseva jälkisoitto
Värähdellen templin kammioissa
Hiljaa vaipuu, sekä kanteleitten
Väräjävä helähdyskin kuolee;
Ilta-laulu vaikenee ja harras,
Pyhä huokaus ja rukouksen
Tuli kaikiss' esineissä liehuu,
Sanatonna, mutta voimallisna —
Niimpä, koska itse armon Herra,
Jumaluuden suuri majesteetti,
Lähenee ja rakkaudellansa
Puhtahalla sielun sulattaapi:
Sielu äänetönnä, ihmetellen,
Sulaa sanattoman rukouksen
Tuless' eikä muuta voi, ei tahdo,
Kuin on tunnustuksen häpeässä
Maassa madella ja, polttavaisen
Katumuksen katkerinta lientä
Nieleskellen, armon paahtehessa
Nöyryytensä syvyytehen uppoo.
Silmä peitettykin huikeneepi,
Kirkkautta katsoessa Herran
Jokainen on henkäyskin silloin
Tunnustus ja kiitoslaulu nöyrä,
Pelkoa ja pyhää rakkautta
Puhuvainen — vaikka vaiti ollen.

Elias (Tuulen vienoinen suhina).

Hiljenen, kuin humu tuulen,
Niinkuin soitto enkelein,
Ääni vieno, jonka kuulen:
Koorilaulu serafein
Värähdellen kautta ilman
Ikihieno helähtää —
Herra läsn' on voimassansa;
Vaiti suu, ja alas pää.

(Astuu luolan suulle ja peittää kasvonsa).

Kunnianpilvi.

Niinkuin pilvi vieno,
Käypi henki hieno:
Luonto vapisee.
Armon nautinnosta,
Hengen suutelosta
Aine hiukenee.

Näkymätön, voimassansa
Kaikkialla nähtävä
Herra, kiivaudessansa
Kuolettava elämä.

Niinkuin savupilvi
Siniverhollaan
Peittää päivän tulta,
Liukuu yli maan,
Niimpä Herran kunnian ja voiman
Verho, pilvi-peite, varjoillaan
Herran kirkkauden polttehelta
Sinivillaan peitteleepi maan.

Ääni:

Mitä sinulla tässä on Elias?

Elias:

Olen kiivaellut Herran Sebaothin
Tähden: Israeli Häntä palvelkoon.
Mutta hyljännyt on kansa liittos, Herra!
Maahan kukistetut alttarisi on,
Profetasi kaikki surmannut on miekka,
Yksinäni raukka pääsin pakohon.

Ääni:

Palaja tietäs myöten Damaskun korpeen: mene ja voitele Hafael Syrian kuninkaaksi. Ja voitele Jehu Nimfin poika Israelin kuninkaaksi: ja Elisa Saphatin poika Abel-Mehalasta, voitele profetaksi sinun sijaas. Ja tapahtuu, että se kuin välttää Hafaelin miekan, sen tappaa Jehu ja se, kuin välttää Jehun miekan, sen tappaa Elisa. Mutta minä jätän seitsemän tuhatta Israeliin, kaikki polvet, jotka ei kumartaneet Baalia ja kaikki suut, jotka ei hänelle suuta antaneet.

V.

Elia (ulkopuolella luolaa, Horebin huipulla, josta hän katselee yli äärettömän hiekkameren Syyriaan päin).

Niinkuin Mooses, Neebon harjanteilla,
Maata luvattua tähystellen,
Tunsi voiton riemukangastusta,
Johon ikävän ja tuskan tunne
Sekottui, kosk' ainoasti kaukaa
Hänen sallittihin silmäellä,
Mitä toiset nauttiakkin saivat. —
Niimpä aina ihmisen on tunne
Sekajuoma, johon katkeruutta
Riemua ja tuskaa hämmennellen,
Eri määrät eri aikoin' antaa
Isä kaikkivoipa; sovituksen
Näistä sielu silloin saavuttaapi,
Koska loppuu tämä vaihe-aika,
Tämä kaksipuolisuus kun hengen,
Hyvän, pahan taistelu ja sota
Olentomme syvyydessä päättyy.
Mutta sitä ennen täytyy meidän
Yhä kestää, vaikka kappaleiksi,
Tuhansiksi sirusiksi särkyy
Moni ilon-jänne povessamme,
Moni surun syvä haava kuortuu,
Revetäkseen kerran kipeämmin,
Tuskan polttavalla voitehella
Parannettavaksi; aika julma
Painaa vainen päälle taikinansa,
Unhotuksen jyväsistä tehdyn,
Mikä unijuoman kaltaisena
Tosin ensin lievittääpi tuskan
Mutta taasen ilmipuhjenneena
Syytää kahta mointa kauheamman
Kivun läpi ydinten ja luitten. —
Niin nyt minäkin, kun tuomioita
Herran ajatellen, lähden tästä,
Tunnen riemua ja suruisuutta.
— Israelin syvän mätähaavan
Rangaistuksen miekka iskullansa
Veristää, ja verihaavaks' saanut
Ihovamma väleen paraneepi.
Niin voi Herra hurjat kansakunnat
Veri-tuomioilla taltutella,
Siten kirjoittaa Hän päätöksensä
Kautta kalvan aikakirjan lehtiin,
Noihin, joissa kaikki teot säilyy
Mailman alusta sen viimehetkeen.
— Voi sun viisauttas, Herra Suuri!
Pientä, kuolevaista käytät kättä
Miekan iskijänä, ihmislasta
Tuomioittes toteuttajana,
Pieni, voimaton ja kuolevainen
Asehena ompi Kaikkivallan!
Israeli, monasti sen nähnyt
Olet nähnyt, monasti on Herra
Ihmetöitä keskelläsi tehnyt,
Kuinka monta koetusta vielä,
Ennenkun sun tylsä typereytes
Omaksensa opin omistaapi
Sydän-verin ostetun? Oi koska
Vihdoinkin sun ylpeytes nöyrtyy,
Kuuliaisna Herran käskyn tietä
Käydäksesi? Kuka tämän tietää,
Kuka voisi nyt jo lohdutella?
Herra voipi, ennustuksen Henki,
Kaukaiset ken näkee kansakunnat
Aamukoittehessa kullaisessa
Vuosituhansien vielä nukkuvaiset.
Hän voi näyttää edistyksen viljan
Kultapäisenä ja täyteläisnä,
Vaikka viel' on varsin syntymättä
Siemen istukkaankin idussansa.
Herra mulle myöskin osoittaapi
Toivon kulta kirkkahan sen päivän,
Jolloin Messias on vuoriloilla
Juudan astuva ja Samarian
Kaupungeissa sanan kaikuu saarna:
Totuus kylvää kulta siementänsä,
Jota kastaa siunauksen kaste.
Silloin armon, iki-armon päivä
Paistaa kirkkahasti Siionissa,
Silloin loistaa vuori Juudan maassa
Sekä Galilean kunnahilla
Tuhannet ja sadat ihmislaumat
Paimenensa, Juudan lohduttajan,
Vapahtajan käypi kantapäillä.
Halukkaana hameen hulpioihin
Kosketellen vaiennella vaivat.

Tämä päivä, tämä toivon päivä
Valaa lohdutuksen suloisuuden
Sydämmeeni, jota suru kalvaa,
Katselen kun epäjumaluutta,
Jota kansa vielä harjoittaapi.
Toivo tämä antaa voimaa mulle
Täyttämään nyt Herran tuomioita,
Ihminenkö Herran tuomioita?

Ihminen on Elia vaan heikko,
Mutta profeetta on voimallinen:
Tänne tuli Elia, vaan täältä
Herran profeetta nyt palajaapi.
Ihminen on horjuva ja nöyrä,
Mutta profeetta on väistymätön,
Herran voimassa ja sanan kautta
Kaikki-voipa: jakaa valtikoita,
Kuninkaaksi paimenpojan kruunaa,
Mutta kruunupäitä kuninkaita
Valta-istuimelta alas syöksee;
Jättää kansakunnat kalvan alle,
Verivirroilla kun puhdistaapi
Vanhat rikokset, ja uuden polven
Opettajaks jättää jälkehensä
Toisen profeetan — ja itse väistyy
Uuden ajan tuomioitten tieltä.

(Ukkonen jyrähtää, leimaus, ja paksu pilvi käärii profeetan ja peittää pilven.)

HÄÄLAULUJA.

I.

Lempi kodin luopi.
Koti lemmen suojaa.

Koti! lemmen liesi, oi!
Lemmen pyhä suoja!
Kodin-jäseniksi loi
Ihmislapset Luoja:
Kodin rauha autuas
Ilahuttaa sieluas
Ja kirkastaapi silmäs.

Perhe! pyhä piiris on
Jumala sen kätkee.
Sillä siellä sielu rauhaton
Surujansa itkee;
Siellä onni hymyilee,
Epätoivo taistelee
Suojass' ikilemmen.

Koti! pikku maailma,
Kuva ihmishengen,
Voit sa olla onnela
Pyhittämä lemmen,
Mut jos synti sijan saa,
Vailla rauhaa, Jumalaa,
Kirous ja kurjuus.

II.

Lempi! Luojan kirkkaus
Synnin syksy-yössä,
Lempi sielun sovitus
Taistelussa, työssä:
Lempi luo ja sovittaa,
Rakastaa ja kurittaa,
Jumalaan se juurtuu.

Lempi kodin voima on!
Lempi itsens' uhraa,
Lempi luopi sovinnon,
Lempi anteeks' antaa;
Lempi aina rakastaa;
Lempi virheet unhottaa
Lempi kaikki kärsii.

Jumalast' oi ihminen!
Lemmen virta vuotaa,
Josta ihmissydämmen
Lempi tulta tuottaa:
Luota lemmen Jumalaan,
Kasva uskoss' ainiaan,
Niin rakkautes kasvaa!

III.

Jumala on rakkaus (1 Joh. 4: 8).

Minun ystäväni on
Verraton:
Kaikki mailma mahdoton
Hälle on;
Oma olen ystäväni:
Kristus on mun elämäni.

On ihana, kuin kuuhut, Hän,
Niin valittu, kuin aurinkoinen,
Kuin sotajoukko peljättävä:
Hän taivahitten Ainokainen:
Hänell' on valta taivahassa
Ja kaikki voima maailmassa.

Hän punainen, yön kasteessa
Miks' ovat kiharansa?
Hän viinakuurnaa sotkeissa
Vihmoitti vaatteitansa:
Hikoillen tuskissansa
Ja verta vuotaissansa.

Tää ystävä mun verellään
On armaaks' ostanunna,
Ja lukinnunna Hengellään,
Uskossa kihlannunna:
Ja ikiuskollinen on
Mun Ystäväni verraton.

Hän puvun lumipuhtahan
Morsiuslahjaks' antaa,
Ja kruunun, vallan, valtikan
Ja voiman näitä kantaa:
Hän alku, sekä loppu on
Mun Ystäväni verraton.

— — —

Oi rakkauden syvyyttä,
Oi itse-uhrausta!
Ei helvetti, ei kuolema
Voi voittaa rakkautta:
Niin Jumala voi rakastaa
Vihollistansa maailmaa,
Ja kurjaa ihmislasta!

Häness' on yksin rakkaus
Ja kaiken lemmen lähde:
Siis sielus syvin taipumus
Ja rajattomin luottamus
Lahjoita yksin Hälle!

Sit' ihmislasta, ystävääs,
Voit oikeen armastslla,
Voit turvan' olla toiselle
Ja toiseen turvaella:
Kodissa, jossa luotetaan
Kaikissa yksin Jumalaan,
On rakkaus ja rauha.

JUMALISTA.

Kaksi kansan enkeliä
Suojahenkeä hyveä
Riensi maasta leyhytellen
Luojan istuimen etehen.
Luokse Luojan luontelihe
Tuosta toinen ja saneli:
"Isä, Herra henkikunnan,
Luoja luotujen väkevä!
Sulle maani mainehikkaan
Urho kauniin kansakunnan
Lahjat uhriksi ylennän."
Näin hän lausui, laski lahjat
Polven juurehen Jumalan
Sekä siirtyi syrjemmälle
Luota Luojan Kaikkivallan.

Silloin silmänsä kohotti,
Nosti lunta luomiensa
Toinen enkeli ihana,
Valkosiipi, vyöhyt kulta,
Painui puhdas polvillensa
Pyhän polvien etehen
Sekä lausui laaskavasti,
Suulla puhtaalla puheli:
"Oi on Isä armollinen,
Herra Henkien väkevä!
Tässä tuon ma maani mahlat,
Kohlut kansan sorretuimman,
Jonka luotujen seassa
Kuolematon keksi silmä.
Luoja suuri luomakunnan!
Täss' on kyynel, huokaukset
Kansan, jolle oikeutta
Valt' ei vieras vallassäädyn
Salli sanoilla omilla
Ilmi-tuoda tuomioissa,
Eikä valtojen välissä.
Täss' on vaivat, kärsimykset
Kansan, jonka oma, armas
Kieli sointuva sulonen
Perin pois on työnnettynä
Virkakunnista, viroista,
Vaikka kansan kallis leipä
Virat viljalla ravitsi.
Täss' on hengen taistelukset,
Tässä kuoloa kovempi
Sota sielujen sisussa:
Katsos, Herra, Henki Suuri!
Siltä kansalta katalat
Ehdot hengen elämänkin
Kovin riistävät rivosti.
Sillä kouluja omia,
Joissa vanhin lapsellensa
Viljan henkensä pyhimmän
Saisi jättää jälkehensä
Perinnöksi polvuiseksi,
Johon liittyisi likemmin
Oppi oiva ihmiskunnan,
Mink' on vuotten vieriessä
Tuhat päätä tuskan tiessä,
Nerot neuvoja nivonut;
Niitä ahjoja elämän
Kielelläns' ei kansakunta
Omalla saa opiksensa,
Vaikka hiutuu henki herja
Tiedon näljästä, janosta:
— Pyhä Herra, Luoja Hurskas!
Kuule kansan huokausta,
Katso kurjan kärsimystä!
Ethän suotta jaellunna
Hengen lahjoja jaloja,
Suott' et heihin tuhlannunna
Suurta voimasi väkeä.
Ethän kieltä kaunihinta
Sorra tuskan huutoihinsa,
Etkä mieltä kestävintä
Vaivuttele vaivoihinsa.
Työtä, vaivaa, urhoverta,
Innon tulta isänmaisen,
Poiss' on kaikki elon-ehdot
Uljahimman kansakunnan,
Kovimman mi luonnon voitti,
Pienimmän mi palkan pyysi —
Ethän näitä, Herra Hurskas! —
Salli polkea pyhiä!"
Näin kun lausui, rukoellen
Vielä viipyy odotellen.
— — — — —
Luoja lausui, henget kuuli,
Voimat taivahan vavahti,
Maassa vallat liikahteli:

"Lyhyt-näkö, huoles heitä!
Kuinka itkit sa ihala,
Kun ma tuosta vierahasta
Voiman iskulla erotin
Saman kansan, vaikka juuri
Silloin lahjani parahan
Sille soin: sen kansakuntain
Joukkoon kansaksi korotin.
— Kansat sortuu, toiset nousee;
Ikikanansa kaikki kuolee:
Maine kantaa muistissansa
Kadonneetkin kansain polvet.
Mutt' ei nuoren, nousevaisen
Vasta eloon pyrkiväisen
Kansakunnan kulkuretki
Vielä laskullensa riennä.
Vasta sill' on kasvamassa
Kylvöpelto siemennetty.
Kuinka touko orastuupi,
Orahasta laiho saapi,
Laiho kuinka kypsyttääpi
Viljan tähkät täyteläiset —
Siitä aika tulevainen
Vasta lausuu tuomionsa.
Ällös surko, henki leino!
Kylvöä vaan kostuttele,
Kasta maata kallihinta,
Joka siement' idättääpi,
Kyllä aika kasvattaapi
Sadon satakertaisenkin,
Joll'ei maata marras polta.
Kerran kansasi asuvi
Kunniansa kukkuloilla,
Kun jo tuokin kansakunta,
Jonka ylistystä tässä
Äsken kuullen lausuttihin,
Varjopuolehen veäitse.
Vaan nyt siell' on vierahissa
Lapsi kansais, poika puhdas,
Sill' on tulta sydän täynnä,
Mieltä päässä miehekkäässä.
Hänen henkensä herätä,
Poven valkea viritä,
Jotta kansan torkkuvaisen
Tajuntaan ja tunnollensa
Sais ja nostaisi elämän
Jossa henki hengestämme,
Kuolemattoman elämä,
Voisi versoa jalosti:
Niin se nouskohon ylevä
Kansa nuori kasvavainen,
Kuni hyötyvät hyvästi
Vesat vetten lähtehillä,
Nurmi nuori rotkomaissa."
— — — — —
Kiitokseksi ylentihe
Kaksi kättä puhtahinta
Lumi-siipeä pyhintä,
Ääni riemusta väristen
Täten laati lausumansa:
"Isä armas ihmiskunnan:
Suuri sull' on voima, valta,
Viel' on viisaus syvempi,
Pyhyytesi tutkimaton,
Vaan on armosi avara
Vielä kaikkea ylempi:
Suurin suur' on rakkautes!
Voima, valta Sulle, Herra,
Ijankaiken kunnia!
Nyt on kansani katala
Nouseva, kuin nuori heinä,
Kuni kukkanen kedolla,
Taikka tammen taimi aino,
Jonka juurta virrat juotti
Päätä aurinko valosti."

Nousten nöyrä taantelihe
Iki-armon istuimelta:
Sydän tultansa sytevi,
Silmät valoi valtiata.
— — — — —
Taas kun enkelit ehätti
Kerran tulla Luojahansa,
Lensi enkeli ihana,
Valkosiipi, vyöhyt kulta
Armoistuimen etehen.
Siinä sitten polvistunna
Täten suin sula puheli:
"Sulle kiitos ijankaiken,
Isä, korkeuden Herra!
— Hän on tehnyt tehtävänsä, —
Jolle työksi kansakunnan
Herätellä annoit, Armas, —
Koko kansa kiittämässä
Hänt' on juhlan-kemussansa.
Hänen kiitos-laulujansa
Lauletaan — hän väsyy vanhus. —
Katsos maahan! — —
Tuolla … tuolla … tuolla … tuolla…
Kaikkialla ilomielin
Kansa sadoin, tuhat-määrin
Häntä kiittää, ylistääpi —
Mutt' ei moni kiitä siellä
Sinua — oi Herra Hurskas!"
Ja hän peitti siivillänsä
Pyhän päänsä Jumalalta,
Jonka palvelusta kansa
Unhoittaen juhlaa vietti.

Lausui Luoja armossansa:
"Kutsu kuolon enkeliä,
Hän voi tehdä tehtävänsä:
Maasta ottakoon hän miehen,
Jota kansa jumaloipi —
Ehkä suru rakkahasta
Tuopi sielut puoleheni." —

II.

PROOSAA.

JOULU-YÖ.

I.

Hiljaa! Enkelit laulaa:
Hiljaa, kuunnelkaa!
Täynnä on riemua taivas,
Armoa, rauhaa maa.

Hiljaa! Tähtöset tuikkii:
Ääneti katselkaa!
Taivaasta valkeus loistaa,
Mi ihmistä johdattaa.

Hiljaa! Ihmiset nukkuu,
Enkelit valvovi vaan:
siunaus siitä ja rauha
Vuotavi ylitse maan.

II.

JOULUNENKELI.

Yö oli; niin synkkä, pimeä yö. Taivaan peitti paksu sumuverho ja maan valkoinen lumivilla. Koko luonto näytti nukkuvan kolkkoa, kylmää unta. Silloin — oli juuri puoliyön juhlahetki — silloin valahti kirkas valkeus, joka halkaisi harmaan usvan ja silmänräpäykseksi kirkasti öisen maailman: Taivas aukeni ja Joulunenkeli lähetettiin jakamaan taivaan lahjoja kuolevaisten asuntoihin. Kirkkaasti säteili taivahisen kruunu ja autuuden valokehys kiehkuroitsi kiharaista päätä. Ilmestyksen ihanassa valossa leijaili hän hiljaisesti maata kohden — läheni — läheni — jo sattui jumalainen jalka synnin saastuttamaan maahan ja — taivas sulkeutui, kirkkaus sammui. Yössä vaeltamaan läksi nyt enkeli. Armon, autuuden runsaat, loppumattomat lahjat oli hänelle annettu jaeltaviksi. Hänen oli käyminen kuolevaisten kurjissa asunnoissa, nähdäkseen, mitä kukin parhain tarvitsi, mitä kukin enimmin halusi. Vaan avara on maa, monta on majaa, lukemattomat ihmislapset, joita hänen tuli tänä yönä tervehtää. Mihin piti ensin kääntyä, kenen tarpeet ensiksi tyydyttää? — Ei kau'an arvellut enkeli. Hän oli jo autuuden ilomajoissa sydämmellisellä sulolla katsellut, kuinka monen pienokaisen iloinen silmä ummistui, kesken juhlaisan yön viettoa, ja äiti, sisar tai isoäiti laski nukkuvan pienoisen utuiselle sijalleen; hän oli saattanut monen "väsähtyneen västäräkin" ehtoosiunauksen Luojan, kaikkien Isän istuimelle; hän oli seurannut nukkuneitten nuoria henkiä unelmien maahan, johon ne kokoontuivat suuren suuren Joulupuun ympärille, jossa hopeatukkainen Unelan ukko soitteli kulta kanteloista ja Joulun puhtaalla lumella kasvoi kukkien ihanimmat kukat ja itse sydäntalvellakin oli lämmin kaunoinen kesä. Täällä liitelivät pienoisten hilpeät henget iloleikistä toiseen, eikä väsähtynyt vikkelä jalka, eikä uupunut katsova silmä. Ikivihreä nurmi ja vitivalkea, hyinen halla oli täällä mitä suloimmassa sovussa: Juhannuksen kesäinen tenhovoima Ja Joulun raittihin talviriemu täällä kävi käsi kädessä. Eikä sulanut valkea lumi, vaikka aurinko kypsytti hangella makeita mansikoita, eikä kuihtunut nurmella kukka, vaikka pakkanen varisteli härmähelmiä sen hienoihin lehdyköihin. Tänne unelan onnelaan, pienoisten yhteiseen yhtymäpaikkaan päätti enkeli ensin käydä. Oi, kuinka iloisina, kuinka onnea täynnä he siellä leikeissä liehuivat! Silloin astui enkeli näkymätönnä parvehen pienten. Ja nytpä jakaa hän kullekkin, niin runsaasti, niin puhdasta ja lapsellista iloa, kuin ainoastaan ne voivat tuntea, joitten sydän ei vielä ole turmeluksen myrkkyä maistanut. He riemastuvat niin ihmeen ihanasti, eivät he tiedä miksi, — vaan yht'äkkiä soi heidän sydämmissään enkelien joululaulu ja rauha niin suloinen, niin hurmaava ja rikkumaton rauha valuu heidän sieluunsa, että se vielä läpi elämän myrskyjenkin säilyttää unohtumattoman muiston lapsuuden joulurauhasta: Se on enkelin joululahja lapsille.

Lasten unelasta liiteli enkeli läpi öisen maailman. Kaikkialla, missä sydän häntä kaivaten odotti, oli hän heti läsnä; huokaus, toivotus vaan, jos se lähti puhtaasta, vilpittömästä sydämmestä, oli kylläksi jouduttamaan hänen lentoaan; ja missä hän kaivattuna ilmestyi, siellä oli oikea Joulu: sydämmien joulu. Vaan missä ei enkeliä kaivattu, siellä oli niin pimeä, kynttiläin loiste oli kylmää ja mielet niin noloja, outoja — jopa kärtyisiäkin ja ilkeitä: joulua, oikeeta Joulua ei siellä ollut, ainoastaan teeskenneltyjä, matkittuja tapoja ja turhaa, tyytymätöntä mielten kuohua. — Nämät näki enkeli kaikki. Hän näki kuninkaan ja miljoonia vallitsevan ruhtinaan hopean hohtavassa, kullan kiiltävässä linnassaan syviin mietteisiin vaipuneena huo'ahtavan: "Oi jospa oisin köyhä mökkiläinen, tai mikä muu tahansa vapaa alammainen valtakunnassa. Sillä heilläpä on edes nyt riemua, jota ei suru sekoita, eikä pelko hämmennä; heillä on sydän vapaana Jumalaa palvelemaan; mitäpä heillä olisi muuta juhlana ajattelemista. — Vaan minä — minä, joka kaikkia hallitsen, olen kuitenkin kaikkien orja, enkä voi edes juhlan rauhaiseksi hetkeksi heittää hallituksen raskasta taakkaa hartioiltani, voidakseni yhtä kepeästi, kuin muutkin kuolevaiset haihduttaa huoleni ijäisyyden suurilla ajatuksilla. — Oi jospa oisin mökkiläinen." Vaan erämaan synkässä sydämmessä istui mökkiläinen kehnossa majassaan. Hän oli jo karistanut arki-noen päältään, pukenut ylleen puhtaan, valkean paidan ja istui puhdevalkean ääressä tuolillaan. Ääneti silmäili hän liedellä räiskyvää tulta ja katsoi silloin tällöin perällä olevaa pöytää kohden, jolle vaimo rakenteli mökin ainoisista varoista Joulu-ateriaa. Vaimo astui ulos; mies jäi yksin huoneeseen. Silloin puhkesi hän puoliääneen puhumaan: "Voi poloinen päiviäni! Mitäpä minuisen miehen Joulun viettämisestä on. Oisinko ruhtinas, tai vallitseva kuningas, silloimpa elää kelpaisi. Silloin sydämmeni varmaankin riemusta riutuisi ja syystä kiittäisin Jumalaa suuresta armostaan. Vaan nyt; mitäpä tässä edes pöydälle saadaan? Voi poloinen päiviäni!" — Näin valitteli toinen ja toinen, eikä tyytyväisiä sydämmiä monessa kohden löytynyt. Vaan kuitenkin kulki enkeli väsymättä. Käytyään ensin kaikissa asunnoissa, joissa häntä kaivaten odotettiin, alkoi hän käydä vähemmin kaivatuissa kodeissa. Hän saapui suurten kaupunkien kauniisti valaistuihin suojiin. Siellä oli tuhansia komeasti koristettuja joulupuita, paloi tuhansia tulia ja lahjojen runsaus, komeus ja kalleus lumosi jo akkunan takaakin katselevain mielet. Enkeli astui sisään. Hän kävi jokaiselle perheen jäsenelle tarjoomassa taivaallisia lahjojaan, vaan he eivät niistä huolineet: heillähän oli jo kyllä lahjoja; riita oli vaan siitä, kenen lahja kalliimpi olisi. Mieli synkistyi. Hän hiipi hiljaa ovelle ja pujahti kylmään yöhön. Kadulla tapasi hän silloin vilusta värisevän mierolaisen, joka oli ihaillen jäänyt edes ulkopuolelta katselemaan rikasten Joulun onnea. Kylmä oli kankistanut poloisen jalat — hän ei voinut enään liikahtaakkaan. Taivaalle tähtäsi hän kyynelistä kirkastuneen katseensa ja sydämmen harvenevat tykähdykset huokasivat Jumalan armoa. "Tässähän minä tulen ja tuon Jumalan Joululahjoja — ota taivas aarteineen, ota Jumalan sydämmellinen rakkaus!" virkkoi enkeli. Aivan hämmästyneenä katsahti vanhus enkeliin; taivaallinen valo kirkasti hänen silmänsä: hiljaa, ääneti riutui sen valo; vaan enkeli nosti vanhuksen hellästi syliinsä ja kantoi sen ikuisen rauhan maahan. Tämän tehtyään jatkoi hän kulkuaan. Hän kävi edelleen suurien ja rikkaitten luona, näki pohattain istuvan ylellisyydessään, hymyillen miettimässä onneaan. Enkeli tuli ja tarjosi heillekin taivaan lahjoja; vaan he eivät enkeliä huomanneet, heillä oli niin paljon miettimistä omissa asioissaan. Olipa muutamien, upeista upeimpien asunnoissa ovikin suljettuna. Yö oli pimeä, ei yhtään kynttilää tuikkanut monikertaisista kivimajoista: niitten omistajien sydän oli kääritty arvopapereihin ja monenkertaisiin rahakääröihin, tai jäätynyt kylmään kultaan, niin ett'ei enää mitkään ihmisyyden tunteet heidän poveaan lämmittäneet.

Rahaa, rahaa, kultaa — eikä mitään muuta, kuin kultaa heidän sielunsa koko elämä tarkoitti; he olivat tehneet rahan Jumalakseen, eikä mikään voinut heitä sen kauheasta vallasta pelastaa.

Enkeli itki. Sitten joutui hän uutterasti puuhaavain, aina työhönsä kiintyneitten tiedemiesten majoihin. Vielä hän niissä löysi avoimiakin sydämmiä; vaan olipa semmoisiakin, joitten sydämmen sopukoissa ei ollut muutakuin sanakirjan lehtiä, kieliopin palasia, Sanskritin, Arabian ja Kiinan kieltä, riimu- ja nuolenpääkirjoitusta, taikka hirveän suurilla kirjaimilla Isänmaa, eikä mitään muuta. —

Kaupungista ulosmennessään, joutui enkeli syrjäisemmille kaduille, löysi matalia puumajoja. Siellä oli vähäisen lahjoja — olipa monta kurjan kurjaa kotoa, jossa oli nälkää ja puutettakin. Siellä oli runneltuja, nöyriä sydämmiä, jotka ilolla ottivat omakseen enkelin lahjat, siellä oli rakastavia, hyväätekeviä ihmisiä, jotka kantoivat kärsivien raskasta kuormaa, lievittivät kurjuuden katkeruutta, pyyhkivät onnettomain kyyneliä. — Mutta olipa siellä kirouksen majoja myöskin, joissa juopumus, raakuus ja niistä syntyvä kirous juhlan rauhaa häiritsivät. Niihinkin majoihin enkeli astui, mutta hänen muotonsa oli siellä kolkko, tuima ja saattoi hämmästystä ja pelkoa synnin harjoittajiin. — Maalle riensi nyt enkeli.

Sielläkin, niinkuin kaupungissa, tapasi hän lukemattomia erillaisia asunnoita ja lukemattomia erillaisia ihmisiä. Toiset tyytyivät niihin maan-antimiin, joita Luoja oli kesän ja vuoden tuloksi antanut, eikä ajatellutkaan muuta, kuin omaa onneaan, jonka hän muka oli omin käsin valmistanut. Toiset taas kyllä tahtoivat muitakin auttaa ja muistivat toistenkin tarvetta, vaan siitä syystä, että tulisivat huomatuksi ja voisivat rauhoittaa omaatuntoaan, joka heitä soimasi. Ani harvassa majassa ainoastaan taivaan lahjaa arvossa pidettiin ja siitä syystä tarvetta säälien autettiin, sekä sydämmet yksinkertaisessa hartaudessa kohosivat ijäisen valon asunnoille. Semmoisessa majassa viivähti enkeli kauemmin, kuin muissa. Hänen oli niin sydämmellisen hupaisa olla tyydyttämässä sydänten tarvetta, valamassa lohdutusta suruiseen, voimaa väsyneeseen, iloa ja kiitollisuutta jokaiseen sydämmeen.

Niin kulki enkeli halki kristityn maailman. Vaan pakanamaailmaan hän ei voinut mennä. Ainoa mitä hän voi pakanain hyväksi tehdä, oli, että hän helläin kristittyjen sydämmissä synnytti sääliä pakanoita kohtaan, joille ei vielä ole yhtään Joulua valjennut, joille Joulun-enkeli ei voi saattaa taivaan äärettömiä Joululahjoja, koska heillä ei Joulua olekkaan. Vaan kristityssä maassa kulki hän rikkaitten kynnyksillä, kulki köyhien kodissa, kolkutti joka ovella. Hän näki sydämmien salaiset halut ja tekoja johtavat syvät syyt. Näkipä hän miten muutamat levotonna nukkuivat, kun toiset sitävastoin tyynesti hortuneena valvoivat. Näkipä hän syvemmällekin: Hän näki, miksi edellisen omaatuntoa unessakin vaivasi pelko ja miksi jälkimmäisen paatunut sydän oli saanut tuon kuoleman tyyneyden. Kaikki näki hän ja kaikki kirjoitti hän kirjaansa, jonka hän oli Jumalalle antava. — Voi kuinka monta mustaa merkkiä, voi kuinka monta veripunaista rikosta oli enkelin kirjaan kirjoitettu. Enkeli oli suruissaan. — Hän tiesi ja tunsi kaikki ja — siitä oli hän suruissaan. Hän näki että niin harvat ottivat Joululahjat vastaan, lahjat, joitten kautta hän olisi voinut pyyhkiä pois kirjastaan niin monta, monta veripunaista rikosta. — Aamu tuli, päivä jo sarasti, vaan viel' ei ollut enkeli palannut. Hän oli vielä matkallaan.

Tuhansissa kirkoissa paloi tuhansia tulia ja tuhannet papit olivat jo saarnanneet Joulusaarnan tuhansille ihmislapsille. Taivas se kirkastui, tähdet ja kuu väistyivät päivän valon tieltä. — Silloin palasi enkeli Luojan istuimen luokse, laski kirjansa, tuon äärettömän raskaista rikoksista raskaan kirjansa Jumalan eteen ja lausui: "Pyhä Isä! Minä odotin, kunnes kaikki olivat kirkossa kuulleet, vielä kerran kuulleet, armosi, rakkautesi sanomaa. Vasta nyt kun kirkot suljettiin ja juhlakellojen kaikukin on satojen sydämmessä hiljaa vai'ennut, astun eteesi ja tuon kirjan. — Oi Isä! Harvat niistä, jotka yöllä hylkäsivät tarjoomani lahjat, ovat niistä kirkossa huolineet; muut palasivat, suurempi kirous sydämmessään, kuin heillä oli sinne tullessaan. — Ja nyt he hurjassa kilvassa kiitävät kotiin unhoittaen sinut sekä itsensä ja tämän kirjan." —

Enkeli vaikeni; Jumala vaikeni; vaan ihmiset maailmassa melusivat hirveästi. Pienen pienet puuhat, turhat, joutavat askareet täyttivät heidän sydämmensä, eikä moni kohta muistanut että Joulu olikaan, eikä suinkaan moni tietänytkään, että oli Joulunenkeli, joka oli ollut tarjoomassa taivaan lahjoja ja kirjoittanut Jumalan kirjaan kaikki, mitä hän näki.

UUDEN-VUODEN UKKO.

Uni oli uuvuttanut kuolevaiset suloiseen horrostilaan ja yön haltijatar oli sitaissut vienoiset kätensä ihmisten uupuneisiin jäseniin. Hänen käskystään liehuivat sanattomat henget äänetönnä yli avaran maan ja valloittivat tuokiossa valtiattarelleen puolet maailman kansoista. Ainoastaan kuolemattomat valvoivat; heidän silmäänsä ei torkka vaivaa. — Sen nytkin saattoi huomata. Sillä levon, rauhan ja äänettömän hiljaisuuden keskellä siinä ilmestyi suuri — ääretön ukko. — Mihin? Jokapaikkaan — eikä toki mihinkään erittäin. Siinä hän nyt vaan ilmestyi, tuli näkyviin, katsoipas minne tahansa. Vanha, ijänaikuinen ukko hän oli, päässä rikkinäinen suuri röytäinen hattu ja hatussa tumma, kulunut luku "1881". Yllä oli ukolla harmaa, kulunut vaippa niin avara, että hän sillä voi peittää koko maanpiirin ja siihen kääriä kaikki mailman olemukset. — Huh, kuinka suuri se vaippa oli! Eikä siinä kyllä että se niin suuri oli, vaan sepä täynnä kuvia oli semmoisia, joissa koko maailman tapaukset nähdä sai. Siinä oli keisarikuntien, kuningasvaltojen loistavia hovia, siinä köyhempäin kansakuntien hallituskuntia, siinä halpojen, tuntemattomain, vielä sivistysmuotoja ja taidollisia tapoja puuttuvien heimokuntain hirmuvaltiaita: ja kaikkien näiden toimet, heidän työnsä valtakuntien hyväksi oli piirretty nähtäväksi vaipalle. Joukko jaloja pyrintöjä siinä oli kultaan kirjaeltu, vaan joukko julmia rikoksia verellä painettu. Maan hallitsijain ja valtaapitävien tointen ohella sait siinä nähdä kaikkien alammaistenkin puuhat ja pyrinnöt. Oli siinä monta halpaa, tuntematonta tekoa, jonka seuraukset oli merkitty "ijäisyyden kukkasissa" — vaikkei niitä täällä oltukaan "tähtösillä" kirkastettu. Olipa siinä myös erinomaisen tunnokkaasti laskettu rinnakkain kaikkien yhtä jalojen henkien työ, olivatpa he sitten asuneet ruhtinasten suurissa seuroissa, taikka päiväläisen halvassa asussa.

Lukemattomien muitten kuvien joukossa oli siinä, tuossa noin Ukon sydämmen kohdalla, verellä painettu suuri loistava valtaistuin, jolla istui uljas, rakastettu ruhtinas. Kädessään piti hän siunausta jakavaa valtikkaa ja miljoonat häntä siunaten palvelivat. Vaan tuolla valtaistuimen alla hääräili joukko pimeyden henkiä, joitten ilkkuvat, helvetillisestä riemusta loistavat kasvot vääntyivät julmaan riemuun, kuu eräs paholainen sytytti tulen, jonka viritin oli kiinnitetty kullatun istuimen alla olevaan räjähdys-laitokseen. — Tuli näytti syttyvän ja tuhansiksi kappaleiksi särkevän istuimen, ruhjoen ruhtinaan kalliit jäsenet. — Voi julmaa kuvaa! Toisten kuvien joukossa on tuhansia avonaisia hautoja, joihin surevien sukulaisten vapisevat kädet kylvävät kukkia, murheen ja kaipion jäähyväis-lahjaa. Muutamien hautojen partaalla näemme kokonaisia kansakuntia, surusta sortunein sydämmin lausumassa viimeistä hyvästijättöä "jaloimmille pojilleen", osoittaakseen siten, että hekin ovat ymmärtäneet, mitä hauta heiltä on riistänyt, ottaessaan nuo "kansakuntien suurimmat" mustaan helmaansa. — Vaan kuitenkin, kaikitenkin: surukuvien rinnalla näemme toimeliaan elämän yhä edelleen pyrkivän. Tuossahan kansojen tiede-miehet, heidän lukukammioinsa salaiset tulokset ja niistä yhä edemmäksi — yhä laajemmalle pyrkivä tieteen valo on tummalle pohjalle piirrettynä, niinkuin kultainen aamukoite, jonka rusoitteleva hohde välähdellen, leiskuen kirkastaa milloin tumman vuorenhuipun, milloin laaksossa piilevän lammen. Ja niinkuin valokin välähtymättä jakelee kulta-virtojaan yhä runsaammaksi, yhä uhkuvaisemmaksi ja lämpimämmäksi käyden, mikäli kohoaa aurinko päivän kirkkaalle otsalle — sitä syvemmäksi, totuutta janoovammaksi käy ihmishenki, mitä enemmän hän oikein edistyy. —

Tämän päiväisen valokuvan rinnalla on tuossa virkeä aamu: Lapsoset lumista mäkeä laskee ja huimasti kohoaa vallaton riemu. Kelkkoja, poikia, tyttöjä, koiria on sekaisin ja kaikki ne useasti lumehen peittyy, kun pöllynä nousee kinoksien kerkeä viti ylös liukuvain anturain alta.

Vastakohdaksi tuolle talviselle huville on tuossa aivan ääressä kukkaisa nurmi, jonka runsaasta varastosta hilpeä nuoriso etsii lemmikkijänsä sitoakseen seppeltä, vihkoa tai muuta kaunistusta, minkä sitten ystävä, veli, sisar, äiti, isä tai joku muu on saava, kun koittaa nimi- tai syntymäpäivä. — Tämmöisiä ja tuhansia muitakin kuvia on vaipassa yllin kyllin. Vaan meitä miellyttää muuan suuri kuvaus, jossa koko maailman hurskaat henget esitetään viettävänä juhlaa suuren, äärettömän puun ympärillä. Valo, puun oksista, haaroista ja lehtysistä loistaa kau'as, kau'as pimeään ympäristöön. Tämä puu on sama, jonka oksilla taivaan linnut pesivät ja jonka varjossa rauhattominkin sydän rauhoittuu. — Vaan kukapa voisi kertoa, mitä kaikkia tuossa äärettömän laajassa vaipassa on kuvattuna. Kuka esittäisi nuo halvat, köyhät mökit, joista monta sydämmellistä, talvista kuvausta oli nähtävänä, kuka nuo ylellisyyden ja turmeluksen julmat varjopuolet; kuka luettelisi ne valoisat, miellyttävät näöt, joita kärsimyksen ja puutteenkin majoissa oli nähtävänä, kuka ne mustat, hirveät kohtaukset, joita sekä alhaisten matalissa majoissa että ylhäisten loistavissa piireissä tapasit?

Närkästyneenä katseli ukko vaippaansa ja lausui: "Tyhmät, hurjat ihmislapset, kuolevaiset narrit! Kovin olette taaskin vaippani kuvilla tahrineet: jok'ainoa lanka on ryvetetty ja moni paikka on verelläkin tahrattu. Vaan juuri tuommoisena, kun se nyt on, juuri niillä kuvilla täytettynä, jotka teidän hetkelliset huvinne, ajattelemattomat, tuhmat tekonne ja hillitsemättömät intohimonne ovat siihen kuvanneet — juuri semmoisena minä sen nyt upotan mereen, jota te Unholaksi nimitätte, vaan jonka oikea nimi onkin: Jumalan muisto. Sinne kokoontuu kaikki siihen päivään saakka, jolloin koko ihmiskunnan tilinteon hetki joutuu.

"Silloin — ja jo paljoa ennenkin — moni teistä toivoisi takaisin tätä verhoa, pyyhkiäkseen pois sen kuvan, minkä hän siihen on luonut, tai tehdäkseen toisen paremman sen sijaan — mutta ei koskaan, ei milloinkaan palaja tämä vaippa heidän luoksensa enää; se on ja pysyy semmoisena kuin ja siellä mihin minä sen nyt heitän" — Näin sanoen pudisti hän päältään ja kääri kokoon tuon kovin kirjatun verhonsa — ojensi voimakkaasti kätensä, taivutti sen uudestaan ja peitti verhonsa syvyyteen, joka kuohuen nielaisi saaliinsa täytymättömään kitaansa. Samassa kuului jylhä kumina Nikolainkirkon tornikellosta. — Kello löi 12. Minä katsoin säikähtyneenä ukkoa.

Ikäänkuin ajatuksissaan seisoi hän siinä. Hetken seisottuaan lausui sitten: "Senkötähden ihmiset minua kovaksi, armottomaksi sanovat, että näin vierittelen heidän tekojensa seuraukset ja tahtonsa vapaan valinnan päätöksistä syntyneen toiminnan tulokset sinne, josta ei mikään konsaan palaja? Sekö muka on minun syytäni, että he tahallaan tekevät väärää oikean asemesta, pahaa hyvän sijasta? Taikka siitäkö muka minun pitää vastaaman, että he käyttävät väärin silmänräpäyksen, joka on heidän vallassaan? Voi te ilkiät ihmislapset! Minua, jota te Ajaksi nimitätte, minua te kaikista syytätte. 'Aika', sanotte te, 'aika vaatii sitä ja sitä, aika turmelee, aika pahentaa kaikki.' Ja kuitenkin: aika on teidän omassa vallassanne, te itse painatte tahtonne leiman ajan puhtaalle pohjalle." Suuttuneena ravisti hän itseään ja kummastuksella huomasin nyt — en tiedä, miks'en sitä jo ennenkin huomannut — että hän oli aivan muuttunut. Ei ollut hänessä enää hituistakaan jäljellä tuosta vanhasta, rypistyneestä ukosta, vaan edessäni seisoi kukoistava ihana nuorukainen, jonka kasvoista säteili ikuinen nuoruus ja kulmilla kuvastui ijäisyyden aamu. Päässä oli hänellä uusi uhkea hattu, jonka etupuolella oli kulta numeroilla luku "1882", ja yllä uuden uutukainen, vitivalkea vaippa, johon ei vielä oltu piirtoakaan vedetty. Sen otti tuo ihana nuorukainen yltään, hajoitti sen yli ympäri maata ja kääri siihen kaikki olevaiset koko maan piirillä. Niin tehden virkkoi hän ihanassa yössä: "Siinä se nyt taas on tuo ihana, puhdas vaippa, jota ihmiset nyt vielä tulevaisuudeksi nimittävät. Se on nyt heidän yllään, he sen pintaan painavat oman kuvansa, omien tekojensa jäljet ja siten tahraavat tuon ihanan, puhtaan vaipan, johon heidän pitäisi painaman sen jalon jumalallisen, henkensä synnyttämän vastakuvan, jonka ijankaikkisuuden isä on heidän sydämmiinsä istuttanut. Vaan hepä raukat sen sijaan tahraavat ja turmelevat koko kuvan, vaikka henki aina on valmis sitä oikeen kuvaamaan. Silloinpa minä, joka oikeastaan olen heidän nöyrin palvelijansa, tunnun heistä hirmuiselta tyrannilta, kun sallin heidän turmella oman tulevaisuutensa, jota he muka niin suurella kunnioituksella ja varovaisuudella odottavat, vaan jonka he, saatuaan käsiinsä, mitä hurjimmasti raivoavat ja raatelevat, niin että itsekkin inhoavat omaa rääkkäämäänsä ikinuorta kukkaa, luulten sen inhoittavaksi, mädänneeksi lehtihaaskaksi, jonka täytyy inholla kädestään viskata. — Siitä he sitten minua julmaksi nimittävät, vaikka itse he niin julmia ovat. Vaan minullapa ei ole valtaa minkään todella pysyvän, ijankaikkisen yli. Ainoastaan katoovaiseen, ajalliseen minä merkkini painan. Aine, jolla ei ole sijaa ijäisyydessä, saa kokea minun murtavaa valtaani. Sentähden minä ihmisessäkin aineellista puolta, ruumista hallitsen. 'Ruumis vanhenee', sanotaan, kun minä vuosi vuodelta painan merkkini siihen; vaan henki, tuo katoamaton, on yhtä vapaa minun vallastani, kuin minäkin oikeastaan olen ijäti nuori, sillä olenhan minä joka aamu uusi."

Niin haasteli Aika ja katseli surumielin lepääviä ihmisiä, joista useimmat uneksuivat ihaninta untansa. Toiset riehuivat hurjan ilon pyörteissä, toiset käyskelivät haaveilujensa lumoovassa tarhassa, jossa ei puutu mitään kaikista onnen ja nautinnon ilo maljoista. Vieläpä muutamat lähes epätoivossa viettivät suruista yötä, käänteleiden vuoteellaan puolelta toiselle. Ainoastaan ani harvat saivat nähdä Ajan oikeassa, ihanassa nuorukaismuodossaan. Muut ne vaan näkivät hänen vanhan kirjatun nuttunsa ja kuluneen reikäisen hattunsa: sillä heidän omat kuvansa nutussa olivat niin mustia, ett'ei niitten laatima loka sielun silmässä sallinut heidän nähdä sitä ihanaa nuorukaista, joka nyt toi uutta aikaa, uutta tulevaisuutta heitä kohti. Jotkut taas unissaankin pakinoivat, kuinka aika vie niinkuin virta mukanaan sekä pienet, että suuret, yksityiset ja koko kansakunnat, valtakunnat ja valtiaat.

Mutta vielä muutamat muutakin näkivät.

He näkivät aamun niin ihanan, maan niin suloisen, jommoista ei voi ymmärrys älytä: Kaikki oli uutta — ääretöntä ja kuitenkin niin tuttua — kotoista ja äärettömän kaukaista. Kaikki rajoitukset — kaikki ahtaus oli poissa: vapaata, puhdasta ja ijankaikkista oli kaikki. Aika oli kadottanut merkityksensä ja astunut ijäisyyden nuorimpana lapsena siihen piiriin, jossa ei mitään vaihetusta, eikä muuttuvaista ole, vaan jossa ei kuitenkaan yhtälöisyys väsytä. Kukka ei kuihdu, kasvi ei lakastu, ruumis ei riudu, henki ei väsy: kaikki yhä edistyy ja kehkeää, ijäti elävänä, iki nuorena, aina mahdollisena yhä ylenemään, vaan ei koskaan alenemaan. Henkien oikea elämä, ääretön, katoamaton, jota ei ajan rajoitus, tilan ahtaus estä joka silmänräpäys kohoamasta, virtailee loppumattomana alkulähteestään ja palaa samaan äärettömään alkuunsa takaisin. — Tämä oli ijäisyyden aamu, kirkkauden maa, jonka ne näkivät, joitten kuvat vaipassa oli "ijäisyyden kukilla" merkitty. Heidän henkensä oli joka tuokio täyttänyt ijankaikkisuutta, verratonta, käsittämätöntä hyvyyttä, puhtautta, rakkautta. Niinpä he olivatkin itseensä imeneet tuon valoisan ijankaikkisuuden elinvoiman, jonka kautta he elivät ihan toista elämää, kuin nuo halvat, turhamieliset päivän lapset, joilla ei ole mitään tarpeita ijankaikkisuutta, vaan paljon tarpeita tätä elämää varten. — Näitä ijäisyyden ihmisiä ei aika hallitse, vaan he hallitsevat aikaansa. Siitä syystä Aika nyt erittäin heidän luokseen riensi, niinkuin palvelija, joka tulee herralleen toivottamaan onnellista uutta vuotta; ja uutta virvoitusta, uutta voimaa, uutta toivoa hän heille toikin. Salaa, näkymätönnä hän tuli ja laski tuon ijäisyyden kuvastimen heidän sielunsa silmäin eteen ja — ihan näiden itsensä huomaamatta — muuttivat heidän henkensä tuokioksi huvittelemaan henkien oikeaan kotimaahan, jossa puute on uppo-outoa, vaan täydellisyys hallitsee. Kuu he sitten heräsivät, katsoakseen uutta vuotta silmiin, oli kaikki niin ihmeen ihanata, kirkasta jälleen, vaikka olivatkin surumielin nukkuneet. Kaikki pelko oli poissa, toivo ja luottamus sijaan tullut. Kaikki oli muuttunut iloiseksi, uudeksi jälleen, vaikk'eivät he itsekkään ymmärtäneet, miksi kaikki niin oli muuttunut. Sen oli Uudenvuoden Ukko tehnyt, joka olikin Jumalan enkeli, vaikka ihmiset sitä eri tavoin nimittävät. Aikakin on Jumalan antama ja se, niinkun armokin, on alati uusi. — Ja armoahan se aika onkin.

METSÄ-RUUSU.

Se oli vaan tavallinen, pieni metsäruusu; mutta se kasvoi pappilan aitojen sisällä, vieläpä puutarhan aidan siimeksessä.

"Kas, silläpä onni on tuolla pikku ruususella", arveli karpalo, joka tuskin sai ajatelleeksikaan niin suurta onnea, vaan ei koskaan voinut itse päästä lähemmäksi, kuin tuonne vainioveräjälle. "Oi, sehän se lienee hauskaa, olla aivan puutarhan aidan suojassa; voihan nähdä aidan ra'osta sinne sisälle, kun kauniit, moniväriset kukkaset puhkeevat ja toinen toisensa jälestä avaavat suuret silmikkonsa, ihaillaksensa Jumalan luontoa, kuullaksensa lintujen liverrystä ja nähdäksensä päivän kirkasta koittoa. Oi, jospa minäkin pääsisin lähemmäksi!" Mutta lähemmäksi ei karpalo koskaan päässyt, sillä hänen juurensa olivat syvällä suossa, eikä suo ulottunut vainioveräjätä lähemmäksi.

Mutta paikallaan siimeksessä kasvoi ruusu tyytyväisenä tilaansa ja nöyrästi katsahtaen joskus aidan raosta puutarhaan. Siellä oli paljon, paljon kauniita ja loistavia kukkia, joita hienot kädet joka päivä hoitelivat ja ihastuneet silmät katselivat. Ainahan niissä oli jotakin verratonta ihanuutta, aina jotakin uutta viehätystä. Ja niinhän sopikin; kuinkas ne muutoin olisivat noin uljaita olleet? Ei metsäruusu sitä ensinkään ihmetellyt: hän iloitsi kukkain onnesta, osaamatta aavistaakkaan, että löytyisi voima, mikä loistavimmankin muodon turmelee, ihanimmankin onnen hävittää. Vasta eräänä päivänä, huomatessaan kukkain ankarasti keskenään kiistelevän, pisti hänen päähänsä ajatus, että niilläkin ehkä on joskus jotakin ikäväntapaista. — Se häntä kovin kummastutti ja samalla kiihoitti hänen uteliaisuuttaan. Hän oikasihe, pisti päätänsä aidan ra'osta vähän sisäpuolelle — kas, hän sai koko päänsä puutarhan sisälle. Siinäpä hänelle näky aukeni! Kymmeniä, satoja kukkasia, toinen kauniimpi toistaan, rehoitteli päivän paisteessa. Kaikki olivat niin siistiä ja huolitellen hoidettuja, ett'ei hän ikänään ollut mokomia nähnyt. "Varmaankin on tänään juhla, tai muutoin erinomainen ilopäivä, koska kaikki ovat noin hohtaviin hepeneihin pukeuneet," ajatteli ruusunen. Hän oli ihan ihmeissään, eikä muistanutkaan olevansa luvattomalla alueella: pappilan puutarhan sisällä. Ääneti ihasteli hän vaan näkemäänsä, käännellen siroa päähyttänsä, vaikka hän olikin vaan jokapäiväisessä puvussaan; — mutta mistäpä olisikaan hän saanut noin loistavia verhoja? Niitähän vaan he saavat, joita ihmisen hoitama käsi kastelee ja kauniit silmät ihailevat. Kau'an ei ruusu näin miettiä saanut. Hänen huomionsa kiintyi kiistaan ja toraan joka yhä kesti ja paisui vielä.

"Sinäkö, mustalainen, olisit minuun verrattava! Tosiaan, tuota hävyttömyyttä en olisi mokomalta odottanut!" huudahti kovin tulistuneena tulipunanen tulpaani tummalle samettikukalle.

"Vaikea on paljas-pään kanssa tukkanuottaa vetää," ivaili samettikukka; "vaan kuulkaas, madame, mitä tuo vieras herra eilen sanoi kulkeissaan Eeva neidin rinnalla lehtokujanteessa!"

"Minä en viitsi kuulla mokoman kielenpieksijän imarruksia. Eihän hän osaa muuta kuin noin loistavasti hymyillä, nöyrästi kumartaa ja kiittäen ylistää kaikkea, mitä vaan sattuu näkemään. Hänen harhaileva silmänsä on hairahtunut sinuun; — vaan, jos olisi hän minut keksinyt, niin arvatkaappas, mademoiselle, mitä hän sitten olisi sanonut?" virkkoi tulpaani, keikahuttaen ylpeästi niskaansa.

"Sen minä heti sanon: Hän olisi sanonut: Kas, tuota itserakasta narria, joka noin pöyhkeilee moista kovin vanhanaikaisesta tulipunasesta verhostaan hih, hih, hii! madame, niin olisi hän sanonut ja…" Samettikukka alkoi jatkaa, vaan tulpaani huusi kovin äkeissään:

"Vaiti, hävytön! tää on kunnian loukkaus; kuulkaa, liljat, ruusut, orvokit, kellokukat, tuhatihanaiset, kuulkaa, kuulkaa! neiti samettikukka on loukannut minun kunniaani, minä vaadin hyvitystä!"

"Hyvitystä, kunnianloukkaus!" kirkuivat isot ja pienet kukat niin hurjasti, että metsäruusu raukka kovin peljästyneenä vetääntyi aidan ra'osta paikalleen takaisin ja kuuristui entistään alemmaksi siimekseen.

Kovin suruinen oli hän nyt. Hän oli nähnyt pienen osan siitä suuresta maailmasta, jota hän oli aina pitänyt suurimman onnen sijana — vaan eipä siinä näyttänyt muu vallitsevan, kuin kehno kateus ja itsekäs, alhainen kunnian-pyntö.

Äänetönnä, alamielisenä mietiskeli ruusuparka niitä ja näitä koko pitkän päivän. Ei hän huomannut, kuinka aurinko valovaljakollaan laskiihe lännen lietoon mereen, ei hän hoksannut, kuinka yön tytti, hämärän neiti heitti hienoista utua, terhenistä tepsutteli alas maille, mantereille, vilvoittaakseen päivän paisteesta paahtunutta luontoa. Vasta kun suuri, kostea pisara pudota rasahti hänen poskelleen, älysi hän että yö oli tulossa ja kallisti väsyneen päänsä levolle.

Yö pimeni, äänet vaikenivat ja luonto nukkui. — Silloin lensi siunauksen virkistävä enkeli jakamaan nöyrille lohdutusta ja tuskaa kärsiville virvoitusta. Hän lensi puutarhan ohitse, vaan tultuansa aidan siimeksessä lepäävän ruusun luokse, painoi hän hellän suudelman sen poskelle, jolla vielä kiilsi tuo illalla itketty kyynelpisara. — Lohdutus, rauha ja lepo valahti ruusun jokaiseen soluun ja hänen vartensa vahvistui, pukunsa kaunistui kaksin verroin sinä yönä. Siitä ei hän toki onnekseen mitään tiennyt. Hän nukkui vaan suloisinta untansa ja enkeli liihoitteli edelleen jakamaan voimaa ja virvoitusta tuhannen tuhansille sortuneille olennoille.

Mutta yön synkimpänä hetkenä mateli kaksi myrkkyistä kyytä pitkin puutarhan hiekkakäytävillä: toisen nimi oli ylpeys, toisen kateus. Nämät saapuivat tulpaanin ja samettikukan luokse, valoivat kähyvertansa heidän sydämmeensä; tuuli suhahteli levottomasti puissa ja konna kurnutti lätäkössä: käärmeet matelivat tiehensä, niinkuin olivat tulleetkin. Yö kului, valkeni aamu. Aurinko kultaili luonnottaren utuisia antimia ja havahutti ihmiset päivän puuhiin. Silloin aukasi silmänsä ruusu. "Voi kuinka ihanata!" huudahti hän. Suru oli kadonnut, murhe poissa ja vapaana, ilomielin tähysteli hän jälleen Jumalan luontoa. Mutta tuskin oli hän kohottanut kiitollisen katseensa taivaalle ja lopettanut ihailemisensa, kun hän taas kuuli ääniä puutarhasta. Tällä kertaa ne eivät olleet kukkain, vaan ihmisten ääniä. Ruusu tuli uudestaan uteliaaksi. "Mitähän, jos taas katsoisin! Enhän ole koskaan oikeastaan nähnyt, kuinka ihmiset seurustelevat."

Ennenkun itse huomasikaan, oli ruusu jo aivan toiselta puolella. Nytpä hän vasta kummia näki! Täällä oli komea korote, jonka keskellä oli hieno sametilla päällystetty verhopäällinen jakkara. Ihmisiä kulki edestakasin puuhaillen, sopotellen, juosten ja kannellen mikä mitäkin pientä tai suurta kappaletta.

Tämmöisessä puuhassa kului aamupuoli; tuli jo iltapuoli ja varjot pitenivät. Silloin ilmestyi jakkaran eteen mustaan nuttuun puettu mies, jonka leu'an alla oli kaksi suuren suurta, valkeeta kukonlehteä. Sitten tuli yhä useampia ihmisiä, kaikki kaksitellen, toinen laahaten toisen sivulla; ja jokaisen ihmisen rinnassa oli suuri punanen ruusu, paljoa suurempi ja kauniimpi kuin metsäruusu. Metsäruusu ajatteli: olempa iloinen, ett'en ole noin suuri ja kaunis, sillä se minut varjelee heidän käsiinsä joutumasta. Sitten kiintyi hänen huomionsa kummallisen suureen kukkaan, joka oli yhden parin laahaavalla puolella. Se oli keskeltä tulipunanen, vaan alta näkyi tummempi pohja, mikä reunoilta esiin pisti. Kas, siinähän oli mustanpunanen samettikukka ja tulipuuanen tulpaani aivan toiseensa kiinni liitettynä. Kummastuen katsahti ruusu sijaa, jossa he vielä eilen olivat riidelleet ja huomasi siinä vaan — tyhjät varret: kukat oli katkaistu pois. Ruusu huokasi ehdottomasti niin kovasti, että ihmiset sen kuulivat. "Mikä se oli?" kysyi joku toiseltaan, vaan ruusu oli nyt niin hiljaa, ett'ei sitä voinut kukaan syyttää.

Ihmiset asettuivat piiriin, jonka keskelle jäi tuo pari, jonka naisella oli tuo kaksinkertanen kukka. Mies antoi hänet toiselle miehelle, joka nyt puolestaan jäi piiriin ja asettui naisen rinnalle jakkaran toiselle puolelle, vastapäätä mustaa miestä. Musta mies rnpesi puhumaan ja kaikki muut kuultelivat. Hän puhui yhä, puhui aina vaan ja muut kuultelivat. Kunnes vihdoin toinen noista vastapäätä olevista myöskin rupesi puhumaan — vaan silloin — voi! toinen huudahti kovasti ja — kaatui tunnotonna maahan. Kaikki hämmästyvät, hyökätään avuksi, kaatunut nostetaan ylös — kuolleena. Tulpaani ja sametti-kukka eivät voineet sopia yhteen, sentähden oli samettikukka tunkenut myrkkynestettään immen sydämmeen ja tulpaani repäisi itsensä irti, samalla särkien sydämmenkin. — Tätä nähdessään huokasi ruusu vielä kovemmin, kuin ensi kerralla ja kaikki kukat, jotka olivat kuulleet, kuinka tulpaani ja sametti-kukka riitelivät, hyrähtivät itkemään. Tämän surun-äänen kuulivat ihmiset, mutt'ei kukaan tiennyt, mistä se tuli. Metsäruusu hämmästyi kovin, vetiihe nopeasti siimekseen takaisin ja itki, itki niin hurjasti, että hän aivan vaaleni ja olisi varmaankin kastunutkin, joll'ei yöhyt lahjoillaan olisi häntä virvoittanut. — Senjälestä ei hän milloinkaan enää pyrkinyt katsomaan aidan ra'osta sisälle, vaan aina kun hän muisti entisiäkin kertojansa, itki hän uudestaan.

Kului näin monta päivää, viikkoa, ehkäpä kuukausikin. Silloin oli hän jo melkeen unhottanut edellä kerrotun tapauksen, kun eräänä aamuna, päivän koittaissa kovin surullinen, nuori mies käveli puutarhan aidan ulkopuolella. Pää oli vaipunut rinnoille, toivotonna tuijottelivat syvälle painuneet silmät kuopistaan ja huolettomasti vaatetettuna harhaili hän ympäri vainioita. Tultuaan ruusun kohdalle, seisahtui hän äkkiä, katseli ympärilleen ja — mitähän hän nyt lienee keksinyt? — Mielipuolen hurjuudella juoksi ruusua kohden. Ruusu vapisi ja kuuristeli alemmaksi, päästäkseen piiloon — vaan myöhään. Juuri ruusua tuo onneton tavoittikin; hän tarttui siihen laihtuneilla koukkusormillaan — oi, niin armottomasti, niin kovasti! — ja huolimatta ruusu raukan ponnistuksista, joka jo hädissään pistääkkin koitteli, taittoi hän ruusun varrestaan aivan erilleen ja tempasi itselleen. Hurjasti painoi hän hämmästyneen, kovin vapisevan ruusun huulilleen, joilta elonkarva oli aikaa kadonnut, vaan jotka toki olivat lämpimät vielä. Mutta tuskin oli hän ruusua suudellut, niin hän sen tuimasti paiskasi maahan, polki sitä jaloillaan, huokaili, itki ja valitti kauheasti. "Ruusu, veripunanen ruusu; tai tulpaani — sinä olet tulpaani! — tulpaani, joka surmasit Eevan — voi Eeva, Eeva kuule, tässä on tuo kirottu myrkky-kukka — käärme!…"

Näin huudahdellen polki hän ruusua, nosti sen ylös, repeli tuhansiksi sirpaleiksi ja levitteli palaset tuulen viedä.

Ruusu raukka, joka oli niin syvästi surrut hänen vahinkoansa! Tiesipä ruusu syynkin, mikä tuon onnen turmeli jota nuorukainen oli tavoitellut; olishan nuorukainen häneltä saanut kaikki tietää, vieläpä ainoan lääkkeen tuota myrkkyä vastaan, joka hänen onnensa hävitti. Vaan eihän ruusu hänelle ennättänyt mitään sanoa, ennenkuin tuo hurja jo hänet julmuudella surmasi. Vaan kukapa voisikaan aavistaa, että puutarhan aidan takana on onnen kukka, vaan sisällä kateuden myrkkykasvi! Kukapa voisi!

Niin kävi metsäruusun pappilan puutarhan aidan siimeksessä; mutta karpalo, tämän kuultuaan arveli: onneksi minulle, ett'en ole kovin lähellä puutarhaa — ja piilotti päänsä sammalen alle.

PUOLUKKA.

Tuolla meren rannalla kuusikossa oli suuri muurahais-keko korkean kuusen juurella ja tämän keon ääressä kasvoi pieni puolukka. Oli jo sydän kesä; kaikki ruohot heilimöivät, viljat tekivät jo terää, kun se vasta nupulle puhkesi. Kyllä ensimmäinen kevätaurinko lämpimillä säteillään sulatti lumipeitteen sen päältä, sen viheriät lehdet olivat talvenkin alla säilyttäneet kauniin karvansa ja varsi oli murtumatta kannattanut paksua lumiharsoa, jonka talven haltijatar laski kuni lämpimän villan suojelemaan kaikkea, mikä oli säilytettävä elämään halki kylmien kuukausien, kovien säitten, sitten entistään ehompana ilmoille yletäkseen, kun kerran kylmyys on ohitie ja kesä saapuu. Mutta silloin oli siinä vielä punanen, pehmeä marja, joka turhaan oli odottanut kaiken syksyn poimijaansa; että mikään, ei edes pieni puolukka, tahdo joutua hukkaan, saavuttamatta elämänsä tarkoitusta. Sentähden riippui marjanen kaiken syksyn alla päin, nöyrästi odotellen, eiköhän joku paimenpoika sattuisi huomaamaan häntä; vaan kaikki paimenpojat pelkäsivät tuota suurta muurahais-kekoa, eikä yksikään huomannut sen ääressä punertelevaa puolaa. Niin kului syksy turhassa odotuksessa ja talvi peitti sekä maat että marjat valkean vaippansa alle. Vasta keväällä sai puolukka jälleen nähdä Jumalan aurinkoa, jonka säteet niin lämmittivät, että koko kylmä talvi lauhtui leudoksi kevääksi ja keväästä vähitellen kehkesi suvi. Uusi toivo virtaili koko luomakunnan kaikissa jäsenissä, uusi voima virkosi kaikkialla henkihin. Silloin puolankukka — ei vaan kukka — mutta marja — nosti päätänsä ylemmäksi, heilutteli vihantia lehtiään ja lähetti muurahais-pesäänkin sanan, että kesä jo on tulossa. Hän tahtoi kaikin mokomin huomauttaa, että nyt jo on aika lähteä kalastamaan sekä karjaa paimentamaan, koska muutoin voisi paras aika mennä käsistä. Ei hän sitä toki ilmoittanut, että pääsyynä tähän kiireesen oli se toivo, että joku kalastaja, tai paimen ehkä huomaisi hänet, joka niin kau'an oli turhaan odottanut poimijaansa. —

Vaan oikeassa hän kuitenkin oli. Eräänä aikaisena kevät-aamuna astui kalastaja, suuri joukko kalanpyydyksiä selässä, aivan muurahais-pesän ohitse — ja heti huomasi tämä marjan, seisahtui, kumarsi — poimi sen ja pisti suuhunsa.

Ilosta värähytti puolukka lehtiään; hän oli täyttänyt tarkoituksensa ja oli valmis taas kukkimaan. —

Kului viikkoja ennenkun edes pieni nuppukaan tuli näkyviin. Toiset kukat, jotka jo syksyllä olivat kaikista marjoistaan päässeet, nousivat kiireesti nurmen nukasta, kukkivat pian ja kypsyivät, ennenkun puolukka kukallekkaan puhkesi. Mutta vihdoin puhkesi hän kuitenkin kukalle ja avasi punasen kupunsa ilmoja ihoamaan. Silloimpa hänellä olikin tilaisuus nähdä, kuinka maanmies korjasi satoa vaivannä'öistään, kuinka puut täysissä hedelmissään nyökyttelivät hyvää päivää ohi kulkeville ja linnut kuusissa lauloivat poikineen viimeisiä laulujaan. He olivat pois lähdössä; sentähden lauloivat he harvoin, sillä heillä oli niin paljon tärkeätä miettimistä; vaan joskus he sentään virittivät iloisimpia säveleitään, osoittaakseen poikasilleen, että heidänkin tulee laulaa elämänsä tärkeimpinäkin hetkinä: ainakin Jumalalle ylistystä. — Muurahais-pesässäpä, kuusen juurella oli liikettä ja hyörettä. Tuhansittain tuhansia, noreita, pikimustia asukkaita vilisi tuon jättiläis-pesän kaikilla kujilla. Mikä vei toukkaansa syvemmälle koloon, jonka hän oli jo talven tai äkillisen myrskyn varaksi valmistanut, mikä toi ha'onneulasia peittääkseen oman kolonsa suuta tai varustaakseen pesää paremmalla sitojakerroksella, mikä juoksi kiireesti toisen ohitse hakeakseen uuden rikkasen tuolta sammalikosta, ennenkun joku toinen ennättäisi sen ottaa, mikä tuli tuomaan surusanomaa naapuripesästä, mikä käskemään uusia vahtia vihollis-pesästä tuleville tolille y.m. y.m. Kiirettä, kiirettä ja aina vaan kiirettä! Ei lepoa ensinkään näyttänyt olevan; ja kuitenkin! Tuolla syvällä, syvällä pesän sydämmessä oli suuri, tilava asunto, jossa kuningas-perhe tuhansine hovimiehineen liikkumatta, levossa eleli. Ei siellä muilla kiirettä ollut, kuin palvelioilla, jotka saivat syöttää ja juottaakkin törkeätä väkeä, kuningasta, hänen perhettään ja noita ylpeitä siivekkäitä hovimiehiä, jotka vaan kerran vuodessa astuivat ulkoilmaan huvitteleimaan. Kesän lämpöisimpänä iltana, kun jo päivän paahteiset säteet olivat meren sinervään helmaan vajoavan auringon terästä sammuneet, vaan kostea kaste ei vielä ollut ehtinyt ruohonpäitä suudella, silloin tuli kuningas noitten ylpeitten seuralaistensa keralla pitkin pesän valtakujaa ylös sen huipulle. Siinä he levittivät hienoset siipensä ja niin läksivät uljastellen lentoretkelle. Hetkisen he niin liitelivät, lentelivät lauhkeassa, tyynessä ilmassa ympäri lähiseutua. Sitten palasivat pesäänsä jälleen viettämään yhtä toimetonta elämää, kuin ennenkin.

Ensimmäisenä iltanaan näki puolankukka tämän joukon. Kauniissa järjestyksessä kohosi koko siivekäs seurue ilmaan, liihoitteli yhä edemmäksi, tietämättä minne. Olihan niin perin ihanaa koetella siipiensä voimaa tuossa tuulettomassa, vienossa ilmassa. Sihistellen sinkuivat siiposet, kevyesti kohosi ruumis: vapaus, ilma teki hurmaavan vaikutuksen. "Merelle!" komensi kuningas ihastuksissaan ja tuokiossa lenteli koko uljas seurue siintävälle selälle, joka valtavana, tyynenä aukeni kuusikon reunassa. Hei kuinka ääretöntä, suurellista tuo oli! Tyynenä lepäsi tuo ääretön pinta, hengetön hiljaisuus vallitsi.

Mutta äkkiä havahtui kuusikossa uinuva Tuuletar, susahutti siipiään ja liiteli hiljaisesti meren aukealle ulapalle. — Vieno röyhellys tummensi veden pintaa: muurahaiset kauhistuivat. "Takaisin!" komensi hätääntynyt kuningas, vaan — myöhään. Jo oli Tuuletar levittänyt raskaat sulkansa heidän päälleen: liehaus vaan ja kaikki peittyivät vienosti värehtivään veteen.

Meren takaa vaaleneva iltarusko haihtui vähitellen, kultainen silta, jonka se vetehen kuvasi, pimeni ja yön varjot peittivät maan. Kukkanen tunsi päänsä hiljaa painuvan alaspäin ja väsymys valtasi hänet, Ensimmäinen päivä oli kulunut; vieno huokaus vielä — niin kukkanen nukkui sikeintä nuoruuden unta.

Päivä nousi; linnut lauloivat kuusissa; muurahaiset liikkuivat levotonna pesässään; meri oli vähäisen rauhaton.

Iloisesti laulelin, hoiteli merimies purttaan, ponnistellen huvikseen aaltojen voimaa vastaan. Hänen oikea elämänsä oli vaiva ja työ, hänen ilonsa vaarallinen, onnistunut yritys. Koko muoto oli voimaa, koko olento miehuutta täynnä. Valtava, voimakas tuuli lennätteli hänen punaista purttaan yli sinertävän, hyllyvän aineen; vaan hymyillen, levollisesti istui hän perässä ja katseli kohden taivaan kirkasta rantaa.

Tämän näki puolan kukka, joka juuri oli herännyt ja vielä hieroi silmiään selvitäkseen unesta. "Kuinka uskaltaa tuo merelle, jossa muurahais-kuningas sai hautansa?" arveli hän niin äänekkäästi, että mustikka, joka kasvoi vähän edempänä muurahais-pesästä, mutta samalla puolella, kuuli sen. Tämä oli jo täysi marja ja ihmetteli kovasti, kuka oli vielä niin tietämätön elämän menosta, kuin puolan kukka. Kun hän ympärilleen katsoessaan keksi puolankukan, lausui hän tälle:

"Hyvää huomenta, nuori ystäväni. Kas kuinka kau'an sinä olet viipynyt ilmestymättä! Voi, voi kuinka paljon olet kadottanut, kun et ollut jo Juhannuksen aikana mukana."

"Juhannuksen aikana! mitä se on?" toisteli puolukka parka aivan ymmällään.

"Niin, niin, nuori vesa! Kas sitäpä olisi sinun sopinut katsoa, Juhannusta! Ja nuo tuhannen tuhannet kukkaset, jotka kaikki silloin koreilivat vihannalla nurmikolla, kaikki ne jo ovat varistaneet teränsä ja heteensä: niistä on tullut siemeniä, juuri niinkuin minustakin. Voi kuinka kaunis, punainen puku minulla oli! Ja nyt on kaikki muuttunut. — Niin, mutta kas, punanen pukuhan sinullakin on — se on kaikista hienoin puku, oikea karkelopuku, vahinko vaan, että olet… Suo anteeksi — en minä mitään pahaa tarkoita, vaan kyllä minun täytyy sanoa totuus: sanoisihan sen joku muu kumminkin ja parempi on silloin, että sen jo ennakolta tietää — sinä olet liika myöhään syntynyt maailmaan; ei sinulla nyt enää ole mitään nähtävää, eikä tehtävää."

"Minun mielestäni on täällä kovin paljonkin nähtävää", vastasi kukka. "Minä olen vasta yhden päivän katsellut tätä maailmaa, enkä voi sitä koskaan unhottaa. Ja tehtävää! sitähän en ole koskaan ajatellut." — "Niin lapsellinen voi olla, kun on tuolla ijällä", arveli siihen mustikka. "Enkä sitä tosin ihmettele, kun muistan omaa nuoruuttani, vaan kyllä minä sen sanon, ett'ei sinun hieno pukusi sinua nyt ensinkään hyödytä. Pian tulee tuima, kolkko syksy, jonka tuulet tunkevat kaikkien sammalten läpi tiheimmänkin kuusikon varjossa. Silloin sateet öin päivin valavat vaatteitasi, jotka tuosta vaalenevat ja varisevat ennen aikaansa. Kuka sitten enää katsoo kauneutta, kuka edes marjaasi korjaa, kun se vihdoin talven tullessa putoaa mädänneestä varrestasi?"… Mustikka aikoi jatkaa, mutta puolan kukka kovin peljästyneenä käänsi puheen toiselle tolalle, lausuen: "Mutta sanokaappas, rakas Täti, miksi muurahaiset illalla mereen hukkuivat, vaan merimies iloiten laineilla liitelee?"

"Niin, lapsi kulta; nuo siivelliset muurahaiset ovat toimetonta, laiskaa väkeä, jotka eivät tee muuta, kuin kiusaavat muita; sentähden on heidän kykynsä toimettomuudesta niin tylsistynyt, ett'eivät he omin voimin voi edes elättää itseään. Nyt pyrkivät he kuitenkin ylpeästi ulommaksi omaa aluettaan, vertaamatta voimiaan äärettömään mereen: siksi saivatkin linnut liian surman. Jolla ei ole tehtävää, tai joka ei täytä tehtäväänsä, hänet kerran myrsky upottaa. Toinen on tuon miehen laita, Hän on määrätty elävänä toimittamaan ankaraa, kovaa työtä; siihen on hän alusta alkaen tottunut; meren aallot ovat hänet tuommoiseksi kasvattaneet, myrsky on hänessä herättänyt voiman tunnon, ärjyvä vihuri pelottomuuden. Kaikki on hänen mielestään paikallaan, kun hän vaan tekee tehtävänsä. Puhaltakoon tuuli, ärjyköön aalto, häntä ei se liikuta. Vaikka meri hänet nielisi ja helmaansa kätkisi aalto, ei hänelle sittenkään kävisi pahemmin, kuin hänen isälleen. Työ, ponnistukset ja vaiva on miehen elämä. Kaikkea saa kärsiä, kaikkea kestää, mutta valittaa ei saa. Tyytyväisnä, tyynenä kestää kaikkia: se on hänen tehtävänsä: sitä suorittaissaan hän on onnellinen."

Puolankukka ei ymmärtänyt tuota. Hän peitti päänsä lehtien lomaan ja sanoi: "Hyvästi, Täti, minä en voi oikeen hyvin." — "Hyvästi, hyvästi, lapsi kulta, varo, ett'et kylmettyisi" — sanoi mustikka.

* * * * *

Kului viikkoja, kului kuukausiakin. — Kesä vieri lopulle, syksy saapui. Lehdet puissa kellastuivat ja varisivat maahan. Tuuli lennätteli viidakoissa kuivettunutta lehti-pehua ylisten ympäri. Mustikka oli jo pudonnut pois, sen lehdetkin jo vaalenivat. Puolankukkakin oli menettänyt kauniin punasen pukunsa, se oli jo muuttunut marjaksi. Paljon oli tällä välin tapahtunut muutoksia sekä ulkona luonnossa, että sen sisällisessä kehkeämisessä. Monta myrskyistä, kolkkoa päivää, monta iloistakin hetkeä hän oli nähnyt ilmestyvän ja väistyvän vähitellen kuluneitten aikajaksojen joukkoon. Useakin musta, myrskyinen yö oli huuhtonut kylmillä sateillaan hänen kulmiaan ja moni surkea hätähuuto oli haihtunut meren öiseen pauhinaan. Olihan monenakin aamuna tuhansia laudanpalasia vaahtoisella rannalla, osoittamassa, että meri voi haudata helmaansa voimakkaampiakin olennoita, kuin muurahaisia: olihan monena päivänä riehuva vihuri ruhtaissut hänen silmäinsä edessäkin lujia laivoja kalliokarille. Ainoastaan turha, epätoivoinen ponnistus oli useinkin ihmisten auttamis-yritys: meri oli vihoissaan voittamaton. — Tämmöiset näöt toisinaan vaihtuivat tyyneyteen ja rauhaan, joka niinkuin hiljainen siunaus levitti lepoa ja sisällistä iloa kaikkialle. Neitseellisenä hymyili valtava meri, tuuditellen tuhansia pieniäkin pursia niinkun äiti tuudittelee lastaan ja iloisesti laulaa. Turvallisena voi silloin oravakin lastullaan purjehtia, eikä pienoisten kaarnalaivatkaan vaarasta tienneet. Saaret nostivat aalloista kukkeat kulmansa, niinkuin morsian leikitellen nyökyttelee seppelöityä päätään. Kaikki on rauhaa, riemua täynnä. — Kuusikko hiljaa suhisee ja joku lintunen vaan harvakseen helkähyttää heleän sävelen. —

Tämmöistä syvää riemua syyskesä yksinään tarjota voi. Sitä nautti puolakka ja imi sydämmeensä hiljaisen, puhtaan ilontunteen. Ei hän ollut koskaan oppinut tuntemaan kevään vallatonta riemua, eikä häntä koskaan kiusannut kevätkesän turhamielinen kauneuden himo. Hän näki elämän sen täydessä voimassa, kun jo sateisa syksy soi hedelmiään ja luonnotar karisteli pois kesäkorujaan. Sentähden ne mehut, joita puolankukka imi, olivatkin paljasta terveyttä ja raitista elonvoimaa; sentähden voikin hän kestää yli talven ja vihertää silloinkin, kun jo toiset kukkaset kuoloon nukkuivat. —

Olipa eräs Syyskuun aamu. Luonto oli juuri herännyt ja heittänyt öisen sumuverhonsa yltään. Yö oli ollut kylmä ja tuulinen; aamu oli selvä ja kolea. Silloin tuli pieni poikanen poimimaan puoloja kuusikosta. Hän kävi muurahais-pesän ohitse, näki puolan ja poimi sen ensimmäiseksi marjaksi astiaan. Voi kuinka puolukka säpsähti. Hänkö nyt jo joutuisi täyttämään tarkoitustaan? Oliko hän jo kypsynyt? Vaan kau'an ei näitä miettiä voinut; toisia puoloja tuli tuhutteli alinomaa astiaan, joka pian oli punaisia marjoja täynnä. Poika kävi kiireesti, ikäänkuin ajatuksissaan, eikä kau'an viipynyt, ennenkun puola-astia joutui pieneen suojaan, jossa virui vuoteella sairaana mies. Heti kaadettiin marjat valkealle pöytävaatteelle ja tarkasti niistä siinä perattiin rikat pois. Nyt voi puolukkamme nähdä kaikki ympärillään; vaan ei hän joutunut muuta näkemään, kuin sairasta, joka nukkui valjuna vuoteellaan. Silloin aukeni ovi; sisään astui nainen; valkealla kädellään tämä sievästi kokosi marjat puhtaaseen astiaan, kaasi ne pataan ja laittoi terveellistä ruokaa sairaalle. Hiljaa hän liikkui ja varovasti, sillä sairas nukkui. Jopa oli ruoka valmis — puolukkamme oli siinä säilynyt kokonaisena ja tunnollaan — jo pistettiin se astiaan ja asetettiin sitten pöydälle jäähtymään.

Sairas aukasi silmänsä. "Johan nyt olet nukkunut," sanoi iloissaan nainen. "Jo; minä olen paljoa parempi nyt." "Minä olen tässä laittanut puola-puuroa; ehkä sinulle jo ruokakin maistuu."

"Kiitos — kiitos; minä luulen tosiaan jo vähän hiukovan." Voi millä kiitollisuuden ja ilon tunteella nainen asetti ruu'an sairaan eteen! Vapisevat kädet tarttuivat lusikkaan — ja — ensikerran koko kuukaudessa — maistui ruoka hyvältä. Tykyttävin sydämmin katseli puolukka jokaista lusikallista, minkä sairas nautti; hän toivoi pääsevänsä vahvistamaan heikkoja voimia, elvyttämään kuihtunutta verta. Mutta nyt sairas jo laski lusikkansa pois. Hän kiitti Jumalaa ravinnosta ja istui sijalleen. Hänen viereensä istahti tuolille nainen. "Voi kuinka paljon olet kärsinyt," aloitti hän; "aina siitä saakka kun tuo myrskyinen yö riehui.

"Ei tämä mitään vaarallista ole," jatkoi mies; "se yö minulle rauhan antoi. Tämä on vaan hiljaista tointumista: joll'ei silloin olisi myrskyä ollut, en nyt olisi onnellinen. Tulinhan silloin tuntemaan sydämmen, jota en koskaan muulloin olisi tuntemaan tullut. Myrsky oli välttämätön, sen täytyi tulla ja se tuli. — Nyt olen terve ja paranen jälleen; minä saan uudet voimat, minä tulen mieheksi nyt." —

Nainen katsoi hellästi sairaan silmiin: "veljeni! minä ymmärrän sinut. Sinä olet taistellut vaarallista taistelua; nyt olet voitolla: kiittäkäämme myrskyjen Herraa!" Sairas nyykäytti myöntäen päätään ja laskeutui vuoteelleen. Nainen nosti ruu'an pois ja puolukka sai aikaa miettiä näkemäänsä. — "Myrsky oli välttämätön, sen täytyi tulla ja se tulikin!" lausui hän itsekseen. — "Niin; onhan myrsky monastikin parempi kuin leuto sää, se pudistaa pois monta ulkonaista turhaa tapaa ja ajaa esille sisälliset syyt; myrsky herättää uinuvat voimat ja avaa sokeat silmät. — — Nyt olen saanut vähän käsitystä siitä, mitä mustikka puhui. Olenhan nähnyt myrskyä ja päivänpaistetta, iloa ja surua, nautintoa ja kärsimistä, toivoa ja toivotonta taistelua; paljon suuria mullistuksia, tuhansia pikku seikkoja; jo kau'an edeltä päin mietittyjä muutoksia, tahi tuommoisia äkillisiä tuulenpuuskia, jotka tulevat jälkiä jättämättä ja menevät sinne, mihin ei kukaan seuraa. Olen kokenut monellaista, ollut monen väheen alaisena; ei mikään ole enää olemassa, ja kuitenkin on kaikista jäänyt jotakin jäljelle olentooni: kaiken tämän monipuolisuuden yhteys on elämää. Aurinko on aina lämmin, sen valo virvoittaa; meri on suuri, sen näkeminen ylentää; myrsky on voimakas, sen pauhu peljättää. Vaan niitten kaikkien yhdys-tunne on elämää s.o. kaiken vaihetuksen läpi pysyvää, kaiken voittavaa, ikuista voimaa. Kun siitä olen saanut osani, olen tehnyt tehtäväni ja voin antaa itseeni imetyn mehun muille samaa elämää jatkamaan. Nyt tiedän, mitä varten olen olemassa: antaakseni terveellisen mehuni tuon kärsineen elämän — voiman jatkamiseksi." — Puola asettui astian reunalle, josta juuri oli viimeinen lusikallinen otettu ja odotti tyytyväisenä ruoka-aikaa.

HIRUNDO HERALDIKA.

Katon räystäässä tuolla oli pääskysen pesä. Savesta ja höyhenistä oli se kurottu kahtena keväisenä päivänä, ja lujaksi päivä sen säteillään lämmitti. Oi kuinka sievä ja siro sen sisusta, kuinka pyöreä ja soma sen päällystä oli! Ja siellä sisällä oli kuusi pientä poikasta. Vähitellen ne kasvoivat, höyhenet kasvoivat ja koko varttui. Mutta siellä he aina vielä sisällä asuivat. Ei kukaan heistä vielä uskaltanut siipiinsä turvautuen antautua ilman aaltoihin. Näin kului aikaa, kunnes vihdoin eräänä aamuna emä tuli tavattoman iloisena sisälle. Hänellä oli kullekkin heistä pieni toukka makiaisiksi ja sen annettuaan hän heille näin suin puheli:

Lapseni armaat! tirlitt, tirlitt, tirlilitilitt! — Nyt olen teitä kau'an jo kasvattanut, olen teitä ruokkinut ja hoitanut. Nyt tahdon nähdä teidän itse jo johonkin ryhtyvän; nyt teidän täytyy opetella lentämään.

Lentämään, lentämään — tililitt, tililitt! vikisivät nuoret.

Te tiedätte, emo jatkoi, että tässä maailmassa täytyy osata yhtä ja toista, jos tahtoo taistella läpi elämän. — Oi, täällä täytyy paljon oppia ja kokea! Mutta ensin ja ennen kaikkia vaaditaan että osataan liikkua, sillä palkallaan oleva ei voi mitään oppia. Liikkuminen on samaa kun lentäminen, vaikk'eivät kaikki opi lentämään s.o. huonolahjaiset ja vajanaiset olennot, niinkuin esim. ihmiset, jotka kyllä ovat muutoin hyvin lahjakkaita ja kykeneväisiä, vieläpä jalomielisiäkin, mikä on paljoa enemmän kuin kaikki yhteensä — niin, kas lentää eivät hekään osaa. Heillä on tosin siiventynkät, vaan höyheniäpä heillä ei ole ja vaikka he kuinka yrittäisivät, eivät he lentämään kykene — ja siitä syystä heidän liikkumisensa on paljoa vajanaisempaa, tai oikeastaan he eivät voi liikkua siinä merkityksessä, kuin me liikkumista käytämme. Kun nyt ajattelen ihmisen tilaa ja vertaan sitä teidän nykyiseen tilaanne — ajatelkaas, mikä hirveä onnettomuus, jollette kaikki oppisi lentämään. Olkaa siis ahkerat, näyttäkää, että opitte noreiksi, nopeiksi, sukkeliksi, taitaviksi lentäjiksi, tililitt, tirlitt, tirlitililitt!

Tililitt, tlilitt! kaikki pienet vikisivät ja ryömivät pesästä katon kourulle. —

Kas niin, nyt olette ulkona kaikki, Ennenkun tästä edemmäksi yritämme, tahdon teille esitellä hiukkasen tämän paikan historiaa. Tämä suuri pesä, jonka kourussa meillä on pesämme, on vanha, vuosisatoja nähnyt asunto. Moni pääskynen meidän esi-isistämme on kertonut sen historian lapsilleen, ne taas omille lapsilleen ja lastensa lapsille j.n.e. Tässä on elänyt ja kuollut jo monta ihmissukuakin, joka meidän ikäämme verrattuna on kovin pitkä aika. Sanotaan isän-äidin, isän-isän-äidin aikana tässä asuneen Sarvi nimisen miehen, joko hänellä sitten lienee ollut oikeat sarvet, niinkuin kaskinikillä, vai oliko hän vaan saanut sen lisänimeksi, sitä minä en tiedä. — Vaan hänen ajallaan oli kovin tukala aika maassa, varsinkin ihmisillä; oli semmoinen tila, jota he sanovat sodaksi s.o. semmoinen rauhaton aika, jolloin ei voi rakentaa pesää juuri mihinkään, sillä kaikki pesät poltetaan ja hävitetään, varsinkin ihmisten pesät, mutta niiden mukana meidänkin pesämme. Tämän suuren pesän pojista oli yksi mainion viisas ja taitava ihminen. —

Osasiko hän lentää, tili-tlitt! —

Ei pienoseni, ei sentään, mutta kyllä hän muutoin taitava oli. Hän johdatti suuret joukot ihmisiä yhdelle puolelle, yhdisti ne, jotka olivat kaukana toisistaan laulamalla s.o. ei juuri niin kuin me laulamme, sillä niin osaavat vaan harvat ihmiset laulaa, vaan jotenkin sinnepäin. He kirjoittivat sopimuksia, kirjoittivat päätöksiä ja yhtyivät sovintoon. Näin vihdoin loppui tuo ankara sota ja pesät jäivät rauhaan jälleen — tirlitt, tirlitt, tirlitililitt!

Vaan nyt me tiedämme Sarven työn, vast'edes voitte varsinaisilla historian tunneilla saada enemmän oppia, tililitt, tirlitt! Niin vei emo poikaset lentämään. —

Ensin he vaan vähäisen räpyttelivät; sitten he lensivät katon kourulle, siitä räystäälle, räystäältä kourulle takaisin j.n.e. mutta vihdoin uskalsi yksi yrittää pitemmän matkan. Se onnistui, toiset yrittivät perässä ja niin oli pian koko pesäkunta lentämässä, liehumassa. Kas sepä oli hupaista! Tililitt, tililitt; nyt ei heidän muuta tarvinnut tehdäkkään. He olivat koko päivät ulkona: lauloivat ja lensivät, lensivät ja lauloivat.

* * * * *

Lentelipä näin tavoin taas eräs perheen nuorimmista rakennuksen ympärillä. Ikkunat olivat auki. Sieltä sisältä kuului Kanarialinnun laulu, sekä joskus papukaijan käheä ääni. Nuori pääskynen, neiti Hirundo Heraldika, kuten toiset pääskyset häntä nimittivät, syystä että hän aina niin mielellään istui tuon vanhan vaakunakilven reunalla, joka oli ison oven yläpuolella, tunsi erinomaisen halun vetämän itseään ikkunasta sisälle. Hän kurkisti ensiksi varovaisuuden vuoksi ikkunarei'ästä läpitse — huu! mikä se oli? aivan kuin mies ihan vastapäätä ikkunaa olevalla seinällä. Neiti Hirundo Heraldika lensi peljästyneenä takaisin.

Vaan vähän ajan perästä palasi hän jälleen: hän muisti äitinsä puhuneen joskus jostakin paperi- tai vaatekappaleesta, jonka ihmiset seinille kiinnittävät ja siihen sitten muodostavat jotakin mikä on ihan määrätyn ihmisen, eläimen tai jonkun muun esineen näköinen, ja tätä koko olemusta he kuvaksi nimittävät. Olipa emo kertonut kerran pistäyneensä jonkun vanhan linnan sisällä — ehkäpä ikkunasta — ja siellä nähneensä koko joukon tämmöisiä kuvia, joitten joukossa eräs kotkan kuva niin hirveän luonnollinen, että hänen täytyi mitä kiireimmin paeten lentää tiehensä. Ehkäpä tuo mies onkin vaan kuva. Nuo ihmislapset ovat sen seinälle kiinnittäneet, neiti Hirundo arveli.

Aivan oikeen; se onkin vaan kuva, sen hän nyt toista kertaa sisälle kurkistaessaan selvästi näki. Eikä vaan yksi, mutta monta monituista kuvaa oli sillä ja toisilla seinillä. Hei, jopas on hauskaa katsoa!

Niin arvellen lentää lehautti hän sisälle tuohon vuosisatoja vanhaan rakennukseen.

Kukkia, suuria kasvia, jotka kiersivät ympäri seiniä ja köynnöstelivät akkunoita, tai seisoivat nurkassa kohoten permannosta kattoon saakka, lintuhäkkiä, kirjoja, pöytiä rintakuvia — — mikä paljous esineitä, joita ei neiti Hirundo Heraldika ollut koskaan ennen nähnyt. Kaikkia nuo ihmiset pesäänsä kokoilevatkin hän arveli; mutta sitten he elävätkin niin kau'an, että oikeen hirvittää, ajattelee vaan esim. 100 vuoden vanhaa pääskystä … huu! johan se olisi ihan höyhenetön!… — Senpätähden emme me huolikkaan olla niin turhamaisia — muutoinhan emme elämässämme voisi tehdä yhtä ainoatakaan pesää, johon kaikki tuo romu ja ylellisyys mahtuisi — vaan äläs! Kanarialintunen laulaa. Hän oli huomannut pääskysen ja kutsui nyt tämän luoksensa.

Hyvää päivää, nuori ystäväni, neiti Hirundo! — Kanarialintunen ei tietänyt hänen liikanimestään — Kuinka tänne uskallatte tulla? Tänne tulla? Onko se siis luvatonta? hyvä neiti Kanaria, kyseli nuori Heraldika, joka ei myöskään osannut sen paremmin lausua tuon korkea-arvoisen ulkomaalaisen sääty- ja sukunimiä.

Ei niin, neiti Hirundo, — vaan suokaa minun huomauttaa, että tämä asunto on viekkaan ihmiskunnan, jolla on valta yli avaran maan sekä siintävän meren. Katsokaappas, ystävä kulta, tätä häkkiä. Tämmöiseen, näin ahtaasen tilaan ovat he sulkeneet minut Etelän, ihanan Etelän vapaan tyttären; ja minun mailmani, katsokaappas: koko mailmani sijasta ovat he antaneet tämän ahtaan häkin. Tirlii — tirlii, tirlilittlii!

Tuo viimeinen oli Kanarialinnun kansallislaulu, isänmaallinen hymni.

Neiti Hirundo Heraldika synkistyi. Hän tahtoi lentää tiehensä vaan kanarialintu jatkoi:

Malttakaas, hyvä ystävä, neiti Hirundo! Istukaas hetkeksi tähän lähelleni, Minä kerron teille kaikki. — Kas niin! — istukaa tuossa, nojatkaa päätänne vähän taaksepäin — niin nyt te olette oikeen sievässä asennossa; tuo punavihreä höyhen kaunistaa teitä sanomattomasti. —

No hyvä! — Etelän kirkkaan sinitaivaan alla on avara aaltoava meri; voimakas on meri, mahtava ja suuri. Ei silmä kanna sen siintävän pinnan ylitse, eikä sen myrskyävää aaltoa estä yhdenkään voima eikä nero. Tämän suuren, valtavan veden helmassa, on kuni tytär äitinsä rinnoilla, ihana vihreä saari. Tuhatkarvaisina loistavissa kukissa kimeltelee taivaan valkeus sen kasvistossa ja ihanimmat hedelmäin mehut virtailevat sen puutarhoissa. Siellä missä ääretön taivas syleilee rajatonta merta ja maan kasvattava tuoreus synnyttää rehevimmän runsautensa, siellä missä vapaus ja onnentunne sitovat jokaisen sydämen kotisijaansa, — siellä minä olen syntynyt — ja nyt missä minä olen? — vastaa itse! — Tirlii, tirlilittii!…

Tirlitt, tlitt! neiti Hirundo sanoi, tahtoen niin säälimällä sanoa jäähyväiset — vaan silloin alkoi Papukaija puheen:

Hyvää päivää, neiti Hirundo! Minäkin puhuisin kanssanne vähäisen. — Minä olen jo vanha — pääni on kohta paljas ja höyhenpukuni harvenee joka päivä. En minä enää niin paljon kaipaa vapautta ja elämän iloa, sillä niitä en enää nauttia voisi. — Haluan vaan vielä jonkun päivän elää — ja nämät päivät ovat minulle hirveän ikäviä viettää ikävässä torkkumisessa ja toimettomuudessa. Elämääni kalvaa mato, jonka täällä olen saanut, täällä tämän kylmän ilmanalan kolkoissa seuduissa, uh! — uh! — uh! Silloin Papukaija yski hyvän aikaa — minä olen saanut rintataudin, keuhkovian, joka vie minut ennenaikaiseen hautaan.

Neiti Hirundo Heraldikaa säälitti. —

Papukaija jatkoi.

Kerran minäkin olin nuori; silloin elin siinä maassa, jossa virrat juoksevat merestä mantereen hiekkaan, jossa mustat joutsenet joikuvat kultahiekkaa huuhtovassa aallokossa. Se on minun isänmaani, jossa tuhansien tuhannet kullankarvaiset linnut liitelevät äärettömien ulappain ylitse vapaina, esteetönnä ja laulavat voittoretkistään yli avaran maan piirin. — Aina siellä aurinko kuumasti paistaa, aina siellä tuulonen vilpeästi henkii. — Tuhansien tuhannet lintulaumat hurjalla kirkunalla väliin laskeuvat vaahtoavan aallon lumehen, väliin nousevat taivahan siniselle kupukannelle. — Kun joskus, minä tiedän, tulet sinne kerro kansalaisilleni kurjasta elämästäni Pohjan perillä, sano heille, että jo silloin olen jättänyt tämän katoavaisuuden matalat majat. —

Neiti Hirundo Heraldika nyhtäsi rinnastaan höyhenen ja antoi sen muistoksi Papukaijalle, toisen höyhenen antoi hän kanarialinnulle.

Ystäväni! hän lauloi, minä kiitän Teitä, Te olette minulle opettaneet kokemuksen ankaraa totuutta. Jääkää hyvästi! Vaan aikoessaan lentää ulos, ei pääsky parka onnistunutkaan löytämään ikkunan avonaista aukkoa. Hän lensi lasia vastaan, joka esti häntä pääsemästä läpitse, vaikka kyllä oli yhtä valoisa, kuin ilma ainakin. — Tuskanhiki virtaili hänen otsastaan:

Tirlitt, tirlitt hän pakisi ja palasi kertomaan hätäänsä toisille. Nepä hänelle selvittivät, miten ihmiset olivat heille tehneet, heitä kiinni-ottaissaan, kuinka turhaan he olivat ponnistelleet, ja kuinka heidän vihdoin täytyi tyytyä osaansa.

Hirundo parka kauhistui. Nyt hän katui katkerasti tuota uteliaisuuttaan, joka hänet oli tähän pulaan saattanut, ja niin hän itki, itki sydämmensä pohjasta: tirlitt, tirlitt, tlitt tlitilii!

Väsyttyään turhaan lentämiseen, hän istuutui vihdoin seinälle — suuren kuvan reunalle. Siihen hän nukkui. — Unessa hän oli lentävinään tuon äärettömän, siintävän meren yli; hän näki tuon vihannan saaren, sen tuhannet loistavat linnut, jotka kiilsivät kuin kulta auringon paisteessa; hän näki toisenkin saaren, oikeen manteren, jossa oli vaskenkarvaista kansaa, puhuvia lintuja, mustia joutsenia: hän näki Papukaijan kodin. Vaan juurikuin hän aikoi viedä Austraalian linnuille terveisiä heidän kaukaiselta kansalaiseltaan, hän tunsi kuinka joku hiukan heilutti hänen höyhenpukuaan. Hän havahtui.

Ihmetellen avasi hän silmänsä. Ensiksi ei hän oikeen asemaansa älynnyt, vaan pian heräsi muisto ja hän tajusi onnettoman tilansa. Mutta se, mitä hän ympärillään näki, saattoi hänet aivan unhoittamaan itsensä.

Oli yö. Kuu paistoi akkunasta huoneesen; sen hopeasäteet kimalsivat kullankirjailtuja lattiaverhoja pitkin ja valaisivat muutamia kuvia vastapäätä olevalla seinällä. — Vaan kas! nepä eivät seinällä olleetkaan, ne olivat kaikki astuneet alas seinältä ja käyneet lattialle piiriin istumaan. Selvästi huomasit heidän elävän: kasvot olivat verevät, varsi sorja ja pyöreä, jänteet liikuttivat jäseniä — jopa he puhumaankin rupesivat.

Tuo kuva, jonka päällä neiti Hirundo Heraldika oli istunut, oli myöskin astunut seinältä alas ja luultavasti ilma silloin heilutti hänen höyhenpukuaan, niin että hän heräsi.

Hirundo lensi hämmästyneenä Kanarialinnun häkille, herätti tämän ja kysyi, mitä tämä merkitsisi.

Vainajat viettävät suurten muistojensa juhlaa, Kanaria-lintu vastasi.
Se tapahtuu joka vuosi kerran.

Onko nämät Sarven sukua, tuon Sarven, josta emo on laulanut? neiti
Hirundo uteli.

Ovat oikeen, neiti nuori, he ovat juuri nuo valtiolliset päämiehet, jotka yhteen aikaan määräsivät koko Euroopan asiat. Näettekös, tuo keskimmäinen tuossa, jolla on terävä katse ja nerokkaat kasvojen piirteet, hän juuri on tuo suuri Sarvi, jonka kädessä silloin olivat valtojen ohjasnauhat. Kuulkaappas, neiti Hirundo, hän pitää puhetta; ja tosiaan, hän nousi seisaalleen — kaikki kuvat nousivat seisomaan. Sarvi alkoi puhua:

Hyvät herrat! Minä olen saanut toimekseni tällä hetkellä muistoonne johdattaa pääkohtia, joita elämämme yhteinen työ on tarkoittanut. Muistojuhlassa tämmöisessä kuin tämä ei ole tarpeellista tehdä minkäänlaisia kertomuksia, eikä edes tosi-seikkoja erikseen mainita: ne ovat, näetsen, elävinä vaikuttamassa jälkeen jääneen polven historiassa. Historiallinen työ, samoinkuin työ ylimalkaan, ei koskaan huku eli katoa, vaan jatkuu alituisena jaksona ihmiskunnan elämän-vaiheissa, liittäen onnistuneen toiminnan hedelmät samanaikaisiin onnistumattomiin yrityksiin, joista vasta ehkä seuraavat vuosisadat jotakin kokonaista yhteen-liittää. Tätä asiain henkistä yhteyttä ei voi kukaan muuttaa eikä löyhdyttää, sillä on oma järkähtämätön lakinsa. Sentähden on minusta hauskaa tällä kerralla viitata tuohon yhteyteen, mikä on vuosilukujen 1648 ja 1848 välillä ja siten verrata henkisiä ilmiöitä niinä vuosina toisiinsa. Kun me vuonna 1648 solmimme Westphalin rauhan ja siten vakautimme omantunnon vapauden, teimme silloin työn yleisinhimillisen, joka, ollen hedelmänä koko ihmiskunnan siihen saakka tapahtuneesta kehityksestä, edisti ihmiskuntaa kokonaan: sillä niin oli katkaistu kahle, joka tahtoi sitoa hengen vapautta, ainoata, mikä ihmisen eläimestä eroittaa. —

Nyt on kaksi vuosisataa kulunut siitä ajasta ja todellinen edistys on nähtävästi kulkenut samaa suuntaa. Eihän minun tässä nyt muuta tarvitse mainita, kuin tuon nykyään joka paikassa ilmestyneen halun valtiolliseen vapauteen. Ihmisillä onkin nuo kaksi eri alaa, jotka ovat yhteydessä hänen olentonsa syvimpien perusten kanssa, ne ovat: uskonto ja isänmaallisuus. Jumala ja isänmaa ovat välttämättömät jokaiselle; jos toisen hävittää, ei toistakaan ole olemassa. Kun siis omantunnon pyhä vapaus vuonna 1648 oli siihen saakka kehittyneen edistyksen kautta tullut tunnustetuksi, täytyihän ihmiskunnan pyrkiä valtiolliseenkin vapauteen, s.o. tilaan semmoiseen jossa jokainen kansalainen on yhtä oikeutettu sivistystä saavuttamaan ja saavutetun sivistyksensä nojalla valtion asioita ohjaamaan. Vaan kuten ei ihmiskunta voinut käsittää omantunnon vapauden tarvetta ennenkun 30-vuotinen sota oli sille opettanut, ett'ei se ole vaan jonkun haaveksijan aivoissa syntynyt sikiö, vaan on osa ihmisen olemuksesta, on sen elonehto, niin täytyy valtiollisen vapaudenkin edellä käydä kaikellaisia mullistuksia. Yleensä ei mikään olokohta, jolla on pohjaa historiassa, poistu sittenkään, kun se jo on kadottanut merkityksensä, jopa tullut oikealle edistykselle vahingolliseksikin, ennenkun asiain uusi tila huomauttaa ja päivän selväksi saattaa että sen säilyttäminen on vahingollisempi, kuin uuden sijaan-asettaminen. Sentähden aina valtiollisen vapauden enteenä täytyy käydä rettelöitä, eri aikoina ja eri sivistyskannalla olevissa kansoissa erilaisia. Nykyajan tapauksista päättäen, näyttää jo se aika lähenevän, jolloin useimmissa Euroopan maissa tunnustetaan valtiollista vapautta. Mullistukset Euroopan valtioruumiissa ovat suuremman elo-voiman ilmauksia, joita seuraa todellisen voiman oikea viljelys. —

On kyllä väitetty että Lutherin uskonpuhdistus ja nykyajan valtiolliset, monilahkoiset kirkkokunnat eli toisin sanoen valtioitten suosima uskonnonvapaus, ovat ihan vastakkaisia asioita. Niin ne sanovat, jotka eivät asioita tarkemmin tunne. Sillä seurauksena omantunnon vapaudesta, jota kaikki varmaankin tunnustavat uskonpuhdistuksen tarkoittaneen, täytyy olla erimielisyyden mahdollisuuden jopa juuri uskonnollinen vilpittömyys ilmaantuukin erimielisyydessä. Sillä mikä vilpitön henki se on, joka vaan uskoo, mitä joku toinen ihminen sanoo, olkoompa se toinen ihminen sitten paavi tai Luther, ilman omaatuntoansa totuuden pohjalla koettelematta. Sekin seikka, että epäillään vanhoja käännöksiä, siis tavallaan on ilahuttava merkki, koska se ilmoittaa, että jokainen jolla suinkin on tilaisuutta pyrkii omantakeiselle pohjalle vakuutustansa perustamaan. Syntyköön tästä levottomuutta, niinkuin varmaan syntyykin, levottomuus on parempi kuin huolettomuus, se ajaa totuutta etsimään. Ainoastaan sokeat kieltävät tuon monilahkoisuuden alla syvällä kytevää totuuden paloa, jonka kautta monikin ehkä niinkuin tulen kautta pelastuu. Jota paitsi, mennäksemme toiseenkin puoleen, juuri tuo kirkollisella alalla heräävä vilkkaus vie valtioitten sivistystä jättiläis-askelin eteenpäin. Näin jatkuu historian työ, koskaan herkeämättä, koskaan lakkaamatta olemasta. Niilläkin asioilla, jotka pintapuolisesti katseltuina näyttävät olevina toisilleen suorina vastakohtina, on syvin keskinäinen yhteys.

* * * * *

Näin puhui Sarvi ja ääneti kuultelivat toiset. Kuu oli jo laskenut, yö oli kulunut ja auringon ensimmäinen säde pilkisti ikkunasta suojaan.

Tuokiossa hajosi kokous, haamut astuivat alas varjojen maahan ja kuvat nousivat kiireesti seinälle jälleen.

Hirundo Heraldika unhoitti itsensä kokonaan ja lensi hiljalleen, ajatuksissaan, hätäilemättä avonaisesta ikkunasta — ulos.

Aamu oli ihana; linnut jo lauloivat tuhansin ja tuhansin ylistysvirttään Jumalan kunniaksi. Pian oli pääskynenkin omainsa iloisessa parvessa ja yhtyi täydestä sydämmestään tuohon kiitoslauluun, hartaammin kuin milloinkaan ennen. Koko hänen sävelsarjansa kaikui ja helisi kiitosta, ylistystä siitä että hän oli saanut pitää vapautensa ja tulla tuntemaan maailmaa hiukan.

Hän oli tullut tuntemaan ihmisten huonoja puolia, heidän kavaluuttaan ja julmuuttaan, vaan myöskin heidän kuolemattomuuttaan, heidän suuruuttaan. Näin yhtyi hänen tunteensa ihmistä kohtaan kokonaiseksi kunnioitukseksi ja hän itse jäi pääskyseksi.

Pääskysten joukossa lensikin hän talven tullen äärettömän, siintävän ilman aaltoja pitkin kaukaiseen merimaahan, maahan ihanaan ylen, jossa ei konsaan talvi sada lunta, eikä kukkanen kuole kylmän suutelosta. Täällä näki hän tuhansia yhtä kauniita lintuja, kuin Kanarialintu, vapaina liihoittelevan ihanimmassa ilossa. Näkipä hän Papukaijankin käheä-äänisen tovereita vapaina, terveinä ja iloisina laskevan leikkiä hedelmäpuitten riistaisilla oksilla. — Silloin hän heille kertoi Papukaijan terveiset ja tuli niin suureen kunniaan tässä avarassa lintumaailmassa. Mutta tuon ihmeellisen yön kokemukset, jonka hän Sarven linnassa vietti olivat muuttaneet iloisen Hirundo Heraldikan ajattelevaksi, vakavaksi linnuksi. Kaikki hänen käytöksensä tyyntä maltillisuutta ihmettelivät ja vielä enemmän hänen syvää elämän-viisauttaan. Tulipa sentähden Hirundo Heraldika kunnianimeksi, jota koko pääskysten heimo ylisteli. — Iloa oli siis ja arvoa kyllin tuolla nuorella neiti Hirundolla — vaan kuitenkin puuttui häneltä jotakin. Mitä se oikeastaan oli ei hän itsekkään tiennyt, ennenkun hän taas eräänä iltana kuullessaan kanarialintusen laulua — heidän kansallis-lauluaan, elävästi muisteli Kanarialintua Suomessa. — Silloin tunsi hän povensa tuimemmin sykkivän, tunsi kaipion salaperäistä paloa rinnassaan.

Se lausui hänelle selvän selvästi:

"Niinkuin Kanaria-lintunen ja Papukaija kaipasivat onnensa ihanaa maata, kaipasivat isänmaatansa ja kadotettua vapauttansa, niin minäkin täällä olen vieras, olen matkalla vaan. Minun isänmaani on kaukana Pohjolassa, tuossa kylmässä maassa, joka oli Papukaijan ja Kanarialinnun orjuuden maa. Vapaus on kaikista pyhin, vaan sen jälkeen on kallihin isänmaa. Näin mietiskeli Hirundo Heraldika; — Ilmat muuttuivat; lumi Suomessa suli, tuli kevät, tuli kesä. Silloin palasi joukko pääskysiä Pohjolaan. Heidän joukossaan oli nuori, kaunis, erittäin iloinen pääskynen. Hän lensi Sarven linnaan, istui vaakunakilvelle ja lauloi sydämmensä syvimmästä pohjasta: Tirlitt tirlitt trlitilitilii! trlitilitilii! Suomi on minun synnyinmaani, minä olen Suomessa, minä olen vapaa pääskynen tirlitt, tirlitt, trlitilitilii! tirlitilitilii!" — — —

Se oli Hirundo Heraldika.

SINIVUOKKO.

Taivas oli sininen ja ilma oli kirkas; kaikki puut jo pistivät esille vihantia lehtysiään ja maasta nousi orasta, kuni neulojen neniä. Sini-salon sydämmessä hyppelehti pienoinen puro kallioitten kainalossa. Vesi oli siinä niin kirkasta ja helmeilevää, ettei hopeavirta olisi kirkkaampi ollut. Tuon puron ääressä, aivan likellä sen hopeista pyörrettä, kasvoi siro sinivuokko. Ei se ollut vielä monta päivää elänyt tässä täysituntoisena; sillä vast'ikään oli lumi noilla kallioilla sulanut ja juossut puron laineita pitkin mereen. Kuitenkin kukkanen jo tunsi tuon kallion kallaalla tuulessa huojuvan koivun, sekä nuot purossa pulppuavat vesi-pisarat, jotka kiireesti vierivät ohitse, kuiskaillen joka puolella seisoville kasveille: hyvästi, hyvästi! He olivat näetsen matkalla suureen mereen, jonne jokaisen mielihalu paloi. Mereen, mereen, valtavaan mereen riensivät kaikki nuo tuhannet ja tuhansien tuhannet pisarat, jotka puron uurtamaa uraa edelleen kiitivät; sillä meri oli heidän suuruutensa, se oli kaikkien pisarain yhteys. Mutta tuossa koivun latvahaarukassa istui lintunen, katsellen, tähystellen, eiköhän tähän sopisi pesää tehdä. Aivan oikeen: tuo vekara tuossa oksassa on ikäänkuin luotu pesää kannattamaan ja tuo pieni kolo tuossa rungossa sopii ihmeellisen hyvin alustusta kiinnittämään. Lintunen nyykähytti tyytyväisenä päätään, keikahutti niskansa kenoon, avasi pienen nokkansa ja lauloi helähytti iloisen, sydämmen pohjasta nousevan laulun. Se oli kiitos-laulu pesän-sijan löytämisestä. Sitten hän heti lensi pois, laskiihe maahan, kokosi savea nokkansa täyteen ja lensi takaisin puuhun. Perustus oli nyt laskettu; pohjakerros savesta ja rikkasista kuontui vähitellen, ikäänkuin itsestään. Lintunen sai apulaisenkin; se kai oli hänen puolisonsa. Ahkerasti he kahden jatkoivat työtään kaiket päivät — ja pian tulikin pesä valmiiksi. Voi sitä riemua, kun pesä, ihan uusi, oma pesä oli valmisna tuossa tuutivassa koivun latvassa vihantain lehvien välissä niin tiheitten, ettei suinkaan kotkankaan terävä silmä sitä siinä keksisi! Ja kuinka ihana siitä oli näkyala! Puro tuossa vihantine rantoineen, ikäänkuin mikä valtava kymi, vieretteli vesiään halki lehtojen, yli kivien, niin että kuohua voi verrata kosken pauhuun, joka murtaa lujat kallioseinät ja uurtaa satavuotisen tien yli kaikkien esteitten; kalliot taas, nuo korkeat, joilla joka päivä juoksentelee metsän karja, voisi melkeen alppeihin verrata, joilla vikkelä mäkivuohi haaraisia sarviaan keikutellen nostaa kaunista kaulaansa, kuunnellen hengästyneenä, onko kaikki hiljaa ja rauhallista, jotta syöntiään rauhassa jatkaa voi.

Entäs nuo kanervat, katajat ja muut kauniit kasvit, joilla oli niin paljon annettavaa pieniin suihin, kun kerran poikaset munasta puhkeevat. Voi, tämä oli erinomainen paikka! ihan Jumalan luoma pienen linnun pesäksi. Siitä syystä täytyi lintuparin kiittää ja ylistää ja kauniisti kajahteli laulu halki raittiin, keväisen ilman. Vaan eihän voinut olla kutsumatta toisia lintuja pitoihin, kun koti, oma, armas koti oli valmis. Isäntä itse lähti kutsuja kuljettamaan, sillaikaa, kun emäntä valmisteli pieniä pitoja varten juomaa koivun mahlasta ja kokosi herkkuja kanervaiselta aholta; pieniä siemeniä, toukkia, urpusia y.m. y.m. pantiin tallelle koivun latvaan.

Tirlit, tirlit, tirlitilii, tirlitilii lauloivat linnut ja pian he kutsun kuultuaan lensivät pesään. Tirlit, tirlit lauloi emäntä, joka juuri sattui olemaan alhaalla juomaansa maistamassa koivukellarissa, josta sitä sai niin paljon kuin vaan halutti, jos aukasi nokallaan kuorisen oven. Tirlit, tirlit lauloi hän, kuultuaan vierasten laulun ja riensi heti vieraitaan kohteliaasti vastaan-ottamaan. Hän kaikki vierailleen tarkasti näytteli ja kysyi kustakin ystävän mielipidettä. Kaikkien suureksi mielihyväksi huomattiin pesä todellakin erinomaisen ihanaan paikkaan osuneen.

Tirlit, madame, peippo sanoi, kohottaen punapäällisiä siipiään, kaikki on tässä hyvää ja ihanaa paljoa parempaa, kuin olisi luullakkaan voinut. Vaan ainahan sydämmen hyvyys ja jalous saa palkintonsa. Nämähän ovat juuri ne — kuulkaas hyvä herrasväki — nämähän ovat se pari, joka auttoi viime kesänä tuota onnetonta perhettä, jolta julmat ihmiset ampuivat emän juuri silloin kun poikaset olivat munasta tulleet ja siis ihan heikoimmallaan. —

Tirlitilii kottarais-mummo jatkoi, tämä on aivan totta tämä; ja ainahan hyvyys saa palkintonsa ja pahuus rangaistuksensa. Kuulkaappas hyvät herrat ja rouvat —

Tirlititilii vai rouvat, neiti Tilhi keskeytti, eikö täällä muita olekkaan, kuin rouvia! Niin, nyykäytti tähän pikku neiti Peukaloinen, eihän tuo vanha mummo silmälasitta paljoa näe. — Suokaa anteeksi, hyvät vieraat, emäntä keskeytti, mummo kottarainen tahtoo puhua. Nyreissään istuivat kaikki neiti-linnut ja kuuntelivat. Kottarainen jatkoi: Kaupungissa minä näin kummimman perheen koko elämässäni. Silloin olin vielä nuori — onko hänkin ollut nuori, neiti Tilhi neiti Peukaloiselle sopotti, vaan sitä eivät muut kuulleet — ja voin kilvoitella minkä neitilinnun kanssa tahansa sekä lennossa että laulannossa. Sentähden lähdimme kaupunkiin, koska arvelin siellä olevan tilaisuuden osoittaa älyään ja luonnonlahjojaan paremmin, kuin täällä honkain huminassa, jossa ei kukaan kuule ääntämme eikä näe liikkeitämme. Siellä minua tosin otettiin hyvin vastaan ja opetettiin puhumaan niin että se ihmisiä miellyttää; muutamia ääniä — jotka, ohimennen sanoen, ovat luullakseni kaikista kauniimpia — he eivät näetsen voi kärsiä. Siitä syystä he tahtoivat leikata kieleni alta jänteen — hui — ui! neitoset parkasivat ja neiti Tilhi pyörtyi. — Niin juuri — jatkoi mummo vähääkään säikähtymättä — he tahtoivat leikata kielijänteeni, mutta minäpä, siitä tiedon saatuani, lensin tieheni, pakenin pois ja tulin toiseen kaupunkiin. Koska kuitenkin luullakseni kaikki ihmiset ovat yhtä julmia meitä kohtaan, en enää uskonut itseäni heidän tekemiinsä pesiin, joita kaupungissa on kaikissa puissa, vaan elelin omin päin, missä milloinkin. Satuin siten kerran erään närhin pesään. Närhi, tiedättekös, on lahjakas lintu hänkin mutta ääni ei hänellä ole kauniimpia. Tämä närhi oli kuitenkin hyvin itsekäs ja ahnas. Kaikki rikat, joissa oli jotakin, vaikkapa vähäistäkin ravintoa, hän kokosi ja kantoi pesäänsä — joka oli erään vanhan huoneen ylisillä. Sinne hän nyt kokosi kaiken kesän rojua jos jonkinlaista, mistä vaan sai ja talvella hän sitä kalliilla hinnalla myi puutteessa oleville varpusille, kottaraisille y.m. linnuille. Näin hän vähitellen rikastui ja pääsi hyviin varoihin. Mutta sittenkin hän oli niin saita, ettei edes kunnon pesää itsellen hankkia raatsinut, vaan eleli vilua ja kurjuutta kärsien ikäänkuin kerjäläinen, pienessä tiilikiven kolossa. Eikä kukaan nähnyt hänen kunnon ateriaa syövän; aina hän vaan nakerteli mitä ulkona jossakin löysi jäännöstä; sillä omiin säästöihinsä ei hän milloinkaan hennonut kajota, niitä hän vaan muille myi. Saatuaan sitten naineeksi ja perheen lisääntyessä hän rupesi kovin suremaan, muka köyhtymistään peljäten ja niin hän surun tullen oppi ryypiskelemään, ensin vähän ja harvemmin, sitten yhä enemmän ja useammin niin että hänestä viimein tuli oikea juopporalli. Sitten piti himo hänet kurjana orjanaan alituisessa huumauksessa yöt sekä päivät. Kuukausia voi hän alituisessa humalassa elää. Silloin hänellä jo oli kuitenkin oma pesä. Sen hän oli laittanut vähää ennen naimistaan, koskei kehdannut tuoda nuorta morsianta mokomaan tiilikiven rakoon. Pesä hänellä oli hyväkin ja siinä kuusi poikasta. Niistä yksi aivan nuorena kuoli, vaan toiset eloon elpyivät ja kehkeentyivät täysiksi linnuiksi. Vanhin heistä oli sievä kaunis neito, toinen, hänen jälestään vanhin, oli nuori herra. Hämpä oppi isästään ryyppelemään, ei pysynyt koulussa eikä muutakaan mitään opetellut, kuljeskelihan vihdoin merellä, josta tultuaan oli melkeen alaston ja kovin raaka tavoiltaan. —

Kolmas oli neiti, erinomaisen sievä ja hurskas, oppi pian kaikki, mitä vaan sai kuulla, pääsi opettajaksi neiti-lintujen kouluun. Hän oli oikea ilo tuolle muutoin onnettomalle kodille; hänestä säteili rauhaa ja luottamusta perheen pimeimpinäkin päivinä. Hänen ylistys-laulunsa kajahteli kautta epäilystenkin sumun. Kaksi seuraavaa poikasta oli nuoria herroja: toinen jo kultasepän opissa Kanaarilinnulla ja toinen haukkain kadetti-koulussa. Tässä perheessä, voi kuni kuvastimessa nähdä, kuinka hyvyys siunaten vahvistaa ja korottaa kurjimmankin tilan ylitse, kun alhainen itsekkäisyys sitä vastoin sitoo sielun himollisen pahuuden orjaksi. — Tirlit, tirlit — kaikki lauloivat, hyvyys palkitaan! Hyvää päivää, hyvää päivää! huusi laulurastas, joka oli saapunut vasta kertomuksen ajalla ja nyt istui koivunlatvassa. Kaikki katsoivat kummastellen ylös. Pesä uusi, pesä uusi, paljon poikasia, täynnä poikasia, laulurastas uudestaan kajahutteli ja kaikki toistivat: onnea, kodille onnea, tirlit, tirlit, trlilitt! —

Niin siinä kestitellen juttuja jatkettiin aina iltahämyyn saakka. Vaan hämärän tultua kukin lensi omaan pesäänsä ajatellen mummo Kottaraisen kertomusta Närhin perheestä.

* * * * *

Nämät kaikki näki ja kuuli sinivuokko seisoessaan tuossa puron partaalla; sillä kukkaset ymmärtävät kaikkien olentojen kielen, parhaiten kuitenkin lintujen, koska nämät heitä enimmin puhuttelevat. Kummallisia ajatuksia syntyi hänen rinnassaan, kun hän jäi yksin yön hiljaisuuteen. Tuulen suhaus ikäänkuin kuiskaisi salaisia aavistuksia, jostakin suuresta, kaukaisesta onnesta, tai äärettömästä, läheisestä onnettomuudesta. Nuo kaksi tunnetta: onnen-toivo ja aavistuksen tapainen pelko, olivat niinkuin kaksois-sisaret hänen unelmissaan, synnyttäen aivan vastakkaisia tuossa vielä uinuvassa sielussa. Voi! eihän voi kestää tuommoista tunteitten ristiriitaa: eikä siitä kuitenkaan voinut päästä.

Yö toki kului, valkeni aamu. Uusi päivä toi uusia vaiheita ja vaihteluhan elämää jatkaa. Ihmisiä, joista kottaraismummo oli puhunut, ei kukkanen vielä ollut nähnyt muita, kuin yhden avojalan paimentytön, joka kaitsi äitinsä lampaita. Tämä ei tosin näyttänyt niin julmalta, kuin nuo kaupunkilaiset, jotka olivat aikoneet kottaraisen kielijänteen leikata, mutta eipä tämä tyttönen kukkaa edes nähnytkään. Ohitse hän vaan juoksi pitkin ojanvartta, huolimatta tuhansista pikku sinisilmistä, jotka siinä vavisten seisoivat ja tähystelivät, kenen vuoro oli joutua ihmisten uhriksi. Vaan silloin ei ollut kenenkään vuoro. Paimenella oli kiire juoksemaan lammastensa perässä, eikä hän joutunut kukkia näkemäänkään.

Näin jäi tuttavammekin elämään edelleen; ja rauhassa hän elämäänsä vietti. Joka päivä hän kuuli lintujen laulua, kuuli ilon-ääniä ja kaipion vienoa viserrystä. Mutta kun hän jo oli melkeen unhottanut ihmiset, eikä enää peljännyt mitään, silloin eräänä kirkkaana aamuna tuli pieni tyttö hiljalleen puron reunaa myöten poimien kukkia, jotka hän pieneksi vihkoksi solmi. Lapselliset, kirkkaat olivat hänen silmänsä: sininen niissä oli syvä pohja ja siellä syvyydessä kuvasteli puhdas sielu. Nämät silmät tähysivät kukkasen, katsoivat siihen hellästi, ikäänkuin rukoillen, ja supukkainen suu puheli: kaunis vuokko, tahdotko sinäkin tulla pieneen vihkooni lisäksi, äitini on kipeänä, tahtoisin käydä kaupungissa ostamassa rohtoa, vaan rahaapa ei ole; oi tullos avukseni, jotta kauniin vihkosen saan, sen hinnalla voisin ehkä jotakin ostaa. — Ääneti nyykähytti sinivuokko päätään — sopimus oli tehty ja tyttönen solmi sen vihkoonsa.

Tunnotonna makasi hän kau'an. Eräänä aamunapa jälleen sen silmät aukenivat, elonvoima palasi hienoihin lehtysiin ja kukka hymyili jälleen. Hän oli saanut virvoittavaa vettä; lasi, jossa hän seisoi useitten toisten kukkain kanssa, oli raitista vettä täynnä.

Sinivuokko katseli ympärilleen. Tämä oli varmaankin kyökki. Seinillä oli kiiltäviä kattiloita, patoja ja riehtilöitä sekä muita keitinkaluja. Lieden luona puuhasi kaksi naista kovin kiireissään. Kolinaa, kalinaa ja räiskettä siinä oli. Kukka painoi silmänsä umpeen; hän ei tahtonut nähdä tätä pahaa maailmaa noin jokapäiväiseltä puolelta. Tuskimpa vaan hän näin oli kuuruun kumartunut, niin jo kuuli hän lempeän, iloisen äänen: "kas, onhan teillä raittiita metsäkukkia. Saanko minä tuosta yhden sinivuokon?" Ennenkun sinivuokko osasi aavistaakkaan hän oli pehmeässä kätösessä ja silmiään avatessa sattuivat hänen katseensa kahteen kirkkaasen silmään, jotka juuri häntä tähystelivät. Sitten otettiin neulanen, pistettiin varren läpitse ja kukkanen kiinnitettiin kauniin impyen povelle. —

Käännös vaan, niin kyökki jo oli kadonnut ja loistava naissuoja oli kukkasen tähystettävänä. — Siinäpä oli katsottavaa! Kultaisena tulvaili valovirta laajasta akkunasta suojaan, jossa oli kaunista jos mitä. Olihan tuossa rintakuvia, kukkia, siroja, kultaan kuvattuja kirjoja, avara, ihana maisema kuva, paitsi muuta pientä silmän ihastusta. Näitäpä kukkanen vaan ei paljon näkemäänkään joutunut, sillä iloisesti tepsutteli immyt paikasta toiseen, eikä pysynyt hetkeäkään hiljakseen.

Äiti, minä menen kirkkoon, hän ovesta toiseen suojaan lausui ja niin hän jälleen peitti kukkasen.

Uh! pimeätä, pimeätä oli kaikki. —

Vihdoin otti ympynen ylevä peitteen poveltaan. Mitä näki nyt kukka?

Suuren suuri, perin ihana oli huone, jossa nyt oltiin; satoja, jopa tuhansia ihmisiä istui riveissä, akkunoista loisti valo painettujen lasien läpitse, luoden tuhansia eri valon-vaihteita.

Kuvia, kauniita, suuria kuvia, varsinkin oli eräs peräaukeamalla ylen ihana ja näyttipä se aivan erillään olevan ympäristöstä ja kirkas valo siihen heijastuvan yläisistä taivasista. Siinä oli olentoja kuvattuna ihmishaamuun, mutta niin ihania, ett'eivät ihmisiä suinkaan olleet. Kullan-kirjaeltuja — suurempia ja pienempiä, itse pää-rakennuksen katosta alenevia, kattoholveja oli siinä myöskin, joissa siintävällä taivahalla kultaisia tähtiä kimelteli; patsaita sitä paitsi suuria, vahvoja, paljoa vahvempia, kuin hongat salon sydämmessä. — Tätä kaikkea kun kukkanen tähysteli, yht'äkkiä helähti läpi holvien kautta ilman väräjävä soitto.

Hämmästyneenä kukkanen sulki silmänsä. Hänellä oli liika paljon nähtävää, voidakseen jotakin kuulla, taikka kovin suurellista kuultavaa, voidakseen mitään nähdä.

Ihmeelliset tunteet valtasivat tuon pienoisen! Kaikki, mitä hän nyt näki, mitä kuuli, puhui suuruudesta, jaloudesta, jommoista hän ei voinut käsittää. Hän kuuli soittoa juhlaisata, jonka siivin kuolemattomat henget liihoittelevat valon, ikikirkkahan maahan; hän näki varjoina edessään, yllään, ympärillään kuvia, kauneutta, jossa kuolemattomuus kuvasteli. Ymmärtämätön, vähätietoinen, mitä on tässä! niin hän hämmästyneenä huokaili. Soitto herkesi. Vuokko aukasi sinisen silmänsä jälleen. Kaikki oli niin ihmeen hiljaista. Eräs mustanuttuinen mies korkealla paikalla alkoi puhua. Kaikki häntä ääneti kuuntelivat toiset. Joka ainoan sanan voi kukkakin kuulla.

Mies puhui — puhui kau'an ja aina vaan kuuntelivat muut.

Mitä hän puhui?

Hän puhui kuolemattomuudesta, ijäisestä, loppumattomasta elämästä; hän puhui maasta, jossa kukka ei kuihdu, eikä kasvi kuole.

Vuokko hieroi silmiään. — Onko tuo olento itse Luoja, voiko hän puhua asioita, joita vaan Jumala tietää? Vai onko hän Jumalan lähettiläs, asukas tuon maan, josta hän puhuu? Mistä tietää hän, mitä hän varmuudella puhuu? Hän puhuu ihmisten kuolemattomuudesta, kukkien ijäisestä katoomattomuudesta.

Onko ihminen kuolematon, olenko minä katoomaton? —

Uh! kun täällä on kuuma. —

Olenkohan minä, todella katoomaton. — Oi! miksi eivät antaneet minun olla vesi-lasissa. — Mies taukosi puhumasta. — Hän muutti tuon kauniin kuvan eteen. Soitto alkoi. —

Nyt soitettiin — ihmiset lauloivat, ja tuo musta mies lauloi myöskin. — Todellakin: tuommoista laulua, tuommoista kiitosvirttä ei kuolevainen aikoihin saa!

Ihminen on kuolematon! Mutta minä. Olenko pysyväinen? — Oh! kuuma. Olenhan kuolemattoman povella: eiväthän ihmiset kuole — eiväthän kukkaset — ku-kui-h-du! — Niin huokasi Sinivuokko ja painoi päänsä immen povelle.

KIELONEN.

Kasvoi kielo kaunokainen metsän siro siimeksessä. Se oli ylen ihastunut tuohon vehreään vehmastoon, mikä sen ympärillä tohisten rehoitteli; ei kulunut päivää, jona ei tuo hyvälemuinen lehtiö nostanut kukkaista kupusestaan, eikä päätynyt yhtäkään yötä jolloin hän ei luonut uutta silmua vartensa lehtisuojukseen. Näin hän synnytteli valkeita kukkia kuni helmiä ikään, niillä koristellen vienoa varttansa. — Tämän huomasivat lintuset, sen keksi jänis ja metsän muut asukkaat, vaan he eivät kukkaan koskea hennoneet, se kun ylen oli ihana katsella.

Mutta tulla tuhutteli terhenistä tietään kerran kaunis ihmislapsi. Pieni hän oli ja iloinen, sini-silmä, pää kahara. Somasti kiehtoilivat kullan keltaiset suortuvat pienillä, pyöreillä hartioilla ja leikitellen tepasteli ketterä jalka yli nurmen kukkais-pinnan. Kukkia hällä oli kädessään, kukkia pienonen vihko. Tuskin keksittyään kielosen tuossa, hän jo luokse luontelihe, sini-silmästä välähti riemun loistava säde ja käsi kukan juurehen kapsahti. Varovasti, hiljaa, niinkuin lemmityistään joku nostaa yrittelee, peljäten vähäisenkin rohkeamman liikahduksen sen metisestä unestaan havahuttavan, niin irroitteli pieni ihmislapsi kukkamaailman kaunottaren juurineen — multaa ja maata ympärillä — ja sitten leikaellen liihoitteli metsän helmasta jälleen. Pian olivat jäljetkin kadonneet; kielojen sija oli hukkunut. Ei tuota tapausta muut huomanneet, kuin aina vaaniva varis, jolla läheisessä kuusessa oli pesänsä, minkä aukosta katsellen hän koko kohtauksen näki. Hämpä nyt metsässä rähinän nosti — ja pian surivat kaikki luonnon elävät kielokaisen katoa.

Etäällä metsän sydämmessä oli sini salon suojassa talo, talossa ihmisiä asui niinkuin on tavallista maan päällä. Ihmisiä siinä asui sekä vanhoja, että nuoria — aivan niinkuin minun kotonani ja sinun kotonasi ja kukaties vielä jonkun muunkin kotona. Nämät ihmisetpä olivat aivan yhtä virheellisiä, kuin ihmiset ovat, eikä kukaan heistä muutoinkaan erinomainen. Tavallisista ihmisistäpä vaan ei ole mitään erinomaista kerrottavaa, eikä muuta voi kertoa, kuin erinomaista, sillä tietäähän tuon tavallisen kertomattakin; en siis näistä ihmisistä huolikkaan kertoa. Koska nyt en kerro näistä ihmisistä, en heidän nimeänsäkkään mainitse, sillä se vielä vähemmän sopii, kuin ei heistä kerran kerrota, No — olkoot siis unohduksen yössä nuo ihmiset, kuu vaan sen muistamme, että he olivat olemassa, sillä ellemme sitä muista, niin erehdymme. —

Mutta, kuinkas muutoin! pitihän minun kertoman tuosta pienestä kassapäästä. — Oliko hän siis erinomainen? Sitä en oikeen ole älynnyt ja sentähden täytyy minun kertoa hänestä, jotta joku mun voisi päättää, oliko hän erinomainen vai tavallinen. Hänen nimensä on myöskin mainittava, että "joku muu" tietäisi onko se sopiva moiselle henkilölle, voidakseen siten päättää asiansa tarkoin punnitun perusteen mukaan. —

Aivan niin, alota siis!

Aino hänen nimensä oli ja ihmislapsista, joita hänen kotonaan oli paljokin — niistä hän oli kaikista sievin jo miellyttävin. Mistä tuo mieliä voittava hempeys oikeastaan oli kotoisin, siitä oltiin eri mieltä. Toiset väittivät siihen syyksi hänen tummansiniset silmänsä, toiset hänen keltatukkansa kultavirran, joka kiharaisna niskasta hartioille valui — mutta olipa niitä semmoisiakin, jotka eivät näitä kumpaakaan väitettä uskoneet, ja minä luulen: he olivat oikeassa. Mikähän sitten hänen olentoonsa valoi tuon viehättävän sulouden? Sitä ei moni tietänyt, eikä moni sitä luullakseni vieläkään tiedä. Minäpä sen sain tietää — en huoli sanoa kuinka — ja nyt kerron sen sinulle. Hänellä oli pieni omituinen kammio, suloinen, kuin pienen linnun pesä. Siinä eleli hän armahat päivänsä, siinä vietteli utuiset yönsä. Tämän kammion seinät semmoiset oli: yhdessä erinomaisen kauniita maalauksia, meren möyryvä pinta, vuoren lumihuippuiset kukkulat, auringon nousevan kulta ja laskevan sammuvan hohde — siinä koko luonnon kasvattava kauneus majaili; toisessa seinässäpä näit siinä älyniekkojen teokset, neron tutkivan tuotteet, järjen tuhatvuotiset vaivannäöt: siinä Tieteen hengetär lepäili; oli tuossa sitten perä-seinällä kuva ylen ihana ja kaunis: siinä itse Jumalan istuin ja pyhien kaupunki kirkas, siinä elämän lähde ja virta: — vaan sen alla tuolla pimeä luola: siellä kuoleman jylhä asunto piileili. Tämän kaiken yli kiilui kirkasna taivaan kaari ja kaaressa seitsen-karvaisessa leijaili ikuinen Uskonto. — Neljäs seinä suojassa vielä oli melkeen puhdas ja valkea — olihan joku tahra, oli joku kuvakin; mutta joka päivä siihen piirrettiin lisää. Kuka sen piirroksen teki, sitä ei Ainokaan tietänyt; mutta usein hän iltasin levolle käydessään tuon huomasi, ja silloin, polvilleen langeten, rukoili ja itki. Tapahtuipa että tuo musta juova, tuo tahra, joka päivällä oli ilmestynyt ja mikä rasitti, poltti povea Ainon, hänen näin rukoillessaan ja itkeissään puhdistui. Niin vähitellen rauhoittui riehuva povi, lepo palasi sydämmeen ja unonen ummisti itkevän silmän. Näin näki Aino aamulla ilokseen jälleen puhdasna alkavan elämänsä kuvan. —

Nurkassa tuossa oli lintunen pieni, joka alati lauleli iloisin äänin ja Luojaa riemuiten ylisti; toisessa nurkassapa kukka oli kaunis: vehreälehtinen, hyvälemuinen kielo. Siinähän kasveli kielo, joka metsän helmasta katosi. Mitähän ajatteli, mitä tunsi tuo miekkonen, ollessaan pienen sini silmän hoidossa — sitä on vaikea sanoa, mutta paljon se ainakin Ainolle puhui ja opetti. Ainolla näetsen oli, niinkuin monella muullakin pieniä salaisuuksia, joita ei kukaan, ei kukaan saanut tietää paitsi tuo armas kielo. Tämä kun noin vaan valkoista kukkaansa heilahutti, heti juoksikin Aino katsomaan, miksi rasahteli lehtiö, miksi vavahteli vieno. Jos taas oli suuttunutkin joskus tuo haasteleva huoneessa eläjä, niin alkoipa hän vaan haastella äänettömän lemmikkinsä kera ja kohta lauhtui sydän, jo lämpisi povi ja heleästi nauraen puhuteltiin häntä: "Luuletkos sinä todella, oikeenko uskot, että minä olin suuttunut, kun tulin luoksesi. En, en vainenkaan kultaseni, enhän ikänä saattaisi olla suutuksissa sinun lähelläsi. Äänetönnähän sinä elät ja tyytyväisenä sentään, et ymmärrä, mitä nukke on, etkä osaa sokeria syödä ja kuitenkin sinun lempeytesi on muuttumaton! Jospa sinä osaisit laulaa niinkuin tuo lintuseni helähyttelee, niin varmaankin sinäkin niin tekisit, mutta nytpä sinä et voi ja sittenkin olet noin siivo, noin kiltti — voi pikku kulta nuppuseni." Näin Aino pakinoiten monen montakin kertaa karkoitti ikävän kau'aksi luotaan ja aina silloin levitteli kukka ihaninta lemuaan. — No, kukkanenhan taas olikin puolestaan tyytyväinen, hoidon kun sai semmoisen, ettei paremmasta apua; vaan olipa siellä sittenkin jotakin mikä puuttui tuossa kammiossa. Ei sitä huomannut kielo, eikä sitä ensin Aino itsekkään huomannut; mutta vähitellen syntyi tuommoisia hetkiä väliin, joita ihmiset ikäviksi sanovat. Vaikkapa olisi ottanut minkä kirjan, katselipa kuvaa jos mitä, taikka vaikkei juuri mitään ryhtynyt tekemään, istuihan vaan ja aikaa vietteli — niin aika tuli pitkäksi sittenkin. — Mistä tuo tunne?

Eräänä päivänä oli Aino noitten muitten ihmisten seurassa ja ajatteli, miksikähän kaikki on olemassa. Miksi on tuo pelto tuossa, miksi pellolla miehiä, miksi miehillä sirpit? — Silloin hän istui pellon pyörtänöllä, heilutellen kädessään virpiä, jonka oli vesakosta murtanut. Katsellen näin sekä aatelien istuissaan hän näki tiellä tulevan kerjäläis-vaimon, pieni lapsi ryysyissä käsivarrella. Miksi on näin eikä toisin? tunkeutui kysymys Ainon sieluun. Miksi tuo vaimo kerjää, miksi tuo lapsi noin kurjuudessa? Horjuen hoiperteli kerjäävä nainen Ainon luokse, pienokainen itki. — Levotonna liehahti Aino kovin — hän pyrki kammioonsa — istui, ei, vaan vaipui alas, polvistui ja rukoili. Mitä pitää minun antaman, voidakseni tehdä onnelliseksi nuo onnettomat? — Minä — annanko minä kukkaseni, annanko linnun? Onko oikeen minun elää näin ylöllisyydessä, kun tuhannet lapset ehkä nälkää kärsii, tai syö itkien niukkaa ravintoansa? "Jumalani, sinä voit auttaa, auta kaikkia!" — Näin rukoili Aino ja tuhansia riitaisia ajatuksia hänen povessaan risteili. "Todellako minun pitäisi luopuman kukastani, tuosta ihanasta — rakkaasta kukastani — oi, sehän on kauheata!" Aino itki. Mitä oli tehtävä: enköhän ennen anna pientä nukkeani, enkö sokerileipää — enkö vaikka mitä — no niin, minä annan, mutta tuo kukka, sehän se on minut tehnyt oikeen onnelliseksi, varmaan se tekisi nuo toisetkin onnellisiksi. Eikö minun ole juuri antaminen, mikä minulle on rakasta, voidakseni rakastaa sitä, jolle annan. Minäkö rakastaisin? Ketä? No kaikkia. Aino katseli perä-seinää. Siinä hän näki ristin, ristillä kuolevan, lempeän Vapahtajan. — "Hän rakasti — ketä? Hän rakasti vihamiehiään syntisiä — minuakin." —

Aino riensi kukkasen luokse; hän katseli sitä ja suru palasi jälleen hänen sydämmeensä. "Minä en voi — minä en rakasta niin kuin Vapahtaja." —

Suruissaan istui nyt Aino; hän ei tohtinut mennä ulos, hän ei uskaltanut katsoa ristille, hän ei voinut rukoilla — voi hän oli onneton! Semmoisessa tilassa kun hän oli, lintunen alkoi laulaa; ensin noin hiljakseen, noin vähitellen, vaan sitten yhä raikkaammin ja iloisemmin — kunnes koko huone aaltoili ihanimmassa sävelvirrassa, jossa äänet kirmaten, kiihtyen ylenivät, viihtyen vaipuivat, alenivat. — Aino oli kuni lumottu. "Lintunen, sinä lintunen; laula toisten, älä nyt, älä laula nyt!" Mutta lintunen lauloi, vaan yhä raikkaammin lauloi.

"Minä onneton!" ja polvilleen painui Aino. Hän katseli ristille, henkeä vetämättä, äänetönnä, ikäänkuin niellen joka ainoan sävelen mikä linnun rinnasta raikahti. Joskus vaan hän vavahti ja kuumat kyynelkarpaleet vierähtivät hänen poskilleen. Mitä hän näki! Hän näki Vapahtajan, näki, kuinka häntä ruoskittiin, lyötiin, kuinka hän ristiin naulittiin — ja Hän kärsi kaikki ääneti, rukoillen — rukoillen murhaajilleen taivaan armoa. —

Kuva kirkastui — koko tapauksen yli näkyi avattuna taivas — sovinto oli tehty. —

Ääretön, käsittämätön rakkaus!

Tämä tunne hämärästi valtasi Ainon sydämmen — hän katselemistaan katseli, kunnes kirkastettu ilo säteili hänen kasvoistaan, hänen rintaansa palasi riemu ja rauha. "Minä olen saanut anteeksi," hän sammalteli ja niin riensi kukkasen luokse, suuteli sitä, suuteli hellästi, lausuen: "Hänen tähtensä kaikki!" Kukan otti hän käteensä:

"Sinä et saa surra, et sureksia — jää hyvästi! Nyt minä sinua vasta oikeen rakastankin, rakastan kovemmin, kuin koskaan ennen. Te'e nyt hyvää, ilahuta onnetonta!"

Pian Aino kukkinensa riensi ulos. Hän katseli; tuolla, tuollahan istuu kivellä kerjäläis-vaimo. Sinne siis. "Tässä annan Teille kukan tuon pienosen iloksi." Kerjäläis-vaimo hymyili: "Ei hän ymmärrä siitä iloita; tuokaa ennemmin palanen leipää ja tilkka maitoa." Aino hämmästyi: Tuo lahja, joka hänessä oli niin kovan sodan synnyttänyt, sekä halveksittiin, hyljättiin. Toisessa tuokiossa Aino tuulena tupahan riensi.

"Tämmöinen, vähäpätöinen parempi, kuin minun kukkani. — No, olkoon; olisinhan ollut valmis siitä luopumaan. Nyt se on paremmin, entistäänkin paremmin hoidettava. Minä pyhitän sen Hänelle!" — Näin asetettiin kukkanen paikalleen — pantiin sijalleen ja suudeltiin: "Hyvää päivää, sinä olet uusi asukas täällä!" — Kerjäläinen ravittiin lapsinensa. —

* * * * *

Siitä päivästä Aino oli toiseksi muuttunut. Nyt hän aina oli onnellinen. Hän tiesi aina jotakin suurta, erinomaista ja ääretöntä, jota on vaikea sanoa, vaan jota voi tuntea itsessään, jota voi harjotella. Ei hän sitä itsekkään ymmärtänyt mikä tuo avara, käsittämätön, ilon ja onnen tunne oli, vaan aina hän sitä tunsi katsoessaan kieloon tai ristille.

Kasvamistaan kasvoikin kielo ja yhä hellemmin hoiteli sitä Aino. Jopa kukkaset putosivat pois, paljaat tyhjät nuput jäivät niitten sijalle: hedelmät valmistuivat. Näin katosi viehätyksen lumous, vaan sitäpä ei kaivannutkaan Aino: he olivat jo vanhat tuttavat, he tunsivat toisensa, eivätkä sentähden tarvinneet mitään ulkonaisia viehätys-keinoja. Montakin sydämmellistä kohtausta, monta onnellista hetkeä he näin viettelivät tuossa hämärässä kammiossa illan hiljaisuudessa, tai aamun kultaisessa koitteessa, ja aina niitten jälestä Aino astui ulos iloisempana, ihanampana entistään. —

Ehkäpä juuri nuo hetket, jotka Aino siten vietteli kahden kesken Jumalansa ja kielonsa parissa olivat perussyynä ja syntynä tuohon salaisuuteen, jota muut eivät käsittäneet. Ainakin hänen silmästänsä sellaisten hetkien jälkeen säteili rauha ja riemu, joka voi sytyttää kylmänkin sydämmen, sulattaa rinnan jääkuoren. Pian kuihtui kielo, sen kauneus katosi, elämä lakastui. Mutta siemeniä sen hedelmästä varisi: siemeniä, jotka uuden kevään kerjetessä olivat valmiit kehittämään uutta kukkaa, luomaan uutta kauneutta. Näin jatkuu suku suvun jälestä: ijäti uusi on luonnon ihanuus.

Vaan kun jo oli unhoitettu kaino kielo, kun jäljetkin sen olosta oli vaipunut varjoon, silloin vielä eli Ainon muisto. Jos joku vapiseva vanhus, tai köyhä emoton orpo kierteli mieron kylmää erää, hän ehkä voi kertoa lapsilleen, kuinka eleli entiseen aikaan näillä ilmoilla immyt, joka, vihkiytyen Herralle, eleli elämänsä kukkais-vuodet siunaavana hyväntekijänä. Ollen itse Herran kukkanen, ei hän sulkeutunut seinien suojaan tai vetäytynyt elämän taistelosta syrjälle, vaan syöksyen sen syvimpään mutaan, alati valmiina rakkaalla kädellään nostamaan langennutta, otti osan kaikesta kurjuudesta omille hartioilleen. Kulkipa hän sekä hyvällä että huonolla säällä kansan keskellä auttaen. Hän kävi sairas-vuoteilla, jakamassa sortuneille lohdutuksen sanaa, hän kävi köyhien kodissa antamassa maallistakin apua ja lievitystä, hän kulki kylien kujilla, puhellen lapsille Jumalasta ja ihmisestä — synnistä ja pelastuksesta, taivaasta ja helvetistä; hän kävi kapakoissa ja synnin suojuksissa tarjoomassa kuolemattomille elävää vettä, taikka sanoakseen varoituksen sanan langenneillekkin, että tietäisivät, mistä alkujuuresta he luopuneet ovat.

Työtä, väsymätöntä, ahkeraa työtä on elämä ja työssä yksin on ihminen onnellinen, jos hän tekee työtä Jumalassa ja Hänen kunniakseen.

Tämän tunsi Aino. Hän eli ja kuoli joka päivä, eikä ollut hänelle ihanampaa nautintoa, kuin saada väsyä, oikeen uupua työssään, jonka hän oli Herralle pyhittänyt.

Rakkaudesta hän sai voimaa työhön ja työssä hän oppi oikeen rakastamaan: hän oppi uhraamaan itsensä ja itsekkäisyytensä ja tämmöinen uhraus on ihmisen oikea onni.

Niin kertoi kansa.

Vaan niinkuin kielonen kuihtui, varistellen vaan siemeniä jälkeensä, niin loppui Ainonkin aika: mutta hän oli runsaasti kylvänyt, runsaasti saa hän niittääkkin, siellä missä kuolemattomuus on kaikilla ja kielotkin ijäti vihriät.

Elämä on rakkautta, rakkaus työtä, työ on oma palkintonsa: se on hengen kehittyminen, sen tarkoitus.

RAUNIOLINNA.

Vanha tuossa on ritarilinna. Sen salit ovat täynnä esi-isäin vaakunaknvia, sen seinillä satoja kauniita urho-muotoja. Siellä on asevaruja, siellä ikimuistoisia muinaisjäännöksiä. Suku suvun jälkeen on syntynyt, elänyt ja askarrellut mainetöissä ja sitten astunut haudan hämärään varjoon. Moni on jättänyt jälkeensä nimen, joka ei koskaan historian lehdiltä katoa, moni on jättänyt jälkeensä lukemattomat jalojen metallien aarteet. Kukin on jättänyt siitä jälkeensä muiston, mitä hän on enin rakastanut. —

Niin käy yhä edelleen; suku laajenee, kasvaa tai kuihtuu, kuolee; mutta maa, jossa he syntyivät ja elivät kätkee parhaitten poikainsa työn pääomanaan, josta seuraavat vuosituhannet nauttivat korkoa. Aina elää se mikä elää ansaitsee, mutta unhoitus peittää kunnottoman ikuiseen pimeyteen.

* * * * *

Tuossa on rauniot ikuisen muurin, tuossa on jäänökset monien tuhansien kätten työstä — astukaamme hetkeksi tuon kiven varjoon; kaivakaamme esille muistojen unelmat. Älköön yö niitäkään peittäkö, ehkäpä tulevat sukupolvet älyävät tapausten melskeisen menon.

Tuossa, tässä ympärillä, jokapaikassa on maa peittynyt unheen usvahan.

Historian hengetär vetää verhon syrjälle.

Nyt muuttuu näköala:

Maa on aivan harvaan asuttu.

Metsä peittää tiheällä verhollaan sen pinnan ja tuhannet järvet lainehtivat tuhatvuosien rauhassa. Häiritsemättömässä levossa katselee metsän nopsajalkanen karja tuon ikuisen, asumattoman salon sydämmessä; suloisimmassa rauhassa uiskelevat lintuset järvien sinivesiä.

Aniharvoin saapuu joku lyhyt, tihrusilmäinen mies onkimaan kaloja kaukaisesta lammista. Hän on karvaiseen nahkapukuun puettu, rauhallinen ja hiljainen istuissaan kaatuneen puun tyvellä kaislaisen rannikon äyräällä. Tuhansia haarasarvisia nautoja lypsää hän mieluimmin, niitten maito, liha ja juusto on hänelle kylliksi. Ainoastaan joskus pistää hänen päähänsä käydä koettamassa kalaonneaan kaukaisessa lammissa salon synkässä kohdussa. Mutta asuntonsa hän kivistä kiukaanmuotoiseksi rakentaa; naapureistaan ei hän paljoa tiedä, ne ovat kovin etäällä hänestä; tilaa on kyllä ja laitumia tarvitsevat tuhantiset laumat; varsinkin talvella kun sammalia lumen alta etsivä peura tarvitsee avaramman alan.

Näin elelee ensimmäinen asukas Suomen niemellä; pienet ovat hänen vaatimuksensa, vähäisen muokkaa hän luonnon ikuista emoa: hänen elältäjänsä on peura.

Hän on Lappalainen.

Aikaa kuluu.

Yhä lukuisammaksi käy kiukaitten luku, yhä pienemmäksi tila ja ahtaammaksi ala Suomen eteläisessä osassa.

Siirtyy silloin osa pohjoisemmaksi; yhä laajemmalle kaartuu Lappalaisen asutus; mutta vielä on rauhassa neitsyellinen luonto, vielä sen utaret venyttelemättä. —

Silloin näkyy idästä päin sininen savu, korkealle kiehtoilee se kirkkaana kesä päivänä. Mitä se on? kysyy Lappalainen peuraltaan; mitä tietää suunnaton savu idän ilmalla? Suuri se on kiukaan savuksi, liian suuri noentalaisenkin nuotiotuleksi. —

Arvelee, ajattelevi siitä koko Lappalaisheimo, vaan ei saa selvää kukaan, ei edes noitarumpu.

Tuleepa viimein paimen, joka on kaukana käynyt, kulkenut soita, kulkenut maita yli vesien ja vuorien. Hän sanoo ja nimeääpi: jo tiedän kun tiedänkin tuon tulen, savun synnyttäjän. Se on kasken palo; suuren suuri salomaa, ja tiheä läpipääsemätön metsä kasvoi ja pedot, metsän vikkelä vilja häiritsemättä elostelivat, se on maahan kaadettu ja kokonaan palamaan sytytetty.

Kuka on sen rohjennut tehdä? Kysyi sokia lappalais-eukko, joka oli kuuluisa loihtutaidostaan. Hänen peuransa ensi-vuonna ruttoon kuolkoot. Heillä ei peuroja ole, vaan elävät aivan omituisesti, sanoi paimen. Teroitetuilla kivillä he metsän vähitellen kaikki noin maahan kaatavat ja polttavat ja tuhkaan, siihen pieniä jyviä sirottavat, tuosta, he sanovat, nousee tuhantinen touko, sato, vilja tai miksi he sitä sanovat. Niitä jyviä he sitten keittävät, siihen vähän suolaa panevat ja niin syövät. —