RUNOELMIA

Kirjoitti A. Mäkinen.

Ensimmäisen kerran julkaistu 1912.

I.

ISÄNMAALLISIA Y. M. RUNOELMIA.

Johan Ludvig Runeberg'in muisto.

(Hänen syntymänsä satavuotisjuhlana 1904.)

I.

Pohjolan hyisen hallan sydänmailla Asuvi kansa köyhä, uuttera. On luonnon herkkuhedelmiä vailla Sen maa, ja sää on kolkko, ankara; Mutt' itse talven jäisen lumen alla Piilevi oraspelto vehreä, Ja karhu konnussansa nukkumalla Odottaa valoisata kevättä.

Tää kansa kaatoi kasket, kynti pellot, Viljeli ahovieret viljavat; Salojen sydämissä karjankellot Paimenten laulun kera kaikuvat. Verkkonsa vesihin ja auran maahan Upottaa uros uljas, sitkeä; Lohenkin, koskenniskaan kuohuvahan Nousevan, nostaa käsi väkevä.

Ja maasta mantuisesta nousi touko Rehevä; kyntö, kylvö laihon loi: Ja kau'as takamaille metsän kouko Pakeni, kun paimentorvi soi. Ain' edemmäksi salon sydämehen Siirtyvi viljelyksen vihannuus; Miss' äsken kulki karhu konnullehen, Siin' on nyt hakattuna mökki uus'.

Näin vuosisadat vierähti ja uudet Ain' astui suvut isäin jälkiä, Mutt' eivät rauhan töissä yksin suuret, Vaan myöskin sodan verileikissä. Se kansa, joka hijoi kirvehensä Ja kaatoi hongat, metsän kuninkaat, Ja keinollansa karhut poikinensa Surmasi, vihaiset ja raivokkaat,

Se iski myöskin säilän säkenöivän Syvälle vihollisen sydämeen, Ja laulun mahti rohkas' epäröivän, Puhalsi liekin tulikipeneen! Ja vihollinen verihinsä kaatui, Tai sankarina maansa edestä Sen puolustaja uljas — luut ne maatui, Uus' oras nousi urhon verestä.

II.

Uus' vuosisata koitti, verirusko Punasi kansat hirmuvalollaan, Myös kansa Pohjolan se määrättihin Liekkeihin sodan julman astumaan. Tää kansa pieni monilukuista Vastahan vihollista taisteli; Sen hurme kuuma höyrys' hangella Ja kesän viljapellot kasteli.

Voi sydäntuskat, ahjo kärsimysten, Kuink' oli kuumaks' sulle säädetty, Kansani kallis! Tulen, hävitysten Kautt' eipä hätäs kau'aks häädetty, Vaan, vaikka, uljas, sydänverelläsi Itselles ostit maasi armahan, Ja annoit alttarille elämäsi, Astuen nimettömään tuskahan,

Niin sinun täytyi jättää vihollisen Jalkoihin maasi, kotilietes pyhän, Vaimon, lapsoset ja haudat isien, Nuo lempes korkeamman uhrit syvän, Ja työsi kaiken, hikes', veres' hinta, Maan viljavan, sen kaikki hedelmät, Ja kaikki, mit' on maassa kallihinta, Sen asees alttihiksi jättivät!

Ja sydämellä vertavuotavalla Sankarijoukko kulki maastansa, Taisteli, vuoti verta Uumajalla Ja itki kohtaloa kansansa. Sen näytti onni ikikadonnehen Ja kärsimysten uhri katkera Ollehen turha kansan taistellehen, Jos kuitenkin sen täytyi hukkua.

III.

Oi, soikaa kelloset vapauden! Oi, helkytä laulujen taikaa! Kas, noussut päiv' on riemullinen, Oi, kallista uutta nyt aikaa! On kansamme lahjana Luojaltaan, Nyt saanunna takaisin maansa, On laki ja oikeus ennallaan Ja vapaana henkivi kansa!

Sen palkinnon sankaruutesi toi, Näin Jumala johtavi meitä. Ei turhaan vuotanut veresi, oi! Siis käykäämme Jumalan teitä! On kansamme kansojen joukossa, Sill' on oma valtio, usko — Voi synkehin yöhytkin poistua, Nousta kirkkahin aamurusko.

Ja urhot, jotk' edestä isäinmaan Näin kuolivat sankarimielin, Ei heitä heitetty unhottumaan, Vaan kantelon kultaisin kielin Heill' ikimuistoksi sytytettiin Sydämihin hehkuva palo, Mi lemmen liekkinä roihuvi niin, Kuin Pohjolan taivahan valo.

IV.

Mutt', oi, ken kannelta helkyttää Niin ihmehen ihanaista? Se sydänjuuria lämmittää, Ja henkeä suomalaista Taas uusi innostus nostattaa, Kun kuulla saa urostöistä, Joill' urhot maatansa puolustaa, Ja miehistä miekkavöistä.

Se poika kylmän on Pohjolan Tää laulaja sulokieli, Jonk' ahjo tuntehen hehkuvan, On isänmaallinen mieli. Oi isänmaani, sa kallihin! Kuink' olit uupunut aivan, Sun äidinkasvosi kyynelin Oli uurtunut alla vaivan.

Mutt' oi nyt taas niitä kirkasti Uus' ilo, hehkuva into, Kuin morsian sielusi riemuitsi, Ja rajusti sykkäili rinta. Se poika, jok' äitinsä, isänmaan, Näin nostatti uinumasta, Läpi aikakausien muistetaan Sulolaulusta tenhovasta.

* * * * *

Ja Johan Ludvig Runeberg Se oli laulaja »maamme» — Sinnes lämmin on sydänveri Me kiitämme Jumalaamme Siit' armolahjasta taivahan, Jonk' antoi kansallemme, Kun meille lahjoitti laulajan, Johan Ludvig Runebergimme.

Julius Krohnin haudalla.

18 28/8 88.

I.

Myrskyisellä kevätsäällä nousi Kukka maasta verin huuhdotusta, Nousi ruusu kaunis valkolehti: Terä täynnä taivon puhtautta, Sielun suloutta silmä kirkas; Lehtilöihin hienon hienoisihin Kirjoitettun' oli kieli kaunis — Satumailma salattuna kieleen — Ja sen helpehissä kiilsi kaste Taivahasta, veres luomaneste, Innostuksen tuima tuliahjo. — Siten puhjennunna kukka armas, Rajutuulten tuudittaman' ollen, Ujost' aukeneepi auringolle, Valon, elon ikikantajalle. Silloin — katsos! kuni Memnon-patsas Aurinkoisen ensi sätehestä Helähtääpi ilo-soitantohon, Sydämmestä ani hehkuvasta, Niinpä ihmeruusun kieli aukes, Sanat sulivat sen sulosuussa!

II.

Kansa kuuli ihastellen Kuuli äidinkieltä, Kuinka tunne tulkitsevi Suomalaisen mieltä.

Ihanasti värähteli Kansan laaja povi — Kansanlapsell' aukeneepi Sivistyksen ovi.

Niinkuin nousee kevätsäällä Kukkaa kaikellaista, Niin nyt nousee kansassamme Orast' ihanaista.

III.

Silloin — kesken toimiansa — Kuni kautta loihdun — Sortui, jätti kädestänsä Valistuksen soihdun.

Viel' ei lehti kellastunut Syksyn satehissa, Viel' ei kukka kuihtunut, kun On jo katehissa.

Niinkuin taittui tuores tammi, Myrskyn ruhtaisema, Niin se murtui elämäsi, Kuollon katkaisema.

Surren seisoo Suomi haudallas, Niinkuin omaa lasta surren äiti, Niinkuin veljeä ja ystävää, Niinkuin isää itkee koko kansa, Kaivatessa Julius Krohniansa.

Julian haudalla.

»Julia, nukkuos haudassas' — Kukka sen turvetta peittää — Kukkanen, taitettu varrestas, Kun sinut hennoisi heittää Kuollon varjohon tummenevaan, Tuonen virtahan vaahtoavaan, Henkien himmihin yöhön!»

»Julia, nukkuos rauhassa: Elämän surujen paino, Myrskyn ja taistelun riehunta, Maailman viha ja vaino Ei sinun untasi häiritse — Äitisi kaipaus-kyynele Hiljaa hautasi kastaa.»

»Nukkuos, kunnekka nouset taas: Kuoleman kahlehet laukee — Elämää, nuoruutt' uhkuva uus' Kukkanen kuvusta aukee: Jesuksen kirkkaus kasvoissas, Morsius-seppele kulmillas, Kiiruhdat Karitsan häihin!»

Hämäläisille.

(Lippulahjan johdosta).

Oi, uljas nuoriso Hämeen maan! Mitä Tyrtaios sotalauluillaan, Mitä Petöfi aikaan sai, Sen tehköön lippu, min immet loi, Ja lemmen voima, mi voittaa voi, Mikä voittaa kuollossai!

Vaan lippu merkki on taistelon, Ja kellä rinnassa sydän on Hän lippuhun katsahtaa Ja kaikki voimansa ponnistaa, Kun veren viimeisen vuodattaa Hän lipun juurella saa.

Siis taisteluun tämä lippu vie Ja, vaikk'ei polkumme veritie, Se tuima taistelu on, Mi aina voimia jännittää, Ja työtä, tarmoa kestävää: Siis ollos horjumaton!

Ja sehän oikeet' on elämää, Miss' aate aattehen synnyttää Ja alati taistellaan: Ja mitäs siitä, jos uhrataan Tää elo, jos vaan kuollessaan On varmana voitostaan.

Jos kerran elää ja kuolla saa Ja työtä tehdä ja rakastaa Ja vielä on isäinmaa: Mit' oisi onnea suurempaa Maan lapsen halvan saavuttaa! Oi Suomi, Synnyinmaa!

Siis työhön, veikkoset, lippu tää, Kuin verikirjoitus yhdistää Näin voimat ja virkahtaa: Ken kurja pettäen horjahtaa, Sen immet inholla kiroaa, Ja koko synnyinmaa.

Henrik Vergeland.

(Hänen kuvapatsaansa juurella, v. 1885).

Sa suureks olit syntynyt Ja suuri henkes särki Kaikk' ajan ahtaat sitehet: Otsalles ikijärki Soi neron valta seppeleen; Kun silmäs salamoitsi, Maailmat uudet kangasti: Ne laulu esiin loitsi!

Syvältä sielus ounasti Ikuisen kauneuden Rajattomassa meressä, Ja hengen puhtauden Rajoissa riemun kukkasmaa Ol' aavalt' auki Sulle, Kuin armo aava taivahan Jumalan valitulle.

Maa myöskin — halpa ainiaan. Suurt' ei voi arvostella, Se tuskin heidän hautojaan Uskaltaa kaunistella — Sull' antoi paikan kunnian — Rivissä sotarinnan, Sait taistelussa sortua Takeeksi voiton hinnan.

Epaminondas kuollessaan Julisti päivää voiton — Niin, Vergeland, Sa Norjanmaan Kultaisen aamukoiton Valossa läksit Tuonelaan, Työn tehtyäsi suuren; Sa johdit kansas sydämmeen Sivistyskukan juuren.

Kukoistakoon nyt otsallas Laakeri kansan suoma — Se sull' on ollut kehdostas, Jumalan neroluoma! Nyt tulta silmäs iskeköön, Ja ounastelkoon mieli Sydämess' oman kansasi Ja kaikukoon sen kieli!

Kaatuneitten haudalla.

(Hakaniemen mellakan johdosta 19 5/8 06).

Voi, huutoa, huutoa hirmuista, Mi nousevi taivahalle! Se nousevi katujen hiekasta Ja kertovi Jumalalle: Oi, veljyt surmasi veljensä Nyt tuimassa taistelussa, Ja vuosi hurmetta lämmintä, Kuin sydämest' avatusta!

Oi, verta nuoruuden innokkaan, Jok' uhrasi elämänsä Ja kaikki turvaksi isänmaan Ja jättävi jälkehensä Tuon muiston murheisen, kirkkahan Ja tunnuksen jalomielen — Sen satavuosihin kaikuvan, Kuin kautta kaatuvan kielen:

»Edespäin! uskollisesti vain Te täyttäkää velvollisuus!» — Tää olkohon, Suomeni kallis, ain' Sun poikasi uskollisuus Sun suuren kunnias perintö, Jonk' isä lapselle antaa, Ja sukupolvien pyrintö Se kilpi kirkasna kantaa.

Oi, Suomi, kallihin isänmaa, Nyt itket haudalla verta. Sua veljesmurha se kauhistaa: Josp' ois' se viimeinen kerta! Sun äidinkasvosi synkistyy, Ja itkee taivas ja kansa — Ken on se hirmuinen verikyy, Mi vainovi vanhintansa?

Vaan kenen rinnassa sykkivä On lämmin ihmisen sydän, Hän isänmaatansa säälivä, Nyt vannokoon valan pyhän: Tään kansan, maan, jok' ihmisen Ain' oikeutt' edistellä, Ei konsa sallia rikoksen Sen veljiä veristellä.

Oi Herra, kansojen kaitsija, Ann' anteeks' syntimme meille Ja vielä kansaamme armahda Ja johda tahtosi teille! Ann' anteeks' uskosta luopumus, Luo sydän uusi ja mieli Ja nöyrä usko ja katumus ja kiitost' uhkuva kieli.

Greeta Haapasalo.

Saulin sielun langennehen Pimeys kun peitteli, David soitti kanneltansa: Pahat henget pakeni!

Kansanhengen kärsiessä Pimeimpiä aikojaan, Suomen kannel kai'utteli Ihaninta soittoaan.

Kansa kärsi, vuoti verta: Itki kieli kanteleen; Mutta soiton kyynelistä Vuosi voimaa sydämmeen.

Kansa kesti, vaarat voitti — Riemu rinnat liikuttaa: Vapis kieli kanteleessa, Sydänkulta kuohahtaa!

* * * * *

Uusi polvi vainioilta Niitti viljan kypsyneen, Uusi into virkistytti Kansanhengen elpyneen.

Mutta kannel, soitto Suomen, Salomaille saarekseen Unhotettu, yksinänsä Itki kaihon kyyneleen.

Nyt on kannel unhotettu! Niinkö? Eipä vainenkaan: Konsa sydän tuskiansa, Kansa soittaa kanneltaan.

Joutui uusi tuskan aika — Leipä loppui kansalta: Kamalinta niittoansa Niitti nälkä — kuolema.

Silloin kansan tytär kaino Kanteloisen polvelleen: Mitähän, jos yrittäisi Sillä leipää lapsilleen?

Vapis ääni kanteleessa, Sydän sykki kovemmin, Kyyneltulva tukahutti Laulut hellän sydämmen.

Synkkä suru sydämmessä Maata pitkin kuljetaan: Laulu vieri, kyynel vieri — Kuule hänen soittoaan!

Siinä läikkyi lemmenliekki, Tuli tuima sydänten, Värähteli vienommasti Soitto sydänsurujen.

Kansa tunsi omaksensa Laulun vienon, armahan, Tunsi tuskat sydämmensä Kanteletta soittavan.

Samuelin mahtihengen Nosti vaimo Endorin: Väinämöisen tenhovoiman Nostattelit kantelin.

Sinä — Greeta Haapasalo — Saatit Suomen kanteleen Loukkahasta pöydän päähän Entiselle sijalleen.

Nouse kansa, kaunistellos Vanha kannel uudestaan Tuorehella seppelellä — Suruhuntu riisutaan!

Niinkuin ylkä nuoruutensa Morsianta hehkuvaa, Niin nyt kohtaa kansanhenki Kanteletta sointuvaa.

Kai'utellos, Suomen kansa, Kantelettas mahtavaa, Kunnes soinnut säveltesi Ajan aallot kuohuttaa!

Kotiin.

( Aleksis Kiven kuolema).

Rauhatonna rinta Huokuu, katselee Silmä levotonna. Sairas vaitelee: »Kotini, en löydä, Löydä kotiain.» Äänetönnä sitten Lepää huohottain.

»Nyt on Joulu-ilta» Veli virkahtaa Sairahalle; — tulta Silmä vilkahtaa Sammunut jo kau'an: »Tuli laittakaa, Iso iltapysty; Joulu tulla saa.»

Lapsosille katse Silmän sammuvan Hymähtää — ja taasen Varjon ankaran Tumma juonne otsan Peittää verhollaan; Joulupystyn loiste Huuhtoo kullallaan.

Leikitellen liekki Honka-puita syö; Ilta kuluu; hiilus Hiipuu, himmyt yö, Joulu-yö on tullut: Rauha, rauhaton Täytä rinta, viihdy Sydän levoton!

Taistelut te tuimat, Koska taukoaa Temmellys, ja rauha Vieno sijan saa Sydämmessä kurjan, Jonka elon sää Myrskyä ja tulta Vainen hengittää?

Rauhattomuus, taisto Vielä vaihtelee Päivittäin, mutt' aamu Toivon aukenee. Vihdoin päivä kirkas Koittaa, kodin saa Harhaellut henki, Sielu virkoaa.

Iloisesti silmä Voiton tulta lyö; Sieluss' on jo päivä, Paennut on yö. »Minä elän!» Vainen Niin hän virkahti: Iki-elon maille Henki kohosi.

Henki, siellä nauti, Nauti ainian Eloa jot' ilo Taivon avaran, Kirkastaa; ah! sinne Taiston ankaran Kautta kulkus pyrki Rauhan rantahan.

Viipurin linna.

(v. 1882).

Oi, jäännös aikojen menneitten, Satavuosien vartija valpas, Mi muinoin taisteluhurmeitten Verin kastelit uljahin kalpas, Nyt muuries vehreä pengermaa Vain kukkaa kainoa kasvattaa, Ja holveissas huuhkaja huutaa.

Vaan kukka, nuokkuva muureillas, Se sadun kertoa voisi, Kuink' otteli suku urhokas, Ja veri virtana vuosi, Ja kyynel katkera kostuttaa Tään kukan juurt', eli nieli maa Siin' urhon lämmintä verta.

Ja lintuset, sinun tornias jotk' öisin jylhää täyttää Äänin huutavin, aikojas Ne sulle tahtoisi näyttää, Jolloin huokaus vangitun, Tai urhean suvun, saarretun Täält' ylös taivaalle nousi.

Ja kuinka monta sun poikias, Oi Suomi, armahin maamme, On ollut, Viipuri, linnassas, Me keltä tietää saamme? Oi mikä tuska ja kestävyys, Rikos rietas ja ylevyys Sun muuries kehyksessä?

Oi, muisto sankari-aikojen, Sa idän vartija valpas, Kuin vanha Väinämö kantelen, Sa annat Suomelle kalpas, Polvi nouseva jotta saa Asetaitoa koettaa — Tuo Suomen elävä muuri!

Agnes Meijer.

Hän uskoi, nuori neitonen — Maailman ilot haihtui, Kuin veden päällä kuplanen, Elämän suunta vaihtui: Uus' olemus ja tarkoitus Ja uusi tahto, luonne — Se oli uskon vaikutus, Elämän perusjuonne.

Hän uskoi, siten sielussa Heräsi halu pyhä: Pakana maassa kaukana, Miss' ihmisraukat yhä Pimeydessä hukkuvat, Todistaa Jeesuksesta, Kirvottaa sielut rakkahat Syntien kahlehesta.

Hän uskoi, siten uskalsi Itsensä alttihiksi Kiinassa, hengen ankkuri Lujasti Jeesuksessa: Lupaus Herran uskonsa Terästi, voiman antoi, Mi hänell' oli apuna Ja kaikki kuormat kantoi.

Hän uskoi, tuli takaisin Maahamme, meille kertoi Pimeydestä sielujen, Jolle ei kuultu vertaa: Rakkaudesta Herramme Hän puhui, puhuu vielä, Vaikkeivät vielä korvamme Ääntänsä kuulla siedä.

Hän uskoi, nukkui uskossa, Kun kutsu äkillinen Pois riisti hänet joukosta Näkyväst' uskovien. Herralle uskoss' uhrattu Elämän-tehtävänsä, Tää siemen-jyvä kylvetty, Ei kuole ikänänsä.

Herra taitti.

(Neiti Lydia Stenbäck'in kuoleman johdosta).

Kasvitarhassa kukkanen Ihanist ihanaisin Kukki, loistaen, lemuten, Ihastus lumovaisin! Mutta hoitaja surukseen Kerran aamulla varhain Näki kukkasen kadonneen: »Poiss' on aarteemme parhain!»

Niin hän huudahti, tutkien Kuka työn teki moisen, Kunnes ennätti kysellen Luokse vartijan toisen. Tämä tyynesti vastasi: »Herra itse sen taitti, Ihaillen sitä suuteli, Sydämellensä laitti».

Silloin hoitaja ihastui: »Herra itsekö taitti?» Silmä suruinen ilostui: »Sydämellensä laitti! Sitten syytä ei suremaan, Omansa ol' kukka — Että poimi sen, sehän vaan Osottaa rakkautta.»

Charles Haddon Spurgeon.

Kuin koite päivän on kultainen, Mi ain' yhä kirkastuu, Kun nousev' aurinko säteillen Kesk'-otsalle kohouu Jo taivon kirkkahan — samoin on Elämä uskovaisen: Luottava Herraan horjumaton, Se nousevi valaisten.

Ja niinkuin päiväkin laskullaan Luo hehkuvan katsehen, Viel' iltaruskossa soihdullaan Taivahan valaisten — Niin elonpäiväkin uskovan Luo ruskoa toisinaan, Kun Herra työstähän palveljan Vie luoksensa kunniaan.

Kuin nousev' aurinko ihana Elos aamukin koitti, Oi, Spurgeon, nuorukais-saarnaaja, Ken sinut kunnossa voitti? Jo nuori, saarnaava poikanen, Sai sielut hehkuhun tulta, Ja kahdenkymmenen ikäisen On saarna säihkyvä kulta!

Ja Hengen voimalla voidellun Tään Jeesuksen sotamiehen Nyt maailma tuntevi taistelun: Valon loi elontiehen Hän lukemattomain sielujen, Jotk' iki-yöss' oli synnin — Sai armontuntohon Jeesuksen Ja Jumalan ikilemmen.

Niin, Kristus Jumalan Karitsa, Synteimme sovinnoksi Uhrattu synninkantaja, Meill' elon auringoksi Mi nousi, voittaen kuoleman, Ja kuolemattomuuden Ja vanhurskauden puhtahan Meill' antaa — elon uuden —

Täm' aine saarnoissa Spurgeonin, Mik' aina uhkui uutta Eloa, voimaa sieluihin Ja uutta pontevuutta Tään nerokkaan hengen sanoihin, Jotk' usein salamoina Iskivät suruttomihin, Tai kasteen pisaroina

Vihmoivat hiljaist' armoa Syntejään sureville, Kuin kesäpäivin sadetta Kuiville kukkasille. Oi, anna, taivas, sadetta Sieluille janooville Ja pisaroitse armoa Suurille syntisille!

Kuin kirkas illalla ruskonen, Niin elos loppukin, Spurgeon, Se jätti jälkehes hohtehen, Mi vielä loistavi meillen: Oi, Jesus, herätä toisia, Jotk' yhtä runsahan kylvön Voi tehdä Henkesi voimalla, Sull' elons' uhrata helmen!

Lapsuus.

Oi ikä lapsen ihana, Kultainen elon kukka, Kuin olet täynnä riemua, Rauhaa ja rakkautta! Mutta voi! Ei tiedä, oi! Elonsa määrän päätä.

Ei tunne lapsi laulava Ikänsä iltapuolta, Tulevaisuuden tarpeita, Vanhuuden vaivaa, huolta, Vaan rauhassa Ja riemussa Päivänsä päätteleepi.

On lapsen ikä ihana, Vaan lapsuudessa saapi Myös moni syntiin halua. Mi sielun saastuttaapi. Siis karta vain Pahuutta ain! Miel' olkoon puhtahan!

Haapalaakso.

Lampi kaunis, läikkyväinen, Haapalaakson kaunistaa. Siinä vuori välkkyväinen Alas laaksoon katsahtaa.

Rintehellä vuoren istuu Olentoinen ihana; Lempeästi laulu kuuluu, Äänensä on iloisa:

»Oi, jos öisin lintu pieni, Lentäväinen leivonen, Ylös taivahalle tieni Johdattaisin laulellen.»

»Lauleleisin leivon lailla, Kuinka ompi ihana Luonto täällä Pohjan mailla, Kaunihimpi kaikkia.»

»Suomi on mun isänmaani, Suomi on mun kotoni; Siitä kiitän Jumalaani, Kun on luonut Suomeni.»

Lapsen miete.

Kuusikossa ilomielin Istuskelin illalla. Lintusetkin kaunokielin Laulelivat ilolla.

Lapsi olin. Lapsen mieli, Ajatukset autuaat! Syömmessäni sykähteli Ihanaiset unelmat.

Ajattelin itsekseni Maani kukka-tarhaksi, Sekä siinä sydämmeni Kasvavaksi kukaksi.

Tuossa kukka kaunokainen, Tuuli sitä heijailee Hiljaisesti. Miettiväinen Sydämmeni sanelee:

»Oi, jos oisit, sieluseni, Verrattava kukkaseen! Sinua jos hyvä henki Häilyttäisi hyvyyteen.»

Paimenen laulu.

Oi, kuinka kaunihisti Nyt linnut laulelee! Vuorilla raittihisti Nyt karja karkelee. Taas kukkasista tuoksu Vienosti viimehtii, Kuin kulovirran juoksu Kauniisti kiirehtii.

Aurinko ihanasti Aaltoihin kuvastaa, Maininki mahtavasti Laineita loiskuttaa. Ilolla veden päällä Myös sorsa soutelee, Hän kotonansa täällä Laineilla liitelee.

On pyhä-aamu armas, Käy kansa kirkkohon, Vaan mull' on tunto karvas: En pääse joukkohon. Vaan nouse, rukouksein, Nyt ylös taivaasen Ja kanna huokauksein Maailman Herrallen!

Täss' ahon aukealla On mulla temppeli. Täss' olen laitumella Ma luona Herrani. Hän kuulee kaikkialla Mun rukoukseni, Siis sinikannen alla On mulla kirkkoni.

Lapsi ja kuusonen.

»Kuusonen vehryt, Missäpä sulla Kätkyt ja kussa Siskosi on?»

»Lapsonen pieni, Kehtona mulla Sammale pehmyt, Siskoseni Korvessa tuolla, Tuuloset jossa Raittihit puita Huojuttelee.»

»Kuusonen vehryt, Missä on sulla Kirkko ja ken sun Pappisi on?» »Lapsonen pieni, Hetkiä Herran Hetkemme kaikki Luonnossa on.

Laaja ja kaunis Luonnon on kirkko. Permanto: nurmi Kukkasineen, Siintävä taivas Kaunonen katto, Seinä on metsä Patsahineen.

Pappini, pieni Laulava lintu, Oksalla öisin Nukahtelee; Aamusin laulu Aikanen, armas Kiitosta Herran Helkkyelee.»

Tähti.

Tähti kulta Ihanainen, Miksi loistat Pilvissä? Säihkehesi Lumoovainen Meille tuottaa Valoa.

Koska katson Iltasilla Taivahalle, Siellä sä Välkkyellen Suloisesti, Ihanasti Pilkutat.

Mieleni, kun Näen sinut, Ylös nousta Halajaa; Ajatukset Korkeammat Sieluani Saavuttaa.

Oi! jos oisi Mieli mulla Säihkehesi Kaltainen; Sydämmeni Kirkas, jalo, Tähden pienen Vertainen!

Mutta, vaikka En ma ole, Kuten tähti Loistava, Kun ma katson Puhtehilla Tähden pienen Loistoa,

Muistan sitä Päivälläkin, Askeleeni Johdatan Siten, että Sielulleni Puhtautta Säilytän.

Pienokaiselle.

Lapsi pienoinen Kätkyessä nukkuu, Hymy autuas Huulillansa.

Silmät siniset Ummessa nyt ovat. Kädet ristihin Liitettynä.

Nuku rauhassa, Lapsi kaunokainen! Rauhan enkelit Sua suojaavat.

Ihmis-elo on Kätkyestä asti Aina hautahan Matka vainen.

Matkan loppua Aina odotamme; Kulkekaamme siis Kiirehesti!

Koto ihana, Palkka vaivojemme, Taivas loistava Ompi vasta.

Pieni matkamies, Me sulle Herralta Matka-onnea Toivotamme!

Vanha Peippo.

(Etelämaassa).

Kaukana on Pohjolassa Kotipesä pieni: Sinne, sinne kulkee kautta Tuulen teitten tieni.

Enpä tiedä mitä siellä Mulle tarjon' onkaan: Saanhan toki laulella Ja tehdä pesän honkaan.

Havu-verka vehreäinen Majakseni riittää, Tuulen humu, kosken kuohu Luonnon työtä kiittää.

Siell' on omat armahaiset Heimolaiset olleet, Siellä kaikki esi-isät Eläneet ja kuolleet.

Tuuli tuima tunturitten, Hartioillas kanna Minut sinne, siellä sitten Havuhauta anna.

Syntymäpäivänä.

Ystävä kaunoinen, Kuule, sa pienoinen: Syntymä-päiväsi Noussut on, riemusi.

Terve sa armahin! Isämme korkehin Onnea suokohon, Iloa luokohon!

Onnea elolle, Rauhoa sielulle! Mielesi puhtahin Olkohon ainakin!

Kuollon kellot soi!

Kuollon kellot soi! Verkallensa hautaa kohti Ruumissaatto kulkee, Tungos kadun kulmanteessa Siltä tien nyt sulkee: Vaimo kurja ryysyissään Nostaa lasta käsillään Itkevää ja lausuu:

»Kuollon kellot soi! Sulle, kansan ruttotauti, Tuomioksi soivat; Kylvit tulta, kirousta, Kansalaiset joivat — Joivat leivän lapsiltaan, Kirosivat kuollessaan Itsensä ja sinut!

Kuollon kellot soi! Ilokseni soivat kerran — Soikoot ainiaan! Kuolinkellot kapakalle Soikoot yli maan! Kunnes sortuu kuolemaan Surmasusi isänmaan, Juopumuksen valta!

Kuollon kellot soi! Soivat kerran ennen hälle, Kylän juomarille, Joka viikkopalkastansa Kotiin nälkäisille Lapsilleen ei tuonut — ei Penniäkään — kaikki vei Kapakoitsijalle.

Kuollon kellot soi! Soivat silloin kellot myöskin — Vaimo itkeväinen Yksin seuras toivotonta — Laki itsepäinen Kielsi kirkon siunatun Maankin päältä kirotun, Onnettoman ruumiin.

Kuollon kellot soi! Ne on siitä asti aina Soineet kansallemme, Kun on viina maahan tuotu; Hautajaisiksemme Juomme, hautaan kamalaan Avosilmin astutaan, Kirous sen peittää!»

Kuollon kellot soi! Kansa kuullen kauhistuupi; Ruumissaatto kulkee Verkallensa hautaa kohti, Kauhu rinnat sulkee: Hauta verikyynelin Peittyy, kansan itkemin Sydäntuskistansa.

Keväällä.

Kukkaset kevään Aurinko lämmin Lempensä liekillä kasvattaa: Nurmesta nousee Tuhannen tainta, Koivikko uuden lehden saa.

Lintuset pesii Puussa ja maassa, Kalaset järvissä leikitsee; Povehen pelto Siemenen peittää: Kylväjä toivossa riemuitsee.

Aik' oi kevähän Kultanen, kallis! Ihmisrintakin kukkahan saa. Kukkios, luonto, Kiitos se Luojan — Kukkaisseppeltä luokohon maa!

Kukkios ihmis- Rinta sa myöskin: Lempesi puhtain kukkanen tuo Herralle taivaan! Siit' oma kasvaa Lempesi, siit' elinvoimaa juo!

Kukan kauneus.

Kukkanen pieni ja kaino Maast' ylös silmänsä luo: Lempeä, kiitosta nöyrää Täynn' oli katsaus tuo. Henkii puhtaus, Onni ja armaus: Kasvia kauneus kirkastaa.

Mistä on kaunehes, kukka? Mist' elononni on tuo, Maahan mi sidotun kasvin Auvosta loistaa suo? Loistetta kullan — Ruostetta mullan — Et etsi. Ken sinut kaunistaa?

Kukkanen hymyili vieno — Autuus hymy oli sen — Lausahti: »Orja sa mannun, Onnea nauttielen: Maan koko pinta — Sykkivä rinta — Juureni voimalla juovuttaa.

Katsos mantoa nurmen, Tai veden siintelevää Lainetta — kaikki ne mullen Ain' antia syydältää; Vehreä lehti, Ja kirkas tähti Kuvansa pintaani painaltaa.

Syntymämaan koko muodon: Järvet ja metsiköt, maat, Halmehet, hallavat kunnaat Terässäin nähdä sa saat: Ma kantajaani — Oi armas maani! — Tahdon riemulla ylistää.

Maasta jos katseeni nostan, Taivahan kirkkaus luo Päälleni loistehen lemmen: Valkeuden ikivuo, Aurinko yhä — Rakkaus pyhä Jumalan — päätäni kaunistaa.»

Talvikukkanen.

»Kukka kuihtuva, Kuinka talvella Voit sa kukoistaa? Eikö talvisää, Lumi, härmä, jää Tuhoksesi saa?»

»Henki ylevä! Niinkö kysellä Kuolematon voi! Etkö Jumalaa Tunne korkeaa, Joka kaikki loi?

Hän voi kukkasen Kautta pakkasen Ajan säilyttää. Talven kylmä sää Lauhtuu, lumi, jää Sulaa, lämpiää.»

Katsos, ihminen! Kuinka kukkanen Elää, vihertää Kautta talvisen Kylmän, toivoen Kevään lämpimää.

Henki, taivahan Lapsi korkean, Samoin tehkös, oi! Eihän kuolokaan Hirmuvallassaan Ijät' olla voi.

Kerran aukeaa Hauta, laukeaa Kahle henkien. Silloin keväimen Ijankaikkisen Olet kukkanen.

Jouluna.

Riemu tyyni, lauha Maata varjoaa; Ihmisille rauha, Onni tarjoaa Lahjojansa.

Riemuin lapsen rinta, Sydän sykähtää: Lasta korkehinta Riemun päivä tää Muistuttavi.

Riemun tunne jalo Poven täyttelee Vanhan: jouluvalo Häntä näyttelee Valon maahan.

Sielut kaikkialla Riemu kirkastaa: Suulla nauravalla Joulu virkahtaa: Rauha maassa!

Yli-enkelitten Kuori korkea Kautta taivahitten: Herran kunnia Korkeudessa!

Viihdy ihmismieli: Joulu rauhan tuo. Kiitä sydän, kieli: Herra armon suo Jeesuksessa.

Hiljaa vaan!

Hiljaa vaan! Hiljaa valo valkeneepi, Hiljaa kasvi kalpeneepi, Hiljaa toukka syö. Hiljaa sielu huo'ahtaapi, Hiljaisesti naurahtaapi Povi neitosen.

Hiljaa vaan! Hiljaa sydän sykkäileepi. Hiljaa aate kierteleepi, Tunne tulta lyö; Hiljaa silmä tähystääpi, Hiljaa sieluun kuva jääpi, Hiljaa kuluu yö.

Hiljaa vaan! Hiljaa ääni huokauksen, Hiljaa henki rukouksen, Hiljaa aate maan, Hiljaa nousee taivahalle, Hiljaa vuotaa maailmalle Armo, siunaus.

Nimipäivänä.

Toisin aamuin aurinko Nousee ruskon ruusuisista Tarhastoista: Samoin kasvaa inehmo Toivon kulta-kukkaisista Taimistoista.

Mutta väliin pilvi-sää Peittää aamun kulta-ruskon Usvallaan. Samoin pilvi pimittää Vanhempainkin toivon, uskon Toisinaan.

Katoo pilvi, haihtuen: Aamu-taivas aurinkoisen Loistavaisen Saapi nähdä — samaten Usein käypi inehmoisen Kuolevaisen.

Ilolla siis katso vaan Tulevaisuuttasi, armas Nuorukainen! Luota voiman Jumalaan: Ilo on ja huoli karvas Haihtuvainen.

Poissa on.

Suree henkeni, Mieli tylsä on: Loiste lempeni, Sisar verraton Poissa on.

Leikit lapsuuden — Oi! niin herttaiset — Ilot nuoruuden, Niiden vertaiset, Poissa on.

Puhdas lempesi, Sisar suloinen, Jalo henkesi — Minä poloinen! — Poissa on.

Ah! Hän, auttava, Nöyrä, kestävä Sisar, uhraava, Hellä, kärsivä, Poissa on.

Kolkko hauta vaan Sulkee maalliset Poveen kylmän maan Jätteet viimeiset: Poiss' hän on.

Vaan ei kuitenkaan Poissa ijäti; Kerran sinne saan Mennä minäki, Minne hän.

Silloin siellä hän Jälleen jakavi Iki-elämän Ilot kanssani Ainiaan.

Kalmistossa.

Kalmistossa armas Ruusu loisteli: Punapurpurassa Ruusun kiilteli Kyynelhelmi kirkas; Siihen katsahti Äidin silmä hellä: Senkin kostutti Kyynel kirkas.

Kyynel vierähteli Maahan vihreään, Nurmi huokaeli: Äiti lempeään Unhottaa ei voine, Sammutella pois; Aamu-aurinkoinen, Päivyt ennen vois Sammua, oi!

Mutta Jumalalle Äidin rukous Nousi korkealle: »Anna siunaus, Herra suuri, meille Täällä armostas, Jotka elon teillä Käymme polkujasi Suojaa meitä!

Kiitokseni Sulle, Herra, nytkin tuon, Koska kaivatulle Lapsoselle suon Muistihetken tässä Pyhän — ainian Häntä elämässä Täällä kaipajan — Vaan — hyvin teit.»

Kirkkoon.

Tautivuotehella Heikki pienonen Lepäilevi; hellä Äiti, vaalien Valvoo kaiken yötä; Aamu valkenee: Heikin silm' on tumma, Poski kalpenee.

Isä surumielin, Pikku kultoaan Tähystellen, siinä Säälii poi'uttaan. Silloin isällensä Heikki ojentaa Pikku kätösensä Sekä lausahtaa:

»Kirkkoon, isä, kirkkoon!» — »Herran temppeliin Sunnuntaina pääset, Lapsoseni» — niin Isä vastoavi. Heikki vuorostaan: »Tänään, isä, kohta Sinne mennä saan».

Eikä ilta vielä Luonut varjoaan Maalle, kun jo Heikki Pääsi korkeaan Kotihin, miss' aina Herraa palvellaan, Eikä huolet paina Siellä konsanaan.

Siellä pienokaiset Aina laulavat, Lapset ihanaiset, Herran armahat Enkelit ja kaikki Pyhät veisaten Yöt ja päivät halki: Kiitos Herrallen!

Sinne lapset Herra Hyvä armostaan Kokoaa: ne vainen Sinne lasketaan, Joill' on lapsen mieli Nöyrä, vilpitön Usko, katuvainen Sydän, virhitön.

Peilin edessä.

Äiti lapsinensa Peilin edess' on. Lapsi kuvallensa Hymyy, verraton Ilo pienen sielun Täyttää; ääntelee, Puhuu, viittaa poi'ut, Päätä kääntelee.

»Katsos, äiti, lasta!» Yhä nauraa — oi! Sepäs ilo vasta, Kun sen nähdä voi! Hän ei kuvajaista Tunne, muotoaan Omaa, nauravaista Pikku narriaan.

Äiti seisoo, katsoo, Katsoo yhtenään — Kyynel kiiluu kirkas Hänen silmässään. Miksi? Mikä kumma Surun synnyttää? Äidin ajatukset Seikan selvittää:

Kuinka monta onkaan, Jotka arvoaan, Kunniaa ja kuorta, Ulkoloistoaan Kumartaa ja katsoo Lapsimaisna vaan, Itsetuntemista Vailla kokonaan!

Ma kukkaa suutelin.

Ma kukkaa suutelin! Ah! Taivon tuokse pyhä Niin on kuin täyttäis yhä Nyt vielä sieluain.

* * * * *

Niin, kukka puhdas, kaino Se kasvoi kumpusella, Kalmiston turpehella: Oi kaunis haudan paino!

Vaan hiljaa aamun henki Sen vartta häilytteli Ja kukka säilytteli Kuvussaan helmisenki.

Sen yösen kaste armas Ol' lahjoittanut sille, Ujolle, kaunihille: Pois siirry, suru karvas!

Ma katsoin; armas tuokse Mun ympärilläin, rauha Ja aamutuuli lauha Ne vei mun kukan luokse.

Ja silloin alas taivuin, Sen poikki mursin, nostin Ja huulin siihen koskin — Ma hurmoksihin vaivuin.

Ah! Kaunoistako koskin Ma huulin, puhtautta, Ja imin armautta Väristen, rusoposkin.

Kauneus, hyvyys, sulo, Ne kaikki yhtyneenä Ol' siinä — syttyneenä Ikuisen lemmen kulo.

Ma alas laskein mietin, Ja rukouksen siivin Ma hiljaa ylös hiivin. — Niin pyhän hetken vietin.

Niin, — kukkaa suutelin Ja pyysin: Herra, aina Sun pyhä lempes paina Mun sieluhuni niin!

Kuolema.

»Oi, onko käärme kuolema, Mi ihmisiä sortaa, Ja Manan herran nuolena Meilt' elon armaan murtaa, Vai enkelikö ehkä lie, Mi taivahasen lentää Ja sielun sinne ylös vie, Kun korkeuteen entää?»

Niin kysyi Anna siskoltaan, Katsahtain kirkkotarhaan. Ja siihen sisar itkultaan Sai sanoneeksi: »Varmaan On kuolo käärme kamala Pahoille, elon tiellä Ken vääryytt' yhä harjoittaa, Saa pahan palkan siellä.»

»Mutt' enkelinen loistava, Niin kaunokainen, vieno, Kuin aurinkoinen koittava, Ja utusiipi hieno Hän silloin on, kun hyvän luo Hän rientää liihoitellen, Ikuisen onnen hälle suo, Armaasti hymyellen.»

Nyt Anna sinisilmänsä Korotti taivahille, Hän laski ristiin kätensä Ja lausui enkelille: »Jos hyväksi nyt näet mun, Niin tänne liihoittele Ja sinne, jossa kaivatun Nään veljen, johdattele!»

»Vaan jospa nyt et tullekkaan, Niin ohjaa aina tieni Ja puhtahana kätke vaan Mun sydämmeni pieni, Niin että kerran tulla saan Sun luokses, enkel' armas; Siks' sielustani poista vaan Sä synnin myrkky karvas!»

Juoppous ja raittius.

I.

On maa ja maassa kansa Elää ja askaroi; Vaan päivyt valollansa Valaista sit' ei voi.

Sill öinen peikko julma On myrkky-usvallaan Sen ympärillä ilman Täyttänyt kokonaan.

Yli' usvan kirkas päivä — Sen alla synkkä yö: Pimeessä parkuu kansa, Kun peikko julma lyö.

Ja horjuellen kurja Käy kansa kuolemaan, Vaan peikko sitoo, nauraa, Ja hosuu uhriaan!

Voi tuskaa toivotonta! On kansa raivossaan: Toisensa murhaa toinen — Ja peikko nauraa vaan!

Veriinsä väsyy kansa Ja kärsii, odottaa: Yö epätoivon peittää Niin synkkää kuolemaa!

II.

Keväinen tuuli raitis, Puhdista ilman sää, Hajoita sumu synkkä, Sulaile kylmä jää!

Kas, kautta usvakerran Nyt kirkas säde saa Valoisan tiensä: kansa Hortunut kavahtaa!

Ja kirkkautta uutta — Mi kasvaa, laajenee — Ihaillen ihmisrinta Taas paisuu, sykkäilee.

Ja toivo uusi täyttää Maan kaiken valollaan, Ja taisteluun ja työhön Ryhdytään uudestaan.

Varpusen valitus.

Varpus-raukka valitteli Iltasella yksinään: »Minut onni uskotteli, Jätti yksin itkemään.»

Tämän kuuli peippo puussa Sanoi: »Kuule, ystävä! Miksi surulaulu suussa Istut luonnon sylissä?»

»Iloon luotiin linnut pienet, Luoja heitä holhoilee. Senpä kyllä, veikko, tiennet. Kiitä Herraa, iloitse!»

Varpunen sen kuuli aina Siitä päivin laulelee, — Ei sen mieltä murhe paina, — Talvellakin riemuitsee.

Vanhuus.

Vanha ikä elämälle Onpi kultakaunistus, Elon ehtoo, kuolemalle Pyhä, vakaa valmistus. Se on ilta ihana Elon päivän oltua.

Vanhat vaivoja on nähneet Tuskiakin tunteneet. Kyyneleillä kylvön tehneet, Päivän kuorman kantaneet Nuoruudessa. Vanhana Nauttikoot he lepoa!

Koska kerran kuolemalla Herra vaivat vanhojen Lopettaapi, paremmalla Elämällä palkiten, Silloin sielut korkeaan Kohoavat kunniaan.

Lapsi ja isä.

»Katsos, äitisein, kaunis kukkanen, Jonka korkean alppirintehen Varvikosta poimin; — punalehtiään Aukaisee, kuin Anni sini-silmiään, Koska päivyt vuorten lunta kullallaan Kirkastaa, ja äiti, ylösnoustuaan, Suutelolla hänet herättää.

»Anni isänkin tämän nähdä sois: Tokko lähettää sitä hälle vois? Täss' on Annin päästä pieni kihara Myöskin hälle — äiti, katsos!» ihana Lapsi kultahapsen antoi äidilleen, Joka kyynelsilmin lausui kullalleen, Häntä tulisesti suudellen:

»Isän sydämmeen eipä totta vois Tulta sytyttää, mikä liekin lois Ihanamman kuni kukka, hapsi tää, Äiti nämät hälle heti lähettää: Myöskin äidin lempi Anni-kultaseen Tämän kautt' on saanut uuden virikkeen;» Äidin silmä ilon tulta loi.

»Anni lähettää vielä jotakin, Äiti, jospa vain oikein tietäisin Voiko kirjeessä myös sitä lähettää!» »No mitä, kultasein?» äiti hymähtää. Anni, hiljakseen ja hieman kainoksuin, »Yh… Yhden suutelon,» vastaa hymysuin: Anni kukkastahan suuteli.

— — — — — — — — — — —

Mutta kaukana armahaisistaan Isä vieraassa maassa, kodistaan Uneksuen istuu työssä yksinään, Kaipio kun saapi mielen ikävään, Kunnes äkin ääni outo herättää Unelmista mielen: »Teille kirje tää.» Postintuoja menee menojaan.

Isä aukaisee, katsoo, hämmästyy; »Kukka, kihara!» silmä kyyneltyy — Suutelon hän suopi kumpaisellekin Ennenkun hän, kautta sumun kyynelten, Näki ensimmäistä tervehdystäkään, Saati lukea voi koko kirjettään: Parhain saapui Annin suutelo.

Lukein kirjettä silmä kirkastuu, Sydän sykkivä riehuu, riemastuu, Eikä ennätä hän ennen näkemään Loppua, kun hällä taas on kädessään Kihara ja kukka, joita suutelee, »Isän silmäterä, Anni,» haastelee, »Kihara ja kukka — suutelo!»

Toivo.

Luoja kaikki luotuansa Kun ol' työnsä päättänyt, Oli myöskin toimintansa Jokaiselle määrännyt.

Silloin astui Luojan luoksi Vielä henki kainoinen. Hän ol' nöyryytensä vuoksi Työttä jäänyt ainoinen.

Katseen nöyrän luodessansa Anoi: »Isä korke'in! Muilla on jo toimintansa, Määrää toimi mullekin!»

Luoja katsoi lempeästi: »Sinä vielä toimeton! Mutta,» lausui miettivästi, »Ollos siitä huoleton!»

»Sulle toimeksesi annan: Katko orjan kahlehet, Myrskysäillä rauhan rannan Hukkuvalle näyttelet!»

»Virvoittele väsyneitä, Murheellista lohduta, Käymään oikeoita teitä Eksyneitä johdata!»

Henki ihastui jo tästä, Kiitti Luojaa armostaan; Iloisena tehtävästä Riensi alas maailmaan.

Sama henki kulkee täällä Aina vielä, valoo tuo. Rauhassa ja myrskysäällä Uuden innon meihin luo.

Murheellista, onnetonta, Köyhää, sairast', orpoa, Vaivaisparkaa avutonta, Lohduttaa voi kaikkia.

Tämä henki hellä, kaino Nimeltänsä Toivo on. — Hänt' ei poista viha, vaino, Vaivoissai hän läsnä on.

Elon myrskytaisteloissa Toivo meitä vahvistaa, Koska vaaroiss' ankaroissa Pelko mieltä ahdistaa.

Toivo aina suloisesti Rauhaa, virvoitusta tuo Kuiskumalla salaisesti: Kerran pääset Luojan luo.

Toivo johtaa kulkuamme Rauhan tyyneen satamaan, Jossa levon saavutamme Helmass' oikeen isänmaan.

Lapsi ja äiti.

»Oi kurjaa osaa! Köyhinä vaan Elää saamme, kuin tomussa maan Nuo matoset pienet tuolla. Nälkää, vaivaa, tuskia ain' Kärsiä saamme ja rikkaat vain Levossa elää ja kuolla.»

Niin lausui lapsi; äitipä loi Katsehen hellän lapsehen: »Oi! Lapseni, ennen voisit Miettiä: Köyhyys, vaivaa jos tuo, Kuitenkin sielulle iloa suo, Kuin rikas olevas soisit.»

»Sill' aarteet ihmisen kalleimmat Ja sielun tavarat puhtaimmat Voi köyhäll' useimmin olla: Nöyryys, mielen puhtaus, toivo Luojahan luja, luottamus oiva, On taivaan tavara heillä.»

»Vaan rikas päinvastoin usein on Ylpeä, turmeltunut, iloton: Tuskat tuntoa kalvaa. Hänt' ahneus vaivaa, himot saa Yhä valtaa, puhtaus katoaa, Sairaus voimia halvaa.»

»Vaan paitsi näitäkin muista nää Asiat: ei ole osuus tää Pieni omamme täällä; Se armolaina Luojalta vaan, Joka meille antaa armostaan Perinnön pilvein päällä.»

Metsätähti.

Kuule, kaunoinen tytti lehdon, Sinä, tuutima nurmikehdon, Metsätähtönen sorja. Lumivalkea pint' on sulla, Yhtä puhdas jos mieli mulla, Oisi sieluni korja!»

Näinpä neitosen ruusuhuulen Kuiske kuului, kun, iltatuulen Suhistessa, hän rannan Nurmilievettä liihotellen Kävi, seppeltä solmiellen: — »Kelle tään minä annan?»

»Äidillenikö armahalle, Sisarelle murehtivalle, Vaiko veikolle — kelle? Eipä näille, mut rakkahalle, Isänmaalleni armahalle Poven' hehkuvi helle.»

»Tässä maassa ma ensikerran Katsoin kirkasta päivää Herran, Äänen äitini kuulin, Kun hän silmillä säihkyvillä, Äidin lemmestä välkkyvillä Äänsi näin hymyhuulin:»

»Sua kiitän ma, Jumalani, Että varjelit aarettani, Annoit armosi mulle. Anna, armias Isä, vielä, Että lapseni elon tiellä Kunniaks' olis Sulle!» —

»Nyt siis kuule sa, äitiseni, Tämä kallehin päätökseni: Liekki kirkas ja pyhä Liehaelkohon povessani Isänmaalleni, omanani Olkoon sen etu yhä!»

Kuten kukkanen seppeleessä, Niin ma Suomeni koristeessa Tahdon tähtenä loistaa; Uutta intoa kansassamme Viritellä ja Suomestamme Pahan, turmion poistaa.»

Hanna.

Hanna akkunasta Ulos katseli. Silloin sattumasta Siellä asteli Kyyhkys-raukka aivan Ontuvaisena, Ahdistamana Suuren tuskan, vaivan.

Tämän nähtyänsä Hanna sukkelaan Päätti tehtävänsä, Riensi auttamaan: Huonehesen laati Pesän pienoisen, Tilan hienoisen, Linnun siihen saatti.

Siinä sairastansa Hellin holhosi, Kunnes vaivastansa Lintu parani. Sitten avatulle Akkunalle sen Laski, lausuen: »Rakas olet mulle.»

Vaan ei siipiänsä Nosta lintunen; Hanna edessänsä Näkee ihmehen; Katso, loistavainen, Kaunis enkeli Tuolla väikkyvi Taivaan-ihanainen.

Hanna kummastellen Häneen katsovi; Mutta tyttösellen Lausuu enkeli: »Joka armiaasti Muita auttelee, Sitä suojelee Herra laupiaasti!»

Haudalla.

Säteitänsä kultakehrä Päivän valaa; aaltonen Meren kirkas kirkkautta Taivon katsoo: tuulonen Tuutii lepoon ruohot rannan; Kukat päänsä kallistaa Maahan: Eivät silmään valon Uskalla he katsahtaa.

Kaikkiall' on liikuntoa, Hauskuutta ja elämää. Mutta tuolla kalmistossa — Sielläpä on ikävää. Pappi seisoo, puhuu, viimein Siunaa äsken Tuonelaan Muuttanutta pienokaista, Sitten — hauta suljetaan.

Hiljaisina, liikkumatta, Vaikka liikutettuna, Surevaiset kuulematta Seisovat, kun kaukana Kukahtelee kultarinta Käki Herran kiitosta, Lintuparvi puhtahinta Helkyttelee soittoa.

Reunuksilla hiekkahaudan Seisovaiset mielensä Tuntevat jo eroavan Täältä sekä sielunsa Kohoavan ylös aina Luokse Luojan istuimen, Missä sitten Hälle nöyrän Veisailevat kiitoksen.

Mutta haudan partahalla Äiti valju, onneton Seisoo, katsoo sijaa pienen Lausuellen lohduton: »Hauta, kuinka taisit olla Mulle aivan armoton? Ilon' ryöstit, onnen', julma! Nyt on elon' arvoton.»

Näin hän lausuu, nojaellen Käsivarteen vakavaan Isän, joka katsoessaan Leposijaan avaraan, Kyynelhelmen silmästänsä Kädellänsä kuivaten, Puolisoaan lohdutellen Sanoo, hautaan viitaten:

»Haudan havuhelmasessa Rauhan unta uinailet; Tuossa Tuonen tuntusessa Pienoseni, viihtynet. — — — Yli-isä yksin tietää, Mitkä vaarat vältti hän; Eipä nyt voi häntä viettää Viettelykset elämän.»

Kylvä kukkia!

Kylvä kukkia Tielle lapsosen, Ehkä kyynelen Kuivaella voisit.

Kylvä kukkia Tielle nuorien, Että sydänten Kukkaa kasvattaisit.

Kylvä kukkia Tielle miehien, Jotta seppelen Ansioista saisit.

Kylvä kukkia Tielle kulkijan Surun sulloman, Jotta lohduttaisit.

Kylvä kukkia Tielle vanhusten, Elon kukkanen Jotta vihannoisi.

Kylvä kukkia Lapsen kätkyeen, Hautaan avoimeen: Koko elon tielle.

Kylvä kukkia Ihmissydämeen, Aina myrskyiseen Omaan sydämeesi!

Pikku Elsa.

»Ällös itke, isä armas, Enkel' ihanainen Äidin hiljaa ylös viepi; Puku loistavainen Siellä annetahan, kannel Kultainen ja uusi Virsi kaikuu — äiti, siell' on Kaunis joulukuusi.»

Siten lausui pikku Elsa Äidin vuotehella, Pyyhkieli kyyneleitä Pikku kätösellä. Mutta murhe katkerampi Isän mielen voitti: Turhaanpa hän kyyneleitä Pidätellä koitti.

»Etpä isä, eikä äiti Tiedä eikä kuule: Äidin rakas Vapahtaja Vie, kun emme luule. Oi! Hän laskee loistavasta Alas taivahasta, Kantaaksensa helmassansa Äidin maailmasta.»

Autuaasti hymyellen Kuuli sairas näitä, Mutta isän sydämmellen Laski talven jäitä. Pieni Elsa ennusteli Oikein. — Äiti kuoli: Suru mielet anasteli, Rinnat täytti huoli.

Mutta kaihon kaikkialla Vallitessa: »Saamme,» Sanoo Elsa, »vielä nähdä Äiti vainajaamme. Sillä lausahtipa äiti: Taivahassa kerran Kohtaamme, jos hyvin teette, Käytte teitä Herran!»

Isä pyyhki kyynelensä, Antoi Elsan suuta: »Rakas lapsi, kiitos Herran, Eipä tämä muuta — Pieni ero — lyhyt aika; Ehkä Isä korjaa Murheellisen majoihinsa, Eloon kuolon orjaa.»

Joulukuusi.

Sali on hohtavan kaunis, Keskellä loistava — ai! Kuusonen vehreä siinä Kallihin pukimen sai: Latvassa tähtöset kulta An' armahat säihkyilee, Oksilla hopean härmä Ja käpyset välkkyilee.

Ja riemuissaan isä herra Läp' huonehen katsahtaa, Äiti kun ilohon joulun Jo lapsoset johdattaa: Ja riemuin häärivät lapset Ja lahjain runsaus saa Niin hämmästyksihin kaikki Mon' ilosta ailahtaa!

* * * * *

Vaan synkkänä loistossansa On kuusi — hän ihmehtii Tää riemu mik' on, ja kansa Mik' onnessa ylvehtii: Hän tunsi sen kansan onnen, Jok' asui armahan maan Ahovieret ja korpien kohdut: Siell' eli hän aikoinaan.

Hän syntyi suossa ja kasvoi, Suon yläsyrjässä sen On mökki, joss' eli perhe, Sen elo on murheinen: Ei riistaa lii'aksi saatu, Vaan useinkin puutteissaan Sen lapset kärsivät nälkää, Ja itkivät viluissaan.

Tään mökin mies teki työtä Ja ahkera toimissaan Oli nainen — muttei puute Pois paennut kuitenkaan. Mies oli kaatanut kuusen Ja saattanut kaupunkiin Ja vaihtanut rikkaan herran Lantteihin kiilteleviin.

Sen tehtyä rientää — ostaa Hän leipeä lapsilleen Ja vaimolleen vähän keittää Nyt kahvia joulukseen. Mut' itselleen mitä ostais? Hän katsoo säästöjäns' — oi! »Joku penni vaan — ei, näillä En mitään ostaa voi!»

Silmähän nousevi kyynel; Hän ympäri katsahtaa: Niin loistavat ikkunat kaikki Ja rikkahat reuhastaa! Siin' ostajat kilvan kiitää, Ja paikasta paikkaan käy Moni herran riemusa rouva: Vaan köyhäll' ei mitään näy!

Lilja ja ruusu.

Kas, kaunonen, valkea lilja Sen kammion kaunistaa, Joss' asuen pappilan Hilja Elontyötänsä toimittaa. Ja liljan rinnalla ruusu Punalehtinen aukenevi, Kuin auringon noustess' aamu Kulta ruskosta valkenevi!

Lumivalkea, puhdas lilja! Mikä kauneus uhkuilee Sinun puvussas — ihmissielu Sinun terähäs tähtäilee Sekä huokaa, rukous nousee: »Oi, Herra mun sieluni saa Näin puhdasna luoksesi tulla, Kun veri sen puhdistaa.»

Punalehtinen, hehkuva ruusu! Sinä lempeä liekkivä, luo Minun rintani täytehen tulta, Jott' autuuden ahjosta juo Ikilempeä etsivä henki Ja Jumalan rakkauteen Niin juurtuvi, voimia saapi Myös itsens' uhratakseen!

Aadam ja eläinkunta.

Kas, vielä välkkyy luomaneste Tuorehin tarhass' Edenin: Kukissa helmii Herran kaste, Ihastus, ilo Aadamin. Hän näkee kukkaa kaikkialla Kaunista, hyvän-hajavaa, Ja puut ja metsä kukkimalla Elohon uuteen havahtaa: Lintuset laulaa tuhat-äänin Kiitosta Luojan kaikuvaa! Lampahat, lehmät pelkäämättä Myös jalopeuran kiljuntaa, Kilvassa ääntää ruohostossa, Ja kirmaellen, kisaillen Hyppivät kaikki, Luojallensa Iloksi, luontoo ihaillen.

* * * * *

Aadam ihmeissänsä Istuu, tarkastaa Elon ihanuutta Monikirjavaa.

Silloin luonnonkarja, Kaikki elävät, Kunnioituksella Lähentelevät:

Kukin vuorostansa Luonnon herran luo Astuu: Aadam heille Nimen keksii, suo.

* * * * *

Kiitos Jumalalle Viisaudestaan, Vielä suuremmasta Rakkaudestaan, Joll' on ihmislapsen Luonut kuvakseen, Sekä lunastanut Morsiamekseen!

Kesä-illalla.

Maaseudun rauha, hiljaisuus Täyttääpi koko luonnon: Nurmella kesän ihanuus, Lahdella lainejuonnon Hiljainen tuuli läikyttää, Koivut ja kuuset huojuu, Pääskynen lentää, visertää, Kukat ja heinä tuoksuu!

Kaikki on tyyntä, rauhaisaa: Aurinko laskullansa Metsät ja järvet kaunistaa Kirkkaalla kullallansa; Taivahan tyyni avaruus, Siintävä järven pinta — Niin on tään illan sointuisuus, Kuin tyyni ihmisrinta.

Oi, ei! Jo läpi kaiken tään Sydäntä särkeväinen Käy parku: lapset itkemään Sai joku äkkinäinen Vahinko, vaiko ynseys, Itsekäs, häjy sydän? En tiedä — mutta pettymys Nyt särki soinnun hyvän.

* * * * *

Samoin täällä maassa synnin Epäsointu ainiaan Särkee soinnun, parku julma Nousee Herran ihanaan Taivahasen; kärsimysten, Synnin tuskan sullomat Itkee päivät pääksytysten Kyyneltulvat katkerat.

Taivahassa kuulee Herra Valitusta vaikeaa, Rukousta synnin maasta, Epätoivon parkunaa: Oi, josp' aina rukoukses Hänen luokseen kohoais, Niin ois suuri lohdutukses, Hän sun työsi siunoais.

David paimenena.

Iloisesti paimenpoika Harppuansa soittelee — Metsä kaikuu, vuoret vastaa, Lammaslauma kuuntelee.

Mieli täynnä innostusta, Silmä kirkas leimahtaa: Jumalalle kiitoslaulu Sydämmestä kuohahtaa.

»Suuri Luoja, Jumalani, Kaikkivoipa, armias! Maan ja meren aarteillensa Valmistelit sanallas.

Linnut ilman lentäväiset, Kalat veden, myyrät maan, Pedot, karjan kaikellaisen, Puut ja ruohot kukassaan,

Kaikki maassa matelevat, Taivon tähtitarhoilleen, Salamatkin säkenöivät, Virrat, vuoret lumineen,

Kaikki luonnon ihmevoimat Taiten laitoit liikkumaan: Kukan kunkin kohdallensa, Auringonkin paistamaan.

Pieni siemen synnyttävi Kasvikunnan kaunehen, Päivän säde elvyttävi Luomakunnan kuollehen,

Mutta suurin luonnonihme Olen itse, ihminen, Alempana enkeleitä Kuva Luojan suuruuden.

Kiitos, Herra, armostasi Ihmislasta luodessas: Että annoit sieluhuni Elon omast' elostas.

Mutta synti saastuttaapi Ihmissielun langenneen: Anna armost' anteheksi Erhetykset eksyneen!

Kiitos, armos avarampi On, kuin taivas tähtineen, Totuutesi korkeampi Kuni vuoret lumineen».

* * * * *

Siten David Harppuansa Soittelee ja laulelee; Herran Henki sieluansa Liikuttaa ja hallitsee.

Sankari.

(Raittiustyön satavuotis-juhlana 1885).

Kau'an ryhmää Laokonin, Kärsimistä katkeraa — Myrkkyhammas käärmehissä Lapsinensa surman saa — Ihmetellen urhot itki, Hellät naiset kasteli Kyyneltulvin, lapsukaiset Vaikeroiden katseli.

Äiti lasta rintoihinsa Tajutonta painaltaa, Kuni katsois armahansa Tuskallista kuolemaa, Käärme kuni väijyksissä Salaa lasta vainoais; Äiti huokaa rauhatonna, Vavahdellen rientää pois.

Kovan kovaan kohtaloonsa Sortuu urho lapsineen: Apua ei mailma kaikki Hälle valituksineen. Tuhat vuotta tuskiansa Kärsinyt, hän vieläkin Kärsii yhtä kipeästi, Hellin ihmistuntehin.

Mutta kerran hellämieli Sankari sen nähdä saa: Ja hän päättää käärmehistä Sukukunnan kirvoittaa! Häll' on loitsut vallassansa, Joilla myrkkyrenkahat Aukoo toisen toisestansa, Kivut häätää kauheat.

Syvät synnyt kuultuansa, Maininnaiset Manalan, Käärme kirpoo uhristansa, Myrkky-virran palavan Syöksee kohti auttajata, Hänet uhkaa upottaa: Mutta tyynnä, voitollisna Tämä työtään kiiruhtaa.

Sata vuott' on sankarimme Kirvoitellut kirotun Käärmehen jo käärehiä: Suur' on ilo autetun! Lapset laulaa kiitostansa Ympärillä auttajan, Toiset isää irroittavat Kera viisaan voittajan.

Tuhat kertaa tuhat määrin Vapaana jo lapset käy, Mutt'ei vielä kirotuista Kahlehista päätä näy. Mutta voitonkatsannolla Rohkeasti toimessaan Sankari on lasten kanssa; Kerran voitost' iloitaan!

Vieraalla maalla.

Kolkko on kylmyys ilman, Usvainen ikijää: Rintani tultakin talven Tuimuus jäähdyttää.

Kaukana maani on armas: Aaltova läikkä, kun' yö Illan ja armahan aamun Välillä, vaahtoen lyö.

Kaukana armahin kansa, Kieltä mi kauniinta maan Haastaen, äitini kieltä, Raatavi halmeitaan.

Kaukana kultani kallis, Päiväni tähti ja koi, Jonk' olo läsn' oli tulta, Kukkaa kuiskaus loi!

Maailma ots' oli kirkas, Silmässä päivä ja yö Ihmiskunnan, ja onni, Tultahan leikkien lyö!

Kaukana maani on armas, Kaukana kansani — oi! Kaukana kultani kallis — Kaihoa lauluni soi.

Väinön laulu kanteleellensa.

Kuule, kaunonen kanteleeni! Sa soitellos sävel Sulonen! Ma jätän leikkimä-tantereeni: Jää hyvästi, elo ilonen!

Sa soitellos elon ikiriemut Ja surun soittaos sävelet, Kaikill' antaen silkkihienot, Kullan kirkkahat lauluset.

Sielun tuskista suru-kielet Nivo, niillä sä hivele Ihmistunnetta, kaikki mielet Kaiho silkillä sitele!

Ilon hurmaavat sulo-äänet Taivahalta sa lainatkos; Maan sa täyttänet niillä, ääret Riemun rantojen mitatkos!

Mutta kuoloa vuottavalle Väsyneelle sa soitta'os Sävel hiljainen, taivahalle Mi sielun kantaa, ja — vaipuos!

Tyhjyys.

Tyhjästä Luoja maailman loi, Tyhjäst' on alku elon. Vaan tyhjyys sieluni, oi, oi… Ken elähyttä mielen voi? Ken siitä tekee selon?

Oi, tyhjyys, suuri avaruus! Sun pintas oiva taulu: Tyhjyyttä kaikk' on ihanuus, Tyhjässä häärii kavaluus; On tyhjää itku, laulu.

Jos minne tässä silmät luon, On pimeys ja tyhjyys Vaan kaikkialla; mutta tuon Tyhjyyden yli nousta suon Jos katsanton', on pyhyys.

Vaan mitä tyhjyydessä nään? Oi! Sielut kärsii, vuotaa Sydämet verta särkyneet, Ja mielet murtuu eksyneet: Ne sovitusta huokaa.

Voi katumusta synkeää, Voi sielun sala-vaivaa! Se voimat murtaa, painuu pää, Kuin kukka kuihtuu elo tää, Kun tuskan tuli kaivaa.

Vaan tyhjyydessä sanallaan, Luo Herra: Usva haihtuu, Niin uutta voimaa sielu saa, Ja katuvalle uusi maa Vihertää; tuska vaihtuu

Lepohon mielen, tyveneen Myös rauhaan, missä usko Saa kestävyyteen hiljaseen, Ja toivo viittaa autuuteen, Kuin kirkas aamurusko.

Pajassa.

Oi, tuli kirkas, Tähtöset kauniit. Voi, väri-vaihtelot Ahjossa — oi! Valkeat liekit, Armahan armaat Tuliset kielet, Ken teitä loi?

Syömmeni myöskin Ahjo on: siellä Himmeä toivon Tähtönen vaan Tuikkivi toisin Vuoroin, lieke Uskon on toisin Loistehessaan.

Rautoa liekit Leimuvan ahnaat Nuolevat — kunnes Se pehmeeks' saa. Syömmeni tuskat Mieltäni myöskin Vaivojen ahjossa Kirkastaa.

Oi, tuli kirkas, Voi, tuli kuuma, Liekkisi hiiliä Korventaa: Elämän myrskyt Sieluni ahjoon Hiiliä uusia Ammentaa.

Polta, sa liekki, Syö, tuli tuima, Sielusta heinät, Akanat pois, Niin että kirkas, Kultanen, armas Puhtaus liekkinä Liehua vois.

Säkenet kirkkaat Ahjosta nousee, Säihkyen tähtöset Lentävät — niin Nouskohot myöskin Kipinät hengen Liedeltä ainian Taivaisiin.

Hiihtäjätär.

Iloisna viidan halki Tuoss' impi kiitelee Ja lylypuinen kalhu Hangella liitelee. Kuin oravainen puussa, Niin hapset häilähtää, Nuo kullan kiharaiset, Ja keinuu kaunis pää.

Sujuilee suksi norja Ja kaapsahdellen — hei! Noin reippaasti tuo jalka Vaan tepsuttelee; — ei Väsymys mieltä paina, Ei pelko rintoa: Luo liike verevyyttä, Tuo tuuli intoa.

Ai! Säihkyileehän silmä, Ja huuli hymyilee, Kun norjasti noin neiti Uljasna hiihtelee. — Vaan kylm' on talven tuuli, Ja viima vinkuilee: Ja posken kulta ruusut Tuulessa vaalenee.

Mäkiä neiti laski Ja hiihti noroja, Kunnekka joki-jäälle Vie rinne kalteva: Vinhasti suksi luistaa Ja — voi! jää keinahtaa — Nyt aallon pyörtehessä Jo immyt huudahtaa.

Jo taasen hiihtää impi, Ja lumi tuoksahtaa, Kun poiss' on uljas ryhti, Ja jalka horjahtaa, Ja liepehet, jotk' äsken Tuulessa leikkien Löyhyivät, vuotaa vettä, Vavahtaa kätönen.

Ja silmän sulo säihky Jo sammuu kyyneliin, Ja kyyneleistä kylmä Luo lumen vaaleviin Poskihin helmilöitä — Oi, julma kylmyys — voi! Ken sulle julman vallan Ja ankaruuden soi?

* * * * *

Ah! Toivotonna neiti Hitaasti hiihtelee, Ja rukoileva katse Ympäri liitelee, Kuin rauhatonna lintu Armoa anelee Ja turvaa metsän puilta, Kun taivas kylmenee.

Jo hämäräks' käy ilta, Ja metsä peittyy — oi! Lumehen — kankahilta Jo suden ääni soi. Vaan kiihtyy kylmä viima, Ja henki hyytävä Sivelee kasvopäitä Ja viiltää sydäntä.

Ja loistettaan luo kuuhut, Ja pilvitarhastaan Käy säihkyväiset tähdet, Levolle lapset maan; Mut' impi yhä hiihtää: Ah! Tylsä — suloton On sammuvainen katse, Ja jalka voimaton.

»Oi koti! Enkö nähdä Sinua enää voi?» Niin huokaa hän — vaan toivo Se kerran vielä soi Voimia ponnistella Ja — koti pilkoittaa: Viel' yritys — ja impi Jo kodin nähdä saa!

»Oi! kiitos, Isä taivaan Siis viime kerran saan Nyt nähdä kodin armaan Ja vanhemmatkin — vaan Nyt auta, Herra armas, Jo voimat uupuvat Hyvästi, isä, äiti Ja siskot armahat!»

* * * * *

On kylmä talvi aamu, Ja härmäkukkasiin Säteilee kulta rusko, Ja lumen kiiltäviin Kiteisiin säde päivän Luo ensi suutelon: Niin havahuttaa luonnon, — Herättää inehmon.

Vaan nurmen nietoksella Nyt neiti uinahtaa Ja lumivillasilla Hienosen sijan saa: Levossa lepää päähyt, Ja silmä ummistuu, Poskilla jäiset ruusut, Ja suljettuna suu.

Ei, kotihin hän päässyt Ei tähän matalaan — Vaan Yli-Isän luokse Hän pääsi kotiaan: Ei siellä kylmän vaivat, Ei tuskat ruumistaan Nyt sullo — Karitsalle Hän laulaa kiitostaan.

Tunne ja kieli.

On tunne sydämmen, Kuin kuuma hiilos mielen; Vaan tulkki tuntehen, Tuo kylmä sana kielen, Se monta kyventä, Mitk' ihmis-sydäntä Lämmittää, hehkuu siellä, Pois hiivuttaapi tiellä.

Ken sielun hiilokseen Vois nähdä, kenpä luoda Vois silmän salaiseen Sydämmen ahjoon, tuoda Esille hiljaisen Ja ujon tuntehen, Jonk' alla kulta kiiltää, Kun tuli korret hiiltää?

Ken salaisuuksia Vois oikullisen mielen, Ken sielun tunnetta Kuvata kautta kielen? Ken voisi, kenpä syvää Mitata syvyyttä Povessa ilmestyvää — Pahetta, hyvyyttä?

Sit' emme voi — On tunne Vaan sala-hiilos mielen: Jos pakenemme kunne Se palaa — hehkuu. — Kielen Avulla sitä vainen Eip' ymmärrä; sen yksin Käsittää tuntevainen Sydämmin, silmäyksin.

Naisen arvo.

Milloin armas on immyt, Milloin neitonen kaunis, Milloin ylevin, suurin, Onnellinen, ah! milloin?

Kun sydän kukkia kasvaa, Mielessä hyveitä nousee, Silloin ihana on immyt, Silloin Neitonen armas.

Milloin mielessä versoo Jalous, kaunetta kilvan Kostuttaa koska tunne Puhtahin: Silloin kaunis.

Onnellinen, koska sielun Sointuisuus, sekä rauha Syämmen hiljaa laulaa Kiitos-laulua Herran.

Suurin, kun käsin hellin Kurjia holhoo, auttaa, Enkelin haamuna häätää Huolia huolien maasta.

Vaan ylevinnä on nainen Äitinä, kasvattaessaan Lapsia, taimia Herran Tarhassa, turvaksi kansan.

Lempi kuolematon.

On ainut päivistä verraton: Sen koite kirkkahin kulta, Ja soihtu säihkyvän auringon — Ei pilvi kaihda sen tulta — Se lemmen päivä on kirkas!

Yks' kukka ainoa kukkiaan — Se puhkes rinnasta Luojan — Ei kuihdu, haihdu ei hajukaan, Sen kauneus ijankaiken On tuores — kukkanen lemmen!

On tuli ainoa tuliaan, Sen kyven taivaasta kirpos, Ja kuonat kullasta erottaa Sen liekki polttava, kirkas: Se tuli ikuisen lemmen!

On voima voimista ainoisin — Ei konsa vaivu sen valta, Ei säiky miehuutta sankarin, Saa voiton armahimmalta: Se ikivaltikka lemmen!

Oi lemmen aurinko loistaos! Ja kuki ikuinen kukka! Ja tuli taivahan hehkuos! Ja voimaa uhkuos uutta, Sa ahjo ikuisen lemmen!

Vaeltaja.

Hän louhuista vuort' ylös astuiksen — Moni on kivi teräsyrjäinen, Tai kasv' okavartinen piilostaan Puri jalkaa astujan urhokkaan.

Vaan hän hi'en otsalta pyyhältäin: »Ylös vuoren päälle kun ennättäin, Saan katsoa mait' yli laajimpain Kautt' ilmain, näkyjen loistelevain.»

Niin astuvi hän, väliin seisahtain, Maailmoja allansa tarkastain, Ja seisoen sauvahan ryhmyiseen Hän pykälän leikkavi muistokseen.

Yhä astuu näin — väliin seisahtain — Hän pyrkien vuort' ylös ponnistain: Ja nousten näkyala laajentuu, Ja pykälät sauvassa taajentuu.

Mont' on ikikaunista näytelmää Näin ihaillut laajalti — selvempää Mit' ylemmäks ehtivi, matk' ei vaan Näyt' ankara kuluvan laisinkaan.

Hän viel' yhä nousee — seisahtaa, Ja uuden sauv' yhä pykälän saa: Laajeten näkyala kirkastuu, Vaan vuor' yhtä jyrkkänä kohouu.

Niin noussut hän on — niin nousevi ain, Yhä matkansa päätä hän tarkoittain, Mutt' ain yhtä kaukana maalistaan Hän on, kuin matkaans' alkaissaan.

Kastele siipiäs, henki!

Kastele siipiäs, henki: Tiedon lähtehess' on Kaste kuivumaton, Kastele siipiäsi!

Kastele siipiäs, henki: Ahjo Ilmarisen, Liesi kauneuden, Siipyes nuorentaa.

Kastele siipiäs, henki: Hehku rakkauden, Sulo sydämmien, Sielusi uudistaa.

Kastele siipiäs, henki: _Ilo_hettehesen, Tulikoskusehen Sydämmen innokkaan!

Kastele siipiäs, henki: Hurme sankarien, Tuska kärsivien Tulta suonihis saa!

Kastele siipiäs, henki: Usko Jeesuksehen, Armonistuimehen — Jumalan Karitsaan!

Kastele siipes ja iske: Lennä taivas ja maa, Halki Haadeskin saa — Elämän virrasta juo!

Hiiluksella.

Katsos nuorukainen, Tulta hehkuvaa! Lieke kaunokainen Valaa purppuraa, Punahiilen kultaa, Ahjon aukioon, Kutoo kultakukkaa Hiilen hulpioon.

Niinpä hiilus hehkuu, Liekki leikitsee, Ahjo tulta huokuu, Syttä suutelee Valkeainen vieno, Hohde punertaa, Liesi liehuellen Tulta ammentaa.

Mutta tuli tuima Ahjon kuluttaa, Hiilet hehku syöpi, Kukat kuihduttaa: Leikki liekkiperhon, Pettäväinen tuo, Suuteloissa surman Polttavaisen suo.

Varo tulta, nuori! Tuli sydämmen Kuluttaa ja syöpi: Mesiperhonen Suuteloissa surman Onnellesi suo, Sielustasi viepi Rauhan — tuskan tuo.

Aalloilla.

Aalto hurja, riehu, Vello vetonen! Kiehu, vaahto, kiehu, Huuhdo ärjyen, Kasta kallioita Rannikolla — noita Kivikallioita!

Taikka tyynny, aalto, Lepoon vienompaan Luonnon huokausta, Yötä kirkkomaan, Taikka illan unta, Joka kukkaseen Laskee kuutamolla Utu-siipineen.

Riehu sydän, riehu! Kuohu tuntehen Tulivirta, tulta Syökse, iskien Salamoitse yössä Sielun, sodi vaan: Sodi, syki, tunne Kaikki tuskat maan!

Taikka tyynny, tyynny Rauhaan hiljaiseen! Levon, rauhan maahan Lennä tenhoiseen, Joss' ei huokausta, Eikä myrskysää Häiritä voi sielun Rauhaist' elämää!

Ester.

I.

Hovissansa hohtavassa Kserkses Istuu sankartensa keskustassa, Ilojuhlaa viettävänä suurta. Haman ylimpänä kaikkein, uljas Ylpeänä istuu kuninkaansa Lähimpänä neuvonantajana. Hän se makealla kielellänsä Ehdottaapi Juudaan suvun surman Mordekain, tuon hänen vihattunsa, Jok'ei häntä nousten kumartanut, Kostoksi ja ikiturmioksi. »Kuule, majesteetti, ajattele: Kansa yksi muista erillainen, Perin outo tavoiltaan ja jyrkkä Käytöksessään muita kohtaan, yksin Omat lakinsa ja uskontonsa Pitää vahingoksi valtakunnan. Jos Sa, suuri Kuningas, niin tahdot,

Punnitsen Sun valtarahastoosi Sata miljoonaa nyt käypää kultaa, Kun saan hävittää sen syöpäsuvun.» Kserkses uljahasti liikahutti Itseänsä istuimella, otti Kädestänsä kantasormuksensa Sinetillä kaunistetun kulta, Jonka ojentaen Hamanille, Lausui: »Pidä kulta omanasi, Te'e kansalle, kuin itse tahdot.»

Nopeasti ratsut juoksevaiset Sanan saatantahan Haman laittoi: Päivä määrättihin, surmapäivä Juutalaisten koko maailmassa.

II.

Ester ihanainen Istuu suruissaan: Vaippa purpurainen Valuu varreltaan. Rinta nousee, riehuu, Päätä pyörryttää, Sydämmestä viiltää, Kieli änkyttää:

»Jehovah, oi suuri! Mikä kohtalo! Olit ennen kansas Kilpi, aurinko. Miksi kasvos peität, Jätät sortumaan — Pakanoille heität Kansan sekä maan?»

Valju varsi horjuu, Ääni värisee, Mutta mieli tyyntyy, Sydän rukoilee. Nousten astahtaapi Jonkun askelen, Sitten lausahtaapi Puoli-äänehen:

»Kallis kansa, sulle Itsen' uhrajan — Jumalalle uskon Elon' armahan. Rakkaus ei tunne Rajaa uhrissaan: Kaikki — itsensäkkin — Antaa kokonaan.»

(Laulaa:)

»Aurinko ei noustessansa Puhjetess' ei ruusunen Kaunihimpi, kuin on lempi Sytytetty ihmisen.

Katselinhan aurinkoa Nousevaista Jehovan — Sytytti se povessani Tulen sammumattoman.

Kastelinhan ruusuani Aamuin, illoin itkien, Kunnes puhkes rintanani Täysi lemmen kukkanen.

Nouse lempi, liehu liekki Polttavainen, puhtahin! Kuluttele kuonat kaikki Sydämmestä Esterin!»

III.

Äänetönnä Kserkses Istuu mietteissään, Kulta valtikkaansa Nojaa päähyttään. Silloin arka, valju Ester ihana Astuu ujostellen Avo-ovesta.

»Kuningatar hurja! Rientää kuolemaan!» Hovipalvelija Lausuu tuskissaan. Mutta Kserkses heti Kuningattaren Puoleen valtikkansa Ojens' iloiten.

Lausui laukkeasti: »Ester armahin! Miksi tulit tänne, Saliin sankarin? »Jalo hallitsija! Pitoihimme vaan Pyydän tuloasi, Armosi jos saan.»

IV.

Pidoiss' uljahissa Kserkses Istuu seurass' Esterin, Haman heidän rinnallansa Istuu mielin synkehin. Eilen hänt' on onnettomuus Ensimmäinen kohdannut — Syystä hän ei viime yönä Rahtuakaan nukkunut.

Mordekai, tuo Juutalainen, Näet, suureen kunniaan Tuli hänen neuvostansa — Hirsipuuhun roikkumaan Hän sen miehen olis suonut! Nyt hän pelkää onneaan: Kuningas jos suuttuis hälle, Syöksis varmaan kuolemaan!

Silloin Ester ihanainen Puhuu kansan puolesta: »Minä olen Juutalainen, Kuningas, heit' armahda! Älä salli kansakunnan Kokonaisen kadota Vihast' yhden ainokaisen, Ilkeästä kostosta!»

»Kuka heitä vainoaapi?» Kserkses, valju vihasta, Kysyy — Haman vavahtaapi, Muoto kuollon kalpea. »Tämä häjy Haman uros,» Kuningatar vastasi — Teloittaja Hamanin jo Hirsipuuhun nostavi.

V.

Riemulaulut Israelin Kaikuu Herran kiitosta — Armosta Hän uudestansa Päästi kansan kuollosta. Kaikkialla viholliset Surkeasti surmattiin — Heille Herran liittokansan Kärsimiset kostettiin.

»Suuri olet, Jumalamme, Suuri on Sun nimes, Kunniasi ijäinen ja Verraton Sun väkes; Viisautes määrätön ja Armos loppumaton, Rakkautes uskollinen, Ikisammumaton!

Halleluja — halleluja Jehovalle kaikukoon! Yli maan ja taivahitten Läpi kiitos sointukoon! Elävä ja kaikkivoipa Olet, Herra laupias, Ihmeellinen tuomioissas, Suuri armoneuvossas.»

Debora.

Tuom. 4; 5.

I.

Taas Israel pois luopui Herrastansa Ja synneillänsä kirouksen saatti Itselleen: joutui sortovallan alle Jabinin, julman kuninkaan, mi heitä Rautaisilla sotavaunuillansa Aika ajalt' ahdistellen nylki. Jo kaksikymment' ajast'-aikaa kärsi Israel', eik' ollut auttajata. Mutt' ahdistettu kansa tuskissansa Rukoillen kääntyi Jumalansa luokse, Joit' yksin apu ain' on saatavana. Ja armostansa Jumala taas auttoi.

II.

Siimeksessä palmupuunsa Vuoristoss' Efraimin Istuvi Debora hurskas Äitinä Israelin. Herralta sanoma hälle Kuuluu: »Pelastus on Joutunut kansalle, riennä Kutsuos taistelohon!»

Barakin Debora kutsuu, Päällikön Israelin: »Aseihin kutsuos kansa Kukista Jabinin Valta: Se Herran on käsky, Kisonin rantahan Herra sun vastahas' tuopi Sankari Siseran.»

Kanssansa Barak pyysi Uljahan Deboran; Lähetti airuet työhön, Pelastus-sotahan Kokosi tuhannet — riensi Taborin vuorelle, Linnoitti leirinsä, kunnes Rientäisi saaliille.

III.

Herra on jo kukistanut Ylpeyden pakanain; Rautavaunut musertanut; Miekan sekä vasamain Kautta perin hävittänyt Sotajoukon Siseran; Hänen päänsä lävistänyt Kautta naulan, vasaran.

Silloin kansa riemusuulla Ylistystä laulelee; Debora nyt kanneltansa Jumalalle soittelee: Jumalasta tahdon laulaa Herran suurta kunniaa Kirkastaa — Hän väkevällä Hengellänsä sulattaa Vuoret — itse Sinainkin; Pilvet vettä pisaroi, Vapis maa ja metsä itki — Taivas tulta salamoi.

Herra antoi kansallensa Armon, voiton, kunnian: Vihollisten häpeäksi Nainen surmas Siseran, Jonka äiti odotteli, Istui vieress' ikkunan; Kysyi: »miksi viipynevät, Voittovaunut Siseran? Aina ennen eellimmäisnä Kotihin hän ennätti.» Mutta hälle vastatahan: »Saalista hän jakavi.»

Käyköön niinkuin Siseralle Herran vihollisille! Hyvin käyköön uskoville Häntä rakastaville! Olkoot he kuin aurinkoinen Voimassansa nouseva, Jonka tiehyt ylenevä Kirkkautt' on uhkuva!»

Liehdo tulta!

Liehdo tulta — lemmen tulta Sydämmehen riutuvaan: Ahjo hiipuu, hiilet mustuu — tulta sukkelaan!

Liehdo tulta — uskon tulta Sydämmehen sykkivään: Homehesta kirkas kulta Selittele säihkymään!

Liehdo tulta — innon tulta, Veltto suku karkaise! Riettauden rikkakerros Pohjimyöten polttele!

Nostattele vapauden Voimatuulet liehtomaan — Tulta hengen taivahista, Mädännystä polttamaan.

Liehdo tulta polttavinta: Myrkkyhuurut hälvenee — Lämmin ilma liekin alta Hallan mailta varjelee.

Liehdo tulta puhtahinta Sydämmestä sydämmeen, Jotta, itse sortuessas, Tuhat tarttuu lietsimeen!

Kotiliesi.

(Lausuttu erään ystävän häissä.)

Mik' on tää tunne outo, lumoovainen, Mi sydäntäni polttaa, virkistää? Se oisko tuli puhdas, jumalainen, Mi sydämmehen toisen yhdistää?

Mik' äidin rakkautta syvemmillä Siteillä sielun sitoo sieluhun? Mi hiilillänsä ikihehkuvilla Sydämmet sytyttävi riemuhun?

Se lempi Jumalan on istuttama Miehen ja naisen nuoreen sydämmeen; Se liekki Jumalan on puhaltama Tuleksi kotilieden hiilukseen.

Koti — niin, oma koti! sana armas Se sielullemme suloutta suo — Vaikk' oiskin moni kyynel muutoin karvas, Niin siinä sydän lohdutusta juo.

Mutt'ei oo pysyväinen lempi mainen, Ei koti, onni ihanaisinkaan Meit' auta, jollei lempi jumalainen Saa pyhittää sit' ikihehkullaan.

Jumala itse rakkaus on pyhä, Hän meille antaa lemmen pysyvän, Hänestä vuotaa lemmenvirta yhä Synnyttäväinen ikielämän.

Jumalan pyhän lemmen ahjoss' aina Viritelkää uutta lemmen valkeaa, Kun myrskytuulin tahtoo tukahuttaa Sielunne lemmen tämä kylmä maa!

Kuvaamataide.

Kun Luoja taitehitten Hengille lahjojaan Jakeli, henki yksi Niin sattui saapumaan Myöhään: jo laulu, soitto Ol' annettuna pois; Mit' äänetönnä, vailla Säveltä tehdä vois?

»Vaan kuitenkin», niin sääsi Nyt Luoja, »kokonaan Säveltä, ääntä vailla Sa tulet voittamaan Kaikk' alat taitehitten, Ja tunnon syvänteet Sun silmäs läpi tunkee ja hoksaa ihanteet.

Niin Luoja. Henki lähti ja äänetönnä vaan Tuo mykkä silmä keksi Syyt syvät: povi maan Lahjoitti aartehensa ja taivas ihanteen Hänelle, niistä loihti Hän yhdys-käsitteen.

Sai aine hengen, henki Sai muodon, silmä voi Käsittää aatekuvan, Kun mykkä henki loi Kuvaama-taidon: kylmin Hän silmin tähystää, Vaan luomiensa luonne Sydämet sytyttää.

Tää henki maahan laski, Ja ken jos lapsi maan Ihastuu, innostuupi, Muttei voi tunnettaan Kuvailla sävelissä, Taikk' äänin selvittää Suuruutta, kauneutta, Hänt' auttaa henki tää.

Ja äänetönnä ollen Hän keinon opettaa, Kuink' aina henki voipi Kahleensa musertaa Ja vapautta, suurta Aatetta avittaa Ja poistaa pimeyttä, Mi maata rasittaa.

Meren rannalla.

Meri laaja, siintävä lainehtii Kotirantani ääress' aivan. Mon' alus sen pinnalla purjehtii: Näet milloin uhkean laivan, Jonk' ajaa tyynen ja myrskysään Yl' aaltojen höyry ja tuuli, Tai ehkäpä purtosen retkellään, Min lastuksi laineilla luuli.

Nuo suuret ja mahtavat laivat käy Yli aavojen valtamerten, Joill' ei viikkokausihin maata näy; Mutta hoitajat pienten purtten Ne eivät uskalla matkallaan Kotirantoja ulommaks' mennä. No, eihän pienoinen peippokaan Yli pilvien kokkona lennä.

Ja meri kun kuohuen myrskyää, Se vihaiset aaltonsa nostaa, Kuin tahtoisi taivahan yllättää Ja rohkeille pursille kostaa, Jotk' uhkamielin on vallanneet Sen neitseellisen, ujon poven Ja Ahdin linnahan aukaisseet Ikikuuluhun aukion oven.

Vaan toisin ajoin on povi tää Kuin nukkuvan immen rinta, Mi vienosti huokuen hengittää, Tai tyyni kuin maidon pinta Ja taivahan kirkkahan kuvastaa Täm' aava, välkkyvä vesi, Kun päivä uus' usvasta sarastaa, Tai yöllä se tähtöstä pesi.

* * * * *

Niin aattehen merikin aukenevi, Ik' ulappa ankaran syvä — Sen pinnalla purtoset viiltelevi: Ja rannoilla liike on hyvä. Siin' istuen monikin venhettään Käsi-melalla oivasti johtaa, Kun sää on tyyni, mutt' ymmällään Heti, tuulen puuska jos kohtaa.

Mutt' ulommaks' ei moni uskalla, Ani harva purjehin täysin Ulos laskevi hyvällä tuulella, Merikunnossa olevin köysin: Ne väljillä vesillä viilettää Ja raittihiss' ilmassa liikkuu, Heitä raikas tuulonen lennättää, Ja alus se aalloilla kiikkuu.

Hengen vapaus.

»Luonto kahleess' on, ei tunne' Vapautta laisinkaan; Henki vapaa, pakotonna,» Niinhän aina ho'etaan. Minun nähden, kaikk' on toisin: Luonto vapaa, uhkuvaa Elämätä kehitellen, Hengen orjuus kuristaa.

Kasvi maasta juurillansa Imee voimanestehet, Päivä sille kultiansa, Taivas kastehelmiset: Kukka kasvaa, kaunistuupi, Päähyt maasta ylenee, Kunnes kypsä hedelmä ja Siemen maahan varisee.

Uusi kevät uuden idun, Itu uuden siemenen Kasvattaapi, siten siirtyy Kasvi, aina säilyen: Ikinuori, kukkivainen Kevät sitä kasvattaa, Syksy tuulin, sateinensa Uuden kylvön toimittaa.

Vapaasti se kasvaa, kukkii, Kypsyy, kylvää siementään: Missä siin' on sortovalta? Toisin henki kytketään: Se ei saata vapautta Haluta, ei harjoittaa, Sitä halki aikakautten Pakko raskas rasittaa.

Hengen suuret aatevirrat Konsa pyrkii laskemaan Lohdukkeeksi ihmiskunnan Uuden elon maailmaan, Silloin vainon murhahenget Verisillä käsillään Heti tiet' on sulkemassa Vapauteen, elämään.

II.

HENGELLISIÄ RUNOELMIA.

Betaniassa.

I.

(Illalla; Martha ja Maria istuvina Latsaruksen sairasvuoteen ääressä).

Martha;

Jo sairas kuumeessa hourii Ja heikommaks' yhä käy, Mutt' yhä Mestari viipyy; Ei mäen rinteellä näy Etäältäkään sulohaamu. Oi, Maria, eiköhän lie Sanaamme saattaja vienyt, Vai liian pitkäkö tie?

Maria:

Saattaja sanan on vienyt, En muuta uskoa voi; Viivykki outo on enne; Koht' armahin veljyt — oi! Jo kalman on kynnyksellä — Miksikä Mestari nyt Viipyvi, sieluni sitä Epäillen on kysellyt.

Martha:

Epäillä Herraa en tahdo, Ma uskon: Hän auttaa voi; Mutt' oi, täm' odotus kalvaa, Kuin maksaa jäytävä koi; Ja aatteit' uusia nousee, Kuin, aaveit' ijäisen yön — Ja toivoni sammuvi, kuolee — Ma rintaa tuskasta lyön.

Maria:

Latsarus hourii, kas kuule, Hän lausuvi innoissaan Mestarin nimen taas kalliin: Se selvänä, houreissaan Kallihin hänelle — meille; — Tän' yönä, ma pelkään vaan, Käy kuolema vieraanamme — Ma veljytt' itkeä saan.

II.

Äänetönnä, hiljallensa Ruumissaatto kulkee; Bethanian porttikujan Kansajoukko sulkee. Martha astuu kalpeana Kuni unelmoiva; Tyyni otsa korkeana, Katse salamoiva.

Maria käy alla mielin, Kuni hento kukka, Jonka päähyt kumartuvi — Otsan peittää tukka — Kuni kukka heltehellä Nääntyväinen taipuu, Odottaen kastetta, kun Aurinkoinen vaipuu.

Hauta kaunis kalliohon Hakattuna peitti Tomuverhon Latsaruksen, Öinen varjo heitti Pimentonsa oven yli, Sisaret kun hiljaa, Astuskellen kotihinsa, Kasti kyynelliljaa.

III.

Martha nousevi, Ulos rientävi Tielle vastahan Rakkaan tulijan, Sillä verraton Vieras tullut on.

Martha seisahtaa, Alas istahtaa Herran etehen: Kyynelkarpalon Pyyhkinyt hän on Herraa läheten.

Ylös katsahtaa Herraan, lausahtaa: »Herra, veljyein Ei ois' kuollunna Jos Sa tullunna Oisit ennemmin.»

»Veljes nousevi, Kuollon voittavi Elo ihana» »Herra, uskon sen, Päivän viimeisen Nousee aamulla».

»Ylösnousemus Olen, valkeus Elo ijäinen. Minuun uskova Myöskin kuolossa Elää voittaen.»

»Ja, ken uskovi Minuun, ijäti Elää — kuolemaa Eipä ikänään Tule näkemään Ikikamalaa.»

Martha nousevi, Sydän sykkivi Uusin tuntehin: Povi aaltova Täynnä valoa, Taivas ihanin.

Nyt hän kiiruhtaa, Kutsuu Mariaa, Joka vieraineen Istui kodissaan, Itki suruissaan Karvaan kyyneleen.

»Nouse, Maria, Herra tullunna, Sua kutsuvi». Kuni janoten Vesi ojillen Peura juoksevi;

Kuni tuulonen, Iltakastehen Laskiessa, lentää, Niinpä Maria, Kuullen kutsua, Herran luokse entää.

IV.

Haudalla seisoo Mestari — Ja itkevi! Ja Juutalaiset lausuu: »Kas, kuinka häntä rakasti! Mutt' eikö voinut tehdä niin, Ettei hän kuollut oisi?»

Taas Mestaria kauhisti — Värisytti Tää suuri epä-usko. Hän rukoili ja ylisti, »Poistakaa kivi»! lausahti, Vaan Martha hämmästyvi,

»Oi, Herra», niin hän huudahti, »Jo haisevi; Sill' onhan päivää neljä Jo haudassa hän levännyt Ja varmaan aivan mädännyt On ruumis veljyemme».

»Jos uskoisit», niin Mestari Nyt vastasi, »Niin varmaan saisit nähdä Sa kunnian nyt Jumalan». — Samalla paaden liikkuvan Näkevät haudan suulta.

»Jo tullos ulos Latsarus!» Tää huudahdus, Mestarin sulosuusta Hämmästyksellä kuullahan — Ja kuollut nähdään liikkuvan! Latsarus nousi ylös.

Oi, hurmaavaista iloa, Ja autuutta Marian sydämessä! Ja Martha itkee ilosta, Ja häpeästä, surusta Sydämen kovuuttansa.

On nähty Herran kunnia. Ja Jumala On Pojan kirkastanut. Ken uskovi, saa katsella Nyt avoimilla kasvoilla Jumalan kirkkautta.

V.

Oi, rauhaisa Bethania, Öljypuulehdon suojassa, Notkelmass' Öljymäen! Sun siimehesi suloinen Vilvoitti päivän heltehen Iloisen juhlaväen,

Mi oli tullut viettämään Hetkisen täällä, näkemään Latsarust' elävänä. Siin' oli ryhmä kiihkoisa Oikeita fariseuksia Puhellen, miettivänä.

Tuoll' oli toinen seurue, Mi seisahtuvi loitolle Tuon silkkiäis-puun alle. Siell' innokkaasti väitellen He puhelevat, suuttuen Oudolle asialle.

Mutt' itse juhlareurue On sijoittunut sisälle Pöytähän Latsaruksen: Siin' itse Herra Jeesus on Opetuslapsi-joukkion Keralla keskustellen.

Iloa mielet hehkuvat, Kiitollisuutta lausuvat Katsehet kaikkialla; Ja parahia herkkujaan, Kuin kunniaksi kuninkaan, Tuo Martha tulvimalla.

Niin Herran puhe kiinnittää Ja ihastuttaa, jännittää Nyt mielet kuulevitten, Etteivät huomaa Mariaa, Jok' äänetönnä seisahtaa Taakse vierahitten.

Ken nähdä voisi sydämmeen Niin autuudesta iloiseen, Samalla surulliseen, Kuin silloin sydän Marian, Hän kompastuisi ankaran Tuntehen taistelukseen.

»Oi, miksi taasen vavahdan, Kun Mestarihin katsahdan? Hän, suuri Vapahtaja, On voittajana kuoleman, Ei vihollisen katalan Nuolien sorrettava.

»Oi, autuin on ilo tää! Kuink' ihanasti säihkyää Latsarus-veljen katse! Meill' ompi Herra korkea, Ihminen sekä Jumala — Ei pahat Häneen koske!

»Kuitenkin sieluin vapisee Kun Mestaria katselee Silmäni — outo tunne Niin sykähyttää sydäntä, Ikäänkuin pelkäis käärmettä, Mi pistää — koska? kunne?

»Voi, käärme inha väijyvi Nyt Mestaria, hiipivi Jälessään kaikkialla: Taas fariseukset vakoilee, Tuhoa katse uhkailee Tuon silkkiäis-puun alla.

»Oi, sydän tahtois haljeta Täst' autuudesta suuresta, Kun Herran saamme nähdä Tääll' oman pöydän ääressä, Ja Latsaruksen tervennä! — Sen voipi Herra tehdä!

»Oi, kuinka suuri auvo on Ett' olen kurja, avuton Häneltä armon saanut! Tää Vapahtaja korkehin Nyt aih' on ilon' ihanin — On sieluntuska laannut.

»Kuitenkin taasen aavistus. Kamala, synkkä vavistus Lävistää sieluani: Kuin viime kerran levähtää Sais' täällä tämä kallis pää, Oi — mun Vapahtajani!»

Näin tuntehet käy riitaiset: Iloiset, surumieliset, Marian sydämmessä; Näkyvi syvä rakkaus Ja kiitollinen uhraus Kasvojen ilmehessä.

Nyt alabaster-astian Kallihin, jalon, kirkkahan Hän käsillänsä nosti — Voidetta hyvän hajavaa, Kallista ylen, vuotavaa Sen täyden eilen osti.

Kas, äkisti hän särki sen, Vuodatti jalon voitehen Herramme päälle kaikki: Kuin suloisena sauhuna Mirhami-tuoksu ihana Nyt huonehesen laski.

Marian aatett' ylevää Ei Juudas voinut käsittää, Vaan moitti nurkumielin. Mutt' itse Herra ymmärsi Ja Mariata puolusti — Se Marialle kyllin.

Hän oli Herran voidellut Ja rakkaudest' uhrannut Mik' oli kallihinta: Se oli paras palkinto, Kuin taivahinen soitanto, Sielulle autuinta.

Merellä.

I.

Jumala, suuri Luoja, Lunastaja, Taivahan, maan ja meren perustaja! Suuret Sun työsi, käsialas suuret, Syvähän tunkee viisautes juuret. Kuohuva aalto vihaisesti ulvoo, Myrskyvä tuuli väsymättä valvoo, Aurinko armas pilven alta paistaa. Kultana säde kimeltävä loistaa, Aallossa hetken kirmaellen, kirkas, Kunnes jo sammui — pilvi päivän peitti.

Samaten elonmeryt kuohahdellen, Alati uutta esiin ammennellen Ainetta hengen työksi, taisteluksi. Kiusaus, myrsky pimittävä päivän Uhkaavi joskus sielun upotella, Lomasta pilven kirkas säde kunnes Uudella uskonlujuudella täyttää Horjuvan hengen, tietä meille näyttää

Kotihin, luokse Isän rakkahimman. Kiitos oi, Isä, armostasi kiitos, Aina Sa pidät iki-armoliittos, Jonka Sa Poikas verin vahvistelit, Syntisen saastaisimman puhdistelit. Kiitos, oi Jesus, Vapahtaja kallis: Syntini Sinä verelläsi poistit; Kiitos, oi kiitos, Sa ostit omaksesi, Kurjimman syntisistä iloksesi! Kiitos, oi Henki, suuri Lohduttaja, Jumalan armon meihin sovittaja, Kiitos, ett' annoit valon sielulleni, Herätit unest' iki-ihmiseni; Kiitos, ett' armos kautta Jesus voitti Sieluni, uusi päivä siellä koitti!

II.

Päivä loistaa kirkkahasti, Myrskytuuli raukee; Matka kuluu nopeasti, Satama jo aukee: Voitto saatu ihana, Kiitos Herran, kunnia!

Samoin loppuu myrskysäinen Elonmatka kerran; Joka aalto vaahtopäinen Tyyntyy luona Herran: Pian aukee satama, Pian ollaan kotona!

Siellä voitonseppelehet Odottavat meitä, Uskossa jos kärsinehet, Käyden Herran teitä, Täällä oomme matkalla, Ikävöiden kotia!

Jesus, suuri Johtajamme, Autuutemme Ruhtinas, Ole aina apunamme Kautta veres, kuolemas: Sinun kauttas voitamme, Kuoloss' olet elomme!

Joulusanoma.

Pimeässä ihmiskunta Harhaeli, kansat maan Nukkui syvää synnin unta, Murtamatta kahleitaan. Joilla perivihollinen Kaiken hyvän, totuuden Oli heidät kytkenynnä Orjantyöhön pahuuden.

Kasvoi synnin karvas vilja Kirouksen hedelmää, Missä puhtauden lilja Kerran kukki elämää Viatonta, taivahista — Pahan orjantappura Kaiken hyvän tukahutti — Hallitsi vain kuolema.

Silloin yöstä Betlehemin Valo kirkas leimahtaa, Enkeli kun paimenille Armahasti laulahtaa: » Älkää peljätkö, kas, teille Suuren ilon ilmoitan: Vapahtaja ihmisille Syntyi kaiken mailman. »

Oi, se valo kirkkahampi Puoli-päivän paistetta: Ihmisill' on taivahassa Sovitettu Jumala! Kaikki saavat anteheksi Kautta veren Karitsan, Uskossa kun pakenevat Armohelmaan Jumalan.

Oi, sen armon runsautta, Rakkauden suuruutta! Isä antoi ainokaisen Rakastetun Poikansa Sovinnoksi synneistämme, Jolta me nyt vapaina Synnistä ja kuolemasta Saamme häntä palvella!

Kiitos, Isä taivahassa! Lahjastasi suuresta! Kuinka voisin iloksesi Sinua nyt palvella? Oi, Sa, yksin, Isä rakas, Voit sen tehdä minussa. Henkes' kautta ijäisesti Kätke minut Sinussa!

Jeesus rakas Veri-ylkä, Anna minun veressä Pesty, puhdas jäsenesi Olla, oksa elävä Sinussa, oi, elä Sinä, Itse, Herra, minussa, Anna oma hedelmäsi Minuss' olla kasvava!

Sinun kanssas Jumalassa Kätkettynä elämä Anna olla vuotavana, Hengen voima väkevä; Iki-elon valtasuonet Aina olla avoinna Sinä, Päämme, jäsenenä Juottavana minua.

Siten Sinä, Herra, meissä, Mekin samoin Sinussa Pysymme ja elämämme Kunnioittaa Sinua. Yksin Sinun ijankaiken Kiitos, voima, kunnia Kaikesta sun armostasi Jumala ja Karitsa!

Syntinen ja Vapahtaja.

Sielu:

Janoat, rakas Herrani, Sielujen pelastusta; Halajat nostaa sieluni — Oi, kiitos! kirousta Sieluni tuntee — kauhea On synnin julma valta — Oi, nosta, auta minua Jo kadotuksen alta:

Jeesus:

Joh. 4. 10, 13, 14.

Jumalan lahjan ihanan Jos, sielu, ymmärtäisit, Elämän vettä minulta Ottamaan ennättäisit, Jumala antoi Poikansa Syntisten auttajaksi; En tuomitsemaan tullut ma, Vaan anteeks'-antajaksi.

Jos käsittäisit: Jumala Lahjoitti rakkahimman Poikansa; Isän helmasta Hän tuli, kallihimman Toi lahjan: ijankaikkisen Elämän syntiselle, Jok' uskoo, ottaa vastahan, Antauu Kristukselle.

Tää kirkas lähde elämän Avattu jokaiselle. Nyt Poika sielun itkevän Vie Isän sydämmelle; Ja kaikki synnit annetaan Armosta anteheksi Ja synnytetään uudestaan Karitsan kaltaiseksi.

Ei ole tämän maailman Kurjissa kaivoloissa Se vesi, mikä janoovan Tyydyttää — nautinnoissa Vain omantunnon tuskia Synnyttää meno turha; Ja kunnia ja tavara On monen sielun murha.

Ken ikään tahtoo nauttia Maailman hettehestä, Hän polttavassa janossa, Kuoleman heltehessä, Ei löydä veden pisaraa Kielensä kostukkeeksi, Vaan ijankaiken janoaa, Jää tulen kekäleeksi.

Ken juopi vettä elämän Ijäisen lähtehestä, Ja rakkautta elävän Jumalan sydämestä. Armosta, kautta Kristuksen, Alati ammentaapi, Hän tyydytetyks' janonsa Ajassa tässä saapi.

Sillä se silmä lähtehen Uskovan sydämmessä Kuohuva onpi ainainen Siunaus elämässä. Asunto Pyhän Hengen on Se sydän autuainen: Siin' ilo, rauha verraton, Rakkaus taivahainen.

Sielu:

Ma olen kurjin syntinen Ansainnut kadotuksen, Tuomion monenkertaisen, Voi, ikikirouksen! Oi, yksin Sinä ymmärrät Tilani, kurjuuteni, Turmelukseni käsität Ja suuren pahuuteni.

Oi, syvyydessä sieluni Valittaa kujerrellen, Ma vaivun, auta Herrani! Suurelle syntisellen Jo anna armos lohdutus Ja kalliolle nosta Vajoova jalka — kadotus, Jo uhkaa — älä kosta.

Jeesus:

Joh. 4. 26.

Ma olen tullut Messias Etsimään kadonneita; Ma kuolin sinun puolestas, Armahdan eksyneitä. Rakkauteni palava Kaikkia syntisiä Etsii — ja etsii sinua, Kuin ylkä ystäviä.

Ma annan sulle itseni, Armoni, aarteheni, Ijäisen ystävyyteni Ja morsiamekseni Kihlaan ma sinut uskossa; Ja lumivalkeaksi Pestynä olet ihana Isälle lapsoseksi.

Sielu:

Oi, armon äärettömyyttä, Oi, suurta rakkautta! Voi, tätä kylmää sydäntä! Voi, suurta luopumusta! Mutt' anna sekin anteeksi, Epäilys, synti poista! Oi, tule sydämmeheni Ja rakkautta loista!

Oi, loista sydämmeheni, Sen kylmyys, kurja saasta Pois polta rakkautesi Tulella, irti maasta Sieluni iki-irroita, Oi, anna kirkkautta Sieluni nähdä Sinussa, Kasvojes valkeutta!

Ett' aina oisin Sinussa Ja minun sydämmeni Temppelis — jossa asuva Johtaisit askeleni; — Silmäni aina avaisit Näkemään tahtoaisi, Ja Henki haavas kallihit, Minulle kirkastaisi.

Ma uskon, epä-uskoni Sa poista — lisää aina Uskoa, ole eloni, Leimasi pyhä paina Mun sieluhuni — tulella Kastele elämäni, Ett' oisin tosi suolana, Valaise pimeäni!

Maailman valkeus.

Pimeys peittävi maan — Synkkä yö! Kansoja kahlehissaan Synti syö: Raskasna rikosten paino Tuntoja polttaa; Helvetin henkien vaino Sieluja surmaa.

Toivontähti kirkkahasti Taivahalla tuikkaa: Ennustukset ihanasti Ihmisille kuiskaa: »Kerran synnin voittava Vapahtaj' on tuleva!»

Kuulkaa! Laulu enkelitten Kajahtaapi ihana Yli maitten, manteritten: »Jumalalle kunnia Korkeudess', ihmisille Maassa rauha, suosio!»

Meille syntyi Vapahtaja, Ihmiseksi Jumala; Kuoli synnin Sovittaja, Nousi kuollon Voittaja: Valkeus ja kuolematon Elämä nyt valistaa — Ihmislasta langennutta Jesus nostaa, armahtaa.

Synnin tunnustus.

Ps. 51.

Jumalani armollinen, Hyvyydestäs suuresta Armahda, ma rikollinen Vaikka olen katala: Syntin' ovat mustat, suuret, Julmat, veriruskeat; Syväll' ovat niitten juuret, Läpi sielun tunkevat.

Pese minut puhtahaksi, Iisopilla puhdista — Rikokseni raskahaksi Tunnen: Herra, armahda! Alati on edessäni Rikosteni riettaus, Aina särkee sydäntäni Syvä synnin turmelus.

Sinua, oi Jumalani! Synnilläni loukkasin, Pyhän tahtos tahallani Törkeästi tallasin: Synniss' olen syntynytkin, Synniss' elon alun sain — Puhtautta täydellistä Sinä vaadit kautta lain.

Jumala! luo uusi sydän, Puhdas henki minulle — Yksin kautta henkes pyhän Otolliseks' Sinulle Tulen. — Ällös ota vielä Henkeäsi minulta, Edestäsi älä heitä Syntisistä suurinta.

Anna kaikki anteheksi Armostasi sulasta, Verenvi'oist' askeleni, Sieluni sa puhdista, Että voisin riemumielin Armoasi ylistää, Kunniaasi kaunokielin Syntisille julistaa.

Te'e uudeks' ihmiseksi, Herra, minut kokonaan, Syntisille autuudeksi Tahdon sitten kautta maan Elämällä, sanallani Nimeäsi tunnustaa, Työni kaikki iloksesi, Herra, Sulle omistaa!

* * * * *

Jesuksen veren kautta Ja kuollon katkeran — Sovinto-uhrin pyhän Jumalan Karitsan — Ann' armost' anteheksi Kaikki mun syntini, Kuvasi kaltaiseksi Uudista sieluni!

Golgathalla.

Miksi ilma pimeneepi? Puolipäivän aurinko Yöhön peittyy, kylmeneepi! Miksi halkee kallio? Vuoret vankat vavahdellen Horjuu perustuksillaan! Haamut nousee liihätellen Avatusta haudastaan!

Verissänsä Golgathalla Pyhä Poika Jumalan, Jota kansa ilkkumalla Ivaa — kärsii kuoleman. Jesus Kristus, murhamiesten Väliin ristiinnaulittu, Maailman synnin kirouksen Kantajana surmattu.

Siksi häpee aurinkoinen, Luonto, Luojan kuolemaa Surren, kätkee kasvojansa, Povi maankin avajaa Haudan, kätkökammionsa, Työntää tulleet Tuonelaan Ulos vankeudestansa Elämähän uudestaan.

Jesus Kristus — Elämämme — Kävi kuollon taisteluun Kärsiäkseen edestämme: Katso kylkeen avattuun, Synneistäsi surullinen; Esiriippu halkesi: Jesus armo-istuimelle Meille tien nyt aukasi!

Jesus kärsi edestämme — Synnin palkka, kuolema Siten meiltä poistettihin: Toist' et synti-uhria Tarvitse — nyt kuolematon Elämä ja valkeus Hänessä sull' annetahan — Suuri sielun lohdutus!

Jesus särki vankeuden Ovet, voitti väkevän, Meille osti vapauden Sekä uuden elämän. Iloitse siis, synninorja, Tie on auki, kahlehes Särjettynä — Jesukselle Anna kuorma synties.

Armollinen, uskollinen Ylimmäinen Pappimme Jesus, aina syntisille Hellä — Hän on Veljemme: Kaikiss' yhtä tuntehikas, Sydämmestä säälivä, Kuni veli, armorikas, Kiusattu paits' syntiä.

Nyt Hän voipi kiusatuita Sydämmestä armahtaa — Alati Hän puolestamme Rukoelee Jumalaa — Hänen ristillensä, Siinä avaa sydämmes — Hän sen tuntee, verellänsä Pesee pois sun rikokses.

Kiitos, Jesus, Vapahtaja, Veri-ylkä kallihin! Suuri synnin Sovittaja! Armoasi mullekin Annat — veres, rakkautes, Kärsimises, elämäs, Voittos, ylösnousemises Mulle takaa lempeäs.

Hengelläsi virvoitta'os Sieluni nyt uudestaan, Synnist' ikipuhdista'os, Saata liha kuolemaan, Anna pyhä, täydellinen Sydämmeeni rakkaus, Että olis elämäni Opillesi kaunistus!

"Maria!"

»Vihdoinkin päivä sarastaa, Jo poistuu synkkä, pitkä yö!» Maria lausuu, kiiruhtaa »Nyt tehtävä on kallis työ — Kallis ja raskas — voidella Kun täytyy Herran ruumista.»

Suruinen katse kirkastuu, Toivo hymyy huulillansa — »Jo haudan seutu heijastuu, Vaikk' aamu vielä usvillansa Peittävi puut ja pensahat, Jotk' oven haudan verhovat.»

Näin lausuen hän nopeasti Rientävi yhä edelleen — Yön kaste jalkojansa kasti Astuissa maahan ruohoseen, Ja aamurusko soihdullaan Punasi taivahan ja maan.

Punerva rusko kirkastuvi, Kuin tuima tuli roihuais, Jo ensi säde singahtavi, Kuin kapalosta kirpoais, Kuin tuli virta vyöryellen Sätehet lentää kirmaellen.

Aurinko, päivän kulta kehrä, Häikäisevässä valossaan Jo nousee ylös taivahalle — Maria sit' ei katsokkaan, Hän rientää läpi lehdikon, Kuin metsävuohi levoton.

Jo haudan eteen seisahtuvi: »Mik' ihme! hauta avattu!» Hän huudahtaa ja tuskastuvi: »Tyhjänä! Herra otettu! Voi, enkö edes ruumistaan Voidella saanut haudassaan?»

Vaan itkun läpi katsoissansa Hautahan: kaksi ihanaa Enkelinuorukaista siellä Istuvi, toinen lausahtaa: »Mit' itket, ketä etsit sa?» Vastasi heille Maria:

»Herrani ovat ottanehet — En tiedä, mihin veivät sen» — Ja kuuman kuumat kyynelehet Sort' äänen, peitti katsehen — Nyyhkien, surun valtaama, Kääntyvi heistä Maria.

Siten kun itki itkujansa, Kääntyen poies menemään, Kohtasi taasen korviansa Kysymys, tuttu ennestään: »Mit' itket, ketä etsit sa, Nainen, oi surun valtaama?»

Puistossa läpi kyynelverhon Himmeesti silmä eroitti Mieshaamun lähenevän, jolle Maria kohta virkahti: »Herra, jos Hänet kannoit pois, Sano, Hän vaikka missä ois!»

Vaan Jesus, Herra ylösnoussut, Vapahtajamme väkevä, Hän siinä seisoi, kirkastettu, Marian edess' elävä — Ja rakkauden vienolla Äänellä lausuu: » Maria! »

Kuin salama ois sieluhunsa Sähköisen tulen iskenyt, Niin Maria nyt riemussansa Olisi Herraa syleillyt — »Mestari, minun Herrani!» Hän alas maahan vaipuvi.

Vaan Herra hellin ehkäisevi: »Minuhun ällös tartu, vaan Vie sana tästä veljilleni: Isänne luokse kunniaan Nyt nousen — minut nähdä saatte, Galileaan kokoontukaatte!»

Maria rientää, sydän täynnä, Iloinen, syvä hurmaus Valtasi sielun, kasvojansa Valaisi taivaan kirkkaus: Hän riensi, juoksi, rukoili, Ilosta itki — hymyili.

»Oi päivä kuink' on kirkas nyt — Kuink' autuus uhkuu luonnossakin On kaikki sumu hälvennyt, Ja poistettu on kuolemakin! Oi, kallis Veri-ylkäni! Oi, Jesus, kaikki kaikkeni?»

Jumalisuuden salaisuus.

1 Tim. 3:16.

I.

Enkelien keskustelua.

»Voi synnin kuormaa, kirousta, Mi painaa kurjaa mailmaa! Eik' edes tunne katumusta, Surua synnin katkeraa, Nuo itsepäiset ihmislapset, Vaan kilvotellen synnissään Niin nuoret kuni valkohapset, Vaan paaduttavat itseään.»

Niin lausui enkel ihanainen, Ja itki kuuman kyyneleen, Jonk' otti toinen taivahainen Taltehen kulta maljaseen, Lausuen: »Totta, liiaksikin, Mikael, Herran sankari! Mut ällös' itke ihanaisin, Vaan riennä maahan kanssani».

»Oi Gabriel», niin puhuteltu Suruisin mielin vastasi: »Sa maahan! Onko Jehovalta Taas sinne määrä matkasi?»

»On, Mikael, ja ihmeellinen, Ääretön ilosanoma, Mi itse Tuonen kartanoissa On synnyttävä riemua!»

»Oi, Gabriel, mik' olla voisi Niin suuri ilosanoma, Mi synninmaahan valon loisi Ja kuolemahan eloa?»

»Se rakkaus on palveltava Jumalan kurjiin syntisiin: Se mahdoton on aateltava: Mut ihmisille annettiin Jumalan poika ainokainen — Hän syntyy neitseen kohdussa — Ja pian kasvaa pienokainen: Jumala ihmis-lihassa!»

»Oi, onko totta? mahdollista? Näin onko voinut Jehova Rakastaa kurjaa vihollista, Ihmistä vastahakoista?»

»Niin totta kuin ma Jehovalta Sain käskyn tämän ilmoittaa…. Pian särkyy ota kuolemalta Ja synnin valta raukeaa.»

II.

Myöhemmin Betlehemin laitumella.

Hiljaa — Oi, niin hiljaa kaikki! Karjankellot hiljalleen Kilkahtavat silloin tällöin, Paimenet kun laumalleen Öisen hetken uhrannehet Valvoo — aatos ennättää Kau'as: henki rukouksen Siivin ylös lennähtää.

Silloin — katsos! Välähdystä Tätä kirkkaan salaman — Ukkost' ei vaan kuulu — mistä Loiste tuo? — ja hehkuvan Valokehän ympäröimät Miehet! Paimen valvojat Vapisevat — äännetönnä — Pelvon maahan naulaamat.

» Älkää peljätkö, mä teille Suuren ilon ilmoitan — ihmiskunnallekkin. » — Enkelinen Jumalan Lausuu: » Teille tänäpänä, Vapahtaj' on syntynyt, Luojan kädet kapaloihin Seimess' ovat käärityt! »

Samassa kun sai lausuneeksi, Kajahti laulu riemuisa, Enkeli-joukon äärettömän Taivaisin nuotin laulama: » Kunnia olkoon Jumalalle — Korkeudessa! Suosio Ihmisille! Maassa rauha. » — — Taas hiljaa! Sävel sammui jo!

Auringonnousu ylhäältä.

Luuk. 1:78, 79.

Synnin pimeys — synkkä yö Maan kansat peitti — tähtivyö Taivaalla ennen loistellut, Jo oli ammoin sammunut: Kas, silloin vihdoin valahtaa. Taivaalle idän purpuraa — Ja nousee rusko — päivä saa, Mi maan ja kansat valistaa.

Kointähti kirkas, Jesus, aurinkoinen, Valkeus, Elo, nouse ihanainen! Valaise sielut yössä pimeyden Hukkuvat, kurjat, toivotonta tuskaa Kärsivät johda elonlähtehelle, Janoovat juota, rikolliset rinnat Rauhallas täytä ikilempeällä!

Oi iloa! Oi valoa: Nyt taivas aukeneepi, Vuodattain maahan autuutta, Mi sielut juotteleepi Elämän veden virroilla, Jumalan istuimelta Kuin kristalli mi kirkasna Kuohuu ja Karitsalta, Elämän — valon — lähteeltä, Syntisten sydämihin Hää-ilon ijankaikkisen, Henkensä sinettihin Kätketyn, heihin lukiten, Jumalan lapsen toivon, Niihin, jotk' osti verellään, Puhdisti Jumalalle. — Oi kiitos, autuus, kunnia Ijäinen Jumalalle! Ylistys, voima, viisaus Ja kiitos Karitsalle — Halleluja!

Uudenvuoden rukous.

2 Kor. 5:17; Kol. 3:1—17; Math. 28:18—20.

Herra, anna uusi armo Uuden vuoden mukana; Uusi mieli, uusi sydän, Henki puhdas vakava! Anna uudet armovirrat Vuotaa syvään sieluhun, Että saisit kunniakses Voittoon viedä kiusatun!

Anna uusi hengen voide, Uusi viha syntihin, Sydämehen veres voima Vuodatta'os tuorehin! Uusi luomus ollakseni Ylösnousemuksessas, Hengelläsi hehkuvalla Täytä, rakkaudellas!

Herra, Sinus' ainoassa Minulla on elämä, Maassa sekä taivahassa Vapahtaja, Väkevä, Sinä ollos uudenvuoden Kaikki päivät kanssani: Kunniaksi nimellesi Johda vaellukseni.

"Monrepos" — Mun leponi.

»Monrepos». — Kuink' ihana! Rauha, ilo päilyyy Tyynen vetes kalvossa: Kuva taivon säilyy Puhtahana; — vilponen Varjo päivän helteen Sammuttaa, ja kukkanen Avaa terän helpeen.

Monrepos — mun leponi Yksin Jeesuksessa: Ilo, rauha päilyvi Myrskyn pauhatessa. Hän on varjo heltehen, Elon ikivirta, Elon vettä uhkuen Mulle kirkkahinta.

Kuni kukka helpehen Avaa Monrepossa, Niin me uuden luomuksen Kristus kalliossa Saamme, vanhat kadonneet, Kaikki uudistuneet, Kuolleet ovat vironneet, Riettaat puhdistuneet.

Ihana, oi leponi, Kristus, Vapahtaja! Ole aina eloni, Suuri armahtaja, Että Hengen hedelmä Vuotais runsahasti: Viinipuusta elämä Oksan kärkiin asti!

Aikamme.

Ajan meri kuohahdellen Ikikallioita Vastaan nousten, vaahtoellen Aaltoj' ankaroita Vihaisesti viskeleepi, Purret kariin heittää, Murusiksi murteleepi, Miehet pohjaan peittää.

Tuskanhuudot kuolevitten Yöhön pimeähän Haihtuu — ääni auttavitten, Jääväin elämähän — Myrsky ulvoo, aalto ärjyy, Ihmisääni vaipuu — Henki kuolevainen värjyy, Parku tuuleen haipuu.

Yöhyt jylhä — ilma kylmä… Kova myrskyn raivo — Etkö sääli, kuollo julma, Tuki Tuonen kaivo! Kiihtyvät vain myrskytuulet: Tuhansia hukkuu — Kylmenevät valjut huulet: Majakkamies nukkuu!

Mutta kirkas ikivalo Väikkyy taivahalla: Rakkauden pyhä palo Sammumattomalla Loistollansa valaiseepi Tietä kuolevaisten: Herran korva kuunteleepi Ääntä anovaisten.

Ikikalliot ei horju, Vaikka aallot riehuu. — Jok' ei kiusausta torju, Sillä himo kiehuu. — Itse Herra totuutensa Liekin virittääpi Mieliin uskovaisiensa — Uskon elättääpi.

Käy'ös uskontaisteluhun Rohkeana, sielu, Vaikka tuimaan otteluhun Tulet, syvä nielu Helvetin ei vetää saata Mieltä vilpitöntä, Ken ei syntiin käyne maata Unta järjetöntä.

Herran käsi ohjaileepi Ajan kuohulaineet: Kansakunnat rankaiseepi. Siirtää sotamaineet — Valon pakanuuden yöhön Luopi kirkkahimman, Kokoo laumat uskontyöhön, Elon ihanimman.

Yö on — mutt' on kristinusko, Kiinass' orastava, Niinkuin idäss' aamurusko Päivää sarastava: Nouse päivä, Herran päivä Kirkas, hehkuvainen: Autuudeksi valkeneva Rusko purpurainen!

Talvella.

Uusi, puhdas lumivaippa Valkovillaan verhoaa Maat ja metsät; puut ja pensaat Härmähelmin kaunistaa, Tuhansissa timanteissa Säihkyy säde auringon. Valoansa vuodatellen, Imanteeksi inehmon.

Kuni puhdas lumivilla Luonnon kaiken kaunistaa, Peittää mustan likapinnan, Pelehtyneet puhdistaa, Samoin armo Jumalamme Synnit veriruskeat Pesee lumivalkeaksi, Sitoo haavat haikeat.

Kuni säde singahtaapi Valon, lämmön lähtehen, Avaruudet valistaapi, Elämätä jaellen, Rakkaus niin Jumalamme Jeesuksessa valaisee Syntiselle autuudeksi, Elonlähde uhkuilee.

Sielu, onko sinullekkin Armo kallis Jumalan Tullut eloks', autuudeksi Kautta veren Karitsan? Onko syntis saastaisimmat Tämä veri pessyt pois Sielustasi, tunnostasi, Niinkuin ei niit' ollut ois?

Jollei, etsi Jumalamme, Vapahtajan veressä Tarjoama armo kallis, Nöyrry ristin edessä; Tunnustele — syntis siinä: Karitsa Hän Jumalan Verellänsä puhdistavi Synnit kaiken maailman.

Jesus syntyi.

Jesus syntyi — Vapahtaja Syntisille armoinen, Ylipappi uskollinen, Ystäväksi kaikillen: Minullekkin armoansa Lahjaks' antaa, ilolla. Janooville lähtehestä Elon tarjoo eloa.

Siispä suurin syntineni Ristin juureen kumarrun, Armonvirta puhdistaapi Omantunnon tahratun: Jesus muakin rakastaapi, Kätehensä väkevään Nojaan, muu jos katoaapi, Sanansa ei yksikään.

Jesus-kalliolla seison Turvattuna ainiaan, Vaikka kuohuis hirmumyrskyt, Vuoret siirtyis sijaltaan. Jesus — suuri Vapahtaja! Kätke lempihelmahas Sieluni ja salli kerran Katsella Sun kasvojas.

Ber-Saba.

1 Mos. 46: 1—4.

»Jaakob, Jaakob!» Herran ääni Lausuu, mikä ihana, Suuri armo, että Herra Vielä tahtoo puhua Jaakobille! Pitkä aika Oli siitä kulunut, Koska Herra viimeiseksi Oli hälle puhunut.

Mitkä vuodet! Taistelua, Tuskaa, pimeyttä, voi! Koetusten tuli-ahjo, Myrskyt, joissa salamoi Herran tuomioitten nuolet, Kuritusta ankaraa — Toinen toista repivämpi Murhe rintaa ahdistaa!

Rakel armas, rakastettu! Poissa — kova kuolema Hänet riisti — mutta vielä Katkerampi, kamala Oli suru Joosefista Salaperäisyyksineen, Joist' ei voinut edes konsa Päästä täyteen selvyyteen.

Oi, ne vuodet tuskalliset Kylvi lunta nivuksiin! Kumaraksi painui varsi, Ilo sammui kyyneliin. »Miksi Herra nämät sallit?» Oi — ne synnit nuoruuden Muistui mieleen, polttavinta Tulta tuiski sydämmeen.

Mutta nyt! Oi, Joosefista Tullut ilosanoma Vanhan mieltä virkistävi. Herra tahtoo puhua! »Viel' et ole unohtanut, Etkä hylkää kuitenkaan; Vaikka olet kurittanut, Armahdatkin uudestaan!»

»Armoa ja rakkautta, Herra pitkämielinen, Kaikki työsi tarkottavat, Pelastusta syntisen. Puhu, Herra, tässä olen: Puhu avonaisesti, Että kurja sydämmeni Ymmärtäisi tahtosi!»

Vuoden vaiheessa.

I.

Aurinko kirkas Valaisi vuoret, Aukean meren Sätehillään, Poisteli pilvet, Lämmitti ilman, Kuin sepän-ahjo Säkenillään.

Samaten valo Kasvoista Herran, Rakkaus Luojan, Sydänten jäät Sulaten poisti, Uudisti kaikki; Uskossa Isän Armaan näät.

II.

Vuoden menneen erehdykset, Voitot saatat unhottaa: Katso eteenpäin, ei taakse, Juoksuas se kiiruhtaa. Aina täydellisyytehen Herran kutsu johdattaa: Itsellensä kaltaiseksi Omiaan Hän kasvattaa.

* * * * *

Koska pääsen kurja kerran Tästä synnin alhosta Täydellisyytehen, joss' on Puhtaus ja kunnia?

Pian tulee Herra Jesus Omiansa noutamaan: Siksi kestä, kilvoittele Myrskyssäkin satamaan!

Tässä istuisin ikäni.

Luuk. 4: 18, 19.

Synagooga Natsaretin Täynnä kansaa kaikellaista. Laki juuri on luettu; Rabbi laski pergamentin Käärittynä pöydällensä.

Silloin — kaikki hämmästyivät — Jeesus — tunnettu hyvästi Jokaiselle Natsaretin Pienoisessa kaupungissa Häntä Josefin pojaksi Sanottihin — siihen saakka Työssä nähtihin alati: Veistämässä, sahaamassa — Työtä puusepän tekevän — Nyt hän nousi opettajan Sijalle ja pergamentin, Käärön kullan kirjaellun, Avasi ja etsimällä Löysi paikan Esajasta, Luki — silmät säkenöivät Hengen tulta taivaallista — Kasvot kirkasti ihana Pyhä rauha jumalainen — Ääni hellästi värähti: Rakkaus ja sääli täytti Sydämen — ja kuni aamun Kirkas valo auringosta, Valahtaen huurteisille Puiden oksille salolla, Sulattaen hyisen hallan, Läikehtien lämpöänsä, Niinpä sanansa sulavat Sydämmille syntisille Sattuivat — ne lämmittivät Kylmät, kovat, särkynehet, Synnin synkässä sumussa Harhaellen eksyväiset Isän armahan kodista Oman tiensä turmiolle, Missä paulat monenlaiset Sekä verkkonsa veriset Laski, surman silmukkansa, Sielun murhaaja kavala.

Nämä kuulivat ilolla: Joka silmä kirkastuupi; Oli niinkuin olisivat Kuulleet kieltä ensimmäistä Oman äidin armahimman — Jok' on kau'an unhotettu Ollut maalla vierahalla! Tahi kuni soitantoa Autuudesta ikuisesta — Tuolta Edenin kedolta — Sanoja, oi, tulisia, Säveltä, mi hiveleepi Sydäntä niin sulavasti, Että tuskaa suloisinta Rinta täynnä, aaltoellen Huokuu — nousee — aavistaen Vihdoin vapahduksen päivän, Hengen syvän puhdistuksen, Pelastuksen riemujuhlan Tulleen — avaa sydämensä, Uhraa itsensä ilolla Tälle Herralle hyvälle, Jonka sanat voitelevat Särkymiä polttavia, Tunnon tuskan murtamia. Kyynel kirkas, polttavainen Katumuksen katkeruutta, Povi riehuva, palava On kuin äänettä, sanoitta Rukoilisi juodessansa Sielun-janoonsa elämän — Vettä kau'an kaivattua, Niinkuin peura vuoristossa Päivän helteisen jälestä Päästyänsä lähtehelle, Joka kallion kolosta Kuohuttaapi kirkkahinta Vettä viljalta norolle — Samoin sielukin halukas Ahmii armonlähtehestä — Ijankaikkisen Jumalan Rakkautta, laupeutta — Näin ne näyttävät sanovan Rukoukset äänettömät: »Puhu, Herra puhu kau'an; Tässä istuisin ikäni Kuullakseni Jumalalta Näitä armonsanomia».

Sisältö:

I. Isänmaallisia y. m. runoelmia: Sivu. Johan Ludvig Runebergin muisto………….. 5. Julius Krohnin haudalla………………… 10. Julian haudalla……………………….. 12. Hämäläisille (Lippulahjan johdosta)……… 13. Henrik Vergeland………………………. 14. Kaatuneitten haudalla………………….. 16. Greeta Haapasalo………………………. 17. Kotiin (Aleksis Kiven kuolema)………….. 20. Viipurin linna………………………… 23. Agnes Meijer………………………….. 24. Herra taitti………………………….. 26. Charles Haddon Spurgeon………………… 27. Lapsuus………………………………. 29. Haapalaakso…………………………… 30. Lapsen miete………………………….. 31. Paimenen laulu………………………… 32. Lapsi ja kuusonen……………………… 33. Tähti………………………………… 34. Pienokaiselle…………………………. 36. Vanha Peippo………………………….. 37. Syntymäpäivänä………………………… 38. Kuollon kellot soi…………………….. 39. Keväällä……………………………… 41. Kukan kauneus…………………………. 42. Talvikukkanen…………………………. 43. Jouluna………………………………. 45. Hiljaa vaan…………………………… 46. Nimipäivänä…………………………… 47. Poissa on…………………………….. 48. Kalmistossa…………………………… 49. Kirkkoon……………………………… 50. Peilin edessä…………………………. 52. Ma kukkaa suutelin…………………….. 53. Kuolema………………………………. 55. Juoppous ja raittius…………………… 57. Varpusen valitus………………………. 58. Vanhuus………………………………. 59. Lapsi ja isä………………………….. 60. Toivo………………………………… 61. Lapsi ja äiti…………………………. 63. Metsätähti……………………………. 65. Hanna………………………………… 66. Haudalla……………………………… 68. Kylvä kukkia………………………….. 70. Pikku Elsa……………………………. 71. Joulukuusi……………………………. 73. Lilja ja ruusu………………………… 76. Adam ja eläinkunta…………………….. 75. Kesä-illalla………………………….. 77. David paimenena……………………….. 79. Sankari………………………………. 81. Vieraalla maalla………………………. 83. Väinön laulu kanteleellensa…………….. 84. Tyhjyys………………………………. 85. Pajassa………………………………. 86. Hiihtäjätär…………………………… 88. Tunne ja kieli………………………… 92. Naisen arvo…………………………… 93. Lempi kuolematon………………………. 94. Vaeltaja……………………………… 95. Kastele siipiäs, henki!………………… 96. Hiiluksella…………………………… 98. Aalloilla…………………………….. 99. Ester………………………………… 100. Debora……………………………….. 106. Liehdo tulta!…………………………. 109. Kotiliesi…………………………….. 110. Kuvaamataide………………………….. 111. Meren rannalla………………………… 113. Hengen vapaus…………………………. 114.

II. Hengellisiä runoelmia. Betaniassa……………………………. 119. Merellä………………………………. 128. Joulusanoma…………………………… 130. Syntinen ja Vapahtaja………………….. 133. Maailman valkeus………………………. 138. Synnin tunnustus………………………. 139. Golgathalla…………………………… 141. »Maria!»……………………………… 143. Jumalisuuden salaisuus…………………. 147. Auringonnousu ylhäältä…………………. 150. Uudenvuoden rukous…………………….. 151. »Monrepos» — Mun leponi……………….. 152. Aikamme………………………………. 153. Talvella……………………………… 155. Jesus syntyi………………………….. 157. Ber-Saba……………………………… 158. Vuoden vaiheessa………………………. 160. Tässä istuisin ikäni…………………… 161.