Nurhosen jälk. & Kumpp.

NURHOSEN JÄLK. & KUMPP.

Antti Saarelan päiväkirjamuistelmia

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1902.

I.

Kesäkuun 8 p.

Omituinen sattuma on, että nyt kun kerran elämässäni saan viettää toimiltani vapaan kesän, olen joutunut tämän kaupungin läheisyyteen, kaupungin, josta jo alun toistakymmentä vuotta olen poissa ollut, vaan jossa varemmin olen viettänyt elämäni parhaat vuodet, toivoni, rohkeuteni ja toimeliaisuuteni ajan.

Mikä ero viimeisellä kymmenellä ja kymmenellä edellisellä vuodella. Täällä olemaani kymmeneen vuoteen sisältyy elämäni kevät, viimeksi kuluneet ovat sen syksyä. Kesää minulla ei ole koskaan ollutkaan.

Jos täällä nyt vaan viihtyisin ja saavuttaisin kaipaamani levon. Kun isäntäni, jota viimeiset ajat olen palvellut, äskettäin kuoli ja pesä teki vararikon, jouduin taas ilman tointa ja toiminta-alaa. Mutta kun nyt sattuu olemaan kesä, haluan täällä yksinäisyydessäni levätä ennenkuin uuden leipätoimen itselleni hankin. Lepoa tarvitsenkin. Jäseniäni kolottaa, taudit raivoavat ruumiini joka kohdassa ja raskas on mieleni tila.

Kun vaan leponi ei muuttuisi ikävyydeksi. No, pääsenhän täältä pois silloin kun mieli tekee. Yksinäisyyttä en suinkaan pelkää, sillä siihen olen jo tottunut. Koko sen ajan kun täältä muuttoni jälkeen olen suuressa kaupungissa asunut, olen jokapäiväisten työtoimieni ulkopuolella oleksinut melkein yksinäni. Olen istunut piilosissa paikoissa teattereissa ja konserteissa, käynyt syrjäisissä ravintoloissa tuutingilla, vaan muuten viettänyt joutoaikani sohvallani loikoen, sanomalehtiä ja romaania lukien.

Vanha, kulunut sohvani. Sinä olet monen monet kerrat tarjonnut minulle pitkien iltojen kuluksi paikan, jossa vanhat muistelmat ovat ajatuksissani saaneet tehdä kiertokulkuansa. Sinä olet nyt liiterissä, mutta hylkäämään en sinua tule. Me kuulumme yhteen.

En oikein itsekään käsitä, miksi asetuin näin lähelle tätä kaupunkia vapauttani viettämään. Sanomalehti-ilmoitukseni johdosta sain asuntotarjouksia muualtakin, mutta tämä näytti minusta kaikkein sopivimmalta. Ehkäpä se niin onkin. Onhan tässä vettä soudella ja kalastella, siisti huone asua, ja mitäs minä muuta tarvitsen. Lisäksi vanhat muistot elähyttämässä, ja kun kaupunkilaisetkin peräti vähän kuleksivat täällä päin, saanen rauhan kaikin puolin.

Talon isäntäväki ei ollenkaan näytä tietävän minun ennen tässä läheisessä kaupungissa varsinaisesti asuneen. He eivät siihen aikaan ole tätä taloa pitäneet, ja lisäksi muuttuu ja unehtuu kymmenessäkin vuodessa siksi paljon, ettei taida enää itse kaupungissakaan olla ketään, joka muistiaan pingo iltamatta minun mieleensä saisi. Mutta juuri se olisikin hyvä asia. Haluaisin olla aivan tuntematon, nauttia muistoistani häiritsemättä ja kenenkään minua tuntematta kerran pari pistäytyä kaupunkia katsomassa.

Kaupungista on tänne kahden kilometrin matka ja läheisimmältä rautatieasemalta ainoastaan yhden. Näin ollen voin postinikin osoittaa tälle pienelle asemalle, ja kenties tuntemattomana säilyä.

Ja silloin kun vesillä ja metsässä olo ei huvita, voin kuluttaa aikaani entisissä muistelmissani. Täällä, tämän kaupungin läheisyydessä, nekin taas saavat aivan uuden viehätyksensä.

II.

Kesäkuun 9 p.

En ainakaan vielä ole tavannut ketään tuttavaa, vaikka olen tänään maantiellä kävellyt. Ehkäpä niitä ei enää olekaan.

Ei ollut niitä silloinkaan kun kerran ennen tänne saavuin. Päivällä kävellessäni ajattelinkin tätä ensimäistä tuloani.

Muistan erittäin hyvin kun ensimäisenä iltana kaupunkiin tuloni jälkeen istuin Nurholan salissa maisteri Asplundin ja asianajaja Helanderin seurassa. Puodista, johon ensin saavuin, osoitettiin minut konttoriin ja konttoristi Kemppainen, joka yksinään oli konttorissa, vei minut heti rouvan huoneisiin, itse poistuen työhönsä takaisin. Hiukan punastuvat tyttäret esiteltiin ja poikaset tulivat perätysten ja kumartaen uutta "setää" tervehtimään.

Pian sen jälkeen saapuivat myös Asplund ja Helander. He olivat päättäneet uuteen kaupanhoitajaan tutustumista varten viettää sen illan Nurholassa.

— Tervetuloa, toivotaan että tulette täällä viihtymään, sanoivat.

Helander, joka heti esiintyi asianajajille tavallisella vapaudella, selitti minulle olevansa talon asioissa aivan syrjäinen, ainoastaan Asplundin vanha ystävä ja koulutoveri. Ja vaikka he ovatkin maailmankatsantokannoiltaan ja toiminta-aloiltaan paljon eroavat, he sentään aina ovat hyvin yhdessä viihtyneet. Sanoi pitävänsä Asplundin vilpittömästä hyväntahtoisuudesta ja oikeuden harrastuksesta, vaikkakin oli muuttunut hänelle tavaksi laskea Asplundin ihanteista pientä leikkiä.

— Sitäpaitse eivät mielipiteet ja ihanteet täällä pikkukaupungissa mitään merkitse. Täällä ei oikeastaan ole muita ihanteita kuin tehdä työtä, syödä ja maata. Eikä täällä muita tarvitakaan. Häiritsisivät vaan rauhallista kaupunkia, lisäsi hän.

— Eihän täällä tosin ole, vastasi Asplund hymyillen, mutta niitä pitäisi saada tänne.

— No, annetaan heidän nyt ainakin tänä iltana olla poissa, vastasi
Helander.

Kun olimme vähän aikaa istuneet, alotti Helander tavallisen leikinsekaisen puhelunsa.

— No, nythän tästä luulisi hyvän tulevan, hän sanoi, kun asioita hoitamassa on käytännön mies, käytännöllisen kasvatuksen saanut, ja toisena uusien aatteiden tähystelijä, kuten tämä Asplund, joka on suuri aatteiden mies.

— Kyllähän nykyaikana afäärissäkin uusia aatteita tarvitaan, sanoin minä.

— Kyllä, kyllä, jatkoi Helander. Mutta nämä Asplundin aatteet eivät oikein malta pysyä niin yksinkertaisissa asioissa, vaan pyrkivät tavottelemaan uusia elämän muotoja, uusia maita ja taivaita, ja niitten peräänkysymys tuolla puodissa ei vielä taida olla aivan suuri. Ehkä tämä kauppiasammatti sentään opettaa hänet aikansa olemaan tässä puutteellisessakin maailmassa.

Kaikki nauroimme, ja rouva Nurhonen, joka juuri toi teetä vieraille ja kuuli Helanderin puheen, rupesi, hänkin hymyillen, minulle selittämään että "nämät herrat aina tällä tavoin keskenään leikittelevät", jota minun ei pidä miksikään pahaksi luuleman.

— Hyvä rouva, sanoi Helander, kyllähän järkevä mies nyt heti huomaa mitä meidän puheemme on.

Sitten, teetä juotaessa ja sen jälkeen, kertoilivat Asplund ja Helander minulle liikkeen ja perheen entisyydestä.

* * * * *

Sakari Nurhos-vainaja oli ollut uuttera työnsä tekijä. Palveltuaan pienestä pojasta kauppa-apulaisena, hän mieheksi tultuaan oli perustanut oman liikkeen, Nurhosen sekatavarakaupan. Ensi aikoina oli liike ollut kovin pientä, mutta kun menot olivat sen mukaiset, niin vaatimattomasti eläen toimeentultiin. Liikkeen kannattavaisuutta ei muusta voitu päättää kuin ostajien määrästä ja tarpeen mukaisesta rahojen löytymisestä. Vainaja oli ollut vanhan kansan mies, eikä mitään varsinaista kirjanpitoa pitänyt. Mutta tottuneena tiskimiehenä oli hän kaikki järjestänyt niin, että jokainen kaupanteko puodissa aina tuotti penninsä hänellekin.

Tuli sitten hyvät raha-ajat ja rautatien rakennuksen takia paljon lisää ostajia kaupunkiin. Tähän aikaan Nurhosen liike huomattavasti laajeni, varsinkin punssin ja oluen kauppa vilkastui. Mutta suuremmat tulot totuttivat myös suurempiin menoihin. Vanhempien lasten tultua kouluikään, perheen ylläpitokustannukset yhä kohosivat.

Vuosi vuodelta kuitenkin elettiin ilman varsinaista ahdinkoa, mutta myöskin ilman varallisuuden säästöjä. Nurhonen oli kyllä monta kertaa ollut tiukalla rahain hankinnan takia lankeaviin maksuihin ja korkoihin, mutta kotiväki ei näistä asioista paljoa tietänyt. Lapset olivat vielä liian pieniä, ja vaimolleen, Iidalle, ei Nurhonen näitä asioita useinkaan puhunut. Ei luultavasti tahtonut häneltä riistää luuloa, että on hyvin voivan kauppiaan rouva, tahi oli Nurhonen tullut huomaamaan ettei vaimonsa tämänlaisiin asioihin voinut kylliksi syventyä. Rouva Nurhonen ei ole — näin sanoivat silloin kertojani — liikeasioihin ollenkaan perehtynyt.

Aviopuolisojen yhdyselämä oli kuitenkin aina ollut hyvä. Lapsia heillä oli ollut useita, mutta ainoastaan neljä elossa. Vanhimmat olivat tyttöjä, Eveliina ja Miia, nuoremmat poikia, John ja Selim.

Olot olivat sitten koko joukon muuttuneet kaupunkiin saapuneen uuden kilpailijan Kalle Koskisen kautta. Erään isomman paikkakunnan kauppiaan konkurssin jälkeen oli Nurhonen jäänyt yksinään mainittavammaksi sekatavarakauppiaaksi kaupunkiin. Tämä onnellinen asema ei kuitenkaan jäänyt sivullisilta huomaamatta eikä ollut Nurhoselle moniviikkoinen. Kaupunkiin saapui mainittu Koskinen, kauppakoulun käynyt nuorenpuoleinen mies, ja perusti uuden liikkeen, joka oli komeampi ja huomattavampi kuin Nurhosen liike. Tämä uusi kilpailija oli hävittänyt Nurhosen makeanleivän päivät. Itse oli vainaja jo niin vanhentunut ja pieneen puotiinsa rakastunut, ettei hän voinut mitään ulkonaisia uudistuksia ja muutoksia ajatellakaan. Kunhan minun poikani tulevat miehiksi, oli hän sanonut, niin ottakoot sitten he nuorten tavoin isänsä liikettä jatkaakseen.

Mutta ennenkuin pojat miehiksi ennättivät, tuli kuolema ja vei Nurhosen pois tiskinsä takaa. Suru oli silloin ollut perheessä suuri.

Oli ollut ikävästä, ja vastaisen toimeentulon huolista. Varsinkin oli rouva kuvaillut nyt kaiken olevan lopussa. Kyllähän ne vieraat nyt kaiken vievät, oli hän sanonut, kun meissä ei ole puolemme pitäjää. Mierontie edessä, oli jatkanut, ja oli itkenyt kovasti. Ja lapset olivat itkeneet, ja kaikki olivat kovin raskaalla mielin olleet.

Nurhosen tuttavat ja saamamiehet, vanha koroillaan elävä tehtailija Kahva ja moniaat muut, olivat tulleet perhettä lohduttamaan ja liikkeen asioita järjestämään. Vesissä silmin oli rouva pyytänyt heidän apuaan ja neuvojaan, joita myös oli luvattu.

— Olkaa nyt vaan huoletta, kyllä me koetamme tässä asiat järjestää, oli Kahva sanonut. Kaikkien ensiksi pitää saada liikkeelle hoitaja, ettei asiain säännöllinen kulku keskeenny, ja sitten tarkka perukirjoitus, että nähdään liikkeen todellinen tila.

Rouva oli huokaisten kiittänyt ja sanonut että niin, vieraat kai tähän nyt on saatava, eihän meistä mihinkään ole. Eivät ennättäneet nuo pojatkaan miehen ikään ennenkuin tämän piti tapahtuman.

Silloin oli huomio kääntynyt Asplundiin, joka muutamia kuukausia ennen oli kihlautunut talon vanhimman tyttären, Evelinan kanssa. Päätettiin hänestä tehdä liikkeen raha- ja kirjanpitoasiain johtaja ja ottaa puotiin erityinen kaupanhoitaja.

Asplund oli vastenmielisesti suostunut liikkeenhoitajaksi rupeamaan, mutta rouvan ja lasten epätietoinen asema oli vaikuttanut että hän katsoi velvollisuudekseen kykynsä mukaan perhettä auttaa.

— Jos vaan kykenisin, niin kyllähän minä muuten mielelläni rupeaisin, oli hän sanonut.

Tehtailija Kahva oli kuivalla huumorillaan vastannut:

— Miksei oppinut mies kykene, ei siinä muuta konstia ole kuin antaa vähän rahoja ulos ja koettaa saada paljon sisään.

Se että näin päätettiin oli rouva Nurhostakin hyvittänyt.

— Sehän olisi erittäin hauskaa, oli hän sanonut, Henrikki kun tässä jo on vähän kuin omaa väkeä. Tuntuu aina turvallisemmalta ja hauskemmalta omien kanssa kuin aivan vieraitten hoidossa olla.

Asia oli lopullisesti sovittu niin että Asplund ikäänkuin perheen ainoana miehenä ryhtyi isännöitsijäksi, kirjoitti firmanimen ja tarkasti kirjanpidon. Kaupanhoito oli uskottu liikkeen vanhimmalle kauppa-apulaiselle, hiljaiselle Raivalle.

Mutta nyt oli Raivan sijalle tahdottu saada uusi, nuorempi ja isommissa oloissa ollut mies. Minä olin valittu, ja toivottiin että tultaisiin hyvin yhdessä viihtymään.

Näin kertoilivat totia maisteltaessa nämä minun ensimäiset tuttavani tässä kaupungissa. Asplundin koruton ja avonainen selonteko talon asioista vaikutti minuun kiinnittävästi, samalla kuin Helanderin leikillinen tapa keskusteluun sekaantua minua suuresti huvitti. Olin vakuutettu tässä seurassa hyvin voivani viihtyä.

Itsestään kertoi Asplund:

— Minä en suinkaan ole liikemies luonteeltani enkä kasvatukseltani. Olen kasvanut maalaispappilassa ja koulupoikana uutterasti kirjoitellut runoja konventin sanomalehteen. Ylioppilaana lueksin ensin jumaluusoppia, mutta kun uudet uskonnolliset virtaukset minuun vaikuttivat, lopetin sen sisällisten ristiriitaisuuksieni takia.

— Näistä ristiriitaisuuksista ei vaan ole loppua tullut myöhemminkään, keskeytti Helander. Papiksi tämä olisi ollut aivan erinomainen, jatkoi hän nauraen ja minuun kääntyen. Suuren pitäjän rovastina jo olisi.

— Ehkä, ehkä, nauroi Asplund vastaan. Yritin minä sitten jo sanomalehtimieheksikin, mutta rupesin kuitenkin uudestaan lukemaan, suoritin kandidaatin ja antaannuin koulunopettajaksi, joka nyt on täällä varsinainen toimeni. Olen kolleegana lyseossa.

Ja kauppiaana, lisäsi Helander.

— Niin, siksikin sitä näkyy joutuneen.

III.

Kesäkuun 12 p.

Kaupungissa siis kuitenkin tietävät täällä oloni. Olipa vielä eräs joka minua muistikin. Vanha ukko Raiva kävi tänään luonani.

Me istuimme kauvan aikaa puhellen entisistä ja nykyisistä asioista. Hänen vaimonsa on kuollut ja itse on hän lopettanut sen pienen kauppansa, jonka Nurholasta erottuaan perusti.

— Minulla on se entinen pieni talo ja sen verran säästöjä että voin vanhat päiväni elää, hän sanoi. Nuorin tyttäristäni on naimisissa ja vanhin, se Hilma, muistathan, hän kysyi, on nyt kotona minua hoitamassa. Hän on jäänyt vanhaksi piiaksi, ja hyvä onkin, että joku on minunkin turvanani.

Hilma! Kyllä hänet muistin. Olipa hänkin nyt isällään terveisiä minulle lähettänyt.

Ukko Raiva oli melkein virkeämpi kuin entiseen aikaan, mutta näköjään paljon vanhentunut ja tukka harmaantunut. Kertoili asioita entisellä yksinkertaisella, miellyttävällä tavallaan.

Vanhan ominaisuutensa, kertoa ennen kerrottuja asioita sillä tarkkuudella kuin aivan uutta kertoisi, oli hän säilyttänyt.

Me jouduimme jutuissamme Nurholan entisiin aikoihin. Raiva kertoili yhtä ja toista kauppias-vainajasta. Ihmetteli mitenkä asiat sittenkin olivat sellaiset kuin ne vainajan kuollessa olivat. Toimitettu perukirjoitus oli osoittanut ettei omaisuutta pesässä löytynytkään.

— Mutta, lisäsi hän, se aika, jolloin liike oli suurempana, taisi olla paha aika, se totutti suurempiin menoihin, joista ei huonompien aikain palattua enää voitu peruutua.

Ja hän jatkoi:

— Senhän ne saamamiehet, Kahva ja muut, heti olivat vaatineet että on järjestettävä kirjanpito ja että heille on vuosittain näytettävä sen lopputulokset. No, sinähän tiedät, silloin oli kilpailu Koskisen kanssa kuumimmillaan. Sen vuoksi se otettiin konttoristikin, se Kemppainen, niin että tulihan siihen yhden äkin paljon uutta väkeä Nurhosvainajan sijalle.

Hän kertoi Ernesti Kemppaisesta samaa kuin ennenkin, ja kuvasi uudelleen minulle eronsa kaupanhoitajan toimesta. Mutta minä kuuntelin sittenkin häntä mielelläni.

— Se Kemppainen oli, hän kertoi, eronnut koulusta neljänneltä eli viidenneltä luokalta ja ottanut kirjanpitokurssin, kun hän Nurholaan tuli. Hän oli teräväpäinen nuorukainen, mutta luonteeltaan kovin umpimielinen. Hän seurustelikin etupäässä vain naisten seurassa.

Nurholassakin hän heti kiintyi naisiin — niin, no, Asplundiin myös, sillä Asplund on aina ollut pehmeä, helposti mukautuva luonne ja oli naima-asioittensa takia siihen aikaan alituisesti samassa seurassa. Rouva ja osaksi vanhin tytärtäkin, rouva Asplund, Kemppaista mielellään kuuntelivat ja olivat hänen puoliksi kielivistä jutuistaan huvitettuja. Miia neiti sen sijaan laski hänestä leikkiä, kenties osaksi peläten Kemppaisen liiallista lähestymistä. Miialla oli siihen aikaan suuremmat toiveet tulevaisuudestaan.

Rouva ei silloin enemmän kuin ennen tahi jälkeen millään tavalla ottanut osaa liikkeen hoitoon, mutta kuitenkin hän paljoa enemmän kuin kauppiaan eläessä alkoi tomuriepu kädessä kulkea puodissa, konttorissa ja yksinpä makasiineissakin. Konttorissa hän näytti yleensä olleen paremmalla mielellä, joka olikin luonnollista, kun Asplund ja Kemppainen osoittivat hänelle jokapäiväisessä työssäänkin suurta huomaavaisuutta, Kemppainen varsinkin käytti kaikki tilaisuudet päästä tekemään hänelle pieniä kohteliaisuuspalveluksia. Asplund taas puolestaan kaiken luontaisen hyväntahtoisuutensa lisäksi näytti aina muistaneen rouvan olevan hänen tuleva anoppinsa. Ikävin oli Asplundin asema sen vuoksi, että rouva kovin usein hänelle kaipasi kaikellaista pientä meistä kaupanpuolella. Minä en osannut silloin enemmän kuin koskaankaan sovelluttaa itseäni oloihin, ja ne toiset eivät myöskään näyttäneet olevan hänen suosiossaan. Asplundille oli tietenkin vaikea tulla meille mitään sanomaan, ja paha oli olla sanomattakin, kun näki rouvan sitä haluavan. Useimmilta arastellen tehdyiltä muistutusretkiltään saikin hän nolona palautua, sillä syy rouvan valituksiin oli tavallisesti turhan pieni tahi aivan luuloteltu. Varsinkin minuun oli rouva usein tyytymätön ja epäsuorasti siitä huomauttikin. Hänen mielestään oli pölyä ilmestynyt liian paljon, lattiat liiaksi likaantuneet, tavarat sopimattomilla paikoilla ja sen sellaista, joista hän sitten myöskin Asplundille tuskitteli. Kuulinpa Asplundin pari kertaa sanovankin, ettei rouvan pitäisi mieltään tällaisilla asioilla rasittaman, kyllä me koetelemme parastamme, mutta rouva tästä huomautuksesta loukkaantuneena poistui.

Varsinkin siihen aikaan kun Asplund ei ollut konttorissa — koulutunnit veivät häneltä paljon aikaa ja vapaana ollessaan hän luonnollisesti viihtyi morsiamensa kanssa kahden kesken — oleksi rouva paljon konttorissa, Kemppainen kun hänelle mielellään kertoili yhtä ja toista kaupungilta ja kotoa, sellaista, joka rouvaa huvitti tahi jota hän muuten halusi tietää. Ei Kemppainen näitä luullakseni kertonut missään pahassa tarkoituksessa, ainoastaan rouvaa ja itseään huvittaakseen. Vilkkaalla mielikuvituksellaan teki hän näkemistään ja kuulemistaan omat leikkisät johtopäätöksensä, vaan rouva ei niitä aina samalla tavalla ymmärtänyt.

Näin kertoili Raiva vanhaa asiata tässä tänään luonani istuissaan. Sytytellessään uutta sikaaria hän huomautti miten hyvin perhe siihen aikaan eleli, Asplund kun tietenkään ei voinut tehdä mitään esteitä rahojen annissa. Ja saatuaan sikaarinsa palamaan, ukko taas jatkoi:

— Tämmöisestä Kemppaisen pikku juttelustahan se minunkin eroni aiheutui. Sinä kai sen kertomuksen muistat, hän sanoi. Kemppaista oli näet kerran suuresti huvittanut kuunnella erään tikussa olevan maalaisen kaupantekoa puodissa. Ukko tahtoi ostaa hyvän sikaarin, mutta suu juonessa hän moitti kaikkia kalliiksi, väittäen samojen sikaarien Koskisessa olevan huokeampia.

— Ja sieltäpä sitten ostan mamman kahvit ja sokeritkin, sanoi hän.

— No, kun ostatte ne täältä, niin saatte hyvän sikaarin kaupantekijäisiksi, sanoin minä.

— Sama se, antaapa sitten sikaari tänne, vastasi ukko.

Hän sytytti sikaarin, pisti toisen taskuunsa "toiselle kahvinaulalle", rämähti nauruun ja sanoi ettei hän kahvia ja sokeria ollenkaan ostakaan, mutta kyllä mamma tulee toisella kertaa ostamaan.

— Minä otan vaan nämä kaupantekijäissikaarit, mamma kun ei polta tupakkaa, sanoi ukko ja poistui nauraa hihottaen.

Me nauroimme kaikki muutkin, puotipojat, Kemppainen ja minä. Ja kun Kemppainen tämän sitten oli rouvalle kertonut, niin ensin oli hänkin nauranut, mutta heti oli vakavana sanonut että sillä tavallahan ne voivat puodista antaa viedä mitä tahansa, kun eivät pidä tavaroista parempaa huolta. Tultuaan tämän jälkeen kauppaan, hän kaikkien kuullen nuhteli minua tällaisesta huolimattomuudesta.

Minä en ollenkaan ymmärrä, miksi sillä kertaa niin tavattomasti kiivastuin. Ehkä oli näitä pikku muistutuksia, joista Nurhosen eläessä sain olla aivan rauhassa, kasaantunut sydämelleni enemmän kuin se sieti. Sen vaan muistan kuinka minä ihan kuohahdin ja puotilaisten kuullen huusin että rouva on hyvä ja tulee itse tavaroitaan vartioitsemaan, minä en ainakaan enää tule yhtään kahvinaulaa tässä talossa myömään.

Rouva poistui vihaisen näköisenä, mitään vastaamatta. Mutta sanani pidin minäkin. Ja eiköhän se niin paras ollutkin. Ehkäpä se olikin niin sallittu.

Rouva meni suoraa päätä Asplundin luokse, joka morsiamensa kanssa pelasi pihalla krokettia. He tulivat sieltä yhdessä konttoriin, mutta silloin seisoin siellä jo minäkin ja pyysin eroani. Asplund koetteli minua tyynnyttää, mutta sillä kertaa olin minäkin peräytymätön. Eroamista ja omaa pikkukauppaani olin kyllä ennenkin ajatellut, nyt olin silmänräpäyksessä päättänyt aatteeni toteuttaa.

Ja sitten tulit sinä, hän sanoi ja alkoi sytytellä sammunutta sikaariansa.

* * * * *

Me puhelimme paljon myöhemmistäkin asioista, ja minä kyselin häneltä yhtä ja toista nykyoloista. Saatoin häntä kotiinsa mennessään niin kauvaksi että kaupunki näkyi. En tiedä miksi, vaan aivan sydämeni värähteli kun näin tuon vanhan tutun kaupungin, joka kymmenessä vuodessa ei ainakaan kaukaa katsottuna näkynyt entisestään ulkonaisesti muuttuneen.

Me puristimme erotessamme kauvan aikaa toistemme käsiä.

— Tule nyt pian käymään meillä, sanoi hän. Olisi kovin hauskaa taas monesta ajasta nähdä sinut luonamme, vaikkakin väet ovat sieltä entisestään vähentyneet. Hilmakin niin mielellään tapaisi sinua.

Näin ukko Raiva vakuutti, ja minä luulen kohdakkoin pistäytyvänikin heillä.

IV.

Kesäkuun 14 p.

Tänään saapuneesta sanomalehdestäni näen, että ensimäinen isäntäni — voisin sanoa kasvattajani — kauppias Söderberg on kuollut. Ukko olikin jo vanha mies.

Nyt minulla siis ei ole maailmassa ketään, joka jollain tavoin lähemmin minuun liittyisi. Vanhempani kuolivat jo pienenä ollessani, veliä ja siskoja ei minulla ole ollutkaan. Söderberg on kuollut ja muut entiset sydän-ystäväni ovat hävinneet maailman tuulien mukana. Onnettomuuteni on, ettei minulla ole yhtään kohtalooni osaa ottavaa ihmistä, eikä ketään, jonka onni tahi vastoinkäyminen minua lähemmin koskisi. Minä olen ulkopuolella kaikkea mitä elämässä tapahtuu, kivettynyt muukalainen kaikille ihmisten harrastuksille ja riennoille. Se ainoa, joka minuun on kiintynyt ja minua muistaa ja jonka seurassa tunteeni pääsevät valloilleen, on tämän talon kuusivuotias Aino. Hän istuu monet tunnit päivässä polvellani kiikkutuolissa ja luottamuksella kertoo minulle pieniä asioitaan, tarkkaan ja terävästi kysellen minusta kaikenlaista, joihin suora vastaaminen monta kertaa on kovin vaikeata. Hän istuu veneessäni, kun olen ongella, seuraa minua kävelyretkilläni, ja minä tunnen mielentilalleni suurta lohdutusta hänen seurastaan.

Jonkinlainen lapsen tunne oli minussakin säilynyt Söderberg vainajata kohtaan, vaikka jo kauvan olen ollut poissa hänen palveluksestaan. Mutta ne vuodet kuin hänen luonansa olin, olivat ne kiintymyksen vuodet, jotka useinkin parhaiten huomaa vasta sitten kuin ne jo ovat ohitse.

Tulin hänelle puotilaiseksi heti kansakoulusta päästyäni, noin 13 vuotiaana. Söderberg oli ankara isäntä, joka itsekultakin vaati paljon, mutta myöskin oli kiitollinen sille, joka hänen tahtonsa täytti. Minä olin hänen suosiossaan, vaikkakin hän aina tinkimättä rankaisi minua itsepäisyydestäni ja armotta kohteli kiukkuamistani. Muistanpa eräänkin kerran kun olin hänen pankkiasioillaan ja pankissa sain tavallista kauvemmin odottaa. Se oli syksyllä, järvi oli kierassa jäässä ja koululaisilla luistin lupa. Söderberg luuli minun luistelijoita katselemassa viipyneen, eikä uskonut selitystäni, vaan sanoi ettei tällaista viivyttelemistä saa vastedes tapahtua. Kun olin tällä kertaa moitteesen aivan syytön, kiehutti se minun pahaa sisuani tavallista enemmän. Sanoin etten vasta mene kertaakaan pankkiin, kun en sille mitään voi, jos siellä viivytetään. Vastaukseksi hän nipisti minua korvan lehdestä. Mutta silloin oli minunkin mittani täysi. Juoksin huoneesen, jossa me kauppa-apulaiset asuimme, enkä koko päivänä mennyt puotiin enkä ruoalle, vaikka vanhemmat kauppapalvelijat mitä olisivat tehneet. Suunnittelin vaan poislähtöäni, jonka aijoin toteuttaa yöllä kaikkien nukkuessa. Mutta iltasella muodon vuoksi keskiyötä odottelemaan vuoteelle ruvetessani, nukuinkin, ja heräsin vasta seuraavana aamuna. Tunsin itseni noloksi, menin sanaa sanomatta puotiin, ja olisin melkein ollut halukas anteeksi pyytämään. Viha oli poistunut, ja minä toivoin kaikki mahdollisimman pian entiselleen ja unohdetuksi. Söderberg ei ollut minua huomaavinaan, ei puhunut mitään ennenkuin puolen päivän aikana antoi rahoja käteeni ja käski menemään pankista postiremissavekselin ostamaan. Punastuin, mutta sanaakaan sanomatta läksin. Pankissa pyysin saada asiani heti toimitetuksi, ja juoksujalassa palasin. Vieläkin kerran kuohahti mieleni, kun kauppias tultuani sanoi, etteipä siellä tänään tarvinnut odottaa, mutta kuitenkin sain itseni sillä kertaa hillityksi.

Söderbergin vaativaisuus ei suinkaan ollut matelemisen vaatimista, päinvastoin hän sellaista vihasi ja mielellään näki suoraa esiintymistä, kun hän vaan sen vilpittömyyteen voi luottaa. Hän vaati hyvää järjestystä, mutta hän vaati itsekunkin myöskin luottamaan omaan itseensä.

— Kauppiaan pitää olla itsetietoinen kaikesta mitä hän tekee, sillä se on liikemiehen aatelia, oli hänellä tapana sanoa.

Hänellä oli kunnollisia apulaisia, jotka palvelivat häntä kauvan ja jotka kaihomielin talosta erosivat. Ja kaikki pysyivät koko elämänsä ajan häneen kiintyneinä. En suinkaan ole ainoa, joka haikealla mielin olen lukenut uutisen hänen kuolemastaan.

Minulla onkin erityinen kiitollisuuden velkani vainajalle. Kun olin kovin nuori taloon tullessani, olin vielä huvitettu kaikellaisesta opiskelemisesta ja joutoaikoinani lueskelin vähän kieliä ja muita oppiaineita. Tämä häntä miellytti, ja tultuani kahdeksantoista vuotiaaksi, käytätti hän minun lävitse kaupungin kaksiluokkaisen kauppakoulun. Ollessani vasta kahdenkolmatta vanha, hän itse esitti minulle että etsisin sanomalehdissä avonaiseksi julistettua Nurhosen kaupanhoitajan paikkaa ja antoi vaikuttavat suosituspaperit.

— Sinun pitää päästä itsenäiseen toimintaan, sanoi hän, ja siihen ei ole tässä meillä tilaisuutta.

Mitenkähän olisi kohtaloni muodostunut, jos hän ei olisi tätä esitystä tehnyt? Mutta hän tarkoitti joka tapauksessa minun parastani. Rauha hänen muistolleen.

V.

Kesäkuun 20 p.

Erittäin hauska päivä. Läksin heti päivällisen syötyäni kaupunkiin, kiersin sivukatuja myöten Raivaan ja viivyin siellä myöhään iltaan asti. Pari vanhaa tuttavaa tapasin matkalla. He tunsivat minun, ja tiesivät näillä seuduin olevani. En siis ole saanut tuntemattomana olla, kuten halusin. Mutta tuntekoot, en heistä kestään mitään välitä, ja olenkin sitäpaitse päättänyt piakkoin poistua näiltä seuduilta.

Hilma oli pääpiirteissään sama kuin ennenkin. Vuodet olivat vakavuuden leimansa häneenkin painaneet, mutta innostunut ja innostava oli hän vieläkin. Sielullista väsymyksen merkkiä ei vähääkään. Toimintahaluinen yhä vieläkin. Huomasin heti kuinka paljon minä olin jäänyt jälelle, kuinka paljon laskeutunut siitä "Löfbergin opetuslasten" ympäristöstä, johon aikanani minäkin sain kuulua.

Löfbergilä, siihen aikaan tämän seudun henkisten rientojen pääasiallisin koti, kuuluu kokonaan kaupungin jättäneen. Että itse rouva on kuollut, sen kyllä tiesin. Pojat ovat tulleet siihen ikään että ovat perustelleet omia koteja itselleen, tyttäret kaikki naimisissa, ja kaikki haaraantuneet eri osille maata. Mutta nyt kuuluu suuri osa heistä viettävän kesäänsä tässä lähiseudulla. Lupaannuin Hilman kanssa jonkun kerran mennä heitä tervehtimään.

Hilmakin kaipasi entistä Löfbergilää. Sanoi vallankin ensi aikoina tuntuneen kovin tyhjältä ja autiolta. Mutta siihen on jo tottunut.

— Ja sitäpaitse, itsekullekin aikakaudelle kuuluu oma tehtävänsä, hän sanoi. Se oli silloin nuoruuden, innostuksen ja hehkun aikakautta. Sinä olit liikemies, sanoi hän minulle, sinut veti elämä pikemmin varsinaisiin rattaisiinsa. Sinähän tavallaan luovuit Löfbergilän seurapiiristä ja innostuit ammattiisi, liikealan kilpailuun, kauppakiistaan ja kunnalliseen puoluetaisteluun. Me toiset olimme rauhallisemmilla aloilla, ja jatkoimme pitempään. Mutta vähitellen on muittenkin täytynyt tästä aatteiden ylikuohunnasta siirtyä varsinaisen työn ja toiminnan alalle.

Myönsin ajan pyörteen irrottaneen minun Löfbergilän henkisestä maailmasta ennemmin kuin itse tahdoinkaan.

— Mutta tämä "opetuslapsi" aika on sittenkin elämäni miellyttävämpiä muistoja, sanoin.

— Niin se varmaan on jokaisen, joka täti Löfbergin ympäristöön nuoruudessansa on kuulunut, vastasi Hilma.

Ja näin jouduimme me aivan kuin itsestään muistelemaan sen aikuisia oloja ja rientoja. Ukko Raiva istui ja enimmäkseen vaan kuunteli meitä. Hän tiesi kyllä kaiken tämän, mutta hän ei kuulunut silloisiin nuoriin, eikä hän muutenkaan, hiljainen ja eristyvä kun oli, käytännössä ottanut osaa muuhun kuin pienen kauppansa hoitoon ja perheensä taloudellisen turvallisuuden hankkimiseen.

* * * * *

Täti Löfberg oli kauvan sitten kuolleen pankinjohtaja Löfbergin leski. Hän oli nuorena harrastanut maalausopinnoita, ollut suuresti ihastunut sen aikuisiin suuriin venäläisiin kirjailijoihin ja heidän sielutieteellisiin teoksiinsa. Itse oli hän myöskin pienempää kirjailua nuorena ollessaan harjoittanut.

Naimisensa kautta oli hän joutunut pois näistä harrastuksista ja näitä asioita harrastavista piireistä, varsinkin sitten kun miehensä pääsi pankinjohtajaksi ja perhe siirtyi pääkaupungista tänne. Miehen harrastukset olivat numeroissa ja hänen oma huomionsa oli kääntynyt etupäässä lastensa kasvatukseen, joita heillä oli useita. Kun pankinjohtaja sittemmin kuoli, jättäen perheelleen sen verran omaisuutta ja eläkkeen, että saattoivat toimeen tulla, ja kun vanhemmat lapset jo olivat aikuisia ja nuoremmatkin pian siksi tulemassa, pääsi täti Löfbergissä entiset nuoruuden ihanteet taas valloilleen. Henkisesti nukkuvassa pikkukaupungissa ei hänellä ollut aatetoveria, mutta hän kääntyi vaikutusta vastaanottavan nuorison puoleen, keräsi ympärilleen nuorta väkeä ja kohotti sen harrastuspiirin koko joukon ympäristöään korkeammalle. Näitä kutsuttiin "Löfbergin opetuslapsiksi." Muuta valintaa tässä piirissä ei pidetty kuin että osoitti mieltymystä keskusteltaviin asioihin, oli rohkeatuumainen ja itsenäisyyteen taipuva sekä ennen kaikkea iloinen ja toimintahaluinen. Näille viimeksi mainituille ominaisuuksille täti Löfberg pani hyvin suuren arvon, sillä sitä hän oli itsekin, ja siksi seurustelu hänen kodissaan oli asiallisesti henkisen puolen lisäksi keveätä ja rattoisaa. Piirin muodostivat nuoremmat paikkakunnan ylioppilaat ja lyseon yläluokkalaiset, moniaat kaupungin viisiluokkaisen tyttökoulusivistyksen saaneet neitoset, kuten Hilma Raiva, ja olipa joukossa tavallisen käytännön alan nuorta väkeäkin, kuten minäkin. Kaikki muuten keski- ja alasäädyn nuorisoa, sillä kaupungin vallassäätyläiset eivät ollenkaan täti Löfbergin aatteita hyväksyneet.

Täti — kuten me kaikki häntä kutsuimme — oli jo viidenkymmenen vanha, kun minä tähän piiriin jouduin. Se tapahtui noin vuosi tänne tuloni jälkeen ja oli seurauksena silloin täällä pidetyn yleisen kansanopisto- ja laulujuhlan ennakkovalmistuksista.

Tämän juhlan toimeenpanoon ottivat eri piirit yhteisesti osaa, etummaisina paikkakunnan lyseon opettajat. Mutta kaikki muutkin, sellaiset vanhemmat henkilötkin, jotka tavallisista kansanjuhlista eivät mitään välittäneet, olivat nyt täydellä innostuksella valmistuspuuhissa mukana. Tahdottiin näyttää että tälläkin paikkakunnalla voidaan jotain suurta aikaan saada.

Nämät valmistavat toimet antoivat, varsinkin juhlan edellisillä viikoilla, paljonlaisesti työtä ja hommaa. Toimikunnan kokouksia pidettiin pari kertaa viikossa, pienempiä valiokuntia asetettiin eri toimia varten, ja kaikkialla oli suuri touhu ja kiire. Kaikki elivät vain edessä olevalle juhlalle.

Mutta monta kertaa yritti yhteistyö erimielisyyksien takia särkyä. Loukkaannuttiin ja erottiin toimikunnasta, kunnes tyynnyttyä taas ryhdyttiin asioihin uudelleen.

Erityisemmin huomattava oli se kokous, jossa juhlapuhuja piti valittaman.

Lyseon uskonnonlehtori Renfors esitti puhujaksi erästä jumaluusopin professoria, joka otti osaa julkiseen elämään ja jolla oli paljon vaikutusta yleisiin asioihin, m.m. pappissäädyn jäsenenä.

— Huolimatta kaikesta siitä parjauksesta, jota puhujaksi ehdottamaani professori Silfveniusta vastaan sekä julkisesti että salaisesti harjoitetaan, sanoi uskonnonopettaja varmalla äänellään, on hän kuitenkin mies päätään pitempi muita ja soveliain juhlamme puhujaksi, kun juhlastamme kerran aijotaan vakavahenkinen isänmaallinen juhla.

Kaupungin lukkari kannatti heti häntä ja pari hyväksymishuutoa kuului naisten joukosta.

Täti Löfberg pyysi puheenvuoron:

— Minä puolestani aivan jyrkästi vastustan professori Silfveniusta, hän sanoi. Kyllä meillä vielä muutenkin nukutaan siksi autuasta tietämättömyyden unta, ettei Silfveniuksen tuomiosaarnoja kansan ensimäisiä itsetietoisuuteen aukenevia silmänraotuksia kohtaan täällä ollenkaan tarvita. Sitäpaitse on hän koko kansanopistoaatteen vastustaja. Siinäkin hän näkee suuren kansaamme uhkaavan vaaran. Ja semmoinen mieskö me otettaisiin juhlapuhujaksemme! Ei koskaan. Eikä sellaiseen juhlaan, jossa hän on puhujana, muut tule kuin hänen sokeat lampaansa.

Asplund esitti puhujaksi filosofian tohtori Aaltoa.

Uskonnonopettaja naurahti pilkallisesti, rouva Löfberg kannatti Asplundia, "vaikka kyllä minä pelkään", hän sanoi, „että Aalto puhuu liian kuivasti ja vaikeasti tajuttavasi. Mutta hänellä näyttää olevan paljon uutta sanottavana, vaikka se onkin syvämietteistä."

Kuului muutama kannatushuuto.

— En minä nyt sentään olisi uskonut, että täällä huudetaan hyvää sellaisellekin miehelle kuin tohtori Aallolle, sanoi uskonnonopettaja. Että rouva Löfberg häntä suosii, on kyllä ymmärrettävää. Valmistaahan rouva Lölberg täällä pienoismuodossa alaa samalle vuosisatoja kestäneen rakennuksen, uskonnon ja moraalin, hävitykselle, jonka Aalto on ottanut elämäntehtäväkseen laajemmassa muodossa, ja johon tarkoitukseen, häpeä sanoa, aikakausikirjallisuutemme on välikappaleeksi lainautunut. Kuten sanoin, en ihmettele rouva Löfbergiä. Mutta että tällaista miestä esittelee eräs meidän koulumme opettajista, uskonnollisessa pappiskodissa kasvanut ja itsekin jumaluusoppia lukenut nuorison kasvattaja, se minua hämmästyttää. Kuitenkin toivon että tämä syrjäinen seutukunta vielä on pysynyt sen verran kiinni niissä vanhoissa, tosin nyt hylättäviksi tuomituissa aatteissa ja siveyskäsitteissään, kuten uskonnollisessa ja isänmaallisessa mielessä, ettei se kansanopistojuhlassaan, kansan lasten hyväksi pidettävässä juhlassaan, anna esiintyä näitten vanhojen, mutta kestäviksi osoittautuneiden aatteittensa vastustajan. On sanottu, hän jatkoi, että professori Silfvenius olisi kansanopistoaatteen vastustaja. Se ei ole totta. Kansanopistoaatetta ei hän vastusta, mutta hän pelkää tämän aatteen saavan paljon kannatusta siltä taholta, jossa kaikki tahdotaan repiä, vaan ei mitään rakentaa. Ja tämän kumousopin vaikutusta hän tahtoo vastustaa.

Useita puheenvuoroja pyydettiin yhtäaikaa.

Luonnontieteen opettaja sanoi kaikista ummehtuneista väitöksistä huolimatta myös puoltavansa tohtori Aaltoa.

Pankinjohtaja Granberg, paikkakunnan liikeolojen ja käytännöllisten harrastusten edustaja, esitti puhujaksi valtiopäivämies Haarasta. Sanoi puheen, joka koskettelisi käytännöllistä elämää, parhaiten tulevan ymmärretyksi ja siten tuottamaan suurimman hyödyn tämän seudun yleisölle.

Asplund oli suutuksissaan. Sanoi ettei lehtori Renfors nähtävästi ollenkaan tunne tohtori Aallon toimintaa. Tahi jos hän sen tuntee, niin sitten hän ei ymmärrä sitä. Aalto on vähintäin yhtä uskonnollinen ja moraalinen mies kuin Silfvenius, vaikka hän tahtoo irtaantua vanhoista kaavoista, tahtoo ajatuksen ja omantunnon vapautta. Hän elää sieluelämää, kun sen sijaan Silfvenius on kylmä, tunnoton pappisvallan asianajaja, täynnä vihaa ja tuomiota.

Pahimman ryöpäkän nosti kuitenkin täti Löfberg. Sanoi m. m. ettei hän suinkaan ole täällä voinut valmistaa alaa minkäänlaisille opeille, se kun ei ole ollut mahdollista kaupungissa, jossa monet sellaiset opettajat ja johtavat miehet kuin uskonnonopettaja, vuosikymmeniä ovat kuoletuttaneet kaikkea ihmisten henkistä puolta.

Renfors ei vastannut mitään, muuta kuin säälien hymyillen pyyhkieli nenäliinallaan silmälasejaan. Keskustelu oli muuttunut niin persoonalliseksi, ettei kukaan sillä hetkellä halunnut sitä jatkaa.

Helander kuitenkin vielä pyysi puheenvuoron ja sanoi että hän mieluummin kannattaisi valtiopäivämies Haarasta, mutta koska hän ei taida tässä seurassa tulla hyväksytyksi, niin yhtyy hänkin Aaltoon.

— Antaa niitten uusien aatteiden nyt kerran tulla tännekin, ehkäpä me niistä pilaantumatta selvitään, sanoi hän nauraen ja pelasti sillä tavoin jonkun verran ikävää asemaa.

Vielä kerran käytti uskonnonopettajakin puheenvuoroa. Hän pyysi ainoastaan sulettua äänestystä, että saisi nähdä ketä enemmistö tahtoisi ja voisiko tässä toimikunnassa "tällaiset kansan turmelijat" enää edespäin työskennellä. Samalla hän kuitenkin tahtoi saada sanotuksi, että joskin Haaranen on tärkeä mies laatimassa lakeja ja rakentamassa rautateitä, niin ei hän ymmärrä mitä hänellä olisi meidän juhlassamme sanottavaa, juhlassa, jossa ihmisille olisi annettava henkistä ravintoa.

— Kaunista henkistä ravintoa Silfveniukselta saisitte, replikeerasi rouva Löfberg.

Äänestys sitten toimitettiinkin ja päättyi niin että Silfvenius valittiin kahden äänen enemmistöllä.

Rouva Löfberg nousi heti tuoliltaan ja ilmoitti että hän eroaa toimikunnasta. Samoin teki Asplund ja kymmenkunta muuta jäsentä. Hilma Raiva, joka istui vieressäni, läksi myös pois ja minä seurasin häntä.

Rouva Löfberg kehoitti kaikkia meitä poislähteneitä suoraa päätä tulemaan heille neuvottelemaan mitä nyt oikeastaan on tehtävä.

Löfbergilässä naurettiin ja oltiin suutuksissa. Tätiä varsinkin harmitti nuo toimikunnan rouvat, jotka istuvat kokouksissa tuhmina kuin lampaat, mitään ymmärtämättä ja mistään tietämättä, ja sitten kyllä äänestävät siveellisyyden nimessä.

— Ihmiset, joitten moraalista ja uskonnollisuudesta minä en antaisi viittäpenniä, sanoi hän punaisena, mutta heti ruveten nauramaan. Miettisivät vaan leninkejään, siinä olisi heidän alansa.

Pahin oli kuitenkin kysymys mitä nyt on tehtävä. Alistuminen ei voi tulla kysymykseen, mutta voidaanko myöskään jättää valmistuksia, kun koko maa jo juhlasta puhuu. Pelastavaksi enkeliksi tuli sitten myöhemmin Löfbergilään Helander.

Hänellä oli välitysehdotus. Esitteli että toimikunta kutsuttaisiin seuraavaksi illaksi kokoon neuvottelemaan, eikö voitaisi yhteisesti sopia jostakin uudesta miehestä. Hän ehdotti sellaiseksi runoilija Haavistoa.

— Hän tulisi puhumaan Suomen kauniista luonnosta ja sinisestä taivaasta, kevään kukkasista, kansamme lujuudesta ja kestäväisyydestä, ja luultavasti myös kansansivistyksestä. Sehän soveltuisi meille kaikille.

Nauraen hänen ehdotuksensa hyväksyttiin ja hyväksytyksi tuli se seuraavana iltana toimikunnan kokouksessakin. Sopu oli muodollisesti taas palautettu.

Mutta ainoastaan muodollisesti. Toimikunnan kokouksessa oli paikkakunnan sanomalehden toimittaja, kauvan jumaluusoppia ilman tutkintoa yliopistossa lukenut pikkunen paljaspäinen mies, esiintynyt typerällä tavalla uskonnonopettajan puolustajana. Kovin mitättömästi vanhain lehtorien ohjaamana toimitettu sanomalehti oli muutenkin nuoremman aineksen halveksun esineenä, ja nyt otettiin täti Löfbergin esitys pikaisista hommista uuden lehden aikaansaamiseksi paikkakunnalle yleisellä innostuksella vastaan. Vielä samana iltana valittiin asiata valmistamaan toimikunta. Heti kun juhlat olivat ohitse, oli sanomalehtiasia otettava tositoimeksi.

* * * * *

Kaikkien näitten hommien aikana alkoi minun varsinainen Löfbergiläisten kanssa seurusteluni. Ja sitä kesti useita vuosia ja muodosti niitten vuosien toimintani keskustan.

Löfbergin illoissa luettiin ääneen uutta kaunokirjallisuutta, täti refereerasi lukemiaan häntä huvittavia teoksia. Väiteltiin aatteellisista valtiopäiväasioista ja sanomalehtikirjoituksista. Toimeenpantiin arpajaisia Suomalaisen teatterin ja muitten yleishyödyllisten laitosten hyväksi. Me nuoret näyteltiin seuranäytelmiä Suomalaisella seuralla, tanssittiin, retkeiltiin ja yleensä oltiin loppumattomassa touhussa.

Kaupungin vallassäätyläisten seurapiirin muodosti Suomalainen seura. Mutta pikkukaupungissa täytyy ankarimman säätyrajoittelun monta kertaa poistua yleisen seuran puutteen tieltä. Ylhäisin virkamies saa tyytyä kauppiaan seuraan, j.n.e. Niinpä Suomalaisen seuran yleisöönkin kuuluivat eri asemissa olevat virkamiehet, isommat kauppiaat ja varakkaammat käsityöläismestaritkin perheineen. Löfbergiläisten joukossa tulin minäkin suoraa päätä seuran toimitsijahenkilöihin.

Oikeastaan oli tämä seuran piiri peräti köyhää kaikesta kohottavasta ja kokonaisuudessaan muodosti täyden vastakohdan Löfbergin suletummalle nuorisoryhmälle. Keskenäisen keskustelu-aineen muodosti tavallisesti jonkun kaupungin rouvan eli neidin uusi puku, se "niin kovasti soma kohta" jossain seuranäytelmässä, uuden valssin nuotit, jotka joku neiti oli saanut, lisäksi kahdenkeskistä salaista supinata ja peitettyä naurun tirskuntaa. Tanssi tätä ikävyyttä heikenti.

Vanhat rouvat istuivat salissa käsitöineen, herrat ravintolan puolella pitkissä pöydissä väitellen kunnan asioista, verotuksesta, tonttien myönnistä, kaupungin heinämaitten vuokraamisesta y.m.s. Jotkut ryhmät siirtyivät erityishuoneisiin korttia pelaamaan.

Vaikka Löfbergiläisiä, täti Löfbergin vaikutuksen takia, ei yleiseen hyväksytty, olivat he kuitenkin ne, joitten puoleen tällaisissa huvivalmistuksissa käännyttiin. Ja vaikka nämä Löfbergiläiset kaikessa olivat mukana, muodostivat he kuitenkin erityisen ryhmän, joka parhaiten viihtyi omassa keskuudessaan. Kaupungin muu nuoriso katselikin tätä eristymistä jonkinlaisella syrjäytetyn tunteella. "Ne ovat niin kovasti olevinansa", sanottiin yleiseen.

* * * * *

Näistä kaikista me Hilman kanssa puhelimme vielä kaupungista maallejohtavalla maantielläkin, jonne Hilma ja ukko Raiva minua saattoivat. Hilma oli myöhemmin ollut kaupungin kansakoulussa opettajattarena, mutta kun äitinsä kuoli, siskonsa joutui naimisiin ja isänsä häntä tarvitsi, oli hän eronnut virastaan. Nyt, kun isänsä oli kauppansa lopettanut ja häntä ei kotona enää niin paljoa tarvittu, oli hän taas ensi syksystä lähtien hakenut samallaista sijaisopettajattaren paikkaa itselleen.

— Huvittaako sinua tuollaisten vallattomien pienten lasten opettaminen? kysyin.

Hän sanoi suuresti olleensa tehtäväänsä kiintynyt ja ikävällä oppilaistaan eronneensa.

— Jos niistä on harmia, niin niistä on niin monta tyydyttävääkin hetkeä, sanoi hän. Sitäpaitse on nyt se aika ijästä, jolloin jotain tosityötäkin pitäisi tehdä.

Huokaisin ja sanoin onnellisiksi niitä, joilla on tehtävänsäkin maailmassa.

Hilma sanoi jokaisella ihmisellä olevan maailmassa tehtävänsä, ja kaiken työn ja toimen tuottavan tyydytystä.

— Sanoppa nyt mikä vielä voisi olla minunkin tehtäväni? kysyin.

— Sinulla on monta tehtävää, hän vastasi.

— Nurkkaan heitetyllä romuraudalla?

— Sekin voi olla käyttökuntoinen. —

Kävelimme hetken ääneti, kunnes ukko Raiva aloitti:

— Sinun pitäisi mennä naimisiin. Perhe-elämä tyynnyttää mieltä ja antaa elinhalua. Lastensa hyväksi tekee jokainen työtä kovin mielellään.

Tunsin punastuvani enkä voinut kääntyä Hilmaan päin. Kulimme juuri pitempää alamäkeä, jota kerran ylösnoustaessa minun viimeisetkin toiveitteni vesikuplat olivat särkyneet.

VI.

Kesäkuun 22 p.

Ihmisille olisi luonnollisesti peräti hauskaa tietää minkälaiseksi heidän elämänsä olisi muodostunut, jos joku pieni kohta entisyydessä olisi käynyt toisin kuin se on käynyt. Mutta sen tietäminen ei ole meidän vallassamme.

Istuissani tänään ongella, vaivasi minua tämä ajatus. Ajattelin sitä, että missähän minä nyt onkisin, tahi onkisinkohan ollenkaan, jos silloin kun aijoin, silloin kun Nurholan liike yhtiöksi muodostui, olisin tämän paikkakunnan jättänyt.

Oikeastaan ei minulla olisi pitänyt olla mitään tyytymättömyyden syytä olooni Nurhosten kaupanhoitajana. Varsin vapaasti ja itsenäisesti sain oloni ja työni määritellä. Mutta sittenkään en minä osannut kiinnittäväsi työhöni innostua. Seurusteluni Löfbergiläisten kanssa vieroitti minua Nurhosista ja alkoi muodostaa välillemme hyvää ennustamatonta juopaa. Kun toisin ajoin tiheänlaiseen keskipäivilläkin Löfbergin nuorenväen hommien takia poistuin kaupasta, kasvatti se rouva Nurhosessa tyytymättömyyttä minuun. Niinpä hän mahdollisimman tarkasti seurasikin kaupasta poistumisiani, ja aina sellaisina aikoina oli tullut puotiin apulaisille eri asioista pientä nurinata pitämään.

Olin eräänä iltana rouvan luona teellä.

— Herra Saarela ei enää ollenkaan käy täällä meidän puolella, sanoi hän minulle.

— Mitäpäs hän nyt täällä yksinkertaisten ihmisten luona, sanoi nuori pisteliäs Miia neiti. Herra Saarelalla on hauskempaa seuraa muualla.

Vastasin jotain epämääräistä. Rouva jatkoi:

— Minulle olisi kuitenkin mieluista ettei Saarela paljoa seurustelisi
Raivan kanssa. Hän on meille kostonhimoinen.

Sanoin etten ole Raivan kanssa muuta ollut kuin mitä hänen kotonaan nuorten luona käydessäni.

— Kostoa en hänen sitäpaitse puinkaan luule ajattelevan, lisäsin.

— Mutta hän vähentää meiltä ostajia, vastasi rouva. Pitihän hänen tietämän että Koskinen jo olisi riittänyt.

— No, eiköhän tuota nyt ole alaa itsekullekin, vastasin. Kaupunki kasvaa, läheisen maaseudun tarpeet suurenevat. On luonnollista että yritteliäisyyskin lisääntyy.

Rouva ei vastannut mitään, mutta huomasin ettei hän selitykseeni ollut tyytyväinen. Hän alkoi kysellä Löfbergin perheen hyvinvointia.

Tätä suorempaan ei hän minua siihen aikaan mistään muistuttanut; ja kuitenkin olin minä aikonut muuttaa pois heiltä. Mutta silloin heräsi kysymys yhtiön muodostamisesta.

Sinä iltana kun tämä yhtiöasia piti lopullisesti ratkaistaman, oli Nurholassa raskashenkinen illanvietto. Talon nuoret, joita maailman ja omain asiain huolet siihen aikaan eivät vielä rasittaneet, olivat poissa näkösältä ja minkä joku heistä salissa pistääntyi, heitti hän epäileviä silmäyksiä saapuvilla oleviin. He eivät täydelleen käsittäneet mitä tekeillä oli, mutta äitinsä tavallista raskaammista ja usein uudistuvista huokauksista, läsnäolevien vakavuudesta sekä luontoperäisen väistin avulla he arvasivat jonkunlaisen käänne hetken heidänkin elämäänsä olevan tulemaisillaan. Äiti oli kertonut että "herrat" tahtovat itse ottaa liikkeen omikseen.

Kaupantekoa varten olikin tavaravarasto inventeerattu ja pesän tilalasku laadittu. Tämä oli tapahtunut Asplundin valvonnan alla ja hänen toimestaan. Mutta kun Asplundin, joka jo oli Evelina Nurhosen kanssa naimisissa, itse myöskin piti ruveta yhtiömieheksi, on kyllä käsitettävää ettei rouva Nurhonen täysin luottanut etunsa valvomiseen kaupanteossa, tietoa liikkeensä asemasta, hän ainoastaan muisti miesvainajallaan usein olleen suuria maksuja suoritettavana, joitten hän kuvaili jääneen liikkeesen hänen ja perheensä rikkaudeksi.

Vanhan tavan mukaan tarjottiin vieraille totia, joissa asioissa Asplund toimi isäntänä. Meitä olikin koko joukon väkeä läsnä: asianajaja Helander, joka Asplundin hyvänä ystävänä oli mennyt siksi paljon "Nurhosen jälkeläisten" sitoumuksiin, että oli nyt pakotettu rupeamaan tekeillä olevaan yhtiöön hänkin, sen aikaansaamista varten; tehtailija Kahva, joka Nurhos-vainajalle aikanaan lainaamansa kiinnityslainat oli irtisanonut, haluten ne pienentää, konttoristi Kemppainen ja Nurhos-vainaan veljen poika, laivan perämies Elias Saira. Lisäksi Asplund ja minä.

Jonkunaikaa kaikellaista kevyttä, asiaan kuulumatonta puheltua, muuttui Asplund vakavaksi, otti pöydältä kasan papereita käteensä ja siirsi keskustelun varsinaiseen asiaan. Hän selitti että niinkuin rouva tietää olivat liikkeen asiat kauppiaan kuollessa siksi huonot, että lain mukaan olisi pesä ollut asetettava konkurssitilaan, pesäluettelo kun osoitti velkoja yli omaisuuden. Säälistä surevata leskeä kohtaan alaikäisine lapsineen, eivät pesän saamamiehet tätä kuitenkaan silloin tahtoneet, vaativat ainoastaan liikkeen uudestaan järjestettäväksi ja heille oikeutta vuosittain nähdä kannattavaisuustulokset, kuten rouva kyllä tietää.

— Niinhän sitä silloin sanottiin, vastasi rouva Nurhonen huoaten.

Asplund jatkoi:

— Mutta nyt ovat ajat kovin muuttuneet. Rahanpuute on yleinen ja pankit tahtovat supistaa krediittiään. Vanhat saamamiehet haluavat saataviaan, ja ne jotka viime aikoina ovat nimellään meitä auttaneet, esim. Helander, eivät sitä enää mielellään jatka.

Helander puuttui puheesen:

— Niin, nähkääs hyvä rouva, minä menin pariin vekseliin Asplundin pyynnöstä, joista en ole päässyt erilleni, vaan päinvastoin, kerran alun tehtyäni, olen ollut pakotettu yhä samaa jatkamaan, niin että nyt on nimeni kiinni jo parissakymmenessä tuhannessa markassa. Varallisuuteeni ja omiin asioihini nähden en tätä voi jatkaa, vaan täytyy minun saada nimeni vapaaksi, jos se on mahdollista ilman erityisiä ikävyyksiä. Muussa tapauksessa on liike saatava sille kannalle että sitä voidaan jatkaa, joka ei voi tapahtua ilman pääomain lisäämistä ja muuta liikkeen uusimista.

— Niinkuin rouva tietää, sanoi Asplund, tahtovat pankit vähentää luottoa ja tehtailija Kahva haluaa myös saatavaansa.

— Juu, sanoi harvapuheinen vanha Kahva, tarvitsen nyt rahoja, kun olen niin monen takia viime aikoina saanut kärsiä. Ainakin olisi minun saatava puolet saatavastani.

Hetken äänettömyyden perästä jatkoi Asplund:

— Ainakaan en minä nykyisellään voi liikettä eteenpäin hoitaa. Lankeaviin asioihin en mistään saa rahoja, kun yhä pankeissa uutta luottoa supistavat. Varsinkaan sen jälkeen kun saivat tietää viime vuoden huonon tuloksen, ovat he olleet aivan jyrkkiä kielloissaan.

Kaikkea tätä ei rouva Nurhonen jaksanut täysin käsittää, mutta huomautus viime vuoden huonosta tuloksesta aiheutti hänet purkamaan salpautunutta pahaa mieltänsä.

— Niistä viime vuoden huonoista kaupoistahan sitä nyt aina puhutaan, hän sanoi. On se nyt ihmeellistä että ne niin huonot olivat, vaikka tässä nyt on paljon oppineita miehiä ja kaikki pitäisi oleman uudenaikaisella kannalla.

Kun kukaan ei mitään vastannut, jatkoi hän:

— Aina minä olen ajatellutkin, ettei tämä nykyinen kaupanhoitotapa ole oikea. Väkeä on paljon, mutta kukaan ei välitä asioista. Sakari-vainaan aikana oli vähemmän väkeä, vaan toimeen sentään tultiin. Mutta hän hoitikin vaan kauppaa, eikä hommannut kaikellaisia muita asioita, jatkoi hän minuun päin silmäten.

— No, en minä tällä ajalla vielä ole ennättänyt tätä taloa hävittää, vastasin vitkalleen.

— Enhän minä sitä sano, vastasi hän. Mutta niitten sanomalehtipuuhienkin takia ovat monet vanhat kundit siirtyneet Koskiseen.

Asia kyllä niin olikin. Asplundin ja minun suoranainen osanottoni uuden lehden aikaansaamishankkeisiin, ei jäänyt kaupungin vanhalta sanomalehdeltä huomaamatta. Useita pelottamaan tarkotettuja artikkeleja uudesta turmiollisesta suunnasta oli kirjoitettu, ja papinkokelas-toimittaja höysti melkein joka numeroa jollain typerällä sukkeluudella uudesta lehdestä ja sitä puuhaavista henkilöistä. Vaikka minun osani lehtihankkeessa supistui yksinomaan käytännöllisiin asioihin, osakkeitten myömiseen ja muuhun sellaiseen, pääsin kuitenkin minäkin pari kertaa tuollaisen sukkeluuden esineeksi. Kaikki tämä vaan edisti uuden lehden asioita, mutta oli siitä sekin seuraus että lyseon vanhat lehtorit ja muut lehdelle läheiset lopettivat kaupantekonsa Nurholassa. Tämän seikan kuvaili rouva Nurhonen hyvin vaikuttavasti koskeneen liikkeensä asioihin.

Asplund ryhtyi monasti ennen tehtyyn selontekoon:

— Eivät nämä muutamat perheet mitään ole voineet vaikuttaa. Yleiseenhän liike on laajentunut, mutta mitäs sille on voitu että huonon ajan takia on niin paljon hävitty. Useammat vahingot pohjustavatkin kauppiaan aikaisista asioista.

— Ei suinkaan liike lehtorskain pakanalähetys-ompeluseuran kahvien takia kumoon mene, sanoi Helander, siten huomauttaen erästä paljon pilkattua ompeluseuraa ja saaden läsnäolevat nauramaan.

— Eihän sitä suinkaan entiseen aikaan liikemiehet semmoisista asioista kuin sanomalehdistä välittäneet, yhtyi Kahva puheesen, mutta nykyaikanahan tuota kaikissa enemmän rimpuillaan. Ja hyvähän se olisi, että kauppiastenkin puolesta sana sanottaisiin noita maistereita vastaan.

Lehtorien lehti Kansalainen oli varsinkin kunnallisissa vaaliasioissa asettunut kauppiaita vastustavalle kannalle.

— Eikö se olisi parempi että toiset puuhaisivat sanomalehtiä, toiset hoitaisivat muita tehtäviään, sanoi koko ajan vaiennut konttoristi Kemppainen.

— No, joko minäkin, nauroi Helander.

Ja siihen tämä keskustelu loppui. Huomattiin aivan poiketuksi varsinaisesta asiasta.

Hetken kuluttua Asplund kysyi:

— Niin, mitä rouva siitä yhtiöstä nyt sitten lopullisesti arvelee?

— Mitäs minä, en minä häntä ymmärrä. Herrat vaan tekevät niinkuin paras on.

— Vaan te olette alaikäisten lastenne holhoja, sanoi Helander. Jos kauppa syntyy, täytyy sen tapahtua teidän täydellisellä suostumuksellanne, käsittäen sen ainoaksi tavaksi pelastaa lapsillenne mitä pelastettavissa on.

Tehty pesän tilalasku osoitti liikkeen omaisuuden olevan jotenkin tasassa velkojen kanssa, mutta pakkorealisatioonissa arveltiin etuoikeudettomien saamamiesten saavan tuskin puoliakaan saataviaan. Kaupanteossa tarjottiin rouva Nurhoselle kuitenkin 20,000 markkaa, koska vanhan kauppahuoneen nimen katsottiin olevan huomattavasta arvosta. Yhtiön pääomaksi oli ajateltu 50,000 markkaa, siten että Asplund, Helander, rouva Nurhonen ja minä rupeaisimme siihen kukin 10,000 markalla ja loppu jätettäisiin toistaiseksi myömättä siinä tarkoituksessa että joku nuorista Nurhosista tuonnempana haluaisi ja olisi tilaisuudessa omaan lukuunsa rupeamaan yhtiön osakkaaksi. Rouva Nurhoselle näin jääpä summa 10,000 markkaa maksettaisiin viiden vuoden aikana, 2,000 markkaa vuodessa, 6 % korolla.

Perämies Saira ja konttoristi Kemppainen istuivat vieretysten ja kuiskuttelivat. Hetken vaitiolon jälkeen Saira hiljaisella äänellä kysyi:

— Voiko rouva perheineen tulla kahdella tuhannella markalla toimeen?

Rouva ei vastannut mitään. Asplund ilmoitti talouskonton viime vuonna nousseen noin 5,000 markkaan.

— Mutta kun krediittiasiat ovat sillä kannalla kuin Asplund on kertonut, sanoi Helander, niin rouvan tulee muistaa että tässä täytyy tehdä konkurssi, ja silloin muuttuu rouvan asema vielä paljoa huonommaksi. Muuten rouva vaan tekee aivan niinkuin parhaaksi näkee. Sen vahingon, minkä minä tässä saan kärsiä, ehkä jaksan kestää; olen tähän puuhaan ryhtynyt helpottaakseni asiain järjestämistä ja saadakseni minulta vaatimaan tultavat maksut edes tuonnemmaksi lykätyksi.

Hiljaisuus.

— Niin, en suinkaan minä tässä mitään taida, jos herrat sen niin tahtovat, sanoi hetken päästä rouva Nurhonen.

— Ei se meistäkään riipu, vastasi Asplund. Jos raha-asiat eivät olisi muuttuneet näin tiukoiksi, niin olisihan tätä vielä entisellään koeteltu jatkaa.

— Mistäs Saarela sitten saa ne 10,000 markkaa? kysyi rouva minuun kääntyen.

Selitin entisen isäntäni Söderbergin takuulla voivani ne tällaiseen tarkoitukseen hankkia.

— Ja minulle siis jäisi vaan 10,000 markkaa, sanoi hän taas.

— Sekä edeskinpäin osa liikkeestä, huomautti Helander.

Hetken päästä jatkoi rouva:

— Kyllä se kuitenkin on kovin vähän. Voi voi kuinka paljon Sakari-vainaa tähän rahoja tuhlasi, sellaisia suuria summia kun hän aina milloin minnekin lähetteli.

— Tarvitseehan sitä afäärissä rahoja lähetellä, sanoi Kahva, mutta omiakos ne ovat. Ne ovat ostajilta saatuja ja menevät niille, joilta itse tavaransa saapi.

Mieliala seurassa yhä raskaantui ja puhelu harveni. Äänettöminä laitoimme uudet totilasimme ja rouva poistui toisiin huoneisiin. Helanderia ja minua alkoi tämän kaupanteko vaivata, me siitä jo mainitsimmekin, mutta Asplund, joka sukulaisuutensa ja liikkeen isäntänä olonsa takia tahtoi välttää ikävyyksiä, koetteli meitä rauhoittaa.

Hetken kuluttua tuli rouva taas sisään, entistään päättävämmän näköisenä. Hän ei voinut käsittää puheita lisätyn pääoman välttämättömyydestä eikä mahdottomuudesta hoitaa asioita nykyisellään, mutta hän tunsi että liikkeen joutuminen vieraisiin käsiin kokonaan muuttaisi hänen suhteensa siihen ja että elämä tulisi ahtaammaksi kuin tähän asti. Köyhän elämän hän kyllä tunsi entisajoilta.

— Vieläkö minä sitten saisin täällä asuakaan?

Hänelle selitettiin liikkeen huoneiston olevan vanhentuneen ja ahtaan, niin että välttämätöntä olisi saada enemmän tilaa, että yleisöllä olisi hauskempi käydä ostoksillaan. Lisäksi vaatii uusi piakkoin voimaan astuva asetus erityisen myymähuoneiston punssille ja viinille, olipa ajateltu, jos yhtiö aikaan saadaan, laajentaa sitä erityisellä maanviljelyskoneitten kaupallakin. Huoneet tarvittaisiin siis kaikki.

Muuttaminen näistä vanhoista asuinhuoneistaan tuntui rouvasta enimmän erottavan hänet tästä liikkeestä, jonka miehensä oli aikonut poikiensa jatkettavaksi, se tuntui kuin maanpakolaisuuteen lähettämiseltä.

— Kuka täällä sitten puhtauttakaan hoitaa? hän huokasi.

Hyväntahtoinen hymähdys oli meidän vastauksemme.

— Pahin on miten rouva sitten viiden vuoden perästä toimeen tulee, kun jälellä oleva kauppasummakin on loppu, sanoi Saira.

— Niin kylläkin, ja jos minä en silloin enää eläkkään, niin kuitenkin nämä lapset.

Taas selitettiin että viiden vuoden perästä pojat jo ovat siinä ijässä että voivat elättää äitinsäkin. Vanhin voisi jo nyt lopettaa koulunsa ja ruveta tässä kotona liikemieheksi harjoittelemaan.

— Taitava ja tienaava afäärimies elää aina paremmin kuin velkainen maisteri, sanoi Kahva.

— Ja olenhan tässä vähän apuna minäkin, lisäsi Asplund.

Sen että John siirtyisi liikkeesen rouva Nurhonen mielellään hyväksyi, sanoi Sakarinkin aikomuksen niin olleen. Kun minäkin tyytyväisyyteni tähän lausuin ja selitin liikkeelle suureksi hyödyksi että on sellaisia kasvavia nuoria voimia, joista voi toivoa vakituista miestä tuonnempana, ja vakuutin että omissa asioissaan toimiva mies on aina vieraan asioissa työskentelevää innokkaampi, jatkoi rouva kuin ajatuksissaan:

— Niin, olisihan silloin yksi Nurhonen vielä edes vähäsen mukana.

Saira ja Kemppainen salaisesti naurahtivat.

Kun mitään sen lopullisempaa ei asiassa alkanut tapahtua, rupesi Helander tuskaantumaan ja pyysi rouvan selvää vastausta nyt tahi parin päivän perästä, että tietää sen mukaan toimia.

Raskasmielisenä rouva selitti ettei suinkaan asia siitään parane, vaan että jos se nyt kerran välttämätöntä on, niin pitänee kai siihen suostua.

— Eiköhän Jumala meistä huolta pitäne, hän huokasi.

Helander yhä enemmän kiusaantui, ja varmalla äänellä kysyi josko rouva siis jo nyt tahtoo allekirjoittaa kauppakirjan?

Kun ei vastausta tullut, luki Helander laatimansa kaavan ja kysyi josko rouva puolestaan sen tällaisena hyväksyy?

— Kai tuo hyvä on, oli vastaus.

Näin ollen pyysi Helander rouva Nurhosta allekirjoittamaan sen, jos tahtoi kaupan tehtäväksi.

Melkein horjuen, vedet silmissä, nousi rouva tuoliltaan ja kirjoitti vapisevalla kädellä nimensä osoitettuun kohtaan. Painostava tunne valtasi kaikki muutkin.

Sairaa ja Kemppaista pyydettiin todistamaan allekirjoitus. Ennen tätä kysyi Saira josko rouva tämän siis on tehnyt vapaasta tahdostaan?

Nyt ei rouva enää voinut pahaa mieltään pidättää. Viha sai hänessä vallan.

— Herrathan tuon niin tahtovat, hän sanoi. Sinne nyt menee Sakarin työ ja ne paljot rahat, jotka hän on liikkeesen kiinnittänyt, menevät omasta edestään, niin ettei meille jää kuin tyhjät kädet. Mutta minkäs minä sille voin, herrat ovat vaan hyviä ja ottavat. Kyllähän me tästä lähdemme vaikka mieron tielle.

Helanderin maltti loppui. Hän nousi, otti kauppakirjan pöydältä, repi sen pieniksi palasiksi ja heitti nurkkaan.

— Hyvästi, sanoi hän ja lähti pois.

Kahva ja minä seurasimme häntä.

VII.

Kesäkuun 23 p.

Olen eilisen päiväkirjamuistelmani lopettanut siihen kohtaan, jota pitemmälle en yhtiöasiamme silloin luullut kehittyvän. Mutta jo seuraavaan päivään oli rouva Nurhonen tyyntynyt. Varhain aamulla kutsui hän konttoristi Kemppaisen luokseen ja kyseli tämän neuvoja. Kemppainen ei voinut muuta kuin myöntää raha-asiain hoidon viime aikoina olleen kovin vaikeata ja Helanderin nimeä paljon käytetyn.

— Mutta kyllä tästä talosta lähdettävä on itse kunkin, jos Saarela isännäksi tulee, oli Kemppainen sanonut.

— Sehän se on, kuului rouva vastanneen, hän tulee tähän kaikiksi ajoiksi, eikä ole näillä omilla pojilla tulevaisuudessakaan toivoa päästä isänsä liikkeen jatkajiksi.

— Kyllä Saarela vähitellen valtaa kaiken johdon ja määräämisvallankin.

Rouva huokasi, mutta pysyttäen tyyneytensä meni hän Asplundin kanssa
Helanderiin, jossa pyysi anteeksi eilistä käytöstään.

Helander sanoi hyvin ymmärtävänsä rouvan mielentilan, olisi vaan toivonut että rouva käsittäisi kaiken tämän tapahtuvan etupäässä vararikkohäpeän poistamiseksi. Kun rouva sanoi sen nyt, asiata ajateltuaan, paremmin kuin eilen ymmärtävänsä, kokoonnuttiin taas illalla uudestaan, jolloin kauppakirjat allekirjoitettiin.

Heti sen jälkeen pidettiin ensimäinen yhtiökokous, jossa tärkeimpiä ja kiireellisempiä asioita järjestettiin sekä päätettiin John Nurhonen ottaa heti liikkeesen, antaen hänelle tilaisuuden rinnakkain perehtyä kauppaan ja konttoripuoleen. Sen jälkeen menimme me ostajat kaupungin Seurahuoneelle sulettuun huoneesen harjakaiskekkereille. Pyysimme sinne myös moniaita liikkeen saamamiehiä, pankinjohtaja Granbergin ja parisen Asplundin ja Helanderin läheisintä tuttavaa.

— Tule nyt sinäkin Kemppainen muitten seuraan, sanoi Helander lähdettäessä.

— En minä nyt — — — on vähän muualle menoa, oli vastaus.

Seurahuoneella oli mieliala huoleton, kuten tämän tapaisissa kekkereissä ainakin. Onniteltiin, toivottiin hyvää menestystä, oltiinpa menestyksestä varmojakin nyt kun liike tulee nuorten miesten omiin käsiin.

Isäntänä toimi Helander ja siksi kaikki kävi tottuneesen tapaan. Illallispöytään ilmestyi samppanjaa, jonka kanssa lyhyet, kuivat onnittelupuheet pidettiin ja hetken merkitystä sanoin mitattiin. Mutta illallisen jälkeen, kahvia ja likööriä juotaessa, puheetkin vasta saivat suurempaa lentoa.

Helander sanoi voivansa tässä puhua sanasen aivan kuin syrjäisenä, koska hän ei tule varsinaisesti työskentelemään yhtiössä eikä se tule olemaan hänen elinkeinonsa. Hän on joutunut yhtiöön syistä, jotka läsnäolevat kyllä tuntevat. Sen vuoksi katsoi hänkin olevansa oikeutettu toivottamaan menestystä minulle, joka nyt saan koko kantamuksen hartioilleni. Mutta hän ei ollenkaan epäillyt ettei minun hartijani kestäisi, „nuorilla voimilla soutaa pahimpainkin selkäin yli".

— Minä siis vaan onnittelen ja toivon että veli Löfbergin eli muilla sen seudun retkillään pian löytää sen kalliin esineen, joka pidetään itse, eikä parhaimmankaan kurssin aikana muille myödä.

Toinen niin sanoakseni yleismaailmallisempikin puolensa on tällä nyt tapahtuneella kaupalla, jatkoi hän yhä vielä. Ystävämme Asplund, joka vastoin kutsumustaan — kuten hän on väittänyt — on täytynyt olla kauppiaana, pääsee taas tästä väärän mammonan palveluksesta ja saa vapaasti alkaa miettiä mitä tässä elämässä on vinossa, mitä muuten mutkallaan. Kun nyt asiat ovat niin kehittyneet että se meidän uusi lehtemme kai ensi vuoden alusta alkaa ilmestymisensä ja kun Asplund asiain nykyiselleen käännyttyä voi meidän kaikkien toivomuksemme täyttää ja lehden päätoimittajan tehtävän vastaanottaa, niin voi nyt tapahtuneen liikkeenkaupan katsoa vaikuttaneen koko meidän yhteiskuntaamme.

Juotiin meidän molempien onneksi ja Helander pyysi Asplundin lehdessään laupeudella kohtelemaan meitä puuttuvaisia ihmisiä, jonka Asplund nauraen lupasi.

Myöskin pankinjohtaja Granberg puhui. Hän onnitteli minua itsenäiseksi kauppiaaksi tulemisesta, toivotti tervetulleeksi kauppiasyhdistykseen, jossa tarvitaan miehiä ja johon hän luuli minusta saatavan siellä kaivatun työteliään nuoremman jäsenen. Sitten kääntyi hän Asplundiin ja jatkoi:

— Se mitä tuomari Helander tässä on sanonut, on kylläkin paikallaan. Se on huomattava tapaus että paikkakunnan liikemies- ja kauppiasluokka saa oman julkisen äänenkannattajansa — sellaiseksi minä olen uuden lehden ymmärtänyt ja sellaisena siihen osakkeeni merkinnyt. Tässä kaupungissa pyrkii hallitsemaan ja toisinaan on enemmistönä ollutkin epäkäytännöllinen lehtoripuolue, joka ei käsitä kunnan asioita, vaan joka kaupungin menot maksavilta liikemiehiltä tahtoisi kieltää kaiken edustusoikeuden, jaa, vieläpä rajoittaa sen vapaan elinkeinonkin. Jos uusi lehti tulee tätä suuntaa vastustamaan, niin katson minäkin nyt tapahtuneen liikkeenkaupan olleen eduksi koko paikkakunnan liikemiessäädylle.

Innostuttiin julkisiin puheisiin, ja niitä piti pian joka mies. Luonnontieteenopettaja Hellfors kielteli lyömästä näin tarkkoja rajapyykkejä uudelle lehdelle jo nyt ennen sen ilmestymistä. Liikemiesalalla voi olla paljon sanomalehden ajettavia ja kannatettavia hyviä asioita, sanoi hän, mutta kyllä uudesta lehdestä kokonaisuudessaan pitäisi tulla paljon muutakin: tuleman aatteiden lehden, henkisesti herättävän ja piintyneen vanhoillisuuden pimeyteen valoa loihtivan. Hän oli lehden päätehtävän ymmärtänyt etupäässä tähän suuntaan.

Me kiitimme onnitteluista. Asplund puhui sanomalehdestä, sanoi nyt, vapauduttuaan liikkeen hoidosta, olevansa halukas vastaanottamaan väliaikaisen toimikunnan hänelle tarjoaman päätoimittajan tehtävän.

— Heikkohan minä tähän toimeen olen, sanoi hän, sen kyllä tiedän. Tässä tarvittaisiin voimakasta miestä, mutta minä tunnen mieltymystä siihen ja tulen koettamaan parastani. Tässä on puhuttu lehden tehtävästä. Tehtävää sillä ymmärtääkseni on paljon ja kaikilla aloilla, tietysti etupäässä henkisellä, mutta myös käytännöllisellä alalla. Sillä aikaa kun minä nyt olen ollut vähäsen kauppiaskin, olen tullut huomaamaan harrastusten käytännöllisillä aloilla olevan yhtä rehellisiä, yhtä oikeutettuja kuin muittenkin harrastusten, ja sen vuoksi kyllä tulen lehdessä näitäkin pyrkimyksiä seuraamaan.

— Sanoinhan minä aikanaan että käytännöllinen työ avaa sinulle uusia, järjellisiä näköaloja, replikeerasi Helander.

Tähän loppuivat yleiset puheet. Sen jälkeen puhuttiin vapaasti, — lopulta kaikki yhtaikaa.

* * * * *

Muutamia päiviä myöhemmin oli sanomalehtiyhtiön perustava kokous. Se tapahtui aivan virallisesti, ilman puheita lehden ohjelmasta tahi muusta sellaisesta. Toimittajalle, joksi valittiin Asplund, myönnettiin oikeus toimittaa lehteä "vapaamieliseen suuntaan". "Tarpeellisissa erikoistapauksissa" tuli johtokunnan yhdessä toimittajan kanssa lähempi menettelytapa määritellä. Johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin pankinjohtaja Granberg, varapuheenjohtajaksi tuomari Helander ja muiksi jäseniksi rouva Löfberg, luonnontieteen opettaja, maisteri Hellfors ja sopivan vanhemman miehen puutteessa minä. Taloudellisten asiain ja perustettavan pienen kirjapainon hoitajaksi otettiin eräs latoja pääkaupungista. Annettiin kaikki tarpeelliset valtuudet, lausuttiin menestyksen taikasanat uudelle lehdelle, jonka nimeksi oli tuleva Uusi Aika. Kiitettiin kokouksen puheenjohtajaa ja sihteeriä. Sitten tuli herroille nälkä ja he menivät Seurahuoneelle syömään.

Minä en päässyt mukaan.

Yhdyin nimittäin täti Löfbergiin ja hän vei minut heille. Ensin kertoi hän totisuutta teeskennellen kaupungilla kulkeneen kertomuksen tapaan, kuinka me olemme huokealla ostaneet Nurhosen kaupan ja sitten ilosta koko yön juoneet samppanjaa. Myönsin kaikki mitä hän vaan väitti tietävänsä. Mutta sitten hän rupesi vakavaksi. Oli kuullut meidän harjakaiskekkereissä puhutun uuden lehden ohjelmasta, siitä riitaannutun ja koko lehdestä epätoivoisiksi tullun. Täydyin hänelle kaikki tarkasti kertoa.

— Vai semmoista se vaan olikin, häh sanoi. Ja mitäs siinä ohjelmassa mitään epäselvyyttä ja erimielisyyttä voi ollakaan. Lehti tulee tietysti kaikessa olemaan lehtorien lehden ja sen paljaspäisen papinkisällin vastakohta: herättävä ja ruoskiva. Sen pitää kaikille tarvitsijoille antaa niin että paukkuu. Ohjelman ensi kohta pitäisikin kuuluman: niin että paukkuu.

Tätä selittäessään matki rouva kädellään piiskaajan liikkeitä. Me kuulijat nauroimme tädin ohjelmalle ja ilmoitimme pelkäävämme hänen mahdollisesti tässä rupeavan tämän, ohjelmansa toteuttamista harjoittelemaan.

Hilma Raiva oli myös sinä iltana Löfbergilässä. Saatoin hänet poismentäessä kotiin.

Elämä näytti silloin lupaavalta. Olin hyvin toivehikas tuonakin iltana — ja matkalla puhelias Hilmalle. Olinhan juuri päässyt itsenäiseksi työ-alallani, päässyt suoranaisesti yhteiskunnan jäseneksi, niin kuvittelin, sen toimivaksi ja vaikuttavaksi jäseneksi. Kaikki, mitä edessään näki, oli kuin aamuauringon hymyilyä.

Perusteilla oleva uusi sanomalehtikin tuntui olevan kuin meidän jokaisen, kuin minunkin omani. Se tulisi olemaan kuin paimentorvi, joka tässä vanhoillisessa yhteiskunnassa toitottaisi uutta huomenta, huomenta, jolloin nuoret virkeämmät voimat astuvat näyttämölle ja ottavat ohjakset käsiinsä. Tunne, että on yksi nousukkaista, on innostava tunne nuorelle miehelle. En tiedä miltä tuntuu kun nuorena saapi tietää omaavansa rakastettunsa vastarakkauden. En ole sitä kokenut. Mutta minä kuvittelen sen olevan kuin soutelua tyynellä sisälammilla verrattuna siihen mielentilaan, jolloin näkee edessään tulevaisuuden tehtävänsä, ja joka on kuin peräsimeen tarttuneen purjehtijan tunne suurelle merelle lähdettäessä.

Hilma oli yhtä innostunut kuin minäkin. Me puhelimme paljon kaikellaista ja kävelimme enemmän kuin kotiamenoon olisi tarvinnut. Enkä vielä kotona vuoteellanikaan saanut rauhaa ajatuksiltani.