SAUL
Murhenäytelmän mukainen runoelma viidessä näytöksessä
Kirj.
Tuokko [Antti Törneroos]
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia, 45 Osa.
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1868.
Näytetty: L. Heimbürger.
JÄSENET:
Saul, Israelin kuningas. Jonathan, hänen poikansa. Samuel, profeeta ja tuomari Israelissa. David, sankari. Agag, Amalekin vangittu kuningas. Abner, Saulin sotapäällikkö. Joab, | Abisai, | Zerujan pojat, Davidin seuraajat. Asahel, | Abjatar, pappi, Ahimelekin poika. Doeg, Ebomealainen, Saulin palvelija ja salainen neuvon-antaja. Ammiel, eräs kansalainen. Eräs vanha Israelita. Saulin aseenkantaja. Sanansaattaja. Kaksi Sifiläistä tien-neuvojaa. Eräs Amalekilainen nuorukainen. Merab, | Saulin tyttäret. Mikal, | Noitavaimo Endorissa. Pappia, kansan vanhimpia, hovi- ja sotaväkeä, kansaa ja neitoja.
Ensimäinen Näytös.
Ensimäinen kohtaus.
Gilgalissa.
(Sotamiehiä, jotka koroittavat voitonmerkkejä, Israelin vanhimpia, pappeja ja kansaa, joka rakentaa kunniaporttia, eräs vanha Israelita, Ammiel, Doeg).
1:n vanhin (vanhalle Israelitalle).
Viel' eläminen mailla matkustat
Sa vanhus, vaikka sadan vuoden kuorma
Sun hartioitas haudan puolehen
Ruvennut on jo kallistelemaan.
Ma olen kuullut joskus kerrottavan
Miehuuden päivän olleen sulla silloin,
Kun Eli oli ylimmäinen pappi
Ja tuomari — ja siitä aikoja.
Kuin olet vaivat vanhuutesi nyt
Unohtanut ja tänne lähtenyt?
Vanhus.
Oletko kuullut maata kylmempää,
Miss' ilma tuottaa lunta, missä jää
Kuukautta kuusi aallot järvien
Sitoopi? Josko olet kuullut sen,
Niin tiedät kyllä, kuinka keväimen
Tullessa taaskin kaikki virkiää
Ja kuinka tainnoksista perhonen
Elohon uuteen jälleen heräjää,
Kuink' elon henki vihreänä puuhun
Surkastuneesen ilmestyypi julki,
Ja kuinka laulu lankee linnun suuhun,
Jost' äänen sorjan kylmä talvi sulki,
Ja kuinka, sitten maasta rauettua,
Turpeesta nostaa matonenkin päänsä,
Ja kuinka, meren jälleen auettua
Ja järven jätettyä kylmän jäänsä,
Jonk' alla peitoss' oli veden karja,
Ruo'istohon, kun on se viheriä,
Taas kilvan kiitää suuri kalasarja
Iloa ilman ja sen ihmehiä
Ihailemaan ja maata näkemään.
Ja elävää lie tuskin yhtäkään,
Jot uus' ei henki silloin virvottaisi,
Jok' uutt' ei voimaa ruumiilleenkin saisi.
Senlainen kevät meille tullut on,
Se kevät on, kuin tiedät, vapaus,
Jok' ihmiselle niin on verraton,
Kuin kukkaselle päivän kirkkaus.
Ja rauenneet nyt ovat raskahat
Ikeemme, joilla painoi henkeämme
Filistea ja muutkin pakanat.
Jo loppui orjuus ja se häpeämme,
Jok' oli katkerampi kuolemaa.
Nyt rauhassa ja la'in turvan alla
Kukoistaa taaskin armas synnyinmaa;
Ei vääryyden, ei väkivallan halla
Nyt kahlehdi sen hengen vainioita.
Nyt ymmärtänet heikommankin voiman
Keväimen töitä käydä mainioita
Tarkastamahan. Vielä kerran soivan
Ma kuulla toivoin vapauden äänen
Ehk' aik' ei pitkä, joksi tänne jäänen
Sen sointoisuutta kuulemaan. Kun kauan
Ma olen elämätä syksyistä
Vaan viettänyt, niin otin matkasauvan
Ja läksin katsoon kevätpääskyistä.
1:n kansasta.
Tosiaankin, se vanhus puhuu asiat paikoilleen. Siitä ei kauan, kun meillä oli sellainen orjuuden, vääryyden ja väkivallan aika. Muistathan, missä alennuksen ja häväistyksen tilassa olimme joku aika sitte ja turvattomat kuin lampaat, kun ei meillä ollut puolustus-aseitakaan, sillä Filistealaiset olivat ne ryöstäneet meiltä ja hävittäneet pajatkin. Tarpeellisimmat työkalutkin meidän täytyi mennä Filistean pajoihin teroittamaan ja saimme siellä kärsiä pilkkaa ja rääkkäystä. Muistanet myös, kuinka Saulin ensimäisessä kahakassa Filistean kanssa kaiken kansan kädestä ei löydetty miekkaa eikä keihästä; ainoastaan kuninkaalla ja Jonathanilla olivat nämät aseet, joista sitte vapaus läksi Israelille.
2:n kansasta.
Niin, se aika oli sellainen, että sitä muistellessa nävyn tuli poskia vielä polttaa. Katsopa tätä kirvestäni. Se on omien takojien tantereella tehty. Tulkoonpa nyt joku Filistealainen sitä ottamaan, niin saakeli soikoon! saa otsallansa tuntea, että se on kalu, joka kelpaa.
1:n vanhin.
Kiireesti, miehet! muuten keskoiseksi
Jää työnne saapuessa sankarin.
Kuningas tänne voittokunniassaan
Uroinensa jo kuuluu kulkevan.
Ei portin sovi olla vaillinaisen,
Kun täydellinen onpi kunnia:
Se täyttää kaikki Israelin ääret
Ja kaikuu niiden ulkopuollakin.
Ei löydy kieltä, joka kieltäis sen.
Nyt tällä haavaa Amalekilaisten
Tuhannet kielet jähmettynehet
Myös kunniata Saulin kuuluttavat.
2:n kansasta.
No, no ystävä! Hätäellen ei kunnon työtä tehdä. Portin pitää tulla korkeaksi ja avaraksi, ja siihen aikaa tarvitaan. Ei, "nostakaatte portit päänne, ja ovet korkeentukaat kunnian kuninkaan mennä sisälle". Eihän "kunnian", joka "täyttää kaikki Israelin ääret ja kaikuu niiden ulkopuollakin", tarvitse eikä sovi tunkeimalla ahtaasta portista Gilgaliinkaan kontata.
3:s kansasta.
Ken lienee tuo kavalan näköinen mies, joka tuolla puiden varjossa kurkistelee?
Ammiel.
Jumal' avita! Doeg, pirun sikiöhän tuo onkin. Olonja täällä ennustaa tapahtuvan jotakin koiramaista. Doeg, mitä hiiden käteen siellä varjossa kuhnustelet? Tule näkyviin, mies, pelotta ja näytä naamasi, jos kohtakin hävyllä ja pahalla omatunnolla. Ei täällä sulle hirsipuuta vielä pystytetä, jota kumminkin toivon kohta saavani sulle nostaa. Jalo kuninkaamme, joka Israelista hävitti kaikki velhot, noidat ja muut perkeleen palvelijat, ei suinkaan sinua, sen likimäistä ystävää, säästä. Kuultuaan konnatyösi hän mielellään lahjoittaa kunniaksi sulle korotuspuusta vaikka viisikymmentä kyynärää, lähettäin samalla sielusi Gehennan syvimpiin kammioihin. Hän on oikeuden mies ja suopi varmaan perkeleellekin, mikä perkeleen on. Silloin, Doeg, sinussa toteentuu vanha sananlasku: "joka yletään, se aletaan, ja joka aletaan, se yletään".
Doeg.
On hauska nähdä sua elävänä
Viel' elävitten laitumella.
Ammiel.
"Eläimitten laitumella"! Kirottu kompeilija, sanasi kimmoi itseesi. Mikä eläin olet itse "laitumella"? Jos tunnet luontokappaleen käärmettä häijymmän, tunnet itsesi.
Doeg.
Hah, hah! Se mies laskee sukkeluuksia niin paksuja kuin se kallo, josta ne lähtevät. Kun elävät täällä ovat silmissäsi eläimiä, mihinkä luokkaan eläintiedossasi luet kuninkaasi, joka kohta myös on tällä laitumella.
1:n sotamiehistä.
Uskallapas vaan, kurja, kuningasta parjata!
Doeg.
Tuon pöllöpään sanojahan vaan punnitsin.
3:s kansasta.
Jotakin pahaa lie Doeg sulle, Ammiel, tehnyt, kun kohta nähtyäsi hänen jouduit vihan vimmaan.
Ammiel.
Ilkeytensä tunnen perin pohjin. Hän, muukalainen Edomeasta, häpäisee ja pilkkaa kaikkea, mitä Israel kunnioittaa ja pyhänä pitää, milloin vaan voi tehdä sitä rangaistuksetta. Ma asuin naapurinansa siihen aikaan, kun Samuelin pojat, Joel ja Abia, olivat tuomarina Bersabassa. Jokainen tietää, kuinka silloin, Samuelin jo vanhettua, oikeutta Israelissa poljettiin.
1:n vanhin.
Jaa, silloin oli aika ahneuden,
Se tuomioista poisti oikeuden;
Ja maassa silloin vääryys vallitsi,
Se tuomareinkin henget hallitsi.
Vanhurskas oli miltei hukkumassa,
Kun jumalaton eli hekkumassa.
Sill' oli silloin valta avara,
Joll' oli rikkaus ja tavara;
Ja joka lahjat tuomareille antoi,
Hän oikeuden kukkarossaan kantoi,
Vaan köyhä kärsiä ja surkeutta
Eik' etsienkään saanut oikeutta.
Näin Herran laki silloin poljettiin,
Totuus kun tuomioista suljettiin.
Nyt, Herran kiitos, kuningas on meillä,
Hän tuomiten käy oikeuden teillä.
Jo loppunut on vääryydeltä valta
Ja onnen päivä jumalattomalta.
Kun johtuu mieleen aikain näiden muisto,
Käy kirkkaammaksi kunnian sen loisto,
Joll' oikeus valaisee kuninkaamme,
Jonk antoi Herra turvaks' isänmaamme.
Ammiel.
Aivan oikein lausuttu, kunniallinen isä! Vääryyttä sain minäkin kyllä kärsiä juuri tuon Doegin kautta. Hän oli kavaluudella päässyt profeetan poikain ystävyyteen. Monta lihavaa oinasta ja härkää vei hän silloin vääryydellä ja väkivallalla minulta yhteiseltä laituimelta, luottaen tuomarien suosioon ja niihin runsaisin lahjoihin, joita hän riistämästänsä tavarasta heille kantoi. Lahjoillaan käänsikin hän tuomarein mielet ja saattoi vääryyden oikeudeksi.
Doeg.
Parjausta, pelkkää parjausta korkeata esivaltaa kohtaan, jota soimaus enimmäksi koskee. Minä otin, mitä katsoin oikeudekseni ja maan tuomaritkin sitte siksi vahvistivat. Mitä tämä kiukkusisuinen parjaaja sanoo lahjoiksi, ei, hyvät ystävät, olut muuta, kuin uhriksi vietyjä lihakappaleita. Hän, saivaren-nylkijä, ei olisi oinaistansa saparoakaan raaskinut panna uhriksi, kun minä sitä vastaan kannoin kokonaiset takajalat pappi-tuomarein käsiin. Eikö se ollut ikäänkuin Herran sallimusta, että eläimet tulivat minulle omaksi? Josko papit sitte kuluttivat Herran kunniaksi ne makeana hajuna tai makupaloina, ei ole minun asia. Mitkä olemme me, miehet mitättömät, tutkimaan ja tuomitsemaan pyhien pappien uhri-oikeuksia ja -tapoja.
Ammiel.
Pilkkasi, koira, kyllä ymmärrän. Rosvo olet, sen rohkenen kaikille julistaa ja voin kuninkaallekin todistaa.
Doeg.
Haikean mielesi lohdutukseksi saan ilmoittaa, ettei sulta sinä ilmoisna ikänä puutu sarvi-eläintä. Abia, nuorempi parjaamistasi tuomareista, piti juuri samaan aikaan nuoren ja lihavan vaimosi kanssa siitä hellää huolta. Tuskin uskot, millä lämpimällä lemmellä he Bersaban pensastoissa iltavarjolla peitettyinä keinottelivat, ettei Ammiel ystävänsä koskaan tulisi olemaan sarvinaudatta. Milloin härkä tai oinas sulta katoo, tee näin: mene lähimmän lammikon reunalle, kyykisty suin veteen, niin silloin kohtaa sinua sellainen sarvijaakko, jonka rinnalla suurinkin härkä on vaan vasikan vertainen.
1:n kansasta.
Miestä en tarkoin tunne, mutta hävyttömältä heittiöltä hän näyttää.
1:n sotamiehistä.
Pidä puoles, Ammiel, muuten hän suunsa sauvalla pieksee sinun pahan-päiväiseksi.
Ammiel.
Te kuulette, Israelin miehet, kaiken hänen pilkkansa ja hävyttömyytensä. Olkaatte minulle todistajat kuninkaan edessä. Vielä tänä päivänä rukoilen kuningasta kallistamaan korvansa valitukselleni. Se olisi häpeäksi Israelille, jos sellainen konna saisi elää Herran kansan keskellä.
Doeg.
Te'e niin, ystäväiseni. Tähänkin annan sulle hyvän neuvon. Mennessäsi kuninkaan luo ota mukaan vaimosi, jonka posket vielä hehkuvat ja silmät säkenöimät. Jos Saul on vähänkin sukuunsa, Benjaminiin, vaikuttavat punaiset posket ja säteilevät silmät hänessä enemmän, kuin, luulosi mukaan, naudan-jalat tuomareissa. Kenties saat sarvesi kullatuksi kuninkaallisessa loisteessa.
Benjaminin sotamies.
Selitä, kirottu, sanasi, muutoin paikalla pääsi halkaisen.
Doeg.
Eläköön urhous! Hillitsehän sentään sankar-intoasi edes siihen määrään, mihin sotatantereella olet tottunut. Mieleeni muistuivat Benjaminin lasten kummalliset naimaseikat tuomarein aikana, erittäin se mielestäni vähän törkeä naimiskauppa, jota Gibean sulhot hieroivat levitan jalkavaimon kanssa — niinkuin sanat seisovat ylöskirjoitettuina Tuomarein kirjan —
Benjaminin sotamies.
Emme ansaitse miehiksi mainittaa, jos kauemmin kärsimme tuon kirotun pilkkaamista. Tukitkaamme pilkkaava suunsa iäksi.
(Sotamies, Ammiel ja moniaita muita lähtevät Doegia ahdistamaan, mutta kohtaavat tiellä 2:sen kansan vanhimman, joka nyt tullessansa esiin hillitsee heitä).
2:n vanhin.
Mi meteli se, joka pauhaa täällä
Ikäänkuin koski tyyneelläkin säällä?
Maan täällä rauhan vallass' oleman
Nyt pitäisi ja ilman kaikuvan
Vaan riemun äänist? eikä kirouksen.
Viel' ettekö te tiedä siunauksen
Ja onnen aamun meille koittaneen
Ja sankarimme Saulin voittaneen
Tuon Amalekin julman hallitsijan
Ja kansan, joka Herran palvelijan
Mooseksen aikoin' Israelin kansaa
Jo ahdisti ja kadotuksen ansaa
Viritti isillemme korven tiellä,
Kun kotimaatta kulkivat he vielä.
Ei ollut silloin ainoa se kerta,
Kun janosi hän Israelin verta;
Vaan Herran kansaa aina siitä asti
Kätensä usein painoi raskahasti.
Mut eripurainen ja tyhmä kansa
Unohtaa riemunsa ja kunniansa.
Työ mainioinkin halvaks sille näyttää,
Jonk' kaiken mielen riidan-henki täyttää.
Se luulo mulla aina ollut on,
Mist' ilon löydät, siellä sovinnon.
Jos, niinkuin uskon, luulossan' on totta,
Ei tosi ole riemu sovinnotta.
Kun keskinäinen viha teissä vielä
Asuupi, ette oikealla miellä
Iloitse Israelin kunniasta
Ja isänmaanne onnest' armahasta.
Ja onko voitto, jonka Saulin kalpa
Sai, kunnianeen teistä niin nyt halpa,
Ettei se, nyt kun uutena se loistaa,
Voi hetkeks' eripuraisuutta poistaa?
Ei tietä kunnian voi kansa käydä,
Sydäntä jonk' ei maine moinen täytä.
Ei maa se kasva riemun kukkia,
Jok' onpi täynnä viholaisia;
Ja kansa, jok' on riitahengen orja,
On sankar'töihin saattamaton kurja.
Ammiel.
Sanasi ovat aivan oikeat, mutta tänne sopimattomat. Erehdyt, jos luulet täällä kansariitaa löytäväsi. Ainoastaan me muutamat tahdoimme kurittaa tuota kelvotonta miestä, joka hävyttömästi parjasi kuningasta ja kaikkia kunniallisia ihmisiä. Siitä syntyi pieni melske, joka lienee vähän pahalta kuulunut teidän arvollisiin korviinne. Ei vaaraa sen suurempaa.
2:n vanhin.
Sa olet ollut aina rauhan mies,
Ja ennen aina, Ammiel, sun näin
Niin lauhkeana, kuin se lammaslauma,
Jot' omanasi kaitsit, kulkevan,
Vaikk' aika oli silloin vallaton.
Nyt nyrkilläsi etsit oikeutta,
Kun loppunut on maasta nyrkkivalta.
Jok' ennen luullut oisi vihan vimman
Sydämehesi voivan syttyä,
Hän verenhimon olis uskonut
Myös lammastesi luonnoss' asuvan.
Tää itsevaltaisuutes', ystävä,
Häpäisee maamme oikeutta vaan.
Ei, asiasi anna haltuhun
Kuninkahan, kyll' oikeuden saat
Ja tuomion.
Ammiel.
Se aivan oikein on.
Nyt sua, Doeg, käsken kaikkein kuullen
Etehen kuninkaamme oikeuden.
Doeg.
No olkoon niin, se munkin tahton' on.
(Itsekseen).
Mä tyhmin tein, kun annoin kurjan tuon
Vietellä itsen' ilni antamaan
Nyt katkeruutta, mitä mielessäin
Salassa olen kauan kantanut.
En kadu sitä juuri peläten,
Min rangaistuksen tahi tuomion
Vois' antaa mulle varjokuningas
Saul, Samuelin palvelija-parka.
Jos tietäisivät nämät kurjat miehet,
Jotk' ylpeilevät Saulin kunniasta,
Min tiedän mä ja mitkä temput täällä,
Viel ennen aurinkoisen laskemista
Saul, narrein narri, saapi koitella.
Ei raukan mieli taida tuomioihin
Päivällä tällä liioin pyrkiä;
Häll' itsellä on täällä tuomarinsa.
Benjaminin sotamies (2:selle vanh:lle).
Nyt, vanhus, sulle tahdon lausua
Sanoja muutamia nuhteistasi.
Sa soimaat meitä halpamielisiksi
Ja sankar'-töihin saattamattomiksi,
Kun keskinäisen riidan vallinneen
Nyt luulit meissä päivälläkin tällä,
Jok' Israelille on ilohetki.
En neuvoisi ma miestä nuorempaa
Sun soimauksiasi kertomaan;
Ei välttäisi hän palkkaa parjaajan.
Vaan vanhuutes' on sulle valtuuskirja,
Niin luulet varmaan, jonka valalla
Voi soimauksiakin syyttä tehdä
Ja nuhdesaarnoillasi viisastella,
Jos sopiva on aika tahi ei.
Vaan ällös siihen liioin luottako;
Ei valtaa löydy maassa ääretöntä.
Kutk' olivat ne, jotka Amalekin,
Kuin Filistean ennen, äsken löivät?
Ne olivat sen kansan lapsia,
Jok' urhotöihin niin on "saattamaton",
Joka ei voi käydä kunniankaan tietä!
Vaan paitsi muita vanhain vikoja
Vanhuutta vaivaa myöskin sokeus,
Ett' aika, jonka töihin, rientoihin
Hän riutuvine voimineen ei pysty,
On hänen nähden musta, pimeä
Ja tyhjä töistä niinkuin synkkä yö.
Ei sokeuttaan tunne kurja hän,
Ei tiedä, että pimeyden peite
Varjostaa hänt' eik' ajan hartioita.
Vaan nuoruutensa aika mielestään,
Se jalouden oli aamuhetki!
Kah, silloin löytyi kuntoa ja silloin
Käetkin kunniata kukkuivat;
Vaikk' olisi se aika sellainen,
Kuin vedenpaisumuksen aika, ollut
Niin täynnä syntiä ja saastaisuutta.
2:n vanhin.
En menoja ma aikain menneitten
Nyt kiitellyt, kun lausuin vahingosta,
Min tuottaa maalle eripuraisuus.
Se toimet poistaa mielist' ylevämmät.
Myös kunniast' iloitsin aikamme.
Vaan antaa sulle järjen käsitystä
Ei hyväks' ole Herra hyvä nähnyt.
Ja minäkin nyt sulle, nuorukainen,
Myös antaa tahdon neuvon tärkeän:
Pois lauseistasi jätä uhkaus,
Ei miehelle se kykemättömälle
Parempi ole narripukua.
En osuettas tiedä kunniasta,
Vaan seuraksesi suonut kumminkin
Äpärälapsensa on kunnia.
Se lapsi on, kuin tiedät, ylpeys.
Doeg (itsekseen).
Viel' ovat vienot tuulen vihurit,
Vaan mielikseni niistäkin voin nähdä,
Ett' ilma myrskyinen on nousemassa.
Ja toivossa nyt sitä odotellen
Täss itsekseni seison vihellellen.
Hyyyh! Paisu sää ja ilma raivoudu,
Ja kahleistansa pääskööt tuulen henget!
Maan kaiken peittäköhön synkeys,
Niin paksu kuin Egyptin pimeys!
Kah, tuolta saapi tuuli sytykettä.
Tuolt' astuu tänne Judalaisten vanhin,
Mies pöyhkeimpiä pöyhkein. Hän ei suinkaan
Hiljaisten joukkoon kuulu maamme päällä.
No, annas ääntä!
Judan vanhin (tultuaan).
Herran rauha teille!
Kansa.
Ja sulle, isä!
Doeg (itsekseen).
Olkoon perkeleille Myös rauha suotu silloin kun on teille!
Judan vanhin.
Mä leirin läpi kuljin soturein
Ja eloansa hetken tarkastelin.
Siell' ilo-äänet kaikuivat ja siellä
Hupaista voiton juhlaa vietettiin;
Teurasta tehtiin, keitettiin ja syötiin,
Viinoilla sydämiä virvoitettiin.
Siell' olivat niin runsaat liharuoat,
Kuin olisivat olleet kaikki koossa
Egyptiläisten lihapadat heillä.
Mist' olette ne herkut kaikki saaneet
Ja runsauden juhlavarojen?
Benjaminin sotamies.
Ne miekall' ovat kaikki ansaitut,
Ja Amalek sen kestin kustantaa,
Jonk' kanssa sun ei ole tekemistä.
Judan vanhin.
Tuo sanojesi tuima tiuskaus
Jo ilmoittaa, ett' omatuntonne
Ei puhdas ole herkkuin nautinnassa.
Ma arvoisuudeltasi kysyä
Viel' uskallan nyt: onko tosi se,
Mink' äsken kuulla leirissänne sain
Ett' elävänä Agag vielä on
Ja ystävyyttä Saulin nautitsee?
Benjaminin sotamies.
Se totta on.
Kaikki.
Eloss' on Agag vielä!
Benjaminin sotamies.
Vaan vankina.
Judan vanhin.
Saul Herran käskyn sai
Profeetan, pyhän Samuelin, kautta,
Ett' yhtäkään ei Amalelilaista
Hän säästää saisi jättäin elohon,
Ei vanhaa vaipuvaist', ei nuortakaan
Kukoistavaista elon aamu-koissa,
Ei miestä miekan kantajata eikä
Kehdossa liekkuvaista lastakaan.
Myös kuulin, kuinka käskyn Samuel
Saulille antoi hukuttamahan
Karjankin kaiken Amalekin maalta
Ja tekemään sen maan niin autioksi,
Ett' äänt' ei voisi kuulla kukonkaan
Maan-ääriltä tään kansan kirotun.
Näin kiivas kävi käsky Herralta.
Ja kuitenkin on Agag elävänä
Ikäänkuin uhaks' Israelin Herran;
Vaikk''Agag oli kirottuiden pää,
Siis likimpänä Herran koston tulta,
Joll' uhkasi Hän Amalekin kansaa.
Ja karjalla, jok' oli turmioon
Jo tuomittuna, tyydytätte nyt
Te himojanne hekkuvaisia.
Benjaminin sotamies.
Kentiesi jälleen Herra käskyn on
Profeetan Saulin kautta antanut
Kun kaikki tiedät, myöskin tietänet
Profeetain joukoss' olleen Saulinkin
Ett' elohon sais' Agag vielä jäädä.
Kun kuningas on Saul, on hällä valta
Vankeinsa kanssa, jotka miekallansa
Hän voittanut on, tehdä kuin hän tahtoo.
Ja karjan kanssa sekä tavaran,
Jotk' omiamme miekall' ansaituita
Nyt ovat, valta meill' on menetellä
Kuin tahdomme. Te karjalaumojanne
Levossa kaitsette ja peltojanne,
Joist' usein ennen vihollinen viljat
Poroksi poltti taikka turmeli,
Te viljelette, viljat korjailette;
Me hengellämme teitä suojelemme.
Ja kuitenkin te häpeäksi meille
Ja itsellenne meitä tahtoisitte
Niin kohdella kuin jahtikoiria,
Jotk' eivät saamastansa saalihista
Osaksens' ottaa muuta saa kuin sen,
Mink' antaa heille metsämiehen armo.
Ma olen valmis henken' antamaan
Edestä onnen armaan synnyinmaan,
Vaan kunniasta teitä puolustella
En käsiänne tahdo nuoleskella.
Ma tahdon ennen olla sitä vailla
Kuin käskyjänne käydä koiran lailla.
Min miekalla ja verelläni voitan,
Sit' omanani puolustaakin koitan.
Kuin kotihinne leipää syömään jäätte,
Olkaatte viisaat, siihen tyytykäätte,
Mink' aikaan saa ja työllänsä se voittaa,
Jok' edestänne vaivat, vaarat koittaa.
1:n papeista (3:nelle ja Judan vanhimmalle).
Tää kuuluu kaikki sangen kamalalta.
Minusta näyttää niinkuin miekan valta
Nyt olisi jo maassa paisumassa
Ja kuuliaisuus se jo loppumassa,
Joll' ennen kuultiin Herran käskyä.
Ei pidetä nyt pappein säätyä,
Kuin ennen, Herran tahdon saarnaajina.
Maailmallinen valta tuomarina
Nyt tahtoo olla sulle, Israel!
Ja näkijämme pyhä Samuel
On halveksittu. Herra Saulin mieltä
Varjelkohon tält' erhetyksen tieltä!
3:s vanhin.
Sä sydämeni mietteet kätketyt
Nyt ilmoitit. Jo kauan huomanneeni
Muutoksen Saulin mielessä ma luulen.
Ei noudata hän Herran neuvoja
Niin hartaasti kuin ennen. Mahtavuus
Ja ruhtinainen valta rientons' on,
Kun pakanoitten ruhtinasten kanssa
Hän ystävyyttä rakentaa ja etsii.
Ei oikeuden tunto ylevä
Niin ole hällä kuin se oli ennen.
Hän ennen poikansakin Jonathanin
Jo kerta kuolemaankin tuomitsi,
Kun tämä, ehkä tietämättänsä,
Sodassa Filistean rikkoi vastaan
Isänsä kieltoa, ja tuomionsa
Hän olisikin toteuttanut,
Jos vaan sen kansa oisi sallinut.
Ja kuitenkaan ei miestä rakkahampaa
Hänelle eikä kansallensa ollut,
Kuin Jonathan, jonk' urhouden kautta
Löi Filistealaiset Israel.
Nyt Agagin hän jätti henkihin,
Jonk' itse Herra kuoloon tuomitsi.
Judan vanhin.
Vast' onnen päivä silloin meille koittaa,
Kun ennustusten jälkeen Juda voittaa
Itsellens' Israelin valtikan.
Joku kansasta.
Kuningas lähenee, jo torvet soivat
Ja soiton helinästä leiri kaikuu.
Toinen kohtaus.
Samalla paikalla.
(Edelliset. Saul, vangittu Agag, Abner ja osa sotaväkeä tulevat torvien soidessa ja leirin kaikuessa riemuhuudoista).
Kansa.
Kuningas eläköön, Saul eläköön,
Siunattu Herran, voiton sankari!
Saul.
Herralle kiitos! Hänen voitto on
Ja kunniakin; ase kelvoton
Vaan armottansa olisin ma ollut.
Häneltä apu teille nyt on tullut.
Siis kiittäkäätte Herraa, Herran kansa!
Hän Jumalanne taas ol' armossansa.
Vanhus.
Suo, sankari nyt, voittojuhlanas
Mun kauttan' aikain kantaa menneitten
Sun etehesi kiitoksen, ett' onpi
Sun urhoutesi ja Herran armon
Kautt' Israel nyt alhaisuudestansa
Taas koroitettu siihen kunniaan,
Jonk' oli Herra hälle määrännyt,
Jos käskyjä hän Herran noudattaisi.
Ja riemuiten ma haudan partahalta
Nyt lähden tietä kaiken maailman,
Kun Israelin kunnian sain nähdä.
Ain' omaksi suo, Herra Zebaoth,
Se kansalles' ja johtajallensa!
Saul.
Se totta on, Hän näihin aikoihin
On kurittanut kansaa syntistä.
Vaan myöskin, vanhus, tätä ennenkin
Sä todistajan' olet saanut olla,
Kuink' altis on hän kansans' apuhun,
Kun katuen se etsii häntä vaan.
Sa olet kuullut, varmaan nähnytkin
Työt suuret, jotka jalo Samuel
Sai Herran voimall' ennen aikahan.
(Vanhus lähtee).
Benjaminin sotamies (muutamain muiden kanssa kuninkaan eteen astuen).
Kun kuninkaaksi ennen Gilgalissa
Sa valittiin ja valtaan vahvistettiin,
Jok' oli Herran kuin myös kansan tahto,
Niin monikahta Belialin joukko
Sun syntyäsi halveksien lausui
Sanellen: "Saulko meitä hallitsisi".
Nyt kuninkuuttas' aik' on heille näyttää
Sa herrauttas, heitä rangaisten
Kuin alamaisiasi niskureita.
He hengellänsä häväistyksensä
Nyt maksakoot; jos niin on tahtosi,
He kuolemansa kohta saavuttavat.
Ammiel (kuningasta lähestyen).
Nyt tällä haavaa poika Belialin
Yks onpi täällä, Doeg nimeltä,
Maast' Edomean, muukalaisna täällä
Hän kulkenut on kansan keskellä.
Ei Jumalata eikä kuningasta
Hän kunnioita, kirotulla suulla
Hän kuninkuuttas' äsken parjaili,
Ja sen hän teki ilmi kansan kuullen.
Vääryyden teitä hän on kulkenut
Ajoista asti vanhan Samuelin.
Ja vääryyttänsä olen kärsinyt
Mä monta kertaa. Herra kuningas,
Et sallia voi häijyn parjaajan
Viel' Israelin maita matkaavan.
Saul.
Ei pidä, veljet, kuolon julmuuden
Nyt tätä päivää töillään himmentämän,
Joll' Israel sai Herralt' autuuden
Ja kunniansa näki ylenemän.
Ja pilkkaajien kaikki parjaukset
Jo itse Herra saatti häpiään,
Kun vihollisten ylpeet aikomukset
Hän miekkani soi tyhjäks' tekemään.
Ma kunnioitan armoans' sen verran
Ett' oman koston' annan haltuun Herran.
(Kansa ilmoittaa suostumuksensa riemuhuudoilla).
1:n papeista (3:nelle vanhimmalle).
Voi tyhmä kansa sekä sokea!
Et ymmärrä sä, että armotöissä,
Joit' oikeuden polkemalla tehdään,
Vaan paljasta on itsevaltaisuutta.
Agag.
Saul, onnen lapsi, sodan lemmetyinen!
Nyt suurentaa voit kansas' suosiota,
Jok' kannattaja korkeutes on,
Tukena jonk' ei suku ruhtinainen
Eik' kuninkainen synty ole sulla,
Jos uhriks' annat heille henkeni,
Jok' arvonsa on kaiken kadottanut.
Tee niin, ja kunniasi kaikuvan
Saat kuulla kaiken Israelin suusta.
Mä sitä pyydän. Meille kummallekin
Se voitoks' onpi. Kuolemaa en pelkää.
Se elämä on raskas, arvoton,
Jot' orjan kahleiss' eläminen on
Tai vangin.
Saul.
Mielesi ma katkeruuden
Voin ymmärtää, se aivan luonnollist' on.
Tää kosto oli Israelin Herran.
Hän kansalles ja sulle kunniansa
Näin kostaa tahtoi, jota poljitte.
Ja kuinka turhat ovat jumalanne
Ne, joihin kuitenkin te turvasitte,
Hän näyttää tahtoi. Herran sulle toivon
Sen voiton suoman onnettomuudessas,
Ett' etsimähän opit häntä täällä
Ja tuntemahan vankeutes maalla.
En henkeäsi pilkaks' armahtanut.
Vaan sielusi lie liian rasitettu
Ja rauhaa kauan kaivannut.
(Muutamille sotamiehille).
Te miehet
Tie ruhtinaalle näyttäkäätte sinne,
Miss' asunto on hälle valmistettu
Kuin arvonsa on —
(Agag lähtee muutamain sotamiesten seurassa).
Kolmas kohtaus.
Samalla paikalla.
(Edelliset. Samuel astuu esiin kolkolla katsannolla, jonka nähdessään Saul ensin hämmästyy, vaan rohkaisten mieltänsä käy kuitenkin häntä vastaan-ottamaan).
Saul (itsekseen).
Samuel on täällä!
Tuo katsantonsa kolkkous ei suinkaan,
Mi merkitys sill' olla mahtaneekin,
Voi hyvää mulle ennustaa; se synkkä,
Kuin salamoita täysi ukonpilvi,
On.
(Samuelille).
Terve, Herran uskollisin mies
Ja siunattu! Ma Herran käskyn täytin,
Kun Amalekin perikatohon
Nyt hävitin.
Samuel.
No, mitä merkinnee
Se lammasten ja karjan määkynä,
Jonk' äsken kuulin käyden leirissänne?
Saul.
Ne kans' on tuonut Amalekin maalta.
Hän karjast' otti kaikkein parhaimmat
Ja uhrata ne aikoi Jumalalle.
Muut saatimme me kaikki häviöön.
Samuel.
En käskyjä ma Herran tarvinne
Nyt muistutella sulle uudestaan;
Ne kyllä tunnet, vaikka hylkäsit.
Ehk' oma valtasi ja kunnias
Nyt suuremmasta arvost' ovat sulle,
Kuin Herran sana, salli kuitenkin
Mun kertoa, mit' Israelin Herra
Mun kanssani on puhunut tän' yönä.
Saul.
No, puhu.
Samuel.
Eikö ole näin? Kun halpa
Viel' arvos' oli itse nähdäksesi,
Sun Herra nosti Israelin pääksi,
Kansansa kuninkaaksi koroitti.
Ja silloin vakavalla mielellä
Kun kunnioitit Herran käskyä,
Hän henkens' antoi tulla päällesi
Ja salli töitä sankarein sun tehdä.
Niin Edomin, Moabin, Ammonin
Kuin Filistean kansat ja muut kaikki,
Jotk' ahdistivat Israelia,
Hän antoi miekkas' voittaa voimallaan.
Ja viimeiseksi täst' hän sun mennä
Ja hukuttaa kaikk' Amalekin maalta
Eik' kirotuiden karjojakaan säästä.
Miks' et nyt kuullut Jumalasi ääntä,
Vaan itses annoit saaliin puolehen?
Saul.
Jos uhratakseen kansa säästikin
Paraimmat lampahista kirotuista,
Ma Herran tahdon täytin kuitenkin,
Kun kuoletin kaikk' Amalekilaiset.
Vaan kuninkaansa jätin elohon
Ja hänen tänne vangittuna toin.
Hän aseheton, voimaton on mies,
Jok' Israelille ei vahingoksi
Voi tulla, jos hän hengissäkin on.
En kurjaa henkeä mä armon Herran
Hält' uhriksensa usko vaativan.
Jo kylliksi on Agag kuritettu,
Ja kurjuuttansa säälien mä hengen
Hänelle mitättömän lahjoitin.
Samuel.
Et tunne Israelin Jumalata,
Halaavan hänen enemmän jos luulet
Sun poltto-uhriasi lihavata,
Kuin että tarkoin Herran äänen kuulet.
Ja otollisemp' oinaan lihavuutta
On sydän, jon Hän löytää kuulevaksi.
Hän silt' ei kärsi vastahakoisuutta,
Jonk' asettanut toteuttajaksi
Hän tahtons' on. Kaikk' uhriteurastus,
Min jumalaton Herralle voi tehdä,
Vaan Herran silmissä on kauhistus,
Jot' ei Hän voi vihastumatta nähdä.
Jos käskyjäns' et tahdo totella,
Et Herraa taida oikein palvella.
Kun näytät Hälle vastahakoisuutta,
Niin silloin seuraat epäjumaluutta.
Jok' ei työns' ohjeit' ota Jumalalta,
Sen jumalana om' on mielivalta.
Kuink' ihmistaito onpi soennut,
Kun korjaamaan se Herran tuomioita
On tunteittensa jälkeen ruvennut,
Kuink' oikeuskaan siit' ei suinkaan voita,
Sen seliin työlläs äskeisellä näytit.
Ett' imeväist' et lasta säästänyt,
En moiti, siinä Herran tahdon täytit;
Vaan Agagin ett' olet päästänyt
Kourista kuolon, vääryys oli suuri,
Sill' Agag, ollen päämies Amalekin,
Myös oli kaikkein kärsimysten juuri,
Jotk' Amalek toi maalle Israelin,
Hän koston kaiken ansaits' ankaruuden,
Kun syyllisin hän oli syyllisistä;
Vaan pilkaksi teit Herran oikeuden,
Kun koston sijaan sulta säälimistä
Hän sai. Vaan vielä töistäs' laupeuden
Saat koston Amalekin jäännöksistä:
Näin Herran sana kuului mulle yöllä,
Ja sanansa hän aina täyttää työllä:
Tään kansan, joka Herran kunniaa
On pantu ilmi tuomaan ihmisille,
Pois pitää pakanat ne hukuttaa,
Jotk' esteen' ovat Herran päätöksille.
Ei kuolevaisen pidä tarttuman
Parannustöillään Herran tuomioon.
Hän kansan, jossa synnin karttuvan
Alati tietää, saattaa turmioon
Jo päätti iankaikkisuudesta. —
Kun Herran mieliksi et hallinnut,
Päämiehen kansalleen Hän uudesta
On sydämensä jälkeen valinnut.
Ei valtakuntas ole seisovainen,
Hän kruunuas' ei suo sun kauan kantaa,
Hän miehen, jok' on Hälle kuuliainen,
On etsinyt ja sille kruunun antaa.
Saul, murhehtien luotas' erkanen,
Ja mieleni käy aivan raskahaksi,
Kun nuoruutesi aikaa muistelen,
Kuink' olit Herrallesi rakkahaksi
Jo tullut silloin. Kuinka muuttuneeksi
Nään kohtamme nyt: perimisestään
Hän luovutti sun, kun sun suuttuneeksi
Hän käskyjänsä näki täyttämään.
Kun silmäsi loit korkeutta kohti,
Ne kruunus' ensin nähdä kerkesivät
Ja, mieltyin loistoon, joka siitä hohti,
Sielt' etsimästä Herraa herkesivät.
Ei tullut mielees' että kruunus' kulta,
Sen kantajalle jos ei Herra suo
Voimaansa, valkeuttaan, vaan on multa,
Mi kantajalleen vaivaa, tuskaa tuo.
Saul.
Ma sulle, jonka hurskaan sydämen
Ain' uskolliseksi on Herra nähnyt,
Nyt tunnustan, syvästi katuen,
Ett' olen synnin Herraa vastaan tehnyt.
Ma kurja heikko kansaa pelkäsin
Ja ääntänsä ma kuulin turhamaista,
Näin Herran sanan pyhän hylkäsin
Ja laeistansa luovuin vanhurskaista.
Jos anteeksi tää synti vielä kerran
Suotaisiin mulle, kaiken voimani
Mä pyhittäisin palvelukseen Herran,
Näin näyttäin Hälle parannustani.
Samuel.
Jos oikeata kannat katumusta,
Sen töilläsi sä vielä taidat näyttää.
Ja kuulemattomuutes pahennusta
Voit parantaa ja Herran tahdon täyttää.
Oletko valmis tätä tekemähän?
Saul.
Ma voimani kaikk' täyttää tahdon tähän.
Samuel.
Suo Agagin nyt tulla esihin.
Saul (teeskennetyllä kiireellä muutamille sotamiehille).
Nyt kiirehtien käykää leirihin,
Sielt' Agag tuokaa tänne.
(Itsekseen).
Jotakin,
Kun onnettoman muistin Agagin,
Ma tapahtuvan kauheaa tääll' luulin
Jo ennenkuin tuon uhka-äänen kuulin.
Mit' aikonee hän Agagille nyt,
En ajatellakaan ma uskalla,
Vaan varmaan saan, kun hetk' on päättynyt,
Sen vielä tuta sielun-tuskalla.
(Agag vartioittensa seurassa astuu rohkeasti Samuelin eteen).
Agag (Samuelille).
Ken lienet sä ja mitä aikonet,
Jonk' katsannos' on kuolon uhkaus?
Pois paennut mult' on sen kauhistus;
Sa mua turhaan sillä uhkailet.
Ei kuninkahan armo-lupaus
Se ole, josta sain tään rohkeuden;
Se Amalekin oli lankeemus,
Mi multa poisti kuolon katkeruuden.
Samuel (temmaten miekan eräältä vartialta).
Kuin moni vaimo nyt on lapseton
Sun miekkas kautta, niinpä äitis' on
Myös luettava niiden joukkohon,
Joill' onnellisemp' olis elo nyt,
Jos kohtuns' olis ollut suljettu
Ja sikiöt' ei siitä syntynyt.
Nyt matkas määrä maass' on kuljettu,
Sun käydä täytyy tuonen asuimille.
(Pistää miekalla Agagia, joka kuolevana lankee maahan).
Näin käyköön aina Herran vihaajille!
Saul (tuskissaan itsekseen).
Tää liekö unta vaiko hourausta,
Tää tunto halvennuksen tuskasta?
Ei unta voi se olla, valveilla
Ja täysi-järkisenä seison tässä.
Voi, että niin on, ettei hourauksen
Vaan sikiötä ole tämä tunto!
Mua kuninkaaksi kutsutaan, mut mulla
Ei halvimmankaan ole oikeutta,
Ett' omahan voin sanahani luottaa,
Jonk' koiran lailla sain nyt rikkoa.
Ma Agagille hengen lupasin,
Mut miten täytin tämän lupauksen
Ma "kuningas!" — voi pilkkaa helvetin!
Jos kumminkin maa vankka halkeaisi
Tään halvennuksen raskaan kuorman alla
Ja syvyyteensä pohjattomaan veisi
Mun kuninkaine kunnioineni!
Kuink' elävänä mull' on muistossa
Se silmäilys niin ylenkatsovainen,
Jonk' Agag puoleeni loi kuollessaan!
Ja muisto siit' on mato kuolematon,
Se poveani polttaa sekä kalvaa,
Kuin sammumaton tuli tuomittuin.
(Samuel kääntyy lähteäkseen pois. Saul tarttuu hänen hameensa liepeesen niin kiivaasti, että lieve repeää).
Samuel (kääntyen Sauliin).
Haa, mitä tämä, onko väkivaltaa?
Niin paljon en sun luullut paatuneen.
Mä ymmärrän, sä kuninkuutes arvon
Syvästi tunnet loukatuksi nyt.
Näin Herran sana on, jonk' ilmoittaa
Hän sulle kauttan' ehkä viime kerran:
Niin huokeasti Israelin Herra
On valtakunnan sulta repivä,
Kuin repiä ja taidat heikon vaatteen.
Sen sanonut on Sankar Israelin,
Jok' ei voi valhetella eikä pettää,
Sill' ei Hän ole heikko ihminen.
Saul.
Nyt erhetyt, en aio väkivaltaa
Ma kohtahasi käyttää, mutta pyydän,
Ett' Israelin vanhimpien nähden
Ja kaiken kansan todistajan' ollen
Käyt kanssain Herraa rukoilemahan
Ja uhraamaan sovinto-uhria.
Samuel.
Et katuvaiselta nyt juuri näytä.
Sa muistanet, mit' äsken ilmoitin:
Vilpittömällä jos et sydämellä
Voi lähestyä Herraa, paremp' on
Ett' uhrias et ollenkaan vie Hälle;
Sa Jumalaasi sillä suututat.
Kun katumuksen tunnet totisen
Ja kaipaat Herraa vakavalla miellä,
Käy luokseni mun Ramatahan, siellä
On huoneeni ja Herran alttari,
Ja katuvana löydät Herrasi.
(Samuel lähtee. Kansa hajoo riidellen mikä Samuelin, mikä Saulin puolesta).
Neljäs kohtaus.
Samalla paikalla.
(Saul, Abner ja Doeg, joka likeltä on tapauksia tarkastellut).
Saul (ajatuksiinsa vaipuneena).
Nyt häväistyksen kalkin pohjahan
Mun annoit juoda, pappi pöyhkeä!
Mut malta, malta —
Abner.
Herra kuningas!
Saul (viitaten sinne, jonne Samuel läksi).
Tuoll' on sun kuninkaas, se nimi mulle
Vaan pilkkanimeks' suotta pantu on.
Abner.
En ihmettele, että solvatuksi
Nyt tunnet kuninkuutes kunnian.
Myös mieleni mun kävi karvahaksi,
Kun häpeällisen näin loukkauksen,
Mill' arvoasi polki Samuel,
Jok' ylpeytens' äärettömän peittää
Käskyillä Israelin Jumalan,
Jonk' kanssa kerskaa seurustelevansa.
Vaan istuimes' suupuheista ei kaadu,
Ei särje sitä pappein röyhkeys.
Mit' urhoisint' on Israelin maalla,
Se kasvanut on sankar'-hoitos alla,
Ja rakkaus tuo kaiken urhouden
Sen hoitajan luo, milloin vaara uhkaa,
Tueksi hälle, jonka turvissa
Se kunnian on tietä käydä saanut.
Sen mielestäni teit sa viisahin,
Ett' annoit myötä Samuelille;
Sen vaatii kansan taika-uskoisuus.
Näin vakavammaks saatit valtas vaan;
Sill' aikasi ei liene vielä tullut.
Saul.
Ma sua pyydän, mene leirihin
Ja sotajoukko käske kotihin.
En julkee äskeiseltä häpeältä
Mä näkyä nyt heille käskijänä.
Mä viivyn sua täällä vartomassa.
(Itsekseen Abnerin mentyä).
Jaa, Abner lienee ehkä oikeassa:
Ett' aikani ei vielä ole tullut.
Doeg (sivulla).
Vaan mulle lienee aikani jo tullut
Nyt tai ei koskaan.
(Saulille).
Herra kuningas, Suo palvelijas sana sanoa.
Saul.
Ken olet sa ja mitä tekemistä
On sulla täällä? Sala-nuuskijana
Liet menojani täällä tarkastellut.
Doeg.
Ma Doeg olen, Edomealainen,
Jonk' kurjan päälle äsken kanneltiin.
Vaan, kuningas, sit' ällös uskoko,
Se vihamiesten vaan on valhetta,
Jotk' aina ovat mua vainonneet
Mun muukalaisen syntymäni tähden,
Vaikk' Israelin Herran sääntöjä
Ain' olen kuuliaisna noudattanut
Jo lapsuudesta, jolloin vankina Ma
Jouduin Samuelin huoneen orjaks'.
Sa jalomielisnä mun, kuningas,
Käsistä päästit vihamiesteni.
Se jaloutes', armollisin herra,
Jonkalaist' Israelissa en enne
Viel' ole nähnyt, voitti sydämeni,
Ja halu harras nousi mieleheni
Eloni sulle palveluksekses
Ja työni kaikki saada uhrata.
Oi kuninkaani, älä halveksi,
Ett' olen halpa, ehkä vielä sulle
Voin heikkoudessainkin hyödyks' olla.
Saul.
No missä voit sä tehdä palvelusta,
Sa hyötyäni miten tartuttaa?
Doeg.
Kuin äsken lausuin, lapsuudessani
Jo jouduin vangiks' Israelin maalle
Ja palvelijaks' Samuelin huoneen.
Siell' uskollisen palveluksen kautta
Profeetan poikain uskotuksi pääsin
Ja heiltä aina kuullakseni sain
Salaisimmatkin neuvot Samuelin
Ja menot kaikki pappein säädyssä.
Ja uskottunansa ma olen vielä.
Kun äsken näin mä, kuinka häpeäksi
Kääns' Samuel sun jaloutesi —
Suo, armollisin herra, anteheksi,
Ett' uskalsin mies halpa, mitätön
Näin tarkastella töitä ylhäisten —
Niin mieleheni johtui ajatus,
Ett' apua voin tehdä herrallein,
Jos ilmi saatan Samuelin neuvot
Ja pappein juonet, joista tiedon saan,
Kuin ennenkin, omilta huoneiltaan
Jo ennenkuin ne työhön ehtivät
Ja kapinahan istuintasi vastaan.
Siin' ehkä taidan sulle hyödyks' olla.
Saul (itsekseen).
Mi henki miehess' ilmoittaiksekin,
En tiedä, mut hän mietteet mieleni,
Joit' itse tuskin tunsin, ilmi toi.
Se kumma on, ett' aivan sillä hetkell',
Joll' ajatus se syntyi mieleheni,
Miss' saavuttaisin miehen sellaisen,
Jok' aikeet kaikki kapinoitsijain
Vois' ilmoittaa jo niiden syntyessä,
Tää ilmestyi, kuin henki armias,
Mun neuvotonna nähden, olisi
Sen askeleita tänne johtanut.
(Doegille).
Jos halu sull' on harraas palvella,
Voit Gibeahan tulla, siellä saat
Työn määrätyn ja työstä palkinnon,
Jos palvelukses' uskollinen on.
Doeg.
Ain' onni kuningasta seuratkoon!
(Yksinään, Saulin lähdettyä palanneen Abnerin kanssa).
Lieneekö vihdoin hetki toivottu
Se tullut mulle, jota vartoessa
Kurjuudet kaikki tähän asti kärsin
Ja toimetonta mietin elämää.
Jo koston tie lie mulle auennut,
Kun portin siihen, luulen, löysin nyt
Mä epä-luuloss' Saulin loukatun.
Nyt toivon teille, papit pöyhkeät
Ja tekopyhät, kostaa saavani
Sukuni surman ja sen halvennuksen,
Jot' aina luonanne ma kohtasin.
Nyt etehenne katsokaatte, kurjat
Te teurastajat kaiken heimoni,
Te, jotka kotimaani ihanan,
Kuin jumaloiden iki-yrttitarha,
Niin autioksi teitte asujista,
Kuin erämaan — eteenne katsokaatte!
Kun kuuliaisuuden nyt pukimen
Saul yltään riisui herran' ollakseen
Ja luonnoltaan on kiivas, luulevainen,
Niin, päässynnä nyt ystävyytehensä,
Ma tarinoilla pappein vehkeistä
Ja hankkehista häntä yllytän
Ja koston raivoon heitä kohtaan saatan.
Näin koston nuolet myrkytetyt ammun
Salassa teihin mutta sattuvasti. —
Oi onnen aika oli mullakin,
Se ihanassa oli isänmaassa,
Se kaivattu ja kauan kadotettu!
Aik' armas, jolloin rinnass' oli rauha
Ja sydämessä asui sovinto.
Mut aika se ei kauan kestänyt,
Kun myrsky-ilma nousi tältä maalta,
Jonk' omaksensa oli valloittanut
Egyptin vanha orja-suku tää.
Sen raju-ilman raivotessa multa
Iäksi hukkui onnen maailma.
Ne Israelin laumat olivat,
Jotk', uskonnostaan riivattuina raivoon,
Sanoista pappiensa innostuin
Jotk' opettivat, että murhatyöt
Ja tappo pakanoissa olisi
Vaan palvelusta julman jumalansa —
He olivat ne, jotka arvaamatta
Sukuni päälle syöksyivät kuin karhut
Ja hukuttivat heimoni. Mä yksin
Jäin elohon ja vietiin vangiksi —
Se sallimus oli ehkä jumaloiden.
Ja silloin piennä poikasna viel' ollen
Ma Samuelin vietiin huoneesen,
Ja päästimeksi pääni täytyi siellä
Mun itsen' antaa ympärleikata
Ja kirotuiden uskontokin ottaa.
Näin teeskeltyllä nöyryydellä vihdoin
Sain kansalaisen oikeudetkin.
Mut isieni jumaloissa vannoin,
Ett' ainoastaan kostoks' eläisin.
Se lupaus nyt mun on täyttäminen
Ja kaikki kunto siihen täyttäminen;
Ja ankara nyt alkaa mulle työ,
Vaan kätkeköön sen kavaluuden yö.
(Menee).
Toinen Näytös.
Ensimäinen kohtaus.
Saulin huoneessa Gibeassa.
(Saul, Jonathan, David, jonka kanteleesta esiripun noustessa viimeiset sävelet kaikuvat, Merab, Mikal, sittemmin kammaripalvelija ja eräs sanansaattaja).
Saul (Davidille).
Jo herjetkös, kun päivä vaipunut
On lepohon, ja kohta kaikunut
On viime sävel satakielisenkin,
Ja parvi kaikkein laululintujenkin
Jo uneksii yön hiljaisuudessa
Sit' unelmaa, jost' eloss' uudessa,
Mi alkaa taas kun aamu armas koittaa,
Se sulokielin maailmalle koittaa.
Suloisen soittos' tauottaa saat nyt,
Kun sielussan' on myrsky viihtynyt.
Mi lumouden voima soitossasi
On, poikani, mi tenho laulussasi!
Ne syntyjänsä ovat taivahasta.
Ei saada tästä murheen maailmasta
Voi alkuaan se kieli taivahan,
Mi sielun vaipunehen vaivahan,
Kuin mun ol' äsken, voipi virvoittaa
Ja öiset haamut sieltä tarkoittaa.
Kyll' useasti ennen aikanani
Ma Herran äänen luulin kuulevani.
Sen ukkoisen ma kuulin jylinässä
Kuin vienoisessa tuulen hyminässä.
Ma kunniaansa linnun laulussa
Myös kuuntelin ja kosken pauhussa.
Vaan sitte kun tää murheen aik' on tullut,
En enää Herran ääntä niissä kuullut.
Mut ääni niiss' ei vertaamista kestä
Kanss' soinnun sen, jok' ihmissydämestä
Voi kaikua, joss' alkusointu vielä
On säilynyt, se enkeleitten kiellä
Suruista sielua voi puhutella.
Oi josko saisi soitto kaikuella
Tänlainen näillä taivaisilla kielin
Siell' aina, missä sielu raskain mielin
Kuormaansa kantaa, josko lohdutusta
Sais laulus' saattaa sinne, missä musta
On murhe mieltä kurjain vaivaamassa,
Ei murehella valtaa maailmassa
Niin avaraa sill' aikaa olla voisi,
Kun kanteleesi kanssa laulus' soisi.
(Kammaripalvelija tulee).
Palvelija.
Tuoll' ulkona on muuan sanantuoja,
Jonk' Abner tänne lähettänyt on.
Häll' asioita aivan painavia
Lie Abnerilta ilmoitettavana.
Saul.
Hän tänne saata.
(Palvelija lähtee ja sanansaattaja tulee kohta sen jälkeen sisälle).
Abner, kuulen, on
Sun sanansaattajaksi tänne pannut.
Sull' asioita aivan ankaroita
Lie ilmoitettavana, kun sä näin
Yöselkiin matkas' olet pitkittänyt.
No, kuinka voipi orpanani Abner?
Elääkö siellä uljas päällikköni
Rauhassa vaiko rauhattomuudessa?
Ja mitä käski hän sun sanomaan?
Sanansaattaja.
Päämiehemme ja sankarimme Abner
Hyvästi voi ja kaikki toimittaa.
Vaikk' en ma saata rauhan sanomia,
Suo uskollisen palvelijasi
Ain' armoissasi olla kuitenkin.
Näin käski hän mun sulle kertomaan:
Taas alkeissa on sota ankara;
Filisteasta suuri sotalauma
Yl' Israelin rajojen on syössyt.
Kun väki varsin vähälukuinen
On Abnerilla, että sillä kauan
Hän vastustella voisi vihollista,
Niin pyytää hän sun kokoon kutsumaan
Kaikk' kelvolliset miehet tappeluun
Ja itsenkin sun sinne rientämään;
Sill', arvelee hän, kussa kuningas
On saapuvilla, siellä miehuuskin.
Saul.
Kun väsynehet voimas' virkistänyt
Tääll' olet, riennä kohta sanomaan
Ett' apua on Abner kohta saava.
Ma huolestansa häntä paljon kiitän.
(Sanansaattaja menee).
Mist' urhosuus ja tämä rohkeus
Filisteaan yht'äkkiä on tullut?
Unohtanutko kurja kansa on
Sen kurituksen, jolla rankaisimme
Me ennen häntä ylpeydestään?
Mit' arvelet sä tästä, Jonathan?
Mun luuloni on, että täältä sinne
On joku lintu viekas viestit vienyt,
Ett' eripuraisuus on maassamme.
Hän luulee, että riita pappein kanssa
On sotavoiman meiltä heikontanut.
Ma toivon heille kohta näyttäväni,
Ett'ei viel' ole tylsä Saulin miekka,
Vaan terävä kuin kalpa kostajan.
Nyt verisehen sotisopahan
Me pukeuta saamme, Jonathan,
Koht' aamukoissa valmiit ollaksemme
Ja sotaisihin toimiin käydäksemme.
Jonathan
Se oikein on, ja suosiollasi
Käyn tärkeähän työhön valmistaimaan.
(Menee).
Saul.
Levolle saatte, lapset, lähteä.
Ma antaa tahdon teille jäähyväiset
Ja siunauksen, koska aurinkoinen
Silmänsä säkenöivät maalle luo.
(Merab ja Mikal menevät).
David.
Jos armon olen, herra kuningas,
Sun silmissäsi löytänyt, niin suo
Mun käydä kanssas' sotatanterelle
Ja rinnallasi siellä taistella.
Nyt Israelin kaikkein ystäväin
Työvainio on sillä tanterella.
Saul.
En, poikani, voi siihen myöntyä.
Sun saadakseni tänne luokseni
Ma kuninkaallisen tein lupauksen,
Ett' yhtä tervehenä saattaisin sun
Kotiisi jälleen, kuin sun tänne sain.
Ma saattomiehet sulle toimitan.
Isääsi multa paljon tervehdi
Ja kiitä häntä, ett' on suonut mulle
Sun lohdutuksen enkelinä olla.
Kun myrsky-ilma tää on lauhtunut,
Taas rauhassa ma toivon saavani
Suloista soittoasi kuunnella.
Siks' olkoon Herran henki kanssasi!
(Menee).
David (yksinään).
Ma olen tullut hälle rakkahaksi
Ja suosionsa kaiken saavuttanut,
Ja rakkautensa on riemuni.
Hän jalo mies on, häntä kunnioitan,
Kuin joskus lapsi sitä vanhempaa,
Joss' ylevyyden kuva kirkkahin
Ja lempi loistaa hälle lämpimin.
Vaan tyhjäks' elo tuntuu toimeton
Ja silloin milt'ei tukalaksikin,
Kun synnyinmaamme onni kutsuu meitä
Kaikk' uhraamaan, niin toimemme kuin työmme.
Ja sielussani soipi kovemmin
Se kutsumus, viel' ääntä lemmenkin.
(Mikal tulee hiljaan ja lähestyy ujosti Davidia).
Mikal.
Niin surullisna, David! Mitä murhe
Nyt voitti itsen murheen-voittajan?
Ma mielessäni luulin murehen
Majansa ottaneen niin kokonaan
Pereessä Saulin, ettei tarvinne
Se asumusta muualt' etsiä.
Ei syytä sulla, David, huolia,
Kotihin omaistesi kohta pääset.
Mut toisin laita meill' on vaivaisilla.
Isämme lähtee kanssa veljemme
Nyt vaaran teille tietämättömille.
Me orpoina sen ajan elämme,
Vaan kaipaus jää meille kumppaniksi
Ja epätiedon tuska toveriksi.
Ei kanteleesi sulo soittokaan
Jää murhettamme lievittelemään;
Niin määrännyt on kova kohtalo.
David.
Suloinen ruhtinatar, suruni
Se juur' on, että kodin lämpimässä
Vaikk' kyllä löydän siellä rakkautta
Mun viettää täytyy aika, jolloin kaikki,
Mit' Israelissa on miestä vaan,
Edestä maamme saavat kilvoitella.
Ei kunniata sitä mulle suo
Isäni tahto eikä kuninkaan.
Mikal.
Ahaa, jo tunnen sairautesi;
Se, huomaan nyt, on himo kunniaan.
Ai, ai, se kappale on vaarallinen,
Se kunnia, niin siitä kerrotaan.
Se loistollaan on monta vietellyt
Peräänsä juoksemaan ja kadoten
Vaan valjun varjon heille heittänyt.
En himon luullut koskaan minkään-laisen
Sijaansa voivan sielussasi saada;
Niin puhtaalta se näytti maallisista
Riennoista mulle, aina taivaallista
Se muistutti kuin pyhä temppeli.
Mi kunnian himohon vietteli
Sun mieles' ylevän?
David.
Oi ruhtinatar
Sit' ällös luulko, sill' ei kunniatar
Mult' ole mielen rauhaa ryöstänyt.
Sen ääni rinnassan' ei kai'u nyt,
Vaan tunnon ääni vilpitön se on,
Jok' ei mun kurjamaiseen lepohon
Suo vaipua. Se mies on kelvoton
Jonlaista tuskin Israeliss' on —
Jok' ei nyt soisi siellä olevansa,
Kuss' oikea ja jalo Herran kansa
Edestä maansa Herran lahjoittaman
On sotimassa, valmis antamahan
Sen hinnaksi verenkin rinnastaan.
En ansaitsisi asujana maan
Näin kalliin olla, jos en pisaroita
Vereni voisi vastaan pakanoita
Sotiessani sen eteen vuodattaa.
Siit' estämys mun murheiseksi saa.
Mikal.
Sen uskonkin, jos oikein tunnen sun;
Se olisi mun tietää pitänyt
Alusta kohta. Ällös murheinen
Siit' olko, ett'et sankarina saa
Ajalla tällä verta vuodattaa,
Se Jumalan on ehkä sallimus.
Hän tuomioissans' onpi tutkimaton
Ja kuoleville käsittämätön.
Vaan runsahilla hengen lahjoilla,
Joit' antanut on sulle yltäkyllin,
Hän näyttänyt on työnsä tekijäksi
Ja sankariksensa sun määränneensä.
Siis loistava on sulle tulevaisuus
Ja sankar'-aika vielä nouseva,
Jot' isänikin Saul on ennustanut,
Ja ennustaissa sitä luulen ma
"Profeetain joukoss' olleen Saulinkin".
Nyt unen muistan aivan kummallaisen,
Jonk' äsken yöllä näin mä, mutta jolle
En selitystä minkäänlaista tiedä.
Sen kertoisin nyt, David, sullekin,
Kentiesi jonkun merkityksen siinä
Sun viisautes' voisi älytä,
Mut unelma näin nuoren neitosen
Lie mielestäsi liian lapsekasta.
David.
Se uni kerro, sulo neitonen.
Kun kuulen äänes, murhe vaikenee.
Jos selittäjää Davidist' et löydä,
Niin kiitollisen löydät kuulijan.
Mikal.
Tänlainen oli näkö uneni:
Minusta näytti niinkuin olisin
Ma virran reunall' ollut ihanalla
Ja luonnon helmass' aivan huoletonna
Sen hempeyttä täysin henkäyksin,
Kuin lasna ennen, saanut huokua.
Se aamun aika oli autuas,
Joll' aurinkoinen valkeutens' antaa
Itäisen taivaan akkunoista juosta
Herättämään taas kirkkaudellaan
Yön varjon alle nukkunutta maata,
Ja jolloin valovirran tunteissansa
Ilosta itse ilma värisee
Ja luonnon lapset lukemattomat
Heräävät elämänsä nautintoon.
Täst' yhteisestä luonnon riemusta
Mä sydämeni tunsin täytetyksi
Ja hekkumasta melkein hermotonna
Nurmella istuin kaste-pirskuisella,
Jost' aurinkoisen valkeutta vastaan
Tuhansin kiilsi kastehelmiä,
Niin kirkkaita kuin päärlyt kallihimmat.
Näin luonnon viettäessä riemujuhlaa
Äkisti kuulin siiven suhinan.
Kun syytä siihen sitte tarkastin,
Niin hongistosta läsnä olevasta
Näin nuoren kotkan lentons' alkaneen
Keveillä siivin kohden korkeutta
Ja noussunna jo yli setripuiden
Sen lentelevän siivin välkkyvin
Vapaana päivän valkeudessa.
Minusta tuntui niinkuin olisi
Se siivillänsä liehuvilla mulle
Suloista vilvoitusta löyhytellyt,
Kun helteisemmäks' alkoi päivä käydä.
No, David, kuule! sillä kuulemaan
Ma sua pyysin, enkä katsomaan.
Sa tarkastellen mua silmäilet,
Ikäänkuin köyhä kertomukseni
Olisi kasvoissani nähtävänä.
Kuink' uskallankaan unta lapsekasta
Mä sellaiselle tarkastelijalle
Kauemmin kertoa.
David.
Oi armas neito!
Jos tietää voisit, kuinka sielulleni
Suloista on sun sanojasi kuulla,
Sä säälivämmin mua kohteleisit.
Kuin ilma raitis ja sen henkiminen
Ruumiille on, niin sieluanikin
On virkistävä kaiku äänesi.
No, kuvittele itsellesi maa
Niin ihana kuin unissasi näit,
Ja ole sitte kulkevanasi
Sen kauneuden keskell' umpi-silmin,
Miss' sulo tuoksu kukkain hajuaa
Ja riemulaulun kuulet lintujen,
Kuin juoksevankin virran lorinan,
Ja tunnet tuulen vienon henkäyksen;
Vaan et saa nähdä kukkain kauneutta,
Et koreata linnun liehumista,
Ja virran juoksu kukka-penkereitse,
Jos aalto kiiltää kullast' aurinkoisen
Kuvaistain kirkkautta taivahan,
Sun silmistäsi kätkettynä on,
Kuin valkeuden kirkas merikin,
Joss' aaltoisina tuuli ajelee.
Jos löytyis joku, joka kieltää vois
Sun näkemästä tätä kaikkea,
Ja sokkosilla voisi käskeä
Sun kulkemahan kauneuden maassa,
Kuink' armottomaks' eikö näyttäis hän?
Ja tosiaankin, neito ihana,
Kun kertomustas kuulen korvilla
Ihastuneilla, näyttää silmissäin
Minusta, niinkuin sana jokainen,
Mi huuliltasi lähtee metisiltä,
Koht' enkeliksi muuttuis ihanaksi,
Jok' olentosi liehuu ympärillä
Ja paratisin arvoiseksi paikan
Sen muuttaa, missä, impi armahin,
On olosi.
Mikal.
Ah, mikä miellyttäjä
On Davidistakin jo syntynyt!
Ei, mairittelu jätä niille työksi,
Jotk' eivät taida hengen köyhyydestä
Parempaa saattaa korvin kuullaksemme
Kuin mikä, heidän ymmärtääksensä,
Voi turhuuttamme kyllin kutkuttaa.
Ja sellaisia sankareita kyllin
On ruhtinasten kaikkein kartanoissa.
Vaan kertoella untani kentiesi
Saan vielä, kerta aljettuani.
Kun kotkan lentoa ma ylevätä
Viel' ihaelin, silloin korvihini
Äkisti kuului paha parkaus,
Se kuului virran vastarannalta.
Ja silmäni kun sitte sinne käänsin,
Näin mustan parven petolintuja,
Jotk' asti tähän kätköss' olivat
Tiheessä rannan ruohistossa olleet,
Yht'äkkiä, porunsa päästettyä,
Pyrähtävän ja kohden kotkaa nuorta,
Kuin vainohenget, kiitää alkavan.
He nuoren kotkan kohta piirittivät
Ja uhkasivat hirmukuolemalla.
Kun murheisena sydämessäni
Ma surkuttelin kotkan kohtaloa
Ja vaikeroitsin voimain heikkoutta,
Ett' apua en saattaa voinut tälle
Jalolle korkeuteen kiitäjälle,
Niin muutoksen ma silloin kummallaisen
Äkisti tunsin itsessäin mi muutos
Vaan mahdollist' on unten maailmassa —
Ma ruumihini ilman keveänä
Kohoovan tunsin kohden pilviä
Tavalla aivan arvaamattomalla
Ja muodossa, jot' en nyt muistaa voi.
Mä rientävänän' olin suuntahan,
Miss' elämästä kotkan taisteltiin.
Vaan kulkuan' ei kauan kestänyt,
Kun eteheni nousi musta pilvi
Ja pimeytehensä peitti mun.
Nyt elo tuntui mulle tukalaksi
Ja tukahtua oli henkeni.
Täss' ahdistuksess' ollen kuului mulle
Suloinen laulu siltä ilmalta,
Miss' äsken kotkan taistelevan näin.
Se laulu soi sen virren sävelin,
Jot' useasti kanssa kanteleen
Sun kuninkaalle kuulin laulavan
Ja jonka muistan nimittänehes:
"Vanhurskaan voitto vihamiehistänsä".
Tää laulu saattoi mulle lohdutusta.
Kun murheistansa rauhoitettu rinta
Ilosta riehui, silloin heräsin.
No, mitä luulet, älyävä mies,
Unesta tästä?
David.
Ett' on viattoman
Se unta, huokeaa on huomata.
Menoilta maailman tään saastuttoman
Unissa kotkat voivat veijata.
Eloa laajemmalta kokeneet
Niit' ovat petolinnuiks' lukeneet.
Mikal.
Sa mua pilkkaat; taitamattomaksi
Ma sulle näytän, sit' en kuitenkaan
Ma kertomuksen palkaks' ansainnut,
Jos kohtakin se kuului lapsekkaalta.
(Merab tulee).
Merab.
Mi syy on sulla, Mikal, viipyellä
Tääll' aivan yksin nuorukaisen kanssa?
Ei tyttären suvusta kuninkaan
Näin arvoansa sovi alentaa,
Ei kelpaa David, tarkka nuorukainen,
Senlaisen lapsen leikkikumppaniksi.
Käy kanssani nyt kohta täältä sinne,
Miss' sopivamp' on kisa suotu sulle.
(Mikal seuraa Merabia luoden mennessään hellän silmäilyn Davidiin).
David (yksinään).
Mä tarkoitukses, Merab ylpeä,
Kyll' ymmärrän, vaikk' ylpeytes peität
Sanoilla pehmeillä. Se totta on,
Ett'ei voi Mikal tulla kumppaniksi
Näin mitättömän miehen milloinkaan.
Ja kuitenkin sen taisin unhottaa!
Kuink' uskalsinkin tomu alhainen
Niin rohkeasti maasta katsahtaa
Aurinkoon, jonka tie on taivahalla?
(Jonathan astuu huoneesen).
Jonathan
No, David, nuori ystäväiseni,
Miks' alakuloisena seisot täällä?
Syy suruhusi mulle selitä
Vapaasti. Voinko sille huojennusta
Tavalla josko jollakin vaan saattaa,
Sen mielelläni teen kuin ystävä.
David.
Ma Herraa kiitän, että saan sen tehdä
Niin ihmisrakkahalle ruhtinaalle.
Se sydämeni saatti suruiseksi,
Ett' estettynä sinne lähtemästä
Ma olen, kunne Herran sotajoukko
Isäinsä maata suojaamahan käy
Ilolla nyt. Ma liian nuorelta
Ja tottumattomalta näyttänen
Urosten seuraan kelvatakseni.
En kanteleeni kielten kanssa aina
Vaan leikitellyt ole, koetella
Jo kovempaakin olen nuorna saanut.
Ma tapauksen tahdon ilmoittaa,
Jok' ehkä voipi sitä todistaa;
En kerskatakseni ma kerro sitä.
Kun palvelijas kerran paimenena
Isänsä karjaa kaitsi laitumella,
Niin laumaan juoksi nuori jalopeura
Ja hampaillansa tarttui lampaasen,
Jonk' kanssa juoksi sitte metsähän.
Ma seuraten sen kohta saavutin
Ja lampahan sen suusta tempasin.
Kun raivonsa se mua kohden käänsi,
Niin partahan sen tarttuin kuoliaksi
Löin jalopeuran. Kerran karhullekin
Sen tempun tein, kun karjahan se syöksi.
Se Herra, joka voiman antoi mulle
Pedotkin väkevimmät voittamaan,
Myös vahvistaa mun sotatanterella,
Hän, jonka nim' on Herra Zebaoth.
Jonathan.
Ma uskon ken; ja siltä näytätkin
Kuin sodan pauhinaa et säikähtyisi.
Vaan lupaus, min tänne tullessasi,
Saul teki, hänen myös on täyttäminen.
Isäsi suostuissa jos taidat vaan
Tavalla jollain tulla sotahan,
Käy luoksen' ensin, siellä sankarin
Saat tointa tehdä, missä ankarin
On tappelu: sen voin ma luvata.
Jää siksi, veikko, Herran huomahan!
David.
Suo, Herra, armos aina seurata
Mun ruhtinaani teitä rakkahan!
(Menevät).
Toinen kohtaus.
Gibeassa. Joku aika jälkeenpäin.
(Näytelmä-sillan etupuolella on katu, sen perällä puisto, jonka perällä taas Saulin kartano näkyy. Vanhimpia, pappeja ja kansaa kadulla. Mikal puistossa. Doeg. Sanansaattaja. Sittemmin Saul, Jonathan, David, Abner, sotaväkeä ja neitoja).
Eräs kansalainen (lähestyen seuraa kadulla).
Terve, ystävät! Herran rauha teille! Miks' olette näin varhain kokoontuneet joutilaina täällä seisomaan?
1:n vanhin.
En omihin vois arvottomihin
Nyt töihin käydä, koska lankeemassa
On arpa onnest' isänmaan ja hetki
Jok'ainoa voi saattaa sanoman
Niin orjuudesta onnettoman maamme
Kuin vihamiehen voitost' ylpeän.
Näin kamalalla seisoo kannalla
Nyt tällä haavaa maamme vapaus.
Kansalainen.
Sotasanomat ovat siis surkeat ja surettavat. Millaiset ovat teillä viimeiset tiedot sotatantereelta? Kertokaatte, vaikka ne kamalaltakin kuuluisivat.
1:n kansasta.
Ne yhtä surkeat ovat kuin ennenkin. Urhous ja kunnia ovat Israelista paenneet, pelko ja häpy sen sijaan astuneet. Goljat, se hirmuinen, kuuden kyynärän ja levytkämmenen pituinen jättiläinen kauheissa aseissa, yhä vielä pilkkaa ja häpäisee Israelia ja sen Jumalaa. Ei yksikään Israelin mies ole rohjennut hänen kehoituksestansa ruveta kahdentaisteluun tämän hirveän jättiläisen kanssa, siten ratkaistaksensa sodan voittoa, Eipä vielä sittenkään, vaikka kuningas on luvannut sille, joka Goljatin voittaisi, antaa vanhemman tyttärensä puolisoksi ja tehdä voittajan suvun verottomaksi. Näin on tämä ympärileikkaamaton Filistealainen, joka oikeemmin lienee perkeleen sukua, ottanut haltijan vanhoilta sankareiltakin. Vaan uudempia tietoja sotamenoista saanemme kohta, kun sanansaattajaa sieltä tällä haavaa odotamme.
2:n vanhin (eräälle papille).
Miss' urhous on nyt se kuuluisa,
Jok' ennen seuras' aina Saulia
Sen sotiessa vastaan pakanoita?
Ja mihin joutunut on Jonathanin
Sotaisa into, joka hänen saatti
Vaan yhden ainoon palvelijan kanssa
Vihollisensa leiriin syöksymään,
Ja jolla silloin Filistean joukon
Niin kauhistutti, että pakohon,
Kuin lammaslauma nähden jalopeuran,
He juoksivat aseensa heittäen?
Kuink' urhous nyt heilt' on kadonnut?
Pappi.
Kun Herran henki pois on paennut
Niin Saulista kuin hänen joukostansa,
On väkevyyskin tyhjään rauennut
Jot' ennen näyttivät he sodissansa.
Kun henkeä sit' Israel nyt puuttuu,
Niin ihmisvoima sille turha on,
Ja urhous, niin suuri muinain, muuttuu
Peloksi, saattain siinä tappion,
Miss' ennen sai se voiton kunnialla.
Nyt soturimme ovat kuninkaineen
Senlaisen juuri kirouksen alla,
Näin himmentäen kunniansa maineen.
Vaan toisin kävi sulle, Israel,
Niin' aikoina kun vielä ilmoittaa
Sai sanaa Herran sulle Samuel
Ja pappein sääty kansaan kiihoittaa
Sit' intoa, jok' aina voiton tuo.
Sit' onnea nyt Saul ei sulle suo!
Hän sanaa Herran ja sen saarnaajoita
Nyt halveksii ja voimahansa luottaa.
Vaan ylpeydellään hän muut' ei voita,
Kuin turmion sill' Israeliin tuottaa.