HAKALAN RAHAT
Näytelmä kahdessa näytöksessä
Kirj.
SURU
Hämeenlinnassa, Boman & Karlssonin, 1905,
Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
HENKILÖT
Hakala, talollinen. Helena, hänen vaimonsa. Liinu, heidän tyttärensä. Mäkelä, talollinen, Hakalan naapuri. Anna, hänen vaimonsa. Kalle, heidän poikansa. Hanna, Hakalan palvelija. Viisu-Sakari. Kontti-Maija.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Näyttämö:
Kamari Hakalassa. Tavalliset huonekalut. Esiripun noustessa istuvat Helena ja Anna pöydän ääressä ja juovat kahvia.
1 KOHTAUS.
Anna: Milloinkas sen teidän isännän pitäisi palata kaupunkimatkaltaan?
Helena: Huomenaamuksi arveli ehtivänsä takaisin. Tuossa jo kuuden aikana läksi.
Anna: Taisi olla tärkeitäkin asioita toimitettavana?
Helena: Oli… hyvinkin oli tärkeä asia. Muistatte kai sen Mattila-lurjuksen petoksen?
Anna: Sitä takausasiaako tarkotatte?
Helena: Sitä juuri! Sehän se lurjus, en mä paremmin tule ja sano, korupuheilla ja kauniilla lupauksilla houkutteli meidän ukon takaukseen. Ja kun velan maksuaika läheni, niin livistikin itse paremmille markkinoille ja jätti velan muiden maksettavaksi.
Anna: Jaa'a, jaa'a… piti siinäkin olla ihmisellä sydäntä! Jättää sellaisen taakan toisen hartioille. Ei sitä nykyaikana enää voi paljoa luottaa toisiin ihmisiin.
Helena: Siltä näyttää. Oli kumminkin onni onnettomuudessa, että saimme rahat kokoon määräpäiväksi; tiukalle se kyllä otti. Vasaran alle olisi talomme tavaroineen joutunut. Tuntui aivan kuin olisi kuorma pudonnut hartioilta saatuamme summan täyteen. — Kaadanko lisää kahvia?
Anna: Ei, kiitoksia! En jaksa enää juoda. — Mihinkähän päin lie se Mattila lähtenyt?
Helena: Amerikaan varmaankin. Sinnehän ne kavaltajat tavallisesti karkaavat. Ei siitä varmaa tietoa ole saatu.
2 KOHTAUS.
Anna. Helena. Liinu. (Tulee).
Liinu: Kas! Mäkelän emäntäkin on täällä! Hyvää päivää!
(Tervehtii.)
Anna: Päivää päivää! Mitäs tälle minun miniälleni nyt kuuluu? Terveisiä Kallelta, tosiaankin… en ollut muistaakaan…
Liinu: Kiitoksia, Vaikka enhän minä teidän miniänne ole… tuskinpa tulenenkaan…
Anna: Kuinka niin? Puhui se Kalle minulle väleistänne, vaikka noin vaan kautta rantain.
Liinu: Ei Kalle minusta huoli. Hän on kansanopiston käynyt, minä vaan tällainen yksinkertainen, oppimaton tyttönen.
Helena (Nauraen) Lapsiahan nämä vielä ovatkin… Olen minäkin heistä vähän jotain huomannut; kahdenkesken he aina niin suloisesti hymyilevät…
Liinu: Kaikkia vielä! Olemmehan me olleet tovereita jo lapsuudesta saakka, yhdessä leikkineet ja yhdessä kasvaneet…
Helena: Juodaan nyt vielä yhdet kupposet. Juo sinäkin, Liinu.
Anna: No pitäneekö tuota nyt vielä maistaa; kaksi kupillista jo otinkin… (Liinu kaataa kahvia). Kas tuota tyttöä, kun kaasi oikein kupparin kupillisen.
Liinu: Ei liika pahaa tee… jaksaa sitä nyt sen verran.
(Kaikki juovat).
Anna: Mitä sinä nykyjään olet puuhaillut, Liinu?
Liinu: Ommellut olen. Paljo sitä meidän väelle vaatetta tarvitsee. Tämän päivää olin heinänteossa, mutta läksin kesken pois. Heinässä taitaa Kallekin olla?
Anna: Siellähän se on. Silloin kun Kalle kansanopistoon aikoi, niin toiset emännät varoittivat minua häntä sinne laskemasta, sanoivat miehen siellä tulevan laiskaksi; mutta kyllä se nyt vaan työtä tekee, kenties enemmän kuin ennen.
Liinu: Ne ovat turhia jaarituksia sellaiset. Oppia siellä saa ja työtä tekemään kehotetaan.
Anna: Mutta nyt minun pitäisi tehdä mustalaisen tarina… lähteä, kun olen saanut suuhuni. Pitää mennä vähän piikoja komentelemaan, ovat, hylyt, niin laiskanpuoleisia.
Helena: No kyllähän ne nyt siellä… ei sitä niin kiirettä vielä ole.
Anna: Kyllä minun sentään täytyy lähteä. Muistakaahan nyt tekin pistäytyä joskus meillä.
Helena: Kiitos, kyllähän me…
Liinu: Sanokaa Kallelle terveisiä ja käskekää häntä jonkun kerran käymään.
Anna: Eiköhän se poikaveitikka osanne käydä käskemättäkin.
Liinu: En ole häntä nähnyt moneen päivään.
Anna: No hyvästi nyt vaan! (Kättelee). Voikaa hyvin!
Helena ja Liinu: Hyvästi, hyvästi!
(Anna menee).
3 KOHTAUS.
Helena. Liinu.
Helena: Nyt saisit sinä, Liinu, ommella nuttuni valmiiksi tänäpäivänä, että saisin sen päälleni aamulla, kun isä tulee kotiin.
Liinu: Kyllä sen teen. Ei siinä paljoa enää olekaan työtä. Tuoneekohan isä minulle sen kankaan kaupungista?
Helena: Luultavasti. Ota sinä vaan nyt se ompelus, minä käsken Hannan korjaamaan kupit pois. (Liina ottaa ompeluksen. Helena huutaa ovelta). Hanna! Hanna! Minä käyn niityllä katsomassa kuinka työ sujuu.
(Menee).
4 KOHTAUS.
Liinu. Hanna. (Tulevat).
Hanna: Joko Mäkelän emäntä meni pois?
Liinu: Jo meni. Korjaa sinä nyt kupit pois ja pese ne. Minun pitää ommella tämä äidin nuttu tänäpäivänä valmiiksi.
Anna: Jokohan isäntä huomenaamulla palannee kaupungista?
Liinu: Kyllä kai.
(Hanna menee vieden kupit).
5 KOHTAUS.
Liinu (yksin).
Liinu: Saapahan nähdä tuleeko Kalle tänäpäivänä käymään? Hän kyllä lupasi… Luulin hänen tulleen ylpeämmäksi kun kävi kansanopistossakin, mutta ei hän siltä ainakaan näyttänyt. Eilen illalla, kun kävin Myllypurolla, tapasin hänet metsätiellä. Heti rupesi puhelemaan kanssani. Kävelimme vähän matkaa puhellen kaikenlaisista. Sitten Kalle pyysi minua istumaan viereensä eräälle kivelle. Istuttuamme otti Kalle minua kädestä kiinni… katsoi silmiini niin hellästi… Hän kuiskasi hiljaa korvaani: "Rakastan sinua, tule omakseni!" Minä hämmästyin ja sanoin, että olen vielä niin kokematon ja mitä vanhempanikin sanoisivat. Sitten läksimme taas kävelemään ja hän saattoi minut kotiin asti… Luulen, että äiti kyllä puolestaan antaa suostumuksensa, ja ehkäpä isäkin, mitäpäs hänelläkään vastaan olisi… (Äänetönnä, ajatuksissaan). Mutta eipäs sitä Kallea ala kuulua… (Hyräilee itsekseen ja alkaa sitten laulaa).
Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla, Kuninkaan kultaisen kartanon puolla; Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo, kun et tule jo!
Linnut ne laulavat sorjalla suulla, Sorjempi kultani ääni on kuulla. Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo, kun et tule jo!
Tule, tule, kultani, tule kotipuoleen, Taikka jo menehdynkin ikävään ja huoleen. Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo, kun et tule jo!
(Hanna tulee).
Hanna: Mäkelän Kalle tulee.
Liinu: Käske hänen tulla tänne kamariin. (Hanna menee). Tulipas hän kumminkin!
6 KOHTAUS.
Liinu. Kalle (tulee).
Kalle: Hyvää päivää, Liinu!
Liinu: Hyvää päivää, hyvää päivää ja tervetuloa! Käy istumaan!
Kalle: Kiitoksia! Saanko tulla vierellesi?
Liinu: Tule vaan jos tahdot.
Kalle (Istuutuu Liinun viereen). Missä teidän kaikki väki on, kun en tullessani nähnyt muita kuin Hannan?
Liinu: Isä on kaupungissa, äiti meni käymään niityllä.
Kalle: Joko olet puhunut vanhemmillesi aikeistamme?
Liinu: Kyllä puhuin äidilleni. Isäkin luultavasti antaa suostumuksensa… Hän on ollut nyt vähän iloisempi, kun hän pääsi irti siitä takausasiasta. Mutta jos sinun vanhempasi ei suostu?
Kalle: Ole huoletta! Kun kaksi rakastavaista tahtovat yhteen mennä, ei sitä voi estää muu kuin kuolema. Vai mitä arvelet, Liinuseni?
Liinu (Huokaa surullisena).
Kalle: Miksi niin surullisena huokaat, mikä mieltäsi painaa? Sano vaan minulle, jos sinua jokin suru painaa?
Liinu: Mitäpä surua minulla olisi, muuten vaan olin niin ajatuksissani.
Kalle: Minusta tuntuu niin onnelliselta, kun saan olla sinun luonasi. Sinun seurasi on minua aina viehättänyt. Sinun sinisilmiäsi katsellessa unohdan kaiken muun…
Liinu: Onnellinen olen minäkin sinun seurassasi, Kalle…
Kalle: Kohta vietämme kihlajaisemme, jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan.
Liinu: Ei omasta puolestani mitään. Vaan täytyyhän minun kumminkin ensin saada selvä vastaus vanhemmiltani. Heidän suostumuksestaan olen kumminkin melkein varma.
Kalle: Silloin ei onnestamme puutu mitään. Ei mikään voi sitä häiritä. (Kiertää kätensä Liinun kaulaan). Yhdessä kuljemme tämän elämän läpi, yhdessä kestämme sen vaarat ja vastukset… Yhdessä nautimme onnesta…
(Suutelee Liinua).
7 KOHTAUS.
Liinu. Kalle. Helena (tulee). Sitten Hakala.
Helena: Isä tuli jo kotiin. Mitenkähän hän näin aikaiseen on joutunut? — Kas, Kallekin on täällä! (Tervehtii). Terve, terve! — En ymmärrä, miten hän nyt jo olisi ehtinyt käydä kaupungissa… Etteipä hänelle vaan olisi tapahtunut mitään vahinkoa… (Hakala tulee sisään surullisena). Kuinka näin aikaiseen jouduit? (Hakala on ääneti). Mikä sinulle on tullut? Onko sinulle sattunut joku vahinko?
Hakala: Suuri vahinko… korvaamaton vahinko!
Liinu (Hämmästyen): Mitä sinä puhut, isä?
Kalle: Mitä teille on tapahtunut?
Hakala: Nyt on Hakala mennyttä miestä! Olen joutunut keppikerjäläiseksi… mierontie on avoinna edessämme… Oo kuitenkin kohtalon kovuutta!
(Ottaa pullon poveltaan ja ryyppää).
Liinu ja Helena (Yht'aikaa). Isä! Viinaa!
Helena: Mitä aiot? Viinaako jälleen olet himoamaan ruvennut!
Hakala: En ymmärrä oikein itsekään.
Liinu: Voi kuitenkin! Mitä tämä kaikki merkitsee? Kerro, isäni, mitä pahaa sinulle on tapahtunut?
Hakala: Saatte sen kuulla, vaikka mielelläni säästäisin teidät sitä kuulemasta. — Kun ajoin hiljalleen kaupunkiin, sattui hevoseni pelästymään jotain tienvieressä olevaa esinettä… se läksi hurjasti laukkaamaan ja muutamassa tienkäänteessä kaatuivat kärryt ja minä jäin alle. Siitä pääsin kumminkin omin voimin ylös ja läksin hiljalleen edelleen ajamaan. Mäkeläkin sattui jonkun matkan päässä vastaani… Siinä edelleen ajaessani ajattelin maksettavaani. Teki mieleni katsoa rahojani. Aioin ottaa lompakon poveltani… mutta… sitä ei ollutkaan taskussani! Säikähdin kovin, enkä ensialuksi osannut tehdä mitään. Käännyin sitten takaisin katsoakseni, olisiko se pudonnut siihen paikkaan, jossa kaaduin. Ei ollut siinä mitään. Ajoin Mäkelään kysymään isännältä, olisiko hän sattunut näkemään sitä tiellä. Ei ollut hänkään huomannut mitään… kirosin itsekseni kovaa onneani… Läksin Korven Matin luo… häneltä sain viinaa. Olihan minulla vielä senverran lanttia kukkarossani.
(Ryyppää).
Liinu: Oi, isäni, älä juo tuota ainetta!
Hakala: Etkö enää sallisi minulle tätäkään lohdutusta? Katkeraa tosin, mutta jotenkinhan täytyy ihmisten pilkalta paeta. Talomme ja tavaramme on nyt varmasti mennyttä ja itse saamme maantielle siirtyä…
Helena: Oh, minä en jaksa ajatella tätä.
(Itkee).
Kalle: Minä lähden ja koetan ottaa selvää rahoista. Jos joku olisi ne löytänyt, voidaanhan ne vielä takaisin saada. Koetan parastani.
(Menee).
Hakala: En usko, että ne enään takaisin tulevat. Ne ovat olleet ja menneet! Maailma on avoin edessämme… saamme kulkea niin pitkälle kuin tietä piisaa.
Liinu: Älä ole niin epätoivoinen isä kulta, voivathan ne asiat vielä korjautua.
Hakala: Ei ne korjaudu… sinä et näitä käsitä, Liinu. Ota sinä Hakala vaan ryyppy murheeseen! Et tiedä silloin maailman suruista. (Juo). Et näe ihmisten naurua. Juo, juo vaan, juo, kunnes menet tainnoksiin, kunnes kuolet. Mattila, saatana, kun olisi käsissäni, niin kyllä sen roiston pieksäsin, pieksäsin, jumal'auta! Luontoni jo ärtyy!
(Iskee pullon laattiaan).
(Helena ja Liinu kirkasevat ja menevät molemmat itkien ulos).
Hakala (Humalassa): Vielä minä sentään olen herra talossani… Ette te, saatanat, minua tästä pois saa… ette saa, sanon minä. Ko-koettakaa vaan — mi-minä olen Hakala minä! Ja minä teille näytän roistot, Vai ta-taloni te myötte. Haha-ha. Ei, kyllä minulla vielä on vo-vo-voi-maa.
(Vaipuu voimatonna maahan. Helena tulee vähän ajan perästä).
Helena: Voi ukkoparkani! — Herra! Auta meitä onnettomia! Älä lisää kuormaa kuorman päälle!
(Itkee).
Esirippu alas.
TOINEN NÄYTÖS.
Näyttämö: Tupa Hakalassa. Ovi vasemmalla. Oikealla pitkä pöytä ja sen edessä penkki. Vasemmalla seinällä astiahylly. Oikealla ikkuna.
1 KOHTAUS.
Hakala. Helena (pesee astioita) ja Liinu (istuu penkillä kutoen sukkaa).
Hakala (Ottaa hyllyltä tyhjän putelin; itsekseen): Tyhjä on tuokin! Lähdenpä tästä Korven Matin luo, tottapa hän lie säästänyt jotain minunkin varalleni. Ei tässä tosin rahoja ole, mutta uskoneehan hän velaksikin.
(Ottaa hattunsa ja aikoo lähteä).
Liinu: Mihin menet, isä?
Hakala: Lähden vähän käymään kylällä.
Liinu: Älä mene, minä pyydän, älä mene isä!
Helena: Sinulla on pullo povellasi!
Hakala: Saan sen kukaties täyteen Korven Matilta.
Helena: Jätä jo tuo viinanjuonti! Me syöksymme senkautta aivan perimmäiseen turmioon.
Hakala: Älä siinä tyhjää ruikuta! Tarvitsenhan minäkin jotain lohdutusta.
Liinu: Sinä olet aivan väärässä, isä, jos lohdutusta siitä luulet saavasi. Paljoa paremmin kestämme koettelemukset, jos et tuota nestettä nauti.
Hakala: Vai muna tässä olisi kanaa viisaampi! Kyllä minä itse tiedän, mitä teen.
(Aikoo lähteä).
Liinu (Hypähtää ylös penkiltä ja ottaa isäänsä kädestä kiinni): Älä mene, isä! Älä tee minua, ainoaa lastasi, onnettomaksi! Jää kotiin!
Helena: Etkö yhtään sääli lastasi ja minua?
Hakala (Seisoo miettiväisenä).
Liinu: Jätäthän onnemme tähden viinan ostamatta? Jätäthän, isä?
Hakala (Yhä miettiväisenä): Hmh… Jospa te tietäisitte … hmh… Mutta koetan tällä kertaa…
Liinu (Katsoo ikkunasta): Kontti-Maijakin näkyy tuolta tulevan tänne.
Helena: Mitä silläkin kielikellolla täällä taas on tekemistä?
2 KOHTAUS.
Edelliset. Maija: (Tulee nyytti kädessään).
Maija: Hyvää päivää ja Jumalan rauhaa taloon!
Helena: Päivää! Mistäs päin Maija on matkalla?
Liinu (Helenalle): Minä menen kamariin neulomaan.
(Menee).
Maija (itsekseen): Kas vaan tytärtä, kun meni niin ylpeästi, ettei katsonutkaan. (Ääneen). Ympäri kyliä sitä vaan köyhän täytyy kiertää. Joskus joku hyvä emäntä antaa leipäkannikan… ja onhan noita tähän asti vähin ollut kehruuksiakin, mutta nyt ovat vähenneet, kun sanovat Mäkiperän Kaarinan kehräävän parempaa…
Hakala: Ja hän soittaa vähemmän suutaan…
Maija: Enhän minäkään, Herra paratkoon, ketään puheillani pahenna! Sanovat että Kaarina kehrää parempaa, mutta olen minäkin jo niin kauan kehrännyt, että luulisi sen syntyvän. Mäkelässä kävin äsken kysymässä työtä, mutta emäntä vaan ylpeästi sanoa tokasi "Annoin Kaarinalle".
Hakala: Ei ole meilläkään kehruuta antaa.
Maija (itsekseen): Kas, kas kun pöyhkeilee, mutta kohta et liijoin ylpeile.
Hakala: Mitä…?
Maija: Sanoin vaan, että eihän ne isännät niistä asioista huolta pidä.
Helena: Istu tuossa penkillä, niin minä käyn katsomassa, olisivatko jo jollekulle antaneet kehruukset.
(Menee. Hetken äänettömyys).
Maija: Keltähän se lienee Mäkelä ostanut uuden hevosensa? Komea se vaan näkyy olevan.
Hakala: Onko Mäkelä ostanut hevosen?
Maija: Ettekö sitä tiedä! Ja on siihen taloon ostettu paljon muutakin.
Hakala: Hyvähän rikkaan on ostaa.
Maija: Niin, kyllähän sillä miehellä on rikkautta. Tässä eräänäkin päivänä näytteli tukkiherralle kehuen mustaa lompakkoaan ja kehui, että ei tästä talosta vähällä raha lopu.
Hakala: Mitä sinä puhut?… Mustaa lompakkoaan?…
Maija: Niin.
Hakala: Puhutko sinä totta, akka?
Maija: Milloin minä olisin valehdellut? Sitä ei voi kukaan sanoa.
Hakala: Näitkö lompakon läheltä? Oliko se kulunut?
Maija: Kyllä kai se oli kulunutkin…
Hakala (itsekseen): Minä epäilen… olisikohan Mäkelä … (Ääneen). Voitko olla kellekään virkkamatta, mitä sinulle sanon?
Maija: Kuinka voitte epäilläkään minua, vanhaa ihmistä?
Hakala: Ei sinun kieleesi ole paljon luottamista.
Maija: Mutta uskokaa pois, isäntä, minä en sano kellekään kuolevaiselle, jos minulle jonkun salaisuuden uskotte..
Hakala: Olisikohan Mäkelä?… Ei, sitä en osaa uskoa!
Maija: Kyllä sitä vaan niin viekkaalta mieheltä syntyy vaikka mitä.
Hakala: Hmh… hmh… Voihan se kyllä olla mahdollista… ja varmaan onkin Mäkelällä ollut minun lompakkoni, sillä ei ole sillä miehellä ennen lompakkoa näkynyt…
4 KOHTAUS.
Edelliset. Helena (tulee).
Helena: Hanna oli jo antanut villat Mäkiperän Kaarinalle.
Maija: Kas vaan tuota tytönletukkaa. Kuinka tekin annatte piijalle niin suuren vallan, että saa tehdä mitä tahtoo?
Helena: Hän on ymmärtäväinen tyttö… toimittaa kaikki asiat huolellisesti.
Maija: No, enhän sille sitte mitään mahda. Lähden tästä edemmäksi, mutta kyllä…
Hakala: Tule huomenna käymään täällä. Minulla on sinulle tärkeä asia puhuttavana. Tuosta saat lantin. (Antaa Maijalle rahan). Mutta muista tulla!
Maija: Kyllä, kyllä! Kiitoksia vaan! Kyllä tulen. (Mennessään itsekseen). Eipäs edes kahville pyytänyt jäämään!
5 KOHTAUS.
Hakala. Helena.
Helena: Mitä varten sinä sitä kutsuit huomenna? En viitsisi alinomaan kuunnella hänen jaarituksiaan ja panettelujaan.
Hakala: Anna nyt minun olla rauhassa ja miettiä… Et sinä kumminkaan ymmärrä…
Helena: Saat kyllä minun puolestani olla rauhassa.
(Menee).
Hakala (Yksin): Musta lompakko… Vähän kulunut. Merkit lyövät yhteen. Voisikohan tuota Maijaa uskoa? Mutta jos oikein tarkkaan mietin asiaa, niin voihan siinä olla perää. Mäkelähän ajoi jonkun matkan päässä kaatumapaikasta vastaani ja tuskinpa siitä muita olisi ehtinyt kulkea. Mutta miten saisin asian todistetuksi? Mäkelä pitää panna tiukalle ja ottaa tarkka selko asiasta. Ensin käyn ilmoittamassa asian nimismiehelle ja voi sinuas Mäkelä, jos et hyvällä anna rahojani takaisin. Paha sinut perii. Enkä asiasta suinkaan rupea sopimaan, sillä minulla on ollut siitä siksi paljon harmia… En… Saattaapa se vielä Mäkelä joutua paljon huonompaan asemaan kuin minä nyt olen. Mutta oma syy… mitäpäs menee salaamaan löydettyjä rahoja… ja vielä sellaisen summan!… Ja sitten vielä kaiken lisäksi pöyhkeilee rahoilla ja kehuu, että ei hänen talostaan raha lopu. Mutta saattaa se loppua!
Helena (Tulee): Mitä sinä täällä niin suurta ääntä pidät? Mäkelän Kalle tahtoisi vähän puhutella sinua, minä käsken hänet sisään.
(Menee).
Hakala: Mitäs nyt? Jokohan olisi lähettänyt poikansa asioita korjaamaan?
6 KOHTAUS.
Hakala. Helena, Liinu ja Kalle (tulevat).
Kalle: Hyvää päivää! (Tervehtii Hakalaa). Olisi teille vähän asiaa. Saanko puhua?
Hakala: Antaa kuulua!
Kalle: Kuten ehkä jo tiedätte…
Liinu (Hiljaa Kallelle). Minä en ole vielä puhunut hänelle.
Kalle: Hmh… Me olemme Liinun kanssa olleet ystäviä jo lapsuudestamme saakka ja nyt olemme päättäneet molemminpuolisesta rakkaudesta ottaa toisemme…
Hakala (Erikseen): So-o! Vai sellainen ääni nyt on kellossa!
Kalle: Ja tähän pyydämme teidän suostumustanne.
Hakala: Vai niin! Mutta minä sanon, että siitä ei tule mitään. Ei, niin totta kuin minä olen Hakala, siitä ei tule mitään!
Helena: Mitä sinä nyt ajattelet?
Hakala: Ajattelinpa mitä hyvänsä, mutta siitä ei tule mitään.
Kalle: Miksi olette sitten meidän liittoamme vastaan? Me emme voi elää ilman toisiamme.
Liinu (Nojautuu Kallen rintaa vasten ja rupeaa itkemään).
Helena: Minä olen myöntynyt. Etkö sinäkin voisi antaa suostumustasi? Kalle on kaikinpuolin kelpo poika ja sitäpaitsi on hänellä kylliksi varoja.
Hakala: Olkoonpa hänellä vaikka vielä enemmän varoja, mutta sittenkään en anna tytärtäni sellaisen miehen pojalle, joka…
Kalle: Ei teillä pitäisi olla mitään syytä isääni vastaan.
Hakala: Kyllä! Minulla on hyvinkin painavia syitä.
Kalle: Mitä?
Hakala (Kiivaasti): Tiedätkö! Hän on löytänyt minun rahani… salannut ne… ja pidättänyt itsellään!
Kalle (Hämmästyneenä): Ei suinkaan! Varmaankin te olette erehtyneet, Hakala. Sellaista ei minun isäni voisi tehdä.
Hakala (Kuten ennen): Mutta kumminkin ne hänellä ovat!
Liinu: Kuinka voit lausua tuollaista Mäkelästä, isä?
Helena: Mäkelä on tuiki rehellinen mies.
Hakala: Älkää suututtako minua! Minä tiedän sen varmasti. Kyllä minä hänelle näytän! Hänen pitää antaa takaisin joka penni…
Kalle: Te loukkaatte puheellanne pahoin isäni kunniaa… minunkin kunniaani, mutta minä annan puolestani kyllä anteeksi.
Hakala: Anteeksi! Tarvitsenko tässä sinun anteeksi antoasi! (Kiivaasti). Ja jos en heti saa rahojani takaisin, niin…
Kalle: Minä voin vannoa, että rahat ei ole isälläni. Mistä olettekin sellaisen päähänpiston saaneet?
Hakala (Ärjyy): Mene ulos siitä senkin heittiö! Kyllä minä teistä selvän otan.
Liinu (itkee): Olet suuresti erehtynyt, isäni!
Kalle (Lohduttaen): Älä itke, Liinuseni. Minä otan selvän asiasta. Haen isäni tänne, että hän saisi puhdistautua epäluuloista. Tulen kohta takaisin.
(Menee).
Hakala: Mene vaan, mutta luulenpa, ettet kovinkaan helpolla saa isääsi tänne.
7 KOHTAUS.
Hakala. Helena. Liinu.
Helena: Kyllä sinä pahasti loukkasit Mäkelän kunniaa… Jos hän olisi sinun rahasi löytänyt, ei hän niitä olisi salannut.
Liinu: Ei hän olisi voinut…
Hakala: No, no… Saadaanpas nähdä.
Helena: Hän voi vielä vetää sinut käräjiin kunnianloukkauksesta.
Hakala (Vihaisesti): En kärsi kuunnella jaarituksianne… Aina akkaväki on vastahakoista.
(Menee ja paiskaa oven kiinni jälestään).
8 KOHTAUS.
Liinu. Helena.
Liinu: Mäkelälläkö olisi rahat? Ei, se ei voi olla mahdollista! Kuinka isä voi sellaista ajatellakaan?
Helena: Kenties Kontti-Maija jotain hänelle juorueli… se kun on Mäkelän kanssa vihoissa.
Liinu: Ja isäkin uskoo sellaista ihmistä, joka jo on juoruillaan saanut aikaan niin paljon pahaa.
Helena: Sanos muuta, lapseni! Ei… Minun täytyy vielä puhua isän kanssa tästä asiasta.
(Menee).
9 KOHTAUS.
Liinu, (sitten) Hanna, (viimein) Sakari.
Liinu: Mistä liekin Maija taas sellaista päähänsä saanut. Tietysti hän sen teki taas paljaasta panettelemisen halusta.
Hanna (Tulee): Viisu-Sakari näkyy tulevan tänne. Hän ei olekaan pitkään aikaan meillä käynyt.
Liinu: Eipä tosiaankaan ole käynyt. Vaikka enpä minä hänen viisuistaan välitä. Sääli kuitenkin tulee Sakari-parkaa, häntä, hupsua raukkaa, kun ihmiset niin paljon narraavat.
(Sakari tulee sisään hassunkurisesti puettuna, laukku selässä).
Sakari: Päivää! Ostetaankos nyt lauluja? Sakarilla on oikein kauniita lauluja.
Hanna: Onko Sakarilla "Haamu"?
Sakari: On. Antaako Hanna 10 penniä?
Hanna: Annan. Mutta Sakarin pitää opettaa minulle nuotti.
Sakari: Sillä on se vanha nuotti. (Laulaa vapisevalla äänellä)
Yksi haamu se seisovi ovella Ja hiljalleen kolkutti. Yks' kerta, kun avainta liikutti, Marianna sen huomasi.
Hanna: Tästä saat 10 penniä. (Antaa Sakarille rahan, Sakari antaa viisun). Laulappas nyt muutakin!
Sakari: Eipäs Sakari laulakaan, jos Hanna ei anna rahaa.
Hanna: Vieläkö Sakari osaa tanssia?
Sakari: Kyllä Sakari tanssii, jos saa 10 penniä. Välistä antavat herrat Sakarille hopearahankin, kun Sakari oikein kauniisti tanssii "Hollolan polskaa".
Hanna: No kyllä minäkin annan kymmenpennisen, jos vaan tanssit oikein kauniisti.
(Sakari rallattaa ja tanssii. Hanna ja Liinu nauravat).
Sakari: Kyllä Sakarin jalka vielä kepeästi nousee. — Ostaa kai Liinu-neitikin lauluja?
Liinu: En välitä nyt lauluista; annan Sakarille kymmenpennisen ilmaiseksi.
Sakari: Sakaripa ei huolikaan rahaa ilmaiseksi.
Hanna: Onko Sakari jo tullut niin rikkaaksi?
Sakari: Sakari on rikas. Niin rikas kuin herrat.
Liinu: Vai niin. Mistä Sakari niin rikkaaksi on tullut?
Sakari: Jumala pudotti taivaasta Sakarille rahaa.
(Hanna nauraa).
Sakari: Oikein totta!
Liinu: Pudottiko hän paljonkin?
Sakari: Paljon! Sakari ei ennen ole niin paljoa nähnytkään.
Liinu: Näyttääkö Sakari niitä minulle?
Sakari: En näytä, kun Hanna on tuossa.
Liinu: Entäs jos Hanna menee pois?
Sakari: Sitten näytän.
Liinu: Mene, Hanna, pois siksi aikaa.
(Hanna menee).
Sakari: Mutta eikö Liinu sano kellekään?
Liinu: No näytähän nyt.
Sakari (Vetää poveltaan lompakon): Tämmöisen Jumala Sakarille pudotti.
Liinu (itsekseen): Se on isäni lompakko! (Ääneen). Näytäppäs onko siellä mitään sisässä.
Sakari: Ei Sakari näytä. Jumala ottaa sen pois.
Liinu: Ei hän ota. Näytäthän sinä Liinulle?
Sakari (Avaa lompakon): Katso!
Liinu (itsekseen): Rahat ovat tallella! Minun pitää heti ilmoittaa isälle. (Menee ovelle ja huutaa:) Isä ja äiti, tulkaa!
Sakari: Liinu ei saa sanoa!
10 KOHTAUS.
Edelliset. Hakala ja Helena (tulevat).
Hakala: Mitä nyt?
Liinu: Rahat ovat löytyneet! Me emme joudukaan mierontielle!
Helena: Rahatko löytyneet?
Hakala: Missä ne sitten ovat?
Liinu: Sakari on löytänyt rahat. Anna Sakari isälle lompakko! Se on häneltä pudonnut.
Sakari: Ei Sakari anna. Jumala voi rangaista Sakarille.
Liinu: Ei hän rankaise, jos Sakari antaa sen isälle.
Sakari: Eikö?
Liinu: Ei. Hän siunaa Sakaria.
Sakari: Sitten Sakari antaa.
(Antaa lompakon Hakalalle)
Hakala: Siis rahani on ovat löytyneet! Ja minä houkkio kun epäilin Mäkelää!
Helena: Minä lähden heti ilmoittamaan Mäkelään.
(Menee).
Liinu: Johan minä sanoin, että Mäkelä ei ole voinut niitä löytää, sillä hän niitä ei olisi salannut.
Hakala: Voi minua houkkiota! Millä voin nyt Mäkelän sovittaa! Kunpa hän nyt tulisi että saisin edes pyytää anteeksi. — Olipas se onnen potkaus! Nyt on Hakala pelastettu mies. Miten voisin parhaiten palkita tämän Sakarille?
Liinu: Minäpä tiedän. Palkinnoksi tästä annetaan Sakarin asua meillä. Hänen ei sitten tarvitse kuleksia ihmisten narrina. Jäätkö, Sakari, meille?
Hakala: Kernaasti minun puolestani, jos Sakari vaan itse tahtoo.
Sakari: Kyllä Sakari jääpi tänne. Sakarilla on täällä niin hyvä olla.
(Hanna tulee).
Hanna: Koko Mäkelän perhe tulee tänne emännän kanssa!
Liinu: He tulevat juuri parhaaseen aikaan. Tiedätkö, Hanna, isän rahat ovat löytyneet!
Hanna: No Jumalan kiitos! Vai ovat ne kuitenkin löytyneet!
11 KOHTAUS.
Edelliset. Mäkelä, Anna, Kalle ja Helena (tulevat).
Anna: Hyvää päivää! Täällä tullaan oikein joukolla.
Hakala: Päivää, päivää.
(Tervehtii).
Mäkelä: Minä kuulin, että rahanne ovat löytyneet.
Hakala: Niin, Sakari oli löytänyt ne. Olkaa hyvät ja käykää istumaan!
(Kaikki istuutuvat. Kalle menee Liinun luo.)
Anna: No olipa se hyvä asia, että ne löytyivät.
Hakala: Minun täytyy tunnustaa suurella mielipahalla, että epäilin teidän, Mäkelä, löytäneet rahat. Uskoin tuota Kontti-Maijaa. Mutta minä pyydän sydämestäni anteeksi teiltä, Mäkelä ja samoin Kallelta. Ymmärrättehän, että hukkuva tarttuu oljenkorteenkin.
Mäkelä: Sattuuhan sitä ihminen erehtymään. Mielelläni annan teille kaikki anteeksi.
Kalle: Minä myös. Ja samalla pyydän uudestaan suostumustanne meidän liittoomme.
Hakala: Ottakaa vaan toisenne. Äsken kiivaudessani kielsin. Jumala siunatkoon teitä, lapset.
Mäkelä: Minäkin olen heidän liittoonsa suostunut. Toivotan onnea ja siunausta.
Kalle: Siis vietämme heti kihlajaisiamme. (Ottaa Liinua kädestä kiinni). Nyt olemme onnelliset.
Helena: Minä panen heti kahvit tulelle, niin saamme heidän onnekseen juoda.
Sakari: Ja Sakari tanssii oikein kauniin "Hollolan polskan".
Kalle: Eläköön Sakari, jonka kautta asiat kääntyivät näin hyvin.
Kaikki Eläköön!
Esirippu alas.