LOISTOHOTELLI BABYLON

Romaani

Kirj.

ARNOLD BENNETT

Suomennos

Helsingissä, Kustannus Oy Minerva, 1923.

SISÄLLYS:

I. Miljoonamies ja hovimestari. II. Kuinka Mr Racksole sai päivällisensä. III. Kello kolme aamulla. IV. Ruhtinaan tulo. V. Mitä Reginald Dimmockille tapahtui. VI. Kultasalissa. VII. Nella ja ruhtinas. VIII. Paroonittaren saapuminen ja lähtö. IX. Kaksi naista ja revolveri. X. Merelle. XI. Hovipanttilainaaja. XII. Rocco ja huone N:o 111. XIII. Loistokerroksen makuukammiossa. XIV. Rocco vastaa muutamiin kysymyksiin. XV. Seikkailun loppu purjealuksessa. XVI. Punahattuinen nainen. XVII. Eugen-herttua pääsee vapaaksi. XVIII. Yöllä. XIX. Ruhtinaallisia vieraita loistohotelli Babylonissa. XX. Mr Sampson Levi sanoo jäähyväiset Eugen-herttualle. XXI. Felix Babylonin paluu. XXII. Grand Babylonin viinikellarissa. XXIII. Lisää tapahtuma kellarissa. XXIV. Viinipullo. XXV. Höyrypursi. XXVI. Öinen takaa-ajo ja katupoika. XXVII. Tom Jacksonin tunnustus. XXVIII. Vielä kerran loistokerroksen makuukammio. XXIX. Theodore Racksole kutsutaan avuksi. XXX. Loppu.

I.

MILJOONAMIES JA HOVIMESTARI.

— Mitä saan tarjota?

Jules, Grand Babylonin kaikkivaltias hovimestari kumarsi kohteliaasti vilkkaalle, keski-ikäiselle herrasmiehelle, joka juuri oli tullut tupakkahuoneeseen ja istuutunut korituoliin lähinnä kasvihuonetta olevaan nurkkaukseen. Kello oli viittätoista vailla kahdeksan tavattoman helteisenä kesäkuuniltana, ja päivällistarjoilun piti juuri alkaa Grand Babylonissa. Kaikenkokoisia, -ikäisiä, eri kansallisuuksiin kuuluvia miehiä, kaikki moitteettomissa seurustelupuvuissa, istui hajallaan ylt'ympäri isossa, hämärässä huoneessa. Heikko kukkien tuoksu ja suihkukaivon lirinä tunkeutui kasvihuoneesta. Tarjoilijat, Jules'in silmälläpitäminä, liikkuivat äänettömästi paksuilla itämaisilla matoilla vastaanottaen ja suorittaen tilaukset tuolla arvokkaanjuhlallisella ilmeellä, jolla vain oikeat ensiluokkaiset tarjoilijat ymmärtävät esiintyä. Kaikkialla vallitsi eräänlainen ylevän tyyneyden ja levollisuuden tuntu, joka oli Grand Babylonille ominainen. Näytti aivan mahdottomalta, että mitään sellaista saattaisi tapahtua, joka häiritsisi olemassaolon rauhallista, ylimyksellistä yksitoikkoisuutta tässä erinomaisesti hoidetussa laitoksessa. Kuitenkin oli valtavin mullistus, mikä koskaan oli sattunut Grand Babylonissa, tapahtuva tänä samana iltana.

— Mitä saan tarjota? toisti Jules, ja tällä kertaa hänen äänessään oli juhlallinen tyytymättömyyden vivahdus; hän ei ollut tottunut puhuttelemaan vierasta kahta kertaa.

— Jahah! sanoi vilkas, keski-ikäinen mies ja katsahti lopulta häneen. Ollen suloisen tietämätön siitä, kuka tuo suuri Jules oli, hän antoi harmaitten silmiensä loistaa hymyilevinä huomatessaan tarjoilijan kasvojenilmeen.

— Tuokaa minulle "enkelinmuisku", hän sanoi.

— Anteeksi, herraseni?…

— Tuokaa minulle "enkelinmuisku" ja tehkää se pian, olkaa hyvä.

Muutamaa minuuttia myöhemmin tuon vilkkaan, keski-ikäisen herrasmiehen maistellessa "enkelinmuiskuansa" istui Jules neuvottelemassa miss Spencer'in kanssa, joka hoiti Grand Babylonin konttoria ja joka oli yhtä tunnettu ja yhtä tärkeä kuin itse Jules. Useimmissa nykyaikaisissa ravintoloissa on miespuolinen kirjanpitäjä, joka valvoo konttoria. Mutta Grand Babylon kulki omia teitään. Miss Spencer oli ollut kirjanpitäjänä melkein siitä saakka kuin Grand Babylon kohotti paksut savupiippunsa taivasta kohti ja hän säilytti paikkansa muitten ravintolain oikuista huolimatta. Aina erinomaisen siististi puettuna yksinkertaiseen mustaan silkkihameeseen pienine jalokivisine rintaneuloineen, moitteettomine kalvosimineen ja käherrettyine, vaaleine hiuksineen, hän nyt näytti melkein samanlaiselta kuin vuosikausia sitten. Hänen ikäänsä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse ja kenties eräs vielä, mutta kukaan ei siitä pitänyt lukuakaan. Hänen vartalonsa viehättävät ja kiehtovat ääriviivat olivat moitteettomat. Hän oli hyödyllinen koriste-esine, jonka omistamisesta mikä ravintola tahansa olisi saattanut viattomasti ylpeillä. Hänellä ei ollut vertaistaan osotekalenterin, laivakulkujen, teatterien ja varieteenäytäntöjen ohjelmien tuntemisessa, eikä hän siitä huolimatta koskaan matkustanut eikä käynyt teattereissa eikä varieteessa.

— Kuka on n:o 107? kysyi Jules tältä mustapukuiselta naiselta.

Miss Spencer tarkasteli kirjojansa.

— Mr Theodore Racksole New Yorkista.

— Minä luulinkin häntä joksikin new-yorkilaiseksi, sanoi Jules lyhyen, merkitsevän vaitiolon jälkeen, mutta hän puhuu englanninkieltä yhtä hyvin kuin te tai minä. Sanoo tahtovansa "enkelinmuiskun". Pidänpä huolen siitä, että hän ei jää tänne kovin kauaksi.

Miss Spencer hymyili Vastaukseksi. Päähänpisto nimittää Theodore Racksolea "joksikin new-yorkilaiseksi" miellytti hänen taipumustaan leikillisyyteen, jota taipumusta hän ei kokonaan ollut vailla. Hän tiesi luonnollisesti, ja hän tiesi Julesinkin tietävän, että tämän Theodore Racksolen täytyi olla tuo ainutlaatuinen ja ainoa Theodore Racksole, kolmas järjestyksessä Yhdysvaltain, ja siis luultavasti myöskin koko maailman rikkaista miehistä. Mutta siitä huolimatta hän heti asettui Jules'n puolelle. Aivan samoin kuin oli olemassa vain yksi Racksole, oli olemassa myöskin vain yksi Jules, ja miss Spencer yhtyi vaistomaisesti jälkimäisen suuttumukseen sen johdosta, että joku, olipa kuka hyvänsä, miljoonamies tai keisari, rohkeni esiintyä kyllin pöyhkeästi pyytämällä "enkelinmuiskua" Grand Babylonin rajapyykkien sisällä. Ravintolamaailmassa puhuttiin yleisesti, että Grand Babylonissa, omistajaa lukuunottamatta, oli kolme jumalaa — Jules, hovimestari, miss Spencer ja, mahtavin kaikista, Rocco, kuuluisa keittiömestari, joka ansaitsi kaksituhatta puntaa vuosittain ja omisti pienen linnan Luzern-järven rannalla. Kaikki Northumberland Avenuella ja Thamesin rannalla sijaitsevat suuret ravintolat olivat koettaneet houkutella Roccoa Grand Babylonista, mutta menestyksettä. Rocco käsitti vallan hyvin, että ei hänkään voinut kohota korkeammalle kuin keittiömestariksi Grand Babyloniin, joka, vaikka se ei koskaan ilmoittanut itsestään sanomalehdissä eikä ollut minkään yhtiön oma, kuitenkin helposti anasti kunniasijan Europan ravintolain joukossa — sekä hintoihin, vieraisiin että siihen salaperäiseen ominaisuuteen nähden, jota sanotaan "tyyliksi".

Jos oli olemassa jotakin, mikä enemmän kuin mikään muu ärsytti Grand Babylonia — niin sanoaksemme sai sen nostamaan niskakarvojaan — oli sen vertaaminen tai sekoittaminen johonkin amerikkalaiseen ravintolaan. Grand Babylon oli amerikkalaisten tapojen jyrkkä vastustaja, mitä ruokaan, juomaan ja sisustukseen tulee — ennenkaikkea amerikkalaisten juomain. Siitä saattaa ymmärtää Jules'in suuttumuksen, kun häntä pyydettiin tarjoamaan mr Theodore Racksole'lle "enkelinmuisku".

— Onko mr Theodore Racksolella ketään seuralaista? kysyi Jules jatkaen keskusteluaan miss Spencerin kanssa. Hän pani halveksivan painon vieraan nimen joka tavulle.

— Miss Racksole — hän asuu n:o 111:ssä.

Jules vaikeni sivellen vasenta poskipartaansa, joka peitti hänen kiiltävän valkeaa kaulustaan.

— Missä? kysyi hän omituisella korostuksella.

— N:o 111:ssä. En voinut sille mitään. Ei ollut mitään muuta huonetta siinä kerroksessa, johon olisi kuulunut kylpyhuone ja pukuhuone. Miss Spencer puhui lepyttävällä ja anteeksipyytävällä äänellä.

— Miksette sanonut mr Theodore Racksolelle ja miss Racksolelle, ettemme voineet ottaa heitä vastaan?

— Senvuoksi että Bobs oli kuulemassa.

Vain kolmen henkilön päähän koko maailmassa olisi pälkähtänyt herra Felix Babylonista käyttää tuota leikillistä, mutta halventavaa nimilyhennystä "Bobs". Nämä kolme olivat Jules, miss Spencer ja Rocco. Jules oli sen keksinyt. Kenelläkään muulla kuin hänellä ei olisi ollut kylliksi älykkyyttä ja rohkeutta sitä tehdä.

— On parasta, että pidätte huolen siitä, että miss Racksole vaihtaa huonetta tänä iltana, sanoi Jules hetken vaiettuaan. Ei, jättäkää asia minun huolekseni. Minä hoidan sen. Au revoir! Kello on kolme minuttia vailla kahdeksan. Minä otan hoitaakseni ruokasalin itse tänä iltana. Ja Jules läksi, verkalleen ja miettiväisenä hykerrellen hienoja valkeita käsiään. Hänen omituisuuksiinsa kuului hykertää käsiään eriskummallisella kiertoliikkeellä, ja tämä toiminta ilmaisi, että oli olemassa joku erikoinen kiihtymyksen aihe.

Täsmälleen kello kahdeksan tarjottiin päivällinen ravintolan äärettömässä ruokasalissa, tuossa vaatimattomassa, mutta silti oivallisessa, valkoisella ja kullalla koristetussa huoneessa. Pienen pöydän ääressä erään ikkunan lähellä istui yksinäinen nuori nainen. Hänen hameensa juoruili Parisista, mutta hänen kasvonsa puhuivat epäämättömästi New-Yorkista. Ne olivat itsetietoiset ja hurmaavat kasvot, naisen kasvot, joka oli tottunut kaikessa menettelemään aivan oman mielensä mukaan; naisen, joka oli opettanut sadoille rikkaille nuorille miehille käyttäytymistaidon ja joka, oltuaan noin kahdenkymmenen vuoden ajan isänsä hemmoteltavana, oli kehittynyt sille asteelle, että piti itseään kaikkien venäläisten itsevaltiaiden naispuolisena vastineena. Sellaisia naisia syntyy vain Amerikassa, mutta he saavuttavat täyden kukoistuksensa vasta Europassa, jota he luulevat maanosaksi, minkä kohtalo on luonut heidän huvittelujaan varten.

Ikkunan vieressä istuva nuori nainen vilkaisi tyytymättömänä ruokalistaan. Sitten hän tarkasteli ruokasalia ympärillään, ja ihaillessaan aterioitsevia hän tuli siihen johtopäätökseen, että itse huone oli jokseenkin pieni ja kehnonpuoleinen. Sitten hän jälleen vilkaisi ruokalistaan ja sanoi kauniita huuliaan nyrpistäen, ettei näkynyt olevan mitään syötävää.

— Olen pahoillani, että olen antanut sinun odottaa, Nella, sanoi mr Racksole, peloton miljoonamies, joka oli rohjennut tilata "enkelinmuiskun" Grand Babylonin tupakkahuoneessa. Nella — hänen oikea nimensä oli Helen — hymyili pidättyvästi isälleen, pidättäen itselleen oikeuden moittia häntä, jos se sattuisi hänen päähänsä pistämään.

— Sinä tulet aina liian myöhään, isä, hän sanoi.

— Vain vapaa-aikanani, hän lisäsi. Mitä täällä on syötävää?

— Ei mitään.

— Jotakin on tilattava. Minun on nälkä. En ole koskaan niin nälissäni kuin oltuani oikein laiskana.

— Consommé Britannia, Nella alkoi lukea ruokalistasta, Saumon d'Ecosse, Sauce Génoise, Aspics de Homard. Voi taivas! Kukapa haluaisi moisia kauheita ruokalajeja tällaisena iltana.

— Mutta, Nella, hän huomautti, täällä on ruoka parasta, mitä Europassa saa.

— Kuule, isä, virkkoi Nella näennäisesti poiketen aineesta, oletko unohtanut, että huomenna on syntymäpäiväni?

— Olenko koskaan unohtanut syntymäpäivääsi, sinä tyttäristä kallein?

— Ylimalkaan sinä olet ollut koko lailla tyydyttävä isä-ukko, sanoi Nella hyväilevällä äänellä, ja sinua palkitakseni lupaan tänä vuonna tyytyä halvimpaan syntymäpäiväkestitykseen, minkä koskaan olet minulle tarjonnut. Mutta tahdon sen tänä iltana.

— Noo, vastasi mr Racksole sellaisen isän kärsivällisellä äänensävyllä, jonka Nella perinpohjin oli kasvattanut odottamaan mitä yllätyksiä tahansa. — Anna kuulua!

— Ottakaamme häränkyljystä ja Bass-olutta [Bass ja Cissin suurten panimojen olutta] päivälliseksi tänä iltana. Siitä tulee kerrassaan mainio päivällinen. Olen oikein ihastunut siihen.

— Mutta, Nella kultaseni, hän huudahti, häränkyljystä ja olutta Felixillä! Se on mahdotonta! Sitäpaitsi ei nuorten naisten, jotka eivät vielä ole kahtakymmentäkolmea vuotta täyttäneet, sovi juoda olutta.

— Minä sanoin häränkyljystä ja Bass-olutta, ja mitä noihin kahteenkymmeneenkolmeen vuoteen tulee, niin huomenna alan käydä kahtakymmentäneljää.

Miss Racksole puri pieniä valkeita hampaitaan.

Heikko rykäisy kuului! Jules seisoi kumartuneena heitä kohti. Puhtaasta seikkailunhalusta kaiketi hän itse oli ottanut tämän pöydän hoitaakseen. Yleensä ei Jules'in ollut tapana omassa persoonassaan ottaa osaa päivällistarjoiluun. Hänen oli vain tapana kulkea ympäri ja tarkastaa, kuten kapteeni komentosillalla, perämiehen ollessa toimessa. Ravintolan kantavieraat pitivät kunnianaan kun Jules joskus otti itse palvellakseen heidän pöydässään.

Theodore Racksole epäröi silmänräpäyksen ja antoi sitten määräyksensä oivallisesti teeskennellyllä välinpitämättömyydellä:

— Häränkyljystä kahdelle ja pullollinen Bass-olutta. Tämä oli rohkein teko, minkä Theodore Racksole koko elämänsä aikana oli tehnyt, vaikka useammassa kuin yhdessä aikaisemmassa ahdingossa oli osoittanut pelotonta rohkeutta.

— Sitä ei ole ruokalistassa, herraseni, sanoi järkähtämätön Jules.

— Yhdentekevä. Hankkikaa sitä. Me haluamme sitä.

— Minä koetan.

Jules meni tarjoiluhuoneen ovelle ja palasi heti.

— Mr Rocco pyytää sanomaan terveisiä ja ilmoittamaan, että hänen valitettavasti on mahdotonta tarjota häränkyljystä ja Bass-olutta tänä iltana.

— Mr Rocco? kysyi Racksole huolimattomasti.

— Mr Rocco, toisti Jules päättävästi.

— Ja kuka on mr Rocco?

— Mr Rocco on meidän keittiömestarimme, herraseni. Jules'in kasvoilla oli ilme, kuin olisi häntä pyydetty selittämään kuka Shakespeare oli.

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Tuntui uskomattomalta, että Theodore Racksolea, tulenkestävää Racksolea, jolla oli 200 penikulmaa rautatietä, useita kaupunkeja ja kuusikymmentä ääntä kongressissa, uhmaisi palvelija, tai vieläpä kokonainen ravintola. Ja kuitenkin oli asianlaita niin. Jules'in kasvoilla oli lujan miehen tyyni ilme, miehen, joka on varma voitosta. Hänen kasvojenilmeensä sanoi: Sinä olet voittanut minut kerran, mutta et tällä kertaa, ystäväiseni New Yorkista.

Mitä Nellaan tuli, niin hän tunsi isänsä ja aavisti mielenkiintoisia tapahtumia, luottavaisesti odottaessaan kyljystään. Hänellä ei tuntunut olevan nälkä ja hän jaksoi odottaa.

— Anteeksi hetkiseksi, Nella, sanoi Theodore Racksole tyynesti, palaan parin sekunnin kuluttua. Ja hän harppasi pitkin askelin ulos ruokasalista. Ei kukaan huoneessaolijoista tuntenut miljoonamiestä, sillä hän oli tuntematon Lontoossa, koskapa tämä oli hänen ensi käyntinsä Europassa yli kahdenkymmenen vuoden aikana. Jos joku olisi hänet tuntenut ja huomannut hänen kasvojensa ilmeen, olisi tämä joku kenties pelännyt räjähdystä, joka olisi saattanut syöstä koko Grand Babylonin Thames'iin.

Jules vetäytyi viisaasti kyllä nurkkaan. Hän oli ampunut panoksensa; nyt oli vastustajan vuoro. Pitkä ja vaihteleva kokemus oli opettanut Jules'ille, että vieras, joka yrittää kukistaa tarjoilijan, melkein aina joutuu tappiolle. Tarjoilijalla on niin monta etua moisessa taistelussa.

II.

KUINKA MR RACKSOLE SAI PÄIVÄLLISENSÄ.

Theodore Racksole meni suoraan ravintolan eteishalliin ja astui miss Spencerin pyhäkköön.

— Haluan tavata mr Babylonia hetkeäkään viivyttelemättä, hän sanoi.

— Nimeni on Racksole — Theodore Racksole.

— New Yorkista? kysyi ääni ovelta hieman ulkomaalaiseen vivahtavalta korostukselta.

Miljoonamies kääntyi nopeasti ympäri ja havaitsi jokseenkin lyhyen miehen, jolla oli ranskalaisen ulkomuoto, paljas pää, harmaa parta, pitkä, mallikelpoisesti leikattu kävelytakki, kapeisiin hopeavitjoihin kiinnitetyt silmärillit ja siniset silmät, joissa näkyi sama viaton kirkkaus kuin nuorella tytöllä.

— Niitä on vain yksi, sanoi Theodore Racksole lyhyesti.

— Haluatte puhua kanssani? virkkoi vastatullut.

— Oletteko mr Felix Babylon? Mies kumarsi.

Tällä hetkellä haluan mieluummin puhua teidän kanssanne kuin kenenkään muun kanssa maailmassa, virkkoi Racksole.

Viittaamalla pyysi mr Babylon miljoonamiestä seuraamaan sivukäytävään, jonka päässä sijaitsi mr Babylonin yksityishuone, Ludvig XV:n aikaisia huonekaluja ja seinäverhoja sisältävä ihmelaitos.

Ravintolanomistaja ja hänen vieraansa istuutuivat toisiaan vastapäätä.

— Luin New Yorkin sanomalehdistä muutamia kuukausia sitten, alkoi Theodore edes kurkkuaan selvittämättä, että tämä teidän ravintolanne, mr Babylon, myytäisiin osakeyhtiölle, mutta näyttää siltä kuin ei myynnistä olisi tullut mitään.

— Ei, siitä ei tullut mitään, vastasi mr Babylon avomielisesti, ja syy oli se, että välikädet aiotun yhtiön ja minun välilläni tahtoivat ansaita suuren salaisen voiton kaupasta, mutta minä kieltäydyin edistämästä sellaista voittoa.

He pysyivät vaatimuksessaan ja minä omassani, ja niin kauppa raukesi.

— Olitteko tyytyväinen sovittuun hintaan?

— Täysin.

— Uskallanko kysyä, korkeako hinta oli?

— Aiotteko ostaa, mr Racksole?

— Haluatteko myydä, mr Babylon?

— Haluan, eräillä ehdoilla, sanoi Babylon. Hinta oli neljäsataatuhatta puntaa. Mutta myyn vain siliä ehdolla, että ostaja ei siirrä kiinteimistöä yhtiölle korkeammasta hinnasta.

— Tahdon vain tehdä teille yhden ainoan kysymyksen, mr Babylon, sanoi miljoonamies. Kuinka suuri on voittonne suunnilleen ollut neljänä viime vuonna?

— Kolmekymmentäneljätuhatta puntaa vuosittain.

— Silloin ostan sen, sanoi Racksole hymyillen tyytyväisenä, ja teidän luvallanne vaihdamme kauppakirjat heti.

— Teette päätöksenne nopeasti, mr Racksole. Mutta olette kenties harkinnut tätä kysymystä pitemmän ajan.

— Päinvastoin, sanoi Racksole kelloaan katsoen, olen harkinnut sitä tasan kuusi minuuttia.

Felix Babylon kumarsi, ikäänkuin olisi ollut täysin tottunut rikkaan miehen oikkuihin.

— Hyvän maineen ihana etu on, Racksole jatkoi, siinä, ettei tarvitse vaivata itseään valmistelevilla selityksillä. Te, mr Babylon, tiedätte luultavasti kaikki minun asiani, ja minä tiedän koko paljon teistä. Voimme ilman mitään suosituksia luottaa toisiimme. On todellakin yhtä yksinkertainen asia ravintolan tai rautatien ostaminen, kuin taskukellon kauppa, kun sellaiseen kauppaan vain pystyy.

— Aivan, myönsi mr Babylon hymy huulilla. Teemmekö pienen väliaikaisen sopimuksen? On seikkoja, joita täytyy ajatella. Mutta mieleeni johtuu nyt juuri, että ette vielä ole voinut syödä päivällistänne, ja että pidätte ehkä parempana keskustella eräistä vähemmän tärkeistä asioista päivällisen jälkeen.

— En ole syönyt päivällistä, sanoi miljoonamies pannen sanoihinsa erikoisen painon, ja tässä yhteydessä pyytäisin teiltä pientä palvelusta. Tahtoisitteko kutsua tänne mr Roccon?

— Haluatte tietysti puhutella häntä?

— Niin haluan, sanoi miljoonamies ja lisäsi: päivällisestäni.

— Rocco on suuri mies, mutisi mr Babylon painaessaan soittojohdon nappulaa, piittaamatta viimeisistä sanoista. — Sano terveisiä mr Roccolle, hän sanoi pojalle, joka oli noudattanut hänen soittoaan, että jos hänelle sopii, olisin iloinen, jos saisin puhutella häntä täällä hetkisen.

— Paljonko maksatte Roccolle? kysyi Racksole.

— Kaksi tuhatta puntaa vuosittain ja kohtelen häntä kuin lähettilästä.

— Minä kohtelen häntä kuin lähettilästä ja maksan hänelle kolme tuhatta puntaa.

— Siinä teette viisaasti, sanoi Felix Babylon.

Tällä hetkellä astui Rocco huoneeseen hyvin hiljaa — hän oli laiha, neljänkymmenen ikäinen mies, jolla oli pitkät kapeat kädet ja tavattoman pitkät ruskeat silkinpehmoiset viikset.

— Rocco, sanoi Felix Babylon, saan luvan esittää teidät mr Theodore Racksolelle New Yorkista.

— Charmé, sanoi Rocco kumartaen. Miljoonamieskö?

— Juuri niin, keskeytti Racksole ja jatkoi kiireesti: Mr Rocco, tahdon ilmoittaa teille ennenkuin kenellekään muulle, että olen ostanut Grand Hotel Babylonin. Jos haluatte suoda minulle edun pitää teidät palveluksessani, olen mielihyvällä tarjoova teille vuosittain kolmen tuhannen punnan korvauksen.

— Sanoitteko kolmen?

— Kolmen.

— Charmé.

— Ja nyt, mr Rocco, tekisitte minulle suuren palveluksen, jos huolehtisitte siitä, että Jules — toivon aivan erikoisesti, että Jules minua palvelee — kymmenen minuuttia tämän jälkeen toisi pöytään n:o 17 ruokasaliin tavallista härän kyljystä ja pullollisen Bass-olutta. Ja ehkä haluatte suoda minulle kunnian syödä kanssanne lunchia huomenna?

Mr Rocco veti syvään henkeä, kumarsi, mutisi jotakin ranskaksi ja katosi.

— Mistä päivästä tahdotte kaupan astuvan voimaan? kysyi Babylon.

— Ah, sanoi Racksole välinpitämättömästi, yhdentekevä. Sanokaamme tästä illasta alkaen?

— Kuten tahdotte. Olen kauan halunnut vetäytyä syrjään. Ja nyt kun hetki on tullut — ja tullut kuin teatterinäytelmässä — olen valmis. Muutan takaisin Sveitsiin. Siellä ei voi tuhlata paljon rahaa, mutta se on kotimaani. Minusta tulee Sveitsin rikkain mies. Hän hymyili surumielisen iloisesti.

* * * * *

— Kauanpa sinä viivyit, isä, sanoi Nella, kun Racksole palasi ruokasaliin pöytään n:o 17.

— Ainoastaan kaksikymmentä minuuttia, kyyhkyseni.

— Mutta sinä sanoit kaksi sekunttia. Siinä on pieni ero.

— Nojaa, sinä kai käsität, että minun täytyi odottaa, kunnes ruoka valmistui.

— Tuottiko sinulle paljon vaivaa hankkia minun syntymäpäiväkestitykseni?

— Ei mitään vaivaa. Mutta se ei tullut juuri niin halvaksi kuin sinä arvelit.

— Mitä tarkoitat, isä?

— Sitä vain, että olen ostanut koko ravintolan. Elä naura itseäsi piloille!

— Oi, sinä olet aina ollut rakastettava isä, isä kulta. Aijotko antaa minulle ravintolan syntymäpäivälahjaksi?

— En, hoidan itse sitä — ajanratoksi. Mutta, apropos, ketä varten tuo tuoli on tuohon asetettu? Hän huomasi kolmannetkin lautaset asetetun pöydälle.

— Se on eräälle ystävälleni, joka tuli sisälle noin viisi minuuttia sitten. Tietysti pyysin häntä ottamaan osaa ateriaamme. Hän tulee tänne tuossa tuokiossa.

— Saanko kysyä hänen nimeään?

— Dimmock, — ristimänimeltään Reginald ja ammatiltaan Posenin ruhtinaan Aribertin englantilainen seuralainen. Tapasin hänet ollessani toissa syksynä Hetty-serkkuni seurassa Pietarissa. Oo, kas tässä hän on! Mr Dimmock, tässä on isäni. Hänen on onnistunut hankkia kyljys.

Theodore Racksole näki seisovansa silmätysten hyvin nuoren miehen kanssa, jolla oli syvälle painuneet tummat silmät ja terve, poikamainen ulkomuoto. He alkoivat puhella.

— Ah, isä, huudahti Nella, oletpa pannut vahvasti sinappia!

— Olenko? virkahti mr Racksole ja sattui sitten katsahtamaan peiliin, joka oli hänestä vasemmalla parin ikkunan välissä. Hän näki siinä Julesin, joka seisoi hänen tuolinsa takana, ja huomasi, että samainen Jules verkalleen, merkitsevästi ja pahaenteisesti iski silmää mr Dimmockille — jonka ristimänimi oli Reginald.

Hän tutki vaieten maustettaan. Hän ajatteli kenties ottaneensa runsaanpuoleisesti sinappia.

III.

KELLO KOLME AAMULLA.

Mr Reginald Dimmock osottautui, kovin nuoresta iästään huolimatta, kokeneeksi maailmanmieheksi ja tottuneeksi puhujaksi. Hänen ja Nella Racksolen välinen keskustelu ei näyttänyt koskaan laimenevan. He puhelivat Pietarista ja Nevan jäästä, oopperan tenorista, joka oli karkotettu Siperiaan, venäläisen teen oivallisuudesta, venäläisen samppanjan makeudesta ja erinäistä muista moskovalaisten elämäntapojen puolista. Kun Venäjä oli tyhjentävästi käsitelty, niin Nella lyhyesti kertoi, mitä itse oli tehnyt ja toimittanut, sen jälkeen kuin viimeksi oli nähnyt nuoren miehen tsaarin pääkaupungissa, ja tämä kertomus siirsi keskustelun Lontooseen, jossa se viipyi, kunnes viimeinen kyljyspala oli syöty. Theodore Racksole teki sen havainnon, että mr Dimmock antoi hyvin niukkoja tietoja omista puuhistaan, olipa sitten kysymys menneisyydestä tai tulevaisuudesta. Hän piti nuorukaista tyypillisenä hoviparasiittina, loiseläjänä, ja ihmetteli kuinka hän oli saanut seuralaisen paikan Posenin ruhtinaan Aribertin luona ja kuka tämä ruhtinas Aribert oli. Miljoonamiehestä tuntui kuin hän joskus olisi kuullut puhuttavan Posenista, mutta hän ei ollut siitä täysin varma. Hän miltei kuvitteli sitä joksikin noista epämääräisistä Saksan valtioista, joissa viisi kuudesosa alamaisista on hovivirkamiehiä ja muut hiilenpolttajia tai ravintoloitsijoita. Racksole ei virkkanut monta sanaa, ennenkuin päivällisestä oli päästy — hänen ajatuksiaan askarruttivat kenties liiaksi Jules'in silmäniskut mr Dimmockille; mutta kun jäätelöä seurasi kahvi, katsoi hän ravintolan edun kannalta ehkä saattavan olla hyödyllistä, jos hän koettaisi hankkia jonkinlaisia tietoja tyttärensä ystävästä. Eipä silti, että hän hetkeäkään olisi pannut kysymyksenalaiseksi tyttärensä oikeutta pitää omat ystävänsä; hän oli aina suonut hänelle mitä hämmästyttävimmän vapauden, luottaen siihen, että hänen luontainen terve arvostelukykynsä varjelisi häntä ikävyyksiltä. Mutta häntä ihmetytti Nellan käytös Dimmockia kohtaan, käytös, jossa rakastettavaan leikinlaskuun yhtyi halu suostuttaa puoleensa ja miellyttää.

— Nella on kertonut minulle, että teillä, mr Dimmock, on luottamustoimi Posenin ruhtinaan Aribertin luona, virkkoi Racksole. Suonette amerikalaiselle anteeksi hänen tietämättömyytensä, mutta onko Aribert hallitseva ruhtinas?

— Hänen ylhäisyytensä ei ole hallitseva ruhtinas eikä hänestä koskaan arvattavasti sellaista tule, vastasi Dimmock. Posenin suurherttuallisella valtaistuimella istuu hänen ylhäisyytensä veljenpoika, suurherttua Eugen.

— Veljenpoika! huudahti Nella hämmästyen.

— Miksei, armollinen neiti?

— Mutta ruhtinas Aribert on varmaankin hyvin nuori?

— Ruhtinas on kohtalon oikusta, jommoisia joskus voi sattua perheitten historiassa, juuri samanikäinen kuin suurherttua. Suurherttuavainajan isä oli kahdesti naimisissa. Siitä johtuu sedän nuoruus.

— Mahtaa tuntua ihanalta olla jonkun ikäisensä setä! Mutta pelkäänpä pahoin, ettei se ruhtinas Aribertista ole kovinkaan hauskaa. Oletan, että hän saa olla kauhean kunnioittava ja tottelevainen ja sen semmoista veljenpoikaansa kohtaan?

— Suurherttua ja minun ruhtinaallinen isäntäni ovat kuin veljekset Ruhtinas Aribert on luonnollisesti tätä nykyä kruunun nimellinen perillinen, mutta, kuten epäilemättä tiedätte, tulee suurherttua kohdakkoin menemään naimisiin erään keisarin läheisen sukulaisen kanssa, ja jos siitä sitten tulee perillisiä — Mr Dimmock vaikeni kohauttaen suoria hartioitaan. Suurherttua, hän jatkoi lopettamatta viimeistä lausettaan, soisi mieluimmin ruhtinas Aribertin seuraajakseen. Hänellä ei tosiaankaan ole vähintäkään halua mennä naimisiin. Meidän kesken sanoen, vain meidän kesken, hän pitää avioliittoa varsin ikävänä asiana. Mutta koska hän on saksalainen suurherttua, on hänen tietysti pakko mennä naimisiin. Hänellä on velvoituksia maataan kohtaan, Posenia kohtaan. Voin kertoa jotakin, jota kukaan tämän ravintolan ulkopuolella ei tällä hetkellä tiedä, nimittäin, että hänen kuninkaallinen korkeutensa suurherttua pienen seurueen kanssa tulee tänne huomenna.

— Lontooseenko? kysyi Nella.

— Niin.

— Tähänkö ravintolaan?

— Niin.

— Oi, niin ihanaa!

— Tämä on syynä siihen, että nöyrin palvelijanne on täällä tänä iltana — jonkinlaisena edelläkävijänä.

— Mutta minä käsitin teidän olevan ruhtinas Aribertin, sedän, seurassa — hm —

— Niin olenkin. Ruhtinas Aribert tulee myöskin tänne. Suurherttualla ja ruhtinaalla on asioita, jotka koskevat tärkeitä rahain sijoituksia, mitkä ovat yhteydessä suurherttuan naimapuuhien kanssa… korkeimmalla taholla, ymmärrättekö.

— Ollaksesi ylhäisten henkilöitten uskottu, olet liian puhelias, ajatteli Racksole. Sitten hän sanoi ääneen: Emmekö mene ulos pengermälle?

Kun he kulkivat ruokasalin poikki, pysäytti Jules mr Dimmockin ja antoi hänelle kirjeen.

— Tuli nyt juuri sanansaattajan mukana, herraseni, sanoi Jules.

Nella vetäytyi hetkiseksi hänen taakseen isänsä rinnalle.

— Jätä minut hetkiseksi tämän pojan kanssa kahden, niin olet kiltti isäukko, kuiskasi tyttö hänen korvaansa.

— Minä olen vain nolla, tottelevainen vähäpätöisyys, vastasi Racksole nipistäen häntä salaa käsivarresta. Kohtele minua sellaisena. Käsittele minua niinkuin tahdot. Menen katsomaan ravintolaan. Ja heti sen jälkeen hän katosi.

Nella ja mr Dimmock istuivat kahden pengermällä juoden vilvottavia juomia.

Jules itse tarjoili ja toi kymmenen ajoissa uuden kirjeen. Pyytäen tuhatkertaisesti anteeksi, nousi Reginald Dimmock tuoliltaan, vilkaistuaan kirjeeseen, ja sanoi olevansa pakotettu korkean isäntänsä, Posenin suurherttuan sedän, välttämättömien tehtävien vuoksi poistumaan. Hän kysyi, saisiko hän noutaa mr Racksolen tai saattaa miss Racksolen hänen isänsä luo. Miss Racksole vastasi iloisesti, ettei hän kaivannut saattamista ja että hän aikoi mennä makuulle. Hän lisäsi, että hän ja hänen isänsä aina koettivat olla riippumattomia toisistaan.

Juuri silloin Racksole oli vielä kerran osunut mr Babylonin yksityishuoneeseen.

— Ottakaa sikaari, mr Racksole, sanoi kohtelias mr Babylon, ja kulaus vanhinta konjakkia, mitä Europassa on saatavana.

Muutaman minuutin kuluttua nämä molemmat olivat innokkaassa ja vilkkaassa keskustelussa. Felix Babylonia hämmästytti se helppous, millä Racksole perehtyi kaikkiin pikkuseikkoihin, jotka koskivat ravintolan hoitoa.

Racksole ehdotti heti joitakin parannuksia, ja tämä aiheutti pitkän tietoperäisen keskustelun. Keskustelu antoi aihetta poikkeamisiin aineesta, ja silloin Felix Babylon hetkellisen hajamielisyyden puuskassa haukotteli.

Racksole vilkaisi korkealla liedenreunustalla olevaan kullattuun kelloon.

— Ah, herra Jumala! hän huudahti. Kello on kolme! Mr Babylon, pyydän anteeksi, että olen pitänyt teitä valveilla näin äärettömän pitkän ajan!

— En ole moneen vuoteen viettänyt näin hauskaa iltaa. Olette antanut minun ajaa keppihevosellani niin paljon kuin mieleni on tehnyt. Minun päinvastoin anteeksi on pyydettävä.

He puhelivat vielä hetkisen, ja sitten mr Racksole sanoi hyvää yötä.

— Saanko saattaa teidät huoneeseenne. Hissit ovat suljetut ja talo autio. Mitä minuun itseeni tulee, niin makuuhuoneeni on tuolla, ja hän viittasi erään sisemmän huoneen oveen.

— Ei, kiitoksia, sanoi Racksole, antakaapa minun omin päin tutkia omaa ravintolaani. Luulen kyllä löytäväni huoneeni.

Päästyään syvemmälle käytäviin, Racksole ei enää ollut niin aivan varma, löytäisikö oman huoneensa. Numero oli 107, mutta hän ei muistanut, oliko se ensi vai toisessa kerroksessa. Hississä kulkiessa ei tule kiinnittäneeksi huomiota kerroksiin. Hän kulki monen hissioven ohi. Mutta porraskäytävästä hän ei voinut nähdä jälkeäkään. Kaikissa ravintoloissa, jotka ovat maineestaan arkoja, ovat porraskäytävät joutuneet pois käytännöstä, ja vaikka ravintola-arkkitehdit vanhan tavan vuoksi edelleenkin rakentavat porraskäytäviä, kätketään ne kaukaisiin soppiin, missä niiden olemassaolo ei hevin satu loukkaamaan hemmotellun yleismaailmallisen yleisön silmää.

Ravintola tuntui isolta, kolkolta, autiolta. Sähkölamppuja hehkui siellä ja täällä pitkien välimatkojen päässä. Paksuilla matoilla eivät Racksolen ohutkenkäiset jalat aikaansaaneet mitään kolinaa ja hän asteli mukavasti edes ja takaisin, melkein huvikseen ja miltei hämmästyneenä siitä yön ja salaperäisyyden tunteesta, jonka valtaan yhtäkkiä oli joutunut. Lopulta hän löysi portaat, hyvin pimeät ja kapeat, ja pian hän oli noussut ensi kerrokseen. Kohta hän huomasi, että tämän kerroksen numerot eivät kohonneet seitsemääkymmentä ylemmäksi. Hän löysi vielä yhdet portaat ja nousi niitä ylös toiseen kerrokseen. Seinien koristuksista hän tunsi tämän kerroksen oikeaksi kodikseen, ja astuessaan pitkää käytävää hän tyytyväisenä vihelteli hiljaa ja miettiväisenä. Hän oli kuulevinaan askeleita sivu käytävästä ja kätkeytyi vaistomaisesti syvennykseen, jossa oli astiakaappi ja tuoli. Hän kuuli tosiaan askeleita. Varovaisesti katsoessaan eteensä hän havaitsi jotakin, jota ei ennen ollut huomannut, nimittäin, että valkea nauhanpätkä oli sidottu erään makuuhuoneenoven lukonripaan. Sitten tuli nurkan takaa sivu käytävästä mies, ja Racksole vetäytyi syrjään. Se oli Jules — Jules kädet taskuissa ja reuhkahattu silmillä, mutta muuten tavallisissa pukimissaan.

Tänä hetkenä Racksole toivoi, että hänellä olisi ollut revolveri matkassaan. Hän ei tiennyt, miksi hän tarvitsi revolveria nuhteettoman hyvämaineisessa lontoolaisessa ravintolassa, mutta hän tunsi haluavansa omistaa sellaisen puolustus- ja hyökkäysaseen. Hän päätti salaa, että hän, jos Jules kulkisi hänen lokeronsa ohi, tarttuisi hänen kurkkuunsa ja tässä asennossa tekisi tälle mitä epämiellyttävimmälle tarjoilijalle muutamia suoria kysymyksiä. Mutta Jules oli pysähtynyt. Miljoonamies katsoi toistamiseen varoen eteensä. Jules väänsi paraikaa äärettömän varovaisesti sen oven lukonripaa, johon valkea nauha oli kiinnitetty. Ovi avautui hiljalleen ja Jules katosi huoneeseen. Hetkisen kuluttua yövaeltaja Jules jälleen tuli näkyviin, sulki oven yhtä varovaisesti kuin oli sen avannut, irroitti nauhan, palasi samaa tietä kuin oli tullutkin ja katosi sivukäytävään päin.

— Tämä on merkillistä, virkahti Racksole, sangen merkillistä!

Hänen juolahti mieleensä tarkastaa huoneen numero ja hän hiipi sinne.

— No, jopa jotakin! mutisi hän ihmeissään.

Huone oli n:o 111, hänen tyttärensä huone. Hän yritti avata ovea, mutta se oli lukossa. Syöksyen omaan huoneeseensa n:o 107, hän koppasi käteensä toisen kahdesta revolverista (sitä lajia, jota miljoonamiehille valmistetaan) ja seurasi Julesia sivukäytävään. Sen käytävän päässä oli ikkuna. Ikkuna oli auki ja Jules katseli kaikessa viattomuudessa siitä ulos. Kymmenen äänetöntä askelta otettuaan Racksole oli hänen kintereillään.

— Saanko puhua sanan kanssanne, ystäväni? alkoi miljoonamies välinpitämättömästi heilauttaen revolveria ilmassa. Jules joutui silminnähtävästi hämilleen, mutta ihailtava itsehillintä teki hänet jälleen kykeneväksi käyttämään sielunvoimiaan.

— Palvelijanne, herraseni, sanoi hän.

— Tahdon tietää, mitä p—a teillä oli tekemistä huoneessa n:o 111 hetki sitten?

— Minut oli kutsuttu tulemaan sinne, oli rauhallinen vastaus.

— Te valehtelette, ja teette sen vielä sangen kömpelösti. Se on tyttäreni huone. Kas niin — totuus ilmi, ennenkuin minä päätän, ammunko teidät vai heitänkö teidät alas kadulle.

— Anteeksi, herraseni, n:o 111:ssä asuu eräs herra.

— Tahdon vain sanoa, että on jotenkin vakavaa arvostelukyvyn puutetta yrittää vastustaa minua, ystäväni. Älkää tehkö sitä toistamiseen. Lähtekäämme yhdessä siihen huoneeseen, ja teidän on todistettava, että siinä asuu herra eikä minun tyttäreni.

— Mahdotonta, herraseni, sanoi Jules.

— Tuskinpa vain, sanoi Racksole tarttuen Julesin takinhihaan. Miljoonamies tiesi varmasti Nellan asuvan n:o 111:ssä, sillä hän oli yhdessä Nellan kanssa tarkastanut huoneen, ja hän oli itse huolehtinut siitä, että hänen matkalaukkunsa, hänen kamarineitsyensä ja hän itse onnellisesti olivat saapuneet sinne.

— Avatkaa nyt ovi, kuiskasi Racksole heidän ehdittyään n:o 111:n kohdalle.

— Minun täytyy koputtaa.

— Sitä juuri ette saa tehdä. Avatkaa ovi. Teillä on epäilemättä avaimet mukananne.

Silmä revolverin suuta kohti Jules totteli auliisti, mutta tehden kuitenkin torjuvan liikkeen, ikäänkuin hän ei haluaisi vastata tästä rikoksesta ravintolan käyttäytymissääntöjä vastaan. Racksole astui sisään. Huone oli säteilevän kirkasvaloinen.

— Eräs vieras, joka välttämättä tahtoo tavata teitä, hyvä herra, sanoi Jules samassa rientäen pakoon.

Mr Reginald Dimmock, yhä hännystakkiin puettuna ja savuketta polttaen nousi nopeasti pöydän äärestä.

— Oo, hyvä mr Racksole, tämä oli odottamaton — hm — ilo.

— Missä minun tyttäreni on? Tämä on hänen huoneensa.

— Ymmärsinkö teitä oikein, mr Racksole?

— Rohkenin väittää, että tämä on miss Racksolen huone.

— Paras herrani, vastasi Dimmock, olette varmaan järjiltänne, voidessanne uneksia mitään sellaista. Ainoastaan kunnioitus tytärtänne kohtaan pidättää minua sysäämästä teitä ulos näin mahdottoman otaksuman vuoksi.

Pieni täplä keskellä miljoonamiehen nenää kävi äkkiä valkeaksi kuin liitu.

— Luvallanne, sanoi hän hiljaisella, rauhallisella äänellä, tahdon tarkastaa puku- ja kylpyhuoneen.

— Jos suvaitsette kuulla tervettä järkeä, mr Racksole, sanoi Dimmock kaikkein diplomaattisimmalla tavallaan, niin koetan selittää teille asianlaidan. Katsoin teidän ensi kysymystänne muodoltaan loukkaavaksi, mutta huomaan nyt, että siihen oli jossain määrin aihetta. Hän hymyili kohteliaasti. Astellessani tätä käytävää kello yhdentoista aikaan kuulin miss Racksolen joutuneen sanasotaan ravintolapalvelijain kanssa. Miss Racksole oli juuri poistumaisillaan yöksi tähän huoneeseen, kun iso kivi, joka arvattavasti oli heitetty joenrannalta, rikkoi tuon ikkunan, kuten näette. Paitsi sen ikävyyden vuoksi, mikä aiheutui ikkunan särkymisestä, ei hän muutenkaan halunnut jäädä tähän huoneeseen. Hän päätteli mielessään, että kun kerran yksi kivi oli heitetty sisään, niitä voisi tulla useampiakin. Hän vaati senvuoksi huonetta vaihdettavaksi toiseen. Palvelijat eivät sanoneet olevan vapaana mitään muuta huonetta, johon kuuluisi kylpy- ja pukuhuone, joita kumpaakin tyttärenne välttämättä tahtoi. Minä tarjouduin heti vaihtamaan huonetta hänen kanssaan. Hän soi minulle sen kunnian, että hyväksyi tarjoukseni. Meidän kaikki kapineemme muutettiin — ja siinä koko juttu. Toivon miss Racksolen tällä hetkellä vetävän hyvää unta n:o 124:ssä.

Theodore Racksole katsoi hetkisen nuorta miestä vaieten.

Kuului hiljaista koputusta ovelle.

— Käykää sisään, sanoi Racksole ääneen.

Joku lykkäsi oven auki, jääden itse seisomaan kynnykselle. Se oli Nellan kamarineitsyt aamutakki yllään.

— Miss Racksolelta terveisiä, hän pyytää tuhannesti anteeksi, mutta yksi hänen kirjoistaan unohtui tänne huoneeseen uuninreunustalle. Hän ei saa nukutuksi ja tahtoisi mielellään lukea.

— Mr Dimmock, pyydän anteeksi — sananmukaisesti anteeksi, sanoi Racksole tytön mentyä kirjoineen. Hyvää yötä!

— Ei mitään aihetta, sanoi Dimmock kohteliaasti — ja saattoi hänet kumartaen huoneesta.

IV.

RUHTINAAN TULO.

Siitä huolimatta oli muutamia pikkuasioita, jotka painoivat mr Racksolen mieltä. Ensin Julesin silmäniskut, sitten ovenripaan kiinnitetty nauha ja Julesin käynti n:o 111:ssä, edelleen säretty ikkuna — säretty ulkoapäin. Racksole ei unohtanut kellon olevan kolme aamulla. Hän nukkui vain vähän sinä yönä, mutta kaikesta huolimatta iloitsi siitä, että oli ostanut Grand Hotel Babylonin. Sen omistaminen näytti lupaavan sekä huvia että viihtymystä.

Seuraavana aamuna varhain hän kohtasi mr Babylonin. — Olen korjannut yksityishuoneestani pois kaikki omat paperini, sanoi Babylon, ja nyt se on teidän käytettävänänne. Aikomukseni on, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, jäädä ravintolaan vieraana toistaiseksi. Meillä on paljon järjestettävää kaupan päättämisessä, ja sitten on kyllä asioita, joista ehkä tahtoisitte neuvotella kanssani. Sitäpaitsi, totta puhuen, en haluaisi lähteä vanhalta asuinpaikaltani liian nopeasti. Tulen kyllä varmasti ikävöimään.

— Olen kovin iloinen, jos tahdotte jäädä, sanoi miljoonamies, mutta silloin teidän on oltava minun vieraanani eikä ravintolan.

— Kiitän ystävyydestänne, vastasi Babylon.

— Mitä tulee neuvojen kysymiseen teiltä, niin epäilemättä minun tulee olemaan pakko niin tehdä, mutta suonette minun sanoa, että näyttää siltä kuin kävisi koneisto itsestään.

— Vai niin! virkkoi Babylon miettiväisesti. Olen kuullut puhuttavan ravintoloista, jotka ovat menneet itsestään, mutta jos ne sen ovat tehneet, voitte olla varma siitä, että ne ovat noudattaneet painolakia ja menneet alaspäin. Teillä tulee olemaan täysi työ. Oletteko esimerkiksi kuullut mitään miss Spenceristä?

— En, sanoi Racksole. Mitä hänestä?

— Hän on salaperäisellä tavalla hävinnyt yön aikana eikä kukaan näytä voivan antaa mitään valaistusta tähän asiaan. Hänen huoneensa on tyhjä ja hänen matkalaukkunsa poissa. Tarvitsette jonkun hänen paikalleen, ja se joku ei ole helposti löydettävissä.

Hm, sanoi Racksole hetken mietittyään. Hänen paikkansa ei ole ainoa, joka tänään tulee vapaaksi.

Vähän myöhemmin miljoonamies otti entisen omistajan yksityishuoneen haltuunsa ja soitti kelloa.

— Tahdon puhutella Julesia, hän käski sisääntulevaa poikaa.

Odotellessaan Julesia Racksole alkoi miettiä miss Spencerin katoamista.

— Hyvää huomenta, Jules, hän iloisesti tervehti, järkähtämättömän palvelijan näyttäytyessä.

— Hyvää huomenta, hyvä herra.

— Istukaa.

— Kiitos.

— Olemme tavanneet aikaisemmin tänään, Jules.

— Niin, kello kolme tänä aamuna.

— Kummallinen juttu tuo miss Spencerin matkaanlähtö, eikö totta? lausui Racksole koetteeksi.

— Todellakin kummallinen.

— Tiedätte luonnollisesti, että mr Babylon on luovuttanut kaikki oikeutensa tähän ravintolaan minulle?

— Minulle on siitä ilmoitettu, hyvä herra.

— Oletan teidän tietävän kaikki, mitä tässä ravintolassa tapahtuu, Jules?

— Hovimestarina minun on määrä pitää kaikkea valppaasti silmällä.

— Te puhutte kovin hyvin englanninkieltä ollaksenne ulkomaalainen, Jules.

— Ulkomaalainen, hyvä herra! Olen englantilainen, syntynyt ja kasvanut Hertfordshiressa. Ehkä nimeni on vienyt teidän harhaan. Minua nimitetään vaan Julesiksi näet siitä syystä, että oikein ensiluokkaisen ravintolan hovimestarilla tulee olla ranskalainen tai italialainen nimi.

— Ymmärrän, sanoi Racksole. Luulen, että mahdatte olla sangen viisas mies, Jules.

— Siitä en voi lausua ajatustani.

— Kauanko ravintola on saanut nauttia palveluksianne?

— Vähän kolmattakymmentä vuotta.

— Se on pitkä aika samassa paikassa. Ettekö luule, että teidän on aika vapautua iänikuisista puuhistanne. Te olette vielä nuori ja saattaisitte luoda itsellenne maineen toisessa ja laajemmassa toimintapiirissä. Racksole katsoi kiinteästi mieheen, ja mies yhtä kiinteästi häneen takaisin.

— Ette ole minuun tyytyväinen, hyvä herra?

— Ollakseni suora, Jules, tuntuu minusta siltä — luulen minä, että te — te — liiaksi iskette silmää, vilkuilette. Ja sitten minusta tuntuu epämiellyttävältä, kun hovimestarin asemassa oleva mies ottaa tavakseen irroittaa valkeita nauhoja makuuhuoneitten ovien lukonrivoista kello kolme aamulla.

Jules vähän hätkähti.

— Oivallan, mitä tarkoitatte. Te haluatte päästä minusta, ja tekosyy, jos niin saan sanoa, on yhtä hyvä kuin toinenkin. No niin, en tahdo väittää, että tämä minua kummastuttaisi. Sattuu toisinaan, että ravintolanomistajan ja hänen hovimestarinsa luonteet eivät ole sopusoinnussa keskenään, ja silloin ravintola siitä todennäköisesti kärsii, jollei jompikumpi puoli väisty. Minä eroan, mr Racksole. Olin oikeastaan jo aikonutkin sanoutua irti paikastani.

Miljoonamies hymyili kiitollisesti.

— Kuinka suuren hyvityksen vaaditte? Tarkoitukseni on, että lähdette ravintolasta tunnin kuluttua.

— En halua mitään hyvitystä, hyvä herra. Halveksien työntäisin luotani kaikki korvaukset ja lähden ravintolasta ennenkuin viisitoista minuuttia on umpeen kulunut.

— Hyvästi sitten. Toivon teille menestystä ja ihailen teitä niinkauan kuin pysytte poissa minun ravintolastani.

Samana päivänä iltapäivällä menivät Racksole ja Felix Babylon yhdessä erääseen Cityssä olevaan asianajotoimistoon ja sitten arvopaperinvälittäjän luo ryhtyäkseen laillisiin toimenpiteisiin ravintolan luovuttamiseksi.

Palatessaan Grand Babyloniin Racksole näki miss Spencerin konttorituolilla istumassa komean ja käskevän nuoren tytön, joka oli puettu aistikkaaseen mustaan pukuun.

— Taivasten nimessä! Nella! huudahti hän ja meni konttoriin. Mitä sinä täällä teet?

— Asetun miss Spencerin paikalle. Tahdon niin mielelläni, auttaa sinua, isä kulta, ravintolasi hoidossa. Kuvittelen tulevani erinomaiseksi ravintolan kirjanpitäjättäreksi. Olen sopinut erään sisäkonttorin konekirjoittajattaren miss Selina Smithin kanssa, että hän neuvoo minulle kaikki koukut ja mutkat, niin että kyllä minä selviän tästä vallan hyvin.

— Mutta kuulehan, Helen Racksole. Koko Lontoo tulee juoruamaan tästä asiasta — rikkain Amerikan perijättäristä ravintolankirjanpitäjättärenä! Ja minä kun tulin tänne saadakseni lepoa ja rauhaa!

— Luulen sinun ostaneen ravintolan saadaksesi lepoa ja rauhaa, isä?

— Sinä niin itsepäisesti halusit sitä häränkyljystäsi, hän vastasi. Mene silmänräpäyksessä tiehesi täältä!

— Tässä minä olen ja tähän minä jään, vastasi Nella nauraen ja avomielisesti isälleen.

Juuri silloin näkyi vaaleatukkaisen miehen pää konttorin ikkunan vieressä. Hän oli erittäin hyvin puettu, hyvin ylimyksellinen ryhdiltään ja näytti sangen vihaiselta.

Hän katsoi Nellaan taukoamatta ja hätkähti.

— Ach! hän huudahti. Te.

— Niin, teidän ylhäisyytenne, todellakin minä itse. Isä, tämä on hänen kuninkaallinen korkeutensa, Posenin ruhtinas Aribert — meidän korkeasti kunnioitettuja vieraitamme.

— Te tiedätte nimeni, Fräulein? mutisi vastatullut saksaksi.

— Aivan varmasti, ruhtinaani, vastasi Nella rakastettavasti. Te olitte yksinkertaisesti kreivi Steenbock toissa keväänä Parisissa — matkustitte kai silloin salanimellä…

— Hiljaa, pyysi hän kädenliikkeellä, ja hänen otsansa kävi valkeaksi kuin paperi.

V.

MITÄ REGINALD DIMMOCKILLE TAPAHTUI.

Seuraavana hetkenä kaikki kolme puhelivat aivan vapaasti ja ainakin pinnalta katsoen teeskentelemättä. Ruhtinas Aribert tuli kohteliaaksi, vieläpä kunnioittavaksi Nellaa kohtaan ja ystävällisemmäksi Nellan isää kohtaan, kuin heidän keskinäinen asemansa edellytti. Jälkimmäistä huvitti tutkia tätä kuninkaallista sukuperää olevaa vesaa, ensimmäistä, jonka kanssa koskaan oli joutunut tekemisiin. Hän päätti, että nuori mies oli kylläkin kaunismuotoinen, että hänellä ei ollut "poimukauluksia", ja että hänestä saattaisi tulla erittäin hyvä kauppamatkustaja jollekin ensiluokkaiselle toiminimelle. Sillä tavalla mr Racksole valmistavasti arvioi sen miehen, josta kerran saattoi tulla Posenin hallitseva suurherttua.

Nellan mieleen juolahti, ja sitä ajatellessaan hän hymyili, että ravintolakonttori tuskin oli tuon ylhäisen nuoren miehen oikea vastaanottopaikka. Siinä hän seisoi, pää puoleksi konttorinikkunan sisäpuolella, huolimattomasti ikkunapieleen nojaten, ikäänkuin olisi ollut vain pörssikauppias tai jonkun newyorkilaisen teatteriseurueen johtaja.

— Matkustaako teidän ylhäisyytenne aivan yksin? kysyi Nella.

— Eräitten tapahtumien vuoksi olen tullut sen tehneeksi, virkkoi ruhtinas. Seuralaiseni oli määrä kohdata minut Charing Crossin asemalla, mutta häntä ei näkynyt — en osaa keksiä syytä siihen.

— Mr Dimmock? kysyi Racksole.

— Niin, Dimmock. En saata muistaa hänen koskaan jääneen tulematta kohtauspaikalle tätä ennen. Tunnetteko hänet? Onko hän käynyt täällä?

— Hän söi päivällistä kanssamme eilen illalla, vastasi Racksole — Nellan kutsusta, hän ilkeästi lisäsi, mutta tänään emme ole häntä nähneet. Tiedän kuitenkin hänen vuokranneen loistohuoneuston ja myöskin sen viereiset huoneet — n:o 55, eikö se ollut se numero, Nella?

— Oli, isä, hän sanoi, vakavasti avattuaan luettelon. Teidän ylhäisyytenne haluaisi varmaankin tulla saatetuksi huoneisiinne — huoneustoonne, tarkoitan, sanoi Nella, ja nauroi neuvottomana lisätessään: En vain tiedä, kuka on oikea mies teitä ohjaamaan, niin on asia. Totta puhuen, sekä isä että minä olemme jokseenkin tietämättömiä ravintolan hoidosta. Me, nähkääs, ostimme ravintolan eilen illalla.

— Oletteko ostanut ravintolani huudahti ruhtinas.

— Niin on asia, selitti Racksole.

— Ja Felix Babylon on mennyt tiehensä?

— Hän aikoo lähteä, vaikkei hän sitä vielä ole tehnyt

— Älkää missään nimessä antako minun pidättää teitä, mr Racksole, sanoi ruhtinas, ja Grand Babylonin omistaja lähti ulos palvelijaa noutamaan, tehden kummallisen, pienen kumarruksen ruhtinas Aribertille.

— Enkö pääse sisään? kysyi ruhtinas hetkisen kuluttua miljoonamiehen mentyä.

— Mahdotonta, ruhtinas, sanoi Nella nauraen. Määräys, ettei konttorissa saa ottaa vastaan vierailuja, on hirveän ankara.

— Kuinka te tiedätte määräyksen ankaruudesta, kun vasta eilen illalla otitte ravintolan haltuunne?

— Kyllä minä tiedän, sillä minä annoin määräyksen tänä aamuna, teidän ylhäisyytenne.

— Mutta vakavasti puhuen, miss Racksole, haluaisin puhutella teitä.

— Haluatteko puhutella minua ruhtinas Aribertina vai sinä ystävänä — tuttavana — johon tutustuin Parisissa viime vuonna?

— Ystävänänne, rakas neiti, jos sitä sanaa saan käyttää.

— Onko varma, ettette ensin haluaisi päästä huoneustoonne?

— On, sinne en vielä halua mennä. Tahdon odottaa kunnes Dimmock tulee. Kaiketi hän ei kauan viivy.

— Sitten juomme teetä isän yksityishuoneessa — ravintolanomistajan yksityishuoneessa, ymmärrättekö.

— Hyvä on, vastasi ruhtinas.

Nella puhui puhelimella, soitti useita kelloja ja käyttäytyi ylimalkaan tavalla, jonka oli määrä näyttää ruhtinaille ja muille, joita se ehkä huvittaisi, että hän oli nuori neiti, jolla oli liikevaistoja ja liikemieskasvatus. Sitten hän laskeutui virkatuoliltaan, meni ulos konttorista ja ohjasi, kahden palvelijan käydessä edellä, ruhtinas Aribertin siihen huoneeseen, jossa hänen isänsä ja Felix Babylon edellisenä iltana olivat keskustelleet kauan ja tuttavallisesti.

— Mistä haluatte kanssani puhua? hän kysyi seuralaiseltaan kaataessaan tälle toista kuppia teetä. Ruhtinas loi häneen katseen ottaessaan ojennetun kupin, ja koska hän oli tervevaistoinen nuori mies, ei hän sinä hetkenä voinut muuta ajatella kuin nuoren naisen rakastettavaa ulkomuotoa. Nella oli todellakin kaunis sinä iltapäivänä. Kauniimmankin naisen sulous vaihtelee tunti tunnilta. Nellan kauneus oli tänä päivänä ylimmillään. Vilkkaana, notkeana, käskevänä ja kuitenkin muuttumattoman lempeänä hän näytti säteilevän elämäniloa ja nautintoa.

— Sen olen unohtanut, virkkoi ruhtinas.

— Unohtanut! Siinä olette tehnyt kokolailla väärin. Sanoistanne päättäen oli kysymys jostakin kauhean tärkeästä. Mutta tietysti minä arvasin, ettei niin saattanut olla, sillä ei yksikään mies, ei ainakaan yksikään ruhtinas koskaan puhu tärkeästä ja suuriarvoisesta asiasta naisen kanssa.

— Koettakaapa muistaa, miss Racksole, että minä tänä iltapäivänä, täällä teillä, en ole ruhtinas.

— Te olette kreivi Steenbock, vai kuinka? Hän kohautti olkapäitään.

— Ainoastaan teille, hän sanoi, hiljentäen tietämättään ääntänsä. Miss Racksole, toivon ihan erikoisesti, ettei kukaan täällä saa tietää minun olleen Pariisissa toissa keväänä.

— Valtiosalaisuusko? kysyi Nella hymyillen.

— Valtiosalaisuus, vastasi ruhtinas vakavana. Ei edes Dimmock siitä tiedä. Oli omituista, että meistä yhtaikaa piti tulla tuon hiljaisen, syrjäisen ravintolan vieraita — omituista, mutta mieluista. En koskaan unohda tuota sateista iltapäivää, jonka yhdessä vietimme Trocaderomuseossa. Puhukaamme siitä.

— Sateestako vai museosta?

— En koskaan unohda sitä iltapäivää, hän toisti välittämättä Nellan kysymyksen leikillisyydestä.

— En minäkään, mutisi neitonen yhtä totisena kuin hän.

— Nautitteko tekin siitä, sanoi hän innostuen.

— Veistokset olivat suurenmoisia, vastasi Nella katsahtaen ylös kattoon.

— Vai niin! Niin, niin olivat! Sanokaa minulle, miss Racksole, kuinka pääsitte perille siitä kuka minä oikeastaan olin?

— Siitä minun ei ole lupa puhua, vastasi hän. Se on minun salaisuuteni. Älkää koettako sitä urkkia. Kuka ties mitä kauheita asioita te keksisitte, jos liian syvältä tutkisitte. Hän nauroi, mutta sai nauraa yksin. Ruhtinas oli yhä ajattelevan, melkein miettivän näköinen.

— En uskaltanut toivoa koskaan enää teitä näkeväni, hän sanoi.

— Miksette?

— Ei koskaan tapaa niitä, joita toivoo tapaavansa.

— Mitä minuun tulee, niin olin täysin vakuutettu siitä, että tapaisimme uudestaan.

— Miksi?

— Siksi, että minä tavallisesti saan, mitä toivon.

— Te mahdatte olla ihmeellinen olento, virkkoi ruhtinas. Kadehdin teitä.

— Kadehditte minua — mitä? Isäni rikkauttako?

— Ei, vastasi toinen, vapauttanne ja edesvastuutanne.

— Ei minulla ole mitään edesvastuuta, huomautti Nella.

— Anteeksi, väitti ruhtinas, onpa niinkin, ja aika tulee, jolloin tulette sen tuntemaan.

— Minä olen vain nuori tyttö, mutisi Nella äkillisellä vilpittömyydellä. Mutta teillä, kreivi, teillä on aivan varmaan suuri edesvastuuntaakka?

— Minullako? hän sanoi surullisesti. Minulla ei ole mitään edesvastuuta. En ole mitään — kuninkaallinen ylhäisyys, jonka täytyy olla olevinaan hyvin huomattava henkilö, jonka aina täytyy tarkoin varoa tekemästä mitään sellaista, mikä ei sovi kuninkaalliselle korkeudelle. Pyh!

— Mutta jos veljenpoikanne, Eugen herttua, kuolisi, ettekö te silloin nousisi valtaistuimelle ja saisi osallenne kaikkia noita velvollisuuksia, joita niin toivotte?

— Eugenkö kuolisi? sanoi ruhtinas Aribert omituisella äänellä. Mahdotonta. Hän on itse terveys. Kolmen kuukauden kuluttua hän on naimisissa. Ei, minusta ei koskaan tule muuta kuin kuninkaallinen ylhäisyys, halveksittavin kaikista Jumalan luomista olennoista.

— Entä valtiosalaisuus, josta mainitsitte? Siihen kai kuitenkin sisältyy edesvastuu?

— Eikö mitä, hän sanoi, se on lopussa nyt. Se kuuluu menneisyyteen ja oli vain tapahtuma yksitoikkoisella elämänurallani. Minusta ei koskaan enää tule kreivi Steenbockia.

— Kuka tietää? virkahti Nella. Mutta kesken kaiken, eikö Eugen herttuan ollut määrä saapua tänne tänään? Mr Dimmock kertoi niin.

Kuulkaa! vastasi ruhtinas, nousi seisomaan ja kumartui Nellaa kohden, aion antaa teille luottamukseni. En tiedä miksi, mutta teen sen kumminkin.

— Älkää ilmaisko valtiosalaisuuksia, varoitti Nella ja hymyili.

Mutta juuri sillä hetkellä aukeni huoneen ovi aivan odottamatta.

— Menkää suoraa päätä sisään, sanoi tuima ääni. Se oli Theodore Racksole.

Kaksi miestä astui sisään kantaen paareilla suoraksi kangistunutta ruumista, ja heidän jälessään tuli Racksole. Nella hypähti pystyyn. Racksole tuijotti hämmästyneenä nähdessään tyttärensä.

— En tiennyt sinun olevan täällä sisällä, Nella. — Tännepäin, lisäsi hän kääntyen kantajain puoleen.

— Mitä? huudahti Nella tuijottaen kauhuissaan paareilla lepäävää ruumista. Sehän on mr Dimmock!

— Niin, sanoi hänen isänsä. Hän on kuollut, hän lyhyesti lisäsi. Olisin ilmoittanut hienotunteisemmalla tavalla, jos olisin tiennyt teidän olevan täällä. Anteeksi, ruhtinas. Syntyi äänettömyys.

— Dimmock kuollut! kuiskasi ruhtinas Aribert hiljaa, polvistuen paarien ääreen. Mitä tämä tietää?

— Poika parka kulki juuri neliskulmaisen pihan halki porttikäytävää kohti, kun hän kaatui. Eräs kaupunginlähetti, joka näki hänet, väittää hänen kävelleen hyvin nopeasti. Ensin luulin sitä auringonpistokseksi, mutta sitä se ei ole saattanut olla, vaikka ilma onkin hyvin lämmin. Hänessä on mahtanut olla jonkinlainen sydäntauti. Kuollut hän vain on. Olemme tehneet voitavamme. Olen lähettänyt noutamaan lääkäriä ja poliisia. Luulen, että tässä on toimitettava laillinen tutkimus.

Racksole vaikeni, ja neuvottoman juhlallisen hiljaisuuden vallitessa kaikki katsoivat kuollutta nuorukaista. Hänen kasvonsa olivat hieman jäykät ja silmät ummessa; siinä kaikki, mikä osotti kuolemaa. Häntä olisi saattanut luulla nukkuvaksi.

— Dimmock parka! lausui ruhtinas murtuneella äänellä. — Ja minä kun olin vihoissani siitä, ettei poika ollut vastassani Charing Crossilla!

— Tehkää minulle se palvelus, että kannatte poikaparan huoneustooni, käski hän tehden kantajille liikkeen. Lääkärin pitäisi kohta saapua. Racksole tunsi äkkiä vaistomaisesti tällä hetkellä olevansa pelkästään ravintolanomistaja, jolla on ikävä tapahtuma selitettävänä. Sekunnin murto-osan ajan hän toivoi, ettei koskaan olisi ostanut Grand Babylonia.

Neljännestuntia myöhemmin olivat ruhtinas Aribert, Theodore Racksole, lääkäri ja poliisitarkastaja ruhtinaan vastaanottohuoneessa. He olivat juuri astuneet sisään eteisestä, jossa Reginald Dimmockin maalliset jäännökset lepäsivät.

— No? sanoi Racksole katsahtaen lääkäriin.

Lääkäri oli kookas, poikamaisen näköinen mies, silmät terävät ja ivalliset.

— Se ei ole sydänvika, hän sanoi.

— Eikö sydänvika?

— Ei.

— Mitä se sitten on? kysyi ruhtinas.

— Siihen kysymykseen voin kenties vastata leikkauksen jälkeen, selitti lääkäri, nyt en tosiaankaan saata siihen vastata. Oireet ovat aivan erikoiset.

Poliisitarkastaja alkoi kirjoittaa muistikirjaansa.

VI.

KULTASALiSSA.

Sinä iltana pidettiin Grand Babylonissa suuret tanssiaiset kultasalissa, valtavassa salissa, joka oli ravintolan yhteydessä, vaikka tuskin siihen luettavana, ja aivan varmaan oli vähemmän hieno kuin itse hotelli. Racksole ei tiennyt pidoista mitään, paitsi että niitä oli sanottu juhlaksi, jonka mr ja mrs Sampson Levi toimeenpanivat ystävilleen. Keitä mr ja mrs Sampson Levi olivat, ei hän tiennyt, eikä kukaan myöskään saattanut antaa hänelle tarkempia tietoja kuin että mr Sampson Levi oli sen arvopaperipörssin osaston, jota jokapäiväisessä kielessä nimitetään "Kahvisirkukseksi", huomattava jäsen, ja että hänen vaimonsa oli lihava nainen, jolla oli kotkannenä ja paljon jalokiviä, ja että he olivat hyvin rikkaita ja hyvin vieraanvaraisia.

Grand Babylonin kultasali oli rakennettu tanssisaliksi. Pylväsrivien kannattama parveke kiersi ympäri salin. Täältä ylhäältä saattoivat miehet ja nuoret tytöt sekä "esiliinat" jotka eivät osanneet tai halunneet tanssia, katsella alhaalla olevan salin ihanuutta. Jokainen tiesi tämän, ja useimmat käyttivät sitä hyväkseen. Sitävastoin kaikki eivät tienneet — sitä ei tiennyt ainoakaan — että parvekkeen yläpuolella oli pieni ristikkoikkuna salin lyhyessä päädyssä, josta ravintolan ylemmät virkailijat saattoivat tarkasti pitää silmällä ei ainoastaan tanssivia, vaan myöskin parvekkeella olevia henkilöitä.

Saattaa asioihin vähemmän perehtyneistä tuntua uskomattomalta, että vieraat sellaisissa seurahuveissa, jotka pidettiin niin suurenmoisessa ja hyvintunnetussa huoneustossa kuin Grand Babylonin kultasalissa, tarvitsivat valppaan silmän valvontaa. Mutta niin kuitenkin oli. Kummallisia asioita ja odottamattomia kasvoja oli keksitty tästä pienestä ikkunasta, ja useampi kuin yksi eurooppalainen salapoliisi oli vartioinut siellä mitä tyydyttävimmillä tuloksilla.

Kello yksitoista Theodore Racksole oli siellä, pahantuulen uhrina, ja tuijotti laiskasti pienestä ristikkoikkunasta. Nella oli hänen seurassaan. He olivat yhdessä harhailleet ravintolan käytävissä, jotka vielä olivat oudot kummallekin, ja vain sattumalta he olivat joutuneet siihen pieneen huoneeseen, joka salli heidän salaa vilkaista mr ja mrs Sampson Levin tanssiaisiin. Lukuunottamatta valoa, joka tuli tanssisalin kynttiläkruunusta, oli pieni huone pimeänä. Nella pilkisti ikkunasta, ja hänen isänsä seisoi takana.

Viulujen säveliä ja sekaista ääntensorinaa kuului hiljaa heidän korviinsa.

— Brr! murisi Racksole. Kirotut iltalehdet! hän lisäsi ilman yhteyttä edellisen kanssa, mutta painokkaasti.

— Olet oikein pahalla tuulella tänä iltana, isä. Mitä iltalehdet sinulle ovat tehneet?

— Ensiksi ne, nuori neitiseni, ovat puhuneet minusta ja toiseksi sinusta ja ne ovat omaksi huvikseen sepittäneet salaperäisiä juttuja. Aiheena niillä tietysti on nuoren Dimmockin kuolema.

— Niin no, isä, et kai sinä koskaan ole odottanutkaan pääseväsi joutumasta sanomalehtiin. Sitäpaitsi sinun on, mitä sanomalehtiin tulee, oltava iloinen, ettet ole New-Yorkissa. Ajattelehan vain, minkä melun rakas vanha "Herald" olisi nostanut sellaisesta pienestä kaupasta kuin sinun eilisiltana tekemäsi.

— Se on totta, myönsi Racksole. Mutta koko New-York tietää sen huomenaamuna kaikissa tapauksissa. Pahinta on, että Babylon on lähtenyt Sveitsiin.

— Miksi?

— En tiedä. Äkillinen kotimaan ikävä, luulen.

— Mitä se sinua liikuttaa?

— Ei mitään. Tunnen itseni vain ikäänkuin hieman yksinäiseksi. Tunnen tarvitsevani jonkun tukea tämän ravintolan hoidossa.

— Jos sinulla on sellainen tunne, isä, niin varmaan piilee joku tauti ruumiissasi.

— Niin, sanoi hän huokaisten, myönnän tämän vuoksi olevani jollakin tavalla poissa tolaltani. Mutta ehkä et ole selvillä, Nella, siitä, että olemme kietoutuneet hyvin kummalliseen juttuun.

— Tarkoitat mr Dimmock paran kohtaloa?

— Osaksi Dimmockia, osaksi muita asioita. Ensiksi, että miss Spencer, vai mikä monimutkainen nimi hänellä nyt onkaan, aivan salaperäisesti katoaa. Sitten, että kivi heitetään sinun makuuhuoneeseesi. Edelleen, että tapasin tuon roiston Julesin punomassa salajuonia Dimmockin kanssa kello kolme aamulla. Sitten sinun kallisarvoisen ruhtinaasi Aribertin saapuminen ilman seuruetta — minkä minä, kun ruhtinaan arvoinen henkilö on kysymyksessä, katson mitä omituisimmaksi ja arveluttavimmaksi asiaksi — ja vihdoin viimein huomaan tyttäreni olevan erittäin tuttavallisissa suhteissa samaisen ruhtinaan kanssa. Sitten nuori Dimmock lähtee pois ja kuolee, ja täytyy pitää oikeudellinen tutkimus, ja sitten Eugen-herttua seurueineen, joita tänään on odotettu tänne päivällisen ajaksi, jää kokonaan saapumatta…

— Eikö Eugen-herttua ole tullut?

— Ei, ei ole tullut; ja Aribert-setä on niin tuhattulimmaisen ilkeässä asemassa hänen tähtensä ja sähköttää paraikaa ympäri Eurooppaa häntä tiedustellen. Kaiken kaikkiaan tästä näkyy tulevan oivallinen sekasotku.

— Luuletko todellakin, isä, että Jules ja mr Dimmock parka ovat olleet samassa pelissä?

— Luulenko? Tiedän sen! Tahdon sanoa sinulle, että näin tuon heittiön eilen illalla päivällisen aikana iskevän silmää Dimmockille, ja se olisi saattanut merkitä — niin no!

— Vai havaitsit todellakin tuon silmäniskun, isä?

— Kyllä, entä sinä?

— Tietysti, isäukkoseni. Aioin juuri puhua sinulle siitä. Miljoonamies murahti.

— Vilkaiseppas tänne, isä, kuiskasi Nella äkkiä osottaen ihan heidän allaan sijaitsevalle parvekkeelle. Kuka tuo on? Hän viittasi mieheen, jolla oli paljas pilkku takaraivolla ja joka painautui aivan parvekkeen reunustaan liikkumattomana katsellen alas tanssisaliin.

— Kuka se on?

— Eikö se ole Jules?

— Totta tosiaan! Profeetan parran nimessä, eikö olekin hän.

— Ehkä mr Jules on mr Sampson Levin vieraita.

— Olkoon vieras tai ei, ulos hänen on mentävä ravintolasta, vaikkapa minun itse olisi hänet heitettävä pellolle.

Racksole katosi virkkamatta enää sanaakaan, ja Nella seurasi hänen jälestään. Mutta tultuaan alas parvekkeelle ei miljoonamies voinut keksiä jälkeäkään Julesista yhtä vähän siellä kuin itse tanssisalissakaan. Sanomatta sanaakaan ääneen, mutta hiljaa päästellen suustaan meheviä nimityksiä, hän kaikkialta etsi turhaan ja palasi sitten kiertoportaita ja käytäviä entiselle havaintopaikalleen, uudelleen luodakseen yleissilmäyksen saliin tältä korkealta kohdalta. Ihmeekseen hän tuosta pimeästä pienestä huoneesta löysi miehen, joka yhtä tarkkaavaisena katseli näytelmää, kuin hän itse oli tehnyt muutamia minuutteja aikaisemmin. Askeleita kuullessaan mies hämillään kääntyi ympäri.

Se oli Jules.

Molemmat miehet vaihtoivat hetkisen katseita puolipimeässä.

— Hyvä iltaa, mr Racksole, virkkoi Jules tyynesti. Pyydän anteeksi, että olen täällä.

— Tottumuksen voima, luulemma, vastasi Racksole lyhyesti.

— Juuri niin, hyvä herra.

— Luulen kieltäneeni teitä astumasta jalallanne tähän ravintolaan.

— Luulin määräyksenne koskeneen minua ainoastaan ammatinharjoittajana. Tänä iltana olen täällä mr ja mrs Sampson Levin vieraana.

— Näyttelemässä uutta maailmanmiehen osaanne vai kuinka?

— Aivan niin.

— Mutta minä en salli minkäänlaisten maailmanmiesten tulla tänne ylös, ystäväni.

— Minä olen jo pyytänyt anteeksi.

— No niin, kun olette pyytänyt anteeksi, on parasta, että lähdette, se on epäitsekäs neuvoni teille.

— Hyvää yötä.

— Ja tahdon sanoa teille, mr Jules, että jos mr ja mrs Sampson Levi tai jotkut muut juutalaiset tai kristityt toistamiseen kutsuisivat teidät minun ravintolaani, niin suvainnette tehdä minulle sen palveluksen, että kieltäydytte kutsusta. Tulette huomaamaan; että tämä on teille turvallisin pelastuskeino.

— Hyvää yötä, herrani.

Ennen keskiyötä oli Racksole tullut vakuutetuksi siitä, että mr ja mrs Sampson Levin kutsuttujen luettelo, vaikka se olikin jokseenkin pitkä, ei sisältänyt mitään viittausta Julesin kaltaiseen henkilöön.

Hän valvoi hyvin kauan. Paljastaaksemme asian täydellisesti, saatamme sanoa hänen valvoneen koko yön.

Kello kymmenen aamulla hänelle ilmoitettiin poliisitarkastajan haluavan tavata häntä. Tämä selitti tulleensa valvomaan Reginald Dimmockin ruumiin siirtämistä ruumishuoneeseen, joka sijaitsi kuulustelupaikan vieressä. Tarkoitusta varten varatut ajoneuvot odottivat ravintolan takaportailla.

Tarkastaja oli myöskin tuonut mukanaan kutsun Racksolelle ja Posenin ruhtinaalle Aribertille sekä kantajille saapua kuulusteluun.

— Minä luulin, että mr Dimmockin jäännökset siirrettiin eilen illalla, sanoi Racksole väsyneesti.

— Ei, herrani, asianlaita oli niin, että vaunuja tarvittiin toisella taholla.

Poliisitarkastaja veti hieman suutaan osottaakseen jonkinlaista ammattihymyä, ja Racksole pyysi kiusaantuneena ja lyhyesti häntä täyttämään tehtävänsä.

Jonkun minuutin kuluttua tuli tarkastajan luota sanantuoja, joka pyysi mr Racksolea hyväntahtoisesti saapumaan hänen luokseen ensi kerrokseen. Racksole lähti sinne. Siinä etehisessä, johon Reginald Dimmockin kuollut ruumis alunpitäen oli asetettu, oli tarkastaja, ruhtinas ja kaksi poliisimiestä.

— No, sanoi Racksole, sittenkuin hän ja ruhtinas olivat tervehtineet. Sitten hän näki ruumiskirstun kahdelle tuolille asetettuna. Näen hankitun ruumisarkun, hän huomautti. Ihan niinkuin pitääkin. Hän meni sitä lähemmä. Se on tyhjä, virkahti hän ajattelematta, mitä sanoi.

— Aivan oikein, herrani, sanoi tarkastaja. Kuolleen ruumis on kadonnut. Ja hänen kuninkaallinen korkeutensa ruhtinas Aribert ilmoittaa minulle, ettei hän, vaikka hänen hallussaan onkin ollut käytävän toisella puolella aivan vastapäätä oleva huone, voi antaa mitään valaistusta tähän asiaan.

— En todellakaan voi sitä tehdä, sanoi ruhtinas ja vaikka hän puhuikin tarpeellisella tyyneydellä ja arvokkuudella, saattoi nähdä hänen tuntevan syvää tuskaa, mutta myöskin katkeruutta.

— No, enkö minä… Racksole mutisi, mutta hillitsi itsensä.

VII.

NELLA JA RUHTINAS.

Racksolesta näytti mahdottomalta, että siksikin tilaavievä esine kuin ruumis olisi voitu viedä hänen ravintolastaan, jättämättä mitään jälkeä, viittausta, minkäänlaista johtoa teon tapahtumisen aikaan ja tapaan nähden. Ensimmäisen hämmästyksen jälkeen Racksolessa heräsi kylmä ja vakava suuttumus. Sinä hetkenä hän ryhtyi ainoastaan yhteen toimenpiteeseen — hän piti huolta siitä, ettei Dimmockin ruumiin varkautta mainittaisi sanomalehdissä. On ihan ihmeellistä, kuinka hyvin salaisuus voidaan säilyttää, kun sen haltijaa kohdellaan jyrkkyydellä, johon yhdistetään sovelias määrä houkuttelua. Racksole järjesti asian hyvin nokkelasti. Se oli mutkallinen tehtävä, ja hän tunsi tyydytystä onnistuttuaan.

Mitä Nellaan tulee, niin hoiteli hän jonkun aikaa konttorin tavallisia tehtäviä samalla kiinnittäen huomiota ruhtinas Aribertin puuhiin. Hän huomasi nimittäin, että hänen ylhäisyytensä oli esiintynyt vaatimattomasti vain salatakseen kalvavan levottomuuden ja pelon. Hän näki, ettei ruhtinasparalla ollut varmaa toimintasuunnitelmaa ja että hän tunsi levottomuutta jostakin, jota hän aina tähän saakka ei ollut kenellekään uskonut. Hän sai tietoonsa, että ruhtinas joka aamu käveli yksin edestakaisin Viktoria-rantakadulla, ilmeisesti matkan määrää vailla. Kolmantena aamuna hän tuli vakuutetuksi siitä, että pieni ajelu rantakatua pitkin tekisi hyvää hänen terveydelleen. Hän tilasi senvuoksi vaunut ja lähti ajelulle ihmeelliseen, vaaleankeltaiseen pukuun puettuna. Blackfriarsillan lähellä hän kohtasi ruhtinaan ja käski pysäyttää vaunut kivilaiturin viereen.

— Hyvää huomenta, ruhtinas, hän tervehti. Pidättekö tätä Hyde Parkina?

Ruhtinas kumarsi hymyillen.

— Teen tavallisesti täällä pienen kävelyn aamusin, virkkoi hän.

— Hämmästytätte minua, vastasi Nella. Luulin olevani Lontoossa ainoa, joka enemmän pitää rantakadusta ja tästä näköalasta joelle kuin Hyde Parkin pölystä. En saata käsittää, mistä johtuu, että Lontoo ei koskaan tahdo etsiä virkistystä muualta kuin tuosta naurettavasta puistosta. Jos heillä olisi Keskuspuisto…

— Pidän rantakatua Lontoon kauneimpana paikkana, sanoi ruhtinas.

Nella kurottautui hiukan vaunuista niin, että hänen kasvonsa lähenivät ruhtinaan kasvoja.

— Luulen meidän olevan hengenheimolaisia, kuiskasi hän ja jatkoi: Au revoir, ruhtinas.

— Hetkinen, miss Racksole! Nopeissa sanoissa oli rukoileva sävy.

— Minulla on hyvin kiire, valehteli tyttö, en ole tänään ulkona vain virkistyäkseni. Teillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka paljon meillä on puuhaa.

— Vai niin, silloin en tahdo häiritä. Mutta minä lähden Grand Babylonista tänä iltana.

— Lähdettekö, kysyi miss Racksole. Tahtooko teidän ylhäisyytenne sitä ennen suoda minulle kunnian nauttia seurassani aamiaista isän huoneessa? Isä tulee olemaan poissa kotoa — hän viettää päivänsä Cityssä muutamien pörssivälittäjien seurassa.

— Ilolla olen sen tekevä, vastasi ruhtinas, ja hänen kasvonsa todistivat hänen tarkoittaneen totta.

Nella ajoi pois.

Jos aamiaisista muodostui onnistuneet, niin siitä oli kiittäminen osaksi Roccoa, osaksi Nellaa. Ruhtinas ei juuri puhunut enempää kuin tavalliset keskustelusäännöt määräävät. Hänen emäntänsä sensijaan puhui paljon ja hyvin, mutta hänen ei onnistunut saada vierastaan hilpeälle mielelle. Kun kahvi oli juotu, jätti ruhtinas hänelle jotenkin jäykästi hyvästit.

— Hyvästi, ruhtinas, vastasi miss Racksole, mutta minä luulin — nimittäin, en luullut… Hyvästi.

— Luulitte minun haluavan puhua jostakin kanssanne. Totta kyllä, mutta nyt olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei minulla ole oikeutta raskauttaa mieltänne omilla asioillani.

— Mutta otaksukaa — otaksukaa, että minä sitä haluaisin.

— Se johtuu teidän hyvästä sydämestänne.

— Istukaa, sanoi Nella äkkiä, ja olkaa hyvä ja kertokaa minulle kaikki, ihan kaikki. Olen ihastunut salaisuuksiin.

Melkein ennenkuin tiesikään, ruhtinas jo puheli hänelle nopeasti ja innokkaasti.

— Miksi väsyttäisin teitä salaisuuksiani teille uskomalla? hän sanoi. En tiedä, en osaa sanoa, miksi, mutta tunnen, että minun täytyy se tehdä. Tunnen vaistomaisesti, että te tulette ymmärtämään minua paremmin kuin kukaan muu ihminen maailmassa. Mutta sentään, miksi juuri te minua ymmärtäisitte? Taaskaan en sitä tiedä. Miss Racksole, tahdon ilmaista huolestumiseni teille muutamalla sanalla. Ruhtinas Eugen, Posenin suurherttua, on kadonnut. Neljä päivää sitten minun oli määrä tavata hänet Ostendessa. Hänellä oli liikeasioita Lontoossa ja hän toivoi, että minä olisin hänen seurassaan. Lähetin Dimmockin edelläni ja odotin Eugenia. Hän ei saapunut. Sähkötin Kölniin, hänen viimeiseen olinpaikkaansa, ja sain tietää hänen matkustaneen sieltä suunnitelman mukaisesti. Sain niinikään tietää hänen matkustaneen Brüsselin kautta. Brüsselin ja Ostenden rantakadun varrella sijaitsevan rautatieaseman välillä hänen on täytynyt kadota. Hän matkusti yhden ainoan seuralaisen saattamana, tämä seuralainenkin on kadonnut. Minun ei tarvitse selittää teille, miss Racksole, että kun veljenpoikani arvoisen henkilön onnistuu kadota, täytyy menetellä varovaisesti. Ei voi kuuluttaa häntä Lontoon "Times'issä". Sellainen katoaminen on pidettävä salassa. Ihmiset Posenissa ja Berlinissä luulevat Eugenin olevan Lontoossa, täällä, tässä hotellissa, tai oikeammin sanoen, luultiin niin. Mutta tänä aamuna sain salamerkkisähkösanoman — Hänen Majesteetiltaan Keisarilta, hyvin omituisen sähkösanoman, jossa kysyttiin, milloin Eugenin voitiin odottaa palaavan Poseniin ja pyydettiin häntä ensin matkustamaan Berliniin. Tämä sähkösanoma oli osoitettu minulle. Mutta jos keisari olisi luullut Eugenin olevan täällä, miksi hän silloin olisi käskenyt osoittamaan sähkösanoman minulle? Olen epäröinyt kolme päivää, mutta nyt en saa enää epäröidä. Minun täytyy matkustaa keisarin luo ja ilmoittaa hänelle asiasta.

— Luulen teillä tulevan olemaan riittävästi työtä, oli Nella sanomaisillaan, mutta hillitsi kielensä ja virkkoi: Keisarihan on teidän esimiehenne, vai kuinka? "Ensimmäinen vertaisten joukossa" te häntä nimitätte.

— Hänen Majesteettinsa on meidän päämiehemme, sanoi Aribert tyynesti.

— Miksette heti ryhdy toimenpiteisiin kuninkaallisen veljenpoikanne oleskelupaikan selvillesaamiseksi? kysyi hän suorasukaisesti. Koko asia näytti hänestä juuri sillä hetkellä niin yksinkertaiselta ja mutkattomalta.

— Koska jompikumpi on saattanut tapahtua: joko on Eugen suoraan sanoen viety pois, tai on hänellä voinut olla omat syynsä muuttaa matkasuunnitelmaansa ja pysyä piilossa — jossa häntä ei tavota sähkölennätin, posti eikä rautatie.

— Minkälaisia syitä?

— Älkää kysykö minulta. Joka suvun historiassa on tapauksia… Hän vaikeni.

— Ja mikä oli Eugen herttuan Lontoonmatkan tarkoituksena?

— Rahat, hän vihdoin sanoi. Meidän perheemme on hyvin köyhä, köyhempi kuin Berlinissä aavistetaankaan.

— Ruhtinas Aribert, sanoi Nella, sanonko teille, mitä luulen?

Hän nojautui takakenoon tuolillansa ja katsoi ruhtinaaseen puoleksi suljetuin silmin.

— Jos teitä huvittaa, vastasi hän.

— Eugen herttua on joutunut salajuonen uhriksi.

— Niinkö luulette?

— Olen siitä aivan varma.

— Mutta miksi? Mikä tarkoitus oli häntä vastaan viritetyllä juonella?

— Se asia teidän pitäisi tietää paremmin kuin minun, huomautti neitonen kuivasti.

— Niin, kenties, kenties, vastasi ruhtinas. Mutta, paras neiti Racksole, kuinka voitte olla siitä niin varma?

— Syyt ovat monet ja yhteydessä mr Dimmockin kanssa. Onko teidän ylhäisyytenne koskaan epäillyt, että tuo nuori mies parka ei kenties ollut aivan uskollinen.

— Hän oli ehdottomasti uskollinen, väitti ruhtinas vakaumuksen kaikella varmuudella.

— Pyydän tuhannesti anteeksi, mutta uskollinen hän ei ollut.

— Miss Racksole, jos joku muu kuin te olisi esittänyt moisen väitteen, olisin minä — olisin…

— Sulkenut hänet, olipa hän mies tai nainen, Posenin synkimpään vankilaan, vai kuinka? vastasi neitonen keveästi naurahtaen. Kuulkaa, hän jatkoi ja kertoi sitten, mitä oli tapahtunut hänen ravintolaan tulonsa edellisenä iltana.

— Arveletteko Dimmockilla ja tuolla Julesilla olleen yhteisiä juonia.

— Oli.

— Mahdotonta!

— Teidän ylhäisyytenne, se, joka toivoo pääsevänsä pohjia myöten jonkun salaisuuden perille, hän ei koskaan käytä "mahdoton" sanaa. Mutta sen verran tahdon sanoa mr Dimmockin eduksi: luulen hänen tulleen katumapäälle, ja luulen hänen tämän katumuksen vuoksi — kuolleen niin yhtäkkiä.

— Miksei kukaan ole sanonut minulle kaikkea tätä aikaisemmin? huudahti ruhtinas Aribert.

— Ruhtinaat saavat harvoin kuulla totuuden, selitti miss Racksole.

Ruhtinasta ihmetytti neiti Racksolen kylmäverisyys, hänen varmat väitteensä ja hänen laajaa kokemustaan todistava ilmeensä.

— Miss Racksole, hän virkkoi, jos suvaitsette minun sanoa, niin en koskaan elämäni aikana ole tavannut teidän kaltaistanne naista. Rohkenenko toivoa osanottoanne — apuanne?

— Minunko apuani? Missä?

— En tiedä. Mutta te voisitte minua auttaa, jos tahtoisitte. Nerokas nainen voittaa aina nerokkaan miehen.

— Ah, virkahti miss Racksole surumielisesti. Neroa minussa ei ole, mutta luulen todellakin, että voisin auttaa teitä.

Mikä hänet sai julkilausumaan tämän väitteen, sitä hän ei olisi kyennyt selittämään itselleenkään. Mutta hän lausui sen ja hän aavisti — hänessä oli sellainen vaistomainen tunne — että se toteutuisi, mutta mitä keinoja käyttämällä, minkä sattuman oikusta, se oli hänelle vielä salaisuus.

— Matkustakaa Berliiniin, hän sanoi. Käsitän, että teidän on se tehtävä, teillä ei ole muuta keinoa. Mitä minuun tulee, niin saamme nähdä. Jotakin tulee tapahtumaan; silloin olen minä läsnä täällä ja isäni myös. Teidän on pidettävä meitä ystävinänne.

Ruhtinas suuteli lähtiessään Nellan kättä ja yksin jäätyään tämä yhä uudelleen suuteli sitä paikkaa, johon hänen huulensa olivat koskenet. Nyt yksinäisyyden rauhassa ajatellessaan asiaa kaikki näytti hänestä kummalliselta, epätodelliselta ja epävarmalta. Olivatko salaliitot todellakin mahdollisia tähän maailman aikaan? Voiko ihmeellisiä asioita todellakin tapahtua Euroopassa? Ja tapahtuiko sellaisia Lontoon ravintoloissa? Hän söi päivällistä yhdessä isänsä kanssa sinä iltana.

— Kuulin ruhtinas Aribertin matkustaneen, sanoi Racksole.

— Niin, myönsi neiti Racksole, virkkamatta mitään keskustelustaan ruhtinaan kanssa.

VIII.

PAROONITTAREN SAAPUMINEN JA LÄHTÖ.

Seuraavana aamupäivänä vähää ennen aamiaista saapui eräs nainen palvelijattaren seurassa ja huomattava joukko matkatavaraa mukanaan Grand Babyloniin. Hän oli pieni, pyöreähkö, valkeahiuksinen nainen, vanhanmallinen hattu päässä, ja hän hymyili kaikelle omituista ihmettelevää hymyä. Siitä huolimatta hän vaikutti ylimystöön kuuluvalta, vaikkakaan ei englantilaiseen. Hänen puhetapansa palvelustytölle, jota hän puhutteli murteellisella englanninkielellä — tyttö oli ilmeisesti englannitar — oli huomattavan epäkohtelias, siinä kun ilmeni tuo tyyni, itsetiedoton häpeämättömyys, mikä on ominaista eräälle lajille mannermaan aatelistoa. Naisen käyntikortissa oli nimi "Paroonitar Zerlinski". Hän halusi saada huoneen kolmannesta kerroksesta. Nella sattui olemaan konttorissa.

— Kolmannestako kerroksesta, rouvaseni? kysyi Nella sujuvimpaan konttoritapaansa.

— Minä sanoin todellakin kolmannesta kerroksesta, toisti pieni, pyöreähkö nainen.

— Meillä on huone toisessa kerroksessa.

— Minä haluan asua korkealla, pölyltä suojassa ja valossa, selitti paronitar.

— Meillä ei ole yhteenkuuluvaa huoneustoa kolmannessa kerroksessa, rouvaseni.

— Ei haittaa, yhdentekevä! Eikö teillä ole kahta toistensa yhteydessä olevaa huonetta?

Nella kysyi kirjastaan neuvoa jokseenkin nolona.

— Numerot 122 ja 123 ovat toistensa yhteydessä.

— Vai olisivatko ne ehkä numerot 121 ja 122? huomautti pieni nainen nopeasti ja purasi huultaan.

— Suokaa anteeksi. Minun piti juuri sanoa 121 ja 122. Sillä hetkellä Nella piti paroonittaren oikaisua hänen numeroihinsa nähden ihmeellisenä sattumana, mutta paroonittaren mentyä hissillä ylös, tuntui asia hänestä vähän kummalliselta. Ehkäpä paroonitar Zerlinski oli oleskellut ravintolassa ennenkin. Mukavuuden vuoksi pidettiin ravintolan vieraista luetteloa, joka ulottui kolmekymmentä vuotta ajassa taaksepäin. Nella tarkasti sitä, mutta siinä ei ollut Zerlinski-nimeä. Silloin Nella alkoi kuvitella, mikä äkkiä oli välähtänyt hänen aivoissaan paroonittaren näyttäytyessä konttorissa, nimittäin, että paroonittaren kasvonpiirteet tuntuivat tutuilta. Hän ei muistanut ennen nähneensä juuri tuon vanhan naisen kasvoja, mutta samantapaiset kasvot hän jossakin joskus oli nähnyt. Nellan päähän pälkähti katsoa Gothan kalenterista — mantereen siniveristen luettelosta. Mutta siinä ei ollut Zerlinski-nimistä vapaaherrallista sukua. Nella kysyi, missä paroonitar aikoi syödä aamiaisensa, saaden tietää, että pöytä oli varattu hänelle ruokasalissa. Nella asettui istumaan erääseen nurkkaan, puoleksi pylvään varjoon, mistä hän saattoi valvoa kaikkia vieraita ja pitää silmällä kaikkia tulevia ja poistuvia ryhmiä. Kohta näyttäytyi paroonitar mustiin puettuna, pieni pitsiliina hartioilla kesäkuunhelteestä huolimatta, hyvin arvokkaana, hyvin lystikkään näköisenä, lempeä hymy huulilla. Nella tarkasti häntä terävästi. Nainen söi hyvällä ruokahalulla ja ponnisteli kiirehtimättä, mutta myöskin viivyttelemättä valtavan ruokalistan läpi. Nella huomasi hänellä olevan kauniit, valkeat hampaat. Sitten tapahtui jotakin merkillistä. Kermatötterö tarjottiin paroonittarelle jälkiruokana, ja kummakseen Nella näki tuon pienen naisen katkaisevan kärjen ja lusikalla kaikessa hiljaisuudessa sen sisästä ottavan jotakin kokoonkäärityn paperin tapaista. Ei kukaan, joka ei haukansilmillä olisi havaintoja tehnyt, olisi huomannut tuossa toimituksessa mitään omituista, ei, yhdeksässäsadassa yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa tuhannesta se olisi jäänyt huomaamatta. Mutta paroonittaren onnettomuudeksi tästä tapauksesta juuri tuli tuhannes.

Nella nousi kiireesti ja meni hänen luokseen.

— Pelkään, ettei torttu ollut oikein hyvä, teidän armonne, hän sanoi.

— Kiitos, se on mainio, vastasi paroonitar kylmästi, mutta hänen hymynsä oli kadonnut. Kuka te olette?

Luulin teitä konttorin kirjanpitäjättäreksi.

— Isäni on tämän ravintolan omistaja. Luulin tortussa olleen jotakin siihen kuulumatonta.

Nella katsoi paroonitarta suoraan silmiin. Kokoontaitettu paperilippu, johon hiukan kermaa oli tarttunut, oli vadin reunan alla.

— Ei, kiitoksia, sanoi paroonitar, hymyillen yksinkertaista hymyään.

Nella lähti pois. Hän oli paitsi paperilippua huomannut erään pikkuseikan — sen nimittäin, että paroonitar, jos tahtoi, osasi puhua hyvää englanninkieltä.

Samana iltapäivänä Nella istui huoneessaan ikkunan ääressä miettien pitkään, jonka jälkeen hän yhtäkkiä hypähti seisomaan silmät kiiluen.

— Minäpä tiedän, hän huudahti lyöden kätensä yhteen. Hän on miss Spencer valepuvussa! Miks'en ennemmin tullut sitä ajatelleeksi? Hänen ajatuksensa lensivät heti ruhtinas Aribertiin. Ehkä voin auttaa häntä, sanoi hän itsekseen ja päästi heikon huokauksen. Hän meni alas konttoriin kysymään, oliko paroonitar antanut mitään määräyksiä päivällisen suhteen. Hän tunsi, että joku suunnitelma täytyi keksiä. Hän toivoi saavansa Roccon käsiinsä pannakseen hänet kiristyspihteihin. Hän tiesi nyt Rocconkin, tuon verrattoman, olevan sekautuneen tähän salaperäiseen juoneen.

— Paroonitar Zerlinski matkusti noin neljännestunti sitten, sanoi palvelusvuorossa oleva.

— Mutta hänhän tuli vasta tänä aamuna.

— Paroonittaren neitsyt sanoi, että hänen emäntänsä oli saanut sähkösanoman ja että hänen täytyi matkustaa heti. Paroonitar oli maksanut laskun ja lähtenyt pois nelipyöräisissä vaunuissa.

— Mihin?

— Matkalaukuissa oli osoteliput Ostendeen. Kenties vaisto, kenties pelkkä seikkailuhalu sai hänet sen tekemään, mutta samana iltana saattoivat kaikki ihmiset nähdä Nellan siinä höyrylaivassa, joka lähtee Dowerista Ostendeen klo 11 illalla.

Laiva saapui Ostenden satamaan täsmälleen klo 2 aamulla. Rannalla oli tavallinen, sekalainen, ajelehtiva joukko. Nella oli olevinaan suuttunut olosuhteisiin, mutta itseasiassa hän oli tyytymätön Nella Racksoleen. Kello kaksi aamulla hän oli ilman matkatavaroita, ilman seuraa ja ilman sotasuunnitelmaa kummallisessa, vieraassa satamassa, — pahamaineisessa satamassa, jossa oli muutamia Euroopan huonoimmin hoidettuja ravintoloita. Hän harhaili rannalla muutamia minuutteja ja näki sitten toisen satamaan saapuvan höyrylaivan savun. Hän kysyi eräältä virkamieheltä, mikä höyrylaiva se mahtoi olla ja sai tietää sen olevan klo 8:n laivan Dowerista, joka oli joutunut epäkuntoon, laskenut Calaisin rantaan muutamia pieniä välttämättömiä korjauksia varten ja nyt saapui määräpaikkaansa lähes neljä tuntia myöhästyneenä. Hänen elohopealuontonsa tuli taas hyvälle tuulelle. Hetki sitten hän tuskin oli pitänyt itseään luvattomilla teillä olevaa lasta parempana. Nyt hänestä tuntui, että hän sittenkin oli ollut aika viisas ja ovela. Hän oli mielessään varma siitä, että löytäisi tuon Zerlinski-nimisen naisen tästä toisesta höyrylaivasta ja laski kaiken sen jo edeltäpäin omaksi ansiokseen. Sellainen on ihmisluonne.

Toisen höyrylaivan saapuessa Nella asettui seisomaan irtoportaitten päähän aivan matkalippujen kokoojan viereen. Ensimmäinen maihin astuva henkilö ei ollut paroonitar Zerlinski, vaan miss Spencer omassa persoonassaan! Hän selviytyi vaikeudetta tullista, ja Nella näki hänen kutsuvan umpivaunut ja sanovan jotakin ajurille. Ajoneuvot lähtivät liikkeelle. Nella hyppäsi seuraaviin esilleajaviin vaunuihin. Ne olivat avonaiset.

— Ajakaa noitten vaunujen jälkeen, hän sanoi ranskaksi ajurille erikoisella painolla.

— Bien, madame! Ajuri näpäytti hevostaan ja eläin kiiti kauhealla ryminällä kivikatuja pitkin. Tämä ajuri osottautui täysin tottuneeksi seuraamaan toisia vaunuja.

— Nytpä olen omituisessa tilanteessa! puheli Nella itsekseen. Hän nauroi vallattomasti, mutta tunsi kuitenkin sydämensä tykyttävän tavattoman kiivaasti.

Hetkisen pysyttelivät takaa-ajetut vaunut kohdallaan Nellan vaunujen edessä. Ne kulkivat läpi kaupungin melkein laidasta laitaan ja poikkesivat sitten sikin sokin risteileville pikkukaduille kauas Kursaalenin eteläpuolelle. Silloin Nellan ajoneuvot vähitellen alkoivat tavottaa niitä. Ensimmäiset vaunut pysähtyivät nytkähtäen korkean, pimeän talon eteen, ja miss Spencer laskeutui vaunusta. Nella huusi ajurilleen, että tämä pysäyttäisi, mutta ajuri, joka tahtoi suorittaa hyvin tehtävänsä, löi hevosta ja oli kuuro ajettavansa käskyille. Hän pysäytti voitonriemuisena tuon ison, pimeän talon kohdalle juuri sillä hetkellä kun miss Spencer hävisi portista sisään. Toiset vaunut ajoivat tiehensä. Epäröiden mitä oli tehtävä, Nella laskeutui vaunuista ja maksoi. Samalla joku mies uudelleen avasi portin, joka oli sulkeutunut miss Spencerin jälkeen.

— Haluan tavata miss Spenceriä, sanoi Nella, hetkellistä mielijohdetta seuraten. Hän ei keksinyt muuta sanottavaa.

— Miss Spenceriäkö?

— Niin, hän tuli juuri äsken.

— Olette luullakseni O. K. kysyi mies.

— Enköhän, sanoi Nella ja meni hänen ohitsensa sisälle. Hän ihmetteli omaa rohkeuttaan.

Miss Spencer astui juuri sisään erääseen huoneeseen kapeasta eteisestä. Nella kulki hänen kintereillään huoneeseen, jonka köyhä sisustus todisti sen vuokrahuoneeksi. — Kas niin, miss Spencer, puhutteli Nella entistä paroonitar Zerlinskiä, arvaan ettette luullut minua tapaavanne. Läksitte hotellistamme tänään kovin äkkiä ja muutama päivä sitten yhtä äkkiä, senvuoksi olen tullut tapaamaan teitä tehdäkseni muutamia kysymyksiä.

Tehdäksemme oikeutta miss Spencerille meidän on myönnettävä, että tämä nainen selvisi hämmästyttävästä kohtaamisesta aika hyvin. Hän ei vältellyt, ei osottanut minkäänlaista mielenliikutusta. Ainoa kiihtymyksen merkki oli hänen nopea hengityksensä.

— Olette lakannut olemasta paroonitar Zerlinski, jatkoi Nella. Saanko istuutua?

Miss Spencer tarttui soittojohtoon.

— Älkää soittako tuota kelloa, jos henkenne on teille kallis, sanoi Nella.

— Jos mitä? kysyi miss Spencer.

— Jos henkenne on teille kallis, ja näin sanoen Nella veti esiin hameensa taskusta hyvin sievän ja siron pienen revolverin.

IX.

KAKSI NAISTA JA REVOLVERI.

— Te — te teette noin pelottaaksenne minua, sammalsi miss Spencer hiljaisella, vapisevalla äänellä.

— On parasta, että istuudutte, virkkoi Nella. Voin sitten tehdä teille muutamia kysymyksiä.

Miss Spencer istuutui tottelevaisesti, hieman kalpeana, ja koetti vääntää huuliaan jäykkään hymyyn.

— Miksi läksitte Grand Babylonista tuona yönä? alkoi Nella kuulustelunsa tuima asianajajan ilme kasvoissaan.

— Sain määräyksen tehdä sen, miss Racksole.

— Keneltä?

— Niin, minä olen — minä olen — katsokaa, asian laita on niin, että minä olen naimisissa ja sain määräyksen mieheltäni.

— Kuka on miehenne?

— Tom Jackson — Jules, kuten tiedätte, Grand Babylonin entinen hovimestari.

— Vai on Julesin oikea nimi Tom Jackson? Miksi hän tahtoi, että te lähtisitte edeltäpäin ilmoittamatta?

— Hän — hän halusi, että tulisin tänne Ostende'n. Jokin asia oli käynyt hullusti. Ah, hän on kauhea mies, tuo Tom. Jos kertoisin teille, niin hän…

— Oliko jokin asia menestynyt huonosti hotellissa vai täällä kaupungissa?

— Kummassakin paikassa.

— Koskiko se Posenin herttuaa Eugenia?

— En tiedä — oikein, mutta niin luulen.

— Mitä asioita miehellänne on Eugen-herttuan kanssa?

— Heillä on luullakseni jonkinlaisia asioita, raha-asioita.

— Ja oliko mr Dimmock jollakin tavoin näissä asioissa osallisena?

— Niin otaksun, miss Racksole. Sanon teille kaiken, mitä tiedän, annan valani.

— Riitautuiko miehenne mr Dimmockin kanssa tuona yönä huoneessa n:o 111?

— Jotakin kahnausta heidän välillään oli.

— Ja seurauksena oli, että te heti matkustitte Ostendeen.

— Niin kai?

— Ja mitä tekemistä teillä oli Ostendessa? Minkä tehtävän olette mieheltänne saanut suorittaaksenne?

Miss Spencerin pää vaipui hänen käsivarsiensa varaan pöydälle, joka erotti hänet Nellasta, ja näytti nyyhkyttävän voimakkaasti.'

— Minun täytyy pitää Eugen-herttuaa silmällä, hän päivitteli.

— Missä? Tässäkö talossa?

Miss Spencer nyökäytti päätään, ja kun hän kohotti päänsä, saattoi Nella huomata kyyneleitä hänen kasvoillaan.

— Eugen-herttua oli siis vankina? Joku oli siis ryöstänyt hänet Julesin alotteesta?

— Niin, jos välttämättä tahdotte sen tietää.

Miss Spencer ja nuori tyttö tarkastelivat toisiaan köyhästi sisustetussa, lampun valaisemassa huoneessa. Koko näytelmä oli Nellasta kuin unennäköä. Missä Eugen-herttua nyt on? kysyi hän lopuksi.

— En tiedä, miss.

— Eikö hän ole tässä talossa?

— Ei, miss.

— Vai ei, se kai pian nähdään.

— Hänet vietiin pois, miss Racksole.

— Toivoiko mr Tom Jackson saavansa rahaa Eugen-herttualta?

— Rahaa! Hän! Tom ei koskaan ole rahapulassa.

— Mutta minä tarkoitan suuria rahakasoja — kymmeniä, satoja tuhansia.

— Tom ei koskaan ole pyytänyt rahaa keneltäkään, väitti miss Spencer jyrkästi.

— Oliko hänellä siis mitään aihetta estää Eugen-herttuaa tulemasta Lontooseen?

— Ehkäpä. En tiedä. Vaikka tappaisitte minut, niin en sitä tiedä.

Nella vaikeni ja mietti. Sitten hän kohotti revolverin. Se oli koneellinen, tarkotukseton liike, eikä varmaankaan ollut ensinkään hänen tarkotuksensa käyttää asetta, mutta, merkillistä kyllä, miss Spencer uudestaan kauhistui. Nella ihmetteli, että miss Spencerin tapainen nainen voisi olla kyllin yksinkertainen luulemaan, että edes sellaisena hetkenä revolveri olisi saattanut joutua käytäntöön. Kun Nella itse oli täysin vapaa ruumiillisesta arkuudesta, niin hänen oli mitä vaikeinta käsittää, että toiset ihmiset saattoivat olla huolissaan turvallisuudestaan. Mutta hän oivalsi edullisemman asemansa ja käytti sitä empimättä hyväkseen niin suurella näytelmällisellä vaikuttavaisuudella kuin suinkin oli mahdollista. Hän kohotti revolveria, kunnes se oli miss Spencerin kasvojen tasalla, mutta yhtäkkiä hänet valtasi uusi, kummallinen tunne. Hän tiesi nyt todellakin aikovansa käyttää tuota revolveria, jos hänen edessään oleva kurja olento kiihdyttäisi häntä liiaksi. Hän rupesi pelkäämään — itseään, sillä hän oli villin raakalaisvaiston lumoissa. Ikäänkuin näkemyksenä hän näki edessään miss Spencerin kuolleena — poliisin — tuomioistuimen — mestauslavan. Se oli kauheaa.

— Puhukaa, hän sanoi käheällä äänellä, ja miss Spencerin kasvot kävivät kalpeammiksi.

— Tom sanoi todellakin, kuiskasi hän nopeasti ja vavisten, että jos Eugen-herttua pääsisi Lontooseen, se saattaisi hänen suunnitelmansa raukeamaan.

— Mitkä suunnitelmat? Mitkä? Vastatkaa!

— Taivas minua armahtakoon! En tiedä. Miss Spencer lyyhistyi tuolille. Hän sanoi, miss, Dimmockin luopuneen ja olevansa pakotettu raivaamaan hänet tieltä, ja sitten tuli Rocco…

— Rocco! Mitä Roccosta? Nella tuskin kuuli omaa ääntään. Hän puristi revolveria lujemmin.

Miss Spencerin silmät suurenivat luonnottomasti; hän tuijotti Nellaan lasimaisella katseella.

— Älkää kysykö. Se on samaa kuin kuolema! Hänen kasvonsa näyttivät ikäänkuin jäykistyneen kauhusta.

— Tästä tulee kuolema, sanoi Nella, ja hänen oman äänensä kaiku tuntui hänestä kuuluneen kolmannen henkilön huulilta.

— Se on samaa kuin kuolema, toisti miss Spencer, ja sitten vähitellen hänen päänsä ja hartiansa painuivat taaksepäin ja riippuivat hervottomina tuolinselustan yli. Nellan mielessä tapahtui nopea käänne. Nainen oli varmaankin pyörtynyt. Päästäen revolverin kädestään Nella juoksi pöydän ympäri. Hän oli jälleen oma itsensä — naisellinen, osaaottavainen, entinen Nella. Hän tunsi äärettömän helpotuksen tunteen tämän tapahduttua. Mutta samassa hetkessä miss Spencer kavahti ylös tuoliltaan kuin kissa, tarttui revolveriin ja paiskasi sen villillä käsivarrenliikkeellä ikkunaan. Se meni ruudun läpi särkien lasin ja laukesi samalla, jonka jälkeen syntyi painostava äänettömyys.

Nella tunsi vilunväreitä selkäytimessään ja istuutui tuolille. Tuulenhenkäys särkyneestä ikkunasta puhalsi hänen poskeensa. Askeleita kuului käytävästä; ovi aukeni, mutta Nella ei kääntynyt. Hän ei saanut irroitetuksi silmiään miss Spenceristä. Hän kuuli veden pauhaavan silmiensä edessä, menetti tajuntansa ja lyyhistyi lattialle.

X.

MERELLE.

Nellasta tuntui ikäänkuin keinuisi hän herttaisesti isossa kehdossa, joka heilui edestakaisin hitaasti ja samalla uskomattoman varovasti. Sitten kummallisia värejä uiskenteli hänen silmissään, hänen silmänluomensa värisivät ja lopulta hän heräsi. Muutaman hetken hänen katseensa harhaili edestakaisin, turhaan pyrkien saamaan selville, missä hän oli. Vähitellen hänen aivonsa, herpoutumistilastaan tointuen, alkoivat erottaa häntä ympäröiviä ilmiöitä. Hän näki olevansa purjealuksen kannella ja aluksen kulkevan. Se oli pieni purjealus ja hänen kokenut silmänsä todisti heti, että se kuului huvipursien korkeimpaan ylimystöön. Kannella näkyi ainoastaan peräsimen ääressä oleva mies; tällä miehellä oli päällään sininen merimiehen takki, mutta takissa ei ollut nimeä eikä alkukirjaimia. Ei ollut mitään nimeä valkeissa hengenpelastusvöissäkään, jotka riippuivat raakapuun köysissä, ja yhtä vähän kiillotetussa purressa, joka riippui korkealla ylähangan taaveteissa. Hän huusi miehelle ja huusi uudelleen heikolla äänellä, mutta perämies ei kiinnittänyt mitään huomiota häneen, vaan jatkoi hiljaista lauluaan ikäänkuin maailmassa ei olisi muuta ollut kuin purjealus, meri, aurinko ja hän itse.

Sitten hänen silmiinsä kuvastuivat sen maan ääripiirteet, josta hän riensi pois, ja hän erotti töintuskin majakan ja ison valkean epäsäännöllisen kuvan, jonka hän tunsi Ostenden Kursaaleniksi, Monte Carlon pelipalatsin loistavaksi kilpailijaksi. Hän oli siis matkalla Ostendesta. Nella pyrki istumaan laivatuolissaan, mutta huomasi olevansa siihen kykenemätön. Heittäen luotaan häntä verhoavan huopapeiton hän havaitsi olevansa sidottu tuoliin leveällä satulavyön kappaleella. Silmänräpäyksessä hän oli tilanteesta selvillä ja valveilla. Hän tiesi, etteivät vaarat vielä olleet ohi; hän tunsi aavistaen, että ne tuskin vielä olivat alullakaan. Hänen veltto tyytyväisyytensä, hänen uneksiva rauhan ja levon tunnelmansa katosivat kokonaan, ja hän terästi mielensä kohdatakseen vakavan ja vaikean aseman vaaroja.

Juuri siinä silmänräpäyksessä tuli kannelle eräs mies. Tulija oli neljänkymmenen vaiheilla, puettu moitteettomaan siniseen pukuun, lipallinen venelakki päässä.

Hän otti kohteliaasti lakin päästään.

— Hyvää huomenta, hän virkkoi. Kaunis auringonnousu, vai kuinka? Sukkela ja hyvin laskettu häpeämättömyys hänen äänensävyssään kävi Nellaan kuin ruoskanisku, hänen ollessaan tuoliin sidottuna.

Te! hän huudahti. Te, mr Thomas Jackson, jos se on teidän nimenne! Irroittakaa minut tästä tuolista, niin puhun teidän kanssanne. Hänen silmänsä säkenöivät hänen puhuessaan ja niistä loistava ylenkatse lisäsi suuresti niiden kauneutta. Mr Thomas Jackson, toiselta nimeltään Jules, Grand Hotel Babylonin entinen hovimestari, piti itseään asiantuntijana, kun oli puhe naiskauneudesta, ja Nella Racksolen näkeminen oli hänelle mieluinen yllätys.

— Mielihyvällä, hän vastasi. Unohdin, että estääkseni teitä putoamasta, olin sitonut teidät tuoliin. Ja tehden nopean liikkeen hän irroitti siteen. Nella nousi seisomaan, vavisten voimakkaasta vihasta ja ylenkatseesta.

— No, hän sanoi Julesiin kääntyen, mitä tämä nyt tarkoittaa?

— Te pyörryitte, hän sanoi tyynesti. Ette ehkä muista sitä.

Hän tarjosi Nellalle kansituolin kuvaavalla liikkeellä. Nellan täytyi vasten tahtoaan myöntää, että mies oli säädyllisiin tapoihin tottunut ja näytti saaneen hyvän kasvatuksen. Ei olisi kukaan aavistanut, että hän kaksikymmentä vuotta oli ollut hotellintarjoilijana. Hänen pitkä, solakka vartalonsa ja notkea, huoleton ryhtinsä näytti muistuttavan ylimystä, ja hänen äänensä oli rauhallinen, hillitty ja arvokas.

— Se asia ei ole missään yhteydessä sen seikan kanssa, että minua nyt kuljetetaan pois tässä teidän purjeveneessänne.

— Purjevene ei ole minun, hän sanoi, mutta se on vähemmän tärkeätä. Mitä erääseen tärkeämpään asiaan tulee, niin suonette anteeksi, kun palautan mieleenne, että te noin muutamia tunteja sitten uhkasitte erästä naista minun talossani revolverilla.

— Talo siis oli teidän?

— Niinpä tietysti. Enkö minä saisi taloa omistaa? hän naurahtaen sanoi.

— Saan kehoittaa teitä heti paikalla käännättämään purjeveneen ja viemään minut takaisin. Hän koetti puhua käskevällä äänellä.

— Vai niin, hän sanoi. Pelkään pahoin, että se on mahdotonta. En lähtenyt merelle heti paikalla palatakseni. Viimeiset sanat hän sanoi lievästi matkien Nellan omaa ääntä.

— Kun kerran palaan, sanoi Nella, kun isäni saa tietää tästä keksinnöstä, tulette te, mr Jackson, saamaan kuuman päivän.

— Mutta jospa isänne ei koskaan saakaan tietää tästä…

— Mitä?

— Jos otaksumme, ettette koskaan palaa?

— Aiotteko siis ottaa kuolemani omalletunnollenne?

— Kun on kuolemasta puhe, niin olitte te vähällä murhata ystäväni, miss Spencerin. Ainakin hän niin väittää.

— Onko miss Spencer mukana, kysyi Nella, luullen kenties näkevänsä heikon toivonsäteen naisen läheisyydessä.

— Miss Spencer ei ole mukana. Täällä ei ole ketään muuta kuin te ja minä ja pieni miehistö — sangen luotettava miehistö, voin lisätä.

— En tule enempää puhumaan kanssanne. Saatte mennä tiehenne.

Kiitoksia luvasta, sanoi toinen. Lähetän teille vähän aamiaista.

Hän meni salonginrappusille ja vihelsi, jonka jälkeen ilmestyi neekeripoika kantaen tarjottimella suklaata. Nella otti tarjottimen vastaan ja heitti sen vähääkään epäröimättä laidan yli. Mr Jackson väistyi muutaman askeleen hänen luotaan, mutta palasi kohta.

— Teillä on rohkeutta, hän sanoi, ja minä ihailen rohkeutta. Se on harvinainen ominaisuus.

Nella ei vastannut.

— Miksi puutuitte minun asioihini? kysyi mr Jackson.

Mitään vastausta ei vieläkään kuulunut, mutta kysymys antoi Nellalle koko joukon ajattelemisen aihetta. Miksi hän oli puuttunut tähän salaperäiseen asiaan? Olihan vakaviin asioihin puuttuminen täydellisessä ristiriidassa hänen loisteliaan perhoselämänsä tavallisten sääntöjen kanssa.

— Ei ole minun vikani, että olette tässä asemassa, jatkoi Jules. En minä teitä tähän saattanut. Olette itse syypää. Te ja isänne — te olette rynnänneet eteenpäin meikein liian rajusti.

— Sepähän nähdään, huomautti Nella kylmästi.

— Nähdään kyllä, myönsi mr Jackson. Ja tahdon toistaa, että en voi olla teitä ihailematta — nimittäin jos ette puutu minun asioihini. Sellaista menettelyä en koskaan ole suvainnut keneltäkään — miljoonamieheltäkään, enkä edes kauniilta naiselta. Hän kumarsi. Sanonpa teille, mitä aion tehdä. Aion viedä teidät turvalliseen paikkaan ja pidättää teidät siellä, kunnes tehtäväni ovat suoritetut. Puhuitte äsken murhasta. Mikä epäkypsä käsitys! Vain amatöörit käyttävät murhia…

— Entä Reginald Dimmock? sanoi Nella nopeasti. Hän vaikeni ja kävi vakavaksi.

— Reginald Dimmock, toisti Jules. Luulin hänen kuolleen sydänvian vuoksi. Saanko lähettää teille vähän lisää suklaata. Olen varma siitä, että teidän on nälkä.

— Kuolen mieluummin nälkään kuin kosken teidän ruokiinne, vastasi Nella.

— Oivallinen nainen! mutisi Jules, ja hän katsahti Nellan kasvoihin. Hänen komea, ylenkatseellinen kauneutensa teki Julesiin valtavan vaikutuksen. — Ah, hän sanoi, miten oivallinen vaimo teistä tulisi! Jules astui häntä lähemmäksi. Te ja minä, miss Racksole — teidän kauneutenne ja rikkautenne ja minun hyvä pääni — me laskisimme maailman jalkojemme juureen. Harvat miehet ovat teidän arvoisianne, mutta minä olen yksi niistä harvoista. Kuulkaahan! Saattaisitte pahempaakin tehdä. Menkää naimisiin kanssani. Minä olen suuri mies ja tulen yhä suuremmaksi. Rukoilen teitä. Tulkaa vaimokseni, niin pelastan henkenne. Kaikki käy hyvin. Minä alan elämäni uudelleen alusta. Menneisyys olkoon, niinkuin sitä ei olisi ollutkaan.

— Tämä tulee jokseenkin äkkipikaa — Jules, sanoi Nella purevan ivallisesti.

— Odotitteko minulta sovinnaisuutta? vastasi mr Jackson. Rakastan teitä.

— Otaksukaamme niin olevan, sanoi Nella. Kuinka nykyisen vaimonne silloin kävisi?

— Minun nykyisen vaimoniko?

— Niin, miss Spencerin, kuten häntä nimitetään.

— Sanoiko hän teille olevansa minun vaimoni?

— Sattumalta hän sen teki.

— Mutta sitä hän kuitenkaan ei ole.

— Ehkäpä hän ei ole. Mutta enpä sittenkään luule meneväni naimisiin teidän kanssanne. Nella seisoi hänen edessään ylenkatseen ruumiillistuttamana.

Jules lähestyi häntä. — Antakaa minulle toki suudelma; yksi ainoa suudelma — en pyydä enempää; yksi ainoa suudelma noilta huulilta, ja olette vapaa. Moni mies on syöksynyt onnettomuuteen yhden ainoan suudelman vuoksi. Niin tahdon tehdä minäkin.

— Pelkuri raukka! huudahti Nella.

— Pelkuri! hän matki. Olenko minä pelkuri? No, sitten tahdon olla pelkuri raukka, ja teidän on suudeltava minua hyvällä tai pahalla.

Hän pani kätensä Nellan olkapäälle. Kun Nella vetäytyi hänen kiiluvia silmiään pakoon vaistomaisesti kiljahtaen, hyppäsi joku olento veneestä muutaman jalan päästä, ja yksi ainoa hyvin tähdätty isku korvalle sai mr Jacksonin kellistymään tajuttomana kannelle. Posenin ruhtinas Aribert seisoi kumartuneena hänen ylitseen revolveri kädessä. Tätä suurempaa yllätystä mr Jackson tuskin lienee elämässään kokenut.

— Älkää säikähtykö, sanoi ruhtinas Nellalle, — minun läsnäoloni täällä on yksinkertaisin asia maailmassa, ja selitän sen niin pian kuin pääsen tästä miehestä.

Nella ei keksinyt, mitä sanoisi, mutta hän katsoi ruhtinaan kädessä olevaa revolveria. — Totta tosiaan, — hän huomautti, — sehän on minun revolverini!

— Niin onkin, sanoi ruhtinas, ja selitän senkin asian. Peräsintä hoitava mies ei vähääkään kiinnittänyt huomiota siihen, mitä tapahtui hänen ympärillään.

XI.

HOVIPANTTILAINAAJA.

— Mr Sampson Levi haluaa tavata teitä, herra. Nämä sanat, palvelijan lausumina ja Theodore Racksolelle tarkoitettuina, herättivät miljoonamiehen mietteistä, jotka olivat olleet kaikkea muuta kuin mieluisia. Asianlaita oli näet sellainen, että mr Racksole, loistohotelli Babylonin omistaja, ei suinkaan tuntenut tyytyväisyyttä itseensä. Salaperäinen tapaus oli tapahtunut hänen hotellissaan eikä hän huomiokyvystään ja asiantuntemuksestaan huolimatta pystynyt salaisuutta paljastamaan.

— Mr Sampson Levi haluaa puhutella teitä, herra, toisti palvelija huomatessaan, ettei hänen isäntänsä ollut ollenkaan kuunnellut, mitä hän sanoi.

— Kyllä kuulen, vastasi Racksole. Tahtooko hän tavata minua mieskohtaisesti?

— Hän kysyi teitä.

— Ehkä hän haluaa puhua Roccon kanssa ruokalistasta tai muusta sentapaisesta?

— Minäpä tiedustan, virkkoi palvelija ja teki liikkeen poistuakseen.

— Odottakaa, käski Racksole äkkiä. — Pyytäkää mr Sampson Leviä astumaan sisään.

"Kahvisirkuksen" suuri arvopaperivälittäjä astui sisään yksinkertaisen ja koruttoman ryhdikkäänä. Hän oli lyhyehkö, kukoistava mies, puettu juutalaisen rahamiehen tavalliseen tapaan; kellonperät olivat liian pitkät, liivi liian lyhyt.

— Mr Racksole, arvaan, mr Theodore Racksole. Hauska tutustua, hyvä herra. Ne olivat hra Sampsonin ensi sanat. Muodoltaan ne muistuttivat kolmannen luokan nuohoojan tervehdystä, mutta omituista kyllä, miellytti Racksolea äänensävy, jolla ne lausuttiin. Hän sanoi itsekseen, että tässä, missä sitä kaikkein vähimmin odotti, oli rehellinen mies.

— Hyvää päivää, vastasi Racksole lyhyesti, mikä minulle tuottaa tämän kunnian?

— Arvaan, että teillä ei ole paljon aikaa, jatkoi Sampson Levi. Ainakaan ei minulla ole, ja siksi tahdonkin käydä suoraan asiaan, mr Racksole. Olen yksinkertainen ihminen. En halua, että minua pidetään gentlemannina tai sen semmoisena. Olen arvopaperikauppias. Sitä olen, enkä pidä lukua siitä, kuka sen tietää. Viime yönä minulla oli tanssiaiset tässä hotellissa. Se maksoi pari tuhatta puntaa ja vähän päälle, ja, sivumennen sanoen, kirjoitin tänä aamuna hyväksenne maksuosotuksen rahamäärälle. En pidä tanssiaisista, mutta ne ovat minulle hyödyksi, ja pieni vaimoni pitää niistä, siksipä järjestämme niitä silloin tällöin. Minulla ei ole mitään muistuttamista hotellin järjestystä vastaan tanssiaisissa; kaikesta oli varsin hyvin huolehdittu, varsin oivallisesti, mutta tahtoisin tietää — miksi päästitte yksityisetsivän vieraitteni joukkoon?

— Yksityisetsivänkö? huudahti Racksole jonkunverran hämillään tästä syytöksestä.

— Niin, toisti mr Sampson Levi jyrkästi, vilvotellen itseään istuessaan tuolissa ja tarkastaen Racksolea suoralla ja vakavalla ilmeellä, kuin mies, jolla on jotakin valittamista. — Niin, yksityisetsivä. Se on tietysti pikkuseikka, ja ehkäpä te ajattelette, että teillä koko ihanuuden omistajana on oikeus menetellä siinä suhteessa mielenne mukaan, mutta olen tullut tänne pannakseni vastalauseeni. Olen tullut tänne periaatteen vuoksi. En ole vihoissani; tämä on vain periaatteen vuoksi.

— Paras mr Levi, vastasi Racksole, vakuutan, että kun olen luovuttanut kultasalin yksityiselle henkilölle yksityistä tilaisuutta varten, en koskaan olisi voinut ajatellakaan sellaista, mistä te syytätte minua.

— Ihanko? kysyi mr Sampson Levi, käyttäen omaa kuvaavaa puhetapaansa.

— Ihan varmaan, sanoi Racksole hymyillen.

— Minun tanssiaisissani oli herra, jota en ollut kutsunut. Minulla on ihmeellinen muisti, mitä kasvoihin tulee ja minä tiedän sen. Useat henkilöt kysyivät jälkeen päin, mitä hänellä oli siellä tekemistä. Joku tiesi hänet erääksi teidän palvelijoistanne, mutta sitä en uskonut. En tunne Grand Babylonia; se ei ole juuri niitä ravintoloita, joita tavallisesti käytän, mutta en usko teidän lähettävän jotakuta palvelijaanne pitämään silmällä minun vieraitani — ellette, tietysti, ole lähettänyt häntä tarjoilijana; mutta tämä mies ei ollenkaan tarjoillut, sensijaan hän otti runsaan osan juomista.

— Ehkäpä voin luoda valoa asiaan, sanoi Racksole. Voin sanoa teille, että jo tiesin jonkun miehen olleen kutsumattomana tanssiaisissanne.

— Kuinka saitte sen tietää?

— Aivan sattumalta, mr Levi, enkä kyselemällä. Tuo mies oli hotellin entinen tarjoilija — vieläpä hovimestari — Jules. Olette epäilemättä kuullut puhuttavan hänestä?

— En, sanoi mr Levi jyrkästi.

— Vai niin! minulle on sanottu jok'ikisen ihmisen tuntevan Julesin, mutta ei näytä olevan niin. No, olkoon kuinka hyvänsä, mutta ennen teidän tanssiaisiltaanne olin erottanut Julesin toimesta ja kieltänyt häntä koskaan enää näyttäytymästä hotellissa. Sinä iltana tapasin hänet kuitenkin täällä — en kultasalissa, vaan itse hotellissa. Kehotin häntä selittämään syyn läsnäoloonsa, ja hän ilmoitti olevansa teidän vieraanne. Tätä enempää en asiasta tiedä, mr Levi, ja tuottaa minulle syvää mielipahaa, jos olette luullut minun voivan ryhtyä niin kuulumattomaan toimenpiteeseen kuin yksityisetsivän lähettämiseen teidän vieraittenne joukkoon.

— Tämä selitys on täysin tyydyttävä, sanoi mr Sampson Levi hetken vaitiolon jälkeen. Tahdoin vain selitystä ja olen sen saanut.

Käsi ovenrivassa hän pysähtyi, ja tarkastaen Racksolea ovelalla, ivallisella ilmeellä hän lisäsi:

— Merkillisiä asioita lienee täällä äskettäin sattunut, vai kuinka?

Molemmat miehet tutkivat tiukasti toisiansa monta sekunttia.

— Kyllä, myönsi Racksole. Tiedättekö niistä jotakin?

— Tiedän — en minä, enpä juuri, lisäsi mr Levi. Mutta kuvittelin mielessäni, että te ja minä voisimme olla toisillemme hyödyksi. Kuvittelin jotakin sensuuntaista.

— Käykää uudelleen sisään ja istukaa, mr Levi, virkkoi Racksole. Häntä miellytti miehen äänensävyn ilmeinen suoruus. — Kuinka voisimme olla toisillemme hyödyksi, mitä tarkoitatte? Mairitellen itseäni sillä, että osaan jonkunverran arvostella luonteita, varsinkin rahamiesten luonteita, ja sanon — jos tahdotte panna korttinne pöydälle, niin minä teen samoin.

— Yhdyn, vastasi mr Sampson Levi. Alotan selittämällä syyn mielenkiintooni hotellianne kohtaan. Olen odottanut kutsua Eugen-nimiseltä Posenin herttualta saapua hänen luokseen, mutta mitään sanaa ei ole tullut. Näyttää siltä kuin Eugen-herttua ei olisi Lontooseen saapunutkaan. Mutta olisin voinut autuuteni hinnalla tehdä valan siitä, että hänen piti saapua tänne viimeistään eilen.

— Kuinka olitte siitä niin varma?

— Kysymys kerrallaan, jatkoi mr Levi. Luokaamme ensin edellytykset, mr Racksole. Miksi ostitte hotellin? Se oli arvoitus, joka nyt muutamina päivinä on antanut aika monelle City-miehelle koko joukon ajattelemisen aihetta. Miksi ostitte Grand Babylonin? Ja mikä on seuraava shakkivetonne?

— Ei tule muita shakkivetoja, vastasi Racksole suoraan. Sanon kyllä, miksi ostin hotellin; se ei ole salaisuus. Ostin sen pelkästä oikusta. — Ja Racksole antoi tälle pienelle juutalaiselle, jota kohtaan hän oli alkanut tuntea kunnioitusta, uskollisen selvityksen Felix Babylonin kanssa tekemästään kaupasta. Luulen, hän lisäsi, että teidän on vaikea ymmärtää mielentilaani kauppaa tehdessäni.

— Ei vähääkään, vastasi mr Levi. Minä ostin kerran erään Thamesin sähkölaivoista suunnilleen samalla tavalla, ja se näyttäytyi yhdeksi paraista kaupoista, mitä koskaan olen tehnyt. On siis vain pelkkä sattuma, että tänä hetkenä omistatte hotellin.

— Pelkkä sattuma — kaikki seurauksena yhdestä häränkyljyksestä ja pullollisesta Bass-olutta.

— Hm; mörähti mr Sampson Levi sivellen kolminkertaista leukaansa.

— Palatakseni Eugen-herttuaan, jatkoi Racksole, niin odotin hänen ylhäisyyttään tänne. Loistokerros oli järjestetty häntä varten. Hänen oli määrä saapua juuri samana iltapäivänä, jolloin nuori Dimmock kuoli. Mutta häntä ei kuulunut, enkä ole saanut kuulla, miksi hän ei tullut, en myöskään ole nähnyt hänen nimeään sanomalehdissä. Mitä asioita hänellä piti olla Lontoossa, sitä en tiedä.

— Sen voin selittää, — sanoi mr Sampson Levi, — hänen oli määrä, tulla tänne järjestämään erästä lainaa.

— Valtiolainaako?

— Ei — yksityistä lainaa.

— Keneltä?

— Minulta, Sampson Levittä.

— Mihin tarkoitukseen hän tarvitsi rahat?

— Velkoihin, vastasi Sampson Levi lakoonisesti.

— Omiinsako?

— Niinpä tietenkin.

— Mutta hänhän ei vielä ole edes kolmenkymmenen ikäinen?

— Entä sitten? Hän ei ole ainoa ruhtinas Euroopassa, joka kymmenessä — kahdessatoista vuodessa on ennättänyt hankkia miljoonan velat. Ruhtinaalle se on yhtä helppoa kuin voileivän syöminen.

— Entä miksi hän aikoo näin äkkiä maksaa velkansa?

— Koska keisari ja hänen tulevan morsiamensa vanhemmat eivät tahdo sallia hänen mennä naimisiin, ennenkuin hän on sen tehnyt. Ja siinä he tekevätkin oikein. Hänen on näytettävä selvät paperit, muutoin ei Eckstein-Schwarzburgin prinsessasta Annasta koskaan tule Posenin suurherttuatarta. Ei vieläkään ole keisarilla aavistusta siitä, kuinka suuret Eugen-herttuan velat ovat. Jospa hänellä olisikin…!

— Mutta eikö keisari voisi saada tietoa aiotusta lainasta?

— Ei välttämättä heti. Asia voidaan siten järjestää.

Ymmärrättekö? — Mr Levi naurahti. — Olen hoitanut sellaisia pikkuasioita ennenkin. Häitten jälkeen saattaa asian päästää julki. Anna-prinsessan omaisuus on, kuten tunnettua, koko suuri! No, mr Racksole, jatkoi mr Levi muuttaen äkkiä äänensävyä, mihin luulette Eugen-herttuan kadonneen? Sillä ellei hän ilmesty tänään, ei hän voi saada tuota miljoonaa. Tänään on viimeinen päivä. Huomenna rahat ovat sijoitetut toisaalle. En luonnollisesti ole yksin tässä yrityksessä, ja ystävillänikin on jotain sanomista.

— Kysytte siis minulta, mihin luulen Eugen-herttuan kadonneen?

— Niin kysyn.

— Luulette siis, että on kysymys katoamisesta? Sampson Levi nyökkäsi. — Kun lasken yhteen kaksi ja kaksi, hän sanoi, niin uskon sen. Ainoa, mikä minulle on käsittämätöntä, on kysymys, miksi joku toivoisi Eugen-herttuan katoamista. Pikku herttuaparalla ei ole vihamiestä. Jos hänet on salaa viety johonkin, niinkuin väitetään, miksi niin on tehty? Kukaan ei siitä hyötyisi.

— Eikö kukaan? toisti Racksole äkkiä innostuen.

— Mitä te tarkoitatte? kysyi mr Levi.

— Tarkotanhan vain, että jos joku muu köyhä ruhtinas olisi halukas naimaan Anna-prinsessan ja hänen omaisuutensa, niin eikö olisi sen ruhtinaan etujen mukaista estää Eugen-herttuaa saamasta tätä teidän lainaanne? Eikö olisi hänen etujensa mukaista, että Eugen-herttua katoaisi — ainakin joksikin ajaksi.

Sampson Levi harkitsi muutaman silmänräpäyksen.

— Mr Theodore Racksole, hän vihdoin sanoi, — luulen teidän todellakin päässeen juonen perille.

XII.

ROCCO JA HUONE N:o 111.

Saman päivän iltapäivänä — äsken kerrottu keskustelu oli tapahtunut aamupäivällä — Racksolessa heräsi uusi ajatus, ja hän sanoi itsekseen, että sitä asiaa hänen olisi pitänyt ajatella aikaisemmin. Puolipäivällisen syötyään hän kaikessa hiljaisuudessa meni portaita ylös ja tarkasteli huonetta n:o 111; toisin sanoen hän tarkasteli sitä ulkoapäin, sillä se ei sattunut olemaan vapaa, mutta vieraan oli määrä matkustaa samana iltana. Hänen aivoissaan välähti ajatus, että ei olisi miksikään hyödyksi seisoa tuijottamassa jonkun huoneen ulkoseinää, mutta sittenkin hän tuijotti; sitten hän kiireesti meni alakerrokseen, ja kulkiessaan käytävässä hän pysähtyi ja polki tahtomattaan jalkaansa.

— Herra jumala! hän puheli, olen päässyt yhden asian perille — n:o 111 sijaitsee aivan loistokerroksen yläpuolella.

Hän meni konttoriin ja antoi määräyksen, ettei huonetta n:o 111 saanut vuokrata kenellekään uudelle vieraalle ennenkuin hän antaisi luvan. Konttorissa hän sai Nellan kirjeen, joka kuului:

Rakkahin isä — minä lähden matkaan yhdeksi tai pariksi päiväksi seuratakseni erästä johtolankaa. Ellen ole palannut kolmen päivän kuluttua, niin ala tiedustella minua Ostendesta. Jätä minut siksi rauhaan.

Teräväpäinen tyttäresi Nella.

Nämä muutamat sanat, Nellan suurella käsialalla tuhrittuina, täyttivät kokonaisen paperiarkin sivun. Alareunassa oli käännä! Hän käänsi ja luki seuraavan alleviivatun lauseen: P.S. — Pidä tarkasti silmällä Roccoa.

— Mitä mahtaa sillä pienellä pedolla nyt olla tekeillä? hän mutisi, repiessään kirjeen pieniksi kappaleiksi ja heittäessään nämä paperikoriin.

Samana yönä tai pikemmin seuraavana aamuna klo puoli kaksi, kun hotellielämän viimeinen hälinä oli tauonnut, Racksole uudelleen lähti toisessa kerroksessa olevaan huoneeseen n:o 111. Hän lukitsi oven sisältä ja ryhtyi tutkimaan huonetta, joka neliöjalan erikseen. Aina tuon tuostakin hän säpsähti kuullessaan jonkun narahduksen tai muun äänen ja kuunteli jännityksellä muutaman sekunnin. Makuukammio oli sisustettu loistohotelli Babylonin tavanmukaiseen oivalliseen kuosiin, eikä antanut aihetta minkäänlaiseen muistutukseen. Enimmin hän kiinnitti huomiota lattiaan. Hän kohotti paksua itämaista mattoa ja tarkasti joka palkin, mutta ei voinut keksiä mitään erikoista. Sitten hän meni pukuhuoneeseen ja vihdoin kylpyhuoneeseen, jotka molemmat olivat yhteydessä ensinmainitun huoneen kanssa. Mutta kummassakaan näistä pienemmistä huoneista hänellä ei ollut parempaa menestystä kuin itse makuukammiossa. Lopuksi hän tuli kylpyammeen luo, jota ympäröi, niinkuin kylpyammeita tavallisesti, kiillotetusta puusta tehty lautaus. Muutamissa kylpyammeissa on hanojen alla kaappi, jossa on ovi kyljessä, mutta tässä ei näkynyt olevan mitään sellaista. Hän koputti lautoihin, mutta yhdestäkään niistä ei lähtenyt sitä "kummallista, onttoa ääntä", joka tavallisesti ilmaisee salahuoneen. Vaistomaisesti hän väänsi kylmänvedenhanaa, ja vesi rupesi virtaamaan ammeeseen. Hän väänsi silloin kiinni kylmänvedenhanan. Tätä tehdessään hänen polvensa, joka oli painettuna laudoitusta vastaan, luiskahti eteenpäin. Laudoitus oli luisunut tieltä, ja hän näki, että iso laudoituksen kappale oli sisäpuolelta varustettu saranoilla ja että sitä piti kiinni haka niinikään sisäpuolelta. Iso aukko laudoituksen sisässä kylpyammeen päässä tuli näkyviin. Ennenkuin ryhtyi mihinkään muuhun, koetti Racksole uudistaa viemärihana-kokeen, mutta yritys ei onnistunut; se ei ottanut uudelleen toimiakseen, eikä hän voinut havaita, että viemärihanan ripa jollain tavoin olisi yhteydessä laudoituksen saranan kanssa. Racksole ei voinut nähdä aukkoon, eikä sähkölamppua saattanut liikuttaa ja kuljettaa ympäri kuin kynttilää. Hän kopeloi laskujaan ja löysi onneksi tulitikkulaatikon. Palavan tikun avulla tutki hän aukkoa, mutta ei havainnut mitään; ei mitään muuta kuin jokseenkin suuren kolon — noin kolme jalkaa laudoituksesta. Vaivoin hän sai tunkeutuneeksi sisään laudoituksen aukosta ja oli siellä sisällä puoleksi polvistuvassa ja puoleksi istuvassa asennossa. Hän raapaisi tulta ja valaisi koloa. Se oli näöltään pohjaton rumpu, noin kahdeksantoista tuumaa nurkasta toiseen. Ihmeellinen tämä rumpu oli vain siinä suhteessa, että siitä riippuivat tikapuut. Nähdessään nämä tikapuut Racksole hymyili onnellista hymyä.

Erittäin varovasti hän tunkeutui kaivomaiseen rumpuun ja laskeutui tikapuita alas. Vihdoin hän pääsi kiinteään maahan, läpimärkänä hiestä, mutta loukkaantumatta. Hän oli jännittynyt. Hän näki nyt valojuovan, joka tuli pienestä puussa olevasta reiästä. Hän lähensi silmänsä reikään ja huomasi, että hänellä oli oivallinen näköala loistokerroksen kylpyhuoneeseen ja tämän ovesta makuukammioon. Makuukammion jykevätekoisen, marmorilevyllä varustetun pesupöydän vieressä näkyi joku mies olevan kumartuneena jonkun marmorilevyllä olevan esineen yli.

Mies oli Rocco.

XIII.

LOISTOKERROKSEN MAKUUKAMMIOSSA.

Racksole oli luonnollisesti selvillä siitä, että tuon ihmeellisen yhdystien, jonka hän suurella vaivalla oli keksinyt kylpyhuoneen n:o 111 ja sen alla olevan loistokerroksen kylpyhuoneen välillä, varmaankin oli erikoisesti varannut joku tai jotkut henkilöt harjoittaakseen häpeällistä vakoilua loistokerroksen haltijoihin nähden. Tämä rumpu oli samalla yksinkertainen ja nerokas kulkutie. Tällä hetkellä hän ei varmasti voinut sanoa, mitä menettelyä oli noudatettu sen aikaansaamiseksi, mutta hän arvasi, että vesiputkien kehystä oli käytetty apuna, kun sensijaan itse putkille oli varattu tilaa Grand Babylonin vankkojen muurien paksuissa tiiliseinissä. Tähystysaukko, josta hän nyt saattoi nähdä makuukammioon, oli hyvin pieni ja näkyi tuskin ulkoapäin. Erään havainnon hän teki: aukko oli varattu henkilöä varten, joka oli häntä itseään jonkun verran pitempi. Hänen täytyi seisoa varpaillaan voidakseen nähdä. Hän muisti, että sekä Jules että Rocco olivat huomattavasti yli keskipituuden, että he sitäpaitsi olivat solakoita miehiä ja verrattain helposti olivat voineet laskeutua rummusta alas. Vaikka Theodore Racksole ei ollutkaan paksu, oli hän lyhyenläntä roteva mies.

Nämä havainnot risteilivät hänen aivoissaan hänen ikäänkuin lumottuna tuijottaessaan Roccon salaperäisiin liikkeisiin. Kylpyhuoneen ja makuuhuoneen välinen ovi oli selkoselällään, ja Racksolen paikka oli sellainen, että hän saattoi nähdä verrattain suuren osan makuukammiota, kuten valtavan, runsaasti varustetun vuoteen, mutta ei koko marmorista pesupöytää. Hän näki vain puolet pesupöydästä, ja välistä Rocco katosi näkyvistä samalla kuin hänen notkeat sormensa liikkuivat sillä esineellä, joka oli marmorilevyllä. Ensin Racksole ei saattanut päättää, mikä esine oli, mutta hetkisen kuluttua, kun hänen silmänsä oli tottunut asentoon ja valoon, hänen onnistui päästä siitä perille. Se oli ihmisruumis. Tai oikeammin, Racksole saattoi erottaa vain jalat sillä levyn puoliskolla, jonka hän näki. Häntä värisytti vastustamattomasti. Hänet valtasi se vakaumus, että Roccolla oli käsissään tajuton ihmisolento, joka avuttomana lepäsi kylmällä marmorilevyllä. Jalat eivät kertaakaan liikahtaneet. Siispä täytyi tuon onnettoman olennon joko nukkua tai olla huumausaineen vaikutuksen alaisena — tai (kauhea ajatus!) kuollut.

Racksole olisi tahtonut huutaa ääneen, tavalla tai toisella ehkäistä tuon kamalan keskiöisen puuhan. Mutta onneksi hän hillitsi itsensä.

Pesupöydällä hän saattoi nähdä eräänlaisia eriskummallisia työaseita ja -kaluja, joita Rocco aina väliin käytti. Työ tuntui Racksolesta jatkuvan loppumattomiin, mutta sitten vihdoin Rocco lopetti, teki tyytyväisyyttä ilmaisevan eleen, vihelsi useita tahteja "Cavalleria Rusticanasta" ja meni kylpyhuoneeseen, jossa riisui takin ja alkoi hitaasti pestä käsiään. Tyynesti ja verkalleen pyyhkiessään pitkiä sormiaan hän oli vähemmän kuin neljän askeleen päässä Racksolesta. Sisään teljetty miljoonamies vapisi ja pidätti henkeään, jotta Rocco ei huomaisi hänen läsnäoloaan puuaineen takana. Mutta mitään ei tapahtunut, ja Rocco palasi ilman epäluuloja makuukammioon. Racksole näki hänen levittävän valkean flanellinkappaleen marmorilevyllä lepäävälle ruumiille, ja nostavan tämän, niin suuri kuin se olikin, suureen vuoteeseen, jossa se lepäsi kauhean hiljaa. Piilossa oleva katselija oli nyt varma siitä, että Rocco oli kohdistanut salaperäiset ja kamalat toimensa ihmisruumiiseen, mutta kuka se oli, ja mitä töitä mies oli suorittanut?

Keskellä kattoa riippuva sähkövalo kruunu ei ollut sytytetty, ainoastaan molemmat lamput pesupöydän molemmin puolin paloivat. Mutta ne eivät kyllin selvästi valaisseet vuoteessa lepäävän piirteitä, jotta Racksole olisi voinut selvästi ne erottaa. Turhaan miljoonamies ahdisti silmiään; ainoastaan sen verran hän saattoi nähdä, että ruumis luultavasti oli ollut nuori mies. Juuri epäröidessään, mitä hänen oli tehtävä, hän näki Roccon kädessä neliskulmaisen mustan laatikon. Sitten keittiönpäällikkö sammutti molemmat sähkölamput ja makuukammio oli pimeänä. Tässä äkillisessä pimeydessä Racksole kuuli Roccon rientävän vuoteen luo. Vielä hetkisen odotus, ja häikäisevässä valkeassa valossa, jota kesti monta sekunttia, saattoi nähdä Roccon seisovan ikäänkuin pahanahenkenä ruumiin vieressä, musta laatikko toisessa ja kappale palavaa aluminiumilankaa toisessa kädessä. Aluminiumilanka paloi loppuun, ja pimeys kävi entistä synkemmäksi.

Rocco oli valokuvannut ruumiin salaman valossa. Mutta häikäisevä liekki, joka oli paljastanut kuolleen piirteet kameran tajuttomalle linssille, oli samalla näyttänyt ne Racksolelle. Kuollut oli Reginald Dimmock.

Tuntien tämän havainnon kiihoittavan hänen toimintahaluaan Racksole koetti päästä ulos piilopaikastaan. Hän oli varma siitä, että täytyi löytyä tie loistokerroksen kylpykammioon, mutta hän etsi turhaan, haparoiden käsillä ja jaloilla. Silloin hän päätti kiivetä nuoraportaita ylös, kiiruhtaa ensi kerroksen käytävään ja salvata Roccon tämän lähtiessä loistokerroksesta. Oli vaikea ja vaivaloinen työ kiivetä ahtaassa paikassa näitä kapeita ja hoippuvia tikapuita ylös, mutta Racksole teki tehtävänsä sangen hyvin ja oli ehtinyt melkein ylös asti, kun tikapuut kohtalon kovasta oikusta katkesivat hänen painostaan ja hän kursailematta luisti puurummun läpi. Päästäen hillityn kirouksen, Racksole sangen nolona joutui rummun pohjaan. Silloin hän näki, että hänen äkillinen putoamisensa jollakin tavoin oli saanut hänen jalkainsa juuressa olevan luukun aukeamaan. Hän tunkeutui siitä läpi, lykkäsi auki toisen pienen luukun ja seisoi seuraavana hetkenä loistokerroksen kylpyhuoneessa. Hänen pukunsa oli kovin tahriintunut, hän oli hiessä ja koko lailla pyörällä päästään, mutta hän oli kuitenkin siellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jälleen oli kaikkien sielun kykyjensä herra.

Merkillistä kyllä, hän oli liikkunut niin hiljaa, ettei Rocco nähtävästi ollut häntä huomannut. Racksole meni hiipien kylpyhuoneen ja makuukammion väliselle ovelle ja pysähtyi siihen vaieten. Rocco oli jälleen kiertänyt pesupöydän yläpuolella olevat lamput palamaan ja puuhaili työaseineen.

Racksole rykäsi hiljaa.

XIV.

ROCCO VASTAA MUUTAMIIN KYSYMYKSIIN.

Rocco käännähti ympäri nopeasti kuin häiritty tiikeri ja loi Racksoleen yhden ainoan, pitkän, läpitunkevan silmäyksen.

— Hitto soikoon! sanoi Rocco yhtä puhtaalla anglosaksilaisella korostuksella ja painolla kuin Racksole itse olisi voinut sanoa.

Merkillisintä tässä tilanteessa oli se, että Racksole silloin juuri sattumalta ei tiennyt, mitä hänen olisi sanottava. Hän oli käynyt niin sanattomaksi yrityksen ja Roccon täydellisen ja ylevän tyyneyden herättämästä hämmästyksestä, että sekä sanat että ajatukset pettivät hänet.

— Minä antaudun, virkkoi Rocco. Siitä silmänräpäyksestä, jolloin te tulitte tähän kirottuun hotelliin, olen pelännyt teitä. Sanoin Julesille, että pelkäsin teitä. Tiesin tulevan vaikeaksi tulla toimeen teidänluontoisenne miehen kanssa, ja olin, piru vieköön, oikeassa! Sanon teille, että minä antaudun. Tiedän, milloin olen voitettu. Minulla ei ole revolveria eikä minkäänlaista asetta. Minä antaudun. Tehkää mitä tahdotte.

Ja näin sanottuaan Rocco istuutui tuolille. Kohtaus esitettiin suurenmoisesti. Vain todella suuri mies oli saattanut sen niin sovittaa. Rocco säilytti todellakin arvokkuutensa.

— Vai te olette englantilainen, joka minun hotellissani käytte ulkomaalaisesta, huomautti Racksole kuulustelun aluksi.

— En ole englantilainen, vastasi Rocco tyynesti. Olen Yhdysvaltain kansalainen ja nimeni on Elihu P. Rucker.

— Niinkö, hitto vie! huudahti Racksole.

— Vaihdoin kansallisuutta samasta syystä kuin ystäväni ja toverini Jules, toiselta nimeltä mr Jackson, vaihtoi omansa.

— Jules on siis teidän ystävänne ja toverinne, vai kuinka?

— Hän on ollut sitä, mutta tästä hetkestä alkaen ei ole enää. Aloin paheksua hänen menettelyänsä jo viikko sitten, ja paheksumiseni tulee nyt saamaan vaikuttavan muodon.

— Todellako? sanoi Racksole. Epäilempä, ettei niin tule käymään, mr Elihu P. Rucker, Yhdysvaltain kansalainen. Ennenkuin olette ehtineet kovin paljon vanhenemaan, tulette olemaan poliisin ystävällisissä käsissä, ja silloin toimintanne, kävipä se mihin suuntaan tahansa, loppuu tuohon paikkaan.

— Se on mahdollista, huokasi Rocco.

— Sillä välin tahdon tehdä teille pari kysymystä. Olette myöntänyt joutuneenne tappiolle, voitte siis yhtä hyvin vastata näihin kysymyksiin kaikella sillä suoruudella, minkä tunnette omistavanne. Ymmärrättekö?

— Ymmärrän, vastasi Rocco tyynesti, mutta luulen, etten pysty vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Teen kuitenkin voitavani.

— No, jatkoi Racksole, kurkkuaan selvittäen, mikä on koko jutun juoni? Kertokaa se minulle muutamin sanoin.

— En edes monillakaan sanoilla. Se ei ole minun salaisuuteni, ymmärrättekö.

— Miksi pikku Dimmock parka myrkytettiin? Miljoonamiehen ääni heltyi, hänen hetken ajan katsellessaan onnettoman nuoren miehen ruumista.

— En tiedä, virkkoi Rocco. Voin mielelläni ilmoittaa teille vastustaneeni tätä puolta asiasta. Minulle ei siitä ilmoitettu, ennenkuin se jo oli suoritettu, ja silloin, voin sanoa, suutuin.

— Tahdotte siis väittää, että te ette tiedä, miksi Dimmock murhattiin?

— Tahdon väittää, etten voinut käsittää, mitä hyötyä siitä oli. Luonnollisesti hänet — no niin, hän kuoli senvuoksi, että hän ikäänkuin luopui eräästä yrityksestä, oltuaan ensin siinä osallisena. Ei tee mitään, vaikka sanonkin teille tämän, sillä sen verran olette arvattavasti itsekin päässyt asiasta perille. Mutta ilmoitan juhlallisesti, että minulla on omantunnonepäilyksiä murhia vastaan.

— Se oli siis murha?

— Se oli eräänlainen murha, myönsi Rocco.

— Kuka sen teki?

— Väärä kysymys minulle, vastasi Rocco.

— Kuka, paitsi teitä ja Julesia, on mukana tässä kauniissa salaliitossa?

— Kautta kunniani, sitä en tiedä.

— No, selittäkää eräs toinen asia. Mitä olette tehnyt Dimmockin ruumiille?

— Kuinka kauan olette ollut kylpyhuoneessa? iski Rocco,vastaan ylevällä häpeämättömyydellä.

— Älkää koettako urkkia minulta, mr Rucker, sanoi Racksole. Tunnen vastustamatonta halua taittaa selkärankanne polviani vastaan. Neuvon teitä olemaan minua ärsyttämättä. Mitä olette tehnyt Dimmockin ruumiille?

— Olen balsamoinut sen.

— Balsamoinut sen?

— Niin juuri, minun parantamani Richardsonin järjestelmän mukaan, ruiskuttamalla nestettä valtimoihin Te ette tiennyt balsamoimistaidon kuuluvan minun taitolahjoihini, mutta niin on.

— Mutta miksi? kysyi Racksole, enemmän hämillään kuin koskaan ennen. Miksi te vaivaudutte balsamoimaan tuon poikaparan ruumista?

— Ettekö käsitä? Eikö se heti pistä silmäänne? Tuo ruumis on säilytettävä. Se sisältää, tai oikeammin, sisälsi hyvin painavia todisteita erästä tai eräitä poliisille tuntemattomia henkilöitä vastaan.

Rocco heittäytyi nojalleen tuoliin ikäänkuin olisi sanonut kaiken sanottavansa. Hän sulki silmänsä ilmaistakseen, että häneen nähden keskustelu myöskin oli lopussa Theodore Racksole nousi tuoliltaan.

— Toivon, sanoi Rocco, avaten äkkiä silmänsä, toivon, että pian kutsutte poliisin. Alkaa tulla myöhäinen, enkä mielelläni tahdo luopua yöunesta.

Rocco nousi seisomaan ja meni ovea kohti. Vaistomaisella liikkeellä Racksole syöksyi esiin ja tarttui häntä hartioihin.

— Ei mitään vehkeitä, sanoi Racksole. Te olette minun vankinani, älkää unohtako sitä!

Rocco loi isäntäänsä lempeän ja arvokkaan halveksivan katseen.

— Tiedän sen, hän sanoi: menkäämme.

Racksoleen vaikutti voimakkaasti tämä mies — tämä lahjakas henki, jolle hän olisi maksanut palkkaa kolmetuhatta puntaa vuodessa. Hän tunsi olevansa harmissaan. Sitten he astuivat rinnakkain, vanginvartija ja vanki, ulos huoneesta hotellin suureen autioon käytävään. Rocco pysähtyi ensimmäisen hissin ristikko-ovien eteen.

— Se on lukossa, virkkoi Racksole. Meidän täytyy tänä yönä käyttää portaita.

— Mutta minulla on avain. Minulla on se aina mukanani, sanoi Rocco ja otti avaimen taskustaan, jonka jälkeen hän päästi rautaverkon lukosta ja lykkäsi sen auki. Racksole hymyili hänen palvelevaisuudelleen ja näppäryydelleen.

— Teidän jälkeenne, sanoi Rocco, tehden kohteliaan kumarruksen, jonka jälkeen Racksole meni hissiin.

Salaman nopeasti Rocco lykkäsi rautaoven eteen; se meni lukkoon itsestään. Racksole oli auttamattomasti vankina hississä.

Rocco käveli verkalleen ilman kiirettä käytävään, kunnes pääsi näkyvistä.

Racksole ei sanonut sanaakaan. Hän oli liian vihainen itselleen voidakseen puhua. Hän puristi kätensä nyrkkiin, puri hammasta ja pidätti henkeänsä. Vallitsevassa hiljaisuudessa hän saattoi kuulla Roccon askelten häipyvän äänen paksulta matolta.

Tätä pahempaa nöyryytystä Racksole ei elämässään ollut kokenut.

Seuraavana aamuna Grand Babylonin ylhäiset vieraat hämmästyivät kuullessaan, että hotellin uusi omistaja jonkun onnettoman sattuman vuoksi oli joutunut viettämään koko yön hissiin suljettuna. Väitettiin niinikään Roccon olleen riidassa uuden isäntänsä kanssa ja heti luopuneen paikastaan. Joku herttuatar lausui Roccon eron merkitsevän hotellin häviötä, jonka jälkeen hänen miehensä pyysi häntä olemaan lörpöttelemättä.

Racksole sitävastoin lähetti noutamaan salapoliisia, joka oli saanut Dimmockin jutun selvitettäväkseen, ja kertoi hänelle edellisen yön tapahtumat. Kertomus niistä oli totisesti koettelemus Racksolen tapaiselle luonteelle.

— Ihmeellinen juttu! huomautti salapoliisi Marshall voimatta pidättää hymyään. Lopputulos oli epäedullinen, mutta epäilemättä on saatu muutamia tärkeitä tietoja.

Racksole ei virkkanut mitään.

— Minulla on itselläni johtolanka, lisäsi salapoliisi. Sanansaattajanne saapuessa olin juuri lähtemässä teidän luoksenne. Haluan teidän seurassanne lähteä erääseen paikkaan tässä lähellä. Tahdotteko tulla mukaan nyt samalla?

— Mielelläni, sanoi Racksole.

Sinä hetkenä astui sisään asiapoika tuoden sähkösanoman, Racksole avasi sen ja luki: Tule heti. Nella. Hotelli Wellington, Ostende.

Hän katsoi kelloansa.

— En voi tulla mukaanne, virkkoi hän salapoliisille. Matkustan Ostendeen.

— Ostendeenko?

— Niin, heti.

— Mutta, mr Racksole, vastusteli salapoliisi. — Minun asiani on kiireellinen.

— Niin on minunkin, vastasi Racksole. Kymmenen minuutin kuluessa hän oli lähtenyt Victoriarautatieasemalle.

XV.

SEIKKAILUN LOPPU PURJEALUKSESSA.

Meidän on nyt palattava Nella Racksoleen ja Posenin ruhtinaaseen Aribertiin, jotka olivat joutuneet nimettömään purjealukseen. Ruhtinaan ensimmäinen tehtävä oli tehdä Jules, jota myös nimitettiin mr Tom Jacksoniksi, täysin vaarattomaksi, ja sen hän teki muutamilla köydenpätkillä. Vaikka mr Jackson oli tajuton ja ruhjevamma oli hänen korvansa alla, ei kukaan saattanut arvata, kuinka pian hän jälleen tointuisi. Silloin hän saattaisi käydä kovin väkivaltaiseksi. Senvuoksi ruhtinas, sidottuaan hänet käsivarsista ja jaloista, kiinnitti hänet kansipönkkään.

— Kunhan hän ei vain kuolisi, virkkoi Nella. Hän on kovin kalpea.

— Eivät mr Jacksonin kaltaiset miehet, sanoi ruhtinas Aribert opettavaisella sävyllä, koskaan kuole muuten kuin hirttämällä. Ihmettelen kuitenkin mistä johtuu, ettei kukaan täällä ole ryhtynyt vastustelemaan meitä. Ehkäpä kaikessa salaisuudessa pelkäävät minun revolveriani — teidän revolverianne, piti minun sanoa.

Sekä hän että Nella katsahtivat välinpitämättömään peränpitäjään, joka käänsi purjeveneen kokan suoraan merelle. Tällä haavaa oltiin noin kolmen kilometrin päässä Belgian rannikosta.

Käyttäen ranskankieltä ruhtinas käski merimiehen kääntää purjeveneen ja uudelleen laskea Ostenden satamaan, mutta mies ei ollut kehotuksesta tietävinäänkään. Ruhtinas kohotti revolverinsa pelotellakseen perämiestä, ja silloin mies alkoi puhua nopeasti jotain ranskan- ja flaaminkielen sekotusta. Hän sanoi saaneensa Julesilta ankarat määräykset olla millään tavalla puuttumatta mihinkään, mitä purjelaivan kannella saattaisi tapahtua. Hän oli purjealuksen päällikkö ja hänen oli määrä purjehtia erääseen englantilaiseen satamaan, jonka nimeä hän ei saattanut ilmaista; hänen tuli, kävi miten kävi, ohjata laivaa eteenpäin täydellä höyryllä. Hän näytti olevan hyvin karkeatekoinen, erittäin väkevä ja päättäväinen mies, ja ruhtinas epäröi kovin, mitä tekisi. Hän teki eräitä muita kysymyksiä, mutta ne vaikuttivat ainoastaan sen, että mies kävi sanattomaksi ja pahantuuliseksi. Turhaan ruhtinas Aribert selitti, että mr Tom Jackson oli ryöstänyt miss Nellie Racksolen, miljoonamies Racksolen tyttären; turhaan hän uhaten heilutteli revolveriaan. Jörö, mutta rohkea kapteeni sanoi vain, ettei hänellä ollut Julesin kanssa mitään tekemistä. Hän oli saanut ohjeensa ja ne hän aikoi täyttää. Hän pyysi huomauttaa puhuvalle, että hän oli purjelaivan kapteeni.

— Ei kaiketi käy häntä ampuminen, luulen ma, sanoi ruhtinas Nellalle. Saattaisinhan tehdä reiän hänen koipeensa tai jotain sentapaista.

— Onpa se jotakuinkin uskallettua ja melkein liian ankaraa menettelyä tuota erinomaisen velvollisuudentuntoista kapteenia kohtaan, arveli Nella. Ja sitäpaitsi voimme saada koko miehistön niskaamme. Ei, meidän on keksittävä jotain muuta.

— Missähän miehistö oikeastaan mahtanee olla, ihmetteli ruhtinas.

Juuri silloin mr Jackson, loikoessaan selällään ja sidottuna laivan kannella, näytti horroksista heräämisen merkkejä. Hänen silmänsä aukenivat ja hän tuijotti tylsästi ympärilleen. Vihdoin hän näki ruhtinaan, joka lähestyi häntä revolveri näkyvissä.

— Vai te siinä olette? mutisi Jules heikolla äänellä. Mitä te täällä kannella teette? Kuka minut tällä tavalla on sitonut?

— Katsokaa tänne! vastasi ruhtinas. En halua kuulla mitään vastaväitteitä, vaan tämän purjelaivan täytyy heti kääntyä takaisin Ostendeen ja siellä teidät jätetään viranomaisten huostaan.

— Todellako! ivaili mr Tom Jackson. Minutko? Sitten hän huusi ranskankielellä perämiehen ääressä olevalle miehelle: Halloo, André, poistakaa nämä molemmat laivasta veneeseen.

Tilanne oli omituinen. Ruhtinas, joka ei ollut varma muusta kuin Nellan revolverista, ei tiennyt, pitikö hänen yhä kärjistää tilannetta ja, ryhtyä voimakkaampiin toimenpiteisiin, vai mukautua olotilaan niin suurella arvokkuudella kuin olosuhteet suinkin sallivat.

— Ottakaamme vene, virkkoi Nella, voimmehan soutaa rantaan tunnissa.

Seuraavana hetkenä he olivat veneessä, joka loittoni laivasta. Sen poistuessa näkyi joku olento perässä. Se oli mr Tom Jackson. Hänet oli vapautettu köysistä. Hän painoi valkeaa nenäliinaa korvaansa ja hymyili rauhallista, salaperäistä hymyään. Jules oli kerran eläessään kärsinyt tappion; taikka ehkä olisi oikeampaa sanoa, että häntä oli puijattu. Julesin kaltaiset miehet eivät voi kärsiä tappiota. Oli aivan hänen hyvän onnensa mukaista, että hän samalla hetkellä kun oli joutunut kiinni vakavasta rikoksesta yhteiskuntaa vastaan itse teossa, saattoi vallan mukavasti päästä pakoon — ja päästä pakoon jättämättä mitään johtolankaa jälkeensä.

— Luulenpa, että Jules oli liian ällistynyt ja heikko tiedustellakseen, mistä se johtui, että minä satuin olemaan hänen purjelaivassaan, sanoi ruhtinas airoihin tarttuen.

— Niin, kuinka te sinne pääsitte? kysyi Nella, ja hänen kasvonsa vilkastuivat. Olin todellakin unohtaa sen puolen tapahtumasta.

— Minun on alotettava alusta, ja se vie aikaa, vastasi ruhtinas. Eikö ole parasta lykätä kertomus siitä siksi kuin pääsemme maihin?

— Minä soudan, niin te saatte puhua, sanoi Nella. Tahdon tietää sen nyt.

Hän hymyili toiselle onnellista hymyä, mutta kieltäytyi rauhallisesti luovuttamasta airoja.

— Eikö siinä ole kyllin, että minä olen tässä? sanoi hän.

— On kyllä, vastasi Nella, mutta tahdon tietää, kuinka se kävi.

— Osuin sattumalta näkemään teidät viime yönä vaunuissanne, sanoi ruhtinas. Oli näet niin, että minulta puuttui rohkeutta matkustaa Berliniin selostuksineni. Jäin Ostendeen nähdäkseni, enkö pystyisi suorittamaan jonkun verran salapoliisintyötä omin päin. Hyväksi onneksi satuin näkemään teidät. Seurasin vaunuja niin nopeaan kuin taisin, ja näin vilaukselta teidät astuessanne tuohon kauheaan taloon. Tiesin Julesilla olevan jotakin tekemistä tämän talon kanssa. Arvasin teidän asianne ja pelkäsin teidän puolestanne. Onneksi olin hyvin perusteellisesti tutustunut taloon. Siihen johtaa eräästä ahtaasta kujasta takaportti. Sitä tietä menin sisälle. Tulin takapihalle ja seisoin sen huoneen ikkunan alla, jossa keskustelitte miss Spencerin kanssa. Kuulin kaikki. Oli rohkea teko seurata miss Spenceriä Grand Babylonista Ostendeen. Niin, en uskaltanut väkisin tunkeutua sisään, jotta en menettelisi liian äkkipäisesti ja tuottaisi meille kummallekin vaikeuksia. Minä vain vartioin. Ah, miss Racksole, te olitte uhkarohkea miss Spenceriin nähden, sillä, kuten sanoin, saatoin kuulla jok'ikisen sanan, koskapa ovi oli vähän raollaan. Huomasin, ettette tarvinnut minun apuani. Sitten hän puijasi teitä jollakin juonella, ja sitten lensi revolveri ikkunasta. Otin sen maasta arvellen siitä todennäköisesti saattavan olla hyötyä. Sitten oli kaikki hiljaista. En aluksi aavistanut teidän pyörtyneen. Luulin teidän paenneen. Saadessani tiedon siitä, miten oikeastaan oli, oli jo myöhäistä puuttua asiaan. Siinä oli kaksi miestä, molemmat rajupäisiä, ja sitäpaitsi miss Spencer.

— Kuka oli toinen mies? kysyi Nella.

— En tiedä. Oli pimeä. Teidät vietiin ajoneuvoilla satamaan. Seurasin taaskin jälestä ja näin kuinka teidät kannettiin laivaan. Ennenkuin purjealuksen ankkuri nostettiin, onnistui minun kenenkään huomaamatta kiivetä laivaveneeseen. Paneuduin siihen pitkäkseni eikä kukaan osannut epäillä läsnäoloani. Tietänette, mitä sitten tapahtui.

Syntyi lyhyt äänettömyys, ja sitten Nella aivan hiljaa huudahti:

— Elämmepä tosiaankin ihmeellisessä maailmassa.

Ja heille se oli ihmeellinen maailma, vaikka tuskin siinä mielessä kuin Nella Racksole oli tarkoittanut. He olivat molemmat nuoria, molemmat olivat erinomaisen terveitä ja nuoruuden hehkua täynnä ja he olivat kahden. Vene oli todellakin hyvin pieni. Tytön kasvot olivat tuskin metrin päässä nuoren miehen kasvoista. Tyttöä ympäröi nuorukaisen silmissä kauneuden ja suuren omaisuuden sädekehä. Nuorta miestä taas kaunisti tytön silmissä miehekäs pelottomuus ja valtaistuimen sädekehä.

Mutta kaikki merimatkat loppuvat joko rannalla tai merenpohjassa, ja vihdoin vene kulkeutui satamaan kivilaiturien välitse. Ruhtinas souti lähimmille portaille ja sitoi veneen kiinni. He nousivat maihin. Kello oli kuusi aamulla, ja säteilevä aurinkoinen päivä oli koittanut. Harvoja ihmisiä oli liikkeellä tänä varhaisena aamuhetkenä.

— Ja nyt? Mitä nyt teemme? sanoi ruhtinas. Minun täytyy saattaa teidät johonkin hotelliin.

— Olen teidän vallassanne, myönsi tyttö hymyillen, mikä myönnytys pani veren nopeampaan liikkeeseen hänen suonissaan. Hän huomasi nyt tytön olevan väsyksissä ja kärsivän äkillisestä ja vallan luonnollisesta vastavaikutuksesta.

Hotel Wellingtonissa ruhtinas sanoi uniselle ovenvartijalle heidän tulleen aikaisella junalla Brüggestä ja haluavan heti aamiaista. Oli tavattoman varhainen hetki, mutta tavallinen Englannin kultapunta saa ihmeitä aikaan missä belgialaisessa hotellissa tahansa, ja sangen lyhyen odotuksen jälkeen Nella ja ruhtinas istuivat hotellin parvekkeella, nauttien aamiaiseksi suklaata, jota erikoisesti ja kaikessa kiireessä oli heitä varten valmistettu.

— En ole koskaan juonut niin mainiota suklaata! huudahti ruhtinas.

Tämä väite sisälsi mitä suurimman valheen, sillä Hotel Wellington ei ole kuuluisa suklaastaan. Siitä huolimatta Nella vastasi innostuneena: En minäkään! Sitten seurasi äänettömyys, jonka jälkeen Nella, joka kenties vaistomaisesti tunsi olleensa liian innostunut, hyvin kylmällä äänensävyllä huomautti:

— Minun täytyy heti sähköttää isälleni.

Siitä johtui, että Theodore Racksole sai sen sähkösanoman, joka pakoitti hänet eroamaan salapoliisi Marshallista.

XVI.

PUNAHATTUINEN NAINEN.

— Eräs asia on meidän, ruhtinas, ratkaistava heti, sanoi Racksole.

Kaikki kolme — Racksole, hänen tyttärensä ja ruhtinas Aribert — istuivat eräässä Hotel Wellingtonin huoneessa päivällispöydässä. Racksole oli täsmällisesti saapunut iltapäivälaivalla, ja rannalla olivat nuo kaksi muuta olleet häntä vastassa. He olivat syöneet aikaisen päivällisen, ja Racksole oli saanut kuulla yksityiskohtaisen kertomuksen Nellan ja ruhtinaan seikkailusta maalla ja merellä. Omasta seikkailustaan edellisenä yönä hän puhui hyvin vähän ja selitti vain niin lyhyesti kuin mahdollista, että Dimmockin ruumis oli löydetty.

— Ja mikä se asia on? kysyi ruhtinas.

— Meidän täytyy ratkaista, ilmoitammeko heti poliisille kaikki, mitä on tapahtunut, vai toimimmeko omalla edesvastuullamme. Ei ole epäilystäkään siitä, mihin suuntaan meidän on toimittava. Jokainen varovaisuustoimenpide kehoittaa meitä tutustuttamaan poliisia kaikkeen, mitä on tapahtunut, ja jättämään asian kokonaan hänen hoidettavakseen.

— Ah isä, huudahti Nella yltiömäiseen tapaansa. Mistä sait sellaisen päähänpiston? Tämä ilohan on vasta alullaan.

— Sanotko sinä viime yötä iloiseksi? kysyi Racksole, tuijottaen juhlallisesti häneen.

— Sanon kyllä, väitti tyttö. Nyt.

— Mutta minäpä en sano, vastasi miljoonamies lyhyesti. Hän kaiketi ajatteli omaa tilaansa hississä.

— Ettekö luule, että voisimme vielä vähän jatkaa omia tiedustelujamme, sanoi ruhtinas harkitusti, halaistessaan pähkinän — ja sitten, jos meidän ei onnistu saada mitään aikaan, voimme milloin hyvänsä neuvotella poliisin kanssa.

— Kuinka ehdotatte alettavaksi, kysyi Racksole.

— Niin, sen talon, johon miss Racksole eilen illalla niin pelottomasti astui sisään — hän loi Nellaan ihailevan katseen — sen talon voisimme me, te ja minä, mr Racksole, tarkastaa yksityiskohtia myöten.

— Oletteko valmis antautumaan vaaranalaiseksi? Olen kyllä, sanoi ruhtinas hymyillen.

— Käykäämme toimeen, lisäsi Racksole. Olenko oikeassa otaksuessani, että teillä on jokin syy pitää poliisia erillään tästä asiasta, jos se on mahdollista?

— Olette, vastasi ruhtinas, ja hänen otsansa kävi synkäksi. Pelkään pahoin, että onneton veljenpoikani itse on kietoutunut jonkinlaiseen asemaan, jonka hän ei soisi pääsevän julkisuuteen.

— Ette siis luule hänen olevan salaliiton uhrina?

— En, sitä en luule.

— Ja syy, jos sallitte minun kysyä?

— Mr Racksole, puhummehan keskenäisessä luottamuksessa — eikö niin? Muutamia vuosia sitten oli kevytmielisellä veljenpojallani suhde — suhde erääseen naistähteen Berlinin teatterissa. Vaikken tarkemmin asiaa tiedä, niin saattoihan nainen olla sukupuolensa mallikuva, mutta kun on kysymys hallitsevasta ruhtinaasta, ei ole vältettävissä, että sellaisesta asiasta tulee häväistysjuttu. Olin luullut suhteen kokonaan loppuneen, koska veljenpoikani kihlaus Eckstein-Schwarzburgin prinsessan Annan kanssa piakkoin tulee julkaistavaksi. Mutta eilen näin sen naisen, jonka nimen mainitsin, ajavan ohitseni kanavalla. Se seikka, että hän on täällä samaan aikaan kuin veljenpoikani katoaa, on liian omituinen yhteensattuma, jotta voisi jättää sitä harkitsematta.

— Mutta kuinka tämä otaksuma sopii yhteen Reginald Dimmockin murhan kanssa?

— Se ei sovikaan yhteen sen kanssa. Minun ajatukseni on, ettei Dimmock-paran murha ja veljenpoikani katoaminen ole minkäänlaisessa yhteydessä keskenään — mikäli tuo Berlinin näyttelijätär ei mahdollisesti ole salaliitossa murhaajien kanssa. En ollut ajatellut sitä asiaa.

— Mitä ehdotatte siis tänä iltana tehtäväksemme?

— Ehdotan, että menemme siihen taloon, johon miss Racksole lähti eilen illalla ja koetamme saada selville jotakin ratkaisevaa.

— Suostun, sanoi Racksole. Se on oleva minulle todellinen ilo. Mutta sallikaa minun sanoa teille, ruhtinas, ja suokaa anteeksi, että menen suoraan asiaan, teidän otaksumisenne ei pidä paikkaansa. Voisin lyödä vetoa satatuhatta dollaria siitä, että Eugen-herttua on siepattu kiinni.

— Mitä syytä teillä on olla siitä niin varma?

— Oh, sanoi Racksole, se on pitkä juttu. Aluksi tahdon tehdä teille erään kysymyksen: Onko tiedossanne, että veljenpoikanne, Eugen-herttua, on miljoonan punnan velassa?

— Miljoonan punnan, huudahti ruhtinas Aribert hämmästyneenä. Se on mahdotonta.

— Mutta kuitenkin on asianlaita niin, sanoi Racksole tyynesti. Sitten hän kertoi kaikki, mitä oli kuullut mr Sampson Leviltä.

Mitä siitä sanotte? kysyi Racksole lopetettuaan. Ruhtinas Aribert ei vastannut.

— Mitä siitä sanotte? toisti Racksole.

— Sen vain, että Eugen on puilla paljailla, mikäli hän vielä on elossa.

— Ei suinkaan, vastasi Racksole iloisesti. Ei suinkaan. Se kyllä saadaan nähdä. Mutta nyt juuri tahtoisin erikoisesti saada kuulla teiltä: Onko kukaan ennen kosinut Anna-prinsessaa?

— On. Toissa vuonna. Bosnian kuningas kosi, mutta hänelle annettiin kieltävä vastaus.

— Minkätähden?

— Sentähden, että veljenpoikaani pidettiin soveliaampana.

— Eikö senvuoksi, että hänen bosnialaisen majesteettinsa persoonallinen luonne ei ole kaikkein kauniimpia?

— Ei. Valitettavasti on tavallisesti mahdotonta ottaa persoonallista luonnetta huomioon, kun on kysymys ruhtinaallisista avioliitoista.

— Siis Bosnian kuninkaalla, jos Anna-prinsessan avioliitto veljenpoikanne kanssa jostakin syystä menisi myttyyn, saattaisi olla hyvät toiveet sillä taholla?

— Olisi varmaan. Asian valtiollinen puoli olisi täysin tyydyttävä.

— Kiitos, sanoi Racksole. Saatan lyödä vetoa vielä satatuhatta dollaria siitä, että joku henkilö Bosniassa — en syytä kuningasta mieskohtaisesti — on tämän juonen alkuunpanija. Balkanvaltiollinen menettelytapa on aina ollut puoleksi itämainen. Menkäämme.

— Mihin?

— Tuohon rakastettavaan taloon, jossa Nellalla oli seikkailunsa.

— Mutta on aivan varmaan liian aikaista.

— Menkäämme katsomaan pelisaleja, ehdotti Racksole. Voisimme siellä ehkä tavata Berlinin naisen.

Ehdotus ei aluksi ollut tarkoittanut täyttä totta, mutta molemmista miehistä tuntui, että he voisivat viettää aikansa huonommassakin paikassa kuin Kursaalin loistavissa saleissa, joissa huvittelukauden kestäessä yhtä paljon rahaa voitetaan ja menetetään kuin Monte Carlossa. Kello löi kymmenen heidän astuessaan saliin.

Ensimmäisenä pelaajien joukossa oli avokaulaiseen, mustasilkkiseen iltapukuun puettu nainen, jolla oli päässään iso, punanen hattu. Hän näytti olevan iältään noin kahdeksankolmattavuotias, tummasilmäinen, huulet täyteläiset ja nenä hyvin kehittynyt kuin juutalaisilla. Hän oli kaunis, mutta hänen kauneutensa oli sitä kylmää, synkkää lajia, jota usein nimitetään junolaiseksi. Tämä nainen oli kaikkein huomion esineenä. Puhuttiin pelaajien kesken, että hän tänä päivänä oli pelipöytien ääressä voittanut satakuusikymmentätuhatta frangia.

— Olitte oikeassa, kuiskasi ruhtinas Aribert Racksolelle, tuo on Berlinin nainen.

— Onko se, hitto vieköön, hän? Onko hän nähnyt teidät? Tunteeko hän teidät?

— Hän luultavasti tuntisi minut, mutta hän ei vielä ole katsonut tännepäin.

— Pysytelkää sitten hänen takanaan. Aion hankkia hänelle jotakin askartelua.

Huolellisesti käyttämällään diplomatialla Racksolen onnistui ovelasti hankkia itselleen istuinpaikka punahattuisen naisen vastapäätä. Ensi pelissä nainen pani laudalle tuhat frangia kaksoisnollalle. Racksole pani sata numero yhdeksälletoista ja tuhat parittomille numeroille. Yhdeksäntoista voitti. Racksole sai neljätuhatta neljäsataa frangia. Yhdeksän kertaa peräkkäin Racksole koetti yhdeksällätoista ja parittomilla numeroilla, yhdeksän kertaa nainen koetti kaksoisnollalla. Yhdeksästi Racksole voitti ja nainen menetti. Kun muut pelaajat huomasivat pelin muodostuvan kiistapeliksi, vetäytyivät he enimmäkseen syrjään ja pitivät silmällä näitä molempia. Ruhtinas Aribert ei liikkunut paikaltaan. Peli jatkui. Racksole menetti silloin tällöin pikkueriä, mutta yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasosaa onnesta tuli hänen osalleen. Kellon lyödessä kaksitoista yöllä oli punahattuisella naisella vain tuhat frangia jälellä. Sitten häntä onnisti puolen tunnin aikana, mutta kellon lyödessä yksi hänen varansa olivat lopussa. Niistä sadastakuudestakymmenestä tuhannesta frangista, jotka hänen oli sanottu omistavan, oli Racksolella noin yhdeksänkymmentätuhatta ja pankilla loput. Se oli punahattuisen kaunottaren onnettomuus. Hän hypähti ylös, polki jalkaansa ja kiiruhti salista ulos. Asianomaisen välimatkan päässä häntä seurasivat Racksole ja ruhtinas.

— Saattaa olla hyvä ottaa selkoa hänen puuhistaan, sanoi Racksole.

Ulkopuolella, isojen kaarilamppujen valossa ja sen ranta-aallokon loiskeen kuuluvilla, joka aina läikkyy Kursaalen juuressa, punahattuinen kaunotar huusi ajuria ja ajoi nopeasti tiehensä. Racksole ja ruhtinas ottivat avovaunut ja kiiruhtivat jälestä, mutta eivät olleet ajaneet kilometriä enempää, kun ruhtinas Aribert pysäytti vaunut ja käski Racksolen laskeutua alas, jonka jälkeen hän maksoi ajurille ja antoi hänen mennä.

— Tiedän varmasti, mihin hän ajaa, selitti ruhtinas, ja on parempi, jos seuraamme häntä jalan.

— Arvelette hänen olevan matkalla edellisen illan tapahtumain paikalle? sanoi Racksole.

— Juuri niin. Ja silloin me, niinkuin on tapana sanoa, saamme kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Ruhtinas Aribert arvasi oikein. Naisen vaunut pysähtyivät sen talon eteen, jossa Nella Racksolen ja miss Spencerin keskustelu edellisenä iltana oli tapahtunut, ja nainen hävisi rakennukseen juuri kun nuo molemmat miehet tulivat kadulle. Kulkematta katua pitkin vei ruhtinas Racksolen siihen kujaan, joka johti talon takaisille puolille, ja hän laski talot, heidän kulkiessaan kujaa pitkin. Muutaman minuutin kuluttua he olivat ikäänkuin murtovarkaat kiivenneet muurin yli ja äärimmäisen varovaisesti hiipineet eteenpäin pitkää, kapeaa, avonaista paikkaa — puoleksi puutarhaa, puoleksi kivettyä pihaa, kunnes olivat päässeet lasioven eteen — lasioven, jota uutimet verhosivat, mutta joka oli jätetty vähän raolleen.

Ruhtinas Aribert kuuli liehuvien hameitten kahinaa; sitten vielä liikkeen — oven kiinnisysäyksen, ja raosta vilkkuva valo katosi yhtäkkiä. Hän lykkäsi oven selkoselälleen. Huone oli pimeä ja ilmeisesti tyhjä.

— Ottakaa nyt lyhtynne esille, sanoi hän innostuen. Racksole otti umpilyhdyn pölytakkinsa tilavasta taskusta ja sytytti sen. Sen valo loisti maahan.

— Mitä tämä on? huudahti ruhtinas Aribert ja viittasi maahan. Lyhdyn valo sattui pieneen rautaristikkoon heidän jalkainsa juuressa, josta voi erottaa kellarin.

Molemmat polvistuivat ja pilkistivät maanalaiseen huoneeseen. Risaisella tuolilla istui velttoryhtinen nuori mies silmät ummessa. Pää oli painunut raskaasti rintaa vasten. Lyhdyn heikossa valossa hän näytti kalpealta ja aavemaiselta kuin ruumis.

— Kuka se mahtaa olla? sanoi Racksole.

— Se on Eugen, vastasi ruhtinas hiljaa.

XVII.

EUGEN-HERTTUA PÄÄSEE VAPAAKSI.

— Eugen, kuiskasi ruhtinas Aribert matalalla äänellä. Oman nimensä kuullessaan kohotti kellarissa oleva nuori mies vähän päätään ja tuijotti ristikkoa kohti, joka erotti hänet molemmista pelastajista. Mutta hänen ilmeistään ei huomannut jälleennäkemisen merkkejä. Hän tuijotti tylsästi ja välinpitämättömästi muutamia sekuntteja, räpytellen silmiään lyhdyn valoa kohti, ja sitten hänen päänsä jälleen vaipui alas rintaa vasten.

— Eugen, huusi ruhtinas Aribert toistamiseen, mutta tällä kertaa ei huuto tehnyt minkäänlaista vaikutusta hänen hajamieliseen veljenpoikaansa, ja silloin ruhtinas Aribert hiljaisella äänellä sanoi Racksolelle: ehkäpä hän ei voi nähdä meitä selvästi.

— Niin, mutta pitäisihän hänen toki tuntea teidän äänenne, sanoi Racksole ankaralla, synkällä äänellä.

Syntyi äänettömyys, ja nuo molemmat miehet katsoivat epäröiden toisiinsa. Molemmat tiesivät, että heidän täytyi mennä sisään tuohon kellariin ja noutaa Eugen-herttua sieltä pois, ja molemmat jonkunverran pelkäsivät ottaa seuraavaa askelta.

— Jumalan kiitos, ettei hän ole kuollut! sanoi ruhtinas Aribert.

— Hän on kenties enemmän kuin kuollut, vastasi Racksole.

— Enemmän kuin — — Mitä tarkoitatte?

— Tarkoitan, että hän saattaa olla mielisairas.

— Tulkaa! miltei huusi ruhtinas Aribert äkillisessä toimintahalun puuskassa — raivoisassa halussa tehdä jotakin. Ja siepaten lyhdyn Racksolelta hän ryntäsi sisään pimeään huoneeseen, josta olivat kuulleet miss Spencerin ja punahattuisen naisen keskustelun. Aivan heti ei Racksole liikahtanut ovenkynnykseltä. Tulkaa, toisti ruhtinas Aribert, ja hänen lausumaansa sisältyi ehdoton käsky. Mitä te pelkäätte?

— En tiedä, sanoi Racksole, tuntien itsensä tyhmäksi ja oikulliseksi; en tiedä. Sitten hän raskaasti laahautui ruhtinas Aribertin jälkeen huoneeseen. Kaakeliuunin reunustalla oli pystyssä pari sammutettua kynttilää, ja nämä Racksole sytytti koneellisesti ja hajamielisesti, jonka jälkeen molemmat miehet tarkastelivat huonetta. Siinä ei ollut mitään erikoista nähtävää; se oli vain tavallinen huone, pienehkö, kehnonpuoleinen, jotenkin likainen, rumat seinäpaperit ja rumia tauluja rumissa kehyksissä. Herrain hännystakki oli tuolilla. Ovi oli suljettu. Ruhtinas Aribert koetteli lukonripaa, mutta ei saanut avatuksi.

— Ovi on lukossa, hän sanoi. Nähtävästi tiedettiin meidän olevan täällä.

— Loruja, sanoi Racksole terävästi; mistä se olisi tiedetty. Sitten hän tarttui ovenripaan ja rytyytti ovea voimakkaasti, jolloin se aukeni. — Sanoinhan teille, ettei se ollut lukittu, hän lisäsi, ja tämä pieni menestys oven avaamisessa näytti vaikuttavan miljoonamieheen rauhoittavasti. Oli kummallinen sielullinen ilmiö, että tuon kellarissa olevan avuttoman olennon pelkkä näkeminen oli saattanut kauhistuttaa kahta urhoollista, täysikasvuista miestä (sillä he olivat olleet kauhun vallassa). Sitten vähitellen molemmat siitä tointuivat. Seuraavassa hetkessä he seisoivat ulkona käytävässä, joka vei portille talon etupuolelle. Tämä portti oli auki. He katsoivat kadulle kummallekin taholle, mutta ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Katu, jota vain kolme katulyhtyä valaisi, teki kummallisen synkän ja salaperäisen vaikutuksen.

— Hän on mennyt, se on selvä, sanoi Racksole, tarkoittaen punahattuista naista.

— Ja miss Spencer hänen jälkeensä, niinkö luulette? kysyi ruhtinas.

— Ei, hän kyllä jää tänne. Hän ei ikinä olisi uskaltanut lähteä täältä. Etsikäämme kellarinportaat.

Kellarinportaita ei onneksi ollut vaikea löytää, sillä kun ruhtinas Aribert otti askeleen taaksepäin, hän töintuskin pelastui syöksymästä niitä alas. Lyhty näytti niiden kulkevan kiehkurassa. Äänettömyyden vallitessa Racksole otti lyhtynsä takaisin ja kulki edellä, ruhtinas aivan kintereillään. Portaitten juuressa oli lyhyt käytävä ja tässä käytävässä istui naisolento lyyhistyneenä. Hänen silmistään heijastui lyhdyn valo ja ne kiiluivat kuin kissan pimeässä. Sitten tullessaan lähemmäksi miehet huomasivat miss Spencerin sulkevan heiltä tien. Hän näytti olevan puoleksi polvillaan kivilattialla ja kädessä hänellä oli jotakin, joka ensin näytti tikarilta, mutta joka sittemmin osottautui joksikin niin vähän romanttiseksi kuin leipäveitseksi. — Pankaa pois tuo leikkikalu, sanoi Racksole jyrkästi.

— Enkä pane, hän vastasi.

— Silloin minä ammun. Hän puristi huulensa yhteen.

— Minä ammun, hän toisti. Yks' — kaks' — kolme! — Pau, pau! Hän oli ampunut kahdesti ja tarkoituksella ampunut ohi.

Miss Spencer ei edes räpäyttänyt silmäänsä. Racksole oli vallan ihmeissään — ja hän olisi ihmetellyt tuhat kertaa enemmän, jos olisi voinut verrata naisen äskeistä menettelyä hänen suunnattomaan kauhuunsa edellisenä iltana Nellan häntä uhatessa.

— Te olette tosiaan sangen rohkea, hän sanoi, mutta se on aivan tarpeetonta. Miksette tahdo päästää meitä ohitsenne?

Mutta oikeaa rohkeutta häneltä juuri puuttui. Hän oli vain antanut pelon väistyä toisen pelon tieltä. Hän pelkäsi hirveästi Racksolen revolveria, mutta vielä paljon enemmän hän pelkäsi jotakin muuta.

— Miksi ette tahdo päästää meitä ohitsenne?

— En uskalla, hän sanoi valittavalla, värähtelevällä äänellä. — Tom käski minun vartioida.

Siinä kaikki. Miehet saattoivat nähdä kyynelten valuvan hänen surkeilta, ryppyisiltä kasvoiltaan. Racksole alkoi riisua kevyttä päällystakkiaan.

— Huomaan, että minun täytyy riisua takkini teidän tähtenne, hän sanoi miltei hymyillen. Sen jälkeen hän tehden nopean liikkeen, heitti takin miss Spencerin pään yli ja kävi häneen käsiksi, tarttuen hänen molempiin käsivarsiinsa, ruhtinas Aribertin ollessa apuna.

Hänen vastarintansa lakkasi — hän oli voitettu.

— Nyt on hyvä, sanoi Racksole. En olisi koskaan saattanut käyttää revolveria — täydellä todella, tarkoitan tietysti.

He kantoivat hänet vastarinnatta portaita ylös ylempään kerrokseen, jossa lukitsivat hänet makuuhuoneeseen. Hän makasi herpautuneena vuoteella.

— Nyt Eugen-paran luo, sanoi ruhtinas Aribert.

— Ettekö luule, että olisi paras tutkia talo ensin? huomautti Racksole. On varminta ottaa selko siitä, millä kannalla asiat ovat. Meillä ei näet ole varaa antautua salaväijytyksen tai muun semmoisen uhriksi.

Ruhtinas oli samaa mieltä, ja he tarkastivat talon ullakkoa ja kellaria myöten, mutta eivät tavanneet ainoatakaan ihmistä. Sitten he, lukittuaan kadulle vievän portin ja arkihuoneen lasioven, lähtivät jälleen alas kellariin.

Vanki istui yhä tuolillaan. Ruhtinas Aribertin puhutellessa häntä saksaksi, hän katsoi setäänsä.

— Etkö tahdo lähteä meidän matkaamme, Eugen? sanoi ruhtinas Aribert, sinun ei tarvitse jäädä tänne enää, ymmärrätkö?

— Anna minun olla rauhassa, oli kummallinen vastaus. Jätä minut rauhaan. Mitä sinä tahdot?

— Olemme tulleet tänne vapauttamaan sinut tästä tilasta, sanoi ruhtinas Aribert lempeästi. Racksole vetäytyi syrjään.

— En tahdo, vastasi herttua itsepintaisesti. Odotan täällä häntä. Et kai sinä luullut jonkun pidättävän minua täällä vasten tahtoani? Sanon sinulle odottavani häntä. Hän sanoi tulevansa.

— Kuka hän, kysyi ruhtinas Aribert kehottaen.

— Hän! Niin, kai sinä sen tiedät! Unohdin näet, ettet sitä tiedä. Et saa kysyä. Älä koetakaan udella minulta, Aribert setä. Hänellä oli punainen hattu päässään.

— Minä vien sinut hänen luokseen, rakkahin Eugen. Ruhtinas Aribert laski kätensä toisen hartioille, mutta herttua pudisti hänet väkisin luotaan, nousi seisomaan ja istuutui sitten jälleen.

Ruhtinas Aribert katsoi Racksoleen, jonka jälkeen molemmat katsoivat Eugen-herttuaan. Jälkimmäisen kasvot olivat kiihtyneet ja Racksole huomasi, että herttuan vasen silmäterä oli laajempi kuin oikea. Miesparka tuijotti jäykästi, mutisi kummallisia, katkonaisia lauseita, milloin kumealla äänellä möristen, milloin kimakasti vinkuen.

— Hänen järkensä on pimennyt, kuiskasi Racksole englanninkielellä.

— Hiljaa! sanoi ruhtinas Aribert. Hän ymmärtää englanninkieltä. Mutta Eugen-herttua ei kiinnittänyt mitään huomiota lyhyeen sananvaihtoon.

— On parasta koettaa jollakin tavalla saada hänet ylös taloon, sanoi Racksole.

— Niin, myönsi ruhtinas Aribert. Eugen, hän jatkoi, punahattunen nainen, hän, jota sinä odotat, on tuolla ylhäällä. Hän on lähettänyt meidät tänne noutamaan sinua. Etkö tahdo lähteä matkaan?

— Taivas! huudahti herttua-parka vihaisena. Miksi et ennemmin sitä sanonut.

Hän nousi seisomaan, hoiperteli eteenpäin ruhtinas Aribertia kohti ja kaatui pitkäkseen lattialle. Hän oli pyörtynyt. Molemmat miehet nostivat hänet ylös, kantoivat hänet kellarinportaita ylös ja laskivat hänet äärettömän hellävaroen sohvalle. Hän makasi silmät ummessa ja hengitti kummallisesti sieramista; hänen sormensa olivat yhteenpuristetut; tuon tuostakin hänen ruumistaan kouristi.

— Toisen meistä täytyy noutaa lääkäri, sanoi ruhtinas Aribert.

— Sen minä teen, vastasi Racksole. Tässä silmänräpäyksessä kuului nopea, lyhyt koputus lasiovelle ja sekä Racksole että ruhtinas Aribert katsoivat hämillään ympärilleen. Nuoren tytön kasvot olivat painettuna ikkunaruutua vastaan. Kasvot olivat Nellan. Racksole aukaisi lukon ja Nella tuli sisään.

— Olenpa saanut teidät käsiini, hän sanoi leikillisesti. En saanut unta. Sitten kysyin hotellin palvelijoilta, olitteko te menneet nukkumaan, ja he sanoivat ei; silloin minä pujahdin ulos. Arvasin, missä te olitte. Racksole keskeytti hänet kysymällä, mikä tarkoitus tällä käynnillä oli, mutta Nella ehkäisi hänet huolimattomalla ruumiineleellä. Mikä tuo on? hän sanoi osottaen sohvalla olevaa olentoa.

— Se on minun veljenpoikani, Eugen-herttua, sanoi ruhtinas.

— Loukkaantunutko? kysyi hän kylmästi. Eihän toki.

— Hän on sairas, sanoi Racksole.

Nella rupesi tutkimaan tajutonta herttuaa sellaisella ammattimaisella taituruudella kuin olisi hän suorittanut New Yorkin paraan sairaanhoitajatar-oppikurssin.

— Hän on saanut aivokuumeen, sanoi Nella. Siinä kaikki, mutta se riittää. Tiedättekö, onko minkäänlaista makuusijaa tässä merkillisessä talossa?

XVIII.

YÖLLÄ.

— Häntä ei millään ehdolla saa siirtää, sanoi tumma, pieni belgialainen tohtori, jonka silmät kiiluivat veitikkamaisina silmäluomien takaa; ja hän sanoi sen sangen jyrkästi.

Nella ehdotti, että heidän olisi otettava talo täydellisesti huostaansa ja pidettävä se hallussaan, kunnes herttua alkaisi parantua.

— Mutta mitä meidän on tehtävä tuon naisen, Spencerin kanssa? oli Racksole lausunut.

— Antakaa hänen olla siinä, missä on. Pitäkäämme häntä vankina ja puolustakaamme taloa kaikkia anastajia vastaan. Jos Jules palaisi, olisi meidän aivan yksinkertaisesti kiellettävä häneltä sisäänpääsy — siinä kaikki. Teitä on kaksi ja teidän täytyy senvuoksi pitää noita entisiä omistajia silmällä, jos palaisivat, ja miss Spenceriä, sill'aikaa kun minä hoidan potilasta. Mutta lähettäkää ensiksi noutamaan lääkäriä.

Molemmat miehet tunsivat olevansa vähän hämillään siitä päättäväisyydestä, jolla nuori tyttö hallitsi tilannetta, ja senpävuoksi kävikin niin, että he tottelivat häntä. Hän käski isänsä lähteä ulos lääkäriä etsimään, ja hän lähti. Hän määräsi ruhtinas Aribertille eräitä muita tehtäviä, ja tämä toimitti ne nopeasti.

Kolmannen päivän iltapuolella Eugen-herttuan tila oli vakavasti huonontunut. Sinä iltapäivänä Nella ja ruhtinas Aribert istuivat yhdessä sairaan huoneessa.

— Te ja mr Racksole olette olleet minulle erinomaisen ystävällisiä, sanoi ruhtinas Aribert hyvin hiljaa, hetken vaitiolon jälkeen.

— Miksi niin? Millä tavalla? kysyi tyttö teeskentelemättä.

Se alkoi meidän hotellissamme — sitä ette saa unohtaa, ruhtinas.

— Ah, vastasi ruhtinas, kuka tietää, kuinka tämä tulee päättymään? Kaikki vaivamme, levottomuutemme ja tarkkailumme on kenties aivan hyödytöntä. Sanon teille, että nähdessäni Eugenin makaavan tuossa ja ajatellessani, että emme voi saada selville, mitä on tapahtunut, ennenkuin hän paranee, niin saatan tulla hulluksi. Me voisimme saattaa asiat oikealle tolalle ja järjestää hänen tulevaisuutensa, jos vain tietäisimme — tietäisimme, mitä hänellä on kerrottavaa. Tässä voi ihan tulla mielettömäksi. Jos jotakin tapahtuisi teille, miss Racksole, niin minä tappaisin itseni.

— Miksi? kysyi Nella.

— Koska olen kietonut teidät tähän juttuun. Se ei teihin nähden ole minkäänarvoinen. Te osotitte vain vähäistä ystävyyttä.

— Kuinka tiedätte, ettei se minulle ole minkäänarvoinen? kysyi Nella sukkelasti.

Juuri silloin sairas teki kouristuksen tapaisen liikkeen. Nella meni vuoteen ääreen rauhoittamaan häntä. Vuoteen päänaluksen luota hän katsahti ruhtinas Aribertiin, ja tämä vastasi Nellan säteilevään, kiihtyneeseen katseeseen. Ruhtinas Aribert ei vastannut mitään hänen kysymykseensä — hän vain katsoi Nellaan tyytymättömän itsepintaisesti.

— Minun pitää kai mennä vähän lepäämään, sanoi Nella vihdoin. Tiedättehän, kuinka lääkettä on annettava.

— Nukkukaa hyvin, vastasi ruhtinas, varovaisesti avaten hänelle oven. Ja niin hän jäi yksin Eugen-herttuan seuraan.

Hänen vuoronsa oli vartioida sinä yönä, sillä vielä odotettiin Julesin tekevän äkillisen vierailun tai hyökkäyksen tai jonkun merkillisen shakkivedon. Racksole makasi alakerroksen arkihuoneessa. Nellan hallussa oli ensimmäinen makuuhuone porrasta ylempänä. Miss Spencer oli lukkojen takana ullakolla. Sitä mukaa kuin minuutit venyivät keskiyötä kohti, joutui vartija, joka tunsi hermostuvansa painostavasta, sähköisestä ilmapiiristä, joka aina näkyy ympäröivän vaarallista tautia sairastavaa henkilöä, yhä enemmän epämääräisten ja kauhistuttavien pelontunteitten uhriksi. Sitten hänen korvansa kuulivat kummallisen kajahtavan soinnin. Hän säpsähti — se oli vain kaupunginkellon kahdentoistalyönti. Mutta sitä seurasi toinen ääni — salaperäistä oven raapimista. Hän kuunteli ja hypähti senjälkeen ylös tuoliltaan. Ei mitään. Ei mitään. Mutta yhä hän tunsi vetovoimaa ovelle päin, ja ikäänkuin äärettömän pitkän ajanjakson jälkeen hän meni aukaisemaan sen, sydämen valtavasti jyskyttäessä. Nella makasi ovimatolla kokoonlyyhistyneenä. Hän oli täysin puettuna, mutta nähtävästi tajutonna. Ruhtinas tarttui hänen solakkaan ruumiiseensa, nosti hänet lattialta ja kantoi hänet kaakeliuunin kupeessa olevalle tuolille. Hän oli kokonaan unohtanut Eugenin.

— Kuinka on laitanne, enkelini? hän kuiskasi, ja sitten hän suuteli häntä — suuteli kahdesti. Hän ei voinut tehdä muuta kuin katsoa häneen. Hän ei tiennyt mitä tekisi häntä auttaakseen.

Vihdoin Nella aukaisi silmänsä ja huokasi.

— Missä minä olen? hän kysyi epävarmalla ja vapisevalla äänellä. Oh, hän sanoi tuntiessaan hänet. Tekö siinä olette? Olinko minä tyhmä? Pyörryinkö?

— Mitä on tapahtunut? Olitteko pahoinvoipa? kysyi ruhtinas. Hän oli polvillaan Nellan edessä ja puristi tämän kättä lujasti.

— Näin Julesin vuoteeni ääressä, hän mutisi. Olen varma, että näin hänet. Hän nauroi minulle. En ollut riisuutunut. Hypähdin pystyyn vallan kauhuissani, mutta silloin hän oli poissa, ja sitten juoksin alas portaita — teidän luoksenne.

— Näitte unta, sanoi ruhtinas rauhoittaen.

— Niinkö?

— Varmaan olette nähnyt unta. Minä en ole kuullut hiiskahdustakaan. Ei ketään ole voinut päästä sisään. Mutta jos tahdotte, herätän kyllä mr Racksolen.

— Kenties näin unta, myönsi Nella. Kuinka tyhmää!

— Olitte rasittunut liiaksi, sanoi ruhtinas, yhä tietämättään pitäen kiinni hänen kädestään. He katsoivat toisiinsa. Nella hymyili hänelle.

— Te suutelitte minua, sanoi hän yhtäkkiä. Hän kävi tulipunaiseksi ja nousi lattialta. Miksi suutelitte minua?

— Oh, miss Racksole, virkkoi ruhtinas nopeasti. Suokaa anteeksi. Se on anteeksiantamatonta, mutta suokaa se kumminkin anteeksi, tunteeni olivat minua voimakkaammat. En tiennyt, mitä tein.

— Miksi minua suutelitte? hän uudelleen kysyi.

— Siksi — Nella! Rakastan sinua. Ei minulla ole mitään oikeutta sitä sanoa.

— Miksei teillä ole mitään oikeutta sitä sanoa?

— Jos Eugen kuolee, on minulla velvollisuuksia Posenia kohtaan — minusta tulee sen hallitsija.

— Niin on, sanoi Nella tyynesti ihmeteltävällä luottamuksella. Isä on neljänkymmenen miljoonan arvoinen. Ettekö voisi luopua oikeuksistanne?

— Ah! hän sanoi heikosti huudahtaen. Pakotatteko minut sanomaan sellaista? En voisi kieltäytyä täyttämästä velvollisuuttani Posenia kohtaan; ja Posenin hallitseva ruhtinas voi mennä naimisiin ainoastaan prinsessan kanssa.

— Mutta Eugen-herttua tulee jäämään eloon, sanoi Nella päättävästi, ja jos hän elää…

— Silloin olen vapaa. Luopuisin kaikista oikeuksistani tehdäkseni teidät omakseni, jos — jos…

— Jos mitä, ruhtinas?

— Jos suvaitsisitte ottaa tarjoukseni vastaan.

— Olenko sitten riittävän rikas?

— Nella! Hän kumartui hänen puoleensa.

Sillein kuului särkyvän ikkunan rämähdys. Ruhtinas meni ikkunan ääreen ja avasi sen. Tähtikirkkaassa hämärässä hän näki tikapuut pystyssä talon takaseinää vastaan. Hän oli kuulevinaan askeleita puutarhan toisesta päästä.

— Se oli Jules! hän huusi Nellalle ja sanaakaan sanomatta hän ryntäsi ylös ullakkokamariin. Se oli tyhjä. Miss Spencer oli kadonnut.

XIX.

RUHTINAALLISIA VIERAITA LOISTOHOTELLI BABYLONISSA.

Grand Babylonin kuninkaalliset huoneet ovat hotellimaailmassa ja muuallakin tunnetut ainoalaatuisiksi. Ei missään, ei edes New-Yorkin kahdeksannen puistokadun varrella ole mitään, jota oikeudenmukaisesti voisi sanoa täydellisemmäksi, viimeistellymmäksi, houkuttelevammaksi tai — mikä ei suinkaan ole vähimmän tärkeää — mukavammaksi. Kerroksessa on kuusi huonetta — eteinen, salonki eli vastaanottosali, ruokasali, keltainen sali (jossa kuninkaalliset vastaanottavat vieraitaan), kirjasto ja makuuhuone — mihinkä viimemainittuun jo olemme tutustuneet. Tärkein ja juhlallisin näistä kuudesta huoneesta on luonnollisesti vastaanottosali.

Tämän loistavan salin eräässä ikkunansyvennyksessä seisoi eräänä iltapäivänä heinäkuun loppupuolella Posenin ruhtinas Aribert. Hän näytti olevan huvitettu jostakin ja odottavan jotakin, sillä hän käänsi tuontuostakin päätään katsoakseen kuninkaallisen tuolin takana olevalle ovelle. Lopulta astui ovesta sisälle pieni kuihtunut, kumaraselkäinen ukko, jolla oli saksalaisen luonteenomaiset kasvojenpiirteet. Tämä pani muutamia papereita pienelle tuolin vieressä olevalle pöydälle.

— Sinäkö Hans, vanha ystäväni, sanoi ruhtinas Aribert ja lähestyi ukkoa. Minun täytyy puhua kanssasi vähän eräästä tai paristakin asiasta. Miten sinusta tuntuu hänen kuninkaallinen korkeutensa voivan?

Ukko teki sotilaallisen tervehdyksen.

— Ei kovinkaan hyvin, teidän ylhäisyytenne, vastasi hän. Olen ollut kamaripalvelijana teidän ylhäisyytenne veljenpojalla siitä saakka kuin hän tuli täysi-ikäiseksi, ja sitä ennen olin kamaripalvelijana hänen korkealla isällään, mutta koskaan en ole nähnyt… Hän vaikeni ja nosti torjuvasti ryppyiset kätensä.

— Mitä et koskaan sano nähneesi? kysyi ruhtinas Aribert ystävällisesti hymyillen vanhukselle. Saattoi huomata näitten molempien, kuinka eri arvoasteilla he olivatkin, ennen vanhaan olleen uskottuja ystäviä ja vielä kerran tulevan sellaisiksi.

— Tiedättekö, ruhtinas, sanoi ukko, että on aikomuksemme ottaa vastaan rahamies Sampon Levi — sekö hänen nimensä on? — vastaanottosalissa? Kaikessa nöyryydessä olen totisesti sitä mieltä, että kirjasto olisi kyllä kelvannut rahamiehen arvoiselle.

— Saattaa siltä tuntua, myönsi ruhtinas Aribert, mutta ehkäpä isännälläsi on jokin erikoinen syy.

Tällä hetkellä astui Posenin suurherttua Eugen vastaanottosaliin. Hän oli kalpea ja kuihtunut ja hänen upseerinpukunsa näytti vaivaavan häntä. Koko tuo onneton Ostenden juttu oli pidetty salassa. Luultiin, ettei sitä koskaan ollut ollutkaan. Se oli olemassa vain salaisena häpeänä niitten sydämessä, jotka olivat olleet sen silminnäkijöinä. Eugen-herttua oli parantunut — ainakin hän nyt oli toipumassa — ja siirretty Lontooseen, jossa hän uudelleen tavotti ruhtinaselämänsä langan kadonneen pään. Punahattuinen nainen, lahjomaton ja raju miss Spencer, tunnoton ja loistava Jules, pimeä, kostea kellari, — tämä kaikki oli nyt ohi. Ruhtinas Aribertin ja Racksolein, isän ja tyttären avulla, hän oli pelastunut niistä vahingoittumattomana. Kaikki oli ennallaan. Mutta — mutta Jules, Rocco ja miss Spencer olivat vielä vapaina; ja Eugen-herttua oli edelleen pakotettu pyrkimään keskusteluun mr Sampson Levin kanssa.

— Tässäkö huoneessa aiot ottaa vastaan, Eugen?

— Tässä, kuului rehellinen vastaus. Miksei tässä? Jollei minulla olekaan sopivaa seuruetta täällä, niin ei kai se voi vaikuttaa sitä, etten voi ottaa vastaan soveliaalla tavalla?… Saat mennä, Hans. Vanha kamaripalvelija katosi heti. Aribert, jatkoi herttua heidän jäätyään kahden kesken, sinä luulet minua mielenvikaiseksi.

— Rakas Eugen, sanoi ruhtinas Aribert vasten tahtoaan kauhistuneena. Älä puhu tyhmyyksiä.

— Niin, sinä luulet minua hulluksi. Sinusta näyttää tuo aivokuumekohtaus jättäneen lähtemättömän jäljen. No niin, kenties minä olen hullu. Kukapa siitä selon saanee. Jumala tietää, että viime aikoina olen kokenut yhtä ja toista, joka olisi saattanut tehdä minut hulluksi!

Aribert ei vastannut. Todellakin oli hänen aivoissaan vilahtanut ajatus, ettei Eugen-herttuan mieli vielä ollut saavuttanut entistä joustavuuttaan ja vireyttään.

Nämä veljenpojan sanat vaikuttivat kuitenkin sen, että hänessä heti heräsi varmuus jälkimmäisen täydellisestä selväpäisyydestä. Ruhtinas tunsi olevansa vakuutettu siitä, että jos hän vain uudelleen voisi saavuttaa veljenpoikansa luottamuksen, sen vanhan veljellisen luottamuksen, joka heidän välillään oli vallinnut aina siitä saakka, jolloin he lapsina leikkivät keskenään, voisi kaikki vielä kääntyä parhain päin. Mutta tätä nykyä Eugen ei näyttänyt aikovan antaa luottamustaan kenellekään. Nuori herttua oli noussut kuolemanvarjon laaksosta, mutta kuolemanvarjoa hänessä vielä oli, jota hän ei näyttänyt pystyvän karkottamaan itsestään.

— Kesken kaiken, sanoi Eugen-herttua äkkiä, on kai minun palkittava noita Racksoleita. Olen heille todella hyvin kiitollinen. Mitenkähän olisi, jos antaisin tytölle rannerenkaan ja isälle tuhat puntaa?

— Hyvä Eugen! huudahti ruhtinas Aribert hämmästyneenä. Tuhat puntaa! Etkö tiedä, että Theodore Racksole voisi ostaa koko Posenin laidasta laitaan köyhtymättä. Tuhat puntaa! Yhtä hyvin voit tarjota hänelle kuudenpennyn lantin.

— Mitä minun sitten on tarjottava?

— Ei mitään muuta kuin kiitoksesi. Kaikki muu olisi loukkaus. He eivät ole mitään tavallisia hotellinomistajia.

— Enkö saa antaa sille pienelle tytölle rannerengasta? Eugen-herttua naurahti raskasmielisesti.

Ruhtinas Aribert katsoi kiinteästi häneen.

— Et, hän sanoi.

— Miksi suutelit häntä — silloin yöllä? kysyi Eugen-herttua huolettomasti.

— Suutelin, ketä? kysyi ruhtinas Aribert punastuen ja vihoissaan, vaikka ponnisti kaikki voimansa pysyäkseen tyynenä ja rauhallisena.

— Racksolen tyttöä.

— Milloin se tapahtui?

— Sinä yönä Ostendessa, jolloin minä olin sairas, sanoi Eugen. Luulit minun olevan kuumehoureissa. Ehkä. Mutta oli miten oli, muistan sen erinomaisen selvästi. Muistan nostaneeni päätäni sekunnin murto-osan ajan, ja juuri sen sekunnin murto-osan aikana sinä suutelit häntä. Oh, setä Aribert!

— Kuule, Eugen, Jumalan tähden! Rakastan Nella Racksolea. Menen naimisiin hänen kanssaan.

— Sinä! Seurasi pitkällinen äänettömyys, ja sitten Eugen-herttua nauroi. Ohoo, hän sanoi. Niin sanovat kaikki aluksi. Noin olen itsekin lörpötellyt, setä kulta. Hyvältähän se kuulostaa, mutta ei merkitse mitään.

— Tässä tapauksessa se merkitsee kaikkea, Eugen, sanoi ruhtinas Aribert tyynesti.

Jälkimmäisen äänen päättäväinen sävy teki Eugen-herttuan hieman totisemmaksi.

— Et saa mennä naimisiin hänen kanssaan, hän sanoi. Keisari ei tule sallimaan morganaattista avioliittoa.

— Keisarilla ei tule olemaan mitään tekemistä sen asian kanssa. Luovun oikeuksistani ja tulen tavalliseksi kansalaiseksi.

— Siinä tapauksessa sinulla ei tule olemaan mitään mainittavaa omaisuutta.

— Mutta vaimollani on omaisuutta. Kun hän tietää, mitä uhrauksia teen voidakseni mennä naimisiin hänen kanssaan, ei hän varmaankaan epäile uskoa tätä omaisuutta minun käsiini yhteisesti käytettäväksemme, sanoi ruhtinas Aribert jäykästi.

— Tulet kieltämättä rikkaaksi, sanoi Eugen-herttua miettiväisesti, ajatellen yhä Racksolen rikkautta. Mutta oletko ajatellut tätä? hän kysyi ja hänen lempeistä silmistään säteili jälleen eräänlainen mielipuolisuus. Oletko ajatellut, että minä olen naimaton ja voin kuolla minä hetkenä hyvänsä, ja silloin valtaistuin siirtyy sinulle — sinulle, Aribert.

— Valtaistuin ei koskaan siirry minulle, Eugen, sanoi ruhtinas Aribert lempeästi, sillä sinä tulet elämään. Olet varmasti paranemassa. Ei sinulla ole mitään pelättävää.

— Pelkään kahdeksaa lähintä päivää, sanoi Eugen-herttua.

— Kahdeksaa lähintä päivää! Miksi niitä?

— En tiedä. Pelkään niitä. Jos elän niitten yli…

— Mr Sampson Levi, sire, ilmoitti Hans kovalla äänellä.

XX.

MR SAMPSON LEVI SANOO JÄÄHYVÄISET EUGEN-HERTTUALLE.

Eugen-herttua vavahti.

— Tahdon ottaa hänet vastaan, virkkoi hän eleellä, joka merkitsi, että mr Sampson Levi heti pääsee hänen puheilleen.

— Saanko ensin hetken vaivata, sanoi ruhtinas Aribert, laskien lempeästi kätensä veljenpojan olalle, samalla antaen vanhalle Hansille vihjauksen, joka vaikutti, että tuo ihmeteltävän hyvin kouluutettu palvelija heti riensi ovesta ulos.

— Mistä on kysymys? kysyi herttua tyytymättömänä. Mistä tämä äkillinen vakavuus? Olen sopinut kohtauksesta mr Sampson Levin kanssa enkä saa jättää häntä odottamaan. Joku on sanonut täsmällisyyttä ruhtinasten kohteliaisuudeksi.

— Niin, ensiksi tahdon sanoa, ettet pääse mihinkään tuloksiin kunnianarvoisen mr Sampson Levin kanssa.

— Enkö pääse? ärähti Eugen pöyhkeästi. Kuinka sinä tiedät, mitä asioita meillä on?

— Ettäkö en tiedä? Sinä et koskaan saa häneltä miljoonaa puntaa.

Eugen-herttua säpsähti, mutta nielaisi mielenliikutuksensa.

— Kuka kertoi sinulle asian?

— Theodore Racksole, miljoonamies. Nuo rikkaat miehet eivät koskaan salaa toisiltaan mitään. He muodostavat suljetun piirin, ahtaamman kuin meidän, Eugen, ja paljoa mahtavamman. He puhuvat keskenään ja siten he hallitsevat maailmaa, nuo miljoonamiehet. He ovat todellisia yksinvaltiaita.

— Kirotut! sanoi Eugen.

— Niin, kenties. Mutta palatakseni asiaasi, ajattele, miten minua hävetti ja harmitti kuullessani, että Racksole tiesi kertoa minulle enemmän asioistasi kuin mitä minä niistä tiedän. Onneksi hän on kelpo mies, häneen voi luottaa, muuten olisin saattanut tehdä jonkun harkitsemattoman teon havaitessani koko tuon yksityisen jutun olevan hänen tiedossaan. Eugen, puhukaamme asiasta; mihin tarvitset miljoonan? Oletko tosiaan niin suurissa veloissa? En halua pitää moraalisaarnoja. Kysynpähän vain.

— Entä sitten, jos todella olisin miljoonan punnan velassa? lausui Eugen-herttua teennäisellä rohkeudella.

— Oh, ei mitään, rakas Eugen, ei mitään. On se vain koko suuri raha tuhlattavaksi kymmenessä vuodessa, vai mitä? Kuinka olet kuluttanut sen?

— Älä kysy, Aribert. Olen ollut mieletön. Mutta vannon, että nainen, jota nimität "punahattuiseksi naiseksi", on oleva viimeinen hullutukseni. Aion ottaa vaimon ja tulla kunnioitettavaksi ruhtinaaksi.

— Onko siis kihlaus prinsessa Annan kanssa päätetty?

— Onpa melkein. Niin pian kuin saan sovituksi Levin kanssa, on kaikki selvää. Aribert, en haluaisi menettää Annaa keisarinarvon vuoksi. Hän on hyvä ja puhdas nainen ja rakastan häntä niinkuin ihminen saattaa rakastaa enkeliä.

— Ja kuitenkin tahtoisit pettää häntä velkoihisi nähden, Eugen.

— En häntä, vaan hänen mahdottomia vanhempiaan ja kenties keisaria. He ovat kuulleet huhuja ja minun on tehtävä huhuista loppu näyttämällä selvät paperit.

— Olen iloinen, että olet ollut avomielinen, Eugen, sanoi ruhtinas Aribert, mutta sanon sinulle suoraan: Et tule koskaan menemään naimisiin Anna-prinsessan kanssa.

— Entä miksei? kysyi Eugen pöyhkeästi.

— Koska hänen vanhempansa eivät sitä salli, koska et pysty näyttämään heille selviä papereita, koska tämä Sampson Levi ei lainaa sinulle miljoonaa.

— Selitä, mitä tarkoitat.

— Aion sen tehdä. Sinut siepattiin varkain — se on hirvittävä sana, mutta meidän täytyy käyttää sitä — Ostendessa.

— Se on totta.

— Tiedätkö miksi?

— Siksi luullakseni, että tuo kavala punahattuinen nainen ja hänen rikostoverinsa tahtoivat minulta rahoja. Onneksi he eivät niitä saaneet, kiitos sinulle siitä.

— Ei suinkaan, sanoi Aribert. Eivät he rahoja sinulta tahtoneet. He tiesivät vallan hyvin, ettei sinulla ole rahoja. Tiesiväthän he sinut pahankuriseksi koulupojaksi Europan ruhtinaitten joukossa, jolla ei ole minkäänlaista edesvastuun- tai velvollisuudentuntoa valtakuntaansa kohtaan. Sanonko, minkä vuoksi sinut siepattiin?

— Sano, kun ensin olet lakannut minua moittimasta, hyvä setä.

— Sinut siepattiin yksinomaan sen vuoksi, että pysyisit poissa Englannista muutaman päivän, ainoastaan sen vuoksi, että sopimuksesi Sampson Levin kanssa menisi myttyyn. Ja minusta näyttää kuin juoni olisi onnistunut. Olettaen, ettet voi saada rahoja Leviltä, onko koko Europassa toista rahamiestä, jolta ne voisit saada — sellaisia vakuuksia vastaan, joita sinulla on tarjottavana?

— On kyllä mahdollista, ettei ole, sanoi Eugen-herttua tyynesti. Mutta katso, saan kyllä rahat Sampson Leviltä. Hän on luvannut, ja muista lähteistä tiedän hänet sanansapitäväksi mieheksi. Hän sanoi rahojen, muutamia muodollisuuksia huomioonottaen, olevan saatavissa ennen…

— Ennen?

— Ennen kesäkuun loppua.

— Ennen kesäkuun loppua?

— Mutta nyt olemme heinäkuun lopussa.

— Mitä yksi kuukausi merkitsee? Hän on liiankin iloinen saadessaan lainata rahat. Hän saa edullisen koron. Mistä ihmeestä olet saanut vanhaan, viisaaseen päähäsi tuon luulon, että olisi olemassa joku salaliitto minua vastaan? Sehän on vallan naurettavaa? Salaliitto minua vastaan? Mitä hyötyä siitä olisi?

— Oletko koskaan ajatellut Bosniaa? kysyi Aribert kylmästi.

— Miksi juuri Bosniaa?

— Ei kai minun tarvitse sanoa, että Bosnian kuningas on velassa Itävallalle, jota hänen on kruunustaan kiittäminen. Itävalta näkee mielellään, että hän menee hyvään, vaikutusvaltaiseen avioliittoon.

— No, menköön vaan!

— Niin hän aikookin tehdä. Hän aikoo naida prinsessa Annan.

— Ei minun eläessäni! Hän kosi vuosi sitten, mutta sai rukkaset.

— Niin, mutta hän yrittää uudestaan lähentelemistä, ja tällä kertaa hän ei saa rukkasia. Ah, Eugen, etkö huomaa, että tämän juonen on virittänyt sinua vastaan joku, joka täydellisesti tuntee asiasi ja jonka tarkoituksena on estää sinut menemästä naimisiin Anna-prinsessan kanssa? Ainoastaan yhdellä henkilöllä Europassa voi olla syytä estää sinun naimisiinmenosi prinsessan kanssa, miehellä, joka itse aikoo mennä naimisiin hänen kanssaan.

Eugen kävi kalpeaksi.

— Onko siis tarkoituksesi, Aribert, saada minut uskomaan, että pidättämiseni Ostendessa aiheutui Bosnian kuninkaan lähettien toimesta.

— On.

— Jotta neuvotteluni Sampson Levin kanssa keskeytyisivät ja toiveeni avioliitosta prinsessa Annan kanssa menisivät myttyyn?

Aribert nyökäytti myöntävästi päätään.

— Olet tosi ystävä, Aribert. Tarkoitat minun parastani, mutta erehdyt. Olet ollut levoton turhan takia.

— Oletko unohtanut Reginald Dimmockin jutun?

— Muistaakseni sanoit hänen kuolleen.

— Sitä en sanonut. Sanoin, että hänet oli murhattu. Se oli osa juonesta, Eugen-parka.

— Mitä! huudahti Eugen. En usko. Ja mitä Sampson Leviin tulee, lyön kanssasi tuhat markkaa vetoa siitä, että hän ja minä sovimme tänään aamupäivällä ja että miljoona on hallussani ennenkuin lähden Lontoosta.

Aribert pudisti päätään.

— Näytät olevan jotakuinkin varma mr Sampsonista. Oletko ennen ollut hänen kanssaan asioissa?

— Olen, Sanoi Eugen hetkisen epäröityään vähän. Mikä minun asemassani oleva nuori mies ei joskus olisi ollut tekemisissä mr Sampson Levin kanssa?

— En minä ainakaan, sanoi Aribert.

— Sinä! Sinä olet kivestä! Hän koitti hopeakelloa. Hans! Tahdon vastaanottaa mr Sampson Levin.

Ruhtinas Aribert poistui säädyllistä tapaa noudattaen huoneesta, ja Eugen-herttua istuutui isoon samettituoliin alkaen silmäillä papereita, jotka Hans oli järjestänyt pöydälle.

— Hyvää huomenta, teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne, sanoi Sampson Levi kumartaen astuessaan saliin. Teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne voi toivottavasti hyvin.

— Kiitos, jotakuinkin, vastasi herttua.

Vaikka Sampson Levi oli ollut yhtä paljon tekemisissä kuninkaallista syntyperää olevien henkilöiden kanssa kuin kuka hyvänsä tavallinen ihminen Europassa, ei hän vielä koskaan tähän asti ollut päässyt tuntemasta oloaan kiusalliseksi keskustelun alussa puhellessaan näiden korkeitten henkilöitten kanssa. Sittemmin hän kyllä saavutti sielunvoimiensa tasapainon, mutta aluksi hän aina oli kiihtynyt, kasvot tulipunaiset ja vähän hikiset.

— Käykäämme heti asioihin, alkoi Eugen-herttua. Tehkää hyvin ja istukaa, mr Levi.

— Kiitoksia, teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne.

— Niin, mitä siihen velkaan tulee, josta jo olemme melkein sopineet — puhehan oli miljoonasta, sanoi Eugen-herttua välinpitämättömästi.

— Miljoonasta, myönsi Levi leikkien paksuilla kellonperillään.

— Kaikki on nyt kunnossa. Tässä ovat paperit, ja soisin mielelläni, että asia päätettäisiin nyt heti.

— Niin kyllä, teidän ylhäisyytenne, mutta…

— Mitä? Jo monta kuukautta sitten te ilmoititte täydellisen tyytyväisyytenne vakuuteen, vaikka olen valmis myöntämään vakuuden olevan jotakuinkin omituista laatua.

Koron suuruudesta olimme myöskin yhtä mieltä. Ei ole kaikille suotu onnea saada antaa lainaksi miljoonaa puolenkuudetta prosentin korolla. Ja kymmenessä vuodessahan koko määrän pitää olla takaisin maksettu. Minä — minä luulin ilmoittaneeni teille Anna-prinsessan omaisuuden — kuten tiedätte, menee hän kanssani naimisiin — lopulta nousevan noin viiteenkymmeneen miljoonaan markkaan, joka tekee yli kaksi miljoonaa puntaa teidän englantilaisessa rahassanne.

Herttua vaikeni. Ei ollut hänelle mieluista puhua näin tuttavallisesti rahamiesten kanssa, mutta hän katsoi asian sitä vaativan.

— Niin, katsokaa, teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne, asianlaita on se, alkoi mr Sampson Levi arkipäiväisellä englanninkielellään. Niin on asianlaita. Sanoin voivani pitää nuo rahat tarjolla kesäkuun loppuun asti ja teidän kuninkaallisen ylhäisyytenne oli määrä kohdata minut ennen sitä aikaa täällä. Kun en kuullut teidän ylhäisyydestänne enkä voinut saada tietooni teidän ylhäisyytenne osotetta, vaikka saksalaiset asiamieheni kaikkialta teitä tiedustelivat, tein sen johtopäätöksen, että teidän ylhäisyytenne oli tehnyt sopimuksen jonkun muun kanssa, kun raha viime kuukausina on ollut niin halpaa.

— Minun oli, ikävä kyllä, pakko viipyä Ostendessa, sanoi herttua mahdollisimman mahtipontisesti, — tärkeiden tehtävien vuoksi. En ole tehnyt sopimuksia muitten kanssa ja tarvitsen tuon miljoonan. Olisitteko hyvä ja maksaisitte sen Lontoossa oleville pankkiireilleni…

— Asia on hyvin ikävä, sanoi mr Sampson Levi erinomaisella häikäisevällä kohteliaisuudella, joka häntä itseäänkin ihmetytti, mutta rahayhtymäni on lainannut rahat toisaalle. Ne ovat Etelä-Amerikassa — voin vallan hyvin ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne, että olemme lainanneet ne Chilen hallitukselle.

— Kirottu Chilen hallitus, mr Levi, huudahti herttua ja kalpeni. Minun on saatava tuo miljoona. Asiahan oli sovittu.

— Myönnän, että asia oli sovittu, sanoi mr Sampson Levi, mutta teidän ylhäisyytenne rikkoi sopimuksen.

Seurasi pitkä äänettömyys.

— Onko tarkoituksenne väittää, alkoi herttua synkän rauhallisena, ettette voi hankkia tuota miljoonaa?

— Voisin hankkia teidän ylhäisyydellenne yhden miljoonan parin vuoden ajalla…

Herttua teki vihaisen liikkeen.

— Mr Levi, hän sanoi, jollette tuo rahoja minulle huomiseksi, saatatte erään Europan vanhimmista ruhtinassuvuista vararikkoon. Te ette pidä sanaanne, ja olin kuitenkin luottanut teihin.

— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi pienikasvuinen Levi, nousten harmistuneena seisomaan, minä en ole sanaani syönyt. Tahdon vielä kerran ilmoittaa, että rahat eivät enää ole käytettävissäni ja pyydän sanoa teidän ylhäisyydellenne hyvästi.

Ja mr Sampson Levi poistui vastaanottosalista tehden kömpelön, vihaisen kumarruksen.

— Aribert, sanoi Eugen-herttua hetkistä myöhemmin, sinä olit oikeassa. Kaikki on mennyttä. Minulla on vain yksi keino jälellä…

— Ethän vain aio… Ruhtinas Aribert hillitsi itsensä, sanomattomasti hämmästyneenä.

— Juuri sen aion tehdä, sanoi herttua nopeasti. Voin järjestää asian niin, että luullaan vain tapahtuneen onnettomuuden.

XXI.

FELIX BABYLONIN PALUU.

Sen päivän iltana, jona Eugen-herttualla oli ollut kohtalokas keskustelu mr Sampson Levin kanssa, harhaili Racksole sangen levottomana ja hajamielisenä Grand Babylonin ja läheisten käytävien eteishallissa.

Viimein hän kulki suoraan hotellin läpi ja ulos toisesta sisäänkäytävästä sekä pientä mitätöntä syrjäkatua ylös kapean ja ahdinkoon asti täynnä olevan Strandin kuohuvaan ihmisvirtaan.

Hän kulki juuri hajuvesitehtaan ohi, kun eräs herra, joka hiljalleen tuli vastakkaiselta taholta, lähestyi häntä hiljaisella äänellä tervehtien: Hyvää iltaa, mr Racksole! Miljoonamies ei heti tuntenut puhujaa, jolla oli yllään matkatakki ja kädessään matkalaukku. Mutta sitten hänen kasvoilleen välähti pieni iloinen hymy, ja hän ojensi kätensä.

— Niin, mr Babylon, hän tervehti toista, kaikista maailman ihmisistä olen kaikkein mieluimmin halunnut tavata juuri teitä.

— Te mairittelette minua, sanoi pieni englantilaiseksi valettu sveitsiläinen.

— En vähääkään, vastasi Racksole, se ei kuulu minun enempää kuin teidänkään tapoihinne. Toivoin saavani pitkään ja hauskasti tarinoida kanssanne ja kas, tässä te nyt olette! Mistä matka?

— Lausannesta, sanoi Babylon. Olin suorittanut tehtäväni siellä eikä minulla enää ollut siellä mitään tekemistä; silloin tunsin koti-ikävää. Halusin takaisin Lontooseen ja niin saavuin tänne juuri sellaisena kuin minut näette. Ja hän nosti matkalaukkuaan Racksolen nähden. Hammasharja, partaveitsi ja pari tohveleita! Hän lisäsi nauraen: Kysyin epäillen itseltäni käydessäni katua eteenpäin, mistä saisin asunnon — minä, Felix Babylon, ilman kotia Lontoossa.

— Neuvoisin teitä menemään Grand Babyloniin, vastasi Racksole, hänkin nauraen. Se on hyvä hotelli ja tunnen omistajan mieskohtaisesti.

— Jokseenkin kallis, vai kuinka? huomautti Babylon.

— Teiltä, herrani, sanoi Racksole, tulee perittäväksi kaiken kaikkiaan tasan 2 1/2 shillinkiä viikolta. Suostutteko siihen?

— Suostun kyllä, sanoi Babylon lisäten: Olette kovin ystävällinen, mr Racksole.

He kulkivat takaisin hotelliin sanomatta mitään erikoista, mutta tunsivat olevansa hyvin tyytyväisiä saadessaan olla toistensa seurassa.

— Paljon vieraita? kysyi Babylon.

— Kyllä, koko runsaasti, virkkoi Racksole, koettaen esiintyä hotellinomistajan tapaan, mikäli siihen kykeni. Luulenpa voivani sanoa — kauppapuotien omistajien puhetapaa käyttääkseni — että jos mitään kauppoja tehdään, niin minä ne teen. Tänä iltana ovat kaikki vieraat pengermällä ja pylvästössä — on niin äärettömän kuuma — ja jäätelön menekki on suorastaan suunnaton — melkein yhtä suuri kuin se olisi New-Yorkissa.

Theodore Racksole sytytti Havanna Rotschildin, jonka Babylon hänelle tarjosi, ja he astuivat sisään hotelliin käsikoukussa. Mutta he eivät olleet kunnolla kerinneet ylimmälle ulkoportaalle, ennenkuin pienikasvuinen Felix sai osakseen lukemattomia tervehdyksiä. Nähtävästi hänen entiset vieraansa olivat paljon pitäneet hänestä. Vihdoin he saapuivat johtokunnan huoneeseen, jossa Babylonille tarjottiin kananpoikapaistia ja Racksole auttoi häntä Heidsieck Monopol, Carte d'or-pullon tyhjentämisessä.

— Tämä kananpoika on miltei täydellisellä taidolla paistettu, sanoi Babylon lopuksi. Se tuottaa talolle kaikkea kunniaa. Mutta miksi te, rakas Racksole, miksi taivaan nimessä te jouduitte riitaan Roccon kanssa?

— Olette siis kuullut siitä puhuttavan?

— Kuullut puhuttavan? Rakas ystävä, sehän oli painettu jokaiseen sanomalehteen koko mannermaalla. Muutamissa niistä ennustettiin, että Grand Babylon saisi sulkea porttinsa puolen vuoden kuluttua, koska Rocco oli kääntänyt sille selkänsä. Mutta minä käsitin luonnollisesti asian paremmin. Tiesin, että teillä oli täytynyt olla pätevät syyt kehottaessanne Roccoa jättämään paikkansa ja että edeltäpäin olitte ryhtynyt toimiin saadaksenne jonkun hänen tilalleen.

— Totta puhuen en ollut ryhtynyt mihinkään toimiin edeltäpäin, sanoi Racksole ikäänkuin katuen, mutta onneksi olemme toisessa keittiömestarissa tavanneet taiturin, jota etevämpi ei ole kukaan muu kuin Rocco itse. Mutta tämä oli vain onnellinen sattuma.

— Aivan varmaan oli epäviisasta luottaa sattumaan niin vakavassa asiassa, sanoi Babylon.

— Minä en luottanut sattumaan. En luottanut mihinkään muuhun kuin Roccoon itseensä, ja hän petti minut.

— Mutta miksi riitaannuitte hänen kanssaan?

— En joutunut riitaan hänen kanssaan. Tapasin hänet eräänä yönä balsamoimassa ruumista loistokerroksen makuukammiossa.

— Mitä te tapasitte? Babylon melkein kiljaisi.

— Tapasin hänet balsamoimassa ruumista loistokerroksen makuukammiossa, toisti Racksole mitä rauhallisimmalla äänellään.

Molemmat miehet katsoivat toisiaan, ja sitten Racksole uudestaan täytti Babylonin lasin.

— Kertokaa, sanoi Babylon, istuutuen nojatuoliin ja sytyttäen sikaarin.

Racksole kertoi koko Posenin jutun kaikkine pienine yksityiskohtineen, mikäli hän itse sen tunsi. Se oli pitkä ja monimutkainen kertomus, ja siihen meni noin tunti. Tänä aikana ei pienikokoinen Felix virkkanut sanaakaan eikä liikuttanut lihastakaan, ainoastaan hänen pienet silmänsä tuijottivat sinertävän savupilven läpi. Kaakeliuunin reunustalla oleva kello löi kaksitoista yöllä.

— Mihin aiotte ryhtyä vastaisuudessa, jos saan luvan kysyä? sanoi Babylon hänen lopetettuaan.

— Senpä juuri itsekin haluaisin tietää, sanoi Racksole.

— Noo, lausui Babylon hetkisen vaitiolon jälkeen, ruvetaanpa miettimään. Ensiksikin teitä huvittanee tietää, että sattumalta tapasin Julesin tänään.

— Vai niini huomautti Racksole aivan rauhallisesti. Missä?

— Varhain tänä aamuna Parisissa, juuri ennen lähtöäni sieltä. Kohtaus oli aivan satunnainen, ja Jules tuntui kokolailla hämmästyneen minut tavatessaan. Hän kysyi kunnioittavasti, mihin olin matkalla, ja minä sanoin olevani menossa Sveitsiin. Sinä hetkenä luulin olevani matkalla Sveitsiin. Olin saanut päähäni, että siellä tulisin onnellisemmaksi ja että oli parasta kääntyä takaisin ja olla enään palaamatta Lontooseen. Kuitenkin peräydyin kerran vielä ja päätin jatkaa matkaa Lontooseen silläkin uhalla, että siellä tuntisin itseni onnettomaksi ilman hotelliani. Sitten kysyin Julesilta, mihin hän aikoi matkustaa, ja hän kertoi aikovansa lähteä Konstantinopoliin, jossa hän oli osakkaana eräässä uudessa ranskalaisessa hotellissa. Toivotin hänelle onnea ja sitten me erosimme.

— Vai Konstantinopoliin! sanoi Racksole. Erinomaisen sopiva paikka hänelle minun mielestäni.

— Mutta, jatkoi Babylon, näin hänet vielä kerran.

— Missä?

— Charing Cross-asemalla muutamaa minuuttia ennenkuin ilokseni tapasin teidät. Mr Jules ei yhtäkaikki ollutkaan matkustanut Konstantinopoliin. Hän ei huomannut minua, muuten olisin sanonut hänelle, ettei ollut tapana kulkea Lontoon kautta, jos tahtoi matkustaa Parisista Konstantinopoliin.

— On siinä miehessä häikäilemättömyyttä! huudahti Racksole. Suurenmoista ja uhkarohkeaa häikäilemättömyyttä!

XXII.

GRAND BABYLONIN VIINIKELLARISSA.

— Tiedättekö mitään tämän Julesin entisyydestä? kysyi Racksole ja kaatoi lasiinsa whiskyä.

— En yhtään mitään, sanoi Babylon. Ennenkuin te siitä minulle mainitsitte, en luule tietäneeni, että hänen oikea nimensä oli Thomas Jackson, vaikka luonnollisesti olin selvillä siitä, ettei se ollut Jules. Minulla ei totisesti ollut aavistustakaan siitä, että miss Spencer oli hänen vaimonsa, vaikka olinkin kauan epäillyt, että heidän suhteensa toisiinsa oli paljon sydämellisempi kuin heidän tehtäviensä laatu hotellissa välttämättä edellytti. Kaiken kaikkiaan tiedän Julesista — hänen nimensä tulee aina olemaan Jules — ainoastaan sen, että hän vähitellen jonkun salaperäisen mieskohtaisen voiman avulla pääsi huomattuun asemaan hotellissa. Hän oli aivan varmaan lahjakkain ja älykkäin tarjoilija, minkä koskaan olen tuntenut ja hänellä oli erikoisesti vallassaan tuo vaikea taito säilyttää arvokkuutensa joutumatta ristiriitaan toisten arvokkuuden kanssa. Pelkään tämän tiedon olevan hieman liian ylimalkaisen, jotta siitä olisi jotakin käytännöllistä hyötyä käsillä olevan vaikean kysymyksen selvittämisessä.

— Mikä se käsillä oleva vaikea kysymys on? kysyi Racksole tyhmän näköisenä.

— Arvelen, että tuo vaikea kysymys on saada selville syy miehen Lontooseen saapumiseen.

— Sen voi helposti arvata.

— Kuinka niin? Luuletteko hänen haluavan antautua oikeuden käsiin tai tavan voiman sitovan hänet hotelliin?

— En kumpaakaan, sanoi Racksole. Jules aikoo vain koettaa onneaan kerran vielä. Siinä koko juttu.

— Koettaa onneaan mihin nähden?

— Eugen-herttuaan nähden. Joko tavotella hänen henkeään tai vapauttaan. Sangen todennäköisesti edellistä tällä kertaa; melkein varmasti edellistä. Hän on käsittänyt, että meidän intomme pitää Eugen-herttuan tila salassa on meille haitallinen, ja hän käyttää hyödykseen tätä seikkaa. Koska hän jo, oman tunnustuksensa mukaan, on jokseenkin rikas, täytyy hänelle tarjotun palkinnon olla suunnattoman suuri, ja hän näkyy varmasti päättäneen voittaa sen. Hän on äskettäin monta kertaa osottautunut rohkeaksi mieheksi; ellen erehdy, näyttäytyy hän ihan kohta vielä rohkeammaksi.

— Mutta mitä hän sitten saattaa tehdä? Ette kai tahtone väittää hänen aikovan tehdä murhayritystä Eugen-herttuaa vastaan täällä hotellissa?

— Miksei? Jos Reginald Dimmock menetti henkensä jo pelkästään senvuoksi, että epäiltiin häntä uskottomaksi salaliittolaisille, miksei Eugen-herttuaakin voitaisi tappaa?

— Mutta se olisi kuulumaton rikos ja vahingoittaisi äärettömästi hotellia.

— Niinpä kyllä, myönsi Racksole hymyillen.

Pieni Felix Babylon näytti kokoovan rohkeutta käsittääkseen noin eriskummallisen ajatuksen.

— Kuinkahan se saattaisi käydä päinsä, kysyi hän vihdoin.

— Dimmock myrkytettiin.

— Niin, mutta silloin oli Rocco täällä, ja Rocco oli salaliitossa osallisena. On käsitettävissä, että Rocco olisi voinut sen tehdä. Mutta ilman Roccoa en koskaan voi pitää sitä mahdollisena. En edes saata uskoa, että Jules sitä yrittäisi. Katsokaa, Grand Babylonin tapaisessa paikassa on ruuan, mitä minun teille ei tarvitse huomauttaa, käytävä niin monen käden kautta, että olisi kovin arveluttava asia myrkyttää yksi ainoa henkilö tappamatta kenties viitisenkymmentä. Sitäpaitsi Eugen-herttuaa, ellei hän tapojaan ole muuttanut, aina palvelee hänen oma palvelijansa, vanha Hans, jonka vuoksi jokainen yritys turmella jo valmistettu ruoka juuri ennen sen tarjoilemista olisi äärettömän uskallettua.

— Myönnetään, sanoi Racksole. Mutta viiniin pääsee kenties helpommin käsiksi. Oletteko sitä ajatellut?

— En, tunnusti Babylon. Te olette kekseliäs teoreetikko, mutta minäpä satun tietämään, että Eugen-herttua aina avauttaa pullonsa ollessaan itse läsnä. Hans se epäilemättä avaisi hänen viinipullonsa. Senpä vuoksi ei viiniarvelu pidä paikkaansa, ystäväni.

— En saata käsittää, miksei, sanoi Racksole. En tiedä sanoa mitään viinistä asiantuntijana, ja juon sitä hyvin harvoin, mutta minusta tuntuu, kuin vallan hyvin voisi tehdä viinille jonkun kolttosen sen vielä ollessa kellarissa, varsinkin, jos hotellissa olisi joku rikostoveri.

— Luulette siis, ettette vielä ole päässyt kaikista salavehkeilijöistänne?

— Luulen, että Julesilla voisi olla vielä joku rikostoveri talossa.

— Ja että viinipullo voitaisiin avata ja uudelleen sulkea korkilla, ilman että koko toimituksesta voisi huomata jälkeäkään? kysyi Babylon hieman purevan sukkelasti.

— En voi huomata, että pullon avaaminen olisi välttämätöntä, jotta viinin voisi myrkyttää, sanoi Racksole. En koskaan ole koettanut ketään viinipullolla myrkyttää, enkä väitä itselläni olevan mitään luonnonlahjoja myrkynsekottamiseen, mutta luulen voivani keksiä useita keinoja työn suorittamiseksi. Myönnän luonnollisesti, että olen saattanut kokonaan erehtyä Julesin aikomuksiin nähden.

— Todellakin, sanoi Babylon. Hotellin alla sijaitsevat viinikellarit ovat Lontoon merkillisyyksiä. Toivottavasti te tiedätte, mr Racksole, että ostaessanne Grand Babylonin, samalla ostitte Englannin, ellei koko Euroopan oivallisimman viinivaraston. Myyntiarviossa arvioin viinin kuuteenkymmeneen tuhanteen puntaan. Ja sanonpa, että aina huolehdin siitä, että kellareita hyvin vartioitiin. Itse Julesinkin olisi ollut vaikea murtautua niihin viinikirjanpitäjän myötävaikutuksetta, ja viinikirjanpitäjä on tai oli lahjomaton.

— Minua hävettää mainita, että en vielä ole viinejäni tarkastanut, sanoi Racksole hymyillen. En ole ajatellut niitä vähääkään. Yksi tai kaksi kertaa olen vaivautunut kulkemaan yltympäri hotellin, mutta kellarissa jätin käymättä kierroksillani.

— Mahdotonta, rakas ystävä! sanoi Babylon, jota tämä tunnustus huvitti, koska se hänestä — suuresta hienojen viinien tuntijasta ja ystävästä — tuntui melkein uskomattomalta. Mutta teidän on todellakin tarkastettava ne huomenna. Jos sallitte, tulen teidän mukaanne.

— Miksei tänä yönä? esitti Racksole tyynesti.

— Tänä yönä! On kovin myöhä. Hubbard on luultavasti jo mennyt nukkumaan.

— Kuka Hubbart on, jos saan kysyä? Muistan vain hämärästi tuon nimen.

— Hubbard on Grand Babylonin viinikirjanpitäjä, sanoi Felix jotenkin painokkaasti. Neljänkymmenen ikäinen vakaantunut mies. Hänellä on kellarien avaimet. Hän tuntee joka pullon jokaikisessä komerossa, sen iän, ominaisuudet ja arvon. Ja itse hän on ehdottomasti raitis. Hubbard on nähtävyys. Mitään viiniä ei kellareista voi poistua hänen tietämättään, eikä kukaan voi päästä kellareihin hänen myötävaikutuksettaan. Niin oli ainakin minun aikanani, lisäsi Babylon.

— Herätetään hänet, sanoi Racksole.

— Mutta kello on yksi yöllä, huomautti Babylon.

— Ei tee mitään — nimittäin jos te suostutte tulemaan seurakseni. Kellari on yhtäläinen yöllä kuin päivillä. Siis, miksemme mene nyt heti?

Babylon kohautti olkapäitään. Niinkuin tahdotte, sanoi hän myöntyen aina yhtä kohteliaasti.

— Ja nyt haetaan tämä mr Hubbard, jolla on kaapin avaimet, sanoi Racksole heidän yhdessä poistuessaan huoneesta.

Vaikka oli myöhäistä, ei hotelli luonnollisesti ollut yöksi suljettu. Muutamia vieraita oli vielä jäljellä, ja muutamia väsyneitä tarjoilijoita oli toimessaan. Yksi näistä jälkimmäisistä lähetettiin etsimään tuota merkillistä Hubbartia, ja onneksi tämä ei vielä ollut mennyt levolle, vaikka juuri oli menemässä. Hän antoi mieskohtaisesti avaimet mr Racksolelle, ja hänen vähän aikaa puheltuaan entisen isäntänsä kanssa, suuntasivat Grand Babylonin nykyinen ja entinen omistaja askeleensa kellareihin.

Nämä kellarit vievät yli toisen puolen siitä pinta-alasta, jonka koko hotelli käsittää, sen pituussuuntaan ulottuvan puoliskon, joka on lähinnä Strandia. Riippuen siitä seikasta, että maa Strandista viettää jyrkästi jokeen päin, on Grand Babylon niin sanoaksemme syvempi Strandin kuin joen puolella. Thamesiin päin on sisäänkäytävän tason alapuolella maakerros ja tämän alla yksi kerros. Strandiin päin on yksi maakerros, yksi kerros tämän alla ja sen alla isot viinikellarit. Kuljettuaan palvelijakunnan neljät portaat alas ja pitkän, keittiön kanssa yhdensuuntaisen käytävän läpi, olivat nuo molemmat miehet saapuneet erään oven eteen, josta, kun se avattiin, pääsi vielä yksiin portaisiin. Sen juuressa oli kellarien pääsisäänkäytävä. Sisäänkäytävän ulkopuolella oli viinihissi, joka välitti noitten maukasten nesteitten siirtämistä yläilmoihin, ja sisäänkäytävän vastapäätä oli mr Hubbartin pieni konttori. Kaikkialla oli sähkövalo. Babylon, joka oli eniten tottunut avaimia käsittelemään ja kantoi niitä, avasi ison oven, ja sitten he tulivat ensimmäiseen kellariin, ensimmäiseen viidestä peräkkäin sijaitsevasta. Racksolea hämmästytti ei ainoastaan paikan viileys, vaan myös huoneuston tilavuus. Babylon oli ottanut käteensä siirrettävän sähkökäsilampun, ja liikutti sitä ympäri, jotta Racksole saattaisi nähdä huoneen mittasuhteet. Tässä salamantapaisessa valaistuksessa näytti tämä maanalainen huone aavemaiselta ja salaperäiseltä numeroituine lokeroineen, jotka ulottuivat kovin kauas, kunnes valo supistui kaukaiseksi välähdykseksi, valon silloin tällöin sattuessa jonkun pullon kuperaan pintaan. Sitten Babylon sytytti kiinteät sähkölamput, jonka jälkeen Racksole hänen johdollaan kiersi sen osan aluettaan, joka oli melkeinpä mielenkiintoisin.

Kellarien rivin äärimmäisessä päässä oli lasiovi, josta nähtävästi pääsi ylimääräiseen, pienempään kellariin, noin viiden-, kuudentoista neliöjalan mittaiseen huoneeseen.

— Jotakin erikoista tuolla sisällä? kysyi Racksole uteliaasti, kun olivat ehtineet ovelle, ja katsoi sisään pullojen vieri-vierekkäin oleviin pohjiin.

— Ah, huudahti Babylon, melkein huuliaan maiskuttaen, tuolla sisällä on kaiken kerma.

— Todellakin! sanoi Racksole. Menkäämme sinne. He menivät kiviholviin, jota miltei saattoi pitää pyhänä sen sisällön kallisarvoisuuden vuoksi, ja Racksole katseli ympärilleen omituisen läpitunkevasti ja uteliaasti. Takaseinässä oli ristikkoikkuna, josta tuli heikko valo.

— Se on vain tuuletusikkuna. Hyvä ilmanvaihto on mitä tärkein,

— Näyttää olevan rikki, vai kuinka? huomautti Racksole ja lisäsi sitten, asettaen yhden sormensa Babylonin olkapäälle: Siellä on joku sisällä kellarissa. Ettekö voi kuulla hengitystä tuolta alhaalta tuon lokeron takaa?

Molemmat miehet seisoivat äänettöminä ja jännittivät kuuloansa hetkisen katossa olevan yksinäisen sähkölampun alla. Toinen puoli kellaria oli pimeässä. Vihdoin meni Racksole päättäväisesti pitkin keskikäytävää lokeroitten välitse ja kääntyi nurkkauksessa oikealle.

— Tule esiin, lurjus! sanoi hän matalalla, melkein ilkeällä äänellä ja veti esille kokoon kyyristyneen olennon.

Hän oli odottanut löytävänsä miehen, mutta oli iskenyt kiinni omaan tyttäreensä, Nella Racksoleen.

XXIII.

LISÄÄ TAPAHTUMIA KELLARISSA.

— Kuule, isä, lausui Nella hämmästyneelle isälleen, sinun pitäisi hankkia varmuus siitä, että olet saanut käsiisi oikean henkilön, ennenkuin panet liikkeelle koko hirvittävän lihasvoimasi. Luulenpa todella, että olet taittanut olkaluuni. Hän hieroi hartioitaan lystikäs tuskan ilme kasvoillaan ja nousi sitten pystyyn molempien miesten edessä. Hänen tummanharmaa hameensa oli rikkirevitty ja tahrainen, ja tuo tavallisesti niin soma Nella näytti siltä, kuin olisi hän kulkenut purjekankaisen hengenpelastuslaitteen läpi. Hän silitteli koneellisesti pukuaan ja järjesti hiukan hiuksiansa.

— Hyvää iltaa, miss Racksole, sanoi Felix Babylon kohteliaasti kumartaen. Tämä oli odottamaton hauskuus. Felixin salonkitavat eivät koskaan pettäneet häntä, oli tilaisuus millainen tahansa.

— Saanko kysyä, mitä sinulla on minun viinikellarissani tekemistä, Nella Racksole, sanoi miljoonamies hiukan jäykästi.

— Sen sanon sinulle, virkkoi Nella. Istuin ja luin myöhään yöhön huoneessani — oli niin helteinen yö. Kuulin parlamenttitalon kellon lyövän puoli yksi. Panin kirjan syrjään ja menin ulos ikkunan ulkopuolella olevalle verannalle hengittämään vähän raitista ilmaa, ennenkuin menisin vuoteeseen. Nojasin hyvin hiljaa verannankaiteen yli — niinkuin muistat, asun nyt kolmannessa kerroksessa — ja katselin alas pieneen syvälle vajonneeseen pihaan, joka erottaa hotellinmuurin Salisbury Lanesta. Hämmästyin aikalailla nähdessäni jonkun olennon hiipivän pihan poikki. Tiesin, ettei hotelliin ollut sisäänkäytävää siltä puolelta, ja sitäpaitsi piha on viisitoista tai kaksikymmentä jalkaa kadun pinnan alapuolella. Pidin siis outoa silmällä. Hän kulki seinän vierustaa ja katosi näkyvistäni. Kurottauduin verannan yli niin pitkälle kuin uskalsin, mutta en voinut nähdä häntä. Voin kuitenkin kuulla hänen liikkeensä.

— Mitä voit kuulla? kysyi Racksole kiivaasti.

— Kuulin kuin sahaamista, sanoi Nella, ja sitä kesti pitkän aikaa — lähes neljännestunnin luullakseni — jonkinlaista raapimista.

— Miksi ihmeessä et tullut ilmoittamaan minulle tai jollekulle muulle hotellissa olevalle asiasta? kysyi Racksole.

— En tuota niin tarkoin tiedä, isäkulta, vastasi Nella rakastettavasti. Asia oli kiinnittänyt mieltäni ja arvelin itse voivani sen selvittää. Niin, kuten sanoin, mr Babylon, jatkoi hän ja kääntyi Felixin puoleen hurmaavasti hymyillen, kesti tuota ääntä aika kauan. Vihdoin se lakkasi ja vieras näyttäytyi taas, tullessaan esiin seinän vierustasta. Hän kulki pihan poikki ja kiipesi tavalla tai toisella muurin yli sekä sitten pisteaidan yli Salisbury Laneen. Tunsin helpotuksen tunteen, sillä tiesin, ettei hän ollut murtautunut sisään hotelliin. Hän kulki hitaasti Salisbury Lanea pitkin. Joku poliisikonstaapeli oli juuri matkalla vastakkaiseen suuntaan. Hyvää iltaa, konstaapeli, kuulin hänen sanovan, ja hän pyysi tältä tulitikkua. Konstaapeli antoi hänelle tulitikun, mies sytytti savukkeen ja jatkoi kulkuaan pitkin kujaa. Jos kääntää kaulan sijoiltaan, mr Babylon, saattaa ikkunastani nähdä vilahduksen rantakatua ja jokea. Näin miehen kulkevan rantakadun poikki ja jokimuurin viereen, jossa hän näytti puhuvan jonkun kanssa. Sitten hän kulki rantakatua pitkin Westminsteriin, enkä sen koommin häntä nähnyt. Odotin minuutin parin hänen palaamistaan, mutta hän ei palannut. Silloin arvelin, että minun oli aika ryhtyä tutkimaan, mitä oli tekeillä. Menin heti portaita alas ja ulos hotellista, aukion halki Salisbury Laneen, ja katsoin alas pisteaidan yli. Toisella puolella oli tikapuut, joita myöten — kun vain ensin oli päässyt pisteaidan yli — oli hyvin helppo laskeutua alas pihalle. Pelkäsin kauheasti, että joku kulkija Salisbury Lanella näkisi minut tarkastamassa pisteaitaa, mutta ketään ei tullut, ja kiipesin sen yli kärsimättä suurempaa vahinkoa, kuin että hameeni repesi. Kuljin pihan poikki varpaillani ja huomasin alhaalla maassa melkein suoraan jalkojeni alla noin jalan levyisen ja puolentoista jalan pituisen rautaristikon. Epäilin, koska mitään muuta rautaesinettä ei ollut läheisyydessä, että tuon salaperäisen vieraan oli täytynyt sahata tätä ristikkoa omista mieskohtaisista syistään. Pudistin sitä lujasti enkä vähääkään hämmästynyt, kun iso kappale siitä irtautui, jääden käteeni ja jättäen aivan riittävän ison aukon ihmisen ryömiä sisälle. Päätin tunkeutua läpi, mutta nyt toivon, etten olisi sitä tehnyt. En tiedä, mr Babylon, oletteko koskaan koettanut ryömiä pienestä aukosta hame päällänne. Oletteko?

— En, minulle ei ole suotu sitä huvia, sanoi pieni Felix, kumarsi uudelleen ja nosti hajamielisesti maasta pullon, joka sattui olemaan hänen lähellään.

— No, se on teidän onnenne, jatkoi Nella kylmästi. Kokonaista kolme minuuttia luulin menehtyväni tähän ristikkoon, isä, hartiat sisäpuolella ja muu osa ruumiista sen ulkopuolella. Mutta lopulta minun onnistui mitä hämmästyttävimmillä ja tuskallisimmilla ponnistuksilla tunkeutua läpi. Näin putosin tähän oivalliseen kellariin, enemmän kuolleena kuin elävänä. Sitten epäröin, mihin minun edelleen olisi ryhdyttävä. Olisiko minun odotettava, kunnes tuo salaperäinen vieras uudelleen saapuisi, ja tapettava hänet taskusaksillani, jos hän yrittäisi tulla sisään, vai olisiko minun hälyytettävä? Ensiksikin asetin rikotun ristikon jälleen paikoilleen; sitten raapaisin tulta ja näin joutuneeni pulloerämaahan. Tulitikku sammui, eikä minulla ollut enää toista. Senvuoksi istuuduin loukkoon miettimään. Olin juuri päättänyt odottaa ja katsoa, palaisiko vieras, kun ensin kuulin askeleita ja sitten ääniä, ja sitten te tulitte sisään. Sanonpa, että jouduin sangen hämilleni, varsinkin kun tunsin mr Babylonin äänen. Minulla ei ollut mitään halua säikäyttää teitä, kuten ymmärrätte. Jos olisin kohottanut pääni pullojen takaa ja sanonut "huul", olisitte te hypähtäneet kauhuissanne. Tahdoin keksiä keinon hyvin varovaisesti ilmaista läsnäoloni. Mutta sinä säästit vaivani, isä. Hengitinkö todella niin ääneen, että sinä voit sen kuulla?

Nuori tyttö oli lopettanut kummallisen kertomuksensa, ja kellarissa vallitsi äänettömyys. Racksole antoi vain päännyökkäyksellä myönteisen vastauksen hänen viimeiseen kysymykseensä.

— Niin, Nella, tyttöseni, sanoi miljoonamies lopuksi, olemme sinulle hyvin kiitollisia voimisteluharjoituksistasi — hyvin kiitollisia. Mutta nyt luulen olevan parasta, että menet nukkumaan. Täällä tulee tapahtumaan joku vakava kohtaus, siitä uskallan panna pantiksi viimeisen dollarini.

— Mutta jos tapahtuu sisäänmurto, haluaisin minä sen nähdä, huomautti Nella. En koskaan ole nähnyt murtovarasta vangittavan itse teossa.

— Ei tässä ole kysymys murtautumisesta, tyttöseni. Epäilen sen olevan paljon pahempaa kuin murtovarkautta.

— Mitä? huudahti hän. Murhako? Murhapolttoko? Dynamiittimurhayrityskö? Niin sanomattoman hauskaa!

— Mr Babylon on sanonut minulle Jules'in olevan Lontoossa, lausui Racksole hiljaa.

— Jules! huudahti hän kuiskaten, ja hänen äänensä muuttui heti äärimmäisen vakavaksi. Sammuta nopeasti valo! sanoi hän, juoksi lampun luo ja sulki sen, niin että kellari tuli pimeäksi.

— Mikä tuolla oli tarkoituksena? kysyi hänen isänsä.

— Jos hän palaa ja näkee valon, pakenee hän säikähdyksestä, sanoi Nella. Se ei ollenkaan ole paikallaan.

— Ei, se ei ollut paikallaan, miss Racksole, sanoi Babylon, ja hänen äänessään ilmeni ihailua nuoren tytön älykkyyttä kohtaan, minkä Racksole kuuli suurella isällisellä ylpeydellä.

— Kuulehan, Nella, sanoi isä, vetäen tyttärensä luokseen kellarin synkässä pimeydessä. Me oletamme Jules'in mahdollisesti yrittävän jotakin kepposta viinipullolla — pullolla, jonka Eugen-herttua mahdollisesti tulee juomaan. Luuletko, että näkemäsi mies olisi voinut olla Jules?

— En ollut ennen ajatellut, että hän saattaisi olla Jules, mutta samassa hetkessä, jolloin mainitsit hänen nimensä, tiesin jollakin tavalla, että hän se oli. Olenpa varma siitä, että se oli Jules.

— No, kuulehan nyt, mitä minulla on sanottavaa. Älkäämme hukatko aikaa. Jos hän yleensä tulee tänne, täytyy hänen olla täällä hyvin pian — ja sinusta saattaa olla hyötyä. Racksole selitti, miten hän oli ajatellut Jules'in menettelevän. Hän ehdotti, että jos mies palaisi, hänelle ei tehtäisi mitään, vaan pidettäisiin häntä silmällä lasioven toiselta puolelta.

— Tahdotte ikäänkuin pyydystää Julesin elävältä? sanoi Babylon, jota tämä uusi rikollisten käsittelemistäpä näytti koko lailla järkyttävän. Varmaan, lisäsi hän, olisi yksinkertaisempaa ja helpompaa ilmoittaa epäluulonne poliisille ja jättää kaikki heidän hoidettavakseen.

— Rakas ystäväni, sanoi Racksole, olemme jo menneet vallan liian pitkälle ilman poliisia, jotta nyt olisi viisasta niitä kutsua, kun juoni jo on näin pitkälle kehittynyt.

— Sitäpaitsi toivon aivan erikoisesti itse saavani roiston kiinni, jos teidän välttämättä on se tiedettävä. Jätän teidät ja Nellan tänne, koska Nella välttämättä tahtoo nähdä kaikki, ja järjestänpä asiat niin, että Jules kerran kellariin päästyään ei pääsekään sieltä ulos — ei ainakaan ristikon läpi. On parasta teidän asettua lasioven toiselle puolelle, isoon kellariin, siellä voitte tehdä havaintoja. Minä luikin heti tieheni. Teidän tulee yksinomaan pitää miehen yrityksiä silmällä. Jos hänellä on joku rikostoveri hotellissa, saamme siten toivottavasti tilaisuuden päästä perille, kuka tämä rikostoveri on.

Sytyttäen tulitikun ja varjostaen sitä kädellään näytti Racksole heille tietä ulos pienestä kellarista.

— Jos nyt lukitsette lasioven tältä ulkopuolelta, ei hän voi tätä tietä päästä pakoon; lasiruudut ovat liian pienet ja puu liian tukevaa. Jos hän siis joutuu loukkuun, saatte molemmat iloksenne nähdä hänet epätoivon tuskassa siellä sisällä, teidän tarvitsematta pelätä mitään mieskohtaista vaaraa, mutta on ehkä parasta, ettette näyttäydy.

Seuraavana hetkenä olivat Felix Babylon ja Nella yksin pimeässä kellarissa, kuunnellen Theodore Racksolen eteneviä askeleita. Mutta hänen askeltensa kaiku ei ollut vielä häipynyt, ennenkuin toinen ääni tunki heidän korviinsa — pieneen kellariin vievää ristikkoikkunaa raastettiin pois.

— Toivottavasti isänne ehtii perille ajoissa, kuiskasi Felix.

— Sh! varotti nuori tyttö ja he kumartuivat alas kylki kyljessä jännitetyssä äänettömyydessä.

Joku mies solautti ruumiinsa varovasti, mutta äärettömän taitavasti ristikkoaukosta alas. Katselijat voivat ainoastaan hyvin epäselvästi nähdä hänen vartalonsa pimeässä. Mutta päästyään kellariin sisään meni hän vähääkään epäilemättä sähkövalon luo ja sytytti sen. Se oli Jules ilmielävänä, ja hän tunsi sangen hyvin kellarin laitteet. Babylon saattoi vain vaivoin pidättää hämmästyksestä aiheutuvaa ruumiinliikettä, nähdessään tämän uhkarohkean ja tunnottoman entisen tarjoilijan liikkuvan sellainen varmuus ja päättäväisyys ilmeissään tuossa kallisarvoisessa kellarissa. Jules meni suoraan pienen lokeron eteen, jossa oli numero 17, ja otti siitä ylimmän pullon.

— Romanée-Conti — Eugen herttuan viiniä! huudahti Babylon kuiskaamalla.

Jules poisti sinetin nopeasti ja näppärästi jollakin, nähtävästi sitä tarkoitusta varten mukaansa ottamallaan aseella. Sitten hän otti taskustaan pienen ohuen rasian, joka näytti sisältävän mustaa salvaa. Ottaen sitä sormellaan hän voiteli salvalla pullonkaulan yläreunan juuri siltä kohdalta missä korkki ja lasi yhtyvät. Seuraavassa hetkessä oli hän taitavasti pannut sinetin takaisin paikoilleen ja asettanut pullon oikealle kohdalleen. Hän sammutti sitten kynttilän ja kiiruhti luukulle. Kun hän oli puoleksi päässyt luukun läpi, huudahti Nella:

— Hän pääsee pakoon yhtäkaikki. Isä ei ole ennättänyt sinne — meidän täytyy pidättää hänet.

Mutta Babylon, tuo ruumiillistunut varovaisuus pidätti väkisin, mutta kuitenkin kohteliaasti tätä yankentyttöä, jota hän piti hätäisenä ja varomattomana, ja ennenkuin hän oli ehtinyt vapautua, oli Julesin notkea vartalo kadonnut.

XXIV.

VIINIPULLO.

Mitä Racksoleen tulee, jonka olisi ollut vangittava mies kellarin ulkopuolella, oli hän niin nopeasti kuin suinkin lähtenyt viinikellarista ensin alempaan pohjakerrokseen, sitten ulos hotellista aukiolle päin ja aukion poikki Salisbury Lanen yläpäähän. Mutta Grand Babylonin laajan alueen vuoksi oli siten kuljettava välimatka tuskin puolta kilometriä lyhempi, ja kun tällä matkalla oli monia portaita, pari tusinaa käänteitä ja eräitä käytäviä, jotka tähän vuorokauden aikaan olivat enemmän tai vähemmän pimeät, ei saattanut odottaa Racksolen kulkevan sitä vähemmässä kuin viidessä minuutissa. Oli todellisuudessa kulunut kuusi minuuttia, ennenkuin hän saavutti Salisbury Lanen yläpään, koska häntä olivat viivyttäneet lähes minuutin erään käytäviin eksyneen, pimeässä hapuilevan ja whiskyä liiaksi nauttineen hotellivieraan kysymykset. Kuten jokainen tietää, on Salisbury Lanen yläpäässä lyhyt mutka. Racksole juoksi sen ympäri hyvää kilpajuoksuvauhtia, mutta kovaksi onneksi hän juoksi suoraan päin sitä poliisikonstaapelia, joka vähän aikaisemmin oli vallan kohteliaasti lainannut Julesille tulitikun. Konstaapeli ei näyttänyt nyt olevan yhtä hyvällä päällä.

— Halloo! sanoi hän. Kun hän näki hännystakkiin puetun herran hatuttomin päin juoksevan täyttä vauhtia kujaa pitkin, vaikutti se epäilemättä hänen luonnostaan epäluuloiseen mieleensä. Mitä tämä on? Mihin sellaista kyytiä? Ja hän pidätteli väkisin Racksolea hetkisen ja tarkasteli hänen kasvojaan.

— Kas niin, konstaapeli, sanoi Racksole tyynesti, olkaa hyvä ja jättäkää pilanne. Minulla ei ole aikaa hukata.

— Anteeksi, hyvä herra, pyysi konstaapeli, vaikka epäröiden ja hieman pahalla tuulella, ja sitten hän salli Racksolen jatkaa matkaansa. Miljoonamiehen aikomuksena oli, saadakseen Julesin vangituksi, tikapuita myöten laskeutua pienelle, matalalle pihalle ja sitten piiloutua jonkun esiinpistävän muurinnurkkauksen taakse, kunnes mr Tom Jackson olisi päässyt kellariin. Hän kiipesi senvuoksi ketterästi pisteaidan — oman hotellinsa pisteaidan — yli ja oli juuri varovaisesti laskeutumassa tikapuita alas, kun karkea käsi tarttui hänen takinkaulukseensa ja vähemmän lempeällä otteella pakotti hänet nousemaan takaisin. Asianlaita oli niin, että Racksole oli laskelmissaan jättänyt poliisikonstaapelin huomioonottamatta. Tämä rauhan vartija oli Racksolen käytöstä epäillen kaikessa hiljaisuudessa seurannut häntä kujaa pitkin. Nähdessään miljoonamiehen kiipeämässä pisteaidan yli oli hän katsonut velvollisuudekseen puuttua asiaan, ja seurauksena oli Racksolen häpeällinen vangitseminen. Turhaan miljoonamies teki huomautuksia, antoi selityksiä, purki sadatellen sisuaan. Vain yksi asia saattoi tyydyttää tyhmää konstaapelia — nimittäin se, että Racksole hänen seurassaan palaisi hotelliin ja siellä todistaisi, kuka hän oli. Jos Racksole silloin osottautuisi Racksoleksi, Grand Babylonin omistajaksi, hyvä — silloin poliisikonstaapeli lupasi pyytää anteeksi. Niin ei siis Racksolella ollut muuta neuvoa kuin suostua ehdotukseen. Henkilöllisyytensä todistaminen vei häneltä luonnollisesti vain muutamia minuutteja, joitten kuluttua Racksole vihoissaan, mutta yhtä kylmäverisenä kuin aina ennenkin, palasi pisteaidalleen, konstaapelin poistuessa johonkin toiseen osaan vartiopaikkaansa, jossa saattoi toivoa tapaavansa jonkun toverin jutellakseen hetkisen hänen kanssaan.

Silläaikaa oli luonnollisesti ystävämme Jules, täysin tietämättömänä ulkopuolella tapahtuvasta ottelusta ja itseään uhkaavasta vaarasta, alhaalla kellarissa, johon oli ennättänyt ennenkuin Racksole ensi kerran joutui pisteaidan luo. Oli todellakin Julesille onnellinen sattuma, että hänen kellarista poistumisensa sattui siihen aikaan, jolloin Racksole oli poissa. Toista kertaa kiiruhtaessaan kujaa pitkin sai Racksole nähdä jonkun kulkevan noin viisikymmentä metriä edellään rantakadulle päin. Hän arvasi silmänräpäyksessä miehen olevan Julesin ja itse päässeensä poliisikonstaapelin kynsistä hiukan liian myöhään. Hän juoksi, ja Jules, joka kuuli takaa-ajon töminän, alkoi myöskin juosta. Entinen hovimestari oli nopea. Hän suuntasi juoksunsa suoraan määrättyä rantamuurin paikkaa kohti ja hyppäsi Racksolen suureksi hämmästykseksi suoraan muurin yli ja, kuten näytti, jokeen. Onko hän niin säikähtynyt, että tekee itsemurhan? huudahti Racksole juostessaan. Mutta sekunttia myöhemmin ilmaisi höyrypurren puhkuminen ja tohina, ettei Jules sentään ollut joutunut juuri itsemurhan epätoivoisiin ajatuksiin. Kulkiessaan ajotien poikki rannalle näki miljoonamies höyrypurren savupiipun loittonevan jokimuurista. Pursi kääntyi joen keskiuomaa kohti ja käänsi kokkansa Lontoonsiltaan päin. Joki peittyi äänettömään sumuun. Racksole oli voimaton…

Vaikka Racksole oli joutunut Grand Babylonin alueella kaksi kertaa tappiolle taistelussa, jossa kysyttiin neuvokkuutta, kerran Roccon ja kerran Julesin kanssa kamppaillessaan, ei hän oikeutta myöten kuitenkaan voinut moittia itseään siitä, että hänen suunnitelmansa tällä kertaa olisi epäonnistunut, sillä se oli johtunut kokonaan sivullisen henkilön sekaantumisesta ja suoranaisesta huonosta onnesta. Hän ei senvuoksi antanut tämän tapahtuman häiritä untaan sinä yönä.

Seuraavana päivänä hän etsi ruhtinas Aribertin, sillä hänen ja ruhtinaan välillä vallitsi nyt todellinen, avomielinen ystävyys, ja ilmoitti ruhtinaalle edellisen yön tapahtumat ja erittäinkin, mitä Romanée-Contipullolle oli tehty.

— Söitte kai eilen päivällistä Eugen-herttuan kanssa?

— Söin kyllä. Ja ihmeellistä kyllä joimme pullollisen Romanée-Contia, ihmeteltävää viiniä, johon Eugen on vallan ihastunut.

— Tuletteko tänään syömään päivällistä hänen kanssaan?

— Hyvin todennäköisesti. Pelkään tämän olevan viimeisen päivän, jonka viivymme täällä. Eugen haluaa palata Poseniin huomenna varhain.

— Onko mieleenne johtunut, ruhtinas, sanoi Racksole, että jos Julesin on onnistunut myrkyttää veljenpoikanne, hänen todennäköisesti myöskin onnistuisi myrkyttää teidät?

— Sitä en ole ajatellut, sanoi Aribert nauraen, mutta siltä näyttää. Tuntuu siltä kuin Jules, jotta hänen vain onnistuisi päästä erikoiseen uhriinsa käsiksi, ei pitäisi lukua siitä, tuhoutuuko mahdollisesti samalla joku muu tai jotakin muuta. Nyt meidän kuitenkaan ei tarvitse pelätä mitään siltä taholta. Te tiedätte pullon ja voitte heti tehdä sen vaarattomaksi.

— Mutta minä en aio tehdä sitä vaarattomaksi, sanoi Racksole tyynesti. Jos Eugen-herttua pyytää tänään päivälliseksi tarjoamaan Romanée-Contia, niinkuin hän arvattavasti tulee tekemään, aion tarjota juuri sen pullon hänelle — ja teille.

— Tahdotteko siis myrkyttää meidät vasten tahtoanne?

— Tuskin vain, sanoi Racksole hymyillen. Haluan vain koettaa saada ilmi Julesin rikostoverin hotellissa. Olen jo tiedustellut viinikirjan pitäjä Hubbardin asioita. Eikö teistä ole merkillistä, että mr Hubbard juuri tänään sairastaa vuoteen omana? Hubbardia vaivaa, niin on minulle kerrottu, jonkunlainen vatsamyrkytys, joka on kohdannut häntä yöllä. Hän ei sano tietävänsä syytä siihen. Hänen paikkaansa viinikellarissa tulee tänään hoitamaan hänen apulaisensa, vain nuori poika, mutta kaikesta päättäen sangen älykäs nuorukainen. Minun tarvinnee tuskin sanoa, että tulemme pitämään häntä silmällä.

— Hetkinen, keskeytti ruhtinas Aribert. En oikein käsitä, kuinka te luulette myrkytyksen toimeenpannun?

— Pulloa tarkastaa paraikaa eräs ammattimies, jonka tehtäväksi on annettu poistaa mahdollisimman vähän sitä sekotusta, jolla Jules oli voidellut pullon suun. Pullo asetetaan kaikessa salaisuudessa takaisin lokeroonsa. Otaksun, että viiniin kaadettaessa sekoittuu joku määrä myrkkyä, jonka luulen olevan hyvin voimakasta.

— Mutta tarjoileva palvelija pyyhkii aivan varmaan pullon kaulan?

— Niin, ehkäpä, mutta hyvin huolimattomasti. Ja sitäpaitsi on varsin vähän todennäköistä, että hän pyyhkii pois kaiken myrkyn; osa siitä on hyvin älykkäästi sivelty reunan sisäpinnalle. Sitäpaitsi, ajatelkaa, jos hän unohtaisi pyyhkiä pulloa?

— Eugen-herttuaa palvelee aina päivällisillä Hans. Sen kunnian tuo uskollinen vanha karhu on pidättänyt itselleen.

— Mutta otaksukaapa, että Hans… Racksole vaikeni.

— Hans rikostoveri! Ei, hyvä Racksole, sellainen otaksuma on aivan mahdoton.

Samana iltana söi ruhtinas Aribert päivällistä ylhäisen veljenpoikansa seurassa loistokerroksen upeassa ruokasalissa. Hans tarjoili vastaanotettuaan ruokalajit ovella muilta palvelijoilta. Aribert huomasi veljenpoikansa välinpitämättömäksi ja vähäpuheiseksi. Edellisenä päivänä, jolloin Eugen-herttua tuloksettomasti keskusteltuaan Sampson Levin kanssa epätoivoissaan oli uhannut tehdä itsemurhan sellaisella tavalla, "joka perästäpäin näyttäisi vain onnettomuudelta", oli ruhtinas Aribert pakottanut hänet antamaan kunniasanansa, ettei tekisi sitä.

— Mitä viiniä teidän kuninkaallinen ylhäisyytenne haluaa? kysyi vanha Hans miellyttävällä äänellään, kun liemi oli tarjoiltu.

— Sherryä, käski Eugen-herttua karskisti.

— Ja Romanée-Contia sitten? sanoi Hans.

Aribert katsahti nopeasti ylös.

— Ei, ei tänä iltana. Tahdon koettaa sherryä tällä kertaa, sanoi Eugen-herttua.

— Luulenpa sittenkin, että tahdon Romanée-Contia, Hans, kun tarkemmin mietin, lisäsi hän jälestäpäin. Se sopii minulle paremmin kuin samppanja.

Tätä kuuluisaa ja mainiota bourgognea tarjottiin paistin ohessa. Vanha Hans kantoi sen hellävaroen esille korikehdossa, väänsi siihen korkkiruuvin matemaattisella tarkkuudella ja veti ulos korkin, jonka antoi herransa tarkastettavaksi. Eugen-herttua nyökkäsi ja käski hänen laskea se pöydälle. Aribert piti häntä silmällä jännitetyllä huomiolla. Hän ei hetkeäkään voinut uskoa, etteikö Hans ollut itse uskollisuus, mutta kuitenkin olivat Racksolen sanat vastoin hänen tahtoaan herättäneet hänessä jonkinlaista levottomuutta. Tänä hetkenä mutisi Eugen-herttua pöydän yli:

— Aribert, minä peruutan lupaukseni. Huomaa, että minä peruutan sen.

Ruhtinas Aribert pudisti voimakkaasti päätään siirtämättä katsettaan Hansista. Valkohapsinen palvelija pyyhki huolimattomasti ruokaliinalla Romanée-Contipullon kaulaa ja kaasi lasiin. Aribert vapisi kiireestä kantapäähän.

Eugen-herttua otti lasin kohottaen sitä päivänvaloa vastaan.

— Älkää juoko sitä, sanoi Aribert hyvin tyynesti. Se on myrkytetty.

— Myrkytettyä! huudahti Eugen-herttua.

— Myrkytettyä, sire! huudahti vanha Hans syvästi hämmästyneen ja murheellisen näköisenä, ja hän tarttui lasiin. Mahdotonta, sire. Itsehän minä avasin pullon. Ei kukaan muu ole siihen koskenut, ja korkki oli eheä.

— Sanon teille, että se on myrkytettyä, toisti Aribert.

— Teidän ylhäisyytenne suonee anteeksi vanhalle miehelle, sanoi Hans, mutta joka sanoo tätä viiniä myrkytetyksi, hän samalla sanoo minua murhaajaksi. Tahdon toistaa teille, että se ei ole myrkytettyä. Minä juon sen. Ja hän kohotti lasin vapiseville huulilleen. Tänä hetkenä sai Aribert nähdä, ettei ainakaan vanha Hans ollut Julesin rikostoveri. Syöksyen ylös paikaltaan iski hän lasin iäkkään palvelijan kädestä, niin että sirpaleet helisten lensivät osaksi pöydälle, osaksi lattialle. Ruhtinas ja palvelija tuijottivat toisiinsa murheellisen ja peloittavan äänettömyyden vallitessa. Kuului heikkoa ryminää, ja Aribert katsahti sivulle. Hän huomasi Eugen-herttuan kumartuneena veltosti eteenpäin tuolin vasemman nojapuun yli. Herttuan käsivarret riippuivat suorina ja elottomina, hänen silmänsä olivat suljetut: hän oli tajutonna.

— Hans! mutisi ruhtinas Aribert. Hans. Mitä tämä tietää?

XXV.

HÖYRYPURSI.

Mr Tom Jacksonin suunnitelma turvata pakonsa hotellista höyrypurrella oli erinomainen, niin pitkälle kuin se ulottui, mutta Racksolen mielestä se ei ulottunut riittävän pitkälle. Racksole oli sitä mieltä, mikä tuotti hänelle aivan erikoista iloa, että hänellä nyt oli kiinteä ja määrätty johtolanka Grand Babylonin entisen hovimestarin pyydystämiseksi. Hän ei tiennyt mitään Lontoon satamasta, mutta hän tunsi sattumalta koko paljon monta vertaa monimutkaisempaa, joskin hiukan pienempää New-Yorkin satamaa, ja hän oli varma siitä, ettei Julesin höyrypurren tavoittaminen tuottaisi mitään voittamattomia vaikeuksia.

Racksolella ei ollut mitään luotettavia tuntomerkkejä sen höyrypurren löytämiseksi, jolla mr Tom Jackson oli paennut. Taivas oli mennyt pilveen kohta keskiyön jälkeen, ja oli niinikään ollut heikko sumu, jonka vuoksi hän oli voinut eroittaa ainoastaan sen, että se oli pitkä vene, noin kuudenkymmenen jalan pituinen ja luultavasti mustaksi maalattu. Hän oli itse koko yön tähystänyt kaikkia jokea ylös kulkevia laivoja, ja aamulla hän oli asettanut sijaansa miehen, jonka oli määrä ilmoittaa hänelle heti, kun joku höyrypursi oli matkalla Westminsteriin Puolenpäivän aikaan, keskusteltuaan ruhtinas Aribertin kanssa, kulki hän jokea alas vuokratulla soutuveneellä aina tullihuoneelle asti ja nuuski vähän kussakin paikassa etsimänsä purren jälkiä. Mutta hän ei löytänyt mitään. Hän oli senvuoksi jotakuinkin varma siitä, että tuo salaperäinen höyrypursi oli jossakin tullihuoneen alapuolella. Tullihuoneen portaitten kohdalla hän astui maihin ja kysyi hyvin korkeassa asemassa olevaa virkamiestä — arvoltaan kenraalitirehtöörin vertaista — jonka kerran oli vastaanottanut vieraakseen New-Yorkissa ja jonka liikeasioissa oli kohdannut Lontoossa Lloydsilla. Tämän suuren miehen tilavassa mutta likaisessa virkahuoneustossa tapahtui pitkä keskustelu — keskustelu, jonka kuluessa Racksolen oli pakko jossain määrin käyttää vakuuttavaa kykyään ja joka vihdoin päättyi siihen, että tuo korkea virkamies soitti kelloa.

— Pyydä mr Hazelia — huone n:o 332 — tulemaan luokseni, sanoi virkamies sille pojalle, joka oli noudattanut kutsua, ja kääntyi senjälkeen Racksolen puoleen lisäten: Minun tarvinnee tuskin toistaa, paras mr Racksole, että tämä tapahtuu kokonaan viran ulkopuolella.

— Sopimuksen mukaan luonnollisesti, sanoi Racksole. Mr Hazell astui sisään. Hän oli nuori, noin kolmenkymmenenvuotias mies, siniseen kesäpukuun puettu, kasvot kalpeat ja tarmokkaat, viikset ruskeat ja ruskea leukaparta sangen kaunis.

— Mr Hazell, sanoi korkea virkamies, saan esittää teidät mr Theodore Racksolelle — tunnette epäilemättä hänen nimensä. Mr Hazell, jatkoi hän, kääntyen Racksolen puoleen, on tarkastusvirkamies. Hän sattuu nyt olemaan yövuorolla. Hänen käytettävänään on jokivene, jonka miehistönä on kaksi miestä ja jolla on oikeus nousta mihin laivaan hyvänsä ja tarkastaa se. Jos on mitään, mikä koskee Thamesia tästä Gravesendiin saakka, jota hr Hazell ja hänen miehistönsä eivät tiedä, on se sellaista, jota ei tarvitsekaan tietää.

— Hauska tutustua teihin, herrani, sanoi Racksole yksinkertaisesti pudistaen nuoren miehen kättä. Racksole huomasi mielikseen, että mr Hazell ei näyttänyt ollenkaan vaivautuneelta.

— Kuulkaa nyt, Hazell, jatkoi ylhäinen virkamies, mr Racksole tahtoo, että te auttaisitte häntä ensi yönä tehtävällä pienellä yksityisellä jokimatkalla. Annan teille yhdeksi yöksi loman. Lähetin noutamaan teitä osaksi senvuoksi, että luulin teidän pitävän tästä seikkailusta, osaksi senvuoksi, että tiedän voivani luottaa siihen, että katsotte tekevänne tämän täysin viran ulkopuolella ja ettette siitä puhu muille. Ymmärrättekö? Uskallan väittää, ettei teille tule olemaan syytä katua, että olette ollut kohtelias mr Racksolelle.

— Luulen käsittäväni, mistä on kysymys, sanoi Hazell vähän hymyillen.

— Ja kuulkaahan, sanoi virkamies, vaikka tehtävä onkin viran ulkopuolella, olisi hyvä, jos olisitte puettu virkatakkiinne. Ymmärrättekö?

— Täydellisesti, sanoi Hazell. Sen olisin joka tapauksessa tehnyt.

— Ja nyt, mr Hazell, sanoi Racksole, tahdotteko suoda minulle sen kunnian, että syötte aamiaista kanssani? Jos suostutte, haluaisin tilata sen siihen paikkaan, missä tavallisesti syötte.

— Ja niin tapahtui, että Theodore Racksole ja George Hazell, tullivirkamies, yhdessä söivät aamiaiseksi lampaankyljyksiä ja joivat kahvia Thomas Chap-Housessa Lontoon Cityssä. Miljoonamies huomasi kohta tavanneensa teräväpäisen ja laajatietoisen henkilön.

— Voitteko lähteä liikkeelle iltapäivällä? kysyi hän.

— Voin kyllä, sanoi Hazell, minäpä annan jonkun tovereistani tehdä merkinnän, ja sitten olen vapaa.

— Katsokaa, sanoi Racksole, tahtoisin mielelläni, että te seuraisitte minua Grand Babyloniin. Silloin voisimme puhua vähän lähemmin pienestä matkastani. Ja voisimmeko mennä teidän alukseenne? Tahtoisin tavata miehistönne.

— Se käy kyllä päinsä, vastasi Hazell. Molemmat mieheni ovat laiskimpia ja sieluttomimpia olentoja, mitä voi tavata. He syövät liikaa ja ovat ylenmäärin olueen meneviä, mutta he tuntevat joen ja ymmärtävät, mitä heidän on tehtävä. He ovat valmiit suorittamaan minkä tehtävän tahansa, kun on puhe rehellisestä pelistä ja he saavat palkkansa eikä heitä vaadita kiirehtimään.

Samana iltana, kohta pimeän tultua, nousi Racksole yhdessä uuden ystävänsä George Hazellin kanssa yhteen mustiksi maalatuista tulliveneistä, jonka miehistönä oli kaksi miestä, jotka olivat vapaamiehiä joella, kunnianosotus, johon sisältyy eräitä oikeuksia, joita maamyyrä ei ymmärrä. Oli sumuinen ja painostava ilta.

Soutajia oli käsketty hiljaa kulkemaan jokea alas The Pooliin, joksi Towerin alapuolella olevaa laajaa jokialuetta nimitetään. Molemmille soutajille ei aikaisemmin ollut ilmoitettu matkan tarkoitusta, mutta nyt, heidän päästyään onnellisesti matkalle, katsoi mr Hazell soveliaaksi antaa heille siitä jonkunlaista vihiä.

— Toivomme keksivämme erään sangen epäiltävän höyrypurren, sanoi hän. Tämä ystävämme tässä haluaa kiihkeästi löytää sen, ja ennenkuin hän on saanut sen näkyviin, ei mihinkään määrättyyn toimenpiteeseen saata ryhtyä.

— Minkä näköinen se on, herra, kysyi peräsoutaja, kasvoiltaan lihavahko mies, joka näytti täysin kykenemättömältä mihinkään vakavaan ponnistukseen.

— En tiedä, vastasi Racksole, mutta mikäli saatoin nähdä, oli se kuudenkymmenen jalan pituinen ja mustaksi maalattu. Luulen kyllä tuntevani sen, jahka saan sen nähdä.

— Eipä siitä ole paljon osviittaa, huudahti toinen mies äreästi. Mutta mitään muuta hän ei sanonut, sillä hän oli, samoinkuin toverinsakin, saanut Racksolelta etukäteen yhden Englannin punnan, ja sellainen raha saa koko joukon aikaan, kun on hillittävä Thamesinsoutajan luontaista taipumusta ivaan ja suulauteen.

— Erääseen toiseenkin seikkaan kiinnitin huomioni, sanoi Racksole yhtäkkiä, mutta unohdin mainita siitä teille. Purren potkuri tuntui työskentelevän ontuen.

Molemmat soutajat purskahtivat nauruun.

— Vai niin, sanoi lihava soutaja, silloin tiedän, minkä purren herra haluaa tavottaa. — Se on Jack Everettin vene, jota tavallisesti nimitetään ankeriaaksi. Siinä on nelisiipinen potkuri, ja yksi siipi on mennyt poikki.

— Niin, se se varmasti on, sanoi keulasoutaja edelliseen yhtyen. Jos te sen tahdotte käsiinne, niin oli se tänä aamuna Cherry Gardenin rannassa.

— Mennään sitten niin nopeasti kuin suinkin Cherry Gardenin rantaan, sanoi Racksole, ja vene kääntyi joen yli alkaen hitaasti solua virran mukana oikeaa rantaa, liukuen muutamien telakkain ohi, joista monessa vielä tänä myöhäisenä hetkenä oli käynnissä nostolaitteet, jotka tyhjinä laskettiin laivojen tavarasäiliöihin ja nousivat niistä täysinä. Molempien soutajien ohjatessa veneen liikkeitä laskuvedessä, selitti Hazell miljoonamiehelle, että "Ankerias" oli joen huomatuimpia pursia. Everettin alus näytti aina olevan saatavissa soveliasta rahallista korvausta vastaan, jos vain jollakulla oli joku häpeällinen ja salakavala juoni tekeillä ja sen toteuttamiseksi tarvitsi joen myötävaikutusta. "Ankerias" oli ollut pahemmassa kuin pulassa tuhansia kertoja, mutta aina onnellisesti, joskaan ei juuri kunniakkaasti, päässyt pälkähästä. Jokipoliisi piti sitä valppaasti silmällä, ja kaikkein merkillisintä oli, ettei sen omistaja, vanha Everett, vielä koskaan ollut vakavasti joutunut huonoon valoon mistään laittomasta teosta. Kertaakaan ei oikeuden asiamies ollut saanut todistetuksi mitään varmaa "Ankeriaan" omistajasta, vaikka monet sen entisistä vuokraajista tällä hetkellä olivat vangittuina pitkin maata. Viime aikoina oli alus kuitenkin vioittuneen potkurinsa vuoksi joutunut huonoon maineeseen pahantekijäinkin keskuudessa, ja tämä veljeskunta oli vähitellen hyljännyt sen, turvautuen toiseen vähemmän helposti tunnettavaan.

— Ystävämme, mr Tom Jackson, sanoi Hazell Racksolelle, oli varomaton vuokratessaan "Ankeriaan". Hänen laatuisensa kokeneen roiston olisi toki pitänyt paremmin ymmärtää asiansa. Ette nyt voi olla pääsemättä juonen perille.

Tällöin vene lähestyi Cherry Gardenin rantaa, mutta pahaksi onneksi oli ohut öinen sumu verhonnut joen, niin ettei esineitä saattanut selvästi erottaa niiden ollessa enemmän kuin kolmenkymmenen metrin päässä. Tulliveneen liukuessa rannan ohi jännittivät kaikki siinä olevat miehet katseensa nähdäkseen tuon salaperäisen purren, mutta siitä ei voinut havaita vilahdustakaan. Vene liukui virran mukana, soutajien lepuuttaessa airoja. Sitten he töintuskin välttivät yhteentörmäyksen ison norjalaisen purjelaivan kanssa, joka oli ankkuroituna kokka virran suuntaan päin. Tämän laivan ohi he kulkivat alihangan puolelta. Juuri kun he olivat päässeet sen keulankärjen ohi, huudahti lihava soutaja innostuneena:

— Tuossa sen keula on! Ja hän käänsi veneen alkaen soutaa ylöspäin vasten virtaa. Ja aivan oikein nähtiin kadonnut "Ankerias" mukavasti ankkuroituna norjalaisen laivan ylähangan puolella, somasti kätkettynä sen ja rannan väliin. Miehet soutivat veneen hyvin hiljaa aluksen sivulle.

XXVI.

ÖINEN TAKAA-AJO JA KATUPOIKA.

— Minäpä nousen aluksi laivaan, sanoi Hazell kuiskaten Racksolelle. Annan heidän ymmärtää epäileväni, että aluksessa on tullissa käsiteltävää tavaraa, ja tällöin saan tilaisuuden tarkastaa sen perinpohjin.

Virkatakkiinsa ja -lakkiinsa puettuna nousi hän, Racksolen mielestä jotakuinkin häikäilemättä, aluksen jokseenkin matalalle kannelle. "Ketä on laivassa?" kuuli Racksole hänen huutavan, ja naisen ääni vastasi. Hazell huusi silloin: "Minä olen tullivirkamies ja tahdon tutkia aluksen", jonka jälkeen hän katosi pieneen keskellä laivaa olevaan salonkiin. Sitten ei Racksole enää kuullut mitään. Miljoonamiehestä tuntui kuin Hazell olisi ollut poissa tuntikausia, mutta vihdoin hän palasi.

— En voinut löytää mitään, sanoi hän hypätessään alas soutuveneeseen, ja sitten lisäsi hän hiljaisella äänellä Racksolelle:

— Siellä on eräs nainen laivassa. Häneen näyttää sopivan kuvauksenne miss Spenceristä. Pannussa on täysi höyry, mutta koneenkäyttäjää ei siellä ollut. Kysyin, missä koneenkäyttäjä oli, jonka jälkeen hän tahtoi tietää, mitä se asia minua liikutti, ja käski minun tehdä tehtäväni ja sitten lähteä. Näkyy olevan ovela nainen. Pistin nenäni joka paikkaan, näkemättä kuitenkaan jälkeäkään kenestäkään muusta. Ehkä on parasta, että soudamme tiehemme ja asetumme läheisyyteen hetkiseksi vain nähdäksemme, tapahtuuko mitään merkillistä.

— Oletteko ihan varma, ettei hän ole laivassa? kysyi Racksole.

— Ihan varma, sanoi Hazell jyrkästi. Tiedän, miten menettelen laivaa tutkiessani. Katsokaa tätä. Ja hän ojensi Racksolelle noin kahden jalan pituisen ja puisella päällä varustetun teräsneulan.

— Se on tullin apuneuvoja laivoja tarkastettaessa, sanoi hän.

— Ei kai käy päinsä nousta laivaan ja viedä nainen pois? lausui Racksole epäröiden.

— Oo, alkoi Hazell samaten epäröiden, mitä siihen…

— Mihinkä tuo on matkalla? keskeytti Hazellin kokkasoutaja. Katsoen miehen sormen osoittamaan suuntaan huomasi sekä Hazell että Racksole enemmän tai vähemmän seivästi, kuinka joku vene kiiti norjalaisen laivan kokan alitse joen laskusuuntaan, kadoten sumuun.

— Se on Jules, sen uskallan vannoa, huusi Racksole. Perästä, miehet. Kymmenen puntaa mieheen, jos tavotamme hänet!

— Airot veteen nyt, pojat! sanoi Hazell, ja raskas tullivene läksi ajamaan takaa.

— Tästä näkyy kehittyvän kaunis pilajuttu, huomautti Racksole.

— Se riippuu siitä, mitä pilajutulla tarkoitatte, sanoi Hazell. Ei ole juuri pilaa kiitää jokea alas sen keskiuomassa näin sumussa. Ei koskaan tiedä, milloin joutuu toiseen maailmaan, kun kaikki nämä proomut molskivat ympärillä. Luulen miehen kätkeytyneen veneeseen nähtyään meidät ja sitten minun lähdettyäni päästäneen kokkanuoran irti.

Vene lipui nopeasti eteenpäin laskuvedessä. Ohjaus riippui sattumasta ja vaistosta enemmän kuin mistään muusta. Vähän väliä täytyi peräsimen nuoria hoitelevan Hazellin kääntää vene äkisti syrjään välttääkseen törmäämästä proomuun tai ankkuroituun laivaan. Racksolesta näytti laivoja olevan ankkurissa yltympäri joella. Hän tähysteli vilkkaasti ympärilleen, mutta pitkään aikaan hän ei voinut nähdä muuta kuin sumua ja epämääräisiä laivojen ääriviivoja. Sitten hän äkkiä sanoi jokseenkin tyynesti:

— Olemme oikealla tolalla. Voin nähdä hänet edessämme. Me tavoitamme hänet. Seuraavassa minuutissa näkyi vene selvästi vähemmän kuin kahdenkymmenen metrin päässä, ja meloja — joka nyt meloi rajusti — oli selvästi Jules — Jules puettuna kepeään tweedpukuun ja huopahattuun.

— Olitte oikeassa, sanoi Hazell. Tämä on pilajuttu. Tunnen ihan innostuvani. Se on virkistävämpää kuin vetopasuunan puhaltaminen orkesterissa. Ohjaanko hänen päälleen, mitä? Voimmehan sitten onkia pojan vedestä.

— Ylähangan puolelta, komensi Racksole.

— Eihän, ukko kulta! vastasi Hazell, sieltä ei pääse. Hänen on pakko tulla takaisin alempana. Se on vain juoni. Lasken suoraan eteenpäin.

Ja he kulkivat edelleen, lihavan soutajan ponnistellessa, niin että hänen kasvonsa loistivat pilkkopimeässäkin. Mutta kahden proomun välitse tuli tyhjä vene, joka kääntyi virran mukana Greenwichiin päin.

Lihava mies sanoi läähättäen sanan toverilleen, ja tullivene pysähtyi samassa.

— Hän on hyvässä turvassa, sanoi kokkasoutaja. Jos kiinniotettava on hän, niin on hän jommassakummassa proomussa, ja teidän on vain noustava sinne ja otettava hänet sieltä.

— Niin, siinä koko juttu, sanoi ääni lähimmän proomun pohjasta, ja ääni oli Julesin, jonka nimi muutoin oli Tom Jackson.

— Kuulkaas veitikkaa, sanoi lihava soutaja nauraen. Se on totta totisesti varma mies. Mutta jos minä olisin teidän sijassanne, mr Hazell, tai tämän herran sijassa, niin en kiipeisi tuohon proomuun ensi hädässä.

He peräyttivät veneen lähimmän proomun perän alle ja tähystivät ylös.

— Hyvä on, sanoi Racksole Hazellille. Minulla on revolveri. Kuinkahan pääsen tuonne ylös?

— Niin, uskon kyllä, että teillä on revolveri, mutta sitä ette saa käyttää, sanoi Hazell kiivaasti. Ei saa syntyä mitään melua. Saisimme jokipoliisin heti niskaamme, jos revolverinlaukaus kuuluisi, ja se olisi minun tuhoni. Jos tulisi kuulustelu, ei tullihallitus kiinnittäisi mitään huomiota siihen seikkaan, että esimieheni on määrännyt minut suorittamaan tämän työn, ja minua kehoitettaisiin eroamaan virastani.

— Siinä suhteessa ei teidän tarvitse pelätä, minä tietysti vastaan kaikesta.

— Siitä ei olisi apua, vaikka ottaisitte kantaaksenne kuinka suuren osan edesvastuusta, huomautti Hazell, te ette voisi asettaa minua takaisin virkaani, ja urani olisi katkaistu.

— Mutta onhan muita uria, sanoi Racksole, joka todella kiihkeästi halusi teloittaa entisen tarjoilijansa hyvin tähdätyllä luodilla. Onhan muita uria.

— Tulli on minun urani, sanoi Hazell, välttäkäämme siis ampumista. Voimmehan odottaa hetkisen läheisyydessä; ei hän missään tapauksessa pakenemaan pääse. Voitte saada minun pistimeni, jos tahdotte — ja hän luovutti Racksolelle tutkimisaseensa. Voitte tehdä, mitä haluatte, kunhan teette sen sievästi melua herättämättä.

Muutamia minuutteja istuivat nuo neljä miestä toimettomina veneessä liikehtivän sumun ympäröiminä, allaan musta vesi ja yläpuolellaan puoleksi lastattu proomu, jossa oli päättäväinen ja kekseliäs mies. Äkkiä sumu hälveni kutistuen kuin täpläksi, ikäänkuin joku peto olisi sen pois puhaltanut. Taivas tuli näkyviin, ja se oli kirkas ja kuu paistoi. Muutos oli juuri sellainen ihanteellinen vaihdos, joka niin usein tapahtuu suurilla joilla.

— Nyt on huomattavasti parempi, sanoi lihava soutaja. Samassa hetkessä näkyi pää proomunlaidan yli. Se oli Julesin naama — tumma, synkkä ja ivallisessa hymyssä.

— Onko mr Racksole venheessä? kysyi hän tyynesti. Jos niin on, niin tulkoon mr Racksole tänne. Mr Racksole on tavoittanut minut ja saa minut ilmaiseksi. Tässä minä olen. Hän nousi seisomaan koko pituudelleen proomun kannelle ja näytti isolta yöllistä taivasta vastaan. Kaikki tulliveneessä olijat saattoivat nähdä, että hän oikeassa kädessään piti lyhyttä tikaria. — Kas niin, mr Racksole, olette kauan ajanut minua takaa, jatkoi hän, nyt olen tässä. Miksette tule tänne ylös? Jollei teillä itsellänne ole rohkeutta tulla, niin kehoittakaa jotakuta toista astumaan tänne teidän asemastanne. Sama rehellinen kohtelu on tuleva kaikkien osaksi… Ja Jules naurahti lyhyesti ja läpitunkevasta.

Sitä nauruaan hän juuri nauroi, kun hän yhtäkkiä syöksähti eteenpäin.

— Mitä teillä on minun proomussani tekemistä? Alas täältä! Poikasen hento kimakka ääni kuului pimeästä. Pieni rääsyinen poika oli kaikessa hiljaisuudessa ilmestynyt Julesin taakse, ja kaksi pientä käsivartta oli sysännyt hänet veteen. Hän putosi kauniisti loiskahtaen. Huomasi heti, ettei uimataito kuulunut Julesin taitolahjoihin. Hän potki hurjasti ja upposi. Kun hän uudelleen näyttäytyi, vedettiin hänet ylös tulliveneeseen. Köysi otettiin esille, ja minuutin parin päästä oli mies häpeällisesti sidottuna veneen pohjalla. Katupojan avulla — proomussa, joka ehkä ei ollut hänen olinpaikkansa enemmän kuin Julesinkaan — oli Racksole voittanut pelin. Ensi kertaa moneen viikkoon tunsi miljoonamies rauhan ja tyydytyksen tunteen. Hän kumartui Julesin ojennetun ruumiin yli Hazellin tutkimusase kädessään.

— Mitä aioitte nyt tehdä hänelle? kysyi Hazell.

— Soudetaan Grand Babylonin edessä olevan rantalaiturin portaille. Hän on saava hyvän asunnon hotellissani, sen lupaan hänelle.

Jules ei virkkanut sanaakaan.

Ennenkuin Racksole sinä yönä erosi tullivirkamiehestä, oli Jules onnellisesti kuljetettu Grand Hotel Babyloniin, ja molemmat soutajat olivat saaneet kumpikin kymmenen puntaansa.

— Jäätte kai tänne yöksi, sanoi miljoonamies. On myöhä.

— Mielelläni, sanoi Hazell. Seuraavana aamuna näki hän ylenmäärin herkullisen aamiaisen odottavan itseään, ja ruokaliinassa oli sadan punnan seteli. Mutta vaikka Hazell vasta paljon myöhemmin sai sen tietää, oli tapahtunut yhtä ja toista, ennenkuin hän nautti tämän oivallisen aamiaisensa.

XXVII.

TOM JACKSONIN TUNNUSTUS.

Kävi ilmi, että pieni huone, jossa Jules oli asunut niinä vuosina, jotka hän oli ollut hovimestarina Grand Babylonissa, oli jäänyt tyhjäksi siitä asti, jolloin Racksole niin äkkiä oli hänet erottanut. Mitään muuta hovimestaria ei ollut hänen tilalleen nimitetty, ja yhden ihmisen poissaoloa tuskin saattoi huomata tuossa valtavassa palvelijajoukossa Grand Babylonin kaltaisessa laitoksessa — vaikkapa tuo yksi olisi ollut ainoalaatuinen Jules. Hovimestarin toimi on tavallisesti olemassa enemmän komeuden ja näön vuoksi ja enemmän moraalista kunnioitusta herättämässä kuin hyödyn takia. Ja niin oli asian laita tuossa isossa rantakadun varrella sijaitsevassa hotellissakin. Racksolessa heräsi siis tuuma niin huomaamattomasti kuin mahdollista kannattaa vankinsa tähän tyhjään huoneeseen. Tämän tehtävän suorittaminen ei näyttänyt tuottavan mitään vaikeuksia. Jules havaittiin täysin alistuvaiseksi ylivallan edessä. Racksole otti seurakseen vanhan kaupunginlähetin, joka monta vuotta oli kuulunut hotellin palvelijoihin ulkoisia tehtäviä varten — harmaahapsisen miehen, joka oli jäntevä kuin mäyräkoira ja väkevä kuin talonkoira. Mennessään sisään huoneeseen Julesin kanssa, jonka kädet olivat sidotut, käski hän kaupunginlähetin jäädä oven ulkopuolelle.

Sitten hän huusi kaupunginlähettiä, ja molemmat sitoivat Julesin lujasti sänkyyn, niin että hän tuli makaavaan asentoon. Koko sinä aikana ei vanki avannut suutaan — hän vain hymyili halveksivasti. Vihdoin Racksole otti pois koristusesineet, maton, tuolit ja koukut ja riuhtoi irti sähkölampun varren. Sitten hän ja kaupunginlähetti läksivät huoneesta, ja Racksole lukitsi oven ulkoa pistäen avaimen taskuunsa.

— Sinun on vartioitava tässä koko yö, sanoi hän kaupunginlähetille Saat istua tuolilla, mutta älä vain nukahda. Jos kuulet huoneesta pienintäkään melua, niin puhalla vihellyspilliisi; minä järjestän niin, että voin vastata merkkiin. Jollei melua kuulu, älä tee yhtään mitään. En tahdo, että tästä syntyy juttuja, ymmärrätkö. Minä luotan sinuun ja sinä voit luottaa minuun.

Kello oli silloin yksi yöllä. Miljoonamies läksi nukkumaan — ei omaan sänkyynsä, vaan erääseen seitsemännessä kerroksessa olevaan. Hän ei kuitenkaan nukkunut kovin kauan. Kohta päivän valjettua hän oli aivan hereillä ja ajatteli kiihkeästi Julesia. Hän oli todella hyvin utelias saamaan tietää Julesin historian ja hän päätti, jos se vain kävisi päinsä, houkuttelemalla tai muulla tavalla saada hänet kertomaan sen. Racksolen luonteiselle miehelle ei mikään aika ole verrattavissa nykyiseen, ja kello kuusi, kun kirkas aamuaurinko iloisesti paistoi ikkunaan, pukeutui hän ja meni portaita ylös jälleen kahdeksanteen kerrokseen. Kaupunginlähetti istui uneliaana, mutta varuillaan tuolilla ja nousi isäntänsä nähdessään seisoalleen ja tervehti.

— Onko mitään tapahtunut? kysyi Racksole.

— Ei mitään, herra.

— Hyvä on, sanoi Racksole, avaten oven ja astuen huoneeseen. Kaikki oli täysin ennallaan, paitsi että Julesin, joka aluksi oli ollut selällään, jollain tavalla oli onnistunut kääntyä, ja oli hän nyt etukumarassa. Hän katsahti äänettömästi ja ivallisesti miljoonamieheen. Racksole tervehti häntä ja veti vartavasten housuntaskustaan revolverin, jonka asetti pöydälle. Sitten hän istuutui pöydälle revolverin viereen antaen jalkojensa roikkua tuuman tai parin verran irti lattiasta.

— Tahdon keskustella kanssanne, Jackson, alkoi hän.

— Voitte puhua minulle niin hyvin kuin taidatte, sanoi Jules. Minä en estä teitä, siihen voitte luottaa.

— Tahtoisin mielelläni teiltä vastauksia muutamiin kysymyksiin.

— Se on eri asia, sanoi Jules. En aio vastata mihinkään kysymyksiin niin kauan kuin olen tällä tavalla sidottuna. Voitte luottaa siihenkin.

— Teidän kannattaa olla mukautuvainen, sanoi Racksole.

— En aio vastata mihinkään kysymyksiin niin kauan kuin olen sidottuna.

— Minä päästän jalkanne irti, jos tahdotte, ehdotti Racksole kohteliaasti, niin voitte istua. Teidän ei ollenkaan kannata teeskennellä, että teillä on ollut epämukavaa, sillä tiedän, ettei niin ole laita. Mielestäni teitä on kohdeltu hyvin kauniisti, poikani. Kas noin, hän lisäsi, päästäen vangin alaraajat kahleista. Toistan nyt, että voitte olla mukautuvainen. Voittehan mielellänne myöntää joutuneenne seikkailussa alakynteen ja toimia sen mukaan. Olin päättänyt voittaa teidät omin päin ilman poliisia, ja sen olen tehnyt.

— Olette toiminut itse, vastasi Jules. Olette toiminut vastoin lakia. Jos teillä olisi ollut vähän ymmärrystä, ette olisi puuttunut asiaan: olisitte jättänyt kaikki poliisin huostaan. Se olisi pöyhinyt asiaa vuoden tai pari ja sitten jättänyt sen sikseen. Kuka nyt tekee ilmoituksen poliisille? Tekö kenties? Aiotteko luovuttaa minut sille ja sanoa: kas tässä, olen pyydystänyt hänet teille. Jos sen teette, pyydetään teitä selittämään erinäisiä asioita, ja silloin tulee naamanne venymään pitkäksi. Toinen rikos ei puolusta toista, ja sen te opitte tietämään.

Koskaan pettämättömällä älyllä oli Jules keksinyt juuri arimman kohdan Racksolen asemassa, ja sen vaikeuden merkitystä Racksole tosiaan ei ollut koettanut vähäksyä. Hän tiesi vallan hyvin, että se oli voitettava. Kuitenkaan hän ei tahtonut antaa Julesin aavistaa ajatuksiaan.

— Yhtäkaikki olette täällä ja minun vankinani, sanoi hän tyynesti. Olette tehnyt kirjavan joukon rikoksia ja niitten joukossa murhia. Te olette kypsä hirsipuuhun. Sen te tiedätte. Minulla ei ole mitään syytä kutsua poliisia. Minulle olisi vallan helppoa itse teloittaa teidät, niinkuin olette ansainneet. Jaan siinä tapauksessa vain oikeutta ja riistän pyöveliltä hänen palkkionsa. Samalla tapaa kuin toin teidät sisään tähän hotelliin, voin viedä teidät jälleen ulos. Muutama päivä sitten lainasitte tai varastitte höyrypurren Ostendessa. Mitä sillä olette tehnyt, sitä en tiedä, enkä siitä välitä, mutta epäilen vakavasti, että tyttäreni töin tuskin pelastui murhaajien käsistä teidän purressanne. Minulla on oma huvipursi. Olettakaamme, että käytän sitä hyväkseni samalla tapaa kuin te omaanne! Otaksukaamme, että minä varkain vien teidät siihen ja ohjaan purren meren selälle ja sitten yöllä pyydän teitä laskeutumaan valtamereen. Sellaista on tehty. Sellaista voidaan tehdä uudelleen. Jos niin menettelisin, olisi minulla ainakin se tyydytys, että tietäisin vapauttaneeni yhteiskunnan yhden roiston tuottamasta kiusasta.

— Mutta sitä te ette tee, mutisi Jules.

— En, sanoi Racksole, sitä en tee — jos nyt käyttäydytte siivosti. Mutta sen vannon, että, ellette niin ole, en suo itselleni mitään lepoa, ennenkuin olette hengiltä joko poliisin avulla tai ilman sitä. Ette tunne Theodore Racksolea.

— Luulen teidän tarkoittaneen, mitä sanotte, huudahti Jules kasvoillaan ällistyneen mielenkiinnon ilme, ikäänkuin hän olisi tehnyt tärkeän havainnon.

— Luulen, että sen teen, sanoi Racksole. Kuunnelkaa nyt. Parhaassa tapauksessa luovutan teidät poliisille. Pahimmassa tapauksessa otan teidät itse käsiteltäväkseni. Poliisin suhteen teillä on jonkinlaisia toiveita — voitte päästä kahdenkymmenen vuoden pakkotyöllä; sillä vaikka te aivan varmaan olette murhannut Reginald Dimmockin, kävisi sitä hieman vaikeaksi todistaa. Mutta minuun nähden teillä ei olisi pienintäkään toivoa. Minulla on muutamia kysymyksiä teille tehtävänä, ja siitä, miten niihin vastaatte, riippuu, luovutanko teidät poliisille vai otanko oikeudenkäytön omiin käsiini. Ja voin sen mielelläni teille sanoa, että jälkimäinen vaihtoehto on yksinkertaisin. Käyttäisinkin sitä, ellette mielestäni olisi sangen älykäs ja erikoisenlaatuinen mies ja ellen ikäänkuin salaa ihailisi kammottavaa taitavuuttanne ja kekseliäisyyttänne.

— Olen siis teidän mielestänne älykäs? sanoi Jules. Olette oikeassa, niin olenkin. Olisin ollut teitä kohtaan liian ovela, ellei minulla olisi ollut huono onni. Teidän ei ole voitostanne kiittäminen taitavuuttanne vaan onneanne.

— Niin voitetut aina sanovat. Waterloo oli englantilaisille epäilemättä onnenpotkaus, mutta se oli yhtäkaikki Waterloo.

Jules haukotteli.

— Mitä te haluatte tietää, kysyi hän kohteliaasti.

— Ensiksikin haluaisin tietää täällä hotellissa olevien rikostoverienne nimet.

— Nyttemmin minulla ei ole ketään. Rocco oli viimeinen.

— Älkää nyt alkako valehtelemalla, Jollei teillä ole ketään rikostoveria, kuinka silloin voitte niin järjestää, että eräs määrätty pullo Romanée-Contia oli tarjottava hänen ylhäisyydelleen Eugen-herttualle. — Vai niin, te keksitte siis sen asian ajoissa? sanoi Jules. Sitä pelkäsinkin. Sallikaa minun siis selittää, että siihen ei tarvittu mitään rikostoveria. Pullo oli ylinnä lokerossa ja olisi aivan luonnollisesti joutunut ensinnä otettavaksi. Sitäpaitsi asetin sen niin, että se pisti hiukan esiin muista.

— Te ette siis järjestänyt niin, että Hubbard sairastui kysymyksessäolevana yönä?

— Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, ettei tuolia oivallisella Hubbardilla ollut tavallista hyvää terveyttään, sanoi Jules.

— Sanokaa minulle, sanoi Racksole, mistä tai kenestä johtuvat salajuonenne Eugen-herttuan henkeä vastaan?

— Minulla ei ollut mitään salajuonia Eugen-herttuan henkeä vastaan, ainakaan aluksi. Otin vain korvausta vastaan huolehtiakseni siitä, ettei Eugen-herttua saisi kohdata erästä mr Sampson Leviä Lontoosta ennen määräpäivää, siinä kaikki. Tämähän näytti kylläkin yksinkertaiselta. Olen ollut sotkeutuneena paljon mutkikkaampiin juoniin aikaisemmin. Olin vakuutettu siitä, että pystyisin toimittamaan asian Roccon ja Em — ja miss Spencerin avulla.

— Onko tuo nainen teidän vaimonne?

— Hän pyrkii siksi, sanoi hän ivallisesti. Pyydän, ettette keskeytä minua. Olin lopettanut kaikki valmistukset, kun te häikäilemättä ostitte hotellin. Ei haittaa, vaikka nyt myönnän siitä hetkestä, jolloin tulitte tielleni tuona yönä käytävässä, pelänneeni teitä, vaikka tuskin myönsin sitä itsellenikään silloin. Katsoin turvallisemmaksi siirtää toiminta-alueemme Ostendeen. Olin aikonut ottaa Eugen-herttuan huostaani täällä hotellissa, mutta silloin päätin siirtää hänet mantereelle ja lähetin miss Spencerin matkaan erinäisin ohjein. Huolet tulevat harvoin yksitellen, ja sattui, että juuri silloin tuo idiootti Dimmock, joka oli ollut kanssamme liitossa, suvaitsi osoittautua luopioksi. Pieninkin hykkyrä olisi vienyt kaikki nurinniskoin, ja siten oli minun pakko — poistaa hänet näyttämöltä. Hän halusi vetäytyä syrjään — hän sai vaikean omantunnonherkkyyden kohtauksen, ja tarvittiin voimakkaita toimenpiteitä. Valitan hänen ennenaikaista kuolemaansa, mutta hän aiheutti sen itse. No, kaikki kävi rauhallisesti, kunnes te ja kukoistava tyttärenne, ilmeisesti aikoen sekaantua meidän asioihimme, jälleen ilmestyitte joukkoomme Ostendeen. Mutta silloin oli vain kaksikymmentäneljä tuntia jäljellä siitä ajasta, jonka suojattini olivat määränneet. Pidätin pikku Eugen-parkaa määräajan, ja sitten teidän onnistui saada hänet käsiinne. En voi kieltää, että te silloin pääsitte juonen jäljille, vaikka minun alkuperäisten ohjeitteni mukaan liian myöhään. Aika oli loppuun kulunut ja mikäli tiesin, oli aivan yhdentekevää, tapasiko Eugen-herttua mr Sampson Levin vai ei. Mutta minun suojattini olivat yhä levottomia. He olivat levottomia sittenkin, kun pikku Eugen oli monta viikkoa sairastanut Ostendessa. He näyttivät pelänneen, että vielä silloinkin Eugen-herttuan ja mr Sampson Levin kohtaus olisi voinut heitä vahingoittaa. Siksipä he taas kääntyivät minun puoleeni. Tällä kertaa he toivoivat, että Eugen-herttua — poistuisi iäksi. He tarjosivat hyvät ehdot.

— Mitkä ehdot?

— Minulle tarjottiin satatuhatta puntaa, jos Eugen-herttua olisi kuollut säädetyn ajan kuluessa.

— Ja kutka olivat rangaistavat suojattinne?

— Sitä, totta puhuen, en tiedä.

— Luullakseni tiedätte, kuka teille maksoi ne ensimmäiset viisikymmentä tuhatta puntaa, ja kuka teille lupasi ne satatuhatta.

— Niin, sanoi Jules, sen tiedän jotakuinkin. Tiedän hänen tulleen Wienin kautta — Bosniasta. Sain sen käsityksen, että asia olisi jollakin tavalla yhteydessä Bosnian kuninkaan aiotun avioliiton kanssa. Hän on nuori ruhtinas ja tuskin vielä vapautunut valtiollisesta holhouksenalaisuudesta; senvuoksi ovat hänen ministerinsä epäilemättä katsoneet parhaaksi järjestää hänen naima-asiansa. He koettivat toissa vuonna, mutta epäonnistuivat, koska prinsessa, jonka he olivat valinneet, oli luonut säteilevät katseensa toiseen ruhtinaaseen. Tämä ruhtinas sattui juuri olemaan Posenin herttua Eugen. Bosnian kuninkaan ministerit tunsivat täydellisesti Eugen-herttuan aseman. He tiesivät, ettei hän voinut mennä naimisiin maksamatta velkojaan, ja he tiesivät hänen voivan tehdä sen ainoastaan tuon juutalaisen Sampson Levin avulla. Minun onnettomuudekseni tahtoivat he viime aikoina päästä liian suureen varmuuteen Eugen-herttuan suhteen. He pelkäsivät hänen kuitenkin kaikitenkin voivan toteuttaa avioliittonsa ilman mr Sampson Levin apua, ja silloin — niin, loput te tiedätte… Onhan vahinko, ettei pieni, viaton Bosnian kuningasparka voi saada hänen ministeriensä valitsemaa prinsessaa.

— Uskotte siis, ettei kuninkaalla itsellään ole ollut mitään osaa tässä inhoittavassa rikoksessa?

— Sen uskon ihan varmaan.

— Olen iloinen siitä, sanoi Racksole yksinkertaisesti. Eugen-herttua elää kaikista juonista huolimatta. Oikeus näkyy tapahtuneen yhtäkaikki. — — —

— Mr Racksole on täällä sisällä mutta hän ei voi ottaa vastaan ketään, miss. Nämä sanat lausui kaupunginlähetti oven ulkopuolella. Racksole nousi nopeasti ja meni ovelle.

— Loruja, oli lyhyt vastaus. Väistykää heti tieltä! Ovi avautui ja Nella astui sisään. Hänellä oli kyyneleet silmissä.

— Oi, isä, huudahti hän. Sain juuri kuulla sinun olevan hotellissa. Olemme etsineet sinua kaikkialta. Tule heti, Eugen-herttua on kuolemaisillaan… Sitten näki hän vuoteessa istuvan miehen ja hillitsi itsensä.

Myöhemmin, jäätyään taas yksin, sanoi Jules itsekseen: Vielä voin mahdollisesti saada nuo satatuhatta.

XXVIII.

VIELÄ KERRAN LOISTOKERROKSEN MAKUUKAMMIO.

Kun ruhtinas Aribert ja vanha Hans välittömästi herttuan ruokasalissa tapahtuneen Romanée-ContipulIo-tapahtuman jälkeen huomasivat Eugen-herttuan lyyhistyneen tajuttomana tuoliinsa, luulivat molemmat ensi hetkessä herttuan jo ennättäneen maistaa myrkytettyä viiniä. Mutta hetken harkinta ilmaisi heille, ettei se ollut mahdollista. Jos Posenin suurherttua oli kuolemaisillaan tai kuollut, johtui tämä hänen tilansa jostain muusta syystä kuin Romanée-Contiviinistä. Aribert kumartui hänen ylitsensä, ja herttuan suusta tuleva voimakas tuoksu ilmaisi heti onnettomuuden syyn: tuoksu johtui opiumista. Ja eikö totisesti tämän hirvittävän unijuoman tuoksu nyt tuntunut voimakkaana yli koko pöydän.

Oikea selitys välähti silloin salamannopeasti Aribertin aivoihin. Eugen-herttua oli käyttänyt hyväkseen sitä hetkeä, jolloin Aribertin huomio sattumalta oli kiintynyt toisaalle, ja joutuen äkilliseen epätoivon purkaukseen, päättänyt myrkyttää itsensä ja heti panna päätöksensä täytäntöön. Hänellä täytyi olla opiumia taskussaan, mikä seikka todisti, että onneton ruhtinas jo ennakolta oli päättänyt tehdä tämän teon, myöskin senjälkeen kuin oli antanut Aribertille lupauksensa. Aribert muisti nyt katkeran selvästi veljenpoikansa sanat: "Minä peruutan lupaukseni. Huomaa, että minä peruutan sen." Heti tämän muodollisen peruutuksen julkilausumisen jälkeen oli Eugen nähtävästi yrittänyt tuhota itsensä.

— Se on opiumia, Hans, huudahti Aribert sangen neuvottomana.

— Eihän hänen ylhäisyytensä vain liene ottanut myrkkyä? sanoi Hans. Se on mahdotonta!

— Pelkään, että se Vain on liiankin mahdollista, sanoi ruhtinas Aribert. Se on opiumia. Mitä me teemme? Joutuin, ukko!

— Hänen ylhäisyytensä on herätettävä, ruhtinas. Hänelle pitää antaa oksennuspulveria. Paras kantaa hänet makuukammioon.

He tekivät niin ja asettivat hänet isoon sänkyyn, jonka jälkeen Aribert sekotti oksennuslääkkeen sinapista ja vedestä ja antoi hänen juoda sen, mutta ilman minkäänlaista vaikutusta. Sairas makasi liikkumatonna, joka lihas velttona. Hänen ihonsa tuntui koskettaessa jääkylmältä, ja puoleksi ummistuneista luomista näki silmäterien olevan tuskallisesti kokoon rypistettyinä.

— Mene, Hans, ja lähetä noutamaan lääkäriä. Sano Eugen-herttuan äkillisesti tulleen pahoinvoivaksi, mutta ettei mitään vaaraa ole. Totuus ei saa tulla tunnetuksi.

— Hänet on herätettävä, sire, sanoi Hans toistamiseen, kiiruhtaessaan huoneesta.

Aribert nosti veljenpoikansa sängystä, pudisti häntä, nipisti häntä, löi häntä hurjasti, huusi hänelle, laahasi häntä ympäri, mutta kaikki turhaan.

Hans palasi.

— Olen lähettänyt noutamaan lähintä lääkäriä ja samalla lähettänyt sanan taudin erikoistuntijalle, sanoi hän.

— Hyvä on, sanoi Aribert. Ehkäpä he kiiruhtavat. Sitten hän istuutui ja kirjoitti kortille muutaman rivin. Vie tämä miss Racksolelle! Jollei hän ole hotellissa, niin ota selville, missä hän on ja mene hänen jälkeensä. Ymmärrät, että se on mitä tärkeintä.

Hans kumarsi ja riensi pois toisen kerran, ja sitten oli ruhtinas Aribert taas yksin. Hän katsoi kauan Eugeniin ja teki toistamiseen hurjan ponnistuksen herättääkseen hänet kuolemantapaisesta horrostilasta, mutta turhaan.

Ovi avautui ja sisään astui mies, joka todennäköisesti oli lääkäri. Muutamia lyhyitä kysymyksiä, ja hän oli selvillä tapauksen oleellisesta luonteesta.

— Tahtoisitteko palvella minua soittamalla, ruhtinas. Tarvitsen vähän lämmintä vettä, yhden väkevän miehen ja sairaanhoitajattaren.

— Kuka tarvitsee sairaanhoitajatarta? sanoi ääni ja Nella astui sisään vallan hiljaa. Minä olen sairaanhoitajatar, lisäsi hän tohtoriin kääntyen, käskekää minua.

Pahin oire Eugen-herttuan suhteen oli se, että oksennuslääkkeet osoittautuivat tehottomiksi. Ei kukaan lääkäreistä keksinyt syytä siihen, mutta selvästi kävi ilmi, että niin oli asianlaita. Tiede oli avuton. Lopuksi julisti Manchester Squaresta saapunut erikoistuntija, ettei Eugen-herttualla ollut mitään parantumisen toiveita, elleivät hänen luonnolliset ruumiinvoimansa pystyisi ajamaan myrkkyä ruumiista ilman tieteen apua, aivan niinkuin juopunut makaamalla pääsee kohmelosta. Kaikkea oli koetettu keinotekoiseen hengitykseen ja kuuman kahvin sisäänruiskuttamiseen asti. Annettuaan tämän lausunnon meni Manchester Squaren erikoistuntija tiehensä. Kello oli yksi aamulla. Ihmeellisen ja näennäisesti merkityksettömän yhteensattuman kautta, jommoiset meitä toisinaan hämmästyttävät aavistuksenomaisesta kohtasi erikoistuntija Racksolen ja tämän vangin näiden astuessa hotelliin. Kummallakaan ei ollut pienintäkään aavistusta toisensa puuhista.

Makuukammiossa valvoi vuoteen ympärillä pieni ryhmä. Hitaasti kului minuutti toisensa jälkeen murheellisesti. Kului vielä tunti. Silloin hytkähti siihen saakka eloton ruumis vuoteella ja liikkui; hänen huulensa avautuivat.

— On toivoa, sanoi tohtori ja antoi hänelle kiihottavaa lääkettä, jonka Nella hänelle ojensi.

Neljännestunnissa oli potilas tullut tajuihinsa. Yhden kymmentuhantisista kerroista oli lääkintätaidon historiassa taas terve ruumiinrakenne tehnyt ihmeen, jota vuosisatoja koottu lääketaito ei ollut kyennyt aikaansaamaan.

Aikanaan poistui tohtori, sanoen Eugen-herttuan olevan "parantumaan päin" ja luvaten palata muutaman tunnin kuluttua. Aamu oli koittanut Nella päästi auki isot rullaverhot ja laski sisään valoa virtanaan. Vanha Hans istui, väsymyksen painamana, nukkuen tuolilla eteisessä huoneen nurkassa. Vastavaikutus oli ollut hänelle liian voimakas. Nella ja ruhtinas Aribert katsoivat toisiinsa. He eivät olleet vaihtaneet sanaakaan itsestään, mutta kumpikin tiesi, mitä toinen oli ajatellut. Heidän kätensä yhtyivät ja sulkeutuivat toisiinsa täydellisessä ymmärtämyksessä. Heidän lyhyt rakkaudenonnensa oli ollut äänetöntä, ja se oli hiljaista nytkin. Sanaakaan ei vaihdettu. Himmentävä varjo oli poistunut, mutta ainoastaan heidän silmänsä ilmaisivat kevennystä ja iloa.

— Aribert! Heikko huudahdus kuului vuoteelta.

Aribert meni vuoteen ääreen Nellan jäädessä ikkunan viereen.

— Mitä nyt, Eugen? sanoi hän. Olet parempi nyt.

— Niinkö luulet? mutisi herttua. Toivon sinun antavan minulle anteeksi kaiken tämän, Aribert. Olen mahtanut tuottaa sinulle sietämättömästi vaivaa. Tein sen niin kömpelösti, ja se minua harmittaa. Opiumi oli huono keino, mutta en osannut keksiä mitään muuta, enkä uskaltanut kysyä keneltäkään neuvoa. Minun täytyi itse käydä ostamassa sekotus. Se oli kaikki hyvin nurinkurista. Mutta, jumalankiitos, se ei ole ollut tekemättä vaikutustaan.

— Mitä tarkoitat, Eugen? Olet parempi. Päivän tai parin perästä olet täysin terve.

— Olen kuolemaisillani, sanoi Eugen tyynesti. Älä anna pettää itseäsi. Kuolen senvuoksi, että haluan kuolla. Niin täytyy käydä. Tunnen sen sydämessäni. Muutaman tunnin kuluttua on kaikki lopussa. Posenin valtaistuin on oleva sinun, Aribert. Sinä olet täyttävä sen arvokkaammin kuin minä olen tehnyt. Älä saata omaisteni tietoon, että myrkytin itseni. Vannota Hansia pitämään se salassa, vannota lääkäreitäkin pitämään asia salassa, äläkä sinäkään puhu mitään. Olen ollut suuri narri, mutta en tahdo, että tulisi tiedoksi minun olleen pelkurikin. Ehkäpä se ei ole pelkuruutta; ehkäpä se onkin rohkeutta — rohkeutta hakata solmu poikki. En voinut kestää ilmitulemisen häpeää, Aribert, ja olin varma siitä, että velkani tulisivat tiedoksi. Olen käyttäytynyt kuin narri ja olen valmis sovittamaan sen. Me Posenin ruhtinaat — me saamme aina maksaa kaiken muun paitsi velkamme. Ah, nuo velat! Jos ei niitä olisi ollut, olisin voinut katsoa kasvoihin häntä, joka olisi tullut vaimokseni, joka olisi jakanut kanssani valtaistuimeni. Olisin voinut salata entisyyteni ja alkaa uudestaan. Hänen avullaan olisin todellakin voinut alkaa uudestaan. Mutta kohtalo on ollut minulle nurja — aina, aina! Kesken kaiken, mitä se juoni minua vastaan koski, Aribert? Olen unohtanut sen. Olen unohtanut.

Hänen silmänsä menivät umpeen. Kuului äkillinen romahdus. Vanha Hans oli pudonnut tuoliltaan lattialle. Hän nousi hämillään ylös ja hiipi häpeissään huoneesta.

Aribert tarttui veljenpoikansa käteen.

— Loruja, Eugen! Sinä uneksit. Olet pian täysin terve. Nouse ylös.

— Kaikki tämä yhden miljoonan vuoksi, valitti sairas. Yhden ainoan, kurjan miljoonan vuoksi englannin puntia. Posenin kansallisvelka on viisikymmentä miljoonaa, ja minä, Posenin herttua, en voinut saada lainaksi yhtä. Jos vain sen olisin saanut, olisin kenties taas voinut kohottaa pääni korkealle. Hyvästi, Aribert… kuka tuo nuori tyttö on?

Aribert katsahti ylös. Nella seisoi äänettömänä vuoteen jalkapäässä, ja hänen silmänsä olivat kosteat. Hän meni vuoteen sivulle ja pani kätensä potilaan sydämelle. Hän saattoi tuskin tuntea sen lyöntejä, ja Aribertille ilmaisivat hänen silmänsä äkillistä epätoivoa.

Sillä hetkellä astui Hans jälleen sisään ja viittasi hänelle.

— Olen kuullut herra Racksolen palanneen hotelliin ja saaneen kiinni tuon Jules-nimisen miehen, jota sanotaan sellaiseksi roistoksi.

Useampia kertoja oli Nella yön aikana tiedustellut isäänsä saamatta kuitenkaan mitään tietoa hänen olinpaikastaan.

Nyt, kello puoli seitsemän aamulla, oli hotellinpalvelijain kesken salaa levinnyt huhu kuluneen yön tapahtumista. Mistä se oli saanut alkunsa, ei kukaan varmasti voinut sanoa, joka tapauksessa se oli levinnyt.

— Missä on isäni? kysyi Nella Hansilta. Hän kohautti olkapäitään viitaten ylöspäin.

Nella miltei juoksi ulos huoneesta. Kuinka hän keskeytti Julesin ja Racksolen välisen keskustelun on jo kerrottu. Laskeutuessaan isänsä kanssa portaita alas sanoi hän uudelleen:

— Eugen-herttua on kuolemaisillaan — mutta luulen, että sinä voit hänet pelastaa.

— Minäkö? huudahti Racksole.

— Niin, toisti hän kivenkovaan. Minäpä sanon, mitä tahdon sinun tekevän, ja se sinun täytyy tehdä.

XXIX.

THEODORE RACKSOLE KUTSUTAAN AVUKSI.

Ennätettyään isänsä kanssa ylimmästä kerroksesta portaita alas — hissit eivät vielä olleet alkaneet toimia — veti hän isänsä huoneeseen ja sulki oven.

— Mitä kaikki tämä nyt merkitsee? kysyi tämä vähän hämillään, jopa hämmästyneenä tyttärensä kasvojen ilmeitten äärimmäisestä vakavuudesta.

— Isä, alkoi nuori tyttö, olethan sinä hyvin rikas, eikö niin? Hyvin, hyvin rikas. Hän hymyili surumielisesti ja ujosti. Racksole ei voinut muistaa ennen nähneensä hänen kasvoillaan sellaista ilmettä. Hänellä oli hyvä halu antaa tytölle leikkisä vastaus, mutta hän hillitsi itsensä.

— Olen, sanoi hän. Rikas minä olen, ja johan sinun pitäisi tietää se.

— Kuinka pian voisit hankkia miljoonan puntaa puhtaassa rahassa?

— Miljoonan, mitä? huudahti hän. Hänkin hämmästyi kuullessaan tytön tyynesti mainitsevan tuon jättiläissumman. Mitä kummaa sinä tarkoitat?

— Miljoonan puntaa, minä sanoin. S.o. viisi miljoonaa dollaria. Kuinka pian voisit saada irti noin suuren summan?

— Oh! vastasi hän, noin kuukaudessa, jos sievästi menettelen. Voisin saada sen verran yhdessä kuukaudessa, aiheuttamatta mitään hämminkiä Wall Streetillä ja muissa paikoissa. Mutta eräänlainen varovaisuus olisi tarpeen.

— Ei ollenkaan, huudahti tyttö. Etkö voi tehdä sitä nopeammin, jos sinun todella olisi pakko?

— Äärimmäisessä hätätilassa voisin kai järjestää asian viikossa, mutta se synnyttäisi levottomuutta, ja minä häviäisin kaupassa.

— Etkö sinä, jatkoi hän itsepintaisesti, etkö voisi mennä kaupunkiin nyt tänä aamuna ja jollain tavalla hankkia miljoonaa, jos kysymys olisi elämästä tai kuolemasta?

Hän epäröi.

— Kuulehan Nella, sanoi hän, mitä tällä oikeastaan tarkoitat?

— Vastaa kysymyksiini, isä, ja koeta olla luulottelematta, että olisin pähkähullu.

— Luulenpa melkein voivani saada kokoon miljoonaa nyt aamulla täällä Lontoossakin. Mutta se kävisi minulle aika kalliiksi. Se maksaisi minulle viisikymmentä tuhatta puntaa, ja siitäkös nousisi elämä New-Yorkissa — arvopaperieni yleinen myynti summakaupalla!

— Miksi New-Yorkin tarvitsisi siitä mitään tietää? Miksikö New-Yorkin tarvitsisi siitä tietää! toisti hän.

Tyttöseni, kun joku ottaa lainaksi miljoonan puntaa, tietää koko maailma sen. Arveletko, että voisin mennä Englannin Pankin johtajien luo ja sanoa: kuulkaas nyt, lainatkaa Theodore Racksolelle miljoona viikoksi, niin hän antaa teille kuitin ja osoitteen osakkeistaan.

— Mutta sinä voisit saada sen? kysyi hän toistamiseen.

— Jos Lontoossa on miljoona puntaa, luulen voivani saada sen käsiini, vastasi hän.

— Silloin, isä, sanoi tyttö kiertäen kätensä hänen kaulaansa, täytyy sinun lähteä hankkimaan se. Ymmärrätkö? Se on minulle. En ole koskaan ennen pyytänyt sinulta mitään oikein suurta, mutta nyt teen sen. Ja haluan sitä niin kiihkeästi.

Hän tuijotti tyttöön.

— Tunnustan sinun ansainneen palkinnon, sanoi isä lopuksi. Ansaitset sen suurenmoisesta ja ihailtavasta kylmäverisyydestäsi. Nyt voit ilmaista minulle kaiken tämän sekasotkun oikean, sisäisen yhteyden. Kuinka se kuuluu?

— Tahdon tuon miljoonan Eugen-herttuaa varten, alkoi tyttö ensin epäröiden ja viivytellen. Hän joutuu perikatoon, jollei voi saada miljoonaa velkojensa maksamiseen. Hän on hyvin rakastunut erääseen prinsessaan, eikä voi mennä hänen kanssaan naimisiin vain sen vuoksi. Tytön vanhemmat eivät sitä sallisi. Hän olisi saanut rahat Sampson Leviltä, mutta tuli liian myöhään — Julesin vuoksi.

— Tiedän tuon kaiken — ehkä paremmin kuin sinä. Mutta en jaksa käsittää, mitä se sinua tai minua liikuttaa.

— Asianlaita on se, isä, jatkoi Nella, että hän on yrittänyt tehdä itsemurhan — hän on sellaisessa ahdingossa. Niin, ihan itsemurhan. Hän nautti opiumia eilen illalla. Se ei tappanut häntä — hän on pelastunut ensimmäisestä kohtauksesta, mutta hän on hyvin heikossa tilassa ja sanoo aikovansa kuolla. Ja minä luulen totisesti hänen kuolevan. Jos sinä nyt voisit hankkia hänelle tuon miljoonan, isä, pelastaisit hänen henkensä.

Nellan kertoma uutinen oli Racksolelle suuri ja masentava yllätys, mutta hän salasi tunteensa jotensakin hyvin.

— En vähääkään toivo hänen henkensä pelastumista, Nella. Minä en kovinkaan kunnioita Eugen-herttuaasi. Olen tehnyt hänen hyväkseen minkä olen voinut, mutta ainoastaan puolustaakseni oikeutta ja myös senvuoksi, että tunnen vastenmielisyyttä salaliittoja ja salamurhia vastaan. On vallan eri asia, jos hän haluaa tappaa itsensä. Silloin sanon: tappakoon vain. Kuka siitä on vastuussa, että hän on kokonaisen miljoonan punnan velassa? Siitä hänen on kiittäminen ainoastaan itseään ja huonoja tapojaan. Luulen kruunun, jos hän sattuisi kuoleman kautta poistumaan, joutuvan ruhtinas Aribertille. Ja se olisi lisäksi hyvä asia! Aribert on kahdenkymmenen veljenpoikansa tapaisen miehen veroinen.

— Siinäpä se juuri onkin, isä, sanoi hän innostuneena, käyttäen tilaisuutta hyväkseen. Tahdon, että pelastat Eugen-herttuan juuri siksi, että Aribert — ruhtinas Aribert ei halua valtaistuimelle. Hän tahtoo paljon mieluummin päästä siitä.

— Mieluummin päästä siitä! Älä puhu joutavia. Jos hän on itseään kohtaan vilpitön, myöntää hän tulevansa iloiseksi, jos saa sen. Valtaistuimet ovat niinsanoakseni hänellä veressään.

— Erehdyt, isä! Ja syy, miksi valtaistuin on hänelle vastenmielinen, on tämä: Jos ruhtinas Aribert nousisi Posenin valtaistuimelle, olisi hänen pakko mennä naimisiin jonkun prinsessan kanssa.

— Niinpä niin! Prinssin tulee naida prinsessa!

— Mutta hän ei tahdo. Hän tahtoo luopua kaikista ruhtinaallisista oikeuksistaan ja elää alamaisena. Hän tahtoo naida naisen, joka ei ole mikään prinsessa.

— Onko tämä nainen rikas?

— Hänen isänsä on rikas, sanoi nuori tyttö. Oh, isä, etkö voi arvata sitä? Hän — hän rakastaa minua. Hänen päänsä vaipui Racksolen olkapäälle ja hän alkoi itkeä.

Miljoonamies vihelsi kimakasti.

— Nella! sanoi hän lopulta. Entä sinä? Pidätkö sinä hänestä?

— Nyt olet tyhmä, isä, vastasi hän. Luuletko, että tällä tavoin tuottaisin itselleni huolta, jollen hänestä pitäisi? Hän hymyili läpi kyynelten. Hän kuuli isänsä äänensävystä, että oli voittanut.

— On tämä hyvin merkillinen juttu, sanoi Racksole. Mutta jos luulet siitä olevan mitään apua, on parasta, että menet sanomaan Eugen-herttuallesi, että tuo miljoona voidaan hankkia, jos hän sitä todella tarvitsee. Otaksun, että hänellä on kunnollisia vakuuksia, muuten ei Sampson Levi olisi asiaan puuttunut.

— Kiitos, isä. Älä nyt seuraa minua, ehkä järjestän asian itse.

Hän sanoi hyvästi pienellä kohteliaalla niiauksella ja katosi.

Nellan palatessa loistokerroksen makuukammioon olivat sekä lähellä asuva lääkäri että tuo erikoistuntija jälleen saapuvilla. Molemmat lääkärit läksivät vuoteen äärestä, kun tyttö astui sisään, ja alkoivat hiljaisella äänellä puhella keskenään ikkunasyvennyksessä.

— Omituinen tapaus, sanoi erikoistuntija.

— Niin, taudin perustuksena on, kuten sanotte, hermostunut luonnonlaatu. Kun sellainen luonnonlaatu ja voimakas ruumiinrakenne vaikuttavat vastakkain, saattavat seuraukset olla sangen omituiset. Katsotteko olevan mitään toivoa, sir Charles?

— Jos olisin nähnyt hänet silloin, kun hän tuli tajuihinsa, olisin sanonut, että toivoa on. Suoraan sanoen, kun yöllä tai oikeammin tänä aamuna läksin täältä, en odottanut tapaavani herttuaa enää elävänä — saatikka sitten täydessä tajussaan ja puhumaan kykenevänä. Kaikkien pelin sääntöjen mukaan pitäisi hänen nyt vallan helposti ja täysin varmasti voittaa häiriö, minkä alaisena hänen olemuksensa on ollut. Mutta sitä en luule hänen tekevän. En luule hänen sitä toivovankaan. Ja lisäksi luulen hänen edelleen olevan itsemurhakiihkon vaikutuksen alaisena. Jos hänellä olisi partaveitsi, viiltäisi hän kaulansa poikki. Teidän tulee koettaa ylläpitää hänen voimiaan. Jos käy tarpeelliseksi, tehkää ruiskutuksia. Pistäydyn katsomassa iltapäivällä. Nyt minun on lähdettävä St. James Palace'en. Ja erikoistuntija kiiruhti pois tehtyään siron kumarruksen ja lausuen muutamia kohteliaan rohkaisevia, nopeita sanoja ruhtinas Aribertille.

Erikoistuntijan mentyä kutsui ruhtinas Aribert toisen lääkärin syrjään luokseen.

— Unohtakaa kaikki muu, tohtori, sanoi hän, ja ajatelkaa vain, että minä olen ihminen ja te samaten. Sanokaa minulle totuus! Kykenettekö pelastamaan hänen ylhäisyytensä? Sanokaa minulle totuus!

— Ei ole mitään totuutta, vastasi tohtori. Tulevaisuus ei ole meidän käsissämme, ruhtinas.

— Mutta toiveita? Onko vai ei? Tohtori katsoi ruhtinas Aribertiin.

— Ei, sanoi hän lyhyesti. Niitä minulla ei ole. Minulla ei ole koskaan silloin toiveita, kun potilas ei ole puolellani.

— Te tarkoitatte…?

— Tarkoitan, ettei hänen kuninkaallisella ylhäisyydellään ole mitään halua elää. Sen kai olette huomannut.

— Liiankin hyvin.

— Ja tiedätte syyn? Aribert nyökkäsi myöntäen.

— Sitä ei voi poistaa?

— Ei, sanoi Aribert. Hän tunsi jonkun koskettavan takinhihaansa. Sormet olivat Nellan. Elein tämä viittasi häntä tulemaan eteiseen.

— Jos niin tahdot, sanoi hän jouduttuaan ruhtinaan kanssa kahden kesken, voidaan Eugen-herttua pelastaa. Minä olen huolehtinut siitä.

— Oletko sinä huolehtinut siitä? Hän kumartui Nellan puoleen melkein kauhun ilme kasvoissaan.

— Mene sanomaan hänelle, että nuo miljoona puntaa, jotka hänen onnensa edellytyksinä ovat niin välttämättömät, ovat tulossa. Sano hänelle, että hän voi saada ne tänään, jos se voi häntä rauhoittaa.

— Mutta mitä sinä tarkoitat, Nella?

— Tarkoitan, mitä sanonkin, Aribert, ja hän tarttui Aribertin käteen sulkien sen omaansa. Juuri mitä sanon! Jos miljoona puntaa voi pelastaa Eugen-herttuan hengen, on se hänen käytettävänään.

— Mutta kuinka — kuinka olet voinut sen järjestää? Minkä ihmeen kautta?

— Isäni, sanoi hän lempeästi, tekee kaikki, mitä häneltä pyydän. Älkäämme hukatko aikaa. Mene sanomaan Eugen-herttualle, että kaikki on kunnossa ja että kaikki käy hyvin. Mene!

— Mutta me emme voi ottaa vastaan tätä — tätä kuulumatonta, tätä uskomatonta palvelusta. Se on mahdotonta.

— Aribert, sanoi hän nopeasti, muista, ettet ole Posenissa ja pidä vastaanottajaisia hovissa. Olet Englannissa ja puhut amerikalaisen tytön kanssa, joka aina on tottunut saamaan tahtonsa toteutetuksi.

Ruhtinas teki torjuvan eleen ja meni takaisin makuukammioon. Tohtori istui pöydän ääressä kirjoittaen lääkemääräyksen. Aribert lähestyi sänkyä voimakkaasti pamppailevin sydämin. Eugen vastaanotti hänet heikosti, väsyneesti hymyillen.

— Eugen, kuiskasi ruhtinas Aribert, kuuntele tarkkaan, mitä minulla on sanottavaa. Tuon uutisia! Ystäviemme avulla olen saanut aikaan, että sinä saat lainaksi miljoonan. Se on ihan päätetty asia ja voit luottaa siihen. Mutta sinun on parannuttava. Kuuletko, mitä sanon?

Eugen miltei nousi istumaan vuoteessa.

— Sano minulle, etten houri! huudahti hän.

— Sitä et luonnollisesti tee, vastasi Aribert. Mutta et saa istua ylhäällä. Sinun täytyy olla varovainen.

— Kuka lainaa rahat? kysyi Eugen heikosti, onnellisesti kuiskaten.

— Älä huoli siitä. Sen saat myöhemmin tietää. Huolehdi nyt parantumisestasi.

Iltapäivällä oli Eugen huomattavasti ja ratkaisevasti parempi. Lääkärit, jotka taudin kulku kolmannen kerran oli pannut pyörälle, ilmoittivat nyt kaiken vaaran olevan ohi. Ilmoituksen sävy tuntui ilmaisevan, että onnellinen tulos kokonaan johtui saavuttamattomasta lääkärintaidosta, mutta kenties Aribert erehtyi. Olipa sen asian laita kuinka hyvänsä, oli hän sangen ihmisystävällisessä mielentilassa ja valmis antamaan anteeksi mitä hyvänsä.

— Nella, sanoi hän vähän myöhemmin, heidän taas ollessaan kahden eteisessä, mitä minun on sinulle sanottava? Kuinka voin sinua kiittää? Kuinka voin kiittää isääsi?

— On parasta, ettet kiitä isääni, sanoi hän. Hän on olevinaan sitä mieltä, että koko asia on pelkästään liiketoimi, niinkuin se tietysti on. Mitä minuun tulee, niin saat — niin saat…

— Mitä niin?

— Suudella minua, sanoi hän. Kas niin! Oletko varma siitä, että olet suorastaan kosinut minua, mon prince!

— Oi, Nella! huudahti hän sulkien hänet uudelleen syliinsä. Ole omani! Mitään muuta en kaipaa!

— Tulet kyllä huomaamaan tarvitsevasi myöskin isäni suostumuksen!

— Tuleeko hän tekemään vaikeuksia? Ei kai hän tule tekemään, Nella — ei toki sinulle!

— Parasta, että kysyt häneltä, sanoi hän leikillisesti. Hetkistä myöhemmin astui Racksole itse huoneeseen.

— Käykö kaikki hyvin, kysyi hän, viitaten makuukammioon.

— Mainiosti, vastasivat molemmat rakastavaiset yhteen ääneen punastuen kumpikin.

— Vai niin! sanoi Racksole. No, jos niin on asianlaita ja teillä on joku minuutti joutoaikaa, tahtoisin näyttää teille jotakin, ruhtinas.

XXX.

LOPPU.

— Minulla on koko joukko asioita teille kerrottavana, alkoi Racksole, heti kun he olivat ehtineet ulos huoneesta, ja samoin, niinkuin sanoin, jotakin teille näytettävänä. Tahdotteko tulla huoneeseeni? Puhutaan siellä vasta. Koko hotelli on mielenliikutuksen vallassa.

— Mielelläni, sanoi Aribert.

— On ilahduttavaa, että hänen ylhäisyytensä Eugen-herttua on paranemaan päin, sanoi Racksole, ollakseen kohtelias.

— Oh, mitä siihen tulee… alkoi Aribert.

— Jollei teillä ole mitään sitä vastaan, puhutaan siitä asiasta myöhemmin, ruhtinas, keskeytti Racksole hänen puheensa.

He olivat ennättäneet hotellinomistajan yksityishuoneeseen.

— Haluan kertoa teille kaikki viime yön tapahtumat, jatkoi Racksole, kuinka vangitsin Julesin ja kuulustelin häntä tänä aamuna. Ja hän rupesi juurta jaksain tekemään selkoa kaikesta pienimpiä yksityiskohtia myöten. — Näette siis, päätti hän, että epäilyksemme Bosnian suhteen olivat jotenkin oikeat. Mutta mitä Bosniaan tulee, niin kuta enemmän sitä ajattelen, sitä varmemmalta minusta tuntuu, ettei mitään voida tehdä sen rikollisten ministerien saattamiseksi edesvastuuseen.

— Entä Jules sitten? Mitä hänelle aiotte tehdä?

— Tulkaa tätä tietä, sanoi Racksole ja vei Aribertin toiseen huoneeseen. Erästä siinä olevaa sohvaa peitti liinavaateverho. Racksole nosti pois verhon — hän ei koskaan voinut olla käyttämättä hyväkseen tilaisuutta nauttiakseen dramaattisesta esiintymisestä — ja paljasti miehen ruumiin.

Se oli Jules kuolleena, mutta hänen ruumiissaan ei näkynyt mitään naarmua tai mustelmaa.

— Olen lähettänyt noutamaan poliisia — ei katukonstaapelia, vaan jotakin Scotland Yardin virkamiestä, sanoi Racksole.

— Kuinka tämä on tapahtunut? kysyi Aribert hämmästyneenä. Olin kuulevinani teidän lausuvan, että hän oli varmasti suljettuna entiseen huoneeseensa.

— Niin hän olikin, vastasi Racksole. Menin sinne ylös nyt iltapäivällä viedäkseni hänelle vähän ruokaa. Kaupunginlähetti oli vartioimassa oven ulkopuolella. Hän ei ollut kuullut mitään melua, mitään eriskummallista. Mutta astuessani huoneeseen oli Jules poissa. Hän oli tavalla tai toisella irroittanut köytensä ja sitten onnistunut nostamaan saranoiltaan vaatekaapin oven. Hän oli siirtänyt sängyn ikkunan ääreen ja työntämällä ikkunasta ulos kolme neljättäosaa vaatekaapin ovesta ja lykkäämällä sen sisäpuolelle jääneen osan sängynpään ristikon alle oli hän laittanut itselleen jonkunlaisen kiikkuvan lavan ikkunan ulkopuolelle. Kaiken tämän hän oli tehnyt ilman vähintäkään kolinaa. Sitten kai hän on mennyt ulos ikkunasta ja seisonut tällä tavalla. Hän on silloin sormillaan juuri ja juuri ulottunut hotellin katon alla olevan leveän reunuksen ulkolaitaan. Pelkillä käsivoimillaan on hän sitten vivuttanut itsensä tuolle reunukselle ja päässyt itse katolle. Hänellä on silloin ollut koko katto käytettävänään. Sillä puolella rakennusta, joka on Salisbury Laneen päin, on rautaiset paloportaat, jotka ulottuvat katonharjasta suoraan alas pieneen alhaalla olevaan pihaan, joka on kellarien tasalla. Jules on mahtanut luulla pakonsa onnistuvan. Mutta pahaksi onneksi on yksi rautaportaitten puolapuista ollut ruostunut hauraaksi, senvuoksi että se on ollut huonosti maalattu. Se meni poikki, ja Jules, joka ei tiennyt sitä varoa, putosi maahan. Sellainen oli kaiken hänen älykkyytensä ja oveluutensa loppu.

Lakattuaan puhumasta levitti hän jälleen verhon ruumiin ylle eleellä, joka ilmaisi jonkinlaista kunnioitusta.

* * * * *

Eräänä iltapäivänä, neljätoista päivää Posenin suurherttuan täydellisen parantumisen jälkeen, ilmaisi ruhtinas Aribert, joka yhä edelleen asui Grand Babylonissa, toivovansa saada puhutella miljoonamiestä. Eugen-herttua oli, Hansin ja muutamien luokseen kutsumiensa hovivirkailijain seuraamana, matkustanut pois suurella komeudella, varustettuna tuolla rauhoittavalla miljoonalla, todella tekemään valmistuksia kihlaustaan varten. Tuohon miljoonaan nähden oli Eugen-herttua antanut tyydyttävän mieskohtaisen vakuuden, ja rahat oli määrä maksaa takaisin viidessätoista vuodessa.

— Haluatte puhua kanssani, ruhtinas, sanoi Racksole Aribertille, kun molemmat olivat istuutuneet edellisen huoneeseen.

— Tahdon sanoa teille, vastasi Aribert, että olen aikonut luopua kaikista oikeuksistani ja arvonimistäni Posenin kuninkaallisena prinssinä ja vastaisuudessa käyttää nimeä kreivi Hartz — johon arvoon äitini puolelta olen oikeutettu. Niinikään tahtoisin mainita, että minulla on yksityisiä tuloja kymmenentuhatta puntaa vuodessa ja linna ja kaupunkitalo Posenissa. Sanon teille tämän senvuoksi, että olen tullut pyytämään tyttärenne kättä. Rakastan häntä ja olen kyllin turhamainen uskoakseni hänen rakastavan minua. Olen jo pyytänyt häntä vaimokseni ja hän on suostunut Odotamme teidän myöntymystänne.

— Tuotatte meille suuren kunnian, ruhtinas, sanoi Racksole hieman hymyillen, useammallakin tavalla. Saanko kysyä, miksi luovutte ruhtinaallisesta arvostanne?

— Aivan yksinkertaisesti siksi, että vihaan morganaattisen avioliiton ajatusta yhtä paljon kuin te ja Nella sitä vihaisitte.

— Hyvä on!

Ruhtinas nauroi.

— Otaksun teidän käsittävän, että kymmenentuhatta puntaa vuodessa on jokseenkin pieni tulo teidän asemassanne olevalle henkilölle, sanoi Racksole. Nella on äärettömän ylellinen. Tiedän, että hän joskus yhdessä ainoassa vuodessa on käyttänyt kuusikymmentä tuhatta dollaria, omistamatta vuoden lopussa minkäänlaista säästöä. Hänhän veisi teidät vararikkoon yhdessä ainoassa vuodessa.

— Nellan täytyy tehdä parannus, sanoi Aribert.

— Jos hän siihen suostuu, on kaikki hyvin. Silloin minäkin suostun.

— Kiitän teitä omasta ja hänen puolestaan, sanoi ruhtinas vakavasti.

— Ja, jatkoi miljoonamies, jotta hänen ei tarvitsisi tehdä parannusta liian äkkipikaa, tahdon hänen hyväkseen täydellä omistusoikeudella, kuitenkin silmälläpitäen teidän lapsianne, jos teille sellaisia annetaan, luovuttaa pienen summan viisikymmentä miljoonaa dollaria, s.o. kymmenen miljoonaa puntaa hyvinä, valikoituina rautatieosakkeina. Otaksun sen olevan noin puolet omaisuudestani. Nella ja minä olemme aina jakaneet kaiken tasan.

Aribert ei vastannut. Molemmat miehet puristivat vaieten toistensa käsiä, ja sitten tuli Nella sattumalta huoneeseen.

Sinä iltana käveli Racksole ystävänsä Felix Babylonin kanssa päivällisen jälkeen edes takaisin Grand Babylonin pengermällä.

Felix oli alkanut keskustelun.

— Otaksun, Racksole, oli hän sanonut, ettette ole alkanut kyllästyä Grand Babyloniin?

— Miksi sitä kysytte?

— Koska minä olen alkanut kyllästyä olemaan sitä ilman. Olen tuhansia kertoja, myytyäni sen teille, toivonut voivani purkaa kaupat. En jaksa sietää toimettomuutta. Tahdotteko myydä sen?

— Voisin, sanoi Racksole, voisin taipua myymään sen

— Mitä aiotte vaatia, ystäväni? kysyi Felix.

— Sen, minkä olen maksanut, kuului nopea vastaus.

— Mitä? huudahti Felix. Minä myin hotellin teille Julesineen, Roccoineen ja miss Spencereineen. Te hukkaatte nämä kolme kunnioitettavaa palvelijaa ja tarjoatte sen sitten minulle takaisin samasta hinnasta. Sehän on kuulumatonta! Pieni mies nauroi sydämellisesti omalle sukkeluudelleen. Mutta siitä huolimatta, lisäsi hän, älkäämme kiistelkö hinnasta. Hyväksyn ehtonne.

Ja niin oli päättynyt se tapahtumain sarja, joka alkoi sillä että Theodore Racksole tilasi häränkyljyksen ja pullollisen Bass-olutta Grand Hotel Babylonin ruokasalissa.