LOISTOHOTELLI BABYLON
Romaani
Kirj.
ARNOLD BENNETT
Suomennos
Helsingissä, Kustannus Oy Minerva, 1923.
SISÄLLYS:
I. Miljoonamies ja hovimestari. II. Kuinka Mr Racksole sai päivällisensä. III. Kello kolme aamulla. IV. Ruhtinaan tulo. V. Mitä Reginald Dimmockille tapahtui. VI. Kultasalissa. VII. Nella ja ruhtinas. VIII. Paroonittaren saapuminen ja lähtö. IX. Kaksi naista ja revolveri. X. Merelle. XI. Hovipanttilainaaja. XII. Rocco ja huone N:o 111. XIII. Loistokerroksen makuukammiossa. XIV. Rocco vastaa muutamiin kysymyksiin. XV. Seikkailun loppu purjealuksessa. XVI. Punahattuinen nainen. XVII. Eugen-herttua pääsee vapaaksi. XVIII. Yöllä. XIX. Ruhtinaallisia vieraita loistohotelli Babylonissa. XX. Mr Sampson Levi sanoo jäähyväiset Eugen-herttualle. XXI. Felix Babylonin paluu. XXII. Grand Babylonin viinikellarissa. XXIII. Lisää tapahtuma kellarissa. XXIV. Viinipullo. XXV. Höyrypursi. XXVI. Öinen takaa-ajo ja katupoika. XXVII. Tom Jacksonin tunnustus. XXVIII. Vielä kerran loistokerroksen makuukammio. XXIX. Theodore Racksole kutsutaan avuksi. XXX. Loppu.
I.
MILJOONAMIES JA HOVIMESTARI.
— Mitä saan tarjota?
Jules, Grand Babylonin kaikkivaltias hovimestari kumarsi kohteliaasti vilkkaalle, keski-ikäiselle herrasmiehelle, joka juuri oli tullut tupakkahuoneeseen ja istuutunut korituoliin lähinnä kasvihuonetta olevaan nurkkaukseen. Kello oli viittätoista vailla kahdeksan tavattoman helteisenä kesäkuuniltana, ja päivällistarjoilun piti juuri alkaa Grand Babylonissa. Kaikenkokoisia, -ikäisiä, eri kansallisuuksiin kuuluvia miehiä, kaikki moitteettomissa seurustelupuvuissa, istui hajallaan ylt'ympäri isossa, hämärässä huoneessa. Heikko kukkien tuoksu ja suihkukaivon lirinä tunkeutui kasvihuoneesta. Tarjoilijat, Jules'in silmälläpitäminä, liikkuivat äänettömästi paksuilla itämaisilla matoilla vastaanottaen ja suorittaen tilaukset tuolla arvokkaanjuhlallisella ilmeellä, jolla vain oikeat ensiluokkaiset tarjoilijat ymmärtävät esiintyä. Kaikkialla vallitsi eräänlainen ylevän tyyneyden ja levollisuuden tuntu, joka oli Grand Babylonille ominainen. Näytti aivan mahdottomalta, että mitään sellaista saattaisi tapahtua, joka häiritsisi olemassaolon rauhallista, ylimyksellistä yksitoikkoisuutta tässä erinomaisesti hoidetussa laitoksessa. Kuitenkin oli valtavin mullistus, mikä koskaan oli sattunut Grand Babylonissa, tapahtuva tänä samana iltana.
— Mitä saan tarjota? toisti Jules, ja tällä kertaa hänen äänessään oli juhlallinen tyytymättömyyden vivahdus; hän ei ollut tottunut puhuttelemaan vierasta kahta kertaa.
— Jahah! sanoi vilkas, keski-ikäinen mies ja katsahti lopulta häneen. Ollen suloisen tietämätön siitä, kuka tuo suuri Jules oli, hän antoi harmaitten silmiensä loistaa hymyilevinä huomatessaan tarjoilijan kasvojenilmeen.
— Tuokaa minulle "enkelinmuisku", hän sanoi.
— Anteeksi, herraseni?…
— Tuokaa minulle "enkelinmuisku" ja tehkää se pian, olkaa hyvä.
Muutamaa minuuttia myöhemmin tuon vilkkaan, keski-ikäisen herrasmiehen maistellessa "enkelinmuiskuansa" istui Jules neuvottelemassa miss Spencer'in kanssa, joka hoiti Grand Babylonin konttoria ja joka oli yhtä tunnettu ja yhtä tärkeä kuin itse Jules. Useimmissa nykyaikaisissa ravintoloissa on miespuolinen kirjanpitäjä, joka valvoo konttoria. Mutta Grand Babylon kulki omia teitään. Miss Spencer oli ollut kirjanpitäjänä melkein siitä saakka kuin Grand Babylon kohotti paksut savupiippunsa taivasta kohti ja hän säilytti paikkansa muitten ravintolain oikuista huolimatta. Aina erinomaisen siististi puettuna yksinkertaiseen mustaan silkkihameeseen pienine jalokivisine rintaneuloineen, moitteettomine kalvosimineen ja käherrettyine, vaaleine hiuksineen, hän nyt näytti melkein samanlaiselta kuin vuosikausia sitten. Hänen ikäänsä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse ja kenties eräs vielä, mutta kukaan ei siitä pitänyt lukuakaan. Hänen vartalonsa viehättävät ja kiehtovat ääriviivat olivat moitteettomat. Hän oli hyödyllinen koriste-esine, jonka omistamisesta mikä ravintola tahansa olisi saattanut viattomasti ylpeillä. Hänellä ei ollut vertaistaan osotekalenterin, laivakulkujen, teatterien ja varieteenäytäntöjen ohjelmien tuntemisessa, eikä hän siitä huolimatta koskaan matkustanut eikä käynyt teattereissa eikä varieteessa.
— Kuka on n:o 107? kysyi Jules tältä mustapukuiselta naiselta.
Miss Spencer tarkasteli kirjojansa.
— Mr Theodore Racksole New Yorkista.
— Minä luulinkin häntä joksikin new-yorkilaiseksi, sanoi Jules lyhyen, merkitsevän vaitiolon jälkeen, mutta hän puhuu englanninkieltä yhtä hyvin kuin te tai minä. Sanoo tahtovansa "enkelinmuiskun". Pidänpä huolen siitä, että hän ei jää tänne kovin kauaksi.
Miss Spencer hymyili Vastaukseksi. Päähänpisto nimittää Theodore Racksolea "joksikin new-yorkilaiseksi" miellytti hänen taipumustaan leikillisyyteen, jota taipumusta hän ei kokonaan ollut vailla. Hän tiesi luonnollisesti, ja hän tiesi Julesinkin tietävän, että tämän Theodore Racksolen täytyi olla tuo ainutlaatuinen ja ainoa Theodore Racksole, kolmas järjestyksessä Yhdysvaltain, ja siis luultavasti myöskin koko maailman rikkaista miehistä. Mutta siitä huolimatta hän heti asettui Jules'n puolelle. Aivan samoin kuin oli olemassa vain yksi Racksole, oli olemassa myöskin vain yksi Jules, ja miss Spencer yhtyi vaistomaisesti jälkimäisen suuttumukseen sen johdosta, että joku, olipa kuka hyvänsä, miljoonamies tai keisari, rohkeni esiintyä kyllin pöyhkeästi pyytämällä "enkelinmuiskua" Grand Babylonin rajapyykkien sisällä. Ravintolamaailmassa puhuttiin yleisesti, että Grand Babylonissa, omistajaa lukuunottamatta, oli kolme jumalaa — Jules, hovimestari, miss Spencer ja, mahtavin kaikista, Rocco, kuuluisa keittiömestari, joka ansaitsi kaksituhatta puntaa vuosittain ja omisti pienen linnan Luzern-järven rannalla. Kaikki Northumberland Avenuella ja Thamesin rannalla sijaitsevat suuret ravintolat olivat koettaneet houkutella Roccoa Grand Babylonista, mutta menestyksettä. Rocco käsitti vallan hyvin, että ei hänkään voinut kohota korkeammalle kuin keittiömestariksi Grand Babyloniin, joka, vaikka se ei koskaan ilmoittanut itsestään sanomalehdissä eikä ollut minkään yhtiön oma, kuitenkin helposti anasti kunniasijan Europan ravintolain joukossa — sekä hintoihin, vieraisiin että siihen salaperäiseen ominaisuuteen nähden, jota sanotaan "tyyliksi".
Jos oli olemassa jotakin, mikä enemmän kuin mikään muu ärsytti Grand Babylonia — niin sanoaksemme sai sen nostamaan niskakarvojaan — oli sen vertaaminen tai sekoittaminen johonkin amerikkalaiseen ravintolaan. Grand Babylon oli amerikkalaisten tapojen jyrkkä vastustaja, mitä ruokaan, juomaan ja sisustukseen tulee — ennenkaikkea amerikkalaisten juomain. Siitä saattaa ymmärtää Jules'in suuttumuksen, kun häntä pyydettiin tarjoamaan mr Theodore Racksole'lle "enkelinmuisku".
— Onko mr Theodore Racksolella ketään seuralaista? kysyi Jules jatkaen keskusteluaan miss Spencerin kanssa. Hän pani halveksivan painon vieraan nimen joka tavulle.
— Miss Racksole — hän asuu n:o 111:ssä.
Jules vaikeni sivellen vasenta poskipartaansa, joka peitti hänen kiiltävän valkeaa kaulustaan.
— Missä? kysyi hän omituisella korostuksella.
— N:o 111:ssä. En voinut sille mitään. Ei ollut mitään muuta huonetta siinä kerroksessa, johon olisi kuulunut kylpyhuone ja pukuhuone. Miss Spencer puhui lepyttävällä ja anteeksipyytävällä äänellä.
— Miksette sanonut mr Theodore Racksolelle ja miss Racksolelle, ettemme voineet ottaa heitä vastaan?
— Senvuoksi että Bobs oli kuulemassa.
Vain kolmen henkilön päähän koko maailmassa olisi pälkähtänyt herra Felix Babylonista käyttää tuota leikillistä, mutta halventavaa nimilyhennystä "Bobs". Nämä kolme olivat Jules, miss Spencer ja Rocco. Jules oli sen keksinyt. Kenelläkään muulla kuin hänellä ei olisi ollut kylliksi älykkyyttä ja rohkeutta sitä tehdä.
— On parasta, että pidätte huolen siitä, että miss Racksole vaihtaa huonetta tänä iltana, sanoi Jules hetken vaiettuaan. Ei, jättäkää asia minun huolekseni. Minä hoidan sen. Au revoir! Kello on kolme minuttia vailla kahdeksan. Minä otan hoitaakseni ruokasalin itse tänä iltana. Ja Jules läksi, verkalleen ja miettiväisenä hykerrellen hienoja valkeita käsiään. Hänen omituisuuksiinsa kuului hykertää käsiään eriskummallisella kiertoliikkeellä, ja tämä toiminta ilmaisi, että oli olemassa joku erikoinen kiihtymyksen aihe.
Täsmälleen kello kahdeksan tarjottiin päivällinen ravintolan äärettömässä ruokasalissa, tuossa vaatimattomassa, mutta silti oivallisessa, valkoisella ja kullalla koristetussa huoneessa. Pienen pöydän ääressä erään ikkunan lähellä istui yksinäinen nuori nainen. Hänen hameensa juoruili Parisista, mutta hänen kasvonsa puhuivat epäämättömästi New-Yorkista. Ne olivat itsetietoiset ja hurmaavat kasvot, naisen kasvot, joka oli tottunut kaikessa menettelemään aivan oman mielensä mukaan; naisen, joka oli opettanut sadoille rikkaille nuorille miehille käyttäytymistaidon ja joka, oltuaan noin kahdenkymmenen vuoden ajan isänsä hemmoteltavana, oli kehittynyt sille asteelle, että piti itseään kaikkien venäläisten itsevaltiaiden naispuolisena vastineena. Sellaisia naisia syntyy vain Amerikassa, mutta he saavuttavat täyden kukoistuksensa vasta Europassa, jota he luulevat maanosaksi, minkä kohtalo on luonut heidän huvittelujaan varten.
Ikkunan vieressä istuva nuori nainen vilkaisi tyytymättömänä ruokalistaan. Sitten hän tarkasteli ruokasalia ympärillään, ja ihaillessaan aterioitsevia hän tuli siihen johtopäätökseen, että itse huone oli jokseenkin pieni ja kehnonpuoleinen. Sitten hän jälleen vilkaisi ruokalistaan ja sanoi kauniita huuliaan nyrpistäen, ettei näkynyt olevan mitään syötävää.
— Olen pahoillani, että olen antanut sinun odottaa, Nella, sanoi mr Racksole, peloton miljoonamies, joka oli rohjennut tilata "enkelinmuiskun" Grand Babylonin tupakkahuoneessa. Nella — hänen oikea nimensä oli Helen — hymyili pidättyvästi isälleen, pidättäen itselleen oikeuden moittia häntä, jos se sattuisi hänen päähänsä pistämään.
— Sinä tulet aina liian myöhään, isä, hän sanoi.
— Vain vapaa-aikanani, hän lisäsi. Mitä täällä on syötävää?
— Ei mitään.
— Jotakin on tilattava. Minun on nälkä. En ole koskaan niin nälissäni kuin oltuani oikein laiskana.
— Consommé Britannia, Nella alkoi lukea ruokalistasta, Saumon d'Ecosse, Sauce Génoise, Aspics de Homard. Voi taivas! Kukapa haluaisi moisia kauheita ruokalajeja tällaisena iltana.
— Mutta, Nella, hän huomautti, täällä on ruoka parasta, mitä Europassa saa.
— Kuule, isä, virkkoi Nella näennäisesti poiketen aineesta, oletko unohtanut, että huomenna on syntymäpäiväni?
— Olenko koskaan unohtanut syntymäpäivääsi, sinä tyttäristä kallein?
— Ylimalkaan sinä olet ollut koko lailla tyydyttävä isä-ukko, sanoi Nella hyväilevällä äänellä, ja sinua palkitakseni lupaan tänä vuonna tyytyä halvimpaan syntymäpäiväkestitykseen, minkä koskaan olet minulle tarjonnut. Mutta tahdon sen tänä iltana.
— Noo, vastasi mr Racksole sellaisen isän kärsivällisellä äänensävyllä, jonka Nella perinpohjin oli kasvattanut odottamaan mitä yllätyksiä tahansa. — Anna kuulua!
— Ottakaamme häränkyljystä ja Bass-olutta [Bass ja Cissin suurten panimojen olutta] päivälliseksi tänä iltana. Siitä tulee kerrassaan mainio päivällinen. Olen oikein ihastunut siihen.
— Mutta, Nella kultaseni, hän huudahti, häränkyljystä ja olutta Felixillä! Se on mahdotonta! Sitäpaitsi ei nuorten naisten, jotka eivät vielä ole kahtakymmentäkolmea vuotta täyttäneet, sovi juoda olutta.
— Minä sanoin häränkyljystä ja Bass-olutta, ja mitä noihin kahteenkymmeneenkolmeen vuoteen tulee, niin huomenna alan käydä kahtakymmentäneljää.
Miss Racksole puri pieniä valkeita hampaitaan.
Heikko rykäisy kuului! Jules seisoi kumartuneena heitä kohti. Puhtaasta seikkailunhalusta kaiketi hän itse oli ottanut tämän pöydän hoitaakseen. Yleensä ei Jules'in ollut tapana omassa persoonassaan ottaa osaa päivällistarjoiluun. Hänen oli vain tapana kulkea ympäri ja tarkastaa, kuten kapteeni komentosillalla, perämiehen ollessa toimessa. Ravintolan kantavieraat pitivät kunnianaan kun Jules joskus otti itse palvellakseen heidän pöydässään.
Theodore Racksole epäröi silmänräpäyksen ja antoi sitten määräyksensä oivallisesti teeskennellyllä välinpitämättömyydellä:
— Häränkyljystä kahdelle ja pullollinen Bass-olutta. Tämä oli rohkein teko, minkä Theodore Racksole koko elämänsä aikana oli tehnyt, vaikka useammassa kuin yhdessä aikaisemmassa ahdingossa oli osoittanut pelotonta rohkeutta.
— Sitä ei ole ruokalistassa, herraseni, sanoi järkähtämätön Jules.
— Yhdentekevä. Hankkikaa sitä. Me haluamme sitä.
— Minä koetan.
Jules meni tarjoiluhuoneen ovelle ja palasi heti.
— Mr Rocco pyytää sanomaan terveisiä ja ilmoittamaan, että hänen valitettavasti on mahdotonta tarjota häränkyljystä ja Bass-olutta tänä iltana.
— Mr Rocco? kysyi Racksole huolimattomasti.
— Mr Rocco, toisti Jules päättävästi.
— Ja kuka on mr Rocco?
— Mr Rocco on meidän keittiömestarimme, herraseni. Jules'in kasvoilla oli ilme, kuin olisi häntä pyydetty selittämään kuka Shakespeare oli.
Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Tuntui uskomattomalta, että Theodore Racksolea, tulenkestävää Racksolea, jolla oli 200 penikulmaa rautatietä, useita kaupunkeja ja kuusikymmentä ääntä kongressissa, uhmaisi palvelija, tai vieläpä kokonainen ravintola. Ja kuitenkin oli asianlaita niin. Jules'in kasvoilla oli lujan miehen tyyni ilme, miehen, joka on varma voitosta. Hänen kasvojenilmeensä sanoi: Sinä olet voittanut minut kerran, mutta et tällä kertaa, ystäväiseni New Yorkista.
Mitä Nellaan tuli, niin hän tunsi isänsä ja aavisti mielenkiintoisia tapahtumia, luottavaisesti odottaessaan kyljystään. Hänellä ei tuntunut olevan nälkä ja hän jaksoi odottaa.
— Anteeksi hetkiseksi, Nella, sanoi Theodore Racksole tyynesti, palaan parin sekunnin kuluttua. Ja hän harppasi pitkin askelin ulos ruokasalista. Ei kukaan huoneessaolijoista tuntenut miljoonamiestä, sillä hän oli tuntematon Lontoossa, koskapa tämä oli hänen ensi käyntinsä Europassa yli kahdenkymmenen vuoden aikana. Jos joku olisi hänet tuntenut ja huomannut hänen kasvojensa ilmeen, olisi tämä joku kenties pelännyt räjähdystä, joka olisi saattanut syöstä koko Grand Babylonin Thames'iin.
Jules vetäytyi viisaasti kyllä nurkkaan. Hän oli ampunut panoksensa; nyt oli vastustajan vuoro. Pitkä ja vaihteleva kokemus oli opettanut Jules'ille, että vieras, joka yrittää kukistaa tarjoilijan, melkein aina joutuu tappiolle. Tarjoilijalla on niin monta etua moisessa taistelussa.
II.
KUINKA MR RACKSOLE SAI PÄIVÄLLISENSÄ.
Theodore Racksole meni suoraan ravintolan eteishalliin ja astui miss Spencerin pyhäkköön.
— Haluan tavata mr Babylonia hetkeäkään viivyttelemättä, hän sanoi.
— Nimeni on Racksole — Theodore Racksole.
— New Yorkista? kysyi ääni ovelta hieman ulkomaalaiseen vivahtavalta korostukselta.
Miljoonamies kääntyi nopeasti ympäri ja havaitsi jokseenkin lyhyen miehen, jolla oli ranskalaisen ulkomuoto, paljas pää, harmaa parta, pitkä, mallikelpoisesti leikattu kävelytakki, kapeisiin hopeavitjoihin kiinnitetyt silmärillit ja siniset silmät, joissa näkyi sama viaton kirkkaus kuin nuorella tytöllä.
— Niitä on vain yksi, sanoi Theodore Racksole lyhyesti.
— Haluatte puhua kanssani? virkkoi vastatullut.
— Oletteko mr Felix Babylon? Mies kumarsi.
Tällä hetkellä haluan mieluummin puhua teidän kanssanne kuin kenenkään muun kanssa maailmassa, virkkoi Racksole.
Viittaamalla pyysi mr Babylon miljoonamiestä seuraamaan sivukäytävään, jonka päässä sijaitsi mr Babylonin yksityishuone, Ludvig XV:n aikaisia huonekaluja ja seinäverhoja sisältävä ihmelaitos.
Ravintolanomistaja ja hänen vieraansa istuutuivat toisiaan vastapäätä.
— Luin New Yorkin sanomalehdistä muutamia kuukausia sitten, alkoi Theodore edes kurkkuaan selvittämättä, että tämä teidän ravintolanne, mr Babylon, myytäisiin osakeyhtiölle, mutta näyttää siltä kuin ei myynnistä olisi tullut mitään.
— Ei, siitä ei tullut mitään, vastasi mr Babylon avomielisesti, ja syy oli se, että välikädet aiotun yhtiön ja minun välilläni tahtoivat ansaita suuren salaisen voiton kaupasta, mutta minä kieltäydyin edistämästä sellaista voittoa.
He pysyivät vaatimuksessaan ja minä omassani, ja niin kauppa raukesi.
— Olitteko tyytyväinen sovittuun hintaan?
— Täysin.
— Uskallanko kysyä, korkeako hinta oli?
— Aiotteko ostaa, mr Racksole?
— Haluatteko myydä, mr Babylon?
— Haluan, eräillä ehdoilla, sanoi Babylon. Hinta oli neljäsataatuhatta puntaa. Mutta myyn vain siliä ehdolla, että ostaja ei siirrä kiinteimistöä yhtiölle korkeammasta hinnasta.
— Tahdon vain tehdä teille yhden ainoan kysymyksen, mr Babylon, sanoi miljoonamies. Kuinka suuri on voittonne suunnilleen ollut neljänä viime vuonna?
— Kolmekymmentäneljätuhatta puntaa vuosittain.
— Silloin ostan sen, sanoi Racksole hymyillen tyytyväisenä, ja teidän luvallanne vaihdamme kauppakirjat heti.
— Teette päätöksenne nopeasti, mr Racksole. Mutta olette kenties harkinnut tätä kysymystä pitemmän ajan.
— Päinvastoin, sanoi Racksole kelloaan katsoen, olen harkinnut sitä tasan kuusi minuuttia.
Felix Babylon kumarsi, ikäänkuin olisi ollut täysin tottunut rikkaan miehen oikkuihin.
— Hyvän maineen ihana etu on, Racksole jatkoi, siinä, ettei tarvitse vaivata itseään valmistelevilla selityksillä. Te, mr Babylon, tiedätte luultavasti kaikki minun asiani, ja minä tiedän koko paljon teistä. Voimme ilman mitään suosituksia luottaa toisiimme. On todellakin yhtä yksinkertainen asia ravintolan tai rautatien ostaminen, kuin taskukellon kauppa, kun sellaiseen kauppaan vain pystyy.
— Aivan, myönsi mr Babylon hymy huulilla. Teemmekö pienen väliaikaisen sopimuksen? On seikkoja, joita täytyy ajatella. Mutta mieleeni johtuu nyt juuri, että ette vielä ole voinut syödä päivällistänne, ja että pidätte ehkä parempana keskustella eräistä vähemmän tärkeistä asioista päivällisen jälkeen.
— En ole syönyt päivällistä, sanoi miljoonamies pannen sanoihinsa erikoisen painon, ja tässä yhteydessä pyytäisin teiltä pientä palvelusta. Tahtoisitteko kutsua tänne mr Roccon?
— Haluatte tietysti puhutella häntä?
— Niin haluan, sanoi miljoonamies ja lisäsi: päivällisestäni.
— Rocco on suuri mies, mutisi mr Babylon painaessaan soittojohdon nappulaa, piittaamatta viimeisistä sanoista. — Sano terveisiä mr Roccolle, hän sanoi pojalle, joka oli noudattanut hänen soittoaan, että jos hänelle sopii, olisin iloinen, jos saisin puhutella häntä täällä hetkisen.
— Paljonko maksatte Roccolle? kysyi Racksole.
— Kaksi tuhatta puntaa vuosittain ja kohtelen häntä kuin lähettilästä.
— Minä kohtelen häntä kuin lähettilästä ja maksan hänelle kolme tuhatta puntaa.
— Siinä teette viisaasti, sanoi Felix Babylon.
Tällä hetkellä astui Rocco huoneeseen hyvin hiljaa — hän oli laiha, neljänkymmenen ikäinen mies, jolla oli pitkät kapeat kädet ja tavattoman pitkät ruskeat silkinpehmoiset viikset.
— Rocco, sanoi Felix Babylon, saan luvan esittää teidät mr Theodore Racksolelle New Yorkista.
— Charmé, sanoi Rocco kumartaen. Miljoonamieskö?
— Juuri niin, keskeytti Racksole ja jatkoi kiireesti: Mr Rocco, tahdon ilmoittaa teille ennenkuin kenellekään muulle, että olen ostanut Grand Hotel Babylonin. Jos haluatte suoda minulle edun pitää teidät palveluksessani, olen mielihyvällä tarjoova teille vuosittain kolmen tuhannen punnan korvauksen.
— Sanoitteko kolmen?
— Kolmen.
— Charmé.
— Ja nyt, mr Rocco, tekisitte minulle suuren palveluksen, jos huolehtisitte siitä, että Jules — toivon aivan erikoisesti, että Jules minua palvelee — kymmenen minuuttia tämän jälkeen toisi pöytään n:o 17 ruokasaliin tavallista härän kyljystä ja pullollisen Bass-olutta. Ja ehkä haluatte suoda minulle kunnian syödä kanssanne lunchia huomenna?
Mr Rocco veti syvään henkeä, kumarsi, mutisi jotakin ranskaksi ja katosi.
— Mistä päivästä tahdotte kaupan astuvan voimaan? kysyi Babylon.
— Ah, sanoi Racksole välinpitämättömästi, yhdentekevä. Sanokaamme tästä illasta alkaen?
— Kuten tahdotte. Olen kauan halunnut vetäytyä syrjään. Ja nyt kun hetki on tullut — ja tullut kuin teatterinäytelmässä — olen valmis. Muutan takaisin Sveitsiin. Siellä ei voi tuhlata paljon rahaa, mutta se on kotimaani. Minusta tulee Sveitsin rikkain mies. Hän hymyili surumielisen iloisesti.
* * * * *
— Kauanpa sinä viivyit, isä, sanoi Nella, kun Racksole palasi ruokasaliin pöytään n:o 17.
— Ainoastaan kaksikymmentä minuuttia, kyyhkyseni.
— Mutta sinä sanoit kaksi sekunttia. Siinä on pieni ero.
— Nojaa, sinä kai käsität, että minun täytyi odottaa, kunnes ruoka valmistui.
— Tuottiko sinulle paljon vaivaa hankkia minun syntymäpäiväkestitykseni?
— Ei mitään vaivaa. Mutta se ei tullut juuri niin halvaksi kuin sinä arvelit.
— Mitä tarkoitat, isä?
— Sitä vain, että olen ostanut koko ravintolan. Elä naura itseäsi piloille!
— Oi, sinä olet aina ollut rakastettava isä, isä kulta. Aijotko antaa minulle ravintolan syntymäpäivälahjaksi?
— En, hoidan itse sitä — ajanratoksi. Mutta, apropos, ketä varten tuo tuoli on tuohon asetettu? Hän huomasi kolmannetkin lautaset asetetun pöydälle.
— Se on eräälle ystävälleni, joka tuli sisälle noin viisi minuuttia sitten. Tietysti pyysin häntä ottamaan osaa ateriaamme. Hän tulee tänne tuossa tuokiossa.
— Saanko kysyä hänen nimeään?
— Dimmock, — ristimänimeltään Reginald ja ammatiltaan Posenin ruhtinaan Aribertin englantilainen seuralainen. Tapasin hänet ollessani toissa syksynä Hetty-serkkuni seurassa Pietarissa. Oo, kas tässä hän on! Mr Dimmock, tässä on isäni. Hänen on onnistunut hankkia kyljys.
Theodore Racksole näki seisovansa silmätysten hyvin nuoren miehen kanssa, jolla oli syvälle painuneet tummat silmät ja terve, poikamainen ulkomuoto. He alkoivat puhella.
— Ah, isä, huudahti Nella, oletpa pannut vahvasti sinappia!
— Olenko? virkahti mr Racksole ja sattui sitten katsahtamaan peiliin, joka oli hänestä vasemmalla parin ikkunan välissä. Hän näki siinä Julesin, joka seisoi hänen tuolinsa takana, ja huomasi, että samainen Jules verkalleen, merkitsevästi ja pahaenteisesti iski silmää mr Dimmockille — jonka ristimänimi oli Reginald.
Hän tutki vaieten maustettaan. Hän ajatteli kenties ottaneensa runsaanpuoleisesti sinappia.
III.
KELLO KOLME AAMULLA.
Mr Reginald Dimmock osottautui, kovin nuoresta iästään huolimatta, kokeneeksi maailmanmieheksi ja tottuneeksi puhujaksi. Hänen ja Nella Racksolen välinen keskustelu ei näyttänyt koskaan laimenevan. He puhelivat Pietarista ja Nevan jäästä, oopperan tenorista, joka oli karkotettu Siperiaan, venäläisen teen oivallisuudesta, venäläisen samppanjan makeudesta ja erinäistä muista moskovalaisten elämäntapojen puolista. Kun Venäjä oli tyhjentävästi käsitelty, niin Nella lyhyesti kertoi, mitä itse oli tehnyt ja toimittanut, sen jälkeen kuin viimeksi oli nähnyt nuoren miehen tsaarin pääkaupungissa, ja tämä kertomus siirsi keskustelun Lontooseen, jossa se viipyi, kunnes viimeinen kyljyspala oli syöty. Theodore Racksole teki sen havainnon, että mr Dimmock antoi hyvin niukkoja tietoja omista puuhistaan, olipa sitten kysymys menneisyydestä tai tulevaisuudesta. Hän piti nuorukaista tyypillisenä hoviparasiittina, loiseläjänä, ja ihmetteli kuinka hän oli saanut seuralaisen paikan Posenin ruhtinaan Aribertin luona ja kuka tämä ruhtinas Aribert oli. Miljoonamiehestä tuntui kuin hän joskus olisi kuullut puhuttavan Posenista, mutta hän ei ollut siitä täysin varma. Hän miltei kuvitteli sitä joksikin noista epämääräisistä Saksan valtioista, joissa viisi kuudesosa alamaisista on hovivirkamiehiä ja muut hiilenpolttajia tai ravintoloitsijoita. Racksole ei virkkanut monta sanaa, ennenkuin päivällisestä oli päästy — hänen ajatuksiaan askarruttivat kenties liiaksi Jules'in silmäniskut mr Dimmockille; mutta kun jäätelöä seurasi kahvi, katsoi hän ravintolan edun kannalta ehkä saattavan olla hyödyllistä, jos hän koettaisi hankkia jonkinlaisia tietoja tyttärensä ystävästä. Eipä silti, että hän hetkeäkään olisi pannut kysymyksenalaiseksi tyttärensä oikeutta pitää omat ystävänsä; hän oli aina suonut hänelle mitä hämmästyttävimmän vapauden, luottaen siihen, että hänen luontainen terve arvostelukykynsä varjelisi häntä ikävyyksiltä. Mutta häntä ihmetytti Nellan käytös Dimmockia kohtaan, käytös, jossa rakastettavaan leikinlaskuun yhtyi halu suostuttaa puoleensa ja miellyttää.
— Nella on kertonut minulle, että teillä, mr Dimmock, on luottamustoimi Posenin ruhtinaan Aribertin luona, virkkoi Racksole. Suonette amerikalaiselle anteeksi hänen tietämättömyytensä, mutta onko Aribert hallitseva ruhtinas?
— Hänen ylhäisyytensä ei ole hallitseva ruhtinas eikä hänestä koskaan arvattavasti sellaista tule, vastasi Dimmock. Posenin suurherttuallisella valtaistuimella istuu hänen ylhäisyytensä veljenpoika, suurherttua Eugen.
— Veljenpoika! huudahti Nella hämmästyen.
— Miksei, armollinen neiti?
— Mutta ruhtinas Aribert on varmaankin hyvin nuori?
— Ruhtinas on kohtalon oikusta, jommoisia joskus voi sattua perheitten historiassa, juuri samanikäinen kuin suurherttua. Suurherttuavainajan isä oli kahdesti naimisissa. Siitä johtuu sedän nuoruus.
— Mahtaa tuntua ihanalta olla jonkun ikäisensä setä! Mutta pelkäänpä pahoin, ettei se ruhtinas Aribertista ole kovinkaan hauskaa. Oletan, että hän saa olla kauhean kunnioittava ja tottelevainen ja sen semmoista veljenpoikaansa kohtaan?
— Suurherttua ja minun ruhtinaallinen isäntäni ovat kuin veljekset Ruhtinas Aribert on luonnollisesti tätä nykyä kruunun nimellinen perillinen, mutta, kuten epäilemättä tiedätte, tulee suurherttua kohdakkoin menemään naimisiin erään keisarin läheisen sukulaisen kanssa, ja jos siitä sitten tulee perillisiä — Mr Dimmock vaikeni kohauttaen suoria hartioitaan. Suurherttua, hän jatkoi lopettamatta viimeistä lausettaan, soisi mieluimmin ruhtinas Aribertin seuraajakseen. Hänellä ei tosiaankaan ole vähintäkään halua mennä naimisiin. Meidän kesken sanoen, vain meidän kesken, hän pitää avioliittoa varsin ikävänä asiana. Mutta koska hän on saksalainen suurherttua, on hänen tietysti pakko mennä naimisiin. Hänellä on velvoituksia maataan kohtaan, Posenia kohtaan. Voin kertoa jotakin, jota kukaan tämän ravintolan ulkopuolella ei tällä hetkellä tiedä, nimittäin, että hänen kuninkaallinen korkeutensa suurherttua pienen seurueen kanssa tulee tänne huomenna.
— Lontooseenko? kysyi Nella.
— Niin.
— Tähänkö ravintolaan?
— Niin.
— Oi, niin ihanaa!
— Tämä on syynä siihen, että nöyrin palvelijanne on täällä tänä iltana — jonkinlaisena edelläkävijänä.
— Mutta minä käsitin teidän olevan ruhtinas Aribertin, sedän, seurassa — hm —
— Niin olenkin. Ruhtinas Aribert tulee myöskin tänne. Suurherttualla ja ruhtinaalla on asioita, jotka koskevat tärkeitä rahain sijoituksia, mitkä ovat yhteydessä suurherttuan naimapuuhien kanssa… korkeimmalla taholla, ymmärrättekö.
— Ollaksesi ylhäisten henkilöitten uskottu, olet liian puhelias, ajatteli Racksole. Sitten hän sanoi ääneen: Emmekö mene ulos pengermälle?
Kun he kulkivat ruokasalin poikki, pysäytti Jules mr Dimmockin ja antoi hänelle kirjeen.
— Tuli nyt juuri sanansaattajan mukana, herraseni, sanoi Jules.
Nella vetäytyi hetkiseksi hänen taakseen isänsä rinnalle.
— Jätä minut hetkiseksi tämän pojan kanssa kahden, niin olet kiltti isäukko, kuiskasi tyttö hänen korvaansa.
— Minä olen vain nolla, tottelevainen vähäpätöisyys, vastasi Racksole nipistäen häntä salaa käsivarresta. Kohtele minua sellaisena. Käsittele minua niinkuin tahdot. Menen katsomaan ravintolaan. Ja heti sen jälkeen hän katosi.
Nella ja mr Dimmock istuivat kahden pengermällä juoden vilvottavia juomia.
Jules itse tarjoili ja toi kymmenen ajoissa uuden kirjeen. Pyytäen tuhatkertaisesti anteeksi, nousi Reginald Dimmock tuoliltaan, vilkaistuaan kirjeeseen, ja sanoi olevansa pakotettu korkean isäntänsä, Posenin suurherttuan sedän, välttämättömien tehtävien vuoksi poistumaan. Hän kysyi, saisiko hän noutaa mr Racksolen tai saattaa miss Racksolen hänen isänsä luo. Miss Racksole vastasi iloisesti, ettei hän kaivannut saattamista ja että hän aikoi mennä makuulle. Hän lisäsi, että hän ja hänen isänsä aina koettivat olla riippumattomia toisistaan.
Juuri silloin Racksole oli vielä kerran osunut mr Babylonin yksityishuoneeseen.
— Ottakaa sikaari, mr Racksole, sanoi kohtelias mr Babylon, ja kulaus vanhinta konjakkia, mitä Europassa on saatavana.
Muutaman minuutin kuluttua nämä molemmat olivat innokkaassa ja vilkkaassa keskustelussa. Felix Babylonia hämmästytti se helppous, millä Racksole perehtyi kaikkiin pikkuseikkoihin, jotka koskivat ravintolan hoitoa.
Racksole ehdotti heti joitakin parannuksia, ja tämä aiheutti pitkän tietoperäisen keskustelun. Keskustelu antoi aihetta poikkeamisiin aineesta, ja silloin Felix Babylon hetkellisen hajamielisyyden puuskassa haukotteli.
Racksole vilkaisi korkealla liedenreunustalla olevaan kullattuun kelloon.
— Ah, herra Jumala! hän huudahti. Kello on kolme! Mr Babylon, pyydän anteeksi, että olen pitänyt teitä valveilla näin äärettömän pitkän ajan!
— En ole moneen vuoteen viettänyt näin hauskaa iltaa. Olette antanut minun ajaa keppihevosellani niin paljon kuin mieleni on tehnyt. Minun päinvastoin anteeksi on pyydettävä.
He puhelivat vielä hetkisen, ja sitten mr Racksole sanoi hyvää yötä.
— Saanko saattaa teidät huoneeseenne. Hissit ovat suljetut ja talo autio. Mitä minuun itseeni tulee, niin makuuhuoneeni on tuolla, ja hän viittasi erään sisemmän huoneen oveen.
— Ei, kiitoksia, sanoi Racksole, antakaapa minun omin päin tutkia omaa ravintolaani. Luulen kyllä löytäväni huoneeni.
Päästyään syvemmälle käytäviin, Racksole ei enää ollut niin aivan varma, löytäisikö oman huoneensa. Numero oli 107, mutta hän ei muistanut, oliko se ensi vai toisessa kerroksessa. Hississä kulkiessa ei tule kiinnittäneeksi huomiota kerroksiin. Hän kulki monen hissioven ohi. Mutta porraskäytävästä hän ei voinut nähdä jälkeäkään. Kaikissa ravintoloissa, jotka ovat maineestaan arkoja, ovat porraskäytävät joutuneet pois käytännöstä, ja vaikka ravintola-arkkitehdit vanhan tavan vuoksi edelleenkin rakentavat porraskäytäviä, kätketään ne kaukaisiin soppiin, missä niiden olemassaolo ei hevin satu loukkaamaan hemmotellun yleismaailmallisen yleisön silmää.
Ravintola tuntui isolta, kolkolta, autiolta. Sähkölamppuja hehkui siellä ja täällä pitkien välimatkojen päässä. Paksuilla matoilla eivät Racksolen ohutkenkäiset jalat aikaansaaneet mitään kolinaa ja hän asteli mukavasti edes ja takaisin, melkein huvikseen ja miltei hämmästyneenä siitä yön ja salaperäisyyden tunteesta, jonka valtaan yhtäkkiä oli joutunut. Lopulta hän löysi portaat, hyvin pimeät ja kapeat, ja pian hän oli noussut ensi kerrokseen. Kohta hän huomasi, että tämän kerroksen numerot eivät kohonneet seitsemääkymmentä ylemmäksi. Hän löysi vielä yhdet portaat ja nousi niitä ylös toiseen kerrokseen. Seinien koristuksista hän tunsi tämän kerroksen oikeaksi kodikseen, ja astuessaan pitkää käytävää hän tyytyväisenä vihelteli hiljaa ja miettiväisenä. Hän oli kuulevinaan askeleita sivu käytävästä ja kätkeytyi vaistomaisesti syvennykseen, jossa oli astiakaappi ja tuoli. Hän kuuli tosiaan askeleita. Varovaisesti katsoessaan eteensä hän havaitsi jotakin, jota ei ennen ollut huomannut, nimittäin, että valkea nauhanpätkä oli sidottu erään makuuhuoneenoven lukonripaan. Sitten tuli nurkan takaa sivu käytävästä mies, ja Racksole vetäytyi syrjään. Se oli Jules — Jules kädet taskuissa ja reuhkahattu silmillä, mutta muuten tavallisissa pukimissaan.
Tänä hetkenä Racksole toivoi, että hänellä olisi ollut revolveri matkassaan. Hän ei tiennyt, miksi hän tarvitsi revolveria nuhteettoman hyvämaineisessa lontoolaisessa ravintolassa, mutta hän tunsi haluavansa omistaa sellaisen puolustus- ja hyökkäysaseen. Hän päätti salaa, että hän, jos Jules kulkisi hänen lokeronsa ohi, tarttuisi hänen kurkkuunsa ja tässä asennossa tekisi tälle mitä epämiellyttävimmälle tarjoilijalle muutamia suoria kysymyksiä. Mutta Jules oli pysähtynyt. Miljoonamies katsoi toistamiseen varoen eteensä. Jules väänsi paraikaa äärettömän varovaisesti sen oven lukonripaa, johon valkea nauha oli kiinnitetty. Ovi avautui hiljalleen ja Jules katosi huoneeseen. Hetkisen kuluttua yövaeltaja Jules jälleen tuli näkyviin, sulki oven yhtä varovaisesti kuin oli sen avannut, irroitti nauhan, palasi samaa tietä kuin oli tullutkin ja katosi sivukäytävään päin.
— Tämä on merkillistä, virkahti Racksole, sangen merkillistä!
Hänen juolahti mieleensä tarkastaa huoneen numero ja hän hiipi sinne.
— No, jopa jotakin! mutisi hän ihmeissään.
Huone oli n:o 111, hänen tyttärensä huone. Hän yritti avata ovea, mutta se oli lukossa. Syöksyen omaan huoneeseensa n:o 107, hän koppasi käteensä toisen kahdesta revolverista (sitä lajia, jota miljoonamiehille valmistetaan) ja seurasi Julesia sivukäytävään. Sen käytävän päässä oli ikkuna. Ikkuna oli auki ja Jules katseli kaikessa viattomuudessa siitä ulos. Kymmenen äänetöntä askelta otettuaan Racksole oli hänen kintereillään.
— Saanko puhua sanan kanssanne, ystäväni? alkoi miljoonamies välinpitämättömästi heilauttaen revolveria ilmassa. Jules joutui silminnähtävästi hämilleen, mutta ihailtava itsehillintä teki hänet jälleen kykeneväksi käyttämään sielunvoimiaan.
— Palvelijanne, herraseni, sanoi hän.
— Tahdon tietää, mitä p—a teillä oli tekemistä huoneessa n:o 111 hetki sitten?
— Minut oli kutsuttu tulemaan sinne, oli rauhallinen vastaus.
— Te valehtelette, ja teette sen vielä sangen kömpelösti. Se on tyttäreni huone. Kas niin — totuus ilmi, ennenkuin minä päätän, ammunko teidät vai heitänkö teidät alas kadulle.
— Anteeksi, herraseni, n:o 111:ssä asuu eräs herra.
— Tahdon vain sanoa, että on jotenkin vakavaa arvostelukyvyn puutetta yrittää vastustaa minua, ystäväni. Älkää tehkö sitä toistamiseen. Lähtekäämme yhdessä siihen huoneeseen, ja teidän on todistettava, että siinä asuu herra eikä minun tyttäreni.
— Mahdotonta, herraseni, sanoi Jules.
— Tuskinpa vain, sanoi Racksole tarttuen Julesin takinhihaan. Miljoonamies tiesi varmasti Nellan asuvan n:o 111:ssä, sillä hän oli yhdessä Nellan kanssa tarkastanut huoneen, ja hän oli itse huolehtinut siitä, että hänen matkalaukkunsa, hänen kamarineitsyensä ja hän itse onnellisesti olivat saapuneet sinne.
— Avatkaa nyt ovi, kuiskasi Racksole heidän ehdittyään n:o 111:n kohdalle.
— Minun täytyy koputtaa.
— Sitä juuri ette saa tehdä. Avatkaa ovi. Teillä on epäilemättä avaimet mukananne.
Silmä revolverin suuta kohti Jules totteli auliisti, mutta tehden kuitenkin torjuvan liikkeen, ikäänkuin hän ei haluaisi vastata tästä rikoksesta ravintolan käyttäytymissääntöjä vastaan. Racksole astui sisään. Huone oli säteilevän kirkasvaloinen.
— Eräs vieras, joka välttämättä tahtoo tavata teitä, hyvä herra, sanoi Jules samassa rientäen pakoon.
Mr Reginald Dimmock, yhä hännystakkiin puettuna ja savuketta polttaen nousi nopeasti pöydän äärestä.
— Oo, hyvä mr Racksole, tämä oli odottamaton — hm — ilo.
— Missä minun tyttäreni on? Tämä on hänen huoneensa.
— Ymmärsinkö teitä oikein, mr Racksole?
— Rohkenin väittää, että tämä on miss Racksolen huone.
— Paras herrani, vastasi Dimmock, olette varmaan järjiltänne, voidessanne uneksia mitään sellaista. Ainoastaan kunnioitus tytärtänne kohtaan pidättää minua sysäämästä teitä ulos näin mahdottoman otaksuman vuoksi.
Pieni täplä keskellä miljoonamiehen nenää kävi äkkiä valkeaksi kuin liitu.
— Luvallanne, sanoi hän hiljaisella, rauhallisella äänellä, tahdon tarkastaa puku- ja kylpyhuoneen.
— Jos suvaitsette kuulla tervettä järkeä, mr Racksole, sanoi Dimmock kaikkein diplomaattisimmalla tavallaan, niin koetan selittää teille asianlaidan. Katsoin teidän ensi kysymystänne muodoltaan loukkaavaksi, mutta huomaan nyt, että siihen oli jossain määrin aihetta. Hän hymyili kohteliaasti. Astellessani tätä käytävää kello yhdentoista aikaan kuulin miss Racksolen joutuneen sanasotaan ravintolapalvelijain kanssa. Miss Racksole oli juuri poistumaisillaan yöksi tähän huoneeseen, kun iso kivi, joka arvattavasti oli heitetty joenrannalta, rikkoi tuon ikkunan, kuten näette. Paitsi sen ikävyyden vuoksi, mikä aiheutui ikkunan särkymisestä, ei hän muutenkaan halunnut jäädä tähän huoneeseen. Hän päätteli mielessään, että kun kerran yksi kivi oli heitetty sisään, niitä voisi tulla useampiakin. Hän vaati senvuoksi huonetta vaihdettavaksi toiseen. Palvelijat eivät sanoneet olevan vapaana mitään muuta huonetta, johon kuuluisi kylpy- ja pukuhuone, joita kumpaakin tyttärenne välttämättä tahtoi. Minä tarjouduin heti vaihtamaan huonetta hänen kanssaan. Hän soi minulle sen kunnian, että hyväksyi tarjoukseni. Meidän kaikki kapineemme muutettiin — ja siinä koko juttu. Toivon miss Racksolen tällä hetkellä vetävän hyvää unta n:o 124:ssä.
Theodore Racksole katsoi hetkisen nuorta miestä vaieten.
Kuului hiljaista koputusta ovelle.
— Käykää sisään, sanoi Racksole ääneen.
Joku lykkäsi oven auki, jääden itse seisomaan kynnykselle. Se oli Nellan kamarineitsyt aamutakki yllään.
— Miss Racksolelta terveisiä, hän pyytää tuhannesti anteeksi, mutta yksi hänen kirjoistaan unohtui tänne huoneeseen uuninreunustalle. Hän ei saa nukutuksi ja tahtoisi mielellään lukea.
— Mr Dimmock, pyydän anteeksi — sananmukaisesti anteeksi, sanoi Racksole tytön mentyä kirjoineen. Hyvää yötä!
— Ei mitään aihetta, sanoi Dimmock kohteliaasti — ja saattoi hänet kumartaen huoneesta.
IV.
RUHTINAAN TULO.
Siitä huolimatta oli muutamia pikkuasioita, jotka painoivat mr Racksolen mieltä. Ensin Julesin silmäniskut, sitten ovenripaan kiinnitetty nauha ja Julesin käynti n:o 111:ssä, edelleen säretty ikkuna — säretty ulkoapäin. Racksole ei unohtanut kellon olevan kolme aamulla. Hän nukkui vain vähän sinä yönä, mutta kaikesta huolimatta iloitsi siitä, että oli ostanut Grand Hotel Babylonin. Sen omistaminen näytti lupaavan sekä huvia että viihtymystä.
Seuraavana aamuna varhain hän kohtasi mr Babylonin. — Olen korjannut yksityishuoneestani pois kaikki omat paperini, sanoi Babylon, ja nyt se on teidän käytettävänänne. Aikomukseni on, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, jäädä ravintolaan vieraana toistaiseksi. Meillä on paljon järjestettävää kaupan päättämisessä, ja sitten on kyllä asioita, joista ehkä tahtoisitte neuvotella kanssani. Sitäpaitsi, totta puhuen, en haluaisi lähteä vanhalta asuinpaikaltani liian nopeasti. Tulen kyllä varmasti ikävöimään.
— Olen kovin iloinen, jos tahdotte jäädä, sanoi miljoonamies, mutta silloin teidän on oltava minun vieraanani eikä ravintolan.
— Kiitän ystävyydestänne, vastasi Babylon.
— Mitä tulee neuvojen kysymiseen teiltä, niin epäilemättä minun tulee olemaan pakko niin tehdä, mutta suonette minun sanoa, että näyttää siltä kuin kävisi koneisto itsestään.
— Vai niin! virkkoi Babylon miettiväisesti. Olen kuullut puhuttavan ravintoloista, jotka ovat menneet itsestään, mutta jos ne sen ovat tehneet, voitte olla varma siitä, että ne ovat noudattaneet painolakia ja menneet alaspäin. Teillä tulee olemaan täysi työ. Oletteko esimerkiksi kuullut mitään miss Spenceristä?
— En, sanoi Racksole. Mitä hänestä?
— Hän on salaperäisellä tavalla hävinnyt yön aikana eikä kukaan näytä voivan antaa mitään valaistusta tähän asiaan. Hänen huoneensa on tyhjä ja hänen matkalaukkunsa poissa. Tarvitsette jonkun hänen paikalleen, ja se joku ei ole helposti löydettävissä.
Hm, sanoi Racksole hetken mietittyään. Hänen paikkansa ei ole ainoa, joka tänään tulee vapaaksi.
Vähän myöhemmin miljoonamies otti entisen omistajan yksityishuoneen haltuunsa ja soitti kelloa.
— Tahdon puhutella Julesia, hän käski sisääntulevaa poikaa.
Odotellessaan Julesia Racksole alkoi miettiä miss Spencerin katoamista.
— Hyvää huomenta, Jules, hän iloisesti tervehti, järkähtämättömän palvelijan näyttäytyessä.
— Hyvää huomenta, hyvä herra.
— Istukaa.
— Kiitos.
— Olemme tavanneet aikaisemmin tänään, Jules.
— Niin, kello kolme tänä aamuna.
— Kummallinen juttu tuo miss Spencerin matkaanlähtö, eikö totta? lausui Racksole koetteeksi.
— Todellakin kummallinen.
— Tiedätte luonnollisesti, että mr Babylon on luovuttanut kaikki oikeutensa tähän ravintolaan minulle?
— Minulle on siitä ilmoitettu, hyvä herra.
— Oletan teidän tietävän kaikki, mitä tässä ravintolassa tapahtuu, Jules?
— Hovimestarina minun on määrä pitää kaikkea valppaasti silmällä.
— Te puhutte kovin hyvin englanninkieltä ollaksenne ulkomaalainen, Jules.
— Ulkomaalainen, hyvä herra! Olen englantilainen, syntynyt ja kasvanut Hertfordshiressa. Ehkä nimeni on vienyt teidän harhaan. Minua nimitetään vaan Julesiksi näet siitä syystä, että oikein ensiluokkaisen ravintolan hovimestarilla tulee olla ranskalainen tai italialainen nimi.
— Ymmärrän, sanoi Racksole. Luulen, että mahdatte olla sangen viisas mies, Jules.
— Siitä en voi lausua ajatustani.
— Kauanko ravintola on saanut nauttia palveluksianne?
— Vähän kolmattakymmentä vuotta.
— Se on pitkä aika samassa paikassa. Ettekö luule, että teidän on aika vapautua iänikuisista puuhistanne. Te olette vielä nuori ja saattaisitte luoda itsellenne maineen toisessa ja laajemmassa toimintapiirissä. Racksole katsoi kiinteästi mieheen, ja mies yhtä kiinteästi häneen takaisin.
— Ette ole minuun tyytyväinen, hyvä herra?
— Ollakseni suora, Jules, tuntuu minusta siltä — luulen minä, että te — te — liiaksi iskette silmää, vilkuilette. Ja sitten minusta tuntuu epämiellyttävältä, kun hovimestarin asemassa oleva mies ottaa tavakseen irroittaa valkeita nauhoja makuuhuoneitten ovien lukonrivoista kello kolme aamulla.
Jules vähän hätkähti.
— Oivallan, mitä tarkoitatte. Te haluatte päästä minusta, ja tekosyy, jos niin saan sanoa, on yhtä hyvä kuin toinenkin. No niin, en tahdo väittää, että tämä minua kummastuttaisi. Sattuu toisinaan, että ravintolanomistajan ja hänen hovimestarinsa luonteet eivät ole sopusoinnussa keskenään, ja silloin ravintola siitä todennäköisesti kärsii, jollei jompikumpi puoli väisty. Minä eroan, mr Racksole. Olin oikeastaan jo aikonutkin sanoutua irti paikastani.
Miljoonamies hymyili kiitollisesti.
— Kuinka suuren hyvityksen vaaditte? Tarkoitukseni on, että lähdette ravintolasta tunnin kuluttua.
— En halua mitään hyvitystä, hyvä herra. Halveksien työntäisin luotani kaikki korvaukset ja lähden ravintolasta ennenkuin viisitoista minuuttia on umpeen kulunut.
— Hyvästi sitten. Toivon teille menestystä ja ihailen teitä niinkauan kuin pysytte poissa minun ravintolastani.
Samana päivänä iltapäivällä menivät Racksole ja Felix Babylon yhdessä erääseen Cityssä olevaan asianajotoimistoon ja sitten arvopaperinvälittäjän luo ryhtyäkseen laillisiin toimenpiteisiin ravintolan luovuttamiseksi.
Palatessaan Grand Babyloniin Racksole näki miss Spencerin konttorituolilla istumassa komean ja käskevän nuoren tytön, joka oli puettu aistikkaaseen mustaan pukuun.
— Taivasten nimessä! Nella! huudahti hän ja meni konttoriin. Mitä sinä täällä teet?
— Asetun miss Spencerin paikalle. Tahdon niin mielelläni, auttaa sinua, isä kulta, ravintolasi hoidossa. Kuvittelen tulevani erinomaiseksi ravintolan kirjanpitäjättäreksi. Olen sopinut erään sisäkonttorin konekirjoittajattaren miss Selina Smithin kanssa, että hän neuvoo minulle kaikki koukut ja mutkat, niin että kyllä minä selviän tästä vallan hyvin.
— Mutta kuulehan, Helen Racksole. Koko Lontoo tulee juoruamaan tästä asiasta — rikkain Amerikan perijättäristä ravintolankirjanpitäjättärenä! Ja minä kun tulin tänne saadakseni lepoa ja rauhaa!
— Luulen sinun ostaneen ravintolan saadaksesi lepoa ja rauhaa, isä?
— Sinä niin itsepäisesti halusit sitä häränkyljystäsi, hän vastasi. Mene silmänräpäyksessä tiehesi täältä!
— Tässä minä olen ja tähän minä jään, vastasi Nella nauraen ja avomielisesti isälleen.
Juuri silloin näkyi vaaleatukkaisen miehen pää konttorin ikkunan vieressä. Hän oli erittäin hyvin puettu, hyvin ylimyksellinen ryhdiltään ja näytti sangen vihaiselta.
Hän katsoi Nellaan taukoamatta ja hätkähti.
— Ach! hän huudahti. Te.
— Niin, teidän ylhäisyytenne, todellakin minä itse. Isä, tämä on hänen kuninkaallinen korkeutensa, Posenin ruhtinas Aribert — meidän korkeasti kunnioitettuja vieraitamme.
— Te tiedätte nimeni, Fräulein? mutisi vastatullut saksaksi.
— Aivan varmasti, ruhtinaani, vastasi Nella rakastettavasti. Te olitte yksinkertaisesti kreivi Steenbock toissa keväänä Parisissa — matkustitte kai silloin salanimellä…
— Hiljaa, pyysi hän kädenliikkeellä, ja hänen otsansa kävi valkeaksi kuin paperi.
V.
MITÄ REGINALD DIMMOCKILLE TAPAHTUI.
Seuraavana hetkenä kaikki kolme puhelivat aivan vapaasti ja ainakin pinnalta katsoen teeskentelemättä. Ruhtinas Aribert tuli kohteliaaksi, vieläpä kunnioittavaksi Nellaa kohtaan ja ystävällisemmäksi Nellan isää kohtaan, kuin heidän keskinäinen asemansa edellytti. Jälkimmäistä huvitti tutkia tätä kuninkaallista sukuperää olevaa vesaa, ensimmäistä, jonka kanssa koskaan oli joutunut tekemisiin. Hän päätti, että nuori mies oli kylläkin kaunismuotoinen, että hänellä ei ollut "poimukauluksia", ja että hänestä saattaisi tulla erittäin hyvä kauppamatkustaja jollekin ensiluokkaiselle toiminimelle. Sillä tavalla mr Racksole valmistavasti arvioi sen miehen, josta kerran saattoi tulla Posenin hallitseva suurherttua.
Nellan mieleen juolahti, ja sitä ajatellessaan hän hymyili, että ravintolakonttori tuskin oli tuon ylhäisen nuoren miehen oikea vastaanottopaikka. Siinä hän seisoi, pää puoleksi konttorinikkunan sisäpuolella, huolimattomasti ikkunapieleen nojaten, ikäänkuin olisi ollut vain pörssikauppias tai jonkun newyorkilaisen teatteriseurueen johtaja.
— Matkustaako teidän ylhäisyytenne aivan yksin? kysyi Nella.
— Eräitten tapahtumien vuoksi olen tullut sen tehneeksi, virkkoi ruhtinas. Seuralaiseni oli määrä kohdata minut Charing Crossin asemalla, mutta häntä ei näkynyt — en osaa keksiä syytä siihen.
— Mr Dimmock? kysyi Racksole.
— Niin, Dimmock. En saata muistaa hänen koskaan jääneen tulematta kohtauspaikalle tätä ennen. Tunnetteko hänet? Onko hän käynyt täällä?
— Hän söi päivällistä kanssamme eilen illalla, vastasi Racksole — Nellan kutsusta, hän ilkeästi lisäsi, mutta tänään emme ole häntä nähneet. Tiedän kuitenkin hänen vuokranneen loistohuoneuston ja myöskin sen viereiset huoneet — n:o 55, eikö se ollut se numero, Nella?
— Oli, isä, hän sanoi, vakavasti avattuaan luettelon. Teidän ylhäisyytenne haluaisi varmaankin tulla saatetuksi huoneisiinne — huoneustoonne, tarkoitan, sanoi Nella, ja nauroi neuvottomana lisätessään: En vain tiedä, kuka on oikea mies teitä ohjaamaan, niin on asia. Totta puhuen, sekä isä että minä olemme jokseenkin tietämättömiä ravintolan hoidosta. Me, nähkääs, ostimme ravintolan eilen illalla.
— Oletteko ostanut ravintolani huudahti ruhtinas.
— Niin on asia, selitti Racksole.
— Ja Felix Babylon on mennyt tiehensä?
— Hän aikoo lähteä, vaikkei hän sitä vielä ole tehnyt
— Älkää missään nimessä antako minun pidättää teitä, mr Racksole, sanoi ruhtinas, ja Grand Babylonin omistaja lähti ulos palvelijaa noutamaan, tehden kummallisen, pienen kumarruksen ruhtinas Aribertille.
— Enkö pääse sisään? kysyi ruhtinas hetkisen kuluttua miljoonamiehen mentyä.
— Mahdotonta, ruhtinas, sanoi Nella nauraen. Määräys, ettei konttorissa saa ottaa vastaan vierailuja, on hirveän ankara.
— Kuinka te tiedätte määräyksen ankaruudesta, kun vasta eilen illalla otitte ravintolan haltuunne?
— Kyllä minä tiedän, sillä minä annoin määräyksen tänä aamuna, teidän ylhäisyytenne.
— Mutta vakavasti puhuen, miss Racksole, haluaisin puhutella teitä.
— Haluatteko puhutella minua ruhtinas Aribertina vai sinä ystävänä — tuttavana — johon tutustuin Parisissa viime vuonna?
— Ystävänänne, rakas neiti, jos sitä sanaa saan käyttää.
— Onko varma, ettette ensin haluaisi päästä huoneustoonne?
— On, sinne en vielä halua mennä. Tahdon odottaa kunnes Dimmock tulee. Kaiketi hän ei kauan viivy.
— Sitten juomme teetä isän yksityishuoneessa — ravintolanomistajan yksityishuoneessa, ymmärrättekö.
— Hyvä on, vastasi ruhtinas.
Nella puhui puhelimella, soitti useita kelloja ja käyttäytyi ylimalkaan tavalla, jonka oli määrä näyttää ruhtinaille ja muille, joita se ehkä huvittaisi, että hän oli nuori neiti, jolla oli liikevaistoja ja liikemieskasvatus. Sitten hän laskeutui virkatuoliltaan, meni ulos konttorista ja ohjasi, kahden palvelijan käydessä edellä, ruhtinas Aribertin siihen huoneeseen, jossa hänen isänsä ja Felix Babylon edellisenä iltana olivat keskustelleet kauan ja tuttavallisesti.
— Mistä haluatte kanssani puhua? hän kysyi seuralaiseltaan kaataessaan tälle toista kuppia teetä. Ruhtinas loi häneen katseen ottaessaan ojennetun kupin, ja koska hän oli tervevaistoinen nuori mies, ei hän sinä hetkenä voinut muuta ajatella kuin nuoren naisen rakastettavaa ulkomuotoa. Nella oli todellakin kaunis sinä iltapäivänä. Kauniimmankin naisen sulous vaihtelee tunti tunnilta. Nellan kauneus oli tänä päivänä ylimmillään. Vilkkaana, notkeana, käskevänä ja kuitenkin muuttumattoman lempeänä hän näytti säteilevän elämäniloa ja nautintoa.
— Sen olen unohtanut, virkkoi ruhtinas.
— Unohtanut! Siinä olette tehnyt kokolailla väärin. Sanoistanne päättäen oli kysymys jostakin kauhean tärkeästä. Mutta tietysti minä arvasin, ettei niin saattanut olla, sillä ei yksikään mies, ei ainakaan yksikään ruhtinas koskaan puhu tärkeästä ja suuriarvoisesta asiasta naisen kanssa.
— Koettakaapa muistaa, miss Racksole, että minä tänä iltapäivänä, täällä teillä, en ole ruhtinas.
— Te olette kreivi Steenbock, vai kuinka? Hän kohautti olkapäitään.
— Ainoastaan teille, hän sanoi, hiljentäen tietämättään ääntänsä. Miss Racksole, toivon ihan erikoisesti, ettei kukaan täällä saa tietää minun olleen Pariisissa toissa keväänä.
— Valtiosalaisuusko? kysyi Nella hymyillen.
— Valtiosalaisuus, vastasi ruhtinas vakavana. Ei edes Dimmock siitä tiedä. Oli omituista, että meistä yhtaikaa piti tulla tuon hiljaisen, syrjäisen ravintolan vieraita — omituista, mutta mieluista. En koskaan unohda tuota sateista iltapäivää, jonka yhdessä vietimme Trocaderomuseossa. Puhukaamme siitä.
— Sateestako vai museosta?