Velikulta: Seikkailutarina kaupunkiviisikosta

VELIKULTA

Seikkailutarina kaupunkiviisikosta

Kirj.

ARNOLD BENNETT

Englannin kielestä suomentanut

Toivo Wallenius

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

I. Tanssiaiset. II. Hullinsin lesken talo. III. Muuttovaunut. IV. Haaksirikko. V. Kauppalaiva. VI. Murtovarkaus. VII. Naisten pelastaja. VIII. Oman orren alla. IX. Suuri sanomalehtisota. X. Konnantyö. XI. Alpeilla. XII. Kunnian kukkuloilla.

I LUKU.

Tanssiaiset.

I.

Edward Henry Machin näki ensi kertaa savun toukok. 27:ntenä 1867 Broughaminkadun varrella Bursleyssä, Kaupunkiviisikon vanhimmassa. Broughaminkatu ulottuu P. Luukkaan aukiosta suoraan Shropshire Union kanavaan, ja osittain siihen kuuluu rakennuksia, jotka ovat tunnetut "savipakarin" nimellä (kunnes joutuvat huutokaupalla myytäviksi, jolloin ne vasara miehen kuvauksen mukaan ovat "suurenmoisia saviteostehtaita"), osittain mökkejä, joiden korkein vuokra on puoli viidettä shillinkiä viikossa. Moisessa ympäristössä syntyi muuan merkkihenkilö, leskeksi jääneen äidin ainoa huoli. Äiti ansaitsi oman ja poikansa elannon käsittelemällä "rouvasväen omia aineksia" rouvasväen kotona. Mutta elämänkutsumuksensa ohella rouva Machinilla oli oma erikoisalansa: hänen pesemänään flanelli kutistui vähemmän kuin yhdenkään toisen naisen käsissä koko sillä seudulla, ja hän pystyi pesemään hienoja pitsejä niitä tärvelemättä; niinpä hän saapuikin usein ompelemaan ja jäi pesemään. Verraten apean näköinen vaimo; laiha ja kieltä riittämään! Mutta minä pidin hänestä. Hän säästi joka päivä jonkin verran aikaa nimittämällä poikaansa Edward Henryn asemesta Denryksi.

Ollen vailla älykkäisyyttä ja uutteruutta Denry olisi jäänyt savipakari-työläisen arvoasteelle, ellei olisi kahdentoista ikäisenä päässyt siirtymään kansakoulusta vapaaoppilaaksi yksityislukioon. Tämä voitto johtui enemmän rohkeudesta kuin oppineisuudesta, pikemmin sattumasta kuin aikomuksesta. Toisena tutkintopäivänä hän tuli saapuneeksi tutkintohuoneeseen kymmentä minuuttia ennen iltapäiväkuulustelua. Hän kuljeskeli ympäri huonetta uteliaisuuttaan tyydyttäen ja joutui opettajan pöydän ääreen. Pöydällä sijaitsevaan kaavakkeeseen oli merkitty kokelaiden nimet sekä numerot, jotka kukin oli edellisenä päivänä saanut kussakin aineessa. Hän oli suoriutunut huonosti maantiedossa ja huomasi nimensä kohdalla maantiedon sarekkeessa seitsemäisen; mutta korkein mahdollinen äänimäärä oli kolmekymmentä. Numerot oli kirjoitettu lyijykynällä. Samainen lyijykynä oli pöydällä. Hän tarttui siihen, vilkaisi oveen ja tyhjiin pulpettiriveihin ja kirjoitti sievän kakkosen seitsemäisen eteen; sitten hän tallusteli viattomana tiehensä ja palasi myöhään. Hänen kepposensa olisi pitänyt tulla ilmi — hänen mahdollisuutensa olivat tunnetut vähäisiksi - mutta sepä ei vain tullut ilmi. Tietenkin se oli epärehellinen teko. Niinpä kyllä, mutta silti en myönnä Denryä peräti pahantapaiseksi. Jokainen koulupoika on epärehellinen varttuneiden mittakaavan mukaan. Jos tuntisin rehellisen koulupojan, niin aikaisinpa laskea hopealusikoitani hänen tultuaan suureksi. Kaikki on luvallista koulupoikain ja opettajain kesken.

Tämä loistava teko näytti vaikuttavan ratkaisevasti sekä Denryn elämän juoksuun että hänen luonteeseensa. Hän alkoi vähitellen uskoa voittaneensa mainitun etuoikeuden silkasta ansiosta, olevansa merkillinen poika ja suuriin töihin määrätty. Hänen uudet koulutoverinsa, joiden äitejä Denryn äiti palveli, uskoivat hänet myöskin merkilliseksi pojaksi; mutta herraspoikatapaansa he eivät unohtaneet nimittää häntä "pesuakaksi". Onneksi Denry ei välittänyt moisista.

Hänellä oli paksu nahka, vaalea tukka, kirkkaat silmät ja leveät hartiat, ja hänen mielensä kehittyi päivä päivältä yhä hilpeämmäksi. Koulussa hän ei loistanut, tutkintotuloksen rusohohteinen lupaus jäi täyttämättä; mutta hän ei ollut typerämpi kuin useimmat muutkaan, ja kerran noustuaan hänen käsityksensä omasta itsestään jäi "pysyväisesti kauniiksi". Oli kerrassaan mahdotonta ajatella, että hän rupeisi sotkemaan savea käsillään.

II.

Kun Denry kävi seitsemättätoista, saattoi hänen äitinsä, käsittelemällä puoltatoista kyynärää brysselin-pitsiä, rouva Emeryn kiitollisuuden velkaan. Rouva Emery oli herra Duncalfin sisar. Herra Duncalf oli Bursleyn kaupunginnotario ja asianajaja. Tunnettua on, että kaikki virastot ovat oikeita juonittelun tyyssijoja. Denry Machin erosi koulusta ruvetakseen herra Duncalfin palvelukseen sillä ehdolla, että hänen oli vuoden perästä kyettävä kirjoittamaan pikakirjoitusta sata viisikymmentä sanaa minuutissa. Niihin aikoihin ei keskinkertainen ja virheellinen pikakirjoitus ollut mikään jokapäiväinen ilmiö. Hän täytti (suuremmassa tai vähemmässä määrin ja ehdottomasti vähemmässä kuin suuremmassa) tämän ehdon. Ja usean vuoden ajan hän arveli todenteolla, ettei nyt ollut enää mitään toivomisen varaa. Sitten hän kohtasi kreivittären.

Chellin kreivitär oli syntynyt köyhistä, mutta merkittävistä vanhemmista, ja hän saattoi tarpeen tullen esittää isoisänsä isän isoisän. Hänen äitinsä ansaitsi oman ja tyttärensä toimeentulon sallimalla alhaisempien, mutta varakkaampien ihmisten tyttärien näyttäytyä melkoisen usein seurassaan. Kreivitär kasvatettiin avioliittoa varten. Hänet tähdättiin ja viritettiin osaamaan määrättyyn maaliin määrätyllä hetkellä. Hän onnistui. Hän sai Chellin jaarlin. Hän sai myöskin noin kahdeksan tuhatta hehtaaria Englannissa, suunnilleen viidenneksen Skotlantia, talon Piccadillyssä, seitsemän maakartanoa (Sneyd niihin luettuna), höyrypurren ja puolen miljoonan punnan arvosta Keski-Englannin rautatien osakkeita. Hän oli nuori ja kaunis. Hän oli matkustellut Kiinassa ja julkaissut kirjan Kiinasta. Hän lauloi hyväntekeväisyys-konserteissa ja esiintyi seuranäytännöissä. Hän piirsi luonnon mukaan. Hän oli Lontoon suuremäntiä. Eikä hänellä ollut pienintäkään taipumusta lihavuuteen. Mutta tämä ei tyydyttänyt häntä. Hän oli kunnianhimoinen! Hän halusi käydä vakavasta ihmisestä. Hän halusi päästä vaikuttamaan ihmisten elämään. Hän havaitsi sen neljännesmiljoonan sieluja, jotka muodostavat Kaupunkiviisikon, ainoalaatuiseksi välineeksi tähän päämäärään pyrkiessään, aivan verrattomaksi leluksi. Ja hän päätti liittää nimensä kaikkeen, mikä oli vakavinta Kaupunkiviisikon yhteiskunnallisessa kehityksessä. Sen vuoksi käytettiin noin viisitoista tuhatta puntaa kiillottamaan Sneyd Hallia, joka sijaitsee Kaupunkiviisikon liepeellä, ja jaarli ja kreivitär viettivät siellä neljä kuukautta vuodessa. Sen vuoksi jaarli, lempeä, syrjäisyyttä rakastava mies, suostui kutsuun, kun kaupunginvaltuusto pyysi häntä Bursleyn koristepormestariksi. Sen vuoksi pormestari ja pormestaritar järjestivät suunnattomat iltapäiväkutsut, joissa oli saapuvilla koko porvaristo A:sta Ö:hön. Ja sen vuoksi pormestaritar teki vähää myöhemmin tiettäväksi, että hän aikoi pitää kunnallistanssiaiset. Tanssiaisuutinen kiihdytti Bursleyä enemmän kuin mikään tapahtuma Magna Chartan aikojen jälkeen. Ja kuitenkin olivat varemmatkin pormestarittaret tarjonneet tanssiaisia. Täytynee siis otaksua, että Bursleyssä kunnioitetaan vielä aivan erikoisesti maata, rautatieosakkeita, höyrypursia ja isoisäin isäin isoisiä.

Jokainen, ken jotain merkitsi, oli ollut mukana kutsuissa. Mutta jokaista ei voitu kutsua tanssiaisiin, koska kaupungintalolla saattoi tanssia vain kaksi sataa henkilöä. Bursleyssä taasen oli lähes kolmekymmentä viisi tuhatta asukasta, joista runsaasti kaksi tuhatta "merkitsi", vaikka he eivät tanssineetkaan.

III.

Kolmea viikkoa ja kolmea päivää ennen tanssiaisia Denry Machin istui eräänä maanantaina yksinään herra Duncalfin asioimistossa Duck-aukion varrella (missä tämä harjoitti asianajaja-tointaan), kun sisään astui solakka ja kaunis nuori nainen, puettuna hienosti, mutta aistikkaasti tummanvihreään. Pöydällä Denryn edessä oli useita suuria arkkeja "yhteenveto"-papereita senaamuisen Urheilulehden peittäminä. Ennenkuin Denry tuli ajatelleeksikaan vaihtaa paperien ja Urheilulehden asemaa, virkkoi nuori nainen "Hyvää huomenta!" varsin ystävällisesti. Hänen äänensä oli kimeä ja hymynsä tehokas.

"Hyvää huomenta, rouva", vastasi Denry.

"Onko herra Duncalf tavattavissa?" kysyi nuori nainen hilpeästi.

(Miksi piti Denryn livahtaa alas tuoliltaan? Onhan aivan etiketin vastaista, että asianajajan konttoristi livahtaa tuoliltaan kysymyksiin vastatessaan.)

"Ei, rouva; hän on tuolla kaupungintalolla", sanoi Denry.

Nuori rouva pudisti leikillisesti päätään hymyillen lievästi.

"Olen juuri käynyt siellä", hän sanoi. "Ilmoittivat hänen olevan täällä."

"Kyllä minä käyn hakemassa hänet, rouva — jos te —"

Nyt vieras hymyili leveästi. "Varmaankin Vanhoillisten klubista?" hän virkkoi ihastuttavan tuttavallisesti.

Myöskin Denry hymyili.

"Ei, ei", virkkoi rouva hetken vaiettuaan; "ilmoittakaa vain minun käyneen täällä."

"Kyllä, rouva. Ehkä minä voisin toimittaa asianne?"

Vieras teki jo lähtöä, mutta nyt hän kääntyi takaisin ja tarkasti nuorukaisen kasvoja — veitikkamaisesti, kuten Denry ajatteli.

"Voisittehan antaa hänelle tämän luettelon", hän sanoi ottaen laukustaan paperin ja kehittäen sen levälleen. Hän oli käynyt pöydän ääreen; heidän kyynärpäänsä koskettivat toisiaan. "Hänen ei tarvitse välittää siitä, mikä on pyyhitty pois punaisella — ymmärrättekö? Minä tietysti luotan häneen niihin toisiin luetteloihin nähden ja toivon kaikkien kutsujen valmistuvan keskiviikoksi. Hyvästi."

Hän oli kadonnut. Denry hyökkäsi nokeentuneen ikkunan ääreen. Ulkosalla seisoi lumessa hevosvaljaikko, keltapukuinen miesvaljaikko ja pieni parvi nuorta ja vanhaa kansaa. Vieras vilahti katukäytävän poikki ja katosi; vaununovi paukahti, toinen keltaisista kaksoisista hypähti veljensä viereen, ja koko laite hyökkäsi vaarallista vauhtia tiehensä. Loikkaavan kaksoisen kasvot olivat Denrylle tutut. Mies oli todellakin aikoinaan kuulunut Broughaminkadun asujamistoon kulkien sen keskuudessa Jock-nimisenä, ja hänen äitinsä oli vuosikausia ollut rouva Machinin ystävättäriä.

Denry oli nyt ensi kertaa nähnyt kreivittären läheltä. Tämä vei ehdottomasti voiton omista valokuvistaankin. Aivan toisenlainen kuin olisi odottanut! Kuinka helppo hänen kanssaan oli keskustella! (Mutta mitä hän olikaan itse sanonut? Ei mitään — ja jos jotakin.)

Hän nyökkäsi ja mutisi: "Kyllä ne tuntee jo karvastaan!" Luultavasti tarkoittaen, että kaikki, minkä on lukenut ylimystön loistavuudesta, oli totta ja enemmänkin kuin totta.

"Hienoin nainen, mikä on koskaan ilmestynyt tähän kaupunkiin", hän mutisi.

Asian laita oli sellainen, että äskeinen vieras himmensi hänen haaveensa naisesta. Kello kahdelta tämä oli ollut hänelle pelkkä nimi. Viittä minuuttia myöhemmin hän oli rakastunut häneen. Hän tunsi syvää kiitollisuutta sen johdosta, että sattui olemaan parhaissa pukineissaan seurakunnan seniltaisen teekokouksen varalta.

Kun Denry silmäili rouvan tanssiaisvieraiden luetteloa, juolahti hänen päähänsä hurja ajatus lähteä itsekin tanssiaisiin. Herra Duncalf hoiteli hääräilevästi ja nöyränä koko kutsukoneistoa kreivittären puolesta. Hän oli laatinut pikku luettelon omista tuttavistaan, jotka oli kutsuttava. Useita valtuusmiehiä oli pyydetty tekemään samoin. Sen vuoksi oli yhdistettävä puoli tusinaa luetteloita. Yhdistämistyö jäi Denryn huoleksi. Mikään ei ollut sen helpompaa kuin liittää E. H. Machinin nimi huomaamattomasti luettelon keskivaiheille! Ei mikään ollut helpompaa kuin hukata epähuomiossa alkuperäiset luettelot, niin että jonkin erikoisen nimen herättäessä epäilyksiä siitä ei voinut tehdä ketään vastuunalaiseksi ryhtymättä liian arkaluontoisiin kuulusteluihin. Keskiviikkona Denry sai viehättävän kortin, jossa kreivitär sirosti kaiverretuin kirjaimin toivoi saavansa nauttia hänen seurastaan tanssiaisissa; ja tuorstaina hänen nimensä merkittiin niiden joukkoon, jotka olivat vastanneet kutsuun myöntävästi.

IV.

Hän ei ollut koskaan käynyt tanssiaisissa. Hänellä ei ollut frakkipukua eikä aavistustakaan tanssista.

Hän oli omituinen, epäjohdonmukainen sekoitelma rohkeutta ja arkuutta. Minä ja te olemme luonteeltamme johdonmukaisia; me olemme joko sitä tai tätä, mutta Denry Machinissa ei ollut laisinkaan johdonmukaisuutta.

Kolme päivää hän epäröi, ja sitten hän hiipi salaisesti vavisten puhuttelemaan Shillitoeta, nuorta räätäliä, joka oli vast'ikään aloittanut oman liikkeen ja keräili ympärilleen kaupungin keikarinuorisoa.

"Haluaisin saada frakkipuvun", sanoi Denry.

Shillitoe, joka tiesi Denryn ansaitsevan ainoastaan kahdeksantoista shillinkiä viikossa, vastasi vain pintapuolisen kohteliaasti, ettei frakkipuvusta voinut olla puhettakaan; hän oli jo ottanut vastaan enemmän tilauksia kuin saattoi suorittaa itseään tappamatta. Koko kaupunki oli noussut kuin yhtenä miehenä vaatimaan frakkipukua.

"Aiotteko sitten tanssiaisiin?" tiedusti Shillitoe muka suojelevasti, mutta itse asiassa hiukan ihmetellen.

"Aion", sanoi Denry; "entä te?"

Shillitoe hätkähti ja pudisti sitten päätään. "Ei ole aikaa tanssiaisiin", hän selitti.

"Voin hankkia teille kutsun, jos haluatte", vakuutti Denry vilkaisten oveen aivan samaten, kuin oli vilkaissut lisätessään kakkosen seitsemäisen eteen.

"Ohoh!" Shillitoe herkisti korviaan. Hän ei ollut kaupungin lapsia, eikä hänellä ollut valtuusmiestä suojelemassa laillisia etujaan.

Ilmaistaksemme häpeällisen jutun lyhyesti: viikon päästä Denry sai tulla koettamaan. Shillitoe myönsi hänelle kahden vuoden luoton.

Tanssiaiset olivat suunnattomana virikkeenä tanssitaidon harrastukselle Bursleyssä ja johdattivat oikein sievoisen rahamäärän neiti Earpin, tämän taiteen nuoren haltijattaren taskuun. Hänen isänsä oli huonekalukauppias, joka oli intohimoisesti ihastunut vararikko-oikeuteen. Neiti Earpin iltakursseihin otti osaa myöskin Denry, mutta hänen rahansa ei eksynyt neidon taskuun. Korvaukseksi neito sai kreivittären vakuutuksen, että tämä toivoi saavansa nauttia hänen seurastaan tanssiaisissa. Kreivitär oli herättänyt Denryssä mielenkiintoa naisia kohtaan erikoisena sukupuolena; Ruth Earp kiihdytti tätä mielenkiintoa. Hän oli yksinkertainen tyttö, mutta hän oli vain neljänkolmatta ikäinen ja liikkui varsin sulavasti. Denry sai pari kertaa yksityisopetusta käänteissä. Neito sanoi hänelle eräänä iltana, kun hän harjoitteli käänteitä ja he olivat sotkeutuneet viimeisen muodin säätämään asentoon: "Älkää välittäkö minusta! Ajatelkaa vain itseänne. Asian laita on sama tanssissa kuin elämässäkin — naisen velvollisuus on mukautua mieheen." Denry ajatteli itseään. Hän ajatteli itseään keskellä yötä, itseään ja myöskin tyttöä. Tämän äänessä oli ollut jotain… ja hänen katseessaan… Viimeisessä harjoituksessa hän kysyi neiti Earpiltä, varaisiko tämä hänelle ensi valssin tanssiaisissa. Neito mietti ja vastasi sitten myönteisesti.

V.

Tanssiaisiltana Denry käytti ainakin kaksi tuntia toimitukseen, joka oli tarpeen, ennenkuin saattoi suoda kreivittärelle ilon nauttia hänen seurastaan. Tämä toimitus tapahtui hänen pikkuruisessa makuusuojassaan mökin peräpuolella Broughaminkadun varrella ja oli luonteeltaan varsin monimutkainen. Kolmea viikkoa varemmin hän oli viattomuudessaan luullut, että tarvitsi vain tilata frakkipuku ja mies oli valmis! Nyt hän tiesi, että frakkipuku vain aloittaa huolien sarjan. Paita! Kaulus! Kaulahuivi! Paidannapit! Kalvosinnapit! Hansikkaat! Nenäliina! (Ilokseen hän sai kuulla niin pätevältä taholta kuin itse Shillitoelta, ettei nenäliinaa pidetty enää liivien avauksessa ja että miehet, jotka pitivät liinaa siinä, olivat raakalaisia eikä heissä ollut totuutta. Siis kelpasi arkinenäliinakin.) Kengät!… Kengät olivat se kari, jolle hän oli tarttunut. Räätälinliikkeen ohella Shillitoe harjoitti myöskin pukimoliikettä mutta maailmankaikkeuden rakenteeseen on sattunut sellainen epäkohta, että herrainvaatetusliikkeissä ei myydä kenkiä. Kenkiä lukuunottamatta Denry sai kaikki tarvikkeensa velaksi; kenkiä hän ei voinut saada eikä myöskään kyennyt maksamaan niitä käteisesti. Niinpä hän päätti, että kirkkokengät olivat kiillotettavat tämän suuren vuosisataistapahtuman veroisiksi. Vahinko vain, että hän unohti — ei sen vuoksi, että oli huonomuistinen tärkeissä asioissa; hän oli vain liian kiihtynyt — unohti kiillottaa ne, ennenkuin oli jo saanut kauluksen ylleen ja huivin sidotuksi solmuun. Ei ole viisasta käsitellä kenkämustetta frakkipaita yllään, joten Denryn täytyi hylätä saavutuksensa ja aloittaa uudelleen. Tämä sai hänet kovaan kiireeseen. Hän ei pelännyt myöhästyvänsä ensi valssista, jonka oli luvannut tanssia neiti Ruth Earpin kanssa, mutta hän pelkäsi olevansa vielä kotosalla äidin palatessa. Rouva Machin oli käsitellyt rouvasväen omia aineksia kaiken päivää, tietysti — olihan nyt päivien päivä! Jos hänellä olisi ollut kaksitoista kättä kahden asemesta, hän olisi voinut käsitellä puolen tusinan rouvashenkilön omia aineksia yhden ainoan asemesta ja ansainnut neljäkolmatta shillinkiä neljän asemesta. Denryä ei haluttanut joutua äidin nähtäväksi ennen lähtöään. Hän oli tuhlannut suunnattoman määrän aivotyötä ja tarmoa päästäkseen tässä hienostuneessa ja uudessa asussaan kahden sadan henkilön tuijotettavaksi, ja kuitenkin hän toivoi salaa voivansa piilottaa tämän ihanan näyn omalta äidiltään.

Mutta äiti livahti sisään laukkuineen ja arpisine sormineen ja verraten ivallisine ilmeineen samassa tuokiossa, kun Denry puki päällysnuttua ylleen keittiössä (eteisessä kun ei ollut riittävästi tilaa). Hän koetti parhaansa mukaan peitellä paidanrinnustansa (vaikka äiti tiesikin koko asian), mutta ei onnistunut siinä.

"Siunatkoon!" huudahti äiti lyhyesti käyden lieden ääreen käsiään lämmittelemään.

Viaton huomautus. Mutta hänen äänensä tuntui riisuvan inhimillisen suuruuden turhamaisuuden ilkialastomaksi.

"Minulla on kova kiire", sanoi Denry mahtailevasti, ikäänkuin olisi lähdössä vahvistamaan sopimusta, josta kansakuntain menestys riippui.

"Saattaapa olla, Denry", arveli äiti. "Mutta kyökin pöytä ei ole varattu kenkäharjoja varten."

Yhdessä asiassa häntä onnisti. Ulkona oli pakkanen. Tarpeetonta siis huolehtia kenkäin tilasta.

VI.

Kreivitär oli myöhästynyt; hevonen kuului tuottaneen harmia. Onneksi jaarli oli ollut kaiken päivää Bursleyssä ja pukeutunut Vanhoillisten klubissa; ja hänen armonsa oli määrännyt, että tanssiohjelma oli aloitettava. Denry sai kuulla tämän heti sukeltaessaan säteilevänä herrain vaatetushuoneesta leveään punamattoiseen käytävään, joka ulottuu kaupungintalon pohjakerroksen päästä päähän. Käytävässä rupatteli joukko kaupungin merkkihenkilöitä — lukematon Swetnamin perhe, Stanwayt, mahtavat Etchesit, Fearnsit, rouva Clayton Vernon, Suttonit, joukossaan Beatrice Sutton. Tietysti jokainen tunsi hänet Duncalfin pikakirjuriksi ja flanellipesijättären pojaksi; mutta valkoiset hansikkaat luovat demokratian, ja Shillitoe kykeni saamaan vaatteisiinsa enemmän tyyliä kuin yksikään toinen Kaupunkiviisikon räätäleistä.

"Terve!" nyökkäsi vanhempi Swetnamin pojista huolimattomasti.

"Terve mieheen, Swetnam!" virkkoi Denry yhtä huolimattomasti.

Asia oli selvä! Tuo tervehdys oli kuin mikäkin vapaamuurarimerkki, ja siitä pitäen hän veti vertoja kenelle tahansa. Ensinnä hän oli luullut, että neljä sataa silmää kohdistuisi häneen sanoen vilkaisullaan: "Tuo nuorukainen käyttää ensi kertaa elämässään frakkipukua, eikä se ole edes maksettukaan!" Mutta niin ei käynyt. Ja syynä oli se, että koko Kaupunkiviisikon asujamistolla oli yllin kyllin puuhaa koettaessaan uskotella, ettei se ollut ikinä elämässään esiintynyt kello seitsemän jälkeen iltasella ilman frakkipukua. Denry havaitsi riemumielin, että usea keski-ikäinen ja kömpelö herra piti punaista tai valkoista silkkinenäliinaa liiveissään, mutta miehet sellaiset kuin Charles Fearns, Swetnamit ja Harold Etches eivät käyttäneetkään. Hän oli siis nenäliinaansa ujostellessaan enkelien puolella.

Hän nousi kaksoisportaikkoa (jota koristivat verrattoman ilmavat valkoiset ja vaaleanpunaiset tanssipuvut) ja astui isoon saliin. Lavalla oli tulipunainen orkesteri, ja lattialla vaelteli joukko ihmisiä odotusta ilmaisten. Seinät olivat koristetut kukkakiehkuroin. Häntä värisytti suurenmoisuuden tunne, ja hänen ylleen tulvahti voimakas halu olla itsekin todella suurenmoinen. Hän uneksi suurenmoisuudesta, ja kenkäharjat työntyivät itsepintaisesti esiin hänen haaveistaan kuten musta loka lumesta. Unelmissaan hän etsi katseillaan Ruth Earpiä, mutta tämä oli näkymättömissä. Sitten hän lähti joutilaana takaisin alakertaan koetellen mahtipontisesti uskotella viettävänsä kuusi iltaa viikossa nousemalla ja laskeutumalla upeita portaikkoja tarkoituksenmukaisesti puettuna. Hän oli päättänyt esiintyä yhtä ylevästi kuin yksikään toinen.

Käytävässä oli hälinää, ja kaikkein ylevinkin suvaitsi joutua kiihtymyksen valtaan.

Kreivittären ilmoitettiin olevan tulossa. Jokainen ryhmittyi pääkäytävän luo pakkasesta ja vedosta välittämättä. Kuusi kertaa ilmoitettiin kreivittären olevan tulossa, ennenkuin hän todella ilmestyi sukeltaen mustien vaunujensa ahtaasta nielusta kuin taikanäky. Valtuusmiehet olivat ottamassa häntä vastaan — eivätkä tehneet sitä ylenmäärin sulavasti. He näyttivät pelkäävän häntä, ikäänkuin hän olisi vast'ikään sairastanut influensaa ja heitä pelottaisi saada tartunta. Hänen äänensä oli aivan yhtä kimeä ja hymynsä yhtä tehokas kuin Denryyn kohdistuessaan, ja nämä välineet näyttivät vaikuttavan ihmeellisesti valtuusmiehiin; he alkoivat sulaa kuin suola lumella. Kreivitär katosi yläkertaan kimeisiin anteeksipyyntöihin verhoutuneena ja vetäen perässään valtuusmiesjoukkoa. Hän näytti tervehtineen jokaista muuta paitsi Denryä. Mutta tämä tunsi tavallaan helpotusta siitä, ettei ollut herättänyt huomiota. Hän vitkasteli epäröiden ja huomasi sitten olennon, jolla oli yllään pitkä keltainen päällysnuttu ja palanen riikinkukonsulkaa kiiltävän korkean hatun huipussa. Tämä olento piteli naisen turkisvaippaa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Denryn oli ratkaistava tilanne silmänräpäyksessä. Hän ratkaisi.

"Heipä-hei, Jock!" hän sanoi.

"Heipä-hei, Denry!" vastasi toinen mielissään.

"Mitä teille on tapahtunut?" Denry tiedusti ystävällisenä.

Sitten Jock kertoi hänelle toisen kreivittären hevosista ruvenneen juonittelemaan.

Hän lähti jälleen yläkertaan ja kohtasi Ruth Earpin tulossa alas. Tämä oli suurenmoinen valkoisissaan. Tosin hänen tukassaan ei kimmeltänyt mikään koriste, mutta vähäisen matkan päästä hän näytti aivan kreivittären veroiselta, vaikka olikin piirteiltään vaatimaton.

"Kuinka sen valssin käy?" Denry aloitti tuttavallisesti.

"Se valssi on jo melkein lopussa", sanoi Ruth Earp kylmäkiskoisesti. "Luultavasti olette ollut tuijottamassa hänen armoonsa kaikkien toisten herrain lailla."

"Olen kauhean pahoillani", vakuutti Denry. "En tietänyt, että valssi oli —"

"Miksi ette katsonut ohjelmastanne?"

"Minulla ei ole sellaista", hän sanoi naivisti. Hän oli unohtanut hankkia ohjelman. Pölkkypää! Raakalainen!

"Parasta että hankitte sellaisen", virkkoi neito purevasti siirtyen tavallaan tanssinopettajattaren asemaan.

"Emmekö voisi lopettaa valssia?" ehdotti Denry nolostuneena.

"Emme!" vastasi neito jatkaen yksinäistä vaellustaan alakertaan.

Hän oli loukkaantunut. Denry koetti keksiä jotain sanottavaa, mikä soveltuisi tilanteeseen ja hänen pukunsa kuosiin. Mutta hän ei onnistunut. Hetkistä myöhemmin hän kuuli Ruthin alapuolellaan tervehtivän jotain herrastuttavaa mitä herttaisimmalla tavalla.

Mutta ellei Denry olisi tehnyt hänen tähtensä kurjaa rikosta, ei hän olisi sinä ilmoisna ikänä päässyt näihin tanssiaisiin!

Hän hankki ohjelman, ja pelon kouristaessa sydäntä hän tiedusteli tanssivuoroa useilta nuorilta ja keski-ikäisiltä naisilta, jotka tunsi ulkonäöltä ja nimeltä. (Ruth oli opettanut häntä pyytämään oikealla tavalla.) Ei ainoallakaan heistä ollut enää tanssia vapaana. Usea katsahti häneen ikäänkuin sanoakseen: "Sinä lienet oikea pässinpää, kun luulet, ettei minun ohjelmani täyty silmäni vilauksessa!" Sitten hän liittyi ryhmään tanssin halveksijoita lähelle pääovea. Näitä oli Harold Etches, Kaupunkiviisikon varakkain tehtailija hänen ikäisistään (tuskin neljäkolmatta). Myöskin Shillitoe, hänkin Denryn kurjan rikoksen uhreja. Ryhmä oli vaitelias, arvostelevainen ja perin juro.

Ryhmä havaitsi, ettei kreivitär tanssinut. Jaarli tanssi (tarvinneeko sanoa hänen tanssittaneen rouva Jos Curtentyä, apulaispormestarin toista vaimoa?), mutta kreivitär seisoi päättäväisesti hymyillen ympärillään valtuusmiehiä. Kenties hän vain levähti, kenties ei kukaan ollut rohjennut pyytää häntä tanssiin. Joka tapauksessa hän näytti ajautuneen kiinni valtuusmies-särkälle. Viisaasti kyllä hän ei ollut tuonut mukanaan ketään omista vieraistaan Sneyd Hallista. Perhevieraat vaikuttavat kunnallistanssiaisissa ehdottomasti raja-aitana suuruuden ja kansanvallan välillä; ja kreivitär halusi ottaa osaa kansan elämään.

"Miksi ei joku noista jasseista pyydä häntä tanssiin?" puhkesi Denry puhumaan. Siihen mennessä ei hän ollut virkkanut ryhmässä sanaakaan, ja nyt hänestä tuntui siltä, että oli oltava toisten veroinen.

"No, menkää itse pyytämään. Tämähän on vapaa maa", sanoi Shillitoe.

"Sen voisin tehdä vaikka parista nuppineulasta!" vakuutti Denry.

Harold Etches vilkaisi häneen ilmeisesti harmissaan hänen läsnäolostaan. Harold Etches oli päättänyt kaataa hänen niskaansa kylmää vettä.

"Veikkaan viitosen, ett'ette uskalla sitä", sanoi Etches ylenkatseellisesti.

"Olkoon menneeksi", sanoi Denry perin joutuisasti, ja perin joutuisasti hän lähti samassa liikkeelle.

VII.

"Ei hän voi minua syödäkään! Ei hän voi minua syödäkään!"

Näin hän puheli itsekseen kulkiessaan lattian poikki. Ihmiset tuntuivat tekevän hänelle tietä ounastaen hänen uskomattoman aikomuksensa. Ellei hän olisi lähtenyt liikkeelle heti, elleivät hänen jalkansa olisi lähteneet liikkeelle itsestään, ei hän olisi koskaan lähtenyt liikkeelle; ja koska hänellä ei ollut käytettävissään viitosta, hän olisi joutunut varsin noloon asemaan ryhmässään. Mutta liikkeellä hän oli ikäänkuin konelaite, jota ei voinut pysähdyttää! Elämänsä suurissa ratkaisutilanteissa hänessä havahtui toimimaan jokin outo, häntä itseään mahtavampi, pakottaen hänet tekemään jotain. Nyt hän tuntui ensi kertaa tajuavan, mitä hänessä oli tapahtunut varemmissa ratkaisutilanteissa.

Yhdessä sekunnissa — siltä ainakin tuntui — hän oli ennättänyt kreivittären luo. Juuri tämän takana seisoi hänen esimiehensä herra Duncalf, jota Denry ei ollut varemmin nähnyt siellä. Denry oli tästä pahoillaan, sillä hän ei ollut milloinkaan maininnut herra Duncalfille aikovansa tanssiaisiin, ja hän pelkäsi herra Duncalfia.

"Saisinko tanssia kanssanne?" hän kysyi suorasukaisesti, mutta hymyillen ja paljastaen hampaansa.

Ei mitään juhlallista arvonimeä! Ei sanaakaan "huvista" tai "kunniasta". Ei piirrettäkään kaavasta, jonka Ruth Earp oli hänelle opettanut! Moiset joutavuudet hän unohti.

"Viitonen on minun, herra Harold Etches", hän virkkoi itselleen.

Valtuusmiesten suu avautui itsestään sepposen selälleen. Herra Duncalf kalpeni.

"Taitaa olla jo loppumaisillaan, vai kuinka?" sanoi kreivitär yhä tehokkaasti hymyillen. Hän ei tuntenut Denryä. Tuossa asussa tämä olisi voinut käydä ulkomaanministeriön virkailijasta.

"Ei suinkaan se haittaa", sanoi Denry.

Kreivitär taipui, ja hän sulki tuon taivaallisen olennon syliinsä. Sinä iltana kreivittären oli määrä esiintyä kohteliaasti kaikkia ja jokaista kohtaan. Hän ei olisi voinut kieltäytyä jo ensi kerralla. Epäys olisi voinut tyrehdyttää kaikki muut pyynnöt. Sitä paitsi hän huomasi valtuusmiesten kaipaavan alkuvauhtia. Sitä paitsi hän oli nuori, vaikkakin kreivitär, ja jumaloi tanssia.

Niin he antautuivat yhdessä valssiin, sillä välin kuin Bursleyn ritariston kukka tuijotti kuin loihdittuna. Kreivittären viuhka heilahteli käsivarresta riippuen Denryn pukua vastaan varsin häiritsevästi, estäen häntä kohdistamasta huomiotaan jalkoihinsa. Hän tarttui siihen hellävaroen kahdella vapaalla sormella. Sen jälkeen hän suoriutui verraten hyvin. Kerran he saapuivat vaarallisen lähelle jaarlia ja tämän naista; siinä kaikki. Ja sitten tanssi päättyi, juuri kun Denry oli alkanut nauttia siitä hämmästyttävästä ilmiöstä, että hänellä oli kreivitär sylissään.

Kreivitär oli pian havainnut, että hän oli vain poika pahanen.

"Te tanssitte oikein sievästi", hän sanoi tätimäisesti, mutta hymyillen herttaisemmin kuin täti.

"Niinkö?" virkkoi Denry säteillen. Sitten jokin pakotti hänet lisäämään: "Ajatelkaas, minä en ole tanssinut koskaan ennen eläissäni paitsi tanssikoulussa."

"Todellakin!" mutisi kreivitär. "Silloinhan te sieppaatte asian ihan kuin lennosta?"

"Kyllä vaan", Denry myönsi. "Entä te?"

Joko kysymys tai äänen sävy sai kreivittären helähtämään raikuvaan nauruun. Jokainen taisi nähdä, että Denry oli saanut kreivittären nauramaan oikein hillittömästi. Ja sellaisessa äänilajissa valssi päättyi. Kreivitär nauroi yhä vielä, kun Denry kumarsi kiitokseksi (Ruth Earpin opettamaan tapaan). Hän ei voinut käsittää, miksi kreivitär oli nauranut niin, ellei olettanut itseään hauskemmaksi kuin oli arvellut. Oli miten tahansa, hänkin nauroi, ja nauraen he erosivat. Hän muisti tehneensä räätäliin tehokkaan vaikutuksen (joskaan ei naurua herättäen) tokaisemalla nopeasti kysymyksen "Entä te?" Ja tämä ennalta harkitsematon tokaisu oli vaikuttanut kreivittäreen yhtä voimakkaasti. Kuljettuaan kymmenisen kyynärää Harold Etchesiä ja viitostaan kohti hän tunsi kädessään jotain. Kreivittären viuhka oli yhä vielä hänen sormissaan. Se oli irtautunut vitjoistaan. Hän pisti sen salavihkaa taskuunsa.

VIII.

"Ihan samaa kuin tanssisi minkä naisen kanssa tahansa!" Hän tekaisi tämän valheen vastaukseksi Shillitoen kysymykseen. Se oli kaikkein vähintä, minkä hän saattoi tehdä. Ja jokainen nuorukainen olisi hänen sijassaan sanonut yhtä paljon tai yhtä vähän.

"Mille hän niin nauroi?" tiedusti joku.

"Jaa", virkkoi Denry salaperäisesti, "haluttaisiko tietää?"

"Kas tässä!" sanoi Etches ojentaen viiden punnan seteliä välinpitämättömällä pohattaliikkeellä. Hän oli niitä miehiä, jotka eivät uskalla koskaan poistua pankin lähettyviltä pitämättä seteleitä taskussaan — "sillä eihän sitä koskaan tiedä, mitä milloinkin sattuu."

Denry otti setelin äänettömästi nyökäten. Muutamissa suhteissa hänellä oli hämmästyttävän tarkka vaisto, ja nyt hän saattoi lukea ympärillä seisovain pöyhkeiden herrain kasvoista, että oli muutamassa minuutissa kohonnut mitättömyydestä maineeseen. Hänestä oli tullut suuri mies. Hän ei itsekään tajunnut alun pitäen kuinka suuri, kuinka mainehikas. Mutta hän luki noista silmistä aivan riittävästi tunteakseen sydämensä hehkuvan ja hautoakseen päässään noita kunnianhimoisia unelmia, jotka tilaisuuden sattuessa kiihdyttivät häntä. Hän erosi ryhmästä; hän tarvitsi liikuntoa ja myöskin sitä sielullista yksinäisyyttä, josta voi nauttia astellessaan tungoksessa keskellä melkoista hälinää. Hän havaitsi, että kreivitär tanssi nyt erään valtuusmiehen kanssa ja ettei tällä valtuusmiehellä ollut hansikkaita (mikä oli anteeksiantamaton laiminlyönti valtuusmieheltä). Hän, Denry, oli siis murtanut jään, niin että valtuusmies voi heittäytyä veteen. Hän oli tanssittanut kreivitärtä ja luovuttanut tämän valtuusmiehelle kasvot viehättävää hilpeyttä ilmaisten. Hän tunsi vaistomaisesti Bursleyn ja tiesi joutuvansa puheen aiheeksi. Hän tiesi ainakin joksikin aikaa syrjäyttävänsä yleisestä mielikuvituksesta Jos Curtentynkin, tuon melkein ammatti-"vekkulin" ja porvariston huvittajan. Nyt ei enää hoettaisi: "Oletko kuullut viimeisiä Josista?" Nyt hoettaisiin: "Oletko kuullut nuoresta Machinista, Duncalfin kirjurista?"

Sitten hän kohtasi Ruth Earpin, joka pyrki vastakkaiseen suuntaan kerallaan muuan nuori tyttö, hänen oppilaitaan, josta jokainen tiesi, että hän oli nimeltään Nellie ja että nämä olivat hänen ensimmäiset tanssiaisensa; pieni lapsellinen olento, jolla oli pyytävät kasvot. Denry ei voinut ratkaista, oliko kohdattava Ruthin katse vaiko vältettävä sitä. Ruth ratkaisi asian hymyilemällä hänelle tavalla, joka täytyi ottaa huomioon.

"Aiotteko antaa minulle hyvitystä siitä valssista, jonka löitte laimin?" kysyi Ruth Earp. Hän oli olevinaan harmissaan ja ankara, mutta Denry tiesi sen vain teeskentelyksi. "Vai onko ohjelmanne jo täynnä?" neito lisäsi.

"Kyllä minua haluttaisi", sanoi Denry vaatimattomasti.

"Mutta ehkei teitä haluta tanssittaa meitä tavallisia ihmispoloisia, kun olette tanssinut kreivittären kanssa!" virkkoi Ruth ylevää ja katkeraa ylpeyttä ilmaisten.

Denry huomasi, että hänen äänestään oli puuttunut innostus.

"Älkää puhuko sellaisia", hän sanoi ikäänkuin loukkaantuneena.

"No niin", virkkoi Ruth, "voitte siis saada illallistanssin."

Denry otti hänen ohjelmansa merkitäkseen siihen.

"Mitä", hän sanoi, "tässä on jo nimi illallistanssia varten. Näyttää olevan jokin 'Herbert'."

"Oh!" virkkoi neito välinpitämättömästi, "ei se tee mitään. Pyyhkikää se pois."

Ja niin hän pyyhki Herbertin pois.

"Miksi ette pyydä Nellieä tanssiin?" kysyi Ruth Earp.

Ja Nellie punastui. Denry käsitti, että mahdollinen kunnia tanssia niin suuren miehen kanssa kävi yli Nellien vaatimattomien odotusten.

"Saanko seuraavan tanssin?" hän tiedusti.

"Kyllä", kuiskasi Nellie arasti.

"Se on polkka, ettekä te ole erittäin taitava polkkaamaan", varoitti Ruth häntä. "Mutta kyllä Nellie auttaa teitä suoriutumaan."

Nellie nauroi, hopeata helkyttäen. Tuo lapsi kulta luuli, että Ruth koetti laskea leikkiä Denryn kustannuksella. Hänen aivan ilmeinen ilonsa ja ylpeytensä siitä, että sai näyttäytyä ainoalaatuisen herra Machinin seurassa ja tanssia tämän kanssa heti kreivittären jälkeen, muodostui toiseksi kuvastimeksi, jossa Denry saattoi erottaa suuren merkityksensä heijastuneena.

Illallisilla, jotka olivat Chellien perheen vanhastaan tunnetun vieraanvaraisuuden veroiset (vaikka ne tarjottiinkin seisoaltaan poliisi-osastossa), hän sai kuulla Ruth Earpiltä kaikki tanssijuorut; muun muassa sen että useampi kuin yksi nuori mies oli pyytänyt kreivitärtä tanssiin, mutta saanut epäävän vastauksen, vaikka Ruth Earp omalta osaltaan ei ottanut uskoakseen, että valtuusmiehet ja muut pomot olivat täyttäneet kreivittären koko ohjelman. Ruth vihjaisi sellaista, että kreivitär piti toistakin tanssia Denryn varalta. Kun hän tiedusti suoraan, aikoiko Denry pyytää kreivitärtä toistamiseen, vastasi tämä empimättä kieltävästi. Hän tiesi, milloin oli tyydyttävä saavutuksiinsa, mikä tieto on paljoa tärkeämpi kuin maantiedon tuntemus. Illalliset muodostuivat Denryn triumfin huippukohdaksi. Parhaimmatkin ihmiset juttelivat hänelle olematta, esitettyjä. Ja herttaiset olennot tekivät salaperäisesti ja hurmaavasti sellaisen havainnon, että ohjelmat, jotka kahta tuntia varemmin olivat olleet täpösen täynnä, eivät loppujen lopuksi olleetkaan aivan täynnä.

"Kertokaa nyt, mitä kreivitär nauroi?" Tämä kysymys kohdistettiin häneen ainakin kolmekymmentä kertaa. Ja aina hän kieltäytyi kertomasta. Ja eräs neito, joka oli tanssinut herra Stanwayn kanssa, joka taasen oli tanssittanut kreivitärtä, kertoi herra Stanwayn sanoneen, ettei kreivitärkään tahtonut ilmoittaa. Tosiaankin riittämään asti todisteita siitä, että hänestä puhuttiin laajalti!

Juhlan lopulla levisi huhu, että kreivitär oli kadottanut viuhkansa. Huhu ennätti myöskin Denryn korviin, mutta hän vaikeni syyllisenä. Mutta kun kaikki oli lopussa ja kreivitär teki lähtöä, hyökkäsi hän jälkeen, ja draamallisella tavalla, joka todisti hänellä olevan silmää tehokkuudelle, hän saavutti emäntänsä, juuri kun tämä aikoi nousta vaunuihinsa.

"Sieppasin tämän juuri viime tingassa", hän sanoi tunkeutuen ihailijaparven kautta.

"Oh, tuhannet kiitokset!" virkkoi kreivitär. Ja myöskin jaarli kiitti Denryä. Ja sitten kreivitär kumartui ulos vaunuista ja sanoi veitikkamaisesti hymyillen: "Tehän sieppaatte kaiken ihan kuin lennosta!"

Ja sekä Denry että kreivitär nauroivat hillittömästi, ja Bursleyn seuraelämän pylväät olivat ymmällään.

Kaikkien kadehtima Denry asteli kotiin ankarasti ajatellen. Yhdellä iskulla hän oli saanut enemmän kuin voi Duncalfin työssä ansaita yhdessä kuukaudessa. Kreivittären, Ruth Karpin ja aran Nellien kasvot tanssivat houkuttelevina harhanäkyinä hänen väsyneissä silmissään. Hän oli kuvaamattoman onnellinen. Mutta ikävyydet odottivat häntä.

Bennett, Velikulta — 3

II LUKU.

Hullinsin lesken talo.

I.

Se yksinkertainen tosiasia, että Denry Machin oli ensimmäisenä kaikista Bursleyn asukkaista pyytänyt kreivitärtä tanssiin (saamatta epäävää vastausta), teki hänestä uuden miehen. Eikä vain koko kaupunki pitänyt häntä ihmeellisenä ja suurenmoisena poikana, vaan samaa hän arveli itsekin. Hän ei voinut vapautua siitä. Hän oli aina ollut hilpeä, suorastaan optimisti. Nyt hän oli pysyväisesti tyynen, varman hilpeyden tilassa. Hän saattoi nousta aamuisin hyräillen ja tanssien. Bursley ja maailma yleensä eivät olleet enää Bursley ja maailma yleensä, ne olivat salaperäisesti muuttuneet osteriksi; ja Denryn oli vallannut sellainen omituinen tunne, että osteriveitsi sijaitsi jossain valmiina, joskin tällä haavaa näkymättömissä, ja että hän ennen pitkää saisi sen näkyviinsä ja tarttuisi siihen. Hän odotti jotain tapahtuvan. Eikä suotta.

Muutaman päivän kuluttua tuosta historiallisesta juhlasta saapui rouva Codleyn tapaamaan Denryn esimiestä. Herra Duncalf oli näet hänen asianajajansa. Tukeva, raskashenkinen ja kuitenkin jäntevä leski kuudenkymmenen korvissa, jonka miesvainaja oli apteekkarina ansainnut rahaa, ennenkuin osakeyhtiöt olivat suvainneet tunkeutua lääkitystaidonkin alalle. Rahat oli suureksi osaksi sijoitettu kiinnityslainoina pikkutaloihin; korot olivat jääneet maksamatta, ja rouva Codleynin oli äskettäin ollut pakko ryhtyä lakitoimenpiteisiin, jotka tekivät hänestä noin seitsemänkymmenen pikkutalon omistajan. Vaikka ne tuottivat hänelle bruttotuloa kahdentoista punnan vaiheilla viikossa, olivat ne hänen mielestään kuitenkin koettelemus, pöpö, loukkaus ja suoranaisen häviön aiheuttajia. Ehtimiseen hän puhui aivan kuin mielihalulla lahjoittaisi ne kenelle hyvänsä, joka vain viitsi ne ottaa — "ja silloin voisikin oikein helpotuksesta huoahtaa." Useimmat kiinteistönomistajat puhuvat siihen tapaan. Erikoisesti häntä suututti suorittaa niistä veroa.

Nyt oli äskettäin kaupungin-maanmittarin johdolla arvioitu uudelleen koko kaupunki. Tämä ei kenties kuulosta erikoisemmalta; mutta uudestaanarviointi on kaikkein jännittävin tapahtuma (ottamatta lukuun aatelisen pormestarin pitämiä kunnallistanssiaisia), mikä voi sattua kaupungissa. Jos talonne on arvioitu neljäksikymmeneksi punnaksi vuodessa ja veroa on suoritettava seitsemän shillinkiä punnasta, ja uusi arviointi korottaa teidät viiteenviidettä puntaan, niin se merkitsee kolmekymmentä viisi shillinkiä lisää vuodessa teidän taskustanne, mikä on kolmenkymmenen viiden punnan korko. Ja jos uusi arviointi alentaa teidät kolmeenkymmeneen viiteen puntaan, niin se merkitsee kolmekymmentä viisi shillinkiä lisää omaan taskuunne, mikä on samaa kuin laatikko Havanna-sikaareja tai upeat liivit. Eikö tämä ole jännittävää? Rouva Codleyn toivoi, että hänen verotettu omaisuutensa alennettaisiin arvoltaan. Toiveensa hän perusti etupäässä siihen seikkaan, että oli herra Duncalfin, kaupunginnotarion asiakas. Kaupunginnotario ei ollut kaupungin-maanmittari, eikä hänellä ollut mitään sanomista arviointiasiassa. Sitä paitsi rouva Codleyn uskoi liikeasiansa hänelle luultavasti siitä syystä, että piti häntä rehellisenä miehenä, eikä rehellinen mies olisi rehellisesti voinut koettaa houkutella kaupungin-maanmittaria poikkeamaan oikeudenmukaisuuden kaidalta tieltä tehdäkseen palveluksen asiakkaalleen. Siitä huolimatta rouva Codleyn arveli, että hänen veronsa olisi alennettava, koska hän käytti kaupunginnotariota. Sellainen on ihmisluonto maaseudulla! Niin perin erilainen kuin ihmisluonto Lontoossa, missä ei kukaan uneksikaan tarjoavansa edes tulitikkuakaan kunnallisviranomaisille, jotta tätä tekoa ei pidettäisi solvauksena.

Eräänä lauantai-aamuna rouva Codleyn saapui ilmaisemaan herra Duncalfille tyytymättömyytensä sen johdosta, että kaistale sinistä paperia ilmoitti hänen verotetun omaisuutensa lievästi karttuneen, vaikka hän oli odottanut sen alenevan.

Tämä keskustelu, jota kirjurit seurasivat ohuen lautaseinän lävitse ja puhelutorven avulla, korvasi vilkkaudellaan seremoniain puutteen. Kun portaat olivat herenneet narisemasta rouva Codleynin oikeutetun raivon painosta, vihelsi herra Duncalf kaksi kertaa kimeästi. Kaksi vihellystä tarkoitti Denryä. Denry sieppasi pikakirjoitusvihkonsa ja noudatti kutsua.

"Kirjoittakaa seuraavasti!" sanoi hänen isäntänsä töykeästi ja vihaisesti.

Aivan kuin Denry olisi puoltanut rouva Codleyniä! Ikäänkuin ei Denry olisikaan kaupungin merkkihenkilöitä, kreivittären ystävä ja pikakirjuri vain pinnaltaan.

"Kuulitteko?"

"Kyllä, herra."

"ROUVA" — tähän asti oli aina kirjoitettu "Hyvä Rouva" tai "Hyvä Rouva Codleyn" — "ROUVA — Minun tarvinnee tuskin sanoa, että jos tämänaamuisen keskustelumme ja omituisten huomautustenne johdosta haluatte jättää asianne toisiin käsiin, niin olen erittäin iloinen saadessani luovuttaa käsistäni kaikki paperit saatuani kustannukseni korvatuiksi. Kunnioittaen… Osoite: Rouva Codleyn."

Denry mietti: "Aasi! Antaisi hänen rauhoittua!" Myöskin: "Hänellä on 'käsiin' ja 'käsistä' samassa lauseessa. Ei kuulosta hyvältä. Siitä näkee, millaisessa mielentilassa hän on!" Pikakirjurit ovat aina kaltaisiaan — ylen tarkkoja. Myöskin: "Toivon hartaasti, että rouva Codleyn antaa hänelle eropassin! Silloin ei minun tarvitse kerätä noita vuokria." Joka maanantai ja usein tiistaisinkin Denry keräili vuokria rouva Codleynin mökeistä — inhottava toimi hänen mielestään. Herra Duncalf, vaikka hänen ei tarvinnutkaan kokea sen inhottavuutta, vähensi tämän toimituksen vuoksi 7 1/2 prosenttia vuokrasummasta.

"Siinä kaikki", sanoi herra Duncalf.

Mutta kun Denry teki lähtöä, sanoi herra Duncalf hirvittävän töykeästi:

"Machin!"

"Mitä suvaitsette, herra?"

Silmänräpäyksessä Denry tiesi, mitä oli tulossa. Hän tunsi kipeästi, että oli nyt joutunut ratkaisutilanteeseen ikäänkuin nousuveden yllättämänä. Ja lyhyen tuokion ajan hänestä tuntui siltä, ettei karkeloiminen kreivittären kera, Bursleyn ritariston kukan katsellessa kateellisen ihmetyksen valtaamana, loppujen lopuksi ollutkaan mikään avain elinkautisen menestyksen oveen.

Epäilemättä hän oli harjoittanut vilppiä lähettämällä itselleen kutsun tanssiaisiin. Epäilemättä hän oli harjoittanut vilppiä lähettämällä kutsun räätälilleen ja tanssinopettajattarelleen. Tanssiaisten jälkeisenä päivänä, kesken kaikkea kunniaansa, häntä oli pelottanut kohdata herra Duncalfin katse, sillä olisihan herra Duncalf voinut kysyä häneltä: "Machin, mitä ihmettä te teitte kaupungintalolla eilisiltana — käyttäytyen ikäänkuin olisitte ollut Persian shaahi, Walesin prinssi ja Henry Irving?" Mutta herra Duncalf ei ollut sanonut mitään, eikä herra Duncalfin katse ollut sanonut mitään, ja Denry luuli vaaran jo menneen ohi.

Nyt se ryöpsähti jälleen esiin.

"Kuka teidät kutsui pormestarin tanssiaisiin?" tiedusti herra Duncalf jylisten.

Kas niin, siinä sitä oltiin! Perin tukala kysymys.

"Minä itse, herra", hän tokaisi mutkittelematta. Silkkaa totuutta. Hän ei suoraan sanoen voinut ajatellakaan valhetta.

"Miksi?"

"Arvelin, että te olitte ehkä unohtanut merkitä minun nimeni kutsuluetteloon."

"Ohoo!" Se sanottiin tuikeasti. "Ja varmaankin luulitte myöskin, että olin unohtanut merkitä sen saksiniekan, Shillitoen?"

Koko juttu oli siis tiedossa. Kaiketi Shillitoe oli kielinyt. Denry muisti, että kaupungin klassilliseksi vakiintunut räätäli Hatterton, jolta Shillitoe uhkasi riistää asiakkaat, oli herra Duncalfin erikoisia ystäviä. Hän tajusi koko asian.

"No?" vaati herra Duncalf itsepintaisesti, kun Denry varovaisesti vaikeni.

Denryä ei saanut houkutelluksi ulos äänettömyytensä suojasta.

"Varmaankin teistä on erikoisen hauskaa tanssia parempienne kanssa?" karjui herra Duncalf uhkaavasti.

"On kyllä", sanoi Denry.

"Entä teistä? "

Hän ei ollut aikonut sanoa sitä. Tuo kysymys luiskahti hänen suustaan. Hän oli viime aikoina saanut tavan vastata nopeasti ihmisille, jotka tekivät hänelle kysymyksiä:

"Kyllä, entä te? " tai "Ei, entä te? " Tämä temppu oli vaikuttanut suunnattoman tehokkaasti esimerkiksi Shillitoehon ja kreivittäreen. Hän alkoi tulla kuuluisaksi siitä. Nyt se tehosi ehdottomasti. Herra Duncalf oli kreivitärtä tanssittaessaan joutunut kesken karkeloa häpeällisesti tappiolle, koska herra Duncalf tanssi kernaammin hameilla kuin lattialla, ja tämä tapahtuma oli yleiseen tunnettu.

"Voitte poistua täältä viikon perästä", sanoi herra Duncalf mahtipontisesti.

Se ei ollut mikään vastatodiste. Mutta esimiehet ovat sanakiistoissa niin häikäilemättömiä.

"Hyvä on", vastasi Denry; ja itselleen hän virkkoi:

"Jotain täytyy osua minun kohdalleni."

Häntä huimasi joutua näin puille paljaille — hän kun oli jo miettinyt sopivaa tilaisuutta päästä hienon ja äskettäin perustetun Hillportin urheiluklubin jäseneksi! Häntä raivostutti, sillä herra Duncalf oli vain purkanut Denryyn suuttumuksen, minkä rouva Codleyn oli hänessä herättänyt. Mutta merkillistä kyllä ei hän tuntenut laisinkaan masentuneisuutta. Ei, hän lauleli ja vihelteli edelleen, vaikkei hänellä ollutkaan muita mahdollisuuksia kuin nähdä nälkää tai elää äitinsä kustannuksella. Hän mittaili katuja komeaan uuteen tapaansa, ja hänen mielessään pyöri ajatus: "Mitä ihmettä voisin tehdä pysyäkseni maineeni tasalla?" Joka tapauksessa hänellä oli koskemattomana viiden punnan seteli, jonka hän oli voittanut Harold Etchesiltä tanssiveikassa.

II.

Elämä on aina sarja yhteensattumuksia. Ei tapahdu mitään, mikä ei juontaisi juurtansa yhteensattumuksista. Kaikki suuret muutokset aiheutuvat yhteensattumuksista. En tahdo sen vuoksi vaieta siitä seikasta, että seuraava muutos Denryn elämänjuoksussa johtui suunnattomasta ja mutkallisesta yhteensattumuksesta. Seuraavana aamuna saapuivat sekä rouva Codleyn että Denry myöhästyneinä jumalanpalvelukseen P. Luukkaan kirkkoon — rouva Codleyn vahingossa ja lihavuutensa vuoksi, Denry tarkoituksellisesti. Denry tuli myöhemmin kuin rouva Codleyn, jonka hän havaitsi odottavan eteisessä. Että rouva Codleyn odotti, se on aivan oleellinen osa tässä yhteensattumuksessa. Rouva Codleyn taas ei olisi odottanut, ellei hänen penkkinsä olisi sijainnut ihan keskellä kirkkoa, lähellä kuoria. Eikä hän myöskään olisi odottanut, jos olisi ollut laiha nainen eikä taipuvainen läähättämään kiireesti käveltyään. Hän odotti osaksi hengähtääkseen, osaksi päästäkseen virren aikana paikalleen huomiota herättämättä. Ellei hän olisi tullut myöhään, ellei hän olisi ollut lihava, ellei hänen paikkansa olisi sijainnut saarnastuolin alla, ellei hänestä olisi tuntunut vastenmieliseltä herättää huomiota, niin hän olisi jo ollut kirkossa eikä Denry olisi joutunut juttelemaan hänen kanssaan kahden kesken.

"Jaa, kyllä te olette aika joukkoa, sen minä sanon!" huomautti rouva Codleyn, kun Denry kohotti hattuaan.

Hän tarkoitti Duncalf ja kaikkia Duncalfin myrmidoneja. Hän oli yhä vielä läpeensä loukkaantunut. Kirje, jonka hän oli sinä aamuna saanut, oli pannut hänet hätkähtämään. Eikä edes tuon pyhäkön varjo estänyt häntä vihjaamasta asiaan, joka soveltui paremmin maanantai- kuin sunnuntaiaamuksi. Olipa hän jo tuhauttamaisillaan nenäänsäkin.

"Sille minä en mahda mitään!" puolustihe Denry.

"Oh!" jatkoi rouva, "te olette kaikki samaa maata, ja sen minä sanon, herra Machin, että ottaisinpa totta tosiaan vaarin hänen sanoistaan, jos vain tietäisin jonkun toisen, jolle voisin uskoa vuokrien keräämisen. Olen kuullut niin kauheita juttuja vuokrainkerääjistä… Kyllä kai minun täytyy sopia hänen kanssaan."

"No", sanoi Denry, "kyllä minä kokoon edelleenkin teidän vuokranne, jos haluatte."

"Tekö?"

"Minä olen sanoutunut irti toimestani", selitti Denry. "Asian laita on sellainen, että herra Duncalf ja minä emme oikein sovi yhteen."

Eteiseen saapui kolmas myöhästynyt, ja aivan kuin saman aatteen valtaamina rouva Codleyn ja Denry vaikenivat ja lähtivät yhdessä kulkemaan hautojen keskitse.

Siellä, hautojen keskellä, rouva Codleyn tarkasteli häntä. Hän oli kirjuri, joka ansaitsi vain kahdeksantoista shillinkiä viikossa, ja se näkyi selvään. Hänen äitinsä oli ompelijatar, ja se näkyi myöskin selvään. Ajatus, etteivät tuo siisti, mutta nukkavieru Denry ja mahtava Duncalf oikein sopineet yhteen, tuntui äärettömän hullunkuriselta. Olisipa Denry vain voinut käyttää frakkipukuaan kirkossa! Häntä harmitti suunnattomasti, että oli käyttänyt tuota kallista pukua vain kerran eikä hänellä ollut pienintäkään toivoa päästä koskaan enää käyttämään sitä.

"Ja sitten vielä yksi asia", jatkoi Denry, "minä otan korvaukseksi vain viisi prosenttia seitsemän ja puolen asemesta. Antakaa minulle vapaat kädet, niin saamme nähdä, enkö onnistu paremmin kuin hän. Ja minä tilitän joka kuukausi, joka viikko, jos haluatte, enkä kerran neljänneksessä, kuten hän tekee."

Tuo kirkas, ihana aate oli osunut Denryyn kuin taivaallinen nuoli. Se tunki hänen lävitseen ja lävisti rouva Codleynin yhtä onnistuneesti. Se oli aate, joka tyydytti järkeä, tyydytti kukkaroa ja kostonvaistoa. Suunniteltuaan näin kostoa herra Duncalfille he lähtivät yhdessä kirkkoon.

Tarpeetonta on jatkaa tätä kohtaa tarinastamme. Ei edes pastorin saarnateksti kuulu siihen.

Viikkoa myöhemmin kiinnitettiin Denryn äidin oveen maalattu lauta:

E. H. MACHIN

Vuokratoimisto ja Kiinteistöasioimisto

Myöskin ilmestyi Merkkitorveen ilmoitus kertoen Denryn hoitavan kiinteistöjä, isoja tai pieniä.

III.

Seuraava ratkaiseva tapahtuma Denryn elämänjuoksussa sattui eräänä maanantai-aamuna muutamassa mökissä, joka oli paljoa pienempi kuin hänen äitinsä. Tämä mökki, sekin rouva Codleynin lukuisia kiinteistöjä, sijaitsi itsekseen Kappelikujan varrella, Wesleyn kappelin takana; useimmat taloista olivat Puusepän-aukion varrella lähellä sitä. Ympäristöä ei leimannut mikään yhteiskunnallinen loisto, mutta elämä siellä oli vaiherikasta, jännittävää, täynnä tapahtumia, kuten elämä yleensä asunnoissa, joista maksetaan keskimäärin kolme shillinkiä viikossa. Muutamat ihmiset panettelivat tätä korttelia "slummiksi" ja tehostivat ivallisesti sen ja Wesleyn kappelin naapuruutta, ikäänkuin vika olisi ollut Wesleyn kappelin. Sellaiset ihmiset eivät ymmärtäneet elämää ja sen tuottamaa iloa.

Tuossa yksinäisessä mökissä oli etupiha, jotensakin vuodepeitteen laajuinen, hauraan tiilimuurin ympäröimä ja liejulla kivetty. Kun nousi kaksi porrasta ja töykkäsi ovea, niin huomasi heti joutuneensa saliin, jota ei mikään peite maailmassa olisi voinut peittää. Tämän huoneen takana saattoi nähdä hämärästi suojan niin pikkuruisen, että huutokaupan vasaramies olisi täydellä syyllä voinut nimittää sitä "Helmeksi", ja sen yksinkertaisena, mutta käytännöllisenä sisustuksena oli likavesijohto; myöskin erotti portaikon alapään. Salin sisustukseen kuului kaksi tuolia ja pöytä, pari paistinpannua ja jokunen vanha porsliiniastia. Mitä portaikon yläpäässä oli, sitä ei tietänyt yksikään elävä olento paitsi tuo vanha vaimo, joka vietti siellä yönsä.

Eukko istui lieden ääressä "yhtenä mykkyränä", kuten Kaupunkiviisikossa sanotaan. Huoneessa ei kuitenkaan ollut tulta muualla kuin lyhyessä savipiipussa, jota hän poltteli; rouva Hullins oli Bursleyn viimeisiä eukkoja polttamaan nysää; ja yksinpä silloinkin piippua pidettiin sopimattomana ja savukkeet alkoivat päästä muotiin — joskaan ei Kappelikujanteessa. Rouva Hullins poltteli piippuaan ajattelematta erikoisesti mitään. Toisinaan häivähti hänen uneliaissa aivoissaan jokin näky menneiltä ajoilta. Hän oli elänyt tuossa asumuksessa viidettäkymmentä vuotta. Hän oli kasvattanut siinä yksitoista lasta ja kaksi miestä. Hän oli hemmotellut siinä kolmeakymmentä viittä lapsenlasta ja antanut ohjeita noin puolelle tusinalle miniälle. Hän oli kokenut öitä, jolloin tuskin saattoi liikahtaa tuossa asunnossa häiritsemättä jonkun unta. Nyt hän oli yksinään. Hän ei poistunut siitä milloinkaan, paitsi kun oli noudettava vettä aukiolla olevasta kaivosta. Hän oli nähnyt runsaasti elämää, ja hän oli väsynyt.

Denry astui sisään kursailematta, kirkkailla optimistisilla kasvoillaan vaaleanruskean tukan varjossa hilpeä, suopea hymy. Hänellä oli isot ja oivat hampaat. Hän alkoi käydä — ei lihavaksi, mutta pyyleväksi.

"No, muoriseni!" hän tervehti rouva Hullinsia ja istuutui toiselle tuolille.

Nuori mies ilmeisesti sovussa maailman kanssa, nuori mies tällä haavaa tyytyväinen itseensä. Ei enää mikään kirjuri; ei mikään palkkalainen sanoen "herra" henkilöille, joilla ei ole sormia ja varpaita sen useampia kuin hänellä itselläänkään; ei enää orjamaisen sopimuksen sitomana määräpaikkaan määrätunneiksi! Riippumaton yksikkö, oman aikansa ja omien liikkeittensä herra! Lyhyesti mies! Totta puhuen hän ansaitsi nyt kahdessa viikon päivässä hiukan enemmän kuin herra Duncalf oli suorittanut hänelle puolen kuudetta päivän työstä. Hänen tulonsa vuokra-asioitsijana ja isojen ja pienten kiinteistöjen hoitajana nousivat suunnilleen yhteen puntaan viikossa. Mutta hän asteli kaupungin katuja, hymyili, laski leikkiä, puhui epämääräisesti ja sanoi "Entä te?" tavalla sellaisella, että hänen tulonsa olisi voinut arvata vaihtelevan kymmenestä punnasta viikossa kymmeneen tuhanteen vuodessa. Ja hänellä oli neljä päivää viikossa punnitakseen uusia menetelmiä rikkauden hankkimiseksi.

"Ei mulla ole mitään antaa", sanoi eukko liikahtamatta.

"Älkäähän nyt! Ei se vetele", virkkoi Denry. "Ottakaas hyppysellinen minun tupakkaani."

Eukko otti hyppysellisen hänen tupakkaansa ja täytti uudestaan piippunsa, ja Denry tarjosi hänelle tulitikun.

"Minä en lähde tästä talosta saamatta ainakin puoli kruunua!" selitti Denry suopeasti.

Ja hän kieritti itselleen savukkeen, kenties pysyäkseen lämpimänä. Tuossa ummehtuneessa asunnossa oli perin koleata, mutta eukko ei hytissyt koskaan. Hän oli noita vanhoja vaimoja, jotka pitävät yllään kaikki hameensa koko elämänsä varrelta, toisen toisensa päällä.

"Silloin saatte viipyä täällä aika pitkältä", huomautti rouva Hullins katsoen tosiasioita suoraan silmiin. "Johan minä juttelin teille Jack pojastani. Hän on ollut joutilaana kuusi viikkoa. Tänään hän käy käsiksi ja antaa mulle jotain sunnuntaiksi."

"Ei se vetele", sanoi Denry lyhyesti ja ystävällisesti.

Sitten hän selitti Hullinsin muorille töykeän suopeasti, ettei rouva Codleyn myöntänyt enempää lykkäystä kenellekään, ettei hänen kannattanut jättää enempää rästiin, että vuokralaiset saattoivat hänet vararikkoon ja että hän, Denry, itsekin joutuisi samaan kadotukseen, koska tunsi niin suurta suopeutta vuokralaisluokkaa kohtaan.

"Kuusi viidettä vuotta min' oon asunut tässä talossa!" sanoi rouva Hullins.

"Tiedän sen", myönsi Denry. "Ja katsokaas, kuinka paljo teillä on rästiä, muori!"

Hän kiinnitti eukon huomion vuokrarästeihin peräti suopean ystävällisesti, mutta vaieten tämä kieltäytyi katsomasta.

"Lastenne olisi pidettävä huolta teistä", huomautti Denry eukon äänettömyyden johdosta.

"Ne, jotka ovat kuolleet, ne ei voi", sanoi rouva Hullins, "ja mitä on elossa, niillä on huolta omista lapsista paitsi Jackilla."

"Jaa, sitten tulee häätö", virkkoi Denry, mutta yhä hilpeästi.

"Ei, ei! Ette te rupea minua tästä häätämään."

Denry kohotti kätensä ikäänkuin huudahtaakseen: "Olen tehnyt voitavani, ja teille olen antanut hyppysellisen tupakkaa. Sitä paitsi ei teidän pitäisi olla täällä yksin. Teidän pitäisi asua jonkun lapsenne luona."

Keskusteltiin edelleen, mutta lopuksi Denry toisti myötätuntoisen alistuvasti:

"Ei, kyllä teidän täytyy lähteä. Tästä tulee häätö."

Heti sen jälkeen hän poistui talosta kasvoillaan kirkas pojan hymy. Ja sitten hän tuikkasi kahta minuuttia myöhemmin hilpeän päänsä jälleen sisään ovesta.

"Kuulkaahan nyt, muori", hän sanoi. "Minä lainaan teille puoli kruunua, jos haluatte."

Armeliaisuus säteili hänen kasvoillaan ja ihan lämmitti hänen sydäntään.

"Mutta teidän täytyy maksaa minulle vähä tästä palveluksesta", hän lisäsi. "Ei minun kannata tehdä sitä ilmaiseksi. Teidän täytyy maksaa takaisin ensi viikolla ja antaa minulle kolme pennyä. Se on kohtuullista. Minä en voisi nähdä teitä häädettävän talostanne. Tuokaahan nyt vuokrakirjanne."

Ja hän merkitsi puoli kruunua maksetuksi eukon rasvaiseen likaiseen vuokrakirjaan ja saman summan omaan isoon kirjaansa.

"Kyllä te olette omituinen otus, herra Machin!" murisi eukko hänen poistuessaan. Denry ei koskaan käsittänyt, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Viittätoista — kahtakymmentä — vuotta myöhemmin hänen elämässään voi tuo huomautus palautua mieleen ja saattaa hänet ymmälleen.

Seuraavana maanantaina tuntui jok'ikinen Kappelikujanteen ja Puusepän-aukion varrella tietävän, että oikeudenpalvelijain ja häädön aiheuttaman epämukavuuden saattoi välttää järjestämällä asian ihmisystävällisen Denryn kanssa. Hän teki oikein hyviä kauppoja. Ja ottaen huomioon vakuuden horjuvan laadun hänen ei käynyt juuri vaatiminen vähempää kuin kolme pennyä viikolta puolesta kruunusta. Se oli noin 40 prosenttia kuukaudessa ja 500 prosenttia vuodessa. Vakuus oli kerrassaan kuviteltu, mutta siitä huolimatta hänellä oli oma turvansa ilkiöitä vastaan. Hän otti vastaan, mitä he suorittivat hänelle vuokraa, ja kieltäytyi merkitsemästä sitä vuokraksi, käyttäen rahat sen sijaan lainojensa suoritukseksi, niin että häätöuhka oli taasen heidän päänsä päällä. Näin Denry tuli viimein käyttäneeksi Harold Etchesiltä voittamansa viiden punnan setelin Kappelikujanteen ja Puusepänaukion hyvänä haltiana, pelastaen hätääntyneet joutumasta taivasalle, auttaen puutteeseen joutuneet ahtaimmasta nikarasta, pitäen koossa monta kotia, Jotka ilman häntä olisivat luhistuneet raunioiksi — aina hymyillen, hilpeänä, myötätuntoisena ja hauskana. Viiden punnan seteli — varsinkin uusi ja tuore, kuten tämä oli — on kerrassaan ihmeellinen tosiasia, sillä sen näkeminen tuottaa mielihyvää yksin miljoonapohatallekin; mutta tuskinpa yksikään viiden punnan seteli lienee ollut konsanaan niin ihmeellinen kuin Denryn. Kymmenen prosenttia viikossa korkoa korolle kasvaa nopeasti; se nousee ja nostaa. Denry ei puhunut koskaan tarkalleen. Mutta kaupunki alkoi pian tajuta, että hän oli edistyvä mies, mies jota kannatti pitää silmällä. Kaupunki myönsi, että siihen asti hän oli kannattanut kreivittären tanssittajana hankkimaansa mainetta. Kaupunki tunsi, että Denryssä oli jotain mahdotonta määritellä.

Denry tunsi sen itsekin. Hän ei pitänyt itseään nerokkaana tai loistavana. Mutta hän arveli itsellään olevan aivan erikoiset lahjat. Hän piti itseään erilaisena kuin toiset. Näin hän saattoi miettiä:

"Jokainen toinen olisi antanut perään Duncalfille ja jäänyt ikipäiviksi pikakirjuriksi."

"Kenen toisen päähän olisi pälkähtänyt lähteä tanssiaisiin ja pyytää kreivitärtä tanssiin?… Ja sitten se viuhkajuttu!"

"Kuka toinen olisi tullut ajatelleeksi riistää vuokrainkantoa Duncalfin käsistä?"

"Kuka toinen olisi tullut ajatelleeksi yhdistää nämä lainat vuokrainkantoon? Asia on vallan yksinkertainen! Juuri sitä ne tarvitsevat! Eikä kukaan ole silti koskaan tullut ajatelleeksi sitä, ennenkuin minä sen keksin!"

Ja hän tiesi varmasti olevansa tuon puuhakkaan teollisuusalueen kaikkein eniten ihailema tyyppi — aito velikulta.

IV.

Halu päästä Urheiluklubin jäseneksi virisi jälleen eloon hänen rinnassaan. Ja kuitenkin, vaikka olikin kuuluisuus, nouseva tähti, hän arveli salaisesti Hillportin Urheiluklubin olevan hiukan liian korkealla. Urheiluklubi oli Bursleyn seuraelämän vereksin ja suurenmoisin ilmiö, ehdottomasti juuri se klubi, mihin kaupungin kultaisen nuorison sopi kuulua. Denryn polvesta eivät Vanhoillisten klubi ja Vapaamielisten klubi näyttäneet oikeilta klubeilta; ne olivat valtiollisia koneistoja, eikä niiden jäsenyys tuottanut juuri mitään erikoiskunniaa. Mutta Urheiluklubin olivat perustaneet kaikkein uljaimmat miehet Hillportista, joka on Bursleyn hienoin esikaupunki ja sijaitsee korkealla kummulla. Varakkaimpien saviastia-tehtailijain pojat pitivät kunnia-asianaan kuulua siihen, ja aikansa halveksittuaan myöskin heidän isänsä pitivät kunnia-asianaan kuulua siihen. Se oli sijoitettu vanhaan kartanoon, jossa oli avara puisto ja lammikko ja verkkopallokenttiä; se oli tehnyt vuorosopimuksen golf-klubin ja Hillportin krikettiklubin kanssa. Mutta etupäässä se oli seuraelämää varten. Hienointa oli esiintyä siellä iltaisin, kernaammin myöhään kuin varhain; ja korttipelien ja biljaardin tarkka tuntemus merkitsi siellä enemmän kuin urheilutaito.

Se oli klubi sanan Pall Mall-merkityksessä.

Ja Denry asui yhä vielä vähäpätöisen Broughaminkadun varrella, ja hänen äitinsä oli yhä vielä ompelijatar! Nämä olivat ilmeisesti voittamattomia totuuksia. Kaikki miehet, jotka Denry tiesi sen jäseniksi, olivat jollain tapaa "saamarimaisempia" kuin hän — ja tässä oli kysymys juuri saamarimaisuudesta; harva asia on salaperäisempi kuin saamarimaisuus. Denry oli ainoalaatuinen, tiesi olevansa ainoalaatuinen; hän oli tanssittanut kreivitärtä, ja kuitenkin… nuo toiset pojat!… Niin, yhteiskunnassa on arvoituksia, merkillisiä arvoituksia.

Ajaessaan tiistaisin Hanbridgeen, missä oli jokunen pikkuvuokra perittävänä, Denry tapasi usein Harold Etchesin raitiovaunussa. Siihen aikaan Etches asui Hillportissa, ja hänen päätehtaansa sijaitsi Hanbridgessä. Etches eli ylellisesti kuten omaisensakin ja kuului naimattomanakin kuluttavan ainakin tuhat puntaa vuodessa. Hän oli suurenmoinen kesäsunnuntaisin astellessaan valkoisessa flanellipuvussaan Llandudnon satamalaiturilla. Hän oli aloitteentekijöitä Urheiluklubia perustettaessa. Hän käytti yksin vaatteisiin paljoa enemmän kuin Denryltä kului sielun ja ruumiin kaikkiin tarpeisiin. Ensi kohtauksessa puhuttiin varsin vähä. He eivät olleet vertaisia, ja ainoastaan frakkipuku saattoi tehdä heidät toistensa vertaisiksi. Mutta eihän kuningaskaan voinut kieltäytyä juttelemasta kyökkirengin kanssa, jonka hän oli antanut voittaa rahaa itseltään. Ja Etches ja Denry rupattelivat laimeasti. Vähitellen he rupattelivat vähemmän laimeasti. Ja kerran, kun he olivat melkein kahden kesken vaunussa, he juttelivat innokkaasti koko kahdenkymmenen minuutin pituisen matkan.

"Ei ole hullumpi miehekseen", sanoi Denry itsekseen tuosta saamarinmoisesta Harold Etchesistä.

Ja hän vannoi lujasti itsekseen, että hän ihan ensi kerran Etchesin tavatessaan mainitsisi Urheiluklubin — "vain koetteeksi". Tämä vala häiritsi hänen untaan useana yönä. Mutta Denrylle vala oli pyhä asia. Vannottuaan mainitsevansa Etchesille klubista hän oli velvollinen tekemään sen. Tiistain tullessa hän toivoi, ettei Etches olisikaan raitiovaunussa, ja hänessä piilevä pelkuri olisi lähtenyt Hanbridgeen jalan raitiovaunua käyttämättä. Mutta hän oli urhea. Hän nousi raitiovaunuun, ja Etches istui jo siinä. Kun hän nyt ajatteli asiaa lähemmin, tuntui kerrassaan julkealta vihjata Harold Etchesille, että hän, Denry, soveltuisi hyvin Hillportin urheiluklubin jäseneksi. Hyvänen aika! Eihän hän osannut pelata mitään! Hänellä oli merkitystä vain kadulla! Joka tapauksessa — vala!

Hän istui tuokion saamattomana vaieten, tapaillen sopivaa johdantoa. Ja sitten Harold Etches kumartui vaunun poikki hänen puoleensa ja sanoi:

"Kuulkaahan, Machin, olen monta kertaa aikonut kysyä teiltä. Miksi ette pyri urheiluklubiin? Se on todellakin oikein mukava paikka."

Denry punastui, varsin luultavasti viimeistä kertaa elämässään. Ja hän näki jälleen vereksen selvästi, kuinka suuri hän oli ja kuinka mahtavalta hän mahtoi vaikuttaa kaupungin elämässä. Hän käsitti olleensa liian vaatimaton.

V.

Urheiluklubiin ei voinut tulla valituksi tuossa tuokiossa. Siinä oli muodollisuuksia; ja että nämä muodollisuudet olivat monimutkaisia ja veivät aikaa, se todistaa vain, että klubi oli hieno ja siihen kannatti kuulua. Kun Denry viimein sai "sihteeriltä ja klubimestarilta" ilmoituksen, että hänet oli valittu Kaupunkiviisikon uljaimpaan seuraan, häntä suoraan sanoen pelotti lähteä klubiin. Hän olisi halunnut jonkun vanhan ja kokeneen jäsenen johdattavan hänet hellävaroen klubiin ja selittävän sen tavat ja esittävän hänet kantavieraille. Tai hän olisi halunnut livahtaa sisään huomaamattomasti, kun jäsenet olivat kääntäneet päänsä toisaalle. Ja sitten häntä kohtasi ikävä isku. Rouva Codleyn sai päähänsä, että hänen oli myytävä pikkukiinteistönsä. Mutta rouva Codleynin pikkukiinteistöt muodostivat Denryn toimeentulon selkärangan eikä hän voinut mitenkään olla varma siitä, että uusi omistaja käyttäisi häntä vuokria keräämään. Uudella omistajalla voisi hyvinkin olla luonnoton aikomus kerätä vuokransa itse. Turhaan esitti Denry rouva Codleynille numerosarjoja, jotka osoittivat kiinteistötulojen kasvaneen hänen hoidossaan. Turhaan hän vakuutti, ettei rahoja voisi sijoittaa niin edullisesti mihinkään muualle. Rouva Codleyn meni niin pitkälle, että ryhtyi neuvottelemaan huutokaupanpitäjän kanssa. Vasaramiehen käsitys mahdollisesta hinnasta järkytti, mutta ei voittanut häntä kokonaan. Tässä ratkaisevassa tilanteessa Denry sattui sanomaan hänelle uuteen suurenmoiseen tapaansa: "Hyvänen aika! Jos minulla olisi varoja-, niin ostaisin ne kiinteistöt itse, vain näyttääkseni teille…!" (Hän ei selittänyt ja tuskinpa hän itsekään tiesi, mitä oli näytettävä.) Rouva Codleyn vastasi hartaasti toivovansa, että hän tekisi sen! Sitten hän sanoi hurjistuneena, että sen hän tekisikin vähittäismaksuilla! Ja loppujen lopuksi hän ostikin Hullinsin lesken mökin, joka tuotti puoli kruunua viikossa, neljällä kymmenellä viidellä punnalla, joista hän suoritti kolmekymmentä puntaa käteisellä järjestäen niin, että jäännös vähennettäisiin vähitellen hänen viikkopalkkiostaan. Hän valitsi Hullinsin lesken mökin siitä syystä, että se sijaitsi erillään — ikäänkuin iskettynä irti rouva Codleynin kiinteistömöhkäleestä. Tämä teko tyynnytti rouva Codleynin. Ja Denry tunsi itsensä varmaksi, koska rouva Codleyn ei voinut nyt vapautua hänen palveluksistaan menettämättä viidentoista punnan vakuutta. (Hän ajatteli yhä vielä näin vähäisin määrin, sen sijaan että olisi ajatellut tuhansissa.)

Nyt hän oli kiinteistön omistaja.

Tämän suuren ja juhlallisen tosiasian rohkaisemana hän lähti eräänä iltapäivänä Hillportin klubiin. Hänen tulonsa oli pintapuolisesti katsoen suurenmoinen. Ei kukaan epäillyt häntä hermostuneeksi tässä tulikoetuksessa. Totta puhuen ei kukaan epäillyt sen vuoksi, että paikka oli aivan autio. Eteisen autius sai hänet pysähtymään. Hän huomasi sääntötaulun riippuvan kehystettynä hirvenpään alapuolella, ja hän luki sen huolellisesti, ikäänkuin hänellä ei olisi taskussaan ollut samanlaista. Sitten hän luki ilmoitukset, ikäänkuin ne olisivat olleet vereksiä sähkösanomia joltain veriseltä sotanäyttämöltä. Huomattuaan sitten tukevan tammioven (klubitalo oli muinen ollut varsin juhlallinen herraskartano) hän astui siitä sisään ja näki tarjoilupöydän (pulloineen) ja joukon pikkupöytiä ja korituoleja ja eräällä pöydistä numeron Staffordshiren Merkkitorvea, joka esitti suurin kirjaimin hirvittävän kysymyksen: — "Tuottaako ihonne teille kiusaa?" Denryn iho tuotti hänelle kiusaa; sitä karmi. Hän astui eteisen poikki ja saapui toiseen huoneeseen, missä ilmoitustaulu vaati "Hiljaisuutta". Ja hiljaisuus siellä vallitsikin. Ja pöydällä, jota peittivät Savenvalajan Maailma, Brittiläinen Australaasia, Rautakauppiaan Aikakirja ja Golf-kentän Vuosikirja, oli toinen kappale Merkkitorvea, joka tiedusti jälleen Denryltä, tuottiko iho hänelle kiusaa. Kaikesta päättäen lukusali.

Hän nousi portaikkoa ja löysi aution biljaardihuoneen, jossa oli kaksi pöytää. Hän tarttui sauvaan, vaikka ei ollut koskaan pelannut biljaardia; mutta hänen koskettaessaan palloja ne kolahtivat niin kovaa huoneen hiljaisuudessa, että hän laski sauvan viipymättä kädestään. Hän huomasi toisen oven, avasi sen uteliaana ja hätkähti nähdessään pienen huoneen ja kahdeksan keski-ikäistä miestä, jotka pelasivat korttia kahdessa ryhmässä enimmäkseen hattu päässä. He näyttivät salavehkeilijöiltä, mutta olivatkin vain eräitä Bursleyn parhaita whistin-lyöjiä. (Tämä tapahtui ennenkuin bridge oli lähtenyt liikkeelle Pall Mallista.) Heidän joukossaan oli herra Duncalf. Denry sulki oven nopeasti. Hän tunsi olevansa ikäänkuin lumotun linnan vaeltaja, joka oli äkkiä nähnyt jotain, mitä ei olisi pitänyt nähdä. Hän palasi alas maahan ja kohtasi eteisessä erään henkilön paitahihasillaan — sihteerin ja klubimestarin, hauskan kodikkaan miehen, joka virkkoi vanhan tuttavan tavoin, vaikkei ollutkaan koskaan ennen puhutellut Denryä: "Varmaankin herra Machin? Hauskaa tavata, herra Machin! Lähtekääpä tyhjentämään lasi kanssani. Mitä lajia suvaitsette?" Näin sanoen sihteeri ja klubimestari astui tarjoilupöydän taakse, ja Denry sai hiukan viskyä ja melkoisen määrän opastusta.

"Olen joka tapauksessa käynyt!" hän virkkoi itsekseen lähtien kotiin.

VI.

Seuraavana iltana hän lähti klubiin toistamiseen kello kymmenen vaiheilla. Lukusali, tuo oppineisuuden tyyssija, oli autio kuten muulloinkin; mutta ravintola oli täynnä miehiä, savua ja laseja. Se oli niin täynnä, että Denryn tuloa tuskin huomattiinkaan. Sihteeri ja klubimestari huomasi hänet kuitenkin, ja pian hän rupatteli eräässä ryhmässä tarjoilupöydän ääressä, missä sihteeri ja klubimestari vallitsi paitahihasillaan. Hän vilkaisi ympärilleen ja tunsi tyydytystä. Se oli saamarinmoisen hilpeyden ja vallattomuuden näyttämö, vastaten hyvin klubin mainetta. Saapuvilla oli eräitä Bursleyn merkkimiehiä. Charles Fearns, asianajaja, jolla oli toimisto Hanbridgessä, väitteli vilkkaasti eräässä nurkassa. Fearns asui Bleakridgessä ja kuului Bleakridgen klubiin, ja hänen läsnäolonsa Hillportissa (kahden engl. peninkulman päässä Bleakridgestä) oli draamallinen tunnustus Hillportin klubin arvolle.

Fearns oli ilmeisesti anarkistisella päällään. Vaikka olikin menestyksellinen liikemies, joka äänesti oikein, hän suvaitsi toisinaan repiä rikki koko yhteiskuntarakenteen ja laatia sen uudelleen oman suunnitelmansa mukaan. Tänä iltana hän pauhasi maanomistajia vastaan, hän joka "siirtokirjain" avulla elätti vaimoa ja lasta ja ranskalaista kotiopettajatarta paljoa paremmin kuin mukavuus vaati. Fearnsin ranskalainen kotiopettajatar oli muuan Kaupunkiviisikon seitsemästä ihmeestä. Miehistä hän oli hauska tuolla tuulella; ja sikäli kuin hän korotti ääntään, laajeni myöskin hänen kuulijakuntansa.

"Jos tämän kaupungin paikallislait olisivat pennin arvoiset", hän julisti, "niin tuhatkunta niin sanottua taloa olisi revittävä huomispäivänä. Esimerkiksi se vanha eukko, josta vast'ikään puhuin — Hullins. Hän on katolilainen — minun kotiopettajattareni harjoittaa yhtä mittaa hyväntekeväisyyttä katolilaisten keskuudessa — siitä minä sen tiedän. Hän on maksanut puoli kruunua viikossa melkein puolen vuosisadan ajan hökkelistä, joka ei ole puolentoista shillingin arvoinen, ja nyt hänet häädetään kadulle, koska ei jaksa maksaa enää. Ja hän on ainakin seitsemänkymmenen vuoden ikäinen! Ja sellainen on yhteiskunnan pohja. Kerrassaan hieno yhteiskunta, vai mitä arvelette?"

"Kuka se sydämetön omistaja on?" kysyi joku.

"Vanha rouva Codleyn", sanoi Fearns.

"Kuulkaahan, herra Machin, ne juttelevat teistä", huomautti sihteeri ja klubimestari ystävällisesti. Hän tiesi Denryn keräävän rouva Codleynin vuokrat.

"Rouva Codleyn ei omista sitä", huusi Denry huoneen halki, melkein ennenkuin oli tietoinen siitä, mitä teki. Hänellä oli hymy kasvoillaan ja lasi kädessään.

"Ohoo!" sanoi Fearns. "Luulin niin. Kuka sen omistaa?"

Jokainen katseli tutkivasti kuuluisaa Machinia, uutta jäsentä.

"Minä", sanoi Denry.

Hän oli salannut omistajan vaihdoksen Hullinsin leskeltä. Omistajana ollen hän ei olisi voinut lainata tälle rahaa, jotta leski saattaisi samassa hetkessä maksaa sen hänelle takaisin.

"Suokaa anteeksi", sanoi Fearns kohteliaan vilpittömästi. "Minulla ei ollut aavistustakaan…!" Hän huomasi, että oli tahtomattaan ollut pahasti rikkomaisillaan klubin etikettiä.

"Se ei merkitse mitään!" sanoi Denry. "Mutta jos tuo hökkeli olisi teidän omanne, mitä te silloin tekisitte, herra Fearns? Ennenkuin ostin sen, lainasin hänelle usein rahaa vuokranmaksuun."

"Tiedän sen", Fearns vastasi verraten kuivasti.

Denryn mieleen johtui, että asianajaja tiesi liian paljon.

"No niin, mitä te tekisitte?" hän toisti itsepintaisesti.

"Hän on vanha vaimo", sanoi Fearns. "Ja varsin rehellinen, se teidän täytyy myöntää. Hän tuli tapaamaan kotiopettajatartani ja minä satuin näkemään hänet."

"Mutta mitä te tekisitte minun sijassani?" intti Denry.

"Koska kysytte sitä, niin alentaisin vuokraa ja antaisin hänelle rästit anteeksi", virkkoi Fearns.

"Entä jos hän ei maksaisi sittenkään? Antaisitteko hänen asua vuokratta, koska hän on seitsemänkymmenen ikäinen? Vai heitättäisittekö hänet kadulle?"

"Minä — tuota noin —"

"Fearns lahjoittaisi hänelle koko kirotun hökkelin ja tekisi siirtokirjan maksutta", sanoi muuan ääni kujeilevasti, ja kaikki nauroivat.

"No, juuri sen minä aion tehdä", virkkoi Denry. "Jos herra Fearns laatii siirtokirjan maksutta, niin lahjoitan eukolle koko kirotun hökkelin. Sellainen sydämetön omistaja minä olen."

Syntyi hämmästystä ilmaiseva äänettömyys. "Tarkoitan täyttä totta", sanoi Denry lujasti, vieläpä hurjastikin ja kohotti lasiaan. "Hullinsin lesken malja!"

Syntyi todellinen mieltenkuohu, sillä vaikka asia tuntuikin uskomattomalta, oli sitä kuitenkin uskottava. Denry itse ei ollut suinkaan vähimmän hämmästynyt henkilö tuon savisen huoneen tungoksessa. Hänestä tuntui siltä, että joku toinen oli puhunut sellaista, ei hän itse. Mutta kuten aina, milloin hän teki jotain ratkaisevaa, merkillistä ja tehokasta, tuntui teko aiheutuvan jostain salaperäisestä sisäisestä voimasta, jota hän ei voinut hallita.

Tämä erikoinen teko oli eriskummallinen, suunnattoman harvinainen; se oli ehdottomasti vailla ennakkotapausta Kaupunkiviisikonaikakirjoissa. Ja hän, Denry, oli tehnyt sen. Kustannukset olivat mahdottomat, naurettavan ja vaarallisen suuret hänen varoihinsa nähden. Hän ei voinut keksiä mitään järkevää puolustusta sille teolle. Mutta hän oli tehnyt sen. Ja jälleen ihmiset ihmettelivät. Ihmiset olivat ihmetelleet, kun hän johti kreivittären valssiin. Se ei ollut mitään tähän verraten. Mitä! Parraton nuorukainen lahjoittaa taloja — pelkästään hullusta, vaistomaisesta anteliaisuudesta.

Ja ihmiset sanoivat asiaa harkittuaan: "Tietysti, juuri sellaisia se Machin tekee!" Heidän mielestään voi varsin hyvin loogillisesti yhdistää kreivittären tanssittamisen ja talon tai parin heittämisen leski paralle. Ja seuraavana aamuna jokainen mies, joka oli sinä iltana ollut Urheiluklubissa, kysäisi ystäviltään: "Oletteko kuulleet nuoren Machinin viimeistä keksintöä?"

Ja sisäisesti säikähtyneenä omasta harkitsemattomuudestaan Denry sanoi itselleen: "Jaa, kukaan toinen ei olisi koskaan tehnyt sellaista!"

Nyt hän ei ollut pelkästään velikulta; hän oli kaikkien velikultien velikulta.

III LUKU.

Muuttovaunut.

I.

"Hyvää iltaa, neiti Earp", sanoi Denry sulavaan tapaan, minkä hän oli saavuttanut ottamalla tehokkaimpia piirteitä useiden eteväin kansalaisten käytöksestä ja sovittamalla ne yhteen, niin että ne kokonaisuutena katsoen muodostivat Denryn käytöksen.

"Oh! Hyvää iltaa, herra Machin!" sanoi Ruth Earp, joka oli avannut hänelle oven Tudorinkujanteen ja P. Luukkaan aukion kulmauksessa.

Oli heinäkuun iltapäivä. Denryllä oli yllään uusi kesäpuku, jonka kuosi ei todistanut vain nykyistä hyvinvointia, vaan myöskin lujaa uskoa, että hyvinvointia jatkuisi. Mitä Ruthiin tuli, niin tuolla vaatimattoman, mutta hauskan näköisellä tytöllä oli yllään yksinkertainen puku; sinistä palttinaa; ei mitään koristeita. Hänen tukkansa oli tavanmukaisessa harkitussa epäjärjestyksessä; sen uloimmat suortuvat hohtivat välkkyvinä. Hän oli nyt ainakin viidenkolmatta ikäinen, ja hänen katseessaan yhtyi hämmentävällä tavalla perinpohjainen kypsyneisyys perinpohjaiseen vilpittömyyteen. Yhtenä hetkenä oli valmis sanomaan itselleen: "Tuo nainen tuntee ihmisluonnon salaisuuksia enemmän kuin minä opin koskaan tuntemaan." Ja seuraavasi tuokiossa oli valmis sanomaan: "Mikä yksinkertainen pikku olento hän onkaan!" Melkein jokainen mies törmää elämänsä aikana yhteen sellaisten naisten kanssa. Yleiseen puhuen Ruth Earpin käytöstapa oli kova ja taisteluvalmis. Oli ilmeistä, ettei häntä käynyt syyttäminen sukupuolensa tavallisista heikkouksista. Se ilahdutti Denryä. Nopeaälyisenä nuorukaisena, hän oli tajunnut kaikki käsillä olevan tehtävänsä vaarat ja suunnitellut tarpeelliset varokeinot.

"Saanko käydä sisään tuokioksi?" hän kysyi virallisella äänellä. Tuossa äänessä ei ollut vihjaustakaan siihen seikkaan, että tyttö kerran oli myöntänyt hänelle illallistanssin.

"Tehkää niin hyvin", sanoi Ruth.

Palttinahameet suhahtivat miellyttävästi lehahtaen, kun neito kääntyi astuakseen hänen edellään käytävää pitkin. Mutta hän ei välittänyt siitä. Oikeammin sanoen; hän karaisi helposti mielensä sitä vastaan.

Ruth opasti hänet isoon huoneeseen, jota käytettiin tanssiopistona — alastomaan saliin, missä Denryn omille kömpelöille jäsenille oli puoltatoista, vuotta varemmin opetettu sulavuuden ja rytmin alkeita. Neito asusti peräpuolella erästä rakennusta, jonka etuosan muodosti tyhjä myymälä. Myymälän oli vuokrannut hänen isänsä, joka oli siinä tehnyt yhden lukuisista vararikoistaan; minkä jälkeen ahneet saamamiehet olivat anastaneet hänen varastonsa viimeisiä uutuuksia, ja herra Earp oli muuttanut Birminghamiin, missä hän keikkui jälleen vararikon vaiheilla. Ruth oli jäänyt yksikseen ja suojattomaksi hoitamaan melkoista määrää talousvälineitä, jotka olivat kuuluneet hänen äidilleen. (Kaikkien ammatti-vararikkolaisten tavoin oli herra Earpilläkin aina ollut omaisuutta, joka ei kuulunut hänelle, kuten hän saattoi todistaa velkojilleen.) Yleinen mielipide oli hyväksynyt Ruthin päätöksen jäädä kotikaupunkiin omalle vastuulleen ja vuokrata osan taloa, jotta ei menettäisi toiminta-alaansa tanssinopettajattarena. Yleinen mielipide sanoi, että "olisi ollut järjetöntä pysytellä moisen isä-hulttion hännässä."

"Siitä on jo pitkä aika, kun me viimeksi tapasimme", huomautti Ruth varsin miellyttävästi, kun he istuutuivat.

Niin olikin. Illallistanssin tuttavallinen hurmio ei ollut koskaan toistunut. Denry oli ollut niin tavattoman uuttera raivatessaan itselleen uraa ja pyrkiessään täysipitoiseksi klubimieheksi, ettei ollut ennättänyt kiinnittää sydämeensä sitä huomiota, minkä se ansaitsi hänen ikäänsä nähden.

"Niin, eikö olekin?" Denry vastasi.

Sitten syntyi äänettömyys, ja molemmat antoivat katseensa harhailla tuossa vieraanvarattomassa ja perin puisevassa huoneessa. Nyt oli sopiva hetki Denryn toteuttaa ennalta laadittu suunnitelmansa kaikessa hurjassa yksinkertaisuudessaan. Hän teki niin.

"Olen tullut tiedustamaan vuokraa, neiti Earp", hän sanoi ja pakottausi katsomaan neitoa silmiin.

"Vuokraako?" huudahti Ruth, ikäänkuin ei olisi koskaan elämässään kuullut sellaisesta asiasta kuin vuokrasta, ikäänkuin kesäkuun 24 (jo aikoja sitten ohitse) olisi tavallinen päivä kuten kaikki muutkin.

"Niin", sanoi Denry.

"Mitä vuokraa?" kysyi Ruth, ikäänkuin tässä: olisi hänen tietämänsä mukaan ollut kysymys vaikka Buckingham-palatsin vuokrasta.

"Teidän", sanoi Denry.

"Minun!" hän mutisi. "Mutta mitä teillä on tekemistä minun vuokra-asiassani?" hän tiedusti. Ja tuntui aivan siltä, kuin hän olisi sanonut: "Mutta mitä sinulla, poika pahanen, on tekemistä minun vuokra-asiassani?"

"Tiedätte kai, että minä olen vuokrainkerääjä?" virkkoi Denry.

"Ei, sitä en tietänyt", vakuutti Ruth.

Denry arveli hänen tekaisseen hätävalheen pelkästä pahankurisuudesta. Mutta sellainen ei ollut asian laita. Hän ei tietänyt Denryn keräävän vuokria. Hän tiesi, että Denry oli velikulta, merkkimies, kuuluisuus; siinä kaikki. Omituista, että älykkäimmänkin naisen tuntemus rajoittuu määrättyihin aloihin.

"Niin", Denry sanoi, yhä vielä kylmällä virallisella äänellä, "minä kerään vuokria."

"Olisin luullut teidän keräävän kernaammin postimerkkejä", virkkoi Ruth tuijottaen ikkunasta savutorveen, joka nokesi koko taivaan.

Jos Denry olisi keksinyt jotain sukkelaa ja purevaa vastaukseksi tähän pistokseen, niin hän olisi saattanut eksyä kovan, tunteettoman liikemiehen osasta. Mutta hän ei saanut keksityksi mitään. Niin hän jatkoi vakavasti:

"Herra Herbert Calvert on uskonut kaikki kiinteistönsä minun hoitooni, ja hän on antanut minulle jyrkän määräyksen, ettei mitään vuokria ole jätettävä rästiin."

Ruth ei vastannut. Herra Calvert oli pienikasvuinen viisikymmenvuotias, joka oli ansainnut rahaa "välitystoimitsijan" salaperäisessä työssä. Maineeltaan hän oli todellakin paljoa kovempi kuin miksi Denry saattoi edes tekeytyäkään, ja Denry olikin hätkähtänyt aika lailla moisen asiakkaan ilmestyessä. Jos yksikään henkilö Bursleyssä kykeni armottomasti keräämään omat vuokransa, niin Herbert Calvertin täytyi olla se mies!

"Odottakaahan vähän", sanoi Denry edelleen ottaen taskustaan kirjan ja vilkaisten siihen, "te olette velkaa vuokran viideltä neljännekseltä — kolmekymmentä puntaa."

Hän tiesi kirjattakin tarkalleen, mitä Ruth oli velkaa, mutta kirja auttoi häntä pysymään tasapainossa, soi hänelle tarpeellista siveellistä tukea.

Vähääkään varoittamatta Ruth Earp purskahti pitkään ja hilpeään naurunhelinään. Hänen naurunsa oli paljoa sievempi kuin hänen kasvonsa. Hän nauroi hyvin. Bursleyn eduksi hän olisi voinut antaa opetusta naurussa yhtä hyvin kuin tanssissa, sillä Bursley ei naura sulavasti. Hänen naurunsa todisti, ettei hänellä ollut mitään huolia maailmassa ja ettei maailma ollut hänelle muuta kuin kevyen huvituksen lähde. Denry hymyili varovaisesti.

"Minulle tämä on tietysti pelkästään liikeasia", hän sanoi.

"Vai sellaista on herra Herbert Calvert tehnyt!" huudahti Ruth hilpeyden vähitellen rauetessa hiilokseksi. "Minä olinkin utelias tietämään, mitä ihmettä hän keksii! Luultavasti tiedätte kaiken herra Herbert Calvertista?" hän lisäsi.

"En", sanoi Denry; "en tiedä hänestä muuta paitsi että hän omistaa kiinteistöjä, jotka ovat minun hoidossani. Malttakaas", hän oikaisi, "luulen muistavani, että kerran pyyhin hänen nimensä teidän ohjelmastanne."

Ja hän sanoi itsekseen: "Siitä sait! Jos häntä haluttaa kujeilla niin hurjasti postimerkeistä, niin miksi en minäkin vuorostani…" Muisto siitä, että oli lyönyt juuri Herbert Calvertin laudalta Chellin kreivittären historiallisissa tanssiaisissa, sai hänet luottamaan lujemmin omaan kykyynsä suoriutua tästä kohtauksesta loistavasti.

Ruthin ääni kävi ankaraksi ja kylmäksi. Tuntui uskomattomalta, että hän oli vast'ikään nauranut.

"Minäpä kerron teille herra Herbert Calvertista." Hän äänsi sanansa verkkaisen, ankaran selvästi. "Herra Herbert Calvert käytti vuokrankantokäyntejään osoittaakseen minulle erikoista huomaavaisuutta. Yhteen aikaan hän oli — tuota noin — meni niin pitkälle, että tuskin tahtoi ottaa vastaan vuokrarahoja."

"Todellakin!" mutisi Denry ihan ymmällään siitä tavasta, millä herra Herbert Calvert osoitti "menneensä pitkälle".

"Niin", sanoi Ruth yhä vielä ankarasti ja vihaisesti. "Nainen ei tietenkään voi ratkaista sellaisia asioita ihan yht'äkkiä", hän jatkoi. "Ei tietenkään!" hän toisti.

"Eipä tietenkään", Denry myönteli käsittäen, että tässä vedottiin hänen elämänkokemukseensa ja ihmisluonnon syvään tuntemukseen.

"Ja kun sitten ratkaisin asian lopullisesti, ei herra Herbert Calvert, käyttäytynyt gentlemanin tavoin. Hän unohti, mitä velvollisuus omaa itseään ja minua kohtaan vaati. En viitsi kuvata teille, minkälaiseksi hän teki kohtauksen. Kerron tämän teille vain siksi, että tietäisitte asian. Sanalla sanoen, hän käyttäytyi hyvin sivistymättömästi. Eikä nainen unohda sellaista, herra Machin." Neidon silmät uhkasivat häntä. "Päätin rangaista herra Herbert Calvertia. Ajattelin, että koska hän ei välittänyt vuokrastaan ennen sitä — no niin, odottakoon sitä nyt! Olisin voinut sanoutua vapaaksi tästä huoneistosta. Mutta sitä en tehnyt. En käsittänyt, miksi minun olisi pitänyt joutua ikävyyksiin sen vuoksi, että herra Herbert Calvert oli unohtanut olevansa gentleman. Sanoin: odottakoon nyt vuokraansa, ja päätin itsekseni vartoa mitä hän uskaltaisi tehdä."

"En oikein ymmärrä teidän ajatustanne", tokaisi Denry.

"Kenties ette", keskeytti neito. "En odottanutkaan teidän ymmärtävän. Te ja herra Herbert Calvert…! Hän ei siis uskaltanut tehdä mitään itse, ja nyt hän palkkaa teidät sijastaan tähän likaiseen työhön. Hyvä on! Hyvä on!…" Hän kohotti uhmaavana päätään. "Miten käy, ellen maksakaan vuokraa?"

"Minun täytyy antaa asiain kehittyä menojaan", sanoi Denry ystävällisesti hymyillen.

"Olkoon menneeksi sitten", vastasi Ruth Earp. "Kun antautuu tekemisiin herra Herbert Calvertin kaltaisten ihmisten kanssa, niin täytyy vastata seurauksista! Minulle se on joka tapauksessa samantekevää."

"Eikö teidän sopisi maksaa edes osaa?" tiedusti Denry yhä suopeampana.

"Sopisi!" huudahti Ruth. "Sopii varsin hyvin, mutta minä en halua. En maksa penniäkään, ennenkuin on pakko. Koettakoon herra Herbert Calvert pahintaan, silloin maksan. Mutta en ennen! Ja koko kaupunki saa kuulla kaiken herra Herbert Calvertista!"

"Vai niin", nauroi Denry keveästi.

"Sopisi!" toisti Ruth ylenkatseellisesti. "Luullakseni jokainen Bursleyssä tietää, että minun toimintapiirini kasvaa vuosi vuodelta!… Sopisi!"

"Se on siis lopullinen vastauksenne, neiti Earp?"

"Niin on!" sanoi neiti Earp.

Denry nousi. "Silloin minun ei auta tehdä muuta kuin lähettää tänne häätömies huomisaamuna varhain." Hän olisi voinut sanoa: "Silloin ei minun auta tehdä muuta kuin lähettää tänne kimppu orkideoja."

Toinen mies olisi tuntenut mielenliikutusta ja mahdollisesti tuonut sen julki. Mutta ei Denry, vuokrainkerääjä ja pienten ja suurten kiinteistöjen hoitaja. Denryssä oli useita eri ihmisiä, mutta hänellä oli suuri lahja pitää erillään kaksi eri Denryä huomatessaan joutuneensa mutkalliseen tilanteeseen.

Ruth Earp nousi myöskin. Hän antoi silmäluomensa painua ja katseli vierastaan niiden alta. Ja sitten hän alkoi vähitellen hymyillä.

"Minua halutti vain nähdä, mihin te ryhtyisitte", hän sanoi matalalla, tuttavallisella äänellä, josta jokainen vihamielisyyden piirre oli äkkiä kadonnut. "Te olette kummallinen ihminen", hän jatkoi omituisesti, ikäänkuin viehättyneenä Denryn yksilöllisyyden tarjoamiin arvoituksiin. "Minä en tietenkään päästä asioita niin pitkälle. Minua halutti vain nähdä, mitä te sanoisitte. Minä kirjoitan teille tänä iltana."

"Maksuosoituksenko?" tiedusti Denry rakastettavan, hilpeän kohteliaasti. "Minä en kerää postimerkkejä."

(Ja itsekseen: "Siinä sait postimerkeistäsi!")

Ruth epäröi. "Odottakaas!" hän sanoi. "Minä tiedän paremman keinon. Voitteko tulla huomenna iltapäivällä? Pankki ei ole enää auki."

"Kyllä", virkkoi Denry, "voin varsin hyvin tulla. Mihin aikaan?"

"Oh!" vastasi Ruth, "mihin aikaan tahansa. Jos tulette neljän tienoissa, niin saatte kupin teetä kaupanpäällisiksi. Vaikka sitä ette ansaitse!" Tuokion kuluttua hän lisäsi vakuuttavasti: "Luonnollisesti tiedän, että liikeasiat ovat teille liikeasioita. Mutta olen joka tapauksessa iloinen siitä, että kerroin teille täyden totuuden tuosta rakkaasta herra Herbert Calvertistanne."

Ja astellessaan verkalleen kotiin Denry mietiskeli naisen merkillistä, oikullista, huikentelevaista omituisuutta ja sitä taikatehoa, minkä hänen oma olemuksensa herätti naisissa.

II.

Oli seuraava iltapäivä heinäkuussa. Denryllä oli yllään uusi kesäpukunsa, mutta kaulahuivi hienompaa lajia kuin edellisen päivän. Mitä taasen Ruthiin tuli, niin tuo vaatimattoman, mutta hauskan näköinen tyttö oli pukeutunut erääseen harkituimpia ja vaahtoisimpia asujaan. Ihmeelliseltä tuntui, että moinen asu saattoi kestää edes tunnin ajan sitä nokea, joka luo yhtämittaista mielenkiintoa ja kiihtymystä Bursleyn ilmaan. Se oli valkoista musliinia täynnä läpikuultavia valkoisia pilkkuja ja pohjana jotain punaista. Denry kuvitteli nähneensä osia siitä ennenkin — tanssiaisissa, ja niinhän olikin laita; mutta nyt se oli teepuku, varustettu pitkillä raukeilla hihoilla; sen laineet murtuivat olkapäiden kohdalla lennättäen pitsikuohua Ruthin kaulan jyrkänteitä myöten ylöspäin. Denry ei tietänyt sitä teepuvuksi. Mutta hän tiesi, että se teki mitä omituisimman ja miellyttävimmän vaikutuksen häneen itseensä ja että Ruth oli luvannut hänelle teetä. Hän oli iloissaan siitä, että oli emäntänsä kunniaksi ottanut parhaan kaulahuivinsa.

Vaikka oltiinkin heinäkuussa, käytti Ruth jonkinlaista huivia teepukunsa yllä. Huivi se ei ollut, sen Denry huomasi; olihan vain parin kyynärän verta perin ohutta musliinia. Hän vaivasi päätään keksiäkseen sen tarkoituksen. Lämmittämään ei sitä käytetty, sillä se ei olisi auttanut sulattamaan jääpuikkoakaan. Olikohan sen tarkoituksena täyttää sama tehtävä kuin musliinin korutavarakaupassa? Ruth oli kalpea. Ääni oli raukea ja sävyltään pyytävä.

Ruth ei opastanutkaan häntä tällä kertaa karuun puisevaan tanssiopistoon, vaan peräti pieneen huoneeseen, joka oli hänen itsensä lailla verhottu musliinilla ja nauharuusuilla. Miellyttävän näköisten miesten ja naisten valokuvia oli koristamassa punertavan-vihreitä seiniä. Uunin reunake oli peitetty verholla, ikäänkuin se olisi ollut synti. Kirjoituspöytä, yhtä vihreä kuin lehti, sijaitsi huolimattomasti eräässä nurkassa; pöydällä oli maljakko sisältäen vadelmanoksia. Keskellä huonetta pieni pöytä, pöydällä väkiviinalamppu täydessä liekissä ja lampun päällä vesipannu skaaloja harjoittaen; tarjotin anasti muun osan pöytää. Vielä oli kaksi nojatuolia; Ruth vaipui sulavasti toiseen, ja Denry otti toisen varsin varovasti.

Hän oli hermostunut. Ei mikään ole niin omiansa kuin musliini tekemään naivia ihmistä hermostuneeksi. Mutta hän oli mielissään.

"Eipä tämä juuri muistuta Hullinsin lesken kuosia!" hän mietti itsekseen.

Ja hän toivoi, että vuokria saisi aina periä yhtä helposti ja sellaisessa ympäristössä kuin juuri tällä haavaa. Hän näki, kuinka ihanaa oli olla vapaa mies, tarvitsematta toimia kenenkään käskettävänä; Bursleyssä ei ollut monikaan mies sellaisessa asemassa, että voi saapua kello neljältä teetä juomaan saatuaan vain päivää varemmin kutsun. Sitä paitsi teki 5 prosenttia kolmestakymmenestä punnasta kolmekymmentä shillinkiä, niin että jos hän viipyi tunnin ajan — ja hän aikoi viipyä tunnin ajan — niin hän ansaitsisi huvitellessaan rahaa tasaisesti kuusi pennyä minuutissa.

Se oli oikein ihanteellista liikehommaa.

Kun kattila skaaloista suoriuduttuaan puhkesi laulamaan kastanjettien ja höyryn säestämänä ja Ruthin hihat nousivat ja laskivat hänen valmistaessaan teetä, silloin Denry tunnusti vilpittömästi itselleen, että juuri tällaiseen hän oli todella luotu eikä suinkaan Broughaminkadun tarjoamaan elämään. Hän myönsi itselleen nöyrästi, että tällainen asiain tila oli "elämää" ja ettei hänellä tähän mennessä ollut vielä ollut oikeata käsitystä siitä, mitä "elämä" oli. Sillä vaikka hän olikin velikulta ja nouseva tähti, vaikka hän olikin uutterasti käynyt Urheiluklubissa, ei hän silti ollut päässyt tunkeutumaan Bursleyn seuraelämän, ylempiin perhekerroksiin. Häntä ei oltu kertaakaan kutsuttu mihinkään kotiin, missä hänen oli tarkoin punnittava joka sana. Hän pysyi yhä edelleen miehenä, jonka kanssa voi tuttavallisesti jutella kadulla ja klubissa — mutta siinä kaikki. Äidin maine flanellin pesijänä oli häntä vastaan; Broughaminkatu oli häntä vastaan; ja ennen kaikkea oli varattomuus häntä vastaan. Tosin hän oli mahtavasti lahjoittanut talon iäkkäälle leskelle! Tosin hänen onnistui herättää tuttavissaan sellainen epämääräinen käsitys, että hän menestyi ja varttui varttumistaan taloudellisesti! Mutta se ajatus oli liian epämääräinen, häilyi liiaksi ilmassa. Ja vaatekertaa lukuun ottamatta hän ei antanut koskaan silminnähtävää todistusta siitä, että hänellä oli rahaa tuhlattavana. Hän ei voinut. Niillä rahoilla, mitä hänellä oli säännöllisesti käytettävinään, ei saanut aikaan muuta kuin tyydyttävän suoran laskoksen kummankin housunlahkeen keskelle. Kaupunki odotti hänen tekevän jotain ratkaisevaa siihen suuntaan, mitä se nimitti "repäise faksi".

Ja niin Ruth Earp oli ensimmäinen kutsumaan hänet hienompaan kulttuurielämään, nauttimaan niistä iloista, joita lymyili Bursleyn rumien seinien sisäpuolella.

"Sokuria?" kysyi Ruth pää kallellaan, käsivarsi koholla, hiha alas valahtaneena ja pala sokuria valkoisen hiiren tavoin puristettuna pihtien hampaisiin.

Kukaan toinen ei ollut koskaan sanonut hänelle "Sokuria?" sillä tapaa. Äiti ei sanonut hänelle koskaan "Sokuria?" Äiti tiesi hänen haluavan kolme palaa, mutta ei suostunut koskaan antamaan hänelle kahta enempää. "Sokuria?" tuolla hiukan heikolla, anelevalla äänellä lausuttuna tuntui olevan täynnä merkillisyyttä, samalla kertaa valtavaa ja välttelevää.

"Kyllä, kiitos."

"Toinen pala?"

Ja tuo "Toinen pala?" oli vieläkin suloisempi. Hän virkkoi itselleen: "Tämä on varmaankin sitä, mitä sanotaan hakkailuksi."

Kun historioitsija kertoo tarkan totuuden, niin on aina tarjona vaara, ettei häntä uskota. Mutta siitä vaarasta huolimatta täytyy suoraan sanoa, että tällä haavaa Denry mietti toden teolla avioliittoa. Typerä ja lapsellinen ajatus, luonnottoman harkitsematon; mutta se juolahti hänen mieleensä ja — mikä merkitsee enemmän — se jäi sinne! Hän kuvitteli avioliittoa alituiseksi iltapäiväteeksi kahden kesken hienon naisen kanssa, musliiniympäristössä. Ja tämä kuva miellytti häntä suuresti. Ja Ruth ilmeni hänelle uudessa valossa. Kenties sen sai aikaan hänen äänessään ilmenevä muutos. Ruth tuntui hänestä samalla haavaa varsin naiselliselta ja lumoavalta olennolta ja olennolta, joka kykeni ansaitsemaan oman elatuksensa tavalla, mikä oli sekä omaperäinen että hienolle naiselle sopiva. Ruthin kaltainen nainen olisi ihastuttava tuntumatta taakalta. Ja eikö hän ollut tosiaankin merkillinen nainen, yhtä merkillinen kuin hän itse oli miehenä? Täällä hän eli hienostuneen ylellisyyden keskellä. Se ei ollut kallista ylellisyyttä (hänellä oli oivallinen käsitys asian rahallisesta arvosta), mutta se oli kuitenkin ylellisyyttä. Ja koko asia oli niin tyylikäs. Hän halusi kaikesta sydämestään olla tyylikäs.

Ja sitten voileivät! Mikä miellyttävä keksintö! Voileivän laatiminen ei maksanut mitään — varmaankin Ruth oli tehnyt ne omin käsin — ja kuitenkin se antoi ruoalle aivan erikoisen maun.

"Mikä teidät sai lahjoittamaan sen talon rouva Hullinsille?" kysyi Ruth äkkiä vilpittömyydellä, joka tuntui vaativan vilpittömyyttä.

"Oh", hän vastasi, "se oli vain päähänpisto! Ajattelin, että pitäisi tehdä niin. Se tuli päähäni silmänräpäyksessä, ja sitten tein sen."

Ruth pudisti päätään. "Kummallinen mies!" hän huomautti.

Syntyi äänettömyys.

"Eikö siihen ollut syynä jotain, mitä Charlie Fearns sanoi?" Ruth uteli.

Hän lausui nimen "Charlie Fearns" jonkinlaisella lievällä ylenkatseen vihjauksella ikäänkuin ilmaistakseen Denrylle, että tietysti hän ja Denry kykenivät sijoittamaan Fearnsin oikealle paikalleen.

"Ohoo!" sanoi Denry. "Tunnette siis koko asian?"

"Tietysti se levisi ympäri kaupunkia. Rouva Fearnsin tyttö, Annunciata — mikä naurettava nimi — on minun oppilaitani — nuorin kaikista."

"No niin", virkkoi Denry hetken vaiettuaan, "minua ei tietenkään haluttanut päästää Fearnsiä mestaroimaan."

Ruth hymyili myötämielisesti. Denry tunsi, että he ymmärsivät toisensa syvästi.

"Tuossa laatikossa on savukkeita", sanoi Ruth uuninreunakkeelle viitaten, kun Denry oli ollut siellä puoli tuntia.

"Sallitteko todellakin?" mutisi Denry.

Ruth kohotti kulmakarvojaan.

Isommassa rasiassa oli myöskin hopeinen tulitikkulaatikko. Kaikki yksityiskohtaisesti järjestyksessä. Denrystä tuntui siltä, että hän seisoi vuorella ja hänen tarvitsi vain laskeutua kiertelevää polkua joutuakseen luvattuun maahan. Hän oli peräti tyytyväinen siihen maailmanmiehen tapaan, millä hän oli sanonut: "Sallitteko todellakin?"

Hän tuprutteli savua hellävaroen. Ja savuke huuliensa välissä ja heiluttaen vasemmalla kädellä tulitikun sammuksiin hän kysyi:

"Poltatteko itse?"

"Kyllä", sanoi Ruth, "mutta en julkisesti. Minä tunnen miehet."

Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin naiset tupakoivat vielä arastellen.

"Minä pyydän", vakuutti Denry työntäen rasian häntä kohti. Mutta Ruth ei halunnut tupakoida.

"En tarkoita teitä ", hän sanoi, "en laisinkaan. Mutta en voi hyvin. Päätäni kivistää niin hirveästi."

Denry tekeytyi huolestuneen näköiseksi.

"Te näytättekin aika kalpealta", hän virkkoi kömpelösti.

"Kalpealta!" toisti Ruth. "Olisitte vain nähnyt minut tänä aamuna. Minua vaivaa toisinaan ankara huimaus. Lääkäri sanoo sen johtuvan huonosta ruoansulatuksesta. Mutta ei jutella minun vähäpätöisestä persoonastani ja typeristä taudeistani. Ehkä tee vaikuttaa hyvää."

Denry vastusteli jälleen, mutta hänen kokemuksensa sisäisestä kulttuurista oli liian veres antaakseen hänen vastustella tehokkaasti. Asian laita oli sellainen, ettei hän osannut sanoa sitä luonnollisesti. Hänen oli sepitettävä sanottavansa ja sitten lausuttava ne, ja tuloksesta puuttui välittömyyden välttämätön sävy. Hän ei voinut olla ajattelematta, kuinka ihmeellisesti naiset osasivat hillitä itseään. Kun hänen päätään kivisti — mikä onneksi tapahtui harvoin — silloin ei hän kyennyt ajattelemaan ja puhumaan mitään muuta; koko maailmankaikkeus oli pelkästään päänkipua. Ja nyt Ruth tunsi päänsä kipeäksi, eikä kuitenkaan ollut puoleen tuntiin maininnutkaan sitä!

Ruth alkoi rupatella Fearnseistä ja Swetnameista ja kertoi juoruja Henry Mynorsista (joka vastusti tanssia) ja Anna Tellwrightista, tuon vanhan rikkaan kitupiikin Ephraim Tellwrightin tyttärestä. Se oli ilmeistä; hän tunsi Bursleyn seuraelämän kulissien takaiset asiat! Aivan kuin hän olisi poistanut etuseinän joka talosta ja tutkinut jokaista huonetta kaikessa rauhassa, tarkan yksityiskohtaisesti. Mutta tietysti tanssinopettajattarella oli tilaisuuksia… Denryn oli tekeytyminen melkein yhtä kaikkitietäväksi.

Sitten Ruth katkaisi keskustelun vähääkään varoittamatta ja nojautui taaksepäin tuolissaan.

"Viitsisitteköhän käväistä tuolla ladossa minun puolestani?" hän mutisi.

Tavallisesti hän nimitti tanssiopistoa ladoksi. Se oli varemmin ollut tavarasäiliönä.

Denry hypähti pystyyn. "Kernaasti", hän sanoi varsin innokkaana.

"Luullakseni löydätte pienen hajuvesipullon pianolta", virkkoi Ruth sulkien silmänsä.

Denry riensi kiihkeänä tekemään työtä käskettyä ja tuntien olevansa pelottava ritari ja heikkojen naisten suojelija. Hän tunsi selvästi hallitsevansa tilannetta. Aivan oikein, pieni hajuvesipullo oli pianolla. Hän sieppasi sen ja kantoi Ruthille ritarillisuuden siivillä. Hän ei ollut tietänyt, että hajuvesi paransi tai lievensi päänkipua.

Ruth avasi silmänsä ja koetti ankarasti ponnistaen näyttää iloiselta ja paremmalta. Mutta se ei onnistunut. Hän otti tulpan pullosta ja haisteli ensin tulppaa ja sitten pulloa; sitten hän kaatoi muutaman pisaran nestettä nenäliinalleen ja sovitti sen ohimoilleen.

"Se helpottaa", hän sanoi.

"Todellakin?" tiedusti Denry. Hän ei tietänyt, mihin ryhtyisi — oliko istuttava ja uskottava neito terveemmäksi vaiko jäätävä seisomaan kunnioittavaa ja vakavaa huolestuneisuutta osoittaen. Hän arveli, että parasta olisi lähteä; mutta eikö ollut epäritarillista hyljätä Ruth moisissa olosuhteissa? Asuihan tämä yksinään. Hänellä ei ollut palvelijatarta, siivoojatar vain kävi siellä silloin tällöin.

Ruth nyökkäsi urheata, väärää hilpeyttä osoittaen. Ja sitten hän sai uuden puuskan.

"Eiköhän teidän olisi parasta mennä levolle?" ehdotti Denry päättäväisemmin. Ja hän lisäsi: "Ja minä lähden… Teidän pitäisi mennä levolle. Ei siinä muu auta." Hän puheli nyt kuin viisas setä ikään.

"Ei, ei", sanoi Ruth heikosti. "Sitä paitsi teidän ei käy lähteminen, ennenkuin olen maksanut teille."

Denryn kielen kärjellä oli jo huudahdus: "Oh, älkää välittäkö siitä nyt!" Mutta hän hillitsi itseään. Denryssä oli huomattava määrä selvää järkeä. Hän oli vaivannut päätään ajattelemalla, miten voisi sievästi mainita vuokran lähtiessään kiireisesti, jotta Ruth voisi mennä levolle. Ja nyt tämä oli itse selvittänyt pulman.

Ruth ojensi käsivartensa ja otti avainkimpun pikkupöydällä olevasta korista.

"Ehkä tahtoisitte avata tuon laatikon?" hän sanoi. Ja tarkastellessaan avaimia toista toisensa jälkeen valitakseen oikean hän lisäsi: "Joka neljännes olen pannut rakkaan herra Calvertinne vuokran tuon kaapin laatikkoon… Tässä on avain." Hän kannatti koko kimppua valitsemastaan avaimesta, ja Denry otti sen käteensä. Ja sitten hän vaipui jälleen tuoliinsa ponnistuksen uuvuttamana.

"Teidän täytyy vääntää avainta äkkiä", hän sanoi heikosti, kun Denry kopeloi kömpelösti lukkoa.

Niinpä hän väänsi avainta äkkiä.

"Oikeanpuoleisessa pikku laatikossa on pussi", mutisi Ruth.

Avain kääntyi kääntymistään. Alussa se oli tenännyt vastaan, mutta nyt se pyöri liiankin helposti.

"Ei se ota auetakseen", hän sanoi tuntien itsensä kömpelöksi.

Avain raksahti ja luisti, ja toiset avaimet helisivät vastakkain.

"Kyllä se aukeni aivan helposti tänä aamuna", vakuutti Ruth. "Se on kyllä hiukan itsepintainen."

Avain pyöri pyörimistään.

"Odottakaahan, minä avaan sen itse", sanoi Ruth väsyneesti.

"Ei, ei!" intti Denry.

Mutta Ruth nousi urheana, hoippui kaapin luo ja otti avainkimpun hänen kädestään.

"Pelkään, että olette jollain lailla särkenyt lukon", selitti Ruth koetettuaan turhaan avata kaappia.

"Niinkö?" mutisi Denry. Hän tiesi joutuneensa noloon asemaan.

"Tahtoisittekohan käväistä Allmanilla", sanoi Ruth siirtyen jälleen tuolilleen, "pyytämässä, että lähettävät miehen avaamaan lukon? Muuta keinoa ei ole. Tai ehkä olisi parasta sanoa, että lähettävät heti huomisaamuna. Ja heti kun hän on korjannut sen, niin tulen itse tuomaan rahat. Ja voitte ilmoittaa rakkaalle herra Calvertillenne, että aion muuttaa ensi neljännekseltä."

"Älkää vaivautuko tuomaan", sanoi Denry. "Voin varsin hyvin pistäytyä itse tänne."

Ruth joudutti hänet tiehensä arvoituksellisella tavalla. Denry ei ollut varma siitä, oliko hän onnistunut vaiko epäonnistunut Ruthin mielestä maailmanmiehenä ja hienostuneena teenjuojana.

"Älkää vain unohtako Allmania!" muistutti Ruth hänen poistuessaan huoneesta. Hänen oli määrä sulkea itse ulko-ovi jälkeensä.

III.

Hän palasi myöhään samana yönä Urheiluklubista vietettyään siellä hauskan illan, jota oli kestänyt kello yhteen asti. Juuri työntäessään äitinsä mökin isoa avainta lukkoon hän havaitsi merkillisen ilmiön Broughaminkadun yläpäässä, missä tämä liittyy P. Luukkaan aukioon. Ja sitten hän erotti lämpimän kesäyön kaasuvaloisessa hämärässä epämääräisen suorakulmaisen laitteen liikkuvan verkalleen Broughaminkadun rinnettä kohti.

Siellä tuli muuttovaunut.

Mutta tavatonta ei ollut se, että siellä tuli muuttovaunut, vaan että ne liikkuivat omasta voimastaan ja tahdostaan. Sillä edessä ei ollut mitään hevosia, ja Denry näki, että kaksoisaisat oli nostettu kohtisuoraan ylöspäin, kuten ajurit tekevät riisuttuaan hevoset valjaista. Muuttovaunut olivat lähteneet karkuun. Ne olivat huomanneet koston päivän koittavan ja pakenivat. Vartijat olivat kaikesta päättäen jättäneet jarrun kiinnittämättä, ja nyt ne olivat päässeet irralleen.

Ne laskeutuivat ensimmäisen osan Broughaminkatua suuruudelleen sopivalla arvokkuudella ja samalla haavaa ilmeisesti tajuten tilanteen hullunkurisuuden. Sitten ne tuntuivat sanovan itselleen: "Muuttovaunut ovat aina muuttovaunuja." Sitten ne tekeytyivät typerän vakaviksi kuin mies, joka on täysin varma siitä, ettei ole humalassa. Siitä huolimatta ne pysyttelivät verraten hyvin keskellä katua, mutta ikäänkuin katu olisi ollut pingotettu köysi.

Ryminä kasvoi, mikäli ne lähestyivät Denryä. Hän veti avaimen äitinsä mökin ovesta ja pisti sen taskuunsa. Hän oli aina parhaimmillaan ratkaisutilanteessa. Ja muuttovaunujen hyökkäys oli ilmeisesti vaarallinen tilanne. Alempana kävi Broughaminkadun rinne uhkaavammaksi, ja oli mahdollista, että muuttovaunut, jotka olivat päättäneet pysyä muuttovaunuina, siirtäisivät kadun alapäässä olevat ihmiset yht'äkkiä vuoteestaan. Muuttovaunut, joiden into on herännyt, saattavat kyetä hämmästyttäviin suorituksiin. Kokonaiset kadut voivat luhistua niiden tieltä.

Kun muuttovaunut kulkivat Denryn ohitse noin puolen neljättä engl. peninkulman nopeudella tunnissa, hän hypähti tai paremminkin kapusi niihin menettämättä tässä työssä muuta kuin hattunsa, joka jäi hänen äitinsä oven edustalle todistamaan, että poika oli käynyt siellä ja poistunut harvinaisten olosuhteiden vallitessa. Denryssä oli herännyt oivallinen ajatus pudottaa aisat alas toimimaan jarruina. Mutta ollen tottumaton käsittelemään aisoja tämä toimitus kävi häneltä jotensakin hitaasti, ja ennenkuin ensimmäinen aisapari oli pudonnut, kiitivät muuttovaunut jo kahdeksan peninkulmaa tunnissa ja jyrkin kohta oli vielä edessä. Sitä paitsi vasemmanpuoleisen aisaparin pudottaminen lennätti vaunut vasemmalle, ja Denry sai pudotetuksi toisen parin parahiksi pelastaakseen tielle joutuneen lyhtypatsaan. Kaivellen ja kyntäen kadun pintaa nuo neljä aisanpäätä antoivat muuttovaunuille jotain ajateltavaa muutaman sekunnin ajaksi. Mutta onnettomuudeksi kadun jyrkkyys yllytti niitä itsepintaisiin oikkuihin, ja muutamaa sekuntia myöhemmin olivat kaikki neljä aisaa poikki ja muuttovaunut tuntuivat vainuavan aukean lakeuden olevan edessään. (Todellisuudessa oli edessä kanava.) Sitten Denry keksi jarrun ja kävi raivoisasti rautakammen kimppuun. Hän väänsi ja käänsi sitä nelisenkymmentä kierrosta. Siitä ei tuntunut olevan mitään apua. Ihmeellisintä oli, että muuttovaunut pysyttelivät keskellä katua. Hetken kuluttua Denry saattoi hämärästi erottaa kanavatelakan muurin ja kaksinkertaiset puuportit. Hän ei voinut hypätä pois; muuttovaunut olivat nyt pikajuna, ja epäilen, olisiko hän hypännyt pois, vaikka se ei olisikaan ollut mieletöntä. Hänen itsepintaisuutensa oli sitä lajia, joka vie vaikka surman suuhun pelkästä huvista. Viimeiset viisi-, kuusikymmentä kyynärää Broughaminkatua olivat tasapintaa, ja muuttovaunut talttuivat hiukan kiireessään. Denry saattoi nyt kaasulampun valossa selvästi nähdä telakan portin ja siinä suurin kirjaimin maalattuna:

SHROPSHIREN UNION KANAVA OSAKEYHTIÖ

Yleinen Kuljetusliike

Pääsy asiattomilta kielletty.

Hän oli matkalla suoraan porttia kohti, ja muuttovaunuilla oli ilmeisesti asiaa niillä main. Ne hypähtivät vaakalaitteen rautasuojuksen yli, ja tämä loikkaus järkytti niitä niin, että ne eivät suuntautuneetkaan suoraan porttia kohti, vaan tapailivat puolittain porttia, puolittain tiilikivipylvästä. Denry puri hampaansa yhteen ja tarrautui istuimeensa. Portti olisi voinut olla paperia ja tiilikivipylväs pahvia. Muuttovaunut puhkaisivat ne, samaten kuin miekka lävistää aaveen, ja Denry oli yhä hengissä. Loppumatka oli lyhyt ja hurja, johtuen osin ryhmästä sementtisäkkejä, osin kanava-altaan läheisyydestä. Muuttovaunut loikkasivat kanavaan kuin muinaisajan hirviö ja alkoivat juoda.

Denry painui tuokioksi veden alle, mutta seisoen kapealla etulaudalla, mistä aisojen katkenneet varret työntyivät ylöspäin, hän pääsi vyötäisiään myöten vedestä. Hän ei ollut uimataitoinen.

Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja pimeys, tähtien valo vain väikkyi heikosti kanava-altaan leveällä povella. Muuttovaunut eivät olleet matkallaan kohdanneet ainoatakaan sielua. Denry oli ollut yksinään todistamassa niiden omituista karkuretkeä.

"Tuhat tulimmaista!" hän mutisi ääneen.

Ja muuttovaunujen kohdusta vastasi ääni:

"Kuka siellä on?"

Denry tutisi kauttaaltaan.

"Minä!" hän sanoi.

"Ei suinkaan herra Machin?" tiedusti ääni.

"Kyllä vaan", hän sanoi. "Hyppäsin mukaan, kun se tuli katua alaspäin — ja tässä sitä nyt ollaan!"

"Oh!" huudahti ääni. "Kunpa pääsisitte tänne minun luokseni."

Se oli Ruth Earpin ääni.

Hän tajusi totuuden hetkellisen tarkkanäköisyyden kirkastamana. Ruth oli näytellyt hänelle.

Ruth oli esittänyt hänelle kaksinäytöksisen komedian. Hän oli aikonut panna toimeen "kuutamoretken", kuten sitä Kaupunkiviisikossa nimitettiin. Muuttovaunut (epäilemättä kotoisin Birminghamista, missä hänen isänsä oleili) oli tuotu hänen asuntonsa edustalle myöhään illalla ja ne oli määrä täyttää ja kuljettaa pois yön kuluessa. Hevoset oli riisuttu, kenties Ruthin omaan pihaan, ja ajurien levätessä olivat muuttovaunut lähteneet liikkeelle vieden Ruthin mukanaan. Hänellä ei ollut rahaa lukittuna umpilukkoisessa kaapissaan. Syynä siihen, miksi hän ei ollut maksanut rakkaalle herra Herbert Calvertille, ei ollut se, minkä hän oli esittänyt. Denryn ensimmäinen hämmästynyt ajatus oli: "Kylläpä siinä tytössä on uskallusta! Se on vissi asia!"

Ruthin kaksimielisyys ja kehnous ei järkyttänyt hänen mieltään. Hän ihaili neidon suurenmoista ja rohkeata aietta; se miellytti voimakkaasti jokaista solua hänen aivoissaan. Hän tunsi, että he molemmat olivat hengenheimolaisia.

Hän koetti kiivetä vaunujen sivua myöten päästäkseen takaovelle, mutta muuttovaunuissa ei voi hypätä pyörältä pyörälle, varsinkin kun pyörät ovat veden alla. Sen vuoksi hänen oli pakko kavuta katolle ja sieltä liukua toiselle ovipuoliskolle, joka heilui avoinna. Tämä teko ei ollut aivan yksinkertainen. Lopulta hän tunsi vaunujen pohjan laskeuduttuaan puolen kyynärän verran veteen.

"Missä te olette?"

"Täällä", sanoi Ruth surkeasti. "Istun pöydällä. Muuta ei oltu ennätetty nostaa vaunuihin, ennenkuin miehet lähtivät hakemaan illallista tai jotain muuta. Muuttomiehet ovat aina sellaisia. Onko teillä tulitikkua?"

"Tulitikkuja minulla on tukuittain", sanoi Denry, "mutta mitä hyvää luulette niistä nyt olevan, kun ne ovat likomärkiä?"

Lyhyt äänettömyys. Hän huomasi, ettei Ruth ollut koettanut sanallakaan selittää käytöstään häntä kohtaan. Ruth tuntui olevan varma siitä, että hän ymmärtäisi.

"Minä olen saanut kauheita kolahduksia, ja nenästäni taitaa vuotaa verta", sanoi Ruth entistä surkeammin. "Kaikeksi onneksi täällä oli olkia ja säkkejä."

Laajalta hapuiltuaan Denryn käsi kosketti hänen märkää hamettaan.

"Kyllä te olette aika paha tyttö", hän sanoi.

Hän kuuli nyyhkytyksen, hurjan nyyhkytyksen. Tuo ylpeä, riippumaton olento oli murtunut tapahtumain painosta. Denry kiipesi vedestä sille puolelle pöytää, joka oli vielä vapaana. Ja muuttovaunut olivat pimeät kuin tulivuoren kita.

Vähitellen selvisi nyyhkytysten kuohunnasta heikkoja äänteitä, ja vähitellen Denry sai kuulla koko tarinan Ruthin vaikeuksista, onnettomuuksista, ponnistuksista ja tappioista. Tämä tunnusti syyllisyytensä avomielisesti. Mutta mitä hän voi tehdä? Hän oli tarkoittanut hyvää. Mutta mitä hän voi tehdä? Hänet oli ajettu umpikujaan. Ja hänen oli ajateltava isäänsä! Hän oli todenteolla aikonut maksaa vuokran edellisenä päivänä tai ainakin osan siitä. Mutta hänelle oli sattunut pettymyksiä! Ja hän oli voinut niin pahoin. Sanalla sanoen…

Vaunut heilahtivat. Ruth tarrautui kiinni Denryyn ja tämä puolestaan häneen. Vaunut laskeutuivat mukavaan makuuasentoon kanavan liejuun.

(Omituista, ettei hän ollut huomannut sitä ennen, mutta ensi käynnillä Ruth oli lykännyt suorituksen siitä syystä, että pankki oli suljettu, ja toisella käynnillä hän oli vakuuttanut, että tarvittavat rahat oli vähitellen kasattu hänen kaappiinsa! Eikä hän ollut havainnut tuota ristiriitaisuutta. Sellaista vaikuttaa teepuku. Mutta hän antoi sen Ruthille anteeksi tämän suunnattoman rohkeuden tähden.)

"Mitä nyt voimme tehdä?" kysyi Ruth melkein kuiskaten.

Tämä luottamus liikutti Denryä.

"Täytyy odottaa, kunnes valkenee", hän sanoi.

Ja niin he odottivat ulapallaan. Kuumassa heinäkuussa ei ole vastenmielistä virutella jalkojaan vedessä yön tukahduttavina hetkinä. Ruth kertoi hänelle yhä enemmän.

Kun aamunkoiton harmaa alkusoitto alkoi viritä, huomasi Denry, että muuttovaunujen peräpuolella ulottui ulappaa korkeintaan kyynärän mitta ja että oli helppoa katolle kiivettyään loikata sieltä rannalle. Hän teki sen ja sovitti sitten laudan niin, että Ruthkin pääsi maihin. Heidän painostaan vapautuneena pöytä ui heidän jälkeensä ulos vaunuista. Denry veti sen maihin ja alkoi sitten murskata sitä jalallaan.

"Mitä ihmettä te teette?" kysyi Ruth heikosti. Hän oli liian raukea vastustaakseen pontevammin.

"Jättäkää se minun huolekseni", sanoi Denry. "Tämä pöytä on ainoa todistaja, joka voi antaa teidät ilmi. Emme voi kantaa sitä takaisin. Voisimme kohdata jonkun kadulla."

Hän sitoi pöydän sirpaleet yhteen vaunuissa uiskentelevalla nuoralla ja kiinnitti kimppuun raskaan rautakangen, jonka tehtävänä oli pitää ovet suljettuina. Sitten hän upotti koko kantamuksen puuta ja rautaa kanava-altaan syrjäisimpään nurkkaukseen.

"Kas niin!" hän sanoi. "Ymmärrättekö nyt? Tässä ei ole tapahtunut muuta kuin että muuttovaunut ovat lähteneet karkuun ja pudonneet kanavaan miesten huolimattomuuden vuoksi. Muun voimme järjestää huomenna — tarkoitan vuokraa ja muuta sellaista."

He katsoivat toinen toiseensa.

Ruthin hameet olivat melkein kuivat. Nenässä ei ollut merkkiäkään verenvuodosta, mutta vasemman silmän yläpuolella oli sininen kupura. Denry oli tosin vailla hattua ja hänen housunlahkeensa olivat tarrautuneet kiinni sääriin, mutta muutoin ei hän näyttänyt vallan mahdottomalta.

He seisoivat yksinään äänettömässä aamunkoitossa.

"Teidän on parasta lähteä kotiin Acrenkujanteen kautta eikä Broughaminkatua", sanoi Denry. "Käyn katsomassa aamupäivällä."

Näissä jäähyväisissä tunnettiin enemmän kuin sanottiin.

He astuivat peräkkäin tuhoutuneesta kanavaportista, kulkiessaan tarkastaen katua. Kaupungintalon kello löi kolmea, kun Denry kapusi äitinsä portaita. Hän ei ollut nähnyt ainoatakaan sielua.

IV.

Tarkkaa yksityiskohtaista totuutta ei saanut koskaan tietää useampi kuin kaksi Bursleyn asukasta. Se näytti kuitenkin olevan varmaa, että koettaessaan estää karanneita muuttovaunuja tuhoamasta kaupunkia Denry oli ajanut niiden mukana kanavaan. Romanttista retkeä pidettiin täysin luonteenomaisena Denrylle. Tämän totuudensaaren ympärillä kuohui tarumainen meri juoruja, jossa väite iski väitettä vastaan ja Denryn ja Ruthin nimet törmäsivät yhtä mittaa vastakkain.

Herra Herbert Calvert vilkaisi omituisesti ja ehkäpä ivallisestikin Denryyn, kun tämä saapui ja ojensi kymmenen puntaa (palkkio vähennettynä), minkä summan hän sanoi neiti Earpin suorittaneen tilinsä hyväksi.

"Kuulkaahan nyt", sanoi pikku Calvert kiilto kurjissa pienissä silmissään. "Teidän täytyy toimittaa jäännös viipymättä."

"Hyvä on", sanoi Denry, "kyllä toimitan."

"Oliko hänellä aikomus livistää?" tiedusti Calvert.

"Ei ensinkään!" vakuutti Denry. "Se oli peräti hullunkurinen erehdys. Muuta selitystä en voi ajatella kuin että nuo vaunut olivat joutuneet väärään taloon."

"Onko hän saanut teidät pauloihinsa?" kysyi Calvert hämmästyttävän julkeasti.

Denry mietti hetkisen. "On", hän sanoi. "Entä teidät?"

Herra Calvert kummasteli, mitä hän tarkoitti.

Hän myönsi itselleen, että tämä kihlaus oli alkanut verrattoman oudolla tavalla.

IV LUKU.

Haaksirikko.

I.

Kaupunkiviisikossa ja ehkäpä muuallakin vallitsee tapa, jonka nojalla kaksi nuorta, jotka ovat joutuneet kihloihin varhain kesällä, kohtaavat mitä eriskummallisimmasta yhteensattumasta toisensa elokuussa samassa kylpypaikassa ja usein asustavat siellä saman kadun varrella. Näin kävi myöskin Denrylle ja Ruth Earpille. Vaikeuksia oli ollut — niitä on aina. Liikemies, joka elättää itseään keräämällä vuokria viikoittain, ei tietenkään voi poistua epämääräiseksi ajaksi. Ja nuoren naisen, joka elää yksinään maailmassa, on otettava huomioon yleinen mielipide. Mutta Ruth järjesti asian niin, että hänen nuori ystävättärensä Nellie Cotterill, jonka vanhemmat olivat avokätisiä, liittyi hänen seuraansa. Ja Pohjois-Staffordshiren rautatien ihmisystävällinen suunnitelma myydä neljän shillingin matkailijalippuja sai Denryn vakuuttamaan itselleen, ettei hän ollut ihan hullu aikoessaan viettää pari viikkoa Englannin rannikolla.

Ruth valitsi Llandudnon, koska Llandudno oli tyylikkäämpi kuin Rhyl tai Blackpool eikä sen kalliimpi. Ruthilla ja Nelliellä oli parihuoneet eräässä täysihoitolassa P. Asaphintien 26:nnessa (lähellä Rantatietä), ja Denry vuokrasi yhden huoneen toisesta täysihoitolasta Asaphintien 28:nnessa. Sen lähemmäksi ihannetilaa olisi tuskin voinut päästä.

Denry ei ollut koskaan ennen nähnyt merta. Kun hän komeimmassa asussaan asteli esplanaadia tai rantasiltaa rinnallaan molemmat neidot komeimmassa asussaan ja liittyi huvittelijain ja rahan tuhlaajain suunnattomaan laumaan, teki meren kauneus ja mahtavuus häneen epäilemättä syvän vaikutuksen. Mutta vielä syvemmän vaikutuksen kuin meren kauneus ja mahtavuus teki häneen se edullisten liikemahdollisuuksien paljous, minkä Llandudnon kaltainen paikka tarjosi. Hän ei nähnyt täällä ensi kertaa ainoastaan merta, vaan myöskin mahdollisuudet kerätä rikkautta rehellisellä kekseliäisyydellä. Tulonsa jälkeisenä aamuna hän lähti kävelemään ja eksyi Suur-Ormen vaiheilla ja sai kiireimmän kaupalla vaeltaa Rantatien päästä päähän kello yhdeksän tienoissa. Ja jokaisen talon jokaisessa pohjakerros-ikkunassa hän näki pitkän pöydän täyden ihmisiä syövän ja juovan samanlaisia ravintoaineita. Llandudnossa halusi viisikymmentä tuhatta sielua aina suorittaa saman teon samaan aikaan; he tahtoivat saada ajan kulumaan ja olivat valmiit tekemään mitä tahansa saadakseen ajan kulumaan ja vielä maksamaankin siitä hyvästä. Ja kaikki maksoivat viivyttelemättä.

Tämä suuri ajatus oli hänestä paljoa majesteetillisempi kuin meri tai Suur-Orme tai Pikku-Orme.

Se jäi hänen päähänsä, koska hän oli äkkiä muuttunut varsin vakavaksi henkilöksi. Hänellä oli nyt jotain, minkä hyväksi kannatti elää, mihin voi tuhlata tarmoaan. Kihlaus herätti hänessä onnea ja enemmän ylpeyttä kuin onnea ja enemmän kummastusta kuin ylpeyttä. Hänen kosintamenettelynsä erosi jyrkästi siitä käsityksestä, mikä hänellä varemmin oli ollut moisesta jutusta. Hän ei ollut kokenut niitä mielialoja, joita oli odottanut saavansa tuta. Ja sitten hänen ajatuksissaan pyöri alinomaa tämä kysymys: Mikä hänessä mahtoi miellyttää Ruthia? Tämä lienee saanut sellaisen käsityksen, että hän oli paljoa ihmeellisempi kuin todellisuus osoitti. Voiko olla mahdollista, että Ruth, joka oli paljoa kokeneempi ja loistavampi, oli suudellut häntä? Häntä! Hän tunsi velvollisuudekseen kohota sen liioitellun käsityksen tasalle, mikä Ruthilla hänestä oli. Mutta miten?

II.

He eivät olleet vielä kosketelleet taloudellisia kysymyksiä, vaikka Denry olisi tahtonut pohtia niitä. Epäilemättä Ruth piti häntä varakkaana miehenä. Tämä kävi selväksi Llandudnon-retken kuluessa. Se miellytti Denryä, mutta seuraavana päivänä hänessä heräsi pahoja aavistuksia, ja sitä seuraavana hän säikähtyi; ja kolmantena päivänä hänet tuntui vallanneen kauhu. Oikeampaa on sanoa, että Ruth piti häntä vähemmässä määrin varakkaana miehenä kuin rahojen ehtymättömänä taikalähteenä.

Hän ei suoraan sanoen voinut liikahtaakaan asunnostaan kaiuttamatta rahaa, ja usein se tapahtui aivan aavistamatta. Rantasilta, kiertävät laulajat, nukketeatteri, kylvyt, leivokset, jäätelöt, kepit, hedelmät, tuolit, soutuveneet, konsertit, makeiset, valokuvat, ajeluretket: näistä kustannuksista voi mikä tahansa osua hänen kohdalleen milloin hyvänsä he lähtivät vaatimattomalle kävelyretkelle. Olisi luullut kävelyretkiä maksuttomiksi, ilmaa ilmaiseksi! Erehdystä! Jos hän olisi rohjennut, niin hän olisi jättänyt kukkaronsa kotiin, kuten Ruth alituiseen teki. Mutta miehet ovat siveellisesti raukkoja.

Hän oli arvioinut seuraavasti: — Meno- ja paluupiletti neljä shillinkiä viikossa. Täysihoitolamaksu viisikolmatta shillinkiä viikossa. Viikkomenot kaiken kaikkiaan kaksikymmentä yhdeksän shillinkiä — tai korkeintaan kolmekymmentä.

Ensimmäisenä päivänä hän kulutti neljätoista shillinkiä kaikenlaiseen jonninjoutavaan — mikä merkitsi viiden punnan lisäkuluja viikossa! Toisena päivänä hän kulutti yhdeksäntoista shillinkiä kaikenlaiseen jonninjoutavaan, ja Ruth vaati itsepintaisesti juomaan hänen ja Nellien kanssa teetä heidän täysihoitolassaan, mistä hyvästä hänen oli tietenkin maksettava, sillä välin kun hänen oma teensä meni hukkaan naapuritalossa. Ja niin summa suureni päivä päivältä. Sunnuntain koittaessa hänen kukkaronsa avoin haava tyrehtyi kaikeksi onneksi. Ruth halusi hänet jälleen luokseen teelle. Hän kieltäytyi — joka tapauksessa hän jäi pois — ja heidän lemmenvirtansa herkän tyyni kalvo särkyi hiukan.

Ei kukaan olisi voinut arvata, että Ruth oli omalta osaltaan rahapulassa. Ritarillisena sulhasena Denry oli auttanut hänet vuokramaksun hirvittävästä rämeestä; mutta hänellä oli paljo muitakin velkoja kuin vuokra. Mutta kun hän oli saanut osan neljännestuloistaan, olivat ajatukset heti siirtyneet Llandudnoon, huvituksiin ja pukuihin. Hän ei ymmärtänyt rahan arvoa eikä oppisi koskaan ymmärtämään. Tämä kuului kenties osaltaan hänen etevämmyyteensä. Lempeä, arka, vaitelias Nellie antoi Denryn toisinaan huomata, että hänkin paheksui ystävättärensä huikentelevaisuutta. Usein Nellie pyysi vaatimattomasti saada suorittaa osansa jonkin huvituksen aiheuttamista kustannuksista. Ja Denrystä tuntui oikeudenmukaiselta, että Nellie maksaisi osansa, ja häntä halutti ankarasti ottaa rahat vastaan, mutta hän ei voinut tehdä sitä. Saattoipa hän käydä aivan yrmeäksikin, kun Nellie sellaista vaati. Tästä ilmenee, kuinka typerän ja järjettömän erilainen hän oli kuin me muut.

Nellie oli heidän seurassaan herkeämättä paitsi juuri silloin, kun he erkanivat yöksi. Niin että Denry maksoi poikkeuksetta kolmen puolesta. Mutta hän piti Nellie Cotterillista. Tämä punastui niin helposti ja jumaloi niin ilmeisesti Ruthia ja ihaili häntä itseään, ja tytön teeskentelemättömässä luonteessa oli selvä annos tervettä järkeä.

Maanantai-aamuna Denry nousi varhain palaten Bursley'iin vuokria keräämään ja kiinteistöjä hoitamaan. Hän oli kuluttanut melkein viisi puntaa yli laskelmiensa. Ellei hän olisi sattunut saapumaan Llandudnoon taskussaan osa edellisen viikon vuokrarahoja, hän olisi joutunut "kiipeliin", kuten Kaupunkiviisikossa sanotaan.

Bursleyssä ollessaan hän mietti melko lailla. Elokuussa ei Bursley kannusta mihinkään muuhun kuin mietiskelyyn. Äiti teki työtä tapansa mukaan. Denryn selonteko kihlautuneiden elämästä Llandudnossa oli hyvin hämärä.

Tiistai-iltana hän palasi Llandudnoon, ja hänen ajatustensa yleisestä juoksusta huolimatta sattui kerta vielä, että hänen taskujaan pullisti osa viikon vuokrarahoja. Hän ei tietänyt tarkalleen, mitä tapahtuisi, mutta sen hän tiesi, että jotain tapahtuisi; siitä yksinkertaisesta syystä, ettei tätä menoa voisi jatkua, ellei jotain tapahtuisi. Ellei syntyisi riitaa, keskinäistä sopimusta tai ihmettä, tyhjentäisi kolmen kuukauden kihlausauvo Ruth Earpin rinnalla hänen tulolähteensä ja tuhoisi hänen maineensa miehenä, joka kykeni aina suoriutumaan ratkaisutilanteesta.

III.

Ensiksi sattui merellä myrsky. Hän kuuli siitä puhuttavan Rhylissä ja näki myöhään illalla vaahtohyrskyt Prestatynin luona. Ja kun juna saapui Llandudnoon kestitsivät molemmat neidot ulsterit yllään ja lakki päässään häntä tervetuliaisiksi ihmeellisillä tarinoilla myrskystä ja haaksirikoista ja pelastusvenheistä. Ja he olivat niin hilpeitä ja niin ystävällisiä, niin ilmeisesti iloissaan nähdessään jälleen ritarinsa, että Denry havaitsi viipymättä olevansa mitä parhaalla tuulella. Hän karkoitti kaikki synkät ja painostavat ajatukset, jotka olivat tehneet matkan ikäväksi, ja muuttui omien unelmiensa hilpeäksi Denryksi. Jo tuulikin huumasi häntä. Nyt ei satanut laisinkaan.

Kello oli puoli kymmenen, ja puolet Llandudnoa oli Rantatiellä pohtien myrskyä, joka tuntui olleen vertaistaan vailla elokuussa. Joka tapauksessa ihmiset, jotka olivat käyneet Llandudnossa vuosittain viidenkolmatta vuoden aikana, vakuuttivat, etteivät olleet koskaan kokeneet sellaista myrskyä. Uusi pelastusvene oli hurraa-huutojen raikuessa lähtenyt kello kuuden tienoissa eräälle kuunarille, joka oli joutunut hätään Rhosin lähellä; ja kello kahdeksalta oli toinen pelastusvene (vanha pursi, jonka uusi oli syrjäyttänyt ja eräs iäkäs kalastaja ostanut kalasumpuksi) lähtenyt pelastamaan norjalaista parkkilaivaa Hjalmaria Pikku-Ormen mutkan ympäritse.

"Lähdetäänpä aallonmurtajalle", sanoi Denry. "Siellä on komeata."

Hän ei ollut viipynyt kaupungissa tuntiakaan, ja kuitenkin oli jo kysymys menoista.

"Aallonmurtaja on suljettu!" ilmoittivat neidot hänelle.

Mutta kun he kierrellessään kaasulyhtyjen alle kokoontuneessa kiihtyneessä väkijoukossa saapuivat portille, huomasi Denry ihmisiä aallonmurtajalla.

"Siellä on merimiehiä ja muita sellaisia ja pormestari", selittivät tytöt.

"Pyh!" sanoi Denry kiihtyneenä.

Hän lähestyi porttia ja ojensi vartijalle kortin. Sen oli jättänyt Staffordshiren Merkkitorven ilmoitusasioitsija, joka oli käynyt Broughaminkadulla Denryn ollessa poissa saadakseen Denryn ilmoituksen uudistetuksi.

"Sanomalehtimies", sanoi Denry veräjän vartijalle ja livahti lävitse helposti kuin lentävä lintu.

"Joutukaa nyt!" huusi hän neidoille.

Vartija näytti epäröivän.

"Nämä naiset kuuluvat minun seuraani", selitti Denry.

Vartija taipui.

Se oli suuri voitto Denrylle. Hän saattoi lukea voittonsa seuralaistensa silmistä. Katsoessaan häneen tuolla tapaa Ruth oli ehdottomasti ihmeellinen naisten seassa, ja mitä ajatuksia hänellä lieneekin Bursleyssä ja junassa ollut Ruthin ihmeellisyydestä, ne olivat vääriä ajatuksia.

Aallonmurtajan päähän paviljongin toiselle puolen oli kokoontunut viitisenkymmentä ihmistä, ja siellä kerrottiin, että toinen pelastusvene oli menestyksellisesti suorittanut tehtävänsä ja läheni aallonmurtajaa.

"Minä kirjoitan tästä kuvauksen Merkkitorveen ", sanoi Denry, jonka ajatukset hyvin ymmärrettävistä syistä liikkuivat sanomalehtimaailmassa.

"Oi, kirjoittakaa!" huudahti Nellie.

"Täällä on Merkkitorvi kaikissa sanomalehtimyymälöissä", sanoi Ruth.

Sitten he tuntuivat uppoavan myrskyyn. Aallonmurtaja tutisi ja vapisi vyöryjen painosta, ja toisinaan, vaikka vuorovesi olikin kovin matalalla, vesiryöppy lensi korkealle ja osui päin kasvoja. Silmät eivät voineet erottaa muuta kuin vaahdon hetkellisen välkähdyksen hyrskyn harjalla. Se oli jännittävin tilanne, minkä yksikään heistä oli kokenut.

Ja viimein kuultiin sellaisten miesten, jotka ilmeisesti pystyivät näkemään yhtä hyvin pimeässä kuin päivänvalossa, selittävän, että toinen pelastusvene oli lähellä aallonmurtajaa. Ja sitten jokainen näki sen tuokion ajan — aavemaisen ilmiön, joka kalpeana kohosi yöstä silmänräpäykseksi ja sitten taas katosi. Ja pieni joukko hurrasi.

Seuraavassa tuokiossa valaisi bengaalituli aallonmurtajaa, ja pelastusvene kuvastui omituisen tehoisana myrskyä vasten. Ja joku heitti köyden ja sitten lennähti toinen köysi mereltä ja putosi Denryn olkapäälle.

"Alkakaa vetää siellä!" karjui käheä ääni. Bengaalivalo sammui.

Denry kiskoi voimainsa takaa. Tilaisuus oli ainoalaatuinen. Ja nuo muutamat sekunnit olivat Denrylle samanarvoiset kuin hänen koko kallis elämänsä — niin, mukaan luettuina myöskin ne sekunnit, jolloin hän oli suudellut Ruthia, ja ne minuutit, mitkä hän oli tanssittanut Chellin kreivitärtä. Sitten kaksi parrakasta miestä otti köyden hänen käsistään. Ilma kajahteli nyt huudoista. Lopulta joukko miehiä hyökkäsi rautaportaikkoa aallonmurtajan alaosaan, joka oli kymmenen jalkaa lähempänä vettä.

"Jääkää te tänne, te molemmat!" komensi Denry.

"Mutta, Denry —"

"Jääkää tänne, minä sanon!" Koko miehinen puoli hänessä oli herännyt. Hän katosi miesten jälkeen. "Malttakaa hetkinen", hän sanoi palaten heidän luokseen. "Ottakaahan nämä huostaanne!" Ja hän ammensi takataskustaan heidän käsiinsä noin kahdentoista shillingin verran kuparia, vuokrista saatuja vaihtorahoja. "Jos sattuisin uppoamaan", hän sanoi kadoten jälleen.

Se oli hänelle perin luonteenomaista, tuo tyynen harkitsevaisuuden ylenpalttisuus keskellä äärimmäistä hätää.

IV.

Aallonmurtajan pimeässä alaosassa ei Denry saanut suoritetuksi juuri muuta kuin kastelluiksi jalkansa. Siitä huolimatta, että hänen oli onnistunut kiskoa maihin veneestä heitetty köysi, tuntuivat kokoontuneet asiantuntijat luokittavan hänet siellä alhaalla heti innokkaaksi ja hyödyttömäksi henkilöksi, jolla ei ollut mitään oikeutta valtaamaansa paikkaan. Mutta hän oli kuitenkin todistamassa, kun pelastusvene saapui nousten ja laskien perille ja norjalaisen parkin pelastunut miehistö astui maihin, ja hän päätti entistä lujemmin sepittää kuvauksen Staffordshiren Merkkitorveen. Pelastetut ja pelastajat katosivat hanhenmarssia aallonmurtajan yläosaan, paitsi peränpitäjä, punapartainen mies, joka jäi tutkimaan pelastusvenettä, jonka hän itse omisti. Sanomalehtimiehenä Denry menetteli kuten pitikin ryhtyen pakinoimaan miehen kanssa. Sillä välin kuului ylempää hurraa-huutoja. Peränpitäjä, joka sanoi olevansa nimeltään Gregeen ja kotoisin Manx-saarelta, tuntui katuvan koko retkeä. Hän ei näyttänyt tajuavan, että hänen velvollisuutensa oli nyt näytellä vaatimattoman sankarin osaa Denryn haastattelussa. Joka kerta kun pakina keskeytyi, hän virkkoi synkkänä:

"Ja katsokaas nyt, missä kunnossa se on!" Tarkoittaen runneltua purtta, joka nousi ja laski mustilla aalloilla.

Denry riensi takaisin yläsillalle etsien käyttökelpoisempia aineksia. Parikymmentä miestä, päässään kaikenkarvaisia sadelakkeja ja muita päähineitä, söi paksuja voileipiä ja joi kuumaa kahvia, joita oli harkitsevasti toimitettu heille aallonmurtajan ravintolaan. Jokunen oli ennemmin valinnut viskyä. Koko miehistö oli nyt kerääntynyt paviljongin taakse tuulen suojaan muodostaen ryhmän, jota Denry päätti kyhäyksessään nimittää "rembrandtimaiseksi". Muutamaan hetkeen hän ei saattanut erottaa Ruthia ja Nellieä pimeän vuoksi. Sitten hän näki morsiamensa epäämättömän olemuksen erään automaattikaapin ääressä ja Nellien epäämättömän olemuksen toisen automaattikaapin ääressä. Ja sitten hän kuuli laitteen lipsahtavan lipsahtamistaan nopeassa tahdissa. Ja hänen ajatuksensa kääntyivät uudelle suunnalle.

Hetken kuluttua Ruth riensi hilpeän sulavana kaappinsa luota ja alkoi anteliaasti jaella pikku kääröjä miehistölle. Hänen anteliaisuudessaan ei ollut harkintaa eikä tarkkaa oikeudenmukaisuuttakaan. Hän tiputteli kääröjä sankaripolville yltäkylläisyyden suurenmoisella liikkeellä. Muutama käärö putosi maahankin. Mutta siitä ei hän välittänyt.

Denry saattoi kuulla hänen sanovan:

"Teidän pitää syödä ne. Suklaa on niin voimistuttavaa. Ei mikään vedä sille vertoja."

Hän riensi takaisin automaatin luo ja sieppasi lisää kääröjä Nellieltä, joka oli toiminut uutterasti hänen ohjauksensa mukaan; ja sitten alkoi uusi jakelu.

Tyyntä ja puolueetonta katselijaa olisi varmaankin liikuttanut tämä vaistomaisen naisellisen armeliaisuuden näyte. Hän olisi kenties voinut päättää, että tämä oli kaikkein kauneimpia inhimillisiä tekoja, mitä oli konsanaan nähnyt. Eikä se seikka, että nuo karaistut sankarit ja norjalaiset näyttivät olevan jotensakin epätietoisia siitä, mitä tehdä noilla hopeapaperikuorisilla makeisilla, olisi laimentanut hänen ihailuaan noita kahta tyttömäistä hyväntahtoisuuden perikuvaa kohtaan. Denryäkin tämä näky liikutti, mutta toisella tapaa. Tuossa nyt tarpeeton hyväntahtoisuus herkutteli tuhlaamalla, hänen liikkeisilleen kuuluvat vuokrarahat. Hän mutisi:

"Kyllä se sentään on aika paksua!" Mutta hän ei tietenkään voinut tehdä mitään.

Kun toimitusta jatkui, alkoi automaatin lipsahtaminen viiltää hänen korviaan. "Typerää!" hän mutisi.

Lopuksi häntä vielä harmitti se, että kaikkien muiden mielestä Ruth ilmaisi erikoista kekseliäisyyttä, omaperäisyyttä, yritteliäisyyttä ja hyväsydämisyyttä.

Sinä hetkenä hän huomasi selvästi ensimmäistä kertaa, ettei hänen ja Ruthin avioliittoa oltu järjestetty taivaassa. Hän myönsi yksityisesti sillä haavaa, ettei nuoren naisen pelastamisen väkivaltaisesta kuolemasta muuttovaunuissa tarvitse välttämättä johtaa avioliittoon. Epäilemättä Ruth oli ihmeellinen olento, mutta yhtä viisasta oli haaveilla vaunuista ja valjaikosta kuin avioliitosta Ruthin kanssa. Hän kävi äkkiä kyynilliseksi. Hänen ikänsä syöksähti viidenkymmenen korville ja hänen huuliensa kaarre muuttui.

Tähystellen ympärilleen Ruth huomasi hänet ja riensi iloisesti huudahtaen luoksi.

"Kas tässä!" hän sanoi, "ota nämä. Ne eivät kelpaa." Hän ojensi käsiään.

"Mitä siinä on?" tiedusti Denry.

"Ne ovat puolen pennyn lantteja."

"Mikä vahinko!" virkkoi Denry äänellä, jonka sävy jäi Ruthilta huomaamatta, ja otti vastaan hyödyttömät rahat.

"Me olemme tyhjentäneet suklaa-automaatit", sanoi Ruth. "Mutta siellä on vielä voikaramelleja — ne ovat melkein yhtä hyviä — ja kultapäisiä savukkeita. Varmaankin muutamat heistä polttaisivat mielellään. Onko sinulla enemmän pennyn-lantteja?"

"Ei!" vastasi Denry. "Mutta minulla on toistakymmentä puolikruunua. Kyllä kai ne sopivat koneeseen yhtä hyvin?"

Tällä kertaa Ruth huomasi jotain harvinaista hänen äänensä sävyssä. Ja hän epäröi.

"Älä nyt ole typerä!" hän sanoi.

"Koetan parastani", virkkoi Denry. Mikäli hän saattoi muistaa, ei hän ollut koskaan ennen käyttänyt sellaista äänensävyä. Ruth väistyi tiehensä liittyen Nellien seuraan.

Denry laski salavihkaa puolipennyt. Niitä oli kahdeksantoista. Ruth oli siis syöttänyt automaatteihin yli sadan kolmenkymmenen pennyn.

Hän mutisi: "Paksua, paksua!"

Tämä toinen retki oli alkanut huonosti ottaen huomioon, että hän oli palannut Llandudnoon lujasti aikoen pysyä kannallaan ja osoittaa selvästi Ruthille, että heidän käsityksensä raha-asioista olivat varsin erilaiset. Mutta hän oli luvannut naida Ruthin, ja hänen oli naitava tämä. Parempi pysyä elämänikänsä köyhänä ja maksukyvyttömänä kuin olla käyttäytymättä gentlemanin tavoin. Tietysti, jos Ruth katsoi parhaaksi purkaa… Mutta hänen täytyi perin tarkasti varoa tekemästä mitään, mikä voisi aiheuttaa purkauksen. Sellainen oli Denryn käsitys kunniasta. Kotimatka keskellä yötä ja lauhtuvan myrskyn kohua oli kauttaaltaan lievää ärtyneisyyttä Ruthin puolelta ja kohteliasta äänettömyyttä Denryn osalta.

V.

Mutta seuraavana aamuna, kun nuo kolme toverusta istuivat yhdessä aallonmurtajan ravintolan kirjavan katoksen suojassa, ei kukaan olisi voinut heitä katsellessaan aavistaa, että yksi heistä oli joka tapauksessa levottomin nuori mies koko Llandudnossa. Aurinko paahtoi kuumana heidän vaaleita pukujaan ja yhä vielä levottomia aaltoja. Janoissaan aamiaiseksi nauttimastaan sillistä ja sianlihasta Ruth imeskeli oljenkorrella jääkylmää marjamehua. Nellie söi suklaata, edellisen illan anteliaisuuden rippeitä. Denry haukotteli, ei laisinkaan siitä syystä, etteivät nämä toimitukset kyenneet herättämään hänessä mielenkiintoa, vaan sen vuoksi että oli työskennellyt sanomalehtimiehenä kello kolmeen asti ja noussut taasen kello kuudelta lähettääkseen sepustuksensa aamujunassa Staffordshiren Merkkitorven toimitukselle. Tytöt olivat leikillisellä tuulella. Nellie pudotti palan suklaata Ruthin lasiin, ja Ruth onki sen mehusta ja puraisi sitä.

"Kuinka mukavan makuista!" hän huudahti.

Ja sitten Nellie puraisi siitä.

"Voi, se on oikein ihanaa!" sanoi Nellie pehmeästi.

"Kas tässä, rakkaani!" virkkoi Ruth; "maista sinäkin."

Ja Denryn oli maistettava ja kehuttava sitä oivalliseksi uutuudeksi (kuten se olikin) ja yleensä parannettava mielialansa. Ja kaiken aikaa hän mutisi sydämessään: "Tämä ei käy ajan mittaan päinsä."

Hänen oli kuitenkin myöntäminen, että juuri hän itse oli pyytänyt Ruthia viettämään loppuosan ajallista elämäänsä hänen seurassaan eikä päin vastoin.

"Kas niin, lähdetäänkö nyt jonnekin muualle?" ehdotti Ruth.

Ja jälleen Denry maksoi. Hän maksoi ja hymyili, hän joka oli aikonut esiintyä miehisenä käskijänä, hän joka arveli aina olevansa ratkaisutilanteen tasalla. Mutta tässä ratkaisutilanteessa hän oli avuton.

He lähtivät astelemaan aallonmurtajaa pitkin, joka säihkyi loistavaa yleisöä. Kaikki puhuivat haaksirikoista ja pelastusveneistä. Uusi pelastusvene ei ollut toimittanut mitään, sillä Prestatynin vene oli ennättänyt edelle; mutta Llandudno oli ilmeisesti perin ylpeä urheasta vanhasta ränsistyneestä pelastusveneestään, joka oli hirveässä myrskyssä hionut maihin Hjalmarin koko miehistön; ainoatakaan ihmishenkeä hukkaamatta.

"Juoksehan edellä, lapsukainen", sanoi Ruth Nellielle, "niin setä ja täti saavat puhella hetkisen."

Nellie tuijotti, punastui ja lähti astumaan aivan hämillään. Hän oli ymmällään. Ja samoin oli Denrykin. Ruth ei ollut koskaan ennen niin peittelemättä vihjannut, että kihlautuneet ovat aika ajoin jätettävät rauhaan. Oikeudenmukaisuus vaatii tunnustamaan, että hän oli kaikenkaltaisten sopivaisuuksien kuvastin. Olipa Denry sydämessään moittinutkin häntä siitä, ettei hän osoittanut riittävästi kaipaavansa vain hänen seuraansa. Nyt hän kummasteli, mikä puoli Ruthin hämmästyttävää luonnetta; lähinnä paljastuisi.

"Sain tänä aamuna meidän laskumme", sanoi Ruth.

Hän nojausi sulavasti päivänvarjonsa kahvaan, ja molemmat tuijottivat merelle. Hän oli erittäin hienossa asussa ja ilmeeltään ylimyksellinen. Hänen mainitsemanaan lasku tuntui jonninjoutavalta asialta. Siitä huolimatta Denry hätkähti.

"Ohoo!" hän virkkoi. "Maksoitko sen myöskin?"

"Maksoin", hän sanoi. "Emäntä ilmoitti tarvitsevansa rahat. Nellie antoi minulle osansa, ja minä maksoin sen heti."

"Niinkö", sanoi Denry.

Syntyi äänettömyys. Denrystä tuntui siltä, kuin hän olisi puolustanut linnaa tai ikäänkuin hän olisi pimeässä huoneessa ja joku kutsuisi häntä kutsumistaan ja hän taas tekeytyisi olemattomaksi ja pidättelisi henkeään.

"Mutta minulla ei ole juuri laisinkaan rahaa jäljellä", sanoi Ruth. "Näes, Nellie ja minä kulutimme niin tavattomasti eilen ja toissapäivänä… Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka raha luistaa käsistä!"

"Vai ei ole?" virkkoi Denry. Mutta ei Ruthille — vain omalle sydämelleen.

Ruthille hän ei sanonut mitään.

"Meidän täytyy kai palata kotiin", tunnusteli Ruth kevyesti. "Täällä ei voi tehdä velkoja. Ne ottaisivat tavarat takavarikkoon."

"Mikä vahinko!" sanoi Denry alakuloisesti.

Vain nämä muutamat sanat — ja mielenkiintoinen osa keskustelua oli päättynyt! Mikä sitten seurasi, se ei merkinnyt vähääkään. Ruth oli aikonut johtaa asiat siihen, että Denry tarjoutuisi kustantamaan koko hänen Llandudno-retkensä — epäilemättä lainan muodossa — ja yritys oli mennyt myttyyn. Hän oli odottanut sulhasen korvaavan vahingon, jonka hänen kroonillinen tuhlaavaisuutensa oli tuottanut. Ja tämä oli sanonut vain: "Mikä vahinko!"

"Niin onkin!" myönsi Ruth urheasti ja osoittaen entistä hienommin halveksivansa pikku rahahuolia. "Mutta minkä sille mahtaa?"

"Niin, ei suinkaan sille mitään mahda", sanoi Denry.

Ruthissa oli epäilemättä jotain hienoa. Sillä hetkellä häntä halutti surmata Denry hiusneulalla Mutta hän vain hymyili. Tilanne oli äärimmilleen pingottunut, Denry ei ollut koskaan ennen aavistanut sellaista mahdolliseksikaan; mutta Ruth liukui kadehdittavan kylmäverisesti sisällyksettömään rupatteluun. Ylväs ja lannistumaton nainen! Mitä muuta varten olivat miehet loppujen lopuksi olemassa, elleivät juuri maksaakseen?

"Minä taidan matkustaa kotiin tänä iltana", sanoi Ruth rupatteluretkensä päätettyään.

"Sepä ikävää", virkkoi Denry.

Hän ei lähtenyt linnastaan.

Tällöin kosketti muuan käsi hänen olkapäätään. Hänen takanaan seisoi Cregeen, vanhan pelastusveneen omistaja.

"Kuulkaas, herra", sanoi Cregeen liian kiintyneenä omiin asioihinsa välittääkseen Ruthista. "Nyt jos koskaan! Viidelläkolmatta saadaan koko Fleetwing, jos kymmenen suoritetaan tän' aamuna."

Ja Denry vastasi rohkeasti:

"Saatte tunnin perästä. Missä teidät voi tavata?"

"Min' olen Johnin koppelissa, aallonmurtajan luona", sanoi Cregeen, "missä te tapasitte mun tänä aamuna."

"Hyvä on", virkkoi Denry.

Ellei Ruth olisi teiskaroinut niin korskana, hän olisi tuossa tuokiossa saanut Denryn ilmaisemaan koko totuuden noista varhaisista aamuhommista ja salaperäisistä laivakaupoista. Mutta niin korkealla ei saattanut osoittautua uteliaaksi. Ja niin hän vaikeni. Denry oli viettänyt koko aamun hänen seurassaan mainitsematta sanallakaan puuhailleensa vatsa tyhjänä merimiesten parissa, vaikka olikin jutellut melko lailla Merkkitorveen sepittämästään kuvauksesta ja kertonut nousseensa ajoissa saadakseen sen ensimmäiseen aamujunaan.

Ja koska Ruth ei ilmaissut uteliaisuutta, niin Denry sovitti käytöksensä sen olettamuksen mukaan, ettei hän tuntenutkaan uteliaisuutta. Ja tilanne pingottui entistä tiukemmaksi.

Kun he päivällisajan lähetessä astelivat aallonmurtajaa pitkin rannalle päin, kumarsi Ruth eräälle keikarimaiselle herralle, joka tervehti häntä liehittelevästi.

"Kuka hän on?" tiedusti Denry vaistomaisesti.

"Muuan herra, jonka kanssa olin ennen muinoin kihloissa", vastasi Ruth kylmän ja lyhyen kohteliaasti.

Tämä ei miellyttänyt Denryä.

Tilanne melkein rytisi moninkertaisesta painostuksesta. Kummallista oli, ettei se särkynyt palasiksi jo aikoja ennen iltaa.

VI.

Koska nyt oli kajottu pääosain esittäjäin ylpeyteen, täytyi kunkin toteuttaa aikomukset, jotka hän oli ilmaissut joko sanoin tai vaieten. Denryn äänettömyys oli ilmaissut tehokkaammin kuin mitkään sanat, ettei mikään saisi häntä houkutelluksi ulos linnastaan. Ruth oli todennut selvästi, hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä kotiin heti, samana iltana. Sen vuoksi hän laittautui palaamaan kotiin, ja sen vuoksi Denry pidättyi sekaantumasta hänen puuhiinsa. Ruth oli synkkä hilpeän naamion suojassa, Nellie oli surumielinen naamiotta. Nellie oli vain näiden kihlautuneiden näyttelijäin, häntä vanhempien ihmisten nukke. Hän ihaili Ruthia ja hän ihaili Denryä, ja nyt nämä kaksi pilasivat tuon pikku ihmisen huviretken omien aikaihmis-tarkoitusperiensä vuoksi. Nellie tiesi ilmassa olevan hirvittäviä tapauksia — tapauksia, joihin verraten merellä raivonnut myrsky oli kuin myrsky vesilasissa. Tämän hän tiesi osittain siitä, että Ruth oli ollut niin omituisen kohtelias, ja osittain siitä, että he olivat palanneet kumpikin erikseen P. Asaphin tielle eivätkä olleet viettäneet koko iltapäivää yhdessä.

Niin nopeasti nousevat ja purkautuvat suurten tapahtumain uhkaavat pilvet, että kello kuudelta he olivat juoneet teensä ja olivat jalan matkalla asemalle. P. Asaphin tien 26:nnen renki oli lähtenyt edellä matkatavaroita viemään. Koko muu Llandudno vaelteli hilpeänä kotiin puoliseitsemän teelle — mahtavia ihmisiä, joille viikkolaskut eivät merkinneet tuon taivaallista ja jotka saattoivat viipyä Llandudnossa ikuisesti, jos heitä vain halutti! Ja Ruth ja Nellie tunsivat häpeätä, joka aina vaivaa niitä, jotka välttämättömyys pakottaa huvipaikan rautatieasemalle keskellä parasta huvikautta. He näkivät vaunujen saapuvan täynnä tavaroita ja iloisia ihmisiä, joiden lomakausi ei ollut vielä oikein alkanutkaan. Ja tämä näky lisäsi heidän nöyryytystään ja mielipahaansa. He tunsivat kipeästi kuuluvansa alempiin kerroksiin.

Tehon vuoksi Ruth laski leikkiä mitä vakavimmista asioista. Saattoipa hän nauraen ilmaista senkin, että hänen oli ollut pakko lainata Nellieltä rahaa suorittaakseen viimeisen vuorokauden maksun täysihoitolaan. Koska he astelivat rinnatusten aivan lähekkäin ja naurunhihitys on tarttuvaista, niin kaikki nauroivat. Ja kukin ajatteli salavihkaa, kuinka naurettavaa sellainen käytös oli ja kuinka kaukana se oli todellisesta hienostuneisuudesta.

Lähellä asemaa sai sitten vallaton oikku Denryn nostamaan hattua kahdelle nuorelle naiselle, jotka kulkivat heidän editseen tien poikki. Ei kumpikaan näistä vastannut hänen tervehdykseensä.

"Keitä he ovat?" tiedusti Ruth, ja sanat olivat päässeet hänen suustansa, ennenkuin hän tuli muistaneeksi, ettei uteliaisuus sopinut hänen arvolleen.

"Muuan nuori neiti, jonka kanssa olin kerran kihloissa", sanoi Denry.

"Kumpi heistä?" kysyi yksinkertainen Nellie kummastuneena.

"En muista", vastasi Denry.

Tämä oli hänen mielestään hänen parhaita vastauksiaan — ei Nellielle, vaan Ruthille. Nellie ei tietenkään osannut antaa arvoa sen viehättäväisyydelle. Mutta Ruth osasi. Siinä vastauksessa ei ollut ainoatakaan särmää, joka olisi välttänyt Ruthin kriitillisen huomion.

Lopulta he ennättivät asemalle neljännestuntia ennen junan määräaikaa ja puolta tuntia, ennenkuin se todella saapui.

Denry maksoi ukolle matkatavarain tuonnista.

"Onko siinä nyt kaikki?" hän kysyi tytöiltä käsittäen molemmat samaan katseeseen.

"On", sanoi Ruth, "mutta missä sinun tavarasi ovat?"

"Oh!" Denry vastasi. "Minä en matkusta tänä iltana. Minulla on täällä vähä liikeasioita. Luulin teidän ymmärtävän sen. Toivon teidän suoriutuvan hyvin yhdessä."

Hetkisen kuluttua Ruth virkkoi iloisesti: "Kyllä toki! Minä aivan unohdin sinun liikeasiasi." Mikä oli silkkaa valhetta, koska hän ei tietänyt vähääkään Denryn liikeasioista eikä tämä suinkaan ollut ilmoittanut hänelle, ettei palaisikaan heidän seurassaan.

Mutta Ruth halusi esiintyä erittäin urheasti, ylpeästi ja kuin kuningatar ikään, ja tämän vuoksi on toisinaan pakko poiketa tarkasta totuudesta. Kaikkein arvokkainta koko maailmassa oli Ruthille hänen arvokkuutensa — ja kuka voi moittia häntä siitä? Hän aikoi säilyttää sen mistä hinnasta tahansa.

Muutaman minuutin kuluttua veti heidät puoleensa asemasillan kirjamyymälä yhtä ehdottomasti kuin kaatunut hevonen kerää ympärilleen väkijoukon. Kirjamyymälän vaiheilla oli toisiakin ihmisiä, ja koska nämä olivat ilmeisesti aikeissa lähteä Llandudnosta, tunsivat Ruth ja Nellie saavansa siitä jonkinlaista lohdutusta. Asia näytti yhteiskunnalliselta kannalta katsoen heistä valoisammalta. Denry osti pari pennyn lehteä, ja sitten sanomalehtipoika alkoi liimata seinälle juuri saapuneen Staffordshiren Merkkitorven sisällysluetteloa. Ja tässä ilmoituksessa oli varsin huomattavalla sijalla seuraavat sanat: — "Kova myrsky Pohjois-Walesissa. Erikoiskirjeenvaihtajamme kuvaus." Denry sieppasi lehden numeron ja avasi sen, ja uutissivun ensi palstalla hän näki oman ihmeellisen kyhäyksensä sisältäen sanan "rembrandtimainen". "Erään bursleyläisen tarkka kuvaus Llandudnossa sattuneesta jännittävästä seikkailusta" sanottiin alaotsakkeessa. Ja kyhäyksen johdantona oli seuraava lause: "Olemme kiitolliset herra E. H. Machinille, jolla on Bursleyn elämässä varsin huomattava sija", j.n.e.

Se tuntui kuin ihmeeltä. Denry ei voinut estää kasvojaan hehkumasta, kuinka ankarasti hän koettikin.

Valheellisen tyynenä hän ojensi lehden Ruthille. Tämä otti sen vastaan niin tyynesti, että hän horjahti asemastaan.

"Me luemme sen junassa", sanoi Ruth teeskennellen ja alkoi puhua jostakin muusta. Ja hän muuttui perin miellyttäväksi ja rakastettavaksi.

Kirjamyymälässä oli sanomalehtien ja halpahintaisten novellien seassa joukko muistoesineitä Llandudnosta — paperiveitsiä, kyniä, paperipainoja, kellokoteloita, kynäkotelolta, kaikki keveästä puusta tai lasista tehtyjä ja koristettuja värillisillä kuvilla Llandudnosta ja myöskin sanalla "Llandudno" suurin fraktuura-kirjaimin, jotta ei syntyisi erehdystä. Ruth muisti aikoneensa ostaa kristallisen paperipainon, jonka pohjaa koristi Suur-Ormen kuva. Kirjamyymälässä oli useita kristallisia paperipainoja, jotka esittivät Hotel Majesticia, Esplanaadia, Onnenlaaksoa, mutta ei ainoatakaan Suur-Ormen kuvaa. Siellä oli myöskin paperiveitsiä ja kellokoteloita, joissa oli Suur-Ormen kuva. Mutta Ruth halusi saada yhdistelmän paperipainoa ja Suur-Ormea, eikä mikään muu tyydyttänyt häntä. Sellainen hän oli. Myyjä myönsi, että sellainen yhdistelmä oli olemassa, mutta se oli "loppuunmyyty".

"Ettekö voisi hankkia sitä ja lähettää minulle?" sanoi Ruth.

Ja Denry näki jälleen, että hän oli parantumaton.

"Kyllä, neiti", sanoi myyjä. "Aivan varmasti, neiti. Viimeistään huomenna." Ja hän otti esiin muistikirjan. "Mikä nimi?"

Ruth katsahti Denryyn, kuten naiset katsovat moisissa tilanteissa.

"Rothschild", virkkoi Denry.

Tuntuu kenties oudolta, että tuo yksi ainoa sana teki lopun heidän kihlauksestaan. Mutta niin kävi. Ruth ei voinut sietää moitetta. Hän lähti punastuen tiehensä. Kirjamyymälän mies ei saanut merkittäväkseen mitään tilausta. Useat lähellä seisovat ihmiset käsittivät hämärästi, että rautatien asemasillalla oli ihan heidän nenänsä edessä tapahtunut yhdessä välähdyksessä perhekohtaus. Nellie huomasi pian, että oli tapahtunut jotain varsin vakavaa, sillä juna vei heidät asemalta Ruthin virkkamatta puoltakaan sanaa Denrylle, vaikka Denry kohotti hattuaan ja oli melkein ylenpalttisen kohtelias.

Seuraavana iltapäivänä Denry sai postissa rasiaan kätketyn sormuksen. "En aio alistua solvauksiin", kertoi lyhyt kirje.

"Minähän sanoin vain 'Rothschild'!" mutisi Denry itsekseen. "Eikö muka saisi sanoa 'Rothschild'?"

Mutta salaisesti hän oli ylpeä itsestään.

V LUKU.

Kauppalaiva.

I.

Ratkaiseva kohtaus, siitä pitäen historiallinen, tapahtui "Johnin koppeliksi" nimitetyssä mökissä — John oli Llandudnon aallonmurtajan vaiheilla asustavan merikansan tunnustamaton johtaja. Tuota köysistön koristamaa tupaa valaisi alkeellisen muotoinen öljylamppu, ja appelsiinilaatikon ympärillä, jolle lamppu oli sovitettu, istuivat Denry, pelastusveneen omistaja Cregeen ja John itse (ikäänkuin antaakseen puolivirallisen leiman mahdollisille toimituksille).

"No niin, tässä se on?" sanoi Denry ojentaen Cregeenille paperipalan.

"Mitäs tämä merenteeraa?" kysyi Cregeen ottaen paperin isoihin sormiinsa ja tirkistellen sitä, ikäänkuin se olisi ollut papyruskäärö.

Mutta hän tiesi varsin hyvin, mikä se oli. Se oli viidenkolmatta punnan maksuosoitus. Sitä hän ei tietänyt, että lukien mukaan varemmin sinä päivänä suoritetut kymmenen puntaa se edusti erittäin suurta osaa niitä Denryn säästöjä, jotka olivat pelastuneet hänen kihlausajastaan. Cregeen tarttui kynään, ikäänkuin se olisi ollut tulitikun pätkä, ja kirjoitti kuitin. Löydettyään sitten leimamerkin liiviensä taskusta villanuttunsa alta hän pisti sen suuhunsa, minne se hävisi pitkäksi aikaa. Lopulta Denry sai kuitin, ja se todisti hänen nyt omistavan kaikkine varusteineen ja purjeineen pelastusveneen, joka ennen oli tunnettu Llandudnon nimellä, mutta oli sillä haavaa ilman nimeä.

"Onkos aikomus ruveta elämään siinä?" tiedusti verraten harvasanainen John.

"Ei siinä, vaan siitä", vastasi Denry.

Ja hän lähti ulos rantahietikolle jättäen Johnin myymään Cregeenille Fleetwingin, pienen kutterin, joka oli aivan omiansa kuljettamaan kaksitoista henkeä "hauskalle purjehdusretkelle lähivesille". Ellei Cregeen olisi ollut ankaran halukas pääsemään Fleetwingin omistajaksi ja aivan rahaton sitä ostamaan, ei Denry olisi varmaankaan saanut häntä koskaan houkutelluksi myymään pelastusvenettä.

Toisessa osassa aallonmurtajaa Denry kohtasi valkopartaisen merimiehen, vanhan Simeonin, joka oli ollut mukana pelastamassa Hjalmarin miehistöä, mutta jota virkaveljet tuntuivat pitävän pikemmin koristeena kuin käyttövoimana.

"Asia on järjestetty", sanoi Denry.

Ja äänettömänä Simeon nyökkäsi verkalleen usean kerran.

"Minä maksan teille kolmekymmentä shillinkiä viikossa", sanoi Denry.

Ja tuo kunnianarvoisa pää heilahteli jälleen kuutamoisessa hämärässä ja tyyntyi vähitellen lepotilaan.

Hetken kuluttua pää virkkoi kimeällä, verkkaisella äänellä:

"Min' oon tavannu kolme kappaletta niistä Norjan pojista. Kaks' ei osaa engelskaa sen enempää kuin syntymätön lapsi; eikä ne edes ymmärrä mitä niille sanoo, vaikka ihan karjuin niille korvaan."

"Sitä parempi", arveli Denry.

"Minä näytin niille sitä kultarahaa", sanoi parrakas pää, jälleen heilahdellen.

"Hyvä on", virkkoi Denry, "älkää unohtako. Kello kuudelta huomisaamuna."

"Parasta olisi ruveta viideltä", ehdotti pää. "On vähä niinkuin rauhallisempaa."

"Kello viideltä siis", suostui Denry. Ja hän poistui P. Asaphin tielle hautoen suunnatonta ajatusta.

Ajatus oli seuraava:

"Nyt se on tehty!"

Nyt, kun asia oli tehty eikä voinut kääntyä tekemättömäksi, hän tunnusti itselleen, ettei hän ollut koskaan ennen ollut mielettömämpi. Tuskin hän saattoi käsittää, mikä oli hänet saanut menettelemään niin. Mutta hän kuvitteli hämärästi, että tämän oikun joutua merialuksen omistajaksi täytyi jollain tavoin olla tuloksena hänen merkillisestä seikkailustaan muuttovaunuissa Bursleyn kanavassa.

Hän oli niin kiintynyt aineellisiin asioihin, että kykeni neljännestunnin ajaksi unohtamaan, että oleelliselta osaltaan hänen elämänsä oli joutunut haaksirikkoon ja ettei hänellä ollut muuta toivottavana kuin onttoa maallista menestystä. Hän tiesi Ruthin palauttavan sormuksen. Melkein hän voi nähdä postimiehen pitelevän pientä pahvirasiaa, joka sisältäisi sormuksen. Hän oli rakastanut ja rakastanut traagillisesti. (Niin hän selitti asian — sanattomissa ajatuksissaan; mutta asian laita oli oikeastaan sellainen, että hän oli rakastanut sellaista, mikä oli liian kallis hänelle.) Nyt unelma oli loppunut. Rantatien huviyleisön keskitse kulki P. Asaphin tietä kohti toiveissaan pettynyt mies, jolla oli menneisyytensä, joka oli tyystin tutkinut naiset, mies, jolla ei ollut mitään opittavana toisesta sukupuolesta. Ja kesken kaikkea sydämen tragediaa, kesken kaikkia onton maallisen menestyksen arveluita pyöri hänen mielessään typerän mitättömiä pikku ajatuksia kuten sarja koneellisia hiiriä. Esimerkiksi että olisi aika ikävää kertoa bursleyläisille, että hänen kihlauksensa, joka oli todella herättänyt kaupungissa huomiota, oli purettu. Kerrassaan nöyryyttävää! Ja Ruth oli joka tapauksessa oikea kimmeltävä jalokivi naisten joukossa. Oliko Bursleyssä toista tyttöä niin hienoa, niin vaikuttavaa ja todella siroa?

Sitten hän lohdutti itseään ajattelemalla: "Minä olen varmastikin ainoa mies, joka on koskaan saanut kihlauksensa purkautumaan sanomalla vain 'Rothschild'!" Tämä oli luultavasti totta. Mutta se ei auttanut häntä saamaan kiinni unen päästä.

II.

Seuraavana aamuna kello 5.20 valaisi varhainen aurinko Irlannin meren levotonta pintaa juuri Pikku-Ormen edustalla, länteen Llandudnon lahdesta. Rauhattomilla laineilla kiikkui Denryn pelastusvene miehistönään nyökkäilevä partapää, kolme tavallista brittiläistä merimiestä, muuan norjalainen joka osasi puhua englantia pari tavua kerrallaan ja kaksi muuta norjalaista, joiden kasvatus oli lyöty laimin siinä määrin, että he osasivat vain norjaa. Kallioniemekkeen suojassa, lähellä rantakaistaletta lojuivat Hjalmarin jäännökset mukavassa lepoasennossa. Näytti aivan siltä, kuin Hjalmar olisi kauan kamppailtuaan laskeutunut pitkäkseen ajurinhevosen lailla ja sanonut myrskylle: "Tee nyt mielesi mukaan!"

"Joo", piipitti tuo kunnianarvoisa pää. "Parissakymmenessä minuutissa me päästään mukavasti ulos, ellei vuorovesi painu pahasti itään. Ja mitä paluumatkaan tulee, niin me päästään taas mukavasti toista tietä, jos niinkuin ymmärrätte asioita."

Ei ollut epäilemistäkään, ettei Simeon päässyt ulos mukavasti. Mutta hän istui perämiehenä. Soutajat tuntuivat olevan hikoilevan tietoisia siitä, että vene oli iso ja leveä.

"Lasketaanko sen viereen?" tiedusti Simeon viitaten hylkyyn.

Silloin ilmestyi partaalle kalpeat kasvot, ja heikko, pyytävä ääni sanoi: "Ei. Käännytään takaisin." Minkä jälkeen nuo kalpeat kasvot katosivat jälleen.

Denry ei ollut koskaan ennen käynyt lahtea ulompana. Hän saattoi kyllä olla oikea mestari hoitamaan muuttovaunuja kanavan puuskaisessa altaassa, mutta aukealla ulapalla hän ei kelvannut. Sillä haavaa hän olisi melkein ollut valmis antamaan pelastusveneen ja kaiken omaisuutensa, jos olisi päässyt palaamaan maihin junalla. Paluumatka venyi niin pitkäksi, että Denry menetti toivonsa saada koskaan enää astua jalallaan syntymäsaartansa. Ja sitten tuntui töksähdys. Ja hän nousi purresta toivon syttyessä taasen iloiseen liekkiin hänen rinnassaan. Ja kello oli neljännestä vailla kuusi.

Ensimmäinen posti, joka saapui puoli kahdeksalta, toi hänelle ruskean kääryn. "Sormus!" hän ajatteli hätkähtäen hirveästi. Mutta kääry oli kolmen tuuman suuruinen kuutio ja olisi voinut sisältää sata sormusta. Hän avasi kannen ja luki paperiarkin puolikkaasta seuraavat sanat:

"Tuhannet kiitokset ihanista päivistä. Toivottavasti pidätte tästä.

Nellie."

Se liikutti häntä. Jos Ruth olikin kova, omanvoitonpyyteinen, kallis, niin hänen nuori, lämminsydäminen ystävättärensä saattoi joka tapauksessa olla kiitollinen ja myötämielinen. Niin, se liikutti häntä. Hän oli kuvitellut käyneensä kylmäksi kaikille inhimillisille tunteille, mutta sellainen ei ollut asian laita. Kääry sisälsi suklaata, ja hänen nenänsä totesi heti, että se oli sitruunalla höystettyä suklaata — tuota herkullista, mutta miellyttävää yhdistelmää, minkä Nellie oli sattumalta keksinyt edellisenä päivänä aallonmurtajan ravintolassa. Tuo pikku olento lienee kuluttanut osan edellistä iltapäivää laatiakseen sitä, ja varmaankin hän oli pannut lähetyksen postiin Crewessä. Salakähmäinen ja miellyttävä pikku olento! Äskeinen kokemus ulkona ulapalla oli saanut hänet kuvittelemaan, ettei mikään syötävä maistuisi enää koskaan, mutta hän oli erehtynyt. Sitruuna antoi suklaalle omituisen karmean, maittavan, rauhoittavan maun. Ja hän söi sitä oikein mielihalulla. Tuloksena oli se, ettei hän odottanutkaan aamiaista, joka tarjottiin täysihoitolassa kello yhdeksältä, vaan riensi tarmokkaana ulos ja kävi tapaamassa erästä kirjapainon omistajaa, johon oli tutustunut edellisenä iltana: Ruth oli oikeassa sanoessaan: "Ei mikään ole niin voimistuttavaa kuin suklaa."

III.

Kello kymmeneltä kuljeskeli kaksi norjalaista merimiestä, jotka taisivat vain hymyillä vastaukseksi kysymyksiin, joilla heitä ahdisteltiin, jakelemassa Rantatiellä seuraavia ilmoituslippuja:

HJALMARIN HAAKSIRIKKO UROSTEKO LLANDUDNOSSA

Joka täysi tunti klo 11, 12, 2, 3, 4, 5 ja 6 lähtee taatusti sama PELASTUSVENE, joka pelasti

HJALMARIN MIEHISTÖN,

haaksirikkopaikalle miehistönään Simeon Edwards, Llandudnon vanhin pursimies, ja pelastetun aluksen merimiehiä, taatusti syntyperäisiä norjalaisia.

Simeon Edwards, perämies.

Meno- ja paluumatka, haluttaessa korkkivöitä ja pelastusköysiä käyttäen, 2 1/2 shillinkiä

AINOALAATUINEN TILAISUUS AINOALAATUINEN ELÄMYS

Huom.! — Pelastusveneen miehistön urhoollisuudesta on kirjoitettu koko kreivikunnan ja naapuripiirien sanomalehdistössä.

E.D. Machin.

Kello yhdeltätoista oli alhaalla rannassa kiihkeän utelias väkijoukko, jota varten Simeon oli laudoista ja paadesta laatinut sillan pelastusveneeseen. Muuan mies seisoi polviinsa asti vedessä ja auttoi matkailijoita lautoja myöten, ja Simeonin luottamusta herättävä parta otti heidät vastaan purren leveään syliin. Soutajilla oli päässään sadelakki ja heidät oli sidottu alukseen pelastusköysillä, ja nämä mukavuudet ynnä pelastusvyöt olivat myöskin pelottomien retkeläisten käytettävinä. Keulaan oli kiinnitetty paperi: "Oikeutettu kuljettamaan neljätoista henkeä." (Denry oli juuri käynyt lunastamassa virallisen luvan.) Mutta ainakin neljäkymmentä henkeä pyrki mukaan ensimmäiselle retkelle.

"Ei enempää!" kirkui Simeon juhlallisesti. Ja kahlaaja kapusi vedestä ja vene liukui tiehensä.

"Maksu, hyvä herrasväki!" kirkui Simeon.

Hän keräsi yhden punnan viisi shillinkiä ja kätki rahat hitaasti sinisten housujensa oikeanpuoleiseen taskuun.

"No nyt, pojat, antakaa luistaa!" hän komensi. Ja sitten hän sytytti harkitun huolellisesti piippunsa. Ja pelastusvene kiiti tiehensä.

Aivan lähellä lautasiltaa seisoi nuori mies huolimattomassa asennossa ja kasvoillaan ilme, joka tuntui sanovan: "Älkää suinkaan luulko, että tämä asia liikuttaa minua vähääkään." Hän tuijotti herkeämättä ulos ulapalle, kunnes pelastusvene kadonnut Pikku-Ormen nenitse, ja sitten hän kierteli rannalla hiekkalinnojen keskitse. Hänen sydämensä sykki mitä kiusallisimmalla tavalla. Jonkun ajan kuluttua hän alkoi taasen tarkastella merta Ja pelastusvene ilmestyi näkyviin ja suureni suurenemistaan ja saapui viimein sille kohtaa, mistä se oli lähtenyt, tällä kertaa kuitenkin laskien rantaan ylemmäksi, koska vuorovesi oli nousemassa. Ja Simeon astui maihin ensimmäisenä, ja hänellä oli kädessään pieni sinipunainen pelastusveneen malli, jossa hän helisteli rahoja.

"Muistakaa pelastusvene-rahastoa! Muistakaa pelastusvene-rahastoa!" hän lauloi juhlallisesti.

Jokainen maihin astuva matkustaja pudotti lantin sen aukosta.

Viidessä minuutissa oli pursi jälleen täynnä ja Simeon oli pistänyt taasen neljätoista puolikruunua taskuunsa.

Rannalla seisovan nuoren miehen huulet liikkuivat, ja hän mutisi:

"Se tekee neljättä puntaa! Tuhat tulimmaista!"

Päivällisajan koittaessa hän palasi P. Asaphin tielle, mutta ei voinut syödä. Hän voi vain toistella varsin hiljaa itsekseen: "Tuhat tulimmaista!"

Kaiken iltapäivää yltyi kilpailu pelastusveneen paikoista yhä kiihkeämmäksi ja vaarallisemmaksi. Denryn alus ei suinkaan ollut ainoa kuljettamaan väkeä hylkyä katsomaan. Kymmenittäin pursia oli nyt tässä liikehommassa, joka oli äkkiä saanut alkunsa sinä aamuna, koska meri oli silloin ensimmäistä kertaa myrskyn jälkeen verraten suopealla tuulella. Mutta toiset veneet ottivat vain sen, mitä pelastusvene jätti vietäväksi. Pelastusveneen taattu maine, taatusti norjalaiset soutajat (jotka vastasivat kysymykseen pahasti solkaten) ja Simeon itse; sadelakit, pelastusvyöt ja -köydet, yksinpä keräys pelastusvene-rahaston hyväksi retken päättyessä: kaikki nämä seikat loivat yhdessä lumon, jota Llandudno ei kyennyt vastustamaan.

Ja keräykseen nähden syntyi huomattava pulma. Pikku pelastusvene täyttyi, reiästä ei mahtunut enää ainoatakaan lanttia. Ja rahaston paikallissihteerillä oli avain. Pikalähetti sai viedä keräyslaatikon hänelle avattavaksi ja tyhjennettäväksi, ja sillä välin Simeon käytti sadelakkiaan keräystarkoitukseen. Tämä odottamaton tilanne teki voimakkaan vaikutuksen Illalla Denry sai kolmattatoista puntaa Simeon Edwardsin kädestä. Hän tyytyi kahteentoista ja lahjoitti anteliaasti ylijäämän urhoolliselle miehistölleen, joka oli myöskin saanut joukon juomarahoja. Iltapostissa saapui Ruthilta tuo kovanonnen sormus, kuten hän oli aavistanutkin. Hän oli juuri heittämäisillään sen mereen, kun päähän juolahti parempi ajatus ja hän pisti sen taskuunsa. Hän koetti yhä tuntea, että Ruth oli tuhonnut hänen elämänsä. Mutta hän ei voinut. Nuo kaksitoista puntaa, suureksi osaksi hopeata, painoivat niin raskaina hänen taskujaan. Hän sanoi itsekseen: "Tietenkään ei tätä voi iankaiken kestää!"

IV.

Sitten koitti päivä, jolloin hän kuuli sanottavan puoliääneen takanansa:

"Tuossa on se pelastusvene-porho!"

Tai lyhyemmin:

"Se on hän!"

Ilmaisten, että koko Llandudnossa "hän" saattoi tarkoittaa vain yhtä henkilöä.

Ja jonkin aikaa hän mittaili katuja itsetietoisena. Tuo itsetietoisuus haihtui kuitenkin vähitellen, ja hän kantoi kunniaansa yhtä helposti kuin kaulustaan.

Pelastusvene-retket Hjalmarille muodostuivat ominaiseksi piirteeksi Llandudnon jokapäiväisessä elämässä. Laivan nimen ääntäminen oli monen vaihtelun alainen. Toiset sanoivat, että "j" oli lausuttava, "h" taas jätettävä pois, toiset väittivät päin vastoin. Viimein hyljättiin molemmat ensimmäiset kirjaimet kokonaan ja myöskin viimeinen — mutta kukaan ei ollut koskaan kiinnittänytkään huomiota viimeiseen. Kujeilijat käyttivät leikillään hylystä Inkerman nimeä. Tämä nimen ääntämisen lopullinen ratkaisu oli merkkinä siitä, että Llandudnon huvinhaluiset olivat ratkaisevasti mieltyneet pelastusvene-retkeen. Denryn arka pelko, ettei tuo ilmiö, joka täytti hänen taskunsa rahalla, voisi kauan kestää, oli aivan turha. Se jatkui ihan hurjasti. Ja Denry toivoi, että Hjalmar olisi joutunut haaksirikkoon kuukautta varemmin. Hän laski, että haaksirikkoaan vitkastellessaan Hjalmar oli tuottanut hänelle noin neljän sadan punnan tappion. Olisipa onnettomuus vain sattunut heinäkuussa eikä elokuun alkupuolella, ja olisipa hän silloin ollut paikalla! Niin, olisipa neljäkymmentä Hjalmaria joutunut haaksirikkoon ja neljäkymmentä eri pelastusvenettä pelastanut niiden neljäkymmentä miehistöä ja Denry olisi ostanut kaikki pelastusveneet, hän olisi saanut ne kaikki täyteen yleisöä!

Hänen säännölliset tulonsa olivat kuitenkin erittäin tyydyttäviä ja lohdullisia. Asia vaikutti jossain määrin ikäänkuin ihmeeltä tai ainakin taikatyöltä. Hänestä tuntui siltä, ettei mikään olisi voinut estää Llandudnon kylpyvieraita taistelemasta saadakseen paikan pelastusveneessä ja maksamasta sievää summaa tästä etuoikeudesta. Se oli tullut heille tavaksi, ja näytti siltä, kuin he aikoisivat noudattaa tätä tapaa ikuisesti. Hän luuli, että se vaikuttaisi tympäisevästi yksitoikkoisuudellaan. Mutta ei! Hän luuli heidän kieltäytyvän tekemästä, mitä jokainen oli tehnyt. Mutta ei! Satoja ihmisiä saapui päivittäin rautatienasemalta, ja kaikkia tuntui tuo pelastusvene magneetin tavoin vetävän puoleensa. Kaikki tuntuivat silmänräpäyksessä ja vaistomaisesti tietävän, että ollakseen Llandudnossa moitteettomia heidän oli tehtävä ainakin yksi retki Denryn pelastusveneessä.

Hänellä oli nyt tulot, jotka voittivat hänen kaikkein kultaisimmat unelmansa. Ja sen vuoksi oli luonnollisesti hänen ensimmäinen ajatuksensa saada nuo tulot yhä vain suurenemaan. Aluksi hän korotti iltapäivä-retken maksun. Iltapäivin kilpailtiin aivan liiaksi paikoista. Tämä kilpailu aiheutti riitoja, sopimattomia sanoja ja valitettavaa kiihtymystä. Se aiheutti myöskin ajanhukkaa. Denry teki siis ihmiskunnalle suuren palveluksen ottamalla kolme shillinkiä kello kahden jälkeen. Tämä yksinkertainen ja hyväntahtoinen keino jakoi kilpailun koko päivän tasalle ja teki Denryn seitsemää, kahdeksaa puntaa rikkaammaksi viikossa.

Mutta hänen keksimiskykynsä ei tyrehtynyt tähän. Eräänä aamuna näkivät varhaisimmat retkeläiset jonkunlaisen Robinson Crusoen hyljättynä kapealla rantakaistaleella lähellä hylkyä. Muuta ei sydämetön kohtalo näyttänyt jättäneen hänelle käytettäväksi kuin kolmijalalle sovitetun laitteen ja joukon mustia laukkuja. Eikä hänelle ollut tarjona muuta suojaa kuin matala luola. Mies poloinen oli oikein siistissä asussa. Simeon ohjasi purren läheltä rantaa, joka laskeutui jyrkkänä mereen, ja tällöin Robinson Crusoe piilotti päänsä vaatteeseen ikäänkuin häveten tai ikäänkuin olisi menettänyt järkensä ja luullut itseään kameelikurjeksi. Sitten hän nähtävästi muutti mielensä ja kurkisti jälleen rohkeasti retkeläisiin. Ja pursi liukui edelleen kymmenkunnan jalan päässä hänestä ja hänen koneestaan. Sitten se pyörsi ja kulki ohitse toiselta laidalta. Ja joka retkellä tapahtui sama seikka. Ja päivän viimeiset retkeläiset jättivät Robinson Crusoen yksikseen rantakaistaleelle.

Seuraavana aamuna poistettiin eräästä valokuvaamosta Rantatien varrella ikkunaluukut ja sen ikkunoiden yläosat olivat kauttaaltaan täynnä ilmoitustauluja. Ja ikkunain alaosaan oli sovitettu kuusitoista erilaista isoa valokuvaa, jotka esittivät pelastusvenettä sivulta käsin kuvattuna. Näissä hauskoissa ryhmissä saattoi selvästi erottaa toista sataa retkeilijää, joista monella oli yllään sadetakki, korkkivyö ja pelastusköysi. Muuan tiedonanto kertoi:

" Jäljennöksiä näistä suurenmoisista pysyväisistä valokuvista myydään sievästi kehystettyinä kahdesta shillingistä kappale. Tilaukset suoritetaan vuoronsa mukaan ja lähetetään tarpeen tullen postitse. Pyydetään kunnioittavimmin suorittamaan maksu tilauksen tapahtuessa. Maksamattomia tilauksia ei suoriteta."

Ani harva niistä, jotka olivat käyneet retkellä, voi olla ostamatta valokuvaa, joka esitti häntä itseään oikeassa pelastusveneessä oikeiden sankarien ja oikeiden norjalaisten seurassa oikeilla aalloilla, varsinkin jos hänellä oli yllään oikea pelastusveneasu. Myymälä-ikkunain äärellä parveili kaiken päivää yleisöä tutkimassa, kuka oli pelastusveneessä ja kuka oli onnistunut ja kuka oli kerrassaan kamalan näköinen. Ensimmäisen päivän tilaukset nousivat yli viidentoista punnan, sillä kaikki eivät tyytyneet yhteen valokuvaan. Tämä uutuus oli sukkela ja hurmaava, ja se toistui joka päivä. "Lähdetäänpä katselemaan pelastusvene-valokuvia", sanoivat ihmiset tuumiessaan, mihin nyt olisi ryhdyttävä. Muutamat, jotka eivät olleet "onnistuneet", tekivät pelastusveneessä erikoisen matkan pukeutuneina tätä tulikoetusta varten erikoiseen asuun ja pakottaen kasvoilleen erikoisen ilmeen. Ashby-de-la-Zouchin senvuotinen pormestari tilasi kaksi sataa jäljennöstä valokuvasta, jossa hän esiintyi keskeisenä henkilönä, käyttääkseen niitä uudenvuoden-kortteina. Milloin päivä oli ollut kovin pimeä tai sateinen, joten valokuvaus kävi mahdottomaksi tai epätyydyttäväksi, tunsi Llandudno seuraavana aamuna, että siltä puuttui jotain. Mainittakoon tässä, että epäsuotuisa sää (jommoinen muutoin sattui perin harvoin) tuotti tuskin mitään haittaa Denryn tuloille. Voisiko ajatella, että sade tai tuulen henkäys pelottaisi pelastusvenettä! Olihan olemassa öljypeitteitä. Kun vuorovesi oli voimakas ja vastainen, sallittiin miesmatkailijain soutaa lisämaksutta, vaikka tietysti he antoivat kolikon milloin millekin vakinaisen miehistön jäsenelle.

Denry oli järjestänyt asian valokuvaajaan nähden niin yksinkertaisesti, että sen voi lapsikin tajuta. Valokuvaaja maksoi hänelle kuusi pennyä jokaisesta myydystä kuvasta. Muuta yhteyttä ei heillä ollut keskenään. Näistä pikkusummista kertyi toistakymmentä puntaa viikossa. Kustannuksista huolimatta Denry painatti uudelleen Staffordshiren Merkkitorvessa julkaisemansa kuvauksen haaksirikkoyöstä sekä kuvan pelastusveneestä ja sen miehistöstä ja lahjoitti sen jokaiselle valokuvausosastonsa liikkeiselle.

V.

Sitten Llandudnoa alkoi kutittaa salaperäinen "Suklaalääke". Sitä ilmestyi ensi kerran pienessä veneessä, joka liikuskeli Robinson Crusoen rantakaistaleen edustalla. Verraten usein tuotti pelastusveneen matkustajille epämukavuutta ikävä, vieläpä kiusallinenkin tunne, kuten Denrykin oli saanut kerran kokea. Hän tunsi syvää sääliä heitä kohtaan. Suklaalääke oli tarkoitettu lieventämään näitä oireita, samalla kuin se miellytti makuaistia. Se oli kaikkein miellyttävimpiä lääkkeitä, mitä ihmisäly on konsanaan keksinyt. Se maistui suklaalle, ja kuitenkin siinä oli sitruunan kirpeä maku — maku, joka herätti vatsassa hyvän käsityksen itsestään ja tuntui sanovan: "Kaikki on täydessä kunnossa." Ainetta myytiin kuuden pennyn kääröissä, ja käyttäjää kehotettiin syömään siitä vain vähäisen kerrallaan — ei pureskellen, vaan sallien sen vain sulaa rauhassa. Sitten Suklaalääkettä ruvettiin myymään itse pelastusveneessä, ja yleisölle ilmoitettiin, että jos sitä "nautti" ennen merelle lähtöä, ei yksikään aalto voinut järkyttää vatsan tasapainoa. Ja totta olikin, että moni tämän neuvon noudattaja suoriutui kaikista kärsimyksistä ja oli siitä varsin ylpeä ja teki asian maailmalle tiettäväksi. Sitten alettiin Suklaalääkettä myydä kaikkialla. Nuori väki osti sitä sen vuoksi, että nautti siitä, ja halveksi kokonaan neuvoa olla pureskelematta ja syömättä ylenmäärin. Suklaalääke tunkeutui toisiinkin kylpypaikkoihin aivan kuin suositun laulun loppukerto. Sitä oli myytävänä Morecambesta Barmouthiin ja kaikissa Man-saaren ja Angleseyn höyrylaivojen satamapaikoissa. Ei mikään kummastuttanut Denryä siinä määrin kuin Suklaalääkkeen menekki. Se tuotti hänelle vakavaa huolta, ja hän sotki sekä valmistuksen että levikin pelkästä tietämättömyydestä ja kokemattomuudesta. Suurimpana vaikeutena oli ensinnä ollut hankkia vähäisiä suklaakakkuja, joissa ei ollut valmistajan nimeä eikä leimaa. Suklaatehtailijoilla näkyi olevan oikein intohimoinen halu painaa kveekkarimaiset nimensä jokaiseen myymäänsä palaseen. Saatuaan lopulta hankituksi varaston hän oli kyllin typerä kuluttaakseen aikaa valmistamalla lääkettä itse omassa makuusuojassaan! Yhtä hyvin hän olisi voinut koettaa ravita Britannian sotajoukkoja äitinsä keittiöstä. Lopulta hän turvautui erääseen Rhylin makeisleipuriin ja llandudnolaiseen vihanneskauppiaaseen, ja ilmaisemalla kummallekin puolet salaisuudesta hänen onnistui säilyttää koko salaisuus. Mutta vielä sittenkin hän oli ilmeisesti kykenemätön selviytymään tilanteesta, minkä Suklaalääkkeen kysyntä oli aiheuttanut. Se oli tilanne sellainen, että siihen tarvittiin puolenkymmenen liikemiehen koko huomio. Se oli aivan toisenlainen homma kuin pelastusvene-asia. Eräänä iltana muuan mies, joka oli asustanut pari päivää P. Asaphin tien täysihoitolassa, virkkoi Denrylle:

"Kuulkaahan nyt, herra. Minä käyn suoraan kiinni asiaan. Kuinka paljon vaaditte?"

Ja hän selitti tarkoituksensa. Kuinka paljon Denry vaatisi siitä, että luovuttaisi Suklaalääkkeen salaisuuden ja kaikki oikeudet sekä nimen "Machin" ("jota ilman ei mikään kääry ole väärentämätön")?

"Kuinka paljon tarjoatte?" tiedusti Denry.

"No, minä maksan teille käteen sata puntaa, mutta en penniäkään enempää."

Denry hätkähti. Sata puntaa aivan jonninjoutavasta — oikeudesta saada kastaa suklaapalasia sitruunamehuun.

Hän pudisti päätään.

"Minä vaadin kaksi sataa", hän vastasi.

Ja hän sai kaksi sataa. Se oli luultavasti huonoin kauppa, minkä hän milloinkaan teki koko elämässään. Sillä Suklaalääke pysyi itsepintaisesti kysynnän aiheena kymmenen vuoden ajan. Mutta hän iloitsi päästessään koko hommasta; se turmeli häneltä unen ja kulutti hänen voimiaan.

Hänellä oli muitakin huolia. Llandudnon venemiehet pitivät häntä ihmisrodun vihamiehenä. Elleivät he olisi olleet luonnostaan gentlemaneja, he olisivat polttaneet hänet elävältä roviolla. Varsinkin Cregeen käytti hänestä sanoja, jotka eivät olisi voineet olla ankarampia, jos Denry olisi murhannut Cregeenin vaimon ja seitsemän lasta. Rohkenemalla ansaita toista sataa puntaa viikossa ränsistyneellä vanhalla pelastusveneellä, jonka Cregeen oli myynyt hänelle kolmestakymmenestä viidestä punnasta, Denry loukkasi pahasti Cregeenin siveystunnetta. Cregeen oli maksanut kolmekymmentä viisi puntaa Fleetwingista, joka oli ihan verrattomasti parempi alus kuin Denryn nimetön kaukalo. Mutta ansaitsiko Cregeen sillä sata puntaa viikossa? Ei sataa shillinkiäkään! Cregeen oli vilpittömästi sitä mieltä, että hänellä oli oikeus saada puolet Denryn voitosta. Myöskin Simeon ukko näytti arvelevan, että hänellä oli oikeus saada melkoinen prosentti samasta voitosta. Ja osakeyhtiö, vaikka yleiseen tiedettiin matkailijain käyvän kaupungissa erikoisesti pelastusvene-retken vuoksi, osakeyhtiö alkoi juonitella — laituripaikasta, valokuvaajan rantakaistaleesta, valokuvaamon ulkopuolella tunkeilevasta väkijoukosta. Denry sai tuta rikkoneensa siinä, ettei ollut syntyperäinen llandudnolainen. Hän oli muukalainen, ja hän vei rahaa kaupungista. Toisinaan hän toivoi, että olisi voinut syntyä uudelleen. Hänen ystävänsä ja pelastajansa oli Pelastusvene-yhdistyksen paikallissihteeri, joka sattui kuulumaan kaupunginvaltuustoon. Tämä arvon mies, jolle Denry suoritti toista puntaa päivässä, oli hänelle tuiki korvaamaton. Lisäksi Denryä pyydettiin;— ei, vaadittiin tekemään lahjoituksia melkein jokaiselle kirkolle, kappelille, lähetysseuralle ja hyväntekeväisyysyhdistykselle Carnarvonshiressä, Flintshiressä ja muissa kreivikunnissa. Hänen nuoruutensa ei kelvannut puolustukseksi. Ja koska hänen bruttotulonsa voi arvioida mikä pölkkypää tahansa, joka otti seisoakseen rannalla puolen päivää, ei hänen ollut helppo väittää olevansa nälkään nääntymäisillään. Hän saattoi vain torjua hyökkäyksiä kertomalla epämääräisen, vakuuttavan alakuloisena, että hänen menonsa olivat paljoa suuremmat kuin kukaan saattoi kuvitellakaan.

Syyskuussa, kun kuu oli punainen ja täyteläinen ja meri peilikirkas, hän ilmoitti järjestävänsä sarjan "ilotulitusiltoja". Paperilyhdyillä koristettuna lähti pelastusvene illalla liikkeelle (maksu viisi shillinkiä), ja seuralaisinaan koko sataman laivasto soutuveneitä ja kuttereita se suuntasi kulkunsa lähelle rantakaistaletta, minne oli sovitettu rakettikoneisto pelastusvene-sihteerin avulla. Mörsäri pantiin kuntoon; välähdys, suhahdus, tulijuova, ja ilmasta putosi köysi suoraan pelastusveneen poikitse. Se teki suurenmoisen vaikutuksen ja nostatti eläköön-huutoja. Pelastusvene-yhdistys ei ollut koskaan ennen saanut ilmoitetuksi toiminnastaan niin tehokkaasti kuin nyt Denryn avulla — ilmaiseksi.

Ilotulituksen päätyttyä Denry seisoi yksinään Pikku-Ormen rinteellä ja katseli, kun lyhdyt liukuivat kotiin ulappaa pitkin, ja kuuli liikkeistensä hilpeän ilakoinnin raikuvan tyynessä ilmassa. Se oli hänelle mieltä liikuttava elämys.

"Taivasten tekijä!" hän sanoi; "minä olen herättänyt tämän kaupungin."

VI.

Eräänä aamuna, riutuvan kesäkauden aivan viimeisinä alakuloisina päivinä, kun tulot olivat laskeneet kurjan vähäisiksi, viitiseenkymmeneen puntaan viikossa, sattui Denryn osalle suuri ja mieluisa yllätys. Hän kohtasi Nellien Rantatiellä. Noiden viattomien, lapsellisesti punastuvien kasvojen näkeminen tuotti hänelle iloa, sitä ei käynyt kieltäminen. Nellie oli isänsä, valtuusmies Cotterillin, ja äitinsä seurassa. Valtuusmies oli yritteliäs rakentaja, joka rakensi usean kadun mitan brittiläisiä koteja uuteen kaupunginosaan Bursleyn uuden kunnallispuiston puolelle. Denry oli jo tavannut hänet pari kertaa liikeasioissa. Hän oli iso lihavahko mies, neljänkymmenen viiden ikäinen, teräväpiirteinen ja tietoinen hyvinvoinnistaan. Toisella hetkellä saattoi luulla häntä hilpeäksi, suorasuiseksi kumppaniksi, ja seuraavassa hetkessä voi joutua ymmälleen huomatessaan viekkautta tai kovuutta. Rouva Cotterill oli niitä naisia, jotka eivät jaksa kohota miehensä yhä nousevalle tasolle. Potien alituista ramppikuumetta hän ei avannut koskaan tiukkaan suljettuja huuliaan seurassa, vaikka muutamat ihmiset tiesivätkin hänen osaavan puhua yhtä nopeasti ja yhtä tehokkaasti kuin yksikään toinen. Hänen puhekoneistoaan oli vaikea saada käyntiin, mutta myöskin yhtä vaikea seisahduttaa. Tavallisesti hän pukeutui matalaan hattuun ja vaippaan. Cotterillit olivat viettäneet pari viikkoa Man-saarella ja saapuneet Douglasista suoraan Llandudnoon, missä aikoivat viipyä pari, kolme päivää. He asustivat Craig-y-donissa, Rantatien itäpäässä.

"Jaha, nuori mies!" sanoi valtuusmies Cotterill.

Ja hän kohteli Denryä huolettoman suojelevasti, mikä ei suinkaan saavuttanut tämän hyväksymystä. "Lyönpä vetoa, että olen tänä kesänä ansainnut enemmän rahaa kuin sinä kaikella rakennuskeinottelullasi!" sanoi Denry äänettömästi valtuusmiehen selälle, kun Cotterillin perhe tarkasteli rannassa odottavaa historiallista pelastusvenettä. Valtuusmies Cotterill sanoi peittelemättä, että yhtenä syynä heidän Llandudnon-matkaansa oli hänen halunsa nähdä tuo eriskummallinen pelastusvene, josta oli todella puhuttu melkoisesti Kaupunkiviisikossa. Tämä tunnustus lohdutti Denryä. Sitten neuvosmies alkoi taasen kohdella häntä "nuorena miehenä".

"Kuulkaahan", sanoi Denry huolimattomasti, "teidän pitää syödä jonakin iltana päivällistä minun kanssani, koko perheen — mitä sanotte?"

Ei kukaan, joka ei ole viettänyt ainakin kahtakymmentä vuotta seudussa, missä ihmiset syövät päivällisensä kello yhdeltä ja päivällisen syöntiä pimeän tultua pidetään ylimysten hulluna oikkuna, voi käsittää tämän puheen vaikutusta.

Kylliksi toinnuttuaan valtuusmies sanoi, että heistä olisi erittäin hauskaa syödä päivällistä hänen kanssaan; rouva Cotterillin tiukat huulet näyttivät liikkuvan, mutta mitään ei kuulunut, ja Nellien kasvot hehkuivat.

"No niin", sanoi Denry, "tulkaa syömään päivällistä kanssani Majesticissa."

Majestic-nimi kohotti hänet lopullisesti "nuoren miehen" arvoasteelta. Se oli aallonmurtajan läheisyyteen rakennettu uusi hotelli, joka kehui ilmoituksissa olevansa koko kreivikunnan komein. Mikä oli varsin rohkeata, kun ottaa huomioon Cardiffin majatalojen upeuden. Siinä oli kaksi sataa makuuhuonetta ja tarjoilijoita, jotka osasivat englantia puutteellisesti; ja sen hintoja pidettiin tarumaisina.

Loppujen lopuksi lienee näistä neljästä hämmästynyt ja säikähtänyt eniten Denry itse. Hän ei ollut koskaan pitänyt kenellekään päivällisiä. Hän ei ollut koskaan syönyt itsekään päivällistä iltasella. Hän ei ollut koskaan käynyt Majesticissa. Hän ei ollut koskaan uskaltanut astua Majesticiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan niistä salaperäisistä alkuvalmisteluista, joihin on ryhdyttävä pidettäessä päivälliset yleisessä paikassa.

Mutta seuraavana aamuna hän myi pelastusveneen kolmestakymmenestä viidestä punnasta eräälle venemiesten yhtymälle, jonka päänä oli heidän johtajansa John. Ja hän vannoi itsekseen pitävänsä kunnolliset päivälliset, vaikka ne sitten maksaisivat hänelle purren koko hinnan. Sitten hän kohtasi rouva Cotterillin, joka astui ulos eräästä myymälästä. Kohtalon omituisesta sallimuksesta rouva Cotterill alkoi heti puhua. Ja vanhana pikakirjoittajana Denry laski vaistomaisesti, ettei edes Thomas Allen Reed olisi kyennyt merkitsemään rouva Cotterillin puhetta sanasta sanaan. Tämän kasvot koettivat ilmaista tuskaa, mutta niistä loisti mielihyvä. Sillä hän huomasi joutuneensa jännittävään tilanteeseen, jonka hän saattoi hyvin ymmärtää.

"Voi, voi, herra Machin", hän sanoi, "ajatelkaas nyt, mitä on tapahtunut? En oikein tiedä, kuinka sen teille kertoisin. Tehän kutsuitte meidät päivällisille huomiseksi ja asia on sovittu, ja nyt neiti Earp sähkötti meidän Nellielle, että hän aikoi saapua huomenna viettämään pari päivää meidän seurassamme. Nähkääs, Ruth ja Nellie ovat niin ihmeen hyviä ystäviä. Nyt siitä syntyy aika sotku. Minä en tosiaankaan tiedä, mitä meidän on tehtävä. Mitä ihmettä Ruth sanoisikaan, jos jättäisimme hänet yksikseen juuri ensimmäisenä iltana? Kyllä hän minun mielestäni olisi voinut —"

"Teidän pitää ottaa hänet mukaanne", sanoi Denry.

"Mutta ettekö te — eikö teistä — eikö hän — eikö se —"

"Ei ollenkaan", virkkoi Denry. "Minun mielestäni se olisi perin hauskaa."

"Te olette tosiaankin oikein järkevä", sanoi rouva Cotterill. "Johan minä sanoinkin herra Cotterillille aamiaispöydässä — minä sanoin hänelle —"

"Minä kutsun lisäksi valtuusmies Rhys-Jonesin", sanoi Denry. "Hän on täkäläisen valtuuston huomattavimpia jäseniä ja Pelastusvene-yhdistyksen paikallissihteeri. Me olemme hyviä ystäviä."

"Oh!" huudahti rouva Cotterill, "sitten se ei olekaan mikään pikkuasia!"

Ei ollutkaan.

Denry havaitsi helpotuksekseen, ettei päivällisten pitäminen Majesticissa tuottanut ylen suuria vaikeuksia: tarvitsi vain karaista mielensä ja astua sisään hotellin upeasta ovesta. Tehtyään sen ja mutistuaan, että oli aikomus tarjota tuttaville vähä haukattavaa, tarvitsi vain kuunnella ehdotuksia, joista jokainen voitti edeltäjänsä loistavuudessa, ja sanoa "Hyvä on". Samaten tervehdittäessä nuorta naista, joka kerran oli ollut jalokivi naisten seurassa. Tarvitsi vain sanoa: "Hyvää iltaa — mitä kuuluu?" Ja hän sanoi samaa. Ja sitten lyötiin kättä. Eikä siitä henki mennyt!

Sikäli olivat päivälliset kuitenkin puutteelliset, että herrat eivät olleet frakkipuvussa. (Denry merkitsi muistiin uuden elämänohjeen: ei pidä koskaan lähteä matkalle frakkipuvutta, koska ei voi tietää, mitä sattuu.) Tytöt olivat säteilevän valkoisissa. Ja valkoinen vie sittenkin voiton kaikesta. Rouva Cotterill oli verhoutunut mustaan silkkiin ja äänettömyyteen. Ja musta silkki vie sittenkin voiton kaikesta. Tarjottiin sampanjaa. Tarjottiin jäätelöä. Nellieltä kiellettiin sampanja ja hän korvasi vahingon jäätelöllä. Denry oli saanut tilaisuuden kertoa hänelle Suklaalääkkeen tarinan. Nellie sanoi: — "Tehän olette ihan ihmeellinen!" Ja Denry sanoi, että Nellie oli itse ihmeellinen. Denry ei puhunut Suklaalääkkeestä hänen isälleen. Eikä Nelliekään puhunut siitä. Mitä Ruthiin tuli, niin epäämättömästi hänen läsnäolonsa teki päivälliset seuraelämän kannalta katsoen onnistuneiksi. Hän tuntui tottuneen sellaisiin hommiin. Hän juuri sai kielet laukeamaan. Mutta Denry katseli häntä nyt toisin silmin, ja hänestä tuntui uskomattomalta, että hän oli aikoinaan erehtynyt pitämään Ruthia maailman helmenä.

Päivällisten loppupuolella herätti valtuusmies Rhys-Jones suurta huomiota nousemalla esittämään heidän isäntänsä maljan. Hän viittasi Englannin pelastusvenemiehistön suurenmoiseen sankariuteen ja kiitti yhdistyksen nimessä Denryä niistä viidestäkymmenestä kolmesta punnasta, mitkä tämän liikkeiset olivat suorittaneet rahastoon. Hän sanoi sitä jaloksi lahjaksi ja Denryä filantroopiksi. Ja hän kehotti valtuusmies Cotterillia yhtymään tähän maljaan. Minkä valtuusmies Cotterill tekikin oivin vakiintunein sanoin, jotka olivat tuloksena pitkällisestä tottumuksesta. Ja Denry änkytti, että hän oli erittäin kiitollinen ja ettei asiasta kannattanut puhua.

Mutta kun maljat oli juotu, eksyi valtuusmies Cotterill suojelevaan ivallisuuteen, ikäänkuin nuorukaisen menestys olisi herättänyt hänessä kateutta. Eikä hän tyytynyt enää "nuoreen mieheen". Hän puhutteli Denryä mahtipontisesti "poikaseksi".

"Se pelastusvene — se oli aika hyvä ajatus, poikaseni — aika hyvä ajatus", hän sanoi.

"Niinpä kyllä", vastasi Denry, "mutta se syntyi minun päässäni."

"Mutta nyt on kysymys siitä", sanoi valtuusmies, "voitteko synnyttää toisia yhtä hyviä ajatuksia."

"Enpä tiedä", sanoi Denry; "entä te?"

Vastahakoisesti he erosivat yksityishuoneen ylellisyydestä, ja Denry maksoi salavihkaa laskun muutamalla kourallisella kultarahoja, ja valtuusmies Rhys-Jones erosi heistä oikein sydämen surulla. Nuo toiset viisi astelivat rivissä pitkin kuutamoista Rantatietä. Ja kun oli saavuttu Craig-y-donin edustalle ja Cotterillit olivat menossa sisään, virkkoi Ruth, joka oli jättäytynyt jälemmäksi, pehmeällä äänellä Denrylle:

"Minua ei haluta laisinkaan lähteä nukkumaan. Eikö sinusta olisi hauska kävellä hiukan?"

"Minä —"

"Olet varmaankin hyvin väsynyt?" virkkoi Ruth.

"En ensinkään", vastasi Denry; "mutta minä pelkään kuutamoa."

Ja heidän katseensa kohtasivat toisensa katulyhdyn valossa, ja Ruth toivotti hänelle hauskoja unia ja katosi. Se oli erinomaisen hienoa.

VII.

Seuraavana iltapäivänä matkustivat Cotterillit ja Ruth Earp kotiin ja Denry liittyi heidän seuraansa. Llandudno alkoi juuri vaipua talviuneensa, ja Denryn verraten monimutkaiset asiat olivat kaikki parhaassa järjestyksessä. Vaikka toiset osoittivat jonkinlaista raukeutta, oli hän itse hilpeällä tuulella. Hänen vähäpätöisten matkatavarainsa joukossa oli uusi hattulaatikko, joka osoittausi yhä uudistuvan ilon lähteeksi.

"Ottakaahan tämä", hän sanoi eräälle kantajalle Llandudnon asemasillalla ja ojensi uutta hattulaatikkoa kasvoillaan tyyni ilme. Kantaja otti sen pahaa aavistamatta, ja kun hattulaatikko sitten oli kiskaisemaisillaan hänen käsivartensa sijoiltaan, hän purki kummastustaan kantajien tapaan.

"Pakana sentään, herra!" hän sanoi, "kylläpä se painaa!"

Itse asiassa se painoikin lähes viisikolmatta naulaa.

"Niin", sanoi Denry, "se on tietysti täynnä kultarahoja."

Ja kaikki nauroivat.

Crewessä, missä heidän oli muutettava toiseen junaan, ja jälleen Knypessa ja Bursleyssä hän herätti hämmästystä kantajain keskuudessa salaamalla hattulaatikkonsa raskauden ja ojentamalla sen heille, ikäänkuin se olisi painanut vain kymmenisen unssia. Ja joka kerta hän toisti saman sukkeluuden kultarahoista.

"Mitä ihmettä sinulla oikein on tuossa hattulaatikossa?" kysyi Ruth.

"Johan minä sen sanoin", vastasi Denry nauraen. "Kultarahoja!"

Lopuksi hän kohdisti kujeen omaan äitiinsä. Rouva Machin uurasti tapansa mukaan mökissään Broughaminkadun varrella. Kenties ei hänen mieleensä ollut juolahtanut lähteä Llandudnoon huvittelemaan. Joka tapauksessa oli hänen läsnäolonsa Bursleyssä ollut tarpeen, sillä hän oli usein kerännyt vuokrat Denryn puolesta ja kerännyt ne oikein hyvin. Denry iloitsi nähdessään hänet jälleen, ja äiti iloitsi nähdessään poikansa, mutta he salasivat tunteensa niin tarkoin kuin suinkin. Kun Denry salakavalasti ojensi äidille hattulaatikon, pudotti tämä sen maahan ja ilmoitti hänelle peittelemättä, ettei aikonut alistua hänen kepposiinsa.

Juotuaan teetä, joka maistui aivan yhtä hyvältä kuin juhlapäivälliset, Denry ojensi äidilleen avaimen ja pyysi häntä avaamaan hattulaatikon, jonka hän oli asettanut tuolille.

"Mitä siinä on?"

"Kasa aika somia kiviä, joita olen keräillyt rannalta", sanoi Denry.

Äiti siirti hattulaatikon polvilleen ja avasi sen ja tapasi paksun vaatteen, jonka hän osaksi nosti syrjään. Ja sitten rouva Machinin suusta kajahti kiljahdus, ja hattulaatikko syöksyi hirveästi rysähtäen lattiaan ja hän seisoi nilkkojaan myöten kultarahoissa. Hän voi nähdä soverineja kierivän kaikkialle pitkin permantoa. Vähitellen päättivät vilkasluontoisimmatkin soverinit laskeutua rauhallisesti lepäämään, ja sitten syntyi syvä hiljaisuus. Denryn sydän jyskytti kiivaasti.

Rouva Machin vain pudisti päätään. Usein ei poika saanut häntä sanattomaksi, mutta tämä kotiintulon teatterimainen huippukohta riisti häneltä todellakin puhekyvyn.

Myöhään sinä iltana koristivat soveriniröykkiöt salin soikiopöytää.

"Tuhat yksitoista", sanoi Denry viimein lampun ääressä. "Viisitoista puuttuu vielä. Haetaan ne huomenna."

Vielä useana päivänä sen jälkeen poimiskeli rouva Machin soverineja. Olipa kaksi poistunut koko salista ja siirtynyt kahta porrasta alemmaksi takapihaan ja, huomattuaan mahdottomaksi päästä takaisin, jäänyt sinne.

Ja koko kaupunki tiesi, että tuo verraton Denry oli saanut päähänpiston palata kotiin äitinsä luo mukanaan hattulaatikollinen kultarahoja. Tämä oli Denryn "vereksin" keksintö, ja se antoi kaupungille puheenaihetta ties' kuinka pitkiksi ajoiksi.

VI LUKU.

Murtovarkaus.

I.

Se seikka, että Denry Machin päätti olla saapumatta Sneyd Halliin muulillaan, osoitti jo itsessään, ettei Chellin kreivittären haastatteleminen ollut suinkaan niin yksinkertainen ja vähäpätöinen arkiaskare, kuin hän koetti uskotella.

Muuli muodosti osan hänen tuoreinta loistoaan. Se oli seitsemän vuoden ikäinen ja oli maksanut Denrylle kymmenen puntaa. Hän oli ostanut sen eräältä maalaiselta, jonka vaimo "seisoi" P. Luukkaan torilla. Puolustuksekseen hän esitti tarvitsevansa apua liikkuessaan Kaupunkiviisikossa vuokria keräämässä, sillä hänen toimintapiirinsä vuokrainkantajana oli laajentunut. Mutta tähän tarkoitukseen olisi polkupyörä kelvannut aivan yhtä hyvin eikä sen hoitoon olisi mennyt shillinkiäkään päivässä, kuten muulin ravitsemiseen eikä se myöskään olisi säikkynyt poliiseja, kuten muuli melkein poikkeuksetta teki. Denry oli ostanut muulin yksinkertaisesti siitä syystä, että hänen päähänsä oli äkkiä juolahtanut ajatus ostaa muuli. Vähäistä varemmin oli Jos Curtenty (varapormestari, josta sitten tuli Bursleyn pormestari, kun Chellin jaarli nimitettiin erään siirtokunnan hallitsijaksi Austraaliaan) herättänyt suunnatonta huomiota ostamalla hanhiparven ja ajamalla sen itse kotiin. Se ei miellyttänyt Denryä. Hän oli todellakin kateellinen, jos suuri luonne voi tuntea kateutta. Jos Curtenty oli kyllin vanha hänen isoisäkseen, ja hänet oli tunnustettu "valtiksi" ja "originaaliksi" jo ennen Denryn syntymää. Mutta nuoruudestaan huolimatta Denry oli edistynyt suunnattomasti valttina ja kenties täydellä syyllä tottunut pitämään itseään kaupungin parhaana valttina, itse valttiässänä. Hän tunsi olevan välttämätöntä vastata jollain tavoin Curtentyn hanhiin, ja muuli oli hänen vastauksensa. Se soveltui tarkoitukseen mainiosti. Ihmiset tiedustelivat pian toisiltaan, oliko jo tunnettua, että Denry Machinin tuorein päähänpisto oli ostaa muuli. Hän hankki kymmenellä punnalla vähäiset vanhat korikärryt ja kolmella guinealla hyvät valjaat. Kärryt olivat matalat, joten hän saattoi puikahtaa — kuten hän sanoi — alas ja ylös paljoa helpommin kuin korkeita rattaita käyttäen. Hänen liikehommissaan ei juuri tarvinnutkaan tehdä muuta kuin puikahtaa alas ja ylös. Etuistuimelle hän antoi laatia kapean kiillotetun peltilaatikon, jossa oli hirvittävä lukko ja kannessa reikiä. Tämän laatikon oli määrä ottaa säilytettäväkseen vuokrat, sikäli kuin hän kokosi niitä. Retkillä sitä vartioi aina luontokappale, joka polveutui verikoirasta ja jostain tuntemattomasta eläimestä, ja sen murina olisi herättänyt kauhua itse jalopeurankesyttäjässä. Denry pelkäsi itsekin Rajahia, koiraansa, mutta sitä hän ei tunnustanut. Rajah nukkui tallissa rouva Machinin mökin takana, josta Denry maksoi shillingin viikossa. Tallissa oli tilaa Rajahille, muulille ja kärryille, ja kun Denry astui sisään ruokkoamaan tai valjastamaan, täytyi jotain siirtää ulos.

Hänen liikuntovälineensä tulivat pian tutuiksi tienoon kaduilla. Denry sanoi, että ne olivat lystilliset olematta silti sivistymättömät. Ne olivatkin hänelle todella yhtämittainen ilmoitus ja paljoa tehokkaampi ilmoitus kuin esimerkiksi puolentoista shillingin reklaaminkantaja, eikä se myöskään maksanut enempää, vaikka otti huomioon lupakirjan ja kengityksenkin. Sitä paitsi reklaaminkantaja on siinä suhteessa hankalampi, ettei häntä voi myydä huutokaupassa, kun hänen palvelustaan ei enää tarvitse. Sitä paitsi ei Kaupunkiviisikossa ole mitään reklaaminkantajia; tuossa kansanvaltaisessa ja riippumattomassa yhteiskunnassa ei kukaan olisi alentunut reklaaminkantajaksi.

Tarina Denryn loistosta ei suinkaan pääty tähän merkilliseen liikuntovälineeseen. Hänellä oli toimisto P. Luukkaan aukion varrella, ja toimistossa oli juoksupoika, pikkuinen, mutta väärentämätön, ja oikea kopiopainin, ja ulkopuolella oli se pieni neliömäinen nimikilpi, joka hänen vaatimattomuutensa päivinä oli ruuvattuna hänen äitinsä oveen. Äidin teräksenluja luonne oli pakottanut hänet sellaiseen ylellisyyteen kuin omaan toimistoon. Ei edes senkään jälkeen, kun Denry oli vajaassa kolmessa kuukaudessa ansainnut Llandudnon pelastuspurrella toista tuhatta puntaa, äiti ottanut kuuleviin korviinsa ehdotusta, että muutettaisiin vähän isompaan taloon, jossa riittäisi yksi huone toimistoksi. Eikä hän myöskään suostunut heittämään omaa ompelutyötään. Hän sanoi häistään asti asuneensa aina siinä mökissä ja aina tehneensä työtä ja aikovansa kuolla siellä työskennellen viimeiseen asti; mutta Denry voi tehdä mielensä mukaan. Hän oli rohkea nuorukainen, mutta ei kyllin rohkea haaveillakseen eroa äidistä; sitä paitsi mökissä meni hänen osaltaan talouskustannuksiin vain kymmenen shillinkiä viikossa. Niin hän vuokrasi toimiston; ja hän palkkasi juoksupojan, osin näyttääkseen äidille, että hän todella teki mielensä mukaan, ja osin omaksi yksityishuvikseen.

Siis ikäkaudella, jolloin mielikuvitusta uupuvat pojat kulkevat kuluneissa kalvosimissa vanhempia rikastuttaakseen ja saavat olla iloissaan, jos kannattaa kerran kuussa ostaa sikaari, hän omisti jo liikkeen, liikehuoneiston, henkilökunnan ja yksityisvaunut, joita veti Kaupunkiviisikossa ainoalaatuinen eläin. Hänen elantonsa ei niellyt kaikkia tuloja, ja parissa vuodessa hän oli jossain määrin säästäväisyydellä ja suuressa määrin harkitsemattomien, mutta onnellisten sijoitusten avulla kartuttanut Llandudnon tuhantisen kaksinkertaiseksi ja herättänyt kunnioitusta P. Luukkaan aukion pankin hoitajassa — ja tämä oli kuitenkin kaikkein kylmäsydämisimpiä miehiä, mikä koskaan on kirjoittanut maksuosoitukseen nimensä.

Eikä Denry ollut vieläkään tyytyväinen. Häntä jäyti salainen tuska aiheutuen siitä, että hän herkesi vähitellen olemasta velikulta ja ettei hän saanut pääomaansa kerrotuksi kahdella puolivuosittain. Hän ei ymmärtänyt rahamarkkinoita eikä osakemarkkinoita, eipä edes Merkkitorven finanssiartikkeleitakaan; mutta hän piti itseään finanssinerona ja arveli finanssinerona kuluttavansa aikansa turhaan. Ja jos olisi tehnyt mieli sytyttää kaupunki tuleen tai maalata se helakanpunaiseksi, niin sellaisiin kepposiin ei hänellä tuntunut enää olevan kykyä.

II.

Ja sitten eräänä päivänä yleisö näki hänen toimistonsa ovella nimikilven alapuolella toisen ilmoituksen:

KAUPUNKIVIISIKON YLEINEN SÄÄSTÖKLUBI

Sihteeri ja taloudenhoitaja — E.H. Mackin.

Hänessä oli herännyt mukava ajatus.

Useat kauppiaat muodostivat syyskaudella joulua varten kulutusklubeja — hanhiklubeja, kalkkunaklubeja, viskyklubeja. Heidän vaatimattomat asiakkaansa suorittivat määrätyn summan viikossa kauppamiehelle, joka otti tallettaakseen sen ilmaiseksi, ja sovitun ajan tultua he perivät koko summan tavaroissa — kuolleina tai elävinä, syötävänä, juotavana tai yllä käytettävänä. Denryn aivot synnyttivät ajatuksen yleisestä säästöklubista. Hän suunnitteli sen käsittämään Kaupunkiviisikon jokaisen jäsenen. Hän näki neljänkymmenen tuhannen työläisperheen suorittavan viikkomaksunsa hänen klubiinsa. Hän näki säästöklubinsa tekevän sopimuksia koko alueen kaikkien pääliikkeiden kanssa, niin että säästöklubin jäsenet saattoivat ostaa klubin pileteillä missä kulloinkin halutti. Hän näki säästöklubinsa paisuneena niin mahtavaksi, ettei yksikään kauppias tullut toimeen rupeamatta liikeyhteyteen sen kanssa. Hän oli saanut koko Llandudnon suorittamaan saman teon päivittäin melkein kokonaisen huvikauden ajan, ja nyt hän halusi saada koko avaran Kaupunkiviisikon suorittamaan saman teon hänen hyödykseen iankaikkisesti.

Ja päälle päätteeksi hän voisi esiintyä ihmisystävänä. Hän totuttaisi työmiehen ja tämän vaimon säästäväisyyteen. Hän hoitaisi työläisen rahoja tämän itsensä käytettäviksi; ja säästääkseen työläiseltä vaivan hän kävisi itse työläisen kotona noutamassa työläisen rahoja. Sitä paitsi hänellä oli tarjottavana erikoinen houkutuskeino, joka lisäksi osoitti hänen säästöklubinsa tavallisia klubeja suunnattomasti paremmaksikin: hän sallisi työläisen käyttää klubimaksunsa täyden määrän heti, kun vain puolet siitä oli maksettu. Suoritettuaan siis kymmenen shillinkiä Denrylle työläinen saattoi ostaa punnan arvosta tavaraa Denryn valitsemasta myymälästä, ja Denry maksaisi viipymättä täyden hinnan myymälään, mutta keräisi erotuksen viikoittain käymällä itse työläisen kotona. Mutta tämä ennakko-osto-oikeus tulisi menetetyksi tai lykätyksi, jos työläisen varemmat suoritukset olivat osoittautuneet epäsäännöllisiksi.

Ja Denry lahjoittaisi kaikki nämä ihmeelliset edut työläiselle ottamatta siitä mitään maksua. Jok'ikisen suorittamansa pennin saisivat jäsenet itse käyttää. Yritys oli suunnattoman filantrooppinen.

Denryn vaatimaton palkkio oli tuleva kauppamiehiltä, joille tämä uusi suunnitelma tuottaisi virtanaan uusia liikkeisiä. Heidän oli myönnettävä hänelle ainakin kahden pennyn hyvitys shillinkiä kohti kaikista ostoista, mikä tekisi yli 16 prosenttia hänen pääomalleen; ja hän uudistaisi pääomansa kolme kertaa vuodessa. Hän arvioi, että viisikymmentä prosenttia vuodessa riittäisi käyttökustannuksiin ja jäisi vähä ylitsekin.

Tietysti hänen oli taivutettava puolelleen kauppiaat. Hän ajoi muulillaan Hanbridgeen ja valitsi ensimmäiseksi Bostockin, Kaupunkiviisikon suurimman, joskaan ei hienoimman villatavaramyymälän. Hänen onnistui saada toiminimi vakuutetuksi joka suhteessa paitsi omaan vakavaraisuuteensa nähden. Toiminimi Bostock teki sellaisen vihjauksen, että hän näytti liian ilmeisesti poika-pahaselta voidakseen olla vakavarainen. Vastaukseksi hän tarjoutui sijoittamaan sen huostaan viisikymmentä puntaa, ennenkuin ryhdyttäisiin liiketoimiin, ja uudistamaan summan etukäteen heti, kun hänen klubinsa jäsenet olivat sen kuluttaneet. Maksuosoitukset puhuvat selvää kieltä. Lähtiessään hänellä oli luettelonsa ensimmäisenä Bostockin nimi, ja sitä hän käytti tehokkaana todistuskappaleena toisissa myymälöissä. Mutta hänen nuoruutensa herättämä ennakkoluuloisuus oli voimakas ja yleinen. "Aivan oikein", vastasivat liikemiehet, "teidän puheenne on kyllä paikallaan, mutta te olette niin nuori." Ikäänkuin vihjatakseen, että miehen täytyy olla joko roisto tai narri, ennenkuin on täyttänyt kolmekymmentä, samaten kuin hänen täytyy olla joko narri tai lääkäri neljäkymmentä sivuutettuaan. Kaikesta huolimatta hän oli jo saanut luetteloonsa useita kymmeniä myymälöitä.

Hänen äitinsä sanoi:

"Miksi et kasvata itsellesi partaa? Nyt sinä kulutat rahaa partaveitsiin ja hiaisimiin, saippuaan ja harjoihin ja sitä paitsi neljännestunnin ajastasi joka päivä — ja vielä viillät kasvoihisi haavoja — estääksesi vain saamasta sellaista, mikä olisi sinulle suureksi avuksi liikehommissa. Parrakkaana sinä näyttäisit ainakin yhdenneljättä ikäiseltä. Isälläsi oli komea parta, ja saisit sinäkin sellaisen, jos haluaisit."

Tämä oli ylevää viisautta. Mutta hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Asia oli sellainen, että hänessä oli jonkin verran keikaria.

Lopulta hänen suunnitelmastaan ei puuttunut muuta kuin "oikein hyvä alkupotkaisu", kuten Denry sitä nimitti. Lyhyesti sanoen hieno ilmoitus, joka panisi lumipallon liikkeelle. Hän olisi voinut saada Merkkitorven koko ensi sivun (siihen aikaan) viidelläkolmatta punnalla. Mutta hän oli niin tottunut ilmoittamaan ilmaiseksi tavalla tai toisella, että tuntui vastenmieliseltä maksaa sellaisesta. Silloin hän tuli ajatelleeksi Chellin kreivitärtä, joka sattui oleskelemaan Knypessa. Jos hän saisi tuon korkean ylimyksen, tuon entisen pormestarittaren, tuon hurmaavan haltiattaren, tuon paikkakunnan hyväntekijättären rupeamaan hänen säästöklubinsa suojelijattareksi, silloin olisi menestys taattu. Kaupunkiviisikossa virnisteli jokainen kreivittärelle sanoen häntä hätiköksi; hänet oli siellä ristitty "Intoilevaksi Irikseksi" (Iris oli muuan hänen yhdestätoista ristimänimestään). Kaupunkiviisikon väestö oli hurjan demokraattista — teoriassa. Käytännössä kreivitärtä palvottiin; hänen hymynsä oli ainakin viiden punnan arvoinen ja hänen teekutsustaan oltiin valmiit maksamaan mitä tahansa. Vilpittömämmin ei häntä olisi voitu jumaloida edes Yhdysvalloissakaan, yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden kotimaassa.

Denry sanoi itselleen:

"Ja miksi en voisi saada hänen nimeään suojelijattareksi? Minun täytyy saada hänen nimensä suojelijattareksi."

Siitä aiheutui hänen matkansa Sneyd Halliin, joka oli muuan Chellin jaarlien vanhoja koteja.

III.

Hän oli monesti ennenkin käynyt Sneyd Hallissa — kuten useimmat Kaupunkiviisikon asukkaista — sillä omistajain suopeudesta oli Sneydin puisto aina avoinna yleisölle. Tuorstai- ja lauvantai-iltapäivinä oli Kaupunkiviisikon parhaita huvituksia tehdä pikku retkiä Sneydin puistoon. Mutta hän ei ollut koskaan käynyt yksityispuutarhassa. Yksityispuiston keskellä kohosi kartano suunnattoman rauta-aidan ympäröimänä, kuten eläintarhan jalopeura häkissään. Historiallisen vierailunsa syksyisenä iltapäivänä Denry astui pää pyörällä rauta-aidan kaksoisportista ja alkoi polkea leveätä ajotietä, joka johti suorana viivana kartanon valtavaa renessanssityylistä julkisivua kohti.

Niin, hän oli ehdottomasti hyvillään siitä, ettei ollut tullut muulillaan. Sikäli kuin hän läheni lähenemistään kreivittären ovea, kävivät tätä vierailua puoltavat syyt yhä naurettavammiksi. Hyödytöntä oli palauttaa mieleensä, että hän oli kerran tanssittanut kreivitärtä, kunnallistanssiaisissa ja saanut hänet huvitettuna nauramaan ja ojentanut hänelle kadonneen viuhkan. Hyödytöntä oli palauttaa mieleen, että hän oli kerrassaan harvinainen nuorukainen, jolla oli aivan erikoinen maine ja joka veti vertoja jokaiselle miehelle ja naiselle tässä maailmassa. Hyödytöntä oli palauttaa mieleen, että kreivitär oli tunnettu suopeudestaan ja halustaan edistää Kaupunkiviisikon todellista menestystä. Tämä vierailu oli mieletön.

Hänen olisi pitänyt kirjoittaa. Hänen olisi ainakin pitänyt ilmoittaa käynnistään kirjallisesti. Mutta vielä tuntia varemmin hän oli vakuuttanut itselleen, että kreivittären voisi helpoimmin valloittaa rynnäköllä, ilman minkäänlaista varoitusta tai alkuvalmistelua.

Silloin ajoi eräältä sivutieltä vaunuvaljaikko nopeasti kartanon eteen ja etuistuimelta hypähti alas lakeija. Denry ei voinut nähdä vaunujen lävitse, mutta niiden alitse hän saattoi erottaa jonkun hameet, joka astui niistä alas. Kaikesta päättäen kreivitär palasi juuri ajelulta. Hän joudutti käyntiään, sillä sydämeltään hän oli rohkea poika.

"Ei hän voi minua ainakaan syödä", hän sanoi.

Tämä väite oli aivan kumoamaton, ja kuitenkin hänen rohkeaan sydämeensä jäi järjetön pelko, että lopultakin kreivitär voisi syödä hänet. Sellainen on renessanssi-julkisivun merkillinen vaikutus.

Kestettyään (kuten hänestä tuntui) usean tunnin ajan sieluntuskia, jotka olivat hänelle aivan outoja, hän kiersi vaunujen taitse ja nousi pääportaita. Ja vaikka ajuri oli vaaraton, näyttäen kivestä veistetyltä, olisi Denry antanut kymmenen puntaa löytääkseen itsensä äkkiä klubistaan tai vaikka kirkostakin. Kartanon kiviseinä kohosi hänen ylleen kuni äkkijyrkänne. Hän etsi juuri ovikelloa jyrkänteen seinämältä, kun ovelle ilmestyi äkkiä muuan nainen. Ensinnä hän luuli tätä kreivittäreksi, ja hänen sydämensä alkoi liukua alaspäin säärien sisäpuolitse. Mutta hän ei ollutkaan kreivitär.

"Mitä haluatte?" tiedusti nainen. Hän oli mustassa puvussa.

"Saisinko tavata kreivittären?" kysyi Denry.

Nainen tuijotti häneen. Denry ojensi virallisen käyntikorttinsa, joka odotti valmiina hänen liiviensä taskussa.

"Minä kysyn hänen armoltaan", vastasi mustapukuinen nainen.

Denry huomasi puheesta, ettei hän ollut englannitar.

Nainen katosi ovesta, ja sitten Denry kuuli aivan selvästi kreivittären oman väärentämättömän äänen sanovan ärtyneesti:

"Oh, harmillista!"

Ja se jäähdytti hänet. Hän toivoi hartaasti, ettei olisi koskaan ajatellutkaan perustaa Yleistä säästöklubiansa.

Jonkin ajan kuluttua vierivät vaunut äkkiä tiehensä, otaksuttavasti talliin. Seisoen nyt ovisyvennyksessä, jonkinlaisessa luolassa äkkijyrkänteen juurella, hän ei voinut nähdä julkisivun editse. Nainen, jonka oli määrä kysyä hänen armoltaan, ottaisiko tämä vastaan, ei palannut. Denry johdatti mieleensä, ettei nainen ollut luvannutkaan palata; hän oli ainoastaan luvannut tiedustaa. Minuuttien kuluessa hän kävi huolettomaksi tai rohkeammaksi, luopuen vähitellen iltapäivä-vierailulle saapuneen maailmanmiehen asennosta ja kurkistaen lasiovesta, joka erotti hänet kreivittärestä. Hän ei voinut huomata missään eloa. Ensimmäisiä pelon tunteita oli hänessä herättänyt kuvitelma lukemattomista lakeijoista, joiden kaksoisrivin keskitse hänen oli kuljettava päästäkseen kreivittären luo. Mutta saapuvilla ei ollut ainoatakaan lakeijaa. Tämä sisälakeijain täydellinen puute tuntui hänestä laiminlyönniltä, se ei soveltunut siihen vuosisataiseen perimäkäsitykseen, minkä ihmiset olivat muodostaneet Sneydin elämästä.

Sitten hän keksi oven lävitse Jockin, kreivittären vaunulakeijan ja hänen äitinsä vanhan ystävättären pojan. Jock seisoi selin häneen ja liikkumattomana erään puoliavoimen oven luona oikealla Denryn kaksoisoven ja seuraavan kaksoisoven väliköstä. Denry koetti herättää hänen huomiotaan liikuttamalla suutaan eriskummallisesti ja päästämällä omituisia ääniä. Mutta Jock, samaten kuin hänen toverinsa ajuri, näytti kuin kivestä veistetyltä. Denry päätti käydä sisään puhuttelemaan Jockia. He sinuttelivat toisiaan tai olivat ainakin muutama vuosi sitten tehneet niin. Hän työnsi varovaisesti ovea, ja juuri samassa tuokiossa Jock liikahti ikäänkuin lumosta vapautuen — ja hävisi oikeanpuoleisesta ovesta.

Denry oli nyt sisällä.

"Jock!" Hän kutsui kuiskaten, vähän salaliittolaistapaan. Ja kun ei Jock vastannut, hän riensi tämän jälkeen oikeanpuoleisesta ovesta. Se johti avaraan suojaan, joka Denrystä tuntui ihanteelliselta ensiluokan odotussalilta tärkeällä pääteasemalla. Vasemmalla oli seinässä puoliavoin pieni ovi. Varmaankin Jock oli kadonnut siitä ovesta. Denry epäröi — hän ei ollut saanut varsinaista kutsua saapua kartanoon. Mutta epäröidessään hän teki erehdyksen; hänen olisi pitänyt seurata saalistaan häikäilemättä. Voitettuaan epäilyksensä ja ennätettyään seuraavalle ovelle hän näki hämmästyksekseen eteensä avautuvan loputtoman sarjan suuria huoneita. Denry oli kerran nähnyt salonkivaunun, joka oli pysähtynyt Knypen asemalla matkustajanaan muuan ranskalainen näyttelijätär. Nyt hän luuli näkevänsä kokonaisen junan salonkivaunuja, jättiläisille rakennettuja, jotka liittyivät välittömästi toinen toiseensa. Jokainen vaunu oli melkein yhtä iso kuin Bursleyn kaupungintalon suuri sali, ja kuten siinä oli näissäkin katto maalattu kuvaamaan sinistä taivasta, maidonkarvaisia pilviä ja lintuja. Mutta nurkkiin oli ryhmittyneinä alastomia amoriineja uiskennellen hilpeinä katossa; Bursleyn kaupungintalossa ei ollut mitään alastomia amoriineja. Hän ymmärsi nyt, että oli kokonaan erehtynyt arvioidessaan huonetta, jonka kautta hän oli saapunut tähän Versaillesiin. Se ei ollut laisinkaan iso, vaan vähäinen, ei myöskään ylellinen, vaan sisustettu sekalaisella ylijäämällä, mikä oli jäänyt paljoa tärkeämmistä kalustoista. Oikeastaan se oli vain epämääräinen välikkö, joka oli vaatimattomasti sijoitettu juhlahuoneiston ja eteishallin väliin.

Tuokioksi hän unohti haeskelevansa Jockia. Jock oli kerrassaan näkymättömissä ja kuulumattomissa. Mutta varmaankin hän oli lähtenyt vaeltamaan tuota komeata huonesarjaa, ja sen vuoksi Denry lähti kulkemaan hänen jälkeensä pitkin tuota komeata huonesarjaa uteliaana odotellen, että hänen pitkä lohenkarvainen takkinsa tai kokardihattunsa yhtäkkiä vilahtaisi esiin jostakin nurkasta. Hän joutui kujanteen toiseen päähän kuljettuaan kolmen suunnattoman huoneen halki, joista keskimmäinen oli suunnattomin ja komein. Kaikkialla oli hänen oikealla puolellaan korkeita ikkunoita ja vasemmalla oli jokaisessa huoneessa kaksoisovet, joita koristivat omituisen muotoiset kullatut rivat. Ikkunat ja ovet olivat varustetut komeilla kultakirjoverhoilla. Ikkunoista hän näki vilahdukselta syysväreissä upeilevan puutarhan, mutta ei mitään puutarhuria. Sitten kiiti ikkunain ohitse vaunut huonesarjan toisessa päässä, ja hän näki varsin selvästi, joskin ohimennen kaksi palvelijaa etuistuimella; toisen noista palvelijoista hän tiesi varmasti Jockiksi. Siis Jockin oli täytynyt paeta juhlahuoneistosta käyttämällä jotakin sen lukuisista ovista.

Denry koetteli ovea toisensa jälkeen, mutta kaikki olivat lujasti suljetut ulkopuolelta. Kullatut rivat kääntyivät kyllä, mutta korkeat ja komeat ovet eivät liikahtaneet. Ymmällään ja puolittain huolestuneena hän palasi paikkaan, mistä oli aloittanut tutkimusretkensä, ja siellä hän huolestui entistä enemmän ja joutui vieläkin pahemmin ymmälleen, kun tapasi vain sileän seinän sillä kohtaa, mistä oli astunut sisään. Hän ei tietenkään ollut voinut astua sisään kiinteästä seinästä. Tutkittuaan tarkoin seinää hän huomasi siinä kyllä oven, mutta se oli taidokkaasti salattu maalauksilla ja muilla keinoin, niin että se näytti pelkältä seinältä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt moista ilmiötä. Perin pieni lasinuppi oli ainoa merkki ovesta. Denry väänsi tätä lasipalloa, mutta tuloksetta. Sinä lyhyenä aikana, mikä oli ennättänyt kulua hänen tulostaan, olivat näkymättömät kädet lukinneet sen oven ja myöskin toisen oven, josta Jock oli poistunut. Denry kuvitteli tuhoa ennustavien henkilöiden teljenneen kaikki nuo lukemattoman ovet ja vihamielisten silmien tuijottavan häneen monesta avaimenreiästä. Hän kuvitteli olevansa jonkin hirveän ja käsittämättömän salaliiton uhri.

Minkä tähden, terveen järjen pyhässä nimessä, hänet aiottiin teljetä juhlahuoneistoon? Tämän arvoituksen voi selittää vain siten, ettei kukaan tuntenut hänen mielivaltaista läsnäoloaan juhlahuoneistossa. Mutta miksi juhlahuoneisto suljettiin niin äkkiä, koska kreivitär oli juuri vastikään palannut ajelulta. Silloin hänen mieleensä juolahti, ettei kreivitär ollutkaan juuri palannut, vaan oli juuri lähdössä. Vaunut olivat varmaankin saapuneet jostain vaatimattomammasta osasta kartanoa mukanaan mustapukuinen nainen, ja mustapukuinen nainen — ehkä joku kamarineito — oli yksinään astunut pois niistä. Kreivitär oli odottanut vaunuja eteisessä ja paennut päästäkseen kohtaamasta Denry poloista. (Mikä nöyryyttävä ajatus!) Vaunut olivat käyneet noutamassa hänet joltakin sivuovelta. Mahdollisesti hän oli poistunut Sneyd Hallista moneksi kuukaudeksi, ja siinä syy, miksi ovet oli suljettu. Ehkä kartanosta olivat poistuneet kaikki muut paitsi joku iäkäs ja kuuro palvelija — hän tiesi historiallisista romaaneista, joita oli silmäillyt nuoruudessaan, että jokaiseen kartanoon, joka piti kunniaansa arvossa, jätettiin aina iäkäs ja kuuro palvelija yksikseen ylhäisen omistajan viipyessä poissa. Hän koputti tuota pientä salaovea. Hänen merkillisenä tarkoituksenaan oli tietysti aiheuttaa hälinää, mutta jokin esti häntä synnyttämästä hälinää. Hän tunsi, että hänen oli koputettava siivosti, varovaisesti; hän tunsi, ettei käynyt loukkaaminen sovinnaistapoja.

Hänen kohtelias kutsuntansa ei tuottanut mitään tulosta.

Hän valitsi toisia ovia; hän valitsi jokaisen oven, johon voi päästä käsiksi; ja vähitellen hän menetti kunnioituksensa kartanoihin kuuluvaa sopivaisuutta kohtaan ruveten koputtamaan yhä kovemmin. Hän jyskytti. Vain ovien lujuus esti hänen tukevia käsiään tunkeutumasta laudoituksen lävitse. Siinä määrin hän unohti itsensä, että tempoili hurjasti ovia kaikella väellään.

Ja viimein hän karjui: "Hei — hei! Ettekö kuule?"

Kaikesta päättäen ei iäkäs ja kuuro palvelija voinut kuulla. Kaikesta päättäen hän oli kuuroin palvelija, minkä yksikään valtakunnan ylimyksistä milloinkaan oli jättänyt hoitamaan ruhtinaallista linnaa.

"Jaa, kyllä tämä on soma juttu!" huudahti Denry, ja hän huomasi kiihtyneensä ja suuttuneensa. Suuttumus tuotti hänelle jonkinlaista tyydytystä. Mielestään hänellä oli oikeus suuttua.

Ja nyt hän alkoi pyrkiä "piittaamattomaan" mielentilaan, joka sai hänet halveksimaan Sneyd Hallia ja kaikkea, mikä sille antoi arvoa. Nykyisen ympäristönsä aution komeuden hän ei antanut ollenkaan vaikuttaa mieleensä pelottavasti, päin vastoin hän nauroi sellaiselle tunteelle; tai paremmin sanoen hän tuhahti sille nenäänsä. Halveksien hän mittaili noita suunnattomia suojia esiintyen häkkiin suljettuna jalopeurana ja mietiskellen oikeata draamallista, tehokasta toimenpidettä, mihin moisessa pulmassa oli ryhdyttävä. Kaikeksi onnettomuudeksi matot olivat perin paksuja, niin että hänen ei käynyt kolisteleminen astellessaan; ja häntä halutti aivan erikoisesti kolistella. Mutta oviaukoissa oli paljasta, kirkkaaksi kiillotettua tammipermantoa, ja niissä kohdin hän polki jalkaa.

Huoneet eivät olleet kalustetut tavallisten huoneiden lailla. Keskellä ei ollut ympyriäistä tai neliskulmaista pöytää kirjavine liinoineen ja kukkaruukkuineen. Eikä jokaisen ikkunan edessä ollut pientä pöytää isoine raamattuineen. Huoneiden keskilattiat olivat tyhjät, suurimmassa vain oli ryhmä veistokuvia. Seinämille oli järjestetty isoja nojatuoleja ja kaksiosaisia sohvia suoriin riveihin ja niiden välissä oli siellä ja täällä kiireestä, kantapäähän kullatuita pieniä tuoleja. Seinillä oli myöskin pitkiä kapeita pöytiä, joiden levyt muistuttivat lasilaatikoita, ja näissä laatikoissa oli kaikenkaltaisia omituisuuksia: rahoja, viuhkoja, tikareita, nuuskarasioita. Nurkissa seisoi valkoisia kuvapatsaita odottaen tuomiopäivää ainoankaan repaleen suojelematta niitä kohtalon tuulilta. Seinät olivat peitetyt tavattoman leveillä laudoituskehyksillä, ja jokaisessa kehysnelikulmiossa oli hirvittävä tumma öljyvärimaalaus. Uuninreunakkeet olivat niin typerän korkealla, ettei edes jättiläinenkään olisi voinut lieden ääressä istuen nostaa jalkojaan niille. Ja jos niillä olisi sijainnut kello, kuten uuninreunakkeella tavallisesti, olisi tarvittu kaukoputki aikaa tutkittaessa. Jokaisen uuninreunakkeen yläpuolella oli kuvastimen sijasta iso taulu. Kynttilänjalat olivat valtavan suuria ja hohtavia.

Erään sohvan lähellä Denry huomasi kasan keltaista palttinaa. Hän nosti ilmaan ylimmän palasen, ja se muuttui tuolin muotoiseksi. Aivan oikein, ne olivat tuolinpäällyksiä. Kartano aiottiin siis sulkea. Tuolinpäällyksistä hän teki sen johtopäätöksen, että jonkun täytyi ennemmin tai myöhemmin saapua pukemaan huonekalut näihin päällyksiin.

Sitten hän mittaili uudelleen huonesarjaa ja istuutui sen toiseen päähän erään ikkunan ääreen. Viime tingassa voi turvautua ikkunoihin. Vaikka ne olivatkin korkealla lattiasta, saattoi sentään helposti avata jonkin, hypätä ulos ja hiipiä kenenkään huomaamatta tiehensä. Mutta hän päätti odottaa iltahämärää. Varovaisuus on aina paikallaan. Mutta ikkunat tuottivat hänelle pettymyksen. Lukolla kiinnitetty rautakanki esti niitä avautumasta; se oli yksinkertainen varokeino. Hänen olisi siis pakko särkeä paksu ruutu. Tätä toimenpidettä varten hän päätti odottaa yön pimeyttä. Hän istuutui jälleen. Sitten hän kävi taas rymyten kaikkien ovien kimppuun. Aivan hyödyttömästi. Hän istuutui kolmannen kerran ja tuijotti puutarhaan, missä varjot pitenivät pitenemistään. Ei ainoatakaan sielua koko puutarhassa. Sitten hän tunsi vetoa päälakensa kohdalla, ja kohottaen katseensa hän huomasi, että ikkunan yläosassa oli poikittainen tuuletusaukko ja että se oli jätetty sulkematta. Jos olisi voinut kiivetä sinne, niin olisi käynyt pudottautuminen toisella puolen puutarhaan ja vapauteen. Mutta ikkunan yläosa oli ainakin kuudentoista jalan päässä lattiasta. Yö alkoi lähetä.

IV.

Eräänä epämääräisenä iltahetkenä avasi muuan pullea mustapukuinen nainen, yllään musta esiliina, päässään siro sinertävä myssy ja pulleassa kädessään pieni lamppu, erään ovista, jotka johtivat juhlahuoneistoon. Hän oli tavanmukaisella iltatarkastuksellaan. Syksyinen kuu oli noussut melkein täytenä ja loisti sisään isoista ikkunoista. Ja etäisimmän ikkunan ääressä hän havaitsi kirkkaassa kuutamossa pyramiidimaisen laitteen, joka muistutti varieteelavalle vaaralliseen asentoon ryhmittynyttä akrobaattiperhettä. Pyramiidien perustan muodosti kaksi sohvaa; näille oli sovitettu pitkälleen joukko nojatuoleja ja nojatuoleille kaksi patjoilla ja matoilla peitettyä pöytää; lopuksi edusti elotonta luontoa vielä kaksi kullattua tuolia. Kullatuilla tuoleilla oli jotain, mikä epäämättömästi liikkui ja kopeloi ikkunan yläosaa. Koska sisääntulija oli tukeva nainen ja mieleltään rauhallinen ja viisas, ei hän ensi työkseen pudottanut lamppua. Hän piteli urhoollisena lamppua kädessään.

"Kuka siellä?" virkkoi ääni pyramiidin huipulta.

Sitten laite alkoi horjua, kuului jyskähdys ja lasinpalasten helinää. Tuo elävä olento putosi eräälle sohvista kimmoten jalkapallon tavoin sen voimakkailta vietereiltä. Ikkunassa oli nyt ruumisarkun suuruinen reikä. Elävä olento pääsi jälleen tasapainoon, ja sitten se syöksyi hurjana tuosta reiästä alas puutarhaan.

Denry juoksi. Hetki ei ollut tuntunut hänestä selittelyihin otolliselta. Silmänräpäyksessä hän oli käsittänyt, kuinka naurettavaa olisi ruveta vakuuttamaan pyylevälle mustapukuiselle naiselle olevansa herrasmies, joka oli saapunut kreivitärtä tervehtimään. Hän vain kapusi pystyyn ja lähti juoksemaan. Hän juoksi pimeässä päämäärättä ja loikkasi pensasaidan ylitse suoriuduttuaan sarjasta kukkalavoja. Sitten hän näki kuutamon kimmeltävän Sneydin järven pinnalla ja saattoi määritellä suuntansa. Talvisin käy koko Kaupunkiviisikko luistelemassa Sneydin järvellä, jos jää kantaa, ja sen maantieteelliset suhteet olivat Denrylle varsin tutut. Hän kiersi sen itäpuolitse, sukelsi Ison Shendonin metsään ja erosi siitä lähellä Ison Shendonin asemaa Staffordin—Knypen rautatiellä. Hän tiedusteli seuraavaa junaa varsin viattomalla äänellä, ja puolta tuntia myöhemmin hän ajoi jo Sneydin aseman kautta. Vielä viisikymmentä minuuttia, ja hän oli kotona. Kello oli neljänneksen yli kymmenen. Äidin mökki tuntui hämmästyttävän pieneltä. Hän kertoi liikeasiain vuoksi viipyneensä Hanbridgessä saamatta teetä sen enempää kuin illallistakaan ja olevansa siis nälissään. Seuraavana aamuna hän saattoi tuskin olla varma siitä, ettei käynti Sneyd Hallissa ollut pelkkää unta. Joka tapauksessa se oli ollut vallan turha.

V.

Tänä tappionaamuna muuan hänen hallintonsa alaisista vuokralaisista, joka pistäysi mökkiin suorittamaan erääntynyttä vuokraa, tiedusti häneltä, milloin Yleinen säästöklubi aloittaisi toimintansa. Denry jutteli yrityksestä kaikille vuokralaisilleen, sillä juuri vuokralaistensa keskuudessa hän toivoi saavansa asian alulle. Siinähän hänellä oli valmis asiakaspiiri, ja tuntien tarkoin kunkin olosuhteet hän saattoi arvostella, kuka oli luotettava ja keneltä oli evättävä jäsenyys. Pitäessään iltaisin neuvottelukokouksia asuntojensa portailla vuokralaiset olivat tehneet sen johtopäätöksen, että Yleinen säästöklubi oli laitos, joka olisi pitänyt saada pystyyn jo vuosia sitten. Heistä se oli kaikkien taloudellisten haittojen parannuskeino ja oikea paratiisin portti. Vaimoihminen, joka esitti hänelle yllä mainitun kysymyksen tappion jälkeisenä aamuna, halusi saada mattoja, uuden teekannun, hopeisen rintasoljen ja keittokirjan; ja kaikesta päättäen hän luotti lujasti Denryyn. Asiata harkittuaan Denrystä tuntui luonnolliselta, että Yleinen säästöklubi sai alkaa itsestään, oman sisäisen oivallisuutensa voimasta. Vaimoihminen merkitsi kolme osaketta, suoritti puolitoista shillinkiä sisäänpääsymaksuksi, sitoutui maksamaan kolme shillinkiä viikossa ja sai asiakirjan, joka oikeutti hänet kuluttamaan 3 puntaa 18 shillinkiä kuudessakymmenessä viidessä myymälässä, niin pian kuin hän oli suorittanut Denrylle 1 punnan 19 shillinkiä. Se oli ihmeellinen suunnitelma. Huhu siitä levisi nopeasti; ennen päivällistä oli Denryn luona käynyt toisiakin jäsenyyteen pyrkiviä ja hän oli lähettänyt Bostockin liikkeeseen maksuosoituksen, tosin pikemmin näön vuoksi kuin välttämättömyydestä; sillä eihän yksikään jäsen voinut mennä Bostockin puotiin ostolippuineen, ennenkuin ainakin kaksi kuukautta oli kulunut.

Mutta heti päivällisen jälkeen, kun Merkkitorven varhaisen painoksen sisällysluettelot liehuivat kaduilla, hän sai aihetta toisenlaisiin ajatuksiin. Toimistoonsa käydessään hän näki erään sisällysluettelon. Siinä oli seuraava hirvittävä tarina:

Hämmästyttävä murtovarkausyritys Sneyd Hallissa.

Sanomalehteä ostaessaan hän tunsi huimausta. Ja kuvaus Sneyd Hallin tapahtumista olisi riittänyt huimaamaan vaikka neekeriäkin. Selonteko oli peräisin Sneyd Hallin emännöitsijän rouva Gaterin suusta. Hän oli kertonut eräälle haastattelijalle, kuinka hän, käydessään juhlahuoneistossa ennen maatapanoa, oli siellä yllättänyt murtovarkaan, voimiltaan herkulesmaisen ja kooltaan jättimäisen. Onneksi hän tiesi velvollisuutensa eikä häikäillyt. Voro oli uhannut häntä revolverilla ja sitten, huomattuaan moisen keinon turhaksi, hypännyt suoraa päätä ulos isosta lasi-ikkunasta ja kadonnut. Rouva Gater ei voinut käsittää, kuinka tämä mies oli päässyt sisään. Hän selitti vielä, että rosvo oli varmaankin laatinut suunnitelmansa mitä pirullisimmalla taidolla; että hän lienee tutkinut kartanon jokapäiväistä elämää kärsivällisesti viikkomäärin, ehkä kuukausiakin; että hän tunsi epäilemättä jok'ikisen sielun tavat ja menot siinä paikassa ja tiesi täsmälleen, milloin kreivitär oli päättänyt ajaa Staffordiin ennättääkseen Lontoon pikajunaan.

Kävi myöskin selville, että ottamatta lukuun neljää palvelustyttöä, juoksupoikaa, kahta koiraa, kolmea puutarhurinrenkiä ja keittiörenkiä rouva Gater oli yksinään kartanossa. Loppuiltapäivän ja alkupuolen iltaa he olivat kaikki olleet rotanajossa tallin puolella, ja varmaankin murtovaras tiesi tämän. Sitä ei rouva Gater voinut ymmärtää, kuinka pahantekijä oli päässyt pujahtamaan puutarhasta ja puistosta, sillä hän oli samassa silmänräpäyksessä hälyyttänyt talon. Hän ei tietänyt varmasti, oliko mies vienyt mukanaan mitään arvoesineitä, mutta asiata tutkittiin parhaillaan luettelon avulla. Vaikka hänen tähtensä tuskin tarvittiin mitään luetteloa, koska hän oli ollut emännöitsijänä Sneyd Hallissa kuusikolmatta vuotta ja voi kehua tuntevansa ulkoa kartanon koko sisustuksen! Poliisi oli käynyt käsiksi asiaan. Jalanjälkiä ja merkkejä oli tutkittu. Oli puhetta hankkia etsiviä Lontoosta. Siihen mennessä kuin lehti joutui painoon, ei vielä oltu keksitty mitään avainta, mutta rouva Gater oli varma siitä, että asia selviytyisi, ja vakuutti tuntevansa murtovarkaan, kun tämä oli saatu vangituksi. Tämän kuutamossa nähdyt piirteet olivat ikiajoiksi syöpyneet hänen muistiinsa. Hän oli nuori mies, hyvin puettu. Jaarli oli sähköteitse luvannut kaksikymmentä puntaa voron vangitsemisesta. Vangitsemiskäsky oli jo julkaistu.

Niin kertoi tarina.

Denry näki selvästi, miten tahdittomasti hän oli menetellyt edellisenä päivänä. Hänen ei olisi pitänyt käydä sisään kutsutta. Mutta kerran sisään jouduttuaan hänen olisi pitänyt pysyä lujasti rauhallisen arvokkaana, kunnes emännöitsijä saapui, ja sitten hänen olisi pitänyt selittää asia juurta jaksain emännöitsijälle esittäen todistuskappaleensa ja ilmaisten suoraan loukkautuneensa siitä kokemuksesta, minkä jonkun törkeä huolimattomuus oli hänelle aiheuttanut.

Mutta sen sijaan hän oli käyttäytynyt tavattoman typerästi, ja tuloksena oli, että hänen päästään oli luvattu palkinto. Sneydin-matka ei ollut tuottanut mitään siveellistä vaikutusvaltaa ja tehokasta apua, se oli päin vastoin peräti tuhonnut hänet Yleisen säästöklubin perustajana. Säästöklubia ei voi johtaa vankilasta, eikä kymmenen vuoden tuomio herätä luottamusta tietämättömässä roskaväessä. Hän vapisi ajatellessaan, mitä tapahtuisi, kun poliisi saisi kreivittäreltä tietää, että muuan Machin niminen mies oli jättänyt hänelle käyntikorttinsa juuri, kun hän oli lähdössä Sneyd Hallista.

Mutta poliisi ei saanut koskaan tietää tätä kreivittäreltä, joka oli matkustanut syksyksi Roomaan. Kävi selville, että kamarineito oli vain ilmoittanut kreivittärelle erään "miehen" haluavan tavata häntä ja hukannut nimikortin. Tarkka tutkimus osoitti, että voro oli tullut häirityksi, ennenkuin sai tilaisuuden varastaa. Ja nostettuaan hirvittävän hälinän paikkakunnalla koko juttu häipyi vähitellen unohduksiin.

Silloin julkaistiin Merkkitorvessa Denryn allekirjoittama kyhäys, joka sisälsi täydellisen kuvauksen Sneyd Hallin juhlahuoneistosta. Hän oli saanut tavan avustaa silloin tällöin Merkkitorvea. Kyhäys alkoi seuraavasti:

"Sneyd Hallissa äskettäin sattunut huomattava murtovarkaus on kiinnittänyt huomion tämän suurenmoisen kartanon juhlahuoneistoon. Koska varsin harva, ottamatta lukuun perheen persoonallisia ystäviä, on saanut tilaisuuden nähdä näitä historiallisia suojia, jotka tietysti ovat suljetut suurelta yleisöltä, olemme arvelleet selonteon huvittavan Merkkitorven lukijakuntaa. Käydessämme siellä viimeksi…", jne.

Hän ei jättänyt kuvaamatta mitään kohtaa niiden loistosta.

Tätä kyhäelmää selosti sanomalehdistö aina Birminghamiin asti. Ihmisten mieleen muistui Denryn kuuluisa valssi Bursleyn kaupungintalon muistettavissa tanssiaisissa. Ja heidän täytyi pakostakin olettaa, että täten alkanut tuttavuus oli jatkunut suuremmassa tai vähemmässä määrin. Heitä ihmetytti Denryn hämmästyttävä vaatimattomuus, hän kun ei koskaan kerskaillut siitä. Denryn kurssi kohosi yleisen arvonannon markkinoilla. Denrystä puhuessaan ihmiset puhuivat Yleisestä säästöklubista, joka edistyi nopeasti, ja Denryn myönnettiin olevan sitä lajia, joka menestyy ja ansaitsee menestystä.

Mutta ainoastaan Denry kykeni täysin ymmärtämään, kuinka suuri Denry oli, kun oli kääntänyt niin nöyryyttävän tappion itselleen niin ihmeelliseksi voitoksi.

Hänen leukansa katosi verkalleen näkyvistä varsin mukiinmenevän parran suojaan. Mutta kasvattiko parran kunnioitus äidin älykästä neuvoa kohtaan vaiko tarkoitus eksyttää Sneyd Hallin emännöitsijä jäljiltä, sitä on vaikea sanoa.

VII LUKU.

Naisten pelastaja.

I.

Sitten tapahtui, että Denry alkoi potea tautia, joka on melkein epäonnistumistakin pahempi — nimittäin menestyksen ylenpalttisuutta. Menestyksen aiheutti hänen Yleinen säästöklubinsa. Tämä suunnitelma, jonka mukaan jäsenet suoritettuaan yhden punnan viikkomaksuina voivat heti saada kahden punnan arvosta tavaroita melkein jokaisesta suurmyymälästä paikkakunnalla, miellytti aivan suunnattomasti Kaupunkiviisikon rahvasta. Denryn ei tarvinnut laisinkaan tuhlata rahaa ilmoituksiin. Klubin ensimmäiset jäsenet pitivät itse huolen ilmoittamisesta ja tekivät sen ihan maksutta. Denryn pikku toimistoon P. Luukkaan aukion varrella virtasi herkeämättä väkeä, joka halusi hartaasti sijoittaa hänen huostaansa rahaa saadakseen siitä hyvästä kortin. Ja tämä ihmisvirta kävi alituiseen yhä vuolaammaksi. Ihmeellinen keksintö, tuo Yleinen säästöklubi. Ja Denryn olisi pitänyt tuntea itsensä onnelliseksi, varsinkin koska hänen partansa kasvoi voimakkaasti ja tasaisesti ja täytti hänen toivomuksensa antaen hänelle viisauden ja vakavuuden ilmeen. Mutta hän ei ollut onnellinen. Ja syynä oli se, että Yleisen säästöklubin saavuttama suosio velvoitti laajaan kirjanpitoon, jota hän vihasi.

Hän oli seikkailija sanan vanhassa rehellisessä merkityksessä eikä mikään kirjanpitäjä. Ja nyt hän huomasi välttämättömäksi ensinnäkin ostaa isoja tilikirjoja ja päälle päätteeksi täyttää ne numeroilla; ja laskea numeroita yhteen sivu sivulta; ja kirjoittaa satamäärin kortteja; ja kirjoittaa luetteloita myymälöistä ja jutella pitkään kirjanpainajain kanssa, joiden korjausvedokset saivat hänet näkemään unta mielisairaaloista; ja laskea lukemattomia läjiä pikkurahaa; ja auttaa pientä juoksupoikaansa nuoleskelemaan kirjekuoria ja postimerkkejä. Sitä paitsi tuottivat kauppiaat hänelle harmia; jokainen paikkakunnan kauppias halusi nyt antaa hänelle hyvitykseksi kaksi pennyä shillingistä klubin jäsenten tekemistä ostoista. Ja hänen oli vuokrien lisäksi kerättävä vielä kaikki jäsenmaksutkin ja myöskin hankittava ennakkotietoja jäseniksi pyrkivien maineesta. Jos hän olisi voinut nousta joka päivä kello neljältä aamulla ja pysyä joka ilta työssä kello neljään aamulla, silloin hän olisi ehkä suoriutunut suurimmasta osasta työtään. Toden teolla hän pääsikin varsin lähelle ihannettaan. Niin lähelle, että eräänä aamuna äiti sanoi hänelle kaikkein kuivakiskoisimmalla tavallaan:

"Eiköhän olisi parasta myydä sinun sänkysi, Denry?"

Eikä ollut toivoakaan parannuksesta; työ ei suinkaan vähentynyt, vain lisääntyi.

Denry n pelasti kuitenkin asianajaja Lawtonin kuolema, joka sattui parhaaseen aikaan. Tämän iäkkään lakimiehen manallemeno verhosi kaupungin suruun ja kirkon mustiin. Mutta Denry kesti kansalaisena urheasti iskun, koska hän saattoi ottaa avukseen Penkethamin, asianajaja Lawtonin vanhimman kirjanpitäjän, joka nyt, pidettyään Lawtonin kirjoja ja kirjoitettuaan Lawtonin kirjeitä kolmenkymmenen viiden vuoden ajan, sai erokirjan nuorelta Lawtonilta, koska oli kuudennella kymmenellä ja aikansa jäljessä. Tämä kuivettunut vanhapoika oli Denrylle kiitollinen. Hän sanoi Denryä herraksi, tai oikeastaan hän sanoi Denryn pukua herraksi, sillä hän kunnioitti suuresti hyvin tehtyä pukua. Toisaalta hän piteli pahoin pikku juoksupoikaa, sillä hän oli aina tottunut pitelemään pahoin pieniä juoksupoikia, ei arveluttavasti, vaan juuri sen verran että herätti näissä elämänhalua. Penkethamille olivat konttoripulpetit, tilikirjat, kynät, muste, viivoittimet ja imupaperi oikein nautintoa. Hän kykeni kiitämään sarekkeen tyvestä sen latvaan nopeammin kuin paloruisku Oldcastle-kadun päästä päähän; eivätkä hänen loppusummansa olleet koskaan virheellisiä. Kuivatessaan merkitsemänsä loppusumman hän teki imupaperilla kerrassaan suurenmoisen liikkeen. Pitkä konttoriaika miellytti häntä; hän oli peräti tottunut ylityöhön, ja kotonaan hän oli niin ikävissään, että saapui usein toimistoon ennen määräaikaa. Palkkaa hän pyysi kolmekymmentä shillinkiä viikossa, mutta anteliaisuuden puuskassa Denry lupasi hänelle kolmekymmentä yksi. Hän antoi Denrylle koko elämänsä ja saattoi tämän toimiston ihan turhantarkkaan järjestykseen. Salaisesti Denry piti häntä ihmeenä, mutta klubissaan Porthillissä hän suvaitsi nimittää häntä "ihmiskoneeksi." "Minä väännän hänet joka lauantai-ilta käyntiin soverinilla, puolella soverinilla ja shillingillä", sanoi Denry, "ja sitten hän käy taas viikon ajan. Tasainen käynti joka ilmanalassa. Rukkaus tarpeeton. Joka reikä kivellä varustettu. Nakuttaa joka asennossa. Tehty Englannissa."

Tämä leikillisyys oli oireena siitä, että Denryn mieli alkoi taasen käydä valoisammaksi. Tuo parrakas nuorukainen näyttäytyi usein kaduilla muuleineen ja koirineen. Seikkailija oli todellakin lähtenyt jälleen vaeltamaan. Laihtumiskausi oli päättynyt, ja hän rupesi uudelleen lihoamaan. Hän oli oikea menestyksen perikuva. Hän oli hauska velikulta, jonka jokainen tunsi ja jota kaikki mielellään tervehtivät. Jollain tavoin hän oli melkein kuin kaupungintaloa koristava lippu.

Ja sitten häntä uhkasi vakava onnettomuus. Se aiheutui siitä, että vaikka Denry olikin finanssinero, ei hän silti kelvannut missään suhteessa tilintarkastaja-yhdistyksen jäseneksi. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että liiallinen menestys tuottaa häviön, kunnes eräänä päivänä havaitsi, että yli kahdesta tuhannesta punnasta hänen tilillään oli pankissa jäljellä vajaat kuusi sataa. Tämä sattui siinä vaiheessa säästöklubin toimintaa, jolloin säännöt velvoittivat säästöklubin perustajan myöntämään luottoa. Kun ensimmäinen naisjäsen oli suorittanut pari puntaansa, hän oli oikeutettu kuluttamaan noin neljä puntaa myymälöissä. Hän kulutti noin neljä puntaa myymälöissä. Ja Denryn oli hyvitettävä myymälät. Näin hänen täytyi joksikin aikaa suorittaa lähes kaksi puntaa omasta kukkarosta ja kerätä tämä summa vähäisinä osamaksuina. Kerrotaan tämä tapaus viidellä sadalla, niin voi ymmärtää, kuinka se laihdutti Denryn pääomaa. Kerrotaan se tuhannella, niin voi ymmärtää, mikä peräti vakava vaara Denryä uhkasi. Kerrotaan se puolellatoista tuhannella, niin voi ymmärtää Denryn menetelleen rikollisen ajattelemattomasti, kun hän ryhtyi toteuttamaan niin suurenmoista suunnitelmaa kuin Yleistä säästöklubia vaivaisten kahden tuhannen punnan pääoman nojassa. Typeryydessään hän oli pitänyt kahta tuhatta puntaa pohjattomana aarteena.

Vaikka uusia osamaksuja tulikin virtanaan, kävi taakka kuitenkin yhä raskaammaksi. Eikä hän kuitenkaan voinut pakottautua epäämään uusilta pyrkijöiltä pääsyä. Hän muutti säännöt ankarammiksi ja pakotti jäsenet suorittamaan maksunsa hänen toimistoonsa, vaikka se oli ennen käynyt päinsä omalla kynnyksellä; hän sääti sakkoja epäsäännöllisyydestä. Mutta ei mikään voinut pysähdyttää Yleisen säästöklubin edistymistä. Ja tuho läheni lähenemistään. Denrystä tuntui siltä, kuin hirvittävän suuri väkijoukko työntäisi häntä yhä lähemmäksi äkkijyrkänteen reunaa. Lopulta hän turvautui itselleen hyvin vastenmieliseen keinoon ja kiinnitti ikkunaansa kortin ilmoittamaan, ettei toistaiseksi voitu ottaa vastaan uusia jäseniä, koska oli ryhdyttävä hankkimaan avarampi toimisto sekä erinäisiin muihin järjestelyihin. Älykkäät käsittivät sen epäonnistumisen tunnustukseksi, ja hän tiesi sen.

Sitten alkoi syntyä ja vakiintua ja levitä huhu, että Denryn kuuluisa Yleinen säästöklubi oli ytimeltään mätä ja että niiden hampaita, jotka olivat purreet tätä omenaa, alkaisi vielä pahasti viiltää.

Ja Denry huomasi, että jotain suurta, jotain ratkaisevaa oli tehtävä ja tehtävä joutuisasti.

II.

Hänen ajatuksensa kääntyivät Chellin kreivittäreen. Ensimmäinen yritys saada hänen siveellinen kannatuksensa säästöklubille oli mennyt myttyyn ja saattanut hänet vaaralliseen tilanteeseen. Olosuhteet olivat voittaneet Denryn. Ja vaikka hän olikin selviytynyt tappiostaan kunnialla, ei tappio kuitenkaan maistunut. Tappio tympäisi häntä, vaikka sitä tarjottiinkin hillon kera. Ja hänen lannistumattomat ajatuksensa suuntausivat jälleen kreivittäreen. Hän aprikoi päätään raaputellen seuraavaan tapaan:

"Kyllä minun täytyy saada se nainen kynsiini, ei siinä mikään auta!"

Tähän aikaan kreivitär puuhaili Kaupunkiviisikon poliisien hyväksi. Hänen ehtymätön harrastuksensa hyväntekeväisyyttä, myyjäisiä ja juhlalavoja kohtaan oli jo saanut hänet käsittelemään orpoja, vanhuksia, sokeita, savenvalajain hengenahdistusta, kirkkoja, kappeleita, kouluja, taloudellista keittotaitoa, savuproblemia, lomanviettoa maalla, jouluvanukkaita ja peitteitä, terveellisiä soitannollisia huveja ja ravintolatyttöjä. Tuo oivallinen ja ihana olento poti juuri aiheen puutetta, kun hänen mieleensä johtuivat poliisit. Hän teki sen suopean havainnon, että poliisit olivat liiallisen työn rasittamia, huonosti palkattuja, kohteliaita ja luotettavia yhteiskunnan palvelijoita ja että me saamme kiittää heitä hengestämme. Ja tästä keksinnöstä oli luonnollisena seurauksena, että poliisit ansaitsivat hänen tarmokasta apuaan. Tämän avunannon tuloksena oli Hanbridgen poliisiklubi, missä poliisit saisivat pelata tammia, lukea sanomalehtiä ja nauttia kaikenlaisia alkoholittomia juomia uskomattoman halpoihin hintoihin. Ja klubi tarjosi muitakin etuja näille henkilöille, joita Kaupunkiviisikon kaikki viisi pormestaria rupesivat nimittämään "lain vankoiksi vartijoiksi". Kun klubi oli rakennettu, se oli myöskin vihittävä asianomaisella loistolla ja juhlallisuudella. Ja luonnollisesti oli Chellin kreivitär oikea henkilö vihkimään sen, koska se sai synnystään kiittää juuri häntä.

Juhlapäivä oli maaliskuussa, vihkimisen piti alkaa kello kolmelta ja tapahtua klubin omassa isossa salissa toisella puolen Kruunu-aukiota, joka on Hanbridgen Trafalgar-aukio. Kreivittären oli määrä saapua hevosella Sneydistä. Jos se olisi tapahtunut kymmentä vuotta myöhemmin, niin hän olisi saapunut automobiililla. Mutta ehkei se olisi vaikuttanut mitään siihen, mitä nyt tapahtui.

Kertoessani, mitä tapahtui, minä rajoitun tosiasioihin karttaen kaikkia syytöksiä. On vanhastaan totta, että elämä on täynnä yhteensattumuksia, mutta kuuluiko näihinkin tapahtumiin sellainen yhteensattumus vai eikö, se on jokaisen lukijan ratkaistava omalta osaltaan riippuen siitä, onko hänessä kyynillisyyttä vaiko uskoa ihmisluontoon.

Tosiasiat ovat seuraavat: ensimmäiseksi, että Denry kävi eräänä päivänä tervehtimässä rouva Kempiä, joka asui hiukan alempana Broughaminkadun varrella, kuului rouva Machinin ystävättäriin ja oli Jockin, kreivittären vaunulakeijan ja Denryn lapsuudenystävän äiti. Toiseksi, että muutamaa päivää myöhemmin, kun Jock saapui äitiään tervehtimään, Denry oli saapuvilla, jolloin Denry ja Jock lähtivät jaloittelemaan hautausmaalle, Bursleyn kävelijäin pääpaikalle. Kolmanneksi, että vihkiäisjuhlan iltapäivällä kreivittären vaunut särkyivät Sneydin laaksossa, josta on kaksi engl. peninkulmaa Sneydiin ja kolme Hanbridgeen. Neljänneksi, että viittä minuuttia myöhemmin ajoi muulillaan paikalle Denry parhaissa pukineissaan. Viidenneksi, että Denry ajoi suoraa päätä vaunujen ohi nähtävästi huomaamatta tapaturmaa. Kuudenneksi, että Jock, kohottaen hattuaan Denrylle ikäänkuin ventovieraalle (sillä palvelustoimissaan lakeijan tulee tietysti olla kuin kuollut kaikelle ihmiskunnalle), sanoi:

"Anteeksi, herra", saaden siten Denryn pysähdyttämään juhtansa.

Nämä ovat yksinkertaisia tosiasioita.

Denry katsahti taakseen kääntäen huolimattomasti yläruumistaan puolittain, kuten hienojen ajoneuvojen käyttäjät tekevät, milloin jokin mitätön seikka heidän takanaan kohdistaa heidän huomionsa sinne päin. Muulikin katsoi taakseen — sellainen on muulien tapa — ja jos koira olisi ollut mukana, niin koira olisi osoittanut vieläkin eloisampaa uteliaisuutta; mutta Denry oli jättänyt tuon uskollisen eläimen kotiin.

"Hyvää iltaa, kreivitär", sanoi Denry kohottaen hattuaan ja koettaen ilmaista hämmästystä, mielihyvää ja mielentyyneyttä samalla haavaa.

Chellin kreivitär, joka seisoi keskellä tietä, kohotti lornjettiaan, joka oli kiinnitetty noin jalan pituisen kilpikonnanluupuikon nenään, ja tarkasteli Denryä. Tämä lornjetti oli hänen uusia keksintöjään ja oli jo saanut aikaan sen onnellisen vaikutuksen, että pitkäkahvaisten lornjettien menekki oli suuresti lisääntynyt Kaupunkiviisikossa.

"Oh, tekö siellä olettekin?" virkkoi kreivitär. "Mutta tehän olette ruvennut käyttämään partaa."

Juuri tämä keveä tuttavallisuus teki hänet niin rakkaaksi koko paikkakunnalle. Tarkkaavaiset ihmiset olivat oikeassa väittäessään, ettei koskaan tietänyt, mitä hän lähinnä sanoisi, eikä hän kuitenkaan pilannut milloinkaan arvokkuuttaan.

"Niin olen", sanoi Denry. "Onko teille sattunut tapaturma?"

"Ei", virkkoi kreivitär katkerasti, "minä vain vähän huvittelen tässä."

Hevoset oli päästetty valjaista, ja nyt ne haukkasivat tien vieressä ruohoa kuten tavalliset hevoset. Ajuri ryvetti liepeensä lokaan painuessaan kyykylleen vaunujen eteen ja vääntäessään aisaa edes ja takaisin, sinne ja tänne. Lakeija, Jock, tarkkasi uutterana hänen toimiaan.

"Aisan nappula on katkennut, herra", sanoi Jock. Denry laskeutui omalta istuimeltaan. Kreivitär ei hymyillyt. Denry näki hänet nyt ensimmäistä kertaa ilman tuota tehokasta hymyä.

"Onko teidän jouduttava jonnekin erikoisesti?" hän kysyi. Moni nainen ei olisi ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti. Mutta kreivitär oli tottunut Kaupunkiviisikkoon.

"On", hän vastasi. "Minun on jouduttava jonnekin erikoisesti. Minun on jouduttava poliisiklubille kello kolmeksi, herra Machin. Mutta siitä ei tule mitään. Olen jo myöhästynyt. Olemme viipyneet täällä kymmenen minuuttia."

Kreivitär myöhästyi jotensakin usein julkisista juhlatiloista. Ei kukaan tehnyt sitä hänelle tiettäväksi. Päin vastoin jokainen koetti uutterasti uskotella, että hän oli saapunut juuri lyönnilleen. Mutta hän tiesi hyvin olevansa kuuluisa myöhästyneisyydestään. Tavallisesti hän oli liian kovassa kiireessä keksiäkseen todella sukkelaa tekosyytä, hän vain väitti ohimennen, että vaunuille oli sattunut jokin vahinko. Ja nyt oli toden teolla sattunut vaunuille vahinko — mutta uskoisiko sitä kukaan poliisiklubilla?

"Jos suvaitsette ajaa minun kerallani, niin takaan, että joudumme sinne kello kolmeksi", sanoi Denry.

Tie kulki siellä aution tienoon halki. Rinnan sen kanssa ulottui viidenkymmenen kyynärän päässä kanava, ja kanavalla liikkui alus Hanbridgeen päin englannin peninkulman verran tunnissa. Muita liikennevälineitä ei ollut näkyvissä. Knypen, lähimmän kaupungin laitaan oli ainakin peninkulman matka; ja koska kreivitär oli pukeutunut pormestarien ja muiden jäykkien viranomaisten tuhoksi, ei hän tietenkään olisi voinut kävellä edes puoltakaan peninkulmaa tuossa paksussa mustassa loassa. Hän kiitti Denryä ja sijoittui tämän viereen virkkamatta sanaakaan palvelijoilleen.

III.

Heti kun muuli alkoi ravata, rupesi kreivitärkin jälleen hymyilemään. Huojennus ja tyytyväisyys kuvastui noista kauniista piirteistä. Denry sai pian kokea, että kreivitär tunsi muulit perinpohjin — tai melkein perinpohjin. Tämä kertoi hänelle ratsastaneensa muuleilla satoja peninkulmia Apennineilla missä ei ollut laisinkaan tietä ja vain muulit, vuohet ja kärpäset kykenivät säilyttämään jalansijansa jyrkillä, kivisillä poluilla. Hän sanoi, että kelpo muuli oli Apennineilla neljänkymmenen punnan arvoinen, kalliimpi kuin samanlaatuinen hevonen. Itse asiassa hän puhui muuleista erittäin myötätuntoisesti. Denry käsitti, että hänen oli ajettava niin tyylikkäästi kuin suinkin, ja hän koetti muistella kaikkea, mitä oli lukenut eräästä kirjasta, jossa selitettiin oikeata tapaa pidellä ohjaksia. Sillä kaikessa, mikä kuului ratsastukseen ja ajoon, kreivitär oli oikea asiantuntija. Metsästyskautena hän otti kerran tai pari viikossa osaa Pohjois-Staffordshiren metsästysseuran ajojahtiin, ja Merkkitorvi oli julistanut hänet pelottomaksi ratsastajaksi. Tämän huomion se teki eräänä päivänä, kun kreivitär oli pudonnut hevosen selästä ja kannettu tiedottomana Sneydiin.

Muulikin näytti olevan tietoinen vastuunalaisuudestaan ja suuresta tehtävästään; se takoi kavioillaan rivakasti tietä ja käyttäytyi yleensä kuin muuli, joka tunsi isoisänsä isän nimen. Se porhalsi Knypen halki ihmeteltävän tyylikkäästi säikkymättä raitiotievaunuja tai kiihtymättä rautatiensillasta. Muuan valokuvaaja, joka seisoi ovellaan isoa kameraa käsitellen, sai sen hetkiseksi hätkähtämään, kunnes se muisti nähneensä kameran ennenkin. Kreivitär, joka kummasteli, minkä vuoksi valokuvaaja tepasteli kolmijalkansa ympärillä juuri kynnyksellä, kääntyi tarkastamaan miestä lornjetillaan.

He ajoivat nyt Cauldonin parrasta Hanbridgeä kohti. Oli jo saavuttu Hanbridgen alueelle, ja jalankävijä siellä toinen täällä tunsi kreivittären. Hanbridgen utelikoilta ei käy salaaminen mitään. Kun sitä paitsi utelikko näkee Hanbridgen kadulla jonkun kuuluisuuden tai merkillisyyden, ei hän tekeydy sellaiseksi, joka ei ole nähnyt mitään. Hän osoittaa ehdottomasti sormellaan näkemäänsä, jos hänellä on seuralainen, ja ellei hänellä ole seuralaista, niin hän jää seisomaan ja tuijottaa niin vilpittömän tiukasti, että koko katu pysähtyy tuijottamaan. Toisinaan voi nähdä koko kadun seisovan tuijottamassa — aavistamattakaan, mitä se oikeastaan tuijottaa. Kun ajoneuvot lähestyivät uljaasti Hanbridgen vilkasta keskustaa, hienojen myymäläin, ravintolain, hotellien, kokoushuoneiden ja teatterien aluetta, tiesi yhä useampi asukas, että Iris (kuten häntä rakkaasti nimitettiin) ajoi erään nuoren miehen kera pienissä kärry-pahasissa muulilla, jonka korvat lepsattivat kuin norsun. Koska Denryn maine oli Hanbridgessä paljoa pienempi kuin kotikaupungissa Bursleyssä, ei monikaan henkilö tuntenut häntä. Kun kärryt olivat ennättäneet ohitse, hyökkäsi väkeä, joka oli kuullut uutisen liian myöhään, ulos puodeista ja tuijotti kreivittären jälkeen kuin häipyvää unta ihmetellen, kunnes raitiovaunun kellon helähdys sai heidät hypähtämään takaisin käytävälle.

Viimein kreivitär ja Denry saattoivat nähdä Kruunu-aukion vanhan kaupungintalon torninkellon ja se oli minuuttia vailla kolme. He olivat nyt vajaan minuutin päässä poliisiklubista.

"Kas niin!" sanoi Denry ylpeästi. "Kolme peninkulmaa seitsemässätoista minuutissa. Ei ole plesusti tehty muulipahaselta!"

Ja siinä määrin tunsi kreivitär Kaupunkiviisikon kielen, että tajusi silmänräpäyksessä sananparren "plesusti tehty".

He ajaa porhalsivat komeasti Kruunu-aukiolle. Ja sitten, vähääkään varoittamatta, muuli turvautui äkkiä kaikkiin muulille kuuluviin automaattisiin jarruihin ja seisahtui.

"Taivasten tekijä!" huokasi Denry. Hän tunsi tuon pysähdyksen syyn.

Suuri joukko poliiseja, oikea rykmentti poliiseja marssi aukion pohjoispuolta klubia kohti. Ei mikään olisi voinut näyttää turvallisemmalta, vaarattomammalta kuin tuo poliisijoukko, joka oli sinä iltapäivänä palveluksesta vapaana kokoontunut lausumaan hyväntekijättärelleen kreivittärelle sydämellisen ja poliisimaisen tervehdyksen. Mutta muulilla oli oma käsityksensä poliiseista. Ensi aikoina Denryn hoidossa ollessaan se oli melkein aina kaihtanut poliiseja. Höyryjyriä se saattoi sietää, vieläpä pilvistä putoavia leijojakin, mutta poliisi oli aina tuntunut siitä vastenmieliseltä. Kärsivällisyyttä ja kuria käyttäen Denry oli vähitellen saanut istutetuksi siihen melkeinpä kreivittären oman käsityksen poliiseista — nimittäin että nämä olivat kohteliaita ja luotettavia yleisön palvelijoita, joita ei pitänyt kohdella variksenpelätteinä tai yhteiskunnan sakkana. Joka tapauksessa muuli oli viime kuukausina todellakin herennyt vihaamasta Kaupunkiviisikon järjestysvaltaa. Ja parhaimmalla tuulellaan se ei kiinnittänyt poliisiin mitään huomiota.

Mutta tuossa joukossa oli monta sataa poliisia, Kaupunkiviisikon poliisimiehistön enemmistö. Ja muuli oli ilmeisesti sitä mieltä, että ohjatessaan sen samalla haavaa useata sataa poliisia vastaan Denry käytti väärin sen suopeamielisyyttä.

Muulin korvat virkkoivat kiihtyneesti: "Jossakin täytyy olla raja, ja olen vetänyt sen siihen, missä etujalkani nyt ovat."

Muulin korvat keräsivät pian vähäisen väkijoukon heidän ympärilleen.

Denryn mieleen juolahti, että jos muulit olivat niin ihmeellisiä Apennineilla, se johtui varmaankin siitä, ettei Apennineilla ole poliiseja. Hänen mieleensä juolahti myöskin, että tälle muulille oli tehtävä jotain.

"No?" sanoi kreivitär kysyvästi. Se oli Denrylle haaste ryhtyä näyttämään, että tämän retken johtajana oli hän eikä muuli.

Hän selitti lyhyesti muulin päähänpiston ikäänkuin pyytääkseen anteeksi sitä, että se kehtasi tuntea vastenmielisyyttä yleisön palvelijoita kohtaan, joita kreivitär itse helli.

"Ne ovat tuossa tuokiossa poissa näkyvistä", sanoi kreivitär. Ja sekä hän että Denry koettivat tekeytyä sen näköisiksi, kuin kärryt olisivat pysähtyneet juuri siihen paikkaan jostain erikoisesta syystä, ja muuli puolestaan oli oikea tottelevaisuuden perikuva. Siitä huolimatta tuo vähäinen väkijoukko alkoi kasvaa vähän suuremmaksi.

"No nyt", virkkoi kreivitär rohkaisevasti. Poliisirykmentin häntäpää oli kadonnut klubia kohti.

"Hep, hep!" kehotti Denry muuliaan.

Etujalat eivät ryhtyneet vastaamaan.

"Ehkä minun olisi parasta lähteä jalan", ehdotti kreivitär. Väkijoukko rupesi käymään epämukavaksi ja kenenkään pyytämättä esittämään vihjauksia muulien oikeasta käsittelystä. Väkijoukko jutteli myöskin itselleen: "Se on hän! Se on hän! Se on hän!" Tarkoittaen, että se oli kreivitär.

"Ei ensinkään", sanoi Denry, "kyllä tästä suoriudutaan."

Ja hän sivalsi muulia päähän ruoskalla.

Toimintaan kannustettuna muuli syöksyi tiehensä, ja väkijoukko hajaantui ikäänkuin räjähtävä pommi olisi lennättänyt sen kappaleiksi. Mutta muuli ei valinnutkaan suoraa uraa, vaan kiersi kehää, jonka säteenä oli sen oma mitta, ja kieputti kärryjä perässään ikäänkuin ne olisivat olleet kattila, joka oli nuoralla sidottu siihen. Ja kreivitär ja Denry ja kärryt lensivät ihmeteltävän nopeasti tiehensä — ei laisinkaan poliisiklubia kohti, vaan Longshaw'n tietä myöten, joka on verraten jyrkkä. Heitä lähdettiin ajamaan takaa, mutta tuloksetta. Sillä muuli oli pillastunut ja saanut siivet. Onneksi he törmäsivät vain isoihin työntörattaisiin, joissa muuan eukko kuljetti porkkanoita, lanttuja ja kaalinpäitä. Yhteentörmäys kaatoi rattaat, täytti kärryt puoliksi juurikasveilla ja pysähdytti muulin silmänräpäyksen ajaksi; mutta todellista vauriota ei näyttänyt tapahtuneen, ja muuli jatkoi ripeästi matkaansa. Silloin kreivitär huomasi, ettei Denry käyttänyt oikeata kättään, joka heilahteli sivulla jotensakin hyödyttömänä.

"Taisin kolhaista kyynärpääni työntörattaisiin", mutisi Denry. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. "Antakaa minulle ohjakset", virkkoi kreivitär. "Enköhän saisi käännetyksi tuota elukkaa tässä", sanoi Denry.

Ja hän saikin ohjatuksi muulin sievästi Koivukadulle, joka on vieläkin jyrkempi kuin Longshaw'n tie. Muuli koetti tuokion ajan osoittaa, että kaikki sekä ylä- että alamäet olivat samantekeviä sen vihaisen voiman edessä. Mutta Koivukatu muistuttaa talonkattoa. Hetken kuluttua muuli käveli, ja sitten se seisahtui. Ja puoli Koivukatua ilmestyi tuijottamaan, sillä kreivittären asu oli todellakin loistava.

"Jätetään se tähän ja kävellään takaisin", sanoi Denry. "Ette te myöhästy — ette ainakaan mainittavasti. Poliisiklubi on juuri tuossa mäen takana."

"Aiotteko todellakin antaa perään tuolle muulille?" huudahti kreivitär.

"Pelkäsin vain teidän tulevan myöhään."

"Oh, samantekevää!" sanoi kreivitär. "Nyt me näytämme muulille." Hänessä oli alkanut herätä hevosihminen.

"Mutta minun käsivarteni?" arveli Denry.

"Ajanko minä vuorostani takaisin?" ehdotti kreivitär.

"Niin, ajakaa te", sanoi Denry. "Jatketaan vain tätä katua ylös asti ja käännytään sitten vasemmalle."

He vaihtoivat paikkaa, ja kahta minuuttia myöhemmin kreivitär pakotti muulin tottelevaisesti pysähtymään poliisiklubin edustalle, joka loisti verekseltään tiilenkarvaisena. Poliisijoukko oli jo astunut taloon, mutta kaksi viipyi ovella, ja ylpeänä muuli sieti nämä. Kreivitär lähetti toisen Longshaw'n tielle tyynnyttämään eukkoa, jonka juurikkaita he olivat tuoneet osan mukanaan. Toinen poliisi, joka kreivittären filantrooppisen tarmon vaikutuksesta oli saanut ohjausta ensiavun toimittamisessa, laati Denryn käsivarren siteeseen. Ja sitten kreivitär sanoi, että tämän täytyi ehdottomasti tulla hänen mukanaan vihkiäisjuhlaan. Poliisi kutsui viheltäen erään pojan pitelemään muulia. Denry poimi porkkanan kreivittären väljän puvun mutkallisista laskoksista. Ja kreivitär ja hänen pelastajansa astuivat eteiseen ja kohtasivat siellä juhlallisen ryhmän merkkimiehiä, joista usealla oli kaulassaan pormestarin käädyt. Poliisiklubiin oli jo lentänyt kummallisia taruja siitä, mitä kreivittärelle oli tapahtunut, ja ryhmän kasvot näyttivät pääasiallisesti ilmaisevan ihmettelyä siitä, että hän oli vielä hengissä.

IV.

Denry havaitsi, että kreivitär oli nyt aivan toisenlainen nainen. Hän oli äkkiä sovelluttanut käytöksensä pukunsa mukaiseksi, joka oli erinäisissä osissa aivan jäykkä kirjauksista. Tuttavallisesta seuralaisesta ja muulien kesyttäjästä hän oli kuin ihmeen kautta kehittynyt kuuluisuudeksi, ylimykseksi ja filantrooppisten suunnitelmien ja rakennusten yleisvihkijäksi. Noissa merkkimiehissä ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi vähäksynyt Denryä! Ja kuitenkin, kohdellessaan Denryä hupaisana vertaisenaan, kreivitär kaikessa kirjaillussa ja jäykässä kohteliaisuudessaan vähäksyi tavallaan noita merkkimiehiä — ja he tiesivät sen. Ja omituisinta oli se, että he näyttivät melkein nauttivan siitä. Vähimmin näytti siitä nauttivan Sir Jehoshophat Dain, hirvittävän mahtipontinen valkopartainen yhteiskunnan pylväs.

Sir Jee — kuten häntä alettiin niihin aikoihin nimittää — oli saanut äskettäin ritariarvonsa palkinnoksi kunnalle tekemistään suunnattomista palveluksista. Hyväntekijän osaa hän suoritti itse asiassa paljoa tehokkaammin kuin kreivitär. Mutta hän ei ollut nuori, hän ei ollut kaunis, hän ei ollut nainen, eikä hänen sukunsa ollut auttanut hallitsemaan Englantia miespolvesta toiseen — ei ainakaan sikäli kuin tiedettiin. Hän oli ansainnut enemmän rahaa kuin yksikään toinen pää saviastiateollisuuden alalla; ja hän oli antanut enemmän rahaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin kuin yksikään käsi sitä ennen Kaupunkiviisikossa. Hän ei ollut koskaan tavoitellut kunnallisia kunniapaikkoja arvellen olevansa moisten joutavuuksien yläpuolella. Hän oli ensimmäinen syntyperäinen paikkakuntalainen, joka oli saanut Kaupunkiviisikossa ritarinarvon. Jo ennen ritarinarvon saantia oli hänen huumorintajunsa ollut heikko, ja heti sen jälkeen se oli kadonnut kokonaan. Eikä hän sitä kaivannutkaan. Hän jakoi valtakunnan väestön kahteen luokkaan — aatelisiin ja aatelittomiin. Sir Jeen silmissä ihminen oli joko aatelinen tai ei. Kaikki aatelittomat hän kasasi yhteen läjään; ja tehdäksemme oikeutta hänen loogilliselle kyvylleen meidän on lisättävä, että hän kasasi myöskin kaikki aateliset yhteen läjään. Aatelisarvoja oli erilaisia — Sir Jee myönsi sen — mutta aatelisarvo oli aatelisarvo, ja sen vuoksi olivat kaikki aateliset itse asiassa samanarvoisia. Norfolkin herttua oli aatelinen henkilö, ja samaten oli Sir Jee. Heidän välillään olevan hienon erotuksen saattoi kyllä havaita aatelinen, ja sen voi myöskin sopivasti tunnustaa aatelinen, kun aateliset olivat omassa piirissään; mutta aatelittomalle ei moista erotusta pitänyt eikä voinut olla.

Sir Jee näki siis ryhmässä kaksi aatelista olentoa — kreivittären ja itsensä. Kreivitär ja hän itse muodostivat ryhmässä oman luokkansa ja kaikki muut oman luokkansa. Ja vaikkakin kreivitär kohteli häntä erittäin huomaavaisesti tehostaen asianmukaisesti hänen arvonimeään (hän itse tehosti kreivittären arvonimeä enemmän kuin tarve vaati), ei häntä kuitenkaan oikein miellyttänyt se alta kuultava suopea alentuvaisuus, jolla kunniavieras tervehti niin hyvin häntä itseään kuin toisiakin. Sitä paitsi hän oli tuntenut Denryn herra Duncalfin konttoristiksi, sillä herra Duncalf oli menneinä aikoina toiminut usein hänen asianajajanaan. Hän piti Denryä nousukkaana, hännystelevänä narrina ja paheksui syvästi Denryn tuttavallisuutta kreivitärtä kohtaan. Lisäksi häntä harmitti Denryn side, joka teki tämän (parrastaan huolimatta) mielenkiintoisen romanttiseksi, ja kaikkein enimmän häntä harmitti se, että Denry oli saanut typerän muulinsa avulla kreivittären pelastetuksi tapaturmasta. Milloin tahansa kreivitär alkurupattelussa mainitsi Denryn tai katsahti Denryyn tehdessään selkoa seikkailuistaan, tunsi Sir Jee kipua sielussaan, ja hänen ruumiinsa osoittausi myötätuntoiseksi sielua kohtaan. Jokin häntä itseään voimakkaampi pakotti hänet ponnistautumaan äärimmilleen litistääkseen Denryn siveelliseksi liivaksi, lyödäkseen hänet maan tasalle, vähäksyäkseen hänet kokonaan tai tuhotakseen hänet jääkuorta käyttämällä. Tämä menettelytapa ei tehonnut kreivittäreen sen enempää kuin Denryynkään. Ja kreivitär torjui sen vaikutuksen alinomaa. Asia olikin sellainen, että kreivitär ja Sir Jee olivat verraten kiivaita kilpailijoita hyväntekeväisyydessä ja paikkakunnan menestyksen edistämisessä. Sir Jee oli omasta mielestään ja kreivitär oli omasta mielestään Kaupunkiviisikon kirkkaimpana kimmeltävä tähti.

Kun kreivitär oli päättänyt kertomuksensa retkestään ja ympäröivä ryhmä oli kylliksi murtanut muotoaan ilmaistakseen sopivalla tavalla kauhua, kummastusta, ihailua ja miehekästä myötätuntoa, asettui Sir Jee johtajaksi, rykäisi ja sanoi huoliteltuun tapaansa:

"Kenties teidän armonne suvaitsee nauttia hiukan virvokkeita, ennenkuin siirrymme saliin?"

"Kiitos, en", virkkoi kreivitär. "Se ei vaikuttanut minuun laisinkaan järkyttävästi." Sitten hän kääntyi sideniekka-saattajansa puoleen ja lisäsi huolestuneena: "Mutta ehkä te haluatte jotain?"

Jos hän olisi aavistanut, niihin tämä kysymys oli johtava, ei hän kenties olisi tehnyt sitä. Taikka ehkä hän olisi sittenkin tehnyt sen.

Denry vaikeni tuokion, ja sitten hänessä heräsi vanha tottumus.

"Ei, kiitoksia", hän sanoi, ja kääntyen varta vasten Sir Jeen puoleen hän lisäsi: "Entä te?"

Tämä oli luonnollisesti törkeätä hävyttömyyttä tuota aatelista valkoparta-filantrooppia kohtaan. Mutta se ei ollut mitenkään pahinta Denryn esiintymisessä. Ryhmä — jokainen ryhmän jäsen — huomasi selvästi Denryn vasemman käden liikahtavan Sir Jeetä kohti. Se liikahti aivan vähäisen, heilahti vain hiukan. Itse asiassa se ei olisi merkinnyt mitään, ellei Denryllä olisi yhä ollut vasemmassa kädessään porkkanaa.

Jokainen osoittausi ihmeellisen kykeneväksi hillitsemään itseään. Ja jokainen muu paitsi Sir Jee oli salaisesti ihastuksissaan, sillä Sir Jee ei herättänyt kenessäkään rakkautta. Merkillistä, kuinka vähän paikallista rakkautta paikallishyväntekijät saavat osakseen. Hätkähtämättä kreivitär antoi merkin "siirtyä" saliin, kuten Sir Jee oli ehdottanut. Ei olisi luullut tapahtuneen mitään, ja kuitenkin oli tapahtunut yhtä ja toista.

V.

Sitten Denry huomasi istuvansa tilapäisellä lavalla, joka oli rakennettu poliisiklubin isoon voimistelusaliin. Hanbridgen pormestari toimi puheenjohtajana, ja hänellä oli kreivitär oikealla ja Bursleyn pormestaritar vasemmalla puolellaan. Keskellä lavaa loisti toisia pormestarikäätyjä, pormestarittarien hienoja hattuja ja poliisimestarien sekä palopäälliköiden univormuja. Myöskin Denryn side oli omansa lisäämään tehoa; hänet oli sijoitettu kreivittären taakse. Itse sali oli ääriään myöten täynnä poliiseja, jotka näyttivät oudoilta ilman kypärää, sekä näiden vaimoja, morsiamia ja ystäviä; innostus oli yleinen ja voimakas, ja yksi ainoa pieni merkki osoitti jotain ikävää tapahtuneen! Tuo pieni merkki oli tyhjä tuoli ensi rivissä lähellä kreivitärtä. Sir Jee oli poistunut äkillisen pahoinvoinnin uhrina. Hän oli jollain tapaa häipynyt tiehensä, sillä välin kuin toiset merkkihenkilöt olivat nousseet portaikkoa. Hän oli häipynyt tiehensä niiden harvain ilmaistessa pahoitteluaan, jotka sattumalta näkivät hänen olevan häipymäisillään. Mutta nämäkin kestivät sen miehekkäästi. Se ei sumentanut juhlayleisön iloista tunnelmaa.

Juhlan loppupuolella alettiin esittää kiitoksia, ja näistä kohdistui tärkein kreivittäreen, klubin aloitteentekijään. Sen esitti Hanbridgen poliisimestari. Toisetkin merkkihenkilöt olivat halunneet esittää sen, mutta Hanbridgen poliisimestarilla oli epäämätön etuoikeus Kaupunkiviisikon suurimman poliisivoiman esimiehenä. Hän viittasi leikillisin sanoin kreivittären tuloseikkailuun ja sai yleisön purskahtamaan raikuvaan nauruun sanomalla, että oikeastaan velvollisuus vaatisi häntä vangitsemaan sekä kreivittären että Denryn vaarallisesta ajosta. Kun hän oli istuutunut kuulijain paukuttaessa myrskyisästi käsiään, syntyi ohjelman suorituksessa vähäinen sotku. Virallisen ohjelman mukaan oli Sir Jehoshophat Dainin määrä kannattaa kiitosehdotusta, mutta Sir Jee ei ollut saapuvilla. Muuta ei Sir Jeestä ollut jäljellä kuin tuoli. Hanbridgen pormestari katseli ympärilleen koettaen nopeasti päättää, mitä nyt oli tehtävä, ja Denry kuuli hänen kuiskaten kysyvän neuvoa eräältä toiselta pormestarilta.

"Ehkä minä teen sen?" Denry kuiskasi, ja nousemalla samassa seisomaan hän vapautti pormestarin välttämättömyydestä ratkaista tämän asian.

Mahdotonta on sanoa, miksi Denry nousi näin seisomaan ilman vähintäkään varoitusta. Kymmentä sekuntia varemmin, viittä sekuntia varemmin ei hänellä itselläänkään ollut hämärintäkään aavistusta siitä, että hän joutuisi pitämään kokouksessa puheen. Muuta ei voi sanoa kuin että hän oli taasen saanut tuon odottamattoman kohtauksensa.

Päästyään jaloilleen hän alkoi kärsiä, sillä hän ei ollut koskaan ollut lavalla jaloillaan tai missään muussakaan asennossa. Hän ei voinut nähdä muuta kuin sumupilven, joka oli salaperäisesti ja pelottavan äkkiä täyttänyt salin. Ja tämän pilven halki hän saattoi tuntea satojen silmien läpitunkevasta tuijottavan häneen. Ääni hänen sisässään sanoi: "Mikä hölmö sinä oletkaan! Mikä hölmö sinä oletkaan! Olenhan aina sanonut, että sinä olet aika hölmö!" Ja hänen sydämensä jyskytti kovemmin kuin konsanaan ennen, ja hänen otsansa oli kostea, kurkku kiusallisen kuiva ja toinen jalka polki hermostuneesti lattiaa. Tätä tilaa kesti suunnilleen kymmenen tuntia, minkä ajan kuluessa silmät yhä lävistivät sumupilven ja hänet kärsivällisen, itsepintaisen julmina.

Denry kuuli jonkun puhuvan. Hän puhui itse.

Poliisimestari oli sanonut: "Minulla on suuri mielihyvä ehdottaa kiitokset esitettäviksi Chellin kreivittärelle."

Ja niin Denry kuuli sanovansa: "Minulla on suuri mielihyvä kannattaa kiitoksien esittämistä Chellin kreivittärelle."

Hän ei voinut keksiä muuta sanottavaa. Ja nyt syntyi äänettömyys, todellinen äänettömyys, ei vain Denryn sairaalloisen mielikuvituksen luoma.

Sitten sumu haihtui. Ja Denry itse sanoi poliisiyleisölle, voittaen takaisin oman luonnollisen äänensä, hymynsä ja eleensä, sanoi tuttavallisesti, arkiseen tapaan, koomillisesti:

"Kas niin! Joutukaa siitä! Minä en aio sanoa enempää!"

Ja alkumerkiksi hän sovitti kätensä paukutusasentoon. Ja istuutui.

Hän oli kutkuttanut jok'ikisen saapuvilla olevan pollarin nauruhermoja. Paukkina vei voiton kaikista varemmista. Kaikkein vakavimpienkin lavakoristeiden täytyi nauraa. Ihmiset nykäisivät toinen toistaan ja selittivät, että se oli "se Machinin poika Bursleystä", ikäänkuin tarkoittaen, ettei se Machinin poika Bursleystä sallinut yhdenkään päivän kulua tekemättä jotain sattuvaa ja hullunkurista. Pormestari hymyili yhä vielä, kun hän esitti kokouksen kiitokset, ja kreivitär hymyili yhä vielä vastatessaan niihin.

Kun sitten kaiken päätyttyä jouduttiin eteiseen, käytti Denry oikeuttaan ottaa kreivittären huostaansa. He suoriutuivat merkkimiehistä lähtemällä ulos tiedustamaan kreivittären vaunuja ja jäämällä sille tielleen. Kreivittären vaunuista ei näkynyt merkkiäkään, mutta Denryn muuli ja kärryt odottivat eräässä rauhallisessa kulmassa.

"Saanko saattaa teidät kotiin?" ehdotti Denry.

Mutta siihen ei kreivitär suostunut. Hän sanoi käyvänsä vieraissa ennen päivällistä ja odottavansa vaunujen varmasti tulevan tuossa tuokiossa.

"Ettekö tulisi juomaan teetä Sub Rosassa?" kysyi Denry sitten.

"Sub Rosassa?" tiedusti kreivitär.

"Niin", selitti Denry, "me nimitämme siten erästä uutta teeravintolaa, joka on vast'ikään avattu tuolla." Hän osoitti suuntaa. "Se on oikea uutuus täällä Kaupunkiviisikossa."

Kreivitär rakasti intohimoisesti teetä.

"Siellä saa mainiota kiinalaista teetä", sanoi Denry.

"No niin", sanoi kreivitär, "voisihan koettaa sitäkin."

Samassa saapuivat hänen vaununsa perille. Hän käski ajurinsa odottaa muulin ja kärryjen perässä. Hänen käytöksessään ei ollut enää mitään, mikä muistutti hänen pukuaan; se näytti ilmaisevan, että koska hän kerran oli aloittanut hullulla kepposella, niin hänen oli myöskin päätettävä retkensä samanlaisella.

Niin kreivitär ja Denry lähtivät teeravintolaan, ja Denry tilasi teetä ja maksoi sen. Siellä oli tuskin ainoatakaan vierasta, ja ne harvat, joita onni oli suosinut toimittamalla heidät sinne, eivät olleet kyllin älykkäitä tunteakseen kreivittären. Omistajatar ei tuntenut kreivitärtä. (Myöhemmin, kun tuli tunnetuksi, että kreivitär oli todellakin käynyt Sub Rosassa, olivat puolet Hanbridgen rouvashenkilöistä melkein sairaita pelkästä mielipahasta, kun eivät olleet ajoissa kuulleet siitä. Heidän olisi ollut niin helppoa olla siellä juomassa teetä kreivittären naapureina ja tarkata, mitä leivoksia hän valitsi, miten hän piteli lusikkaa ja riisuiko hän hansikkaansa vai piti ne käsissään mureketta syödessään. Siinä oli menetetty tilaisuus, joka ei inhimillisen mahdollisuuden mukaan palautuisi koskaan enää.)

Ja itse valitsemassaan syrjäisessä nurkassa kreivitär suuntasi äkkiä ammuksen päin Denryä:

"Mistä te saitte kaikki nuo yksityiskohdat Sneydin juhlahuoneistosta?" hän kysyi.

Ja tämä alku kiihdytti keskustelun erittäin vilkkaaksi.

Samana iltana Denry pistäysi Merkkitorven toimistoon ja jätti sinne puolen sivun suuruisen ilmoituksen Kaupunkiviisikon yleisestä säästöklubista — "kannattajia m.m. Chellin kreivitär". Ilmoitus teki yleisölle tiettäväksi, että klubi oli nyt järjestetty ottamaan vastaan uusia jäseniä. Paitsi puolen sivun suuruista ilmoitustaan Denry jätti myöskin monta mielenkiintoista ja luotettavaa yksityiskohtaa tuosta historiallisesta ajoretkestä Hanbridgen poliisiklubille. Seuraavana päivänä oli Merkkitorvi aivan täynnä Denryä ja kreivitärtä. Siinä oli iso kuva, jonka muuan valokuvaaja oli ottanut Cauldon Bankilla ja joka esitti Denryä todellakin ajamassa kreivittären seurassa, ja kreivittären kasvot näkyivät selvästi edestä päin. Se teki myöskin erinomaisen kiittävästi selkoa Denryn puheesta ja onnitteli häntä hänen ensimmäisestä esiintymisestään Kaupunkiviisikon julkisessa elämässä. (Sulkimien välissä lausuttiin pahoittelu Sir Jeen äkillisen sairauden johdosta.) Lyhyesti sanoen, Denryn triumfi pyyhki pois hänen varempien voittojensa muiston. Se karkoitti myös kaikki säästöklubille epäedulliset huhut. Muutamassa päivässä hän oli saanut tuhatkunnan uusia jäseniä. Tietenkin tämä lisäys vain suurensi hänen sitoumuksiaan, mutta nyt hän voi saada pääomaa edullisilla ehdoilla, ja hän hankki sitä. Perustettiin osakeyhtiö. Kreivitär otti muutaman osakkeen tässä yhtiössä. Samaten (omituista kyllä) Jock ja hänen toverinsa ajuri. Eikä salaisuuksista ollut vähimpiä se merkillinen seikka, että kun Denry palasi äitinsä mökkiin juotuaan teetä kreivittären seurassa, ei hänen käsivartensa ollutkaan siteessä eikä siinä näkynyt pienintäkään merkkiä mistään vauriosta.

VIII LUKU.

Oman orren alla.

I.

Muuan vielä nuori mies — hän oli iältään kolmikymmenvuotias — jonka lyhyt, tiheä parta kurkisti avaran päällystakin turkiskauluksen suojasta, sukelsi esiin ajurinvaunuista P. Luukkaan aukion ja Broughaminkadun lumisessa kulmauksessa ja maksoi liikkeellä, joka ilmaisi sekä varakkuutta että tottumusta käskemään. Ja ajuri, joka oli tuonut hänet Hanbridgestä tänä talvi-iltana, vastasi asianmukaisella tavalla. Harva Kaupunkiviisikon asujamista käyttää ajuria. Käytettävinä on niin harvoja ajureita. Jos aiotte kutsuihin, niin voitte tilata ajurin ennakolta puhelimitse, sulattaen myöskin ennakolta kustannusharmin; mutta pysähdyttää ajuri kadulla ennalta harkitsematta ja hypätä vaunuihin yhtä huolettomasti kuin raitiotievaunuun — sellaista tekevät vain ani harvat. Nuori partaniekkamme menetteli näin useasti, mikä todisti hänen elävän kerrassaan ruhtinaallisesti.

Hänellä oli kannettavanaan iso ja verraten raskas käärö, kun hän asteli Broughaminkatua pitkin, ja lisäksi Broughaminkadun käytävä oli tavattoman kurainen. Eikä sentään kukaan, joka tunsi hänen olosuhteensa, olisi tiedustanut, miksi hän oli astunut vaunuista ennen määräpaikkaansa, koska jokainen tiesi sen. Syynä oli se, ettei tämä ruhtinaallinen henkilö käskevine eleineen uskaltanut ajaa äitinsä ovelle vaunuissa useammin kuin noin kerran kuussa. Hän avasi tuon oven amerikkalaisella avaimella (uudenaikainen lukko oli melkein ainoa parannus, johon hän oli saanut äitinsä suostumaan) ja kompuroi hankaloine taakkoineen tavattoman ahtaaseen eteiseen.

"Denrykö siellä on?" kysyi heikko ääni arkihuoneesta.

"Niin", hän sanoi astuen arkihuoneeseen hattuineen, turkkeineen, kääröineen, kaikkineen.

Yllään hartiavaippa ja hartiavaipan yllä nyplätty vuodeverho rouva Machin istui aivan lieden ääressä painuneena tulen puoleen. Hän näytti viluiselta ja sairaalta. Vaikka arkihuone oli perin pieni ja tuli suhteellisen iso, esti lieden rakenne huonetta tulemasta lämpimäksi, koska kaikki kuumuus nousi savutorveen. Jos rouva Machin olisi istunut katolla pidellen käsiään savutorven suulla, niin hänen olisi ollut paljoa lämpimämpi kuin alhaalla lieden ääressä.

"Etkö ole mennyt maata?" kysyi Denry.

"Etkö näe sitä?" sanoi äiti. Ja todellakin tuntui hiukan typerältä kysyä henkilöltä, joka ilmeisesti istui tuolilla, eikö hän ollut vuoteessa. Äiti lisäsi vähemmän purevasti: "Minä vartosin sua joka hetki. Missä sinä joit teetä?"

"Oh!" virkkoi Denry keveästi, "Hanbridgessä."

Valhetta! Hän ei ollut juonut teetä missään. Mutta hän oli syönyt runsaan illallisen Hanbridgen uudessa Hotel Metropolessa.

"Mitä sulla siinä on?" kysyi äiti.

"Onpahan sinulle lahja", sanoi Denry. "Huomenna on sinun syntymäpäiväsi!"

"Enpä tiedä, tarvitseeko mua siitä muistuttaa", mutisi rouva Machin.

Mutta kun Denry oli avannut käärön ja ojensi sen sisältöä häntä kohti, hän huudahti:

"Siunatkoon!"

Hämmästynyt ääni oli tunnustus siitä, että kerrankin poika oli saattanut hänet ymmälleen.

Se oli komea hylkeennahkavaippa, pitempi kuin hylkeennahkavaipat yleensä ovat. Se oli noita esineitä, joiden omistaja voi sanoa: "Ei yhdelläkään voi olla tämän parempaa — olipa hän sitten kuka tahansa." Rahalliselta arvoltaan se veti vertoja kaikille yksinkertaisille kuluneille vaatteille, jotka rouva Machinilla nyt oli yllään, ja kaikille varsin vaatimattomille pyhävaatteille, joita säilytettiin yläkerrassa, ja talon koko kalustolle ja ehkäpä myöskin Denryn keikarimaiselle puvustolle, ottamatta lukuun hänen turkkejaan. Jos mökin koko sisältö, paitsi yllä mainittua poikkeusta, olisi jätetty huutokaupalla myytäväksi, ei siitä olisi tullut rahaa riittävästi tuon hylkeennahkavaipan maksuksi.

Jos se olisi ollut jotain muuta kuin hylkeennahkavaippa ja yhtä kallis, niin rouva Machin olisi ruvennut nuhtelemaan. Mutta hylkeennahkavaippa ei ole loistelias. Se soveltuu kaikkinaisiin pukuihin ja päähineisiin. Ja kunnianarvoisin, vanhoillisin, vakavamielisin nainen voi hyvällä omallatunnolla nauttia sellaisesta. Hylkeennahkavaippa on ainoa ylellisyys, minkä rouva Machinin luonnonlaadulla varustettu nainen — ja sellaisia on useita Kaupunkiviisikossa ja muuallakin — tunnonvaivatta voi suoda itselleen.

"Koetappas sitä", sanoi Denry.

Äiti nousi vaivoin ja puki sen ylleen. Se sopi niin hyvin kuin hylkeennahkavaippa voi sopia.

"Hyvänen aika — sepä on lämmin", sanoi äiti. Tämä oli hänen ainoa arvostelunsa.

"Pidä se ylläsi", virkkoi Denry.

Äidin katse sai tämän ehdotuksen surkastumaan.

"Minne sinä menet?" tiedusti Denry, kun äiti teki lähtöä huoneesta.

"Käyn panemassa sen talteen", selitti äiti. "Siihen täytyy panna huomenna koijauhetta."

Denry esitti vastalauseeksi epämääräisiä ääniä, riisui omat turkkinsa, jotka hän heitti vanhalle kuluneelle sohvalle, ja siirti nojatuolin lieden ääreen. Tuokion kuluttua äiti palasi ja istuutui kiikkutuoliinsa ja alkoi taasen hytistä hartiavaippansa ja nyplätyn verhonsa alla. Pöytälamppu valaisi vasemman puolen hänen kasvojaan ja oikean puolen Denryn päätä.

"Kuulehan nyt, äiti", virkkoi Denry, "sinun täytyy saada tänne lääkäri."

"En huoli lääkäristä."

"Sinussa on influensa, ja se on aika mutkallinen juttu; ei sitä tiedä koskaan, mihin se johtaa."

"Saat sanoa sitä influensaksi, jos sinua huvittaa", sanoi rouva Machin. "Minun nuoruudessani ei ollut mitään influensaa. Me sanoimme vilustumista vilustumiseksi."

"Mutta sinä et voi hyvin, vai kuinka?" tiedusti Denry.

"En ole koskaan väittänytkään sellaista", vastasi äiti äreästi.

"Et olekaan", sanoi Denry voitonriemuisena kuten mies, joka on tuhoamaisillaan vihollisensa. "Etkä sinä pääsekään koskaan voimiisi tässä vanhassa mökkirähjässä."

"Tätä pidettiin pikein hyvänlaatuisena talona, kun isäsi ja minä ensinnä asetuimme tähän. Ja se on pidetty aina kunnossa. Se oli kyllin hyvä isällesi, ja se on kyllin hyvä minullekin. Minua ei haluta ruveta haihattelemaan sinne ja tänne. Mutta muutamat ihmiset alkavat tulla niin isoisiksi. Ja mitä terveyteen tulee, niin naapurin Reuben ukko on yhdeksänkymmenen yhden vuoden vanha. Tahtoisinpa tietää, kuinka monta yhdeksänkymmenvuotiasta asustaa noissa nukkekartanoissa puiston puolella?"

Denry pystyi väittelemään jokaisen muun paitsi äitinsä kanssa. Aina kun hän luuli lopen uuvuttaneensa tämän, äiti kävikin moisella tavalla hänen kimppuunsa ja pyöräytti hänet kumoon. Mutta hän aloitti uudestaan.

"Maksammeko me neljä ja puoli shillinkiä viikossa tästä mökistä vai emmekö?" hän tiedusti.

"Ja olemme aina maksaneet", sanoi rouva Machin. "Tahtoisinpa nähdä isännän korottavan vuokraa", hän lisäsi uhkaavasti ikäänkuin sanoakseen: "Kyllä minä hänet isännöitsisin, jos hän rupeisi korottamaan minun vuokraani!"

"No niin", virkkoi Denry, "täällä me asumme pahaisessa mökkirähjässä, mutta tiedätkö, kuinka paljon minä ansaitsen? Minä ansaitsen kaksi tuhatta puntaa vuodessa. Juuri sen minä ansaitsen."

Toistamiseen hän petti ehdoin tahdoin äitiänsä! Kaupunkiviisikon Yleisen säästöklubin toimitusjohtajana, sen osakkeenenemmistön omistajana, sen täydellisenä itsevaltiaana hän ansaitsi likipitäen neljä tuhatta vuodessa. Miksi ei hän voinut sanoa äidilleen yhtä hyvin neljä kuin kaksi? Vastaus on yksinkertainen: häntä pelotti sanoa neljä. Oli aivan kuin hänen olisi pitänyt punastua äitinsä edessä ollessaan moinen pohatta, sillä äiti oli kuluttanut suurimman osan elämäänsä ankarassa työssä ansaitakseen muutaman shillingin viikossa. Neljä tuhatta tuntui niin, satumaiselta! Ja säästöklubi, jonka hän oli keksinyt silmänräpäyksessä, oli todellakin saavuttanut tarumaisen menestyksen; sillä oli nyt päätoimisto Hanbridgessä ja haaratoimistot neljässä muussa kaupungissa ja kymmenittäin konttoristeja ja keräysasiamiehiä herra Penkethamin johtamina. Se oli kohdannut vastarintaa. Mahtimiehet sanoivat, että Denry ansaitsi väärää rikkautta hyväntekeväisyyden varjolla. Ja joutuakseen ajoissa turvaan Chellin kreivitär oli eronnut virallisesta suojelijatarasemastaan ja lahjoittanut osakkeensa Pirehillin sairaalalle, joka oli perinyt vähintäkään vastustelematta suuret osingot. Denry puolestaan sanoi, ettei hän ollut koskaan aikonut ruveta filantroopiksi eikä halunnut käydä sellaisesta, vaan hänen tarkoituksensa oli rikastua tyydyttämällä muuan tarve, kuten muutkin tekevät, ja ettei kenenkään ollut pakko kuulua hänen säästöklubiinsa. Sitten Merkkitorven palstoille satoi häntä puolustavia kirjeitä klubin tuhansien jäsenten edustajilta, ja Denrystä puhuttiin enemmän kuin yhdestäkään toisesta koko kreivikunnassa. Havaittiin samanlaisia säästöklubeja toimivan monennimisinä useissa Yorkshiren ja Lancashiren suurissa kaupungeissa. Tämä paljastus saattoi Denryn täydelleen entiseen arvoonsa yleisön silmissä, sillä mikä on käytännössä Yorkshiressä ja Lancashiressä, sen täytyy olla oikein Staffordshiressä; mutta se oli silti aika isku Denrylle, jonka täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän sittenkään ollut keksinyt säästöklubia. Lopuksi ne sadat kauppiaat, jotka olivat sitoutuneet myöntämään hyvitystä kaksi pennyä shillingiltä (klubin osinkojen ainoa lähde), olivat yrittäneet kapinoida. Denry nujersi heidät perin pohjin uhkaamalla perustaa osuuskauppoja — Kaupunkiviisikossa ei ollut ainoatakaan osuuskauppaa. He tiesivät hänet kyllin hurjanrohkeaksi tekemään sellaista.

Sen koommin ei mikään häirinnyt säästöklubin kehitystä. Denryn merkitys kasvoi aivan hämmästyttävässä määrin. Hänen muulinsa kuoli. Hän ei uskaltanut ostaa oikeata hevosta ja rattaita, koska ei uskaltanut tuottaa sellaisia ajoneuvoja äitinsä puolenviidettä shillingin mökin ovelle. Siksi hän oli turvautunut ajureihin. Ulkonaisessa loisteliaisuudessa ja tuhlaavaisuudessa hän veti kaikin puolin vertoja suurelle Harold Etchesillekin, jota hän oli aikoinaan pelännyt, ja tämän tavoin hänestä oli tullut Llandudnon laiturin kuuluisia kantavieraita. Mutta Etches asui vaimoineen hienossa talossa Bleakridgessä, Denry sitä vastoin eleli äitinsä kera naurettavassa mökissä naurettavan Broughaminkadun varrella. Hänellä oli kokonainen lauma tuttavia ja hän kävi melkoisen usein vieraissa, mutta tätä vieraanvaraisuutta ei käynyt palkitseminen Broughaminkadun varrella. Hänen suuruutensa haihtui savun lailla Broughaminkadulla. Se päättyi äkkiä P. Luukkaan aukion kulmauksessa, minne hän jätti ajurinsa. Hän ei päässyt minnekään äitiinsä nähden. Ellei äiti käynytkään enää ompelemassa, ei tämä johtunut siitä, ettei hän olisi ollut halukas ompelemaan, vaan siitä että entiset asiakkaat olivat lakanneet tilaamasta häntä luokseen. Ja voiko heitä moittia siitä, etteivät he tilanneet kolmen shillingin päiväpalkasta äitiä, jonka nuori poika kieriskeli kullassa? Denry oli koettamistaan koettanut saada äitiä järkiinsä, mutta oli aina joutunut häviölle. Äiti oli liian riippumaton, liian syvästi kiintynyt omiin tapoihinsa; ja hänellä oli luonteessaan enemmän voimaa kuin pojalla. Tietysti Denry olisi voinut erota äidistä ja perustaa oman riittävän upean kodin.

Mutta sitä hän ei tahtonut tehdä.

He olivat todellakin merkillinen pari.

Tänä syntymäpäivä-aattona Denry oli aikonut houkutella äidin ratkaisevaan tekoon, voittaa hänet pyytämällä, perustaen väitteensä hänen kivulloisuuteensa. Mutta hän kärsi jälleen tappion. Asian laita oli sellainen, ettei rouva Machiniin nähden käynyt kauan käyttäminen houkuttelevaa, hyväilevää puhetapaa. Hän ei ollut suostutteleva itse eikä myöskään altis toisten suostutteluille.

"No", hän sanoi, "jos ansaitset kaksi tuhatta vuodessa, niin voit kuluttaa tai säästää ne oman mielesi mukaan, vaikka parasta sinun olisi säästää. Ei sitä koskaan tiedä ennalta, mitä sattuu tapahtumaan. Toissapäivänäkin sattui muuan mies pudottamaan puoli kruunua viemäriaukkoon tässä vastapäätä."

Denry nauroi.

"Jaa-a!" sanoi äiti, "naura sinä vaan."

"Yksi asia ainakin on selvä", virkkoi Denry, "sinun pitäisi olla vuoteessa. Sinun pitäisi pysyä vuoteessa vähintään pari, kolme päivää."

"Kuka sitten hoitaisi taloa", väitti äiti, "jos minä rupeisin lakanain välissä vetelehtimään?"

"Voithan sinä ottaa tänne Rose Chuddin", sanoi Denry.

"Ehei", tenäsi äiti, "min' en päästä yhtäkään naista pelihtimään talossani, sillä välin kuin itse makaan vuoteessa."

"Sinä tiedät ihan hyvin, että hän on saanut nähdä nälkää miehensä kuolemasta asti; ja koska hän kerran käy siivoamassa, niin miksi et voisi ottaa häntä tänne ja pistää leipäpalaa hänen suuhunsa?"

"Siksi etten huoli hänestä! En hänestä enkä kestään muustakaan. Eihän mikään estä sinua antamasta hänelle osaa kahden tuhannen vuosituloistasi, jos sinua haluttaa. Mutta en käsitä, miksi minun pitäisi antaa hänen kääntää taloani mullin mallin, vaikka olenkin hiukan vilustunut."

"Sinä olet aivan pähkähullu eukko", sanoi Denry.

"Saatanpa olla!" virkkoi äiti. "Kaksi viisasta olisikin liikaa yhdessä perheessä. Mutta tästä mökistä min' en luovu, ja niin kauan kuin jaksan pysyä jaloillani, en rupea maksamaan kenellekään sellaisesta työstä, minkä itse pystyn tekemään paremmin." Äänettömyys. "Eikä sitä asiaa kannata sen enempää ajatella. Ei mua vaan houkutella turkiksilla." Hän lähti levolle. Seuraavana aamuna Denry oli aika nyrpeän näköinen.

"Ei sun tarvitse siinä murjottaa", sanoi äiti.

Mutta hän oli oikeastaan hyvillään pojan nyrpeydestä. Sillä nyrpeys oli merkki siitä, että Denry tunnusti joutuneensa häviölle.

II.

Seuraava kohtaus heidän välillään muodostui merkillisen lyhyeksi. Denry sairastui influensaan. Hän sanoi saaneensa sen luonnollisesti äidiltä.

Hän kävi vuoteeseen ja pysytteli siinä. Äiti hoiteli häntä kaiken päivää ja oikein suuttui koettaessaan turhaan pakottaa häntä syömään. Iltapuoleen Denry heittelehti hurjasti pikku vuoteessaan pikku makuusuojassaan, valitellen hirveätä päänkivistystä. Äiti pysytteli hänen luonaan suurimman osan yötä. Aamulla Denry kävi rauhallisemmaksi. Ei kumpikaan heistä maininnut "lääkäri" sanaa. Äiti vietti päivänsä enimmäkseen yläkerran portaissa. Mutta illan tullen Denry tuli jälleen huonommaksi, ja äiti pysytteli enimmän osan toista yötä hänen vuoteensa vieressä.

Talviaamun koleassa hämärässä Denry mutisi heikolla äänellä:

"Äiti, taitaisi olla parasta lähettää sana."

"Lääkärillekö?" sanoi äiti. Ja salassa hän ajatteli, että olisi todellakin parasta lähettää noutamaan lääkäriä ja että influensa ja vilustuminen mahtoivat sittenkin olla eri asioita.

"Ei", sanoi Denry, "nuorelle Lawtonille."

"Nuorelle Lawtonille!" huudahti äiti. "Mitä ihmettä nuorella Lavvtonilla olisi tekemistä täällä?"

"Minä en ole tehnyt testamenttia", vastasi Denry.

"Pyh!" tokaisi äiti.

Siitä huolimatta hän säikähtyi juuri pikkuruikkusen. Ja hän lähetti sanan tohtori Stirlingille, vanhan Harropin skotlantilaiselle apulaiselle.

Tohtori Stirling, joka oli tukevaruumiinen eikä jättänyt suurtakaan tilaa toisten varalta tuossa pienessä, yksinkertaisessa makuusuojassa, jonka asuja ansaitsi neljä tuhatta vuodessa, tuijotti rouva Machiniin, ja hän tuijotti myöskin Denryyn.

"Teidän on käytävä vuoteeseen tuossa tuokiossa", hän sanoi.

"Mutta johan hän on vuoteessa", huudahti rouva Machin.

"Tarkotan teitä ihtiänne", sanoi tohtori Stirling.

Rouva Machinin keinot olivat jotakuinkin lopussa. Tätä todisti se, ettei hänellä ollut enää voimia vastustaa tohtori Stirlingiä. Hän kävi vuoteeseen. Ja pian sen jälkeen Denry nousi vuoteesta. Ja vähää myöhemmin saapui taloon Rose Chudd, siisti ja toimelias nuori leski kadun alapäästä, ja hallitsi sitä ikäänkuin se olisi ollut hänen omansa. Rouva Machin, jonka ruumis oli sitkeätä tekoa, nousi noin viikon kuluttua ja antoi Roselle palkan ja matkapassin kiitoksitta. Mutta Rose oli ollut talossa, eikä hän ollut kääntänyt sitä mullin-mallin. Kuinka rouva Machin koettikin, ei hän huomannut mitään moitittavaa Rosen omavaltaisen toimeliaisuuden tuloksissa.

III.

Eräänä aamuna — eikä siihen ennättänyt kulua pitkältä aikaa, siinä määrin tuntui Kohtalo suosivan nuorempaa vanhemman kustannuksella — sai rouva Machin kaksi kirjettä, jotka herättivät hänessä levottomuutta ja mielipahaa. Toinen tuli hänen isännältään ilmoittaen, että tämä oli myynyt talon, jossa hän asusti, eräälle Lontoossa elävälle herra Wilbrahamille ja että hänen oli vast'edes suoritettava vuokransa mainitulle herra Wilbrahamille tai tämän valtuuttamalle. Toinen tuli eräältä lontoolaiselta asianajotoimistolta ilmoittaen, että sen asiakas herra Wilbraham oli ostanut talon ja että vuokra oli maksettava sen asiamiehelle, jonka nimi ilmoitettaisiin myöhemmin.

Rouva Machin purki mielenliikutuksensa tavallisella huudahduksellaan: "Siunatkoon!"

Ja hän näytti nuo julkeat kirjeet Denrylle.

"Oh!" sanoi Denry. "Vai on hän ostanut ne? Kuulin hänen olevan sellaisissa aikeissa."

"Ne?" huudahti rouva Machin. "Mitä muuta hän on ostanut?"

"Arvelen hänen ostaneen kaikki viisi — tämän ja nuo neljä seuraavaa, aina Downesin taloa myöten. Arvelen, että kyllä saat kuulla niille neljällekin tulleen tällaiset ilmoitukset. Tiedäthän, että koko tämä kortteli kuului ennen vanhaan Wilbrahameille. Totta kai sinä sen muistat, äiti?"

"Onko hän sitten niitä Hillportin Wilbrahameja?"

"Luonnollisesti."

"Luulin, että Cecil oli viimeinen heistä, ja kun hän oli tehnyt itsestään täällä keppikerjäläisen, niin hän lähti Australiaan ja joi itsensä siellä hengiltä. Niin minä olen aina kuullut kerrottavan. Me olemme aina sanoneet täällä, että nyt ei ole yhtäkään Wilbrahamia enää elossa."

"Australiaan hän lähtikin, mutta ei hän juonut itseään hengiltä. Hän katosi ihmisten ilmoilta, ja koottuaan itselleen rikkauksia hän näyttää ilmestyneen jälleen Sidney'iin. Kuuluu aikovan tulla takaisin asettuakseen tänne pysyväisesti. Ainakin hän ostelee suurin määrin Wilbrahamien entisiä kiinteistöjä. Siitähän puhutaan kaikkialla."

"Vaikka vaan", sanoi rouva Machin. "Minulle se ei ole mieluista."

Hän ei hyväksynyt lakia, joka salli isännän myydä talonsa välittämättä vähääkään vuokralaisesta, joka oli asustanut siinä neljättäkymmentä vuotta. Aamupäivän kuluessa hänelle selvisi, että Denry oli oikeassa — toisetkin vuokralaiset olivat saaneet aivan samanlaisen tiedotuksen kuin hänkin.

Kahta päivää myöhemmin Denry palasi kotiin teelle tuliaisina mitä merkillisin uutinen. Herra Cecil Wilbraham oli saapunut Lontoosta Bursley'iin ja käynyt hänen puheillaan. Herra Cecil Wilbrahamilla oli ilmeisesti aivan vanhentuneet tiedot paikallisista oloista, sillä hän oli kuvitellut Denryä vuokrainperijäksi ja kiinteistöasioitsijaksi, vaikka todellisuudessa Denry oli luopunut tästä vähäpätöisestä elämäntyöstä jo vuosia sitten. Hän oli toivonut, että Denry keräisi hänen vuokrasaatavansa ja valvoisi hänen yhä kasvavia etujaan paikkakunnalla.

"Mitä sinä sitten vastasit hänelle?" tiedusti rouva Machin.

"Suostuin hänen pyyntöönsä", kertoi Denry. "Miksi?"

"Arvelin, että se olisi turvallisempaa sinulle ", virkkoi Denry painokkaasti. "Ja sitä paitsi siitä näyttää koituvan hauska juttu. Hän on aika omituinen jehu."

"Omituinen?"

"Ensinnäkin hänellä on niin komeat viikset, etten ole koskaan nähnyt moisia. Ja hänellä on jokin vika vasemmassa silmässään. Ja sitten hän taitaa olla vähän hullu."

"Hulluko?"

"No, ainakin päästään vialla. Hän on saanut päähänsä rakennuttaa itseään varten hullunkurisen talon Bleakridgeen. Hän näyttää mieluimmin elelevän yksikseen ja on keräillyt kaikenlaisia päähänpistoja, joiden avulla tulee toimeen palvelijoitta ja voi silti asustaa mukavasti."

"Jaa, mutta siinä hän onkin oikeassa!" huokaisi rouva Machin erittäin myötätuntoisesti. Hän näet hoki kerran viikossa, ettei sietänyt kuulla puhuttavankaan palvelijattaresta. "Hän ei siis ole naimisissa?" hän jatkoi.

"Hän kertoi minulle jääneensä leskeksi kolme kertaa, mutta lapsia ei hänellä ole koskaan ollut," selitti Denry.

"Hyvänen aina!" mutisi rouva Machin.

Denry oli ainoa henkilö koko kaupungissa, jonka oli onnistunut tutustua tuohon viiksiniekkaan kolminkertaiseen leskimieheen ja saavuttaa hänen luottamuksensa. Hän oli tupsahtanut Bursley'iin vähääkään varoittamatta, käynyt tapaamassa Denryä (säästöklubin haaratoimistossa) ja sitten matkustanut jälleen tiehensä. Tiedettiin hänen myöhemmin asettuvan vakinaisesti paikkakunnalle. Sitten alkoi tuo ihmeellinen talo kohota hänen Bleakridgessä ostamalleen palstalle. Se oli jätetty Denryn yleisvalvonnan alaiseksi, mutta hänen oli alinomaa alistuttava Lontoosta saapuviin vaihteleviin ja jyrkkiin ohjeisiin. Llandudnon historiallisesta tapahtumasta pitäen oli Denry pysynyt varsin ystävällisissä väleissä Cotterillin perheen kanssa, ja tämän vuoksi oli herra Cotterill saanut osalleen rakennustyön; mutta piirustukset saapuivat Lontoosta. Ja vaikka herra Cecil Wilbraham osoittausi erinomaisen valppaaksi kaikenkaltaisen petkutuksen varalta, koitui urakka kuitenkin varsin tuloisaksi herra Cotterillille, joka jutteli melko lailla tuon talon merkillisyyksistä. Kaupunki arvosteli herra Cecil Wilbrahamin varallisuutta ja tärkeyttä sen seikan perustalla, että niin varakas ja tärkeä henkilö kuin Denry tyytyi toimimaan hänen asiamiehenään. Mutta olivathan Wilbrahamit olleet Bursleyn tienoon mahtimiehiä jo monen miespolven ajan, aina siihen asti kuin seitsenkymmenluvun lopulla sattui tuo vararikko, joka kukisti koko Wilbrahamin suvun. Kaupunki oikein janosi päästä näkemään nuo suunnattomat viikset ja tuon kunnallisen silmän. Denryn ohella oli vain yksi henkilö nähnyt tämän hullun miehen, ja se henkilö oli Nellie Cotterill, joka oli käynyt Denryn seurassa tarkastamassa puolivalmista taloa eräänä sunnuntai-aamuna, jolloin mielipuoli oli yllättänyt heidät näyttämöllä ja hetken perästä taasen kadonnut. Talon rakentaminen lujitti suuresti Denryn ja Cotterillien välistä ystävyyttä. Silti ei Denry pitänyt herra Cotterillista eikä myöskään luottanut häneen.

Seuraava näytös tässä tapahtumasarjassa oli se, että rouva Machin sai lontoolaiselta toimistolta tiedon, että hänen oli lähdettävä tuosta puolenviidettä shillingin hökkelistä. Hänestä tuntui siltä, että nyt ei oltu enää ainoastaan lähellä Broughaminkadun loppua, vaan koko maailman loppua. Hän oli perin vihoissaan Denrylle, kun tämä ei ollut onnistunut suojelemaan häntä sen paremmin. Denry oli herra Wilbrahamin asiamies, hän keräsi tämän vuokrasaatavat, ja hän oli velvollinen suojelemaan äitiään ikävyyksiltä. Rouva Machinilta ei jäänyt kuitenkaan huomaamatta, että tiedotus teki Denryn merkillisen levottomaksi, ja hän vakuutti äidilleen, ettei herra Wilbraham ollut laisinkaan kuulustellut hänen mielipidettään. Hän kirjoitti Lontooseen kirjeen, jonka äiti allekirjoitti ja jossa tiedustettiin, mistä syystä vanhalle ja nuhteettomalle vuokralaiselle viskattiin moinen typerä tiedotus päin silmiä. Vastauksessa ilmoitettiin, että herra Wilbraham aikoi revityttää talot maahan aloittaen rouva Machinin asunnosta ja rakennuttaa tontit uudelleen.

"Pyh!" sanoi Denry. "Älä sinä vaivaa päätäsi sillä asialla, äiti; kyllä minä sen järjestän. Hän tulee piakkoin tänne katsomaan uutta taloaan — se on jo valmis ja huonekalusto saapuu parhaillaan — ja silloin minä otan asian puheeksi."

Mutta herra Wilbraham ei tullutkaan, epäilemättä siitä syystä, että oli hullu. Sitä vastoin tuli uusia tiedotuksia kummastuttavan tiheään. Rouva Machin vain ojensi ne Denrylle. Ja sitten Denry sai sähkösanoman, joka kertoi herra Wilbrahamin saapuvan uuteen taloonsa sinä iltana ja haluavan tavata Denryn siellä. Onnettomuudeksi tuli samana päivänä iltapostissa, juuri Denryn ollessa toimistossaan, Lontoosta jonkinlainen kaikkein korkein ja viimeinen varoitus rouva Machinille, ja se oli kirjoitettu viralliselle paperille. Se julisti muitta mutkitta, että koska rouva Machin ei ollut mukautunut varempien ilmoitusten vaatimukseen eikä ollut niistä edes tietävinäänkään, häädettäisiin hän nyt lain voimalla ulos kadulle tavaroineen päivineen. Hänelle annettiin vielä neljäkolmatta tuntia armonaikaa. Kunniallista naista ei ole koskaan loukattu siinä määrin kuin nyt rouva Machinia tuolla ilmoituksella. Hänellä oli edessään mahdollisuus joutua majailemaan keskellä Broughaminkatua. Kun Denry palasi kotiin sinä iltana, antoi rouva Machin hänelle "oikein isän hihasta", kuten hoku kuuluu.

Denry myönsi vilpittömästi, että hän oli ihan ymmällään, kuin puusta pudonnut, aivan raivoissaan. Mutta sehän oli vain uusi todistus herra Wilbrahamin hulluudesta. Teetä juotuaan hän arveli, että äidin oli parasta pukeutua parhaisiinsa ja lähteä hänen kerallaan tapaamaan herra Wilbrahamia huomauttaakseen vakavasti — niin, kyllä he saisivat asian järjestetyksi; ja jos herra Wilbraham pysyisi itsepintaisena, niin he ryhtyisivät uhmaamaan herra Wilbrahamia. Denry selitti äidilleen, että englannittaren mökki on hänen linnansa, ettei isännän kätyreillä ole oikeutta tunkeutua sisään väkipakolla ja ettei herra Wilbraham voinut tehdä muuta kuin ruveta riisumaan mökkiä katon harjasta lähtien… Ja häntäpä halutti nähdä herra Wilbrahamin yrittävän sellaista!

Ja niin hylkeennahkavaippa (sillä nyt oli taasen kevät) lähti Denryn seurassa Bleakridgeen.

IV.

Kuu valaisi koleahkoa iltaa. Talo erottui kuutamossa selvästi Trafalgarin-tielle — se oli neliömäinen rakennusmöhkäle.

"Eipä se olekaan kovin iso!" virkkoi rouva Machin

"Ei! Hän ei välittänyt isosta. Hän vain halusi saada kyllin tilavan", selitti Denry painaen nappia, joka sijaitsi pääoven oikeassa pielessä. Kukaan ei tullut avaamaan, vaikka he kuulivat kellon soivan sisällä. He odottivat. Rouva Machin oli kovin hermostunut, mutta hylkeennahkavaippansa vuoksi häntä ei viluttanut.

"Tämäpä vasta on hullunkurinen portaikko", hän huomautti ajan kuluksi.

"Se on marmorista", sanoi Denry.

"Mitä hyötyä siitä on?" tiedusti äiti.

"Helpompi pitää puhtaana", selitti Denry.

"Jaa", sanoi rouva Machin, "mutta kyllä se nyt on aika likainen."

Niin olikin.

"Se on helppo puhdistaa", virkkoi Denry kumartuen alemmaksi. "Tarvitsee vain kiertää tätä hanaa sivulle. Näes, se on laitettu sellaiseksi, että se vuodattaa litteän suihkun portaita myöten. Siirryhän syrjään silmänräpäykseksi."

Hän kiersi hanaa, ja portaikko huuhtoutui puhtaaksi tuossa tuokiossa.

"Mistä tuo vesi niin höyryää?" tiedusti rouva Machin.

"Kun se on kuumaa", sanoi Denry. "Oletko koskaan arvellut veden höyryävän muusta syystä?"

"Kuumaa vettä ulkosalla?"

"Kuumaa vettä voi saada ulkosalle yhtä helposti kuin sisäänkin, eikö totta?" virkkoi Denry.

"No, kaikkia sitä vielä näkee!" huudahti rouva Machin. Se oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

"Siihen malliin tässä talossa on kaikki järjestetty", selitti Denry. Hän sulki vesihanan.

Ja sitten hän soitti uudestaan. Ei vastausta. Ei valon välkettäkään koko asumuksessa.

"Maltahan nyt, niin saat nähdä", sanoi Denry lopulta. "Minä käyn sittenkin sisään. Minulla on takaoven avain hallussani."

"Oletko varma siitä, että se käy päinsä?"

"Viis' minä siitä, käykö se päinsä vai eikö", sanoi Denry uhmaavasti. "Hän pyysi minua tulemaan, ja hänen pitäisi olla täällä ottamassa vastaan. Minä en anna kenenkään hypätä nenälleni."

Ja sisään he kävivät kierrettyään talon takapuolelle.

Denry sulki oven, painoi nappulaa, ja sähkövalo syttyi palamaan. Sähkövalo oli siihen aikaan aivan uutukainen ilmiö Bursleyssä. Rouva Machin ei ollut koskaan nähnyt sitä toimimassa. Hänen oli pakko myöntää, että se ei ollut laisinkaan niin monimutkainen kuin öljylamppujen hoito. Keittiössä sähkövalo hohti huikaisevana seinillä, jotka oli verhottu harmain kiviliuskoin, ja lattialla, joka oli laadittu mustista ja valkoisista liuskoista. Siellä oli kaasukeittiö ja kahdella vesihanalla varustettu marmorinen pesulaite. Kalusto oli tummasta puusta. Hyllyllä oli saviteoskastrulleja. Kaapit olivat täynnä keittiövälineitä, pääasiallisesti saviteoksia. Denry alkoi näytellä äidilleen allasta, jossa oli reunakkeita ja uurteita ja osastoja; siinä hän selitti voitavan koneellisesti pestä ja kuivata kaikkea muuta paitsi veitsiä.

"Eikö sun olisi parasta lähteä tavoittelemaan sitä herra Wilbrahamia?" keskeytti äiti.

"Niinpä tietenkin", sanoi Denry; "minä ihan unohdin hänet."

Äiti kuuli hänen vaeltelevan pitkin taloa ja huutelevan vaihtelevin äänin herra Wilbrahamia. Mutta hän ei erottanut mitään muuta ääntä. Sillä välin hän tarkasteli keittiötä yksityiskohtaisesti, mieltyen toisiin laitteisiin ja pääsemättä perille toisten tarkoituksesta.

"Varmaankin hän on myöhästynyt junasta", arveli Denry palatessaan. "Ei hän ainakaan ole täällä. Nyt voin näyttää sinulle samalla koko talon."

Hän opasti äidin eteishalliin, joka oli tulvillaan valoa.

"Täällähän on oikein lämmin", sanoi rouva Machin.

"Koko talo lämmitetään höyryllä", selitti Denry. "Ei ole ainoatakaan takkaa."

"Ei ainoatakaan takkaa!"

"Ei! Ei ainoatakaan. Ei tarvitse kiillottaa ristikkoja, ei kantaa pihalle tuhkaa eikä sisään kivihiiliä, ei pyyhkeillä tomua reunakkeilta, ei puhdistella hiilihankoja, ei nuohota savutorvia."

"Mutta jos häntä haluttaisi yht'äkkiä saada hiukan tulta keskellä kesää?"

"Joka huoneessa on hätävaroiksi kaasu-uuni", selitti Denry.

Äiti vilkaisi erääseen huoneeseen.

"Mutta", hän huudahti, "täällähän on jo kaikki valmiina, ihan kunnossa. Ja lämmintä kuin leivintuvassa."

"Niin onkin", sanoi Denry, "hän on antanut sellaiset määräykset. En voi ymmärtää, kuinka Herran nimessä hän on jäänyt tulematta."

Samassa tuokiossa helisi sähkökello kovaa ja kimeästi, ja rouva Machin hätkähti.

"Siinä hän onkin!" virkkoi Denry astuen ovea kohti.

"Hyvänen aika! Mitä hän mahtaakaan ajatella, kun näkee meidät täällä?" mutisi rouva Machin.

"Pyh!" sanoi Denry huolettomana. Ja hän avasi oven.

V.

Kolme henkilöä seisoi äsken pestyillä marmoriportailla — herra ja rouva Cotterill sekä heidän tyttärensä.

"Oh! Astukaa sisään! Astukaa sisään! Olkaa kuin kotonanne. Mekin rupeamme jo kotiutumaan", puhui Denry hilpeästi tervehtien; ja lisäsi: "Varmaan hän on kutsunut teidätkin?"

Ja selville kävi, että herra Cecil Wilbraham oli todellakin kutsunut myöskin heidät. Hän oli kirjoittanut Lontoosta ilmoittaen käyvänsä iloiseksi, jos herra ja rouva Cotterill "pistäytyisivät talossa" juuri tänä iltana. Lisäksi hän oli maininnut, että koska hänellä oli jo ollut kunnia tavata neiti Cotterill, niin kenties tämä liittyisi vanhempiensa seuraan. "Niin, mutta hän ei ole täällä", sanoi Denry pudistaen tulijain kättä. "Varmaankin hän on myöhästynyt junasta tai saanut muita esteitä. Nyt hän ei voi joutua tänne ennen huomisaamua. Mutta talo näyttää olevan ihan kunnossa häntä vastaan ottamaan…"

"On totta tosiaan! Kuinka voitte, rouva Cotterill?" tokaisi rouva Machin.

"Niin että voimmehan tarkastaa sitä valmiissa asussaan. Luullakseni hän on kutsunut meidät tänne juuri sitä varten", päätti Denry.

Rouva Machin selitti kiireesti ja hermostuneesti, ettei hän ollut saanut mitään kutsua, että hän oli tullut pelkästään liikeasioissa.

"Lähdetään yläkertaan", kehotti Denry painaen nappuloita ja levittäen valomerta yhä laajemmalle. "Denry!" vastusteli äiti, "mitä ihmettä herra ja rouva Cotterill ajattelevatkaan sinusta! Sinähän hommaat ihan kuin omistaisit koko talon. Ihan minun täytyy ihmetellä sinua!"

"No", sanoi Denry, "minä jos kukaan olen tässä kaupungissa omistajan valtuutettu. Ja herra Cotterill on rakentanut tämän vietävän talon. Jos Wilbrahamia olisi haluttanut pitää hökkelinsä vain omana hyvänään, niin ei hänen olisi pitänyt kutsua tänne vieraita. Vai kuinka, Nellie?"

Hän kumartui kaiteen ylitse portaikon kierteessä.

Se huoleton tuttavallisuus, millä hän sanoi "Vai kuinka, Nellie", ja eritoten Nellien välittömän ripeä vastaus herättivät uusia mietteitä rouva Machinin mielessä. Mutta hän ei herkistänyt korviaan eikä hätkähtänyt paikaltaan eikä tehnyt muitakaan niistä akrobaattitempuista, joihin tavallinen varakkaan pojan äiti olisi turvautunut moisissa olosuhteissa. Hänen korvansa eivät edes värisseetkään. Hän virkkoi vain:

"Minusta on somaa, että tämä kaidenuppi on mustaa porsliinia."

"Tässä talossahan on jokainen nuppi mustaa porsliinia", sanoi Denry. "Silloin ei näy koskaan likaa. Mutta jos pälkähtäisi päähän puhdistaa sitä, niin sen voi tehdä kostealla vaatteella yhdessä silmänräpäyksessä."

Nellie seisoi nyt hänen rinnallaan. Nellie oli varttunut Llandudnon retken jälkeen. Hän ei punehtunut yhdestä silmäyksestä. Kun häntä äkkiä puhuteltiin, hän pystyi vastaamaan tuntematta olevansa piinapenkillä. Kykenipä hän sotkeutumatta keskustelemaankin paljoa kauemmin kuin muutamaa vuotta varemmin oli kyennyt hyppäämään nuoraa sotkeutumatta. Hän ei enää kuvitellut, että kadulla kaikki ihmiset tuijottivat häneen koettaen innokkaasti keksiä jotain vikaa hänen käytöksessään. Hän oli joksikin aikaa tuhonnut usean rakastettavan ja verraten viattoman nuoren miehen elämän kieltäytymällä rupeamasta heidän vaimokseen. (Sillä hän oli sievä, ja hänen isänsä oli kaupungin merkkihenkilöitä, vaikkei äiti ollutkaan.) Ja kuitenkin, huolimatta suunnattomasti suurentuneesta kokeneisuudesta ja ihmisluonnon monipuolisen tuntemuksen raskaasta taakasta hänessä oli jotain perin tyttömäistä ja aran veitikkamaista, kun hän nyt seisoi portailla lähellä Denryä odottaen vanhemman sukupolven seuraavan heidän jälkiään. Vanha Nellie ei ollut vielä kuollut hänessä.

Seurue siirtyi yläkertaan.

Ja yläkerta vei merkillisyydessään alakerrastakin voiton. Kummassakin makuusuojassa vuodatti kaksi aluminiumihanaa kuumaa tai kylmää vettä marmorivatiin, ja marmorivadin alla oli likavesijohto. Talossa ei tarvinnut kantaa minnekään pisaraakaan vettä. Vesi saapui käyttäjänsä luokse, ja jokainen huone nieli oman likavetensä. Vuoteet olivat mustasta emaljoidusta raudasta ja varsin kevyet. Lattiat olivat peitetyt linoleumimatolla, siellä ja täällä oli jokunen kangasmatto, jonka voi pudistaa yhdellä kädellä. Seinät olivat maalatut harmaalla emaljivärillä. Rouva Cotterill keksi kaikkinäkevällä silmällään erään seikan, joka oli jäänyt rouva Machinilta huomaamatta. Missään ei ollut ainoatakaan terävää nurkkaa. Jokainen nurkka, jok'ikinen seinän ja lattian tai seinien välinen kulma oli pyöristetty siivoamisen helpottamiseksi. Ja jokaisen seinän, lattian, katon ja muun kiinteän kohdan voi pestä, ja koko kalusto oli maalattu emaljivärillä, joten sen saattoi tuossa tuokiossa pyyhkiä vaatteella tarvitsematta kuluttaa puoltatoista päivää kiillottaakseen sitä kolmella rievulla ja monella tuoksulla. Kylpyhuone oli tarkoin vedenpitävä; sen saattoi huuhdella suihkuletkulla, ja kaasulämmittäjän avulla voi saada loputtoman määrän kuumaa vettä riippumatta yleisestä säiliöstä. Denry näkyi perehtyneen jokaiseen yksityiskohtaan herra Wilbrahamin moninaisissa laitteissa, ja hän selitteli niitä suunnattomasti mieltyneenä.

"Hyvänen aika!" sanoi rouva Machin.

"Hyvänen aika!" sanoi rouva Cotterill (epäilemättä esimerkin voimasta).

He laskeutuivat ruokasaliin, jonne oli katettu illallispöytä näkymättömän herra Cecil Wilbrahamin määräyksestä. Ja siellä naiset ylistelivät herra Wilbrahamin viisautta, koska hän näytti karttelevan hopeita. Kaikki, mikä pöytäkalustosta saattoi olla saviteosta, oli saviteosta. Haarukat ja lusikat olivat uushopeata.

"Jaa-a", sanoi rouva Cotterill, "tämän talon minä voisin hoitaa palvelijattakin ja olla itse täysissä pukeissa kello kymmeneltä aamulla."

Ja rouva Machin nyökkäsi.

"Ja kun sitten haluaa panna toimeen suursiivouksen", sanoi Denry, "niin voi ottaa imutomuttajan." Imutomuttaja oli niihin aikoihin sivistyksen viimeinen saavutus, ja Bursley'iin perustettiin parhaillaan sen ensimmäistä asioimistoa. Denry selitteli imutomuttajaa perheenemännille, jotka eivät olleet vielä kehittyneet läheskään niin korkealle asteelle. Ja jälleen he siunailivat.

"Kuinkas tämän illallisen käy?" huudahti Denry. "Meidän pitäisi syödä se. Olen varma siitä, että hän toivoisi meidän syövän sen. Istukaa pöytään kaikki. Minä vastaan seurauksista."

Rouva Machin epäröi vieläkin enemmän kuin toiset naiset.

"Kerrassaan kummallista, ettei se ole itse täällä." Hän pudisti päätään.

"Johan minä kerroin sinulle, että hän on ihan hullu", sanoi Denry.

"Ei häntä minun mielestäni voisi luulla niinkään hulluksi", virkkoi rouva Machin kuivasti. "Näin järkevästi rakennettua taloa en ole vielä koskaan nähnyt."

"Ohoo, niinkö arvelet?" vastasi Denry. "Turkanen sentään! Ihan minulta oli jäädä huomaamatta, että tuolla pikkupöydällä on kolme viinipulloa."

Lopulta hänen onnistui saada heidät sijoitetuiksi pöydän ääreen. Siitä pitäen kaikki sujui vaikeuksitta. Runsas ja monipuolinen kylmä illallinen alkoi kadota katoamistaan ja sen mukana viinikin. Ja sikäli kuin viini katosi, kävi herra Cotterill (joka oli ollut mahtipontinen ja vaitelias) puheliaaksi esittäen seurueelle tarkoin numeroin rakennuskustannukset ja niin edespäin. Mutta lopulta surmasi silkka elämänilo aritmetiikan.

Rouva Machin ei saattanut kuitenkaan vapautua kokonaan tunteesta, että hän eli unessa, joka sivuutti kaikki säädyllisyyden rajat. Koko juttu oli aivan liian fantastinen ja mielettömän romanttinen tapahtuakseen Bursleyn kaltaisessa epäromanttisessa paikassa.

"Täytyy ruveta ajattelemaan kotiinlähtöä, Denry", hän sanoi.

"Ei yhtään hätäillä", vastasi Denry. "Mitä! Viinihän on lopussa! Katsotaan, olisiko kaapissa lisää."

Sukellettuaan emaljivärillä maalatun kaapin syvyyksiin hän ilmestyi jälleen näkyviin kasvot punaisina ja viinipullo riemuitsevassa kädessään. Se oli jo valmiiksi avattu.

"Hurraa!" hän kuulutti kaataen valkoista viiniä lasiinsa ja kohottaen sitä; "herra Cecil Wilbrahamin malja!"

Siinä oli komea kuvaelma huikaisevassa sähkövalossa.

Sitten hän joi. Sitten hän pudotti lasin, joka meni murskaksi.

"Hyi! Mitä se on?" hän tiedusti murtaen pahasti muotoaan.

Äiti, joka oli istunut hänen vieressään, sieppasi pullon. Pulloa pidellessään Denryn käsi oli salannut pienen nimilipun, joka julisti:

"MYRKKYÄ. — Nettleshipin patentinsaanutta emaljiväri-kiillotusnestettä. Yksi pyyhkäisy riittää."

Yleinen hämminki! Ainoastaan Nellie Cotterill näkyi kykenevän käsittämään, että oli sattunut vakava tapaturma. Hän oli nauranut koko illallisajan, ja hän nauroi yhä vielä, hysteerisesti, vaikkei ollutkaan juonut juuri laisinkaan viiniä. Hänen äitinsä sai hänet vaikenemaan.

Ensimmäiseksi palasi Denry tajuihinsa.

"Ei siitä tarvitse välittää", hän vakuutti nojautuen taaksepäin tuolillaan. "Tuollaisiin pannaan aina vähän myrkkyä. Ei se sentään voi vahingoittaa minua. En huomannut ollenkaan nimilippua."

Rouva Machin haisteli pulloa. Hän ei voinut huomata mitään hajua, mutta juuri tämä seikka tuntui lisäävän hänen levottomuuttaan.

"Sinun täytyy paikalla saada oksennusainetta", hän sanoi.

"Ei, ei!" vastusteli Denry. "Kyllä minä tästä suoriudun." Ja hän näytti toipuvan silmänräpäyksessä.

"Sinun täytyy saada paikalla oksennusainetta", toisti äiti.

"Mistä sitä voisi saada?" nurisi Denry. "Luuletko sinä täällä olevan oksennusaineita?"

"Luulen kyllä", sanoi äiti. "Minä näin sinappipurkin keittiön kaapissa. Tule nyt mukaan äläkä siinä hulluttele."

Nellien hysteerinen hilpeys purkausi jälleen esiin.

Denry hangotteli vastaan, mutta hänen oli alistuttava seuraamaan äitiään keittiöön. Äiti sulki oven heidän jälkeensä. Luultavaa on, että niiden seitsemän minuutin aikana, mitkä he viettivät salaperäisesti kahden kesken keittiössä, keittiölaitteet saivat sopivalla tavalla todistaa, kykenivätkö ne kuljettamaan pois heitetuotteita. Denry palasi äitinsä rinnalla perin kalpeana ja perin nyreänä. "Nyt ei ole enää mitään vaaraa", sanoi äiti keventyneenä.

Tietenkin täytyi lopettaa juhla. Cotterillit ilmaisivat myötätuntoaan ja valmistausivat lähtemään tiedustaen, kykenikö Denry kävelemään kotiin.

Denry vastasi sohvaltaan heikolla raukenevalla äänellä, ettei mitenkään kyennyt kävelemään kotiin, että hänen aistimuksensa olivat mitä suurimmassa määrin sekavia, että hän aikoi nukkua talossa, koska makuusuojat olivat valmiit käytettäviksi, ja että hän toivoi äidinkin jäävän sinne.

Ja rouva Machinin oli suostuttava. Rouva Machin joudutti Cotterillit ovelta, ikäänkuin se olisi ollut hänen oma ovensa. Hän oli suunnattomasti vihoissaan ja kiihtynyt. Mutta hänen ei käynyt purkaminen tunteitaan kärsivälle Denrylle. Tämä voihki vuoteessaan puolisen tuntia ja vaipui sitten uneen. Ja keskiyön aikaan äitikin vaipui uneen pimeässä, vieraassa talossa.

VI.

Seuraavana aamuna rouva Machin nousi vuoteesta ja poistui palatakseen noin puolta tuntia myöhemmin. Denry oli vielä vuoteessa, mutta hänen terveytensä näytti palautuneen entiseen oivalliseen tilaansa. Rouva Machin syöksyi sisään niin moninaisesti kiihtyneenä, ettei Denry ollut koskaan ennen nähnyt häntä moisessa tilassa.

"Denry", hän huudahti, "ajatteles nyt!"

"Mitä?" tämä tiedusti.

"Käväisin juuri kotona, ja nyt ne — nyt ne purkavat taloa. Kaikki kalusto on kannettu ulos, ja katolta on heitetty kaikki tiilet, ja ikkunat on nostettu sijoiltaan. Ja kadulla on iso väkijoukko katselemassa."

Denry kohottautui istumaan.

"Ja minä voin kertoa sinulle toisen uutisen", hän sanoi. "Herra Cecil Wilbraham on kuollut."

"Kuollut!" kuiskasi äiti.

"Niin", sanoi Denry. " Luullakseni hän on täyttänyt tehtävänsä. Koska olemme täällä, niin tänne jäämmekin. Älä unohda, ettet ole vielä koskaan nähnyt näin järkevästi rakennettua taloa. Älä unohda, että rouva Cotterill voisi hoitaa sitä ilman palvelijaa ja olla itse täysissä pukeissa kello kymmeneltä aamusella."

Silloin rouva Machin tajusi hirvittävän välähdyksen kirkastamana, ettei Cecil Wilbrahamia ollut koskaan ollutkaan, että Denry oli vain omasta päästään keksinyt hänet pitkine viiksineen ja omituisine silmineen puijatakseen äitiään. Koko juttu oli suunnatonta petkutusta. Hänen majaansa ei ollut ostanut mikään herra Cecil Wilbraham, vaan hänen oma poikansa narraten hänet siitä ulos niin taitavasti, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä enää takaisin sisään. Ja voittaakseen äitinsä tuo lurjus ei ollut vain viekoitellut viatonta Nellie Cotterillia osakkaaksi aikeissaan, vaan oli vielä ostanut neljä muutakin mökkiä, koska isäntä ei tahtonut myydä yhtä ainoata; ja nyt hän hävitytti taloja vain siinä tarkoituksessa, ettei äiti pääsisi enää asettumaan siihen!

Luonnollisesti koko kaupunki tiesi ennen pitkää, miten Denryn ja hänen äitinsä välinen vuodenpituinen taistelu oli päättynyt ja mihin keinoihin Denry oli turvautunut päästäkseen voitolle. Kaupunkia oli itseäänkin vedetty nenästä, mutta siitä se ei välittänyt. Se piti Denrystään sitä enemmän, ja nähtyään hänen nyt kaikella kunnialla majoittuneen paikkakunnan huomattavimpaan taloon se teki hänet pian sen jälkeen kaupunginvaltuusmieheksi palkitakseen jotenkin hänen kykyään huvittaa kansalaisiaan.

Ja Denryn tapana oli sanoa itselleen:

"Kaikki kävi kuin voideltu, paitsi sinappivesi. En ollut laskenut kustannuksiin sinappivettä. Ja kuitenkin kaikitenkin, jos olin kyllin sukkela kiinnittämään nimilipun pullon kylkeen ja laitattamaan vuoteet kuntoon, niin kyllä minulla olisi pitänyt olla kyllin älyä pidättääkseni sinapin loitolla talosta." Olisi väärin salata sitä vastenmielistä tosiasiaa, että valemyrkky, jonka hän oli varustanut saadakseen äidin kera viettää yön uudessa talossaan, oli päättänyt hänen suunnitelmansa tavalla, joka oli liian realistinen miellyttääkseen Denryä. Sinappivesi, varsinkin rouva Machinin valmistamana, on sinappivettä.

Se ainakin jäi äidille lohdutukseksi.

IX LUKU.

Suuri sanomalehtisota.

I.

Kun Denry ja hänen äitinsä olivat asustaneet vuoden ja kuukauden uudessa talossaan Bleakridgessä, kävi Denryn luona eräänä iltapäivänä muuan vieras, jonka tulo tuntui hänestä kenties suuremmalta kunnialta kuin mikään varempi seikka. Vieras oli herra Myson. Tämä herra Myson oli Kaupunkiviisikon Viikkolehden perustaja, omistaja ja toimittaja; se oli uusi yleisen mielipiteen palvelija, joka oli ilmestynyt noin vuoden ajan, ja Denry otaksui herra Mysonin pistäytyneen häntä tapaamaan tavoitellen Säästöklubin ilmoitusta, eikä tämä käynti alussa viehättänyt häntä ensinkään.

Mutta herra Myson ei ollut pyydystelemässä ilmoituksia, ja pian Denry havaitsi hänet sellaiseksi mieheksi, joka on omiaan luovuttamaan moisen työn toisille. Hän oli keskikokoinen, hyvin ja maltillisesti puettu, käytökseltään hillitty ja varma, ja hänen äänensävynsä ja ääntämisensä eivät olleet peräisin Kaupunkiviisikosta; ne olivat paljoa hienompaa laatua. Ja todellisuudessa herra Myson olikin peräisin Manchesterista ja oli käynyt Lontoossa. Hän ei ollut mikään maaseutulainen, ja Kaupunkiviisikkoa hän piti maaseutuna; mitä ei yksikään Kaupunkiviisikon omista lapsista koskaan onnistu tekemään. Siitä huolimatta oli hänen käytöksensä Denryä kohtaan mitä luontevimman ja kuitenkin kunnioittavan kohteliasta.

Hän pyysi saada Denryn luvalla esittää jotain tämän harkittavaksi. Ja kun Denry, melkein hätkähtäen moisia siloisia sanoja, oli armollisesti myöntänyt luvan, hän esitti lyhyen historiikin Kaupunkiviisikon Viikkolehdestä, osoittaen kuinka sen levikki oli lisääntynyt ja viimein vakuuttaen sen tuottavan sillä haavaa voittoa. Sitten hän sanoi:

"Minulla on nyt aikomus muuttaa se jokapäiväiseksi."

"Erittäin hyvä suunnitelma", virkkoi Denry vaistomaisesti.

"Minua ilahduttaa kuulla teidän ajattelevan siten", sanoi herra Myson. "Olen näet tullut tänne siinä toivossa, että saisin käyttää teidän apuanne. Olen outo tällä paikkakunnalla ja tarvitsen työkumppaniksi jonkun täkäläisistä. Siksi olen tullut teidän luoksenne. Luonnollisesti tarvitsen rahaa, vaikka minulla onkin käytettävänä sen verran, että useimmat pitäisivät sitä riittävänä pääomana. Mutta enemmän kuin rahaa tarvitsen — no niin — siveellistä kannatusta."

"Entä kuka teidät usutti minun jäljilleni?" tiedusti Denry.

Herra Myson hymyili. "Minä osuin itse teidän jäljillenne", hän sanoi. "Luullakseni rohkenen väittää, ettei Kaupunkiviisikko ole jäänyt minulle kokonaan oudoksi toimittuani täällä vuoden ajan sanomalehtimiehenä, ja minusta tuntui siltä, että te olette sopivin mies, jonka puoleen oli käännyttävä. Minun mielestäni on aina parasta tähdätä korkealle."

Se hiveli Denryn itserakkautta. Tämä käynti tuntui lujittavan hänen asemaansa paikkakunnalla paljoa suuremmassa määrin kuin kohoaminen Bursleyn kaupunginvaltuuston jäseneksi. Tuo vaali oli jossain määrin koitunut hänelle pettymykseksi. Hän oli halunnut osoittaa vakavasti harrastavansa kaupungin menestystä ja kumota kilpailijansa väitteet esittämällä parempia. Mutta hänen piirinsä valitsijat eivät näyttäneet mieltyneen intohimoisesti logiikkaan. He vain huusivat: "Eläköön Denry poika!" ja valitsivat hänet — ainoastaan neljänkymmenen yhden äänen enemmistöllä. Hän oli odottanut tuntevansa itsensä aivan eri Denryksi, kun saattoi liittää nimensä eteen sanan "Valtuusmies". Mutta siltä ei tuntunut. Hän oli käynyt kirkossa pormestarin juhlakulkueessa, hän oli ottanut osaa valtuuston kokouksiin, hänet oli määrätty valvontavaliokunnan jäseneksi. Mutta hän oli yhä edelleen aivan sama Denry, vaikkakin valtuuston nuorin jäsen. Mutta nyt hän saavutti tunnustusta ulkomaailmalta. Herra Mysonin terävä manchesterilaissilmä, joka tarkkasi Kaupunkiviisikon neljännesmiljoona-väestöä etsiskellen edustuskykyistä yksilöä, oli lopulta osunut Denry Machiniin. Niin, se hiveli hänen itserakkauttaan. Herra Mysonin vaali valoi ruusuhohdetta koko Denryn elämänjuoksuun: siitä saivat osansa hänen varallisuutensa ja sen alkuperä, hänen talonsa ja tallinsa, jotka herättivät kaupungissa kummastusta ja ihailua, hänen Yleinen säästöklubinsa, niin, ja myöskin hänen valtuusmiehyytensä! Ne olivat joka tapauksessa ihmeellisiä seikkoja! (Ja suurin ihme oli mahdollisesti se, että hänen äitinsä alistui asumaan tuossa ihmeellisessä talossa ja suostui käyttämään joka päivä kolmen tunnin ajan Rose Chuddia, siivoojattarien verratonta Sapphoa.)

Lyhyesti sanoen, hän havaitsi herra Mysonin katseesta, että hänen asemansa oli ihan ainoalaatuinen.

Ja kun he olivat rupatelleet hiukan ja keskustelu oli tuokioksi eksynyt sanomalehtialalta kiinteistöihin, hän tarjoutui näyttämään herra Mysonille kotinsa, ja se tuntui tekevän herra Mysoniin tavallista valtavamman vaikutuksen. Herra Mysonin käytöstä rouva Machinia kohtaan, jonka he sattuivat tapaamaan kylpyhuone-paratiisissa, voi todellakin sanoa kohteliaisuuden kiillotetuksi peiliksi. Kuinka Denry toivoikaan pystyvänsä käyttäytymään sillä tapaa, kun sattui kohtaamaan kreivittäriä!

Sitten he palasivat salissa uudelleen sanomalehtikysymykseen.

"Nähkääs", selitti herra Myson, "paikkakunnalle on todellakin oikein vahingoksi tyytyä vain yhteen jokapäiväiseen sanomalehteen. Omalta osaltani ei minulla ole mitään pahaa sanottavana Staffordshiren Merkkitorvesta, mutta varmaankin teitä kummastuttaisi" — tämä lausuttiin tuttavallisen salaperäisellä äänellä — "jos tietäisitte, kuinka paljo vastustajia Merkkitorvella todellisuudessa on."

"Todellakin!" sanoi Denry.

"Se menettelee tietysti väärin siinä, ettei osoita kyllin suurta harrastusta paikkakuntamme suuria yleisiä asioita kohtaan. Mutta tämä on sille mahdotonta. Sillä sehän ei voi määritellä kantaansa varmasti. Sen on koetettava miellyttää kaikkia. Se ei ainakaan uskalla loukata ketään. Se juuri on sanomalehti-monopolin ikävä puoli… Kaksi ja puoli sataa tuhatta ihmistä — hyvänen aika! siinä on riittävästi yleisöä kahdelle ensiluokkaiselle lehdelle. Katsokaa Nottinghamia! Katsokaa Bristolia! Katsokaa Leedsiä! Katsokaa Sheffieldiä!… ja sikäläisiä sanomalehtiä!"

Ja Denry koetti katsella näitä suurkaupunkeja! Totta tosiaan, Kaupunkiviisikko oli melkein yhtä iso. Hänet valtasi päätä pyörryttävä sanomalehtijuopumus. Hän ei antanut herra Mysonille vastausta heti, mutta itselleen hän antoi vastauksen viipymättä. Hän päätti antautua tuohon suunnattomaan seikkailuun. Hän oli varsin ystävällisissä väleissä Merkkitorven miesten kanssa — se oli totta; mutta afääri on afääriä, ja Kaupunkiviisikon menestys oli nyt kyseessä.

Pian sen jälkeen puhuivat kaikki paikkakunnan ilmoitustaulut samaa sinistä kieltä tehden tiettäväksi, että Kaupunkiviisikon Viikkolehti muuttuisi Kaupunkiviisikon Päivälehdeksi, jota ilmestyisi neljä painosta alkaen keskipäivästä, ja että tätä uutta julkaisua toimitettaisiin ensiluokkaisen iltalehden tapaan.

Kulissien takana kurkkineet tiesivät, että oli perustettu osakeyhtiö "Kaupunkiviisikon Sanomalehti-O.y., r.l." pääomana kymmenen tuhatta puntaa, että herra Myson omisti osakkeita kolmen tuhannen punnan arvosta ja suuri Denry Machin puolentoista tuhannen punnan arvosta ja että jäännös myytäisiin ja jaettaisiin tilaisuuden vaatiessa. Nämä kaikkitietäväiset sanoivat, ettei mikään kykenisi koskaan pitämään puoliaan Merkkitorvea vastaan. Toiselta puolen he myönsivät, ettei Denryä, ihmeellisintä valttia, minkä Kaupunkiviisikko konsanaan oli synnyttänyt, oltu koskaan lyöty laudalta. Ja kaikkitietäväiset odottivat vastaisia tapahtumia suurella riemulla. Denry ja herra Myson katselivat tulevaisuutta hyvin perustellulla oikeutetulla luottamuksella. Mutta Merkkitorvi se vain kulki ylevästi tietään sokeana kaikille huomiota herättäville ilmoitustauluille.

II.

Sinä päivänä, jolloin Kaupunkiviisikon Viikkolehden ensimmäinen numero ilmestyi, todisti uuden lehden toimisto Hanbridgessä olevansa erinomaisesti järjestetty, sillä se toimi kaikissa yksityiskohdissaan ihailtavan tasaisesti. Kellarikerroksessa jyrräsi Marinoni-kone hyristen kuin jättiläiskissa painaakseen viisitoistatuhatta numeroa tunnissa. Ensi kerrokseen oli järjestetty nerokkaita laitteita sanomalehden julkisuuteen saattamiseksi; rauta-aidake, jonka avulla pojat pidettiin järjestyksessä jakelupöydän ääressä, oli Merkkitorven toimistosta lainattu aate. Toisessa kerroksessa majaili toimittaja ja perustaja apulaisineen ja seuraavassa sijaitsi latomo. Portaikkomäärä, joka erotti latomon konehuoneesta, ei ollut mikään ehdoton etu, mutta tiilikivet ja muurilaasti eivät ole kimmoisia, ja täytyy tulla toimeen parhaansa mukaan. Toimisto teki edullisen vaikutuksen ulkoa päin ja veti jotakuinkin vertoja Merkkitorven läheiselle toimistolle. Ensi kerroksen ikkunoissa oli tietenkin ilmoitustauluja, ja kullatut kilvet, jotka katolla kohosivat toinen toistaan ylemmäksi, ikäänkuin ennustivat taloudellista menestystä.

Denry sattui olemaan sinä iltapäivänä Päivälehden toimistossa. Hänellä ei ollut yksityiskohtaiseen järjestelyyn nähden ollut mitään tekemistä, sillä yksityiskohtainen järjestely ei ollut hänen erikoisalaansa. Hänen erikoisalanaan olivat suuret, johtavat aatteet. Hän tiesi tuskin laisinkaan sopimuksista, joita oli tehty kirjeenvaihtajain ja sanomalehtimies-yhdistyksen ja Uutiskeskustoimiston, urheilujärjestöjen ja kaunokirjailijaliittojen kanssa, ei myöskään vaikeuksista, joita kirjaltajien ammattiyhdistys oli aiheuttanut, tai taistelusta, jonka päämääränä oli saada paperinhinta alennetuksi kahdeskymmenesosa pennyä naulalta, tai erinäisille ilmoittajille myönnetyistä hirvittävistä alennuksista tai kahnauksesta rautatieyhtiön kanssa tai kuvottavasta mairittelusta, joka oli kohdistettu aivan vähäpätöisiin lehtiasiamiehiin tai — mikä oli kaikkein ikävin kohta — sanomalehtipoikien puutteesta. Nämä eivät huvittaneet häntä. Hän ei voinut alentua punnitsemaan moisia asioita. Mutta kun herra Myson tyynenä ja ylpeänä opasti hänet alas konehuoneeseen ja Marinoni viskasi punaisen Päivälehden valmiiksi taitettuna melkein hänen kouraansa ja se näytti ihan todelliselta sanomalehdeltä ja hän näki siinä yhden omista kyhäyksistään ja muisti olevansa sen omistajia — silloin asia sekä huvitti että ihastutti Denryä ja hänen sydämensä sykki kiivaammin. Sillä tämä punainen esine oli koko yrityksen tunnuskuva ja tulos ja vaikutti häneen ihmetyön lailla.

Ja hän sanoi itsekseen, laisinkaan aavistamatta kuinka monet tuhannet olivat sanoneet samaten ennen häntä, että sanomalehti on oivallisin leikkikalu maailmassa.

Kello neljän tienoissa tuli jakeluosaston johtaja paitahihasillaan ja esiliina yllään herra Mysonin luo ja pyysi kunnioittavasti tätä saapumaan jakelutoimistoon. Herra Myson siirtyi jakelutoimistoon ja Denry hänen mukanaan, ja siellä he näkivät repaleisen pikkupojan nenä veressä ja kasa Päivälehtiä haavoittuneessa kädessään.

"Niin", nyyhkytti poika; "ja ne uhkas repiä silmät mun päästäni ja pelata niillä nappikuoppaa, jos hoksaavat mun vielä Kruunu-aukiolla." Ja hän heitti sanomalehdet kädestään hurjasti ulvahtaen.

Molemmat johtajat saivat tietää, että tämän jalon uhkauksen oli lausunut neljä Merkkitorven poikaa, jotka eivät suvainneet yhdenkään pojan kaupittelevan ainoatakaan muuta lehteä kuin Merkkitorvea Kruunu-aukiolla tai missään muualla.

Luonnollisesti se oli typerää.

Mutta typeryydestään huolimatta sitä jatkui. Päivälehden keskustoimisto Hanbridgessä ja sen haaratoimistot naapurikaupungeissa muistuttivat sotilassairaaloita, ja johtajille selvisi totuus sellainen, että sillä välin kuin yleisö janosi ostaa Päivälehteä, esti Merkkitorven poikien julkea salaliitto myymästä Päivälehteä. On nimittäin otettava huomioon, että Kaupunkiviisikon väestö sieppaa kernaimmin sanomalehtensä kadulla sen parhaillaan lentäessä ja huutaessa. Merkkitorvella oli palveluksessaan suuri poikalauma, jolle se järjesti vuosittain komean juhlan. Oikeastaan Merkkitorvi omisti kaikki käytettävissä olevat pojat ja epäämättömästi kaikki väkevimmät nyrkkisankarit. Herra Myson oli saanut hankituksi poikia vasta itsepintaisesti etsiskeltyään, eivätkä hänen löytämänsä suinkaan olleet kykenevimpiä, joten ne eivät luultavasti pääsisi voitolle olemassaolotaistelussa. Olisi saattanut otaksua, että paikkakunnalla, joka ei väsy koskaan nurisemaan huonoista ajoista ja työttömyydestä, tuhannet pojat olisivat mielihyvällä ostaneet Päivälehden neljällä pennyllä myydäkseen sen kuudesta pennystä. Mutta niin ei ollut laita.

Seuraavana päivänä oli poikien puute Päivälehden toimistossa kerrassaan tuskastuttava. Suurenmoinen yritteliäs sanomalehti janosi joutua kauppaan ja suuri valistunut yleisö janosi päästä ostamaan; mutta kauppoja syntyi tuskin laisinkaan, koska Merkkitorven pojat olivat pakottaneet piskuiset vastaleivotut kilpailijansa hirmuhallituksensa alaisiksi!

Tilanne oli suorastaan sietämätön.

Mutta sietämättömyydestään huolimatta se jatkui. Herra Myson oli ottanut huomioon kaiken paitsi tätä. Hänen mieleensä ei ollut tietenkään juolahtanut, että moinen rääsyarmeija voisi ruveta estelemään suurenmoista ja vakavaa yritystä, joka tarkoitti yhteistä hyvää.

Hän valitti asiasta arvokkaasti Merkkitorvelle, ja sai Merkkitorvelta arvokkaan vastauksen, ettei tämä voinut olla vastuunalainen poikiensa vallattomista kepposista kaduilla, että, lyhyesti sanoen, Kaupunkiviisikko oli vapaa maa. Jälkimäiseen väitteeseen ei herra Myson voinut yhtyä.

Kun oli turhaan koetettu vedota vanhempiin — hämmästyttävää, kuinka vähän Kaupunkiviisikon isät välittivät jälkeläistensä verenhukasta! — joutui muuan tapaus viimein poliisioikeudessa käsiteltäväksi. Tällöin Merkkitorvi valtuutti edustajakseen erään asianajajan, ja tämä vakuutti Merkkitorven inhoavan moista verilöylyä. Todistukset olivat peräti ristiriitaisia, ja tuomari antoi asian raueta sattuvaan sutkaukseen. Asiasta ei ollut muuta varmaa tulosta, kuin että poika, jonka isä oli näennäisesti nostanut syytteen, oli tuskin ennättänyt poistua käräjätuvasta, kun hänen korvansa jo oli siekaleina. Pojat ovat aina poikia.

Mutta Päivälehti luotti varsin vähän ihmisluontoon; se ei voinut uskoa, ettei Merkkitorvi salaisesti yllyttänyt poikiaan pysymään poikina. Se ei voinut uskoa, että vilpitön halu harjoittaa puhdasta peliä ja edistää paikkakunnan yhteistä menestystä saattaisi Merkkitorven jalomielisesti uhraamaan lähes puolet levikistään ja osan ilmoitustuloistaan. Ja herra Mysonin pääkirjoitusten loukkaantunut sävy tuntui viittoilevan siihen suuntaan, että herra Mysonin mielestä hänen vanhemman kilpailijansa pitäisi tehdä kaikki voitavansa jouduttaakseen omaa perikatoansa. Merkkitorvi ei maininnut sanallakaan taistelusta. Päivälehti julkaisi siitä päivittäin pöyristyttäviä yksityiskohtia.

Taistelua jatkui viikosta toiseen.

Sitten Denry keksi keinon kuten tavallisesti. Päivälehdessä julkaistiin ilmoitus, missä luvattiin roteville miehille kaksi shillinkiä kuuden tunnin päivätyöstä. Osoite ei ollut sama kuin Päivälehden. Sotajuonta käyttäen Denry sai ilmoituksen julkaistuksi myöskin Merkkitorvessa.

"Meidän täytyy kuluttaa koko pääomamme saadaksemme lehden kaduille", sanoi Denry. "Se on selvää. Me panemme miehiä myymään sitä. Pian saadaan nähdä, käyvätkö Merkkitorven roistot heidänkin kimppuunsa. Eikä heille suoriteta palkkiota tuloksien mukaan; me maksamme määrätyn palkan; kyllä se syötti vetää. Ja palkkioprosentin kaupan päällisiksi. Minusta voisi pestata vaikka viisi sataa miestä. Kadut ihan tulvilleen! Juuri sillä lailla! Viis' kustannuksista. Ja kun tämä kepponen on tehty, niin voidaan taas turvautua poikiin; silloin niille on jo annettu hyvä läksytys."

Ja herra Myson oli samaa mieltä ja hyvillään siitä, että Denry osasi pitää yllä mainettaan.

Saviteos-markkinain tilaa pidettiin sinä kesänä huonompana kuin se oli konsanaan ollut sitten vuoden 1869, ja työttömäin nurina kasvoi valtavaksi, vieläpä kapinalliseksikin. Sen vuoksi herra Myson hankki kaiken varalta pari poliisia pitämään yllä järjestystä osoitepaikalla niinä tunteina, jolloin ilmoituksessa oli kutsuttu kokoon rehellisiä miehiä, jotka halusivat hyväpalkkaista tointa. Ottaen huomioon, että Kaupunkiviisikossa oli tuhansittain menehtyviä perheitä, hän odotti hartaita leivänhakijoita kasautuvan tungokseen asti. Niinpä olikin ryhdytty perinpohjaisiin toimenpiteisiin.

Kun oli kulunut neljäkymmentä minuuttia siitä hetkestä, jolloin rahaa tarvitsevain rehellisten miesten vastaanoton piti alkaa, oli saapuvilla neljä miestä. Ymmällään herra Myson luuli, että ilmoitukseen oli pujahtanut jokin erehdys, mutta sellaista ei keksitty. Vähää myöhemmin tuli vielä kaksi miestä. Näistä kuudesta oli kolme humalassa ja toiset kolme kieltäytyivät jyrkästi esiintymästä kaduilla sanomalehtiä myyskennellen. Kaksi haukkui, yksi laski leikkiä. Herra Myson ei tuntenut Kaupunkiviisikkoaan; eikä tuntenut Denrykään. Kun Kaupunkiviisikon mies ei saa hankituksi leipää eikä olutta, silloin hän pitää itseään ja perhettään yllä ylpeydellä ja vedellä. Poliisit siirtyivät suorittamaan vakavampia tehtäviä.

III.

Sitten tehtiin tiettäväksi, että Merkkitorvi aikoi viettää kolmikymmenviisivuotisjuhlaansa järjestämällä kulkueen, joka soveltuisi samalla suurenmoiseksi ilmoitukseksi ja palkitsisi ja innostaisi sen poikia. Merkkitorvi aikoi luoda vilkkautta Kaupunkiviisikon katuelämään tuona merkkipäivänä antamalla Snapen sirkuksen kaikkien kullattujen vaunujen vieriä pitkin pääkatua. Suuri joukko poikia sijoitettaisiin noihin kullattuihin vaunuihin. Merkkitorven juhlanumerolta myytäisiin noista kullatuista vaunuista. Aate oli erinomainen ja ilmaisi, että kaikesta huolimatta Merkkitorvi alkoi pelätä nuorta kilpailijaansa juuri hituisen enemmän kuin koetti uskotella.

Sillä, omituista kyllä, tuskastuttavan epäröintikauden jälkeen Kaupunkiviisikon Päivälehden levikkikaava rupesi osoittamaan vähäistä nousua — kiitos olkoon Denryn. Denry ei aikonut jäädä ymmälleen sen arvoituksen edessä, minkä Päivälehti tarjosi hänen älylleen. Olihan Päivälehti täynnä uutisia ja saattoihan se esittää varsin rohkaisevan määrän ilmoituksia, se oli painettu oikealla musteella oikealle paperille — eikä se ottanut sittenkään lyödäkseen leiville. Merkkitorven tiedettiin tuottavan puhdasta voittoa ainakin viisi tuhatta puntaa vuodessa, mutta Päivälehti tuotti puhdasta tappiota ainakin kuusikymmentä puntaa viikossa — ja niistä kuudestakymmenestä oli täsmälleen kolmannes Denryn rahaa. Hän ei voinut selittää sitä. Herra Myson koetti herättää yleisöä hämmentämällä intohimoisesti joukkoon suunnattoman polttavia kysymyksiä — puhumalla asioista sellaisista kuin savuhaitasta, suurentuvista veroista, puistokysymyksestä, saksalaisten kilpailusta, oppipoikien teknillisestä kasvatuksesta. Mutta yleisö pysyi itsepintaisesti innostumatta omasta menestyksestään siinä määrin, että olisi kipeästi kaivannut Päivälehteään. Jos vain viisikin tuhatta sielua olisi ehdottomasti kaivannut päivittäin Päivälehteä voimatta nukkua, ennenkuin pojat tai asiamiehet olivat tyydyttäneet heidän kaipionsa, silloin Päivälehden huolet olisivat pian kaikonneet. Mutta tämä typerä yleisö ei tuntunut, välittävän siitä, mikä lehti sille tuikattiin käteen korvaukseksi puolpennystään, kunhan siinä vain oli urheilu-uutisia. Se oli sille aivan samantekevää. Se ei kyennyt tajuamaan, kuinka tärkeätä niin. suunnattomalle paikkakunnalle oli omistaa kaksi kukoistavaa ja toisiaan vastustavaa jokapäiväistä puhetorvea. Ja tuo alkuperäinen poikapula pysyi sekin aina uhkaamassa.

Ja juuri tätä poikapulaa Denry käsitteli väsymättä ja nerokkaasti, kunnes Päivälehdellä viimein oli jonkinlainen oma armeija ja kaduilla raivoava sorto ja teurastus, joka tuotti väestölle niin suurta huvia, muuttui hiukan vähemmässä määrin yksipuoliseksi.

Viikkoa ennen Merkkitorven vuosipäivää Denry sai kuulla että Merkkitorvi salaisesti pelkäsi Päivälehden armeijan ryhtyvän häiritsemään sen komeata juhlakulkuetta ja että Merkkitorvi oli valmis musertamaan Päivälehden armeijan keinolla millä hyvänsä. Hän nauroi; hän sanoi, ettei välittänyt siitä tuon taivaallista. Siihen aikaan olivat vihollisuudet yltyneet verraten kiivaiksi; veri kuohui kuumana ja kumpikin lehti oli kilpailun kiihdyttämänä osittain unohtanut, mikä oli suuren puhetorven arvolle sopivaa. Sattumalta osui jännittävä paikallinen jalkapallokilpailu — Knypen-Bursleyn välinen — juuri juhlakulkuelauantaiksi. Kilpailijain toimenpiteet tapahtuman selostamiseksi olivat yhtä jännittäviä kuin itse kilpailukin, ja tämä ottelu näytti tavallaan kärjistävän sanomalehtitaistelun, varsinkin koska Päivälehti kannatti Bursleyä ja Merkkitorven oli sen vuoksi pakko kannattaa Knypea.

Kaikkien uhkapelin lakien mukaan olisi tuona historiallisena lauantaina pitänyt sattua jokin este. Puhelimen tai, sähkölennättimen olisi pitänyt särkyä tai sateen tehdä koko kilpailu mahdottomaksi; mutta mitään estettä ei sattunut. Ja puolikuudelta eräänä loistavana iltapäivänä marraskuun alussa Päivälehti joutui painokoneeseen sisältäen kerrassaan loistavan kuvauksen siitä, kuinka Bursley oli (ensimmäistä ja viimeistä kertaa historiassaan) lyönyt Knypen tuloksella 1-0. Herra Myson oli ylpeä. Herra Mysonia halutti tietää, pystyisikö Merkkitorvi voittamaan hänen kuvaustaan. Mitä tuli Merkkitorven juhlakulkueeseen — no niin, herra Myson ja Päivälehden ensimmäinen aputoimittaja vilkaisivat toinen toiseensa ja hymyilivät.

Ja muutamaa minuuttia myöhemmin Päivälehden pojat syöksyivät ulos toimistosta kainalossaan sanomalehtitukut — ehdottomasti Merkkitorvea varhempina.

Asiain ollessa tällä kannalla alkoi Päivälehden pojille tapahtua jotain odottamatonta. Päivälehden jakelutoimiston ovi avautui Stanway Rentsiin, joka on vähäinen kujanne oikeassa sivukatujen sokkelossa Kruunu-aukion takana. Stanway Rentsissä sijaitsi pieni tavara-aitta, jossa iltapäivähuhujen mukaan oli määrä avata ilmainen keittotarjoilu. Ja juuri ennenkuin Päivälehden jalkapallonumero valmistui Marinonissaan, se avattiinkin toden teolla ja sen houkuttelevasta ovesta tunkihe tuoksua — ei suinkaan kertoen keitosta, vaan paahdetusta juustosta ja kuumasta hillosta — tuoksua sellaista, ettei moinen ollut koskaan ennen kutkuttanut Päivälehden pojan sieraimia, ainoalaatuista ja kaikkivaltiasta tuoksua. Useat pojista (nämä olivat, sen voin peittelemättä ilmoittaa, Päivälehden asian kavaltajia, vakoojia ja vieraita juonittelijoita) hyökkäsivät epäröimättä sisään huutaen, että paahdettuja juustovoileipiä ja hilloleivoksia jaeltaisiin oikoisenaan kaikille todellisille sanomalehtipojille.

Koko lauma seurasi heitä — kymmenet, toista sataa, odottaen tuossa tuokiossa sukeltavansa jälleen esiin hampaat täydessä toimessa, seurasi kuin lampaat läävään.

Ja ovi sulkeutui.

Repaleiselle armeijalle tarjoiltiinkin paahdettua juustoa ja lämpimiä hilloleivoksia — mutta ei suinkaan kiireen vilkkaa. Ja kun pojat tunkeilivat täyteen ahdettuina ovea kohti, neuvoi hellä ihmisystävä, joka oli heitä ravinnut, heitä poistumaan toisesta ovesta, ja he huomasivat joutuneensa lauta-aidan ympäröimään pihaan, jonka kaksoisportti ei ottanut vähääkään auetakseen. Ja myöskin aitan ovi oli suljettu. Ja sikäli kuin juusto ja hillo ennättivät kadota, kohosi ilmaan raivonhuutoja. Piha oli niin lähellä Päivälehden toimistoa, että saattoi hyvin nähdä tämän savutorvet. Eivätkä huudot aiheuttaneet kuitenkaan mitään vastausta Päivälehden valtiailta, jotka onnittelivat toisiaan oivallisesta kilpailukuvauksestaan, nopeudestaan joutua painovalmiiksi ja armeijansa uskollisuudesta.

Lienee tarpeetonta sanoa, että Merkkitorvi epäsi kaiken osallisuuden tähän harvinaiseen kepposeen, joka oli houkutellut Päivälehden armeijan ansaan hajun avulla. Voiko sitä tehdä vastuunalaiseksi epäitsekkäiden kannattajainsa hurjisteluista?… Tämä pelottava kepponen todisti kuitenkin, kuinka kuumana veri kuohui kahden suuren kilpailijalehden jännittävässä taistelussa. Kaikkitietäväiset kuiskailivat, että Denry Machin oli lopultakin joutunut tappiolle tänä ratkaisevana päivänä.

IV.

Snapen sirkus oli pohjoisen Staffordshiren suuria loistolaitoksia vyöryttäen komeuksiaan kaupungista toiseen ja valliten poikien haaveita sukupolvesta toiseen. Sen pääkortteri sijaitsi Axessa, kymmenen peninkulman päässä Hanbridgestä, mutta ukko Snapen rikkaus oli pääasiallisesti peräisin Kaupunkiviisikosta. Siihen aikaan kuin Merkkitorven ja Päivälehden välillä puhkesi taistelu, se oli jo alkanut rappeutua. Iäkäs omistaja oli äskettäin kuollut ja nimi ja hevoset ja vaunut ja huolellisesti paikatut teltat oli myyty vieraille. Vuosijuhla- ja jalkapallokilpailu-lauantaina (joka oli myöskin Martinmessun lauantai) tämä sirkus majaili Oldcastlessa, Kaupunkiviisikon liepeellä, missä se antoi kauden viimeisiä näytäntöjä. Eivät edes pojatkaan mene sirkukseen keskellä Kaupunkiviisikon talvea. Merkkitorvi oli vuokrannut juhlakulkueeseen sopivan osan Snapen laitosta loppuosaksi iltapäivää ja alkuillaksi. Ja ohjeiden mukaan oli koko kulkueen oltava Merkkitorven toimiston luona täydessä marssikunnossa viimeistään kello viideltä.

Mutta kello neljältä saapui joukko herrasmiehiä nauharuusuke napinreiässä ja Merkkitorven ilmoitustaulu kädessä puuhakkaina ja huohottaen Oldcastlen markkina-aukiolle kertoen, että ohjelma oli muutettu viime tuokiossa, jotta tehtäisiin tyhjiksi erinäiset juonittelut, joita pelättiin häikäilemättömän Päivälehden taholta. Kulkue oli jaettava kolmeen ryhmään, joista pääjoukon oli saavuttava Hanbridgeen "takateitse" ja molempien toisten oli lähdettävä Bursley'iin ja Longshaw'hon. Tällä tapaa saataisiin reklaamitoiminta jaetuksi ja paikkakunnan päätekijöille osoitettaisiin samanlaista kunniaa kullekin.

Erikoisesti valmistetut liput, viirit ja nauhat, joissa oli sanat:

"MERKKITORVI Kolmikymmenviisivuotisjuhla" jne,

oli jo kohotettu ja ripustettu ja kääritty vaunujen kullatulle harjalle. Ja tuokion viivyteltyään matkue lähti liikkeelle jakaantuen Karjatorin alapäässä. Hanbridgeä varten valittua osastoa johtivat suunnattomat Jupiterin vaunut, joissa oli kuusi pyörää ja kuusikolmatta allegorillamaista kuvaa (kuten klovnin oli tapana sanoa); niitä veti kuusi kirjavaa hevosta, joita ohjattiin valkoisin suitsin. Näissä vaunuissa oli ikkunallinen päällystä (suuremmissa näytäntötilaisuuksissa niitä käytettiin toisinaan pilettimyymälänä), ja sisälle oli sijoittunut muuan Merkkitorven valtuutetuista; sieltä hän ohjasi kulkueen matkaa.

Turhaa olisi koettaa kauemmin salata, ettei Jupiterin vaunujen sisustassa majaileva Merkkitorven valtuutettu itse asiassa ollutkaan mikään Merkkitorven valtuutettu. Hän oli Denry Machin, ei yksikään toinen. Tästä ainoasta seikasta saattaa käsittää, missä määrin suurten julkisten puhetorvien edustajat olivat unohtaneet, mitä heidän arvonsa ja säädyllisyys vaativat. Luolassaan lymyillen Denry opasti Merkkitorven reklaamikulkueen pääjoukon kaikenkaltaisia syrjäteitä pitkin Hanbridgen laitaosien ympäritse ja sitten itse kaupunkiin kukkulan puolelta. Ja lopulta nuo kymmenet ajoneuvot pysähtyivät Crapperinkadulle sen vaatimattomien asujanten iloksi.

Denry astui ulos ja lähti viattomana käymään kohti oman lehtensä toimistoa, joka sijaitsi lähellä. Alkoi jo olla myöhäistä. Vangittujen Päivälehden poikien ensimmäiset ulvahdukset rupesivat juuri kajahtelemaan syksyisessä ilmassa.

Äkkiä Denryä tervehti muuan nuori mies.

"Halloo, Machin!" huusi tuo nuori mies. "Minkä vuoksi olet ajanut partasi? Tuskin olin tuntea sinua."

"Koska se huvitti minua, Swetnam", sanoi Denry, joka oli ilmeisesti ymmällään.

Hän oli nuorin Swetnamin pojista; heidän välilleen oli kehittynyt jonkinlainen juro ystävyyssuhde.

"Kuuleppas", sanoi Swetnam salaperäisesti, ikäänkuin noudattaen äkillistä mielijohdetta; "minä kuulin, että Merkkitorven miehet aikoivat toimittaa pinteeseen kaikki teidän pojat tänä iltapäivänä, ja luulen heidän onnistuneen siinä. Kuuntelehan tuota!" (Swetnamin isä oli läheisissä suhteissa Merkkitorven toimitukseen.)

"Tiedän sen", vastasi Denry.

"Mutta tarkoitan — lehtineen päivineen."

"Tiedän sen", sanoi Denry.

"Ohoo!" mutisi Swetnam.

"Mutta minäpä kerron sinulle salaisuuden", lisäsi Denry. "Ne eivät ole tämänpäiväisiä lehtiä. Ne ovat eilispäiväisiä ja viimeviikkoisia ja viimekuukautisia. Me olemme erikoisesti keräilleet niitä tätä varten ja säilyttäneet ne siisteinä ja hyvännäköisinä."

"Sinulla niitä on aina varokeinoja!" mutisi Swetnam.

"Niin onkin", myönsi Denry.

Samassa tuokiossa hyökkäsi joukko miehiä Päivälehden toimistosta kainalossaan tukuittain oikeita jalkapallo-numeroita.

"Joutukaa!" huusi Denry heille. "Joutukaa! Tätä tietä! Heipä-hei, Swetnam."

Ja koko rivi katosi kulman taitse. Juuston avulla vangittujen poikien ulvonta yltyi äänekkäämmäksi.

V.

Sillä välin oli Merkkitorven toimistossa (joka sijaitsi vajaan kolmen sadan kyynärän päässä, mutta toisella puolen Kruunu-aukiota) epäluulo syventynyt levottomuudeksi, kun hetket kuluivat ja Snapen sirkuskulkue jäi itsepintaisesti ilmestymättä Oldcastlen tien horisonttiin. Merkkitorvi olisi puhelimitse tiedustellut asiaa Snapelta, mutta eihän sirkukseen pääse koskaan puhelimitse. Lehdestä soitettiin silloin Oldcastlen asiamiehelle, joka kauan nahjusteltuaan vastasi, että vaunukulkue oli lähtenyt Oldcastlesta määrähetkellä ja kaikista merkeistä päättäen täysin terveenä ja ripeänä. Sitten Merkkitorvi lähetti sissejä pitkin Oldcastlen tietä kannustamaan kulkuetta, ja sissit palasivat tyhjin toimin. Pessimistit vilkaisivat jo sellaiseen mahdollisuuteen, että koko kulkue oli pudonnut kanavaan Cauldonin sillalta. Lehti painettiin, postikääröt Knypea, Longshaw'ta, Bursleyä ja Turnhilliä varten lähetettiin junaan; pojat odottivat; kellonosoittimet jakeluosastossa ihan kiitivät eteenpäin. Oli järjestetty siten, että suurimman osan numeroita ja varsinkin ensimmäiset numerot saisivat pojat myydä itse kullatuista vaunuista. Johtaja epäröi kamalan tuokion ajan ja päätti sitten, ettei käynyt enää odottaminen, vaan että poikien oli myytävä lehteä entiseen tapaansa katukäytävältä ja katuojasta. Eihän voinut tietää, mitä Päivälehdellä oli mielessä.

Ja sitten hyökkäsi Merkkitorven poikia kymmenittäin tiehensä paperikasoilla sälytettyinä, mutta he olivat masentuneita poikia; he olivat aikoneet ajaa kullatuissa vaunuissa päästäkseen kahlaamasta loassa. Ja melkein ensimmäiseksi he näkivät Kruunuaukiolla Jupiterin vankkurit kaikessa loistossaan Heiluttaen Merkkitorven lippuja; ja perässä oli toisia, vaunuja. Nyt he eivät enää hyökänneet; he kiitivät kuin katapultin lennättäminä ja laskeutuivat kuin kärpäset ajoneuvoihin. Eräät miehet tahtoivat välttämättä ottaa heiltä lehdet ja maksaa niistä paikalla. Pojat hämmästyivät; he joutuivat peräti ymmälleen, mutta heillä ei ollut tapana evätä rahaa. Ja niin lähti kulkue matkaan Knypen tietä pitkin oman torvisoittokunnan sävelten raikuessa ja satakunnan pojan hurratessa vankkureissa. Sitten mainitut miehet ryhtyivät varsin kummaan tekoon: he repivät alas kaikki Merkkitorven liput ja asettivat sijaan Päivälehden tunnusmerkit.

Niin että koko se suuri ja valistunut yleisö, joka laumoittain vaelsi kotiin päin Knypen jalkapallokilpailusta, sai nähdä Päivälehden juhlakulkueen Merkkitorven juhlakulkueen sijasta ja voi tuskin uskoa silmiään. Ja Päivälehtiä myytiin summittain vaunuista. Knypen asemalla kulkue teki kaarroksen ja palasi Hanbridgeen, ja lopulta, monenkertaisen triumfin jälkeen, se pysähtyi kaikkine Päivälehti -koristeineen Merkkitorven toimiston edustalle; ja Denry sukelsi esiin luolastaan. Denryn miehet kiitivät tiehensä tukut kainalossa.

"Ovat myöhästyneet puolitoista tuntia", sanoi Denry tyynesti eräälle Merkkitorven omistajista, joka seisoi katukäytävällä. "Mutta minun onnistui tuoda ne tänne. Minua halutti käväistä kiittämässä teitä siitä, että toimititte meidän pojille niin oivan kestityksen."

Puhelimet hymisivät kertoen uutisia samanlaisista Päivälehden juhlakulkueista Longshaw'ssa ja Bursleyssä. Eikä paikkakunnalla ollut ainoatakaan ensiluokkaista ravintolaa, missä ei olisi ihmetellen ihailtu tuon suurenmoisen vekkulin, Denry Machinin hävytöntä, voittamatonta julkeutta. Moni ennusti oikeudenkäyntejä, mutta siitä oltiin yksimielisiä, että Merkkitorvi oli aloittanut tuon julkeuskilpailun pyydystämällä satimeen Päivälehden pojat, jotta saisi vakuutetuksi pyhän rauhan toitotetulle juhlakulkueelleen.

Eikä Denry jättänyt vielä sittenkään Merkkitorvea rauhaan.

Päivälehden erikoisessa jalkapallonumerossa oli ensinnäkin ilmoitus, että Kaupunkiviisikon Päivälehti panisi toimeen Martinmessu-juhlia. Ja samana aamuna sai jokainen Yleisen säästöklubin jäsen kutsun näihin juhliin. Niitä oli kolme, ja ne vietettiin julkisilla paikoilla Hanbridgessä, Bursleyssä ja Longshaw'ssa. Ne kävivät tavalliseen Kaupunkiviisikon markkinain tyyliin, s.o.: niissä oli karuselleja, näyttelyitä, piparkakkumyymälöitä, keinuja, kilpailuja. Mutta kuhunkin tilaisuuteen oli järjestetty aivan uusi ja perin yksinkertainen huvitus. Siihen kuului sarja pieniä rautatien merkkilaitteita.

"Käykää esiin! Käykää esiin!" huusivat hoitajat. "Iskekää alas merkkilaite! Saatte paketin Turkin makeata. Iskekää alas merkkilaite!"

Ja kun merkkilaite oli isketty alas, huusivat miehet:

"Me käärimme sen teille Merkkitorven erikoiseen vuosijuhlanumeroon."

Ja ylenkatseellisesti he repivät sopiviksi siekaleiksi Merkkitorven numeroita, jotka olivat maksaneet Denrylle ja Kumpp:lle puoli pennyä kappale, ja käärivät Turkin makean siihen ja läjähyttivät sen saajan käteen.

Ja koko markkinakenttä peittyi repaleisiin ja likaantuneisiin Merkkitorven numeroihin. Ihmiset kahlasivat nilkkojaan myöten Merkkitorvessa.

Asiasta puhuttiin kaiken sunnuntaita. Harva asia on nostattanut Kaupunkiviisikossa enemmän juoruja kuin Denryn keksimä ja suorittama suunnaton kepponen. Merkkitorvea kohdannutta siveellistä tappiota pidettiin melkein tuhoisana. Ja nyt ei enää pohdittu oikeudenkäynnin mahdollisuutta, vaan sen luultavuutta.

Maanantaina ostettiin molempia lehtiä varsin levottomina. Jokainen paloi halusta saada tietää, mitä kummankin toimitus sanoisi.

Mutta ei kummassakaan lehdessä ollut ainuttakaan sanaa koko asiasta. Molemmat olivat päättäneet pitää suunsa; kumpikin pelkäsi. Merkkitorvi pelkäsi, ettei se hätätilassa voisikaan todistaa itseään syyttömäksi siihen rikokseen, että joukko poikia oli narrattu vankeuteen paahdetun juuston ja kuuman hillon avulla. Merkkitorven oli myöskin otettava huomioon pahasti kolhaistu arvokkuutensa; moisille haavoille on äänettömyys paras hoitotapa. Päivälehteä pelotti monikin seikka. Se oli itse asiassa ajanut kullatut vaununsa yli kaikkien kymmenen käskyn. Sitä paitsi se oli voittanut helposti tuossa suurenmoisessa kiistassa. Se oli tavattoman tietoinen kunniastaan.

Denry lähti Blackpooliin, epäilemättä kasvattamaan partaansa.

Todistukseksi Päivälehden siveellisestä ja aineellisesta voitosta mainittakoon, että pian sen jälkeen tiedusteli neljä varakasta miestä Päivälehden yhtiön osakkeita. Ja tähän se juttu muuten loppuikin. Sillä nämä henkilöt, jotka hankkivat itselleen etuoikeuden osake-enemmistöön, olivat Merkkitorven lähettämiä. Näillä aseilla varustettuna Merkkitorvi teki sovinnon kilpailijansa kanssa ja tappoi sen sitten molemminpuolisesta suostumuksesta. Sen kuolema ei maksanut niinkään vähää, mutta kuitenkin vähemmän kuin vuoden voiton Merkkitorvesta. Denry arveli "saaneensa rokkiinsa". Mutta sydämensä syvyydessä hän iloitsi siitä. Hän oli nähnyt liian huolestuttavan vilahduksen sanomalehtimiestoiminnan vaivoista ja vaaroista halutakseen jatkaa sitä. Hän oli voittanut loistavasti kilpailussa, ja hänelle moiset voitot olivat itse elämää. Hänen velikultamaineensa oli paljoa suurempi kuin konsanaan ennen. Jos häntä olisi haluttanut, niin hänet olisi valittu alahuoneeseen juhlakulkueensa ja Martinmessu-juhlansa voimasta.

Hiukan häveten yhtiökumppaninsa liioitteluja herra Myson palasi Manchesteriin.

Ja Merkkitorvi ryhtyi jälleen yksinoikeutenaan hallitsemaan neljännesmiljoonan ihmisen mielipiteitä, eikä sen kimppuun ole sen koommin milloinkaan hyökätty.

X LUKU.

Konnantyö.

I.

Kun Denry yhdellä ainoalla iskulla nolasi äitinsä ja todisti olevansa seikkailijasielu esiintymällä yhtenä ensimmäisistä automobiilinomistajista Bursleyssä, kehotti vaisto häntä luonnollisesti ajamaan sillä valtuusmies Cotterillin talolle. Ei silti että hän rakasti Cotterillia ja siitä syystä halusi päästää tämän osalliseksi ilostaan: sillä hän ei rakastanut valtuusmies Cotterillia. Hän ei ollut koskaan saattanut antaa Nellien isälle anteeksi tuota suojelevaa sävyä, johon oli vuosia sitten saanut alistua Llandudnossa ja joka ei vieläkään ollut kadonnut Cotterillin käytöksestä häntä kohtaan. Vaikka he kuuluivat samaan kaupunginvaltuustoon, vaikka Denry yhä rikastui eikä Cotterill suinkaan rikastunut, tuntuivat viimeksi mainitun kasvot ja ääni aina sanovan Denrylle: "Jaa, eipä olekaan hullumpaa vasta-alkajalta." Siis Denryä ei haluttanut jättää käyttämättä tilaisuutta saada valtuusmies Cotterill hiukan nolatuksi. Olipa hänellä sitä paitsi toisiakin syitä lähteä Cotterillien luo. Hänen ja rouva Cotterillin välillä oli olemassa myötämielisyyden side, huolimatta tämän kainostelevasta vaiteliaisuudesta ja harmillisesta tavasta istua kädet tiukkaan painettuina päälletysten vatsaa vastaan. Toisinaan Denry kiusoitteli häntä — ja hän alistui mielellään kiusoiteltavaksi. Denry sai silloin ja tällöin nähdä vilahdukselta rouva Cotterillin sielun sisimpään; hän oli Bursleyssä ainoa henkilö, jolle oli suotu moinen etuoikeus. Ja sitten siellä oli Nellie. Denry ja Nellie olivat oivia ystäviä. Muun maailman silmissä Nellie oli varttunut suureksi, mutta ei Denryn mielestä; hän kohteli tyttöä vielä suklaalapsena, ja milloin Nellie yleensä käytti hänestä jotain nimitystä, niin tämä puhutteli häntä aina kunnioittavasti "herraksi".

Cotterilleilla oli verraten iso vanha talo kelpo puutarhoineen toisella puolen uutta puistoa ja kaikkia noita punaisia katuja, joiden luomisessa herra Cotterill oli ollut osallisena. Herra Cotterill rakensi toisille uusia terrakottakuorisia taloja, mutta asusti itse kernaimmin vanhassa stukkokuorisessa. Hänen asumuksensa oli pelastettu palstoitettaessa useita Yrjöjen aikuisia tiloja. Se oli arvokas. Siinä oli kaksoisportti, ja tältä ajotie lähti pyrkimään kohti talonovea, mutta karttoi ehdoin tahdoin joutumasta talonovelle, ennenkuin oli ulottunut kaarroksissa läpi koko puutarhan. Se oli oikeata Yrjöjen tyyliä! Uusi tyyli ilmeni valtuusmies Cotterillin ulkonemaikkunoissa, kylpyhuoneessa ja puutarharuiskussa. Myöskin oli olemassa tallirakennus, missä säilytettiin Viktorian aikuisia rattaita ja Yrjöjen aikaa muistuttavaa hevosta, joita valtuusmies käytti liikematkoillaan. Milloin tahansa hänen vaimonsa tai tyttärensä halusivat käyttää ajoneuvoja, ne olivat joko poissa tai juuri lähdössä tai Yrjön-hevonen oli väsyksissä ja levon tarpeessa. Mies, joka hoiti hevosta, kynti myöskin kukkalavoja, särki ikkunoita niitä puhdistaessaan ja hankasi mustaa voidetta ruskeisiin kenkiin. Kahdella sisäpalvelijalla oli eroava käsitys hänen ja heidän velvollisuuksiensa kuningaskunnan rajoista. Siinä oli lyhyesti sanoen menestyksellisen maaseutukaupunkilaisen liikemiehen tavanmukainen laaja talous.

Denry pääsi perille tapaturmitta. Tämä tapahtui niihin aikoihin, jo kolmetoista vuotta sitten, jolloin automobiiliurheilijat tekivät testamenttinsa ja varasivat mukaansa muonaa lähtiessään liikkeelle. Sen vuoksi Denry olikin mielissään. Hänessä säilynyt vähäinen, mutta hyödyllinen määrä ymmärtäväisyyttä kielsi häntä kuitenkin ajamasta autoa tuota loppumatonta koukeroista käytävää pitkin. Oli ihana toukokuun iltapäivä, ja hän jätti rakastetut ajoneuvot sekä, uudet turkkinsa erään apinapuun varjoon lähelle porttia.

Astellessaan narskutellen ovea kohti hän keksi suurenmoisen ajatuksen: "Minä vien heidät kaikki ulos huristamaan. Siinä on parahiksi tilaa!" hän sanoi.

Eipä edes nykyäänkään, jolloin yksin vuokra-ajuritkin käyttävät automobiilia, auton omistaja voi sanoa ystävälleen: "Olen ostanut auton. Lähde mukaan huristamaan", yhtä itsetiedottomalla äänellä kuin sanoisi: "Olen ostanut veneen. Lähde mukaan purjehtimaan", tai "Olen ostanut talon. Lähde mukaan katsomaan sitä." Yksinpä nykyäänkin, vieläpä keskellä Lontootakin automobiilissa on jotain — niin, jotain… Jokainen, joka on ostanut auton, ja jokainen, joka on haaveillut auton ostoa, käsittää minut. Hyödytöntä on sanoa, että automobiili on banaalisin kapine, mitä kuvitella voi. Sitä se ei ole. Se on kerskailun kaikkein korkein tunnuskuva. Jos automobiili vaikuttaa sillä lailla nykypäivinä ja Berkeleyn aukiolla, niin mitä se lieneekään vaikuttanut tuossa hämärässä menneisyydessä ja tuossa hämärässä kaupungissa kolmen tunnin pikajunamatkan päässä Euston-asemalta? Meidän on pakotettava mielikuvitus voimakkaaseen ponnistukseen saadaksemme vastauksen siihen kysymykseen. Silloin voi ymmärtää, että Denry oikein kihelmöitsi ylpeydestä.

"Onko herra kotona?" hän tiedusti palvelijalta, joka esiintyi asianmukaisessa asussa, mutta yksityiskohdiltaan siivottomana.

"Ei, herra. Ei se oo' käynyt teellä."

("Silloin vien naiset ajelemaan", virkkoi Denry itsekseen.)

"Käykää sisään! Käykää sisään!" huusi ääni salin avoimen oven toiselta puolen, Nellien ääni! Perhe, joka on kohonnut liiketoiminnan avulla, liittää käytöksessään ja elämässään ulkonaisen komeuden siitä kastista, johon se on kavunnut, luontevuuteen ja vapauteen siitä kastista, minkä se on jättänyt.

"Mikä yllätys!" virkkoi ääni. Nellie ilmestyi punaposkisena.

Denry heitti uuden automobiililakkinsa äkkiä eteisnaulakkoon. Ei! Hän ei toivonut, että Nellie näkisi sen. Hän toivoi, ettei Nellie näkisi sitä. Nyt, kun todella oli koittanut hetki julistautua autonomistajaksi, häntä alkoi pelottaa ja hermostuttaa. Häntä olisi haluttanut piilottaa lakkinsa. Mutta Denryhän olikin aivan toisenlainen kuin tavallinen ihmissuku. Hän saattoi tuntea itsensä noloksi uudessa puvussakin. Omituinen henkilö.

"Halloo!" tervehti tyttö häntä.

"Halloo!" hän tervehti tyttöä.

Heidän katseensa koskettivat toisiaan.

"Isä ei ole vielä tullut", lisäsi Nellie. Denryn mielestä hän ei ollut oikein ennallaan.

"No", hän kysyi, "mikä yllätys täällä sitten on?"

Nellie viittasi häntä käymään saliin.

Yllätys oli muuan ihmeellinen nainen, joka teki suurenmoisen vaikutuksen mustassa puvussaan — se ei ollut mustaa silkkiä, vaan pehmeää, hauraampaa kangasta. Hän lojui lepotuolissa tavattoman sulavana ja rauhallisena. Musta egyptiläinen hartiavaippa, joka välkkyi hopealta, oli liukumaisillaan hänen olkapäiltään. Hänen tukkansa oli kammattu — niin, se oli kammattu; se oli ilmeisesti oikein päätä pyörryttävä taideteos. Denry saattoi nähdä hänen molemmat jalkansa ja toisen nilkan. Kengät, harsosukat — sellaisia kenkiä, sellaisia harsosukkia ei oltu koskaan ennen nähty Bursleyssä, eipä edes tanssiaisissakaan! Hän oli surupuvussa ja melkein kokonaan koristuksitta, mutta mustan keskeltä vilahti siellä ja täällä kultaa, mikä teki ihmeellisen rikkaan vaikutuksen. Kokemattominkin olisi sanonut ja täydellä syyllä: "Hänen täytyy olla varakas ja hieno nainen." Koko puku oli yksityiskohtiaan myöten suurenmoinen. Siinä olisi voinut olla kymmenen miljoonaa pistosta. Kymmenen ompelijatarta olisi voinut valmistaa sitä kymmenen vuoden ajan. Mikroskoopillinen tarkastelu olisi vain voinut syventää ihmettelyä.

Hän oli jotain uutta Kaupunkiviisikossa, jotain aivan uutta.

Denry ei pysynyt tilaisuuden herrana. Hän oli harvoin pikkutilanteen herra. Ja vaikka hän olikin viime aikoina omaksunut melkoisen määrän seurustelutottumusta, se unohtui häneltä alituiseen, niin ettei hän saattanut turvautua siihen hetkellä, jolloin sitä kipeimmin tarvittiin, kuten esimerkiksi nyt.

"Kas, Denry!" sanoi tuo ihmeellinen mustapukuinen olento pehmeästi.

Ja Denry pakottausi levolliseksi ikäänkuin veteen sukeltaakseen ja sanoi:

"Kas, Ruth!"

Siinä oli nainen, jota hän oli kerran rakastanut ja suudellut ja mielinyt vaimokseen. Hän oli hyvillään siitä, että Ruth oli aloittanut ristimänimellä, sillä hän ei voinut muistaa tämän sukunimeä. Hän ei edes muistanut, oliko koskaan tullut kuulleeksikaan sitä. Hän tiesi vain sen verran, että muutettuaan Bursleystä isänsä luo Birminghamiin Ruth oli mennyt naimisiin jonkun kanssa, jolla oli kaksoisnimi, joka oli hyvissä varoissa ja häntä itseään vanhempi ja kaikesta päättäen korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa; ja tämä joku oli sitten kuollut.

Ruth käyttäytyi aivan rauhallisesti. Hänen menettelyssään ei ollut vähintäkään vihjausta siihen suuntaan, että hän odotti saavansa osakseen yksinäiselle leskelle tulevaa säälittelyä tai etteivät he kaksi voisi koskaan enää puhutella toinen toistaan luonnollisesti, koska olivat yhteen aikaan olleet kihloissa keskenään. Hän puhui aivan kuin ei hänelle olisi koskaan tapahtunut mitään ja ikäänkuin noin neljäkolmatta tuntia olisi kulunut siitä, kuin he viimeksi näkivät toisensa. Denry aavisti, että Ruth oli varmaankin oppinut tuon peräti hyödyllisen diplomaattisen tyyneyden joutuessaan kosketuksiin miesvainajansa säädyn kanssa. Hänelle itselleen se oli arvokas opetus: "Käyttäydy aina, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut — samantekevää, mitä on tapahtunut."

Itsekseen hän sanoi:

"Olipa hyvä, että tulin autollani."

Hän tuntui tarvitsevan jotain puolustautuakseen kaiken tuon rikkauden ja suuremman seurustelutottuneisuuden äkilliseltä hyökkäykseltä, ja automobiili soveltui siihen oivallisesti.

"Olen kuullut sinusta varsin usein viime aikoina", sanoi Ruth lievästi hymyillen ja järjestäen ikäänkuin salavihkaa hameensa laskosta.

"Vai niin", vastasi Denry, "valitettavasti en voi sanoa samaa sinusta."

Kenties hiukan vaarallista, mutta silti hänen mielestään aika sievästi sanottu.

"Oh!" virkkoi Ruth. "Minä olen ollut niin paljon poissa Englannista. Me juttelimme juuri virkistysmatkoista. Sanoin rouva Cotterillille, että heidän pitäisi tänä vuonna lähteä muutteen vuoksi Sveitsiin."

"Niin, rouva Capron-Smith sanoi juuri —", tokaisi rouva Cotterill.

(Siinä oli siis hänen nimensä.)

"Se olisi kerrassaan ihanaa!" sanoi Nellie haltioituneena.

Sveitsiin! Ihmeellistä, kuinka hän oli saanut yhdellä ainoalla sanalla vedetyksi rajaviivan bursleyläisten ja itsensä välille. Cotterillit eivät olleet koskaan käyneet Englannin ulkopuolella. Eikä siinä kyllin, vaan Cotterillit eivät olleet koskaan uneksineetkaan käydä Englannin ulkopuolella. Denry oli käynyt kerran Dieppessä ja palannut kuin Timbuktusta kuuluisana matkailijana. Ja Ruth jutteli huolettomasti Sveitsistä!

"Siellä taitaa olla aika hauskaa", hän sanoi.

"On", virkkoi Ruth, "siellä on suurenmoista kesällä. Mutta oikea kausi on tietysti talvella, urheilun vuoksi. Ellei ole tilaisuutta heittäytyä vapaaksi talvella, niin täytyy luonnollisesti tyytyä kesään, ja suurenmoista siellä on silloinkin. Olen varma siitä, että se olisi sinusta hirveän hauskaa, Nell."

"Se on varmaa — hirveän hauskaa!" Nellie myönteli. "Minä puhun siitä isälle. Minä laitan niin, että hän —"

"Mutta Nellie", varoitti äiti häntä.

"Sen minä teen, äiti", väitti Nellie.

"Siinähän isä tuleekin", huomautti rouva Cotterill kuunneltuaan.

Eteisestä kuului askelia, jotka häipyivät ruokasaliin.

"Kummallista, ettei isä tule tänne. Varmaankin hän kuuli meidän puheemme", sanoi Nellie ikäänkuin jostain pikkuseikasta harmistunut tyranni.

Kello helähti, ja sitten saapui palvelija saliin huomauttaen rouva Cotterillille: "Jos rouva tekisi niin hyvin", ja rouva Cotterill katosi sulkien oven jälkeensä.

"Mitä ihmettä niillä nyt on tekeillä?" uteli Nellie, ja hänkin poistui otsa rypyssä jättäen Denryn ja Ruthin kahden kesken. Nellien otsasta saattoi havaita, että hänen isänsä saisi kerrankin kuulla jotain.

"En ole vielä nähnyt herra Cotterillia", sanoi rouva Capron-Smith.

"Milloin saavuit?" kysyi Denry.

"Vasta tänä iltapäivänä."

Ruth jutteli edelleen.

Katsellessaan häntä kuunnellen ja silloin tällöin älykkäästi vastaten Denry näki, että rouva Capron-Smith oli totisesti se nainen, jota Ruth oli niin taitavasti jäljitellyt kymmenen vuotta sitten. Tuo jäljittely oli silloin erehdyttänyt hänet; hän oli pitänyt sitä luonnollisena. Nyt se ei olisi häntä erehdyttänyt — hän tiesi sen. Mutta tämä oli oikeata lajia, joka kestäisi arvostelun missä tahansa… Sveitsi! Eikä vain Sveitsi, vaan Sveitsi hienostettuna! Sveitsi talvella! Hän aavisti, että Ruthin mielestä ei Sveitsiin kannattanut lähteä kesällä — jos halusi pysyä säätynsä tasolla. Mutta talvella…

II.

Nellie oli ilmoittanut yllätyksen odottavan Denryä, kun tämä astui taloon; mutta vaikka tämä osoittausikin merkilliseksi ja onnistuneeksi, ei se kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen yllätykseen, mikä herra Cotterillilla oli varattuna Nellielle, tämän äidille, Denrylle, Bursleyn kaupungille ja erinäisille henkilöille pitkin maata.

Rouva Cotterill saapui hysteerisenä häiritsemään Denryn ja Ruthin kaksinpuhelua. Päättäen toimeliaista käsistä, jotka eivät tällä kertaa levänneet siivosti toinen toisensa päällä, vaan pyörivät mitä eriskummallisimmin hänen päänsä vaiheilla, oli täysin selvää, että rouva Cotterill oli joutunut peräti tavattoman mielenliikutuksen valtaan.

"Se on noiden saarnamiesten syy — lopultakin! Tiesin, että niin kävisi! Se on kokonaan noiden saarnamiesten syy! Ne eivät tahdo jättää häntä rauhaan, ja nyt se on tehty."

Sen verran rouva Cotterill. Hän vaipui tuolille. Hänellä ei ollut enää pienintäkään häpeän tuntoa, hän ei välittänyt vähääkään siitä, mikä oli hänen arvolleen sopivaa. Hän tuntui unohtaneen, ettei erinäisiä asioita käy pohtiminen vierailuhuoneessa. Hän oli poistunut huoneesta valtuusmies Cotterillin rouvana; palatessaan hän ei ollut erikoisesti mitään, vain tappion olennoima. Muutos oli tapahtunut viidessä minuutissa.

Rouva Capron-Smith ja Denry vilkaisivat toinen toiseensa, ja yksinpä rouva Capron-Smithkin joutui tuokioksi ymmälleen. Sitten Ruth lähestyi rouva Cotterillia ja tarttui hänen käteensä. Kenties ei rouva Capron-Smith ollut sittenkään niin hämmästyksissään. Hän ja Nellien äiti olivat aina olleet "hyvin ystävällisissä väleissä". Ja Kaupunkiviisikossa "hyvin ystävälliset välit" merkitsevät jotakuinkin paljon.

"Ehkä teidän olisi parasta jättää meidät kahden kesken", Ruth ehdotti kääntäen päätään vilkaistakseen Denryyn.

Juuri sitä tämä halusikin. Ei ollut epäilemistäkään, ettei Ruth ollut ehdottomasti hienostolainen. Hänen käytöstavassaan ei ollut vähintäkään virhettä.

Denry poistui sanoen itsekseen: "Nyt sitä mennään!"

Eteisestä hän näki avoimen oven kautta valtuusmies Cotterillin seisovan ruokasalin uuniin nojautuneena.

Denryn huomatessaan Cotterill suoristausi kömpelön karskisti.

"Nuori mies", hän sanoi teeskennellen vanhaa suojelevaa käytöstään, "käykää sisään. Voittehan tekin saada sen tietoonne. Te olette meidän ystäviämme. Käykää sisään ja sulkekaa ovi." Nellieä ei ollut näkösällä. Denry astui sisään ja sulki oven. "Istukaa", sanoi Cotterill.

Ja aivan kuin hän olisi sanonut: "Jaa, sinä olet koko sukkela nuorukainen etkä ole onnistunut niinkään huonosti tässä elämässä; ja palkinnoksi minä aion suoda sinulle etuoikeuden kuulla meidän onnettomuudestamme, joka jostain merkillisestä syystä tuottaa minulle suurempaa kunniaa kuin sinun onnesi sinulle itsellesi, nuori mies."

Ja hän siveli karkeata harmaata partaansa.

"Aion huomenna jättää oikeuteen vararikkoanomukseni", hän sanoi naurahtaen lyhyesti.

"Niinkö!" sanoi Denry, joka ei keksinyt muutakaan sanottavaa. Hänen nimensä ei ollut Capron-Smith.

"Niin; ne eivät jätä minulle muuta keinoa valittavaksi", sanoi herra Cotterill.

Sitten hän esitti lyhyen historian viimeaikaisista liiketoimistaan tuolle nuorelle miehelle. Ja hän tuntui kuvittelevan sitä jonkinlaiseksi väkiköyden vedoksi velallistensa ja velkojainsa kesken, ollen siinä itse köytenä. Hän tuntui haluavan tehdä tiettäväksi, että hän oli aina parhaansa mukaan koettanut saada suurimman hyödyn suurimmasta määrästä, mutta että nuo visapäiset saamamiehet olivat alituiseen tehneet sen tyhjäksi. Silti ei hän kantanut kaunaa heitä kohtaan. Onni vaihtelee väkiköydenvedossa. Hän koetti uskotella nukkavierun mahtavana, että vararikko kuudenkymmenen korvilla ja yhteiskunnassa, missä ennen on ollut merkkimiehiä, on vain ohimenevä pikkutapaus.

"Kummastuttaako se teitä?" hän kysyi typerästi hymyillen.

Denry käytti tilaisuutta kostaakseen kaikesta siitä suojelevaisuudesta, mihin oli saanut alistua vuosikymmenen ajan.

"Ei!" hän sanoi. "Entä teitä itseänne?"

Herra Cotterill ei potkaissut Denryä talostaan hävyttömänä nuorena tolvanana, hän vain uusi typerän hymynsä.

Denry oli ollut tuokion ajan kummissaan, mutta oli nopeasti toipunut. Cotterillin luhistuminen oli noita tapahtumia, jotka jokainen teräväjärkinen ihminen voi ennustaa, kun ne ovat tapahtuneet. Cotterill oli antautunut rakennuskeinotteluihin, rakentanut ja kiinnittänyt, rakentanut ja kiinnittänyt, myynyt voitolla, myynyt voitotta ja jäänyt itse pitämään monta taloa; hän oli turvautunut vekseleihin, toisiin kiinnityksiin ja kolmansiin kiinnityksiin; ja koska hän oli rakentaja eikä voinut tehdä muuta kuin rakentaa, niin hän oli rakentanut edelleen siitä huolimatta, ettei Bursley ollut laisinkaan innostunut hänen luomuksiinsa. Jos Bursleyn kaupunginpuistossa olisi löydetty rikkaita kultasuonia, olisi Cotterill omistanut kaivosleirin ja kasannut itselleen suunnattoman omaisuuden; mutta onnettomuudeksi ei puistossa löydetty kultasuonia. Ei kukaan tuntenut hänen asemaansa; ei kukaan tunne koskaan rakennuskeinottelijan asemaa. Hän ei tuntenut sitä itsekään. Liikkeellä oli ollut huhuja, mutta ne oli kumottu sopivalla tavalla. Kun hän äskettäin oli evännyt pormestarin kaulakäädyt käteisen rahan puutteessa, oli se selitetty johtuvaksi älykkäisyydestä. Harien kotielämänsä oli aina jatkunut samaan kohtuullisen ylelliseen tapaan. Hän oli aina maksanut leipurille, teurastajalle, räätälille ja ompelijattarelle. Ja nyt hänen oli esitettävä vararikkoanomus, ja huomenna koko kaupunki kertoisi odottaneensa sitä jo vuosikausia.

"Mihin aiotte ryhtyä?" tiedusti Denry ystävällisen uteliaana.

"Niin", sanoi Cotterill, "sehän se tässä onkin kysymyksessä. Minulla on veli rakennusurakoitsijana Torontossa. Häneltä vetelee oikein hyvin; siellä valtameren takana vasta osataankin rakentaa. Kirjoitin hänelle tässä tuonoin, ja hän vastasi paluupostissa — paluupostissa — että hän tarvitsi juuri minun laistani miestä pitämään töitä silmällä. Niin, John alkaa jo käydä vanhaksi. Kuten näette, on minulla siellä mahdollisuuksia."

Ikäänkuin sanoakseen: "Oikeamielisille on aina apu lähellä."

"Juttelen teille näitä, koska olette ikäänkuin perheen ystäviä", hän lisäsi.

Sitten, pitkältä vaiettuaan, hän aloitti toivorikkaasti, hilpeästi, rohkeasti:

"Vielä nytkin selviäisin vallan sievästi, jos saisin vain pari tuhatta käsiini — ja vakuutta minulla on yllin kyllin."

"Eiköhän olisi hiukan myöhäistä?"

"Ei ensinkään. Jos vain joku, joka todella tuntee kaupungin ja luottaa kiinteistökauppaan, luovuttaisi pari tuhatta — jaa-a, viidessä vuodessa hän saisi sen summan kaksinkertaiseksi."

"Todellakin!"

"Niin", sanoi Cotterill. "Katsokaahan Claren katua."

Claren katu oli hänen terrakotta-mestariteoksiaan.

"Kuulkaahan", sanoi Cotterill mielistelevästi. "En usko, että kukaan kykenee opettamaan teille suuriakaan kiinteistöjen arvosta tässä kaupungissa. Te tunnette sen asian yhtä hyvin kuin minäkin. Jos teillä sattuisi olemaan vapaana pari tuhatta — hitto vieköön! sellaista tilaisuutta ei kannatakaan tarjota joka miehelle."

"Niin", sanoi Denry. "Ei minunkaan mielestäni kannata."

"Tarjoan sen teidän käytettäväksenne", jatkoi Cotterill oivaltamatta Denryn huomautuksen kärkeä. "Tehän olette perheen ystäviä. Te käytte meillä niin usein. Niin, johan siitä on melkein kymmenen vuotta…"

Denry huokasi: "Olen kai käynyt täällä noin yhden kerran kahdessa viikossa verraten säännöllisesti. Siitä tulee kaksi sataa viisikymmentä kertaa kymmenessä vuodessa. Niin…"

"Vaikkapa pari tuhatta", sanoi Cotterill miettiväisenä.

"Kaksi tuhatta jaettuna kahdella ja puolella sadalla — siitä tulee kahdeksan. Kahdeksan puntaa käynniltä. Se on aika kallista, Cotterill, aika kallista. Ihanhan teitä voisi pitää puolena tusinana kuuluisia lääkäreitä yhteen käärittyinä."

Hän ei ollut koskaan ennen nimittänyt valtuusmiestä koristelematta "Cotterilliksi". Herra Cotterill punastui ja nousi.

Denry ei esiinny edukseen tässä kohtauksessa. Häneltä puuttui jalomielisyyttä. Muuta puolustusta ei hänen hyväkseen voi esittää kuin sen, että herra Cotterill oli nimittänyt häntä "nuoreksi mieheksi" aivan liian usein kymmenen vuoden kuluessa. Se on sukkela puolustus.

III.

"Ei", kuiskasi Ruth päällysvaatteissaan. "Älä tuo sitä ovelle. Minä kävelen sinun mukanasi portille ja nousen siellä autoon."

Denry nyökkäsi.

He poistuivat yhdessä. Ruth kuului todellakin asustavan Kaupunkiviisikon hotellissa Knypessa, joka siihen aikaan oli ainoa Kaupunkiviisikon hotelleista, mikä toden teolla oli olevinaan "ensiluokkainen" kokosivu-ilmoituksen merkityksessä. Se seikka, että Ruth asusti Kaupunkiviisikon hotellissa, teki jälleen Denryyn voimakkaan vaikutuksen. Hän esiintyi totta tosiaan suurenmoisesti. Hän oli aikonut kävellä puiston halki Bursleyn asemalle ja matkustaa junalla Knypeen, ja kun Denry äkkiä antoi ilmi automobiilinsa ja tarjoutui viemään hänet sillä hotelliin, joutui Ruth vuorostaan ihmetyksen valtaan. Hänen äänessään kuvastuva kummastus, kun hän huudahti: "Onko sinulla automobiili?" oli kaikkea muuta kuin naivi.

Niin he poistuivat yhdessä tuosta kovan onnen talosta Ruthin ilmoitettua hilpeästi Nellielle, joka oli jälleen tullut saapuville kiusallisen masentuneisuuden valtaamana, että hän palaisi seuraavana päivänä.

Ja Denry astui ajotietä pitkin viimeisenä näkemyksenään tuo lapsi parka, Nellie, joka seisoi ovella heitä saatellen. Merkillistä, kuinka suuressa määrin hän oli pysynyt lapsena. Denry tiesi, että hänen täytyi olla jo vanhempi kuin puolivälissä kolmattakymmentä, ja kuitenkin hän pysytteli itsepintaisesti aito tyttönä. Suloinen pikku olento; mutta savoir vivre oli hänelle tuntematon käsite, hän ei kyennyt pysymään tilanteen tasalla, hänellä ei ollut laisinkaan ulkonaista ylpeyttä. Pelkästään sievä, iloinen tyttö, merkillisen tyttömäinen… Cotterillit olivat suoriutuneet tuosta onnettomasta illasta huonosti. He eivät olleet osoittaneet mitään arvokkuutta, ei mitään hilliytymistä; ja ukko Cotterill oli ollut suorastaan hullu ehdotuksineen. Rouva Cotterill oli ollut lopen masentunut, ja vain Ruthin tyyni, vallitseva vaikutus oli saanut hermostuneen ja uikuttavan Nellien malttamaan mieltään sen verran, että hän tuli saattamaan vieraita ovelle.

Varsin surullinen juttu.

Kun hän oli menestyksellä saanut automobiilin käyntiin ja he liukuivat Moorthornen mäkeä alaspäin rinnatusten, olkapäät toinen toisessaan kiinni, karkoitti Denry mielestään vararikkoisen perheen synnyttämän painajaistunnelman. Eihän hänellä ollut kaikesta huolimatta mitään syytä alakuloisuuteen. Hän ei ollut tehnyt vararikkoa. Hän kasasi yhtä mittaa rikkautta itselleen. Hänelle karttui nyt varallisuutta koneellisesti. Äidin elämäntapojen vuoksi eivät hänen elinkustannuksensa nousseet lähimaillekaan tulojen tasalle. Ja Ruth — hänkin oli varakas. Hän tunsi, että Ruthin täytyi olla varakas sanan tarkimmassa merkinnössä. Ja varallisuutta täydensi maailmankokemus. Ruth oli hänen vertaisensa. Ruth ymmärsi asioita yleensä. Hän oli elänyt, matkustellut, kärsinyt, miettinyt — lyhyesti sanoen, hän oli viimeistelty valmiste. Hän ei ollut mikään avuton, kehittymätön pikkutyttö. Lisäksi hän oli vähemmän kova kuin entisaikaan. Hänen äänensä ja liikkeensä olivat toista laatua. Maailma oli pehmentänyt hänet. Ja äkkiä Denryn mieleen juolahti, että hänen ainoa vikansa — tuhlaavaisuus — oli nyt menettänyt merkityksensä, kun hän oli itse varakas.

Denry kertoi Ruthille kaiken, mitä herra Cotterill oli puhunut Kanadasta. Ja Ruth kertoi hänelle kaiken, mitä rouva Cotterill oli puhunut Kanadasta. Ja he olivat yhtä mieltä siitä, että herra Cotterill oli saanut ansaitun palkkansa ja että oman etunsa kannalta Kanada oli ainoa paikka, joka soveltui Cotterilleille; ja mitä pikemmin, sitä parempi. Ihmisten on alistuttava vararikon seuraamuksiin. Mitään muuta ei voinut enää tehdä.

"Minun mielestäni on sääli, että Nellienkin täytyy lähteä", sanoi Denry.

"Oh, niinkö?" vastasi Ruth.

"Niin, joutua sellaiseen vieraaseen maahan. Hänestä ei ole kanadalaistytöksi. Jos hän voisi vain saada jonkin toimen täällä… Jos voisi keksiä hänelle jotain."

"Oh, minä en ole laisinkaan samaa mieltä kuin sinä", sanoi Ruth. "Arveletko todellakin, että hänen pitäisi erota vanhemmistaan juuri nyt? Hänen paikkansa on vanhempien luona. Ja sitä paitsi, näin meidän kesken sanoen, hänellä on siellä paljoa suuremmat mahdollisuudet päästä naimisiin kuin tässä kaupungissa — kaiken tämän jälkeen. Tietysti minusta on kovin ikävää erota hänestä — ja myöskin rouva Cotterillista. Mutta…"

"Taidat olla oikeassa", myönsi Denry.

Ja he kiitivät upeasti edelleen Kaupunkiviisikon lyhtyvaloisessa yössä. Ja Denry viittasi taloonsa kun he ajoivat ohitse. Ja kumpikin ajatteli paljon turvallista asemaansa tässä maailmassa ja tulojaan ja pankkiirinsa mesikielistä kohteliaisuutta; ja myöskin vararikkoisen ikävää asemaa… Vararikkoiselle ei mahtanut mitään.

IV.

Eräänä pakkasaamuna talven alkupuolella olisi saattanut nähdä heidät yhdessä aivan toisenlaisissa ajoneuvoissa — ensimmäisen luokan osaston haltijoina pikajunassa, joka kiiti Knypesta Liverpooliin. Heillä oli osasto kokonaan hallussaan, ja he olivat sijoittuneet siihen mahdollisimman ylellisesti. Kumpikin oli verhoutunut turkiksiin, ja turkisvaippa liitti heidän polvensa suojaansa. Ylt'ympärille oli siroteltu aikakauskirjoja sekä sanomalehtiä niin runsaasti, että niiden arvo vastasi varmaankin päivätyöläisen koko päiväpalkkaa; ja kun Denryn silmä kohtasi junailijan silmän, se virkkoi "shillinki". Lyhyesti sanoen, ei kukaan olisi saattanut olla korkeammalla muiden yläpuolella kuin he olivat sinä aamuna tuossa osastossa.

Tämä matka aiheutui omituisista tapahtumista.

Herra Cotterill oli tehnyt vararikon ja heittänyt yltään kaupunginvaltuusmiehen kaavun. Hän oli alistunut kiusallisen tarkkoihin kuulusteluihin ja noiden hillittömästi haukkuvien petojen, saamamiestensä törkeään nuuskintaan. Hän oli paljastanut kirjansa, kirjeenvaihtonsa, järjestelmänpuutteensa, ylellisen kotielämänsä ja sen ikävän seikan, että oli jatkanut liikettään kauan senkin jälkeen, kun jo tiesi olevansa maksukyvytön. Hän oli usean kuukauden ajan, mainittujen petojen etuja ajaakseen, jatkanut omaa liikettään tilapäisenä hoitajana ja määräpaikasta. Ja vähitellen oli kaikki hänen omaisuutensa saatu myydyksi. Ja loppuviikoiksi oli Cotterillin perheen täytynyt lähteä paljaaksi riisutusta talostaan ja majailla vuokra-asunnossa. He olivat päättäneet matkustaa Kanadaan Liverpoolin kautta, ja päivää varemmin kuin Denry ja Ruth matkustivat Liverpooliin, he olivat lähteneet Bursleyn kaupungista (jonka herra Cotterill oli niin laajalti silannut terrakottalla) maineetta ja laulutta. Eipä edes Denrykään, joka kuitenkin oli käynyt jäähyväisiä lausumassa heidän majapaikassaan, ollut saattanut heitä asemalle; mutta Ruth Capron-Smith oli ollut saattelemassa asemalla. Hän oli keskeyttänyt oleskelunsa Southportissa saapuakseen Bursley'iin ja toimittanut heidät sieltä matkaan kuten ystävä ainakin. Heidän lähtönsä jälkeen oli järjestettävä erinäisiä asioita, ja Ruth oli luvannut pitää niistä huolen.

Mutta heti heitä saateltuaan Ruth oli tavannut Denryn kadulla.

"Ajattelehan", hän sanoi jyrkästi, "nuo ihmiset aikovat toden teolla matkustaa kolmannessa luokassa. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä. Herra ja rouva Cotterill pitivät sen minulta salassa, enkä olisi saanutkaan tietää siitä, ellei Nellie olisi tullut sanoneeksi jotain. Sen vuoksi he ovat lähteneet jo tänään. Laiva ei lähde ennenkuin huomenna iltapäivällä."

"Kolmannessa luokassa?" Ja Denry vihelsi.

"Niin", sanoi Ruth. "Tietysti pelkkää ylpeyttä. Ukko Cotterill tahtoi säästää joka pennin, minkä sai haalituksi kokoon, jotta voisi esiintyä edes pikkuruisen komeasti Torontoon päästyään, ja niin — kolmannessa luokassa! Ajattelehan Nellieä ja rouva Cotterillia kolmannessa luokassa. Jos olisin tietänyt sen, niin olisin muuttanut asian, sen takaan, enkä olisikaan siinä vitkastellut. Ja nyt se on liian myöhäistä."

"Eipähän ole", vastusti Denry päättäväisesti.

"Mutta he ovat jo lähteneet."

"Voisin sähköteitse tilata Liverpoolista salonkipaikat — niitä on yllin kyllin tähän aikaan vuodesta — ja huomenna voisin puikahtaa Liverpooliin ja tavata heidät laivalla ja pakottaa muuttamaan."

Ruth tiedusti, uskoiko hän todellakin sen käyvän päinsä, ja hän vakuutti sen varmaksi.

"Toisen luokan paikat sopisivat paremmin", sanoi Ruth.

"Miksi?"

"Niin, siellä ei tarvitse pukeutua päivälliseksi ja niin edespäin. Eihän heillä ole sellaisia pukuja."

"Ei tietenkään", sanoi Denry.

"Kuulehan", virkkoi Ruth hurmaavasti hymyillen. "Pannaan me kustannukset puoliksi. Ja lähdetään Liverpooliin yhdessä ja — tuota noki — hankitaan pikku lahjoja ja järjestetään koko asia. Minä matkustan huomenna Southportiin, ja Liverpool on matkan varrella."

Denry ihastui ehdotukseen ja sähkötti menestyksellisesti Liverpooliin.

Ja niin he istuivat sinä aamuna yhdessä Liverpoolin pikajunassa. Se avuliaisuussuunnitelma, johon he olivat antautuneet, vaikutti voimakkaasti heidän mielialaansa, joka kävi sekä tuttavalliseksi että helläksi. Ruth ei laisinkaan salannut tunteitaan Denryä kohtaan; ja tuijottaessaan vuorostaan naapuriinsa, joka istui vastapäätä herkullisen kypsänä (Ruth oli häntä itseään hiukkasen vanhempi), viehättävästi puettuna, täydellisenä jokaisessa yksityiskohdassa käytökseltään, tietäen kaiken, mitä elämästä oli tiedettävä, ja sievän omaisuuden varmana omistajana — tuijottaessaan tuohon olentoon Denry mietti riemukkaana, voitostaan varmana:

"Tietenkin minulla on kolikoita. Mutta niin on hänelläkin — kenties enemmänkin. Senvuoksi hänen täytyy pitää minusta yksistään oman itseni vuoksi. Tuo loistava olento on ollut kaikkialla ja nähnyt kaiken, ja hän palaa Kaupunkiviisikkoon ja palaa minun luokseni."

Se oli hänen ylpein hetkensä. Ja siinä hän näki tulevaisuutensa paljoa loistavampana kuin oli uneksinutkaan.

"Milloin sinulta päättyy suruaika?" hän kysyi;

"Kahden kuukauden perästä", sanoi Ruth.

Tämä ei ollut mikään kosinta eikä suostumus, mutta kyllä se oli jo varsin lähellä näitä. He olivat ääneti ja onnellisia.

Sitten Ruth sanoi:

"Onko sinulla koskaan liikeasioita Southportissa?"

Ja Denry vastasi verrattomalla tavalla:

"Kyllä niitä aina tulee."

Jälleen äänettömyys. Tällä kertaa Denry tunsi menevänsä naimisiin Ruthin kanssa.

V.

White Star yhtiön valtamerihöyry Titubic työntyi vedestä kuin talorivi rantasiltaa vastaan. Sen kävelykannella oli suuri väkijoukko ja rantasillalla seisoi vieläkin suurempi. Kävelykannen yläpuolella asteli upseereita komentosillalla, ja sen yläpuolella oli tuuletussilta ja sen yläpuolella savutorvet savua tupruttaen ja jossain vielä ylempänä pari lippua, liehuen tuulessa. Ja rantalaiturin väkijoukon takana ulottui rivi nelipyöräisiä vaunuja ja raihnaisia hevosia. Rantalaituri heilui lievästi nousuveden liikuttamana. Ainoastaan laiva näytti tukevalta, ikäänkuin lujalle pohjalle juotetulta.

Ylihangan puolella kävelykantta, sadan muun pikkuryhmän joukossa, seisoi ryhmä, jonka muodostivat herra ja rouva Cotterill sekä Ruth ja Denry. Nellie seisoi erillään muutaman jalan päässä. Rouva Cotterill itkeskeli. Tietenkin ihmiset luulivat hänen itkevän jäähyväisiään, mutta niin ei ollut laita. Hän itki siitä syystä, että Denry ja Ruth olivat lujalla tahdollaan pakottaneet heidät luopumaan kolmannesta luokasta ja ottamaan haltuunsa ihanat ja tilavat hyttipaikat toisessa luokassa, missä palvelusväki kohteli heitä aivan eri tavalla. Hän itki sen vuoksi, että heidät oli yllätetty kolmannen luokan matkustajina. Hän itki siitä syystä, että häntä hävetti ja että ihmiset olivat niin ystävällisiä. Hän tunsi itsensä samalla haavaa iloiseksi ja hyljätyksi. Häntä halutti puhjeta kiitollisuuden psalmeihin, ja samalla häntä halutti kirota.

Herra Cotterill sanoi jäykästi, että hän maksaisi kyllä takaisin — ja tekisi sen piankin.

Suunnaton kello soi kärsimättömänä.

"Meidän on parasta korjata luumme", sanoi Denry. "Se on toinen varoitus!"

Jännittävissä tilanteissa hän käytti toisinaan moista merkillistä kieltä. Ja nyt hän oli peräti kiihtynyt. Hän oli saanut puuhata aika lailla. Cotterillin perheen kohottaminen välikannen yhteiskunnallisesta Haadeksesta toisen luokan arvopaikoille oli vaatinut kaiken hänen tarmonsa ja melkoisen määrän ponnistuksia Ruthiltakin.

Ruth suuteli rouva Cotterillia ja sitten Nellieä. Ja rouva Cotterill ja Nellie saivat merkitystä ja huomiota koko matkan ajaksi siitä syystä, että heitä suuteli julkisesti niin hieno ja aristokraattinen nainen kuin Ruth Capron-Smith.

Ja Denry pudisti heidän kättään. Hän katsoi iloisena vanhempiin, mutta Nelliin ei hän voinut katsoa; eikä tämäkään voinut katsoa häneen; heidän kädenlyöntinsä oli pintapuolinen. Jo kuukausimääriä oli heidän leikillinen tuttavallisuutensa vähenemistään vähentynyt.

"Hyvästi."

"Hyvästi."

"Kiitos. Hyvästi."

"Hyvästi."

Kamala kello tiukkasi yhä edelleen.

"Kaikki vieraat maihin! Kaikki maihin!"

Lukuisilla laskusilloilla tunkeili väkeä, joka totteli määräystä, ja nenäliinat alkoivat liehua. Ja koko laiva rupesi säännöllisesti värisemään.

Herra ja rouva Cotterill kääntyivät poispäin.

Ruth ja Denry lähenivät likeisintä laskusiltaa, ja Denry siirtyi syrjään jättääkseen tilaa Ruthille. Ja kuten aina työntyi joukko naisia laskusillalle juuri tämän perään, ja ollen täydellinen ritari Denryn täytyi odottaa.

Hänen katseensa kohtasi Nellien katseen. Tyttö ei ollut liikahtanut.

Denry tunsi silloin jotain, mitä hän ei ollut konsanaan tuntenut elämässään. Ei, ei sinä ilmoisna ikänä. Nellien surullinen, traagillinen katse vaivasi häntä, mutta se vaivasi niin ihanasti, että oireet saivat hänet oikein hätkähtämään. Hän kummasteli, miten hänen jalkojensa kävisi. Hän ei ollut varma siitä, että hänellä olikaan jalkoja.

Mutta sitten hän todisti omistavansa jalat rientämällä Nellien luo. Ruthin oli tähän mennessä ahmaissut rantalaiturin yleisö. Hän katsoi Nelliin. Nellie katsoi häneen. Tytön huulet värähtivät.

"Mitä minä täällä teen?" kysyi Denry sielultaan.

Nellie ei ollut laisinkaan hyvin puettu. Ei, hänen asunsa oli oikeastaan nukkavieru — kolmannen luokan tyyliä. Hattu oli vinossa, hansikkaat kurjat. Vääntyneissä kasvoissa ei ollut mitään tyttömäistä ylpeyttä. Ei mitään päättäväisyyttä voittaa kohtalonsa. Ei mitään tietoisuutta siitä, että hän kykeni selviytymään onnettomasta tilanteesta. Vain nuo surulliset silmät ja värisevät huulet.

"Kuulehan", kuiskasi Denry, "sinun täytyy lähteä silmänräpäykseksi maihin. Minulla olisi jotain annettavana sinulle, ja se jäi minulta ajurin vaunuihin."

"Mutta ei nyt enää ole aikaa. Kello…"

"Loruja!" huudahti Denry äreästi vaimentaen hänen aran, lapsellisen äänensä. "Ei laiva lähde vielä ainakaan neljännestuntiin. Se on vain pelkkää puijausta, jotta saisivat ihmiset ajoissa maihin. Tule nyt heti mukaan."

Ja jonkinlaisen hysterian valtaamana Denry tarttui Nellien hentoon, pitkään käteen ja raahasi hänet toiselle laskusillalle, jonka jyrkkää rinnettä he luisuivat yhdessä alas. Katselijain ja nenäliinanheiluttajain taaja joukko tyrkki heitä. He eivät voineet nähdä muuta kuin päitä ja hartioita ja laivan mahtavan kyljen kohoavan yläpuolelle. Denry käänsi seuralaisensa selin laivaan.

"Tänne päin." Hän piteli yhä Nellien kättä.

Hän ponnistihe ajuririviä kohti.

"Mikä se on niistä?" tiedusti Nellie.

"Mikä hyvänsä. Älä siitä välitä. Astu sisään."

Ja ensimmäiselle ajurille, jonka hänen katseensa kohtasi, hän sanoi: "Lime-kadun asemalle."

Laskusiltoja vedettiin parhaillaan paikoiltaan. Kumea jylähdys täytti ilman ja sitten kajahti eläköön-huuto.

"Mutta minä myöhästyn laivasta", vastusteli tyttö huumautuneena. "Astu sisään."

Hän työnsi Nellien vaunuihin.

"Mutta minä myöhästyn…"

"Sen tiedän", vastasi Denry ikäänkuin suuttuneena. "Luuletko sinä, että minä aioin päästää sinua lähtemään tuolla laivalla? Ei sinnepäinkään."

"Mutta isä ja äiti…"

"Minä sähkötän. Ne saavat sen maihin tullessaan."

"Ja missä on Ruth?".

"Ruth menköön suolle!" hän karjaisi raivostuneena.

Ajoneuvojen kolistessa katukiveyksellä alkoi Titubic liukua erilleen rantalaiturista, Nyt ei asia ollut enää autettavissa.

Nellie purskahti itkuun.

"Kuulehan nyt", sanoi Denry hurjana. "Ellet lakkaa vuotamasta, niin minun täytyy ruveta itsekin itkemään."

"Mitä sinä aiot tehdä minulle?" uikutti tyttö.

"Niin, mitä arvelet itse? Tietysti aion naida sinut."

Olisi saattanut otaksua hänen loukkaantuneen äänensä merkitsevän sellaista, että häntä oli koetettu pettää, mutta ettei hänellä ollut vähintäkään halua tulla petetyksi tai pyydellä lupaa tai käyttäytyä muuten kuin hurjan tyrannin tavoin.

Nellie puolestaan tuntui alistuvan.

Sitten Denry suuteli häntä — myöskin vihaisesti. Hän suuteli häntä usean kerran — niin, yksinpä Lord-kadullakin — joka kerta vähemmän vihaisesti.

"Minne sinä viet minut?" kysyi Nellie nöyrästi kuten vanki.

"Vien sinut äidin luo", sanoi Denry.

"Tokko se miellyttää häntä?"

"Ellei miellytä, niin saa sittenkin sulattaa sen", sanoi Denry. "Se on järjestetty parissa viikossa."

"Mikä?"

"Kuulutukset ja muut sellaiset."

Junassa, kesken pitkää nöyrää äänettömyyttä Nellie mutisi:

"Se on ihan kauheata isälle ja äidille."

"Sitä ei voi auttaa", sanoi Denry. "Ja he ovat aivan liian merikipeitä vaivatakseen päätänsä sinun tähtesi."

"Et voi uskoa, kuinka sinä hämmästytit minua", sanoi Nellie.

"Et voi uskoa, kuinka minä hämmästytin itseäni", sanoi Denry.

"Milloin sinä päätit…"

"Kun seisoin laskusillalla ja sinä katsoit minuun", vastasi hän.

"Mutta…"

"Ei kannata muttailla", hän sanoi. "Minä olen sitä maata…"

Olikin silkkaa totta, että hän oli hämmästyttänyt itseään. Mutta hän oli hämmästyttänyt itsensä ihmeelliseen, haltioituneeseen onnellisuuteen. Nelliellä ei ollut rahaa, ei vaatteita, ei tyyliä, ei kokemusta, ei erikoisia lahjoja. Mutta hän oli hän. Ja katsoessaan häneen tyyntyneenä Denry tiesi tehneensä hyvät kaupat. Hän tiesi, että ellei hän olisi taipunut tuohon hirvittävään mielijohteeseen, hän olisi tullut tehneeksi huonot kaupat. Mutta rouva Machinille koitui siitä juonikas yö, kuten hänen itsensä oli tapana sanoa.

VI.

Seuraavana päivänä hän sai Ruthilta kirjeen, joka oli päivätty Southportissa; siinä tämä tiedusti, kuinka Denry oli eksynyt hänestä rantalaiturilla, ja ilmaisi olevansa huolissaan. Denryltä meni vastaukseen kolme päivää, ja sittenkin siitä tuli huono vastaus. Hän oli käyttäytynyt konnamaisesti Ruthia kohtaan, sitä ei käynyt kieltäminen. Kolmen tunnin kuluttua siitä, kun hän oli itse asiassa kosinut Ruthia, hän oli jo ryöstänyt yksinkertaisen tytön, joka ei kelvannut päästämään tämän kengänpauloja. Eikä hän välittänyt vähääkään. Se olikin asiassa pahinta; hän ei välittänyt vähääkään.

Tietysti totuus ennätti Ruthin kuulumiin. Totuus ennätti kaikkialle; sillä olihan toki selitettävä se omituinen seikka, että Nellie ilmestyi jälleen Bursleyn kaduille heti sen jälkeen kuin oli lähtenyt Kanadaan. Sitä paitsi tuo kunnoton Denry oli melkein ylpeä tästä asiasta. Ja kaupunki sanoi tietysti: "Se on aito Machinia se! Sieppaa tytön tuosta vietävän laivasta. Se on aito Machinia." Ja Denry myönsi itsekseen, että se oli aito Machinia. "Kuka toinen mies", hän tiedusti ilmalta, "olisi tullut ajatelleeksi sellaista? Tai kenellä olisi ollut sisua?…"

Sallimus teki todellakin aika kepposen, kun joudutti Denryn muutamaa viikkoa myöhemmin kohtaamaan rouva Capron-Smithin Euston-asemalla. Onneksi molemmilla oli suunnattomasti mielenmalttia.

"Hyvänen aika", sanoi Ruth. "Mitä ihmettä sinä täällä teet?"

"Olenhan vain kuhertelemassa", sanoi Denry.

XI LUKU.

Alpeilla.

I.

Vaikka Denry olikin tavattoman onnellinen sulhasena ja saattoi salassa osoittaa mitä typerimpiä hellyyden oireita, hän sanoi itselleen ja sanoi Nellielle (ja tämä kannatti häntä lujasti): "Emme me rupea tavallisiksi narrimaisiksi kuhertelijoiksi" Millä hän tietenkin tarkoitti heidän aikovan esiintyä sillä tapaa, että heitä pidettäisiin vakiintuneena avioparina. Tässä yrityksessä he epäonnistuivat täydellisesti aina Lontooseen asti, missä he viettivät pari yötä, mutta Charing Crossin asemalta lähtiessään he yrittivät uudelleen kokemuksen tukemina.

Tarvinnee tuskin sanoa, että heidän päämääränään oli Sveitsi. Kun rouva Capron-Smith oli huomauttanut, että Sveitsiin täytyi matkustaa talvella, jos halusi kunnioittaa itseään, ei heillä todellakaan ollut muuta vaihtoehtoa. Ja niin tiesi Merkkitorvi (joka oli kertonut häistä kymmenellä rivillä niiden ylenmääräisen vaatimattomuuden vuoksi) ilmoittaa, että herra ja rouva valtuusmies Machin aikoivat viettää kuukauden päivät Mont Pridoux'ssa, lähellä Montreux'ta Gentin järven partaalla. Ja tämä tiedotus näytti varsin mukavalta.

Dieppessä he pääsivät vaunuun, joka kulki perille asti. Junassa oli useita Sveitsin-vaunuja. Astellessaan käytävää pitkin vaunusta toiseen Denry ja Nellie näkivät ensimmäisen vilahduksen maailmasta, joka matkustelee ja lähtee huviretkelle, milloin sitä vain haluttaa. Ajatus lähteä huviretkelle milloinkaan muulloin kuin elokuussa tuntui hullunkuriselta heistä kummastakin. Denry oli perin rohkea ja tahtoi itsepintaisesti puhua luonnollisen kovalla äänellä. Nellie oli arka ja turvaa hakeva. "Mitä sinä sanoit?" karjui Denry hänelle, kun hän oli puolittain kuiskannut jotain, ja hänen oli toistettava se niin kovaa, että kaikki saattoivat kuulla. Heidän suunnitelmaansa kuului puhutella toisiaan lyhyesti, töykeästi ja rypistää otsaa ja teeskennellä lievää kyllästymistä.

Mutta matkusteleva maailma osasi sittenkin nolata heidät. Kuinka ankarasti he koettivatkin, ei edes Denrykään voinut olla tuntematta siveellistä pelkoa. Vaatteisiinsa nähden hän oli onnistunut melkoisen hyvin, hänen ei tarvinnut hävetä niitä; eivätkä Nellien suinkaan olleet huonoimpia siinä osastossa; päin vastoin, eräiden kaikkein mahtailevimpien naisten mittakaavan mukaan Nellien asussa oli se vika, ettei se ollut kyllin huolimaton, riittävässä määrin "mitenkuten". Ja heillä oli yllin kyllin, kymmenin kerroin riittävästi rahaa ja selvä tietoisuus siitä. Kustannuksia ei aiottu sääliä sillä häämatkalla. Ja kuitenkin… No niin, muuta ei voi sanoa kuin että matkaseura teki mahtavan vaikutuksen. Matkaseura, joka oli yksinomaan englantilainen, tuntui olevan kokonaan tietämätön siitä, että kukaan teki konsanaan muuta kuin matkusteli ylellisesti paikkoihin, jotka ovat mainitut edellisen vuoden maantiedossa. Nellieä ihmetytti, että maailmassa oli niin paljo ihmisiä, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin kuluttaa rahaa. Ja alituiseen he puhuivat mitä merkillisimmistä asioista tavattoman tyynin ilmein.

"Kuinka paljon sait maksaa ylipainosta?" tiedusti muuan huolimattomasti puettu nuori nainen eräältä vanhalta herralta.

"Oh! Kolmetoista puntaa", vastasi vanhus välinpitämättömästi.

Ja vast'ikään Nellie oli hädin tuskin pelastunut viettämästä kymmenen päivää valtamerilaivan kolmannessa luokassa.

Syötyään päivällistä ravintolavaunussa — ilman sampanjaa, koska se oli vulgaarista, mutta juoden hyvää, kallista viiniä — he tunsivat olevansa paremmin tilanteen tasalla, enemmän junan herroja. Nellie lähti viisaasti nukkumaan, ennenkuin tuo voitontunne ennätti kulua pois. Mutta Denry jäi tupakoimaan käytävässä. Hän pysytteli jalkeilla varsin myöhään, ollen liian ylpeä ja onnellinen ja ahnehtien liian paljon uusia vaikutelmia voidakseen ajatellakaan nukkumista. Tällöin tulitikku joudutti hänet puheisiin erään laihan, ylimielisen monokkeliniekan kanssa. Denry oli vihannut tätä mahtailevaa olentoa kaiken matkaa aina Dieppestä asti. Ojentaessaan hänelle tulitikkua hän tunsi pääsevänsä jossain määrin voitolle, sillä tulitikku oli kallisarvoinen kapine tutajavan käytävän öisessä autiudessa. Pelkästään se seikka, että kaksi henkeä on kahden kesken valveilla, vain suljetun, salaperäisen ovisarjan erottamana uneksivasta tai unisesta väestöstä, auttaa suuressa määrin murtamaan yhteiskunnalliset raja-aidat. Osaltaan auttoi myöskin Denryn oivallinen sikaari. Se sovitti hänen leveän murteensa.

Hän sanoi itsekseen:

"Minäpä rupean puheisiin tuon jussin kanssa."

Ja sitten hän sanoi ääneen:

"Tämä juna ei ole hulluimpia!"

"Ei!" myönsi monokkeli veltosti. "Vahinko, että tarjoavat niin kehnoja päivällisiä!"

Ja Denry tunnusti kiireesti olevansa samaa mieltä.

Pian he pakisivat paikoista, ja miten olikaan, tuli Denry sanoneeksi, että hän oli matkalla Montreux'hon. Monokkeli tunnusti, ettei hän välittänyt Montreux'stä talvisin, mutta sanoi, että Montreux'n yläpuolella sijaitsevat paikat kuten Caux ja Pridoux olivat kylläkin hyviä. Ja Denry sanoi:

"Niin, luonnollisesti ei olekaan aikomusta jäädä Montreux'hon. On aikomus koettaa Pridoux'ta."

Monokkeli kertoi; ettei se aikonut vielä niin kauas kuin Sveitsiin; se aikoi pysähtyä Juraan.

"Génève on aika kuollut paikka, eikö totta?" virkkoi monokkeli hetken vaiettuaan.

"O-on", sanoi Denry.

"Oletteko käynyt siellä sen jälkeen, kun se uusi esplanaadi valmistui?"

"En", sanoi Denry. "Sitä en ole nähnyt."

"Milloin kävitte siellä?"

"Oh! Pari vuotta sitten."

"Niinkö? Silloin sitä ei ollut vielä aloitettu. Hullunkurinen laitos! Tietysti geneveläiset ovat hirveän ylpeitä Mont Blancistaan."

"Niin ovat."

"Oletteko koskaan huomannut, kuinka omituisesti se näköala vaikuttaa naisiin? Alussa ne ovat siihen hirveän innostuneita, mutta parin päivän perästä se alkaa hermostuttaa heitä."

"Aivan niin", sanoi Denry. "Olen tehnyt itsekin sen huomion. Vaimoni…"

Hän vaikeni, koska ei tietänyt, mitä aikoi sanoa. Monokkeli nyökkäsi ymmärtäväisesti.

"Kaikki samanlaisia", hän sanoi. "Kerrassaan omituista!"

Kun Denry astui kahden hengen osastoon, joka hänen oli onnistunut varata vaunun päässä itselleen ja Nellielle, oli tuo väsynyt lapsi parka hereillä tuijottaen kuin huuhkaja.

"Kenen kanssa sinä siellä juttelit?" hän haukoitteli.

"Sen monokkelijussin kanssa."

"Todellakin", Nellie mutisi jännittyneenä. "Vai hänen kanssaan? Erotin ääniä. Mikä hän on miehiään?"

"Tuntuu olevan aasi", sanoi Denry. "Hirveän pröystäilevä. En voinut sietää häntä kauempaa. Sain hänet uskomaan, että me olemme olleet naimisissa kaksi vuotta."

II.

He seisoivat Hôtel Beau-Siten parvekkeella Mont Pridoux'ssa. Hiukan alempana oikealla sijaitsi toinen hotelli, Métropole, jonka keskitornissa liehui punavalkoinen Sveitsin lippu. Vähän alempana sitä oli Montreux'n vuoriradan pääteasema. Rata ulottui jyrkännettä myöten suoraan Montreux'n kattoihin sähkölennätinlangan lailla. Sillä ryömi kaksi leikkijunaa toisiaan kohti ikäänkuin kärpäset, jotka nousevat ja laskeutuvat seinää myöten. Toisella puolen hotellisarjaa, joka muodostaa Montreux'n, oli kaistale vettä ja veden toisella puolen jono kukkuloita, joiden huiput hohtivat valkoisina.

"Vai nuo ne nyt ovat Alppeja!" huudahti Nellie.

Hän tunsi pettymystä, samoin Denrykin. Mutta kun Denry sai matkailuoppaasta ja kyselemällä tietää, että järvikaistale oli seitsemän peninkulman pituinen ja korkeimmat huiput kohosivat kymmenen tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolelle ja sijaitsivat viidenkolmatta peninkulman päässä, silloin Nellien suu avautui sepposen selälleen ja hän oli tyytyväinen.

Hôtel Beau-Site miellytti heitä. Eräs herra, joka tiesi, mitä puhui, oli suositellut sitä Denrylle Sveitsin parhaana hotellina. "Älkää antako hintojen johtaa itseänne harhaan", oli hän sanonut. Eikä Denry antanutkaan. Hän maksoi Beau-Sitessa kuusitoista frangia päivässä heistä molemmista, ja sormikulhojen puute tuntui hänestä oikeastaan huojennukselta. Kaikki oli erittäin hyvää paitsi toisinaan kuuma vesi. Kannuissa oli tosin legenda "kuumaa vettä", mutta välistä nämä kaksi sanaa olivat ainoa todistus veden lämmöstä. Toiselta puolen voi taas makuuhuoneet tehdä tukahduttaviksi vain kiertämällä kampea; ja ikkunat olivat kaksinkertaiset. Nellie oli ihmeen kekseliäs. He söivät aamiaista vuoteessa ja hän säästi voita ja hunajaa aamiaistarjottimelta iltapäiväteetä varten, joka ei kuulunut ruokailujärjestykseen. Hän sai voin pysymään jääkylmänä jättämällä sen vain ikkunan ulkopuolelle yöksi. Ja Denry ihaili moista taloustaitoa.

Toiset vieraat osoittausivat mukaviksi, hauskoiksi ihmisiksi, joissa ei ollut liikaa tärkkelystä, kuten Denry sanoi. Kummastuksekseen he saivat kuulla, että muuan lörpöttelevä kolmikymmenviisivuotias pikku rouva, joka jutteli kaikkien kanssa ja pian kutsui Denryn ja Nellien huoneeseensa teelle, oli todellinen venäläinen kreivitär, vierasluettelon mukaan "Kreivitär Ruhl (palvelijattarineen) Moskovasta." Hänen huoneensa oli siivottomin, minkä Nellie oli koskaan nähnyt, ja teekutsut kuin mitkäkin ulkoilmakekkerit. Mutta olihan jännittävää juoda teetä venäläisen kreivittären luona… (Salaliittoja! Nihilismiä! Salapoliiseja! Marmoripalatseja!)… Nuo vierasluettelot ihan salpasivat hengen. Niitä oli sivumäärin; kymmenittäin hotelleja, tuhansittain nimiä, melkein kaikki englantilaisia — ja kaikki ihmisiä, jotka saapuivat Sveitsiin talvella, koska heillä ei ollut muuta tehtävää. Denry ja Nellie kylpivät korrektisuudessa kuin kylvyssä.

Ainoat henkilöt hotellissa, joiden kanssa he eivät "tulleet toimeen" eivätkä "päässeet pitkälle", kuuluivat erääseen sotilasperheeseen, jota johtivat majuri Clutterbuck ja hänen vaimonsa. He istuivat ison pöydän ääressä eräässä nurkassa — isä, äiti, joukko lapsia, käly, sisar, kotiopettajatar, — kaiken kaikkiaan kahdeksan päätä; ja kaikesta kohteliaisuudestaan huolimatta he tuntuivat vetävän ympärilleen suojaavan rajaviivan. He moitiskelivat hotellia; he pelasivat bridgeä (silloin uusi peli); ja kerran kun Denry ja kreivitär pelasivat heidän kanssaan (Denry oli näet oikea korttimestari) shillingin pisteistä, hän kuuli kälyn sanovan, ettei kapteeni Deverax varmaankaan pelaisi shillingin pisteistä. Tämä oli ensimmäinen huhu kapteeni Deverax'n olemassaolosta; mutta myöhemmin kapteeni Deverax alkoi tulla puheeksi useita kertoja päivässä. Kapteeni Deverax'ta odotettiin heidän seuraansa, ja kaikesta päättäen hän oli aivan erikoinen miehekseen. Pian oli koko muu hotelliyleisö asettunut sotakannalle kapteeni Deverax'han nähden. Sitten saapui muuan Clutterbuckien serkku, hymyilevä, kylmä, haituvainen nainen selittäen päättäväisesti, ettei Hôtel Beau-Site soveltuisi laisinkaan kapteeni Deverax'lle. Tämä serkku kiihdytti Denryn vihamielisyyttä merkillisellä tavalla. Hän uskoi kreivittärelle (joka yhdisti kaikki lahkokunnat) arvelunsa, että Denry ja Nellie olivat häämatkallaan. Illalla tiedusti kreivitär eräässä salin nurkassa Nellieltä hienotunteisesti, mutta suorasukaisesti, oliko tämä ollut kauan naimisissa. "En", sanoi Nellie. "Kuukaudenko?" kysyi kreivitär hymyillen. "E—ei", sanoi Nellie.

Seuraavana päivänä sen tiesi koko hotelli. Koko tuo suuri valherakennus, jonka Denry ja Nellie olivat työläästi pystyttäneet, luhistui yhdestä ainoasta sanasta, ja siinä nämä molemmat nyt seisoivat punastuen rikollisina.

Hotelli oli ihastuksissaan. Hotellissa iloitaan enemmän vastanaineesta pariskunnasta kuin viidestäkymmenestä lapsirikkaasta perheestä.

Mutta samana päivänä hotellia kohtasi kova isku. Clutterbuckien serkku oli selittänyt, että makuusuojakaluston puutteellisuuden vuoksi hänen oli ollut pakko käyttää sohvaa vaatekaappina. Sitten puhuttiin taasen kapteeni Deverax'sta. Ja päivällisellä tuli sitten tiettäväksi — taivas tietää miten! — että koko Clutterbuckien joukko oli ilmoittanut siirtyvänsä Hôtel Métropoleen. He olivat myöskin koettaneet saada kreivittären mukaansa, mutta onnistumatta yrityksessään.

Nyt oli asian laita sellainen, että Hôtel Beau-Siten vieraissa oli aina vallinnut julkinen ylenkatse kilpailevaa hotellia kohtaan, joka oli yhtä frangia kalliimpi päivässä ja kuuluisa uudesta ja runsaasta kalustostaan. Métropolessa oli orkesterisoittoa kahdesti viikossa ja englantilaiset jumalanpalvelukset pidettiin sen salissa; ja se oli Beau-Sitea isompi. Näistä seikoista huolimatta olivat Beau-Siten vieraat halveksivinaan sitä väittäen ruokaa huonommaksi ja vieraita keikareiksi. Beau-Sitessa oli uskonkappaleena, että Beau-Site oli paras hotelli siinä vuoristossa, ellei koko Sveitsissä.

Tämä Clutterbuckien luopumus oli kerrassaan hävytöntä! Kuinka ihmeessä voi juljeta astua isännän luo ja ilmoittaa hänelle, että nyt oli aikomus hyljätä hänet ja siirtyä kilpailijan puolelle?

Vielä muuan seikka: yhdeksän tai kymmenen hengen siirtyminen hotellista toiseen merkitsi sitä, että Métropole saisi ehdottomasti suuremman asujamiston kuin Beau-Site, ja lukumäärään nähden kilvoittelu oli varsin kiihkeä. "No niin", sanoi Beau-Site, "antaa niiden mennä! Ja viekööt vain kapteeni Deverax'nsa! Sitten täällä saa olla rauhassa!" Ja niin puhkesi tuhoisin kaikista riidoista — kilpailu kilpailevien hotellien vieraiden kesken. Métropole oli lähettänyt yleisen kutsun tanssiaisiin, ja Clutterbuckien ennenkuulumattoman menettelyn vuoksi heräsi kysymys, eikö Beau-Siten pitäisi boikotoida tanssiaisia. Asia ratkaistiin kuitenkin siten, että tehoisimmin vaikutettaisiin lähtemällä kriitillinen nenä ilmassa ja tekemällä epäedullisia vertauksia Beau-Siten oloihin. Beau-Site muuttui äkkiä täydelliseksi vieraittensa silmissä. Ei sanottu enää sanaakaan siitä, että kuumassa vedessä oli jääkuori. Ja uskomattoman varmoina Clutterbuckit antoivat matkatavarainsa liukua reessä Métropoleen keskellä kirkasta päivää ja uskollisten ylenkatsetta.

III.

Tähtien tuikkiessa lähti Beau-Siten tanssiva osa helisevissä reissä lumen poikki Métropolen tanssiaisiin. Matka ei ollut pitkä, mutta kyllin pitkä osoittaakseen turkikset riittämättömiksi kahdenkymmenen asteen vuoristopakkasessa ja myöskin kyllin pitkä saattaakseen seurueen tekemään sellaisen yleisen lopullisen sopimuksen, että sen oli esiinnyttävä kylmästi ja kriitillisesti Métropolen kullatuissa saleissa. Huhu kertoi kapteeni Deverax'n saapuneen, ja jokainen oli sitä mieltä, että hän oli varmasti sietämätön tolvana, paitsi kreivitär Ruhl, joka ei koskaan käyttänyt tulvana virtailevaa outoa englanninkieltään puhuakseen kenestäkään pahaa.

Métropolen kullatut salit olivat todellakin suurenmoisia. Hotelli oli epäämättä isompi kuin Beau-Site, uudempi, rikkaammin sisustettu. Sen asujamet olivat myöskin mahtavia käytökseltään, joka ärsytti toisia, mutta jolle ei mahtanut mitään. Sen vuoksi Beau-Siten vieraiden täytyi liikkuessaan edes ja takaisin noiden kristallikruunujen alla tyytyä vain pysymään ylpeän välinpitämättöminä. Nellie esimerkiksi ei mitenkään kyennyt siihen. Eikä Denrykään suoriutunut siitä hyvin. Joka tapauksessa Denry sai kerran lyödyksi hyppysille rouva Clutterbuckin hääräilevää serkkua.

"Kapteeni Deverax on saapunut", sanoi viimeksi mainittu. "Hän tuli kovin myöhään. Hän tulee saliin tuossa tuokiossa. Me panemme hänet johtamaan kotiljonkia."

"Kapteeni Deverax?" tiedusti Denry.

"Niin. Olettehan kuullut meidän puhuvan hänestä", sanoi serkku loukkaantuneena.

"Mahdollisesti", virkkoi Denry. "En muista sitä."

Kuullessaan tämän lyhyen keskustelun tunsivat Beau-Siten kohortit, että Denryssä heillä oli lupaava sankari.

Denryä odotti kuitenkin harmillinen yllätys.

Hissi laskeutui, ja työntäen omituisesti molemmin käsivarsin sen kaksoisovea, ikäänkuin pantomiimihaltia esiintyessään lumotusta linnasta, siitä astui uljaasti ulos pitkä laiha mies lähestyen seuruetta teeskennellyn sirosti. Mutta ennenkuin hän ennätti seurueen luo, hyökkäsi joukko nuoria naisia häntä kohti ikäänkuin aikoen tehdä itsemurhan hirttäytymällä hänen kaulaansa. Hänellä oli yllään frakkipuku yksityiskohdiltaan niin virheetön, että se olisi vetänyt vertoja yksinpä päätarjoilijankin asulle. Ja vasemmassa silmässä hänellä oli monokkeli. Juuri tuo monokkeli sai Denryn hätkähtämään. Parin silmänräpäyksen ajaksi hän sai karkoitetuksi tuon tunnelman. Mutta tarkastettuaan vielä kaksi silmänräpäystä hän totesi epäämättä, että se oli sama monokkeli kuin taanoin junassa. Ja Denryssä heräsi pahoja aavistuksia…

"Kapteeni Deverax?" huudahtivat useat äänet.

Nuorten ja kypsyneiden kaunottarien tapa tarrautua kapteenin ympärille, joka oli iältään neljäkymmentä (eikä edes kauniskaan), oli todellakin kerrassaan merkillistä Hôtel Beau-Siten miehisestä väestöstä. Yksinpä venäläinen pikku kreivitärkin liittyi heti häneen. Ja arvonimensä, seurustelutarmonsa ja persoonallisen erikoisuutensa perusteella hän pääsi luonnollisesti voitolle muista.

"Tunnetko hänet?" kuiskasi Denry vaimolleen.

Nellie nyökkäsi. "Hän näyttää verraten mukavalta", hän sanoi arastellen.

"Mukavalta!" toisti Denry. "Hän on aika aasi, koko mies!"

Ja enemmistö Beau-Siten joukkoa yhtyi Denryn tuomioon joko sanoin tai elein.

Kapteeni Deverax tuijotti tiukasti Denryyn; sitten hän hymyili epämääräisesti ja virkkoi venytellen: "Halloo! Mitä kuuluu?"

Ja he pudistivat toinen toisensa kättä.

"Tunnette siis hänet", mutisi joku Denrylle.

"Tunnenko hänet?… Pienestä pitäen."

Kysyjä vainusi pilaa, mutta se teki häneen jonkinlaisen vaikutuksen. Oli varsin merkillistä, että vaikka Denry pitikin kapteeni Deverax'ta papukaijana, ei hän kuitenkaan voinut olla tuntematta lievää tyytyväisyyttä sen johdosta, että he olivat tavallaan tuttavia… Ihmissydämen mysterioita!… Hän toivoi vilpittömästi, ettei olisi keskustellessaan junassa kapteenin kanssa puhunut varemmista Sveitsin-matkoista. Se oli vaarallista.

Tanssiin tuli hilpeyttä ja hauskuutta, joka oikeuttaa tanssiaiset pitämään itseään onnistuneina. Kotiljonki muodostui aivan suurenmoiseksi kapteeni Deverax'n johdolla. Illan kuluessa kapteeniin kohdistettiin kymmenittäin loukkaavia nimityksiä, mutta kenenkään vastaan sanomatta oltiin yhtä mieltä siinä, että mitä hyvänsä hän olisikaan tehnyt kevyen prikaatin etunenässä Balaklavan luona, niin kotiljonkien johtajana hän oli pelottava. Moni herroista tuntui kuitenkin väittävän, että jos mies, joka on mies, johtaa kotiljonkia, ei hänen pitäisi johtaa sitä liian hyvin, ellei tahdo käydä narrista.

Loppupuolella, kuuman keiton aikana, tapahtui onnettomuus. Denry oli tietänyt, että niin kävisi.

Kapteeni Deverax jutteli kunnioittavasti kuuntelevalle Nellielle maisemasta, kun kreivitär saapui paikalle lautanen kädessä.

"Ei, ei", vastusteli kreivitär. "Minä puolestani vihaan teidän vuorianne. Minä olen syntynyt arolla, missä kaikki on lakeata — lakeata! Vuoret tukahduttavat minut. Olen täällä vain lääkärini määräyksestä. Nämä vuoret hermostuttavat minua."

Hän kohautti olkapäitään.

Kapteeni Deverax hymyili.

"Teidän laitanne on samoin, eikö totta?" hän sanoi kääntyen Nellien puoleen.

"Ei suinkaan", sanoi Nellie yksinkertaisesti.

"Mutta miehenne kertoi minulle tuonoin, että kun te olitte Genevessä pari vuotta sitten, niin Mont Blancin näkeminen — tuota noin — kiusasi teitä."

"Mont Blancin näkeminen?" änkytti Nellie.

Jokainen tajusi, etteivät hän ja Denry olleet koskaan ennen käyneet Sveitsissä ja ettei heidän avioliittonsa todellakaan ollut kuukautta vanhempi. "Te käsititte minut väärin", sanoi Denry töykeästi. "Vaimoni ei ole käynyt Genevessä."

"Niinkö!" venytteli kapteeni Deverax.

Tuo "niinkö" sisälsi niin suuren määrän salaviittauksia, ylenkatsetta ja ylpeätä huvia, että Denry punastui, ja nähdessään miehensä posken Nellie punastui kilvan tämän kanssa ja voitti hänet helposti. Ihmisistä tuntui siltä, että joko Denry oli puhunut kapteenille puita heiniä tai ollut naimisissa ennenkin, Nelliensä tietämättä, ja viettänyt Genevessä hauskoja päiviä. Tilanne oli kiusallinen, vaikka se raukenikin itsestään lyhyessä ajassa. Se tuotti häpeätä Beau-Sitelle. Se merkitsi tappiota Hôtel Beau-Sitelle (joka oli frangin verran halvempi päivässä kuin Métropole) ja voittoa tuolle papukaijalle. Syy oli yksinomaan Denryn. Mutta hän sanoi itsekseen:

"Kyllä minä vielä maksan tuolle jussille."

Kotiin ajettaessa hän pysyi äänetönnä. Reissä, joissa ei ollut kreivitärtä mukana, oli pääasiallisena keskusteluaiheena se, että kapteeni oli hakkaillut suunnattomasti kreivitärtä ja että siitä näytti tulevan varma juttu.

IV.

Kapteeni Deverax oli yhtä huomattava urheilualalla. Paikkakunnalla oli hyvänpuoleinen luistinrata, joka oli laadittu kaivamalla vuorenrinnettä, ja oivallinen kelkkamäki, noin puolen peninkulman pituinen ja täynnä suurenmoisia kaarroksia; ne olivat yhteisiä molemmille hotelleille. Denry harrasti eniten kelkkarataa. Hän lojui vatsallaan tuolla pienellä laitteella, jota sveitsiläiset sanovat kelkaksi ja jonka muodostaa vain kolme puunpalasta sekä kaksi raudoitettua jalasta, ja kiiti alaspäin vaarallisista mutkista kahdenkymmenen peninkulman nopeudella tunnissa. Kapteenin tuloon saakka tätä pidettiin suurenmoisena, koska useimmat tyytyivät istumaan kelkassa ja matkustamaan jalat edellä pään sijasta. Mutta piirrettyään muutamia kahdeksaisia jäähän kapteeni huomautti, että oikeastaan ei mikään muu ollut todellista urheilua kuin hiihtäminen. Hän suvaitsi tehdä tiettäväksi, että kelkat olivat lapsia varten. Hän oli tuonut suksensa mukanaan, ja nämä liikuntovälineet, noin kuuden jalan pituiset, herättivät suunnatonta huomiota kokemattomien keskuudessa. Sillä sidottuaan ne jalkaansa ja samalla vakuutettuaan, ettei hänen taitonsa vetänyt laisinkaan vertoja ruotsalaisten ammattimiesten kyvylle St. Moritzissa, kapteeni kykeni todellakin liukumaan hangella ennentuntemattomalla ja ihanalla tavalla. Ja sitä varten hän oli aivan erinomaisessa puvussa. Hänen polvihousunsa olivat viivojensa hienoudessa oikea nautinto katselijoille. Paikkakunnalla puhkesi todellinen hiihtovimma. Yksinpä Nelliekin tahtoi välttämättä vuokrata suksiparin.

Suksillaan ponnistellessaan Nellie saavutti jo toisena päivänä suuremman menestyksen kuin oli odottanut tai edes toivonutkaan. Hän oli kokeillut radan yläpäässä liukuen edes ja takaisin, kaatuillen ja päästen taasen pystyasentoon niin monen henkilön avulla kuin sattui olemaan lähimailla. Sukset olivat hänen mielestään hillittömimpiä ja epäkäytännöllisimpiä kulkuvälineitä, mitä ihmishulluus konsanaan oli keksinyt. Luistimet olivat sävyisiä vanhoja hevosia verrattuina näihin pitkiin, kesyttömiin paholaisiin, ja kelkka oli kuin mikäkin kolmipyörä. Sitten ystävällinen lähtötyönnähdys lennätti hänet äkkiä parin kyynärän matkan eteenpäin ja hän liukui tasaiselta kentältä radan ensimmäiselle lievälle luisukohdalle. Sattumalta hänen molemmat lautansa olivat tarkoin yhdensuuntaiset, kuten tulikin olla, ja hän luisti eteenpäin ihmeellisellä tavalla. Ja ihmiset kuulivat hänen sanovan:

"Kuinka ihanaa!"

Ja sitten ihmiset kuulivat hänen sanovan:

"Voi!… Voi!"

Sillä hänen vauhtinsa kasvoi. Eikä hän uskaltanut iskeä sauvaansa maahan. Hän ei kyennyt laisinkaan hallitsemaan noita kahta lautaa, joihin hänen jalkansa olivat sidotut. Hän olisi saattanut olla Mazeppa ja ne kesyttömiä arohevosia. Hän ei voinut edes kaatuakaan. Niin hän kiiti alaspäin radan alkurinnettä ja haltioituneet katselijat huusivat: "Katsokaas, kuinka mainiosti rouva Machin suoriutuu!"

Rouva Machin olisi antanut kaikki turkiksensa päästäkseen jollain tavoin erilleen noista laudoista. Lähellä kimmeltävällä lumikentällä opetti kapteeni parhaillaan jumaloimalleen kreivittärelle suksien käyttöä; ja he seisoivat yhdessä, kreivitär hiukan epävarmana, radan sivulla sen ensimmäisessä käänteessä.

Mykkänä kiihtymyksestä ja hämmästyksestä Nellie pyyhälsi heitä kohti.

"Pitäkää varanne!" huusi kapteeni.

Turhaan! Itse hän olisi kenties voinut päästä pakoon, mutta hänen ei käynyt hylkääminen kreivitärtään vaaran hetkellä, ja kreivitär kykeni liikahtamaan vain tarkoin harkittuaan ja lujasti ponnisteltuaan, hän kun ei ollut päässyt juuri pitemmälle kuin Nelliekään. Nellien oikulliset laudat eivät välittäneet vähääkään mutkasta, ja ikäänkuin tuuliajolle joutuneena hän syöksyi syrjään radalta ja suoraa päätä kapteenin ja kreivittären kimppuun. Törmäys oli hirvittävä. Kuudet sukset vaappuivat semaforien tavoin ilmassa. Sitten oli hiljaista. Kun katselijat sitten kiiruhtivat onnettomuuspaikalle, nauroi kreivitär ja Nelliekin nauroi. Kapteenin naurua ei kuultu. Vahinkoa ei tullut muuta kuin noin jalan pituinen haava kapteenin verrattomien polvihousujen takamaihin. Ja koska tuon ihanakuosisen kankaan lankoja tavattiin myöhemmin tarttuneina Nellien suksisauvan sompaan, ei haavan aiheuttajasta voinut olla epäilystäkään. Kapteeni poistui kotiin etupäässä takaperin, mutta sangen kiireesti.

Iltapäivällä Denry matkusti Montreux'hon ja toi palatessaan opaalirannerenkaan, joka Nelliellä oli kädessään päivällispöydässä.

"Oi, kuinka hurmaava rannerengas!" sanoi muuan tyttö.

"Niin", virkkoi Nellie. "Sain sen mieheltäni juuri tänään."

"Taitaa olla teidän syntymäpäivänne tai muuta sellaista", arvaili utelias tyttö.

"Ei", sanoi Nellie.

"Kuinka kaunista häneltä!" sanoi tyttö.

Seuraavana päivänä kapteeni Deverax esiintyi ratsashousuissa. Ne eivät olleet paikallaan hiihtäessä, mutta parempia ei ollut saatavissa. Hän kävi räätälin luona Montreux'ssa.

V.

Ruhlin kreivittärellä oli oma iso reki, samaten hevonen; molemmat olivat vuokratut Montreux'sta. Näillä hän ajeli toisinaan yksinään, toisinaan miespalvelija mukanaan venäläisvauhtia pitkin aaltoilevia vuoristoteitä; ja sellaisilla retkillä hänellä oli aina yllään avara punainen hilkkaviitta. Usein hänet saattoi nähdä iltapäivisin liikkeellä; punainen kuvastui heleänä liikkuvana laikkuna avaralla lumilakeudella. Kerran kaksi kielilakkaria havaitsi jonkin matkan päässä kylästä mieshenkilön teiskaroivan suksilla re'en vaiheilla. Hän oli kapteeni Deverax. Hakkailu yltyi siis yhä tulisemmaksi. Molemmat hotellit hymisivät moisista uutisista. Mutta kreivitär ei virkkanut koskaan sanaakaan; ei hänestä myöskään saanut mitään esille edes taitavimmallakaan rupattelulla. Hän oli miellyttävä, mutta salaperäinen nainen, kuten venäläisen kreivittären tulikin olla. Yhä uudelleen nähtiin hänet ja kapteeni yhdessä kaukaisilla paikoilla. Se oli todellakin aivan uutukaista hakkailua. Ihmiset olivat uteliaita näkemään, mitä näiden kahden välillä tapahtuisi naamiohuveissa, jotka Hôtel Beau-Site aikoi järjestää palkitakseen Hôtel Métropolen vieraanvaraisuuden. Tanssiaisia ei tarjonnut rakkaus, vaan kilvoittelu, melkeinpä viha; sillä kateus, jonka Métropolen julkeus oli nostattanut Beau-Sitessa, oli käynyt ankaraksi. Kapteenin ja hänen liittolaistensa, Clutterbuckien joukon ylvästely oli saavuttanut Beau-Siten kärsivällisyyden rajat. Métropole tuntui pitävän selvänä, että kapteeni johtaisi kotiljonkia Beau-Siten tanssiaisissa, kuten oli tehnyt Métropolessakin.

Ja sitten, juuri tanssiaisten iltapäivällä, kreivitär sai sähkösanoman — Pietarista, kerrottiin — joka pakotti hänet matkustamaan viipymättä pois. Ja tunnin kuluttua hän lähti alas Montreux'hon vuorirataa käyttäen ja katosi Beau-Siten näköpiiristä. Tämä oli isku Beau-Siten arvolle. Sillä kreivitär oli sen kirkkain tähti ja sitä paitsi suuresti kaikkien vieraiden rakastama, vaikka osoittausikin niin omituisen heikoksi tuohon papukaijaan nähden ja kävi salaperäisillä retkillä tämän kanssa.

Tallissa Denry huomasi kreivittären vuokrare'en ja -hevosen ja re'essä hänen hehkuvan punaisen vaippansa. Ja taasen juolahti hänen päähänsä tuuma, jonka hän toteutti, vaikka alkoi sataa lunta. Kymmentä minuuttia myöhemmin hän ja Nellie ajoivat tiehensä, ja Nellie piteli ohjaksia yllään punainen vaippa, Denry istui perässä ajurin turkeissa. He ajaa huristivat Hôtel Métropolen ohitse. Ja vähää myöhemmin Denry näki Attalensin hurjalla tiellä suksiparin painaltavan heidän perässään niin kiireesti kuin sukset saattavat painaltaa. Oli ihmeellistä, kuinka taitavasti kulkusiaan hilpeästi helistävä reki sai pidetyksi tuon suksiparin noin sadan kyynärän välimatkan päässä. Se näytti kehottavan suksia saavuttamaan itsensä ja sitten unohtavan kutsun ja kiitävän edelleen. Ylämäkeen ennätettäessä se talttui matelemaan, sillä sukset kapusivat verkalleen. Alamäessä se laukkasi, sillä sukset liukuivat rinnettä myöten huimaavaa vauhtia. Toisinaan kajahti suksilta huudahdus. Ja lunta satoi yhä tiheämmin. Näin jatkettiin neljä, viisi peninkulmaa. Tähdet alkoivat tuikkia. Sitten tie teki suunnattoman alamäkikaarroksen erään niittysyvänteen ympäritse, ja hevonen nelisti parhaansa mukaan. Mutta oikaisten suoraan hankea myöten sukset kiihtyivät pikajunan vauhtiin ja voittivat kilpailussa yhden kyynärän jokaiselta kolmelta. Pohjassa, missä kaarros kohtasi suoran viivan, oli talonpoikaistalo ulkohuoneineen ja pensasaita ja kivimuuri ja muuta sellaista. Reki ennätti kohdalle ensinnä, mutta vain hituista varemmin. "Varokaa varpaitanne", mutisi Denry itsekseen tarkoittaen suksia, joiden varpaat olivat kolmen jalan pituiset. Lumiryöpyn keskeltä kiljuivat sukset hurjasti re'elle vaatien sitä väistymään. Sukset syöksyivät tielle, ja syrjään kiepsahtaessaan ne kiepsahtivat lumipeitteiseen pensasaitaan ja päätä pahkaa sen ylitse talonpihaan, missä ne työntyivät ilmaan, kuten sukset tekevät, kun henkilö, jonka jalkoihin ne ovat kiinnitetyt, makaa pitkällään maassa. Tuvan ovi avautui ja sille ilmestyi muuan vaimo.

Hän huomasi sukset kynnyksellään. Hän kuuli kulkusten kilisevän, mutta reki oli jo hävinnyt hämärään.

"Sepä oli aika temppu, kreivitär!" sanoi Denry Nellielle. "Siitä kelpaa puhua. Meidän on parasta ajaa kotiin Corsier'n kautta ja pitää aika kiirettä! Tulee pian ihan pimeä."

"Mutta jos hän on kuollut!" kuiskasi Nellie kauhistuneena hilliten hevosta.

"Eikö mitä!" sanoi Denry. "Näin hänen pyrkivän istualleen."

"Mutta kuinka hän pääsee kotiin?"

"Se näyttää aika sievältä talolta", sanoi Denry. "Luullakseni hänestä olisi ikävä poistua siitä."

VI.

Kun Denry astui Beau-Siten ruokasaliin, joka oli tyhjennetty tanssiaisia varten, herätti hänen pukunsa huomiota enemmän omituisuudellaan kuin loistavuudellaan tai merkityksellään. Hänellä oli yllään jonkinlainen kiinalais-kuosinen nuttu, jonka hänen vaimonsa oli laatinut sinisestä palttinasta, sekä litteä kiinalainen hattu, jonka he olivat yhdessä kyhänneet pahvista. Mutta hänen reisiään verhosivat luonnottoman väljät ratsashousut, jotka olivat suurenmoisen ruudukkaat ja leikatut hullunkurisesti liioitellen englantilaista kuosia. Hän oli ostanut niitä varten kankaan Montreux'n räätäliltä. Niiden alapuolella oli perin tiukat säärystimet, nekin englantilaiset. Kysyttäessä, mitä tai ketä hän otaksui edustavansa, hän vastasi:

"Tietenkin kiinalaista ratsuväenkapteenia."

Ja hän tuikkasi monokkelin vasempaan silmäänsä ja tuijotti.

Yleensä odotettiin Nellien esiintyvän Lady Jane Greynä. Mutta hän ilmestyikin Punahilkkana yllään kreivitär Ruhlin unohtunut vaippa.

Heti hänet huomattuaan Denry riensi luokse liikutellen jalkojaan ja heilutellen monokkelia vasemmassa kädessään tavalla, joka muistutti voimakkaasti erästä koko seurueelle tuttua olentoa. Syntyi yleinen nauru. Ihmiset havaitsivat, että ajatus oli tavattoman hullunkurinen ja sukkela, ja nauru levisi kuin kulovalkea. Samalla eivät eräät henkilöt olleet kuitenkaan aivan varmoja siitä, ettei Denry ollut tässä irvikuvassaan harhautunut hiukkasen hienoimmasta mausta. Ja kaikki pelkäsivät salaisesti, että voisi tapahtua ikävyyksiä kapteeni Deverax'n saavuttua.

Mutta kapteeni Deverax ei saapunutkaan. Métropolen joukko tiesi kertoa, ettei häntä ollut näkynyt hotellissa päivällisellä; oletettiin hänen lähteneen Montreux'hon ja myöhästyneen vuoristojunasta.

"Molemmat tähtemme pimenneet samalla haavaa!" sanoi Denry, kun Clutterbuckit (edustaen koko Englannin historiaa) kummastuneina tuijottivat häneen.

"Kuinka niin?" huudahti Clutterbuckien serkku. "Kuka se toinen on?"

"Kreivitär", sanoi Denry. "Hän matkusti iltapäivällä — kello kolmelta."

Ja koko Métropolen joukko joutui murheen valtaan.

"Maailmassa on niin paljo yhteensattumuksia", sanoi Denry painokkaasti.

"Ette suinkaan tarkoita sillä", virkkoi rouva Clutterbuck hermostuneesti naurahtaen, "että kapteeni Deverax on — hm — lähtenyt kreivittären perässä?"

"En suinkaan", vastasi Denry hurskastellen. "Sellaista ei ole koskaan juolahtanut päähäni."

"Minun mielestäni te olette kerrassaan omituinen ihminen, herra Machin", sanoi rouva Clutterbuck vihamielisenä ja laisinkaan uskomatta tätä vakuutusta. "Saisinko luvan kysyä, mikä tuo puku on olevinaan?"

"Kiinalaisen ratsuväenkapteenin", sanoi Denry kohottaen monokkeliaan.

Kaikesta huolimatta tanssiaiset onnistuivat oivallisesti, ja vähitellen suvaitsivat poissaolevan kapteeni Deverax'n jyrkimmätkin kannattajat nauraa Denryn kiinalaiseleille. Denry joutui myöskin johtamaan kotiljonkia ja sai siitä suuret kiitokset Beau-Sitelta. Vieraat olivat yhtä mieltä siitä, että Denry suoriutui kunniakkaasti, kun ottaa huomioon, ettei hänen nimensä ollut Deverax. Myöhemmin hän kävi konttorissa ja palattuaan kuiskasi vaimolleen:

"Kaikki on hyvin. Hän on palannut hengissä."

"Mistä sen tiedät?"

"Tiedustin juuri puhelimitse."

Siitä pitäen Denryn mieliala oli hurjan hilpeä. Ja jostain syystä, jota ei kukaan voinut käsittää, hän pani vasemman käsivartensa siteeseen. Hänen yrityksensä sovittaa monokkeli vasempaan silmäänsä oikealla kädellä oli vastustamattoman hullunkurinen ja tuli kaikille katselijoille ehtymättömäksi naurunlähteeksi. Kun metropolelaiset nousivat rekiinsä lähteäkseen kotiin — lumisade oli lakannut — koetti Denry yhä vielä yleiseksi riemastukseksi sovittaa monokkelia vasempaan silmäänsä oikealla kädellä.

VII.

Mutta iltainen ilo oli heikkoa verrattuna seuraavan aamun hurjaan riemuun. Denry vaelteli, näennäisesti päämäärättä, kelkkaradan loppupään ja Métropolen porttien välimailla. Lumisade oli parantanut kulumisesta aiheutuneet vammat, mutta rata oli tasoitettava käytön avulla ja joukko tunnollisia "kelkkailijoita" tasoitteli sitä parhaillaan ahkerasti liukumalla, saaden vauhtinsa yltymään joka laskulla. Toisia matkailijoita vetelehti siellä ja täällä päivänpaisteessa. Muuan Métropolen juoksupojista lähti Beau-Sitea kohti kirje kädessä.

Lopulta — kello läheni yhtätoista — pisti kapteeni Deverax raukeana päänsä ulos Métropolesta ja nuuski ilmaa. Havaittuaan ilman siedettäväksi hän siirtyi portaikolle. Hänen vasen kätensä oli siteessä. Hänellä oli yllään Montreux'sta tilaamansa uudet polvihousut yhtä suuriruutuista kuosia kuin ne, jotka edellisenä iltana olivat koristaneet Denryn sääriä.

"Halloo!" sanoi Denry myötätuntoisesti. "Mikäs nyt on?"

Kapteeni oli myötätunnon tarpeessa. "Olin eilen iltapäivällä hiihtämässä", hän virkkoi hiukan naurahtaen. "Eikö kreivitär ole kertonut kenellekään teistä?"

"Ei", sanoi Denry, "ei sanaakaan."

Kapteeni näytti epäröivän tuokion.

"Niin", hän sanoi. "Joutava tapaturma. Olin hiihtämässä kreivittären kera. Tuota noin, minä hiihdin ja hän ajoi re'essään."

"Senkö vuoksi te jäitte tulematta tanssiaisiin?"

"Niin", sanoi kapteeni.

"No", virkkoi Denry, "toivottavasti se ei ole vakavaa laatua. Voin kertoa teille, että kotiljonki meni päin mäntyä ilman teitä." Kapteeni näytti kiitolliselta.

He astelivat kahden rataa kohti.

Ensimmäinen ryhmä, joka huomasi kapteenin ruudukkaine saarineen ja käsivarsisiteineen, alkoi hymyillä. Huomaten tämän hymyn ja kuvitellen erehtyneensä kapteeni yritti sovittaa monokkelia vasempaan silmäänsä oikealla kädellä, mutta ei onnistunut. Hänen ponnistuksensa saivat hymyn muuttumaan hurjaksi nauruksi.

"Se on tavattoman hullunkurista", hän sanoi. "Mutta minkä sille mahtaa, kun toinen käsi on siteessä?"

Nauru vain yltyi. Ja kasvaen sikäli kuin kelkka toisensa jälkeen ennätti radan päähän tämä joukko tuntui antautuvan hilpeyden valtaan siinä määrin, ettei edes osoittanut asiaankuuluvaa uteliaisuutta kapteenin vaurion johdosta. Ainoastaan Clutterbuckit näyttivät juroilta.

"Mitä hullunkurista siinä on?" tiedusti Denry teeskennellen. "Kapteeni Deverax on satuttanut itsensä myöhään iltapäivällä ollessaan hiihtämässä kreivitär Ruhlin kera. Sen vuoksi ei hän voinut tulla eilen illalla. Missä se muutoin tapahtui, kapteeni?"

"Vuorella, lähellä Attalensia", vastasi Deverax jurosti. "Onneksi oli likellä talonpoikaistalo — oli jo melkein pimeä."

"Kreivittärenkö kanssa?" kysyi muuan nuori impulsiivinen koulutyttö.

"Sanoitteko te kreivittären kanssa?" tiedusti Denrykin.

"Sanoin tietenkin", virkkoi kapteeni ärtyneesti.

"Ohoo", sanoi koulutyttö nuorison ylimielisen ajattelemattomalla julmuudella; "koska me kaikki näimme kreivittären matkustavan pois vuorirataa myöten kello kolmelta, niin en voi ymmärtää, kuinka te olisitte voinut hiihdellä hänen kanssaan, kun jo oli melkein pimeätä." Ja lapsi kääntyi nousemaan mäkeä kelkkoineen jättäen vanhemmat ihmiset selvittämään tätä solmua.

"Aivan niin!" sanoi Denry. "Unohdin kertoa teille, että kreivitär matkusti eilen puolipäivämurkinan syötyään."

Samassa tuokiossa palasi juoksupoika paikalle, teki kunniaa ja tuikkasi kirjeen kapteenin ainoaan vapaaseen käteen.

"Ei käynyt toimittaminen perille, herra. Kreivitär matkusti varhain eilen iltapäivällä."

Tuomittuna kuvitellusta seikkailusta ylhäisten naisten seurassa kapteeni palasi mutisten hotelliin. Murkinoitaessa Denry esitti tapahtuman todellisuuden valossa ihastuneelle pöytäseurueelle, ja todellisuuden valo ennätti pian Clutterbuckien puolueen luo Métropoleen. Seuraavana päivänä Clutterbuckien joukko ja kapteeni Deverax, joka oli nyt saanut täydellisen valaistuksen, matkustivat Mont Pridoux'sta johonkin tuntemattomaan paratiisiin. Jos murhaavat ajatukset voisivat tappaa, niin Denry olisi maannut hengetönnä. Kapteeni olisi voinut haastaa hänet kaksintaisteluun, mutta ylpeätä ja jäätävää juhlallisuutta pidettiin parhaana menettelytapana Denryyn nähden. "Haavaansa ei pidä koskaan näyttää", lienee ollut kapteenin tunnuslauseita.

Beau-Site oli päässyt ratkaisevasti voitolle. Ja nyt, kun kilpailija oli menettänyt yksitoista vierasta yhdessä ainoassa junassa, se voitti Métropolen jo lukumäärässäkin.

Denryllä oli jossain omantunnon itiö, ja Nellien oli täysin kehittynyt.

"No niin", sanoi Denry vastaten Nellien omalletunnolle, "se on hänelle parahiksi siitä, että teki minut narriksi tuossa Geneven jutussa. Enkä minä sitä paitsi voi sietää pöyhkeilyä. Minä olenkin kotoisin Kaupunkiviisikosta."

Ja tähän merkilliseen lausuntoon päättyi se juttu.

XII LUKU.

Kunnian kukkuloilla.

I.

Denry ei ollut elämässään yhtä säännöllinen kuin Kaupunkiviisikon liikemiehet yleensä; epäilemättä siitä syystä, ettei hän ollutkaan luonnostaan mikään liikemies, vaan seikkailijasielu ja oli vain sattumalta joutunut liikehommaan, joka oli liian hyvä hyljättäväksi. Hänellä oli alituiseen, kuten siellä sanotaan, "hihassaan jotain", mikä aiheutti muutoksia hänen jokapäiväisiin tapoihinsa. Sitä paitsi oli Yleinen Säästöklubi Osakeyhtiö niin automaattinen ja itsestään toimiva, että Denry saattoi vaaratta useasti jättää sen tarkoin opetetun henkilökuntansa huomaan. Tavallisesti hän sentään palasi kotiin teelle kello kuuden korvissa illalla kuten muutkin, ja muiden tavoin hän toi kerallaan Merkkitorven vilkaistakseen siihen teepöydässä.

Niinpä hän saapui eräänä iltapäivänä heinäkuussa odottavan vaimonsa luokse Machin Houseen Bleakridgessä. Ja tämä voi nähdä, että hänen päässään kypsyi parhaillaan jokin aate. Nellie ymmärsi hänet. Hänen avioliittonsa viehättävimpiä ja tyynnyttävimpiä puolia oli juuri se seikka, että Nellie käsitti hänet vaistomaisesti. Äiti ymmärsi hänet tyystin. Mutta tämän ymmärtämys oli ivallista, hiukan pahansuopaa, vieläpä vihamielistäkin, Nellien sitä vastoin typerään rakkauteen pohjautuvaa. Äidin suhtautumisen mukaan Denry oli vikapää, kunnes oli todistanut itsensä viattomaksi. Nellien mukaan hän oli aina oikeassa ja aina sukkela kaikissa toimissaan, kunnes itse sanoi olleensa väärässä ja typerä — eikä aina silloinkaan. Kaikesta huolimatta äiti oli aivan yhtä naurettavan ylpeä hänestä kuin Nelliekin; mutta hän olisi kernaammin heittänyt henkensä mestauslavalla kuin myöntänyt Denryn missään suhteessa eroavan tavallisista pojista. Rouva Machin oli muuttanut Machin Housesta odottamatta huomautusta. Kuvaavaa kyllä hän oli palannut Broughaminkadun varrelle ja vuokrannut sieltä vanhanaikaisen talopahasen, missä ei ollut ainuttakaan sen talon työtä säästävistä laitteista, jonka hänen poikansa oli alkuaan rakennuttanut juuri häntä varten.

Denrystä oli yhä vielä viehättävää istuutua teelle ruokasaliin, tuohon mukavuuksien ihmeyhdistelmään, vastapäätä vaimonsa hymyä, joka kertoi hänelle: 1) että hän oli ihmeellinen; 2) että Nellie itse oli ihastunut elämään; 3) että hän oli ansainnut vaimonsa puolelta erikoisen hellivää huomiota ja myöskin saisi sitä. Mainittuna heinäkuun iltapäivänä tuo hymy kertoi hänelle 4), että hänet oli taasen vallannut jokin aate.

"Kerrassaan merkillistä, kuinka hän osuu aina oikeaan!" mietti Denry.

Nellien uusi kettukoira oli saapunut puutarhasta käyttäen hyväkseen avattua lasiovea ja syönyt osan voisämpylää, ja Denry oli syönyt puolitoista voisämpylää, ennenkuin Nellie, suoristautuen ylpeästi ja työntäen hartiansa taaksepäin (hänelle ominainen liike), arveli sopivaksi mutista:

"No, onko tänään tapahtunut mitään mielenkiintoista?"

Denry avasi vihreän lehden ja luki:

"'Valtuusmies Bloor kuollut äkkiä Lontoossa.' Mitäs siitä sanot?"

"Oh!" huudahti Nellie. "Kuinka se mahtaakaan surettaa isää! He olivat aika hyviä ystäviä. Minä sain muuten tänä aamuna kirjeen äidiltä. Toronto tuntuu olevan oikea paratiisi. Mutta muori pitää silti enemmän Bursleystä. Isällä on ollut paise niskassa juuri kauluksen reunan kohdalla. Hän sanoo sen johtuvan siitä, että hän voi liian hyvin. Mikä oli syynä herra Bloorin kuolemaan?"

"Hän noudatti muotia", sanoi Denry.

"Kuinka niin?"

"Luonnollisesti umpisuolen tulehdus. Leikkaus — matti! Kaikki kolmessa päivässä."

"Mies parka!" mutisi Nellie koettaen vaihteen vuoksi tuntea alakuloisuutta siinä kuitenkaan onnistumatta. "Ja marraskuussa hänen oli määrä tulla pormestariksi, eikö niin? Mikä pettymys hänelle."

"Varmaankin hänellä on nyt muuta ajateltavaa", sanoi Denry.

Hetken äänettömyyden jälkeen Nellie kysyi äkkiä:

"Kuka nyt valitaan pormestariksi?"

"Jaa", sanoi Denry, "hänen kunnianarvoisuutensa valtuusmies Barlow ärtyy tavattomasti, ellei häntä valita."

"Kuinka inhottavaa", sanoi Nellie peittelemättä. "Eikä hänellä ole ketään pormestarittareksi."

"Rouva Prettymanista tulisi pormestaritar", sanoi Denry. "Ellei ole vaimoa tai tytärtä, niin sellaiseksi tulee aina sisar, jos on sellaista."

"Mutta voitko kuvitella rouva Prettymania pormestarittarena? Hyvänen aika, hänen väitetään pesevän omia portaitaan — pimeän tultua. Sinusta pitäisi tehdä pormestari."

"Kuvitteletko itseäsi pormestarittareksi?" tiedusti Denry.

"Aina minusta tulisi parempi kuin rouva Prettymanista."

"Luulisin sinusta tulevan oikein ensiluokkaisen", virkkoi Denry.

"Minä olisin hirveän hermostunut", myönsi Nellie.

"Sitä minä epäilen", sanoi Denry.

Asian laita oli sellainen, että palattuaan häämatkaltaan Bursley'iin Nellie oli muuttunut nainen. Hän oli saanut melkein kuin yhdessä päivässä aivan hämmästyttävässä määrässä jotain, mitä Kaupunkiviisikossa sanotaan "sisuksi".

"Haluttaisi minua yrittää", hän sanoi. "Jonakin kauniina päivänä sinun on yritettävä, joko sitten haluat tai et."

"Milloin se päivä koittaa?"

"Enpä tiedä. Voisi tulla jo kahden vuoden perästä. Barlow'n ukko tulee jotensakin varmasti valituksi ensi marraskuussa. Sitä pidetään hänen vuoronaan. Tiedän, että minusta on puhuttu koko lailla Barlow'n seuraajana. Bloorin kuolema siirtää tietenkin kaiken vuotta lähemmäksi. Mutta vaikka joutuisinkin heti Barlow'n perästä, niin se olisi sittenkin liian myöhäistä."

"Liian myöhäistä? Missä suhteessa?"

"Minäpä sanon sinulle", virkkoi Denry. "Tahtoisin olla nuorin pormestari, mitä Bursleyssä on milloinkaan ollut. Se oli vain sellainen mielijohde, jonka sain kauan sitten. Olin jo luopunut siitä, koska tiesin, ettei minulla ollut mitään mahdollisuutta, ellen joutunut Bloorin edelle, jota en tietenkään voinut tehdä. Nyt hän on kuollut. Jos saisin suistetuksi Barlow'n ukon ojaan, niin minusta tulisi varmasti nuorin pormestari. Huskinson, joka oli pormestarina 1884, oli kolmenkymmenen neljän ja puolen vuoden ikäinen. Olen ottanut asioista selvän tänä iltapäivänä."

"Kuinka viehättävää, jos sinusta voisi tulla nuorin pormestari!"

"Niin. Minäpä sanon sinulle, miltä tuntuu. Minusta tuntuu siltä, kuin en välittäisi koko pormestariudesta, ellen voi olla nuorin pormestari… ymmärräthän."

Nellie ymmärsi.

"Voi!" hän huudahti, "suista sitten herra Barlow ojaan. Hän on inhottava ukon kötys. Tulisiko minusta nuorin pormestaritar?"

"Ei sinnepäinkään", sanoi Denry. "Huskinsonin sisar oli vain kuusitoistavuotias."

"Mutta ei hän ollut oikea pormestaritar, sehän oli vain leikkiä", vastusteli Nellie. "Joka tapauksessa sinä voisit minun mielestäni olla nuorin pormestari. Kuka se asian ratkaisee?"

"Kaupunginvaltuusto luonnollisesti."

"Ei kukaan pidä valtuusmies Barlow'sta."

"Hänestä pidetään entistäänkin vähemmän, kun hän on saanut hengiltä Bursleyn jalkapalloklubin."

"Sitten me yllytämme häntä ottamaan sen hengiltä. Mutta en käsitä, mitä jalkapallolla on tekemistä pormestarikysymyksessä."

Hän koetti näyttää vakavalta poliitikolta.

"Sinä olet aito kananpoika", julisti Denry rakastettavasta "Jalkapallolla on tekemistä joka asiassa. Ja minä olen tehnyt elämässäni turmiollisen erehdyksen, kun en ole koskaan harrastanut jalkapalloa. Ukko Barlow'ta ei tarvitse yllyttää nitistämään jalkapalloklubia. Hän on ihan raivostunut siihen. Hän on jo menettänyt liian paljon siinä asiassa. Jos voisin pidättää hänet sitä nitistämästä, niin voisin…"

"Mitä sitten?"

"Enpä tiiä."

Nellie käsitti, että hänen aatteensa oli vielä hämärä.

II.

Muutamaa päivää myöhemmin herättivät muurit Bursleyssä huomiota pienillä sini-punaisilla ilmoituksilla (sininen ja punainen olivat Bursleyn jalkapalloklubin historialliset värit). Näissä kutsuttiin väestö yleiseen kokoukseen, joka pidettäisiin kaupungintalolla pormestarin puheenjohdolla ja jossa harkittaisiin, mihin toimenpiteisiin voitaisiin ryhtyä Bursleyn jalkapalloklubin tulevaisuuden turvaamiseksi.

Kaupunkiviisikossa oli kaksi "suurta" jalkapalloklubia — toinen Knypessa (Englannin vanhimpia klubeja) ja toinen Bursleyssä. Molemmat kuuluivat yleisliittoon, mutta Knype ensimmäiseen osastoon, Bursley taasen vain toiseen. Molemmat olivat itse asiassa osakeyhtiöitä harrastaen yhtä suuresti osinkoja kuin sitä ikivanhaa ja kunniakasta urheilua, joka viehättää englantilaisen järkeä ja sydäntä. (Kumpikaan ei suorittanut koskaan osinkoja.) Molemmat käyttivät ammattiurheilijoita, jotka omituisesta sattumasta olivat melkein kaikki Skotlannissa syntyneitä; ja molemmat käyttivät myöskin harjoitusmestareita, jotka tärkeätä kilpailua odotettaessa veivät joukkueensa vesiparannuslaitokseen kauas, kauas kaikista kapakoista. (Tätä sanottiin "treenaamiseksi".) Knypen klubi menestyi melkoisen hyvin, Bursleyn klubi sitä vastoin oli tyhjentänyt kaikki mahdollisuutensa. Suuri jalkapalloyleisö oli itse asiassa hyljännyt sen. Asia selitettiin tietenkin siten, että Bursley oli hävinnyt liian monessa kilpailussa. Suurella jalkapalloyleisöllä oli hyötyä vain voitoista. Se kohteli pelaajia kuin jumalia — niin kauan kuin nämä voittivat. Mutta kun he sattuivat joutumaan tappiolle, silloin suuri jalkapalloyleisö muuttui muitta mutkitta nyrpeäksi. Se ei potkaissut miestä, joka makasi maassa; se vain käänsi hänelle selkänsä tietäen varsin hyvin, ettei hän voinut päästä pystyyn auttamatta. Se ei välittänyt rahtuistakaan uskollisuudesta, kunnallis-patriotismista, puhtaasta pelistä, sotaonnen vaihteluista tai osinkojen jaosta. Jos se saattoi nähdä voittoja, se maksoi kuusi pennyä, mutta se ei halunnut maksaa kuutta pennyä avustaakseen häviöitä.

Mutta kun Bursleyn Jalkapalloklubi Osakeyhtiön ylimääräisessä yhtiökokouksessa kaupunginvaltuusmies Barlow, yhtiön puheenjohtaja liiton perustamisesta asti, ilmoitti johtokunnan tulleen pakostakin siihen johtopäätökseen, ettei se voinut hyvällä omallatunnolla antautua kohtaamaan lähestyvän urheilukauden vaaroja ja että johtokunnan tarkoituksena oli hajoittaa klubi riittävän yleisen harrastuksen puutteessa — kun Bursley luki tämän Merkkitorvesta, silloin kaupunki joutui todella hämmästyksen valtaan. Oliko tuon kuuluisan klubin siis hävittävä ikiajoiksi ja jalkapallokenttä myytävä palstoiksi ja katselijalava polttopuiksi? Hämmästys oli niin voimakas, että valtuusmies Bloorin kuolema, vaikka hän olikin Bursleyn merkkimiehiä, hupeni pikkuseikaksi.

Sen vuoksi synnytti kokousilmoitus iloa ja toivoa, ja ihmiset sanoivat itselleen: "Jotain tässä on tehtävä; vanhan klubin ei voi antaa loppua sillä lailla." Ja jokainen kävi aivan hentomieliseksi. Ja vaikka yleiseen otaksutaankin, ettei Bursleyn kaupungintaloa saa täyteen muulloin kuin valtiollisissa kokouksissa ja vanhuksia kestittäessä, keräytyi Bursleyn kaupungintalo jalkapallokysymyksen johdosta niin täyteen kuin suinkin saattoi. Moni oli ilomielin luopunut biljaardistaan tai olutlasistaan ottaakseen osaa kokoukseen.

Pormestari-puheenjohtaja oli lempeä vanha herra, joka ei tietänyt rahtuistakaan jalkapallosta eikä luultavasti ollut koskaan nähnyt jalkapallokilpailua; mutta kokoukseen tarvittiin ehdottomasti merkkimies suojelijaksi, ja niin pormestari oli pyydystetty ansaan ja kesytetty. Pelkästään sen seikan perusteella, että hän suoritti vuosittain jäsenmaksun golf-klubiin, olivat jotkut tekaisseet sellaisen tarun, että hän oli aito urheilija ja harrasti sydämestään urheilua.

Hän virkkoi muutamia korulauseita, joista mainittakoon "miehekäs urheilu", "vanhat muistot", "Englannin historian velvoitus", "lannistumaton rohkeus", "huonon onnen lamauttama" (tehden todellakin oikein syvän vaikutuksen karkeaan ja juroon kuulijakuntaansa), ja sitten hän pyysi valtuusmies Barlow'ta tekemään selkoa asiasta.

Pormestarin oikealla puolen istuva valtuusmies Barlow oli aivan toisenlainen mies. Hän oli viisikymmen-vuotias ja teräksenharmaa, parrakas, mutta viiksetön, lyhyt, tanakka, äreä.

Hän ei virkkanut sanaakaan miehekkyydestä, rohkeudesta, historiasta tai vanhoista muistoista.

Hän sanoi palvelleensa puheenjohtajana jalkapalloklubia kolmentoista vuoden ajan ja ottaneensa yhtiössä osakkeita 2,000 punnan arvosta; ja koska yhtiön velat sillä haavaa nielisivät kaikki varat, niin hänen 2,000 puntaansa olivat heitetyt kuin kaivoon. "Voitte sanoa", hän puhui, "että olen menettänyt nuo 2,000 puntaa kolmessatoista vuodessa. Se merkitsee sitä, että olen kaiken aikaa maksanut kolme puntaa viikossa omasta taskustani toimittaakseni jalkapallokilpailuja, joita te pojat ette edes ole piitanneet käydä katsomassa. Sellainen on asia kaunistelematta. Mitä minä olen saanut vaivoistani? En muuta kuin vaivaa ja nämä!" (Hän viittasi harmaisiin hiuksiinsa.) "Enkä minä ole yksinäni; meitä on muitakin; ja nyt minun täytyy tulla puolustautumaan yleisessä kokouksessa. Täällä väitetään, ettei jalkapallourheilu ole ollut lähellä sydäntäni. Minä ja mun virkaveljeni", hän jatkoi entistäänkin äreämpänä, "me ollaan tuon tuostakin varoitettu kaupunkia siitä, kuinka kävisi, ellei kilpailuja kannatettaisi paremmin. Ja nyt se on tapahtunut, ja nyt, kun kaikki on liian myöhäistä, nyt te kyllä tahdotte tehdä jotain! Sitä ette voi! Se on liian myöhäistä. Syynä siihen, miksei Bursleyssä saada ensiluokkaista jalkapallopeliä, on vain yksi asia", hän julisti, "eikä se johdu pelaajista. Se johtuu yleisöstä — teistä itsestänne. Niin raukkamaisten tomppelien kanssa ei yksikään suuri jalkapalloklubi ole koskaan joutunut tekemisiin. Kun me joudutaan häviölle, niin kuinkas te silloin menettelette? Tuletteko te rohkaisemaan meitä seuraavalla kerralla? Ehei, te jäätte kauniisti tulematta ja annatte meidän maksaa viisi-, kuusikymmentä puntaa peliltä omasta taskustamme, muka näyttääksenne meille! Odotatteko te meidän voittavan joka kilpailussa? Hyvänen aika, eihän itse Prestonin pohjoispuolikaan" — nyt hän puhui juhlallisesti, sankareista — "eihän itse Prestonin pohjoispuolikaan voittanut loistoaikoinaan joka kilpailussa — se hävisi Accringtonia vastaan pelatessaan. Mutta luopuiko Prestonin yleisö silti klubistaan? Ehei! Teillä — teillä ei ole sisua edes sen vertaa kuin täillä eikä edes kissan uskollisuutta. Te olette antaneet jalkapalloklubinne nääntyä kuoliaaksi, ja nyt te kutsutte ihmiset kokoukseen itkemään ja nurisemaan. Ja sitten te olette kyllin julkeita lähettääksenne Merkkitorveen kirjoituksia huonosta hoidosta, mukamas! Jos täällä salissa on ketään, joka luulee kykenevänsä hoitamaan tätä klubia paremmin kuin minä ja mun virkaveljeni, niin voin ilmoittaa, että meillä on osake-enemmistö ja me luovutamme polkuhinnasta koko roskan kenelle hyvänsä, joka tahtoo vapauttaa meidät niistä. Niin että nyt sen tiedätte."

Hän istuutui.

Syntyi äänettömyys. Eipä edes Kaupunkiviisikossakaan ole yleistä kokousta monestikaan loukattu niin töykeästi kuin valtuusmies Barlow oli nyt loukannut tuota kokousta. Se oli aivan järkytetty. Valtuusmies Barlow ei ollut milloinkaan ollut suosittu; häntä oli vain kunnioitettu; mutta siitä pitäen hän tuli entistään vähemmän suosituksi.

"Olen varma siitä, että me kaikki käsitämme valtuusmies Barlow'n kiihkeyden varsin puolustettavaksi —", aloitti pormestari valtioviisaasti.

"Ei siinä ollut mitään kiihkeyttä", keskeytti valtuusmies. "Silkkaa kylmää totuutta!"

Joukko puhujia esiintyi, ja melkein kaikki heistä vastustivat johtokuntaa. Eräät, jotka muistivat ihmeteltävän tarkasti kaikki pelaajayhdistelmät jokaisessa kilpailussa, mitä konsanaan oli pelattu, koettivat yksityiskohtaisin esimerkein todistaa, että valtuusmies Barlow ja hänen virkaveljensä olivat itsepintaisesti ja säännöllisesti hutiloineet työssään kolmentoista uutteran vuoden ajan. Ja he puolustivat loukattua yleisöä vakuuttamalla, ettei mikään yleisö, joka kunnioitti itseään, maksaisi kuutta pennyä päästäkseen katselemaan valtuusmies Barlow'n järjestämää kurjaa jalkapallopeliä. He huusivat, että joukkue oli järjestettävä uudelleen, kaipasi uutta verta.

"Aivan niin", karjui valtuusmies Barlow vastaukseksi. "Ja mistä te aiotte saada uutta verta, kun siirtokustannukset ovat niin suuria kuin nykyään? Eihän nyt saa edes keskinkertaisen hyvää pelaajaa kahta sataa puntaa vähemmällä. Mistä ne rahat saataisiin? Haluttaako ketään lainata tuhatpuntaa tai sinne päin toista velkakirjaa vastaan?"

Hän nauroi pilkallisesti.

Ei ketään näyttänyt haluttavan sijoittaa rahaa Bursleyn J.K. Osakeyhtiön toista velkakirjaa vastaan.

Siitä huolimatta puhujat jankuttivat olevan välttämätöntä hankkia uutta verta joukkueeseen, ja sitten toiset, rohkeammat, jankuttivat olevan välttämätöntä hankkia uutta verta johtokuntaan.

"Osakkeita kaupan!" huusi valtuusmies. "Ketä haluttaa ostaa? Tai", hän lisäsi, "tahdotteko jotain ilmaiseksi — kuten tavallisesti?"

Lopulta nousi salin perällä muuan herra.

"En tahdo esiintyä asiantuntijana jalkapallopelissä", hän sanoi, "vaikka se onkin mielestäni suurenmoista urheilua, mutta minua haluttaisi lausua muutama sana uudesta verestä puhuttaessa."

Kuulijakunta kurkotti päätään.

"Kenties valtuusmies Machin suvaitsee nousta lavalle?" ehdotti pormestari.

Ja Denry nousi lavalle.

Jokainen ajatteli: "Mitä hän aikoo tehdä? Mitähän sillä nyt on hihassaan — tällä kertaa?"

"Eläköön Machin!" huusi yleisö hilpeänä.

"Järjestykseen!" sanoi pormestari.

Denry seisoi kuulijakunnan edessä. Hän ei ollut tottunut kuulijakuntaan. Hän sanoi:

"Ellen erehdy, on eräs nykyajan suurimmista jalkapallourheilijoista kotoisin tästä kaupungista."

Ja kymmenet äänet ulvoivat: "On, on! Callear! Callear! Englannin suurin keskustahyökkääjä!"

"Niin", sanoi Denry. "Callear on juuri se mies, jota tarkoitan. Callear muutti tältä paikkakunnalta, paikkakunnan onnettomuudeksi, Liverpooliin yhdeksäntoista vuoden ikäisenä. Ja vasta sen jälkeen, kuin hän oli poistunut, huomattiin hänen hämmästyttävä kykynsä. Ei ole liioittelua sanoa, että Liverpoolin kaupunki saa kiittää menestyksestään häntä. Ja uskon täydeksi todeksi sen, että hän on voittanut useampia maaleja kolmessa pelikaudessa kuin koskaan yksikään toinen yleisliiton pelaaja. Sitten Yorkin kreivikunta, joka oli aika pinteessä viime vuonna, osti hänet Liverpoolilta korkeasta hinnasta, ja, kuten koko maailma tietää, Callear taittoi jalkansa ensimmäisissä kilpailuissa, joihin otti osaa uuden klubinsa puolesta. Juuri siitä koitui tuho Yorkin klubille, joka on nyt aivan äkkiä joutunut vararikkoon (jossa me emme kaikeksi onneksi vielä ole) ja kaupittelee parhaillaan pelaajiaan. Hyvät herrat, minun mielestäni Callearin pitäisi palata synnyinkaupunkiinsa. Hän on paremmissa voimissa kuin koskaan ennen, ja hänen oikea paikkansa on täällä synnyinkaupungissaan."

Voimakkaita eläköön-huutoja.

"Kaupunkiviisikon äidin johtajana ja keskustahyökkääjänä hän olisi tavattoman suuri voitto ja vetovoima, ja hän johtaisi meidät voittoon."

Uusia hurraa-huutoja.

"Ja kuinka", tiedusti valtuusmies Barlow kapsahtaen suuttuneena jaloilleen, "me sitten saisimme hänet takaisin kalliiseen synnyinkaupunkiinsa? Valtuusmies Machin myöntää, ettei hän ole mikään jalkapallo-ekspertti. Varmaankaan ei hän tiedä, että Aston Villa on tarjonnut Yorkille 700 puntaa, jotta tämä luovuttaisi sille Callearin, ja Blackburn Rovers klubi on tarjonnut 750, ja nyt ne tappelevat keskenään hänestä. Haluttaako ketään herroista lahjoittaa 800 puntaa toimittaakseen Callearin Bursley'iin?" hän ivasi. "Voin omasta puolestani ilmoittaa teille, ettei Callearia saataisi meidän klubiin edes höyryveturien tai itse kuninkaankaan avulla."

"Joko olette puhunut suunne puhtaaksi?" tiedusti Denry yhä seisoen paikallaan.

Naurua, jonka ylitse kajahti valtuusmies Barlow'n murahdus hänen istuutuessaan paikalleen. Denry korotti äänensä.

"Herra Callear, ehkä suvaitsette astua esiin, niin että kaikki saavat nähdä teidät?"

Nämä näennäisesti vaatimattomat sanat tekivät niin voimakkaan vaikutuksen, ettei korkealentoisinkaan puhetaito ollut varemmin aiheuttanut sellaista tässä salissa. Nuori, punastuva, kömpelö, pitkäraajainen, hentoruumiinen jättiläinen tallusteli keskikäytävää pitkin ja nousi portaita myöten lavalle, missä Denry osoitti hänelle tuolin. Hänet tunsivat kaikki jalkapallon todelliset palvojat. Ja jokainen sanoi jokaiselle: "Tuhat tulimmaista! Se on hän, ihan varmasti. Se on Callear!" Ja yleinen kummastus ja onnen toiveet täyttivät salin. Yleisö puhkesi käsiään paukuttamaan, ja vaikkei kukaan tietänyt, mitä Callearin esiintyminen merkitsi, jatkui paukutus yhä yltyen.

"Eläköön Callear!" Käheä huuto seurasi toistaan. "Eläköön Machin!"

"Oli miten tahansa", sanoi Denry myrskyn tauottua, "hänet on saatu tänne ilman höyryvetureita tai hänen majesteettiaan. Hyväksyykö klubin johtokunta hänet?"

"Entä kuinka on kustannusten laita?" tiedusti valtuusmies Barlow.

"Hyväksyisittekö hänet ja koettaisitte jatkaa vielä yhden pelikauden, jos saisitte hänet ilmaiseksi?" vastasi Denry.

Valtuusmies Barlow tiesi aina, mitä tahtoi, eikä pelännyt koskaan tehdä sitä toisillekin tiettäväksi.

"Kyllä", hän sanoi.

"Silloin toimin niin, että hänet luovutetaan ilmaiseksi."

"Entä yorkilaiset?"

"Olen sopinut asiasta heidän kanssaan tilapäisesti", sanoi Denry. "Se on minun asiani. Palasin Yorkista tänään. Jättäkää se minun huolekseni. Tällä kaupungilla on ollut monta hyväntekijää, jotka ovat paljoa merkityksellisemmät kuin minä. Mutta siinä suhteessa voin kerskata olevani omintakeinen, että lahjoitan ensimmäisenä kaupungille elävän miehen. Hyvät herrat — herra pormestari — rohkenen kohottaa kolme eläköönhuutoa Englannin suurimmalle keskustahyökkääjälle, oman kaupunkimme pojalle."

Kohtaus oli Merkkitorven mukaan ainoalaatuinen.

Ja Urheiluklubissa ja muissa klubeissa sanoivat miehet perästä päin toinen toiselleen: "Ei yksikään toinen olisi tullut ajatelleeksikaan sellaista, että toisi Callearin erikoisesti kerallaan ja esittäisi hänet lavalta… Mutta kyllä hän on saanut hellittää kukkarostaan aika summan!"

Kahta päivää myöhemmin julkaisi Merkkitorvi kirjeen (allekirjoituksena oli "Fiat Justitia"), jossa ehdotettiin, että Denrystä olisi palkkioksi kunnallisista harrastuksistaan tehtävä seuraavalla kertaa Bursleyn pormestari valtuusmies Bloor vainajan sijaan. Kirje väitti, että hänestä tulisi suurenmoinen pormestari, juuri sellainen jommoisen kaupunki tarvitsi herätäkseen uneliaisuudestaan. Ja siinä huomautettiin myöskin, että Denry olisi nuorin pormestari, mitä kaupungissa milloinkaan oli ollut, ja luultavasti nuorin pormestari koko Englannissa sinä vuonna. Tämä viimeinen puoli miellytti kaupunkia. Kaupunki päätti, että siitä olisi ehdottomasti hauskaa saada nuorin pormestari, mitä sillä oli milloinkaan ollut, ja luultavasti nuorin pormestari koko Englannissa sinä vuonna. Merkkitorvi julkaisi kymmenittäin kirjeitä siitä asiasta. Kun valtuusto kokoontui, oikeastaan vain muodon vuoksi, valitsemaan kaupungin päätä kuolleen valtuusmiehen sijaan, tehostivat useat jäsenet, että Bursley tarvitsi ennen kaikkea nuoren ja suositun pormestarin. Ja lyhyesti sanoen, valtuusmies Barlow pantiin hyllylle yhdeksi vuodeksi. Vaalin tultua tunnetuksi sanoi koko kaupunki: "No nyt meillä vasta pormestari on — muistakaa minun sanoneen!"

Ja Denry sanoi Nellielle: "Sinusta tulee nuorimman pormestarin jne pormestaritar, tyttöseni. Ja se on maksanut minulle, laskien mukaan hotelli- ja matkakustannukset, kahdeksan sataa yksitoista puntaa kuusi shillinkiä ja seitsemän pennyä."

III.

Kuinka oikeaan kaupunginvaltuusto oli osannut valitessaan Denryn pormestariksi, sen todistivat erikoisen selvästi jalkapallo sekä Callear urheilukauden avajaiskilpailuissa.

Se oli Bursleyn ja Axen välinen hyväntekeväisyyskilpailu kreivikunnan orpokodin hyväksi, ja sellaisten kilpailujen vanhaan tapaan potkaisi pallon liikkeelle joku kuuluisuus, yhteiskunnan tuki. Tällä potkaisuseremonialla ei ole mitään urheilumerkitystä; merkkihenkilö panee vai pallon hiljalleen pyörimään valkoisesta kehästä ja pakenee sitten henkensä edestä rytäkkää; mutta sen arvellaan luovan peliin enemmän siveellistä loistoa. Tässä tapauksessa julistivat ilmoitukset: "Lähtöpotkun antaa kello 3.45 valtuusmies ja tuleva pormestari E.H. Machin." Eikä ketään toista merkkihenkilöä olisi käynytkään valitseminen. Niinpä Denry tapasi itsensä tuona kauniina kilpailuiltapäivänä urheilukentällä jalkainsa juuressa uusi pallo, päässään silkkihattu ja ympärillään kaksikolmatta herkulesmaista pelaajaa, joiden uhkaava ryhti ilmaisi heidän aikovan murhata hänet. Bursley oli hävinnyt arvanheitossa, ja Denryn oli siis potkaistava pallo Bursleyn maalia kohti. Merkkitorven mukaan hän "kiidätti taisteluvälineen" suoraa päätä Callearin haltuun, joka keskustahyökkääjänä seisoi vastapäätä häntä, ja Callear livisti pitkin kenttää, ennenkuin Axen miehet olivat herenneet ihailemasta Denryn julkeutta. Jokainen lukija muistaa väristen sen historiallisen kilpailun, jossa kuolematon Jimmy Brown, viimeistä kertaa johtaessaan Blackburn Rovers joukkuetta, pyöritti palloa kentän toisesta päästä toiseen, sai sen maaliin ja palasi kotiin Englannin-malja kainalossaan. Nähtävästi Callear aikoi jäljitellä tätä urostekoa. Hän oli aivan väärässä. Kierittelytaktiikan oli vuosia sitten tuhonnut Prestonin pohjoispuoli, joka keksi "lähetys"-pelin. Mutta Callear jatkoi tietään, ja onni näytti leijailevan keruubin tavoin hänen yllään. Viimein hän ampui; se oli hurja, korkea heitto, mutta tuuli oli vastainen, se painoi pallon alas, kiepsahutti ympäri ja puhalsi sen verkkoon. Ensimmäinen maali oli saatu kahdessakymmenessä sekunnissa! (Se oli myöskin kilpailun viimeinen.) Callearin maine oli taattu. Hänestä tuli heti väestön epäjumala. Kun Denry asteli hiljakseen kentältä katsomolavaa kohti, hurrattiin hänellekin voimakkaasti, eikä hän voinut olla tuntematta, että tavallaan juuri hän oli voittanut sen maalin. Ja vaikkei kukaan lausunutkaan ajatusta selvästi, ajattelivat useimmat voitonriemuiseen Denryyn tuijottaessaan kuitenkin salassa, että mies, joka voitti tuolla lailla, koska hän voitti tuolla lailla, oli juuri oikea mies pormestariksi, mies sellainen, jota he tarvitsivat.

Denryn nimi liittyi korkeimmalle kehittyneeseen paikalliseen jalkapallourheiluun. Tämä seikka aiheutti omituisen kriisin kunnallisten tapojen historiassa. Vihkimis-sunnuntaina pormestari marssii kirkkoon edessään tapparankantaja ja perässään kaupunginvaltuusmiehet, kunnallisvirkailijat, vapaaehtoinen sotaväki ja palokunta; kaikkien näiden jälkeen tulevat juhlakulkueessa eteviksi kaupunkilaisiksi tunnetut yksilöt. Nyt sattui niin, että Bursleyn Jalkapalloklubin ensimmäinen ja toinen yksitoistikko ilmaisi haluavansa ottaa osaa Denryn pormestarikulkueeseen; he tunsivat olevansa pormestarille velkaa jonkinlaista julkista tunnustusta tämän kansallis-urheilulle tekemistä palveluksista. Denry suostui siihen viipymättä, aate tuntui hänestä kerrassaan suurenmoiselta. Sitten joku kiihtynyt pappi poloinen kirjoitti Merkkitorveen vastustaen sitä, että palkatut jalkapallourheilijat seurasivat kaupungin ylintä virkamiestä kirkkoon. Hän väitti sellaista ennenkuulumattomaksi ja jalkapallon aiheuttavan melkoisessa määrin synnillistä pelihimoa. Muutamat ihmiset olivat taipuvaiset kannattamaan tätä vastalausetta, kunnes Denry kirjoitti Merkkitorveen ja esitti muutamia kysymyksiä: Oliko Bursley ylpeä jalkapallojoukkueestaan? Vai häpesikö Bursley jalkapallojoukkuettaan? Oliko jalkapallourheilu sopimatonta kunnon kansalaiselle? Oliko jalkapallourheilussa mitään kunniatonta? Oliko ammattiurheilijoita pidettävä yhteiskunnan parialuokkana? Oliko olemassa mitään ihmisluokkaa, joilta kirkot olisi pidettävä suljettuina?

Pappi hukkui häpeän, ylenkatseen ja ivallisen naurun myrskyyn. Vaikka kaupunki nauroikin, niin se nauroi vain salatakseen inhoaan pappia kohtaan.

Ihmiset alkoivat käydä uteliaiksi tietääkseen, aikoiko joukkue ottaa osaa urheiluasussa, kuljettaen jalkapalloa tunnuskuvana mukanaan ratsun selässä. Moinen väenpaljous ei ollut koskaan ennen tervehtinyt pormestarikulkuetta Bursleyssä. Jalkapallomiehet esiintyivät kuitenkin tavallisissa puvuissa (moni heistä pitkässätakissa); mutta kaulahuivit olivat valitut klubin värien mukaan, minkä yleisesti arveltiin todistavan perin hienoa makua. P. Luukkaan kirkko oli ääriään myöten täynnä; ja vielä kummempaa on se, että myöskin kirkkotarha oli ääriään myöten täynnä. Kirkkoon mahtui töin tuskin itse juhlakulkue sekä naiset, joille vaikutusvallan avulla oli varattu istuimet etukäteen. Tuhansia ihmisiä tunkeili kirkkotarhassa, ja estääkseen heitä työntymästä täyttyneeseen pyhäkköön ja murskaamasta sitä heikoimmasta kohdasta, sakaristosta, täytyi sulkea ovet ja vartioida niitä. Neljä naista pyörtyi jumalanpalveluksen aikana; näiden neljän joukossa ei ollut rouva Machin vanhempi eikä Nelliekään. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin kenenkään tiedettiin pyörtyneen jumalanpalveluksessa, joka pidettiin marraskuussa. Jo tämä seikka riitti kohottamaan suunnattomasti Denryn pormestariuden arvoa. Kun hän urkujen pauhatessa astui ulos kirkosta Nellie kainalossaan, ei kirkkotarhassa kajahtava tervehdys ollut missään suhteessa vailla suurenmoisuutta ja tehokkuutta, vaikka tilanteen juhlallisuus kielsikin paukuttamasta käsiä.

Tuon vihkimis-sunnuntain todellista "ydintä" ja hauskuutta ei osattu täysin arvostaa ennenkuin vasta myöhemmin. Odotettiin saarnan jälkeen kannetun kolehdin tulevan paljoa suuremman kuin tavallisesti, koska seurakunta oli paljoa suurempi kuin tavallisesti. Mutta vahtimestarit kummastuivat huomatessaan sen neljä kertaa suuremmaksi kuin tavallisesti. Lisäksi he kummastelivat sitä, että kaikkien rahojen joukossa oli vain kolme kolmenpennyn lanttia. Tämä merkillinen seikka aiheutti huomautuksia ja vertailuja. Jokainen oli menneinä viikkoina havainnut, että kolmenpennyn lanteista alkoi olla yhä suurempi puute. Maanantaina tuli tietyksi, että Yleisen säästöklubin eri haaraosastojen virkailijat olivat suorittaneet pankkeihin suunnattoman ja ennenkuulumattoman runsaasti kolmenpennyn rahoja, ja ainakin viikon ajan siitä pitäen maksoivat kaikki kaikesta kolmenpennyn lanteissa. Ja suusta suuhun levisi se sukkela uutinen, että taatakseen komean hyväntekeväisyyskolehdin virkaanastujais-sunnuntaina Denry oli käyttänyt säästöklubin laajaa järjestöä imeäkseen koko kaupungin kuivaksi kolmenpennyn rahoista. Kaupungin aikakirjoissa nimitetään sitä sunnuntaita "kolmenpennyn sunnuntaiksi", koska se oli tyystin tyhjä kolmenpennyn lanteista.

Vähäinen ryhmä valtuusmiehiä keskusteli Denrystä.

"Aika velikulta!" sanoi muuan nauraen hilpeästi. "Sellaista saa etsiä kynttilä kädessä."

"Tietenkin tämä tekee hänet entistään suositummaksi", sanoi toinen. "Meillä ei ole koskaan ollut miestä, joka siinä vetäisi hänelle vertoja."

"Mutta mitä hän oikeastaan on tehnyt?" intti valtuusmies Barlow. "Mistä hyvästä me saamme kiittää häntä?"

"Me saamme", sanoi puhuja, "kiittää häntä siitä hyvästä, että hän on saanut meidät kaikki hyvälle tuulelle."