Luvattomilla teillä

LUVATTOMILLA TEILLÄ

Matkustukset ja seikkailut Tiibetissä

Kirj.

A. HENRY SAVAGE LANDOR

Suomentanut

K. Jaakkola

Porissa, Satakunnan Kirjakauppa, 1900.

SISÄLLYS:

Suomentajan alkulause.

Esipuhe.

1. Lontoosta Naini Taliin.

2. Monikeinoiset tavaralaatikot. — Muona ja tieteelliset kapineet. — Vaatteet ja jalkineet. — Lääkkeet. — Ensimmäinen päivämatka. — Palveliat. — Kuinka tulin ottaneeksi uskollisen Khanden Singin palvelukseeni. — Pithoragarh. — Naisfakiirit. — Hyvin tuuletettu asumus. — Rajivari ja hänen väkensä.

3. Raotit. — Liukas tie. — Taikausko. — Villien kotiin. — Valokuvaus. — Asumuksia.

4. Toivioretkeläinen Mansarovar-järveltä. — Vuorien henget. — Suojeluskeino niitä vastaan. — Tiibettiläinen leiri. — Rajivari. — Vesiputous. — Vesimyllyjä. — Maanteitä ja kauppateitä. — Dholi-joki. — Vaivalloinen tie rotkossa. — Jäätiköltä. — Kolme vuorenharjannetta ynnä niitten huiput. — Darma-, Johar- ja Paikhanda-alueet. — Englannin vallan korkein vuorenhuippu. — Luonnonrajoja.

5. Bhot-nimen merkitys. — Tiibettiläisten vaikutusvalta. —
Tiibettiläisten mielivaltaisuutta. — Khanden Singin palvelevaisuus. —
Ensimmäinen shokalaiskylä. — Khanden Sing epäsuosiossa. — Kangaspuut. —
Tehtaita. — Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin.

6. Rukoileminen tuulen voimalla. — Valokuvaaminen vaikeissa oloissa. — Ikävä yö. — Kuivatessa. — Kaksi naislähetyssaarnaajaa. — Heidän hyödyllinen toimensa. — Hauska päivällinen. — Intoisan miehen teekutsut. — Masentavia tietoja. — Jyrkkä nousu. — Minua sanotaan Apinaksi. — Hukkaan käytetty aika ja vaiva.

7. Nerpani-tie. — Liioiteltuja kertomuksia. — Pitkä ampumamatka. — Ryöppyä lisäksi. — Khai-sola. — Onnettomuuksien seuraus. — Tiibettiläisten kiskomisia ja julmuuksia.

8. Tiibettiläisten uhkauksia. — Kekkerit. — Vieraanvaraisuus. — Tiedustelu. — Kamala ahde.

9. Neuvottelu. — Vaaroja lumessa ja jäässä. — Thar ja ghural. —
Vaivalloinen nousu 4,750 metrin korkeuteen. — Lumisillan kukistuminen.
— Maanjäristys. — Shokalais-räätäli. — Rahani saapuu. — Kaksi kalliota
Kalissa. — Tiibettiläinen urkkia. — Rambang. — Shokalais-soittoa. —
Tupakoiminen — Shokalaisia naimatapoja.

10. Hautausmenot. — Polttaminen. — Sielun lähtö, lepo, ilo ja muunnos. — Kalliita menoja. — Uhrin. — Pyhä luola. — Ero. — Jännittävä hetki. — Silta rikki.

11. Vaarallinen käytävä. — Kummallinen silta rotkon poikki. — Liikuttava shokalais-tapa. — Suurellainen vastaanotto. — Kaiken makuista teetä. — T:ri Wilson yhtyy retkeeni muutamaksi päivää. — Valokuvauskoneen ilkitöitä. — Ruokavarat. — Kaksi lisäkantajaa! — Viimeiset ystävälliset kasvot.

12. Vanhoja linnanraunioita. — Iloinen mies ja jörö mies. — Mansing. — Rosvo. — Kirjavaa seuraa. — Räätälitehas. — Vaikea virta. — Jolinkan sola. — Hyvällä tuulella. — Tiibettilläisiä vieraita. — Lumiraja. — Jääkylmiä virtoja. — Kivettynyt käsi.

13. Vakoojan palaus. — Tiedustelu. — Mangshan-jäätikkö. — Tohtorin kärsimiset. — Kahi kykenemätön. — Kamala näky. — Pyörrytys. — Pahimmasta pulasta päästy. — Alaspäin astunta.

14. Kuti-virran lähteet. — Lumpija-jäätikkö. — Pääharjun niskalla. — Tiibetti linnunnäkemyksestä. — Mies puolijäädyksissä. — Lumpija-sola. — Salaperäisiä jälkiä. — Ryöväriä vai vakoojiako? — Solia ja polkuja. — Ilman poltinaineita pakkasessa. — Tasainen vuoriylänkö. — Vihdoinkin poltinaineita! — Kaksi salaista vakoiliaa.

15. Laama Khokden. — Tiibettiläinen varustus. — Pyhä Kelas. — Vuoriviittoja. — Villihevonen. — Gyanema. — Pelko tulostamme. — Keskustelut. — Kapinan yritys. — Tiibettiläisten virkamiesten teeskentelyjä. — Varusteita.

16. Barkan Tarjumi. — Loppumattomat keskustelut. — Tarjumin levottomuus. — Saamme luvan jatkaa matkaamme. — Petturi. — Kaunis puhe. — Valepukuisia. — Synkältä näyttää. — Daku. — Paluumarssi. — Vakoiliat saavat matkapassin.

17. Eräs päätös. — Urhea shokalais-poika. — Khanden Sing tarjoutuu seuraamaan minua. — Mansing rupeaa palveliani palveliaksi. — Paholaisleiri. — Raivoisa myrsky. — Yksi taakka liikaa. — Ero Wilsonista. — Yömarssi.

18. Järviä 5,643 metrin korkeudessa. — Kylmää ruokaa korkeilla ylängöillä. — Lumeen haudattuina. — Rosvoja. — Vaarallinen paikka. — Kaivamme tavaramme kätköön. — Ruokavarat lopussa. — Putoaminen Gakko-virtaan. — Hyvä tuuma. — Nokkoset ruokana.

19. Viimeiset ruokavarat. — Tuumasta toimeen. — Ryövärijoukko. — Linnamme. — Sotamiehiä jäljillämme. — Kamala leiri. — Dogpa-heimon ihmisiä. — "Kauppias" ja "kerjäläinen" palaavat. — Heidän vaarallinen seikkailunsa. — Päästäni on luvattu hinta. — Shokalaiset aikovat jättää minun. — Kapina.

20. Tiibettiläinen leiri. — Shokalaisten petos ja rangaistus. —
Vaarallinen yömarssi. — Mansing on taas poissa. — Merkillinen ilmiö. —
Kova pakkanen. — Lafan- ja Mafan-järvet. — Pyhä Kelas. — Raparperia. —
Perhosia. — Laamaerakko. — Ryövärien ympäröimänä.

21. Jogpan vieraanvaraisuus. — Jäniksiä. — Vuoriselänne Rakstal- ja Mansarovar-järvien välissä. — Toinen ryövärijoukko. — Valo-kuvauskone toisessa ja kivääri toisessa kädessä. — Pikavalokuva. — Pelkurijoukkoa. — Ryövärikuningatar. — Kahden jaakin osto.

22. Tiibettiläisiä takkeja, lakkeja ja jalkineita. — Syy minkätähden Tiibettiläinen jättää toisen puolen rintaansa ja toisen käsivartensa paljaaksi. — Käytös ja puhe. — Tietämättömyys ja taika-usko. — Kuinka syödään. — Jogpa-naisia ja -lapsia. — Päähineitä. — Kummallista luuloa. — Vuoriselänne molempien järvien välissä. — Mustat teltat. — Gomba.

23. Tavaton myrsky. — "Vastoin jumalien tahtoa." — Koirien haukuntaa — Katon alla. — Majatalo (serai). — Kalaa. — Kulta-sepän ja savenvalajan töitä.

24. Ystävällisiä laamoja. — Khanden Sing ja Mansing puhdistettu. — Toivioretkeläisiä Mansarovar-järvelle ja heidän etuoikeutensa. — Laama-talo. — Paulaanko jouduimme? — Pyhä vesi. — Ystävyyden huntu. — Tiibettiläisiä soittokoneita, kirjoja y.m. — Kolminaisuus. —- Taivas ja tuonela.

25. Jong Penin tiedot minusta. — Laamalahkoja. — Kansan taitamattomuus.
— Laama-alkuja ja palvelia-laamoja. — Taikakeinoja. — Erehtymättömyys.
— Naimattomuus. — Kuvanveistäjiä. — Rukousmylly. — Nunnaluostaria. —
Ihmisenluisia kapineita. — Veren juonti. — Tauteja ja lääkityksiä. —
Noituutta. — Haavuria. — Hieronta.

26. Tiibettiläinen lääkitsiä. — Kamala parannuskeino. — Kummalliset mielipiteet lääkintätaidosta. — Tukkerin kylä. — Sotilaita ja ryöväreitä. — Pettyneitä toiveita. — Shokalaiset jättävät minut. — Kaikkiaan viisi miestä.

27. Tiedustelua. — Luonnollinen linnoitus. — Linko. — Tiibettiläisleiri. — Meitä luullaan ryöväreiksi. — Nahka- ja metalliteoksia. — Hopeaisia verhoketöitä. — Satulat ja hihnat. — Jättiläissuuruinen kirjoitus. — Uusi yllätys. — Vaan kaksi jäljellä.

28. Täydessä työssä. — Kauhea täräys. — Meitä etsitään ja löydetään. — Lahjoja ja ystävyyden vyö. — Aurinko näkyy vihdoinkin. — Saan takaisin varastetut jaakkimme.

29. Matkustavia Tiibettiläisiä. — Korkea sola. — Ystävällinen kohtaus. — Nousu 5,940 m. korkeuteen. — Aave-armeija. — Ratsumiehiä Lassosta. — Minua luullaan kashmirilaiseksi kauppiaaksi. — Gunkjo-järvi. — Hauskaa seuraa. — Laamoja ei suosita. — Uhkauksia. — Maiun-sola. — Kivipatsaita.

30. Maiun-sola. — Tulo Jutsangin maakuntaan. — Sen pääkaupunki. — Doktolin maakunta. — Kiellosta huolimatta. — Braamaputran lähteet. — Ilmanalan vaihdos. — Braamaputran laakso. — Hauska, vaan vaarallinen tie. — Pitkin Braamaputraa. — Hukkumaisilla. — Uusi ystävä.

31. Naiset. — Heidän ulkomuotonsa ja ominaisuutensa. — Thukti. —
Nainen Lassasta. — Monivaimoisuus. — Naimistemppuja. — Avioero. —
Aviorikos. — Miten Tiibettiläiset hautaavat kuolleitaan. — Ihmissyöjiä.
— Tiibettiläisiä pyhimyksiä.

32. Suuri pesu. — Pitkä marssi. — Kiangi ja antilooppi. — Kutun osto. — Braamaputran haarat. — Mansing taas poissa. — Jälleen suuri joki. — Virran viemänä. — Sukellus ylätasankojen vesissä. — Kuinka mieheni pääsivät joen yli.

33. Nälässä ja väsyksissä. — Kaksi sankoa maitoa. — Seuralaisten uskollisuus. — Ystävällisiä alkuasukkaita. — Ando ja hänen lupauksensa. — Aikomuksia. — Petturi. — Huokaa ja hevosin ostetaan. — Paula. — Taistelu. — Vankina.

34. Khanden Singin rohkea vastustus. — Petollinen laama. — Tavaroitteni anastaminen. — Laahattu leiriin. — Pomon teltta. — Tuomioistuimen edessä. — Pomo. — Laamat epäröivät. — Äkillinen muutos. — Muistikirjani. — Uhkauksia. — Petturi Ando. — Khanden Singin urhollisuus.

35. Korkea upseeri. — Sotilas eikä laama. — Myötätuntoisuutta. — Tiibettiläinen armeija. — Ystävällisyyttä. — Muutos. — Rupuni on ystäväni. — Rupuni ja hänen sotamiehensä syöttävät minua. — Opiskelen Tiibettiä.

36. Huonoja uutisia. — Mansing. — Kaikki toivo lopussa. — Rahvaan kynsissä. — Naulasatula. — Täyttä laukkaa kedon yli. — Hiekka-särkkiä. — Toisia ratsastajia. — Väijyksissä. — Ratsastus loppuu.

37. Minut laahataan mestauspaikalle. — Verenhimo. — Soittoa — Taram. — En suostu kumartamaan. — Ilkeitä miekkatemppuja. — Mestaus lykätään. — Mansing saapuu. — Ollaan häntä tappavinaan. — Laamat antavat meille ruokaa.

38. Ilon loppu. — Mansing ja minä samassa onnettomuudessa. — Selittämätön arvoitus. — Aivot työskentelevät kidutettaessakin. — Tieteelliset koneeni. — Valokuvalevyt hävitetään. — Tiibettiläisten kohteliaisuus ja julmuus. — Noiduttu sieni. — Onneton laukaus.

39. Pombon kohteliaisuus. — Lumouskarkelo. — Myrkkyjuomaa. — Epätietoisina kohtalostamme. — Enteitä tiedustellaan. — Meidät on säästettävä. — Ikävä matka. — Khanden Sing hengissä. — Rajalle. — Pitkiä ja raskaita marssia. — Verellä piirretty kartta.

40. Vatsapuhujn. — Kauheita, mutta opettavaisia päiviä. — Braamaputran eteläinen lähde. — Hyvästi Jutsang! — Paremmat ajat. — Suuria kyliä. — Tarjumin leiri. — Tokhim. — Vanhoja tuttuja. — Soittoniekkoja. — Kylpy Mhnsarovarissa.

41. Wilson ja peshkari Tiibetissä. — Tahtovat viedä meitä Lumpija-solasta. — Me hätyytämme vartioitamme. — Lapsang. — Palaamme takaisin. — Dogmar. — Päivän kenraalina. — Vihdoinkin Taklakotissa. — Ystävien seurassa. — Kohtaus Nerban kanssa. — Kuinka vapaaksi pääsin. — Rajan yli. — Tinker-sola Nepalissa. — Ystävällisiä alkuasukkaita. — Larkin. — Takaisin Tiibettiin. — Hyvästi Mansing! — Kotona.

Suomentajan alkulause.

Tiibetti on ollut verrattain tuntematon osa Aasiaa ja yhä vieläkin on Eurooppalaisille Tiibetissä matkustaminen luvattomilla teillä kulkemista. Aina pitkälle 19:teen vuosisataan on ainoasti seitsemän Eurooppalaisen onnistunut päästä Lassaan, hämäräperäisen Tiibetin "pyhään" pääkaupunkiin, joiden lisäksi kahden intialaisen pundiitin ja kahden kalmukin tunnetaan tuon uskaliaan yrityksen onnellisesti tehneen. Lopulla vuotta 1897 levisi Eurooppaan tieto englantilaisen Landorin huomiota herättävistä retkistä Tiibetissä ja hänen merkillisistä seikkailuistaan ja hirveistä kärsimyksistään Tiibettiläisten maassa. Alussa luultiin näitä tapauksia ja koko Landorin retkeä aivan taruksi, mutta sittemmin on Landor todeksi todistanut kaikki vaiheensa Tiibetissä, siinä matkakertomuksessa, josta tässä annetaan meidän kansalaistemme luettavaksi suomennos.

Landorin matka tapahtui Maaliskuusta Lokakuuhun v. 1897. Kesäkuun 13 p. pääsi hän Tiibetin rajan yli Lumpija-solasta perin epäluuloisten Tiibetin viranomaisten ohitse. Alussa oli hänellä 30 seuralaista, lopuksi vain kaksi. Näiden kanssa hän saapui Toksem-nimiseen paikkaan, jossa tiibettiläinen rajaväki hänen petollisesti otti vangiksi, monta päivää julmasti rääkkäsi ja vihdoin lähetettiin hänet lähtöpaikkaansa. Linnuntietä on Landorin matka Tiibetissä noin 450 kilometriä pitkä.

Landorin matkakertomus on, paitsi hänen kärsimyksiensä historiaa, täynnä huvittavia tietoja ja havainnoitu kuljetuilta alueilta. Tiibettiläisten salaperäisestä maasta ja kansasta, ja tämän rohkean, joskin varomattoman, matkustajan vaiheet ja seikkailut ovat omiansa vetämään lukiaa puoleensa sekä herättämään harrastusta uusien maantiedollisten olojen tuntemiseen. Erittäin arvokkaita ovat kirjan monet valokuvat ja piirustukset, jotka kaikki ovat myös tässä suomalaisessa painoksessa, kuin myös kansatieteelliset kertomukset Raoteista, Shokalaisista, Tiibettiläisistä ja Laama-papeista, eikä kirjoitustapa ole suinkaan vailla kuvituksen runsautta ja voimaa.

Esipuhe.

Tässä kirjassa olen kertonut sen matkan, jonka tein keväällä, kesällä ja syksyllä 1897 Tiibetissä. Se on kuvitettu matkalla ottamaini valokuvien ja piirustusteni mukaan. Ainoasti kidutuskuvat on minun täytynyt piirtää muistosta, jossa ne kyllä ovat elävästi säilyneet.

Neljännessä luvussa mainitut Intian vuorien korkeudet (Suomennoksessa muutettuina Suomen mitoiksi.) sekä tähtitieteellisillä havainnoilla määritetyt paikkain asemat Tiibettiin tullessani ja sieltä lähteissäni, ovat "The trigonometrical survey'stä".

Matkani maantieteellisinä tuloksina saanen mainita:

Sen epätietoisuuden poistaminen, mikä tähän asti on ollut vedenjakajasta Mansarovar- ja Rakastal-järvien välillä.

Nousu yli 6,500 metriä korkeille vuorille sekä muutamien Himalaijan jäätiköiden kuvaamiset.

Tunkeutuminen kahdelle Bramaputran tärkeimmälle lähteelle, missä ei koskaan kukaan Eurooppalainen ole käynyt, sekä niiden aseman määrääminen.

Se seikka, että minä ainoasti kahden kumppanin kanssa saatoin niin kauvan kulkea Tiibetin väkirikkaimmassa osassa.

Lopuksi saan mielihyvällä mainita, että kun olin sanomalehdessä Daily Mail julkaissut ne Tiibettiläisten häpeälliset petokset, joita he Englannin alueella harjoittivat, Intian hallitus on (v. 1898) Tiibetin viranomaisille tietää antanut, että Tiibettiläisten ei tästedes sallita kantaa maaveroja Englannin sikäläisiltä alamaisilta. Tämä selitys ilahuttaa minua erittäin sen vuoksi, että karaistut shokalais-vuorelaiset osoittivat minulle suurinta ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta heidän alueensa läpi vaeltaissani.

1898 A.H.S.L.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Lontoosta Naini Taliin.

Aioin ensin kulkea Englannista lähdettyäni Saksan ja Venäjän halki sekä sitten venäläisen Turkestanin ja Bokharan kautta Kiinan Turkestaniin ja niin päästä siltä puolelta Tiibettiin. Venäjän hallitus oli auliisti luvannut minun saada tullittomasti kuljettaa alueensa läpi kaikki matkatavarani: ampuma-, ruoka-, valokuvaus- ja tieteelliset kapineeni. Olin myös Englannin lähettilään kautta Pietarista samoin saanut erityisen luvan matkustaa sotilasrautatietä poikki Turkestanin aina radan loppupisteeseen Samarkandiin asti.

Suuresti olen kiitollinen Venäjän lähetystölle Lontoossa tämän erinomaisesta kohteliaisuudesta, ja saan heti kirjani alussa tämän julki tuoda, erittäinkin sen vuoksi, että jos olisin sitä tietä matkustanut, olisin arvattavasti päässyt monista kärsimyksistä ja pettymyksistä, joita sain kokea lähdettyäni Tiibettiin Intian kautta.

Minulla oli suosituskirjeitä markiisi Salisburylta, British Museumin luonnontieteelliseltä osastolta y.m. sekä tieteellisiä kapineita Englannin Maantieteelliseltä seuralta ynnä englantilainen ja kaksi kiinalaista passia. Lähetettyäni laivalla kaikki ampumatarpeeni Venäjälle — Saksan rautatiet eivät ottaneet kuljettaaksensa pyssyn patruunia — sain pari päivää ennen Lontoosta lähtöäni surukseni kuulla, että laiva oli tehnyt haaksirikon aivan päämäärässä sataman lähellä ja että koko lasti todennäköisesti jäisi sinne.

Tämä tapahtui juuri Kreikan-Turkin sodan alkaessa ja huhu kertoi
Venäläisten asettavan joukkojansa sotakannalle Afghanistanin rajoille.
En tahtonut lykätä matkaani tuonnemmaksi ja vaikka minulla oli kaikki
valmiina matkaa varten Venäjän kautta, päästin kumminkin luopua tästä
suunnitelmasta ja sen sijaan kulkea Intian kautta, tunkeutuakseni
Himalaijan poikki Tiibettiin. 19 p. Maalisk. lähdin siis Intiaan
Peninsular-nimisella höyrylaivalla ja saavuin kolmen viikon perästä
Bombayhin.

Tämä oli ensimmäinen käyntini Intiassa, mutta olot eivät siellä suinkaan tehneet minuun hyvää vaikutusta. Kuumuus oli sietämätön ja ruton jälkiä näkyi kaikkialla. Kadut olivat autiot, hotellit huonot ja siivoamattomat, kun palveliat olivat ruton pelosta jättäneet kaupungin.

Erään parsilaisen ystävän seurassa kuljin niissä Bombayn kaupungin osissa, joissa tauti enimmän raivosi, mutta en huomannut paljon muuta kuin puhdistusaineitten väkevän hajun. Tosin oli melkein kaikki talot näissä kaupunginosissa varustettu kymmenellä, kahdellakymmenellä, vieläpä useammallakin punaisella ympyrän merkillä osoittaen yhtämonta kuolemantapausta; eräälläkin ovella, jonka valokuvasin, luin koko neljäkymmentäyhdeksän ympyrän merkkiä. Lukuunottamatta muutamia, sairashuoneissa näkemiäni vaikeita paisekohtauksia, en minä suinkaan saattanut millään tarkkuudella määrittää taudin laatua tahi levenemistä.

Jo seuraavana päivänä Bombayhin tulostani, matkustin junassa Bareillyyn, johon meni kolme päivää, sieltä kuljin yhdessä yössä Kathgodamiin, jossa rautatie loppuu.

Sieltä jatkoin matkaani osaksi "tongassa" (s.o. kaksipyöräisissä ajoneuvoissa, joita kaksi hevosta veti), osaksi hevosenselässä Naini Taliin, joka on vuoriasema alemmalla Himalaijalla; se on myös Luoteismaakunnan ja Oudliin hallituksen kesäasuntopaikka. Täältä kirjoitin v.t. kuvernöörille ja ilmoitin hänelle aikovani Tiibettiin. Kävin myös v.t. komisariuksen tykönä tehden hänelle täyden selvän aiotusta retkestäni. Ei ollut kummallakaan näillä herroilla mitään sanottavaa tästä matkastani laamain pyhään maahan.

TOINEN LUKU.

Monikeinoiset tavaralaatikot. — Muona ja tieteelliset kapineet. — Vaatteet ja jalkineet. — Lääkkeet. — Ensimmäinen päivämatka. — Palveliat. — Kuinka tulin ottaneeksi uskollisen Khanden Singin palvelukseeni. — Pithoragarh. — Naisfakiirit. — Hyvin tuuletettu asumus. — Rajivari ja hänen väkensä.

Tiesin, että minun Naini Talista (1900 m. merenpinnan ja n. 17 m. läheisen järven yli) täytyi kuljettaa kaikki matkakapineeni kulien (miesten) selässä ja että ne sentähden oli jaettava saman-painoisiin taakkoihin, kukin painaen noin 21 kiloa. Sälytin koneeni, valokuvalevyni ja muut arat esineet lujiin laatikkoihin, joiden rakenteen olin itse keksinyt.

Neljä tämmöistä laatikkoa oli tehty hyvin höylätyistä ja tarkasti toisiinsa liittyvistä honkalaudoista, ja ne oli sisältä vuorattu sinkillä sekä tivistetty minun keksimälläni nesteellä, joka teki ne ilman- ja veden-pitäviksi; näitä saattoi käyttää moneen eri tarkoitukseen. Erikseen asetettuina tekivät ne tuolien virkaa, kolmesta laatikosta saatiin pöytä ja tuoli, toinen toisensa viereen asetettuina saatiin niistä sänky tahi vakava ja keveä vene, "puut" jolla saattoi kulkea syvien virtojen yli sekä tyyneellä ilmalla toimittaa syvyyden mittauksia.

Näitä laatikoita sopisi myös käyttää kylpyammeena itselleni ja seuralaisilleni, sekä valokuvauslevyilleni. Ajattelin vielä, että niitä parempien astioiden puutteessa saattaisi vedettömissä seuduissa käyttää vesiastioina.

Yksi tämmöinen täysinäinen laatikko oli juuri tarpeeksi suuri taakka yhdelle kulille ja kaksi tämmöistä saattoi helposti hihnoilla yhdistää ja ripustaa kuormasatulan kummallekin puolelle. Pääasiallisesti näiden laatikkojen lujuutta on kiittäminen siitä, että vaikka niitä paljonkin kolhittiin ja jyskittiin, niin valokuvat, piirustukset, kartat, koneet y.m. eivät olleet vähintäkään vammaa saaneet ennenkuin ne joutuivat Tiibettiläisten käsiin. Onneksi oli se osa työtäni jo valmis, joka tieteellisessä suhteessa oli tärkein.

Ruokavarat oli hankkinut tunnettu Bovrilyhtiö, joka oli ne järjestänyt minun neuvojeni mukaan, pitämällä lukua Tiibetin kovasta ilmanalasta sekä korkeista seuduista, joissa joutuisimme matkustamaan. Niissä oli paljon rasvaisia ja hiilipitoisia ynnä helposti sulavia ravintoaineita voimiemme ylläpitämiseksi korkeilla paikoilla ja kovissakin ponnistuksissa. Ruokavarat oli sälytetty tinalaatikkoihin ja nahkasäkkeihin. Veden-pitävässä laatikossa oli minulla 1000 patruunaa, 256 Manliher-kiväärilleni ja 500 revolveriani varten. Sitäpaitsi oli muassa puukkoja, messinkistä paula-lankaa, perhoisverkko, väkiviinapulloja käärmeitten säilyttämiseksi, potassium-nestettä hyönteisten tappamiseksi, arsenikkisaippuaa, luun-murtaja, haavurin-veitsiä y.m.

Muassani oli myös kolme valokuvauskonetta ja 158 tusinaa kuivia levyjä, sekä kaikki mitä tarvitaan kuvien valmistamiseen sen mukaan kuin niitä otettiin. Kokoamisvälikappaleet olin saanut British Museumin luonnonhistorialliselta osastolta, jolle olin luvannut eläimiä ja kasveja matkaltani. Minulla oli kahdet koneet tähtitieteellisiä havannoita ja mittauksia varten; niissä oli sekstantti, korkeuden-mittaaja, kaksi ilmapainon mittaajaa, kolme tekohorisonttia, väkevä tähtitieteellinen kaukoputki, erilaisia kompassia ja lämpömittaria, runsas määrä piirustus ja maalaus-aineita, vedenpitävä kronometrikello, taskukelloja, paperia nidottu kirjoiksi ja kääröiksi sekä erinkaltaisia almanakkoja vv. 1897-98

Varustuksiin kuului kevyt teltta, joka oli noin 2 metriä pitkä, puolentoista leveä ja metrin korkuinen. Tottuneena tällaisiin matkoihin otin itseäni varten ainoastaan kameelinkarvaisen huopapeitteen. Pukuvarastoni laitoin myös niin vähään kuin mahdollista, enkä sitä myös matkalla muutellut. Ainoa vaatekappale, jota joskus kaipasin, oli olkihattuni. Se oli minulla päässäni Himalaijan ylängöillä, samoinkuin tulikuumilla tasangoilla, sillä se oli kaikissa oloissa mukavin pään-peite. Kerran se kuitenkin kävi kelvottomaksi, kun muuan miehistäni, kantaessaan siinä munia, lankesi, jolloin munakorina käytetystä hatustani tuli mennyttä kalua. Sen tapauksen perästä kävin tavallisesti avopäin, kun minulla oli muassani ainoastaan pieni, liian ahdas lakki. Minulla oli keskulaisen vahva-anturaiset, neulotut jalkineet, eikä koskaan sauvaa, ja luen tämän yksinkertaisen pukimeni ansioksi sen, että saatoin nousta niin suuriin korkeuksiin kuin ihmisjalka harvoin on noussut. Lääkevarastoni maksoi vaan muutamia markkoja. Olen nim. varma siitä, että, kun luonnollisissa oloissa elää luonnollisesti ja antaa ruumiillensa tarpeeksi liikuntoa, ei ensinkään tarvitse lääkkeitä.

Ja niin minä lähdin matkalle.

Ensimmäisenä päivänä ratsastin Naini Talista hyvintunnettua tietä Khahnasta Almoraan, n. 50 kilom. Almora on viimeinen, vuoriasema lähellä rajaa, siellä toivoin löytäväni eurooppalaisen tahi oikeammin englantilais-intialaisen väestön, ja sinne asetuin muutamaksi päiväksi. Toivoin täältä saavani seuralaisekseni muutamia luotettavia vuorelaisia, mahdollisesti gurkha-soturia. Siinä toivossa käännyin tänne asetetun ensimmäisen gurkha-rykmentin everstiluutnantin puoleen, mutta turhaan. Ei auttanut, vaikka näytin kirjeitä, suosituskirjeitä ja muita papereita, joita olin saanut Englannin korkeimmilta virkakunnilta ja laitoksista, sekä koetin selvimmällä tavalla osoittaa Tiibetin matkani tieteellistä tarkoitusta.

Korkeammat virastot eivät kuitenkaan tuntuneet aivan taipumattomilta, jos minulla vaan olisi ollut aikaa odottaa muutaman kuukauden. Mutta koska matkani silloin olisi lykkääntynyt kokonaisen vuoden, siitä syystä että Tiibettiin johtavat solat syyskesästä ovat mahdottomia kulkea, päätin jättää siksensä kaiken "kuninkaallisen matkajärjestyksen" ja lähteä ilman gurkhaseuruetta.

Suureksi onneksi tapasin Almorasa erään herra Larkinin, joka oli minulle erittäin kohtelias ja antoi monta arvokasta tietoa teistä, sekä miten kuljetaan Tiibetin rajan englantilaisella puolella. Hän oli itse edellisenä vuotena kulkenut melkein rajalle asti ja tunsi paremmin kuin kukaan muu Englantilais-intialainen tämän osan Kumaonista. Lukuunottamatta Kumaonin komisariusta, eversti Griggiä, on hra Larkin todellakin ainoa Englannin virkamies, joka tuntee koillis Kumaonin, ja kuinka paljon Luoteismaakunnan hallitus on sen oman onnensa nojaan jättänyt.

Kun en siis saanut seuralaisekseni ketään ghurkhaa, täytyi minun hakea muita rohkeita, rehellisiä, voimakkaita, karaistuja ja terveitä miehiä, jotka hyvää viikkopalkkaa ja kaunista palkkiota vastaan matkan loputtua olisivat halullisia ottamaan osaa kaikkiin niihin vastuksiin ja vaaroihin jotka luultavasti meitä matkallamme kohtaisivat. Sekä Naini Talissa että täällä tuli niitä kymmenittäin tarjoutumaan minun palvelukseeni. Kaikilla heillä oli todistus, jossa kiitettiin heidän hyvää käytöstään, rehellisyyttään, tasaista luonnettaan, ahkeruuttaan ynnä muita parhaita ominaisuuksia, joita palvelialla saattaa olla. Jokaisessa todistuksessa oli jonkun, kenraalin, katteinin, v.t. kuvernöörin, tai jonkun muun etevän henkilön nimi. Etteivät nämät viimemainitut kuitenkaan olleet ansionmukaisesti palkinneet näitä erinomaisia palvelioitaan, näkyi siitä, että ne kaikki järjestänsä pyysivät lainaksi muutamia kolikoita, ostaakseen kenkäparin, huopapeiton ja ruokaa perheelle heidän poissaollessaan.

Kun kukkaroni ei myöntynyt ylläpitämään kaikkien tulevien seuralaisteni "rakkaita kotolaisia", päätin jättää koko asian tällä kertaa sikseen. Yhden poikkeuksen kuitenkin tein, mutta ainoastaan yhden. Istuessani eräänä päivänä huoneessani postitalossa (dâk bungalow), astui hullunkurisen näköinen olento sisään ja yhtämittaa lausuen tavallisen tervehdyksen "salaam", "salaam" tarjoutui palvelukseeni.

"Näytä minulle suosituskirjeesi!"

"Sahib, hum 'rekommendation' ne hai (Herra, ei minulla ole suosituskirjeitä"!)

"Hyvä, sitten minä otan sinut palvelukseeni."

Olin jo ennen mielihyvällä katsellut tätä miestä. Hänen kasvon-piirteensä ilmaisivat paljon enemmän luonteen lujuutta kuin muitten alkuasukkaitten kasvot. Pukunsa oli omituinen. Hänellä oli valkoinen turpaani ja lyhyitten samettiliivien alta pisti esille kelta- ja musta-raitainen villapaita, joka riippui housujen ulkopuolella. Jalkineita hänellä ei ollut, oikeassa kädessään kantoi hän vanhaa krokettikeppiä, jolla hän teki kunnia joka kerta kun menin ulos, tahi tulin sisälle. Päätin heti koetella häntä. Lähdin noin kello 9 aamulla ulos asioille ja käskin Khanden Singin — se oli hänen nimensä — harjata jalkineeni kunnes kotiin tulen ja näytin hänelle saapasmusteeni.

"Aha, sahib! (Kyllä, herra!)"

"Harjoja löydät täällä huoneessa."

"Bahut aha, sahib! (Hyvä on, herra!)"

Minä menin. Tullessani kotiin kello kuusi illalla, tapasin Khanden
Singin vielä otsansa hiessä harjaamassa ja kiillottamassa jalkineitani.
Tätä hän oli tehnyt koko päivän ja siihen käyttänyt parhaat hius- ja
vaateharjani.

"Voi sinua budmash, krab log, pagal! (kurja ihminen, lurjus, tyhmeliini!)" huusin minä kiukuissani, käyttäen niitä muutamia hindustanilaisia sanoja, joita olin oppinut. Kiistin häneltä nuo kiiltävät toalettikapineet, jolloin hän loukatun näköisenä osoitti työnsä "loistavaa" tulosta.

Näkyi selvästi, ettei Khanden Sing omistanut mitään eteviä palveliaominaisuuksia, eikä hän liioin ollut mikään mestari avaamaan soodavesipulloa. Siinä toimessaan hän aina osasi kylvettää minua sihisevällä vaahdolla, tahi antoi hän tulpan lentää suoraan kasvoihin.

Erään tämmöisen tapauksen jälkeen, ajoin Khanden Singin pois.

Luonteeni mukaista ei ole kuulematta, katsomatta rangaista alkuasukkaita pienimmästä virheestä. Mutta ajattelen, että kun aikanansa antaa tällaiselle juonikkaalle palvelialle vakavat, ei liian ankarat nuhteet, niin silloin tulevaisuudessa pääsee monesta mielipahasta. Varmaa vaan on, että Khanden Sing seuraavana päivänä tuli hakemaan krokettikeppiänsä, jonka hän kiirellisessä lähdössään oli unhottanut ja silloin nöyrin sanoin pyysi anteeksi tuhmuuttaan, samalla ojentaen minulle seuraavan kirjeen, jonka eräs babu basaarissa oli hänen puolestaan kirjoittanut:

"Hyvä herra!

Minä olen yksinkertainen mies, mutta kuulen, että aiotte ottaa kaksi gurkhalaissoturia mukananne Tiibettiin. Minä olen hyvä ja kunnon mies, ja sentähden parempi kuin mikään gurkha-mies. Tehkää hyvin ja ottakaa minä palvelukseenne!

Uskollinen palvelianne Khanden Sing." S Olihan tämä liikuttavaa. Hän sai anteeksi ja sai jäädä luokseni. Vähitellen hän edistyi, jotta hän jonkun ajan kuluttua oli täysin kelvollinen. Kun herra Larkin eräänä aamuna kävi luonani, näki hän Khanden Singin, jolla oli jotakin tointa huoneessa.

"Kuka tuo on?" kysyi hän.

"Minun palveliani."

"Mutta hän ei ole mikään palvelia. Hän on jonkun aikaa palvellut poliisilaitoksessa, ja on muuten liukas mies. Hän keksi kerran kokonaisen varasjoukon omassa kylässään, sai ne kaikki kiinni ja tuomituiksi, mutta siitä hyvästä ryöstettiin häneltä kaikki mitä hänellä oli."

"Minä aion ottaa hänet mukaani."

"Hän on hyvä poika", vastasi herra Larkin. "Sopii kaikessa tapauksessa ottaa hänet mukananne rajalle asti. Mutta en neuvoisi Teitä ottamaan häntä Tiibettiin."

Hän neuvoi Khanden Singiä olemaan tarkkaavainen ja huolellinen, ja entisen poliisikonstaapelin naama oli paljasta päivänpaistetta, kun hän lopultakin sai lupauksen seurata minua Bhot-maahan (Tiibettiin). Hänestä tuli minulle sitten ainoa peloton seuralainen ja kaikissa vaaroissa oli hän minulle uskollinen apulainen.

Maa Bhotiin asti on verrattain hyvin tunnettua, ja siksi mainitsenkin tästä matkani alku-osasta ainoastaan pääpiirteet.

Toukokuun 9 päivänä lähti koko matkavarastoni liikkeelle kahden Intialaisen johdolla rajaa kohden; itse lähdin seuraavana päivänä. Kahden päivän päästä olin Shorissa, joka myös tunnetaan nimellä Pithoragarh. Tie oli hyvää koko matkan ja kulki tiheiden kuusi- ja mäntymetsien lävitse, siellä täällä oli kauniita näköaloja metsäisille vuorijonoille. Kulku on kumminkin rasittavaa, alinomaa saa nousta ja laskea. Seuraavat numerot tätä seikkaa selittävät: 1632 metrin korkeudesta nousimme aina 2275 metriin, sitten taas alas 608 metriin, kapusimme taas ylös 1786 metriin Gangoli Hatissa, mutta pian taas jyrkkää rinnettä laskeuduimme 610 metriin. Kova kuumuus esti minua kulkemasta tavallista vauhtiani, emmekä sen vuoksi päässeet yöpaikalle, ennenkuin vasta auringon laskettua. Pimeässä hapuellessamme näimme kaukaa kiemurtelevia metsävalkeita, jotka ikäänkuin tuliset käärmeet luikertelivat vuoren rinteitä pitkin. Maanasukkaat olivat sytyttäneet kuivat korret ja pensaat, ja siitä nämät valkeat olivat alkunsa saaneet. Tällä tavalla useinkin hävitetään komeimmatkin metsät.

Pithoragarhissa (1975 m.) on vielä vuorenkukkulalla näkyvissä vanha linnoitus, jonka Loudon oli ghurkhalaisia vastaan rakentanut. Siellä on myös hyvin hoidettu spitaalisten sairaala, koulu ja lähetystalo. Maa on hedelmällistä ja siellä näkeekin hyvinviljeltyjä alueita, sekä taloja siellä täällä. Vettä on runsaasti ja vaikka kylien ja talojen lähellä ei olekaan metsää, tekee maakunta kuitenkin viehättävän vaikutuksen, kun näköalan taustana on korkeita metsäisiä vuoria. Kello ½ 7 aamulla lähdimme Pithoragarhista. Tal-tie jäi vasemmalle ja me kuljimme noin 1855 metrin keskikorkeudessa ja saavuimme Shadgoraan parhaiksi näkemään juhtatemppuja, kun bramiini siunasi vasikkaa. Mitättömän pienessä pyhäkössä, jonka ovesta minä kurkistin sisään, istui kyyristyneinä kaksi muodottoman rumaa akkaa, värittömät silmät päähän painuneina, ohuet hiukset suortuvissa ja kampaamatta, pitkät, luisevat kädet ja jalat, ja kynnet luonnottoman pitkät. He olivat ryysyissä ja hoitelivat ahkerasti kynttilöitä, jotka paloivat kömpelösti tehdyissä kivisissä kynttilänjaloissa pitkin seiniä. Kynttilänjalkojen joukossa oli muutamia kummallisen muotoisia kiviä. Akat eivät mahtuneet seisomaankaan tuossa körtsässä, vaan kulkivat nelinryömin. Minut nähdessänsä kurottivat he luisevat kätensä ja pyysivät almua. Kun annoin heille hopearahan, pistettiin se nopeasti tuonne eriskummallisten kivien alle, jonka jälkeen he kiihkeillä liikkeillä toimittivat minua poistumaan.

Vähän matkan päässä oli kolme tienhaaraa, joista lähdin kulkemaan keskistä myöden Askote nimistä paikkaa kohden. Matkalla saavutti meidät kova ukkosilma. Ankarat raekuurot, yhtämittaiset ja pauhaavat ukkosenjyrinät ynnä säkenöivät salamat erivärisille ja lumoaville valoineen seurasivat meitä koko matkamme autioilla vuorenrinteillä, kunnes myöhään illalla pääsimme Askoten kaupunkiin.

Täällä petyin suuresti, kun ei kukaan kantajistani vielä ollut sinne päässyt. Askotessa ei ollut mitään majapaikkaa tahi edes suojavajaa (daramsallaa; Daramsalla on kiviseinäinen vaja, rakennettu matkustajien ja alkuasukkaitten suojaksi.) Mutta "pundiitti" (intialainen oppinut) Jibanand pyysi minut ystävällisesti kouluhuoneeseensa, joka oli rakennettu laudoista, kattona oljet ja ruohot; rakennuksen ulkomuodosta ja muista suhteista ei ensinkään oltu välitetty. Ilmanvaihto huoneessani oli niin hyvä kuin suinkin toivoa saattoi. Yöllä kun makasin huopapeitteeseeni käärittynä, katselin leveitten seinärakojen lävitse tähtitaivasta. Auringon noustessa näki seinän-raoista koko maisemia, kunnes vähitellen majani ympärille kokoontui uteliaita alkuasukkaita raoista tarkastelemaan mitä kaikkia sahib siellä sisäpuolella toimitti. Suurella jännityksellä katselivat he, kun tämä ajoi partaansa, ja ilo oli ylimmillään, kun hän kylpiessään hieroi ruumistaan saippualla. Ihmetellen he katselivat, kun puin päälleni viimeisen tärkkipaitani, mutta ihastus kasvoi melkein kuumeeksi, kun vedin kellojani, merkitsin ilmahavainnoitani y.m.s. Tässä oli jo liikaa, ja kaikki pakenivat, kun pitelin lataamatonta kivääriäni.

Askoten kaupunki muistuttaa vanhaa keskiajan linnaa, jommoisia usein näkee keski Italiassa. Kohoten kummun huipulta keskellä tasankoa, on rajivarin (hallitsian) linnasta ihana näköala sitä ympäröivien vuorten yli. Linnaan näkyvistä korkeista kukkuloista mainittakoon Khipla ja Dafia sekä Duti-vuori toisella puolen Kali-virtaa, joka on Nepalin rajana. Kaupungissa ("gown") on noin kaksisataa taloa siellä täällä vuorenrinteellä; siinä on koulu, postikonttoori ja kaksi muhamettilaista kauppapuotia. Rajivarille oli juuri äskettäin valmistunut uusi linna, yksinkertaisesti, mutta taidokkaasti rakennettu eräästä ruskeasta kivilajista; ovissa ja ikkunoissa oli kauniita leikkauksia ja joka huoneessa oli eurooppalaiset tulisijat. Jokaisesta huoneesta oli yksi seinä jätetty avonaiseksi, joten koko huoneusto oli yhtenä ainoana komeana verantana, ja siitä oli ihana näköala vuorten yli pohjoiseen päin.

Askoten rajivarilla on ihan erityinen asema Kumaonissa. Ostettuaan v. 1855 takaisin maanomistusoikeutensa Askotessa, on hänellä nyt tsamindarin eli maaruhtinaan oikeudet ja hän on Kumaon piirissä ainoa, joka on saanut nämät oikeudet pitää. Jagat Sing Pal, rajivarin veljen-poika, vakuutti, että Askoten kansa on rehellistä ja hyväsydämmistä. Se ei koskaan anna rajivarille mitään aihetta huoliin, ja hän on heille isänä. He kääntyvät hänen puoleensa kaikissa huolissansa, sairaudessa ja hädässä, ja hän pitää heistä isällistä huolta. Rajivari ei ole rikas, luultavasti sentähden, että hän jakelee niin paljon kansalleen sekä on sangen vierasvarainen kaikille hänen maansa kautta matkustaville muukalaisille. Moni näistä ei ole kerjäläistä parempi, silloinkaan kun he matkustavat fakiireina tahi muina uskonnonhaaveilioina pyhälle Mansarovar-järvelle Tiibetissä.

Nykyinen rajivari Pushkar Pal kuuluu Ramkhanda-perheeseen ja on siis Auringon-hallitsia-suvun jälkeläinen. Hänen esi-isänsä asuivat Aoudhissa tahi Ajodjessa, josta he muuttivat Katjuriin Kumaonissa, missä rakensivat linnan. Vuoriseutu aina Killakanjiaan ja Jumna-virtaan asti kuului Katjurin hallitsialle. Hän otti nyt Maharajan arvonimen. Eräs suvunhaara muutti Katjurista Askoteen; mutta sen päämiehellä oli sielläkin perinnöllisenä arvonimenään rajivari, ynnä pal, joka kuuluu perheen jokaiselle mies-jäsenelle. Rajivari maksaa Intian hallitukselle vuotista veroa 1,800 rupiaa (4,284 markkaa). Gurkhahallituksen aikana ei hän maksanut mitään, paitsi satunnaisena lahjana: nafa eli muskus-eläimiä naapurillensa, Nepalin kuninkaalle, jonka kanssa hän oli läheisessä yhteydessä. Todellisuudessa hän siis on itsenäinen kuningas, mutta Pushkar Pal on kuitenkin aina ollut Intian hallitukselle uskollinen.

"Onko kansa rajivarille hyvin alamainen?" kysyin Jagat Sing Palilta.

"Kyllä, herra. Kun rajivari esim. istuu hallitusistuimellaan, tervehditään häntä kunnioittavilla 'salaam' tervehdyksillä. Hänen alamaisensa vievät oikean käden otsalleen ja tukevat kyynäspään vasemmalla kädellä merkiksi, että tällä tervehdyksellä on sellainen paino, että sitä tarvitsee tukea toisella kädellä".

Kun hän jakaa oikeutta, istuvat hänen miehiset sukulaisensa, ystävänsä ja palveliansa häntä likinnä: ensin hänen veljensä, sitten poikansa, sitten veljensä pojat j.n.e. Naiset eivät saa olla läsnä. Muuten ei ole mitään määrättyä tahi ankaraa seurustelu-sääntöä: rajiväriä ja hänen perhettään kohdellaan kuitenkin aina itämaisella alamaisuudella.

KOLMAS LUKU.

Raotit. — Liukas tie. — Taikausko. — Villien kotiin. — Valokuvaus. —
Asumuksia.

Olimme kulkeneet n. 125 kilom. kolmessa päivässä, ja koska miesten jalat olivat käyneet aroiksi, saivat he levätä yhden päivän. Itse kävin katsomassa villejä metsä-ihmisiä rootteja eli rajia, niinkuin he itsensä nimittävät. He asuvat monta penikulmaa metsien sisässä, ja päästäkseni heidän lymypaikkoihinsa täytyi minun astua jyrkkää rinnettä alas. Kuljettava tie oli erinomaisen liukasta, sillä se oli kuivan ruohon ja männynneulasten peittämä. Minun täytyi riisua kengät ja sukat, että pysyisin jaloillani. Muassani oli yksi Intialainen ja eräs mies Askotesta. Tulimme alas pikemmin kuin olisimme tahtoneet ja keksimme sitte pienen polun, jota seurasimme kunnes tapasimme miehen, joka koetti piiloutua muutaman puun taakse.

Hän oli villin näköinen, alaston ja kampaamaton. Takkuinen tukka ulottui hartioille asti, mutta parta ja viikset olivat ohuet. Hän katseli meitä epäilevin silmin ja oli hyvin haluton näyttämään meille tietä sinne, missä hänen heimonsa asusti. Hän oli raotti ja hänellä oli kyllä hyvät syynsä, miksei hän tahtonut viedä meitä kotiinsa, päättäen hänen sanoistaan oppaalleni: "Meidän tykönämme ei ole vielä kukaan valkoinen mies käynyt, ja jos joku semmoinen tulee, täytyy meidän kaikkien kuolla. Vuoren henget tulevat estämään teitä pitemmälle pääsemästä, emme me. Te tulette paljon kärsimään, sillä raotteja valvova henki ei päästä teitä meidän koteihimme."

Minä annoin hänelle rupian, jota hän käänteli ja punnitsi kädessään. "Saatte tulla", mutisi hän, "mutta sitä te vielä kadutte. Teitä kohtaa paljon onnettomuutta."

Hänen äänensä oli niin omituisen surullinen, ikäänkuin hän olisi ollut haltioissaan sekä vaan lausunut jonkun salaisen olennon uhkauksia. Sanansa vaikuttivat sinä hetkenä minuun voimallisesti, mutta seurasin häntä kuitenkin parhaani mukaan, kun hän apinan ketteryydellä kiipesi tavattomien kivilohkareitten yli pitkin tietämme. Tämä oli vaivalloista kyllä, sillä meidän täytyi alinomaa hypätä toiselta kallionlohkareelta toiselle, tahi kavuta kaatuneitten puitten yli. Polku kävi yhä selvemmäksi ja luikerteli pian erästä kallionseinää ylös, joka äkkijyrkkänä yleni syvästä rotkosta.

Me jatkoimme nousuamme, kunnes hikisinä ja hengästyneinä saavuimme avaraan luolaan liuskakivi-vuoressa. Puoliympyrän muotoisella ylennyksellä näimme täällä noin kaksitoista, melkein alastonta miestä; muutamat istuivat kantapäillään, nojaten kyynäs-päitään polvia vastaan, muutamat makasivat suullansa. Eräs poltti kuivatuita lehtiä hintulaisella piipulla. Otin ryhmästä pika-valokuvan jolloin he hämmästyksellä ja epäillen töllistelivät odottamattomia vieraitaan. Toinnuttuaan ensi hämmästyksestään hyppäsi kaksi vanhempaa miestä ylös ja kielsivät hurjilla liikkeillä minua tulemasta lähemmäksi. Siitä huolimatta menin kuitenkin näitten tuimain ja vihaisten ihmisten luokse.

"Täällä ei koskaan ole ollut ketään muita kuin raotteja. Sinun täytyy pian kuolla. Sinä olet suututtanut Jumalan" huusi eräs vanha mies tulisella kiivaudella. Taivutetuin polvin ja koukkuselkäisenä työnsi hän päätään minua päin, pui nyrkkiänsä ihan nenäni alla sekä pyöritteli niitä ympäri ilmassa. Avattuaan ne silmänräpäyksesi, puristi hän ne taas niin lujasti kiinni, että kynnet tunkivat kämmeneen.

Silmäkulmiaan tämä vanha raotti ei rypistänyt, vaan veti ne ylöspäin, joten hänen sileään otsaansa tuli syvää uurteita, jotka suorina viivoina ulottuivat toisesta korvasta toiseen. Hänen luonnostaan leveät ja litteät sieramensa laajenivat ja nousivat niin, että poskille muodostui kaksi syvää, nenästä lähtevää viivaa. Suu oli auki ja alahuulen värähdys osoitti selvään, ettei mies paljon voinut puhe-elintään hallita. Silmät, jotka alkuaan näyttivät olleen ruskeat, olivat nyt värittömät, mutta sitä myöden kuin kiukkunsa kasvoi, kävivät ne eloisemmiksi. Hän avasi ne selkiselälleen ja terät laajenivat, vaikka aurinko paistoi häntä suoraan silmiin.

Muutama muukin osoitti tyytymättömyyttään samalla tavalla. Alutta toiset, varsinkin kaksi nuorukaista, joilla oli surulliset kasvot, maahan luodut suuret silmät ja tuuhea musta tukka, seisoivat liikkumatta etäämpänä, nojaten päänsä oikeata olkaa vasten ja leukansa käteen. Kasvojen piirteet olivat ihan tyynet, ei ainoakaan lihas niissä liikkunut.

Eräs mies, jolla oli eriskummainen pää ja näytti olevan mongoolin ja neekerin sekarotua, tyyntyi ensiksi koko joukosta. Läpitunkevasti, mutta samalla epävakavin katsein vävähtävillä kasvoillaan, tarkasti hän minua tarkemmin kuin kukaan muu oli tehnyt ja näytti vakuuttavan heille, etten ollut tullut tekemään heille mitään pahaa. Hän viittasi muille, että he lopettaisivat uhkauksensa, istahti, jalat ristissä allansa, ja kehotti minua tekemään samoin.

Kun kaikki olivat levollisina istuneet, otin taskustani hopearahoja ja annoin jokaiselle yhden, paitsi eräälle, jonka kasvoissa tahdoin tutkia kateutta sen alkuperäisimmässä muodossa. Minä pidin häntä tarkoin silmällä ja näin hänen pian synkkänä menevän etäämmälle. Muut olivat nyt verrattain levolliset. Heillä näkyi; olevan synnynnäinen taipumus surumielisyyteen, enkä kaikista ponnistuksista huolimatta saanut heitä muutakuin heikosti hymyilemään. He käänsivät ja väänsivät rahaansa sormiensa välissä, vertailivat niitä toisiinsa ja näyttivät tyytyväisiltä. Kadehtia piti päätään toisista poiskäännettynä, eikä ollut näkevillään mitä tapahtui sekä alkoi, halveksivan näköisenä, kurkkuäänellä laulamaan surullista säveltä. Kun hän oli saanut tarpeeksi kärsiä, annoin hänelle kaksi rahaa yhden sijasta ja nytkös hän tyytyväisenä irvisteli.

Koetin sitten valokuvata heitä, mutta he katselivat konettani epäluulolla ja kun valokuvatessani eri ryhmiä levy toisensa perästä tuli näkyviin, hypähtivät he peljästyneinä joka kerta kuin jänne napsahti.

"Jumalat suuttuvat sinulle tuosta," sanoi eräs raotti, osoittaen valokuvauskonettani "jollet anna meille suurta valkoista rahaa." Käytin tilaisuutta hyväkseni ja lapasin heille kaksi "suurta rahaa", jos veisivät minut mökkeihinsä, jotka olivat muutama sata askelta alempana kallionseinässä kuin kotkan pesät; mutta silloin heidän tulisi antaa minun ei ainoastaan nähdä, vaan myös koskea ja saada selitys kaikkeen mitä tahdoin.

He suostuivat ja me aloimme kiivetä alas äkkijyrkkää polkua, joka vei heidän mökkeihinsä. Sekä naiset, jotka kuultuaan vieraan saapuneen ja olivat kiivenneet sinne ylös katsomaan, että miehet auttoivat meitä alaskavutessamme. Pitäen toinen toistamme kädestä, luisuimme nyt kaikin yhdessä jonossa kovempaa vauhtia, kuin juuri olisimme halunneet, kallionjyrkännettä alas. Muutaman kerran kompastui joku alkuasukkaista tai minä itse ja olimme vetää kaikki muut kanssamme alas syvyyteen, naisten huutaessa niin että kaikui vuorissa ympärillämme. Tuntui sentähden hauskalta kun saavuimme mökkeihin virran rannalle. Nämät mökit olivat sanomattoman kurjat. Seinät olivat palmikoiduista oksista, ja kattona oli heiniä. Ne olivat rakennetut pitkin vuorenseinämää ja olivat lähes kolme metriä pitkät, jaetut kahteen huoneeseen, joissa kummassakin asui yksi perhe. Huonekaluja ei ollut ja talouskapineina oli muutama astia alkuperäisintä lajia. Siellä näki puukuppeja, joita terävillä kivillä oli puukappaleesta koverrettu, uusimmat oli tehty huonoilla intialaisilla veitsillä. Heidän maanviljelynsä työkapineineen oli aivan alhaisella kannalla. Ruokavaransa säilyttivät he verkkopusseissa. Heidän parhaana ravintoaineenaan ennenaikaan oli virrasta saatu kala, villieläinten liha ja kasvien juuret. Mutta nyt he jo nauttivat leipääkin ja samoinkuin muutkin villit kansat rakastavat he väkijuomia. Raottien mökit olivat sisäpuoleltaan niin yksinkertaiset ja tyhjät, että siitä tuskin tarvitsee kertoa, ja löyhkää, joka niistä lähti, ei saata sanoin kuvata.

Eräässä mökissä, johon astuin, oli naisia ja miehiä kyyristyneinä tulen ääressä. Naiset kantoivat hopeasormuksia ja kaulassa lasihelmiä; miehillä oli tuskin muuta päällään kuin korvarenkaat. Yhdellä ainoalla oli pieni vyö uumansa ympäri. Naisilla oli lanteilla ohut vaatekappale intialaista kangasta, Askotesta ostettu.

Kun lähemmin tarkastin heidän kasvojansa, huomasin että monet piirteet niissä ilmaisivat etäistä mongoolilaista alkuperää, mutta niiden toisin muodostumiseen on vaikuttanut ilmasto, maanluonto ja todemmukaisesti myös muitten kansojen kanssa tehdyt avioliitot. Raotit ovat sangen alhaista rotua, niinkuin tähän liitetyistä kuvista näkyy. Naisten pääkallot olivat erinomaisen pienet, otsa matala, ja vaikka lie näyttivät ihan järjettömiltä, huomasin kuitenkin että he olivat jotenkin älykkäitä. Heillä oli ulkonevat poskipäät, nenä oli pitkä ja litteä sekä leveä ja pyöreäpäinen niinkuin mongoolien. Leuka oli enimmäkseen pyöreä ja hyvin taappäinen. Huulet ohuet ja kiinni, suupielet ylösvedetyt. Alaleuka oli sangen lyhyt ja soukka, yläleuka oli sitä vastoin suhteettoman suuri pääkallon suhteen. Korvat, suuret ja ulkonevat, saattavat kuulla kaukaisiakin ääniä.

Miehillä oli kauniimmat päät kuin naisilla. Otsa korkeampi ja leveämpi, nenä muuten samallainen kuin naisillakin, mutta lyhyempi, leuka ei juuri yhtä paljon taaksepäin, koko alaleuka erinomaisen kapea, mutta yläleuka suhteettoman suuri niinkuin naistenkin.

Raotit ovat epäilemättä sekarotua ja niissäkin harvoissa, joita tapasin, oli niin suuria eroavaisuuksia, että oli vaikea selittää niitten olevan samaa alkuperää. Kaikilla oli tuuhea, pikimusta tukka, joka ei koskaan kasva yli tavallisen pituuden. Se ei ole karkea luonnostaan, mutta tavallisesti niin likainen, että se näyttää karkealta. Yleensä heidän ruumiissaan ei ole karvoja, paitsi kainalokuopissa; viiksistä ja parrasta ei kannata puhuakaan.

Miehet pitävät jakauksen keskellä päätä, niin että tukka lankeaa kahden puolen, mutta tuskin peittää korvia. Huomasin että nämät, samoin kuin Ainu-kansakin, ajoivat hiuksensa pois neliön-muotoisesta paikasta, keski kohdalla otsaa nenän ja tukan rajas’a. Naiset kampaavat sormilla tukkansa ja kokoovat sen takaraivalle nutturaksi.

Kauniimmat tästä heimosta olivat hoikkavartaloiset, eivätkä olleet liiaksi lihavia. He olivat sekä notkeita että jänteviä, jäsenet sopusuhtaiset, ihon väri pronssiin vivahtava. Kaikesta likaisuudestaan ja kurjuudestaan huolimatta viehättivät he minun taidemieltäni varsinkin majesteetillisella ryhdillään. Huomasin että he hengittivät hyvin tasaisesti ja säännöllisesti nenän lävitse, pitäen suutaan tiukasti kiinni. Heidän jalkansa olivat siitä omituiset, että toinen varvas oli kaikkia muita varpaita paljon pitempi, josta päättäen he saattoivat käyttää varpaita sormina. Kämmenissä ei ollut yhtään viivoja, kynnet olivat litteät, peukalot typistyneet ja viimeinen jäsen aivan lyhyt.

Että raotit meidän päivinämme ovat ruvenneet käyttämään vähän vaatteita ja koristuksia sekä hiukan muuttaneet elatustapaansa, on kokonaan Askoten rajivarin ansio, joka pitää isällistä huolta alamaisistaan, varustaen heitä kaikellaisilla ruokavaroilla. Ainoastaan joku raotti on viime vuosina käynyt Askotessa, koska he ovat pelkuria ja arkaluontoisia ja näyttävät tyytyvän yksinkertaisiin asumuksiinsa Khipulan metsissä, joita he pitävät omaisuutenaan. Kalastus ja metsästys on heidän ainoa toimensa. Parhaimpana otuksenaan kuuluvat he pitävän suurempaa Himalajan apinaa, vaikka minä omien huomioitteni mukaan luulen heidän syövän kaikkea mitä saavat.

Yleensä luullaan, että raottilaiset naiset elävät tarkoin muista erillään eivätkä saisi näyttäytyä vieraille. Että tämä väite on perätön, näkyy parhaiten alla olevasta raottilaisnaisten valo- kuvasta, jonka sain ottaa ilman että miehet sitä ensinkään vastustivat. Ile ovat yleensä siveät, ja kuvani osoittaa, että jos raottilaismiehet pitäisivätkin heitä kauniina, niin vieraan kumminkin olisi vaikea löytää heidän piirteissään minkäänlaista kauneutta.

Heidän väkilukunsa on yhä vähenemässä, pääasiallisesti ja epäilemättä siitä syystä, että sukulaisten välisiä naimisia suuresti suositaan. Naiset eivät kuulu olevan hedelmättömiä, mutta paljon kuolee pieniä lapsia. He hautaavat kuolleensa ja uhraavat muutaman päivän sen jälestä ruokaa ja vettä vainajan hengelle.

En voinut saada mitään tietoja heidän häämenoistaan, taikka siitä oliko heillä ensinkään semmoisia. Mutta sukulaisrakkaus oli heissä voimallinen. He ovat taikauskoisia ja sekä pelkäävät että kunnioittavat vuoren henkiä, aurinkoa, kuuta, tulta, vettä ja tuulia. En tiedä onko heillä mitään jumalan-palveluksen muotoa. En ainakaan nähnyt minkäänlaista rukouksen tahi uhraamisen merkkiä.

Raotit väittävät olevansa kuninkaallista alkuperää eivätkä taivu minkäänlaisiin alamaisuuden-osoituksiin. He eivät kumarra ketään eivätkä tervehdi muullakaan tavalla. "Muut kansat ovat velvolliset tervehtimään meitä. Meissä on kuninkaallista verta, ja vaikka me vuosi satoja sitte vapaasta tahdosta vetäysimme metsiin, olemme me kuitenkin kuninkaitten jälkeläisiä."

Oltuani hetken aikaa näitten kuninkaallisten villi-ihmisten luona, kävivät he levottomiksi ja epäileviksi. Olin käännellyt, tarkastanut piirtänyt tahi valokuvannut kaikki heidän kapineensa, olin mitannut kaikki, miehet ja naiset, jotka olivat siihen suostuneet, sekä maksanut heille sovitun summan. Kun juuri olin sanomassa heille hyvästi, tuli harmaahapsinen ukko taas luokseni.

"Sinä olet nähnyt raottien kodin. Olet ensimmäinen vieras, joka sen on nähnyt, ja sinä saat paljon kärsiä. Jumalat ovat sinulle kovin vihaisia."

"Niin", jatkoi toinen raotti osoittaen rotkoa, "joka tuota tietä astuu, eikä ole raotti, häntä kohtaa suuri onnettomuus."

"Kush puruani, sahib!" (älä siitä huoli, mitä he sanovat, herra) keskeytti hänet oppaani. "He ovat pelkkiä villejä, eivätkä ymmärrä parempaa. En minäkään ole täällä ennen ollut ja saanen siis myös osani."

"Sinäkin saat paljon kärsiä," sanoi vanha raotti varmalla äänellä.

Raotit seisoivat ääneti ympärilläni minun asetellessani valokuvauskonetta paikoilleen. Näin selvästi, että heidän mielestänsä olin mennyttä miestä. He eivät vastanneet, kun jätin hyvästi, ja jos olisin ollut vähänkin taikauskoinen, olisi varmaan heidän juhlallinen, muumiankaltainen totisuutensa tehnyt minun levottomaksi.

Mutta koko tämä tapaus ja ukon sanat tunkivat elävästi muistooni vähän aikaa tämä jälestä, jolloin sain kärsiä kaikki hornan tuskat ja joka silmänräpäyksessä olin elävinäni uudestaan kaikki kuluneen elämäni kokemukset.

NELJÄS LUKU.

Toivioretkeläinen Mansarovar-järveltä. — Vuorien henget. — Suojeluskeino niitä vastaan. — Tiibettiläinen leiri. — Rajivari. — Vesiputous. — Vesimyllyjä. — Maanteitä ja kauppateitä. — Dholi-joki. — Vaivalloinen tie rotkossa. — Jäätiköltä. — Kolme vuorenharjannetta ynnä niitten huiput. — Darma-, Johar- ja Painkhanda-alueet. — Englannin vallan korkein vuorenhuippu. — Luonnonrajoja.

Palattuani Askoteen näin, kerran kulkiessani kaupungissa Jagat Singin seurassa, pitkän, laihan olennon tulevan eräästä matalasta kivivajasta ihan linnan lähellä.

"Mikä tuo on?" kysyin oppaaltani.

"Se on fakiiri, joka äsken on palannut toivioretkeltä pyhälle Mansarovar-järvelle Tiibetissä. Monet noista uskonkiihkoilioista kulkevat suvisin tätä tietä pyhiinvaellusretkillänsä."

Uteliaana menin tuon kummallisen miehen pateille. Hän oli runsaasti yli puolentoista metriä pitkä mies; hänen tuhkalla siroitetun, riutuneen ruumiinsa oli samainen tuhka muuttanut päältäpäin kamalan näköiseksi; iho oli nimittäin ihan tuhkanharmaa. Minä kutsuin häntä päivänvaloon. Hänen tavattoman pitkät hiuksensa oli palmikoittu pieniksi palmikoiksi, jotka turpaanin tavoin ympäröisivät hänen päätänsä. Hiukset oli värjätty valkoiseksi ja pitkä, ohut parta oli väriltään punertava. Silmät olivat syvään päähän painuneet. Otsa ja posket oli maalattu paksulla valkoisella värillä. Sanomattakin ymmärtää, että hän oli samalla kamalan ja inhottavan näköinen. Kasvoissa oli hassun ilme, eikä hän monta sanaa puhunut. Hän oli melkein alasti. Vyötäisillä oli fakiiriketju ja käsivarressa, kyynäspään yläpuolella, lasihelminen rengas. Keskiruumiin ympärillä oli puukuulista tehty vyö ja kaulassa palmikoitta karvanauha. Päivät pääksytysten vyori hän tuhassa ja kuritti monin tavoin ruumistansa, kaikilla näillä tempuilla voittaaksensa pyhimyksen arvon.

Olin kuullut kerrottavan kummallisista taikaluuloista näiden vuoriväkien kesken.

"Onkos Himalajalla vuorenhenkiäkin?" kysyin Jagat Snigiltä.

"On tietenkin", vastasi hän, "ja niistä on toisinaan hyvinkin paljon vastusta, varsinkin muutamilla. Mutta harvoin ne kuitenkaan ketään tappavat."

"Ne siis eivät ole ihan niin häijyjä kuin muutamat ihmisolennot?"

"Kyllä ne ovat hyvin häijyjä, herra. Ne tarttuvat raudankovilla kynsillään nukkuvien kurkkuun ja painavat uhriensa rintaa."

"Eikö sovi ajatella, että he ovat syöneet liiaksi ja kärsivät ruuan sulamattomuutta?"

"Ei, herra. Vuorenhenget ovat taivaaseen pääsemättömien ihmisten henkiä. Niitä kohtaa yöaikaan metsässä laumoittain. Vuorien asukkaat pelkäävät niitä kovasti. Ne olestavat vuorten kukkuloilla ja saattavat ottaa kissan, rotan tai jonkun muun elävän muodon. Niiden sanotaan usein muuttavan hahmoansa. Missä ei mikään ihmisjalka pääse käymään, vuorilla ja rotkoissa tahi tiheässä luhdassa, siellä henget hyörivät. Mutta usein jättävät ne piilopaikkansa ja etsivät ihmisiä. Ne, joita nämät henget riivaavat, vaipuvat tavallisesti puolitainnuksiin ja ääntelevät silloin selittämättömiä sanoja ja kirkuvat rajusti. On niitäkin, jotka väittävät tuntevansa taikasanoja, joilla henkiä houkutellaan esille. Maan asujamet käyttävät tähän tarkoitukseen eräitä keinoja suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä. Eräs nokkoslaji on semmoinen, että kun sen panee riivatun rinnalle, niin pahat pakenevat. Tepsivin keino kuitenkin on, että on lyövillään henkiä tulikuumalla raudalla. Tätä keinoa taitavat henget pelätä enemmän kuin mitään muuta."

"Onko koskaan kuultu henkien puhuvan?" kysyin minä.

"Ei usein eikä välittömästi, mutta kyllä niitten henkilöitten kautta, joita ne riivaavat. Nämät kertovat hengistä monta kummallista juttua. Omituiset nämät henget ovat siitä, että ne hätyyttävät ainoastaan niitä ihmisiä, jotka heitä pelkäävät. Jos hätyytetty tekee vastarintaa, katoavat ne".

"Onko alkuasukkailla mitään erityistä keinoa niiltä suojeluksensa itseään?"

"Tuli on ainoa varma suojeluskeino. Joka nukkuu tulen ääressä, on niiltä suojassa niinkauvan kuin tuli palaa."

"Tiedättekö jonkun niitä nähneen?"

"Kyllä, eräs Joga niminen mies kertoi kerran yöllä metsän läpi kulkiessaan kuulleensa äänen, joka huusi häntä nimeltään. Peloissaan pysähtyi hän, eikä muutamassa silmänräpäyksessä saanut sanaa sanotuksi. Vapisten hän vihdoin vastasi ja heti tuli koko liuma henkiä, jotka ivaten kehottivat häntä heitä ahdistamaan, jos hän uskaltaisi. Joga lähti heti käpälämäkeen ja pahat henget katosivat. Kerrotaan niitten kivittäneenkin vastaantulioita."

"Entäs te itse, Jagat Sing? Oletteko koskaan henkiä nähnyt?"

"Ainoastaan yhden kerran. Olin juuri eräänä myöhäisenä iltana kotimatkalla linnaan, kun minä ylhäällä mäellä näin naisolennon. Oli kaunis kuutamo-ilta. Jatkoin matkaani jyrkkää mäkeä ylös, mutta olento seisoi samalla paikalla, täydellisesti kuutamon valaisemana. Mennessäni siitä ohi, katsoin sinne ja näin pikimustat, aaveentapaiset kasvot, kamalat katsella. Veri oli jähmettyä suonissani, kun tuo kamala olento läheni. Tähtäsin siihen voimallisen iskun kepilläni, mutta keppi lensi vinkuen läpi ilman, ketään tapaamatta. Noita oli silmänräpäyksessä kadonnut."

"Toivoisin, Jagat Sing, että voisitte näyttää minulle jonkun näistä hengistä. Minä antaisin paljon saadakseni niitä valokuvata."

"Te ette voi nähdä niitä aina silloin kun tahdotte, herra. On paras että vältätte niitä. Ne ovat pahoja henkiä ja tekevät vaan vahinkoa."

Lähdin Askotesta (1370 m.) luikertelevaa tietä pitkin taajan metsän läpi ja kuljin riippusiltaa myöden Gori-virran yli Gargian luona (727 m.) Tie kävi syvän, kuuman laakson kautta, jonka läpi vuolas Kali-joki virtaa, kulkien meistä vastakkaiseen suuntaan ja muodostaen rajan Nepalin ja Kumaonin välillä. Nepalin puolella näkyi kyliä ja viljeltyjä vainioita, kun sitä vastoin Kumaonin puolella oli ainoastaan muutama autioksi jäänyt katoton hökkeli. Nämät olivat Shokalaisten ja Tiibettiläisten talviasumuksia, kun he kylmänä vuoden aikana muuttavat alas näille lämpymille seuduille lammaslaumojansa paimentamaan. Shokalaisten suviasunnot ovat korkeammalla vuoristossa, Tiibettiin vievien valtateitten lähellä ja lähempänä Tiibetin rajaa.

Saapuessani Kutsian daramsallaan, toi sanansaattaja minulle tiedon, että rajivari, jota en saanut Askotessa tavata, nyt on täällä uhraamassa eräille jumalille, ja että hän tulisi käymään minun luonani keho 3 i.p. Koska minulla siis oli hyvää aikaa, menin kylpemään ihanan vilpoiseen, mutta vuolaaseen virtaan. Uiminen ei saattanut tulla kysymykseenkään, olipa siihen itsensä kastaminenkin jo vaaranalaista. Virrassa kadotin jalansijan ja se vei minut kovaa vauhtia muutamia kallioita vastaan, jotka kohosivat virrasta noin 20 tahi 30 metriä alempana. Pääsin kuitenkin onnellisesti ylös vedestä ilman muuta vahinkoa kuin muutamia naarmuja.

Kuivatellessa päivän paisteessa tuli luokseni lähetystö alkuasukkaita, jotka kunnanesimiehensä (patan) johtamina kunnioittavasti tervehtien lahjoittivat minulle maitoa, panaaneja (kiela) jättiläissuuruisia kurkkuja (kakri) ja pähkinöitä. Nämät alkuasukkaat näyttivät olevan paljon korkeammalla kannalla kuin alamaan Hintulaiset. He olivat samalla notkeat ja lujarakenteiset, käyttäytyivät arvokkaasti ja näyttivät miehuullisilta. Heidän vaalea ihonvärinsä ja tuuheat, mustat hiuksensa tekivät heitä Espanjalaisten tahi etelä Italialaisten näköisiksi. Heillä ei ollut ensinkään sitä teeskenneltyä käytöstä ja petollista puhetta, mikä on niin tavallista jotka aina ovat tekemisissä Eurooppalaisten kanssa.

Lähellä joenrantaa oli tiibettiläinen leiri, jossa oli 30 tahi 40 telttaa. Ne olivat kaikki alkuaan olleet valkoiset, mutta nyt ne olivat savusta mustuneet. Niissä oli kaikissa miehiä, naisia ja lapsia sekä paljon talouskapineita. Näistä herättivät huomiotamme sisälle astuessamme varsinkin joukko kiiltäviä messinkimaljoja. Niitä oli hajalla pitkin maata, ja telttalaisten suurimpana huolena näytti olevan näitten astioitten kiiltävinä ja hienoina pitäminen, muusta piittaamatta.

Teltassa ja sen ulkopuolella oli suuret kasat kaikellaista tavaraa, vaatteitten peitossa sadetta vastaan.

Juuri kolmen lyönnillä saapui rajivari kantotuolissaan (dandy) häntä seurasi hänen veljensä, samoin kantotuolissa. Rajivarin poika ja perillinen ratsasti kauniilla harmaalla pikkuhevosella. Menin auttamaan vanhaa päällikköä, joka muutama vuosi sitten oli halvattu, pois kantotuolista. Me kättelimme sydämmellisesti toisiamme ja minä talutin hänet vajaan, jossa me, tuolien puutteessa, istuimme minun tavaralaatikoilleni. Hänen hienot ja kauniit piirteensä, viehättävä käytöksensä, pehmeä ja sointuisa äänensä sekä arvokas puheensa ilmoitti selvästi tämän miehen olevan korkeampaa rotua ja että erinomainen kyky oli kätkettynä hänen yksinkertaiseen ja vaatimattomaan olentoonsa.

"Toivon että voitte hyvin ja etteivät matkan vaivat ole teitä liiaksi rasittaneet. Mieleni oli paha, kun en saanut itse vastaan- ottaa teitä Askotessa. Elävätkö rakkaat vanhempanne? Onko teillä veljiä ja sisaria? Oletteko naimisissa? Toivoisin suuresti pääseväni Englantiin. Ihmeellinen maa se lienee, ja niin minä sitä ihailen, että olen antanut veljeni pojille englantilaisen kasvatuksen, ja yksi heistä palvelee nyt kuningatar Viktorian (maharanin) valtiollisena asiamiehenä".

Vastasin hänen kysymyksiinsä niin hyvin kuin osasin, hintulaisen sanakirjan, liikkeiden ja piirustuksien avulla. Hän puhui asianharrastuksella ja ymmärtäväisyydellä monista meidän viime keksinnöistämme.

Hän ihaili kovin tieteellisiä koneitani, mutta enintä huomiota herätti kumminkin heissä minun pyssyni, revolverini ja muut aseeni, varsinkin 256° mannliherkiväärini, joka oli asetettu 594 metrin kantavaisuuteen.

Rajivari pyysi minun tulemaan takaisin Askoteen hänen kanssaan, josta hän veisi minut metsästämään tiikereitä, karhuja ja leopaarteja. Mutta vaikka tämä tarjous olikin hyvin houkutteleva, en kuitenkaan voinut siihen suostua, koska minulla oli ihan toiset aikeet.

Vierailu kesti yli kolme tuntia ja olin iloinen siitä, että erosimme hyvinä ystävinä.

Kulkiessamme syvän laakson läpi Dharkkulaan päin, oli kuumuus sietämätön, vaikka aurinko jo oli laskemaisillaan. Saavuimme eräälle vesiputoukselle, jossa vesi suuresta korkeudesta putosi sateenvarjon-muotoisten, sammaltuneitten stalaktiittien eli tippukivien päälle. Kun auringon viime säteet kohtasivat putoavaa vettä, muuttui se säteileväksi moniväriseksi sateeksi. Monet pienet sateenkaaret lisäsivät tämän ilmiön kauneutta. Lepäsimme hetkisen tässä vilpoisassa ja somassa paikassa. Linnut lauloivat ja apinoita leikki puissa. Etäämmällä, siinä kohden missä joki tekee mutkan, on vuoressa kaksi suurta luolaa. Savustuneet katot osoittavat, että ne ovat matkustavien Shokalaisten ja Tiibettiläisten leiripaikkoja. Suuret mustapäiset ja valkopartaiset apinat hääräsivät iloisina ja pelkäämättä kaikkialla vallattomasti leikkien, ilakoidessaan heittävät tai vierittävät ne kiviä ohikulkevien päälle, tuottaen monesti onnettomuuksia, kun tie tässä on kapea ja kulkee rotkon sivua.

Ennenkuin saavuimme siihen paikkaan, missä Tsuagar laskee Kaliin, sivutimme monta tiibettiläistä humli- ja rongpa-leiriä.

Minä leiriydyin Kalikan (noin 950 metriä) luona, jättiläispuun juurelle, jonka oksat ulottuivat kauvaksi tien yli ja johon Intialaiset ja minun mieheni olivat matoista ja lehteristä oksista latoneet mukavan majan.

Kun halusin niin pian kuin suinkin päästä tuosta kuumasta laaksosta, herätin mieheni jo kello 3 aamulla, vaikka olimme vasta myöhään illalla käyneet levolle, ja alotimme marssimme. Menin paikoin pitkin tietä sivutimme Shokalaisten autioita talviasuntoja, joissa oli rikkinäiset olkikatot. Muutamissa oli kuitenkin liuskakivikatot, ja nämä ovat juuri darma-shokalaisasuntojen varsinaisena, tuntomerkkinä.

Shokalaisten vesimyllyt olivat hyvin alkuperäisiä ja omituisia. Sangen kekseliäs laitos pani veden kiertämään tavattoman suurta kiveä, joka pyöri toisen kiven päällä. Vilja valui hitaasti ylhäältä laatikosta ylemmän kiven keskelle tehtyyn reikään ja sitte molempien kivien väliseen uurteeseen, ja niin se jauhettiin hienoksi.

Dharkhula (1055 m.) on Shokalaisten suurin talvimajailupaikka kauniilla tasangolla. Kylässä on kaksitoista pitkää taloriviä, ne ovat katottomia ja hyvin toistensa näköisiä ja kokoisia. Huomiomme kiintyi neljään suureen rakennukseen kylän toisessa päässä. Yksi näistä on daramsalla. Ne muut kaksi kivitaloa ovat koulu ja sairashuone. Ne kuuluvat methodistien lähetysseuralle ja niitä johtaa neidet Sheldon M.D., ja Brown sekä näitten seutujen ihmeteltävä sivistyksen eturaivaaja t:ri H. Wilson. Saman lähetyksen majatalo on vähän ylempänä vuoren rinteellä. Niiden kohtien välillä, jossa Nepalista tuleva Lakka ja Shakta laskevat Kalijokeen on Dubart (noin 1,100 metriä) ja siitä noustaan vähitellen noin 1,226 metrin korkeuteen Relegar-virran varrella, joka myös on tuon mahtavan päävirran lisäjoki. Mentyäni-Rankuti-virran yli, nousin yhä korkeammalle ja taakseni jäivät vuoriharjut toinen toisensa perään virran uoman toisella puolen, kun taas Nepalin puolella, kolmen lähimmän harjun takana, sangen korkeita ja kauniita lumihuippuisia kukkuloita kohosi pilviä kohden. Korkein paikka tielläni oli 1,613 metriä, jonka jälkeen taas vähän laskeuduimme ja niin saavuimme Khelan daramsallaan myöhään yöllä.

Khelan lähellä vuorenkukkulalla oli tavattoman suuri neliskulmainen ja tornimainen kallionlohkare. Asukkaat väittivät, että sen kiven sai liikkumaan ja pyörimään kun siihen vaan ryhtyi; toiset kuitenkin väittivät tätä vastaan, eikä minulla ollut aikaa, käydä sitä tarkastamassa. Kaukoputkellani katsoen näytti se kuitenkin seisovan aivan lujalla ja vakavalla pohjalla. Harmikseni en myös päässyt katsomaan merkillisiä lämpöisiä rikkilähteitä Darma Gangan lähellä. En myös päässyt erääseen merkilliseen luolaan, jossa maasta nousevaiset myrkkyhöyryt ovat tappaneet suuret määrät eläviä. Eri haaroilta saamaini tietojen mukaan on luola varsin täynnä lintujen ja imettäväisten luurankoja, kun nuo eläimet ovat tunkeutuneet tuohon kuoleman kammioon.

Kaksi valtatietä vie Khelasta Hundekseen: toinen Darma- eli Dholi-virran laaksoa myöten, toinen pitkin Kalijokea Lippu-nimisen solan kautta.

Kauppatie Darmalaaksoa myöden on vähemmän käytetty kuin Lippusolan kautta, mutta se on kuitenkin tärkeä, sillä osa lounaisen Tiibetin intialaista kauppaa kulkee Darmashokalaisten välityksellä. Tavarat ovat pääasiallisesti puraksia, suolaa, villoja, ja turkiksia, kankaita ja talouskapineita. Näihin vaihtavat Tiibettiläiset hopeata, vehnää, riisiä, pippuria, kaikellaisia helmiä ja intialaisia teollisuustuotteita sekä satua ja ghuria (eräitä elintarpeita). Darmatie on verrattain hyvä ja varma, vaikka se on vaan vuoripolku ja vie tavattoman korkeitten paikkojen yli sekä hyvin kapeana kulkee Dholi-joen yläjuoksua myöden, sivullaan syvät rotkot. Joen rannoilla on monta shokalaiskylää ja uutisasutusta. Suurimmat ovat Nyu, Sobala, Sela, Nagling, Bahling, Sona ja Tuktung (3159 m.), Dansu ja Jansu, jossa käy silta joen yli. Koillisella rannalla on vastapäätä Dakar Goa ja etäämpänä 3090 metrin ylängöllä virtaa vuolas ja sameravesinen Lissar-joki.

Dholivirta alkaa verrattain pienistä jäätiköistä koillispuolella sitä harjannetta, joka on osa korkeampaa Himalaijaa, ja ulottuu kaakkoon siihen kohtaan, jossa molemmat joet yhtyvät. Syöksyessään ottaa se lisäjoiksensa useita jäätikkövirtoja, joista Kats'in lumikentältä ja Nui'n jäätiköltä lähteväiset ovat suurimmat. Dholi virtaa luikerrellen kallioitten välissä ja rotkoissa, ensin kaakkoon, sitten etelään ja lopuksi lounaaseen päin, kunnes siihen yhtyy luoteesta tuleva Lissar.

Tiang, Sipu (noin 3,460 m.) ja Markha ovat suurimmat, shokakylät Lissarin varrella.

Markhasta lähtee polku, joka yhdistää Lissar ja Gori-laaksot. Noustessa Lissarin länsipuoliselle korkealle harjulle, kuljetaan, pitkin Niphung Kang-jäätikön pohjoista reunaa, sitten Kharsa-jäätikön eteläpuolitse ja kuljetaan vaivalloisen ja vaarallisen Tertkha-jäätikön poikki läntiseen suuntaan. Shun-Kalpa jäätikön eteläpuolitse tullaan Ralem'iin ja Sumdu'um erään Goan lisäjoen varrella; Goa itse on Kalin lisäjoki.

Se hajanainen alaston vuoriharjanne kulkee pääsuunnassaan kaakosta koilliseen Ralfa-jäätikölle ja kääntyy siinä kaaressa luoteeseen päin lumikenttinä ja jäätikköinä. Vuoriharjun koillis- ja itä-puolella on jäätiköltä paljon enemmän kuin sen länsipuolella, mutta melkoinen jäätikkö on sielläkin ja sen eri osien nimiä on Kala Baland, Shun-Kalpa ja Tertkha. Niillä seuduin, missä tämä harju yhtyy Himalaija-vuoristoon, on myös laajoja jäätiköitä, mutta niiden nimistä en saanut selvää, paitsi kaikkein pohjoisimmasta, jonka nimi oli Lissarseva ja josta Lissarvirta alkaa.

Lissarin ja Gorin välinen vuoriharjanne on maantieteellisesti tärkeä, koska se on niiden kahden Tiibetin osan rajana, jotka tunnetaan nimillä Darma ja Johar ja koska siinä on komeita lumi- huippuja, joista Bambadhura on 6,237 m. korkea, ja muuan nimetön huippu tästä lounaaseen päin on tätäkin korkeampia Täällä näkyy myös nuo molemmat _Kharsa_huiput, toinen saman- nimisen jäätikön luoteisella, toinen lounaisella puolella. Useita huippuja on myös kaakkoon päin, samoin myös pohjoisessa, joista korkein on Telkot-jäätikön takana 6,730 metriä.

Sillä kohtaa, jossa vuoriharjanne kääntyy etelään päin, alkaa se vähitellen madaltua, niin että eteläisin huippu on 4,337 metriä, korkea.

Vuoriharjanne jakaantuu kahtia 29°59'10" p.l. ja 80°31'45" i.p. kohdalla. Toinen haara juoksee kaakkoon, toinen lounaiseen, kumpikin sitten taas jakautuen pienemmiksi haaroiksi, joista Basili-niminen kukkula kohoaa 3,933 metrin korkeuteen.

Bungadhura-vuori (2,681 m.), joka on juuri Khelan lähellä, on Darman ja Askoten luonnollinen raja. Mutta todellinen raja ei kuitenkaan kulje tätä myöden Kalivirtaan asti, vaan poikkee etelään päin Mangthil-nimisille vuorille Relegar-joen seutuvilla.

Tärkeämpi kuin edellinen on tämän kanssa yhtäsuuntaisesti juokseva vuoriharjanne, joka lähtee suuresta Himalaijaselänteestä. Täällä on nim. Englannin alusmaitten korkein kukkula Nanda Devi 7,662 m. sekä sen naapurit Trisul, Nanda Kot ja pari muuta huippua, jättiläisiä nekin kooltansa. Tämä vuoriselänne haaroineen erottaa Gori-virran laaksot (Joharin) ja läntisen Tiibetin (_Painkhanda_n).

Tunnetut Milam ja Pindari-jäätiköt ovat toinen tämän harjun itä- toinen lounaispuolella. Milamin tietä Tiibettiin käyttävät Joharin kauppiaat; se kulkee Kungribingri-solan kautta (6830 m.) ja siitä etelälounaaseen päin _Uttadhura_n kautta Hundekseen.

Paikhanda on alppimainen vuoriseutu, äärettömiä lumikenttiä ikuisen lumen ja laajojen jäätiköitten peitossa; se on Garwhalin luoteiskulmassa Tiibetin rajalla Dhaulivirran ympärillä. Sen lävitse käy toinen kauppatie läntiseen Tiibettiin Niti-solan kautta (30°57'59" p.l. ja 79°55'3" i.p.). Tämä tie menee melkein suoraan itään. Niti on 4,930 m. korkealla ja kaikkien kertomusten mukaan helppo kulkea, sekä suvella aivan lumeton. Paikhandalaiset kulkevat tämän solan kautta ja käyttävät myös toisia, joiden nimet ovat: Malla Shilankh ja Tumtsun sekä Shorhoti, jota viime mainittua H.R. Strahey kulki muutamia vuosia sitten, mutta joka kuitenkin on vähemmin käytetty kauppatie, se on myös näistä kaikista vaarallisin. Koskirikas Dhauli paisuu monilukuisista lisävirroista joeksi ja laskee pyhään Gangekseen.

Paikhandan, Joharin ja Darman asukkaat ovat varsinaisen Tiibetin asujanten läheisiä heimolaisia. Maata nimitetään yhteisellä nimellä Bhot, jonka nimen Intian kansat erityisemmin antavat sille osalle maata, jonka luonnollisena rajana kaakossa on Kali- virta Nepalia vastaan ja koillisessa suuri Himalaija, ulottuen Lissar-huipusta 115° suuntaan.

Darma-solan seutuvilla lähtee Himalaijan pääharjusta haara, joka kulkee halki maan pohjoisluoteesta eteläkaakkoon ja joka erottaa yllämainitun Darma Gangan Kuti-virrasta; tätä myöden kuljin minä matkallani Tiibettiin. Suurimmat korkeudet täällä ovat Lissar-sola noin 5,500 m., muuan huippu Rama-jäätikön koillispuolessa 6,166 m., Gurma 6,040 m. sekä näiden etelä- ja itäpuolella useita jotenkin samankorkuisia huippuja.

VIIDES LUKU.

Bhot-nimen merkitys. — Tiibettiläisten vaikutusvalta. — Tiibettiläisten mielivaltaisuutta. — Khanden Singin palvelevaisuus. — Ensimmäinen shokalaiskylä. — Khanden Sing epäsuosiossa. — Kangaspuut. — Tehtaita. — Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin.

Nimi Bhot (lausutaan Bod, Pote, Typoot eli Taipöt), jolla tarkoitetaan tätä alppimaakuntaa, merkitsee Tiibettiä. Oikeastaan on tämä sana ainoastaan väännös sanasta Typöt. Nämät ylänkö- maakunnat, "patti", Darma, Bias, Khaudas, Paikhanda ja Johar ovat nimeksi Englannin alusmaita. Himalaijan pääharjanne, joka on molempien valtakuntien vedenjakaja, on Englannin maantie- teellinen raja Nari Khorsum'ia eli Hundesta (Suurta Tiibettiä) vastaan.

Tästä omistusoikeudesta huolimatta täytyi minun, Englanti- laisena, matkallani v. 1897 tunnustaa alkuasukkaitten olevan oikeassa kun he väittivät, että Englannin vaikutus ja suojelus oli näillä paikoin paljasta satua, mutta että tiibettiläinen vaikutus- valta ja Tiibetin laki oli ainoa voima, jota toteltiin ja peljättiin. Alkuasukkaat osoittivat arkamaista alamaisuutta Tiibettiläisille, samalla kun he julkisesti näyttivät halveksivansa Englannin virkamiehiä. Oikeudenasioissakin heidän täytyi kääntyä tiibettiläisiin virastoihin eikä englantilaisiin.

Aivan häikäilemättä Tiibettiläiset esittivätkin vaatimuksensa olevan pitää hallussaan Nari Khorsumin rajaiset alueet. Ja selvästi teroittaaksensa alkuasukkaille, että heillä, Tiibettiläisillä, on enemmän sanomista kuin Englantilaisilla, menevät he kesän loputtua rajan yli, talvehtivat Englannin puolella ja asettuvat vakinaisesti asumaan maan lämpimämpiin laaksoihin ja suurempien basaarien ääreen. He tuovat perheensä mukanaan sekä kuljettavat tuhansia lampaita lihomaan Englantilaisten laitumilla. He hävittävät vähitellen Englantilaisten metsät Bias-maakunnassa, varustaakseen lounais Tiibettiä polttopuilla kesäkuukausina. Mutta sen sijaan että näistä maksaisivat, pakottavat he vielä englantilaisia alkuasukkaita kuljettamaan tukit korkeitten solien yli. On itsestään selvä, että ihmiset, joilla on niin alkuperäiset käsitteet omistusoikeudesta, eivät myös häikäile millä keinoilla hyvänsä kiskoa alkuasukkailta rahaa, ruokaa, vaatteita y.m. mitä mahdollisesti käsiinsä saavat. Muutamat heistä matkustavat vuosittain Luknowiin, Kalkuttaan ja Bombayhin.

Tämmöinen on tämä Tiibetin "rakastettava erakkokansa", joka elää muusta maailmasta erotetussa maassa.

Khanden Sing, joka aina tahtoi olla huomaavainen ja palvelevainen, ei mitenkään antanut minun, tapani mukaan, itse kantaa piirustus- ja muistikirjojani, vaan pyysi saada ne omaan haltuunsa.

"Hum pagal neh (en ole tomppeli)," sanoi hän loukatun näköisenä. "Tahdon pitää niistä hyvää huolta."

Kuljimme ensin alaspäin Dholi-jokea kohti (475 m. Khelaa alempana), menimme sen yli puusiltaa myöden ja kapusimme taas jyrkännettä ylös. Mutkikkaasta polusta vuorenrinnettä ylös ei tahtonut koskaan tulla loppua. Siellä täällä oli lähde, jonka raittiilla kristallikirkkaalla vedellä sammutimme janoamme polttavassa kuumuudessa. Noin 10 kilom. Khelan yläpuolella olimme nousseet 2,115 metrin korkeuteen ja tästä paikasta ei nousu enää ollut niin rasittavaa. Kuljettuamme vielä jonkun kilom. olimme jo 2,214 m. korkeudessa. Täällä, Pungo'ssa, pysähdyimme muutamien vehmasten ja vanhojen puitten siimekseen suurustelemaan. Olimme saapuneet ensimmäiseen asuttuun shokalaiskylään ja olimme nyt Khaudas nimisessä maakunnassa.

Täällä tapahtui minulle hauska seikka. Eräs nuori mies, eurooppalaisessa puvussa ja älykkään näköinen tuli minua vastaan, kätteli iloisesti ja ystävällisesti sekä lausui:

"Minä olen kristitty."

"Sen minä arvasinkin siitä tavasta, millä kättelette."

"Niin, hyvä herra," jatkoi hän. "Olen tuonut teille vähän maitoa, muutaman hintulaisen leivän (khapati) ja jonkun pähkinän. Olkaa niin ystävällinen ja pitäkää hyvänänne."

"Paljon kiitoksia! Näytätte olevan hyvä kristitty, mikä on nimenne?"

"Walter. Minä opetan koulussa."

Tällä aikaa oli joukko Shokalaisia kokoontunut ympärillemme. Kun tuttavuus oli tehty, osoittautuivat he kohteliaiksi ja ystävällisiksi ihmisiksi. Varsinkin viehätti minua nuorten tyttöjen teeskentelemättömyys ja sulavat liikkeet. He eivät olleet niin arkoja kuin miehet, vaan tulivat luokseni, laskivat leikkiä ja nauroivat ikäänkuin olisimme olleet vanhoja tuttavia. Halusin piirtää heistä paraamman näköisten kuvat.

"Missä on kirjani, Khanden Sing?" kysyin henkivartialtani.

"Hatsar hum mallum neh, sahib" (en minä tiedä, herra), vastasi tämä surullisella äänellä, turhaan taskujaan käännellen.

"Vai niin, veitikka, sillä tavallako sinä pidät liuolta sinulle uskotuista tavaroista! Mihin olet pannut piirustuskirjani?"

"Voi herrani, minä join Dholi-virrasta ja silloin oli kirja minun kädessäni. Laskin sen varmaankin kivelle kun kumarruin juomaan virrasta," vastasi tämä hutilus.

Tarvinneeko mainita, että siinä silmänräpäyksessä lähetin Khanden Singin takaisin mainitulle paikalle ja kielsin häntä näyt- täytymästä minulle, jollei hänellä olisi kirja muassaan.

Kävin katsomassa Shokalaisten kangastuoleja sekä kutoma- ja kehräämistapoja. Shokalaisten ja varsinaisten Tiibettiläisten kangastuolit ovat ihan yhtäläiset sekä sangen alkuperäisiä ja yksinkertaiset. Loimi pingotetaan lujasti ja puun, johon valmis kangas kierretään, pitää kutoja sylissään. Niisiä ei käytetty nostamassa lointa, vaan joka kerta kuin kudinlanka vietiin loimen läpi, nostettiin tai laskettiin kädellä loimet ristiin. Kudelanka lyötiin lujasti kiinni raskaalla, särmikkäällä puupienalla.

Kutomiseen täytetään jääkin- ja lampaanvilloista tehtyjä lankoja joko värjäämättöminä tahi värjättyinä sinisiksi, punaisiksi, keltaisiksi tai vihreiksi. Sinistä ja punaista käytetään enimmän, sitten vihreätä, keltaista sitä vastoin hyvin vähän. Lanka on hyvin kehrätty ja kun ei villoja ennen kehräämistä pestä tahi muulla tavalla valmisteta, jää kankaaseen joku määrä öljyisyyttä, joka tekee sen vedenpitäväksi.

Shokalaiset ovat jo vanhastaan sangen taitavia kutojia. He istuvat kärsivällisesti päivät pääksytysten ulkoilmassa kutoen sangen vaikeita ja taiteellisia kankaita. Värilliset kankaat yleensä ovat hyvin kapeat, noin 17 senttim. leveät, paitsi yksinkertaisemmat siniset ja raidalliset naisten vaatekankaat; miesten valkoiset pukukankaat, jotka ovat helpommat kutoa, ovat noin 40 senttim. leveät.

Näitten monivärillisten kankaitten kuviot kudotaan ulkomuistista. Niissä ei ole mutkia eikä kaarteita, vaan ne ovat kootut viivoista ja kulmista, pienistä ruuduista ja neliöistä, joita erottaa pitkät kolmiväriset, yhtäsuuntaiset viivat. Näitä kauneempia koristeita ei Shokalainen osaa ajatellakaan. Kankaat ovat kovin lujat. Kapeimmista, värillisistä ja paremmista tehdään tavallisesti rahan- ja ruuansäilytys-pusseja, karkeimmista tehdään lammasten kannettavia haarapusseja.

Lahjakkaammat nuoret shokalaisnaiset ovat sangen taitavia matonkutojia ja osoittavat siinä hyvin suurta kekseliäisyyttä. He ovat ottaneet malleja ja aiheita vanhoista kiinalaisista matoista, joita on Lassan kautta tänne tuotu, ja vaikka ne laadultaan paljon eroavat kiinalaisista matoista, ovat ne kuitenkin sangen somia nähdä. Ne kudotaan stramaljille eli reiälliselle kankaalle siten, että värillinen kude nukitetaan siihen pystysuoraan. Näin tulevat ne pehmeiksi ja samettimaisiksi pinnaltaan ja melkein persialaisten mattojen kaltaisiksi, vaikka ei niin pehmeiksi. Niitä käytetään myös satulapeitteinä. Aina myös kun vieraita tulee, tarjotaan näitä mattoja vierasten istuttavaksi.

Mitä enemmän aikaa kului, sitä levottomammaksi kävin kirjastani, sillä siinä oli kaikki muistiin-panoni matkalta. Ajatellessani, että vuolas virta oli vienyt sen mukanaan kiveltä, johon se oli laskettu, jouduin kiihkeään mielentilaan. Vihdoin näin olennon horjuvin askelin lähestyvän: se oli Khanden Sing, joka voiton riemulla heilutti kirjaa päänsä päällä. Hän oli juossut tuon pitkän matkan edestakaisin, niin että hän nyt oli ihan uuvuksissa. Saatuani kirjan lähdimme heti Walterin ja koko kylän seuraamina jyrkkää rinnettä alas joelle. Täällä tarttui osa Shokalaisista käsiini, veivät ne otsallensa ja kumarsivat samalla syvään. Muut pitelivät jalkojani ja naiset lausuivat tavallisen hintulaisen tervehdyksen: "Akha giao!" (käyköön hyvin!) Kun näin oli jäähyväiset jätetty, sain heidät palaamaan takaisin, ja niin he jättivät minut.

KUUDES LUKU.

Rukoileminen tuulen voimalla. — Valokuvaaminen vaikeissa oloissa. — Ikävä yö. — Kuivatessa. — Kaksi naislähetyssaarnaajaa. — Heidän hyödyllinen toimensa. — Hauska päivällinen. — Intoisan miehen teekutsut. — Masentavia tietoja. — Jyrkkä nousu. — Minua sanotaan Apinaksi. — Hukkaan käytetty aika ja vaiva.

Ehtiäkseni Shoska'an täytyi minun nousta vielä toistakymmentä kilom. melkein yhtä jyrkkää tietä kuin Pungoon.

Shokalaisilla on kummallinen tapa rukoilla tuulen voimalla, tämän tavan ovat he luultavasti ottaneet Tiibettiläisiltä. Tiibettiläiset, joilla on ankarampi uskonto, käyttävät sekä vettä että tuulta pyörittämään rukouskoneitaan. Tämä yksinkertainen laitos on tämmöinen. Muutama kangaspala, tavallisesti valkoinen, mutta toisinaan myös sininen tai punainen, kiinnitetään toisesta päästä köyteen, joka on pingotettu tien tahi solan yli. Kun Shokalainen ensi kerran kulkee jostakin solasta, leikkaa hän aina vaatepalasen ja ripustaa sen tuohon köyteen niin että se leijaa tuulessa. Samaten, jos hän ostaa kangasta uuteen pukuun, repii hän siitä palasen ja ripustaa tämän rukouslipuksi. Niin kauvan kuin se liikkuu, on siinä rukousta. Näitä lippuja kiinnitetään koppeihin, seipäisiin talli puitten oksiin, ja autioilla vuorilla on määrätyt pensaat tahi puut täynnä näitä uskonnollisia esineitä. Muuten näkee tuollaisia pieniä lippuja melkein joka shokalaistalon katolla, heidän rukoushuoneissaan sekä heidän kyliensä ulkoporteilla.

Pysähdyin Titela nimiseen daramsallaan 4-5 kilom. shokalaiskylän yläpuolella. Ilma oli jo monta päivää ollut uhkaavaista ja toinen sateenkuuro toisensa perästä oli illan kuluessa päällemme tulvaillut. Paljon oli minulle työtä karttunut. Olin päättänyt valmistaa monet matkalla ottamani valokuvat, joka työ on sanomattoman ikävää näin vaeltaissa. Saatuani esille kaikki tarpeet ja valmistettuani erilaiset liuvokset, aloin laittaa vajaa ihan pimeäksi. Etupäässä tarvitsin vettä ja sitä oli enemmän kuin kylliksi tässä kurjassa hökkelissä. Olin juuri saanut puolen tusinaa kuvia levylle ja iloitsin niitten onnistumisesta, kun tuuli kiihtyi ja sadetta rupesi tippumaan päähäni daramsallan rikkinäisestä katosta. Olisi ollut liian suuri vaiva muutella pöytää, liuvoksia ja kaikkea muuta. Sitä paitsi olin niin työssäni kiinni, etten antanut tuommoisten pikkuasioitten itseäni häiritä. Kärsin sentähden tuota epämukavuutta. Muutin alinomaa asentoa, mutta siitä seurasi vaan, että sade vuorotellen tippui selkääni, sääriini tahi hartioilleni. Se valui virtana ja katto vuoti niin, että olisin yhtä hyvin saanut seisoa ulkonakin. Istuin jalat vesilätäkössä, eikä löytynyt kuivaa paikkaa, johon olisin kättäni laskenut. Onneksi olivat laatikkoni vedenpitäviä, muuten olisivat koneeni ja levyt menneet ihan pilalle.

Minun täytyi jättää työni vaikka se olikin harmillista. En voinut muuta kuin mennä maata. Helpommin sanottu kuin tehty! Huopapeite oli läpimärkä. Koetin sitte maata veden pitävän öljykankaan alla, mutta olin mielestäni tukehtua ja annoin sentähden kankaan Khanden Singille, joka kääriytyi siihen ja oli heti unen helmoissa. Väsyneenä ja tyytymättömänä kiipesin pankolle ja sain vihdoin uneen kiinni.

Heräsin aamulla pureva kipu varpaissa. Olin maannut suullani ja oikaissut jalkani nukkuessani. Kauhukseni näin toisen jalan olleen hopeakylvyssä ja toisen kiinnittävässä liuvoksessa, jonka olin unohtanut tyhjentää suuriin selluloosa-astioihin.

Aamulla kuivasin valokuvauskapineeni ja vaatteeni auringossa. Me itse istuimme auringon paahteessa kuivaamaan ja lämmittämään viluisia jäseniämme, pukeutuneina "dotiin" (suuriin vöihin, joita Intian alkuasukkaat käyttävät).

Sillä aikaa kävi luonani monta Shokalaista pyytämässä lääkkeitä ja kauppaamassa kotimaisia tavaroitaan. Eräs soma tyttö, jolta ostin muskuseläimen hampaista tehdyn kaulanauhan, pyysi minua parantamaan hänet kaulapaiseestaan; tämä tauti on näissä vuoriseuduissa hyvin tavallinen. Sitten tuotiin luokseni lapsi, jolla oli pahalta löyhkäävä paise vasemmassa korvassa. Toiset pyysivät parannusta vatsa- ja maksakivuista, nämätkin taudit ovat hyvin tavallisia, ne kun ovat seurauksia heidän väkijuoma-himostaan.

Saatuani kuulla, että Sirkassa, penikulman päässä täältä, asui kaksi naislähetyssaarnaajaa, teki minun kovasti mieleni käydä heitä katsomassa. He omistivat pienen kauniin majatalon (bungalowin) 2,640 metriä merenpinnan yläpuolella, sen sivussa oli toinen rakennus kääntyneitä ja palvelioita varten. Alemmalle olivat he rakentaneet sairaalan.

Neidet Sheldon, M.D. ja Brown vastaanottivat minut erinomaisen kohteliaasti. Olen eläessäni tavannut monta lähetyssaarnaajaa, melkein kaikista uskontunnustuksista ja maailman kaikilta kulmilta, mutta en ole koskaan ennen tavannut kahta niin rakastettavaa, jaloaatteista ja samalla niin ahkeraa naista kuin nämät, jotka nyt niin ystävällisesti minut vastaanottivat.

"Olkaa hyvä, käykää sisään, herra Landor!" sanoi neiti Sheldon miellyttävällä ameriikkalaisella murteellaan, sydämmellisesti kättäni pudistaen.

Alkuasukkaat olivat minulle kiittäneet tämän naisen hyviä töitä. Huomasin, että hän hyvin ansaitsi nämät kiitokset. Yöt päivät oli hän valmis kaikkia auttamaan, ja hänestä kerrottiin niin monta ihmisrakkaudesta lähtenyttä työtä, etten niitä voi tässä lähemmin kertoa. Eräs hänen arvokkaimmista ominaisuuksistaan on hänen erinomainen hienotunteisuutensa, ominaisuus, jonka en ole huomannut olevan niin tavallista lähetyssaarnaajissa yleensä. Alkuasukkaat eivät väsyneet kiittämästä hänen kärsivällistä, ystävällistä käytöstään Shokalaisia kohtaan, hänen hyvää sydäntään ja ihmeteltäviä parannuksia, joita hän on sairaissa vaikuttanut. Eräs Shokalainen kertoi, että oli hyvin tavallista, että neiti Sheldon antoi pois koko ruokavarastonsa ja kaikki vaatteensa, jääden itse puille paljaille, mutta oli erinomaisen onnellinen siitä, että oli saanut tehdä hyvän työn.

Tähän on lisättävä, että hän on erittäin vaatimaton. Ei hän sanaakaan maininnut itsestään ja omista teoistaan. Ollen näissä seuduin tienraivaajana, on hän varmaankin alussa saanut kokea monta vastusta. Mutta nyt hänen vaikutuksensa Shokalaisiin on erinomaisen suuri. Samaa on sanottava neiti Brownista, joka kaikin puolin on neiti Sheldonin arvokas toveri. He ovat verrattain lyhyessä ajassa täydellisesti oppineet Shokalaisten kielen ja puhuvat sitä yhtä sujuvasti kuin Englantia, ja täten he vielä enemmän ovat voittaneet alkuasukkaitten rakkautta.

He pyysivät minua ystävällisesti päivälliselle: "On sunnuntaipäivä," sanoi neiti Sheldon, "ja kaikki meidän kristittymme ovat päivällisillä meillä. Ette suinkaan sitä pane pahaksenne." Vakuutin hänelle, että tämä tulisi olemaan minulle erittäin hupaista.

Saavuin sinne määrätyllä ajalla. Talon verannalle oli levitetty kauniita ja puhtaita mattoja, joille me, maan tavan mukaan, asetuimme ristissä jaloin. Me kolme Eurooppalaista käytimme veistä ja kahvelia, mutta alkuasukkaat söivät hyvin näppärästi sormin. Kääntyneitten joukossa oli muutama Hintulainen, muutama Shokalainen, Humli ja tiibettiläinen vaimo. Kaikkiaan oli heitä kaksikymmentä ja vaikeata oli missään löytää kristityltä, joilla olisi siistimpää ja siivompaa käytöstä kuin näillä. He söivät hyvällä halulla ja puhuivat ainoastaan, kun joku heitä puhutteli.

"Epäilen koskaan syöneeni päivällistä niin monen hyvän kristityn kanssa," sanoin leikilläni neiti Sheldonille.

"He mielellään kuuntelisivat, jos te hyväntahtoisesti kertoisitte heille jotain matkoiltanne, jollette ole liiaksi väsynyt ettekä pahastu pyyntöäni."

Neiti Brownin tulkitessa kerroin heille nyt muutamia seikkailuja oleskelustani Ainukansassa, ja harvoin on minulla ollut tarkkaavampaa kuuliakuntaa. Kun lopetin, tervehtivät kaikki minua kunnioittavasti ja eräs vanha kääntynyt gurkhasotilas kätteli minua hartaasti.

"Älkää pahastuko, herra Landor," sanoi neiti Sheldon. "Niinkuin näette, kohtelemme me meidän kristittyjämme samalla tavalla kuin toisiamme."

"Siitä en ensinkään pahastu, minä päinvastoin iloitsen siitä."

Englantilais-intialaiset alentuvat harvoin kättelemään alkuasukkaita.

Heitin jäähyväiset ja pyysin naiset seuraavana päivänä luokseni teetä juomaan.

Iltapäivällä tulivat vieraani. He olivat tuskin ehtineet telttaani, kun kauhukseni muistin, ettei minulla ollut kuppeja, vateja eikä lusikoita. Minulla tosin oli vähän teetä, mutta en kuolemakseni muistanut missä laatikossa sitä oli.

Neiti Sheldon huomasi heti asianlaidan ja otti sen hauskalta puolelta.
Kääntyen ystävättäreensä sanoi hän iloisesti:

"Eikö herra Landor sinusta muistuta tuota intoisaa herraa, joka matkusti täällä viime vuonna?"

Samassa silmänräpäyksessä huomasi hän, mitä oli sanonut ja me pyrskähdimme kaikki sydämmelliseen nauruun.

"Nähkääs, herra Landor," sanoi nyt neiti Brown, "me älysimme heti, ettei teillä ollut semmoisia ylellisyystavaroita mukananne ja sentähden toimme tänne omat kuppimme ja vatianne."

Minä hengitin taas helpommin.

"Sallitteko minun sen sijaan tarjota teille vähän suklaata?"

"Sepä hyvä!" huudahti neiti Sheldon. "Me pidämme enemmän suklaasta kuin teestä. Emme ole pitkään aikaan saaneet suklaata."

Suuri, lähes 12 kiloa painava suklaalohkare tuotiin esille ja Khanden Sing löi kirveellä siitä muutaman palasen. Veden kiehuessa asettuivat naiset niin mukavasti kuin asianlaidat sallivat, kukin kuormasatula-laatikolle.

Näistä pikkuvastuksista huolimatta menestyivät pidot hyvin, sillä naiset, jotka olivat epäilleet isäntänsä "intoisuutta", olivat tuoneet mukanaan, ei ainoastaan kuppeja ja vateja, vaan myös lusikoita, kakkoa, leipää, voita ja korppuja.

Ilma kävi taas sateiseksi ja kylmäksi. Ne tiedot, joita sain teitten laadusta etäämmällä, eivät olleet juuri ilahuttavia.

"Polku on mahdoton," sanoi eräs vanha Shokalainen, joka juuri oli palannut Garbjangista. "Lippu-sola, josta aiot mennä Tiibettiin, on vielä suljettu, kun siellä on vielä paljon lunta. Ja sitten on Jong Pen Taklakotilainen, jota ei rangaistu siitä, että hän viime vuonna ahdisti luutnantti Gaussen'ia, asettanut solan läheisyyteen 300 miestä estämään muukalaisia tunkemasta Tiibettiin. Ryövärijoukot — daku — jotka tekevät Mansarovar- järven ympäristön epävarmaksi, näyttävät tänä vuonna olevan lukuisammat kuin milloinkaan ennen."

"Täällä näyttää tulevan tointa kylliksi," ajattelin itsekseni.

Seuraava leiripaikkani oli Shankula, 2,215 m. merenpinnan yläpuolella. Sinne saavuimme kuljettuamme suloisen vilpoista polkua kauniin puiston läpi, jossa oli korkeita seetri- ja pyökkipuita, siellä täällä lirisevä puro tahi vesiputous ja sadottain mustapäisiä, valkopartaisia apinoita leikkien ja puusta puuhun hyppien.

Annoin pystyttää telttani joen rannalle. Päivä oli säteilevän kirkas. Edessäni itäkoillisessa kohosi jättiläissuuruisia ja majesteetillisia lumihuippuja. Laakso oli kapea enkä voinut erottaa lumiharjanteen jatkoa. Mikä aihe tässä olikaan maalaajalle! Teki mieleni pysähtyä ja ottaa esille värilaatikkoni ja piirustuskirjani. Huolimatta aamiaisestani, joka jo oli tulella, kiipesinkin eräälle korkealle kukkulalle, saadakseni laveamman näköalan. Nousin ensiksi niljakan ruohon ja sitten liukkaitten kallioiden yli, eikä tämä suinkaan ollut helppoa eikä vaaratonta. Mutta niin ahkerasti kiipesin, että yhtäkkiä pääsin kukkulalle ja molemmat miehet, jotka minua seurasivat, jäivät puolitiehen. Paikoittain oli minun kiipeeminen melkein pystysuoria kallioseiniä ylös, jossa täytyi käyttää sekä käsiä että jalkoja. Vaivoistani tulin kuitenkin runsaasti palkituksi, sillä näköala tästä korkeudesta oli ihanimpia, mitä pyytää saattaa, ja tunnustan, että olin mielestäni liian rohkea yrittäessäni paperille piirtämään silmieni eteen aukeavaa näkemystä.

"Hupsu on," ajattelin itsekseni, "se, joka koettaa tätä kuvata! Mikä maalaaja voisikaan näitä vuoria oikein kuviksi muodostaa!"

Tavallisuuden mukaan tein piirustuksen hyvin pikaisesti, mutta tuskin milloinkaan on "hullun yrityksestä" ollut huonompaa seurausta, ja ikuiset jättiläiset jäivät kuvaamatta.

Tyytymätönnä palasin taas alas, mutta tämä matka oli vaikeampi kuin kiipeäminen ylöspäin. Yksikin harha-askel tai luiskahdus olisi helposti saattanut maksaa henkeni, varsinkin äkkijyrkällä vuorenseinällä, jossa täytyi pidellä kiinni kallionraoista ja vuorenheukaloista. Olin ylennyt 1,200 metriä leiristämme ja olin noussut lähes 4,000 metrin korkeuteen yli meren-pinnan.

Kiipeämistäni oli sangen uteliaasti seurattu sekä omasta leiristäni että Almoran komisarjuksen seurueesta, joka oli meidän lähittyvillämme leiriytyneenä. Tämä se sitten hankki minulle alkuasukasten kesken nimet Khota Sahib (Pikku herra) ja Langur (Apina), jota nimeäni vieläkin mielihyvällä muistelen.

Pohjoisluoteesta eteläkaakkoon käyvässä suunnassa laskee Shankula Kali-jokeen. Shankula juoksee sillä paikkaa, jossa sen yli mennään, noin 2,540 m. korkeudessa lähellä Gripl'iä vähän matkaa daramsallan yläpuolella. Eilinen päivämatka oli käynyt tammi- ja pyökkimetsien lävitse, jossa myös kasvoi punapuuta, bambua ynnä muita pensaita.

Kali, joka on noin 600 m. leiristämme, on Nepalin ja Kumaonin rajana. Korkealta asemapaikaltani saatoin seurata sen vaahtoavaa kulkua kymmeniä kilometriä, kun se ikäänkuin hopeaisena vyönä kiemurtelee metsäseutuisen vuoriston halki.

Kun viimeinen päivämatkamme oli ollut verrattain lyhyt, jäi minulle työaikaa suurempi osa päivää. Tähän asti olin pysähtynyt tavallisesti daramsalloissa, tai jos ei niitä ollut, olivat mieheni minulle tekaisseet pieniä mökkiä puunoksista ja matoista, joiden nopeassa valmistamisessa paharilaismieheni olivat koko mestaria; näitä koppia sanottiin Paharinkielellä khakna, Hindustanin kielellä khöppi. Sitä paitsi oli minulla oma suojatelttaseni, joka tavallisissa oloissa oli kylliksi riittävä.

Tätä yksinkertaista matkustamistapaa intialaiset virkamiehet eivät kuitenkaan näyttäneet pitävän oikein sopivaisuuden vaatimusten mukaisena. Telttain paljous ja suuruus on näiden arvon miesten mielestä suurempi tai vähempi herruuden merkki. Minun telttani seisoi (noin 1 metrin korkuisena, parin metrin mittaisena ja toista metriä leveänä) lähellä Almoran komisarjuksen kahta telttiä, jotka olivat avarat ja kaksioviset. Mutta tämä herra seurueinensa ei ensinkään ollut mielissään tällaisesta minun tuttavallisuudestani. Että sahib, jolla oli kaksi telttaa, seurustelisi semmoisen sahibin kanssa, jolla oli niin mitättömän pieni teltta kuin minulla, sehän oli vakava uhkaus Britannian arvoa vastaan Intiassa!

Minua siis kohteliaasti pyydettiin vaatimattomasta majastani muuttamaan arvokkaampaan asuntoon, jonka minulle toimitti "kunnan esimies" Lal Sing, maakunnan "kruununvoudin" veli.

Kun minä näin olin noussut kunniassa ja arvossa kaikkein muiden kuin omissa silmissäni, istuin kirjoittamaan kirjettä Daily Mail'ille; sen tehtyäni menin päivälliselle herra G:n luokse ja vietin siellä hupaisen illan.

Yö oli myrskyinen ja tuuli runteli rajusti minun telttaani. Menin maata ja kääriydyin kameelinkarvaiseen vaippaani. Muutaman tunnin perästä heräsin aika iskusta päälläni. Teltan keski- tanko oli nim. liukunut paikoiltaan ja kaatui minun päälleni. Samalla rymähti koko telttakangas maahan ja niin minä jouduin olemaan paljaan ja tähtikirkkaan taivaan alla.

Jotakin valkeata liiteli ilmassa. Silmäilin sitä lähemmin ja kauhukseni havaitsin, että minun Daily Mail-artikkelini ainoastaan nyrkkipainossa painettuna nyt jo liiteli maailmaan. Hyppäsin ylös, mutta nuo kymmenkunta ohutta paperilehteä pyörivät kuin hullut ilmassa, niin että niistä ainoastaan noin pari kolme pelastui minun käsiini. Muut liitelivät kuin keijukaiset, milloin yleten, milloin aleten ja päättivät vaelluksensa arvattavasti Kalin pyörteiseen helmaan.

Aurinko nousi ja leirissä herättiin. Kaikki olivat kylmästä köntistyneet. Otin tavallisen kylmän kylpyni ja sitä katsomaan kokoontui joukko hämmästyneitä ja viluisia katselioita, jotka paksuissa villavaipoissaan, kädet polvilla hykertelivät ympärilläni. Vähän päästä saatiin telttakin ja niin oltiin valmiit lähtöön.

SEITSEMÄS LUKU.

Nerpani-tie. — Liioteltuja kertomuksia. — Pitkä ampumamatka. — Ryöppyä lisäksi. — Khai-sola. — Onnettomuuksien seuraus. — Tiibettiläisten kiskomisia ja julmuuksia.

Kuuluisa Nerpani, "Vedetön polku", alkaa Giptin lähellä. Harvat matkustajat ovat tätä tietä kulkeneet ja näiden harvojen kertomukset ovat tältä tieltä muita pelottaneet.

Minä puolestani havaitsin tien paljoa paremmaksi kuin olin odottanut. Olen kulkenut paljon vaikeampia vuoriteitä. Näitten kertomusten mukaan olisi suuri osa tietä rakennettu rautatankojen nojaan vuorenseinämiin; mutta niin ei ole asian laita. Paikoittain kulkee tosin polku aivan rotkojen reunaa myöten, jossa ainoastaan suurilla kustannuksilla saisi hakatuksi tien äkkijyrkkiin kallioihin. Tässä onkin todella hakattu rautaseipäitä lujemmin tai höllemmin kiinni vuoreen: ne ovat vaakasuorassa asennossa ja niitten päälle on ladottu suuria kivilaakoja. Näin tehty polku kulkee usein- kin n. 600 metrin korkeudessa virran yläpuolella ja on monin paikoin ainoastaan noin 30 senttim. leveä. Tottuneelle vuorenkulkialle ei tässä kuitenkaan ole todellista vaaraa; mutta tie on väsyttävä ja yksitoikkoinen, sillä Nerpani-vuori, jonka ulkoreunassa tämmöinen tie käy, on hajonnut kolmeen vuorilohkoon, joita syvänteet erottavat. On hyvin hankalaa kolme eri kertaa kavuta muutamia satoja metriä ylös ja taas alas noita lukemattomia epämukavia rappuja myöden. Muutamat vuorensivut varsinkin viimeinen Gulamlan puolella ovat ihan äkkijyrkkiä. Mutta ilman korkonauloja jalassa ja sauvaa kädessä on niinkuin sanottu, tottuneen vuorenkulkian siitä verrattain vaaraton vaeltaa.

Suurimpia korkeuksia tällä tiellä on Gipti-harju 2,600-1960 metriä. Kun seuraa virran rantaa erään vuoren halkeaman kautta, katsoen kompassin suuntaa 350°, on komea näkemys erään mahtavan gneisivuoren ylitse, joka kohoaa huipuksi Nejangar-vuoren länsipuolella. Tämä kummallinen, linnoituksen muotoinen vuori kohoaa siinä, missä Nejangar-joki laskee Kaliin ja jota alkuasukas- ten kielellä sanotaan nimellä Ladjekut. Tähän leiriydyimme.

Auringon laskun aikaan nousi kova hälinä leirissä, kun muutamia villivuohia näyttäytyi vuorilla.

"Pyssynne, sahib, pyssynne! Ampukaa!" huusi koko leirin väki.

Otin pyssyni ja seurasin huutajia muutaman sadan askeleen päähän leiristä, mutta ammuttavaa ei näkynyt missään.

"Tuolla, tuolla!" kirkui joukko ja osoitti vuorelle Kalin toisella puolen, ainakin 400 askeleen päässä meistä.

"Liian kaukana."

"Ei ensinkään, sahib, ampukaa vaan," pyydettiin hartaasti.