E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KADONNUT MAAILMA

Kertomus niistä hämmästyttävistä seikkailuista, joihin äskettäin joutuivat professori George E. Challenger, lordi John Roxton, professori Summerlee ja mr E. D. Malone.

Kirj.

ARTHUR CONAN DOYLE

Suomentanut Martti Hela

K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1916.

Mun aikeeni on vain tää: Tahdon poikaa miehenlaista sekä miestä poikamaista lyhyen hetken viihdyttää.

Mr E. D. Malone pyytää saada ilmoittaa, että professori G.E. Challenger on peruuttanut sekä julkaisua koskevan kieltonsa että haasteuhkansa solvaavan kirjoitustavan johdosta sekä että hän, tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei mikään tämän kirjan arvosteluista tai kertomuksista ole sisällöltään loukkaava, on lupautunut olemaan asettamatta esteitä tämän julkaisemisen ja leviämisen tielle. Mr E. D. Malone pyytää myös saada lausua kiitollisuutensa Mr Patrick L. Forbesille, Rosslyn Hill, Hampstead, siitä taitavuudesta ja ymmärtämyksestä, jota hän on osoittanut valmistaessaan Etelä-Ameriikasta tuodut luonnokset lopulliseen kuntoon, sekä tunnustuksensa Mr W. Ransfordille, Elm Row, Hampstead, hänen asiantuntemusta todistavasta arvokkaasta avustaan valokuvalevyjä käsiteltäessä.

Streatham 1912.

ENSIMÄINEN LUKU

"Urotyöt ympäröivät meitä."

Mr Hungerton, tytön isä, oli todellakin maailman säädyttömin ihminen — turpea, pöhöttynyt, vanha papukaija, tosin perin hyvänahkainen, mutta oman yksinkertaisen minänsä yltäkylläisyyttä uhkuva. Vain se ajatus, että voisin saada tuollaisen appiukon, olisi voinut olla omiaan vieroittamaan minut Gladystä. Olen varma siitä, että hän luuli minun kolme kertaa viikossa tulevan "Kastanjoihin" vain kuulemaan hänen mielipiteitään kaksinkertaisesta rahakannasta — aineesta, jonka auktoriteettina hän piti itseään.

Vähintäin tunnin minä tänä iltana istuin kuuntelemassa hänen selvittelyjään hyvien rahojen väistymisestä huonojen tieltä, hopeasta arvonmäärääjänä, rupian arvon alenemisesta, ja vaihtoliikkeen oikeista ohjeista.

Olettakaamme, huusi hän mielettömästi innostuneena, että kaikki maailman velat samalla kertaa langetettaisiin maksettaviksi. Mitä tapahtuisikaan silloin nykyisten olosuhteitten vallitessa? Minä vastasin häikäilemättömästi, että olisin silloin mennyttä miestä, josta taas oli seurauksena, että hän hyppäsi pystyyn tuoliltansa, moitti minun parantumatonta kevytmielisyyttäni, mikä teki kaiken vakavan keskustelun kanssani mahdottomaksi, ja mennä köpitti huoneesta pukeutuakseen ennen vapaamuurarikokoukseen lähtöänsä.

Näin minä siis vihdoinkin olin jäänyt kahden kesken Gladyn kanssa, ja tuo kauan kaipaamani kohtalokas hetki koitti. Koko illan olin tuntenut samaa, kuin tuntee sotilas, joka odottaa vaaralliseen rynnäkköön kutsuvaa signaalia. Voiton toivo ja häviön pelko vuorottelevat hänen mielessään.

Hän istui ylpeän hienon profiilin piirtyessä punaisten verhojen taustalle. Oi, kuinka hän oli kaunis! Ja samalla niin luoksepääsemätön! Me olimme olleet hyviä ystäviä, oikein hyviä ystäviä, mutta kuitenkaan minä en voinut saavuttaa häneen sellaista toveruussuhdetta, joka vallitsi minun ja Daily Gazette'ssa toimivien työtovereitteni välillä — sikäläisessä ympäristössäni tunsin itseni täydelleen vapaaksi, avomieliseksi ja ystävälliseksi, mutta minkäänlaisia rakkauden vaikutelmia en siellä koskaan tuntenut. Vaistoni sanoo, että ei ole lainkaan minua liehittelevää, kun joku nainen suhtautuu minuun liian vapaasti ja luonnollisesti. Niin pian kun rakkaus on herännyt, seuraa sitä ujous ja epävarmuus — perintönä noilta menneiltä raakuuden ajoilta, jolloin rakkaus ja väkivalta usein kävivät käsikädessä. Painunut pää, alasluotu katse, kohoileva rinta ja arka asento — nämä, vaan eivät kiinteä katse ja reippaat vastaukset, ovat intohimon todelliset tuntomerkit. Minäkin lyhyen elämäni aikana olen huomannut tämän todeksi — tai sitten olen perinyt tämän vakaumuksen sinä synnynnäisenä tietoisuutena, jota me kutsumme vaistoksi.

Gladys omasi suuren määrän naisellisia ominaisuuksia. Jotkut pitivät häntä kylmänä ja kovana, mutta heidän tuomionsa oli rikollisen väärä. Tuo hienosti pronssilta vivahtava, melkein itämaiselta vaikuttava iho, sysimusta tukka, suuret loistavat silmät, täyteläiset kauneina kaartuvat huulet — kaikki ne puhuivat lämmöstä ja hehkusta. Mutta minä tiesin varsin hyvin, että tähän asti en ollut osannut loihtia esiin näitä tunteita. Oli miten oli, joka tapauksessa tahdoin järkähtämättömästi saada ratkaistuksi tämän asian vielä tänään. Ei voisi kuitenkaan sattua mitään hänen kieltoansa pahempaa, ja oli parempi olla hyljätty kosija kuin hyväksytty veli.

Niin pitkälle ajatukseni olivat ehtineet, että aioin juuri katkaista pitkän ja epämiellyttävän hiljaisuuden, kun kaksi tutkivaa tummaa silmää kääntyi minuun päin, ja niiden omistaja ravisti ylpeätä päätänsä, nuhtelevasti hymyillen.

"Minusta tuntuu ihan siltä, kuin te, Ned, aikoisitte kosia minua. Oi, älkää viitsikö! Näin on paljon hauskempi!"

Minä siirsin tuolini lähemmäksi häntä.

"Kuinka voitte tietää, että minä aioin kosia teitä?" kysyin minä teeskentelemättömän hämmästyneenä.

"Kyllä nuo oireet aina tuntee! Mahtaneeko nainen milloinkaan valmistumattomana joutua tuohon tilanteeseen? Mutta, hyvä Ned, meidän ystävyytemmehän on ollut niin todellista ja miellyttävää! Olisi väärin särkeä sitä. Eikö teidänkin mielestänne ole ihanaa, kun nuori mies ja nuori nainen voivat niin vapaasti seurustella keskenään kuin me?"

"Enpä tiedä, Gladys. Katsokaahan, minähän voin puhua yhtä vapaasti myös — asemapäällikön kanssa." En voi ymmärtää, kuinka tämä virkamies tuli sekoitetuksi asiaan, mutta niin nyt kerta kaikkiaan kävi, ja me nauroimme molemmat. "Sellainen suhde ei minua tyydytä. Minä tahdon kietoa käteni teidän ympärillenne, tuntea teidän päänne rintaani vasten ja — oi Gladys, minä tahdon —."

Hän oli hypähtänyt tuoliltaan huomattuaan, että minä aioin tekoina toteuttaa mielihaluni.

"Nyt te olette särkenyt kaiken, Ned", hän sanoi. "Ennenkuin tällaista sattuu, on kaikki niin vapaata ja luontevaa. Tämä oli todellakin ikävää. Kuinka nyt ette voinut hillitä itseänne?"

"Syy ei ole minun", väitin. "Luonto ja rakkaus ovat minua voimakkaammat."

"Ehkä on toista, jos molemmat rakastavat. Mutta minä en ole koskaan kokenut mitään sellaista."

"Mutta teidän täytyy, teidän, joka olette niin kaunis ja niin sielukas. Oi Gladys, te olette luotu rakkautta varten. Teidän täytyy rakastaa!"

"En voi muuta kuin odottaa, kunnes rakkaus tulee."

"Mutta miksi ette voi rakastaa minua, Gladys! Minun ulkomuotoniko tähden?"

Nyt hän vähän heltyi. Hän ojensi kätensä, hänen asentonsa oli ystävällinen ja miellyttävä, kun hän kumartui puoleeni — ja kohotti päätäni. Uneksuvasti hymyillen hän katseli kasvojani.

"Ei, syy ei ole se", sanoi hän viimein. "Te ette ole mikään itserakas poika, joten voin suoraan teille sanoa, että syy ei ole se. Se on syvemmällä."

"Luonteeniko?"

Hän nyökäytti päättäväisesti.

"Mitä voin tehdä sen parantamiseksi? Istukaa ja puhelkaamme. Ei, minä vakuutan, että pysyn tyynenä, kun te vaan istutte."

Hän katsoi minuun hämmästyneenä ja epäillen, joka paljon enemmän miellytti minua, kuin hänen avomielinen luottamuksensa. Miten alkuperäiseltä ja raa'alta tämä tuntuukaan, kun se pannaan paperille. Ja voihan olla, että tämä tunne on vain minun omituisuuksiani.

"No sanokaa nyt minulle, mitä minusta puuttuu?"

"Minä rakastan toista", hän sanoi.

Nyt oli minun vuoroni hypätä pystyyn tuoliltani.

"En ketään erikoisesti", hän selitti ja nauroi nähdessään kasvojeni ilmeen, "puhun vain ihanteesta. En ole koskaan tavannut sellaista miestä, jota tarkoitan."

"Kuvailkaa hänet minulle. Miltä hän näyttää?"

"Hän voisi olla jokseenkin teidän näköisenne."

"Miten rakastettavaa, että sanotte noin. No mitä avuja hänellä sitten on, joita minulta puuttuu? Sanokaa suoraan! Onko hän absolutisti, kasvissyöjä, ilmapurjehtija, teosofi, yli-ihminen — minä koetan tulla samanlaiseksi, Gladys, kun te vain sanotte, mikä teitä miellyttää."

Hän nauroi luonteeni venyväisyyttä.

"Ensiksikin", hän sanoi, "minä en usko, että minun ihanteeni puhuisi noin. Hän olisi ankarampi, jäykempi mies, eikä niin taipuvainen mukaantumaan ajattelemattoman tytön oikkuihin. Mutta ennen kaikkea hänen täytyy olla toimen mies, joka voi tehdä vaikutuksellista työtä ja joka uskaltaa pelkäämättä katsoa kuolemaa silmästä silmään suurten töitten ja harvinaisten kokemusten sankari. En koskaan voisi rakastaa sellaista miestä, joka ei olisi saavuttanut kuuluisuutta, sillä se heittäisi heijastuksensa minuunkin. Ajatelkaa Richard Burtonia! Lukiessani hänen vaimonsa kirjoittamaa elämäkertaa hänestä, ymmärsin niin hyvin hänen rakkautensa. Ja lady Stanley! Oletteko koskaan lukenut tuon kirjan viimeistä lukua, jonka hän on kirjoittanut miehestään? Kas, nuo ovat miehiä, joita nainen voi jumaloida koko sielustaan ja kuitenkin kasvaa rakkautensa perustalla — saaden osakseen maailman kunnioituksen ja kiitollisuuden siitä, että on voinut innostaa heitä tuollaisiin jaloihin urotöihin."

Hän oli niin kaunis innoissaan, että olin jo vähällä muut taa puheenaihetta. Maltoin kuitenkin mieleni ja jatkoin ajatustenvaihtoa.

"Emmehän kuitenkaan kaikki voi olla Stanley'ta tai Burtoneja", minä sanoin. "Sitäpaitsi eihän aina tarjoudu tilaisuuksia — minun kohdalleni ei ainakaan ole sattunut sellaista, Jospa kerran vain sattuisi, niin kyllä minä koettaisin."

"Mutta meitähän ihan saartavat pelkät tilaisuudet. Ne miehet, joista minä puhun, luovat itse itsellensä tilaisuuden. Urotyöt ympäröivät meitä, odottaen sankariansa. Miesten velvollisuus on ne suorittaa, naisten palkita sellaiset miehet rakkaudellansa. Ajatelkaapa vain tuota nuorta ranskalaista, joka viime viikolla astui ilmalaivaansa. Tuuli aivan hirveästi, mutta koska oli ilmoitettu, että hänen ilmaannousunsa tapahtuisi juuri silloin, tahtoi hän välttämättömästi suorittaa sen. Tuuli kuljetti häntä tuhatviisisataa englanninpeninkulmaa kahdessakymmenessäneljässä tunnissa, ja hän laskeutui maahan kaukana sisä-Venäjällä. Kas siinä vasta mies! Ajatelkaa sitä naista, jota hän rakasti, ja ajatelkaa kuinka toiset naiset mahtoivat kadehtia häntä! Sellaisesta miehestä minä pitäisin — että muut minua hänen tähtensä kadehtisivat."

"Minä olisin mielelläni tehnyt saman miellyttääkseni teitä."

"Mutta teidän ei pitäisi menetellä näin vain miellyttääksenne minua. Teidän täytyisi tehdä niin, koska ette voi muuta, koska tämä tuntuu teistä luonnollisimmalta — koska mies teissä vaatii oikeuksiansa, päästäkseen esiintymään sankarina. Te kerroitte, mainitakseni esimerkin, viime kuussa Viganissa tapahtuneesta räjähdyksestä. Ettekö olisi voinut myrkyllisestä kaasusta välittämättä laskeutua tuonne kivihiilikaivoksen syvyyteen auttamaan noita onnettomia?"

"Sen teinkin,"

"Mutta ettehän maininnut siitä mitään."

"Se ei ollut kerskaamisen arvoista."

"Sitä en tiennyt." Hän katsoi minuun vähän suurempaa mielenkiintoa osoittaen. "Se oli reipas teko."

"Minun oli pakko tehdä niin. Jos tahtoo antaa hyvän kuvauksen jostakin, täytyy olla silminnäkijänä."

"Mikä jokapäiväinen syy! Tapauksen runollisuus haihtuu jäljettömiin. Mutta olkoot menettelynne syyt mitkä tahansa olen joka tapauksessa iloinen siitä, että olitte kaivoksessa." Hän ojensi minulle kätensä, mutta niin lempeän arvokkaasti, että minä ainoastaan kumarruin sitä suutelemaan. "Minä olen suuri hupakko tyttöhaaveineni. Mutta kuitenkin on tämä minussa jotain niin todellista, kuin osa itsestäni, etten voi olla toimimatta sen mukaisesti. Jos kerran menen naimisiin, tahdon saada kuuluisan miehen."

"Miksi ette sitten tee niin!" huudahdin minä. "Teidänlaisenne naiset sytyttävät miehen rohkeuden. Niin olette tehnyt minullekin. Antakaa minulle vain tilaisuus, ja saatte nähdä, että minä käytän sitä. Muuten olette oikeassa sanoessanne, että miehen täytyy itse hankkia itsellensä tilaisuuksia eikä odottaa kunnes niitä tarjoutuu. Ajatelkaa vain lordi Cliveä — tuota köyhää kauppapalvelijaa, joka valloitti Intian. Tuhat tulimmaista, kyllä minäkin vielä jotain saan aikaan maailmassa."

Tyttö nauroi minun irlantilaisen intoni äkillistä purkausta.

"Niin, mikäs teitä siitä estäisi", hän sanoi. "Teillä on kaikki, mitä mies voi toivoa itsellensä — nuoruus, terveys, voimaa, kasvatus ja tarmo. Äsken olin pahoillani siitä mitä puhuitte, nyt olen siitä äärettömän iloinen, koska se herättää teissä semmoisia ajatuksia."

"Ja jos minä —?"

Tunsin hänen sametinhienon kätensä huulillani.

"Ei sanaakaan enää, sir. Teidän olisi pitänyt jo puoli tuntia sitten olla toimistossanne täyttämässä velvollisuuksianne, mutta minulla ei ollut sydäntä muistuttaa teitä. Jonkun ajan kuluttua, voitettuanne itsellenne aseman maailmassa, voimme me palata asiaan."

Tässä syy, miksi minä tuona sumuisena marraskuun iltana juoksin Camberwell-raitiotievaunuun palavin sydämin ja vakaasti päättäneenä, että ei päivääkään saisi kulua minun etsimättä tehtävää, joka olisi rakastamani naisen arvoinen. Mutta kuka olisi osannut aavistaa, mihin uskomattoman merkillisiin vaiheisiin tämä urotöihin pyrkimys minut saattoi, ja mitä ihmeellisiä askeleita sainkaan ottaa, ennenkun pääsin sitä toteuttamaan.

Tällä esipuheella ei kai monen lukijan mielestä ole mitään tekemistä itse kertomuksen kanssa. Ilman sitä ei kuitenkaan olisi mitään kertomusta syntynyt. Vasta silloin kun mies lähtee maailmaan tietoisena siitä, että tilaisuuksia sankaritöihin on kaikkialla, ja valmiina käymään niihin käsiksi, vasta silloin hän uskaltaa irroittautua tähän asti tuntemastaan maailmasta lähteäkseen ihmeellisen salaperäiseen hämäränmaahan, jossa suuret seikkailut ja suuri palkinto häntä odottavat. Näine mietteineni astuin minä Daily Gazetten toimitukseen, minä sanomalehden ehkä vähäpätöisin avustaja, lujin päätöksin antautua johonkin uhkarohkeaan tekoon, joka olisi minun Gladyni arvoinen. Oliko kovuutta vai itsekkäisyyttä, että hän pyysi minua oman kunniansa tähden panemaan elämäni vaaranalaiseksi? Tuollaisia ajatuksia voi nousta keski-ikäisen miehen mieleen, mutta ei koskaan tulisen kaksikymmentäkolmevuotiaan, jonka rinnassa palaa ensi rakkauden tuli.

TOINEN LUKU

"Koettakaa onneanne professori Challengerin luona."

Minä olin aina paljon pitänyt Mc Ardlesta, tuosta vanhasta jöröstä, koukkuselkäisestä, punatukkaisesta uutistoimittajasta, ja minä toivon, että hän myös piti minusta. Beaumont oli tosin varsinainen toimituspäällikkö, mutta hän eli olympolaisen korkeutensa ohennetuissa ilmapiireissä, josta hän ei voinut erottaa mitään kansainvälisiä selkkauksia ja kabinettihajaannuksia vähäarvoisempia tapauksia. Toisinaan näimme me hänen ylhäisyytensä vetäytyvän kaikkein pyhimpäänsä tuijottavin katsein, henkensä leijaillessa yli Balkanin vuorten ja Persian lahden. Hän oli meille saavuttamattomissa. Mutta Mc Ardle oli hänen ensimäinen adjutanttinsa ja hänet me kyllä tunsimme. Astuessani huoneeseen tuo vanha mies nyökäytti päätänsä ja työnsi silmälasit otsallensa.

"Kaikesta päättäen te hoidatte hyvin tehtävänne, mr Malone", sanoi hän ystävällisesti skotlantilaisella murteellaan.

Minä kiitin häntä.

"Kaivosräjähdys oli hyvin kuvattu. Niin myös Southwarkin tulipalo. Teillä on kyky esittää asioita seikkaperäisesti. Mikä olikaan asianne?"

"Pyytäisin teidän apuanne,"

Hän näytti levottomalta ja vältti katsettani,

"Hm. Mistä on kysymys?"

"Luuletteko, sir, voivanne lähettää minut jollekin pitkälle matkalle sanomalehden laskuun? Koettaisin parhaani mukaan suorittaa tehtävän ja lähettää teille luotettavia tietoja."

"Minkälaista matkaa te tarkoitatte?"

"Mitä tahansa, kunhan siihen vain liittyy seikkailuja ja vaaroja. Minä vakuutan, että tekisin kaikkeni. Mitä vaikeampi tehtävä, sitä parempi minulle."

"Teitä näköjään haluttaa leikitellä hengellänne."

"Sanokaa mieluummin, että minä tahdon sen oikein käyttää."

"Rakas mr Malone, tuo kuulostaa hiukan liian tavattomalta. Pelkään, että varsinaisten retkikuntain aika on mennyt. Tulokset tuskin vastaavat enää kustannuksia, ja joka tapauksessa täytyisi tuollaisen tehtävän saajan omata tunnettu ja yleisen luottamuksen saavuttanut nimi. Suuret mustat aukkopaikat kartalla alkavat jo olla täytetyt ja romantiikalla ei ole enää missään sijaa. Mutta odottakaahan!" ja hymy levisi hänen kasvoilleen, "Nuo kartan mustat pilkut toivat mieleeni erään ajatuksen. Mitähän, jos paljastaisimme erään petturin — nykyajan Münchhausenin — ja saattaisimme hänet naurunalaiseksi. Te voisitte näyttää yleisölle, mikä valehtelija hän on. Mitä arvelette? Eikö tämä huvittaisi teitä?"

"Minä suostun mihin tahansa — matkustan minne vain — ilman vastaväitteitä."

Mc Ardle istui muutaman hetken ajatuksiinsa vaipuneena.

"Minä tässä juuri aprikoin, voisitteko jotenkin päästä tuon miehen kanssa ystävälliseen sananvaihtoon", sanoi hän viimein. "Teillä näyttää olevan taito tulla ihmisten kanssa tuttavuussuhteisiin. Olen itse kokenut sen."

"Te olette aivan liian hyvä, sir."

"Miksi ette koettaisi onneanne professori Challengerin suhteen, hänen, joka asuu Enmore Parkissa?"

Taisin näyttää hieman hämmästyneeltä.

"Challenger", huudahdin minä. "Professori Challenger, tuo kuuluisa zoloogi? Eikö juuri hän halkaissut tuon Daily Telegraf'issa työskennelleen Blundellin pääkallon?"

Toimittaja hymyili tuikeasti.

"Välitättekö te sellaisesta? Sanoittehan haluavanne seikkailuja."

"Niinpä kyllä, mutta jonkun todellisen tehtävän yhteydessä, sir."

"Sepä se onkin. Minä vakuutan, että hän ei ole aina niin väkivaltainen. Blundell ehkä osui hänen luoksensa onnettomana hetkenä, tai sitten ei osannut oikein suhtautua häneen. Ehkä teitä paremmin onnestaisi. Tehtävä olisi erikoisesti teille sopiva, ja Daily Gazette kyllä julkaisisi tulokset."

"Minä en todentotta tiedä hänestä mitään. Minä muistin hänet vain siitä, että hän löi Blundellia."

"Minulla on muutamia muistiinpanoja, jotka voivat hyödyttää teitä, mr Malone, Olen jonkun aikaa pitänyt silmällä professoria," Hän otti laatikosta erään paperin. "Tässä on hänen ansioluettelonsa. Se on aivan lyhyt.

"'Challenger, George Edvard, Syntynyt Largsissa, N. B, 1863, Opiskellut Largsin alkeisopistossa ja Edinburgin yliopistossa — British Museumin assistentti 1892. Vertailevan antropologian osasto-amanuenssi 1893. Erosi samana vuonna kiihkeän riidan jälkeen. Saanut mitalin zoloogisten tutkimustensa tunnustukseksi. Ulkomaalaisten seurojen jäsen' — niin, siinä oli kahden tuuman pituinen hienolla käsialalla kirjoitettu luettelo — 'Societé Beige, American Academy of Sciences, La Plata', y.m., y.m. Julkaissut: 'Muutamia huomioita erilaisista kalmukkipääkallomuodoista'; 'Vertebraattien evolutsionin pääpiirteet' ja joukko kirjoitelmia, m.m. 'Weismannismin pääerehdykset', joka aiheutti vilkkaan kiistan Wienin zoloogisessa kongressissa. Huvitukset: 'Kävelyjä ulkoilmassa ja alppimatkailuja. Osoite: Enmore Park, Kensigton, W.'

"Kas tässä. Ottakaa tämä. Muuta työtä ei minulla ole teille täksi illaksi."

Pistin paperilapun kukkarooni.

"Vielä yksi sana, sir", sanoin minä huomatessani, että vastassani oli kalju pää, eikä enää punainen naama. "En ole oikein selvillä, minkätähden minun pitäisi etsiä tuota herraa. Mitä hän on tehnyt?" Kasvot kääntyivät taas minuun päin. "Hän teki ilman seuraajia toissa vuonna tutkimusmatkan Etelä-Ameriikkaan ja palasi sieltä viime vuonna. Epäilemättä hän kävi Etelä-Ameriikassa, mutta kieltäytyy sanomasta, millä tämän maanosan kolkalla. Ensin hän hämäräperäisesti selosteli seikkailujaan, mutta kun hänen juttujansa alettiin pitää tekaistuina, vetäytyi hän kuin etana kuoreensa. Jotakin eriskummallista hän on kokenut, tai sitten hän on suurvalehtelija, mikä onkin luultavinta. Hänellä oli matkassaan muutamia pilaantuneita valokuvia, joita väitettiin väärennetyiksi. Hän on niin kiukustunut, että hän solvaa jokaista, joka vain yrittää tehdä hänelle kysymyksiäkään, ja heittää herrat sanomalehdenkertojat ulos ovesta. Minun mielipiteeni mukaan hän on murhaamiskiihkoinen raivopää, joka esiintyy tieteellisen naamarin suojassa. Sellainen hän on, mr Malone. Menkää hänen luoksensa koettamaan, mitä saisitte hänestä heltiämään. Te olette kyllin suuri pitääksenne puolianne. Olkaa aivan huoleton, tunnettehan lain työnantajan vastuuvelvollisuudesta."

Tuo punahko naama vaihtui vielä kerran kaljuksi päälaeksi, jota punertavat untuvat ympäröivät. Vastaanotto oli päättynyt.

Minä menin Savagen klubille, mutta sensijaan, että olisin mennyt sisään, nojauduin minä Adelphi-terassin kaidetta vastaan ja seisoin kauan katsellen ruskeaa öljyistä virtaa. Minä ajattelen aina terveimmin ja selvimmin ulkoilmassa. Otin esiin professori Challengerin ansioluettelon ja tutkin sitä sähkölampun valossa. Ja silloin sain oivan päähänpiston. Sanomalehtimiehenä minä kaiken kuulemani perustalla olin tullut vakuutetuksi siitä, että oli mahdotonta päästä puheisiin tuon tuittupäisen professorin kanssa. Mutta nuo elämäkerrallisessa luettelossa kahdesti mainitut riidat viittasivat selvästi siihen, että hän oli tieteellinen kiihkoilija. Eiköhän tuossa olisi suojaton kohta, johon voisin iskeä? Ainakin tahdon koettaa.

Astuin klubiin. Kello oli yksitoista ja suuri huone oli vasta puolillaan koska suurin ihmistulva ei ollut vielä alkanut. Katseeni osui heti pitkään, laihaan, luisevaan mieheen, joka istui nojatuolissa lieden luona. Hän kääntyi samassa kun minä vedin tuolini hänen viereensä. Hän oli tällä hetkellä paras neuvonantaja — Tarp Henry, Naturen toimittaja, kuiva kuikelo, joka uhkui pelkkää hyväntahtoisuutta tuntemiansa henkilöitä kohtaan. Kävin heti asiaan käsiksi. "Mitä tiedätte professori Challengerista", minä kysyin.

"Challenger?" Hän rypisti otsaansa tieteellisen paheksuvasti.
"Challengerhan esitti noita mahdottomia etelä-ameriikkalaisia taruja."

"Mitä taruja?"

"Oh, jotain sekasotkua eriskummallisista eläimistä, joita hän muka oli nähnyt. Luulen hänen myöhemmin peruuttaneen lausuntonsa. Ainakin hän nykyään kokonaan vaikenee. Reuters sai haastatelluksi häntä, mutta siitä nousi sellainen mylläkkä, että professori huomasi parhaaksi peräytyä. Sangen häpeällinen juttu! Muutamat olivat kyllä taipuvaisia ottamaan hänet toden kannalta, mutta heitä hän nolasi."

"Kuinka niin?"

"Hänen töykeytensä ja raakuutensa on ihan uskomaton. Ajatelkaahan esimerkiksi tuota Zoloogisen laitoksen ukko Wadley-raukkaa. Wadley kirjoitti hänelle: 'Zoloogisen laitoksen puheenjohtaja tervehtii professori Challengeria ja pyytää lausua, että hänelle ja laitokselle olisi mitä suurin kunnia, jos professori Challenger suosiollisesti saapuisi ensi kokoukseen,' Vastausta ei voi painattaa."

"Voiko tämä olla mahdollista?"

"Lievennettynä kuuluisi se jotenkin näin: 'Professori Challenger tervehtii Zoloogisen laitoksen puheenjohtajaa ja pyytää lausua, että puheenjohtajan on paras mennä hornan kattilaan.'"

"Olipa se paksua!"

"Niin kai sanoi myöskin ukko Wadley. Minä muistan hänen kokouksessa esittämänsä valitusvirren. Se alkoi näin: 'Viisikymmentävuotinen kokemukseni ja seurusteluni tieteellisissä piireissä —.' Tapaus lannisti todellakin tuota vanhusta."

"Tiedättekö mitään muuta Challengerista?"

"Minähän olen bakterioloogi. Minä elän yhdeksänsataa kertaa suurentavassa mikroskoopissa, enkä suuresti välitä sellaisesta, mitä näen paljain silmin. Minä olen tietämisen rajamaitten asukas enkä ole omilla tulillani, kun jätettyäni tutkijakammioni joudun kosketuksiin teidän suurten ja kömpelöitten olentojenne kanssa. Minun oma toimialani on siinä määrin erillinen, etten joudu penkomaan skandaaleja, yhtäkaikki liikkuessani tieteellisissä piireissä olen kuullut yhtä ja toista Challengerista, sillä onhan hän mies, josta ei voi pysyä tietämättömänä. Hän on loistavan nerokas — tarmoa ja elinvoimaa uhkuva, mutta riidanhaluinen ja vastenmielinen tiedemiespukari — ja kaikki arkailu on hänelle vierasta. Hän on jopa valmistanut muutamia väärennettyjä valokuvia, niillä muka todistaakseen etelä-ameriikkalaisten kaskujensa todenperäisyyttä."

"Te sanoitte häntä pukariksi. Minkä asian puolesta hän kiihkoilee?"

"Niitä on tuhansia — viimeinen koskee Weissmannia ja kehitysoppia. Hän taisi esiintyä kauhealla tavalla tämän kysymyksen Wienissä ollessa keskustelunalaisena."

"Ettekö voi tarkemmin selostaa jupakkaa?"

"En tänä hetkenä. Mutta pöytäkirjasta on olemassa käännös. Meillä on se toimistossa. Haluatteko tulla sinne kanssani?"

"Mitä kernaimmin. Minun täytyy haastatella miestä ja tarvitsen johtolankaa päästäkseni häneen käsiksi. Seuraan teitä, ellei ole liian myöhäistä."

* * * * *

Puolen tunnin päästä minä istuin sanomalehden toimistossa paksu nidos edessäni. Se oli avattu "Weissman contra Darwin"-käsittelyn kohdalta ja nimikirjoitus kuului: "Voimakas vastalause Wienissä. Kiihkeitä mielipiteenilmaisuja." Koska tieteellinen kasvatukseni oli melkoisen laiminlyöty, en kyennyt saamaan selkoa kiistanalaisesta kysymyksestä kokonaisuudessaan, mutta kaikesta huomasin, että englantilainen professori oli huiminut oikealle ja vasemmalle ja ankarasti suututtanut mannermaalaiset virkaveljensä. "Vastalauseita", "kova melu" ja "yleinen vetoaminen puheenjohtajaan" olivat ensimäiset kursivoidut sanat, joihin katseeni kiintyi. Minun puolestani olisi selostus voinut olla vaikka kiinankieltä, sillä en ymmärtänyt siitä juuri mitään.

"Voisitteko te kääntää minulle sen", sanoin minä, koettaen hellyttää ystäväni mieltä. "Sehän on käännetty."

"Siinä tapauksessa minun ehkä pitäisi koettaa ottaa pohti alkuperäisestä."

"Niin, tämä on kyllä vaikeatajuista maallikolle."

"Saisinpa tästä irti edes yhden ainoan ajatuksen, joka olisi minulle inhimillisesti täysin tajuttava, olisi kaikki hyvin. No, tässä kai on jotain, joka sopii. Luulen sen osapuilleen ymmärtävänikin. Minä kirjoitan sen muistiin. Tämä on oleva liittymiskohta, josta pääsen tuon kauhean professorin yhteyteen."

"Voinko auttaa teitä millään tavalla?"

"Kyllä, minä aion kirjoittaa hänelle, nähkääs, Jos saisin kirjoittaa kirjeen täällä ja käyttää teidän osoitettanne, vaikuttaisi tämä edullisesti."

"Mutta silloinhan mies tulee tänne, nostaa metelin ja lyö rikki huonekalut."

"Tuskin sentään. Näytän teille kirjeen. Vakuutan, etten aio ärsyttää häntä."

"No, tuossa on tuoli ja kirjoituspöytä. Täällä on paperia. Minä haluan kuitenkin tarkastaa kirjelmänne, ennenkun sen lähetätte."

Se vaati hetken työn, mutta sen valmistuttua olin hyvilläni. Se ei tuntunut lainkaan hullummalta. Hieman salaa ylpeillen luin sen kriitilliselle bakterioloogille.

"Hyvä professori Challenger!" niin se alkoi.

"Niin vähäpätöinen kuin lienenkin, olen innokkaasti harrastanut luonnon tutkimista, ja näin ollen aina tuntenut suurta mielenkiintoa teidän spekulatsioneihinne Darwinin ja Weissmanin mielipiteitten eroavaisuuksista. Aivan äskettäin sain tilaisuuden muistojeni virkistämiseen lukiessani uudelleen —"

"Mikä julkea valehtelija", mutisi Tarp Henry.

"— lukiessani uudelleen teidän Wienissä pitämänne erinomaisen esitelmän. Tuo ihailtavan selvänäköinen esitys on mielestäni koko kysymyksen viimeinen sana. Kuitenkin siinä on muuan näin kuuluva lause:

"'Minä vastustan jyrkästi tuota sietämätöntä ja aivan dogmaattista väitettä, että jokainen olento erikseen on historiallisen rakenteensa ja sukupolvien aikana tapahtuneen hitaan kehityksensä tähden mikrokosmos!' — Ettekö tahtoisi tulevien tutkimusten tähden tarkemmin määritellä tuota lausetta? Eikö se ole hiukan liian jyrkkä? Teidän suostumuksellanne pyytäisin saada keskustella kanssanne, sillä kysymys on minulle hyvin mielenkiintoinen, ja minulla on yhtä ja toista sanottavaa, jota en voi kyllin selvästi kehitellä muuten kuin henkilökohtaisesti keskustellen. Teidän luvallanne toivon saada kunnian käydä luonanne ylihuomenna — keskiviikkona — kello yksitoista aamupäivällä.

Kohteliaimmin on minulla kunnia piirtää

Teidän nöyrä palvelijanne
Edward D. Malone."

"Kelpaako se?" kysyin riemuiten.

"Kyllä, jos omatuntonne sallii —"

"Se ei ole minua vielä koskaan pettänyt."

"Mutta mitä aiotte nyt tehdä."

"Mennä sinne. Kun olen onnellisesti päässyt hänen huoneeseensa, niin löydän kai jonkun pakotien. Voin tarvittaessa käyttää vaikkapa tunnustustakin apukeinonani. Jos hän on urheilija, voisi tämä viehättää hänen vaistojansa."

"Mikä päähänpisto! Luulen että tuollainen hyvin vähän häntä viehättää. Teidän on paras pukeutua rengaspaitaan tai ameriikkalaiseen jalkapallopukuun. Mutta nyt hyvästi. Vastaus odottaa teitä täällä keskiviikko-aamuna, jos hän nim. alentuu teille vastaamaan. Hän on kiivas, vaarallinen, taistelunhaluinen mies; kaikki, jotka joutuvat hänen kanssaan tekemisiin, vihaavat häntä, ja ylioppilaat pitävät häntä pilkkanaan mikäli uskaltavat. Teille olisi ehkä parasta, jos ette koskaan olisi saanut kuulla hänestä mitään."

KOLMAS LUKU

"Hän on kerrassaan mahdoton henkilö."

Ystäväni pelko tai toivo — kumpi lie — ei täyttynyt. Tullessani hänen luoksensa keskiviikko-aamuna oli siellä West Kensingtonin postileimalla varustettu kirje, jonka kuoreen oli kirjoitettu minun nimeni piikkilanka-aitaa ilmeisesti muistuttavalla käsialalla. Sisällys kuului näin:

"Enmore Park, V.

Sir! Olen vastaanottanut teidän kirjeenne, jossa te väitätte hyväksyvänne minun mielipiteeni, vaikka teidän tai jonkun muun hyväksyminen ei vähääkään vaikuta asiaan. Te olette häikäilemättömästi käyttänyt sanaa 'spekulatsioni' puhuessanne minun darvinismia koskevista lausunnoistani. Tahdon huomauttaa teille, että tuo sana on aivan sopimaton sellaisia asioita käsiteltäessä. Muuten sain sen käsityksen, että te olette enemmän tietämätön ja malttamaton kuin ilkeä, ja sen vuoksi unohdan koko tuon puolen asiasta. Te siteeraatte irrallisen lauseen esityksestäni, ettekä näytä sitä oikein tajuavan. Olisin luullut, että jokainen inhimillisellä älyllä varustettu indiviidi olisi voinut ymmärtää tuon asian, mutta jos se sittenkin kaipaa selvitystä, niin minä suvaitsen todellakin ottaa teidät vastaan määrätyllä tunnilla, vaikka vieraat ja vierailut ovat minulle mitä suurimmassa määrin vastenmielisiä. Sen teidän arvelunne johdosta taas, että minä tarkemmin selostaisin teille mielipidettäni, ilmoitan teille, että ei ole tapanani tehdä sitä kypsyneen vakaumukseni perustalla antamani tarkasti mietityn lausunnon jälkeen. Tullessanne olkaa hyvä ja näyttäkää tämän kirjeen kuori palvelijalleni Austinille. Häntä on nimittäin käsketty kaikin voimin varjelemaan minua tungettelevaisilta konnilta, jotka kutsuvat itseään sanomalehtimiehiksi!

Kunnioittaen

George Edward Challenger."

Näin kuuluva oli kirje, jonka luin ääneen Tarp Henrylle, kun tämä oli tullut aikaisin konttoriin kuullakseen minun uhkayritykseni tulokset. Hän sanoi vain: "Luulen, että on olemassa joku uusi voide, nimeltään cuticura tai joku sentapainen, joka taitaa olla parempi kuin arnicatinktuuri." Muutamilla ihmisillä on aivan omat käsityksensä huumorista.

Saadessani kirjeen oli kello jo lähes puoli yksitoista, mutta — kiitos hyvän taksametriauton — olin ajoissa perillä. Suurenmoinen pylväskäytävä ja ikkunoissa riippuvat paksut uutimet todistivat, että tuo kauhistuttava professori oli rikas mies. Oven avasi kummallinen, tummahko, kuivahko epämääräisen ikäinen olento, jolla oli yllään tumma nuttu ja ruskeat nahkasäärystimet. Päättelin itsekseni, että hän oli autonkuljettaja, joka oli täyttänyt yhtä mittaa muuttelevien tallimestarien paikan. Hän mittaili minua vaaleansinisillä silmillään kiireestä kantapäähän.

"Odotettuko?" hän kysyi.

"Sopimuksen mukaan."

"Onko teillä kirje mukananne?"

Näytin kirjeenkuorta.

"Hyvä." Hän tuntui hyvin harvasanaiselta. Seurasin häntä läpi käytävän, mutta äkkiä astui minua vastaan pieni nainen, tulleena luultavasti — ruokasalin ovesta. Hän oli säteilevän vilkas, tummasilmäinen pieni rouva, näöltään enemmän ranskatar kuin englantilainen.

"Vain silmänräpäys", hän sanoi. "Te saatte odottaa, Austin. Astukaa tähän huoneeseen, sir. Saanko kysyä, oletteko ennen tavannut miestäni?"

"En, rouva, minulla ei ole ollut kunniaa tavata häntä ennen."

"Silloin pyydän hänen puolestaan jo edeltäkäsin anteeksi. Minun täytyy sanoa teille, että hän on mahdoton, kerrassaan mahdoton henkilö. Kun tiedätte asian ennakolta, on teidän helpompi antaa hänelle anteeksi."

"Olette hyvin hienotunteinen, rouva."

"Kiiruhtakaa huoneesta, jos hän sattuisi suuttumaan. Älkää jääkö kauaksi aikaa puhelemaan hänen kanssaan. Muutamat ihmiset ovat siten joutuneet suuriin ikävyyksiin. Voi syntyä julkinen skandaali, ja minä ja me muut saamme paljon kärsiä. Ettehän vain aio puhua Etelä-Ameriikasta hänen kanssaan?"

En voinut naiselle valehdella.

"Varjelkoon meitä taivas! Se aine on kaikista vaarallisin. Te ette varmasti usko sanaakaan hänen puheistaan — enkä minä sitä lainkaan ihmettele. Mutta älkää sanoko sitä hänelle, hän raivostuu. Olkaa uskovinanne häntä, niin pääsette ehkä koko jutusta ilman vastenmielisyyksiä. Muistakaa, että hän uskoo itse kaikki. Siihen voitte luottaa. Rehellisempää miestä ei ole koskaan elänyt. Nyt te ette saa viipyä täällä kauempaa, muuten alkaa hän vetää vääriä johtopäätöksiä. Jos hän näyttäytyisi vaaralliseksi hyvin vaaralliseksi — niin soittakaa kelloa ja pitäkää häntä loitolla itsestänne siksi kun minä tulen. Hänen pahimmillaankin ollessaan saan minä hänet tavallisesti taipumaan."

Näin rohkaisevasti puhuttuaan jätti hän minut tuon hiljaisen Austinin haltuun, joka meidän lyhyen keskustelumme aikana oli odottanut jäykkänä kuin pronssiin valettu kuva, ja niin vietiin minut käytävän toiseen päähän asti. Koputin ovelle, eläimen lyhyt mylvähdys huoneesta, ja minä olin kahden kesken professorin kanssa.

Hän istui kääntyvässä tuolissa suuren kirjoja, karttoja ja piirustuksia täynnä olevan pöydän takana. Astuessani huoneeseen pyöritti hän tuolia nähdäkseen minut. Hänet nähdessäni henkeni salpautui kurkkuun. Olin kyllä valmistautunut kohtaamaan jotakin tavatonta, mutta en ollut osannut edes kuvitella noin valtavan suurenmoista personallisuutta. Täytyi hämmästyä hänen rajatonta suuruuttaan — suuruuttaan ja valtavasti vaikuttavaa olentoaan. Pää oli ääretön — suurin mitä koskaan olen ihmisellä nähnyt. Olen vakuutettu siitä, että jos olisin rohjennut asettaa päähäni hänen silinterihattunsa, olisi se pudonnut korvilleni ja ehkä pysähtynyt vasta olkapäilleni. Hänen kasvonsa ja partansa toivat mieleen jonkin assyrialaisen eläimen. Kasvot olivat punaiset, parta aivan siniseen vivahtavan musta, joka puolelta yhtä leveältä leikattu, niin että se aaltoillen peitti rinnan. Hiukset olivat omituisesti vedetyt pitkäksi mutkaksi suuren otsan yli. Silmät loistivat siniharmaina pensasmaisten mustien kulmakarvojen alla — ne olivat hyvin kirkkaat, hyvin arvostelevaiset ja hyvin käskevät. Pöydän takaa voi vielä nähdä tavattoman leveät hartiat ja tynnyrimäisen pyöreän rinnan. Sen lisäksi näkyivät muodottoman suuret, mustain karvain peittämät kädet. Tämä näky sekä ärjyvä, jylisevä ääni olivat ensimäiset vaikutelmani kuuluisasta professori Challengerista.

"No?" sanoi hän ylimielisesti minuun vilkaisten. "Mistä on kysymys?"

Minun täytyi jatkaa petostani vielä ainakin jonkun aikaa, muuten olisi vierailu heti loppunut.

"Te olette ystävällisesti sallinut minun tulla luoksenne tähän aikaan", sanoin nöyrästi ja osoitin kirjeenkuorta.

Hän levitti kirjoituspöydällä olleen kirjeeni eteensä levälleen.

"Jaha, te olette siis tuo nuori mies, joka ei ymmärrä äidinkieltään, eikö niin? Ellen erehdy, olette te sentään hyväntahtoisesti hyväksynyt minun loppupäätelmäni?"

"Täydellisesti, sir, täydellisesti!" Puhuin vahvasti korostaen sanojani.

"Tietysti, tietysti! Se lujittaa asemaani huomattavasti, vai kuinka? Teidän ikänne ja ulkomuotonne lisäävät apunne vaikutusta. Te olette todellakin parempi kuin tuo wieniläinen sikalauma, jonka röhkiminen ei kuitenkaan vaikuttanut loukkaavammalta kuin jonkun brittiläisenkään sian." Hän mulkoili minuun aivan kuin minä sinä hetkenä olisin todellakin edustanut tuota eläinlajia.

"Millaista röyhkeyttä olettekaan saanut kokea."

"Vakuutan, että voin kyllä itse puolustautua ja että en millään ehdolla kaipaa teidän myötätuntoanne. Antakaa minun olla yksinäni, sir, oman varman selkänojani varassa. Niin tuntee G.E.C. itsensä onnelliseksi. Hyvä on, sir, koettakaamme parhaamme mukaan lyhentää tätä vierailua, joka teille tuskin on mieluinen ja minulle sanomattoman ikävä. Olette ilmoittanut minulle, että tahdotte tehdä muutamia muistutuksia väitelmässäni mainittujen vaatimusteni johdosta."

Hänen raaka suorasukaisuutensa, jolla hän kävi asioihin käsiksi, esti kaikki pakokeinot. Minun täytyi näytellä osaani eteenpäin ja odottaa parempaa tilaisuutta. Asia oli ennakolta ajateltuna näyttänyt kovin yksinkertaiselta. Eiköpähän irlantilainen kekseliäisyyteni auttaisi minua nyt, kun sitä niin tärkeästi tarvitsin. Hän tähtäsi minuun terävät, teräksenharmaat silmänsä. "Antakaa kuulua, antakaa kuulua", ärjyi hän.

"Minä olen nuori ja kokematon", sanoin typerästi hymyillen, "tuskin muuta kuin harras totuudenetsijä. Minusta tuntui kuitenkin, että te olitte hiukan liian ankara Weismannia kohtaan tässä kysymyksessä. Eivätkö myöhemmin ilmenneet tosiseikat ole pyrkineet — vahvistamaan hänen asemaansa?"

"Mitkä tosiseikat?" Hän puhui onnettomuutta ennustavan tyynesti.

"No niin, tiedän kyllä, että ne eivät ole mitään varsinaisia tosiseikkoja. Minä tarkoitin vain tuota uutta ajatussuuntaa ja yleistä tieteellistä käsitystä, jos niin saan ajatukseni ilmaista."

"Otaksun että tiedätte", hän sanoi ja alkoi kohta kohdalta kehitellä lauseitaan, "että pääkallo indeksinä on pysyväinen tekijä?"

"Luonnollisesti", minä sanoin.

"Ja että telegonia vielä on sub judice."

"Epäilemättä,"

"Ja että protoplasma on jotakin muuta kuin partenogenetinen muna?"

"Varmasti on asia niin!" huudahdin minä rehennellen röyhkeydelläni.

"Mutta mitä se todistaa?" kysyi hän lempeällä mielistelevällä äänellä,

"Niin, sanokaa se", mutisin minä. "Mitä se todistaa?"

"Sanonko sen teille?" kysyi hän lempeästi. "Oi tehkää niin!"

"Niin, se todistaa", ärjyi hän ja nyt puhkesi vihdoin raivomyrsky, "se todistaa, että te olette koko Lontoon pahin petturi — alhainen ryömivä mato, jossa on yhtä vähän tieteellisyyttä kuin ihmisyyttä."

Leimuava viha katseessaan oli hän hypähtänyt tuoliltansa. Tänä jännityksen hetkenä en voinut kuitenkaan olla hämmästymättä huomatessani, että hän oli lyhytkasvuinen, joten hänen päänsä ulottui tuskin olkapäihini. Hän oli kokoonpuristunut Herkules, jonka suunnaton elinvoima oli osittunut leveydeksi, vahvuudeksi ja älyllisyydeksi.

"Sekasotkua!" huusi hän tukien sormillaan pöytään ja nyökytti päätään. "Tieteellistä sekasotkua olen teille puhunut, sir. Luulitteko viekkaudella voittavanne minut te, tuollainen lättäpää? Te luulette kelpaavanne joka paikkaan, te kirotut kynäsankarit — eikö niin? Te varmaan luulette, että teidän kiitoksenne voi nostaa miehen, ja teidän moitteenne kaataa hänet. Meidän kaikkien täytyy kumartaa teille ja koettaa saada teiltä suosiollinen arvostelu, eikö totta? Toista täytyy auttaa oikeille jäljille, toinen saa kuulla kunniansa. Kiistelevät syöpäläiset, kyllä minä teidät tunnen. Te ette tiedä, missä teidän paikkanne on. Oli aika, jolloin teidän korvanne leikattiin. Nyt te olette kokonaan kadottaneet tiedon verrannollisuudesta. Ilmaan puhallettuja kaasuilmapalloja! Mutta näytän teille teidän oikean paikkanne. Niin, sir, G.E. Challengeria te ette nöyryytä. Vielä on yksi, joka on teidän herranne. Teitä varoitettiin, mutta kun te kuitenkin tulitte, teitte sen omalla vastuullanne. Maksakaa lunnaat, hyvä sir Malone, minä vaadin lunnaita. Te olette antautunut vaaralliseen leikkiin ja minä melkein uskon, että te olette sen menettänyt."

"Kuulkaahan, sir", sanoin peräytyen ovea kohti ja avaten sen, "voitte olla kuinka hävytön tahansa. Mutta kaikella on rajansa. Te ette saa koskea minuun."

"Enkö saa?" Hän lähestyi hitaasti ja kummallisen uhmailevalla tavalla, mutta sitten pysähtyi hän ja pisti kätensä lyhyen takkinsa taskuihin. "Minä olen muutamia teidänlaisianne heittänyt ovesta pihalle. Te olette neljäs tai viides. Te maksatte minulle keskimäärin kolme puntaa kappale. Kallista mutta aivan välttämätöntä. Miksei teille voisi käydä samalla tavalla kuin teidän veljillenne. Pelkään että niin tulee käymään!" Ja nyt alkoi hän taas astua hiipien ja kannat ulospäin kuin tanssimestarilla. Olisin tietysti voinut rynnätä ovelle, mutta se olisi ollut liian häpeällistä. Sitäpaitsi minä aloin myöskin jo harmistua. Ensin olin tietysti syyllinen, mutta miehen uhkaukset muuttivat aseman, niin että oikeus tuli minun puolelleni.

"Olkaa hyvä, älkää koskeko minuun, sir. Sitä en kärsi."

"Varjelkoon!" Hänen mustat viiksensä kohosivat ja valkea hammasluu tuli näkyviin hänen uhkamielisesti hymyillessään. "Ettekö todellakaan kärsi sitä?"

"Älkää olko lapsellinen, professori!" huusin minä. "Kuinka teidän siinä kävisi? Painan viisitoista stoonea, minulla on raudankovat lihakset ja harjoitan ruumistani joka lauantai urheilukilpailuissa. Minä en ole —"

Juuri silloin hyökkäsi hän kimppuuni. Oli onni, että olin avannut oven, muutoin olisimme menneet suorin main sen läpi. Me pyöriskelimme halki käytävän. Matkalla saimme tuolin mukaamme ja se seurasi meitä kadulle asti. Suuni oli täynnä hänen partaansa, käsivartemme olimme kietoneet toistemme ympärille, ruumiimme olivat kiinni toisissaan, ja tuo kirottu tuoli tunkihe jalkansa meidän ympärillemme. Aina valpas Austin oli työntänyt hallin oven auki. Me syöksyimme takaperin kuperkeikkaa ulkoportaiden eteen asti. Olen nähnyt jossakin akrobaattiesityksessä Mac-veljesten tekevän tuollaisia temppuja, mutta kyllä varmaan tarvitaan harjoitusta ennenkuin voi niistä suoriutua itseään telomatta. Tuoli meni säpäleiksi ennenkuin olimme alhaalla, ja me itse erosimme toisistamme vasta katuojassa. Siellä pääsi hän jaloilleen ja puhisi kuin hengenahdistuksessa.

"Oletteko saanut kylliksenne?" läähätti hän.

"Te kirottu riitapukari!" huusin minä ja koetin tointua.

Me olisimme jatkaneet ottelua, sillä hänessä paloi taisteluhalu, mutta kaikeksi onneksi pelasti minut eräs vastenmielinen seikka. Poliisiviranomainen seisoi vieressämme muistikirja kädessään.

"Mitä tämä on? Teidän sopisi hävetä", sanoi konstaapeli. Ne olivat järkevimmät Enmore Parkissa kuulemani sanat. "No", sanoi hän minuun kääntyneenä, "mitä täällä on tapahtunut?"

"Tuo mies hyökkäsi kimppuuni", sanoin minä.

"Hyökkäsittekö hänen kimppuunsa?"

Professori hengitti syvään, mutta ei sanonut mitään.

"Eikä tämä tapahdu ensi kertaa", sanoi konstaapeli päätään ravistaen, "Te saitte viime kuussa samasta syystä ikävyyksiä. Nyt on tuolla nuorella miehellä sinelmä silmän luona. Syytättekö häntä, sir?"

Minä hellyin.

"En", sanoin minä, "sitä en tee."

"Miksette?" sanoi konstaapeli.

"Syy oli minun. Minä tuppauduin hänen seuraansa. Hän varoitti minua."

Konstaapeli pisti muistikirjan kiinni.

"Jättäkää tuollaiset esiintymiset", sanoi hän. "Kas niin, menkää eteenpäin, eteenpäin!" Viimeiset sanat lausuttiin teurastajapojalle, palvelustytölle ja joillekuille muille toimettomille vetelehtijöille, joita oli kokoontunut meidän ympärillemme. Hän käydä tömisti katua eteenpäin vieden tuota pientä joukkoa edellään. Professori katsoi minuun ja hänen katseessaan oli jotakin veitikkamaista.

"Tulkaa huoneeseen!" sanoi hän. "En ole vielä kaikkea selvittänyt teidän kanssanne."

Tuo kuulosti melko tuikealta, mutta kuinka olikaan, seurasin häntä. Palvelija Austin, joka koko ajan oli seissyt kuin puusta veistettynä, sulki portin meidän jälkeemme.

NELJÄS LUKU

"Lyhyesti sanottuna maailman suurin eläin."

Tuskin oli ovi sulkeutunut, kun mrs Challenger syöksyi ruokasalista. Tuo pikku nainen oli kovin kuohuksissaan. Hän asettui miehensä tielle, kuten mieletön kananpoika asettuu verikoiran eteen. Hän oli nähtävästi nähnyt minun jättävän huoneen, mutta ei ollut huomannut minun palaavan.

"Sinä olet peto, George!" huusi hän. "Sinä olet loukannut tuota kunnon nuorukaista," Professori näytti peukalollaan olkansa yli minua. "Tuossa hän on takanani, terveenä ja reippaana." Rouva joutui hämilleen ja olipa syytäkin. "Anteeksi, mutta en nähnyt teitä."

"Minä vakuutan, rouva, että ei ole mitään vaaraa."

"Hän on lyönyt silmäänne. Voi George, sellainen raakalainen sinä olet! Yhä uusia skandaaleja. Kaikki ihmiset inhoavat ja pilkkaavat sinua. Nyt on minun kärsivällisyyteni lopussa. Tämä tapaus on pahin kaikista edellisistä."

"Älä juorua perheasioita maailmalle!"

"Tämä ei ole enää mikään salaisuus", huudahti hän. "Etkö sinä usko, että koko tienoo, koko Lontoo siinä määrin —, Menkää tiehenne, Austin, emme tarvitse teiltä nyt mitään. Etkö sinä usko, että kaikki ihmiset juoruavat; sinusta. Ajattele arvoasi, sinä, jonka pitäisi olla tuhansien ihmisten kunnioittama, suuren yliopiston rector magnificus! Ajattele toki arvoasi, George!"

"Kuinka on laitasi, suloinen ystäväni?"

"Sinä koettelet liiaksi minun kärsivällisyyttäni. Hirviö — kehno, lörpöttelevä karhu — sellaiseksi sinä olet tullut."

"Ole nyt kiltti, Jessie."

"Karjuva, hoilaava riitapukari."

"Jo riittää! Nyt rangaistuspallille!" sanoi hän.

Hämmästyksekseni kumartui hän, nosti vaimonsa korkealle mustalle marmorista hakatulle jalustalle, joka oli hallin nurkassa. Se oli vähintäin seitsemän jalkaa korkea ja niin kapea, että hän tuskin voi säilyttää siinä tasapainonsa. Ei voi kuvitellakaan mitään hassunkurisempaa kuin hän tuossa istumassa, kasvot vihasta vääntyneinä, potkien jalkojaan ja ruumis putoamisen pelosta aivan kankeana.

"Nosta minut alas!" pyysi hän valittaen.

"Sano 'ole niin hyvä!'"

"Sinä ilkeä George. Nosta minut heti maahan."

"Tulkaa kanssani työhuoneeseen, sir Malone."

"Tiedättekö, sir —!" sanoin minä katsoen hänen rouvaansa.

"Kuulehan, Jessie, mr Malone pyytää sinun puolestasi. Sano 'ole niin kiltti', niin nostan sinut heti."

"Senkin peto! Ole niin hyvä! Ole niin hyvä!"

Hän nosti vaimonsa maahan kuin pienen linnun.

"Sinun täytyy olla kiltti, pikku ystäväni. Mr Malone on sanomalehtimies. Huomiseen lehteen keittää hän tästä kaikesta erinomaisen sopan ja myy tusinoittain lisälehtiä meidän naapureillemme. Päällekirjoitus tulee kuulumaan: 'Kummallinen tapaus ylhäisten parissa.' Sinä varmaan tunsit itsesi hyvin ylhäiseksi tuolla jalustan kärjessä, vai kuinka. Pienemmällä painettuna on otsikossa sanat: 'Katsaus erään riitaisen perheen kotielämään.' Hän, mr Malone, kiskoo kappaleen kustakin, pitää hyvänään mitä roskaa tahansa, kuten kaikki hänen laisensa — porcus ex grege diaboli — sika paholaisen karjassa. Se siitä asiasta. Mitä nyt, Malone?"

"Te olette todellakin sietämätön!" sanoin minä tulisesti.

Hän nauroi kuollakseen.

"Pian iskemme me jälleen yhteen", sanoi hän katsoen vuoroon minuun vuoroin vaimoonsa samalla pullistaen laajaa rintaansa. Mutta äkkiä hän muutti puhetapansa. "Suokaa anteeksi tämä kevytmielinen perhepila, mr Malone," sanoi hän. "Kun huusin teitä tulemaan takaisin, tein se vakavana enkä suinkaan aikonut sekoittaa teitä meidän pieniin perhenapinoihimme. Nyt saat sinä, pikku vaimoseni, mennä, äläkä enää ole pahoillasi." Hän asetti suuren kätensä vaimonsa olkapäille. "Olet puhunut aivan totta, Jos olisin sinun tahtosi mukainen, niin olisin kyllä parempi ihminen, mutta silloin en voisi olla George Edward Challenger. Onhan paljon minua parempia miehiä, mutta on vain yksi G.E.C. Pidä siis minut hyvänäsi sellaisena kuin olen." Ja silloin suudella läimähytti hän häntä niin, ett siitä raivostuin vielä enemmän kuin hänen pahuudestaan häntä kohtaan. "No, mr Malone", sanoi hän äärettömät arvokkaasti, "saanko pyytää teitä käymään tänne minun huoneeseeni."

Ja me palasimme siihen huoneeseen, jonka me kymmenisen minuuttia sitten olimme niin meluisasti jättäneet, Professori sulki oven huolellisesti, osoitti minulle nojatuolia ja toi savukerasian eteeni.

"Väärentämätöntä San Juan Coloradoa", sanoi hän. "Helposti kiihoittuviin henkilöihin, jollainen tekin olette, vaikuttaa narkotika tyynnyttävästi. Älkää herran nimessä purko sitä! Leikatkaa — ja leikatkaa kunnioittavasti.' Nojautukaa mukavasti taapäin ja kuunnelkaa tarkasti, mitä minä suvaitsen teille ilmoittaa. Jos tahdotte tehdä jotakin huomautuksia, niin jättäkää ne toistaiseksi.

"Ensin pari sanaa teidän palaamisestanne huoneeseeni hyvinansaitun ulosheitännän jälkeen" — hän kierteli partaansa ja katseli minua röyhkeästi kuten ärsyttääkseen taisteluun — "hyvinansaitun ulosheitännän jälkeen, sanoin minä. Teidän tuolle hätäilevälle poliisille antamanne vastaus oli syynä tuloonne. Olin huomaavinani siinä hitusen oikeudentuntoa — joka tapauksessa enemmän oikeudentuntoa, kuin mitä teidän ammatissanne on tavallista. Myöntäessänne antaneenne aihetta tapaukseen ja että syy oli teidän, annoitte te näytteen ennakkoluulottomuudestanne ja käsityskykynne laajakantoisuudesta, ja tuo vaikutti edullisesti minuun. Se ihmissuvun alaluokka, johon te epäilemättä kuulutte, on aina ollut minun älyllisen näköpiirini alapuolella. Teidän sananne kohottivat asemaanne melkoisesti. Kiinnititte huomiotani. Senvuoksi pyysin teitä tulemaan vielä kerran huoneeseeni, jotta voisin lähemmin tutustua teihin. Tahdotteko ystävällisesti ravistaa savuketuhkanne tuohon bambu-pöydällä olevaan pieneen japanilaismaljakkoon."

Kaiken tämän oli hän puhua jyristänyt aivan kuin suurelle auditoriolle. Hän oli kääntänyt kirjoitustuolinsa niin että hän istui nyt suoraan minua kohti, pöhöttyneenä kuin muodoton sammakko. Hän nojasi päätään taaksepäin ja silmät olivat puoleksi ummessa. Nyt kääntyi hän äkkiä sivullepäin ja ainoa, minkä voin nähdä hänestä, oli tavattoman pörröiset hiukset ja punainen ulospäin taipunut korva. Hän penkoi kirjoituspöydällä olevia paperipinoja. Hetken perästä istui hän jälleen minua vastapäätä jokseenkin risainen skitsikirja kädessään.

"Aion puhua Etelä-Ameriikasta kanssanne", sanoi hän. "Pyydän säästyä kaikista huomautuksistanne. Ensinnä täytyy teidän tietää, että ei sanaakaan siitä, mitä nyt teille puhun, saa tulla julkisuuteen ilman minun nimenoomaista suostumustani. Todennäköisesti en koskaan anna teille siihen lupaa. Ymmärrättekö minua?"

"Mutta tuo on liian kova määräys", sanoin minä. "Varmasti asiaa-ymmärtäväisesti laadittu selostus —"

Hän pani kirjan takaisin pöydälle.

"Riittää jo", sanoi hän. "Keskustelumme on loppunut."

"Ei, ei, suostun mihin ehtoihin tahansa!" huudahdin minä. "Mikäli voin ymmärtää, ei ole tässä valitsemisen varaa."

"Ei todellakaan."

"No siis minä lupaan."

"Kunnianne kautta?"

"Kunniani kautta."

Hän katsoi minuun ja minä voin lukea epäilystä hänen julkeasta katseestaan.

"Mitä minä tosiaankaan tiedän teidän kunniastanne?" sanoi hän.

"Te käytätte sentään liian suuria vapauksia", huudahdin minä harmistuneena. "Ei koskaan elämässäni ole kukaan minua näin röyhkeästi loukannut."

Minun hyökkäykseni näytti häntä enemmän miellyttävän kuin suututtavan.

"Pyöreäkalloinen", mutisi hän. "Lyhytpäinen, harmaasilmäinen, mustatukkainen, vivahtaa hiukan neekeriin. Luultavasti kelttiläinen?"

"Minä olen irlantilainen, sir,"

"Irlantilainen — irlantilainen?"

"Niin, sir."

"Se selittää asian. Saadaan nähdä. Te olette luvannut pitää luottamustani arvossa. Sanon teille mielelläni, että luottamukseni ei ole täydellinen. Mutta joka tapauksessa annan teille mieltäkiinnittäviä tietoja, Ensinnäkin tiedätte kai, että minä kaksi vuotta sitten tein matkan Etelä-Ameriikkaan — sillä on vielä kerran huomattava sija tieteen historiassa. Matkani tarkoitus oli varmentaa Wallacen ja Bateksen tekemiä loppupäätelmiä, ja tuo voi olla mahdollista ainoastaan tutkimalla esitettyjä tosiasioita juuri samallaisten ehtojen vallitessa. Vaikkapa ei matkallani olisi ollut muitakaan tuloksia, olisi se ollut hyvin tärkeä, mutta oleskellessani siellä sattui jotain odottamatonta, joka avasi tutkimukselle aivan uuden suunnan.

"Te tiedätte — tai luultavasti te ette tänä puolisivistyneenä aikakautena tiedä, että suuret osat Amazon-virran ympärillä olevista maista ovat vielä tutkimattomia, ja että suuri joukko lisäjokia, joista useimpia ei ole kartalle merkitty, laskee pääjokeen. Velvollisuuteni oli käydä noissa vähän tunnetuissa maissa tutkimassa niiden kasvikuntaa; ja tämä antoi arvokkaan lisän suureen, monumentaaliseen zoologia-teokseeni, joka antaa oikeuden olemassaololleni. Työni päätyttyä satuin paluumatkalla viettämään yöni pienessä intiaanikylässä, joka sijaitsi erään sivujoen yhtymäkohdassa pääjokeen. Sivujoen nimen säilytän omana tietonani. Alkuasukkaat olivat cucamaintiaaneja, hyväluontoista mutta rappiotunutta heimoa, jonka henkinen lahjakkuus nousee tuskin keskinkertaisen lontoolaisen tasolle. Olin menomatkallani onnistunut parantamaan muutamia heistä, ja persoonani oli tehnyt syvän vaikutuksen heihin, jonka vuoksi en lainkaan ihmetellyt huomatessani paluumatkalla, että minua oli odotettu. Heidän merkinannoistaan huomasin, että joku mitä kipeimmin tarvitsi minun taitoani lääkärinä, ja minä seurasin päällikköä erääseen luolaan. Astuessani sinne huomasin heti, että sairas, jonka avuksi minua oli kutsuttu, oli juuri heittänyt henkensä. Hämmästyksekseni hän ei ollutkaan intiaani, vaan valkoihoinen — hyvinkin valkoinen mies, tahtoisin sanoa, sillä hän oli valkotukkainen ja hänellä oli muutamia albinoksen tuntomerkkejä. Hänen vaatteensa olivat rääsyiset, hän oli äärettömän laiha ja näytti kauan kärsineen säästä johtuvista vaikeuksista. Mikäli voin saada selkoa alkuasukkaitten puheista, oli hän heille aivan outo ja oli saapunut perin uupuneena metsäin halki kulkien heidän kyläänsä.

"Miehen laukku oli hänen vieressään ja minä aloin tutkia sen sisällystä, Hänen nimensä oli kirjoitettu erääseen laukussa olevaan nahkapalaan — Maple White, Lake Avenue, Detroit, Michigan, ja tuolle nimelle minä aina nostan hattuani. En sano liikaa väittäessäni, että se kerran, kun asian todellista arvoa aletaan ymmärtää, kirjoitetaan minun oman nimeni rinnalle.

"Laukun sisällyksestä kävi selville, että mies oli ollut taidemaalari ja runoilija, joka oli matkustanut tänne vaikutelmia keräilemään. Löysin joitakuita runonpätkiä. En pidä itseäni pätevänä niitä arvostelemaan, mutta arvelen kuitenkin niiden olleen jokseenkin ala-arvoisia. Siellä oli myös jokseenkin arkipäiväisiä jokimaalauksia, värilaatikko, värillisiä liituja, muutamia siveltimiä, tuo kirjoituspöydälläni oleva käyrä luu, nidos Baxterin 'Koi ja perhonen'-nimistä teosta, halpa revolveri ja muutamia patruunia. Ei ainoatakaan vaatekappaletta näkynyt. Joko oli hänen koko omaisuutensa laukussa tai olivat vaatteet matkan varrella hukkuneet. Olen nyt luetellut ameriikkalaisen bohemin koko omaisuuden.

"Olin juuri menemäisilläni hänen luotaan, kun huomasin, että jotakin pistihe esiin hänen resuisen takkinsa alta. Se oli hänen skitsikirjansa ja se oli silloin aivan yhtä kulunut kuin nyt. Minä voin vakuuttaa, että Shakespearen ensimäistä folianttia ei ole säilytetty sellaisella kunnioituksella, jolla minä olen tätä pyhäinjäännöstä aina tallettanut. Ojennan nyt tämän teille ja pyydän teitä tarkastamaan sen sisältöä sivu sivulta."

Hän sytytti savukkeen ja nojautui taaksepäin tuolissaan, terävän arvostelevin katsein seuraten, minkä vaikutuksen tämä asiakirja minuun tekisi.

Olin avannut kirjan valmiina hämmästymään, mutta millä tavalla, siitä ei minulla ollut vähintäkään aavistusta. Ensi sivu tuotti minulle pettymyksen, sillä siinä oli vain hyvin lihavan miehen kuva ja alle oli kirjoitettu: "Jimmy Colver postiveneessä." Ja sitten seurasi luonnoksia intiaaneista ja heidän elämästään. Seuraavalla sivulla oli iloista, hyvinvoipaa hengen miestä esittävä skitsi, kun tämä leveälierinen olkihattu päässä istui hyvin laihaa eurooppalaista vastapäätä, ja kuvan alle oli kirjoitettu: "Aamiainen Fra Cristeforon kanssa Rosariassa." Naistutkielmia ja kuvia lapsista, sitten eläinpiirroksia kuten: "Merilehmä hietikolla", "Kilpikonnia ja niiden munia", "Mustia adjutia miritipalmun alla" — eräs sikaa muistuttava eläin. Viimeisenä oli kahden sivun suuruinen luonnos, joka esitti pitkäkuonoisia ja hyvin epämiellyttäviä matelijoita. En käsittänyt tästä mitään ja sanoin sen professorille. "Nuo taitavat olla krokodiileja."

"Alligatoreja, alligatoreja! Varsinaisia krokodiileja ei esiinny
Etelä-Ameriikassa. Näiden ero —"

"Minä vaan tahtoisin sanoa, että en löydä kirjasta mitään tavatonta — en mitään, joka vahvistaisi teidän väitteenne."

Hän hymyili ylimielisesti.

"Kääntäkää lehti", sanoi hän.

En voinut yhtyä hänen ihastukseensa. Seuraavana oli kokosivun suuruinen luonnos, karkeavärillinen maisemamaalaus — sellainen, jota ulkoilmamaalarit käyttävät apunaan valmistaessaan jotakin suurta teostansa. Sen etualalla oli kalpean vihervä ruohikko, joka pengermittäin kohoutui ja päättyi tummanpunaiseen ennen näkemieni basalttimuodostumien tapaisesti ryhmittyneeseen kallioharjanteeseen. Se muodosti taustalla keskeytymättömän muurin. Eräässä kohdassa oli rotkon harjanteesta erottama ylöspäin suippeneva kallio, jota somisti suuri puu. Kaiken tämän taustalla sininen, troopillinen taivas. Kapea, kasvullisuutensa vuoksi vihreä juova reunusti punaista vuorta.

"Noo?" sanoi hän.

"Epäilemättä omituinen muodostuma", sanoin minä, "mutta minä en ole siinä määrin geoloogi, että voisin sanoa tätä harvinaiseksi."

"Harvinaiseksi!" huudahti hän. "Se on ainoa laatuaan! Aivan uskomaton! Ei kukaan ole vielä keksinyt tuollaista mahdolliseksikaan. Jatkakaa tarkasteluanne!"

Minä käänsin lehteä ja huudahdin hämmästyksestä. Siinä oli koko sivun täyttävä kuva ihmeellisimmästä eläimestä, mitä koskaan olin nähnyt. Se oli ooppiuminpolttajan uni, mielipuolen näky. Pää oli linnun, ruumis turvonneen sisiliskon, riippuvassa hännässä törröttivät piikit ja koukkuisen selän pykälämäinen reuna näytti riviin asetetuilta kukonharjoilta. Tämän eläimen edessä seisoi pieni kummallinen mies tai ihmishaamuinen kääpiö katsellen eläintä.

"No mitä sanotte tästä?" sanoi professori riemuitsevana hykerrellen käsiään.

"Tämä on ennen kuulumatonta — luonnotonta."

"Mutta mikä on hänelle antanut aiheen tuollaisen eläimen piirtämiseen?"

"Joltakin kauppamatkustajalta ostettu paloviina, sen vakuutan!"

"Vai niin, vai tuo on paras selitys, jonka te asialle keksitte."

"Niin, saanko kuulla myös teidän selityksenne, sir."

"Minun on aivan yksinkertainen. Tämä eläin on olemassa — se on piirretty luonnon mukaan."

Olisin nauranut leveästi, ellen olisi muistanut tapaa, millä äsken menimme portaita alas.

"Epäilemättä, epäilemättä", sanoin minä myöntelevästi, kuten mielipuolen puheisiin ainakin. "Minun täytyy myöntää", jatkoin, "että tuo pieni ihmiskuva tuottaa minulle päänvaivaa. Jos se olisi intiaani, todistaisi se ilmeisesti, että joku kääpiöheimo on olemassa Ameriikassa, mutta minun mielestäni tämä on eurooppalainen, olkihattu päässään."

Professori puhisi kuin vihainen härkä.

"Te olette todellakin tieteen raja-asteilla", sanoi hän. "Te laajennatte minun mielipidettäni mahdollisesta. Aivohalvautumista! Mentalista pehmentymistä! Perin ihmeellistä!"

Hän oli liian epäjohdonmukainen suututtaakseen minua. Vihastuminen olisi vienyt voimia, sillä jos tuolle miehelle suuttuu, ei siitä tule loppua koskaan. Tyydyin vetämään suuni heikkoon hymyilyyn. "Minusta mies oli kovin pienen näköinen", sanoin minä.

"Katsokaa tuota!" sanoi hän eteenpäin kumartuen ja osoittaen kuvaa makkaraa muistuttavalla, karvaisella etusormellaan. "Näettekö tuota eläimen takana kasvavaa kasvia. Te kai luulette sitä voikukaksi tai kaalinkuvuksi? Eikö mitä, se on elfenluupalmu ja se on viisikymmentä tai kuusikymmentä jalkaa korkea. Ymmärrättekö, että mies on tarkoituksen vuoksi tuohon asetettu. Ei hän olisi todellisuudessa saanut rauhassa seistä tuota eläintä piirtämässä. Maalari on tehnyt luonnoksen itsestään osoittaakseen oikeita suhteita. Hän oli — sanokaamme viisi jalkaa pitkä. Puu on kymmenen kertaa pitempi, ja tuommoinen on ennen kuulumatonta."

"Oi taivas!" huudahdin minä. "Te uskotte siis että eläin — Charing
Crossin asema olisi ollut liian pieni karsina tuota elukkaa varten."

"Liioittelematta voi sanoa, että tämä on hyvin huomattava ilmiö", sanoi professori hyvin tyytyväisenä.

"Mutta", huudahdin, "ei toki voi yhden ainoan luonnoksen perustalla kumota koko ihmissuvun kokemuksia" olin selaillut kirjan loppuun, eikä siellä ollut mitään toista samantapaista — "tämähän on jonkun kuljeskelevan ameriikkalaisen taiteilijan tekemä luonnos, taiteilijan, joka on tehnyt sen haschischin huumaamana tai kuumehoureessa tai ainoastaan tyydyttääkseen oikukasta mielikuvitustaan. Teidänlaisenne tiedemies ei voi puolustaa tuollaista positionia."

Vastaukseksi otti professori esiin erään kirjan pöydältä.

"Tämä on hyvin lahjakkaan ystäväni Ray Lankesterin mainio erikoistutkielma", sanoi hän. "Täällä on kuva, jonka luulisin teitä huvittavan; Miltä jurakauden Dinosaur Stegosaurus näytti eläessään. — Yksin takajalka on kaksi kertaa niin suuri kuin täysi-ikäinen ihminen! Noo, mitä tästä sanotaan?"

Hän ojensi minulle avatun kirjan. Minä peräydyin pari askelta taaksepäin nähdessäni kuvan. Tämä hävinneen maailman uudelleen muovailtu eläin muistutti suuressa määrin tuntemattoman taiteilijan luonnosta.

"Tämä on epäilemättä perin kummallista", sanoin minä.

"Mutta ettekö myönnä, että se vaikuttaa ratkaisevasti?"

"Voihan yhtäläisyys olla satunnaistakin, tai ehkä tuo ameriikkalainen on nähnyt samallaisen kuvan ja säilyttänyt sen epäselvänä muistissaan. Aistihäiriön sattuessa on se voinut juohtua hänen mieleensä."

"Olkoon asianlaita vaikkapa niinkin", sanoi professori pitkämielisesti. "Tahdotteko ystävällisesti katsoa tätä luuta." Hän antoi nyt minulle kuolleen omaisuudesta huomattavimman jäännöksen. Luu oli noin kuusi tuumaa pitkä, peukaloani hiukan vahvempi ja toisessa päässä näytti olevan rustontapainen pitennys.

"Minkähän tunnetun luontokappaleen luu tämä on?" kysyi professori.

Minä tutkistelin sitä tarkalleen koettaen loihtia esiin puoleksi unohtuneita tietojani.