KADONNUT PIKAJUNA YM. KERTOMUKSIA

Kirj.

Arthur Conan Doyle

Englanninkielestä suomentanut M—I H—A

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.

SISÄLLYS:

Esipuhe. Kadonnut pikajuna. Brasilialainen kissa. Kaviaariruukku. Vannehtimon hirmu.

Esipuhe.

Sir Arthur Conan Doyle syntyi Edinburghissa 1859 ja on skotlantilaista taiteilijasukua. Hän opiskeli ensin lääketiedettä ja harjoitti muutamia vuosia lääkärin ammattia, jonka jälkeen läksi pitkille matkoille. Hänen mieltymyksensä kirjallisiin toimiin ilmeni jo aikaisin, ja hän lähetti useasti nimettömiä kyhäyksiä aikakauskirjoihin. Jälkeen vuoden 1890 hän rupesi kokonaan kirjailijaksi, paitsi että toimi jonkun aikaa sotilaslääkärinä buurisodassa. Suurta huomiota herättivät etenkin hänen salapoliisikertomuksensa "Sherlock Holmesin seikkailut" ja "Sherlock Holmesin muistelmat", joiden juoni on jännittävä ja sommittelu taitava. Niissä hän yhdistää salapoliisikirjallisuuden kahden perustajan pääominaisuudet, Poen "johtopäätösten taidon" ja Gaboriaun "tarmokkaan vainuamisen"; Holmes on Dupin ja Lecoq yhdessä. Runoilijana ja historiallisten romaanien kirjoittajana on hän niinikään tehnyt nimensä kuuluisaksi. Hänen runokokoelmansa "Songs of Action" muistuttaa jonkun verran Kiplingiä, ja teoksellaan "suuresta buurisodasta", jossa hän puolustaa Englannin politiikkaa, hän saavutti suuren kansansuosion Englannissa. Sen johdosta kuningatar Victoria korotti hänet aatelissäätyyn. Doylella on suuria ansioita kansallisen miliisin perustamisessa ja kehittämisessä. Paitsi lyhempiä kertomuksia on hänen teoksistaan suomennettu historiallinen novelli "Enoni" (Otava).

Kadonnut pikajuna.

Herbert de Lernac, jota paraikaa Marseillessa odottaa kuolemantuomionsa täytäntöönpano, on tunnustuksellaan selittänyt erään vuosisatamme salaperäisimpiä rikoksia — tapauksen, joka luullakseni on kaikkienkin maiden rikoshistoriassa ennenkuulumaton. Vaikka virallisissa piireissä ollaan vastahakoisia puhumaan asiasta ja sanomalehdet ovat saaneet siitä niukasti tietoja, niin viittaa kuitenkin kaikki siihen, että tosiseikat vahvistavat tämän suurkonnan tekemän paljastuksen ja että ratkaisu mitä kummallisimmalle jutulle on vihdoinkin saatu. Asia on kahdeksan vuoden vanha ja sen merkillisyys jäi jossakin määrin varjoon sen valtiollisen hälinän takia, joka silloin jännitti yleisön mieliä; lienee siis paikallaan mainita sen kulku sikäli kuin olemme siitä selvää saaneet. Olen kerännyt tietoni sen-aikuisista Liverpoolin lehdistä, kuljettaja John Slaterin kuolemansyyn tutkimuksen pöytäkirjoista, ja Lontoon-Länsirannikon Rautatie-o.y:n papereista jotka ystävällisesti on annettu käytettäväkseni. Jutun vaiheet ovat lyhyesti seuraavat.

Kesäkuun 3 p:nä 1890 pyysi muuan herrasmies, joka ilmotti olevansa monsieur Louis Caratal, saada puhutella mr. James Blandia, Lontoon-Länsirannikon radan Liverpoolin keskusaseman päällikköä. Hän oli pieni mies, keski-ikäinen ja tummaverinen, niska niin köyryssä, että selkäranka nähtävästi oli viallinen. Hänellä oli mukanaan toveri, kookas ja vantteran näköinen mies, jonka kunnioittava sävy ja ainainen huomaavaisuus ilmaisi riippuvaista asemaa. Tämän ystävän tai seuralaisen nimeä ei mainittu, mutta muukalainen hän varmasti oli ja ihonsa tummasta väristä päättäen joko espanjalainen taikka etelä-amerikkalainen. Eräs omituisuus hänessä havaittiin. Hänellä oli vasemmassa kädessään pieni musta nahkasalkku, ja muuan teräväsilmäinen keskusaseman kirjuri huomasi tämän salkun olevan hihnalla kiinnitetyn hänen ranteeseensa. Mitään merkitystä ei siihen seikkaan pantu silloin, mutta myöhemmät tapaukset saattoivat sen jälleen puheeksi. Monsieur Caratal opastettiin mr. Blandin konttoriin, hänen kumppaninsa jäädessä ulkopuolelle.

Monsieur Caratalin asia toimitettiin joutuin. Hän oli samana ehtoopäivänä saapunut Keski-Amerikasta. Perin tärkeät asiat vaativat häntä Parisiin tuntiakaan hukkaamatta. Hän oli myöhästynyt Lontoon pikajunasta. Täytyi hankkia ylimääräinen. Raha ei mitään merkinnyt. Ajasta vain kysymys oli. Jos yhtiö jouduttaisi hänet matkaan, niin se saisi määrätä omat ehtonsa.

Mr. Bland painoi sähkökellon nappia, kutsui paikalle liikennepäällikkö Potter Hoodin ja sai sopimuksen kuntoon viidessä minuutissa. Juna oli lähtevä kolmen neljännestunnin kuluttua. Vähemmässä ajassa ei voitu saada linjaa varmasti vapaaksi. Rochdaleksi nimitetty voimakas veturi (n:o 247 yhtiön luetteloissa) liitettiin kahteen vaunuun, takana konduktöörivaunu kolmantena. Ensimäisen vaunun tarkotuksena oli yksinomaan heikentää heilumisen kiusallisuutta. Toinen oli tavallisuuden mukaan jaettu neljään osastoon, lähinnä veturia ensimäisen luokan istumaosasto, sitten ensimäisen luokan tupakkaosasto, toisen luokan istuma- ja perimäisenä tupakkaosasto. Ensinmainittu varattiin matkustajille. Toiset kolme jäivät tyhjiksi. Ylimääräisen junan konduktööri James McPherson oli ollut yhtiön palveluksessa monta vuotta. Lämmittäjä, William Smith, oli uusi mies.

Asemapäällikön konttorista lähtiessään monsieur Caratal yhtyi kumppaniinsa, ja kumpainenkin ilmaisi tavatonta hätäilyä. He maksoivat vaaditun hinnan, viisikymmentä puntaa viisi shillingiä, ylimääräisen junan tavallisen viiden shillingin taksan mukaan engl. penikulmalta, pyysivät opastamaan heitä vaunuun ja asettuivat paikoilleen heti, vaikka heille vakuutettiin, että linjan laittaminen vapaaksi veisi vielä runsaasti puoli tuntia. Sillävälin oli tapahtunut omituinen yhteensattuma konttorissa, josta monsieur Caratal oli juur'ikään poistunut.

Ylimääräisen junan tilaaminen ei varakkaassa liikekeskuksessa ole kovin harvinaista, mutta toki kahden sellaisen tilaaminen samana ehtoopäivänä. Tuskin oli mr. Bland kuitenkaan suoriutunut äskeisestä matkustajasta, kun jo toinen saapui samanlaisella pyynnöllä. Tulija oli mr. Horace Moore, sotilaallinen herrasmies, joka sen johdosta, että hänen vaimonsa oli äkkiä vaarallisesti sairastunut Lontoossa, väitti olevansa aivan ehdottomasti pakotettu matkustamaan hetkeäkään viipymättä. Hänen hätänsä ja tuskansa oli niin suuri, että mr. Bland koetti kaikkensa noudattaakseen hänen toivomustaan. Toisen ylimääräisen lähettäminen ei käynyt päinsä, sillä jo edellinen häiritsi säännöllistä paikallisliikennettä. Mutta saattaisihan mr. Moore ottaa osaa monsieur Caratalin junan kustannuksiin ja matkustaa toisessa tyhjässä ensimäisen luokan osastossa, ellei monsieur Caratal häntä omaan osastoonsa ottaisi. Sellaiselle järjestelylle oli vaikea nähdä mitään vastusta, mutta silti monsieur Caratal, kun mr. Potter Hood sitä hänelle esitti, jyrkästi kieltäysi ottamasta sitä kuuleviin korviinsakaan. Juna oli hänen, hän sanoi, ja hän vaati sen yksinomaisesti käytettäväkseen. Hänen tylyä vastarintaansa ei mikään suostuttelu pehmittänyt, ja aikeesta oli lopulta luovuttava. Mr. Horace Moore lähti asemalta suuressa tuskassa, kuultuaan että hänen ainoana apunaan oli tavallinen hidaskulkuinen juna, joka lähtee Liverpoolista kello kuudelta. Täsmälleen 4.31 asemakellon mukaan höyrysi liikkeelle Liverpoolin asemalta ylimääräinen juna, mukanaan köyryselkäinen monsieur Caratal ja hänen jättiläismoinen toverinsa. Linja oli silloin avoin, ja vasta Manchesterissä oli pysähdyttävä.

Lontoon-Länsirannikon radan junat kulkevat siihen kaupunkiin asti toisen yhtiön raiteita, ja ylimääräisen olisi pitänyt olla siellä jo hiukan ennen kuutta. Neljännestä yli kuuden herätti melkoista kummastusta ja huolestumistakin Liverpoolin keskus-asemalla Manchesteristä sähkötetty tieto, ettei se ollut vielä saapunut. Tiedustettiin St. Helensistä, joka on kolmanneksen matkaa näiden kahden kaupungin välillä, ja saatiin vastaukseksi:

"James Bland, asemapäällikkö, L. & L.R. keskusasema, Liverpool. — Ylimääräinen kulki tästä 4.52, hyvissä ajoin. — Dowser, St. Helens."

Tämä sähkösanoma saapui 6.40. Manchesterista sähkötettiin jälleen 6.50:

"Ei mitään merkkiä ilmottamastanne ylimääräisestä."

Ja kymmentä minuuttia myöhemmin saapui kolmas, ällistyttävämpi viesti:

"Nähtävästi jokin erehdys ylimääräisen kulkusuunnitelmassa. Sitä seuraavaksi ilmotettu paikallisjuna St. Helensistä on juuri tullut, näkemättä sitä. Sähköttäkäähän ohjeita."

Juttu alkoi näyttää mitä ihmeellisimmältä, vaikka viime sähkösanoma tuotti jotakin huojennustakin Liverpoolin viranomaisille. Jos ylimääräistä oli tapaturma kohdannut, niin tuntui tuskin mahdolliselta, että paikallisjuna olisi voinut kulkea samaa rataa siitä tietämättömänä. Ja kuitenkin, mitä muutakaan mahdollisuutta oli olemassa? Missä saattoi juna olla? Oliko se ehkä jostakin syystä johdettu sivuraiteelle, jotta hitaampi juna pääsisi ohitse? Sellainen selitys oli mahdollinen, jos oli jokin pikku korjaus tehtävänä. Lähetettiin sähkösanoma jokaiselle St. Helensin ja Manchesterin väliselle asemalle, ja Liverpoolissa asema- ja liikennepäällikkö odottelivat äärimäisen jännittyneinä lennätinkoneen ääressä vastauksia, joiden perusteella voisivat varmasti päättää mihin juna oli kadonnut. Vastaukset saatiin samassa järjestyksessä kuin kysymyksetkin oli lähetetty, järjestään kultakin asemalta St. Helensin taholta alkaen:

"Ylimääräinen kulki tästä klo viisi. — Collins Green."

"Ylimääräinen kulki tästä 5.06. — Earlestown."

"Ylimääräinen kulki tästä 5.10. — Newton."

"Ylimääräinen kulki tästä 5.20. — Kenyon Junction."

"Mitään ylimääräistä junaa ei ole tästä kulkenut. — Barton Moss."

Virkamiehet tuijottivat toisiinsa tyrmistyneinä.

"Kolmikymmenvuotinen kokemukseni ei tällaista tunne", ihmetteli mr. Bland.

"Kerrassaan ennenkuulumatonta ja käsittämätöntä. Ylimääräinen on joutunut harhaan Kenyon Junctionin ja Barton Mossin välillä."

"Eikä siellä kuitenkaan ole mitään sivuraidetta, mikäli minä muistan. Junan on täytynyt suistua kiskoilta."

"Mutta miten saattoi 4.50 parlamenttijuna mitään huomaamatta kulkea samaa rataa?"

"Ei ole toista mahdollisuutta, mr. Hood. Asian täytyy olla niin. Kenties on paikallisjuna havainnut jotakin valaisevaa. Pyydämme Manchesteristä lisätietoja ja sähkötämme Kenyon Junctioniin määräyksen heti tutkia rata Barton Mossiin asti."

Manchesteristä tuli muutamassa minuutissa vastaus.

"Ei mitään tietoja kadonneesta ylimääräisestä. Hidaskulkuisen junan kuljettaja ja konduktööri varmat siitä, ettei mitään tapaturmaa Kenyon Junctionin ja Barton Mossin välillä. Linja aivan selvä, ei jälkeäkään mistään epätavallisesta. — Manchester."

"Sille kuljettajalle ja konduktöörille on annettava lähtöpassi", mutisi mr. Bland yrmeästi. "On tapahtunut onnettomuus eivätkä he ole sitä huomanneet. Ylimääräinen on ilmeisesti suistunut kiskoilta rataa tärvelemättä — en jaksa käsittää miten se on mahdollista — mutta niin on täytynyt käydä, ja tuossa paikassa saamme Kenyon Junctionista tai Barton Mossista sanoman, että se on löydetty ratavallin juurelta."

Mutta mr. Blandin ennustus ei toteutunut. Kului puoli tuntia, ja silloin saapui Kenyon Junctionin asemapäälliköltä näin kuuluva viesti:

"Ei ole saatu vihiä kadonneesta ylimääräisestä. Se kulki ihan varmasti tästä ohi saapumatta Barton Mossiin. Irrotimme tavarajunasta veturin, ja olin itse tarkastamassa radanvarren, mutta kaikki on kunnossa eikä tapaturmasta merkkiäkään."

Mr. Bland repi ähmissään tukkaansa.

"Tämä on sulaa hulluutta, Hood!" hän huudahti. "Katoaako juna ilmaan Englannissa keskellä kirkasta päivää? Juttu on luonnoton. Veturi, kaksi vaunua, konduktöörivaunu, viisi ihmis-olentoa — ja kaikki kadonneet suoralla rautatienradalla! Jollemme tunnin kuluessa saa mitään suoranaista tietoa, niin lähden itse paikalle tutkimuspäällikkö Collinsin keralla."

Ja silloin vihdoinkin saatiin suoranainen viesti, uutena sähkösanomana Kenyon Junctionista.

"Valitettavasti on minun ilmottaminen, että ylimääräisen junan kuljettajan John Slaterin ruumis on juuri löydetty pensaikosta kahden ja neljänneksen penikulman päässä täältä. Pudonnut veturista, syöksynyt alas ratavallia ja kierinyt risukkoon. Putoamisesta päähän saadut vammat näkyvät tuottaneen kuoleman. Koko tienoo on nyt tyystin tutkittu, eikä näy mitään jälkiä kadonneesta veturista."

Maa oli, kuten jo sanottu, arveluttavassa valtiollisessa käännekohdassa, ja yleisön huomiota kiinnittivät lisäksi Parisista saapuvat tärkeät ja hämmästyttävät tiedot, siellä kun suunnaton häväistysjuttu uhkasi kukistaa hallituksen ja tuhota monien Ranskan johtavien miesten maineen. Sanomalehdet olivat tätä kaikkea tulvillansa, ja ylimääräisen junan merkillinen katoaminen herätti vähemmän huomiota kuin olisi rauhallisempina aikoina mahdollista ollut. Tapauksen nurinkurisuus myös osaltaan vähensi sen tehoa, sillä sanomalehdet olivat vastahakoiset uskomaan niille lähetettyjä tietoja. Useatkin Lontoon lehdet kohtelivat juttua nokkelana sepityksenä, kunnes tapauksen vakava luonne sai vahvistuksensa kovaonnisen kuljettajan ruumiin tarkastuksesta, mikä muuten ei tuonut ilmi mitään varsinaista uutta.

Mr. Bland, mukanaan tutkimuspäällikkö Collins, yhtiön palveluksessa oleva vanhempi salapoliisivirkamies, oli samana iltana lähtenyt Kenyon Junctioniin, ja heidän tutkiskeluansa kesti koko seuraava päivä, mutta aivan tuloksettomasti. Juna ei ainoastaan ollut kadonnut jäljettömiin, vaan ei edes voitu esittää mitään järjellistä arvelua sen kohtalosta. Kuitenkin osotti tutkimuspäällikkö Collinsin virallinen kertomus (joka tätä kirjottaessani on edessäni), että mahdollisuuksia oli useampia kuin olisi osannut aavistaa.

"Näiden kahden aseman välisellä seudulla", lausui hän, "on tiheässä rautatehtaita ja kivihiilikaivoksia. Toisissa näistä tehdään työtä, toiset ovat autioina. Kokonaista kaksitoista on saanut kapearaiteisen kiskotien, työntövaunujen kuljettamiseksi pääraiteen ääreen. Nämä tietysti voidaan heti jättää ottamatta lukuun. Mutta näitä paitsi on tahi aikanaan oli seitsemällä normaaliraiteinen rata pääraiteelle, siihen vaihteella yhdistetty, niiden tuotannon kuljettamiseksi kaivoksen suulta suoraan liikekeskuksiin. Kuitenkin ovat nämä kaikki ainoastaan muutaman penikulman pituisia. Näistä seitsemästä kuuluu neljä sellaisille kaivoksille, joissa työt on lopetettu, tai ainakin johtavat ne pois käytännöstä joutuneille kaivos-aukoille. Nämä kaivokset ovat Redgauntlet, Hero, Slough of Despond ja Heartsease, viimeksimainittu Lancashiren suurimpia kaivoksia kymmenen vuotta takaperin. Nämä neljä sivurataa voidaan jättää tutkimuksemme ulkopuolelle, sillä mahdollisten tapaturmain ehkäisemiseksi on lähinnä päärataa olleet kiskot poistettu, joten ne eivät enää yhdy siihen. Jäljellä on kolme muuta sivurataa, jotka johtavat:

"1) Carnstockin rautatehtaalle;

"2) Big Ben-kaivokselle;

"3) Perseverance-kaivokselle.

"Näistä on Big Ben-rata ainoastaan neljännespenikulman pituinen ja päättyy kaivoksen suulle vientivalmiiksi kasatun kivihiilivaraston ääreen. Siellä ei oltu mitään nähty tai kuultu ylimääräisestä junasta. Carnstockin rautatehtaan rataa sulki kesäkuun 3 p:nä kaiken päivää kuusitoista vaununlastia hematiittia. Se on yksiraiteinen, joten ei olisi voinut kulkea ohi. Mitä Perseverance-rataan tulee, se on joltisenkin vilkasliikkeinen kaksiraiteinen rautatienpätkä, sillä kaivoksen tuotanto on hyvin suuri. Kesäkuun 3 p:nä tämä liike kävi tavalliseen tapaan; satoja miehiä, joukossa kiskottajien työkunta, työskenteli pitkin tuota kahden ja neljänneksen penikulman matkaa, joka on radan mittana, ja on mahdotonta olettaa, että sinne olisi voinut saapua odottamaton juna herättämättä yleistä huomiota. Lopuksi huomautettakoon, että tämä sivurata on lähempänä St. Helensiä kuin paikka mistä kuljettajan ruumis löytyi, joten meillä on täysi syy uskoa, että juna ennen tuhoutumistaan oli kulkenut tästä haarasta ohi.

"John Slaterin ulkomuoto tai vammat eivät anna mitään vihiä. Voimme ainoastaan sanoa, että mikäli me näemme, hän sai loppunsa putoamalla veturista, vaikka hänen putoamisensa syy ja junan kohtalo sen jälkeen on kysymys, josta en tunne kykeneväni esittämään arvelua."

Lopuksi tutkimuspäällikkö jätti johtokunnalle erohakemuksensa, syvästi loukkaantuneena siitä, että Lontoon lehdet olivat syyttäneet häntä kykenemättömyydestä.

Kului kuukausi, joll'aikaa poliisiviranomaiset ja yhtiö ilman vähintäkään menestystä pitkittivät tutkimuksiaan. Luvattiin palkinto ja rikoksen varalta anteeksianto, mutta kumpaistakaan ei tavoteltu. Joka päivä avasi yleisö lehtensä siinä varmassa oletuksessa, että noin hullunkurinen salaisuus vihdoinkin saisi selityksensä, mutta viikon toisensa jälkeen pysyi arvotuksen ratkaisu yhäti yhtä kaukana. Valoisana kesäkuun ehtoopäivänä oli Englannin tiheimmin asutussa osassa juna väkinensä kadonnut niin jäljettömiin kuin olisi joku kemian keksijänero haihduttanut sen kaasuksi. Sanomalehtiin lähetetyissä kirjavissa arveluissa olikin joitakuita, joissa vakavasti väitettiin, että toimessa oli ollut yliluonnollisia tai ainakin luonnonvastaisia voimia, ja että kyseinen monsieur Caratal luultavasti oli henkilö, joka paremmin tunnettiin vähemmän kohteliaalla nimellä. Toiset pitivät hänen tummaa seuralaistaan tuhon tuottajana, mutta mitä hän oikeastaan oli tehnyt, sitä ei kukaan oikein osannut sanoiksi saada.

Sanomalehtien ja yksityisten lukijain esittämissä otaksumissa oli pari kyllin mukiinmenevää herättääkseen yleisön huomiota. "Timesissä" ilmestyi sellainen erään siihen aikaan jommoiseenkin maineeseen päässeen todistelijan nimimerkillä varustettuna ja yritti käsitellä asiaa kriitilliseen ja puolitieteelliseen tapaan. Otteen siitä täytyy riittää, mutta utelias voi lukea koko kirjeen heinäkuun 3 p:n n:osta.

"Käytännöllisen todistelun alkeellisia periaatteita on", hän huomautti, "että kun mahdoton on siirretty syrjään, niin jäljelle jääneen, olipa kuinkakin uskomatonta, täytyy sisältää totuus. On varmaa, että juna sivuutti Kenyon Junctionin. On varmaa, että se ei saapunut Barton Mossiin. On mitä suurimmassa määrässä uskomatonta, mutta kuitenkin mahdollista, että se on joutunut jollekin noista seitsemästä normaaliraiteisesta sivuradasta. On ilmeisesti mahdotonta junan kulkea kiskotonta taivalta, ja senvuoksi voimme supistaa uskomattomien mahdollisuuksiemme luvun kolmeksi ja ottaa huomioon nuo kolme avointa rataa, nimittäin Carnstockin rautatehtaan, Big Ben- ja Perseverance-radat. Onko olemassa salainen kaivosmiesten liitto, englantilainen camorra, joka pystyy hävittämään sekä junan että matkustajat? Se on uskomatonta, mutta se ei ole mahdotonta. Tunnustan olevani kykenemätön esittämään muuta ratkaisua. Neuvoisin toden teolla yhtiötä kohdistamaan kaiken tarmonsa noiden kolmen sivuradan ja niiden päätekohtain työmiesten tutkimiseen. Piirin panttikonttorien huolellinen tarkastus mahdollisesti antaisi jotakin vihiä."

Tämä tunnustetusti kykenevältä taholta lähtenyt lausunto saavutti melkoista mielenkiintoa ja sai osakseen tuiman vastalauseen niiltä, jotka pitivät moista vihjausta luonnottomana herjauksena rehellistä ja kunnioitettavaa kansalaisryhmää kohtaan. Ainoana vastauksena tähän arvosteluun oli haaste vastaväittäjille alistaa yleisön harkittavaksi luontevampi selitys. Tämän tuloksena saapui kaksikin otaksumaa ("Times" heinäkuun 7 ja 9 p:ltä). Ensimäinen arveli, että juna oli saattanut suistua kiskoilta ja upota Lancashiren ja Staffordshiren kanavaan, joka useampien satojen metrien taipaleella kulkee radan suuntaa. Tämän oletuksen kumosi julkaistu tieto kanavan syvyydestä; se oli aivan riittämätön kätkemään noin suurta esinettä. Toinen kirjeenvaihtaja muistutti salkusta, joka näytti olleen muukalaisten ainoana matkatavarana, ja arveli, että siihen oli saattanut olla kätkettynä jokin uusi äärettömän voimakkaasti pirstoava räjähdys-aine. Mutta sellainen selitys herätti vain naurua, edellyttäessään että kokonainen juna voisi räjähtää tomuksi kiskojen pysyessä vahingoittumatta. Tutkimus oli joutunut tähän toivottomaan asemaan, kun sattui uusi ja aivan aavistamaton tapaus.

Mrs. McPherson nimittäin sai kirjeen mieheltään, James McPhersonilta, kadonneen junan konduktööriltä. Kirje oli päivätty heinäkuun 5 p:nä 1890, pantu postiin New Yorkissa ja saapui perille heinäkuun 14 p:nä. Joitakuita epäilyjä lausuttiin kirjeen alkuperästä, mutta mrs. McPherson oli varma käsialasta, ja se seikka, että kirjeessä oli sadan dollarin rahaerä viiden dollarin seteleinä, riitti itsessään todisteeksi. Mitään osotetta ei annettu kirjeessä, joka kuului seuraavasti:

'Rakas vaimoni.

Olen paljon pohtinut oloani ja huomaan kovin vaikeaksi luopua sinusta. Samaten Lizziestä. Koetan taistella vastaan, mutta en pääse vaivastani. Lähetän tässä rahaa, josta vaihtamalla lähtee kaksikymmentä Englannin puntaa. Tämän pitäisi riittää toimittamaan sekä Lizzien että sinut Atlantin yli, ja Hampurin laivat, jotka poikkeavat Southamptoniin, ovat varsin hyviä laivoja sekä halvempia kuin Liverpoolin. Jos voisitte tulla tänne ja asettua Johnston-hotelliin, niin minä koettaisin lähettää teille sanan miten tapaisimme, mutta tällähaavaa olen kovin tukalassa asemassa ja pahalla mielellä, kun on niin vaikea luopua teistä molemmista. Ei siis enempää tällä kertaa. Rakastava puolisosi

James McPherson.'

Jonkun aikaa odotettiin täydellä luottamuksella, että tämä kirje johtaisi koko jutun selviämiseen, varsinkin kun saatiin tietoon että muuan matkustaja, joka hyvin suuresti muistutti kadonnutta konduktööriä, oli Summersin nimellä tullut Southamptonissa Hampurin ja New Yorkin linjan "Vistulaan", joka lähti kesäkuun 7 p:nä. Mrs. McPherson ja hänen sisarensa Lizzie Dolton siirtyivät ohjeen mukaan New Yorkiin ja viipyivät kolme viikkoa Johnston-hotellissa, kuulematta mitään kadonneesta miehestä. Luultavasti olivat muutamat sanomalehtien ajattelemattomat huomautukset varottaneet häntä siitä, että poliisit käyttivät heitä syöttinä. Oli asian laita miten tahansa, hän ei ainakaan kirjottanut eikä tullut, ja naisten oli lopulta pakko palata Liverpooliin.

Sille kannalle asia jäi aina nykyiseen vuoteen 1898 asti. Niin uskomattomalta kuin saattaakin tuntua, näiden kahdeksan vuoden kuluessa ei ilmaantunut mitään, mikä olisi vähääkään valaissut sen ylimääräisen junan eriskummallista katoamista, jolla monsieur Caratal ja hänen kumppaninsa kulkivat. Tarkat tiedustelut noiden kahden matkustajan entisyydestä saivat ainoastaan ilmi, että monsieur Caratal oli Keski-Amerikassa hyvin tunnettu rahamiehenä ja valtiollisena välittäjänä ja että hän matkallaan Europpaan oli ilmaissut tavatonta kärsimättömyyttä ehtiä Parisiin. Hänen toverinsa, jonka nimeksi oli matkustajaluetteloon ilmotettu Eduardo Gomez, oli kuulu raakamaisesta rohkeudestaan ja väkivaltaisuudestaan. Mutta kuitenkin oli todisteita siitä, että hän oli rehellisesti ryhtynyt monsieur Caratalia palvelemaan ja että jälkimäinen, ollen hentoruumiinen mies, käytti toista vartianaan ja suojeluksenaan. Lisäksi mainittakoon, ettei Parisista saatu mitään tietoja monsieur Caratalin kiireisen matkan tarkotuksesta. Näin olen kertonut jutun kaikki tunnetut piirteet siihen asti kunnes Marseillen sanomalehdissä julkaistiin Herbert de Lernacin äskeinen tunnustus, hänen ollessaan tuomittuna kuolemaan Bonvalot-nimisen kauppiaan murhasta. Tämä selonteko voidaan sananmukaisesti kääntää seuraavasti:

"En tee tätä ilmotustani pelkästä ylpeydestä tai kerskaamisen halusta, sillä jos se olisi tarkotukseni, niin voisin kertoa kymmenkunnan aivan yhtä loistavaa tekoa elämästäni; mutta teen sen saadakseni eräät herrasmiehet Parisissa ymmärtämään, että minä, joka pystyn tässä ilmaisemaan monsieur Caratalin kohtalon, voin myöskin paljastaa kenen hyväksi ja kenen tilauksesta työ tehtiin, ellei odottamani armahdus pian saavu. Käyttäkää varotusta, messieurs, ennenkuin on myöhäistä! Tunnette Herbert de Lernacin ja tiedätte, että hänen tekonsa ovat yhtä valmiit kuin sanansakin. Kiiruhtakaa siis, tahi olette hukassa!

"Tällä kertaa en mainitse mitään nimiä — jos vain kuulisitte nimet, niin vastapa hämmästyisitte! — mutta kerron ainoastaan kuinka taitavasti toimitin asiani. Olin silloin uskollinen isännilleni, ja epäilemättä he ovat nyt minulle uskollisia. Minä toivon niin, ja kunnes olen vakuutettu heidän petollisuudestaan, pidän salassa nämä nimet, jotka saisivat kiihkoon Europan. Mutta sinä päivänä… no, en sano enempää!

"Lyhyesti puhuen, vuonna 1890 oli Parisissa kuuluisa oikeudenkäynti valtiollisissa piireissä ja rahamaailmassa sattuneen suunnattoman häväistysjutun johdosta. Kuinka suunnaton tuo häväistysjuttu oli, sen voivat konsanaan tietää ainoastaan sellaiset uskotut asiamiehet kuin minä. Monien Ranskan johtavien miesten kunnia ja ura oli uhattuna. Olette nähnyt kasan keiloja seisomassa jäykkinä, taipumattomina ja pystyssä päin. Tuleepa kaukaa pallo, ja moksis — siinä ovat keilat nurin niskoin tantereella. No, kuvitelkaahan muutamia Ranskan suurimpia miehiä näiksi keiloiksi, ja silloin tämä monsieur Caratal oli etäältä hyrräävä pallo. Jos hän saapuisi perille, niin moksis heille kaikille. Päätettiin, ettei hän saapuisi.

"En syytä heidän kaikkien tienneen mitä piti tapahtuman. Kuten sanoin, oli suuria sekä rahallisia että valtiollisia etuja vaarassa, ja asioita hoitamaan muodostettiin rengas. Renkaaseen liittyi sellaisiakin, jotka sen tarkotuksia tuskin tajusivat. Mutta toiset olivat hyvin selvillä niistä, ja he voivat luottaa siihen, että minä en ole heidän nimiänsä unohtanut. He olivat saaneet riittäviä varotuksia monsieur Caratalin tulosta jo aikaa ennen hänen lähtöänsä Etelä-Amerikasta, ja he tiesivät, että hänen hallussaan olevat todistukset tuottaisivat kaikille varman tuhon. Renkaalla oli rajattomasti rahaa käytettävänään — aivan rajattomasti, ymmärrättehän. He tähystelivät asiamiestä, joka kykenisi käyttelemään tätä jättiläismahtia. Valitun miehen tuli olla kekseliäs, päättäväinen, oloihin sopeutuva — mies miljoonan seassa. He valitsivat Herbert de Lernacin, ja myönnänpä heidän olleen oikeassa.

"Toimenani oli valita apulaiseni, vapaasti käyttää rahan suomaa valtaa ja pitää varma huoli siitä, ettei monsieur Caratal konsanaan saapuisi Parisiin. Luonteenomaisella tarmokkuudella ryhdyin toimeeni tunnin kuluessa ohjeitteni saamisesta, ja toimenpiteeni olivat tarkotukseensa ehdottomasti parhaat mitä keksiä saattoi.

"Mies, johon saatoin luottaa, lähetettiin heti Etelä-Amerikkaan, lähteäkseen monsieur Caratalin matkaan. Jos hän olisi ennättänyt ajoissa perille, niin ei laiva olisi milloinkaan Liverpooliin päässyt; mutta valitettavasti oli se jo lähtenyt satamasta ennenkuin asiamieheni sinne saapui. Varustin pienen aseestetun prikin sitä vastaan, mutta jälleenkin oli minulla huono onni. Kuten kaikki suuret järjestäjät olin kuitenkin valmistautunut vastoinkäymisiin ja varannut sarjan vaihtoehtoisia keinoja, joista jonkun täytyi onnistua. Yritykseni vaikeuksia ei ole arvattava vähäisiksi, eikä ole kuviteltava, että pelkkä tavallinen salamurha olisi kelvannut. Meidän täytyi tuhota ei ainoastaan monsieur Caratal, vaan myöskin monsieur Caratalin paperit, jopa monsieur Caratalin seuralaisetkin, jos meillä oli syytä luulla hänen ilmaisseen heille salaisuutensa. Ja on muistettava, että he olivat varuillaan ja kovin epäluuloisia sellaisen yrityksen varalta. Toimi oli kaikin puolin minun arvoiseni, sillä minä olen aina mestarillisin siinä, missä toinen epäröiden peräytyisi.

"Olin ihan valmis monsieur Caratalin vastaanottoon Liverpoolissa, sitäkin innokkaampana, kun minulla oli syytä uskoa hänen ryhtyneen toimiin saadakseen Lontoosta alkaen matkaansa melkoisen suojelusvartion. Mikä oli tehtävä se oli tehtävä hänen Liverpoolin laiturille astumisensa ja Lontoon-Länsirannikon radan Lontoon pääte-asemalle saapumisensa välillä. Olimme valmistaneet kuusi suunnitelmaa, toisen toistansa keinokkaamman; hänen omat liikkeensä tulivat määräämään mitä suunnitelmaa käytettäisiin. Teki hän mitä tahansa, me olimme hänen varalleen valmiit. Jos hän olisi viipynyt Liverpoolissa, me olimme valmiit. Ottipa hän tavallisen junan, pikajunan tai ylimääräisen, kaikki oli valmista. Kaikki oli otettu lukuun ja kaikesta oli huolta pidetty.

"Voitte arvata, etten minä yksinäni kyennyt tätä kaikkea tekemään. Mitä saatoin minä tietää Englannin rautateistä? Mutta raha pystyy hankkimaan auliita apulaisia kautta maailman, ja pian oli minulla eräs Englannin teräväpäisimpiä miehiä apunani. En mainitse mitään nimiä, mutta olisi kohtuutonta minun vaatia kaikki ansio itselleni. Englantilainen apulaiseni oli sellaisen liiton arvoinen. Hän tunsi Lontoon-Länsirannikon radan perinjuurin ja hänellä oli käskettävänään joukko luotettavia ja älykkäitä työmiehiä. Aate oli hänen, ja omaa harkintaani tarvittiin ainoastaan yksityisseikkoihin. Ostimme puolellemme useita toimihenkilöitä, niistä tärkeimpänä James McPhersonin, joka tietojemme mukaan oli enimmin käytetty ylimääräisten junien konduktööriksi. Smith, lämmittäjä, oli myös palveluksessamme. Kuljettaja John Slaterille oli tehty viittauksia, mutta hänet oli havaittu itsepintaiseksi ja vaaralliseksi, joten herkesimme yrittämästä. Meillä ei ollut mitään varmuutta siitä, että monsieur Caratal ottaisi ylimääräisen junan, mutta hyvin luultavana sitä pidimme, sillä hänelle oli kovin tärkeätä saapua Parisiin ilman pienintäkään viivytystä. Senvuoksi ryhdyimme erityisiin valmisteluihin tämän toimenpiteen varalle — valmisteluihin, jotka olivat pienintäkin piirrettä myöten täydelliset kauvan ennen kuin hänen laivansa pääsi Englannin rannikon näkyviin. Teitä huvittanee kuulla, että eräs asiamieheni oli luotsialuksessa, joka opasti laivan ankkuripaikkaansa.

"Heti Caratalin saapuessa Liverpooliin näimme hänen uumoilevan vaaraa ja olevan varuillaan. Hän oli tuonut saattueenaan vaarallisen miehen nimeltä Gomez, hyvin aseestetun ja aseita käyttämään tottuneen veijarin. Tällä miehellä oli Caratalin salaiset paperit kannettavanaan ja hän oli valmis suojelemaan sekä niitä että isäntäänsä. Luultavasti oli Caratal ottanut hänet uskotukseen, joten Caratalin poistaminen ilman Gomezia olisi ollut pelkkää voimien haaskausta. Heidän oli välttämätön saada yhteinen kohtalo, ja sen mukaisesti sovittua suunnitelmaamme helpotti suuresti ylimääräisen junan tilaaminen. Olihan tuossa ylimääräisessä junassa yhtiön kolmesta palvelijasta todellisuudessa kaksi meidän palveluksessamme, hinnasta, joka saattaisi heidät elämänsä ijäksi riippumattomaan asemaan. En mene sanomaan, että englantilaiset ovat rehellisempiä kuin mikään muu kansa, mutta olen havainnut heidät kalliimmiksi ostaa.

"Olen jo maininnut englantilaisen asiamieheni — miehen, jolla on jommoinenkin tulevaisuus edessään, ellei joku kurkkuvika korjaa häntä ennen aikojaan. Hänen hoidettavanaan olivat kaikki järjestelyt Liverpoolissa; minä taasen asetuin Kenyon Junctionin majataloon, missä odotin sovittua merkkiä toimiakseni. Kun ylimääräisestä oli kauppa tehty, niin asiamieheni heti sähkötti minulle kuinka pian kaiken tulisi olla valmiina. Hän itse pyysi myöskin saada ylimääräisen junan Horace Mooren nimellä, toivoen pääsevänsä monsieur Caratalin seuraan, mikä joissakin olosuhteissa olisi saattanut olla meille hyödyksi. Jollei esim. suuri hankkeemme olisi onnistunut, niin olisi asiamieheni velvollisuudeksi jäänyt ampua heidät molemmat ja hävittää heidän paperinsa. Mutta Caratal oli varuillaan ja kieltäysi ottamasta ketään vierasta matkaansa. Asiamieheni silloin poistui asemalta, palasi toista tietä, astui junan toiselta puolelta konduktöörivaunuun ja matkusti McPhersonin kumppanina.

"Teidän tehnee jo mieli kuulla järjestelyjeni laatu. Kaikki oli valmistettu useampia päiviä aikaisemmin, ja ainoastaan lopulliset liikkeet puuttuivat. Valitsemamme sivurata oli aikoinaan ollut emäradan yhteydessä, mutta sittemmin eristetty. Meidän tarvitsi vain asettaa sijoilleen muutamia kiskopareja jälleen luodaksemme liitoksen. Nämä kiskot oli kiinnitetty niin pitkälle kuin ilman ilmitulon vaaraa saattoi, ja nyt oli vain kysymyksessä tehdä rata valmiiksi ja sovittaa vaihde entiselle paikalleen. Ratapölkkyjä ei oltu alkujaankaan siirretty, ja kiskot, liitoslevyt ja mutterit olivat kaikki käsillä, sillä me olimme ottaneet ne eräästä haararadan sivuraiteesta. Pienen, mutta taitavan työkuntani avulla meillä oli kaikki valmiina aikaa ennen ylimääräisen junan saapumista. Saapuessaan se siirtyi pikku haararadalle niin keveästi, ettei kumpikaan matkustaja näy ollenkaan huomanneen vaihteen tärähdyksiä.

"Suunnitelmamme mukaan piti lämmittäjä Smithin huumata kloroformilla kuljettaja John Slater, jotta hän katoaisi toisten mukana. Tässä kohden, ja ainoastaan tässä kohden, suunnitelmamme epäonnistui — ellen ota lukuun McPhersonin rikollista hulluutta kirjottaa vaimolleen. Lämmittäjämme teki työnsä niin kömpelösti, että Slater vastaan ponnistellessaan putosi veturista, ja vaikka onni oli sikäli puolellamme, että hän siinä taittoi niskansa, jäi hän kuitenkin tahraksi mestariteokseen moiseen, jota, täydellisenä on ainoastaan äänettömällä ihailulla arvosteltava. Rikostuntija näkee kaikissa erinomaisissa järjestelyissämme ainoaksi hairahdukseksi John Slaterin. Miehen, jolla on ollut niin monta menestynyttä puuhaa kuin minulla, kannattaa olla vilpitön, ja senvuoksi viittaan John Slateriin selvänä hairahduksenamme.

"Mutta nyt olen saanut ylimääräisen junamme pienelle kahden kilometrin eli runsaan engl. penikulman mittaiselle sivuradalle, joka johtaa tahi ennen johti Heartseasen hyljätylle kaivokselle, mikä aikoinaan oli Englannin suurimpia kivihiilikaivoksia. Kysynette mistä johtuu, ettei kukaan nähnyt junaa tällä käyttämättömällä radalla. Se kulkee pitkin pituuttaan syvässä leikkauksessa; kukaan ei voinut sitä nähdä, ellei hän ollut leikkauksen reunalla. Ja leikkauksen reunalla olikin katsoja. Minä olin. Kerronpa mitä sieltä näin.

"Apulaiseni oli jäänyt vaihteen luo valvoakseen junan siirtymistä radallamme. Hänellä oli mukanaan neljä aseestettua miestä, jotta meillä vielä olisi keinoja varalla, jos juna suistuisi radalta, kuten vaihdekiskojen tavattoman ruostumisen johdosta pidimme mahdollisena. Nähtyään sen turvallisesti poikenneen sivuradalle hän luovutti vastuun minulle. Odottelin eräällä kohdalla, jolta näki kaivoksen aukon, ja minäkin olin varustautunut aseilla samaten kuin kaksi kumppaniani. Olin siis aina valmis, tapahtuipa mitä tahansa.

"Junan jouduttua haararaiteelle hiljensi Smith, lämmittäjä, veturin vauhdin, ja sitten jälleen pantuaan täyden höyryn käyntiin hän samassa silmänräpäyksessä hyppäsi maahan englantilaisen luutnanttini ja McPhersonin perässä. Kenties juuri tämä vauhdin hiljentäminen ensiksi herätti matkustajien huomiota, mutta juna kiiti jo täyttä menoa ennenkuin heidän päänsä ilmestyi avoimeen ikkunaan. Väkisinkin hymyilen ajatellessani kuinka ällistyneitä heidän täytyi olla. Kuvitelkaahan omia tunteitanne, jos vilkaistessanne ulos loistovaunustanne äkkiä huomaisittekin radan ruostuneeksi ja rosoiseksi, keltaisen ja punaisen kirjavaksi! Kylläpä mahtoi heidän hengityksensä salpautua, kun heille salamana valkeni, että heitä tuon kolkon radan päässä ei odottanut Manchester, vaan Kuolema. Mutta juna syöksyi nyt huimaa vauhtia, vaaruen ja nytkähdellen pitkin lahonneita raiteita, joita vastaan pyörät kamalasti kitkuivat. Olin lähellä ja erotin heidän kasvonsa. Caratal luullakseni rukoili — hänen kädessään heilui helminauhan tapainen. Toinen mölisi kuin teurastushuoneen verta haistava härkä. Hän näki meidän seisovan äyräällä ja viittoili meille kuin hullu. Sitten hän sieppasi ranteestaan salkun ja heitti en ikkunasta meihin päin. Hänen tarkotuksensa oli tietysti ilmeinen. Siinä olivat todisteet, ja he lupasivat vaieta, jos heidän henkensä säästettäisiin. Se olisi ollut mieluista, jos olisimme voineet sen tehdä, mutta asia on asia. Sitäpaitsi oli juna nyt yhtä vähän meidän hallittavissamme kuin heidänkin.

"Hän herkesi karjumasta, kun juna karautti mutkan ympäri ja he näkivät kaivoksen mustan aukon edessään ammottavan. Olimme poistaneet sen peitteenä olleen laudoituksen ja puhdistaneet partaat. Kiskot olivat ennen ulottuneet hyvin lähelle aukkoa, kivihiilien lastaamisen helpottamiseksi, ja meidän tarvitsi vain lisätä pari kolme kiskoparia johtaaksemme radan ihan reunalle asti; oikeastaan ulottui ratamme noin kolme jalkaa ylikin sen.

"Näimme kaksi päätä ikkunassa: alapuolella Caratalin, yläpuolella Gomezin; mutta näkemänsä oli kumpaisenkin mykistänyt. Eivätkä he kuitenkaan kyenneet vetämään päätänsä takaisin. Näky näytti heidät herpaisseen.

"Olin itsekseni ihmetellyt kuinka noin nopeasti kiitävä juna kohtaisi kuilun, jolle olin sen ohjannut, ja seurasin asian kehitystä suurella jännityksellä: Eräs tovereistani arveli sen suorastaan syöksähtävän aukon ylitse, eikä tosiaan paljoa puuttunutkaan. Onneksi se kuitenkin painui sen verran, että veturin puskurit törmäsivät kamalalla rysähdyksellä toiseen reunaan. Savutorvi lensi ilmaan. Hiilisäiliö, vaunut ja konduktöörivaunu rusentuivat yhdeksi röykkiöksi, joka veturin jäännösten keralla hetkeksi tukki kaivoksen suun. Sitten petti keskessä jokin ja koko rykelmä viheriäistä rautaa, savuavia kivihiiliä, messinki-osia, pyöriä, puun pirstaleita ja sohvien päällyksiä romahti yhteen litistyneenä alas kaivokseen. Kuulimme pirstaleiden kolhivan pitkin seiniä, ja sitten melkoisen tovin kuluttua kajahti kumea jyskähdys, kun junan jäännökset paiskautuivat pohjaan. Höyrykattila taisi räjähtää, sillä jyskähdystä seurasi voimakas pamaus, jonka jälkeen maan mustista uumenista leijaili paksuna pilvenä höyryä ja savua, sateen tapaisena tihkuna käärien meidät verhoonsa. Usva oheni hienoiksi kiehkuroiksi, jotka häipyivät kesäiseen päiväpaisteeseen, ja kaikki oli jälleen hiljaista Heartseasen kaivoksessa.

"Ja nyt, toteutettuamme suunnitelmamme täydellä menestyksellä, jäi tehtäväksemme ainoastaan peittää kaikki jälkemme. Toisessa päässä toiminut työkuntamme oli jo repinyt ylös kiskot ja hävittänyt vaihteen, palauttaen kaikki entiseen kuntoon. Me olimme kaivoksen luona samanlaisessa toimessa. Savutorvi ja muut syrjään singonneet sirpaleet heitettiin kaivokseen, aukko laudoitettiin entiselleen ja sille johtaneet kiskot vietiin pois. Sitten me kaikki hätäilemättä, mutta siekailemattakaan, poistuimme maasta, enimmät Parisiin, englantilainen virkaveljeni Manchesteriin ja McPherson Southamptoniin, josta siirtyi Amerikkaan. Näette senaikuisista englantilaisista sanomalehdistä, että olimme tehneet työmme perinpohjaisesti ja johtaneet eksyksiin taitavimmatkin sikäläiset nuuskijat.

"Muistanette, että Gomez heitti salkkunsa ulos ikkunasta, eikä minun tarvinne sanoa, että korjasin sen sisältämät paperit isäntiäni varten. Mutta heitä huvittanee kuitenkin nyt kuulla, että minä tuon tilaisuuden muistoksi pidätin salkusta pari pikku asiakirjaa itsellenikin. Minulla ei ole mitään halua julkaista niitä; mutta kun kuitenkin kukin on omasta puolestaan tässä maailmassa, niin mitä voin muutakaan tehdä, elleivät ystäväni tule tarvitessani avukseni? Messieurs, saatte uskoa, että Herbert de Lernac on aivan yhtä peljättävä vastassa kuin puolellakin, ja että hän ei ole mies nousemaan mestauslavalle ennen kuin on nähnyt jokaisen teistä passitettuna Uuteen Kaledoniaan. Oman itsenne tähden, jos ette minun, kiirehtikää, monsieur de — — — ja kenraali — — — ja paroni — — — (voitte lukiessanne täyttää nämä lomat nimellänne). Takaan, että seuraavassa painoksessa ei ole mitään aukkoja täytettävänä.

"J.K. — Tarkastaessani kertomustani huomaan unohtaneeni ainoastaan yhden seikan. Se koskee onnetonta McPhersonia, joka hulluuttaan kirjotti vaimolleen tavatakseen hänet New Yorkissa. Voitte arvata, että kun oli pelissä niin suuret panokset kuin meidän, me emme voineet jättää niitä sen mahdollisuuden varaan, ilmaisisiko tuo mies salaisuutensa naiselle vai eikö. Hänen kerran rikottuaan valansa, kirjottamalla vaimolleen, me emme enää voineet luottaa häneen. Ryhdyimme senvuoksi toimenpiteisiin ehkäistäksemme hänet tapaamasta vaimoansa. Olen toisinaan ajatellut, että ystävällisyys vaatisi kirjottamaan tälle ja vakuuttamaan, ettei ole mitään estettä hänen toisiin naimisiin menonsa tiellä."

Brasilialainen kissa.

Kovaa on nuoren miehen olla ylellinen taipumuksiltaan, esiintyä suuren omaisuuden tulevaisena perijänä, liikkua ylhäisissä piireissä, mutta elellä vailla todellista rahaa ja ammattia, jolla sitä ansaitsisi. Isäni näet oli säyseä, toivehikas, keveäluontoinen mies ja luotti kovin suuresti vanhaksi pojaksi jääneen vanhemman veljensä, lordi Southertonin rikkauteen ja hyväntahtoisuuteen. Hän piti luonnollisena, että minun, hänen ainoan poikansa, ei konsanaan tarvitsisi ansaita elatustani varsinaisella työllä. Hän kuvitteli, että jos minulle ei sattuisi jotakin tointa laajoilla Southertonin tiluksilla, niin tarjoutuisi ainakin joku virka valtiollisella uralla, joka on vielä pysynyt etuoikeutettujen luokkiemme erikoisena varana. Hän kuoli ennen kuin ehti näkemään, kuinka pettäviä hänen laskelmansa olivat olleet. Ei setäni eikä valtio ottanut minua ollenkaan huomatakseen tai osottanut mitään harrastusta urani avittamiseksi. Satunnaisesti lahjaksi saatu fasaani- tai jänispari oli minulle kaiken aikaa ainoana muistutuksena siitä, että minä olin odottamassa perinnökseni Otwellin kartanoa ja erästä maan rikkaimpia maatiloja. Sillävälin eleskelin nuornamiesnä ja kaupunkilaiseen tapaan, asustaen vuokrahuoneissa Grosvenor-rakennuksessa, ainoana työnäni keilanheitto ja polo-peli Hurlinghamissa. Kuukausi kuukaudelta huomasin yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi saada vekseleitäni uudistetuiksi, tai rahaksi muuttumaan uusia, vakuutena setäni kuoleman jälkeen saatavissa oleva kiinnittämätön omaisuus. Häviö ammotti edessäni, ja päivä päivältä näin sen selvempänä, läheisempänä ja yhä ehdottomammin välttämättömänä.

Tunsin oman köyhyyteni sitäkin kipeämmin, kun lordi Southertonin suurista rikkauksista puhumattakaan kaikki muutkin sukulaiseni olivat jotakuinkin toimeentulevia. Läheisin näistä oli Everard King, isäni veljenpoika ja minun serkkuni, joka seikkailevaa elämää Brasiliassa vietettyään oli palannut tähän maahan asettuakseen elämään varoillaan. Emme saaneet koskaan tietää millä keinoin hän oli rahansa hankkinut, mutta hänellä näytti olevan rahoja liikenemään asti, koska oli ostanut Greylandsin tilan lähellä Clipton-on-the-Marshia Suffolkissa. Ensimäistä vuottansa Englannissa asuessaan hän ei piitannut minusta sen enempää kuin saituri setänikään; mutta vihdoin sain eräänä kesäisenä aamuna suureksi huojennuksekseni ja ilokseni kirjeen, jossa minua pyydettiin vielä samana päivänä lähtemään matkaan saapuakseni lyhyelle vierailulle Greylandsin kartanoon. Odottelin juuri silloin jokseenkin pitkäaikaista vierailua vararikko-oikeuteen, ja tämä keskeytys näytti melkein salliman tuottamalta. Jos vain pääsisin väleihin tämän tuntemattoman sukulaiseni kanssa, niin voisin vielä läpäistä. Suvun kunnian vuoksi hän ei varmaankaan antaisi minun joutua aivan hunningolle. Käskin kamaripalvelijani sulloa matkalaukkuni ja läksin samana iltana Clipton-on-the-Marshia kohden.

Vaihdettuani vaunua Ipswichissa jätti pieni paikallisjuna minut vähäpätöiselle, autiolle asemalle keskelle kumpuista, ruohorikasta seutua, jonka halki polveili pitkin laaksojen pohjukoita verkalleen vierivä joki korkeine lietteisine äyräineen, jotka osottivat meidän olevan nousu- ja laskuveden alueella. Vaunuja ei ollut vastassani (jälkeenpäin kuulin sähkösanomani myöhästyneen), joten otin paikkakunnan majatalosta kärryt. Kyytimies, hyvänsävyinen maalainen, oli sukulaiseni ylistelyä tulvillaan, ja häneltä kuulin, että mr. Everard Kingin nimellä jo oli niillä tienoin mitä paras teho. Hän oli toimeenpannut illanviettoja koululapsille, hän oli luovuttanut kartanonsa vapaasti katseltavaksi, hän oli tehnyt lahjotuksia — sanalla sanoen, hänen hyväntahtoisuutensa oli ollut niin rajaton, että kyyditsijäni saattoi sitä selittää ainoastaan otaksumalla hänen pyrkivän parlamenttiin.

Huomioni käänsi miehen kiitosvirsistä tavattoman kaunis lintu, joka istahti lennätinpylväälle tien viereen. Ensin otaksuin sen hohkanärhiksi, mutta se oli isompi ja höyhenpuvultaan loistavampi. Kyytimies antoi sen ilmestymiselle oitis selityksen, sanoen sen kuuluvan juuri sille miehelle, jonka kartanoon olimme matkalla. Hänen mielihalujaan oli vieraiden maiden eläimien totuttaminen toiseen ilmanalaan, ja hän oli tuonut mukanaan Brasiliasta joukon lintuja ja petoja, joita koetti kasvattaa Englannissa. Kerran tultuamme Greylandsin puiston veräjästä saimme kylliksi näytteitä tästä hänen oikustaan. Muutamat pienet täplikkäät hirvet, eräs omituinen luullakseni myskisiaksi nimitetty villisika, upeista höyhenistään ylpeilevä kuhankeittäjä, jonkunlainen vyötiäinen ja hyvin lihavaa mäyrää muistuttava kömpelösti vaappuva eläin olivat otuksia, jotka pistivät silmääni ajaessamme pitkin mutkittelevaa lehtokujaa.

Mr. Everard King, tuntematon serkkuni, seisoi itse talonsa portailla, sillä hän oli nähnyt meidät kaukaa ja arvannut tulijan minuksi. Hän oli näköjään hyvin rehti ja suopea, lyhyt ja tanakka, noin neljänkymmenen viiden vanha, kasvot pyöreät ja hyväntuuliset, troopillisen auringon ruskeaksi paahtamat ja tuhansien ryppyjen uurtamat. Hänellä oli oikean etelämaalaisen viljelijän tapaan valkea palttinapuku yllään, sikaari hampaissaan ja leveä panama-hattu takaraivollaan. Tuollaisen olennon kuvittelee kuuluvaksi kuuman maan bungalow;n kuistille, ja se näytti kovin oudolta tässä jyhkeässä englantilaisessa kivirakennuksessa.

"Rakkaani!" hän huudahti olkansa yli katsahtaen; "rakkaani, täällä on vieraamme! Tervetuloa, tervetuloa Greylandsiin! Hauskaa on tutustua teihin, Marshall serkku, ja pidän suurena kohteliaisuutena, että kunnioitatte tätä uneliasta pikku sopukkaa läsnäolollanne."

Ei voinut ajatella sydämellisempää sävyä, ja minun tuli heti huoleton olla. Mutta tarvittiinkin kaikki hänen herttaisuutensa korvaamaan hänen vaimonsa kylmyyttä, vieläpä tylyyttäkin. Tämä astui esille miehensä kutsusta, kookas, laiha nainen, luullakseni brasilialaista sukuperää, vaikka puhuikin oivallista englantia; minä annoinkin anteeksi hänen epäkohteliaisuutensa siinä oletuksessa, että hän oli tavoillemme vieras. Hän ei kuitenkaan yrittänyt silloin eikä myöhemminkään salata, että minä en ollut mikään tervetullut kävijä Greylandsin kartanossa. Hänen sanansa olivat tavallisesti kylläkin kohteliaita, mutta hänellä oli erinomaisen herkkä-ilmeiset mustat silmät, ja niistä luin heti alussa aivan selvästi hartaan toivomuksen, että jo olisin jälleen Lontoossa.

Mutta velkani ahdistivat liiaksi ja rikkaan sukulaiseni apuun perustamani suunnitelmat olivat niin ylen tärkeitä, etten voinut antaa hänen vaimonsa nurjamielisyyden niitä kukistaa. En siis ollut millänikään hänen kylmäkiskoisuudestaan ja asetuin serkkuani kohtaan yhtä sydämelliseksi kuin tämä minulle osottautui. Hän ei ollut säästänyt mitään vaivoja tehdäkseen oloni mukavaksi. Kamarini oli viehättävä. Hän pyyteli minua ilmaisemaan mitä tahansa saatoin haluta ollakseni tyytyväinen. Kieleni kärjellä pyöri mainita hänelle, että tuntuva maksu-osotus melkoisesti vaikuttaisi siihen suuntaan, mutta ajattelin, että se saattaisi tuttavuutemme nykyisellä asteella vielä olla ennenaikaista. Päivällinen oli mainio, ja istuessamme kahden kesken hänen havana-sikaareitansa ja kahviansa maistellen, jonka jälkimäisen hän kertoi olevan erityisesti valmistettua hänen viljelysmaallaan, näyttivät minusta kaikki kyytimieheni ylistykset oikeutetuilta; en varmaankaan ollut koskaan tavannut hyväluontoisempaa ja vieraanvaraisempaa miestä.

Mutta hilpeästä suopeudestaan huolimatta oli hänellä luja oma tahto ja tulinen luonne. Siitä sain seuraavana aamuna näytteen. Mrs. Kingin kummallinen vastenmielisyys minua kohtaan oli niin voimakas, että hänen käytöksensä aamiaispöydässä oli melkein loukkaava. Mutta vasta serkkuni poistuttua kävi hänen puolisonsa tarkotus epäilemättömäksi.

"Mukavin päiväjuna lähtee neljänneksen yli kahdentoista", virkkoi hän.

"Mutta minä en ole aikonut lähteä tänään", vastasin vilpittömästi, kenties uhmatenkin, sillä minä olin päättänyt, etten antaisi tuon naisen ajaa itseäni tieheni.

"Hoo, jos se teistä riippuu — —" sanoi hän ja pysähtyi, mitä hävyttömin ilme silmissään.

"Olen varma siitä", vastasin, "että mr. Everard King sanoisi minulle, jos viipyisin kauvemmin kuin pysyn tervetulleena".

"Mitä tämä? Mitä tämä?" lausui ääni, ja hän astahti huoneeseen. Hän oli kuullut viimeiset sanani, ja katse kasvoihimme kertoi hänelle muun. Siinä silmänräpäyksessä saivat hänen lihavat, hilpeät kasvonsa suorastaan julman ilmeen.

"Saanko pyytää sinua hetkisen kävelemään ulkona, Marshall", virkkoi hän. (Voin mainita, että minun nimeni on Marshall King.)

Hän sulki oven takanani, ja sitten kuulin hetkisen aikaa hänen puhelevan vaimolleen tuiman kiihtymyksen alentamalla äänellä. Tuo törkeä vieraanvaraisuuden loukkaaminen oli nähtävästi satuttanut hänen arinta kohtaansa. En ole mikään nuuskija, joten etenin ulos nurmikolle. Pian kuulin kiireisiä askeleita takaapäin, ja kääntyessäni seisoi edessäni talon emäntä, kasvot kalpeina kiihtymyksestä ja silmät kyynelistä punaisina.

"Mieheni on pyytänyt minua lausumaan teille anteeksipyyntöni, mr. Marshall King", sanoi hän luoden katseensa maahan.

"Älkäähän puhuko siitä sen enempää, mrs. King."

Hänen mustat silmänsä leimahtivat äkkiä katseeni kohdaten.

"Te pöllö!" hän sähähti hurjalla kiivaudella ja pyörähti takaisin taloon.

Loukkaus oli niin häpäisevä, niin sietämätön, että saatoin ainoastaan ällistellen tuijottaa hänen jälkeensä. Seisoin vielä paikallani, kun serkkuni tuli seurakseni. Hän oli entisellä hilpeällä tuulellaan.

"Toivoakseni on vaimoni pyytänyt typeriä huomautuksiansa anteeksi", lausui hän.

"On, kyllä — kyllä!"

Hän pisti käsivartensa kainalooni ja kävelytti minua edestakaisin pihalla.

"Älä pane pahaksesi", selitti hän. "Minua surettaisi sanomattomasti, jos lyhentäisit vierailuasi yhdellä ainoalla tunnillakaan. Asia on sellainen — turhapa olisi sukulaisten mitään salailla — että rakas vaimo-parkani on uskomattoman mustasukkainen. Hän ei sietäisi, että kukaan — mies tai nainen — hetkeksikään tulee väliimme. Hänen ihanteensa on autio saari ja ikuinen kahden-olo. Siitä saat selityksen hänen käytökseensä, jonka tunnustan tässä erityisessä kohdassa lähenevän hulluutta. Sano minulle, että sinä et siitä enää sen enempää välitä."

"En, enpä tosiaankaan."

"Sytytähän siis tämä sikaari ja lähde kerallani tarkastamaan pikku eläinkokoelmaani."

Koko ehtoopäivä kului tähän kierrokseemme, jolla tutustuimme kaikkiin hänen tuomiinsa lintuihin, petoihin ja matelijoihinkin. Toiset olivat valtoimina, toiset häkeissä, jotkut ihan kotieläiminä. Innostuneesti haasteli hän menestyksistään ja epäonnistumisistaan, syntyneistään ja kuolleistaan, ja hän huudahteli riemastuneesti kuin koulupoika, kun kävellessämme joku korea lintu lehahti lentoon ruohikosta tai joku outo peto livahti piiloon. Lopuksi hän johti minut käytävään, joka ulottui rakennuksen taemman sivustan halki. Sen päässä oli luisuvalla luukulla varustettu raskas ovi, ja sen pielessä ulkoni seinästä telarattaaseen kiinnitetty rautainen kahva. Rivi vankkoja kankia salpasi käytävän.

"Nyt näytän sinulle kokoelmani helmen", sanoi hän. "Europassa on yksi ainoa samaa lajia, kun Rotterdamin penikka äskettäin kuoli. Se on brasilialainen kissa."

"Mutta millä tavoin se eroaa muista kissoista?"

"Sen saat pian nähdä", vastasi hän nauraen. "Vedähän tuo luukku syrjään ja vilkaise sisälle!"

Tein työtä käskettyä ja huomasin tirkisteleväni isoon tyhjään huoneeseen, jonka lattia oli rakennettu laakakivistä; takaseinässä oli pieniä rautaristikkoisia ikkunoita.

Keskellä huonetta makasi päiväpaisteen kultaisella täplällä mahtava elukka, iso kuin tiikeri, mutta musta ja sileä kuin ebenholtsi. Se oli aivan yksinkertaisesti suunnattoman suuri ja erinomaisen hyvin hoidettu musta kissa, ja se lekotteli lyyhyssä auringon lämpöisissä säteissä ihan kuin kissakin. Se oli niin sorea, niin jäntevä ja niin siloisen hornamainen, etten voinut siirtää silmiäni aukosta.

"Eikö olekin komea?" kysyi isäntäni innostuneesti.

"Loistava kerrassaan! En ole vielä noin jaloa elukkaa nähnyt."

"Jotkut nimittävät sitä mustaksi pumaksi, mutta todellisuudessa se ei ollenkaan ole puma. Tuo otus on lähes yksitoista jalkaa mitaltaan kuonosta hännän huippuun. Neljä vuotta takaperin se oli pikkuinen musta karvapallo, josta kiilui kaksi keltaista silmää. Se myytiin minulle äskensyntyneenä penikkana Rio Negron lähteitä ympäröivässä korpimaassa. Alkuasukkaat olivat keihästäneet sen emän, sitten kun tämä oli surmannut heistä kymmenkunnan."

"Ne ovat siis julmia petoja?"

"Kavalimpia ja verenhimoisimpia elukoita mitä maa päällään kantaa. Puhuppas brasilialaisesta kissasta ylämaan intiaanille, niin näet hänen värisevän. Ihmiset ovat niille maukkaampia kuin metsänriista. Tämä otus ei ole vielä koskaan maistanut elävää verta, mutta kun se sen tekee, niin siitä koituu hirmu. Nykyään se ei siedä luolassaan ketään muuta kuin minua. Ei edes Baldwin, tallirenki, uskalla sitä lähestyä. Minä taasen olen sille sekä äitinä että isänä."

Puhuessaan hän äkkiä hämmästyksekseni avasi oven ja pujahti sisälle, sulkien sen heti perässään. Hänen äänensä kuullessaan nousi tuo notkea jättiläinen, haukotteli ja hieroi pyöreätä mustaa päätänsä hellästi hänen, kylkeensä, hänen sitä taputellessaan ja hyväillessään.

"Nyt, Tommy, häkkiisi!" käski hän.

Suhdaton kissa asteli huoneen toiselle puolelle ja asettui erään ristikon alle lepäämään. Everard King tuli ulos, tarttui mainitsemaani rautaiseen kahvaan ja alkoi pyörittää sitä. Tästä alkoi käytävässä oleva kankirivi siirtyä seinän raon läpi tuon ristikon aidaksi, muodostaen täydellisen häkin. Sen tultua paikoilleen hän taaskin avasi oven ja kutsui minut huoneeseen, jonka ilma oli raskas suurille lihansyöjille omituisesta kirpeästä, ummehtuneesta tuoksusta.

"Näin olemme me järjestäneet kopin", selitteli hän. "Se saa päivisin koko huoneen haltuunsa, mutta yöksi suljemme sen häkkiinsä. Kääntämällä kahvaa käytävässä voi sen päästää ulos ja jälleen sulkea häkkiin. Ei, ei, älä tee sitä!"

Olin pistänyt käteni kankien raosta taputellakseni elukan kiiltävää, kohoilevaa kuvetta. Hän veti käteni totisen näköisenä takaisin.

"Vakuutan sinulle, että kissani ei ole kesy. Älä kuvittelekaan, että kukaan voi seurustella sen kanssa yhtä vapaasti kuin minä. Se ei halua itselleen ystäviä — vai mitä, Tommy? Ahaa, se kuulee puolisensa olevan tulossa! Niin, poikaseni!"

Kivilaakaisesta käytävästä kuului askelia, ja peto oli hypähtänyt jaloilleen, marssien edestakaisin ahtaassa häkissään, keltaiset silmät kiiluvina ja tulipunainen kieli vavahtelevana epätasaisen, valkean hammasrivin raossa. Tallirenki toi tarjottimella tukevan lihakimpaleen ja työnsi sen kankien lomitse pedolle. Tämä hypähti keveästi siihen käsiksi, vei sen nurkkaan ja repi ja raateli sitä käpäliensä välissä, aina väliin kohottaen verisen turpansa katsahtaakseen meihin. Se oli ilkeä ja samalla lumoava näky.

"Et voine ihmetellä, että minä pidän tästä elukasta", virkkoi isäntäni meidän poistuessamme huoneesta, "varsinkin kun ajattelet, että minä olen sen kasvattanut pienestä pitäen. Ei ollut leikin asia sen tuominen tänne Etelä-Amerikan sisämaasta; mutta täällä se nyt on tallella ja terveenä — ollen, kuten sanoin, ehdottomasti komein lajiansa mitä Europassa on nähty. Eläintarhaan sitä on kovasti patisteltu, mutta minä en todellakaan voi erota siitä. Nyt lienen jo kylliksi kauvan vaivannut sinua oikullani, joten emme voi tehdä paremmin kuin seurata Tommyn esimerkkiä ja ryhtyä puoliseemme."

Etelä-amerikkalainen sukulaiseni oli niin kiintynyt tiluksiensa ja kummallisten asukkaittensa hoitoon, etten ensimältä luullut hänellä juuri muita harrastuksia olevankaan. Että hänellä oli niitäkin, ja tärkeitä, sen kuitenkin pian havaitsin hänen vastaanottamistaan lukuisista sähkösanomista. Niitä saapui kaikkina vuorokauden aikoina, ja niitä avatessaan hän näytti aina tavattoman kiihkeältä ja jännittyneeltä. Toisinaan arvelin hänen harjottavan vedonlyöntiä kilparadalla, toisinaan pörssikeinottelua, mutta kaikessa tapauksessa oli hänellä tekeillä jotakin kovin painavaa hommaa, jota ei Suffolkin nummimailla tunnettu. Vierailuni kuutena päivänä hän sai vähintään kolme tai neljä sähkösanomaa päivässä, ja joskus seitsemän tai kahdeksankin.

Olin käyttänyt nämä kuusi päivää niin hyvin, että niiden lopulla olin mitä sydämellisimmissä väleissä serkkuni kanssa. Joka ilta olimme istuneet myöhään biljardihuoneessa, hänen kertoillessaan minulle mitä merkillisimpiä juttuja seikkailuistaan Amerikassa — juttuja niin hurjia ja hillittömiä, että saatoin niitä tuskin uskoa edessäni myhäilevästä lihavasta pikku miehestä. Vastapalvelukseksi minä rohkenin tarinoida joitakuita omia muistelmiani Lontoon elämästä, joka miellytti häntä niin suuresti, että hän vakuutti piankin poikkeavansa Grosvenor-rakennukseen minun vieraakseni. Häntä halutti nähdä kaupunki-elämän humua, eikä hän todellakaan, vaikka sen itse sanon, olisi voinut valita pätevämpää opasta. Vasta vierailuni viimeisenä päivänä uskalsin koskea hautomaani asiaan. Kerroin hänelle vilpittömästi rahallisista vaikeuksistani ja uhkaavasta häviöstäni, ja kysyin hänen neuvoansa — vaikka toivoinkin jotakin oleellisempaa. Hän kuunteli tarkkaavasti, ahkeraan tuprutellen savuja sikaaristaan.

"Mutta olethan", sanoi hän, "sukulaisemme, lordi Southertonin perillinen?"

"Minulla on täysi syy luulla niin, mutta hän ei ole koskaan myöntänyt minulle mitään määrärahaa."

"Niin, olenpa kuullut hänen saituruudestaan. Marshall parka, asemasi on ollut kova. Oletko muuten saanut viime aikoina mitään tietoja lordin terveydentilasta?"

"Hän on aina lapsuudestani asti ollut hyvin kivulloinen."

"Aivan niin, — ruostunut sarana kitkuu kauvan. Perintösi voi olla pitkän taipaleen takana. Hyväinen aika, oletpa kiusallisessa pulassa!"

"Olin hiukan toivonut, että sinä saadessasi tietää asian laidan suostuisit ehkä lainaamaan — —"

"Ei sanaakaan enempää, poikaseni", huudahti hän mitä herttaisimmin; "puhumme asiat tänä iltana pitkin ja poikin, ja takaanpa tekeväni mitä minä suinkin voin."

En ollut pahoillani siitä, että vierailuni läheni loppuansa, sillä vastenmielistä oli tietää talossa jonkun kiihkeästi odottelevan toista meneväksi matkoihinsa. Mrs. Kingin kelmeät kasvot ja tuimat katseet olivat käyneet minulle yhä vihattavammiksi. Hän ei enää ollut suorastaan säädytön — miehensä pelko pidätti häntä siitä mutta järjettömässä mustasukkaisuudessaan hän lopulta jätti minut kokonaan pois huomiostaan, ei koskaan puhutellut minua ja teki kaikin tavoin oloni Greylandsissa niin epämiellyttäväksi kuin saattoi. Niin loukkaava oli hänen sävynsä tuona viimeisenä päivänä, että olisin varmasti lähtenyt pois, ellei minua olisi illalla ollut odottamassa se neuvottelu, jolla toivoin pääseväni taloudellisesta ahdingostani.

Puhelu jäi hyvin myöhään, sillä serkkuni, saatuaan sinä päivänä vielä useampia sähkösanomia kuin tavallista, meni päivällisen jälkeen työhuoneeseensa ja palasi sieltä vasta koko talon asukkaiden käytyä levolle. Kuulin hänen kuljeksivan ylt'ympäri ovia lukitsemassa, kuten hänen tapansa iltaisin oli, ja viimein hän saapui luokseni biljardihuoneeseen. Hänen pönäkkä ruumiinsa oli kääritty avaraan leponuttuun ja jalassa oli hänellä punaiset, korottomat turkkilaiset tohvelit. Asettuen nojatuoliin hän sekotti itselleen lasillisen grogia, jossa en voinut olla huomaamatta veden suhteellista vähyyttä whiskyyn verraten.

"Totisesti!" hän virkkoi; "onpa sekin yö!"

Oli kylläkin. Tuuli tohisi ja ulvoi ulkona, rämistellen ja tuiverrellen ikkunaluukkuja. Vastakohtana tuntui keltaisten lamppujen hohde ja sikaariemme tuoksu sitä leppoisemmalta ja hivelevämmältä.

"Nyt, poikani", tuumi isäntäni, "meillä on talo ja yö itseämme varten. Annahan minulle hiukan käsitystä asiaisi tilasta, niin katson mitä on tehtävissä niiden järjestämiseksi. Haluan kuulla juurtajaksain."

Siten rohkaistuna minä ryhdyin pitkään selostukseen, jossa kaikki saamamieheni, isännästäni kamaripalvelijaani saakka, kukin vuorostaan esiintyivät. Minulla oli taskukirjassani muistiinpanoja, joiden avulla latelin numeroita ja mielihyväkseni sainkin kokoon hyvinkin selkeän tilin sotkeutuneesta ja surkeasta taloudestani. Mieltäni kuitenkin ahdisti havainto, että kumppanini silmät olivat ilmeettömät ja hänen huomionsa johonkin muuhun kiintynyt. Hänen silloin tällöin tokaisemansa huomautukset olivat niin perin pintapuolisia ja asiaan kuulumattomia, että varmasti huomasin hänen ajatelleen kaikkea muuta. Juuri joskus hän heräsi mietteistään ja koetti väkisin osottaa harrastusta, pyytäen minua toistamaan tai täydellisemmin selittämään jonkun seikan, mutta aina hän sitten taas syventyi omiin aatoksiinsa. Vihdoin hän nousi, heittäen sikaarinsa pätkän takkaan.

"Kuulehan nyt, poikani", sanoi hän. "Minulla ei ole milloinkaan ollut taipumusta numeroihin, joten suonet minulle anteeksi. Sinun täytyy kyhätä kaikki tuo paperille, josta näen lopullisen summan. Ymmärrän asian, kun näen sen mustana valkealla."

Ehdotus oli rohkaiseva. Lupasin tehdä sen.

"Ja nyt on aika käydä levolle. Hiisi vieköön, johan kello kuuluu lyövän yksi."

Myrskyn kumeassa tohussa kajahti viereisestä huoneesta seinäkellon sointuva lyönti. Tuuli humisi valtavan virran kohinana.

"Minun täytyy ennen levolle menoa katsoa kissaani", sanoi isäntäni. "Kova tuuli ärsyttää sitä. Tuletko mukaan?"

"Kernaasti", vastasin.

"Astuhan hiljaa äläkä puhu, sillä kaikki ovat unessa."

Me astelimme hiljaisesti pitkin lamppujen valaiseman eteisen persialaisia mattoja ja hiivimme sen ovesta ulos. Kivilaakaisessa käytävässä oli pimeä, mutta eräässä koukussa riippui tallilyhty, jonka isäntäni otti alas. Käytävässä ei näkynyt rautakankiaitausta, josta tiesin pedon olevan suljettuna häkkiinsä.

"Käy sisälle!" sanoi serkkuni ja avasi oven.

Meitä tervehti kumea murina, joka ilmaisi myrskyn todellakin ärsyttäneen elukkaa. Lyhdyn lepattavassa valossa näimme sen lyyhistyneen luolansa nurkkaan suunnattomaksi mustaksi möhkäleeksi, joka loi kaamean varjon valkaistuun seinään. Sen häntä heilui vihaisesti oljissa.

"Tommy parka ei ole parhaalla tuulellaan", virkkoi Everard King, kohottaen lyhtyä ja katsellen suojattiansa. "Eikö se näytäkin aikamoiselta mustalta paholaiselta? Minun täytyy antaa sille hiukan illastettavaa, saadakseni sen paremmalle päälle. Pitelethän hetkisen lyhtyä?"

Otin sen hänen kädestään, ja hän astui ovelle.

"Tommyn laari on tässä ulkopuolella", hän sanoi. "Odotahan, minä vain käväisen." Hän astui ulos, ja ovi raksahti kiinni hänen takanaan.

Tuo järeä kirskuva ääni sai sydämeni seisahtumaan. Äkillinen kauhun säväys hytkäytti minua. Epämääräinen hirvittävän petollisuuden uumoilu karmi selkäpiitäni. Hypähdin ovelle, mutta sisäpuolella ei ollut kädensijaa.

"Kuule!" huusin. "Päästä minut ulos!"

"Ei hätää! Älä nosta melua!" vastasi isäntäni käytävästä. "Onhan sinulla lyhty."

"Kyllä, mutta en halua joutua näin suljetuksi yksikseni."

"Etkö?" Minä kuulin hänen sydämettömän, hahattavan naurunsa. "Et ole kauvan yksinäsi."

"Päästä minut ulos!" toistin suuttuneesti. "En toden totta siedä tällaista äärimmäistä leikintekoa."

"Äärimäistä kylläkin", vastasi hän taasenkin remahtaen vihattavaan nauruunsa. Ja äkkiä kuulin keskellä myrskyn ulvontaa telarattaan kahvan kiertyessään kitisevän ja narisevan, ja rauta-aitauksen kalisevan alkaessaan solua ulos raosta. Hyvä Jumala, hän oli päästämäisillään irti brasilialaisen kissan!

Lyhdyn valossa näin kankien verkalleen lipuvan edestäni. Toisessa päässä oli jo jalan levyinen sola. Kirkaisten tartuin käsin viimeiseen kankeen ja kiskoin mielipuolen voimalla. Minä olin mielipuolena raivosta ja kauhusta. Minuutin tai pari pitelin aitaa liikkumattomana. Tiesin hänen ponnistavan kaikki voimansa kahvan kiertämiseen ja vivun lopulta varmasti vievän minusta voiton. Tuuma tuumalta laahauduin pitkin laakakiviä, ja kaiken aikaa pyytelin ja rukoilin tuota ihmishirviötä säästämään minut tästä kamalasta kuolemasta. Vannotin häntä sukulaisuuden nimessä. Muistutin olevani hänen vieraansa; pyysin saada tietää mitä haittaa olin hänelle konsanaan tuottanut. Hän vastasi ainoastaan kahvan nykäisyillä ja tempaisuilla, joista jokainen kaikista ponnistuksistani huolimatta kiskaisi jälleenkin yhden kangen seinän läpi. Riippuen ja rimpuillen luisuin häkin koko edustan mitan, kunnes luovuin toivottomasta taistelusta kolottavin rantein ja raadelluin sormin. Kanki-aita solahti ulos minun hellittäessäni käteni siitä, ja heti jälkeenpäin kuulin turkkilaisten tohvelien sipsuttavan pitkin käytävää, kunnes ulko-ovi paiskautui kiinni. Nyt oli kaikki hiljaista.

Peto ei ollut koko aikana liikahtanutkaan. Se makasi yhä sopessaan, ja sen häntä oli herjennyt heilumasta. Se oli nähtävästi kerrassaan ällistynyt näkyä, jossa mies kangista roikkuen kirkuvana raahautui sen ohitse. Näin sen suurilla silmillään tuijottavan minuun. Olin kankiin tarttuessani pudottanut lyhdyn, mutta se paloi vielä lattialla, ja minä liikahdin siepatakseni sen, hiukan ajatellen saavani sen valosta turvaa. Mutta heti ensimäiseen liikkeeseeni vastasi peto kumealla ja uhkaavalla murinalla. Pysähdyin paikalleni, pelon vapisuttaessa jokaista jäsentäni. Kissa (jos noin hirveälle olennolle voi antaa niin kotoista nimeä) oli ainoastaan kymmenkunnan jalan päässä minusta. Silmät kimmelsivät pimeässä kuin kaksi fosforikiekkoa. Ne hirvittivät ja kuitenkin lumosivat minua. En voinut siirtää katsettani niistä. Luonto kujeilee kummallisesti kanssamme moisina jännityksen hetkinä, ja nuo kimmeltävät valot laajenivat ja supistuivat tasaisessa tahdissa. Toisin hetkin ne näyttivät pienoisilta erinomaisen kirkkailta pisteiltä — pieniltä sähkökipinöiltä mustassa pimeydessä — sitten ne levenivät ja levenivät, kunnes niiden vaihtuva ja inha valo täytti koko sopen. Ja sitten ne äkkiä kokonaan sammuivat.

Eläin oli ummistanut silmänsä. En tiedä lieneekö perää vanhassa käsityksessä inhimillisen tuijotuksen valtaavasta voimasta, vai oliko jättiläiskissa pelkästään unelias, mutta kaikessa tapauksessa se ilmaisematta pienimpiäkään hyökkäyksen oireita laski sileän, mustan päänsä tanakoille käpälilleen ja näytti nukkuvan. Minä seisoin hievahtamatta, peljäten liikahduksella herättäväni sen taaskin pahansuopaan eloon. Mutta ainakin pystyin nyt selvästi ajattelemaan, kun nuo kamalat silmät olivat heittäneet minut rauhaan. Tässä olin teljettynä yökaudeksi verenhimoisen otuksen seuraan. Oma vaistoni, puhumattakaan minut tähän loukkuun vietelleen ovelan konnan sanoista, vakuutti minulle, että eläin oli yhtä villi kuin sen isäntäkin. Miten saisin nahkani säästymään aamuun asti? Ovi oli toivoton, ahtaat rautaristikkoiset ikkunat niinikään. Autiossa, laakakivisessä huoneessa ei ollut missään turvaa. Avun huutaminen oli järjetöntä. Tiesin, että tämä luola oli ulkohuone, ja että taloon johtava käytävä oli vähintään sata jalkaa pitkä. Ulkona pauhaava rajuilma vei viimeisenkin mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin.

Ja sitten lyhtyyn katsahtaessani tunsin uuden kauhun säväyksen. Kynttilä oli palanut matalaksi ja alkanut jo sulaa. Kymmenen minuutin kuluessa se sammuisi. Minulla oli siis ainoastaan kymmenen minuuttia aikaa tehdä mitään, sillä tunsin joutuvani kykenemättömäksi toimimaan heti kun jäisin pimeään tuon pelottavan raatelijan kanssa. Pelkkä ajatuskin jo herpaisi minua. Loin epätoivoisen katseeni ympäri kuolonkammiotani, ja se kiintyi erääseen kohtaan, joka ei tosin näyttänyt lupaavan turvallisuutta, mutta suojelevan kuitenkin hiukan paremmin ja kauvemmin vaaralta kuin avoin lattia.

Olen sanonut, että häkissä oli katto kuten etuseinäkin, ja tämä katto jäi aina paikoilleen, kun etuseinä kiertyi raostansa ulos käytävään. Kattona oli muutaman tuuman päähän toisistaan kiinnitettyjä rautakankia, joita yhdisti vankka teräslankaverkko, ja sitä kannatti kumpaisessakin päässä jyhkeä tukipylväs. Se levisi nyt laajan, ristikkoisen katoksen tavoin nurkassa kyyröttelevän olennon yli. Tämän rautaisen hyllyn ja kammion laen väliä oli noin kaksi tai kolme jalkaa. Jos vain pääsisin tuonne ylös kankien ja laen lomaan, niin minulla olisi yksi ainoa hyökkäykselle altis puoli. Olisin turvattu takaa ja kumpaiseltakin sivulta. Ainoastaan avoimelta edustalta voitaisiin päästä kimppuuni. Siellä minulla tosin ei ollut minkäänlaista suojaa; mutta ainakin olisin poissa pedon tieltä sen alkaessa kierrellä luolassaan. Sen täytyisi minua saavuttaakseen poiketa tolaltaan. Nyt tai ei koskaan oli yritys tehtävä, sillä pimeässä se kävisi mahdottomaksi. Kurkkuani kuroi ponnahtaessani ylös, mutta sain lujasti kiinni rautaisesta reunasta ja heilautin itseni läähättäen sen yli. Kiemurtelin solaan kasvot alaspäin, ja huomasin katselevani suoraan kissan kamaliin silmiin ja haukotteleviin leukoihin. Sen haiseva hengitys huokui kasvoihini kuin myrkkykeitoksen höyry.

Mutta se näytti pikemmin uteliaalta kuin vihaiselta. Notkeasti koukistaen pitkää mustaa selkäänsä se kohosi seisaalleen, ojenteli jäseniään, nousi sitten takajaloilleen, toinen etukäpälä seinää vasten, ja kohottaen toisen sivalsi kynsillään allani olevaa lankaverkkoa. Yksi terävä, valkea koukku viilsi läpi housujeni — voin mainita, että olin vielä iltapuvussani — ja uursi vaon polveeni. Sitä ei oltu tarkotettu hyökkäykseksi, vaan pikemmin kokeeksi, sillä minun päästettyäni kimeän tuskanhuudahduksen laskeusi se jälleen jaloilleen, hypähti nopsasti huoneeseen ja alkoi joutuisasti kävellä ympäri lattiata, tuon tuostakin vilkaisten minuun päin. Minä puolestani työnnyin taaksepäin, kunnes sain selkäni seinää vasten, puristuen mahdollisimman pieneen tilaan. Mitä kauvemmas pääsin, sitä vaikeampi sen oli hyökätä kimppuuni.

Se näytti nyt liikkeelle jouduttuaan kiihtyneemmältä ja juoksenteli nopeasti ja äänettömästi yhä ympäri ja ympäri luolassaan, yhtämittaa kulkien rautaisen alustani alitse. Oli ihmeellistä nähdä noin ison möhkäleen liikkuvan kuin varjo, sen samettisten käpäläin sipsutellessa melkein ihan äänettömästi. Kynttilän liekki hiipui matalaksi — niin matalaksi, että tuskin saatoin nähdäkään naapuriani. Ja sitten se viimeisen kerran lehahdettuaan sammui kokonaan. Pimeys verhosi minut ja pedon!

Ihminen saa paremmin kestetyksi vaaraa, kun tietää tehneensä kaiken mikä oli mahdollista. Silloin ei auta muu kuin tyynesti odottaa asian kehitystä. Tässä tilaisuudessa ei ollut suojan mahdollisuutta missään muualla kuin juuri nykyisessä olinpaikassani. Ojentautuen suoraksi minä siis makasin äänettömänä ja hengitystäni pidätellen siinä toivossa, että peto kenties unohtaisi minut, ellei mikään sitä minusta muistuttaisi. Kello oli arveluni mukaan jo kaksi. Neljältä valkenee päivä. Kahden tunnin kuluttua pelastuisin pimeydestä.

Ulkona riehui vielä myrsky, ja sade pieksi pieniä ikkunoita herkeämättä. Kammiossa tuntui myrkyllinen ja tunkkainen löyhkä huumaavalta. En voinut kuulla enkä nähdä kissaa. Yritin ajatella muita asioita — mutta yhdellä ainoalla oli kylliksi voimaa kääntääkseen mieleni pois kamalasta asemastani. Se oli serkkuni konnuuden muisteleminen, hänen suunnattoman teeskentelynsä, hänen katalan vihansa. Tuon hilpeän naamarin alla väijyi keskiaikaisen salamurhaajan henki. Ja asiata pohtiessani näin selvemmin, kuinka viekkaasti teko oli suunniteltu. Hän oli näköjään käynyt levolle muiden mukana. Epäilemättä oli hänellä todistajia siihen. Sitte hän oli heidän tietämättään pujahtanut biljardihuoneeseen, houkutellut minut tähän satimeen ja jättänyt minut kuoleman uhriksi. Hänen selityksensä olisi aivan yksinkertainen. Hän oli jättänyt minut biljardihuoneeseen tupakoimaan. Olin omin päin mennyt vilkaisemaan kissaa. Olin astunut huoneeseen huomaamatta, että häkki oli avoinna, ja syöksynyt surman suuhun. Miten voitaisiin rikos saada hänen syykseen? Epäiltäisiin ehkä — mutta todistaminen olisi mahdotonta!

Kuinka verkalleen nuo kaksi kauheata tuntia kuluivatkaan! Kerran kuulin hiljaista rahinaa, jolloin otaksuin elukan nuoleskelevan turkkiansa. Useasti kimmelsivät nuo vihertävät silmät minua kohti pimeästä, mutta eivät kiinteänä tuijotuksena, ja aloin yhä lujemmin toivoa, että peto oli unohtanut läsnäoloni taikka ei ollut siitä millänsäkään. Vihdoin tunkeusi ikkunoista mitä himmein valon sarastus; ensin kuvastuivat ikkunat hämärästi kahtena harmaana neliönä mustaan seinään, sitten haalistui harmaja valkeaksi, ja saatoin jälteenkin nähdä julman kumppanini. Ja kovaksi onneksi saattoi sekin nähdä minut!

Huomasin oitis, että se oli paljoa vaarallisemmalla ja hyökkäävämmällä päällä kuin sen viimeksi nähdessäni. Aamukylmä oli sitä ärsyttänyt, ja samalla kiusasi sitä nälkä. Ehtimiseen muristen se asteli nopeasti edes takaisin sitä huoneen sivua, joka oli pakopaikastani loitoinna, viikset vihaisesti siirollaan ja häntä kiihkeässä huiskeessa. Nurkissa kääntyessään se aina muljautti minuun hirvittävää uhkaa salamoivan katseen verenhimoisista silmistään. Silloin tiesin, että se aikoi tehdä minusta lopun. Mutta huomasin vielä siinäkin hädässä ihailevani hornamaisen olennon notkeata soreutta, sen pehmeästi aaltoilevia liikkeitä, sen kauniiden kylkien kiiltoa, sysimustasta turvasta riippuvan kiiltävän kielen tulipunaisena vipajavaa hehkua. Ja kaiken aikaa nousi nousemistansa yhä tuimemmaksi otuksen uhkaava murina. Tiesin ratkaisun olevan käsillä.

Surkea oli hetki moisen kuoleman kohtaamiselle — kylmä, pohjattoman lohduton, hytisyttäen minua keveässä iltapuvussani rautaisella kidutuslavallani. Koetin reipastua vastaanottamaan kohtaloni, kohottamaan sieluni kaiken maallisen herraksi, ja samalla kertaa, aivan toivottomaan tilaan joutuneen miehen selväjärkisyydellä, aloin silmäillä ympärilleni, nähdäkseni oliko vielä mitään pelastumisen mahdollisuutta. Yksi seikka oli minulle selvä. Jos häkin etuseinä olisi vain jälleen paikoillaan, niin löytäisin sen takaa varman suojan. Olisiko mahdollista kiskoa se paikoilleen? Uskalsin tuskin liikkua, peläten siten saavani pedon kimppuuni. Hitaasti, hyvin hitaasti, ojensin käteni eteenpäin, kunnes sain tarttuneeksi edustan reunaan, jonka viimeinen kanki ulkoni seinän raosta. Ihmeekseni se totteli nykäisyäni aivan helposti. Tietysti oli sen vipuaminen ulos käynyt serkulleni vaikeaksi siitä syystä, että minä olin voimieni takaa hangottelemassa vastaan. Vedin jälleen, ja aitaus siirtyi kolme tuumaa. Se nähtävästi lipui rattailla. Taaskin tempaisin… ja silloin kissa teki hyökkäyksensä!

Se kävi niin nopeasti, niin äkillisesti, etten sitä ollenkaan havainnut. Kuulin vain vihaisen ärähdyksen, ja siinä silmänräpäyksessä olivat nuo hehkuvat keltaiset silmät ja litteä musta pää punaisine kielineen ja välkkyvine hampaineen minun saatuvillani. Otuksen paino tärisytti alustanani olevia rautakankia, kunnes ajattelin (mikäli moisena hetkenä saatoinkaan ajatella) niiden sortuvan alas. Kissa huojui siinä tovin, pää ja etukäpälät ihan likelläni, takakäpälillään haroen tukea ristikon reunasta. Kuulin kynsien raappivan rautalankaverkkoa, ja pedon hengitys ellotti ilkeästi. Mutta sen hyppy oli ollut väärin laskettu. Se ei kyennyt säilyttämään asemaansa. Vähin erin, irvistellen raivosta, ja vimmatusti kynsien kankia, se painui taaksepäin ja romahti raskaasti lattialle. Vonkaisten se pyörähti heti minuun päin ja kyyristyi uuteen hyppäykseen.

Tiesin kohtaloni tulevan ratkaistuksi muutamassa silmänräpäyksessä. Viholliseni oli oppinut kokeestaan. Se ei tule enää hyökkäämään harhaan. Minun täytyi toimia nopsasti, pelottomasti, jos mielin mahdollisesti säilyttää henkeni. Siekailematta tein suunnitelmani. Riisuen takkini heitin sen alas pedon pään yli. Samassa silmänräpäyksessä pudottausin reunalta alas, tartuin etuseinän päähän ja kiskoin sitä hurjalla ponnistuksella.

Se heltisi liikkeelle keveämmin kuin olisin voinut odottaakaan. Ryntäsin huoneen poikitse, vieden sen mukanani; mutta kun kiireessäni olin joutunut aidan ulkopuolelle, niin pysyi asemani samana rynnäkössänikin. Muutoin olisin saattanut pelastua naarmutta. Nyt syntyi silmänräpäyksen pysähdys, kun seisautin aitauksen ja yritin pujahtaa jättämästäni aukosta häkkiin. Se hetki riitti suomaan elukalle aikaa singota syrjään takkini, jolla olin sen sokaissut, ja hyökätä päälleni. Syöksähdin sisälle lomasta ja tempaisin aitauksen kiinni takanani, mutta se sai isketyksi sääreeni ennenkuin ehdin vetää sitä kokonaan sisälle. Jäntevän käpälän sivallus repäisi irti pohkeeni kuin höylä pyöräyttää puusta lastun. Seuraavassa hetkessä makasin verta vuotaen ja pyörtymäisilläni saastaisissa oljissa, ystävällinen kankirivi minun ja pedon välillä, joka mielettömästi reutoi sitä vastaan.

Liian pahasti haavottuneena, voidakseni liikkua, ja huumaannuksesta kykenemättömänä tuntemaan pelkoa, minä voin ainoastaan lojua enemmän kuolleena kuin elävänä ja katsella ahdistajaani. Se painoi mustan, leveän rintansa kankia vastaan ja ongiskeli minua käpäläkoukuillaan kuten olen nähnyt kissanpojan pitelevän hiirenloukkua. Se viilteli vaatteitani, mutta ei kyennyt ihan saavuttamaan minua, venyttelipä raajojansa miten ahnaasti tahansa. Olen kuullut isojen raatelijain aikaansaamien haavojen omituisesta puuduttavasta vaikutuksesta, ja sain sitä nyt kokea, sillä minä olin menettänyt kaiken yksilöllisyyden tunteen ja seurasin kissan ponnistuksia ihan kuin sivullinen katsoja harkitsee toisen mahdollista onnistumista tai tappiota. Sitten uupui mieleni vähitellen omituisiin, harhaileviin unelmiin, joihin tuo musta naama ja punainen kieli palasivat, ja niin vaivuin hourioon, liian kovasti koeteltujen siunattuun huojennukseen.

Jälkeenpäin ajateltuani tapausten kulkua päättelen olleeni tajuttomana pari tuntia. Minut herätti sama kirskuva risahdus, joka oli ollut kamalan kokemukseni enteenä. Se oli vieterilukon narina. Ennenkuin aistini olivat kyllin selvät täydellisesti tajuamaan näkemääni, käsitin serkkuni pyöreiden, hyväntahtoisten kasvojen tirkistelevän avoimesta ovesta. Häntä nähtävästi ällistytti näky. Kissa kyyristelihe lattialla. Minä lojuin paitahihasillani häkissä seljälläni, housut rihmoiksi revittynä ja suuri verilammikko ympärilläni. Voin vieläkin nähdä hänen hämmästyneet kasvonsa, joita aamun aurinko valaisi. Hän kurkisti minuun, ja kurkisti taas. Viimein sulki hän oven ja eteni häkin luo nähdäkseen olinko todella kuollut.

En voi mennä sanomaan mitä tapahtui. En siinä tilassa kelvannut todistajaksi tai pätenyt tarkkaamaan tapauksia. Voin ainoastaan sanoa äkkiä tajunneeni, että hänen kasvonsa olivat kääntyneet pois minusta — että hän katseli elukkaan päin.

"Hyvä Tommyseni!" hän huudahti. "Vanha kelpo Tommy!"

Sitten hän läheni häkin seinää, selkä yhä minuun päin.

"Alas, tyhmä peto!" karjui hän. "Alas, kuuletko! Etkö tunne isäntääsi?"

Äkkiä muistuivat minunkin herpautuneisiin aivoihini hänen sanansa, kun hän kertoi, että veren maku tekisi kissasta paholaisen. Minun vereni oli sen saanut aikaan, mutta hänen oli siitä joutuminen turmioon.

"Pois!" hän kirkui. "Heitä irti, senkin riivattu! Baldwin! Baldwin! Oih, Jumalani!"

Ja sitten kuulin hänen kaatuvan, ja nousevan, ja taas kaatuvan, samalla kuin korvaini juuressa ritisi kuin säkkejä revittäessä. Hänen kirahduksensa heikkenivät, kunnes hupenivat ärisevään ärjynään. Ja luultuani hänen jo kuolleen näin vielä kuin painajaisena ympäri huonetta hurjasti juoksentelevan sokaistun, revellyn ja veressä lionneen olennon — ja se oli minulle viimeinen vilahdus hänestä ennenkuin jälleen pyörryin.

Parantumiseni vei useita kuukausia — enkä oikeastaan voi sanoa parantuneenikaan, sillä minä kuljen päivieni loppuun asti sauvan varassa, joka on muistonani brasilialaisen kissan seurassa vietetystä yöstä. Tallirenki Baldwin ja muut palvelijat eivät voineet älytä mitä oli tapahtunut, kun isäntänsä kuolonhuutojen kutsumina näkivät minut rauta-aidan takana ja hänen jäännöksensä — jotka he jälkeenpäin niiksi tunsivat — oman hoidokin kynsissä. He torjuivat pedon kuumennetuilla raudoilla ja sitten ampuivat sen oviluukulta ennenkuin saivat minut lopullisesti vapautetuksi. Minut kannettiin makuuhuoneeseeni, ja siellä, murhaajakseni yrittäneen miehen katon alla, huojuin elämän ja kuoleman vaiheilla viikkokausia. Cliptonista oli haettu lääkäri ja Lontoosta sairaanhoitajatar, ja kuukauden kuluttua voitiin minut kantaa asemalle, jotta pääsin takaisin asuntooni Grosvenor-rakennukseen.

Sairauteni ajalta on minulla yksi muisto, joka olisi saattanut kuulua kuvana hourintani loihtimaan ainiaan vaihtuvaan sarjaan, ellei se olisi niin selvänä syöpynyt sieluuni. Eräänä yönä avautui sairaanhoitajattaren poissa ollessa kamarini ovi ja sisälle pujahti mustaan surupukuun verhoutunut pitkä nainen. Hän astui lattian poikki luokseni, ja hänen painaessaan kelmeät kasvonsa alemmaksi näin yölampun hämyssä, että tulija oli serkkuni brasilialainen puoliso. Hän tuijotti tiukasti kasvoihini ystävällisempänä kuin olin hänet koskaan havainnut.

"Oletteko tajullanne?" kysyi hän.

Nyökkäsin heikosti — sillä minä olin vielä kovin voipunut.

"No niin, minä halusin ainoastaan sanoa teille, että saatte syyttää itseänne. Enkö tehnyt puolestanne kaikkea voitavaani? Alun pitäen yritin häätää teitä talosta. Koetin kaikin keinoin, mitä miestäni kavaltamatta saatoin ajatella, pelastaa teitä häneltä. Tiesin, että hänellä oli syy toimittaa teidät tänne. Tiesin, ettei hän enää päästäisi teitä pois. Kukaan ei tuntenut häntä niinkuin minä, joka olin yhtämittaa saanut kärsiä hänen tähtensä. En uskaltanut ilmaista teille kaikkea tätä. Hän olisi tappanut minut. Mutta panin parhaani puolestanne. Asiain käännyttyä tälle tolalle olette osottautunut parhaaksi ystäväkseni. Olette vapauttanut minut, oltuani jo siinä uskossa, että pelastuisin ainoastaan kuolemani kautta. Minua surettaa vammanne, mutta en voi itseäni siitä moittia. Sanoinhan teitä pöllöksi — ja pöllö te olette ollut." Hän hiipi ulos huoneesta, tuo katkera kummallinen muukalainen, enkä enää saanut häntä nähdä. Miehensä omaisuuden jäännöksen keralla hän palasi synnyinmaahansa, ja olen kuullut hänen sittemmin sulkeutuneen Pernambucon luostariin.

Vasta jonkun aikaa Lontoossa oltuani takasivat lääkärit minut niin tervehtyneeksi, että saatoin ryhtyä hoitamaan asioitani. Lupa ei ollut minulle kovinkaan mieluisa, sillä pelkäsin siitä merkkiä velkojeni rynnäkölle; mutta ensimäisenä käytti sitä lakimieheni Summers.

"Minua suuresti ilahuttaa nähdä hra lordin näin hyvin parantuneen", lausui hän. "Olen kauvan odotellut saada ilmaista onnitteluni."

"Mitä tarkotatte, Summers? Ei ole nyt aika leikintekoon."

"Tarkotan mitä sanon", hän vastasi. "Te olette ollut lordi Southerton nämä kuusi viikkoa, mutta pelkäsimme toipumisenne hidastuvan, jos saisitte sen ennen aikojaan tietää."

Lordi Southerton! Englannin rikkaimpia ylimyksiä! En voinut uskoa korviani. Sitten johtui mieleeni sairauteni aika ja arvoni perimisen yhden-aikaisuus loukkaantumiseni kanssa.

"Lordi Southerton lienee siis kuollut niihin aikoihin kuin minä sain vammani?"

"Hän kuoli juuri samana päivänä." Puhuessaan silmäili Summers minua kiinteästi, ja olen vakuutettu siitä — sillä hän oli hyvin ovela mies — että hän oli arvannut asian oikean laadun. Hän pysähtyi tuokioksi ikäänkuin odottaen minua ilmaisemaan hänelle salaisuuteni, mutta minä en nähnyt mitään hyvää moisen sukutahran paljastamisesta.

"Niin, perin kummallinen yhteensattuma", jatkoi hän, sama tietävä katse silmissään. "Tietänette että serkkunne Everard King oli teidän jälkeenne lähin perillinen. Jos nyt hänen sijastaan te olisitte joutunut tuon tiikerin, tai mikä otus se olikaan, revittäväksi, niin silloin tietysti olisi hän nyt ollut lordi Southerton."

"Epäilemättä", myönsin minä.

"Ja hän osotti suurta harrastusta asiaan", kertoi Summers. "Satun tietämään, että edesmenneen lordi Southertonin kamaripalvelija oli hänen palkkaamansa, ja että hän sai tältä aina muutaman tunnin väliajoin sähköteitse tietoja lordin sairauden kehittymisestä. Siihen aikaan olitte siis hänen luonansa. Eikö ole omituista, että hän tahtoi niin täsmällisiä tietoja, vaikka tiesi teidät välittömäksi perilliseksi?"

"Hyvin omituista", vastasin minä. "Ja nyt, Summers, jos tuotte tänne kaikki laskuni ja tukun maksuosotuksia täytettäväkseni, niin ryhdymme laittamaan asioita kuntoon."

Kaviaari-ruukku.

Oli piirityksen neljäs päivä. Ampuma- ja ruokavarat lähenivät loppuansa kumpaisetkin. Boksari-kapinan äkkiä leimahdettua kautta pohjoisen Kiinan tohisevaksi kulovalkeaksi olivat syrjäisissä maakunnissa hajallaan asuneet harvat eurooppalaiset sulloutuneet lähimpään puolustuskelpoiseen paikkaan ja ponnistelleet henkensä edestä, kunnes apu saapui — tahi kunnes se jäi saapumatta. Jälkimäisessä tapauksessa on parempi olla virkkamatta sen enempää heidän kohtalostaan. Edellisessä he palasivat maailmaan ihmisinä, joiden kasvot ilmaisivat heidän sangen läheltä katselleen sellaista loppua, joka ainiaan uudistuu heidän unessaan.

Itshau oli ainoastaan viidenkymmenen engl. penikulman päässä rannikolta, ja Liantongin lahdessa oli europpalainen laivasto-osasto. Sentähden tuo naurettavan pieni varusväki, johon kuului maassasyntyneitä kristittyjä ja rautatiemiehiä, päällikkönä saksalainen upseeri ja hänen tukenaan viisi europpalaista siviilihenkilöä, piteli uljaasti puoliaan siinä vakaumuksessa, että apujoukon täytyi piankin hyökätä heidän luokseen matalien harjanteiden ylitse idästä. Noilta harjanteilta näkyi meri, ja merellä olivat heidän aseestetut maanmiehensä. Eivätpä he siis toki voineet tuntea itseänsä hyljätyiksi. Urhein mielin he pitivät pienoisen europpalaisen korttelin murenevien tiilimuurien ampumareikiä miehitettyinä ja pommittelivat ripeästi, joskin tehottomasti, boksarien nopeasti eteneviä piiritysvalleja. Oli varmaa, että he päivässä tai parissa häätyisivät keinottomiksi, mutta yhtä varmaahan oli, että apukin päivässä tai parissa saapuisi. Se saattoi tapahtua hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin, mutta kukaan ei kertaakaan rohjennut vihjata, ettei pelastus ehtisi ajoissa. Tiistai-iltaan asti ei kuulunut ainoatakaan epäilyn sanaa.

On totta, että keskiviikkona heidän vankka luottamuksensa itäisten harjanteiden takana tekeillä oleviin hankkeisiin oli hieman heikontunut. Harmajat rinteet levisivät karuina ja enteettöminä, kuolettavien vallien työntyessä yhä lähemmäksi, niin lähelle, että saattoi pienintäkin kammoksuttavaa piirrettä myöten erottaa rumat kasvot, jotka suojuksien reunoilta kirkuivat heille sadatuksiansa. Sitä meteliä ei sitten enää niin joukolla jatkettu, kun nuori lähetystön virkamies Ainslie pienellä sievällä urheilukiväärillään varustettuna oli asettunut kirkon matalaan torniin ja omistanut aikansa kiusan heikentämiseen. Mutta äänetön piiritys tehoaa mieleen vielä voimakkaammin kuin meluinen, ja vakaasti, vastustamattomasti, välttämättömästi kiertyi kiinteämmäksi tiilikivien ja lohkareitten varuskehä. Pian pääsevät nuo pikku muurit siirtymään niin lähelle, että hurjistuneet miekkamiehet yhdellä ainoalla rynnäköllä suoriutuvat puolustajien heikosta vallituksesta. Asema näytti keskiviikko-iltana varsin synkeältä. Eversti Dresler, entinen saksalainen jalkaväen soturi, käyskeli järkkymättömän näköisenä, mutta sydän lyijynraskaana. Ralston, rautatieläinen, valvoi puoleen yöhön jäähyväiskirjeitä kyhäillen. Professori Mercer, vanha hyönteistutkija, oli entistään vielä vaiteliaampi ja yrmeämpi. Ainslie ilkamoitsi vähemmän. Seurueesta olivat ylipäätään rauhallisimpia naiset — miss Sinclair, skotlantilaisen lähetys-aseman sairaanhoitajatar, mrs. Patterson ja hänen kaunis tyttärensä. Tyynenä esiintyi myöskin isä Pierre, ranskalaiselta lähetys-asemalta, kuten oli luonnollistakin miehen, joka piti marttyyriutta kunnian kruununa. Muurien ulkopuolella ulvovat boksarit häiritsivät häntä vähemmän kuin hanakan skotlantilaisen presbyteerisaarnaajan Pattersonin pakollinen läheisyys, miehen, jonka, kanssa hän oli kymmenen vuotta rimpuillut alkuasukasten sieluista. He sivuuttelivat toisiansa nyt käytävissä kuin koira kissaa, ja kumpikin piti toista valppaasti silmällä, jotta hän ei vielä juoksuhaudoissakin näpistäisi kilpailijan katraasta jotakuta lammasta kuiskimalla kerettiläisyyttä sen korvaan.

Mutta yö kului ilman ratkaisevaa käännettä, ja torstaina kaikki oli jälleen kirkasta. Ainslie se ensimäisenä oli ylös torniinsa kuullut etäistä tykkien jyskettä. Sitten sen kuuli Dresler ja puolen tunnin kuluttua se kajahteli kaikkienkin korviin — tuo voimallinen raudan ääni, joka huhuili heille kaukaa ja käski heitä pysymään hyvällä mielellä, koska apu oli lähenemässä. Oli ilmeistä, että laivoista maihin astunut joukko oli edennyt pitkän matkan varustusta kohti. Se ei saavu tuntiakaan liian aikaisin. Patruunat olivat melkein kaikki käytetyt. Puoleen vähennetyt ruoka-annokset hupenevat pian vielä mitättömämpään määrään. Mutta eihän kannattanut nyt sitä surra, kun pelastus oli taattu. Sinä päivänä ei mitään rynnäkköä tullut tapahtumaan, koska enimpien boksarien nähtiin parveilevan sille taholle, mistä ampuminen kuului, jättäen piiritysvallien pitkät rivit äänettömiksi ja autioiksi. He saattoivat senvuoksi kaikki kokoontua puoliselle hilpeänä, puheliaana seurueena, tulvillaan sitä elämän iloa, joka kirkkainna säihkyy kuoleman varjon viistäessä likeltä ohitse.

"Kaviaari-ruukku!" esitti Ainslie. "Hei, professori, laittakaapas pöytään kaviaari-ruukkunne!"

" Potztausend, niin!" murahti vanha Dresler. "Onpa tosiaan jo aika maistella tuota kuuluisata ruukkua."

Naiset yhtyivät pyyntöön, ja pitkän, niukasti varustetun pöydän joka laidalta sateli kaviaarin tilauksia.

Oli outo aika vaatia moista herkkua, mutta syy on pian kerrottu. Professori Mercer, vanha kalifornialainen hyönteistutkija, oli päivää tai paria kapinan edellä San Franciscosta saapuneessa tavaralaatikossa saanut ruukullisen kaviaaria. Kun kaikki ruokavarat tehtiin yhteisiksi ja vähin erin jaettiin, pantiin tämä ainoa herkku ja kolme samassa laatikossa ollutta Lachryma Christi-pulloa yhteisestä päätöksestä erilleen, varattuina viimeistä iloista ateriaa varten, joka oli nautittava silloin kun vaaran loppuminen oli näkyvissä. Heidän juuri istuutuessaan pöytään kajahteli heidän korviinsa pelastavien kanuunain jymy — ylellisempää päivällismusiikkia heille kuin mitä Lontoon hienoinkaan ravintola olisi voinut tarjota. Ennen iltaa ovat he varmasti pelastettuja. Miksei siis höystettäisi heidän kuivaa kannikkaansa tällä maukkaalla säilykkeellä?

Mutta professori ravisti vanhaa kyhmyistä päätään ja myhäili tutkimatonta hymyänsä.

"Parempi odottaa", hän vastasi.

"Odottaa! Miksi odottaa?" vastusteli seurue.

"Heillä on vielä pitkä matka tultavana", selitti professori.

"He ovat täällä viimeistään illalliseksi", arveli Ralston, terävä, kasvoiltaan lintua muistuttava mies, jolla oli kirkkaat silmät ja pitkä ulkoneva nenä. "He eivät enää voi olla meistä kymmentä penikulmaa etäämpänä. Jos he etenisivät vaikkapa vain kaksi penikulmaa tunnissa, niin he joutuisivat perille seitsemältä."

"Taipaleella tulee taistelu", huomautti eversti. "Täytyy varata pari kolme tuntia taistelulle."

"Ei puoltakaan tuntia", huudahti Ainslie. "He marssivat kyllä mokomien läpi kuin ei heitä olisi niillä mainkaan. Mitä voivat nuo lurjukset sytytinpyssyineen ja miekkoineen nykyaikaisten aseitten edessä?"

"Se riippuu apujoukon johtajasta", virkkoi Dresler, "Jos heillä on ollut onni saada saksalainen upseeri — —"

"Englantilaisesta minä menen takuuseen!" huusi Ralston.

"Ranskalaista laivastonpäällikköä kiitetään erinomaiseksi sodankävijäksi", huomautti isä Pierre.

"Johtajasta minä viisi", tokaisi rehentelevä Ainslie. "Mr. Mauser ja mr. Maxim ne keksimiensä aseitten kautta vievät meidät voittoon, ja heidän ollessaan puolellamme ei yksikään johtaja voi joutua harhaan. Sanonpa että he vain pyyhkäisevät kapinajoukon tien sivuun ja kävelevät sen keskitse. Siispä, professori, esille ruukkunne!"

Mutta vanha tiedemies ei ollut vakuutettu.

"Säästämme sen illalliseksi", intti hän.

"Lopultakin", lausui mr. Patterson verkallisella, skotlantilaisella säntillisyydellään, "osotamme kohteliaisuutta vieraillemme — apujoukon upseereille — jos meillä on jotakin kelpaavaa ravintoa asetettavana heidän eteensä. Yhdyn professoriin siinä, että säästämme kaviaarin illalliseksi."

Esitetty syy vaikutti heidän vieraanvaraisuudentunteeseensa. Oli jotakin miellyttävän ritarillistakin ajatuksessa, että heidän ainoa pikku makupalansa säästettäisiin heidän pelastajainsa aterian särpimeksi. Ei enää puhuttu kaviaarista.

"Sivumennen sanoen, professori", virkkoi mr. Patterson, "olen vasta tänään kuullut, että te jo toistamiseen olette tällä tavoin piiritettynä. Olisimme kaiketikin kaikki perin halukkaita kuulemaan joitakuita seikkoja edellisestä kokemuksestanne."

Vanhuksen kasvot jäykistyivät synkästi.

"Olin Sung-tongissa, etelässä, vuonna 89", vastasi hän.

"On perin merkillinen sattuma, että jouduitte kahdesti niin vaaralliseen asemaan", huomautti lähetyssaarnaaja. "Kertokaahan kuinka Sung-tongissa pelastus saapui."

Väsyneillä kasvoilla syveni varjo.

"Meitä ei pelastettu", oli vastaus.

"Mitä! varustus antautui?"

"Niin teki."

"Ja te pääsitte elävänä?"

"Olen lääkäri samalla kuin hyönteistutkija. Heillä oli paljon haavotettuja; he säästivät minut."

"Entäs toiset?"

" Assez, assez!" huudahti pikku ranskalaispappi pidättävästi kohottaen kätensä. Hän oli ollut kaksikymmentä vuotta Kiinassa. Professori ei ollut sanonut mitään, mutta hänen himmeissä harmaissa silmissään pälyi joku vaaniva kauhu, joka oli kalventanut naisten posket.

"Olen pahoillani", virkkoi lähetyssaarnaaja. "Näen että asia on tuskallinen. Minun ei olisi pitänyt kysyä."

"Ei", vastasi professori hitaasti. "Viisaampaa on olla kysymättä. Parempi on kerrassaan vaieta sellaisista asioista. Mutta kanuunathan ovat varmasti paljoa lähempänä?"

Siitä ei ollut epäilystäkään. Tuokion hiljaisuuden perästä oli jymy uudistunut, ja tuon kumean pääsävelen säestyksenä rätisi vilkas kiväärituli. Taistelu saattoi olla käymässä juuri lähimmän harjanteen takarinteellä. He työnsivät tuolinsa taaksepäin ja juoksivat valleille. Hiiskumattomasti hiipivät alkuasukas-palvelijat tulivat korjaamaan aterian niukkoja jäännöksiä. Mutta heidän poistuttuansa istui vanha professori edelleen paikoillaan, nojaten kookasta harmaantunutta päätään käsiinsä ja sama hautova kauhun katse silmissään. Jotkut aaveet voivat olla haudattuina vuosikausia, mutta kerran nousseina ei niitä ole helppo häätää takaisin uinumaan. Kanuunat olivat ulkopuolella tauonneet, mutta hän ei ollut sitä huomannut, syventyneenä kun oli elämänsä hirveään päämuistoon.

Hänen mietiskelynsä keskeytyi viimein päällikön astuessa huoneeseen. Leveillä saksalaisilla kasvoilla paistoi tyytyväinen hymy.

" Kaiser tulee hyvilleen", hän puheli käsiänsä hykerrellen. "Niin, tällä pitäisi ansaita ritarimerkki. Itshaun puolustus boksareita vastaan eversti Dreslerin, 114. Hannoverilaisen jalkaväkirykmentin entisen majurin johdolla. Pienen varusväen loistava vastarinta suunnatonta ylivoimaa vastaan. Sellaisin otsakkein se varmasti joutuu Berlinin lehtiin."

"Ajattelette siis, että olemme pelastetut?" kysyi vanhus, äänensä ilmaisematta liikutusta tai riemua.

Eversti hymyili.

"Totisesti, professori", hän ihmetteli, "olen nähnyt teidät kiihtyneempänä sinä aamuna, jona palasitte Lepidus Mercerensis keräys-salkussanne."

"Hyönteinen oli ensin saatu salkkuni hyvään säilyyn", vastasi hyönteistutkija. "Olen pitkän elämäni aikana nähnyt niin monta kummaa kohtalon käännettä, etten murehdi enkä riemuitse ennenkuin tiedän, että minulla on siihen syytä. Mutta kertokaahan uutisenne."

"Niin", selitti eversti, sytyttäen pitkän piippunsa ja heittäytyen säärykset ojossa istualleen bambu-tuoliin, "takaan sotilaskunniani kautta, että kaikki on kunnossa. He lähenevät joutuin, ampuminen on herjennyt, osottaen vastarinnan päättyneen, ja tunnin kuluessa näemme heidät harjanteen tällä puolla. Ainslie laukaisee kirkon tornista kolmasti kiväärinsä merkiksi, ja silloin teemme pikku partioretken omasta takaa."

"Ja te odottelette tätä merkkiä?"

"Niin, me odottelemme Ainslien laukauksia. Ajattelin viettää sen ajan teidän seurassanne, sillä minulla on hiukan kysyttävää."

"Mitä niin?"

"No, muistattehan puhelumme tuosta toisesta piirityksestä Sung-tongin vallotuksesta. Se kiinnittää suuresti mieltäni ammatilliselta kannalta. Nyt eivät naiset ja siviilihenkilöt ole estämässä teitä mainitsemasta niitä asioita."

"Aihe ei ole miellyttävä."

"Ei totta maar. Mein Gott! olipa se murhenäytelmää. Mutta te olette nähnyt kuinka minä johdin puolustusta täällä. Oliko se viisasta? Oliko se taitavaa? Oliko se saksalaisen armeijan muistojen arvoista?"

"Ei olisi luullakseni voitu parempaa vaatia."

"Kiitos. Mutta entäs tuo toinen varustus — puolustettiinko sitä pätevästi? Minulle on tämän tapainen vertailu hyvin mielenkiintoinen. Olisiko sitä voitu pelastaa?"

"Ei; kaikki mahdollinen tehtiin — paitsi yhtä ainoata."

"Ahaa! tapahtui yksi laiminlyönti. Mikä se oli?"

"Ei kenenkään — ennen kaikkea naisen — olisi saatu sallia elävinä joutua kiinalaisten käsiin."

Eversti ojensi leveän punaisen kätensä ja puristi professorin pitkiä, valkeita, vavahtelevia sormia.

"Olette oikeassa — tuhatkertaisesi oikeassa. Mutta älkää ajatelko, ettei tämäkin seikka ole mielessäni ollut. Minä puolestani kuolisin taistellen, samaten Ralston ja samaten Ainslie. Olen puhellut heille, ja se on sovittu. Olenpa puhellut toisillekin, mutta mikä siinä auttaa? Meillä on pappi, lähetyssaarnaaja ja naiset."

"Soisivatko he mieluummin joutuvansa elävältä vangeiksi?"

"He eivät suostuneet lupaamaan toimia sen ehkäisemiseksi. He eivät suostuisi kuolemaan oman kätensä kautta. Heidän omatuntonsa ei sitä salli. Tietysti olemme nyt suoriutuneet tuosta kaikesta, eikä meidän tarvitse haastaa niin kamalista asioista. Mutta mitä olisitte te tehnyt minun sijassani?"

"Tappanut heidät."

" Mein Gott! Te murhaisitte heidät?"

"Armosta minä tappaisin heidät. Hyvä mies, olenhan siinä leikissä ollut. Olen nähnyt kuumien munien kuoleman; olen nähnyt kiehuvan kattilan kuoleman; olen nähnyt naisten — hyvä Jumala! Ihmettelen että enää konsanaan olen tervettä unta saanut." Hänen tavallisesti jäykät kasvonsa vääntyivät ja värisivät muiston tuskasta. "Minut köytettiin paaluun, okaita silmälautasissani, jotta pysyivät avoinna, ja murheeni heidän kidutuksestaan oli keveämpi kestää kuin vimma, jolla soimasin itseäni ajatellessani, että olisin muutamilla mauttomilla pillereillä voinut viime hetkessä siepata heidät kiusaajiensa käsistä. Murhaamista! Olen valmis seisomaan jumalaisella tuomiolla vastaamassa tuhannesta moisesta murhasta! Syntiä! Ei, sellainenpa teko päinvastoin saattaisi puhdistaa sielusta todellisen synnin tahran. Mutta jos, tietäen minkä tiedän, olisin täällä toisella kerralla jättänyt sen tekemättä, niin eipä, kautta taivaan, olisi ollut helvettiä kyllin syvää tai kuumaa minun syyllisen sielu raukkani asuinsijaksi."

Eversti nousi, ja taasenkin hän puristi professorin kättä.

"Te puhutte järkeä", hän sanoi. "Olette miehuullinen, voimakas mies ja osaatte päättää. Niin, kautta Jumalan, te olisitte ollut minulle suurena apuna, jos asiat olisivat toisin kehittyneet. Olen useasti pohtinut tätä pulmaa aamun aikaisina tunteina, mutta en tiennyt miten menetellä. Mutta olisipa meidän jo pitänyt kuulla Ainslien laukaukset; lähden katsomaan."

Jälleenkin istui vanha tiedemies yksinään ajatuksissaan. Vihdoin, kun ei apujoukon kanuunia eikä pelastajien lähenemisen merkkiä kuulunut, hän nousi lähteäkseen itse valleille tiedustelemaan. Silloin lensi ovi auki ja eversti Dresler hoiperteli huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat aavemaisen kelmeät ja hänen rintansa kohoili kuin juoksemisesta uupuneen miehen. Tarjotinpöydällä oli konjakkia ja hän siemasi lasillisen, vaipuen sitten raskaasti tuolille istumaan.

"No", virkkoi professori kylmästi, "he eivät ole tulossa?"

"Ei, he eivät voi tulla."

Oli minuutin tai parin hiljaisuus, miesten tuijottaessa toisiinsa.

"Tietävätkö kaikki?"

"Ei kukaan muu kuin minä."

"Miten saitte tiedon?"

"Olin muurilla lähellä hyökkäys-ovea — pientä ruusutarhaan johtavaa puuveräjää. Näin jonkun ryömivän pensaikossa. Ovelle koputettiin. Avasin sen. Siellä oli kristitty tatarilainen, pahojen miekanhaavojen uuvuttama. Hän oli tullut taistelusta. Laivastonpäällikkö Wyndham, englantilainen, oli hänet lähettänyt. Apujoukko oli pysäytetty. Heiltä oli ampumavarat melkein lopussa. He olivat asettuneet kaivamiinsa juoksuhautoihin ja lähettäneet hakemaan laivoista lisää. Täytyy kulua kolme päivää ennenkuin he kerkiävät tänne. Siinä oli kaikki. Mein Gott! se oli kylliksi."

Professori rypisti tuuheita harmaita kulmakarvojaan.

"Missä mies on?" hän kysyi.

"Kuollut. Hän kuoli verenvuotoon. Hänen ruumiinsa on hyökkäys-oven luona."

"Eikä kukaan nähnyt häntä?"

"Ei puhutellakseen."

"Haa! he siis näkivät hänet?"

"Ainslie kaiketikin on nähnyt kirkon tornista. Hänen täytyy tietää, että olen saanut uutisia. Hän tietenkin tahtoo ne kuulla. Jos kerron hänelle, niin he saavat kaikki tietää."

"Kuinka kauvan voimme pitää puoliamme?"

"Tunnin tai kaksi korkeintaan."

"Onko se ehdottomasti varmaa?"

"Sen takaan niin totta kuin olen soturi."

"Meidän täytyy siis joutua häviöön?"

"Niin, täytyy auttamattomasti."

"Meillä ei ole mitään toivoa?"

"Ei mitään."

Ovi lensi auki ja nuori Ainslie ryntäsi sisälle. Hänen takanaan tungeksivat Ralston, Patterson ja joukko europpalaisia sekä maassasyntyneitä kristittyjä.

"Olette saanut viestin, eversti?"

Professori Mercer astui hänen eteensä.

"Eversti Dresler juuri kertoi minulle. Kaikki on hyvin. He ovat pysähtyneet, mutta saapuvat tänne aikaisin aamulla. Ei ole enää mitään vaaraa."

Oven suussa seisova joukko puhkesi hurraamaan. Jokainen naureskeli ja puristeli toinen toisensa kättä.

"Mutta entäs jos boksarit hyökkäävät kimppuumme ennen huomis-aamua?" huudahti Ralston ärtyneellä äänellä. "Ovatpa nuo lemmon hulluja, kun eivät tunkeudu perille asti! Senkin laiskurit, joutaisivat sotaoikeuden eteen joka mies."

"Olemme täydessä turvassa", virkkoi Ainslie. "Ahdistajamme ovat saaneet kovan kolauksen. Näemme heidän kantavan haavotettujansa sadoittain harjanteen yli. Heillä on ollut suuri mieshukka. Eivät he ennen aamua käy hyökkäämään."

"Ei, ei", vakuutti eversti; "on varmaa, että he eivät ennen aamua käy hyökkäämään. Palatkaa sentään vartiopaikoillenne. Emme saa jättää ainoatakaan kohtaa suojattomaksi." Hän poistui huoneesta muiden mukana, mutta vilkaisi ovella taaksensa, ja hänen silmänsä kohtasivat hetkeksi vanhan professorin katseen. "Jätän kaiken teidän käsiinne", oli niiden sähköttämä sanoma. Tuiman jäykkä hymy oli vastauksena.

Ehtoopäivä kului boksarien tekemättä viimeistä hyökkäystään. Eversti Dreslerille oli selvää, että heidän tavaton hiljaisuutensa ainoastaan ilmaisi heidän keräilevän takaisin joukkojansa äskeisestä taistelusta, varustautuaksensa lopulliseen ryntäykseen piiritettyjen tuhoamiseksi. Kaikista muista näytti piiritys todellakin päättyneeltä, ahdistajien masennuttua kärsimästänsä mieshukasta. Iloinen ja hälisevä oli senvuoksi seurue, joka kokoontui illallispöydän ääreen, jolloin nuo kolme Lachryma Christi-pulloa ja kuuluisa kaviaariruukku lopultakin avattiin. Se oli iso säiliö, ja vaikka kukin sai herkkua ruokalusikallisen, niin ei se kuitenkaan vielä loppunut. Ralston, tunnettu herkuttelija, sai kaksinkertaisen annoksen. Hän nokiskeli sitä kuin nälkäinen lintu. Ainsliekin otti toistamiseen. Professori itse nautti suuren lusikallisen, ja eversti Dresler, tiukasti silmäillen häntä, teki samaten. Naiset maistelivat halukkaasti, ainoana poikkeuksena miss Patterson, joka ei pitänyt sen suolaisesta, kirpeästä mausta. Professorin vieraanvaraisista pyytelyistä huolimatta hänen annoksensa pysyi melkein koskemattomana lautasen laidalla.

"Te ette pidäkään pikku herkustani. Se on minulle pettymys, säilytettyäni sitä miellyttääkseni teitä", puheli vanhus. "Pyydän että syötte kaviaarinne."

"En ole konsanaan ennen sitä maistanut. Epäilemättä oppisin pitämään siitä aikanaan."

"No, alkakaa nyt opetella. Ryhtykää nyt kehittämään makuanne. Tehkää se, olkaa hyvä!"

Kauniin Jessie Pattersonin kirkkaat kasvot säihkyivät aurinkoista, veitikkamaista hymyä.

"Kuinka hartaasti te pyydättekään!" hän nauroi. "En aavistanutkaan teitä noin kohteliaaksi, professori Mercer. Vaikka en sitä syökään, olen kuitenkin yhtä kiitollinen."

"Menettelette tyhmästi, kun ette sitä syö", intti professori niin painavasti, että hymy kuoleutui toisen kasvoilta ja hänenkin silmänsä heijastivat vanhuksen totisuutta. "Vakuutan teille, että on tyhmää olla syömättä kaviaaria tänä iltana."

"Mutta miksi — miksi?" kysyi miss Patterson.

"Siksi että teillä on sitä lautasellanne. Siksi että on synti haaskata sitä."

"No niin!" keskeytti väittelyn pönäkkä mrs. Patterson kumartuen pöydän yli. "Älkää häntä enää kiusatko. Näen ettei hän siitä pidä. Mutta ei sitä haaskatakaan." Hän pisti veitsensä kärjen sen alle ja kaappi sen Jessien lautaselta omalleen. "Nyt se ei joudu hukkaan. Voitte olla levollinen, herra professori."

Mutta hän ei näyttänyt levolliselta. Päinvastoin olivat hänen kasvonsa kiihtyneet kuin odottamattoman ja pelottavan vastuksen kohdanneella. Hän vaipui mietteihinsä.

Keskustelu kävi hilpeänä sorinana. Jokainen jutteli tulevaisuutensa suunnitelmia.

"Ei, ei, minulle ei tule lomaa", virkkoi isä Pierre. "Me papit emme saa lomaa. Nyt kun lähetys-asema ja koulu ovat valmiina, minun tulee jättää jatkaminen isä Amielille ja matkata länteen päin perustamaan uutta asemaa."

"Lähdette pois?" sanoi mr. Patterson. "Ettehän toki lähde pois Itshausta?"

Isä Pierre pudisti kunnianarvoisaa päätänsä veitikkamaiseksi nuhteeksi. "Te ette saa näyttää niin mielistyneeltä, mr. Patterson."

"Ovathan tosin mielipiteemme suuresti eroavia", lausui presbyteeri, "mutta meillä ei ole mitään henkilökohtaista vastahakoisuutta teitä kohtaan, isä Pierre. Kuitenkin, miten kukaan järkevä sivistynyt mies tähän maailman historian aikaan saattaa opettaa näille pimitetyille pakanaraukoille, että — —"

Yleinen vastustelun humina vaiensi jumaluusopillisen väittelyn ihan alkuunsa.

"Mitä te itse aijotte tehdä, mr. Patterson?" kysyi joku.

"Minä otan kolmen kuukauden loman palatakseni Edinburghiin ja ottaakseni siellä osaa vuotuiseen kongressiimme. Luulenpa että mielelläsi teet pikku ostoksia Princes Streetillä, Mary, ja sinä, Jessie, saat siellä tavata ikäisiäsi. Sitten voimme palata syksyllä, kun hermosi ovat saaneet lepoa."

"Tarvitsemme sitä todellakin kaikki", puuttui puheeseen miss Sinclair, lähetys-aseman sairaanhoitajatar. "Tämä pitkällinen jännitys vaikuttaa minuun kovin oudosti. Nytkin humisee korvissani ihan tavattomasti."

"Mutta sepä omituista, sillä juuri niin on minunkin laitani", huudahti Ainslie. "Surisee niin hullusti ylös ja alas korvissani kuin olisi siellä humalainen kärpänen pörisemässä. Se kait johtuu, kuten sanotte, hermojen jännityksestä. Minä puolestani palaan Pekingiin ja toivon saavani tämän jutun johdosta korotuksen. Entäs te, Ralston?"

"Enpä tiedä. Minulla on tuskin ollut aikaa ajatella. Minä haluan saada kerrassaan hyvän, huolettoman loman ja unohtaa kaikki. Olipa hullunkurista nähdä kaikki kirjeet huoneessani. Keskiviikko-iltana näytti asema niin mustalta, että olin järjestänyt asiani ja kirjottanut jäähyväiset kaikille ystävilleni. En oikein tiedä miten niiden piti perille joutua, mutta luotin sattumaan. Pidän nuo paperit luullakseni muistona. Koko elämäni ajan ne sitten muistuttavat minua täpärästä vaarastamme."

"Niin, minä ainakin säilyttäisin ne", sanoi Dresler.

Hänen äänensä oli niin kumea ja juhlallinen, että käänsi häneen kaikkien katseet.

"Mitä nyt, eversti? Näytätte alakuloiselta tänä iltana." Puhuja oli Ainslie.

"Ei, ei, olen hyvin tyytyväinen."

"On tosiaan syytäkin, kun näette menestyksen edessänne. Olemme kaikki teille kiitollisuuden velassa rohkeudestanne ja taitavuudestanne. En usko, että olisimme voineet pitää puoliamme ilman teitä. Hyvät naiset ja herrat, minä pyydän teitä juomaan Saksan keisarillisen armeijan everstin maljan. Er soll leben — hoch!"

Kaikki nousivat seisaalleen ja hymyillen ja kumartaen kohottivat lasinsa soturille.

Tämän kalpeat kasvot punehtuivat ammatillisesta ylpeydestä.

"Olen aina pitänyt kirjani matkassani. En ole unohtanut mitään", hän selitti. "En luule, että olisi voitu tehdä enempää. Jos asemamme olisi kääntynyt huonoksi ja varustus joutunut vihollisten käsiin, niin te varmaankin olisitte vapauttaneet minut kaikesta syystä tai vastuusta." Hän katseli kaihoksien ympärilleen.

"Minä ainoastaan tulkitsen tämän seurueen mielipiteitä, eversti Dresler", alkoi skotlantilainen pappi puhua, "sanoessani — mutta, Herra armahtakoon! mikä mr. Ralstonia vaivaa?"

Tämän pää oli valahtanut ristikkäisille käsivarsille unen tyyneen lepoon.

"Älkää hänestä välittäkö", huomautti professori hätäisesti. "Me olemme nyt kaikki vastavaikutuksen asteella. Luulen meidän kaikkien toviksi raukeavan. Vasta tänä iltana tunnemme, mitä olemme saaneet kestää."

"Minä totisesti voin asettua ihan hänen kannalleen", virkkoi mrs. Patterson. "En tiedä milloin olisin ollut uneliaampi. Voin tuskin pitää päätäni ylhäällä." Hän lyyhistyi tuolinsa selkää vasten ja ummisti silmänsä.

"Tuota en tiedä Maryn milloinkaan ennen tehneen", huudahti hänen miehensä sydämellisesti nauraen. "Uinahtanut illallisensa päälle! Mitähän hän ajatelleekaan jälkeenpäin sen kuullessaan? Mutta ilma tuntuu helteiseltä ja painostavalta. En todellakaan kummastele ketään, jota tänä iltana nukuttaa. Minäkin käynen aikaisin levolle."

Ainslie oli puheliaalla, kiihtyneellä tuulella. Hän oli taaskin seisaallaan, lasi kädessään.

"Meidän pitäisi mielestäni kaikkien juoda yhteinen malja ja sitten laulaa 'Häipyiskö vanha tuttavuus'", ehdotti hän hymyillen koko seurueelle. "Viikon olemme kaikki soutaneet samaa venettä ja tulleet tuntemaan toisemme paremmin kuin levollisina rauhan päivinä olisi konsanaan käynyt päinsä. Olemme oppineet arvostamaan toinen toistamme, ja olemme oppineet arvossa pitämään toinen toisemme kansallisuutta. Everstimme tässä on Saksan edustaja. Isä Pierre on Ranskan puolesta. Amerikkaa edustaa professorimme. Ralston ja minä olemme brittiläisiä. Sitten ovat joukossamme naiset, Jumala heitä siunatkoon! He ovat olleet laupeuden ja armon enkeleitä koko piirityksen ajan. Meidän pitäisi mielestäni juoda naisten malja. Ihmeteltävää — se tyyni rohkeus, se kärsivällisyys, se — miten sanoisin? — se urhollisuus, se — se — hiisi vieköön, katsokaahan everstiä! Hänkin on vaipunut uneen — riivatun unettava ilma." Hänen lasinsa räiskähti pöydälle ja hän vaipui höpöttäen ja jupisten tuolillensa. Miss Sinclair, kalpea sairaanhoitajatar, oli uinahtanut hänkin. Hän nuokkui kuin katkennut lilja tuolinsa käsinojan varassa. Mr. Patterson katseli ympärilleen ja hypähti seisaalleen. Hän pyyhkäisi punehtunutta otsaansa kädellään.

"Tämä ei ole luonnollista, Jessie", hän huudahti. "Miksi he kaikki nukkuvat? Isä Pierre — hänkin nukkuu. Jessie, Jessie, äitisi on kylmä. Onko se unta? Onko se kuolema? Ikkunat auki! Apua! apua! apua!" Hän horjui jaloilleen ja syöksähti ikkunoita kohti, mutta puolitiessä hänen päätään huimasi, polvet painuivat lynkkyyn ja hän kaatui kasvoilleen maahan.

Nuori tyttö oli myös kavahtanut seisaalleen. Kauhun katsein hän silmäili makaavaa isäänsä ja seurueen äänetöntä kehää.

"Professori Mercer! Mitä tämä merkitsee? Mitä tämä merkitsee?" hän vaikersi. "Oi, Jumalani, he kuolevat! He ovat kuolleet!"

Vanhus oli kohonnut pystyyn äärimäisellä tahdon ponnistuksella, vaikka pimeys jo sankkana kiehtoi häntä.

"Rakas nuori neitiseni", hän lausui änkyttäen ja soperrellen, "olisimme tahtoneet säästää teiltä tämän. Se olisi ollut tuskatonta sielulle ja ruumiille. Se oli cyankaliumia. Panin sitä kaviaariin. Mutta te ette tahtonut sitä maistaa."

"Hyvä Jumala!" Tyttö väisti häntä silmät laajenneina. "Voi teitä hirviötä! Teitä hirviötä! Olette myrkyttänyt heidät!"

"Ei, ei! Pelastin heidät. Ette tunne kiinalaisia. He ovat hirvittäviä. Tunnin kuluttua olisimme kaikki olleet heidän käsissään. Nauttikaa sitä nyt, lapseni." Juuri hänen puhuessaan räiskähti ihan huoneen ikkunain alla kiihkeä ammunta. "Kuulkaa! Siinä he ovat! Pian, rakkaani, pian, voitte vieläkin pelastua heiltä!" Mutta hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville, sillä tyttö oli tajuttomana vaipunut tuolilleen. Vanhus seisoi hetkisen kuunnellen ammuntaa. Mutta mitä tuo oli? Ammuntaa, mitä tuo oli? Oliko hän menettämässä järkensä? Oliko tämä myrkyn vaikutusta? Tottahan tuo oli europpalaisten hurrausta? Niin, nyt kuului kiivaita englantilaisia komentosanoja. Merisotamiehet hoilasivat. Hän ei voinut enää epäillä. Jonkun ihmeen kautta oli apujoukko lopultakin saapunut. Epätoivonsa tuskassa hän kohotti pitkät käsivartensa kohti taivasta. "Mitä olenkaan tehnyt? Oi Jumalani, mitä olenkaan tehnyt?" hän oihkasi.

Laivastonpäällikkö Wyndham se itse tämän hurjanrohkean ja onnistuneen yöllisen hyökkäyksen jälkeen ensimäisenä syöksähti tuohon kamalaan illallishuoneeseen. Pöydän ympärillä istui valju ja vaiennut seurue. Ainoana elämän merkkinä näkyi voihkiva ja heikosti liikehtivä nuori tyttö. Ja kuitenkin oli piirissä yksi, jolla oli tarmoa viimeiseen suureen velvollisuuteen. Tyrmistyneenä seisoessaan ovella näki laivastonpäällikkö harmajan pään hitaasti kohoavan pöydästä, ja professorin kookas runko ponnistautui hetkeksi jaloilleen.

"Varokaa kaviaaria! Jumalan tähden, älkää koskeko kaviaariin!" hän huusi.

Sitten hän vaipui viimeisen kerran paikalleen, ja kuoleman kehä oli täydellinen.

Vannehtimon hirmu.

Ei ollut helppoa ohjata "Gamecockia" saaren saataville, sillä joki oli liottanut mukanaan niin paljon lietettä, että matalikot ulottuivat monen penikulman laajuudelle Atlanttiin. Rantaa tuskin näkikään, kun ensimäinen valkea hyökyaallokon hyrske varotti meitä vaarastamme, ja siitä lähtein etenimme hyvin varovasti isonpurjeen ja halkaisijan varassa, jättäen tyrskyn melkoisen matkan päähän vasemmalle merikortin osotuksen mukaan. Useaankin kertaan karahti laiva pohjahiekkaan (se kulki silloin vajaata kuutta jalkaa syvässä), mutta aina riitti väylää ja onnea tunkeutuaksemme edelleen. Lopulta vesi madaltui rutosti, mutta kauppa-asemalta oli kanootti lähetetty vastaamme, ja kruuboi-luotsi opasti meidät parinsadan metrin päähän saaresta. Siihen pudotimme ankkurimme, kun neekerin eleet ilmaisivat, ettemme voineet toivoa pääsevämme lähemmäksi. Meren sini oli vaihtunut joen ruskeaksi sameudeksi, ja saarenkin suojassa siukui vuon pyörteinen vilske keulalaitojamme viistäen. Virta näytti tulvineen, sillä se peitti palmupuiden juuria, ja sen mutaisella, rasvajuomuisella pinnalla kellui joka taholla pölkkyjä ja kaikenlaista ajelehtamaan tempautunutta rojua.

Varmistuttuani siitä, että alus huojui turvallisena satama-ankkurin varassa, katsoin paraaksi ryhtyä vesivaraston täyttämiseen oitis, koska seutu tuntui ihan huuruavan kuumetta. Sekainen jokivesi, kiiltävät liejuäyräät, viidakon helakan myrkyllinen vehmaus, ilmassa leijuva kostea höyry, kaikki olivat varotusmerkkejä sille, joka osasi niitä lukea. Lähetin senvuoksi liikkeelle isonveneen, johon asetettiin kaksi isoa aarnia; ne riittivät meille päätyäksemme St. Paul de Loandaan. Minä puolestani soudatin itseni pikku veneellä maihin, nähtyäni brittiläisen lipun liehuvan palmupuiden latvojen yli merkitsemässä Armitage & Wilsonin kauppa-aseman paikkaa.

Suistoviidakosta selvittyäni sen jo näinkin, pitkän, matalan, valkaistun rakennuksen, jonka julkipuolella oli leveä kuisti ja molemmilla sivuilla suunnaton röykkiö öljytynnyreitä. Rannassa lojui rivi aallokkoveneitä ja kanootteja, ja yksi ainoa pienoinen laituri pistäysi jokeen. Sen päässä odotteli minua vastassa kaksi valkopukuista miestä, punaiset huivit vyötäreillään. Toinen oli vanttera ja ruumiikas, harmahtavapartainen, toinen hoikka ja pitkävartinen, kalpeat ja näivettyneet kasvot puolittain piilossa ison leveälierisen hatun kaihtamina.

"Peräti hauskaa tavata teitä", tervehti jälkimäinen sydämellisesti. "Minä olen Walker, Armitage & Wilsonin toimitsija. Sallikaa minun esitellä samasta yhtiöstä t:ri Severall. Emmepä useasti näe yksityistä huvialusta näillä tienoin."

"Se on 'Gamecock'", selitin. "Minä olen omistaja ja kapteeni — Meldrum on nimeni."

"Tutkimusmatkalla?" tiedusti hän.

"Olen lepidopteristi — keräilen perhosia. Tutkin länsirannikkoa Senegalista alaspäin."

"Onko saalis ollut runsaskin?" kysyi tohtori, kääntäen minuun hidas-ilmeiset kellahtuneet silmänsä.

"Neljäkymmentä laatikkoa on täynnä. Poikkesimme tänne ottamaan vettä ja myöskin katsomaan, mitä teillä on minun alaani kuuluvaa."

Tällävälin olivat kaksi kruuboitani kiinnittäneet veneeni laituriin. Kävelin sitten maalle uusien tuttavieni välissä, kumpaisenkin kilvan udellessa minulta kuulumisia, sillä he eivät kuukausimääriin olleet nähneet ainoatakaan valkoihoista miestä.

"Mitäkö me teemme?" vastasi tohtori, kun minä vuorostani olin alkanut kysellä. "Toimemme tuottaa meille paljonlaisesti puuhaa ja joutohetkinämme puhelemme politiikasta."

"Niin, Kaitselmuksen erityisestä armosta on Severall ankara vapaamielinen ja minä innokas, jäykkä unionisti, joten väittelemmekin joka ilta vankasti pari tuntia itsehallinnon myöntämisestä Irlannille."

"Ja kulauttelemme kiniinisekotuksia", lisäsi tohtori. "Olemme jo kumpainenkin kutakuinkin karaistuneita ilmanalaan, mutta viime vuonna kiduimme alituisessa kuumeessa. Puolueettomana neuvojana en suosittaisi teille tätä seutua pitkäaikaiseen oleskeluun, paitsi jos perhosten lisäksi kokoilette basillejakin. Ogowai-virran suistosta ei konsanaan sukeudu terveyslähdettä."

Kerrassaan miehekäs on se tapa, jolla tällaiset etäiset sivistyksen etuvartiat heruttelevat karmeata huumoria kolkosta asemastaan eivätkä ainoastaan urheina, vaan naureskellenkin ottavat vastaan elämänsä uralle osuvia vaiheita. Kaikkialla Sierra Leonesta alaspäin olin tavannut samoja huuruisia rämeitä, samoja eristettyjä kuumeen ahdistamia asutuksia ja samoja kuivia kompia. On jotakin jumalaisen sukuista tuossa ihmisen voimassa kohottautua olosuhteittensa yläpuolelle ja käyttää sieluansa laskemaan leikkiä ruumiin kovista kokemuksista.

"Päivällinen valmistuu puolessa tunnissa, kapteeni Meldrum", huomautti tohtori. "Walker on mennyt sisälle sitä huoltamaan; hän on tämänviikkoinen taloudenpitäjä. Jos haluatte, niin käyskentelemme sillaikaa silmäilemässä saaren nähtävyyksiä."

Aurinko oli jo alennut palmupuiden latvarivin taakse, ja päämme yllä kaartuvan taivaan avara kupu loisteli kuin jättiläissimpukan sisäkuori pehmoisin, punervin värivivahduksin. Ken ei ole asustanut maassa, missä ruokaliinan painavuus ja lämpimyys käy polville sietämättömäksi, ei voi kuvitellakaan, mitä suloista huojennusta illan vilpoisuus tuopi mukanaan. Tässä virkistävässä puhtaammassa ilmakehässä tohtori ja minä kävelimme pikku saaren ympäri, hänen osotellessaan varastosäilyjä ja selitellessään jokapäiväistä puuhailuansa.

"Tienoolla on haaveellista viehätystäkin", virkkoi hän vastaukseksi johonkin huomautukseeni heidän elämänsä yksitoikkoisuudesta. "Asumme täällä suuren tuntemattoman reunassa. Tuonne päin", hän jatkoi koilliseen viitaten, "tunkeusi Du Chaillu ja löysi gorillan kotiseudun. Se on Gabuuni-maa — isojen apinain alue. Tällä suunnalla", kaakkoiseen osottaen, "ei kukaan ole käynyt kovinkaan kaukana. Tämän joen halkaisema maa on europpalaisille miltei tuiki tuntematon. Jokainen vuon ohitsemme kuljettama pölkky on keksimättömältä alueelta lähtöisin. Olen useasti toivotellut itseäni paremmaksi kasvientutkijaksi, nähdessäni mitä eriskummallisia kämmeköitä ja muita outoja kasveja on ajautunut saaren itärantaan."

Tohtori viittasi loivaan ruskeankarvaiseen rantavieruun, jolle tulva oli sirotellut jos jotakin törkyä. Kumpaisessakin päässä oli kaareva niemeke kuin pienenä luonnon rakentamana aallonmurtajana, muodostaen väliinsä pienoisen, matalan lahdelman. Sen peitti kelluva kasvullisuus, ja pohjukassa virui tavattoman jykeä pirstoutunut puunrunko, jonka korkeata, mustaa kylkeä vasten virta lipisi.

"Nuo kaikki ovat ylämaasta tulleita", selitti tohtori. "Lahdekkeemme korjaa ne puoleensa, ja kun sitten tavallista runsaampi tulva sattuu, pyyhkäisee se ne jälleen ulos ja kuljettaa mereen."

"Mitä puuta tuo on?" kysyin minä.

"Ka, jotakin lajia tiikkiä luullakseni, mutta näköjään on runko hyvin laho. Tätä kautta ajelehtaa kaikenmoisia isoja kovia puulajeja, palmuista puhumattakaan. Tulkaapas tänne sisälle."

Hän vei minut pitkään rakennukseen, jonka ympäristölle oli hajoteltu epälukuinen paljous kimpiä ja rautavanteita.

"Tämä on vannehtimomme", huomautti hän. "Kimmet lähetetään meille kimppuina, ja me panemme ne kokoon itse. No niin, ettehän varmaankaan näe tässä rakennuksessa mitään erityisen kaameata?"

Minä silmäilin ympärilleni, korkeata kororautaista kattoa, valkeita puuseiniä ja savipermantoa. Eräässä sopessa oli patja ja peite.

"En näe mitään kovinkaan peljättävää", vastasin.

"Ja kuitenkin on täällä jotain tavallisuudestakin poikkeavaa", jatkoi hän. "Näettehän tuon vuoteen? No, siinä aijon tänä yönä nukkua. En tahdo isoilla, mutta on se mielestäni jommoinenkin uskalluksen koetus."

"Miksi?"

"No, onhan vain sattunut pulmallinen juttu. Puhuitte elämämme yksitoikkoisuudesta, mutta vakuutanpa teille, että se on toisinaan niin jännittävää kuin mielemmekin tekee. Parasta on nyt palata talolle, sillä päivänlaskun jälkeen nousee nevalta kuumehuurua. Tuolla sen jo näettekin joen poikitse tulla leijailevan."

Katsahdin hänen osottamaansa suuntaan ja huomasin pitkiä valkean usman kiehteitä kiemurtelemassa sankasta, vehmaasta vesaikosta meitä kohti, lipuen ruskean joen leveän pyörteisen pinnan yli. Samassa ilma äkkiä kävi nihkeäksi ja kalseaksi.

"Päivälliskello moikaa", virkahti tohtori. "Jos tämä asia kiinnittää mieltänne, niin kerron sen teille myöhemmällä."

Suurestikin se herätti huomiotani, sillä tohtorin sävyssä ilmeni jotakin mielikuvitukseeni voimakkaasti tehoavaa hillittyä totisuutta, hänen siinä seistessään edessäni tyhjän vannehtimon permannolla. Hän oli kookas, tanakkatekoinen, reima mies, tämä tohtori, ja kuitenkin olin keksinyt kummallisen ilmeen hänen silmissään, kun hän katsahti ympärilleen — en sen sanoisi pelkoa ilmaisseen, vaan pikemmin valpasta varuillaanoloa.

"Sivumennen sanoen", huomautin paluumatkallamme, "olette näyttänyt minulle hyvinkin monien alkuasukastyöläistenne mökkejä, mutta niiden asujamista en ole nähnyt ainoatakaan".

"He nukkuvat vanhassa laivanramussa tuolla", vastasi tohtori, viitaten joen toiselle rannalle.

"Vai niin. Enpä olisi luullut heidän siinä tapauksessa mökkejä tarvitsevankaan".

"Kyllä he käyttivätkin niitä vielä ihan hiljakkoin. Olemme sijottaneet heidät hylkyyn hiukan rauhottumaan. He olivat kaikki puolittain järjiltään säikkyneitä, joten annoimme heidän muuttaa; nykyisin ainoastaan Walker ja minä nukumme saarella."

"Mikä heidät säikytti?" kysyin.

"Se kuuluu samaan juttuun. Walkerilla ei varmaankaan ole mitään sitä vastaan, että saatte sen kuulla. En näe syytä asian salailemiseen, mutta paha paikka se totisesti on."

Hän ei siitä enempää vihjannut oivallisen päivällisen aikana, joka oli minun kunniakseni valmistettu. Kävi selville, että "Gamecockin" pienen valkean latvapurjeen pistäytyessä näkyviin Lopez-nientä kiertäessämme olivat nämä hyvänsävyiset miehet oitis ruvenneet valmistamaan kuuluisaa pippuriruukullistaan — Länsirannikolla suosittua erikoista kirpeätä muhennosta — sekä keittämään jamssejaan ja bataattejaan. Istuuduimme niin hyvän alkuasukas-päivällisen ääreen kuin toivoakin saattoi, auttelijanamme nokkela Sierra Leonessa syntynyt palveluspoika. Huomautin juuri itsekseni, ettei hän ainakaan ollut ottanut osaa yleiseen pakoon, mutta samassa hän kohotti kätensä turbaaniinsa, asetettuaan pöydälle jälkiruuan ja viinin.

"Mitään muuta minulla tekemistä, massa Walker?" hän kysyi.

"Ei, kaikki lienee kunnossa, Mussa", vastasi isäntäni. "En sentään voi oikein hyvin tänä iltana ja soisin kovin mielelläni, että jäisit saarelle."

Näin afrikkalaisen mustapintaisista kasvoista, että hänessä taistelivat pelko ja velvollisuus. Iho oli saanut sen harmahtavan punerruksen, joka neekerissä vastaa kalpeutta, ja silmät vilkuilivat levottomina.

"Ei, ei, massa Walker", hän viimein huudahti, "teidän on parempi tulla minun kanssani hylkyyn, sah. Paljoa paremmin minä teistä pidän huolta hylyssä, sah!"

"Ei käy laatuun, Mussa. Valkoihoiset eivät karkaa asemiltansa."

Taaskin kuvastui neekerin kasvoissa tiukka ottelu, ja yhä pääsi voitolle kammo.

"En voi, massa Walker, sah!" hän valitti. "Kautta kaiken minä en voi jäädä. Jos olisi eilispäivä nyt taikka huomen, mutta tämä on kolmas yö, sah, enkä minä hirviä siksi jättäytyä."

Walker kohautti hartioitaan.

"Menehän sitten!" hän sanoi. "Postilaivan poiketessa saatkin palata Sierra Leoneen, sillä minä en rupea pitämään palvelijaa, joka lähtee tiehensä silloin kun häntä kipeimmin tarvitsen. Tämä kai tuntuu teistä salaperäiseltä, vai onko tohtori teille selittänyt, kapteeni Meldrum?"

"Näytin kapteeni Meldrumille vannehtimoa, mutten mitään kertonut", virkkoi t:ri Severall. "Olet huonon näköinen, Walker", hän lisäsi kumppaniinsa vilkaisten. "Sinulle on tuima puuska tulossa."

"Niin, kaiken päivää on värisyttänyt, ja nyt on pääni raskas kuin kanuunan kuula. Otin kymmenen graania kiniiniä, ja korvani humisevat kuin kiehuva kattila. Mutta tahdon tänä yönä nukkua sinun kanssasi vannehtimossa."

"Ei, ei, hyvä veikkonen. Ei siitä puhettakaan. Sinun on heti mentävä makuulle; olen varma siitä, ettei Meldrum pane sitä pahakseen. Minä makaan vannehtimossa, ja ennen aamiaista tulen tuomaan lääkkeesi, sen lupaan."

Oli ilmeistä, että Walkeriin oli iskeytynyt tuollainen arvaamaton ja raju vuorottelevan kuumeen kohtaus, jotka ovat Länsirannikon vitsauksena. Hänen kelmeät poskensa olivat nyt tulistuneet, silmät kiiluivat kuumeellisina, ja äkkiä hän siinä istuessaan alkoi hourauksen kimeällä äänellä huikkailla laulua.

"No, hei, makuulle on meidän sinut saatava, veikkonen", sanoi tohtori ja talutti minun avullani ystävänsä hänen makuuhuoneeseensa. Siellä riisuimme hänet, ja nautittuaan voimakkaan rauhottavan lääkeannoksen hän piankin tyyntyi sikeään uneen.

"Hänestä ei ole yön mittaan huolta", sanoi tohtori palatessamme ruokahuoneeseen ja täyttäessämme lasimme vielä kerran. "Väliin on minun vuoroni, väliin hänen, mutta onneksi emme ole kertaakaan nujertuneet yhtaikaa. Pahotellut olisinkin aika lailla, jollen olisi tänä yönä päässyt selvittelemään pientä salaperäistä seikkailua. Kerroin teille aikovani nukkua vannehtimossa."

"Niin sanoitte."

"Nukkumisesta puhuessani tarkotin vartioimista, sillä uneen ei minun sovi antautua. Meillä on ollut täällä sellainen säikky, ettei ainoakaan alkuasukas suostu jäämään saarelle päivänlaskun jälkeen, ja aion tänä yönä ottaa selvän siitä, mikä sen kaiken syynä lieneekään. On aina ollut tapana, että vannehtimossa nukkuu alkuasukasvartia, vanteiden varastamisen ehkäisemiseksi. No, kuusi vuorokautta sitten katosi siellä maannut mies, emmekä ole sen koommin nähneet hänestä jälkeäkään. Tapaus oli totisesti eriskummallinen, sillä yhtään kanoottia ei puuttunut, ja nämä vedet vilisevät liiaksi krokotiileja, jotta kukaan pyrkisi uimalla rantaan. Tietymätön salaisuus on, mikä miehen peri tai miten hän olisi voinut poistua saarelta. Walker ja minä vain kummastuimme, mutta mustat päiväläisemme säikähtivät pahasti, ja kummallisia mörkötarinoita alkoi liikkua heidän keskuudessaan. Mutta oikea pakokauhu puhkesi kolme päivää takaperin, kun vannehtimon uusikin yövartia hävisi."

"Mihin hän joutui?" kysyin minä.

"Kas, sitäpä emme tiedä, emmekä edes osaa keksiä todenmukaista arvausta. Neekerit vannovat, että vannehtimossa asustaa kouko, joka vaatii ihmisuhrin joka kolmantena yönä. He eivät suostu pysymään saarella — heitä ei saisi millään ilveellä taivutelluksi. Mussakin, joka on uskollinen poika kylläkin, jätti mieluummin, kuten näitte, isäntänsä potemaan kuumetta kuin yöpyi saarelle. Jos mielimme säilyttää kauppa-asemamme, niin on meidän saatava neekerit rauhottumaan, enkä tiedä siihen parempaa keinoa kuin olla itse siellä yötä. Tämä on kolmas yö, nähkääs, joten arvelen ilmiön taas uusiutuvan, olipa se laatuansa mikä tahansa."

"Eikö teillä ole mitään vihiä?" tiedustin. "Eikö näkynyt minkäänlaisia väkivallan merkkejä, veritahroja, jalanjälkiä, vähintäkään vihjettä siitä, millaista vaaraa menette kohtaamaan?"

"Ei kerrassaan hiventäkään. Mies oli tipo tiessään, siinä kaikki. Viime kerralla oli vartiana Ali-ukko, joka on ollut täällä laiturinkaitsijana kauppa-aseman perustamisesta asti. Hän oli aina vakaa kuin kallio, eikä häntä voinut työstään riistää muu kuin väkivalta."

"No", arvelin minä, "ei ole tuo todellakaan mielestäni yhden miehen urakaksi omiaan. Ystävänne on laudanumin herpaama eikä voi teitä auttaa, sattuipa mitä tahansa. Teidän täytyy antaa minun jäädä seuraanne ja viettää yöni teidän kanssanne vannehtimossa."

"Hei, siinäpä teette kelpo työn, Meldrum", huudahti hän sydämellisesti, pudistaen kättäni pöydän yli. "En olisi rohjennut sellaista seikkailua esittää, sillä se on jokseenkin paljon pyydettyä tilapäiseltä vieraalta, mutta jos tarkotatte täyttä totta —"

"Aivan tosissani puhun. Malttakaahan, kun käväisen luikkaamassa 'Gamecockiin' tiedon, ettei miesteni tarvitse minua odottaa."

Laiturin kärjestä palatessamme herätti öinen taivas meidän molempien huomiotamme. Suunnaton sinimusta pilviröykkiö oli kasautunut maan puolelle, ja tuuli puuskui siitä kuumina hengähdyksinä, jotka leyhyivät kasvoihimme kuin sulatusuunin ilmavirta. Laiturin kainalossa siukui pyörteinen vuolle, hyrskäytellen pieniä valkeita vaahtovihmoja laudotukselle.

"Hitto!" noitui t:ri Severall. "Nähtävästi saamme kaikkien vastuksiemme lisäksi aimo tulvan. Tuo joen nousu merkitsee rankkoja sateita sisämaassa, ja kun vesi kerran alkaa kohota, ei voi koskaan ennakolta tietää, miten pitkälle sitä riittää. On ennenkin saari miltei peittynyt. No, pistäydymmekin vain katsomassa, onko Walker mukavasti levolla, ja sitten asetumme yötiloillemme, jos teille sopii."

Potilas uinaili sikeästi ja me jätimme hänen viereensä lasillisen rusennettuja sitruunia siltä varalta, että hän heräisi kuumepoltteen janoon. Samosimme sitten tuon uhkaavan pilven luonnottomassa pimennossa määräpaikkaamme. Vesi oli paisunut niin korkealle, että kuvaamani lahdelma saaren päässä oli melkein häipynyt sen reunaniemekkeiden uppoutumisen johdosta. Iso lautallinen ajopuita, keskessään tuo jättiläismoinen musta runko, huojui tulvineessa vuossa.

"Se hyvä meille tulvasta koituu", huomautti tohtori, "että pääsemme kaikista kasviaineksista, joita saaren itäpäähän kasasi äskeinen ouruvesi märkänemään, kunnes tulva ne pyyhältää mukanaan päävuolteeseen. Hei, tässä nyt on huoneemme; toin muutamia kirjoja, tupakkakukkaroni lasken tuohon, ja meidän on koetettava viettää yömme parhaamme mukaan."

Ainoan lyhtymme valaistuksessa näytti iso yksinäinen suojama hyvin aavemaiselta ja kolkolta. Paitsi kimpipinoja ja vannekasoja ei siellä ollut kerrassaan mitään muuta kuin tohtoria varten nurkkaan asetettu patja. Me sommittelimme kimpilaudoista pari tuolia ja pöydän, ja asetuimme pitämään pitkällistä vartiota. Severall oli tuonut minulle revolverin ja itse varustautunut kaksipiippuisella haulikolla. Me latasimme aseemme ja laskimme ne käsiemme ulottuville, hanat vireessä. Kaita valopiiri ja ylitsemme kaareutuvat mustat varjot olivat niin kaameat, että hän pistäysi talolle ja nouti kaksi kynttilää. Vannehtimon toiseen sivuun oli sentään lävistetty useita ikkunanreikiä, ja ainoastaan suojaamalla kynttilöitämme kimpilaudoilla saimme ne ehkäistyksi sammumasta.

Tohtorilla näytti olevan rautaiset hermot. Hän oli nyt asettunut lukemaan kirjaa, mutta huomasin hänen tuon tuostakin laskevan sen polvelleen ja vakavasti tähystelevän ympärilleen. Minäkin puolestani pariin kertaan yritin lukea, mutta havaitsin mahdottomaksi keskittää ajatuksiani kirjaan. Mietteeni aina väkisinkin harhailivat takaisin tähän avaraan, autioon, hiljaiseen suojamaan ja sitä synkentävään kammostuttavaan salaisuuteen. Vaivasin aivojani keksiäkseni jonkin mahdollisen oletuksen, joka selittäisi noiden kahden miehen katoamisen. Oli vain silkka tosiasia, että he olivat hävinneet, eikä hämärintäkään aavistusta miksi ja minne. Ja tässä me odottelimme samassa paikassa — odottelimme ollenkaan arvaamatta, mitä oli tulossa. Olin oikeassa siinä, ettei tämä soveltunut yhden miehen urakaksi. Koettelevaa oli jo näinkin, mutta mikään maallinen mahti ei olisi minua siellä toveritta pidätellyt.

Olipa se loppumattoman ikävystyttävä yö! Ulkoa kuulimme voimallisen virran kohun ja loiskeen sekä yltyvän tuulen pauhun. Sisäpuolella vallitsevaa painostavaa äänettömyyttä häiritsi vain oma hengityksemme, tohtorin selailemien sivujen kahina ja silloin tällöin moskiiton voimakas, kimeä ininä. Kerran hypähti sydämeni, kun Severallin kirja äkkiä putosi maahan ja hän kavahti jaloilleen katse erääseen ikkunaan suunnattuna.

"Näittekö mitään, Meldrum?"

"En. Entäs te?"

"Minusta hämärästi tuntui jotakin liikahtelevan tuon ikkunan ulkopuolella." Hän sieppasi pyssynsä ja läheni sitä. "Ei, siellä ei mitään näy, ja kuitenkin olisin voinut vannoa, että jotakin rahisi hitaasti sen poikitse."

"Kenties palmunlehti", sanoin minä, sillä tuuli kiihtyi hetki hetkeltä.

"Paljon mahdollista", myönsi hän ja istuutui jälleen kirjansa ääreen, mutta hän loi yhtämittaa epäluuloisia vilauksia ylös ikkunaan. Minäkin sitä pidin silmällä, mutta ulkona oli kaikki hiljaista.

Ja sitten kääntyivät ajatuksemme äkkiä toisaanne, kun raju-ilma puhkesi riehumaan. Sokaisevaa salamaa seurasi jyrähdys, joka vavahutteli koko rakennusta. Yhä uudestaan ja uudestaan välähti huikaiseva leimahdus ja aina jylähti samassa kuin jättiläismoisen kanuunan tuiskahduksina ja paukkeena. Sitten ryöpsähti troopillinen rankkasade räikyttämään vannehtimon kororautaista kattoa. Tilava, tyhjä suojama jymisi kuin rumpu. Pimeydestä tohisi kumma äänten myllerrys, siellä kurnasi, loiski, porehti, kohisi, tipahteli, norui — mitä valuvaa ääntä vain voi luonto tuottaa sateen ropseen ja siuhkeen ja virran kumean, vakaan jumun väliltä. Tuntien vieriessä pauhu kävi valtaisemmaksi ja vakinaisemmaksi.

"Totta tosiaan", virkahti Severall, "tällä kertaa saammekin oikean emätulvan. No, jopa vihdoinkin sarastaa päivä, ja se on siunattu seikka. Olemmehan toki jokseenkin tehneet tyhjäksi kolmanteen yöhön kohdistuneen taikauskon."

Harmaja hämy hiipi suojamaan, ja tuotapikaa yllätti meidät täysi päivä. Sade oli helpottanut, mutta kahvinkarvainen virta pauhasi ohitse kuin vesiputous. Sen rajuus sai minut pelkäilemään "Gamecockin" ankkurin kestävyyttä.

"Minun on mentävä alukseeni", sanoin. "Jos se laahautuu ulohtaalle, niin sitä on mahdoton saada takaisin vastavirtaan."

"Saari käypi aallonmurtajasta", vastasi tohtori. "Voin antaa teille kahvikupposen, jos tulette talolle."

Olin viluissani ja voivuksissa, joten tarjous oli tervetullut. Me jätimme pahaenteisen vannehtimon yhä ratkaisemattomine salaisuuksineen ja rämmimme talolle.

"Tuossa on väkiviinalamppu", neuvoi Severall. "Raapaiskaahan siihen tuli, minä pistäyn katsomassa, miten Walker tänä aamuna jaksaa."

Hän poistui huoneesta, mutta palasi tuossa tuokiossa tyrmistynein kasvoin.

"Hän on mennyttä!" huudahti hän käheästi.

Sanat saivat minut kauhusta värähtämään. Seisoin lamppu kädessä häneen tuijottaen.

"Niin, mennyttä!" kertasi hän. "Tulkaa katsomaan!"

Seurasin häntä sanaakaan hiiskumatta, ja makuuhuoneeseen astuessani sattui ensi silmäykseni Walkeriin itseensä. Hän virui rentonaan vuoteella siihen harmaaseen flanelli-yöpukuun verhoutuneena, jota minä olin edellisenä iltana autellut hänen yllensä.

"Eihän toki kuollut!" änkkäsin.

Tohtori oli kamalasti kiihdyksissään. Hänen kätensä vapisivat kuin lehdet tuulessa.

"Hän on ollut hengetönnä jonkun tunnin."

"Kuumeeseenko hän kuoli?"

"Kuumeeseen! Katsokaa hänen jalkaansa!"

Vilkaisin alas ja huuliltani kirposi hirmustunut ähkäys. Toinen jalka ei ainoastaan ollut vääntynyt sijoiltaan, vaan pusertunut kerrassaan ympäri mitä luonnottomimmalle kierteelle.

"Hyvä Jumala!" voihkasin. "Mikä on voinut tämän tuottaa?"

Severall oli laskenut kätensä kuolleen miehen rinnalle.

"Tunnustelkaa tästä", hän kuiskasi.

Laskin käteni samalle kohdalle. Ei tuntunut mitään vastusta. Ruumis oli ihan pehmeä ja veltto. Se hyllyi kuin sahajauhonukkea painellessa.

"Rintalasta on rusentunut", selitteli Severall samoin kauhistunein kuiskein. "Hän on mäsänä. Jumalan kiitos, että hän sai laudanumia. Näette hänen kasvoistaan, että hän kuoli unessaan."

"Mutta kuka on tämän voinut tehdä?"

"Olen kokenut minkä kestän", sopersi tohtori otsaansa pyyhkien. "En liene pahempi pelkuri kuin muutkaan, mutta tämä nykistää minut. Jos olette menossa 'Gamecockiin' —"

"Tulkaa!" kehotin minä, ja läksimme me. Jos emme juosseet, niin syynä oli kumpaisenkin halu säilyttää viimeinen tähde oman arvonsa tuntoa toisen nähden. Keveässä kanootissa oli paisuneella virralla kulkeminen vaarallista, mutta me emme siekailleet silmänräpäystäkään. Hän ajoi vettä, minä meloin, ja veden päällä sen pysytimme huvipurrelle asti. Sen kannella, kahdensadan metrin salmen kohistessa meidän ja tuon kirotun saaren välissä, tunsimme taas olevamme oma itsemme.

"Palaamme tunnin kuluttua tai niille paikoin", sanoi tohtori. "Mutta tarvitsemme tovin tyyntyäksemme. En vuosipalkastanikaan olisi suonut neekerien nähneen minua äskeisessä kunnossani."

"Olen käskenyt kokin valmistaa aamiaisen. Sitten lähdemme takaisin", sanoin minä. "Mutta hyväinen aika, t:ri Severall, miten selitätte tämän kaiken?"

"Se käypi yli ymmärrykseni — olen ihan ymmällä. Olen kuullut villien aavejuttuja ja naureskellut niitä muiden mukana. Mutta että kelpo Walker parka, sävyisä, Jumalaa pelkääväinen yhdeksännentoista vuosisadan englantilainen tuhoutuu tällä tavoin ainoankaan luun jäämättä eheäksi ruumiissaan — se on järkyttänyt mieltäni, sitä en kiellä. Mutta katsokaas tuonne, Meldrum, onko tuo matruusinne päästään vialla vai päissään, tai mikä on hänellä hätänä?"

Ukko Patterson, miehistöni vanhin ja vakaa kuin pyramiidit, oli asetettu keulapuoleen puoshaalla torjumaan virran mukana kiitäviä irrallisia pölkkyjä. Nyt hän seisoi polvet lynkyssä tuijotellen eteensä ja hurjasti huidellen etusormellaan.

"Katsokaa sitä!" älähti hän. "Katsokaa!"

Ja samassa mekin näimme ilmiön.

Alas virtaa solui tavattoman jykeä musta puunrunko, jonka leveätä, kiiltävää selkää vesi juuri hiukan valeli. Ja sen edessä — kolmisen jalkaa etupuolella — kaareutui laivan kokkapuun tavoin ylöspäin verkalleen puolelta toiselle huojuva kammottava pää. Se oli litteä, ilkeän näköinen, iso kuin olutnassakka, kauhtuneen homeinen väriltään, mutta sitä kannatteleva kaula oli himmeänkeltaisen ja mustan laikullinen. Sen viilettäessä "Gamecockin" ohitse vesien vilskeessä näin kahden suunnattoman kiemuran kiertyvän esille jostakin isosta puun ontelosta, ja hirvittävä pää kohosi äkkiä kahdeksan tai kymmenen jalan korkeuteen, tylsin, kelmuisin silmin katsellen purtta. Seuraavassa hetkessä oli runko vilahtanut ohitsemme, syöksyäkseen kamalan matkustajansa keralla aavaan Atlanttiin.

"Mikä se oli?" huudahdin.

"Vannehtimossamme kummitellut hirmu", vastasi t:ri Severall, ja hänestä oli tuokiossa tullut sama reima, varmaryhtinen mies kuin ennenkin. "Niin, siinä meni se paholainen, joka on ollut saaremme vitsauksena. Se oli Gabuuni-maan iso python."

Ajattelin koko rannikolla kuulemiani kertomuksia sisämaan hirmuisista jättiläiskäärmeistä, niiden ajoittaisesta ruokahalusta ja niiden kuolettavan puristuksen hirveästä voimasta. Sitten asia selkisi mielessäni. Edellisellä viikolla oli tulvinut. Ryöppy oli kuljettanut mukanaan tuon suunnattoman paksun, onton puunrungon kauhean asukkaansa keralla. Ties mistä etäisestä troopillisesta metsästä hirviö lieneekään ollut lähtöisin. Se oli ajautunut saaren itäisen poukaman pohjukkaan. Vannehtimo oli ollut likeisin rakennus. Kahdesti se ruokahalunsa palatessa oli siepannut yövartian. Viime yönä se epäilemättä oli taas tullut, kun Severall oli ollut huomaavinaan jotakin ikkunassa, mutta se oli kaihtanut valoa, kiemurrellut edelleen ja surmannut Walker poloisen makuulta.

"Miksei se vienyt saalistaan?" kysyin.

"Jyrinä ja leimahdukset kai pelottivat hirviön tiehensä. Tuossa tulee kokkinne, Meldrum. Mitä pikemmin haukkaamme eineemme ja palaamme saarelle, sitä parempi; muutoin saattaisi joku noista neekereistä arvella, että me säikyimme."