Produced by Juha Kiuru

KAUHUN LAAKSO I

Murhenäytelmä Birlstonen kartanossa

Kirj.

Conan Doyle

Suom. Timo Tuura

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915.

SISÄLLYS:

Lukijalle.
1. Enne.
2. Mr Sherlock Holmes tekee päätelmiä.
3. Murhenäytelmä Birlstonen kartanossa.
4. Pimeyttä.
5. Murhenäytelmän henkilöt.
6. Vähän valoa.
7. Ratkaisu.

Lukijalle.

Arthur Conan Doyle on syntynyt Edinburghissa toukok. 22 p. 1859. Hänen isänsä oli taitelija. Kasvatuksensa sai hän Edinburghin yliopistossa, jossa suoritti lääkärin tutkinnon. Käytännöllisenä lääkärinä toimi hän kotimaassaan sekä Etelä-Afrikassa. Elää nykyisin kirjailijana Englannissa, Surrey'n kreivikunnassa.

Kirjailijana on hän kuulu kautta maailman. Julkaistuaan v. 1889 romaaninsa "Neljän merkit" herätti hän heti huomiota siinä päähenkilönä esiintyvällä yksityis-salapoliisityypillä, siitä hetkestä kuolemattomaksi käyneellä Sherlock Holmes'illaan. Hänessä katsottiin esiintyvän anglosaksilapsen rodun pääominaisuudet yhteen koottuina: loogillisuus, ajatuksen aktiivinen terävyys, järkkymätön siveellisyys, itsenäisyys, luoksepääsemätön, mutta kerran voitettuna ystävyydessään järkähtämätön luonne; samoin rodun ulkonaiset tunnusmerkit: pituus ja laihuus, puvun siisteys, ruumiinvoimat, hyvä ruokahalu, ankara tupakointi j.n.e. Hän oli kaikkenkaikkiaan tyypillinen englantilainen, jonka ominaisuuksia ja erikoisuuksia oli joka taholle hiukan liioiteltu, mutta joka juuri sellaisena oli kaikille mieluisa ja kansalaistensa itserakkautta kutkutteleva. "Sherlock Holmes'in seikkailut" ovat sitten tulleet kaikkialla kuuluisiksi, ilmestyen monilla eri kielillä. (Suomeksi neljänä eri osana à 3:75; kaikki osat kahtena siteenä korukansissa 17:—; K.O.Y. Kirjan kustannuksella.)

Holmes'in menettelytapa rikoksia tutkiessaan ei ole kirjallisuudessa varsinaisesti uusi, vaikka Doylelle onkin annettava se tunnustus, että hän on ensimäiseksi meidän päivinämme sitä pää-asianaan kehittänyt. Jo romantiikan kauhuromaaneissa esiintyy takaa-ajoa, joka on sukua salapoliisikertomuksille, ja esim. engl. filosofi ja kirjailija William Godwin käyttää romaanissaan "Caleb Williams" keinoja, joista toiset kelpaisivat Sherlock Holmes'illekin. Amerikan romaanikirjallisuuden perustaja Charles Brockden Brown on eräissä teoksissaan aivan tietoisesti Doylen johtopäätösmenetelmän käyttäjä. Saksalainen E.T.A. Hoffmann, jonka tuotanto herättää nykyisin yhä enemmän tutkijain mielenkiintoa, on hyvin lähellä tätä alaa, kunnes hänen hengenheimolaisensa, amerikalainen Edgar Allan Poe, eräillä kertomuksillaan ("Murha La Morgue-kadun varrella") suorastaan perustaa tällaisen menettelytavan meidän päiviemme merkityksessä.

Nämä esimerkit riittäkööt osoittamaan, kuinka Doylenkin tuotanto elimellisesti liittyy vanhempaan kirjallisuuteen, olematta ydinosaltaan erikoisesti uutta. Suorituksessa ja käsittelyssä esiintyy vasta sen omintakeisuus. Ryhtymättä tarkemmin Doylen salapoliisikertomuksia erittelemään huomautamme vain, että niissä kaikissa on voimakas siveellinen inho rikollisuutta ja pahuutta vastaan, ja että niissä ei koskaan vedota lukijan huonoihin vaistoihin. Siinäkin suhteessa ne ovat ajanvietelukemisista sopivimpia, ehkä usein kasvattavia ja opettaviakin. Siksi niitä ei myöskään pidä sekoittaa siihen salapoliisikirjallisuuteen, joka raakuudellaan ja rikoksen ihannoimisella on kaikissa maissa herättänyt voimakasta vastustusta. Doylen kirjat ovat myös niitä ainoita alaltaan, jotka tekotavaltaan ja tyyliltään tyydyttävät kohtuullisia kirjallisia vaatimuksia.

Esillä oleva kertomus "Kauhun laakso" on sangen onnistunut. Leppoisan humorin höystämänä kulkee käsittely siinä jännittävästi todella yllättävää ja hyvin osattua loppua kohti.

ENSIMÄINEN LUKU.

Enne.

— Minä aijon ajatella —, sanoin.

— Kun kerran aijot, niin ajattele, huomautti Sherlock Holmes kärsimättömästi. Luulen olevani kuolevaisten pitkämielisimpiä, mutta myönnän ystäväni pistosanojen tällä kertaa suututtaneen minua.

— Kunnon Holmes, sanoin minä vakavasti, sinä koettelet toisinaan kärsivällisyyttäni.

Hän oli niin vaipunut omiin mietteisiinsä, ettei hän heti vastannut huomautukseeni. Hän istui alkamaton aamiainen edessään, nojasi päätään käteensä ja tuijotti paperiin, jonka hän äsken oli ottanut kirjekuoresta. Sitten otti hän käteensä kuoren, piti sitä valoa vasten ja tutki tarkoin sekä sen etupuolta että takapuolta.

— Käsiala on Porlockin, sanoi hän miettiväisesti; voin tuskin epäillä, ettei se olisi Porlockin käsialaa, vaikka olen nähnyt sen vain kaksi kertaa. Tämä kreikkalainen 'e' heittokoukeroineen on tunnusmerkillinen. Mutta jos kirje on Porlockin lähettämä, niin täytyy sen olla erinomaisen tärkeä.

Hän puhui enemmän itselleen kuin minulle, mutta hänen sanainsa herättämä mielenkiinto hälvensi suuttumukseni.

— Ken on Porlock? kysyin minä.

— Porlock on, Watson, taiteilijanimi, tunnusmerkki, mutta sen omistaja on ovela ja vaikeasti saavutettavissa oleva mies. Eräässä edellisessä kirjeessä ilmoitti hän minulle aivan suoraan, ettei nimi ollut hänen oikea nimensä ja väitti, etten löytäisi hänen jälkiään tämän suuren kaupungin miljoonien ihmisten joukosta. Porlock ei ole merkityksellinen itsensä vuoksi, vaan sen suuren miehen vuoksi, jonka kanssa hän on yhteydessä. Kuvittele haukea hain seurassa, shakaalia leijonan seurassa — niin mitä hyvänsä, mikä on vähäpätöistä jonkun kauhistuttavan seurassa — eikä ainoastaan kauhistuttavaa, Watson, vaan mitä suurinta onnettomuutta uhkaavaa. Sellaisena hän kuuluu minun mielenkiintoni piiriin. Olet kai kuullut puhuttavan professori Moriartysta?

— Kuuluisasta tieteellisestä rikoksellisesta, joka on yhtä mainio roistojen keskuudessa kuin —

— Minun vaatimaton persoonani, lausui Holmes, estäen minua jatkamasta.

— Hän on tuntematon yleisölle, aijoin minä sanoa.

— Hyvin sattuvasti sanottu! huudahti Holmes. Sinä alat antaa leikillisen pilanteon näytteitä, joita minun täytyy varoa. Mutta kun sinä nimität Moriartya rikokselliseksi, niin sinä lain mukaan olet syypää herjaukseen, ja se juuri on merkillistä ja ihmeellistä. Suurin juontenpunoja, mitä milloinkaan on ollut, kaikenkaltaisten pirullisuuksien järjestäjä, synkimpien salahankkeitten ohjaava järki — aivot, jotka olisivat voineet ohjata kansakuntien kohtaloja — siinä mies! Mutta niin vapaana hän säilyy julkisesta epäluulosta — niin saavuttamattomissa kaikelle arvostelulle, niin ihailtavan taitava hän on ohjaamaan lankoja pysyen itse näkymättömissä, että hän äsken lausumiesi sanojen johdosta voisi haastaa sinut oikeuteen, missä sinut tuomittaisiin maksamaan hänelle vuotuinen eläke korvaukseksi hänen kunniansa loukkaamisesta. Eikö hän ole kirjoittanut teosta "Asteroidin dynamiikka", teosta, joka kohoaa puhtaan matematikan niin korkeille asteille, että väitettiin, ettei tieteellisissä aikakauskirjoissa kukaan kyennyt arvostelemaan kirjaa? Käykö laatuun panetella sellaista miestä? "Hävytön tohtori"", "häväisty professori" — sellaisin otsikoin sanomalehdet asiasta kertoisivat. Sellainen on neron valta, Watson. Mutta jos minä selviydyn niistä, jotka ovat vähäpätöisempiä, niin koittanee vielä kerta meidänkin voitonpäivämme.

— Sen minä haluan nähdä! huudahdin innostuneena. Mutta sinähän puhut tuosta Porlockista?

— Niin tosiaankin — tuo niin sanottu Porlock on rengas ketjussa, rengas, joka on jonkun matkan päässä ketjun valtavasta kiinnityskohdasta. Meidän kesken sanottuna ei Porlock ole mikään ehjä rengas. Mikäli minä olen voinut huomata, on hän tämän renkaan ainoa heikko kohta.

— Mutta mikään ketju ei ole voimakkaampi sen heikointa rengasta.

— Olet vallan oikeassa, rakas Watson. Se on juuri Porlockin suuri merkitys. Jälelle jääneen oikeudentunnon hitusen vaikuttaessa häneen ja jonkun sopivaan aikaan hänelle lähetetyn kymmenen punnan setelin herättäessä hänen harrastustaan, on hän pari kertaa ennakolta lähettänyt minulle tiedonantoja, joilla on ollut arvoa — mitä suurin arvo, niiden avulla kun on voitu ennakolta tietää ja estää rikos sensijaan että olisi täytynyt tyytyä vain kostamaan se. En ensinkään epäile sitä; jos meillä vain olisi salakirjoituksen avain, niin huomaisimme tämänkin tiedonannon olevan juuri senlaatuisen.

Jälleen levitti Holmes paperin käyttämättömälle lautaselleen. Nousin, kumarruin hänen puoleensa ja katselin omituista kirjoitusta, jonka sisältö oli seuraava:

534P2-13-127-36-31-4-17-21-41-Douglas 109-293-5-37 Birlstone 26 Birlstone 9-13-171.

— Miten sinä selität tämän, Holmes?

— Se on varmaankin yritys lähettää salainen tiedonanto.

— Mutta mitä hyötyä on käyttää avaimetonta salakirjoitusta?

— Ei mitään tällä kertaa.

— Miksi sanot "tällä kertaa"?

— Siksi että on monia salakirjoituksia, jotka minä voisin selittää yhtä helposti kuin "Timesin" niin sanotun "pelko palstan" salaisuudet. Sellaiset yksinkertaiset keksinnöt virkistävät ajattelukykyä väsyttämättä sitä. Mutta tämä on aivan toista. Ne viittaavat varmaankin jonkun kirjan määrätyn sivun sanoihin. Olen avuton, ennenkuin saan tietää, minkä kirjan mihin sivuihin.

— Mutta mitä merkitsevät "Douglas" ja "Birlstone"?

— Ne sanat on kirjoitettu selvästi sen vuoksi, ettei niitä luultavasti ollut tuolla sivulla.

— Mutta miksi hän ei ole ilmoittanut kirjaa?

— Synnynnäinen teräväjärkisyytesi, tuo sinulle ominainen oveluus, joka tuottaa suurta iloa ystävillesi, olisi varmaankin estänyt sinut panemasta salakirjoitusta ja sen avainta samaan kuoreen. Jos se olisi joutunut harhateille, olisi lähettäjä ollut tuhon oma. Mutta kun asia on järjestetty, niin kuin nyt, niin molemmat paperit olisivat eksyneet samalle taholle, ennenkuin mitään vahinkoa olisi tapahtunut. Mutta toisen postin pitäisi jo olla täällä ja ihmettelisin, ellei se toisi kirjettä, jossa on tarkempi selitys, tai — mikä on luultavampaa — mainitsemaasi kirjaa.

Holmesin ennustus toteutuikin, kun muutaman minuutin kuluttua palveluspoika Billy tuli tuoden odotetun kirjeen.

— Sama käsiala, huomautti Holmes, avatessaan kirjekuoren, ja tässä on todella nimikirjoitus, lisäsi hän mielissään kääriessään kirjeen auki. Edistymme, Watson.

Mutta hänen otsansa synkistyi, kun hän silmäili kirjeen sisältöä.

— Tämä oli hyvin ikävää, tämä. Pelkäänpä, Watson, että petymme toiveissamme. Kunhan tuon Porlockin ei vain kävisi huonosti. "Hyvä mr Holmes" — niin hän kirjoittaa — "minä en puutu enempää tähän asiaan. Vaara on liian suuri. Hän epäilee minua. Näen, että hän epäilee minua. Vallan odottamatta tuli hän luokseni, kun olin kirjoittanut osoitteen kuoreen lähettääkseni teille salakirjoituksen avaimen. Onneksi ennätin kätkeä sen. Jos hän olisi saanut nähdä sen, olisi minulle käynyt huonosti. Mutta havaitsin epäilyksen hänen silmissään. Olkaa hyvät, polttakaa salamerkein kirjoitettu tiedonantoni, josta teillä ei enää voi olla mitään hyötyä. Fred. Porlock."

Holmes istui hetkisen hypistellen kirjettä, katsellen samalla pesävalkeaan.

— Onhan mahdollista, sanoi hän vihdoin, ettei se merkitse mitään. Ehkä vain huono omatunto ahdisti häntä. Hän tiesi olevansa kavaltaja ja luki senvuoksi syytteen toisen silmistä.

— Ja tuo toinen oli, arvaan minä, professori Moriarty!

— Arvasit oikein. Kun joku tuon joukkion jäsen sanoo: "hän", niin kyllä tiedän ketä tarkoitetaan. Kaikki he tuntevat tämän yksinvaltiaan "hänen".

— Mutta mitä hän sitten taitaa tehdä?

— Hm. Tuo oli kovin laajakantoinen kysymys. Kun sinulla on vastustajanasi yksi Europan parhaita aivoja ja niissä avustavat pimeyden kaikki voimat, niin ovat mahdollisuudet moninaiset. Ystävämme Porlock on vallan suunniltaan pelästyksestä. Ole hyvä, vertaa käsialaa kirjeessä käsialaan osoitteessa, mikä viimemainittu on kirjoitettu ennen tuota onnetonta käyntiä. Toinen on selvää ja varmaa, toinen tuskin luettavaa.

— Mutta miksi hän sitten ollenkaan kirjoitti? Miksi hän ei heittänyt kaikkea silleen?

— Siksi että hän pelkäsi minun siinä tapauksessa ryhtyvän tutkistelemaan asiaa ja tuottavan hänelle ikävyyksiä.

— Niin tietenkin, sanoin minä luonnollisesti. Olin nyt ottanut käteeni alkuperäisen salakirjoituksen ja katselin sitä hyvin miettiväisenä. Saattaa tulla hulluksi kun ajattelee, että tämä paperipala sisältää tärkeän salaisuuden, minkä perille ei ihmisvoimin pääse.

Sherlock Holmes oli työntänyt aamiaisensa syrjään sitä maistamatta ja sytyttänyt ilkeäkatkuisen piippunsa, joka oli hänen seuralaisenaan kun hän ajatteli tiukasti.

— Mitenkähän oikeastaan tämä asia lienee, sanoi hän nojautuen taaksepäin ja katsellen kattoon. Seikka jos toinenkin lienee jäänyt sinun Machiavelli-älyltäsi huomaamatta. Tarkastelkaamme tätä ongelmaa puhtaan järjen valossa. Tämä mies viittaa kirjaan. Siinä lähtökohtamme.

— Ja se on sangen häilyvä.

— Katsokaammepa, emmekö saa kiinni siitä. Kun tarkkaan mietin asiaa, ei se näytä niin vallan selvittämättömältä. Mitä viittauksia hän antaa meille kirjan laadusta?

— Ei mitään.

— Niin huonosti ei asianlaita kuitenkaan liene. Salakirjoitus alkaa luvulla 534, suurin numeroin, eikö totta? Otaksumme toistaiseksi, että 534 on kirjan se sivunumero, jota salakirjoitus tarkoittaa. Kirjastamme on jo siis tullut iso kirja, ja onhan sitenkin jo voitettu jotain. Mitä muuta kertoo meille tämä paperi tuosta suuresta kirjasta? Seuraava merkki on P 2. Miten selität sen, Watson? —

— Toinen pykälä eli luku, epäilemättä. Jaetaanhan muutamia suuria tieteellisiä teoksia pykäliinkin.

— Tuskin olet oikeassa, Watson. Olet kai yhtämieltä kanssani siitä, että kun kerran sivun numero on ilmoitettu, niin on yhdentekevää, mihin pykälään tai lukuun tuo sivu kuuluu. Ja sinun täytynee myöntää, että jos sivu 534 on toisen pykälän eli luvun alussa, niin on ensimäinen pykälä eli luku ollut sietämättömän pitkä.

— Entä toinen palsta? huudahdin minä.

— Hyvä, Watson! Voitat itsesi. Ellei se merkitse palstaa, niin minä suuresti petyn. Alamme siis nyt nähdä edessämme suuren kirjan, joka on painettu kaksipalstaiselle sivulle joiden täytyy olla sangen pitkiä, koska erään sanoista ilmoitetaan olevan kahdessadas yhdeksäskymmeneskolmas. Olemmeko nyt päässeet sille rajalle, jonka voimme saavuttaa tekemällä päätelmiä?

— Pelkäänpä olevan niin hullusti.

— Nyt teet vääryyttä itsellesi. Vielä neronleimaus, rakas Watson! Vielä aivojenponnistus! Jos tuo kirja olisi harvinainen, niin hän olisi lähettänyt sen minulle. Sen sijaan aikoi hän, ennenkuin hänen suunnitelmansa tehtiin tyhjäksi, lähettää minulle salakirjoituksen avaimen tässä kuoressa. Sanoohan hän sen kirjeessään. Tästä päättäen lienee kirja niin tavallinen, että minä hänen mielestään vaikeuksitta saatoin hankkia sen. Hänellä oli se ja hän otaksui, että minullakin se varmasti olisi. Lyhyesti sanoen, Watson, kirja on yleisesti levinnyt.

— Olettamuksesi näyttää todennäköiseltä.

— Olemme siis rajoittaneet tutkimustemme alan suureen kirjaan, jonka sivut ovat kaksipalstaiset ja joka on yleisesti käytännössä.

— Raamattu! huudahdin minä voitonriemuisena.

— Ei hullummin, Watson, ei hullummin, muttei kuitenkaan tarpeeksi hyvin arvattu, ellet pane pahaksesi. Joskin minä omasta puolestani voisin ottaa vastaan tuon kohteliaisuuden, niin minä en voi ajatella mitään kirjaa, joka vähemmän todennäköisesti kuin raamattu olisi käsillä Moriartyn liittolaisilla. Sitä paitsi raamattu on ilmestynyt niin monena painoksena, että hän tuskin saattoi luulla kahdella kappaleella olevan samat sivunumerot. Nyt puheena olevasta kirjasta on vain yksi painos. Hän varmasti tietää, että hänen kirjansa sivunumero 534 tarkoin vastaa minun sivuani n:o 534.

— Mutta tällaisia kirjoja ei liene monta.

— Olet oikeassa ja se juuri on pelastuksemme. Meidän tutkimuksemme siis rajoittuvat kirjoihin, joiden paino-osa on määrätty ja joiden voidaan otaksua olevan kenen hallussa hyvänsä.

— Bradshaw! [Yleinen junain aikataulu.]

— Tuskinpa vain, Watson. Bradshawin sanavarasto on sattuva ja ytimekäs, mutta se on sangen rajoitettu. Sen sanavarat eivät sovi yleisluontoisiin tiedonantoihin. Jätämme siis "Bradshaw'n". Sanakirja on sekin sopimaton. Mitä siis on jälellä?

— Joku kalenteri?

— Aivan oikein, Watson! Erehdynpä suuresti, ellet sinä ole osunut oikeaan. Kalenteri! Koetelkaammepa "Whitakerin Almanakkaa!" Sitä käytetään yleisesti. Siinä on tarpeellinen sivumäärä. Sen sivut ovat kaksipalstaiset. Alussa se on niukkasanainen, mutta lopummalla se käy puheliaaksi. Hän otti kirjan, joka oli kirjoituspöydällä. Tässä meillä on sivu 534 kaksipalstaisena. Se käsittelee tarkoin Britannian Indian kauppaa ja sen kehitysmahdollisuuksia. Ole hyvä ja merkitse sanat muistiin, Watson. Kolmastoista on "Maharatta". Pelkäänpä että se on vähän lupaava alku. Numero 127 on "hallitus", joka jo kuulostaa joltain, vaikkei juuri meistä ja professori Moriartysta puhuttaessa. Mutta yrittäkäämme vielä kerta. Mitä tuo Maharattan hallitus puuhailee? Seuraava sana on surukseni "sianharjaksia". Se ei kelpaa, Watson. Ei päästy mihinkään.

Hän oli puhellut leikkisään tapaan, mutta tuuheitten kulmakarvojen liikahdukset kertoivat pettymyksestä ja harmista. Minä istuin avuttomana ja onnettomana tuijottaen pesävalkeaan. Seurasi pitkä vaitiolo — jonka yhtäkkiä keskeytti Holmes kiiruhtaen kirjakaapin luo, mistä hän palasi toinen keltakantinen kirja kädessään.

— Saimme rangaistuksen siitä, että liian tarkoin seuraamme aikaamme. Olemme edellä ajastamme ja saamme kärsiä seuraukset siitä. Kun tänään on tammikuun seitsemäs päivä, olemme vallan oikein ottaneet käytäntöön uuden almanakan. On enemmän kuin todennäköistä, että Pollock salakirjoitustaan varten käytti viime vuoden, ja sen hän olisi meille ilmoittanut, jos tuo selittävä kirje olisi tullut kirjoitetuksi. Katsokaammepa nyt, mitä sivu 534 paljastaa. N:o 13 on "Jo" ja 127:nä on sana "on". — "Jo on" — Holmesin silmät loistivat tyytyväisyydestä, kun hän luetteli sanat. Hei, hei! Erinomaista. Kirjoita muistiin, Watson. "On jo vaara — voi tulla — hyvin — pian — eräs." Sitten on meillä tässä nimi Douglas — "rikas — maaseutu — nyt — elää — Birlstone — vakaumus — on — uhkaava." Kas niin, Watson! Mitä arvelet tällaisesta terveen järjen käyttämisestä? Jos vihanneskauppiaalla tuolla kulmassa olisi laakeriseppeleitä kaupan, niin lähettäisin Billyn noutamaan sellaisen.

Istuin katsellen tätä outoa tiedonantoa, jonka olin merkinnyt paperille Holmesin tulkitessa salamerkkejä.

— Kovin omituinen ja hajanainen tapa ilmaista sanottavansa! huomautin minä.

— Hän on päinvastoin onnistunut oikein hyvin, sanoi Holmes. Kun yhdeltä ainoalta palstalta hakee sanoja sanottavaansa varten, niin ei voi toivoa saavansa kaikkia, mitä haluaa. Jotain on jätettävä kirjeensaajan älynkin tehtäväksi. Tämän tarkoitus on aivan selvä. Jotain konnankoukkua suunnitellaan erästä Douglasta vastaan — ken hän nyt sitten lienee — joka on rikas ja asuu maalla. Hän on vakuutettu — sana "vakaumus" tarkoittaa kyllä sitä — että vaara on uhkaava. Siihen olemme nyt päässeet ja luulenpa tutkimuksemme tulosta kelvolliseksi.

Holmes tunsi tosi taiteilijan persoonatonta iloa onnistuneen teoksen johdosta, samoinkuin hän katkerasti suri, milloin hän ei päässyt sille korkealle tasolle, mille oli pyrkinyt. Hän istui yhä iloitsemassa menestyksestään, kun Billy avasi oven ja tarkastaja Mac Donald Scotland Yardista astui huoneeseen.

Tämä tapahtui kuten mainitsin kahdeksankymmen-luvun loppupuolella, jolloin Alec Mac Donald ei vielä ollut saavuttanut sitä yleistä arvonantoa, jota hän nyt koko maassa nauttii. Hän oli nuori, mutta luotettava salapoliisi, joka oli kunnostautunut useissa niissä rikostutkimuksissa, joita oli uskottu hänelle. Hänen pitkä, jäntevä vartalonsa kertoi tavattomista ruumiinvoimista. Hänen kookas päänsä ja syvällä tähystävät silmänsä kertoivat älystä. Hän oli hiljainen, säntillinen mies, jonka puheessa tuntui hieman skotlantilaista murretta. Holmes oli auttanut häntä urallaan jo kahdesti menestykseen ja saanut ainoaksi palkakseen sen älyllisen ilon, jonka tehtävät olivat hänelle tuottaneet. Tästä syystä skotlantilainen tunsi suurta myötätuntoa ja kunnioitusta yksityismiehenä työskentelevää virkaveljeään kohtaan ja osoitti tätä suoraan kysymällä Holmesin neuvoa pulmallisissa tapauksissa. Keskinkertaisuus arvostaa aina itsensä suurimmaksi, mutta kyky tunnustaa neron. Ja Mac Donald oli tarpeeksi kykenevä ammatissaan oivaltaakseen, ettei ensinkään ollut nöyryyttävää pyytää apua mieheltä, joka jo oli ainoa laatuaan Europassa sekä lahjakkaisuuteen että kokemukseen nähden. Holmes ei ollut altis ystävyyssuhteisiin, mutta hän näki mielellään tuota suurkasvuista skotlantilaista ja hymyili, kun hän nyt tapasi hänet.

— Olette aamun virkku, mr Mac, sanoi hän. Toivon teille menestystä, mutta pelkäänpä, että on jotain pahuutta tekeillä.

— Jos sanoisitte "toivon" sen sijaan että sanotte "pelkään", niin olisitte lähempänä totuutta, mr Holmes, vastasi tarkastaja merkitsevästi hymyillen. Kiitos, kiitos, pieni naukku ei haitanne näin aamukylmään. Ei, ei sikaria. Minun täytyy kiirehtiä, sillä kukaan ei teitä paremmin tiedä, että tapauksen ensi tunnit ovat tärkeimmät. Mutta, — mutta —

Tarkastaja vaikeni äkkiä ja tuijotti paperilippuun, joka oli pöydällä. Se oli sama paperi, jolle olin kirjoittanut tuon salaperäisen tiedonannon.

— Douglas! sopersi hän. Birlstone! Mitä tämä on, mr Holmes? Tämähän on todella noituutta. Mistä ihmeestä olette saanut nuo nimet?

— Se on muuan salakirjoitus, joka Watsonilla ja minulla on ollut syytä selvittää. Mutta mitä vikaa noissa nimissä sitten on?

Mykkänä hämmästyksestä katseli tarkastaja vuoroon kumpaakin meistä.

— Ei muuta mitään, sanoi hän vihdoin, kuin että mr Douglas
Birlstonen herraskartanossa on tänä aamuna murhattu kamalalla tavalla.

TOINEN LUKU.

Mr Sherlock Holmes tekee päätelmiä.

Juuri tällaisia syvästi vaikuttavia kohtauksia varten ystäväni oli kuin luotu. Olisi liioittelua sanoa, että tuo hämmästyttävä tieto olisi järkyttänyt häntä tai saattanut hänet edes jännityksiin. Vaikkakaan hänen monivivahteisessa luonteessaan ei ollut ensinkään julmuutta, niin oli hän jo jokseenkin turtunut hermoiltaan tällaisissa asioissa. Mutta joskin hänen tunteensa olivat jokseenkin tylsät, toimi hänen älynsä herkästi. Hänen kasvoissaan ei näkynyt jälkeäkään siitä kauhusta, jota itse olin tuntenut kuullessani tuon lyhyen selityksen. Ne osoittivat pikemminkin sitä tyyneyttä ja sitä harrastavaa maltillisuutta, jonka huomaa kemistissä, kun tämä tarkkaa kyllästetyn liuvoksensa kiteytymistä.

— Ihmeellistä, sanoi hän. Todella ihmeellistä!

— Ette näytä hämmästyneeltä.

— Asia herättää minussa mielenkiintoa, mr Mac, mutta ei juuri hämmästystä. Miksi minä hämmästyisin? Saan salaisen tiedonannon taholta, jonka tiedän tärkeäksi. Se varoittaa minua siitä, että vaara uhkaa erästä määrättyä henkilöä. Kun ei vielä ole kulunut tuntiakaan, saan tietää, että tämä vaara on toteutunut ja että puheena oleva henkilö on kuollut. Asia herättää mielenkiintoani, kuten näette, mutta minä en ole hämmästynyt.

Hän selitti lyhyesti tarkastajalle ne tosiasiat, jotka koskivat kirjettä ja salakirjoitusta. Mac Donald istui nojaten leukaansa käsiinsä ja suuret keltaisenharmaat kulmakarvat olivat yhtyneet tuuheaksi harjaksi.

— Aijoin lähteä Birlstoneen nyt aamupäivällä, sanoi hän, ja tulin tänne kysymään, haluaisitteko te — tarkoitan te ja teidän ystävänne — tulla mukaani. Mutta mikäli nyt sain kuulla, lienee viisaampaa, että jäämme Lontooseen.

— Enpä juuri luulisi sitä, sanoi Holmes.

— Hiton harmillista se on, Holmes! sanoi tarkastaja. Päivän parin päästä ovat sanomalehdet täynnään kuvauksia Birlstonen salaperäisestä murhasta, mutta miten käy salaperäisyyden, jos Lontoossa on mies, joka ennusti rikoksen ennenkuin se tapahtui? Meidän on näin saatava käsiimme tuo mies, niin seuraa muu itsestään.

— Todellakin, mr Mac. Mutta miten saatte käsiinne tuon niin sanotun
Porlockin?

Mac Donald hypisteli kirjettä, jonka Holmes oli antanut hänelle.

— Leimattu Camberwellissa — se ei meitä suurin auta. Nimi on salanimi, sanotte. Se ei paljon edistä asiaa. Ettekö maininneet lähettäneenne hänelle rahaa?

— Sanoin lähettäneeni kaksi kertaa.

— Miten lähetitte?

— Seteleissä Camberwellin postitoimistoon.

— Ettekö milloinkaan vaivautuneet pitämään silmällä, kuka peri rahat?

— En.

Tarkastaja näytti sekä hämmästyneeltä että hieman nolatulta.

— Miksi ette?

— Siksi että aina pysyn sanoissani? Kun hän kirjoitti ensi kerran, niin lupasin, etten milloinkaan yrittäisi päästä hänen jäljilleen.

— Luulette että hän on jonkun toisen henkilön käskyläinen?

— Tiedän, että niin on asia.

— Tuonko professorin, josta olen kuullut teidän mainitsevan?

— Juuri hänen.

Tarkastaja Mac Donald hymyili ja hänen silmäluomensa värähtelivät kun hän katsahti minuun.

— En tahdo salata teiltä, mr Holmes, sanoi hän, että me salapoliisit arvelemme teidän hieman hassahtavan tuohon professori-otaksumaanne nähden. Olen itse tunnustellut asiaa, ja hän näyttää olevan hyvin kunnioitettava, oppinut ja kyvykäs mies.

— Minua ilahuttaa että olette päässyt niin pitkälle, että tunnustatte hänet kyvykkääksi.

— Sitä ei voine olla tunnustamatta. Saatuani kuulla mikä käsitys teillä oli hänestä, päätin minä tavata hänet. Minä keskustelin hänen kanssaan auringon- ja kuunpimennyksistä — en käsitä miten johduimme tuohon keskusteluaineeseen — mutta hän otti esille heijastajan ja karttapallon ja selvitti minulle asian minuutissa. Hän lainasi minulle erään kirjan, mutta myönnän kernaasti, että se meni jonkun verran yli ymmärrykseni, vaikka olen opiskellut Aberdeenissa. Hänestä olisi tullut komea pappi laihoine kasvoineen, harmaine hiuksineen ja juhlallisine puhetapoineen. Kun hän erotessamme laski kätensä olkapäälleni, oli se kuin isän siunaus ennen lähtöä kylmään, julmaan maailmaan.

Holmes naureskeli ja hieroi käsiään.

— Verratonta, sanoi hän, verratonta. Sanokaahan, ystäväni Mac Donald, tapahtuiko tämä miellyttävä ja hartautta herättävä keskustelu professorin työhuoneessa?

— Tapahtui, siellä se tapahtui.

— Kaunis huone, vai mitä?

— Hyvin kaunis — niin, todella erinomaisen kaunis, mr Holmes.

— Istuitte hänen kirjoituspöytänsä edessä?

— Aivan oikein.

— Aurinko paistoi teitä silmiin ja professorin kasvot olivat varjossa.

— Silloin oli tosin iltapäivä, mutta muistan, että lampunvalo lankesi kasvoilleni.

— Saatoinpa arvata sen. Huomasitteko sattumalta taulun, joka riippui seinällä professorin pään kohdalla?

— Ei minulta paljon jää huomaamatta, mr Holmes. Olen kyllä ottanut oppia teiltä. Niin, näin taulun — nuori nainen, kasvot käsien varassa ja syrjästä tirkistäen katsojaan.

— Taulu on Jean Baptiste Greuzen maalaama.

Tarkastaja koetti näyttää siltä, kuin asia olisi ollut hänelle mielenkiintoinen.

— Jean Baptiste Greuze, jatkoi Holmes asettaen molempain käsiensä sormenpäät vastakkain ja nojautuen taaksepäin tuolissa, oli ranskalainen taiteilija, jonka loistokausi oli vuosien 1750 ja 1800 välillä. Tarkoitan tietenkin hänen uraansa maalarina. Nykyajan arvostelijat ovat todistaneet enemmän kuin oikeaksi sen kunnioittavan käsityksen, jonka hänen oma aikansa oli hänestä saanut.

Tarkastaja alkoi näyttää hieman hajamieliseltä.

— Eikö olisi parempi — —, sanoi hän.

— Sitähän me juuri teemme, pisti Holmes väliin. Kaikella mitä sanon, on hyvin suoranainen ja merkityksellinen yhteys tuon Birlstonen salaperäisen murhan kanssa. Itse asiassa voitaisiin sitä eräässä merkinnössä nimittää sen keskuskohdaksi.

Mac Donald hymähti ja loi minuun pyytävän katseen.

— Teidän ajatuksenne, mr Holmes, juoksevat niin nopeasti, että minun on vaikea seurata niitä. Jätätte aina välillä pois jonkun kohdan enkä minä oikein käsitä yhteyttä. Mitä ihmettä on tuolla maalari-vainajalla tekemistä Birlstonen asian kanssa?

— Kaikki tieto on hyödyksi salapoliisille, huomautti Holmes. Myöskin se arkipäiväinen seikka, että eräs Greuzen maalaus nimeltään "La fille et l'agreau", vuonna 1865 tuotti miljoonan kaksisataatuhatta frangia — siis yli neljäkymmentätuhatta puntaa — Poptali-huutokaupassa, voi aiheuttaa teissä uuden ajatussarjan.

Oli vallan selvää, että se aiheutti uuden ajatussarjan. Tarkastajan harrastus asiaan näytti hyvin kiihkeältä.

— Tahdon muistuttaa teille, jatkoi Holmes, että professorin palkasta saa varman tiedon useista luotettavista hakemisto-teoksista. Se on seitsemänsataa puntaa vuodessa.

— Kuinka hän sitten on voinut ostaa? —

— Sitä minäkin sanon — kuinka hän on voinut?

— Tämä on vallan merkillistä, sanoi tarkastaja miettiväisenä.
Puhukaa enemmän, mr Holmes. On hauskaa kuulla teitä.

Holmes hymyili. Hän lämpeni aina, kun häntä vilpittömästi ihailtiin — tositaiteilijalle ominainen luonteenpiirre.

— Mutta miten käy silloin Birlstonen? sanoi hän.

— Meillä on runsaasti aikaa, sanoi tarkastaja ja katsoi kelloaan. Minulla on tuolla kadulla ajuri ja kahdessakymmenessä minuutissa pääsemme Victoria-asemalle. Mutta miten olikaan tuon taulun laita? Olin kuulevinani teidän joskus sanoneen, ettette milloinkaan ole nähnyt professori Moriartya.

— En olekaan.

— Kuinka sitten voitte olla niin hyvin selvillä hänen huoneestaan?

— Se on vallan toista. Olen kolmesti ollut hänen huoneessaan, kahdesti olen eri tekosyillä odottanut häntä siellä, mutta poistunut ennenkuin hän saapui. Kerran — mutta siitä kerrasta minä tuskin voinen ilmoittaa mitään viralliselle salapoliisille. Viime mainitulla kerralla minä otin vapauden — mitä odottamattomimmalla tuloksella — selailla hänen papereitaan.

— Löysitte jotakin häntä vastaan todistavia papereita?

— En, en kerrassa mitään. Sehän juuri minua ihmetytti. Te nyt kuitenkin ymmärrätte tuon taulun merkityksen. Se todistaa hänen olevan hyvin rikkaan miehen. Miten hän on päässyt niin rikkaaksi? Hän on naimaton. Hänen nuorempi veljensä on asemapäällikkönä länsi-Englannissa. Hänen professorinvirkansa tuottaa hänelle seitsemänsataa puntaa vuodessa ja — hän omistaa Greuze-taulun.

— Entäs sitten?

— Johtopäätös on päivänselvä.

— Tarkoitatte, että hänellä on suuret tulot ja että hänen täytyy hankkia ne laittomalla tavalla?

— Juuri niin. Luonnollisesti on minulla muitakin syitä luulla sitä — tusinoittain vähäpätöisiä lankoja, jotka viittaavat siihen kudoksen keskikohtaan, missä tuo myrkyllinen liikkumaton olento oleilee. Mainitsin Greuzen vain senvuoksi, että hänen taulunsa vuoksi voitte harkita asiaa omien näkemisienne perusteella.

— En voi kieltää, mr Holmes, että kertomanne on mielenkiintoista. Se on enemmänkin, se on ihmeellistä. Mutta lausukaa sanottavanne hieman selvemmin jos voitte. Väärennystäkö, väärän rahan tekoa, murtovarkauksiako tarkoitatte? Mistä tulevat rahat?

— Oletteko milloinkaan lukenut Jonathan Wildistä?

— Nimi tuntuu minusta tutulta. Eikö hän ollut joku romaanisankari? En kuluta paljon aikaani romaani-salapoliiseihin — omituisia veitikoita, jotka suorittavat ihmeellisiä tekoja, mutta eivät milloinkaan päästä näkemään, miten se tapahtuu. He näyttävät toimivan yliluonnollisen innoituksen avulla, eikä järjen ja kokemuksen.

— Jonathan Wild ei ollut mikään salapoliisi eikä myöskään mikään romaanisankari. Hän oli mestarikonna ja eli viime vuosisadalla — vuoden 1750 vaiheilla.

— Silloin minulla ei ole hänestä mitään hyötyä. Minä olen käytännöllinen mies.

— Mr Mac, käytännöllisintä mihin saattaisitte ryhtyä, olisi sulkeutua kolmeksi kuukaudeksi kammioonne ja kaksitoista tuntia päivässä tutkia rikosten aikakirjoja. Kaikki kulkee kiertokulkua, professori Moriarty myöskin. Jonathan Wild oli Lontoon vihollisten salainen käyttövoima. Hän möi heille ajatteluvoimansa ja järjestämiskykynsä viidentoista prosentin korvausta vastaan. Vanha pyörä pyörii ja samat puolat tulevat jälleen näkyviin. Kaikki on tehty ennen ja tehdään jälleen uudestaan. Kerron teille professori Moriartysta muutamia seikkoja, jotka varmaankin herättävät mielenkiintoanne.

— Varmasti ne huvittavat minua.

— Tiedän sattumalta, kuka on ensimäinen rengas hänen ketjussaan, tuossa järjestössä, jonka toisessa päässä on tämä harhateille joutunut Napoleon ja sata rappiolle joutunutta ammattimiekkailijaa, taskuvarasta, rahan kiristäjää ja ammattipeluria toisessa päässä, päätepisteitten välillä kaikkia mahdollisia rikoksia. Hänen esikuntapäällikkönsä on översti Sebastian Moran, joka on yhtä arvokkaanylpeä, hillitty ja virallisesti nuhteeton kuin hän itsekin. Mitä luulette hänen maksavan tälle?

— Olisi hauska kuulla.

— Kuusituhatta puntaa vuodessa. Hän noudattaa amerikalaista liikeperiaatetta ja sovittaa palkan kyvyn mukaan. Sain sattumalta tietää tästä yksityisseikasta. Niin paljon ei pääministeri saa. Siitä saatte käsityksen Moriartyn tuloista ja siitä mittakaavasta, minkä mukaan hän työskentelee. Vielä yksi. Aivan äskettäin ryhdyin ottamaan selkoa Moriartyn shekeistä — tavallisista pienistä shekeistä, joilla hän suorittaa talouslaskunsa. Ne olivat osoitetut kuudelle eri pankille. Minkälaisen vaikutuksen tämä tekee teihin?

— Tosin se näyttää omituiselta. Mutta antaako se aihetta mihinkään johtopäätökseen?

— Se antaa minulle aihetta uskoa, ettei hän tahdo puhuttavan hänen rikkauksistaan. Kenenkään ihmisen ei pidä saada tietää mitä hänellä on. Minä arvelen, että hänellä on tili parissakymmenessä pankissa ja että suurin osa hänen omaisuuttaan on sijoitettu ulkomaille, "Deutsche Bank'iin" tai "Credit Lyonnais'hen". Kun joskus saatte pari vuotta jouto-aikaa, niin käyttäkää ne professori Moriartyn tutkimiseen.

Tarkastaja Mac Donald oli keskustelun aikana innostunut yhä enemmän ja kokonaan kiinnittänyt huomionsa siihen, mitä sai kuulla professori Moriartysta. Nyt hänen käytännöllinen skotlantilainen ymmärryksensä kuitenkin sai vallan ja hän ryhtyi jälleen lähinnä olevaan tehtävään.

— Hän ei maatune eikä muuttune, sanoi hän. Olette huvittavilla kaskuillanne johdattaneet meidät syrjäpolulle, hra Holmes. Tärkeintä kaikesta on se, että teidän mielestänne on jonkinlaista yhteyttä professorin ja puheena olevan rikoksen välillä. Sen päätätte siitä varotuksesta, jonka olette saanut tuolta Porlockilta. Emmekö pääse tätä pitemmälle ja emmekö voi saada jotain käytännöllistä hyötyä tästä otaksumasta?

— Voimme saada jonkunlaisen käsityksen rikoksen vaikuttimista. Teidän omituisista huomautuksistanne ilmenee, että tämä on selittämätön tai ainakin vielä toistaiseksi selittämätön murha. Edellyttämällä että rikoksen alkulähde on se miksi olemme sen otaksuneet, voivat vaikuttimet olla kahta eri laatua. Ensiksikin voin sanoa teille, että Moriarty hallitsee väkeänsä rautaisella valtikalla. Hänen kurinsa on kamala. Hänen lakinsa tietää vain yhdestä rangaistuksesta ja se on kuolema. Voimmehan otaksua, että murhattu — tuo Douglas, jonka vastaisen kohtalon eräs pääkonnan käskyläinen tiesi — jollain tavoin on pettänyt herransa. Hän oli saava rangaistuksensa ja se oli tuleva kaikkien tiedoksi, vaikkakin vain herättääkseen heissä kuolemanpelkoa.

— Tuo oli toinen otaksuma, mr Holmes.

— Toinen on se, että Moriarty on tavallisen järjestelmänsä mukaan johtanut rikosta. Oliko siihen liittynyt varkaus?

— En ole kuullut sellaista.

— Jos niin on ollut, niin horjuttaa se edellistä otaksumaa ja tukee jälkimäistä. Moriartya on ehkä pyydetty johtamaan yritystä lupauksella osingosta, tai ehkä hän on ryhtynyt siihen käteismaksusta. Molemmat otaksumat ovat mahdollisia. Mutta olipa nyt kumpi hyvänsä oikea tai vaikka tässä olisi kolmaskin mahdollisuus, niin meidän on etsittävä ratkaisua Birlstonessa. Tunnen miehen liian hyvin uskoakseni, että hän täällä Lontoossa olisi jättänyt mitään jälkiä, jotka johtaisivat meidät hänen luokseen.

— Siis lähdemme Birlstoneen, huudahti Mac Donald ja hypähti pystyyn. On tosiaankin myöhempi kuin luulin. Herroilla on vain viisi minuuttia matkavalmistuksiin.

— Ja se riittää yllin kyllin, sanoi Holmes nousten ja vaihtaen yönutun takkiin. Matkalla pyydän teitä, Mac, kertomaan minulle kaiken.

"Kaikki" osottautui hyvin vähäpätöiseksi, mutta kuitenkin tarpeeksi ollaksemme vakuutetut siitä, että tämä tapaus ansaitsi erikois-asiantuntijan mitä täydellisimmän huomion. Holmesin kasvot alkoivat loistaa ja hän hieroi laihoja käsiään kuunnellessaan niukkoja mutta merkillepantavia yksityiskohtia. Olimme eläneet sisällyksettömiä viikkoja ja tässä tarjoutui nyt vihdoinkin sopiva aihe käyttää näitä merkillisiä lahjoja, jotka samoin kuin kaikki erikoinen lahjakkaisuus käyvät vastukseksi niiden omistajalle, elleivät ole käytännössä. Tämä veitsenterävä äly tylsistyi ja ruostui toimettomuudessa. Sherlock Holmesin silmät säteilivät, hänen kalpeat poskensa saivat väriä ja hänen eloisia kasvojaan valaisi sisällinen hehku, kun hän sai kutsun työhön. Etukumarassa ajurinrattailla kuunteli hän innokkaana Mac Donaldin lyhyttä selostusta siitä tehtävästä, joka odotti meitä Sussex'issa. Tarkastajalla itsellään, hän sanoi, ei ollut asiasta muita tietoja kuin töhryisesti kirjoitettu selonteko, joka oli saapunut maitojunalla aikaisin aamulla. White Mason, paikallinen poliisivirkamies, oli hänen mieskohtainen ystävänsä, ja sen johdosta oli Mac Donaldille lähetetty sana nopeammin kuin tavallista Scotland Yardista, kun maaseutu tarvitsee sieltä apua. Pääkaupungin erikois-asiantuntijan on tavallisesti seurattava jälkiä, jotka ovat kylmenneet.

— Rakas tarkastaja Mac Donald, niin kuuluu kirje, jonka hän luki meille, virallinen pyyntö saada apuamme lähetetään eri kuoressa. Nämä rivit ovat teille mieskohtaisesti. Sähköttäkää minulle ja ilmoittakaa millä junalla voitte saapua Birlstoneen, niin minä tulen teitä vastaan tai annan jonkun muun tulla teitä vastaanottamaan, ellei minulla ole aikaa. Tämä tapaus saattaa tehdä ihmisen sekapäiseksi. Älkää vitkailko hetkeäkään, vaan lähtekää heti matkalle. Jos voitte saada mr Holmesin matkaanne, olisi se hyvä, sillä täällä hän saa mieleistään nähtävää. Voisi luulla kaiken olevan järjestetyn näyttämövaikutusta silmälläpitäen, ellei keskuksena olisi kuollut mies. Tämä tekee ihmisen todella sekapäiseksi.

— Ystävänne ei ole miehekäs, huomautti mr Holmes.

— Ei olekaan. White Mason on kuitenkin hyvin valpas mies, jos saan lausua niin ajatukseni.

— Onko kirjeessä mitään enempää?

— Hän vain sanoo ilmoittavansa meille tarkemmat yksityiskohdat kun tapaamme.

— Miten sitten saitte kuulla mr Douglasista ja siitä, että hänet on murhattu kamalalla tavalla?

— Se oli virallisessa raportissa. Tosin ei siellä sanottu "kamalalla tavalla." Se ei ole mikään virallinen määritelmä. Raportissa oli nimi John Douglas ja se sisälsi, että haulikon laukauksen aiheuttamat vammat olivat päässä. Myöskin aika ilmoitettiin — lähellä keskiyötä eilen illalla. Lisättiin epäilemättä olevan kyseessä murhan, mutta että ketään ei ole pidätetty ja että tapauksessa oli muutamia hyvin pulmallisia ja harvinaisia piirteitä. Siinä kaikki, mitä tähän mennessä tiedämme, Mr. Holmes.

— Luvallanne tyydymme siis siihen, mr Mac. Kiusaus tehdä hätiköimällä päätelmiä riittämättömillä perusteilla on turmioksi ammatillemme. Vain kahdesta seikasta olen nyt täysin varma: Lontoossa on eräät suuret aivot ja Sussexissa on eräs kuollut mies. Näiden välistä ketjua meidän on etsittävä.

KOLMAS LUKU.

Murhenäytelmä Birlstonen kartanossa.

Nyt pyydän saada hetkiseksi vetäytyä syrjään ja kertoa näistä tapahtumista, jotka olivat sattuneet ennen meidän tuloamme paikalle. Luonollisesti teen sen myöhemmin saamiemme tietojen valossa. Vain siten minä voin antaa lukijalle oikean käsityksen itse henkilöistä ja heidän kohtalojensa merkillisistä vaiheista.

Birlstonen kylä on pieni ja hyvin vanha ryhmä pystyhirsistä rakennettuja mökkejä Sussexin kreivikunnassa pohjoisrajalla. Vuosisatoja oli kylä ollut muuttumaton, mutta vallan viime vuosina sen maalauksellinen ulkomuoto ja asema olivat houkutelleet sinne muutamia varakkaita asukkaita, joiden huvilat nyt pilkistivät esiin kylän ympärillä olevista metsistä. Paikkakunnalla luullaan näitä suuren Weald-metsän äärimmäiseksi reunaksi, tämä kun harvenee, kunnes se joutuu pohjoisille liitukummuille. Sangen useita puoteja on avattu tyydyttämään lisääntyvän väestön tarpeita. Aikaapa jo näyttää siltä kuin muuttuisi Birlstone kohdakkoin vanhanaikaisesta kylästä nykyaikaiseksi kaupungiksi. Se on sangen suuren maa-alueen keskuksena, koska Tunbridge Wells — lähin vähin merkitsevämpi paikkakunta — on kymmenen tai kahdentoista englannin peninkulman päässä siitä, toisella puolen Kentin rajaa.

Noin puolen englannin peninkulman päässä kaupungista on Birlstonen vanha kartano, tunnettu puistostaan, missä kasvaa valtavia pyökkejä. Osa tuosta kunnianarvoisesta rakennuksesta on peräisin ensimäisen ristiretken ajoilta, jolloin Hugo de Capus rakensi pienen linnoituksen keskelle maatilaa, jonka Punainen Kuningas oli hänelle lahjoittanut. Tämän turmeli tuli vuonna 1543, mutta muutamat savuttuneet nurkkakivet otettiin käytäntöön, kun Jaakko-kuninkaitten aikana rakennettiin tiilirakennus vanhan läänityslinnan raunioille. Kartanorakennus monine päätyineen ja pienine akkunaruutuineen oli vielä miltei samallainen kuin rakennusmestarin sen jättäessä seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella. Niistä kaksinkertaisista vallihaudoista, jotka olivat suojelleet sen sotaisempia edeltäjiä, oli ulommainen saanut kuivua ja oli nyt keittiöpuutarhan halvassa toimessa. Sisempi oli sitävastoin jälellä ja ympäröi neljänkymmenen jalan levyisenä, vaikka vain muutaman jalan syvyisenä, koko talon. Pieni joki toi siihen vettä ja virtasi sitten edelleen, niin että vesi, joskin oli sameata, ei milloinkaan ollut epäterveellistä eikä milloinkaan muistuttanut ojaa. Alakerran ikkunat olivat vain jalan yläpuolella vedenpintaa. Taloon ei päässyt muuten kuin nostosiltaa myöten, jonka ketjut ja vintturi olivat ruosteiset ja säröiset. Talon viimeinen haltija oli kuitenkin hänelle luonteenomaisella tarmolla korjannut ne, eikä nostosiltaa vain voitu nostaa, vaan nostettiinkin se todella ylös joka ilta ja laskettiin taas joka aamu. Kun muinaisen läänitysajan tapoja näin uudelleen noudatettiin, muuttui koko kartano öiksi saareksi — tosiasia, joka oli hyvin suoranaisessa yhteydessä sen salaperäisen tapauksen kanssa, joka pian kiinnitti koko Englannin huomion puoleensa.

Talo oli ollut muutaman vuoden asumatonna ja oli se sortua hauskaksi raunioksi, kun Douglasin herrasväki otti sen haltuunsa. Perheeseen kuului vain kaksi henkilöä, John Douglas ja hänen vaimonsa. Douglas oli sangen omituinen mies sekä luonteeltaan että ulkomuodoltaan. Hän oli iältään noin viisikymmenvuotias, hänen kasvonsa olivat karkeapiirteiset, leuka leveä, viikset harmahtavat, erittäin teräväkatseiset harmaat silmät, hänen vartalonsa oli jäntevä ja voimakas eikä ollut menettänyt mitään nuoruuden voimasta ja joustavuudesta. Hän oli hilpeä ja ystävällinen kaikille, mutta käyttäytymistavassa ilmenevä jonkinlainen huolimattomuus pani luulemaan, että hän oli nähnyt elämää yhteiskunnallisilla aloilla, joiden taivaanranta oli paljon matalammalla kuin Sussexin kartanonomistaja-perheen, ja kuitenkin — vaikkakin hänen sivistyneemmät naapurinsa katselivat häntä hieman kummeksien ja vierastaen — tuli hän pian kyläläisten suureen suosioon, sillä hän merkitsi aina runsaasti avustuksia armeliaisuustarkoituksiin, kävi helppotajuisissa konserteissa, missä tupakoitiin ahkerasti, ja otti osaa myöskin muihin huvituksiin.

Hänellä oli harvinaisen kaunis tenoriääni ja hän lauloi mielellään kun häntä siihen pyysi. Hänellä näytti olevan runsaasti rahoja, jotka huhun mukaan oli kerätty Kalifornian kultakentillä. Sekä hänen että hänen vaimonsa puheista kävi selvästi ilmi, että hän oli viettänyt osan elämäänsä Amerikassa. Hänen anteliaisuutensa ja kansanomaisuutensa herättämä suosio yhä kasvoi, kun saatiin kuulla, että hän oli vallan välinpitämätön kaikista vaaroista. Vaikka hän ratsasti hyvin huonosti, saapui hän kaikille metsästysretkille ja ajoi usein nurin niskoin yrittäessään kilpailla parhaimman kanssa. Kun tuli oli päässyt valloilleen pappilassa, kunnostautui hän pelotta rientämällä takaisin huoneisiin yrittääkseen pelastaa vielä muutamia kapineita, vaikka palokunta oli selittänyt sen olevan mahdotonta. Seurauksena tästä kaikesta olikin, että kartanon John Douglas oli viidessä vuodessa tullut kuuluisaksi Birlstonessa.

Myöskin hänen vaimostaan pitivät ne, jotka olivat häneen tutustuneet, vaikkakin naapurien vierailut olivat englantilaiseen tapaan harvat ja harvinaiset muukalaisen luona, joka oli suosituksitta asettunut asumaan kreivikuntaan. Rouva Douglas välitti tästä sitäkin vähemmän, kun hän luonteeltaan oli hieman arka ja kokonaan käytti aikansa miehensä ja kotiaskareittensa hyväksi. Tiedettiin hänen olevan englantilaisen vallasnaisen, joka oli tavannut mr Douglasin Lontoossa ja että tämä tällöin oli ollut leski. Hän oli kaunis nainen, pitkä, tumma ja solakka, noin kaksikymmentä vuotta nuorempi miestään, mikä seikka ei suinkaan näkynyt häiritsevän heidän onneaan eikä tyytyväisyyttään. Toisinaan kuitenkin heidän lähimmät tuttavansa huomauttivat, ettei puolisoiden välinen luottamus liene ollut niin aivan moitteeton, koska vaimo joko oli kovin vaitelias miehensä entisen elämän suhteen tai sitten ei — mikä oli luultavampaa — sitä juuri tuntenut. Muutamat tarkkanäköiset huomioidentekijät olivat myös panneet merkille ja kertoneet, että mrs Douglasia toisinaan vaivasi hermostuneisuus ja että hän saattoi näyttää hyvin levottomalta, jos hänen miehensä tuli myöhään kotiin. Maaseutu-paikkakunnalla, missä kaikki kulki tasaista latuaan ja missä pienet juorut olivat hyvin tervetulleita, ei tämäkään kartanorouvan heikkous jäänyt seulomatta ja selittelemättä, ja sen mittasuhteet suurenivat ihmisten muistissa, kun sattui tapahtumia, jotka antoivat sille erityisen merkityksen.

Tuon katon alla asusti vielä yksi henkilö. Hän oleskeli siellä vain ajoittain, mutta kun hän oli talossa nyt kerrottavina olevien kummallisten tapausten aikana, tuli hän yleisön erikoisen huomion esineeksi. Hänen nimensä oli Cecil James Barker, Hales Lodgen omistaja Hampsteadista. Cecil Barkerin pitkä, solakka vartalo oli hyvin tunnettu Birlstonen pienen kylän pääkadulla, sillä hän oli uuttera ja suosittu vieras kartanossa. Hän herätti sitä enemmän huomiota, kun hän oli ainoa ystävä mr Douglasin varemman elämän ajoilta, joka milloinkaan oli näyttäytynyt tämän uudessa englantilaisessa kotipaikassa. Ei voitu epäillä, etteikö Barker itse olisi ollut englantilainen, mutta hänen puheistaan ilmeni selvästi, että hän oli tutustunut Douglasiin Amerikassa ja jo siellä ollut hänen läheinen ystävänsä. Hän näytti olevan hyvin varakas mies ja väitettiin hänen olevan naimattoman. Iältään hän oli hieman nuorempi Douglasia — enintään nelikymmenviisvuotias — pitkä, suora, leveähartiainen vartalo, sileäksi ajellut ammattimiekkailijan kasvot, tuuheat mustat kulmakarvat ja käskevät mustat silmät, jotka hänen voimakkaiden käsiensäkin avutta olisivat raivanneet hänelle tien läpi vihamielisen joukon. Hän ei ratsastanut eikä metsästänyt, vaan kulutti päivänsä vaeltelemalla tuossa vanhassa kylässä piippu kädessä tai kävi ajeluretkillä luonnonihanassa ympäristössä isäntänsä seurassa, tai tämän poissa ollessa hänen vaimonsa seurassa. "Huoleton, antelias herra", sanoi hänestä Ames, hovimestari, "mutta en minä haluaisi olla hänen tiellään". Seurustellessaan Douglasin kanssa oli hän herttainen ja luottavainen ja yhtä ystävällinen tämän rouvaa kohtaan — ystävyys, joka useammin kuin kerran näytti hieman suututtavan aviomiestä, siinäkin määrin, että palvelusväki sen huomasi. Sellainen oli kolmas henkilö, joka kuului perhepiiriin väkivallan työn tapahtuessa. Mitä tuon vanhan talon muihin asukkaihin tulee, niin riittäköön, kun jokseenkin runsaasta henkilökunnasta mainitsemme turhantarkan, kunnia-arvoisan ja kelpo mr Amesin sekä mrs Allenin, iloisen ja reippaan naisen, joka vapautti talonrouvan jossain määrin tämän emännänhuolista. Muilla kuudella palvelijalla ei ole mitään tekemistä tammikuun kuudennen yön tapausten kanssa.

Kello oli yksitoista ja neljäkymmentäviisi, kun ensimäinen tieto saapui pienelle poliisiasemalle, missä Sussexin poliisikunnan kersantti Wilson oli esimiehenä. Mr Cecil Barker oli tullut hyvin liikutettuna ovelle ja soittanut kaikin voimin. Kartanossa oli tapahtunut vallan kauheita ja mr John Douglas oli murhattu. Tämän hän oli kiireessä ja hengästyneenä kertonut. Sitten hän oli rientänyt jälleen takaisin kartanoon, muutaman minuutin kuluttua kersantin seuraamana, joka saapui onnettomuuspaikalle vähän yli kello kaksitoista, ryhdyttyään ripeisiin toimenpiteisiin ilmoittaakseen kreivikunta-viranomaisille, että vakavia asioita oli tapahtunut.

Kun kersantti oli saapunut kartanoon, oli hän huomannut nostosillan olevan alhaalla, akkunain olevan valaistuja ja koko talossa vallitsevan hurjan sekasorron ja levottomuuden. Kuolonkalpeat palvelijat olivat kerääntyneet yhteen ryhmään halliin ja pelästynyt hovimestari seisoi ovella väännellen käsiään. Cecil Barker yksin näytti olevan oman itsensä ja liikutuksensa herra. Hän oli avannut hallinporttia lähinnä olevan oven ja viitannut kersanttia seuraamaan häntä. Samassa saapui tri Wood, kylän reipas ja yritteliäs lääkäri. Nuo kolme miestä astuivat yhdessä onnettomuushuoneeseen ja kauhun valtaama hovimestari seurasi heidän kintereillään ja sulki oven, jotteivät naispalvelijat olisi saaneet nähdä tuota kamalaa näkyä.

Kuollut makasi selällään keskellä lattiaa kädet ja jalat levällään. Hän oli puettuna vaaleaan yönuttuun, joka verhosi yövaatteet. Paljaissa jaloissa oli huopatohvelit. Lääkäri asettui polvilleen hänen viereensä ja nosti lampun pöydältä lattialle. Yksi ainoa silmäys uhriin riitti ilmoittamaan lääkärille, ettei hän tässä enää voinut tehdä mitään hyötyä. Mies oli saanut hyvin pahoja vammoja. Hänen rinnallaan poikittain oli hyvin omituinen ase — haulikko, jonka piiput oli sahattu poikki jalan päässä lukosta. Näkyi selvästi, että pyssy oli laukaistu aivan hänen vieressään ja että koko panos oli sattunut kasvoihin ja ruhjonut pään. Pyssynliipasimet oli liitetty yhteen teräslangalla, jotta panosten samanaikuinen laukaiseminen vaikuttaisi sitä tuhoavammin.

Piirikunnan poliisimies oli järisytetty ja levoton siitä edesvastuusta, jonka hän yhtäkkiä oli saanut niskoilleen.

— Älkäämme koskeko mihinkään, ennenkuin esimieheni saapuvat, sanoi hän hillityllä äänellä ja tuijotti kauhistuneena tuohon hirveään päähän.

— Tähän saakka ei ole koskettu mihinkään, sanoi Cecil Barker, siitä minä voin vastata. Näette kaiken juuri sellaisena kuin se oli minun huomatessani sen.

— Koska se tapahtui? Kersantti oli ottanut esille muistiinpanokirjansa.

— Täsmälleen puoli kaksitoista. En ollut vielä alkanut riisuutua, vaan istuin pesävalkean edessä makuuhuoneessani, kun kuulin laukauksen. Pamahdus, ei ollut kova, vaan tuntui vaimennetulta. Riensin alas. Kolmenkymmenen sekunnin kuluttua olin huoneessa.

— Oliko ovi avoinna?

— Oli, se oli avoinna ja Douglas parka makasi aivan niin kuin nyt näette hänen makaavan. Hänen yökynttilänsä paloi jalassaan pöydällä. Minä sytytin lampun muutaman minuutin kuluttua.

— Ettekö nähneet ketään ihmistä?

— En. Kuulin mrs Douglasin tulevan jälkeeni portaissa ja riensin estämään häntä näkemästä tuota kauheata näkyä. Taloudenhoitajatar, mrs Allen, tuli ja vei hänet pois. Ames oli myöskin tullut alas, ja me kiiruhdimme takaisin huoneeseen.

— Mutta minä olen varmasti kuullut, että nostosilta on aina öisin ylhäällä.

— Niin se oli tänäkin yönä, kunnes minä laskin sen alas.

— Miten on siis murhaaja päässyt pakenemaan? Eihän se ole mahdollista. Mr Douglas on kai itse ampunut itsensä?

— Niin mekin aluksi luulimme. Mutta katsokaahan! Barker veti syrjään uutimen ja näytti, että pieniruutuinen akkuna oli vallan auki. Ja katsokaahan tätä! Hän piti lamppua alempana ja se valaisi veristä tahraa aivan kuin kengän anturan jättämää jälkeä akkunalaudalla. Tuossa on seisonut joku, joka on lähtenyt ulos täältä.

— Arvelette, että joku on kahlannut vallihaudan poikki?

— Niin juuri.

— Jos tulitte huoneeseen puoli minuuttia sen jälkeen kuin rikos oli tehty, täytyi hänen silloin juuri olla vedessä.

— Siitä olen varmasti vakuutettu. Oi, miten toivonkaan, että silloin olisin juossut akkunan luo. Se oli kuitenkin piilossa, kuten näette, uutimen takana ja senvuoksi ei se ensinkään juolahtanut mieleeni. Sitten kuulin mrs Douglasin tulevan portaissa enkä minä voinut päästää häntä huoneeseen. Se olisi ollut liian kamalata.

— Todella kamalata, sanoi tohtori ja katseli ruhjottua päätä ja kauheita tahroja sen ympärillä. Sellaisia vammoja en ole täällä nähnyt Birlstonen rautatieonnettomuuden jälkeen.

— Mutta kuulkaahan nyt, huomautti poliisikersantti, jonka yksinkertainen käsityskyky yhä askarteli tuolla avonaisella akkunalla. Voihan olla paikallaan se mitä sanotte siitä, että mies on päässyt pakenemaan kahlaamalla vallihaudan poikki, mutta minä kysyn, miten pääsi hän ollenkaan taloon, jos nostosilta oli ylhäällä?

— Niin, kas se on juuri arvoitus, sanoi Barker.

— Mihin aikaan silta nostettiin?

— Kello oli lähes kuusi, sanoi hovimestari.

— Olen kuullut, sanoi kersantti, että se tavallisesti nostetaan auringon laskiessa. Tätä aikaa vuotta kellon silloin pitäisi olla lähempänä puoli viittä kuin kuutta.

— Mrs Douglasilla oli vieraita, jotka joivat teetä täällä, sanoi Ames. En voinut vetää ylös nostosiltaa ennenkuin he olivat lähteneet, mutta silloin minä sen tein omakätisesti.

— Tästä selviää, sanoi kersantti, että jos — huomatkaa tarkoin, minä sanon jos — jotkut ovat tulleet sisään ulkoa, on heidän täytynyt kulkea sillan yli ennen kello kuutta ja olla sitten piilossa kunnes mr Douglas kello yhdentoista jälkeen tuli huoneeseen.

— Se on totta. Mr Douglas kiersi joka ilta talon ennenkuin hän asettui levolle, kiersi talon nähdäkseen että tulet oli sammutettu. Sillä asialla hän tuli tännekin. Mies oli väijyksissä täällä ja ampui hänet. Sitten hyppäsi hän ulos akkunasta ja jätti pyssynsä tänne. Niin minä selitän asian, sillä muuten ei siitä saa mitään tolkkua.

Kersantti otti ylös kortin, joka oli lattialla kuolleen vieressä.
Korttiin oli huolimattomasti töherretty kirjaimet V.E. ja luku 341.

— Mitä tämä on? sanoi hän näyttäen korttia.

Barker katsoi uteliaana korttia.

— Sitä minä en ole nähnyt ennen. Murhaaja lienee jättänyt sen jälkeensä.

— V.E. 341. En minä käsitä, mitä se saattaisi merkitä.

Kersantti hypisteli korttia suurilla sormillaan.

— Mitä merkitsee V. L.? Ehkä siinä on kahden nimen alkukirjaimet.
Mutta mitä teillä on siinä, tohtori Wood?

Siinä oli sangen iso vasara, joka oli ollut liesimatolla tulisijan edessä — raskas vasara, aijottu karkeita töitä varten. Cecil Barker viittasi laatikolliseen messinkinauloja, jotka olivat uunin reunustalla.

— Mr Douglas muutteli eilen tauluja, sanoi hän. Näin hänen seisovan tällä tuolilla ja asettavan paikoilleen tuon ison taulun, joka on tuolla. Se selittää, miksi vasara on täällä.

— On parasta että asetamme sen takaisin matolle missä se oli, sanoi kersantti ja kynsi vallan ymmällä päätään. Tarvitaan poliisikunnan parhaat päät ennenkuin päästään tämän perille. Tästä tulee tekemistä lontoolaisille ennenkuin kaikki on selvillä. Hän otti lampun ja kulki hitaasti ympäri huonetta. Kuulkaahan! huudahti hän hätäisesti ja työnsi akkunaverhon syrjään. Mihin aikaan nämä verhot vedettiin akkunan eteen?

— Silloin kun lamppu sytytettiin, vastasi hovimestari. Heti kello neljän jälkeen, luulen minä.

— On varmaa, että joku on piiloutunut tänne. Hän piti lamppua alhaalla ja likaisia saappaanjälkiä näkyi akkunakomerossa. Tämä näytti todellakin antavan tukea mr Barkerin otaksumille. Mies lienee tullut taloon kello neljän jälkeen, kun verhot olivat vedetty akkunain eteen, mutta ennen kello kuutta, jolloin silta kierrettiin ylös. Hän hiipi tähän huoneeseen, sillä se oli ensimäinen, minkä hän näki. Kun ei ollut muutakaan piilopaikkaa, niin pujahti hän akkunaverhon taakse. Kaikki tämä näyttää sangen selvältä. Luultavasti hänen varsinaisena tarkoituksenaan oli varastaa, mutta mr Douglas sattui yllättämään hänet, minkä vuoksi hän murhasi mr Douglasin ja pakeni.

— Niin minä sen selitän, sanoi mr Barker. Mutta emmeköhän tuhlaa kallista aikaa? Eiköhän meidän olisi lähdettävä liikkeelle ja tutkittava koko seutu tarkkaan ennenkuin mies ehtii paeta?

Kersantti mietti hetkisen asiaa.

— Täältä ei lähde mitään junaa ennen kello kuutta aamulla, niin että rautateitse ei pääse pakenemaan. Jos hän kulkee tietä vaatteet vettä valuen, niin hänet varmaankin huomataan. Itse minä ainakaan en voi lähteä täältä ennenkuin joku tulee minun sijaani. Omasta puolestani olen sitä mieltä ettei kenenkään teistä pidä poistua ennenkuin olemme saaneet enemmän selvyyttä asiaan.

Tohtori oli ottanut lampun ja tutki nyt tarkoin ruumista.

— Mikä merkki tämä on? kysyi hän. Voiko se mahdollisesti olla jossain yhteydessä rikoksen kanssa?

Kuolleen käsivarsi pistihe esiin yönutusta ja oli paljas kyynärpäähän saakka. Keskivaiheilla käsivarren sisäpuolta näkyi omituinen ruskea merkki, kolmio ympyrässä, ja tämä näkyi selvästi harmaanvalkeassa ihossa.

— Se ei ole tatuoitu, sanoi tohtori ja siristi silmiään silmälasien takana. En ole milloinkaan nähnyt tuollaista. Mies on leimattu tulisella raudalla, aivan samoin kuin merkitään karjaa. Mitä se merkitsee.

— En ota selittääkseni mitä se merkitsee, sanoi Cecil Barker, mutta kyllä minä olen huomannut tämän merkin Douglasissa monta kertaa kymmenen viime vuoden kuluessa.

— Niin olen minäkin, sanoi hovimestari. Usein kun isäntäni on käärinyt ylös hihansa, olen huomannut juuri tuon merkin ja usein olen ihmetellyt mitä se mahtoi tietää.

— Siinä tapauksessa sillä ei ole mitään tekemistä rikoksen kanssa, sanoi kersantti. Mutta omituinen se kuitenkin kaikitenkin on. Kaikki tätä koskeva on ihmeellistä. No, mikä nyt on?

Hovimestari oli huudahtanut hämmästyksestä ja osoitti kuolleen kättä.

— He ovat ottaneet hänen vihkisormuksensa! huusi hän.

— Mitä te sanotte?

— Sanon mitä sanon. Isännällä oli aina sileä vihkisormus vasemman käden pikkusormessa. Tuo sormus, jossa on kultapalanen, oli sen yläpuolella ja nimettömässä hänellä oli sormus, joka esitti kiemurtelevaa käärmettä. Kultapala-sormus ja käärmesormus ovat jälellä, mutta vihkimäsormus on poissa.

— Hän on oikeassa, sanoi Barker.

— Sanotteko, kysyi kersantti, että vihkisormus oli toisen alla?

— Oli aina.

— Siinä tapauksessa on murhaaja, tai kukahan nyt lienee, ensin ottanut sormesta niin sanotun kultapala-sormuksen, sitten vihkisormuksen ja sen jälkeen pistänyt kultapala-sormuksen jälleen sormeen.

— Niin on tapahtunut.

Arvoisa maalaispoliisi ravisti päätään.

— Olen sitä mieltä, että kuta pikemmin saamme lontoolaiset salapoliisit ryhtymään asiaan, niin sitä parempi, sanoi hän. White Mason on nokkela mies. Mitkään paikalliset tehtävät eivät ole menneet yli hänen voimiensa. Mutta kyllä minä luulen, että meidän on turvauduttava Lontooseen, ennenkuin pääsemme täysin tämän asian perille. En häpeä sanoa, että se on aivan liian sotkuinen minulle ja minunkaltaisilleni.

NELJÄS LUKU.

Pimeyttä.

Kello kolme aamulla saapui Birlstoneen kersantti Wilsonin hartaasta pyynnöstä Sussexin salapoliisien paras mies päämajasta. Hän saapui läähättävän juoksijan vetämillä kevyillä rattailla. Kello viiden ja neljänkymmenen junassa aamulla oli hän lähettänyt ilmoituksensa Scotland Yardiin ja kello kaksitoista päivällä oli hän Birlstonen asemalla meitä vastaanottamassa. White Mason oli ulkonäöltään levollinen ja vakava mies, puettu väljään tweed-pukuun, punakka, lihavahko. Hänen hieman vääriä, vankkoja sääriään koristivat säärystimet. Hän näytti kelpo maatilanvuokraajalta, ent. metsänhoitajalta tai miltä muulta hyvänsä pikemmin kuin maaseudun rikospoliisin hyvältä edustajalta.

— Tämä on tapaus, joka saattaa tehdä ihmisen hulluksi, sanoi hän vähä vähä. Sanomalehtien edustajat tulevat surisemaan ympärillämme kuin kärpäset, kun he oivaltavat mistä on kysymys. Toivon että saamme työmme suoritetuksi ennenkuin he pistävät nenänsä tähän juttuun ja sotkevat kaikki jäljet. En voi muistaa mitään tämäntapaista. Useita seikkoja, on meidän alistettava teidän harkittavaksenne, mr Holmes, ellen erehdy. Ja myöskin te, tohtori Watson, saatte osanne siitä, sillä kyllä herrat lääkäritkin tahtovat sanoa sanansa ennenkuin me lopetamme. Teillä on huoneet "Westvillen vaakunassa". Muuta paikkaa ei ole, mutta se kuuluu olevan siisti ja hyvä. Palvelija ottaa laukkunne. Tännepäin, hyvät herrat, olkaa hyvä!

Hän oli hyvin toimelias ja hyväntahtoinen mies, tämä Sussexin salapoliisi. Kymmenessä minuutissa olimme saaneet huoneemme. Vielä kymmenen minuutin kuluttua olimme ravintolan seurusteluhuoneessa ja saimme lyhyen selostuksen niistä tapahtumista, joista kerrottiin edellisessä luvussa. Mac Donald teki muutamia muistiinpanoja sillä välin kun Holmes istui kuunnellen niin ihastuneena ja ihailevana kuin kasvientutkija, joka katselee harvinaista ja kallisarvoista kukkaa.

— Merkillistä! sanoi hän kun kertomus oli hänelle esitetty. Vallan merkillistä! Saatan tuskin muistaa tapausta, jonka yksityiskohdat olisivat olleet omituisemmat.

— Uskoin teidän niin sanovan, mr Holmes, puhui White Mason hyvin mielissään. Seuraamme aikaamme täällä Sussexissa. Olen nyt kertonut teille miten asiat olivat siihen hetkeen saakka, kun lähdin kersantti Wilsonin luota kello kolmen ja neljän välillä aamulla. Takaan että tammavanhus sai panna parastaan! Mutta huomasin sitten ettei minun olisi tarvinnut pitää sellaista kiirettä, sillä siellä ei ollut mitään, mihin olisin heti voinut ryhtyä. Kersantti Wilson oli ottanut selon kaikista tosiasioista. Tarkistin ne, harkitsin niitä ja ehkä lisäsinkin muutaman, joista itse pääsin selville.

— Mitkä ne olivat, kysyi Holmes.

— Niin, ensin annoin tutkia vasaran. Siinä auttoi minua tohtori Wood. Siinä emme huomanneet mitään väkivallan merkkejä. Olin toivonut, että jos mr Douglas oli puolustautunut vasaralla, olisi hän voinut iskeä merkin murhaajaan ennenkuin hän pudotti sen matolle. Mutta siinä ei ollut mitään tahraa.

— Se tietenkään ei todista mitään, sanoi tarkastaja Mac Donald. Moni murha on tehty vasaralla, vaikkei vasaraan ole jäänyt mitään jälkeä.

— Aivan oikein. Se ei todista ettei vasaraa ole käytetty. Mutta olisihan siinä voinut olla tahroja ja se olisi meitä auttanut. Mutta niitä ei kuitenkaan ollut. Sitten minä tarkastin pyssyä. Siinä on käytettävä isoja haulipatruuneja ja kuten kersantti Wilson huomautti, olivat liipasimet yhdistetyt teräslangalla, niin että takimmaista painettaessa molemmat panokset laukesivat. Tuo poikkisahattu pyssy ei ollut kahta jalkaa pitempi. Sitä saattoi helposti kantaa takin alla. Valmistajan nimeä ei kokonaisuudessaan näkynyt, mutta kirjaimet "PEN" näkyivät piippujen välisessä rihlassa. Lopun nimestä oli saha katkaissut.

— Oliko siinä kiemurainen P ja olivatko kirjaimet E ja N pienemmät? kysyi Holmes.

— Juuri niin oli.

— Pennsylvania Small Arm Company — tunnettu amerikalainen toiminimi, sanoi Holmes.

White Mason katsoi ystävääni kuin vähäpätöinen kyläpoliisi katsoo Harley Streetin erikoisasiantuntijaan, joka viimeksimainittu yhdellä sanalla voi ratkaista ne vaikeudet, jotka saattavat edellisen ymmälle.

— Tuo auttaa meitä suuresti, mr Holmes. Olette epäilemättä oikeassa. Hyvin ihmeellistä. Säilytättekö muistissanne maailman kaikkien asetehtaitten nimet?

Holmes keskeytti keskustelun tästä aineesta torjuvalla kädenliikkeellä.

— Kyllä se on todellakin amerikalainen haulikko, jatkoi White Mason. Luulen lukeneeni, että joissakin osissa Amerikaa käytetään aseena katkaistua haulikkoa. Huolimatta nimestä piipussa, olisin minäkin keksinyt tuon asian. On siis jonkullainen todistus siitä, että mies, joka tuli taloon ja surmasi sen isännän, oli amerikalainen.

Mac Donald ravisti päätään.

— Ei hätäillä! sanoi hän. Vielä en ole kuullut mitään, joka todistaisi, että joku vieras yleensä olisi tullut taloon.

— Avonainen akkuna, veritahrat akkunalaudalla, omituinen kortti ja jalkineitten jäljet akkunakomerossa, sekä pyssy.

— Mikään tästä ei ole sellaista, ettei sitä olisi voitu järjestää silmäinlumeeksi. Mr Douglas oli amerikalainen tai oli kauan asunut Amerikassa. Samoin oli mr Barkerin laita. Ei tarvitse ulkoa tuottaa amerikalaista amerikalaisten tekojen selitykseksi tässä.

— Mutta Ames — hovimestari!

— Mitä hänestä? Onko hän luotettava?

— Hän on ollut kymmenen vuotta mr Charles Chandosin palveluksessa luotettava ja järkkymätön kuin kallio. Douglasilla hän on palvellut aina siitä saakka kun tämä viisi vuotta sitten tuli kartanoon. Hän ei milloinkaan ole nähnyt sellaista pyssyä tässä talossa.

— Pyssy oli aijottu kätkettäväksi. Senvuoksi piiput oli sahattu poikki. Se mahtui mihin laatikkoon tahansa. Ei hän voine vannoa, ettei sellaista pyssyä ole talossa ollut.

— Hän ei kuitenkaan ole nähnyt sellaista.

Mac Donald ravisti itsepäistä skotlantilaista päätään.

— En ole vieläkään vakuutettu siitä, että joku on tullut taloon, sanoi hän.

— Pyydän harkitsemaan — hänen skotlantilainen murteensa kuului selvemmin kun hän innostui ja syventyi todisteluihinsa. Pyydän teitä harkitsemaan mitä se tietää, että otaksutaan jonkun ulkoa tulleen tuoneen pyssyn tänne ja tehneen kaikki nämä teot. Se on suorastaan käsittämätöntä. Se on vastoin tervettä järkeä. Eikö ole niin, mr Holmes, kaikesta kuulemastanne päättäen.

— Antakaahan siis kuulua oma mielipiteenne, mr Mac, sanoi Holmes, puolueettomimmalla äänensävyllään.

— Mies ei ole mikään murtovaras — edellyttäen että hän todella on olemassa. Tuo sormusjuttu ja kortti viittaavat suunniteltuun murhaan jostain yksityissyystä. Sitähän ei voida kieltää. Kuvitelkaammepa nyt miestä, joka hiipii taloon vakavassa aikomuksessa tehdä murha. Jos hän tietää jotain, niin hän tietää sen, että hänen on vaikea paeta, kun talo on veden ympäröimä. Minkälaisen aseen hän valitsisi? Vähimmän hälinää synnyttävän, luulisi. Kun teko on tehty, niin voi hän siinä tapauksessa toivoa voivansa hyvin nopeasti puikahtaa ulos akkunasta, kahlata vallihaudan poikki ja päästä tiehensä kaikessa hiljaisuudessa. Sen käsittää helposti. Mutta onko otaksuttavaa, — että joku tulisi tänne mukanaan hälyyttävin ase mitä on olemassa, hyvin tietäen että se kutsuisi paikalle talon jok'ainoan olennon, minkä nämä vain kynnelle kykenevät, ja kun olisi luultavinta että hänet nähtäisiin ennenkuin pääsisi vallihaudan poikki? Onko se uskottavaa, mr Holmes?

— Puhutte sangen vakuuttavasti, sanoi ystäväni miettiväisesti, ja tuollaisella menettelytavalla pitäisi olla hyvin harvinaiset syyt. Saanko kysyä teiltä, White Mason, tutkitteko heti vallihaudan vastaisen puolen katsoaksenne oliko jälkiä kestään, joka oli noussut vedestä?

— Ei ollut mitään jälkiä, mr Holmes, mutta hauta on reunustettu kivillä ja saattoi tuskin odottaa löytävänsäkään sellaisia.

— Ei jälkiä eikä merkkejä?

— Ei.

— Vai niin! Estääkö meitä, mr White Mason, nyt mikään lähtemästä heti kartanoon? Ehkä huomaamme jonkun muun vähäpätöisen seikan, josta voi tehdä johtopäätöksiä.

— Juuri sitä minäkin aijoin ehdottaa, mr Holmes, mutta luulin olevan
parasta tutustuttaa teidät kaikkiin olosuhteisiin ennenkuin lähdemme.
Otaksun, että jokin seikka on herättänyt erikoista huomiotanne —
White Mason katsoi arkaillen yksityissalapoliisiin.