Kullan voima

KULLAN VOIMA

Kertomus

Kirj.

ARTHUR CONAN DOYLE

Suomennos

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1907.

SISÄLLYS:

I. Kaksoisarvoitus.
II. Uusi tilanomistaja.
III. Ihmeellinen talo.
IV. Vyöhykkeestä vyöhykkeeseen.
V. Lauran pyyntö.
VI. Harvinainen vieras.
VII. Kullan voima.
VIII. Biljoneerin suunnitelmia.
IX. Salaperäiset vaunut.
X. Suuri salaisuus.
XI. Kemiallinen näyte.
XII. Eräs perhekohtaus.
XIII. Yöllinen seikkailu.
XIV. Turmio leviää.
XV. Suurin salaisuus.

I.

Kaksoisarvoitus.

"Minä pelkään, että hän ei tule", sanoi Laura Mc Intyre lohduttomalla äänellä.

"Minkätähden ei?"

"Oh, katsele ilmaa, se on vallan hirveä."

Hänen niin sanoessaan löi lumipyörre tohisten ja rapisten ikkunaan, joka oli verhottu kodikkailla punaisilla akuttimilla, ja kiivas tuulenpuuska puski ulvoen ja sihisten puutarhaa ympäröivien suurien valkearunkoisten jalavien oksien kautta.

Robert Mc Intyre nousi luonnoksensa äärestä, jossa oli askaroinut, ja ottaen yhden lampuista käteensä hän kurkisti ulos puutarhaan. Näkyi selvästi, kuinka lehdettömien puitten rungot taipuivat ja tutisivat lumituiskussa. Hänen sisarensa istui tulen luona ja katsoi veljen lampun valossa selväpiirteisesti näkyvää profiilia. Ne olivat kauniit kasvot, nuoret, iloiset ja puhdaspiirteiset, ylöskammattu tukka taipuen kiharoiksi tavalla, jota pidetään taiteilijasielun merkkinä. Oli jotakin hienoa noissa hiukan kokoonvedetyissä silmissä, sievissä, kultareunustaisissa silmälaseissa ja mustassa samettinutussa, jonka olkapään kohdalle valo täytenä lankesi. Ainoastaan suun seudussa oli jotain — vivahdus raakuutta, mahdollisuus heikkouteen — joka muutamien silmissä, ja niiden joukossa myöskin siskon, häiritsi hänen kasvojensa kauneutta ja miellyttäväisyyttä. Mutta jos ajatellaan, kuten hän itse tapasi sanoa, että polo kuolevainen on loppumattoman esi-isäjoukon jokaisen huonon piirteen, jokaisen ruumiillisen vajavaisuuden perillinen, niin täytyy totisesti sen olla onnen kultapoika, jonka muotoon luonto ei ole merkinnyt mitään vanhaa perhesyntiä.

Ja siihen nähden oli tuo säälimätön velkoja todella mennyt niin pitkälle, että oli merkinnyt saatavansa nuoreen naiseen itseenkin, vaikka hänellä kasvojen ylemmän osan verraton kauneus esti huomaamasta jokaista heikkoa kohtaa alemmassa. Hän oli tummempi kuin veljensä — niin tumma, että hänen runsaat, kiharaiset hiuksensa näyttivät mustilta, kunnes valo lankesi viistoon niille. Hienot, hiukan juonikkaat kasvonpiirteet, sievästi merkityt kulmakarvat ja miettivät, mutta kuitenkin leikilliset silmät olivat täydellistä lajissaan, ja sentään siinä kaikessa oli jotakin toivomisen varaa. Tuntui kuin olisi ollut jokin virhe piirteissä tai ilmeessä, ja kun lähemmin tutki asiaa, osottausihe siksi pieni mutka ja jotakin velttoa alahuulessa; vähäpätöistä itsessään, mutta kylliksi kuitenkin muuttaakseen kauniit kasvot vain koreiksi. Hyvin alakuloiselta ja vähän suuttuneelta hän näytti siinä istuessaan taapäin nojautuneena nojatuolissaan kasa loistavaa silkkiä ja hollantilaista kangasta polvillaan ja kädet yhdessä pään yläpuolella, niin että valkeat kyynärvarret näkyivät ja hieman sieroittuneet kyynäspäät pistivät esiin kummallekin puolelle.

"Minä tiedän ettei hän tule", toisti hän.

"Lorua, Laura! Varmasti tulee hän. Merimies, pelkäisikö hän ilmaa?"

"Ahah!" Hän kohotti sormeansa ja riemuitseva hymyily leikki hänen kasvoillaan sitten jälleen kuollakseen epävarmaksi, pettyneeksi katseeksi. "Se on vain isä", mutisi hän.

Etehisestä kuului laahustavia askeleita ja pieni, laiha mies likaantunein kengin tuli ryhdittömästi käyden huoneeseen. Mr Mc Intyre vanhempi oli kalvas, luihu katseinen mies, jolla oli punainen ohut parta, korkea ja vähän harmaansekainen tukka ja alakuloiset, kuoppaiset kasvot. Huono terveys ja vastoinkäymiset elämässä olivat yhdessä lyöneet leimansa häneen. Kymmenen vuotta varemmin oli hän ollut Birminghamin rikkaimpia asetehtailijoita, mutta suuri joukko onnettomuuksia yrityksissä oli ottanut hänen suuren varallisuutensa ja vihdoin pakoittanut hänen tekemään vararikon. Hänen vaimonsa kuolema juuri sinä päivänä, jolloin hän oli julistettu maksukyvyttömäksi, oli kukkuroinut onnettomuudenpikarin, ja sen jälkeen oli hän kuljeskellut, tylsä, puolihämmentynyt ilme ohuissa, kalpeissa kasvoissaan todisteena sielusta, joka oli tärviöllä. Niin perinpohjainen oli hänen häviönsä ollut, että perhe olisi sortunut suurimpaan köyhyyteen, jollei eräs eno, joka oli koonnut itselleen omaisuuden Austraaliassa, olisi testamentissaan määrännyt lasten hyväksi kaksisataa puntaa vuodessa. Panemalla yhteen ansionsa ja vuokraamalla asunnon Tamfieldin rauhalliselta maalaispaikkakunnalta, joka oli noin neljäntoista penikulman päässä suuresta piirikuntakaupungista, he edelleen saattoivat elää kutakuinkin mukavasti. Mutta muutos oli yhtäkaikki katkera heistä kaikista, Roobertista, joka oli pakotettu luopumaan taiteelliselle maulleen niin mieluisasta loistosta ja käyttämään taidetta, siihen asti mieluisinta keppihevostaan, keinona ansaitakseen ja tullakseen toimeen, ja vielä enemmän Laurasta, joka vääntelehti vanhain ystäväinsä sääliväisyyttä ja piti Tamfieldin lehtokujat ja kedot sietämättömän ikävinä hälisevässä Edgbaston'issa vietetyn elämän jälkeen.

Heidän huoliansa raskautti lisäksi isän käytöstapa. Hänen elämänsä oli nyt yksi ainoa jatkuva valitus vastoinkäymisestä, ja hän etsi lohdutusta kokemilleen onnettomuuksille milloin rukouskirjasta, milloin paloviinapullosta.

Yksi vetovoima kuitenkin kiinnitti Lauraa Tamfieldiin, mutta sen oli hän nyt menettämäisillään.

Pienen talonpoikaiskylän valitsemisen olinpaikaksi oli ratkaissut se seikka, että perheen vanha ystävä, hänen korkea-arvoisuutensa John Spurling oli nimitetty papiksi sinne. Hector Spurling, vanhin poika, kaksi kuukautta vanhempi Lauraa, oli ollut kihloissa tämän kanssa useita vuosia ja he olivat juuri menemäisillään naimisiin, kun äkillinen aineellinen sortumus tuhosi heidän suunnitelmansa.

Alaluutnanttina laivastossa oli hänellä paraikaa loma ja tuskin iltaakaan kului, ettei hän tullut pappilasta Elmdeneen, jossa Mc Intyre't asuivat. Mutta sinä päivänä olivat he saaneet häneltä kirjelipun, että hänet oikopäätä oli kutsuttu palvelukseen määräyksellä olla laivassaan Portsmouthissa seuraavana iltana. Hän pistäytyi sentään edes vain puoleksi tunniksi sanoakseen hyvästit.

"No, missä on Hector"? kysyi mr. Mc Intyre vilkuillen joka taholle.

"Hän ei ole tullut, isä. Miten voit luulla, että hän tulisi tällaisella ilmalla! Varmaankin on kohta jalkaa paksulta lunta pappilan aukealla."

"Ei tullut, mitä sanot", uikutti vanha mies heittäytyen sohvalle. "Jaa, jaa, se vielä puuttui, että hän ja hänen isänsä jättäisivät meidät; silloin olisi mitta täysi".

"Kuinka saatat edes ajatella sellaista isä", huudahti Laura suuttuneena. "He kun ovat olleet uskollisia kuin kulta. Mitä he arvelisivat, jos kuulisivat sinua"!

"Minä luulen, Roobert", sanoi hän, panematta huomiota tyttären muistutuksiin, "että minä tahdon saada pienen kulauksen, ainoastaan kaikkein pienimmän pikkukulauksen konjakkia. Niin paljon kuin sormustimeen mahtuu, sillä luulen ihan todella kylmettyneeni lumimyrskyn aikana tänään."

Roobert edelleen väliä pitämättä piirusteli luonnoskirjaansa, mutta
Laura katsahti ylös työstään.

"Pelkään, ettei ole lainkaan konjakkia kotona, isä", hän sanoi.

"Laura, Laura!" Hän ravisti päätään enemmän surullisesti kuin vihaisesti. "Sinä et ole enää lapsi, Laura, sinä olet nainen ja sinulla on talous hoidettavanasi, Laura. Me luotamme sinuun. Me uskomme itsemme kokonaan sinun huostaasi. Mutta sinä annat veliraukkasi kaivata konjakkia, puhumattakaan minusta, sinun isästäsi. Suuri Jumala, Laura, mitä olisi äitisi sanonut? Ajattele onnettomuutta, ajattele äkillistä pahoinvointia, ajattele apoplektista kohtausta, Laura. Se on hyvin suuri vas— hyvin suuri vastuu — hyvin suuri vaara, jonka alaiseksi meidät heität."

"Minua ei liikuta sellaiset halvauskohtaukset", sanoi Roobert lyhyesti, "niin ettei Lauran tarvitse pitää konjakkia kotona minua varten".

"Se on korvaamaton lääkkeenä, Roobert. Sitä on käytettävä oikein, ymmärrätkö sinä, ei väärinkäytettävä. Siinä on koko salaisuus. Mutta minä menen alas 'Kolmeen kyyhkyseen' puoleksi tunniksi".

"Rakas isä", huudahti nuori mies, "eihän isän pidä mennä ulos tällaisena iltana. Jos isän pitää saada konjakkia, niin käyhän päinsä lähettää Saara, tai minä menen itse, tai —".

Pam! pieni kokoonmytistetty paperilappu tuli siskon tuolilta suoraan alas luonnoskirjalle hänen eteensä. Hän suoristi sen ja piti sitä valoa vasten.

"Herran tähden anna hänen mennä", oli kirjoitettu paperille.

"No, pukeudu ainakin lämpimästi" jatkoi hän, ilmaisten äkillisen rintamamuutoksensa miesmäisellä kömpelyydellä, joka pelästytti sisarta. "Kenties ei olekaan niin kylmä, kuin näyttää. Sinä et voi eksyä, se on edes hyvä, ja eihän ole mentävä enempää kuin sata askelta".

Kovin harmitellen ja sureskellen tyttärensä puuttuvaa toimekkuutta vanha Mc Intyre pujottausihe päällystakkiinsa ja kääri kaulahuivin pitkän, ohuen kaulansa ympärille. Tuima ja kylmä tuulenhengähdys pani lampunliekin loimottamaan, kun hän avasi eteisen oven. Hänen molemmat lapsensa kuuntelivat askeleiden tohisevaa ääntä ukon vitkalleen rämpiessä alas pitkin puutarhan koukeroista käytävää?

"Hän tulee pahemmaksi — hän käy sietämättömämmäksi", sanoi Roobert vihdoin. "Meidän ei olisi pitänyt päästää häntä ulos; hän ehkä tekee itsensä naurun alaiseksi".

"Mutta onhan viimeinen ilta jolloin Hector tulee", huomautti Laura. "Olisi ollut hirveätä, jos he olisivat tavanneet toisensa ja hän olisi huomannut jotakin. Sen vuoksi minä toivoin että hän menisi".

"No, sitten meni hän juuri paraiksi", veli sanoa tokasi, "sillä minä kuulen portin avattavan, ja — näetkö?"

Hänen puhuessaan kuului iloinen huudahdus ulkoa ja luja koputus ikkunaan. Roobert meni avaamaan ja päästi sisälle nuoren korkeavartaloisen miehen, jonka musta nukkanuttu oli aivan kimaltelevien lumikristallein peitossa. Ääneen nauraen ravisti hän itseään kuin newfoundlantilaiskoira ja löi pois lumen saappaistaan, ennenkun astui sisälle pieneen valaistuun huoneeseen.

Hector Spurlingin ammatti oli kirjoitettu hänen kasvojensa jokaiseen piirteeseen. Puhtaaksi ajeltu huuli ja leuka, pieni poskiparta, suora, päättäväisyyttä ilmaiseva suu ja ahavoittuneet kasvot, kaikki tuo puhui kuninkaallisesta laivastosta.

Viisikymmentä sellaista muotoa saa nähdä joka ilta vuoden läpeensä pöydän ympärillä upseerien yhdistyksessä kuninkaallisen laivaston kolleegiossa Portsmouthsin laivaveistämöllä — kasvoja, jotka ovat tavallisesti toistensa näköisiä enemmän kuin useinkaan veljen ja veljen. Ne ovat kaikki valetut samaan muotoon, tuloksia järjestelmästä, joka opettaa varhaista itseluottamusta, rohkeutta ja miehekkyyttä, kaiken kaikkiaan kaunis tyyppi, vähemmän hienostunut ja vähemmän henkevä ehkä kuin heidän veljiensä maalla, mutta täynnä totuutta, tarmoa ja sankaruutta. Hänen vartalonsa oli suora, pitkä ja hyvin muodostunut, silmät terävät, harmaat, käytöstapa varma ja reipas, kuin miehen, joka on tottunut sekä käskemään että tottelemaan.

"Saithan toki lähettämäni lipun", sanoi hän astuessaan huoneeseen.
"Minun täytyy mennä pois jälleen, Laura. Eikö se ole helkkarinmoista?
Vanha Smithers tarvitsee väkeä ja tahtoo, että minun pitää heti tulla".

Hän istahti tytön viereen ja laski ruskean kouransa hänen valkean kätensä päälle. "Mutta siitä ei synny pitkää matkaa tällä kerralla", hän jatkoi. "On kysymys lentävästä toimituksesta. — Madeira, Gibraltar, Lissabon ja kotiin. Minua ei lainkaan kummastuta, jos tulemme kotiin maaliskuussa."

"Minusta tuntuu, kuin olisi vain pari päivää siitä, kun tulit", vastasi tyttö.

"Pieni rakas! Mutta se ei tule pitkäksi. Pidä huolta hänestä hyvin, Roobert, ollessani poissa. Ja kun tulen takaisin, Laura, niin se on viimeinen kerta, muista se! Lemmon raha-asiat! On paljon niitä, jotka tulevat aikoihin vähemmällä. Meillä ei tarvitse olla taloa. Mitä me sillä tekisimme? Soutseassa saa vuokrata kelpo huoneita kahdella punnalla viikossa. Mc Dongell, meidän laivakasöörimme, on nyt juuri mennyt naimisiin ja hän maksaa vain kolmekymmentä shillingiä. Pelkäisitkö sitä, Laura?"

"En suinkaan vähääkään!"

"Kelpo isäukkoni on niin tavattoman varovainen. Odota, odota, odota, huutaa hän alinomaa. Minä sanon, että hänellä olisi pitänyt olla virka raskaassa tykistössä! Mutta minä puhun hänen kanssaan vielä tänä iltana. Saadaan nähdä eikö se onnistu. Ja sinun pitää puhua isäsi kanssa. Roobert saa luvan auttaa sinua. Tässä sinulle niiden satamien nimet, joissa tulemme käymään, ja päivämäärä, milloin se tapahtuu. Laita niin, että saan kirjeen, mihin tulen."

Hän otti palan paperia nuttunsa taskusta, mutta sen sijaan, että olisi antanut sen nuorelle naiselle, tuijotti hän siihen tuijottamistaan suurimman kummastuksen kuvastuessa kasvoillaan.

"Nyt on kumma", huudahti hän. "Katso Roobert, miksi kutsut sinä tätä?"

"Pidä sitä valoa päin. No, sehän on englantilainen viidenkymmen punnan pankkiosoitus. Ei mitään erinomaista, mikäli minä voin nähdä."

"Päinvastoin! Se on hullunkurisinta, mitä milloinkaan minulle on tapahtunut. Minä en lainkaan käsitä sitä".

"Kuule Hector", huudahti neiti Mc Intyre kehoittavasti "Minullekin on sattunut jotakin hullunkurista tänään. Lyön vetoa parin sormikkaita, että minun seikkailuni oli oudompi kuin sinun, vaikka minulla ei olekaan niin oivallista näytettävää lopuksi".

"Anna kuulua, sitä minäkin, mutta Roobert olkoon tuomari".

"Esittäkää asianne". Nuori taiteilija sulki luonnoskirjansa ja nojasi päätään kädellään tekeytyen juhlalliseksi. "Naiset ensiksi! Aloita, Laura, vaikka minä luulen tuntevani sinun seikkailusi jo osaksi".

"Se tapahtui aamulla, Hector", alkoi tyttö. "Oh, se on totta, tapaus saattaa sinut aivan raivoisaksi. Sen minä unohdin. Mutta kuitenkin, älä ole siitä milläsikään, se poika raukka oli varmaankin ihan hupsu".

"Mistä hitosta on kysymys", huudahti nuori upseeri ja siirti katseensa pankkiosotuksesta kihlattuunsa.

"Oi, se on varsin viatonta, ja sentään täytyy sinun myöntää, että se oli hyvin kummallista. Minä olin mennyt ulos kävelemään, mutta kun alkoi sataa lunta, etsin suojaa katoksessa, jonka työmiehet ovat rakentaneet tämänpuoleiseen päähän suurta taloa. Väki on mennyt pois, kuten tiedät, ja sanotaan että uusi omistaja tulee huomenna, mutta vaja on vielä paikoillaan. Istuin jonkun tavaralaatikon päällä, kun eräs mies tuli tietä ja pysähtyi saman katoksen alle. Se oli tyyni mies kalpein kasvoin, hyvin pitkä ja laiha, luullakseni vähän yli kolmenkymmenen vuoden, yksinkertaisesti puettu, mutta kasvojen ilme ja käytös olivat gentlemannin. Hän teki pari kysymystä kylästä ja väestöstä, joihin minä luonnollisesti vastasin, kunnes yks, kaks, aloimme jutella mitä hupaisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla mitä mistäkin. Aika kului niin nopeasti, että aivan unohdin lumisateen, kunnes hän sanoi, että se hetkeksi oli tauonnut. Kun silloin käännyin mennäkseni, mitä luuletkaan hänen tehneen. Hän astui askeleen minua kohden, katsoi surullisesti ja miettiväisesti minua kasvoihin ja sanoi: 'Tahtoisin ihmeekseni tietää, voisitteko pitää minusta, jos minä olisin köyhä?' Eikö se ollut kummallista? Minä pelästyin niin, että syöksyin ulos katoksesta ja kiirehdin tieheni, ennenkuin hän ehti sanoa sanaakaan. Mutta tiedätkö, Hector, ei sinun tarvitse näyttää niin raivostuneelta sen vuoksi, sillä kun nyt ajattelen asiaa ja muistan hänen äänensä ja käyttäytymisensä, olen varma, ettei hän tarkoittanut mitään pahaa. Hän ajatteli ylevästi, ilman pienintäkään aikomusta loukata minua. Minä olen vakuutettu siitä, että mies raukka oli hullu".

"Hm! Hänen hulluudessaan oli kuitenkin johdonmukaisuutta", huomautti veli.

"Olisi ollut johdonmukaisinta, että olisin saanut potkaista häntä", sanoi luutnantti kiivaana. "Eläissäni en ole kuullut mitään niin häpeämätöntä".

"No, sanoinhan, että raivostuisit". Tyttö laski valkoisen kätensä hänen karkean merimiesnuttunsa hihalle. "Eihän se ollut mitään. Enhän minä milloinkaan tule uudestaan näkemään tuota onnetonta miestä. Hän oli nähtävästi vieras tällä paikkakunnalla. Se oli minun pieni seikkailuni, anna meidän nyt kuulla sinun".

Nuori mies antoi pankkiosoituksen liukua peukalon ja etusormen välissä pyyhkäisten toisella kädellä otsaansa ikäänkuin muistellaksensa jotakin.

"Sen täytyy olla hullunkurinen erehdys", sanoi hän. "Minun on koetettava oikaista se. Mutta en tiedä, kuinka menettelisin. Lähdin alas kylään pappilasta, kun jo oli hämärä, ja kohtasin miehen vaunuissa, jotka olivat joutuneet tukalaan asemaan. Yksi pyörä oli pudonnut alas lumen peittämän ojan reunalta, ja korkealla tiellä seisovat vaunut olivat pahasti kallellaan ylihangan puolelle, niin että mies oli luisua alas istuimelta.

"Autoin hänet tietysti tienpuolelle ja sain pian pyöränkin ylös ojasta. Oli aivan pimeä, ja otaksun, että ihminen luuli minua talonpoikaislurjukseksi, sillä me emme vaihtaneet viittä sanaa. Kun hän ajoi edelleen, pisti hän tämän käteeni. Oli aivan sattuma, etten heittänyt pois sitä, sillä tuntiessani, että se oli kokoonrypistetty paperilappu, kuvittelin mielessäni, että se varmaankin oli jonkun kauppiaan osoitekortti tai jotakin sellaista. Onneksi pistin sen kuitenkin taskuuni, josta se tuli käteeni etsiessäni merkitsemääni luetteloa satamista, joihin matkalla tulemme poikkeamaan. Nyt tiedätte asiasta yhtä paljon kuin minäkin."

Veli ja sisar tuijottivat kummastuksissaan mustan ja valkean kirjavaan, rypistettyyn pankkiosoitukseen.

"No, sinun tuntemattoman matkamiehesi on täytynyt olla vähintääkin itse Monte Christo tai Rothschild", sanoi Roobert. "Luvalla sanoen, Laura, olen sitä mieltä, että sinä olet menettänyt vedon".

"Oi, minä olen hyvin tyytyväinen menettäissäni sen. En koskaan ole kuullut moista onnensattumaa. Olisi mieltäkiinnittävää tuntea se mies".

"Mutta enhän saata ottaa vastaan hänen rahojaan", sanoi Hector Spurling katsoen hiukan tuskallisesti pankkiosoitukseen. "Vähän juomarahoja saattaa käydä päinsä, mutta täytyy olla jokin raja. Sitäpaitsi se on erehdys. Ja kuitenkin täytyi olla tarkoitus antaa minulle jotakin suurta, sillä hän ei voinut erehtyä pankkiosoituksen ja rahalantin välillä. Saan luvan kuuluttaa suosiollista herraa".

"Se olisi melkein synti", huomautti Roobert. "Minun täytyy sanoa, etten ajattele asiaa aivan samoin kuin sinä".

"Niin, minusta tuntuu todellakin, kuin käyttäytyisit kuin Don Quixote, Hector", sanoi Laura Mc Intyre. "Miksi ei ottaa sitä vastaan samalla mielellä, kuin se on lahjotettu? Sinä teit oudolle palveluksen, — ehkä suuremman palveluksen, kuin tiedätkään — ja hän antoi sinulle tuon pieneksi muistoksi tapauksesta. Minä en näe pienintäkään syytä, miksi et voisi sitä pitää".

"No jaa", sanoi nuori merimies neuvotonna nauraen, "mutta se ei kuitenkaan ole aivan oikein — minä en saattaisi kertoa tätä juttua yhdistyksessä".

"Mutta joka tapauksessa sinun pitää matkustaa huomenna", huomautti
Roobert. "Sinulla ei ole aikaa tiedustella tuota salaperäistä
Kroisusta. Saat kun saatkin katsoa asiaa sen parhaalta puolelta".

"Hyvä, kas tässä, Laura, pane se ompelukoriisi", huudahti Hector Spurling. "Sinä saat olla minun pankkiirini, ja jos oikea omistaja tulee tietooni lähetän hänet sinun luoksesi. Jollei niin tapahdu, arvelen, että meidän on pidettävä pankkiosotusta jonkinlaisena hätävarana, vaikka minun täytyy sanoa, etten ole siitä oikein mielissäni."

Hän nousi ja heitti osoituksen ruskeaan koriin, joka oli Lauran vieressä värikkäine villalankoineen. "Nyt, rakastettu, pitää minun nostaa ankkuri, sillä lupasin ukolle olla kotona kello yhdeksäksi. Tällä kerralla emme tule kauvan olemaan erossa, Laura, ja tämä on viimeinen kerta. Hyvästi, Roobert, voi hyvin!"

"Hyvästi, Hector! Bon voyage!"

Nuori taiteilija viipyi paikallaan pöydän luona sisaren saattaessa rakastettuansa ovelle. Eteisen hämärässä valossa voi hän nähdä heidän vartalonsa ja kuulla heidän sanansa.

"Ensi kerralla, kultaseni?"

"Niin, ensi kerralla, Hector."

"Eikä mikään voi eroittaa meitä?"

"Ei mikään."

"Ei koko maailmassa?"

"Ei mikään."

Roobert sulki oven. Silmänräpäystä myöhemmin ilmoitti ulkoa kuuluva ovenkolahdus ja nopeat, lumessa kohisevat askeleet, että vieras oli mennyt.

II.

Uusi tilanomistaja.

Lumisade oli lakannut, mutta viikon ajan oli vallinnut ankara pakkanen pitäen maaseutua rautakahleissaan.

Tiet natisivat hevosten kavioiden alla, ojat ja purot olivat jään peitossa.

Laaja, mäkinen maisema näytti hauskalta punaisine tiilitaloineen kirkasta taustaa vastaan, ja harmaat savupylväät kohosivat suorina ylös tyyneen ilmaan. Taivas oli selkeä, vaaleansininen, ja aamuaurinko, joka häämötti Birminghamin etäisten usvahuntujen läpi, levitti avarain lumiaukioitten yli hillityn hehkun, joka oli omiansa ilahuttamaan taiteilijan silmää.

Se ilahutti todella miestä, joka silloin aamulla katseli seutua
Tamfieldin loivan kukkulan huipulta.

Roobert Mc Intyre seisoi nojaten käsivarsiaan rauta-aitiota vastaan, leveäreunainen hattu vedettynä silmien yli ja lyhyt ruusupuinen piippu suussa, katsellen hitaasti ympärilleen, kasvoilla hajamielinen ilme, kuten konsanaan sillä, joka täysin siemauksin nauttii luonnosta.

Pohjoisessa hänen edessään oli Tamfieldin kylä punaisine muureineen, harmaine kattoineen ja muutamine siellä täällä olevine puuryhmineen, ja hänen oma pieni Elmdenensä oli vähän piilossa leveän, valkean, kiertelevän Birminghamin tien varrella. Kun hän vitkaan vei katseensa toiselle suunnalle, näki hän siellä suunnattoman kivirakennuksen, valkoisen ja puhtaan, kuin olisi se lähtenyt rakennusmestarin kädestä. Korkea torni kohosi toisessa päässä, ja sadat ikkunat hohtivat punaisina aamuauringon paisteessa.

Hiukan erillään siitä oli toinen, pienempi, nelikulmainen, matalalla oleva rakennus suuri savupiippu keskellä, josta korkea savupatsas kuin höyhentöyhtö nousi pakkasen kuulastamassa ilmassa.

Koko suunnaton rakennusryhmä seisoi omalla pohjallaan kelvollisen muurin ja istutetun mäntyaidan ympäröimänä, joka aikaa myöten tulisi näyttämään komealta. Ulkoportin luona olevat suuret ko'ot tarve-ainejätteitä, rivit suojuksia työmiehille ja suunnattomat röykkiöt rakennustelineissä käytettyjä lankkuja todistivat, että rakennustyö vastikään oli saatu valmiiksi.

Roobert Mc Intyre katseli uteliaana suuremmoista rakennusta. Se oli kauvan ollut salaperäisyytenä ja puheen aiheena koko seudussa. Tuskin vuosi oli kulunut siitä, kun huhu oli levinnyt, että joku miljoneeri oli ostanut kappaleen maata, jolle hän aikoi rakentaa herraskartanon. Sitten oli työskennelty päivät ja yöt, kunnes kaikki nyt pikkuseikkoja myöten oli valmiina lyhemmässä ajassa, kuin mitä menee monen ainoastaan kuusihuoneisen huvilan rakentamiseen.

Joka aamu oli kaksi pitkää ylimääräistä junaa saapunut Birminghamista tuoden koko armeijan työväkeä, joiden sijalle illalla saapui toinen miehistö jatkamaan työtä läpi yön kahdentoista suunnattoman sähkölampun valossa. Työmiesten lukua näytti rajoittavan ainoastaan tila, missä heitä voitiin käyttää.

Pitkät jonot vaunuja veivät valkeata Portlandista tuotua kiveä tavaralastaamolta rautatieaseman luota rakennuspaikalle. Sadat uutterat kädet kuljettivat kivet hakattuina ja muodostettuina varsinaisille muurareille, jotka hilasivat ne ylös höyryvipujen avulla rakennuksen yhä kohoaville seinille, jossa heidän toverinsa heti sovittivat ne paikoilleen ja kiinnittivät sementillä. Päivä päivältä yleni rakennus, pilareiden, koristeiden ja kuvanveistoteosten yhä ilmestyessä kuin loihdittuna.

Eikä työ rajoittunut päärakennukseen. Suuri sivurakennus kohosi samanaikuisesti, kokonaisia laumoja kalpeita miehiä saapui Lontoosta monimutkaisine koneineen, suunnattomine sylintereineen, hiuluineen ja kaabeleineen, jotka he asettivat tuohon erilliseen rakennukseen. Suuri savupiippu, joka kohosi rakennuksen keskeltä, ja nuo omituiset laitteet tuntuivat osoittavan, että se oli määrätty työskentely- tai liikehuoneustoksi. Sillä huhu kävi, että se, joka oli välttämätöntä köyhälle, oli tämän rikkaan miehen keppihevonen, ja että häntä huvitti omin käsin askarrella kemikalioiden ja sulatusuunien kera.

Tuskin oli toista kerrosta alettu rakentaa, kun puusepät, peltisepät ja kalustonhankkijat olivat täydessä toimessa alakerrassa toteuttamassa tuhansia omituisia ja kalleita suunnitelmia omistajan viihtymykseksi ja mukavuudeksi.

Omituisia juttuja kerrottiin ylt'ympäri seudussa ja vieläpä itse Birminghamissakin siitä suunnattomasta loistosta ja siitä suoranaisesta kulunkien ylenkatsomisesta, mikä oli omituista kaikille noille hommille. Mikään summa ei näyttänyt liian suurelta maksettavaksi mitä vähäpätöisimmästäkään pikkuseikasta, jolla voisi poistaa tai vähentää joitakuita elämän pieniä vastahakoisuuksia.

Vaunuja ja taas vaunuja mitä kalleimpine huonekaluineen oli vyörynyt töllistelevän kyläväestön keskitse. Kallisarvoisia nahkoja, loistovärisiä mattoja, harvinaisia vaippoja, norsunluuta, ebenholtsia ja metalliteoksia; jokainen silmäys niihin aarrevarastoihin antoi aihetta uusiin kertomuksiin.

Ja kun vihdoin kaikki oli järjestetty, saapui nelikymmenhenkinen palvelijakunta, mikä osoitti itse omistajan, mr Raffles Haw'in pikaista tuloa.

Ei ihme niin ollen, että Robert Mc Intyre jokseenkin uteliaasti silmäili suurta taloa ja huomasi savupiippujen tupruavan, ikkunoiden olevan verhoilla varustetut ja muut merkit, jotka osoittivat, että omistaja oli saapunut.

Pitkä rivi kasvihuoneita loisti kuin järvi toiselta puolelta, ja niiden takana olivat suunnattomat talli- ja ulkohuonerakennukset. Viisikymmentä hevosta oli viikko sitten viety Tamfieldin läpi, niin että jos tilat olivatkin suuret, eivät ne kuitenkaan olleet suuremmat, kuin oli tarpeen.

Kuka ja mikä oli tuo mies, joka syyti pois rahoja niin tuhlaavalla kädellä? Hänen nimensä oli outo. Birmingham oli yhtä tietämätön kuin Tamfield hänen alkuperästään ja hänen rikkautensa lähteistä. Roobert Mc Intyre mietiskeli pää pyörällä sitä probleemia, seisoen siinä nojallaan porttia vastaan, puhallellen sinertäviä savupilviä hiljaiseen, kirkkaaseen ilmaan.

Äkisti osuivat hänen silmänsä tummaan vartaloon, joka tuli ulos puutarhan portista ja läheni pitkin kierteistä tietä. Muutamassa minuutissa saapui se kylliksi ylös hänen nähdäkseen hyvin tutut kasvot, joita reunusti alhaalta jäykkä kaulus ja yläpuolelta englantilaisen papin pehmeä, musta hattu.

"Hyvää huomenta, hra Spurling."

"Ah, hyvää huomenta, Roobert. Mitä kuuluu? Menettekö samaa tietä, kuin minä? Miten tiet ovat liukkaat!"

Hänen pyöreät, ystävälliset kasvonsa säteilivät hyväntahtoisuutta, ja hän teki pieniä hypähdyksiä käydessään, niinkuin se, jonka on vaikea pysytellä paikoillaan iloissaan.

"Oletteko kuullut jotakin Hectorista?"

"Ihan todella. Hän lähti Spitheadista keskiviikkona ja ajattelee kirjoittaa Madeirasta. Mutta Te saatte tavallisesti tuoreempia tietoja Elmdenestä, kuin minä.

"Minä en tiedä, onko Laura saanut kirjettä. Oletteko ollut tervehtimässä tulokasta?"

"Olen, tulen juuri hänen luotaan."

"Onko tämä Raffles Haw nainut?"

"Ei, hän on nuorimies. Eikä hänellä tunnu olevan sukulaisiakaan, mikäli saatoin ymmärtää. Hän asuu yksinään lukuisine palvelijajoukkoineen. Mitä erinomaisimmin varustettu rakennus! Se sai minut ajattelemaan tuhatta ja yhtä yötä."

"Ja herra itse? Millainen tuntui hän olevan?"

"Hän on enkeli, suorastaan enkeli. En ole eläissäni koskaan nähnyt enkä kuullut sellaista hyvyyttä. Hän on tehnyt minut onnellisimmaksi ihmiseksi."

Papin silmät säteilivät liikutuksesta ja hän niisti äänekkäästi nenäänsä suureen, punaiseen nenäliinaansa.

Roobert Mc Intyre tarkasteli häntä ihmetellen.

"Kuulen Teitä ihastuneena", hän sanoi. "Saanko luvan kysyä, mitä hän on tehnyt?"

"Menin sopimuksen mukaan ylös hänen luokseen aamulla. Olen kirjoittanut ja pyytänyt saada tervehtiä. Puhuin hänen kanssaan pitäjästä ja sen tarpeista, pitkällisistä ponnistuksistani saadakseni kirkon eteläisen osan korjatuksi, ja meidän vaivaloisista hommistamme auttaaksemme puutteellisia pitäjäläisiäni tänä kovana talvena. Puhuessani ei hän lausunut sanaakaan, vaan istui ilmeettömin kasvoin, kuin ei olisi minua kuunnellutkaan. Kun olin lopettanut, tarttui hän kynään."

"Paljonko tarvitaan kirkon perinpohjaiseen korjaamiseen", kysyi hän.

"Tuhat puntaa", vastasin, "mutta olemme jo keskenämme itse saaneet kokoon kolmesataa. Sqvire on hyvin anteliaasti lahjoittanut viisikymmentä puntaa."

"Hyvä", hän sanoi, "ja miten on köyhien laita? Montako perhettä niitä on?"

"Noin kolmesataa", vastasin.

"Ja hiilet maksavat, luulen, yhden punnan tonni", sanoi hän. "Kolme tonnia riittänee jälellä olevaksi talveksi. Sitä paitsi voidaan saada pari varsin hyvää peitettä kahdella punnalla. Se tekee viisi puntaa perhettä kohden ja seitsemän sataa kirkolle." Hän pisti kynänsä mustetolppoon, ja niin totta kuin elän, Roobert, kirjoitti hän siinä paikassa pankkiosoituksen kahdelletuhannelle kahdellesadalle punnalle. En tiedä, mitä sanoin, olin aivan huumaantunut, tuskin voin sammaltaa muutamia sanoja kiitokseksi. Kaikki huoleni ovat kohotetut hartioiltani yhdessä silmänräpäyksessä, ja totisesti, Roobert, tuskin saatan sitä uskoa".

"Hänen täytyy olla hyvin hyväätekeväinen mies."

"Suunnattomasti! Ja niin vaatimaton sitten. Olisi voinut luulla, että minä olisin tehnyt hänelle palveluksen ja hän ollut almunanoja. Minun täytyi ajatella sanoja, jotka saivat lesken sydämen sykkimään ilosta, sen saatan vakuuttaa. Tuletteko mukana pappilaan?"

"Ei minä kiitän, herra Spurling. Minun täytyy mennä kotiin aloittamaan uutta tauluani. Se on viiden jalan pituinen kangas — roomalaisten maihinnousu Kentissä. Minun täytyy kerran vielä koettaa päästä akatemiaan. Hyvästi."

Hän kohotti hattuaan ja jatkoi matkaansa tietä alaspäin papin poiketessa tielle, joka vei hänen kotiinsa.

Roobert Mc Intyre oli muuttanut suuren, tyhjän huoneen Elmdenen yläkerroksessa atelieeriksi ja sinne vetäysi hän aamiaisen jälkeen. Oli hyvä, että hänellä oli joku olopaikka itselleen, sillä isä ei puhunut paljon muusta kuin pääkirjoistaan ja laskuistaan, ja Laura oli tullut hiukan äreäksi ja nurisevaksi sen jälkeen kuin oli kadonnut hänen ainoa vetovoimansa Tamfieldista.

Huone oli alaston ja synkkä ilman seinäpapereita ja mattoja, mutta hauska tuli räiskyi kamiinissa, ja kaksi suurta ikkunaa varasi taiteilijalle tarpeeksi valoa. Hänen maalaustelineensä seisoi keskellä huonetta ja sille oli asetettu suuri kangas; kaksi viimeistä koetta, "Tuomas Canterburylaisen murha" ja "Magna chartan allekirjoittaminen", olivat seinän vierellä nojallaan.

Roobert oli heikko suurille aiheille ja leveille vaikutuksille. Jos hänen kunnianhimonsa olikin suurempi kuin kykynsä, niin oli hänellä kuitenkin vielä kiintymyksessään taiteeseen ja kärsivällisyydessään vastoinkäymisissä edellytykset kehittyä taitavaksi maalariksi. Kahdesti olivat hänen taulunsa tehneet matkan kaupunkiin, kahdesti olivat ne tulleet hänelle takaisin, niin että kauniit kullatut puitteet, jotka olivat tehneet syvän loven hänen kukkaroonsa, alkoivat saada merkkejä palveluksistaan.

Huolimatta niiden nöyryyttävästä seurasta Roobert kuitenkin kääntyi uuteen työhönsä kaikella sillä innolla, minkä vakaumus lopullisesta myötäkäymisestä voi antaa.

Mutta sinä päivänä hän ei voinut työskennellä. Turhaan siveli hän taustaa johonkin kohtaan ja veteli ääriviivoja roomalaisten airolaivojen pitkille kaarille. Mitä hän tahtoikaan tehdä, hänen ajatuksensa irtaantuivat työstä kiintyäkseen aamuiseen haasteluun papin kanssa.

Hänen mielikuvituksensa oli sidottu kun hän ajatteli tuota eriskummallista miestä, joka eli erakkona kokonaisen lauman keskellä ja jolla kuitenkin oli niin suuri valta, että yhdellä kynänvedolta voi muuttaa surun iloksi ja tehdä toiseksi tilan koko pitäjässä.

Tapaus viidenkymmenen punnan pankkiosoituksen yhteydessä tuli takaisin hänen mieleensä. Ihan varmaan oli Hector Spurling joutunut tekemisiin Raffles Haw'in kanssa. Ei saattanut olla kahta miestä samassa seurakunnassa, joille sellainen summa oli niin vähäpätöinen, että se ohimennen heitettiin palkinnoksi mitättömästä avunteosta. Luonnollisesti oli se Raffles Haw; ja hänen sisarellaan oli hallussaan pankkiosoitus määräyksineen, että hän sen antaisi omistajalle, jos tämä tulisi tietoon.

Hän heitti pois värilautansa, meni alas arkihuoneesen ja kertoi Lauralle ja isälleen aamuisesta kohtauksestaan papin kanssa ja vakuutuksestaan, että uusi tilanomistaja oli se mies, jota Hector etsi.

"Katsos vain", sanoi vanha Mc Intyre. "Kuinka kuuluvat ne yhteen, Laura? Sitä en minä ymmärrä. Mitä tietävät naiset rahoista ja afääreistä? Anna sinä pankkiosoitus minulle ja minä olen vapauttava sinut kaikesta vastuunalaisuudesta. Minä pidän kokonaan huolta asiasta.

"Se on mahdotonta, isä", sanoi Laura päättävästi. "Minä en ajattelekaan antaa sitä pois itseltäni".

"Sellaisessako ajassa me elämme", huusi ukko ja kohotti vastaanlausuen käsiään. "Sinä unohdat velvollisuutesi päivä päivältä yhä enemmän, Laura. Ne rahat olisivat hyödyksi minulle — hyödyksi, ymmärrätkö sinä. Ne tulisivat olemaan kulmakivenä siinä suunnattomassa liikkeessä, jonka minä jälleen panen pystyyn. Minä tulen käyttämään ne, Laura — ja minä maksan sinulle korkoa — neljä, sanokaamme vaikka neljä ja puoli prosenttia — ja sinä voit saada ne takaisin milloin hyvänsä. Ja minä annan sinulle takuuden — takuuden — kunniasanalla."

"Se on aivan mahdotonta, isä", vastasi tytär kylmästi. "Ne eivät ole minun rahojani. Hector pyysi minua niitä säilyttämään. Hän pyysi, että olisin hänen pankkiirinsa. Ei ole minun vallassani lainata niitä pois. Ja mitä tulee sinun ajatukseesi, Roobert, niin, olipa se oikein tai väärin, minä olen varma siitä, etten anna rahoja herra Haw'ille enkä kenellekään muulle ilman Hectorin nimenomaista käskyä."

"Sinä teet aivan oikein siinä, ettet anna niitä herra Haw'ille", huudahti ukko nyökäyttäen hyväksyvästi päätään monta kertaa. "Minä en sallisi niiden joutuvan pois perheestä."

"Hyvä; minä ajattelin vain sanoa teille arveluni."

Roobert otti hattunsa ja meni ulos päästäkseen kuulemasta väittelyä isänsä ja sisarensa välillä, sillä näytti siltä, kuin he olisivat aikoneet sitä jatkaa. Hänen taiteilijasielunsa kärsi moisista pikkumaisista ja ikävistä sananväänteistä, ja hän koetti raittiissa ilmassa ja avaraa maisemaa katsellen rauhoittaa tunteitaan.

Itaruus ei ollut hänen heikkouksiaan ja isän alituinen pakina rahoista herätti hänessä inhoa ja vastenmielisyyttä.

Roobert kulki hitaasti mielitietään, joka koukerteli yli kukkulan, ja hänen ajatuksensa vaelsivat roomalaisten maahantulosta salaperäiseen miljoneeriin. Silloin huomasi hän edessäpäin pitkän, laihan miehen, joka piippu suussa koetti sytyttää tulitikkua lakkinsa suojassa. Mies oli puettu karkeaan merimiesviittaan ja hänellä oli kasvoissaan ja käsissään noen ja savun jälkiä. Tupakoitsijain välillä vallitsee jonkinlainen yhtenäisyydentunne, joka voittaa kaikki yhteiskunnalliset arvoeroitukset, jonka tähden Roobertkin pysähtyi ja ojensi tulitikkulaatikkonsa rikkitikkuineen.

"Pitäisikö olla tulta?" sanoi hän.

"Kiitoksia". Mies otti esille tulitikun, raappasi ja kumartui sitä kohden.

Hänellä oli kapeat, kalpeat kasvot, iso, vanukkeinen parta ja hyvin terävä kyömynenä. Suorat, paksut kulmakarvat, jotka melkein yhtyivät, antoivat kasvoille päättävää ja lujaa luonnetta todistavan näön. Nähtävästi hän oli jokin työnjohtaja, mahdollisesti joku niistä, joilla oli ollut tekemistä uuden talonrakentamisessa. Siinä oli mahdollisuus saada jotakin selvikettä niihin kysymyksiin, jotka olivat herättäneet hänen uteliaisuuttaan. Roobert odotti, kunnes mies oli sytyttänyt piippunsa, ja kävi sitten edelleen hänen rinnallaan.

"Oletteko menossa uudelle rakennukselle?" kysyi hän.

"Olen."

Miehen ääni oli kylmä ja hänen käytöksensä pidätetty.

"Ehkä teillä oli tehtävää siellä, kun sitä rakennettiin?"

"Kyllä, minulla oli sormi mukana pelissä."

"Sanotaan, että sen sisusta on aivan ihmeellinen. Siitä on tavattomasti puhuttu paikkakunnalla. Onko kaikki niin upeaa, kuin sanotaan?"

"Tosiaankin minä sen tiedän. Minä en ole kuullut, mitä puhutaan."

Hänen käytöksensä oli kaikkea muuta kuin kehoittavaa ja Roobertista tuntui, kuin olisi outo toisinaan tarkastanut häntä syrjästäpäin, epäluuloinen katse terävissä, harmaissa silmissään.

Mutta juuri siksi, että hän oli niin varova ja poisvetäyvä, näytti paljon enemmän uskottavalta, että hän voisi antaa tietoja, jos vain keksisi tavan, jolla saisi hänet sen tekemään.

"Kas, tuolla se on", huomautti hän, kun he tulivat kukkulan korkeimmalle kohdalle ja taas katselivat suurta rakennusta. "Jaa, kyllä se lienee suunnattoman upea ja kallisarvoinen, mutta minä puolestani asuisin kuitenkin mieluummin omassa pienessä kamarissani tuolla alhaalla kylässä."

Työmies veti muutamia vakavia savuja piipustaan.

"Te ette niin muodoin suuresti ihaile rikkauksia", hän sanoi.

"En. En toivoisi olevani rahtuakaan rikkaampi kuin olen. Luonnollisesti tahtoisin mielelläni saada myydyiksi taulujani. Täytyyhän elää. Mutta sen enempää en pyydä. Uskallan väittää, että minä, köyhä taiteilija, tai te, joka työskentelette jokapäiväisen leivän edestä, olemme onnellisempia kuin tuon suuren palatsin omistaja."

"Se on todellakin hyvin mahdollista", vastasi toinen paljon suopeammalla äänellä.

"Taiteessa", sanoi Roobert, jota keskustelu alkoi lämmittää, "on palkintonsa itsessään. Mitä rahalla ostettavissa olevia suorastaan ruumiillisia, nautintoja, voisi verratakaan siihen tyydytyksen värähdykseen, jota tuntee silloin, kun oivaltaa idean johonkin uuteen, johonkin kauniiseen, ja jokapäiväiseen iloon, kun näkee luomansa kasvavan käsissään, kunnes se on edessä täydellisenä kokonaisuutena? Taiteineni ja ilman rikkauksia olen minä onnellinen. Ilman taidettani tuntisin tyhjyyttä, jota eivät mitkään aarteet poistaisi. Mutta minä en todellakaan tiedä, miksi tästä kaikesta teille puhelen."

Työmies oli pysähtynyt ja katsoi häneen vakavasti syvimmän mielenkiinnon ilmetessä hänen savun mustaamilla kasvonpiirteillään.

"Minua ilahuttaa kovin se, mitä sanotte", hän virkki. "On hupaista tietää, että kultaisen vasikan palvelus ei ole aivan yleistä, ja että edes muutamia on olemassa, jotka kohoutuvat sen yläpuolelle. Tahdotteko ojentaa minulle kätenne?"

Se oli vähän kummastuttava pyyntö, mutta Roobert tapasi hiukan ylvästellä rahvaanomaisuudestaan ja siitä, että niin helposti saattoi tulla ystäväksi kaikenlaisten ja kaikensäätyisten ihmisten kanssa. Hän puristi sydämellisesti tilapäisen tuttavansa kättä.

"Te näytitte vähän uteliaalta tähän taloon nähden. Minä tunnen sen sangen hyvin ja voisin mahdollisesti näyttää teille yhtä ja toista vähäpätöistä, joka voisi huvittaa teitä. Täällä on portti. Tahdotteko käydä sisälle kanssani?"

Se oli siis todellakin mahdollista. Roobert suostui halukkaasti ja kävi ylös koukertelevaa ajotietä istutettujen mäntyjen välitse. Mutta nähdessään siivottoman oppaansa oikaisevan suoraan yli leveän hiekoitetun alueen pääkäytävää kohden tunsi hän joutuneensa väärään paikkaan.

"Ei millään ehdolla pääkäytävän kautta", kuiskasi hän ottaen seuralaistaan kädestä. "Mahdollisesti herra Raffles Haw ei pitäisi siitä?"

"Ei mitään vaaraa siitä luullakseni", sanoi toinen rauhallisesti hymyillen. "Minun nimeni on Raffles Haw".

III.

Ihmeellinen talo.

Tuon varsin odottamattoman selvityksen johdosta kuvastui Roobert Mc
Intyren kasvoissa mitä suurin hämmästys.

Hetkisen luuli hän seuralaisensa tekevän pilaa, mutta se huoleton varmuus, jolla tämä nousi ylös portaita, ja se syvä kunnioitus, jota osottaen komeanauhainen portinvartia eteisessä avasi hänelle oven, todisti, että kaikki oli silkkaa totuutta. Raffles Haw katsahti taakseen ja myhäili hiukan itsekseen huomatessaan nuoren taiteilijan olevan tavattomasti hämillään.

"Suokaa anteeksi, etten aikaisemmin sanonut sitä", sanoi hän ystävällisesti, laskien kätensä toisen käsivarrelle. "Jos olisitte tuntenut minut, ette olisi puhuneet yhtä vapaasti, ja silloin en minä olisi ollut tilaisuudessa oppia tuntemaan teidän tosiarvoanne. Te tuskin esimerkiksi olisitte olleet niin avosydäminen puhuessanne rikkaudesta, jos olisitte tietäneet, että puhuitte talonomistajan kera."

"Luulen etten koskaan eläissäni ole ollut näin hämmästynyt", sanoi
Roobert.

"Luonnollisesti. Miten olisitte voinut luulla minua miksikään muuksi kuin työmieheksi. Ja minä olen työmies. Kemia on yksi minun ajanvietteistäni, ja vietän joka päivä monta tuntia laboratoriossani tuolla. Olin juuri äsken lopettanut työskentelyn tänään, ja kun olin hengittänyt sisääni kokolailla kaasuja, arvelin, että pieni kävely pitkin maantietä ja jokunen savu piipustani ei tekisi minulle pahaa. Niin satuin kohtaamaan teidät, ja pelkään, että pukuni liiankin hyvin sopi yhteen mustuneiden kasvojeni kanssa. Mutta luulen tuntevani teidät nimeltä. Eikö se ole Roobert Mc Intyre?"

"Kyllä, vaikka minä en käsitä, miten olette sen joutuneet tietämään?"

"No, luonnollisesti otin vähäiseksi vaivakseni saada tietää jotakin naapureistani. Olin kuullut, että täällä asui sen niminen taiteilija, ja otaksun että taiteilijoita ei ole varsin lukuisasti Tamfieldissa. Mutta mitä pidätte te rakennuksen arkkitehtuurista? Toivon että se ei loukkaa teidän harjaantunutta aistianne?"

"Se on todella ihmeellinen — hämmästyttävä. Teillä on tavaton silmä huomaamaan vaikutuksia."

"Oh, minulla ei ole mitään aistia, ei vähintäkään aistia. En eroita
hyvää pahasta. Tuskin on hienostumattomampaa siinä suhteessa kun minä.
Mutta sain Lontoon ensimäisen arkkitehdin tänne ja toisen yhtä hyvän
Wienistä. He selvittivät asian keskenään."

He seisoivat aivan sivuovien sisäpuolella suunnattomalla bisoninnahka-matolla. Heidän edessään oli iso, nelikulmainen piha, joka oli laskettu monivärisillä marmorilaatoilla arapialaisen tavan mukaan. Keskeltä hakatusta nefriitistä valmistetusta korkeasta suihkulähteestä nousi ilmaan viisi korkeata, ohutta vesisuihkua, joista neljä kaatui ulospäin yksi pihan jokaiseen kulmaan, pudoten siellä suuriin marmorialtaisiin, viidennen syöstessä suoraan ylös suunnattoman korkealle pudotakseen alas keskisäiliöön takaisin. Pihan joka sivulla kasvoi upea, korkea hoikkarunkoinen palmu, levittäen riippuvalehtistä, vehreää latvustansa hyvinkin viisikymmentä jalkaa heidän päittensä yläpuolella.

Ylt'ympäri kulki maurilainen, nefriitistä ja kirjavasta marmorista rakennettu holvikäytävä; raskaat, punaisimman purpuran väriset uutimet kätkivät ovet väliinsä. Suoraan edestä, oikealta ja vasemmalta veivät leveät, kallisarvoisilla, paksuilla smyrnalaisilla matoilla peitetyt portaat ylempiin kerroksiin, jotka olivat yltympäri keskellä olevaa pihaa. Ilma katolla oli lämmin ja kuitenkin raitis, kuin toukokuun ilma Englannissa.

"Se on Alhambran jäljittelyä", virkkoi Raffles Haw. "Palmut ovat kauniit. Ne kohoavat ylös läpi koko rakennuksen altapäin maasta, niiden juuret ovat ympäröidyt kuumilla vesitorvilla. Ne tuntuvat viihtyvän varsin hyvin."

"Miten erinomaisen hienoa messinkityötä", huudahti Roobert, katsellen ihmetellen kiiltävää ja tavattoman hienoa metalliverkko-aitiota, joka koristi maurilaisten kaarien välillä olevia huoneita.

"Se on kylläkin varsin sievää. Mutta se ei ole messinkiä. Messinki ei ole kyllin sitkeätä, että sitä voitaisiin saada niin hienoksi. Se on kultaa. Mutta tulkaa nyt tätä tietä. Älkää pahastuko, että pyydän odottamaan siksi, kuin olen saanut noen pois kasvoistani."

Hän meni edellä pihan vasemmalla sivulla olevaa ovea kohden, joka Roobertin hämmästykseksi vitkalleen käännähti saranoillaan heidän lähetessään.

"Se on pieni parannus, jonka minä olen keksinyt", virkkoi talon isäntä. "Kun tullaan oven eteen, vapautuu eräs vieteri lattialautojen painosta, ja siitä seuraa, että saranat kääntyvät. Tehkää hyvin ja astukaa sisään. Tämä on minun oma pieni pyhäkköni, joka on kalustettu oman makuni mukaan."

Jos Roobert odotti saavansa nähdä uuden näytteen rikkautta ja loistoa, niin hän pettyi pahasti, sillä nyt hän havaitsi avarassa, mutta melkein tyhjässä huoneessa pienen rautasängyn yhdessä kulmassa, siellä täällä joitakuita puutuoleja, tumman maton ja suuren pöydän, joka oli täynnään kirjoja, pulloja ja kaikellaisia "jätteitä", joita karttuu ahkeran, mutta huolimattoman ihmisen ympärille. Tarjoten vieraallensa tuolin otti Raffles Haw takin yltään, kietoi ylös karkean villapaitansa hihat ja alkoi kastella ja hieroa itseään lämpimällä vedellä, jota juoksi seinässä olevasta hanasta.

"Te näette miten yksinkertainen minun makuni on", huomautti hän kuivatessaan vettävaluvia kasvojaan ja hiuksiaan pyyheliinalla. "Tämä on ainoa huone koko talossa, jossa kaikki on oikein minun mieleni mukaisesti. Täällä minä viihdyn. Täällä voin lukea ja rauhassa poltella piippuani. Kaikki ylellisyys on minusta vastenmielistä."

"Sitä ei todellakaan uskoisi", huomautti Roobert.

"Minä vakuutan, että se on totta. Katsokaas, teidänkin rikkauksia halveksivien mielipiteittenne mukaan, jotka varmaankin ovat hyvin järkeviä ja teille kunniaksi, täytyy teidän myöntää, että jos ihminen sattuu olemaan suunnattoman — hyvä, sanokaamme huomattavan — rahasumman omistaja, niin on hänen velvollisuutensa päästää rahat liikkeeseen, niin että ihmiskunta hyötyisi niistä. Nähkääs, siinä on minun loisteliaiden yritysteni salaisuus. Minun pitää ponnistaa koko terävänäköisyyteni päättääkseni keinoistani ja johtaakseni samalla rahat laillisia teitä. On esimerkiksi sanken helppoo lahjoittaa rahoja ja epäilemättä voisin käyttää tarpeettomat varani tai osan ylellisyydestäni sillä tavalla, mutta en tahdo antaa almuja enkä tehdä vahinkoa suoranaisella anteliaisuudella. Minun täytyy jossakin muodossa saada vastiketta siitä, mitä annan ulos. Ymmärrättekö?"

"Täydellisesti, vaikka todellakin on harvinaista kuulla ihmisen valittavan vaikeutta varojensa kuluttamisessa."

"Vakuutan että se on minusta vakava vaikeus. Mutta olen keksinyt suunitelmia — joitakuita varsin oivallisia suunitelmia. Tahdotteko pestä kätenne? Hyvä, ehkä teitä haluttaisi katsella taloa. Tulkaa tähän huoneen kulmaan ja istukaa tuolle tuolille. Juuri noin. Nyt istun minä tähän ja niin olemme valmiit lähtemään."

Huoneen kulmaus, jossa he istuivat, oli maalattu noin kuuden jalan pituudelta joka puolelle tummasti suklaanruskeaksi ja oli varustettu kahdella punasella, seinästä ulkonevalla istuimella, jotka olivat aivan vastakohtaiset huoneen muille yksinkertaisille varustuksille.

"Tämä", virkkoi Raffles Haw, "on elevaattori, vaikka se on niin tiiviisti sovitettu huoneeseen, että liikekohtia olisi vaikea huomatakkaan, jos värit eivät olisi erilaiset. Se on laitettu käymään sekä vaakasuoraan että pystysuoraan. Tämä rivi nappeja osoittaa eri huoneita. Täällä on merkittynä kuten näette 'Ruokasali', 'Tupakkahuone', 'Biljaardihuone', 'kirjasto' j.n.e. Minä näytän teille, kuinka se kulkee ylöspäin. Nyt painan tätä nappia, johon on merkitty 'Keittiö'."

Tuntui tuskin huomattava liikahdus, kevyt hankaus, ja Roobert havaitsi, ilman että oli liikkunut paikaltaan, että huone oli kadonnut. Sen sijaan oli heidän edessänsä suuri, kaarenmuotoinen tammiovi.

"Se on keittiön ovi" virkkoi Raffles Haw. "Minulla on keittiö ylinnä talossa. En siedä ruoanhöyryjä. Olemme tulleet ylöspäin kahdeksankymmentä jalkaa puolessatoista sekunnissa. Nyt painan jälleen nappia ja niin olemme taas minun huoneessani".

Roobert Mc Intyre tuijotti häneen hölmistyneenä.

"Tieteen ihmeet ovat suuremmat, kuin taikuuden", lausui hän.

"Se on vain pieni, soma koneisto. Nyt koetamme kulkea vaakasuoraan.

"Minä painan 'Ruokasalinappia' ja niin olemme me siellä kuten näette.
Käykää ovelle, se aukenee edessänne".

Roobert teki neuvon mukaan, ja huomasi tovereineen olevansa avarassa, korkeassa huoneessa, samalla kuin elevaattori heidän painostaan vapautuneena lennähti takaisin alkuperäiselle paikallensa.

Hän tirkisteli ympärilleen seiniä koristaviin suuriin maalauksiin. Hänen jalkansa vaipuivat pehmeään, kallisarvoiseen mattoon, kuin olisi hän keträluihin asti vajoten käynyt sammalpeitteistä vallia.

"Totisesti, totisesti, tuolla näen Raphaelin siveltimen jälkiä", huudahti hän viitaten erääseen tauluun edessään.

"Jaa, se on Raphaelilta, ja luulen sen olevan yhden hänen parhaita maalauksiaan. Minua huvitti erinomaisesti tarjota enemmän kuin Ranskan hallitus. He halusivat saada sitä Louvreen, mutta huutokaupassa voittaa se, jolla on tukevin kukkaro".

"Ja tämän 'Catilinan vangitsemisen' täytyy olla Rubens'in tekoa. On mahdotonta erehtyä hänen upeisiin miehiinsä ja ilkeännäköisiin naisiinsa nähden".

"Jaa, se on Rubens'ilta. Ne kaksi muuta ovat Velasqvez'ilta ja Tenier'iltä, kauniita näytteitä espanjalaisesta ja hollantilaisesta koulusta. Täällä on minulla vain vanhoja mestareita. Uudenaikaiset ovat biljaardihuoneessa. Kalusto täällä on hiukan omituinen. Itse asiassa kuvittelen mielessäni, että se on ainoa laatuaan. Se on tehty ebenholtsista ja sarvivalaan sarvista. Se tuotti kalastajalle varsin paljon päänvaivaa, sillä niiden tarveaineiden saanti on jokseenkin rajoitettua. Kummallista kyllä oli Kiinan keisari tilannut jotenkin suuren määrän sarvivalaan sarvia korjatakseen erään vanhan pagoodin, jonka ympäri oli rakennettu aita sellaisista, mutta tarjosin markkinoilla enemmän kuin hän ja hänen taivaallisen majesteettinsa täytyi odottaa. Täällä kulmauksessa on myös elevaattori, mutta emme huoli nyt siitä. Tehkää hyvin ja menkää tästä ovesta. Tämä on biljaardihuone", jatkoi hän ja he siirtyivät viereiseen huoneeseen. "Kuten näette on minulla muutamia arvokkaita nykyaikaisia maalauksia seinillä. Täällä on yksi Corot'ilta, kaksi Meissonier'iltä, yksi Bouquerau'lta, yksi Millais'elta, yksi Orchardsson'ilta ja kaksi Alma Tademakselta. Oikeastaan minusta tuntuu vastenmieliseltä ripustaa tauluja näille leikatuille tammiseinille. Näettekö noita lintuja, jotka hyppivät ja laulavat oksilla. Eikö todella näytä, kuin ne oikein liikkuisivat ja visertelisivät?"

"Se on suuremmoista. En milloinkaan ole nähnyt niin erinomaista työtä. Mutta miksi kutsutte tätä biljaardihuoneeksi, mr Haw? En näe lainkaan biljaardia".

"Oh, biljaardi on niin kömpelö ja epäkäytännöllinen huonekalu. Se on aina tiellä, paitsi juuri silloin kun sitä halutaan käyttää. Biljaardi on tuon kiilloitetusta, vaahterasta tehdyn nelikulmion alla, jonka näette lattiassa tuossa. Nyt asetan jalkani tälle vieterille. Näettekös?"

Hänen niin sanoessaan kohosi lattian keskusta ja mitä kaunein, kilpikonnan kuorella katettu biljaardi kohosi neljän jalan korkeuteen. Hän painoi toiseen vieteriin, ja lautapelipöytä näyttäysihe samalla tavalla. "Te saatte pelipöytiä tai mitä tahdotte asettamalla vipuja liikkeeseen", hän huomautti. "Mutta nämähän ovat vähäpätöisyyksiä. Ehkä on museossa jotakin, joka saattaa enemmän kiinnittää mieltänne."

Hän osotti tietä toiseen huoneeseen, joka oli varustettu antiikkiseen tapaan mitä kalleimmilla ja harvinaisimmilla kudontatöillä verhotuilla kaluilla. Lattia oli laskettu erivärisistä marmorilevyistä, siellä täällä oli pieniä mattoja mitä kallisarvoisimmista turkiksista.

Huonekaluja ei ollut paljon, vaan joukko pieniä mustallapuulla ja hopealla silattuja, hienoilla maalauksilla koristettuja kuppeja oli asetettu ympäri huonetta.

"Kenties on liikaa sanoa tätä museoksi", virkkoi Raffles Haw. "Täällä on vain muutamia loistavia pikkuesineitä, joita olen poiminut sieltä täältä. Jalokivet ovat vahva puoleni. Luulen että niiden puolesta voin kilpailla kenen yksityisen keräilijän kanssa tahansa koko maailmassa. Pidän niitä lukittuina, sillä parhaimmatkin palvelijat voivat joutua kiusaukseen."

Hän otti hopea-avaimen kellonvitjoistaan ja alkoi aukoa ja vedellä ulos laatikoita. Ihastuksen ja ihmetyksen huudahdus pääsi Roobert Mc Intyreltä, kun hän näki kotelon toisensa perään täynnä upeimpia jalokiviä. Rubiinien syvä, tyyni puna, smaragdien kirkas, hohtava vehreä, terävästi salamoivat timantit, beryllien monet vaihtelevat värivivahdukset, ametystit, onyxit, katinsilmät, agastit ja karneolit ikäänkuin täyttivät huoneen epämääräisellä, monivärisellä, kimmeltelevällä loistolla. Pitkiä kappaleita kaunista sinistä lapis lazulia, komeita verikiviä, heleitä ja punaisia ja valkosia koralleja, kourallisittain hohtavia helmiä kaateli omistaja esiin, kuin koulupoika huolimattomasti viskelee marmoripallosia taskustaan.

"Tämä ei ole hullumpi", hän sanoi, kohottaen suurta, helottavaa, keltaista, päänsä kokoista möhkälettä. "Se on tosiaankin kaunis kappale meripihkaa. Sen lähetti asioitsiani Itämereltä. Se painaa kaksikymmentäkahdeksan naulaa. En ole milloinkaan kuullut puhuttavan, niin kauniista kappaleesta. Minulla ei ole varsin suuria briljantteja — ei ole suuria kaupan — mutta kokoelmani on ylipäänsä hyvä. Siroja leikkikapineita, vai kuinka?"

Hän otti molemmat kätensä täyteen smaragdeja eräästä laatikosta ja antoi niiden sitten hiljalleen valua takaisin kassaan.

"Suuri Jumala" huudahti Roobert nähdessään laatikon toisensa perästä. "Sehän on jo sinänsä suunnaton omaisuus. Satatuhatta puntaa tuskin riittäisi hinnaksi niin suuremmoisesta kokoelmasta."

"Luulen, ettette kelpaa arvostelemaan jalokiviä", sanoi Raffles Haw nauraen. "Tämän yhden ainoan laatikon sisällystä ei voitaisi ostaa nimittämällänne summalla. Minulla on tässä muistiin pantuna tähän päivään asti kaikki, mitä olen kuluttanut kokoelmiini, mutta minulla on asioitsijoita liikkeellä, jotka luultavasti lähimpinä viikkoina tulevat toimittamaan minulle huomattavia lisiä. Mutta asiain nykyisillään ollessa olen antanut rahoja — katsokaamme — helmistä neljäkymmentätuhatta, smaragdeista seitsemän kertaa viisikymmentä tuhatta, rubineista kahdeksan kertaa neljäkymmentä, briljanteista yhdeksän kertaa kaksikymmentä, Onyxeista — minulla on muutamia hyvin kauneita onyxeja — kaksi kertaa kolmekymmentä. Mutta jalokiviä, agaatteja — hm! Jaa, karttuu vähän yli neljän miljoonan seitsemänsadan neljänkymmenen tuhannen. Uskallan sanoa viisi miljoonaa, sillä en ole ottanut laskuun epätasaisia rahoja.

"Herra varjelkoon", huudahti nuori taiteilija tuijottavin silmin.

"Tunnen ikäänkuin jonkinlaista vastuunalaisuutta tässä suhteessa. Näettekös hiominen, kiillottaminen, jalokivien koko kauppaan valmistaminen on kerrassaan rikkaudesta riippuvaa teollisuutta. Jos me emme tue sitä, täytyy sen hävitä, joka olisi samaa, kuin että suuri joukko ihmisiä joutuisi puutteeseen. Samoin on laita hienojen kultatöiden, jollaisia näitte ulkona. Rikkaudella on velvollisuutensa ja näiden ammattien elähyttäminen on yksi tärkeimmistä. Tässä on kaunis rubiini. Se on Birmasta ja on viides järjestyksessä suuruuden puolesta, mitä on olemassa. Luulenpa että se olisi lähinnä suurin, jollei se olisi hiottu, mutta hiominen vähentää kokoa luonnollisesti aika lailla."

Hän otti välkkyvän, punaisen, melkein pähkinän kokoisen kiven pidellen sitä hetkisen peukalon ja etusormen välissä, jonka jälkeen hän välinpitämättömästi heitti sen takaisin laatikkoon.

"Tulkaa tupakkahuoneeseen", hän virkkoi, "tarvitsette hiukan virkistymistä, sillä on tapana sanoa, ettei ole maailmassa väsyttävämpää kuin museoissa käynti."

IV.

Vyöhykkeestä vyöhykkeeseen.

Huone, johon ällistynyt Roobert sen jälkeen saapui, oli ehkä loistavammin, joskaan ei juuri niin kallisarvoisesi sisustettu, kuin hänen ennen näkemänsä Bordeaux-värisiä, nukkapäällystäisiä, mataloita divaaneja oli taiteellisesti näennäisessä epäjärjestyksessä huoneessa sammalenvärisellä itämaalaisella matolla. Mukavia lepotuoleja, taapäin nojaavia sohvia, ameriikkalaisia kiikkutuoleja, kaikkia oli vara valita. Huoneen toinen pää oli varustettu lasiseinällä ja näkyi olevan komeaan kasvihuoneeseen päin. Toisessa päässä oli paljon kaikellaisia vasta ilmestyneitä aikakauskirjoja ja sanomalehtiä kullatuissa pitimissään. Ripustimissa kahden puolen majolikakamiinia oli pitkä rivi piippuja, joita oli kaikista seuduista ja kaikilta kansakunnilta — englantilaisia kirsikkapuupiippuja, ranskalaisia ruusupuusta tehtyjä, saksalaisia porsliinipesäisiä, leikattuja merenvahasta valmistettuja, hyvänhajuisia seetripuisia piippuja, itämaisia nargileoja, turkkilaisia tchibuk-piippuja ja suuria kultapäisiä hookah'eja. Oikeaan ja vasempaan oli pieniä lippaita ulottuen kolminkertaisessa rivissä yli huoneen pitkin sen pituutta; norsunluuhun niiden kannessa oli merkitty eri tupakkalajien nimet. Niiden yläpuolella oli suurempia, kiilloitetuista tammesta tehtyjä laatikoita sikareineen ja paperosseineen.

"Koetelkaa tätä damaskolaista divania", sanoi huoneen isäntä heittäytyen kiikkutuoliin. "Se on sulttaanin kalustonhankkijalta. Turkkilaiset osaavat antaa arvoa mukavuuksille, voin sanoa. Olen innokas polttaja, herra Mc Intyre. Tauluista esimerkiksi en mitään ymmärrä, kuten kyllä pian näette. Mutta tupakasta saattaisin ehkä sanoa jotakin. Katsokaa näitä" — hän otti esille muutamia pitkiä, sirosti kierrettyjä, miedonvärisiä sikareja — "nämä ovat todella erinomaisia. Koettakaa niitä, tehkää hyvin."

Roobert sytytti tarjotun sikarin ja heittäytyi mukavasti taapäin nojalleen patjojen väliin, sinisten, balsaminhajuisten savupilvien läpi tarkastellen tuota tavatonta, tahraiseen viittaan puettua miestä, joka haasteli miljooneista, kuin joku toinen puhuu muutamista punnista. Kalvakkaine kasvoineen, surullisine, alakuloisine ilmeineen ja kumaroine olkapäineen näytti hän siltä, kuin hänen kultansa olisi häntä painanut. Oli kuin koko hänen olemuksessaan olisi ollut äänetön anteeksipyyntö, hiljainen iltarukous, joka sangen vähän sopi yhteen sen suunnattoman vallan kanssa, joka hänellä oli.

Roobertista oli koko tämä haaveellinen tapaus ollut erittäin mieltäkiinnittävä ja hauska. Hänen taiteilijaluontonsa leimahti eloisaksi siinä täydellisen loiston ja mukavuuden ilmakehässä ja hänessä vallitsi tyytyväisyyden ja suorastaan aistillisen mielihyvän tunne, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut.

"Saapiko olla kahvia tai reiniläistä viiniä tai tokay'ilaista tai jotakin väkevämpää", kysyi Raffles Haw ojentaen kätensä kohden esinettä, joka oli hyvin avatun pianon näköinen ja ulkoni seinästä. "Voin suositella tokay-viiniäni. Saan sitä Itävallan keisarin hankkijalta, vaikka uskallan sanoa saavani parasta lajia."

Hän painoi kahdesti yhteen tangettiin ja istui sitten hiljaa ja odottaen. Kuuluvasti paukahtaen lennähti kymmenen sekunnin kuluttua muuan vetoluukku auki ja pieni tarjotin, jolla oli kaksi pitkää venetialaista lasia, tuli näkyviin.

"Se tekee aito hyvin tehtävänsä", virkkoi Raffles Haw. "Se on aivan uusi keksintö, mikäli tiedän. Täällä näette erilaisten viinien ja muiden nimet painettuina tangetteihin. Painamalla tangettiin suljen sähkövirran, joka vaikuttaa, että hana kellarissa alapuolella avautuu niin pitkäksi ajaksi, kuin tarvitaan sen alla alituisesti seisovan lasin täyttämiseen. Lasi tietysti seisoo pyörivällä levyllä, niin että aina on yksi paikalla. Lasit kulkevat sitten ylös ilmatorvea myöten, joka joutuu liikkeeseen viinin aiheuttaman lisääntyneen painon vaikutuksesta. Se on pieni oivallinen ajatus. Mutta pelkään rasittavani teitä kaikellaisilla pikku keksinnöilläni. Minun oikkujani on kehittää koneisto huippuunsa."

"Päinvastoin minä ihmettelen ja ihailen", sanoi Roobert lämpimästi. "On kuin äkkiä olisin joutunut meidän vanhasta proosallisesta Englannistamme johonkin loihduttuun palatsiin, neron hengetärten kotiin. En olisi koskaan voinut uskoa, että maassamme löytyisi sellaista keinojen tarkoituksiin sovelluttamista, niin täydellistä valtaa kaikkien yksityiskohtain yli, että se voisi auttaa poistamaan elämältä joitakuita sen pieniä vaivaloisuuksia."

"Minulla on vielä jotakin teille näytettävää", huomautti Raffles Haw, "mutta viivähtäkäämme täällä hetkinen, sillä tahtoisin sanoa teille jotakin. Mitä pidätte sikarista?"

"Erinomainen."

"Se kierrettiin Louisiassa orjuuden ajoilla. Nyt ei koskaan saada sellaisia. Mies, jolla niitä oli, ei tuntenut niiden arvoa. Hän möi ne muutamasta shillingistä kappaleen. Nyt pyydän, että tahtoisitte tehdä minulle palveluksen, herra Mc Intyre."

"Suurimmalla mielihyvällä."

"Te näette nyt kutakuinkin, miten minun laitani on. Olen kokonaan outo täällä. Varakkaitten säätyluokkien kanssa minulla ei ole paljon yhteistä. En ole vähääkään seuramies. En tunne lainkaan yhteiskunnallista kunnianhimoa. Ymmärrättekö?"

"Täydellisesti."

"Toiselta puolelta on kokemukseni maailmasta ollut se, että on perin vaikeata päästä ystäväksi köyhemmän ihmisen kanssa — tarkoitan sellaisen kanssa, joka haluaa jollakin tavalla lisätä tulojansa. Sellainen ajattelee enin rikkauttani ja vähin minua itseäni. Olen koettanut sitä, ymmärrättekö, ja tiedän sen." Hän vaikeni ja antoi sormiensa lipua pitkin harvaa partaansa.

Roobert Mc Intyre nyökkäsi osoittaaksensa ymmärtävänsä hänen tilansa.

"Nyt te tajuatte", hän jatkoi, "että kun minun luontoni pitää minua etäällä rikkaista ja epäluuloisuuteni niistä, jotka eivät ole rikkaita, niin tulee asemani kovin yksinäiseksi. Ei silti, että olisin huolissani erillisen elämän vuoksi, siihen olen tottunut. Mutta se rajoittaa toimintapiiriäni. Minulta aivan puuttuu luotettavia keinoja voidakseni tietää, milloin ja missä voisin olla hyödyksi. Olen jo tänään ilokseni kohdannut erään miehen, tämän pitäjän papin joka tuntuu olevan läpeensä omaavoittoa pyytämätön ja luotettava. Hän on tuleva yhdeksi yhdistysniveleeksi minun ja ulkomaailman välillä. Nyt kysyn teiltä, tahtoisitteko te tulla toiseksi?"

"Suurimmalla mielihyvällä", virkkoi Roobert innoissaan.

Ehdotus täytti hänen sydämmensä ilolla, sillä se tuntui tavallansa saattavan hänet julkiseen yhteyteen tuon paratiisinmoisen talon kanssa. Mr Haw ei olisi voinut pyytää mitään, joka olisi enemmän ollut hänestä mieluista.

"Olin niin onnellinen keskustelusta teidän kanssanne havaitessani, kuinka korkealla te olette siinä suhteessa ja kuinka täydellisesti omaa etua pyytämätön te olette. Havaitsitte kenties kuinka lyhytsanainen ja melkein epäystävällinen teitä kohtaan alussa olin. Minulla on ollut syytä pelätä ja epäillä kaikkia tilapäisiä tuttavuuksia. Liian usein on käynyt seivästi ilmi, että ne ovat olleet jo ennakolta huolellisesti suunniteltuja toisessa tai toisessa halvassa tarkoituksessa. Suuri Jumala, millaisia historioita voisin kertoa teille! Erästä naista ajoi härkä — panin henkeni vaaraan pelastaakseni hänet ja sain sitten tietää, että kaikki oli äidin toimeenpanema näytelmä halusta tulla tutuksi vaikuttavalla tavalla, ja että härkä oli vuokrattu tunniksi. Mutta en tahdo järkyttää teidän uskoanne ihmisluontoon. Minä puolestani olen saanut joitakuita kovia kolauksia. Ehkä katson liian epäluuloisin silmin kaikkea, mikä tulee lähelleni. Sitä tarpeellisempaa on, että saan jonkun neuvonantajan, johon voin luottaa."

"Jos vain tahdotte sanoa minulle, missä minun ajatukseni saattaisi olla teille hyödyksi, niin tuntisin itseni onnelliseksi", sanoi Roobert. "Sukuni on kotoisin Birminghamista, mutta tunnen kuitenkin useimmat ihmiset täällä, ja tiedän miten heidän laitansa on."

"Juuri sitä tarvitsenkin tietää. Rahat voivat olla suureksi hyödyksi, mutta ne saattavat myös paljon vahingoittaa. Minä tulen kysymään teiltä neuvoa, jos muuten epäilen. Se on totta, yhden kysymyksen tahdon tehdä teille yksin tein. Voitteko sanoa, kuka on nuori nainen, jolla on hyvin tumma tukka, harmaat silmät ja hienosti muodostuneet kasvot? Hän oli sinisessä, astrakaninahkaisella kauluksella ja hihansuilla varustetussa puvussa."

Roobert hymyili sydämmessään.

"Sen puvun tunnen varsin hyvin", hän sanoi. "Te olette kuvailleet sisareni Lauran."

"Teidän sisarenne! Todellako? Niinpä niin, teissä on jotakin yhtäläisyyttä, nyt kun olen saanut silmäni auki sitä huomaamaan. Näin hänet eräänä päivänä ja ihmettelin, kuka hän olisi. Hän asuu varmaan teidän kanssanne?"

"Aivan oikein, isäni, hän ja minä asumme yhdessä Elmdenessä."

"Siellä toivon saada tehdä tuttavuutta heidän kanssaan. Te olette lopettaneet sikarinne. Ottakaa uusi tai koettakaa piippua. Minulla on täällä useimmat tupakkalajit. Lippaat täytetään joka maanantaina ja lauvantaina lähetetään, mitä silloin on jälellä, vanhuksille köyhäintaloon; sillä tavalla onnistun aina pitämään tuoretta tavaraa. Hyvä, jollette halua nauttia enää mitään, niin ehkä tahtoisitte nähdä parisen kohtaa. Tällä sivulla on varushuone ja sen toisella puolella kirjasto. Kirjakokoelmani on rajoitettu; minulla on nahdisti satatuhatta nidosta. Mutta joukossa on harvinaisia teoksia. Minulla on länsigöötiläinen raamattu viidenneltä vuosisadalta, jonka melkein uskon ainoaksi laatuaan.

"Sitten on eräs Biblia Pauperum vuodelta 1430, eräs mulperipuun lehdille kirjoitettu käsikirjoitus ensimäiseen Mooseksen kirjaan luultavasti toiselta vuosisadalta, 'Tristan ja Isolde' kahdeksannelta vuosisadalta ja parisataa vanhaa goottilaista munkkikäsikirjoitusta, joiden joukossa sangen kauniita kappaleita Schöfferiltä ja Fustilta. Niitä voitte huviksenne katsella jonakin sateisena päivänä, kun teillä ei ole parempaa tekemistä. Mutta minä olen keksinyt jotakin, joka on yhteydessä tämän tupakkahuoneen kanssa, ja joka ehkä huvittaisi teitä. Sytyttäkää nyt uusi sikari ja tulkaa sitten istumaan viereeni tälle chaiselonguelle huoneen perälle".

Kysymyksessä oleva sohva oli komerossa, jota kolmelta sivulta ja yläpuolelta ympäröi täysin kirkas, läpinäkyvä kristalli. Heidän istuttuaan vetäisi talon herra eräästä nuorasta, jolloin kristalliluukku putosi alas heidän taakseen, niin että he joka puolelta joutuivat sulkeuksiin suureen kaappiin, jonka seinät olivat puhdasta ja niin hienoksi hiottua lasia, että sen olemassaolon hyvin helposti saattoi unohtaa.

Joukko kullatuita, kristallikädensijoilla varustettuja nuoria riippui alas pieneen huoneeseen näyttäen olevan yhteydessä ulkopuolella olevan pitkän, loistavan aition kanssa.

"No, missä nyt haluaisitte poltella sikarianne", sanoi Raffles Haw vakavat silmänsä loistaen. "Matkustammeko Intiaan vai Egyptiin vai Kiinaan tai minne haluatte?"

"Etelä-Amerikkaan", sanoi Roobert.

Tuntui jokin räpsähtävän, sorisevan ja liikkuvan. Nuori taiteilija katseli hämmästyksissään ympärilleen. Minne hän katsoikaan, joka puolella oli sanajalkoja, korkeita kuin puut, ja palmuja pitkine, riippuvine köynnöskasvineen, ja joukottain säteileviä orkideeoja. Tupakkahuone, talo, Englanti, kaikki oli kadonnut ja hän istui divaanilla Amazon-joen aarniometsän sydämessä.

Se ei ollut näköhäiriö eikä silmänkääntäjätemppu. Hän saattoi nähdä kuuman höyryn kohoovan troopillisesta pikkumetsästä, raskaat pisarat, jotka putoilivat suunnattomista viheriäisistä lehdistä, vieläpä juomut ja lustot karkeassa kuoressa, joka takeltui runkoihin. Juuri hänen sitä kaikkea katsellessaan kiertäysi viheriä, täplikäs käärme äänettömästi hänen päänsä yläpuolella olevan oksan ympäri ja loistavasulkainen papukaija lennähti äkisti lehdikon läpi kadoten puiden runkojen joukkoon. Roobert katseli hämmästyksestä mykkänä ja kääntyi vidoin isäntänsä puoleen uteliain ja samalla rahtusen pelokkain kasvoin.

"Ihmiset ovat olleet kummissaan vähemmänkin vuoksi, eikö totta", huudahti Raffles Haw sydämmellisesti nauraen. "Oletteko saaneet kylliksi Amazonjoesta? Mitä sanotte pienestä lepohetkestä Egyptissä?"

Taasen sorina, nopea vilahdus jostakin ohijäävästä esineestä, ja silmänräpäyksessä levisi heidän ympärillään suunnaton erämaa niin pitkälle kuin silmä kantoi. Etualalla yleni ilmaan ylähälle ryhmä palmuja, joukko ryhmyisiä, kaktuksentapaisia kasveja juurillaan. Toisella puolella kohosi korkea, epätasainen, harmaa muistopatsas, joka jalustalta oli hakattu jättiläiskuoriaisen muotoiseksi. Joukko sisiliskoja leikitteli vanhan, hakatun kiven pinnalla. Takana levisi keltainen hieta siintävään etäisyyteen, jossa utuinen kangastus näyttäysihe näköpiirin rajalla.

"Herra Haw, en käsitä tätä!"

Roobert tarttui kiinni sohvan selustimeen ja tuijotti hölmistyneenä ympärilleen.

"Vaikutus on todella hämmästyttävä, eikö totta? Tämä egyptiläinen erämaa on minun lempipaikkani tahtoessani poltella hiljaisesti mietiskellen. On omituista, että tupakka on tullut eloisasta, käytännöllisestä lännestä. Se tuntuisi paremmin sopivan toimettomalle, uneliaalle idälle. Mutta ehkä vaihtelun vuoksi pitäisitte pikku pistäymisestä Kiinaan?"

"Ei tänään", vastasi Roobert vieden käden otsalleen. "Tunnen itseni vähän sekanaiseksi kaikista näistä ihmeistä, luulenpa todella niiden käyneen hermolleni. Sitäpaitsi on aika minun palata proosalliseen Elmdeneeni, jos vain voin löytää tien ulos tästä erämaasta, johon olette minut siirtäneet. Mutta tahtoisitteko rauhoittaa mieltäni, herra Haw, selittämällä miten tämä kaikki on mahdollista?"

"Se on pelkkää leikittelyä, monimutkaisesti laitettua leikkiä, ei mitään muuta. Sallikaa selittääni. Minulla on pitkä jono hyvin suuria kasvihuoneita, jotka alkavat toisesta päästä tupakkahuonetta. Eri kasvihuoneet ovat eri tavalla lämpimiä ja kosteita, niin että niissä tarkoilleen saadaan aikaan Egyptin, Kiinan tai muiden maiden ilmasto. Näettekös, meidän kristallikaappimme on raitiovaunu, joka kulkee pitkin terässylinteriä mitä pienimmällä hankauksella. Vetämällä toisesta tai toisesta nuorasta määrään, kuinka kauas on mentävä, ja liike tapahtuu, kuten olette nähneet, hämmästyttävällä vauhdilla. Vaikutus kasvihuoneissani tulee täydellisemmäksi sen kautta, että katon alati salaa pilvi, joka todella on ihmeteltävästi maalattu ja että sinne on viety lintuja ja muita eläimiä, jotka tuntuvat viihtyvän teennäisessä lämmössä yhtä hyvin kuin luonnollisessa".

"Se selittää kuvan Etelä-Amerikasta, mutta ei egyptiläistä".

"Ei, se on todella sangen kekseliäästi laitettu. Sain taitavimman miehen Ranskasta, tai ainakin sen joka parhaiten käsittää, miten saadaan aikaan suuria vaikutuksia, maalaamaan tuonne tuon ympyränmuotoisen taustan. Te ymmärrätte, palmut, kaktukset, obeliski j.n.e. ovat täysin todellisia, ja samoin on hiekka noin viidenkymmenen sylen mitalta, ja lyönpä vetoa terävänäköisimmän miehen kanssa koko Englannissa, että hän ei osaa sanoa, mistä petos alkaa. Se on tavallinen pyörömaalaustapa, jonka vaikutus useinkin varsin huonosti onnistuu, mutta tämä on tehty mitä täydellisimmästi. Oliko jotakin muuta?"

"Kristallikaappi? Mihin se on tarkoitettu?"

"Suojaamaan vieraitani lämmön vaihdosten vaikutuksilta. Tekisinpä heille huonon palveluksen, jos veisin heidät takaisin tupakkahuoneeseen läpihiestyneinä ja vilustuttaisin heidät ankarasti. Kristallikaappi myös on pidettävä jonkun verran lämpimänä, muuten höyry hiostaisi lasin ja pilaisi näköalan. Mutta pitääkö teidän tosiaankin mennä? No, sitten ollaan jälleen tupakkahuoneessa. Toivon, ettei käyntinne läheskään ole ainoa ja viimeinen. Jos saan luvan käydä Elmdenessä, on se minusta hupaista. Tätä tietä, museon kautta".

Kun Roobert Mc Intyre tuli ulos suuren talon balsamisesta, hyvänhajuisesta ilmasta englantilaisen talvi-illan tuimaan, kylmään, purevaan säähän, tuntui hänestä, kuin olisi hän ollut poissa pitkällä matkalla vieraissa maissa.

Aikaa mitataan paraiten aistimuksilla, ja niin eloisat ja uudet olivat hänen havaintonsa olleet, että hänestä tuntui, kun olisi monta viikkoa kulunut keskustelusta nokisen, oudon miehen kera tiellä. Hän kulki eteenpäin aivan pyörällä päästään koko sielu huumauksissa ajatellen omituisen tuntemattoman rajattomia rikkauksia ja määrittelemätöntä valtaa.

Pieneltä, rämältä ja matalalta tuntui hänestä Elmdene, kun hän lähestyi sitä, ja hän astui sen kynnyksen yli täynnä rauhatonta tyytymättömyyttä itseensä ja ympäristöönsä.

V.

Lauran pyyntö.

Samana iltana illallisen jälkeen kertoi Roobert Mc Intyre isälleen ja sisarelleen kaikesta, mitä oli nähnyt. Se täytti niin hänen mielensä, että hänestä tuntui kevennykseltä saada kertoa siitä muille.

Niin, hän pikemmin itsensä tähden kuin muiden kuvaili eloisasti kaikki ihmeet, mitä oli nähnyt: tuon rikkauksien yltäkylläisyyden, nuo kuninkaalliset aarrekamarit jalokivineen, kultineen, marmorineen, erinomaiset keksinnöt, tuhlaavaisuuden ja joka kohdassa ilmenevän täydellisen rahojen halveksimisen. Kokonaisen tunnin hän hehkuvin sanoin kertoili näkemistänsä ihmeistä, ja lopetti jokseenkin ylpeästi mainiten Raffles Haw'in hänelle tekemän pyynnön ja täydellisen luottamuksen, jota hän osoitti häntä kohtaan.

Hänen sanoillaan oli sangen erilainen vaikutus, kumpaankin kuulijaan. Vanha Mc Intyre nojasi taapäin tuolissaan katkera hymy huulillaan, kapeat kasvot vääntyneinä tuhansiin poimuihin ja silmät loistaen kateutta ja ahneutta. Hänen laiha, keltainen kätensä lepäsi pöydällä niin lujasti nyrkkiin puristettuna, että rystöt hohtivat valkoisina lampunvalossa.

Laura taas oli kumarruksissa eteenpäin, huulet avoimina imien veljen jokaisen sanan, hehkuva puna poskillaan. Milloin toiseen, milloin toiseen katsoessaan tuntui Roobertista, ettei hän koskaan ollut nähnyt isäänsä niin ilkeänä eikä sisartansa niin kauniina.

"Kuka sitten on tuo ihminen", kysyi ukko pitemmän vaitiolon jälkeen. "Toivon vaan, että hän on saanut sen kaiken kunniallisella tavalla. Viisi miljoonaa jalokivissä, sanot. Jumala varjelkoon! Ja valmis lahjoittamaan pois niitä, mutta arkailee antaa almuja. Sano sinä hänelle, Roobert, että sinä tiedät tapauksen, jossa on varsin arvokasta ottaa vastaan almu".

"Mutta, hyvät ihmiset, kuka voi hän olla, Roobert", huudahti Laura. "Haw ei saata olla hänen oikea nimensä. Hänen täytyy olla valepukuinen prinssi tai ehkä joku maanpaossa oleva kuningas. Oi miten halusta tahtoisin nähdä nuo timantit ja smaragdit. Minä luulen aina, että smaragdit pukevat tummia henkilöitä paraiten. Sinun pitää kertoa uudestaan kaikki siitä museosta".

"Minä luulen hänen olevan sen, mikä hän sanoi olevansa", vastasi veli. "Hänen käytöksensä on tyyntä ja korutonta kuin tavallisen keskisäätyisen englantilaisen. Ei siinä ollut mitään erikoista pintakiiltoa, mikäli minä saatoin havaita. Hän tiesi vähän yhtä ja toista kirjoista ja tauluista, juuri tarpeeksi ymmärtääkseen niiden arvon, mutta ei enempää. Ei, minä ajattelen, että hän on saman säätyinen mies kuin me, mutta on tavalla tai toisella saanut periä suunnattoman omaisuuden. On tietysti vaikea sanoani mitään, mutta kuitenkin uskoisin, että sitä, mitä tänään olen nähnyt — rakennukset, maalaukset, jalokivet, kirjat j.n.e. — olisi mahdoton saada alle kahdenkymmenen miljoonan, ja olenpa varma, että arvioni on liian pieni".

"Olen tuntenut ainoastaan yhden Haw'in" sanoi vanha Mc Intyre rummuttaen pöytää, "hän oli esimies patruunahylsytehtaassani. Mutta hän oli vanhahko, naimaton mies. Hyvä on, minä toivon, että hän on saanut ne kunniallisella tavalla. Toivon, että rahat ovat puhtaita".

"Ja ajattele, ajattele, hän tulee tänne meidän luo", huudahti Laura ja taputti käsiään. "Oi, milloin luulet hänen tulevan, Roobert? Anna kaikin mokomin minun tietää se ennakolta. Luuletko hänen tulevan huomenna?"

"Sitä en todellakaan tiedä".

"Oh, miten hauska on saada nähdä häntä. En tiedä, milloin olisin ollut niin huvitettu".

"Katso, täällä on sinulle kirje", huomautti Roobert. "Ja Hectorilta lisäksi, sen näen ulkomaalaisesta postimerkistä. Miten voi hän?"

"Oh, se tuli nyt juuri. En ole vielä avannut sitä. Sanoakseni totuuden olen niin ollut kiihtynyt sinun puheisiisi, että olen kokonaan unhoittanut sen. Vanha Hector-raukka! Se on Madeirasta". Hän silmäsi mitä nopeimmin nuoren merimiehen rohkealla koulupojankäsialalla huolimattomasti kirjoittamat neljä sivua. "Hän voi hyvin", virkkoi hän. "Heillä oli myrskyistä matkalla sinne, mutta, mutta nyt voi hän hyvin. Hän luulee, että he palaavat maaliskuussa. Mutta ajattelen juuri, tuleeko sinun uusi ystäväsi huomenna — tuo lumotun linnan ritari".

"Tuskinpa niin pian luullakseni".

"Haluaisikohan hän sijoittaa vähän rahoja", puhui isä. "Älä unohda Roobert sanoa hänelle, kuinka hyvät liikesuhteet nyt vallitsevat aseiden kaupassa. Kokemuksellani ja muutaman tuhannen punnan pääomalla voisin hankkia hänelle kolmekymmentä prosenttia yhtä helposti kuin pankki. Kun kaikki ympäri käy, täytyy hänen kuitenkin asettaa rahojansa johonkin yritykseen. Eihän hän saata haudata niitä kaikkia kirjoihin ja jalokiviin. Olen varma siitä, että voisin hankkia hänelle parhaan koron."

"On ehkä kauvan siihen, kun hän tulee tänne, isä", sanoi Roobert kylmästi, "ja kun hän tulee, luulen, etten saata käyttää hänen ystävyyttään keinona sinun harrastustesi edistämiseksi".

"Me olemme hänen vertaisiaan, isä", huudahti Laura kiivaasti. "Aijotko tehdä meidät hänen edessään kerjäläisten kaltaisiksi. Hän luulisi, että me suosimme häntä ainoastaan hänen rahojensa tähden. Minua ihmetyttää, että voit ajatellakaan sellaista".

"Jos minä en olisi ajatellut sellaista, niin ihmettelen, mistä neiti olisi saanut kasvatuksensa", matki vanhus suuttuneesti; ja Roobert hiipi hiljaisesti ylös huoneeseensa, jonne hän maalauksiensa keskelle yhä kuuli karkean ja heleän äänen, toisten alhaalla jatkaessa alituista perherutinaansa.

Yhä nurjemmalta tuntui hänestä ympäristö, yhä arvokkaammalta se lepo, joka rahalla oli saatavissa.

Aamiainen oli tuskin syöty seuraavana aamuna eikä Roobert ollut vielä lähtenyt työhönsä, kun heikko koputus kuului ovelta, ja siellä seisoi Raffles Haw matolla ulkopuolella. Roobert meni ulos ja toivotti hänet sangen ystävällisesti tervetulleeksi.

"Pyydän anteeksi, että tulen näin varahin", sanoi hän, "mutta kävelen usein hiukan aamiaisen perästä". Hänessä ei nyt ollut merkkejä työstään, vaan hän oli pulska ja hieno mustassa puvussaan ja tukka oli huolellisesti harjattu.