E-text prepared by Tapio Riikonen

MYRKKYVYÖHYKE

Kirj.

ARTHUR CONAN DOYLE

Englanninkielestä suomentanut A. J. Salonen

Alkuperäinen nimi: The Poison Belt

Kariston romaanisarja n:o 1.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1922.

SISÄLLYS:

I. Viivojen himmeneminen.
II. Kuoleman hyökyaalto.
III. Uponneina.
IV. Kuolevan päiväkirja.
V. Kuollut maailma.
VI. Suuri herääminen.

I

Viivojen himmeneminen

On aivan välttämätöntä, että minä nyt heti, kun nämä hämmästyttävät tapaukset ovat vielä selvinä ajatuksissani, kirjoitan ne muistiin noudattaen sitä tarkkuutta yksityisseikoissa, jonka aika saattaa hävittää. Mutta niinkin tehdessäni olen aivan ymmällä ihmettelystä, kun ajattelen, että juuri meidän pikku joukkomme "Kadonneesta maailmasta" — professori Challenger, professori Summerlee, lordi John Roxton ja minä — on saanut kokea näin kummallisia vaiheita.

Kun muutamia vuosia sitten selostin Daily Gazettessa merkillistä matkaamme Etelä-Amerikkaan, en osannut ajatella, että joutuisin kertomaan vieläkin omituisemmasta henkilökohtaisesta kokemuksesta, sellaisesta, joka on ainokainen kaikissa inhimillisissä aikakirjoissa ja joka varmaan kohoaa historiallisissa esityksissä suurena huippuna matalien kunnaiden keskellä. Tapaus itse pysyy aina merkillisenä, mutta ne olosuhteet, joiden takia me neljä olimme yhdessä tämän erikoislaatuisen sattuman aikana, kehittyivät mitä luonnollisimmalla ja itse asiassa välttämättömällä tavalla. Minä selitän siihen johtavat tapaukset niin lyhyesti ja selvästi kuin voin, vaikka hyvin tiedän, että mitä täydellisempiä sellaisen asian yksityiskohdat ovat, sitä mieluisampaa se on lukijalle; sillä yleisön uteliaisuus on ollut ja on yhäti tyydyttämätön.

Perjantaina, elokuun seitsemäntenäkolmatta päivänä — tämä päivämäärä tullaan aina muistamaan maailman historiassa — menin sanomalehteni toimistoon ja pyysin kolmen päivän lomaa herra McArdlelta, joka vielä johti uutisosastoamme. Tämä vanha kelpo skotlantilainen pudisti päätään, raapi punaista, harvenevaa haivenkiehkuraansa ja puki vastustuksensa sanoiksi:

"Ajattelin, herra Malone, että me saattaisimme käyttää teitä hyödyllisesti näinä päivinä. Ajattelin muuatta juttua, jota te olette ainoa mies käsittelemään sillä tavalla kuin sitä pitäisi käsitellä."

"Olen pahoillani siitä", sanoin koettaen kätkeä pettymystäni. "Tietystikin, jos minua tarvitaan, on asia selvä. Mutta tekemäni sopimus oli tärkeä ja yksityisluontoinen. Jos voitaisiin tulla toimeen ilman minua —"

"Mutta nähdäkseni ei voida."

Se oli katkeraa, mutta minun oli mukauduttava siihen parhaan taitoni mukaan. Oikeastaan olinkin itse siihen syypää, sillä minun olisi pitänyt tähän mennessä tietää, että sanomalehtimiehellä ei ole oikeutta tehdä omia suunnitelmia.

"Sitten minä en enää sitä ajattele", sanoin niin hilpeästi kuin saatoin näin valmistumatta. "Mihin hommaan te minua tarvitsette?"

"Niin, pitäisi haastatella sitä hitonmoista miestä Rotherfieldissa."

"Ette kai tarkoita professori Challengeria", huudahdin.

"Kyllä, juuri häntä minä tarkoitan. Hän juoksutti viime viikolla Courierin nuorta Alec Simpsonia takinkauluksesta ja housujen takamuksesta mailin matkan pitkin maantietä. Te olette siitä luultavasti lukenut poliisiraportista. Meidän poikamme haastattelisivat yhtä hyvin valloillaan olevaa alligaattoria Eläintarhassa. Mutta te luullakseni voisitte sen tehdä — kun olette vanha ystävä."

"Niin", vastasin tuntien suurta huojennusta, "tämä tekee kaikki helpoksi. Asia sattuukin olemaan niin, että pyysin lomaa käydäkseni tapaamassa professori Challengeria Rotherfieldissa. Nyt on kolme vuotta sitten ylätasangolla sattuneen tärkeimmän seikkailumme vuosipäivä, ja hän on pyytänyt koko seuruettamme luokseen vierailulle ja viettämään tapauksen muistoa."

"Mainiota!" huudahti McArdle hieroen käsiään, silmien sädehtiessä lasien takaa. "Sitten te voitte urkkia häneltä hänen mielipiteensä. Jostakin muusta miehestä minä sanoisin, että kaikki on pötyä, mutta tuo veitikka on kerran näyttänyt olevansa oikeassa, ja kuka tietää, eikö hän tekisi sitä vieläkin!"

"Urkkia häneltä mitä?" kysyin. "Mitä hän on tehnyt?"

"Ettekö ole nähnyt tämänpäiväisessä Timesissä hänen kirjettään
'Tieteellisistä mahdollisuuksista'?"

"En."

McArdle kumartui ja otti lattialta lehden. "Lukekaa se ääneen", sanoi hän osoittaen sormellaan erästä palstaa. "Kuulisin mielelläni sen uudestaan, sillä nyt en ole varma siitä, että olen selvästi käsittänyt miehen tarkoituksen."

Kirje, jonka luin Gazetten uutisosaston toimittajalle, kuului näin:

Tieteellisiä mahdollisuuksia.

"Hyvä herra! — Olen lukenut — tuntien huvia, johon on hieman sekoittunut jokin vähemmän kohtelias tunne, — James Wilson MacPhailin miellyttävän ja täysin typerän kirjeen, joka on äskettäin ilmestynyt palstoillanne ja käsittelee Fraunhoferin viivojen himmenemistä sekä kierto- että kiintotähtien spektreissä. Hän kuittaa asian ikäänkuin sillä ei olisi mitään merkitystä. Laajemmasta älystä se saattaa näyttää mahdollisesti hyvinkin tärkeältä, niin tärkeältä, että siihen lopulta sisältyy jokaisen tällä kiertotähdellä elävän miehen, naisen ja lapsen menestys. Voin tuskin toivoa, että tieteellistä kieltä puhuen saisin annetuksi mitään käsitystä mielipiteestäni niille kykenemättömille ihmisille, jotka haalivat aatteitaan päivälehden palstoilta. Siksi koetan laskeutua heidän rajoituksensa tasalle ja selittää tilannetta käyttämällä yksinkertaista vertausta, joka lienee lukijoittenne käsityskyvyn tajuttavissa."

"Mies, hän on ihme, — elävä ihme!" sanoi Mc Ardle pudistaen miettivästi päätään. "Hän kynisi kyyhkysen poikasen höyhenet ja saisi aikaan metelin kveekarikokouksessa. Ei ihmettä, että hän on tehnyt Lontoon itselleen liian kuumaksi olopaikaksi. Se on vahinko, herra Malone, sillä hänellä on mainiot aivot. No, kuulkaamme nyt vertaus."

"Otaksukaamme", luin minä, "että pieni kimppu yhteenliitettyjä korkkeja heitetään matkalla Atlantin yli johonkin hitaaseen merivirtaan. Korkit ajelehtivat verkalleen päivästä päivään, ja olosuhteet niiden ympärillä ovat samat. Jos korkeilla olisi aistimuksia, saattaisimme kuvitella, että ne pitäisivät näitä oloja pysyvinä ja varmoina. Mutta koska meillä on enemmän älyä, tiedämme me, että voi tulla monta asiaa korkkeja yllättämään. Ne voisivat ajautua laivaa tai nukkuvaa valasta vasten tai tarttua meriruohoon. Joka tapauksessa niiden matka luultavasti päättyisi siihen, että ne viskautuisivat Labradorin kallioiselle rannalle. Mutta mitä ne saattaisvat tietää kaikesta tästä ajelehtiessaan niin hiljaa päivä päivältä valtameressä, joka heidän ajatustensa mukaan on rajaton ja kauttaaltaan samanlainen?

"Lukijanne ymmärtävät ehkä, että Atlantti edustaa tässä vertauksessa sitä valtavaa eetterimerta, jonka läpi me ajelehdimme, ja että korkkikimppu edustaa sitä pientä ja hämärää kiertotähtijärjestelmää, johon me kuulumme. Kolmannen luokan auringon kanssa, jolla on mukanaan viheliäisiä ja mitättömiä seuralaisia, me ajelehdimme yhä samoissa oloissa jotakin tuntematonta loppua, jotakin ilkeätä mullistusta kohti, joka yllättää meidät avaruuden äärimmillä rajoilla, niin että syöksymme siellä eetteri-Niagaraan tai viskaudumme jotakin kuvaamatonta Labradoria vasten. Minä en näe tässä mitään aihetta kirjoittajanne, herra James Wilson MacPhailin matalaan ja tietämättömään optimismiin, mutta kylläkin monta syytä, miksi meidän pitäisi hyvin kiinteästi ja hartaasti tarkata kaikkia niitä muutoksen merkkejä avaruudessa, joista oma lopullinen kohtalomme saattaa riippua."

"Mies, hänestä olisi tullut suurenmoinen ministeri", sanoi McArdle. "Tämähän jyrisee kuin urkujen soitto. Kuulkaamme, mikä häntä oikein huolestuttaa."

"Spektrissä näkyvien Fraunhoferin viivojen yleinen himmeneminen ja vaihtuminen viittaa mielestäni siihen, että maailmankaikkeudessa on tapahtunut laajalle ulottuva tärkeä ja erikoinen muutos. Kiertotähdestä tuleva valo on auringon heijastunutta valoa. Kiintotähdestä tuleva valo on omintakeista. Mutta sekä kierto- että kiintotähtien spektrit ovat kaikki tässä tapauksessa muuttuneet samalla tavalla. Onko näissä taivaankappaleissa siis tapahtunut muutos? Minusta sellainen ajatus on käsittämätön. Mikä yhteinen muutos olisi voinut yhtaikaa sattua niissä kaikissa? Merkitseekö se muutosta omassa ilmakehässämme? Se on mahdollista, mutta perin epätodennäköistä, koska emme näe siitä ympärillämme mitään merkkejä, eikä kemiallinen erittely ole voinut sitä osoittaa. Mikä sitten on kolmas mahdollisuus? Että muutos on saattanut tapahtua eri tähtien välisessä aineessa, siinä äärettömän hienossa eetterissä, joka ulottuu tähdestä tähteen ja leviää kautta koko maailmankaikkeuden. Me uiskentelemme syvällä tämän valtameren jossakin hitaassa virrassa. Eikö se virta saattaisi ajaa meitä eetterivyöhykkeisiin, jotka ovat uusia ja joiden ominaisuuksista meillä ei ole milloinkaan ollut käsitystä?

— Jossakin tapahtuu muutos. Tämä taivaankappalten spektrin häiriö on siitä merkkinä. Muutos saattaa olla hyvä. Se saattaa olla paha. Sen ei tarvitse olla kumpaakaan. Me emme tiedä. Pintapuoliset tarkastelijat saattavat käsitellä asiaa, ikäänkuin siitä ei tarvitsisi välittää, mutta se, jolla samoin kuin minulla on todellisen filosofin syvempi ymmärtämiskyky, käsittää, että maailmankaikkeuden mahdollisuudet ovat laskemattomia ja että viisain ihminen on se, joka on valmistautunut odottamattoman varalle. Ottaakseni selvän esimerkin: kuka uskaltaisi sanoa, että se salaperäinen ja yleinen sairastuminen, jonka juuri tämänaamuinen lehtenne kertoo ilmenneen Sumatran alkuasukasrotujen keskuudessa, ei ole missään yhteydessä jonkin maailmankaikkeutta koskevan muutoksen kanssa, jota kohtaan ne ehkä ovat herkempiä kuin Euroopan monivivahteisemmat kansat? Minä esitän tämän ajatuksen, olkoon siinä perää tai ei. Sen todeksi väittäminen on nykyisellä asteella yhtä hyödytöntä kuin sen kieltäminenkin, mutta vain mielikuvitusta vailla oleva tomppeli on liian tyhmä huomatakseen, että se on hyvinkin tieteellisen mahdollisuuden rajoissa.

Kunnioittaen
George Edward Challenger.
The Briars, Rotherfield."

"Se on hieno, innostava kirje", sanoi McArdle ajattelevasti, sovittaen savuketta pitkään lasiputkeen, jota hän käytti imukkeena. "Mikä on siitä teidän ajatuksenne, herra Malone?"

Minun oli tunnustettava täydellinen ja nöyryyttävä tietämättöriyyteni puheena olevasta asiasta. Mitä esimerkiksi olivat Fraunhoferin viivat? McArdle oli juuri tutkinut asiaa toimistossa sävyisän tiedemiehemme avulla ja otti pöydältään kaksi niistä monivärisistä spektrinauhoista, jotka ylimalkaan ovat sennäköisiä kuin jonkin nuoren ja kunnianhimoisen krikettiklubin hatunnauhat. Hän osoitti minulle, että niissä oli eräitä mustia viivoja poikkipäin siinä loistavassa värisarjassa, joka alkoi punaisesta toisessa päässä ja päättyi punakeltaisten, keltaisten, vihreäin, sinisten ja indigoväristen jaksojen kautta punasiniseen väriin toisessa päässä.

"Nuo tummat juovat ovat Fraunhoferin viivoja", sanoi hän. "Värit ovat juuri itse valoa. Aina kun valo hajoitetaan särmiöllä, saadaan samat värit. Ne eivät sano meille mitään. Viivat sitävastoin ovat tärkeitä, koska ne vaihtelevat sen mukaan, mikä synnyttää valoa. Nuo viivat ovat viime viikolla muuttuneet kirkkaista epäselviksi, ja kaikki tähtitieteilijät ovat kiistelleet tämän ilmiön syystä. Tässä on huomista lehteämme varten valokuva epäselvistä viivoista. Yleisö ei ole tähän asti kiinnittänyt asiaan vähääkään huomiota, mutta tämä Challengerin kirje Timesissä saa heidät luullakseni heräämään."

"Entä se, mitä sanotaan Sumatrasta?"

"No niin, spektrin epäselvästä viivasta on pitkä loikkaus Sumatran sairaaseen neekeriin. Ja kuitenkin tuo nuori mies on kerran ennen osoittanut meille tietävänsä, mistä hän puhuu. Siellä kaukana on epäilemättä jotakin omituista tautia, ja tänään on juuri tullut kaapelisanoma Singaporesta, että majakat eivät toimi Sundasalmissa, mistä on seurauksena, että kaksi laivaa on ajautunut rannikolle. Joka tapauksessa tämä on hyvä aihe, josta voitte haastatella Challengeria. Jos saatte selville jotakin varmaa, saadaan siitä palstallinen maanantain lehteen."

Olin tulossa uutisosaston toimittajan huoneesta ajatellen mielessäni uutta tehtävääni, kun kuulin nimeäni huudettavan alhaalta odotushuoneesta. Siellä oli sähkösanomapoika, mukanaan sanoma, joka oli tuotu asunnostani Streathamista. Tiedonanto oli juuri siltä mieheltä, josta olimme keskustelleet, ja kuului näin:

"Malone, 17 Hill Street, Streatham. — Tuokaa happea, — Challenger."

"Tuokaa happea!" Mikäli muistin, oli professorilla oikea norsunhuumori, joka pystyi mitä kömpelöimpiin ja hassuimpiin kepposiin. Oliko tämä yksi niitä piloja, jotka saivat hänet purskahtamaan meluiseen nauruun, jolloin hänen silmänsä katosivat ja hän, täysin välinpitämättömänä kaikkien ympärillä olijain vakavuudesta, oli pelkkänä ammottavana suuna ja heiluvana partana? Minä ajattelin noita sanoja, mutta en voinut saada niistä kokoon mitään, mikä olisi edes vähänkään ollut lystillistä. Toisaalta se oli varmasti lyhyt ja tarkka määräys — tosin hyvin omituinen. Hän oli vihoviimeinen mies, jonka määrättyä käskyä olisin ollut halukas laiminlyömään. Mahdollisesti oli tehtävänä jokin kemiallinen koe, mahdollisesti — no, minun asiani ei ollut tuumia, miksi hän happea tarvitsi. Minun täytyi sitä saada. Kestäisi melkein tunnin, ennenkuin voisin astua junaan Victoria-asemalla. Otin vuokra-auton ja haettuani osoitteen puhelinluettelosta lähdin Happivarastoyhtiön myymälään Oxford Streetille.

Kun astuin katukäytävälle määräpaikassani, tuli yhtiön ovesta kaksi nuorukaista kantaen rautalieriötä, jonka he hiukan vaivaa nähtyään nostivat erääseen odottavaan autoon. Heidän kintereillään oli vanhahko mies, joka torjui ja neuvoi heitä kitisevällä, ivallisella äänellä. Hän kääntyi minuun päin. Ankarista piirteistä ja pukinparrasta ei voinut erehtyä. Hän oli vanha äreä toverini, professori Summerlee.

"Mitä!" huudahti hän. "Älkää vain sanoko, että te olette saanut yhden noista järjettömistä happisähkösanomista!"

Minä näytin sen.

"Kas, kas! Minäkin olen saanut sellaisen ja, kuten huomaatte, suuresti vastoin tahtoani toiminut sen mukaan. Hyvä ystävämme on yhtä mahdoton kuin konsanaan. Hapen tarve ei ole voinut olla niin pakottava, että hänen on täytynyt hylätä tavalliset hankkimistavat ja käyttää väärin niiden aikaa, jotka todellisuudessa ovat enemmän toimessa kuin hän. Miksi hän ei voinut tilata sitä suoraan?"

Minä saatoin ainoastaan otaksua, että hän luultavasti tarvitsi sitä heti.

"Tai luuli tarvitsevansa, mikä on aivan toinen asia. Mutta nyt teidän on tarpeetonta ostaa sitä, koska minulla on tässä melkoinen määrä."

"Hän näyttää kuitenkin jostakin syystä haluavan, että minäkin toisin happea. Turvallisempaa on tehdä täsmälleen, mitä hän käskee."

Käskin siis tuoda Summerleen monista mutisemisista ja muistutuksista huolimatta yhden putken lisää, joka sijoitettiin samoinkuin toinenkin hänen autoonsa, — hän oli näet luvannut ottaa minut mukaansa Victoria-asemalle.

Siirryin maksamaan vuokra-autoni ajajalle, joka riiteli hävyttömästi maksusta. Kun tulin takaisin professori Summerleen luo, oli hän raivoisassa sanakiistassa niiden miesten kanssa, jotka olivat tuoneet hapen, ja hänen valkea pukinpartansa heilahteli suuttumuksesta. Yksi miehistä sanoi häntä muistaakseni "vanhaksi, typeräksi, haalistuneeksi papukaijaksi", mikä raivostutti hänen autonsa ohjaajaa niin, että hän hypähti istuimeltaan ryhtyäkseen pitämään isäntänsä puolta, ja me saimme töintuskin estetyksi, ettei kadulla syntynyt meteliä.

Nämä pikku asiat saattavat näyttää vähäpätöisiltä selostettaviksi ja sivuutettiinkin sillä hetkellä joutavina. Vasta nyt, kun silmäilen taaksepäin, huomaan niiden yhteyden koko sen tarinan kanssa, joka minun on esitettävä.

Mikäli minusta näytti, oli auton ohjaaja varmasti aloittelija tai muuten hän oli menettänyt malttinsa tässä hämmingissä, sillä hän ajoi kehnosti matkallamme asemalle. Kahdesti me olimme vähällä törmätä yhteen toisten yhtäläisesti harhailevien ajoneuvojen kanssa, ja muistan huomauttaneeni Summerleelle, että ajamistaito oli Lontoossa mennyt suuresti alaspäin. Kerran me hipaisimme suurta väkijoukkoa, joka katseli tappelua Mallin kulmassa. Ihmiset, jotka olivat hyvin kiihtyneitä, päästivät suuttumuksen huutoja kömpelön ajamisen takia, ja eräs mies hypähti astinlaudalle ja heilutti keppiä päittemme yläpuolella. Minä sysäsin hänet pois, mutta olimme iloiset, kun selviydyimme heistä ja pääsimme turvallisesti ulos puistosta. Nämä pienet tapaukset, jotka tulivat yksi toisensa jälkeen, olivat pahasti koskeneet hermoihini, ja toverini ärtyisestä käyttäytymisestä näin, että hänen oma kärsivällisyytensä oli melkein lopussa.

Mutta meidän hyvä tuulemme palasi, kun näimme lordi John Roxtonin odottavan itseämme asemasillalla, pitkä hoikka vartalo kiedottuna keltaiseen villaiseen metsästyspukuun. Hänen teräväpiirteiset kasvonsa, joiden unohtumattomat silmät olivat niin tuliset ja samalla kujeelliset, punastuivat mielihyvästä, kun hän näki meidät. Hänen punertavaan tukkaansa oli ilmestynyt harmaita hiuksia, ja ajan taltta oli uurtanut vakoja hänen otsallaan hieman syvemmiksi, mutta muuten hän oli sama lordi John, joka menneinä aikoina oli ollut hyvä toverimme.

"Halloo, herra professori! Halloo, nuori mies!" huusi hän tullessaan meitä kohti.

Hän ihan ulvoi mielihyvästä, kun näki happilieriöt takanamme kantajan käsirattailla.

"Teilläkin siis on niitä!" huudahti hän. "Minun on tavaravaunussa.
Mitähän se vanha ystävämme oikein tarkoittaa?"

"Oletteko nähnyt hänen kirjettään Timesissä?" kysyin.

"Mitä se sisälsi?"

"Pelkkää pötyä!" sanoi Summerlee äreästi.

"No, no, se on tämän happihomman perustana, jollen ole erehtynyt", sanoin.

"Pelkkää pötyä!" huudahti Summerlee taas tarpeettoman rajusti.

Me olimme kaikki menneet ensi luokan tupakkavaunuun, ja hän oli jo sytyttänyt lyhyen ja hiiltyneen, ruusupuusta tehdyn piippunsa, joka näytti kärventävän hänen pitkän riidanhaluisen nenänsä päätä.

"Ystävä Challenger on älykäs mies", sanoi hän hyvin kiivaasti. "Kukaan ei voi sitä kieltää. Vain hullu voisi väittää vastaan. Katsokaa hänen hattuaan. Sen sisäpuolella on kuusikymmentä unssia aivoja — iso kone, joka käy tasaisesti ja tekee hyvää työtä. Näyttäkää minulle konehuone, niin minä ilmoitan koneen koon. Mutta hän on synnynnäinen puoskari — olettehan kuulleet, että olen sen sanonut hänelle päin kasvoja — synnynnäinen puoskari, joka käyttää jotakin dramaattista temppua päästäkseen julkisuuteen. Kaikki on hiljaista, ja silloin ystävä Challenger huomaa, että on mahdollisuus saada yleisö hänestä puhumaan. Ettehän vain kuvittele hänen vakavasti uskovan sellaiseen hassutukseen, että eetterissä on tapahtunut muutos ja että siinä piilee vaara ihmissuvulle. Onko maailmassa ikinä kuultu sellaista akkojen juttua?"

Hän istui kuten vanha valkea korppi, raakkuen ja täristen ivallisesta naurusta.

Suuttumuksen aalto kulki lävitseni, kun kuuntelin Summerleeta. Oli häpeällistä, että hän puhui sillä tavoin johtajasta, joka oli ollut kaiken maineemme alkuna ja toimittanut meille sellaisen kokemuksen, ettei moista ole tullut kenenkään ihmisen osaksi. Olin avannut suuni lausuakseni jonkin kiihkeän vastaväitteen, kun lordi John ehätti ennen minua.

"Te olette kerran ennen kiistellyt Challengerin kanssa", sanoi hän vakavasti, "ja teidät voitettiin kymmenessä sekunnissa. Minusta näyttää, professori Summerlee, että hän on ulkopuolella teidän luokkaanne ja että te teette parhaiten pysyessänne erillänne ja jättäessänne hänet rauhaan."

"Sitäpaitsi", sanoin minä, "hän on ollut meidän kaikkien hyvä ystävä. Olkootpa hänen vikansa mitkä tahansa, hän on suora kuin viiva, enkä minä usko, että hän koskaan puhuu tovereistaan heidän selkänsä takana."

"Hyvin sanottu, poikaseni", sanoi lordi John Roxton. Sitten hän läimäytti ystävällisesti hymyillen professori Summerleeta olkapäälle. "No niin, herra professori, me emme tähän aikaan päivästä rupea riitelemään. Me olemme nähneet yhdessä liian paljon. Mutta pitäkää varanne, kun tulette lähelle Challengeria, sillä tämä nuori mies ja minä olemme hieman arkaluontoisia vanhan kelpo miehen puolesta."

Mutta Summerlee ei ollut sovitteluun taipuvalla tuulella. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet osoittamaan ankaraa paheksumista, ja hänen piipustaan vyöryi paksuja pilviä vihaista savua.

"Mitä teihin tulee, lordi John Roxton", puhui hän kitisevällä äänellään, "merkitsee teidän mielipiteenne tieteellisestä asiasta minun silmissäni yhtä paljon kuin minun ajatukseni uudenlaisista lintupyssyistä merkitsisi teidän silmissänne. Minulla on itselläni arvostelukykyä ja käytän sitä omalla tavallani. Onko se seikka, että arvostelukykyni kerran on johtanut minut harhaan, minään syynä, jonka takia minun pitäisi harkitsematta hyväksyä mitä tahansa, vaikka kuinkakin laajalle ulottuvia päätelmiä, joita tuo mies saattanee esittää? Pitääkö meillä olla tieteen paavi, joka esittää ex cathedra erehtymättömiä sääntöjä nöyrän yleisöparven ehdottomasti hyväksyttäviksi? Minä sanon teille, herra, että minulla on omat aivoni ja että tuntisin itseni typeräksi pöyhkeilijäksi ja orjaksi, jollen niitä käyttäisi. Jos teitä miellyttää uskoa tähän loruun eetteristä ja Fraunhoferin spektriviivoista, niin uskokaa kaikin mokomin, mutta älkää vaatiko, että se, joka on teitä vanhempi ja viisaampi, yhtyisi hulluuteenne. Eikö ole ilmeistä, että jos eetteri olisi vioittunut siinä määrin kuin hän väittää, ja että jos se olisi vahingollista ihmisten terveydelle, niin tulos ilmenisi jo meissä?" Tässä hän nauroi riemuiten meluisasti omasta todistelustaan. "Niin, herra, me olisimme jo hyvin kaukana tavallisesta itsestämme, ja sensijaan että istuisimme rauhallisesti pohtimassa tieteellisiä ongelmia rautatievaunussa, meidän tulisi osoittaa todellisia oireita siitä myrkystä, joka vaikuttaa meissä. Missä me näemme merkkejä tästä maailmoja myrkyttävästä häiriöstä? Vastatkaa siihen, herra! Vastatkaa minulle siihen! No no, ei mitään väittelyitä! Minä vaadin teiltä vastausta!"

Suutuin yhä enemmän. Summerleen käyttäytymisessä oli jotakin hyvin ärsyttävää ja riidanhaluista.

"Minä luulen, että jos te tietäisitte enemmän tosiasioita, ette olisi niin varma mielipiteestänne", sanoin minä.

Summerlee otti piipun suustaan ja tarkasti minua katse kivikovana.

"Pyydän, että sanoisitte, herraseni, mitä tarkoitatte tällä jonkun verran nenäkkäällä huomautuksella!"

"Tarkoitan, että kun lähdin toimistosta, uutisosaston johtaja kertoi minulle tulleen sähkösanoman, joka vahvisti todeksi tiedon Sumatran alkuasukkaiden yleisestä sairaudesta, ja hän lisäsi, että valoja ei ole sytytetty Sunda-salmissa."

"Todellakin, inhimillisellä typeryydellä pitäisi olla jokin raja!" huudahti Summerlee suorastaan raivoissaan. "Ettekö te tosiaankaan käsitä, että eetteri — jos me hetkeksi hyväksymme Challengerin nurinkurisen otaksuman — on yleismaailmallista ainetta, joka on samaa täällä kuin maailman toisellakin puolella? Saatatteko hetkeksikään otaksua, että on Englannin eetteriä ja Sumatran eetteriä? Ehkä te kuvittelette, että Kentin eetteri on jollakin tavoin parempaa kuin Surreyn eetteri, jonka lävitse juna nyt kuljettaa meitä. Tavallisen maallikon herkkäuskoisuudella ja tietämättömyydellä ei ole tosiaan mitään rajoja. Voiko kuvitella Sumatran eetterin olevan niin kuolettavaa, että se aiheuttaisi täydellisen tunnottomuuden juuri silloin, kun täkäläisellä eetterillä ei ole ollut meihin minkäänlaista huomattavaa vaikutusta? Mitä minuun omakohtaisesti tulee, saatan täydellä todella sanoa, etten koskaan eläissäni ole tuntenut itseäni ruumiillisesti vahvemmaksi tai henkisesti paremmin tasapainossa olevaksi kuin nyt."

"Saattaa olla niin. Minä en väitä olevani tiedemies", sanoin, "vaikka olen kuullut jostakin, että yhden sukupolven tiede on seuraavalle tavallisesti vain joukko harhapäätelmiä. Mutta ei tarvita paljon tervettä järkeä käsittääkseen, että — koska me näytämme tietävän niin vähän eetteristä — siihen saattaisivat vaikuttaa jotkin paikalliset olosuhteet eri osissa maailmaa ja että sen sikäläinen vaikutus ilmenisi vasta myöhemmin meidän keskuudessamme."

"'Saattaisi' ja 'saattaa' sanoillanne te voitte todistaa vaikka mitä", huusi Summerlee raivoisasti. "Siat saattavat lentää. Niin, herraseni, siat saattavat lentää, — mutta ne eivät lennä. Ei maksa vaivaa väitellä teidän kanssanne. Challenger on täyttänyt teidät typeryyksillään, eikä järki pysty teihin kumpaankaan. Minä voisin yhtä hyvin esittää todistukseni noille vaunun patjoille."

"Minun täytyy sanoa, professori Summerlee, että teidän tapanne eivät näytä parantuneen senjälkeen, kun minulla viimeksi oli ilo teitä tavata", sanoi lordi John vakavasti.

"Te pikku lordit ette ole tottuneet kuulemaan totuutta", vastasi Summerlee katkerasti hymyillen. "Teistä tuntuu hiukan loukkaavalta, eikö niin, kun joku saa teidät huomaamaan, että te arvonimestänne huolimatta pysytte hyvin tietämättömänä ihmisenä?"

"Kunniani kautta, herra", sanoi lordi John hyvin ankarasti ja jäykästi, "jos te olisitte nuorempi mies, ette uskaltaisi puhua minulle niin loukkaavalla tavalla".

Summerlee työnsi eteenpäin leukansa ja pienen heiluvan pukinpartatupsunsa.

"Soisin teidän tietävän, hyvä herra, että nuorena tai vanhana en ole koskaan pelännyt sanoa mielipidettäni tietämättömälle narrille — niin juuri, herraseni, tietämättömälle narrille, olipa teillä sitten niin monta arvonimeä kuin orjat ovat voineet keksiä ja hullut omaksua."

Hetkeksi lordi Johnin silmät leimahtivat, mutta sitten hän sai hirvittävästi ponnistaen suuttumuksensa hillityksi ja nojautui taaksepäin istuimellaan käsivarret ristissä ja katkera hymy kasvoilla. Minusta kaikki tämä oli kauhistavaa ja surkuteltavaa. Aallon tavoin kulki menneisyyden muisto ylitseni, hyvä toveruus, onnelliset, seikkailurikkaat päivät — kaikki, mitä olimme kärsineet, minkä hyväksi työskennelleet ja mitä voittaneet. Että kaiken pitikin johtaa tähän — herjauksiin ja häväistykseen! Äkkiä aloin nyyhkyttää —- äänekästä, nieleskelevää, hillitöntä nyyhkytystä, jota ei voinut salata. Toverini katsoivat minuun hämmästyneinä. Peitin kasvoni käsilläni.

"Ei minulla mitään hätää ole", sanoin, "mutta minua vain niin surettaa!"

"Te olette sairas, nuori mies, siinä on vika", sanoi lordi John.
"Minusta näyttikin heti alussa, että te olitte omituinen."

"Teidän tapanne, herraseni, eivät ole parantuneet näinä kolmena vuotena", sanoi Summerlee pudistaen päätään. "Minultakaan ei jäänyt huomaamatta omituinen käyttäytymisenne sillä hetkellä, jolloin kohtasimme. Teidän ei tarvitse tuhlata myötätuntoanne, lordi John. Nuo kyyneleet johtuvat pelkästään alkoholista. Mies on juopotellut. Ohimennen sanoen, lordi John, nimitin teitä äsken narriksi, mikä oli ehkä tarpeettoman ankaraa. Se sana tuo kuitenkin mieleeni erään arkipäiväisen, mutta huvittavan taidon, joka minulla oli ennen vanhaan. Te tunnette minut vakavana tieteen miehenä. Voitte uskoa, että minulla kerran on ollut useissa lastenkamareissa hyvin ansaittu maine lintujen äänten jäljittehjänä? Ehkä voin auttaa teitä viettämään aikaanne hauskalla tavalla. Huvittaisiko teidän kuulla minun kiekuvan kuin kukko?"

"Ei, herraseni", sanoi lordi John, joka oli suuresti loukkaantunut, "se ei huvita minua".

"Kun olen jäljitellyt kaakattavaa kanaa, joka on juuri muninut, on sitäkin pidetty tavallista parempana saavutuksena. Uskallanko yrittää?"

"Ei, herra, ei, — varmastikaan ei."

Mutta tästä vakavasta kieltämisestä huolimatta otti professori Summerlee piipun suustaan ja lopun matkaa hän huvitti — tai ei osannut huvittaa — meitä useilla lintujen ja eläinten äänillä, jotka tuntuivat niin mielettömiltä, että minun kyyneleeni vaihtuivat äkkiä meluisaan nauruun, joka varmaan kävi hysteeriseksi, kun istuin vastapäätä tätä arvokasta professoria ja näin hänen — tai pikemmin kuulin hänen — esittävän kovaäänistä kukkoa tai koiranpenikkaa, jonka hännälle oli astuttu. Kerran lordi John ojensi minulle sanomalehtensä, jonka reunaan hän oli kirjoittanut lyijykynällä: "Mies raukka! Ihan pähkähullu." Epäilemättä hänen esityksensä olivat eriskummaisia, ja kuitenkin niiden suorittaminen tuntui minusta perin taitavalta ja huvittavalta.

Sillävälin lordi John kumartuneena eteenpäin kertoi minulle jotakin määrätöntä juttua puhvelista ja intialaisesta rajahista, — minusta ei siinä tuntunut olevan päätä eikä häntää. Professori Summerlee oli juuri ruvennut visertämään kuin kanarialintu ja lordi John läheni tarinansa huippukohtaa, kun juna pysähtyi Jarvis Brookiin, jonka oli sanottu olevan Rotherfieldia lähimpänä.

Ja siellä oli Challenger meitä vastassa. Hänen esiintymisensä oli mainiota. Kaikki luomakunnan kalkkunakukot eivät yhteensä olisi voineet vetää vertoja sille hitaalle, ylpeäkäyntiselle arvokkuudelle, jolla hän komeili omalla rautatieasemallaan, eikä sille alentuvaa rohkaisua ilmaisevalle hyväntahtoiselle hymylle, joka oli hänen kasvoillaan, kun hän katseli ympärillään olijoita. Jos hän yleensä oli muuttunut vanhoista ajoista, oli muutos tapahtunut siinä, että hänen omituisuutensa olivat käyneet selvemmiksi. Suunnaton pää ja otsan leveä kaarre siihen liimautuneine mustine hiustupsuineen näyttivät vielä suuremmilta kuin ennen. Hänen musta partansa valui esiin yhä suurempana kunnioitusta herättävänä koskena, ja hänen kirkkaat harmaat silmänsä röyhkeine ja ivallisine silmäluomineen olivat vielä käskevämmät kuin aikaisemmin.

Hän pudisti kättäni hyvillään ja hymyili minulle rohkaisevasti, aivan kuin rehtori pikku pojalle, ja tervehdittyään toisia ja autettuaan heitä kokoomaan laukkunsa ja happilieriönsä hän sulloi meidät ja ne suureen autoon, ja ajajana toimi sama tunteeton Austin, se harvinainen mies, jonka olin nähnyt hovimestarina suorittaessani ensimmäisen merkillisen vierailuni professorin luona. Matkamme vei kiemurrellen mäkeä ylös kauniin maiseman lävitse. Minä istuin ajajan kanssa edessä, mutta takanani kuuluivat nuo kolme toveriani puhuvan kaikki yhtaikaa. Lordi John rimpuili yhä puhvelitarinansa kimpussa, mikäli saatoin eroittaa. Toisaalta kuulin uudelleen, kuten vanhoina aikoina, Challengerin äänen syvän jyrinän ja Summerleen itsepintaisen äänenpainon, kun heidän aivonsa kiintyivät kiihkeään ja rajuun tieteelliseen kiistaan. Äkkiä Austin käänsi mahonginvärisiä kasvojaan minua kohti, hellittämättä silmiään ohjauspyörästä.

"Minut on sanottu irti", sanoi hän.

"Hyväinen aika", sanoin minä.

Kaikki näytti tänään omituiselta. Jokainen puhui merkillisiä, odottamattomia asioita. Tämä oli kuin unta.

"Se on tapahtunut neljäkymmentäseitsemän kertaa", sanoi Austin miettivästi.

"Milloin te menette?" kysyin paremman vastauksen puutteessa.

"Minä en mene", sanoi Austin.

Keskustelu näytti loppuvan siihen, mutta pian hän tarttui siihen uudelleen.

"Jos minä menisin, niin kuka pitäisi huolta hänestä?" Hän heilautti päätään isäntäänsä kohti. "Kenet hän saisi palvelemaan itseään?"

"Jonkun muun", ehdotin laimeasti.

"Eikä saisi. Ei kukaan pysyisi viikkoakaan. Jos minä menisin, niin koko talo olisi kuin kello, josta veto on lopussa. Minä kerron asiasta teille, koska te olette hänen ystävänsä, ja teidän tulee se tietää. Jos minä tekisin ihan hänen sanansa mukaan — mutta minäpä en raskitse. Hän ja rouva olisivat kuin kaksi pikkulasta, jotka on jätetty yhdessä mytyssä maantielle. Minä olen kaikki kaikessa. Ja sitten hän ottaa ja sanoo minut irti."

"Miksi ei kukaan pysyisi?" kysyin.

"No, he eivät voisi antaa anteeksi niinkuin minä. Hän on hyvin viisas mies, tuo isäntä, — niin viisas, että hän joskus on suorastaan mieletön. Minä olen nähnyt hänet ihan päästään pyörällä, liioittelematta sanoen. Niin, ajatelkaahan, mitä hän teki tänä aamuna."

"Mitä hän sitten teki?"

Austin kumartui puoleeni.

"Hän puri taloudenhoitajatarta", sanoi hän käheästi kuiskaten.

"Puri häntä?"

"Niin, herra. Puri häntä jalkaan. Minä näin omin silmin taloudenhoitajan lähtevän maratonjuoksuun hallin ovelta."

"Sepä hittoa!"

"Niin juuri sanoisitte, herra, jos näkisitte jotakin siitä, mitä täällä tapahtuu. Hän ei elä ystävyydessä naapurien kanssa. Joku heistä luulee, että kun hän oli niiden hirviöiden joukossa, joista olette kirjoittanut, se oli ihan kuin 'kotikulta suloisin' isännälle ja ettei hän ole milloinkaan ollut sopivammassa seurassa. Niin he sanovat. Mutta minä olen palvellut häntä kymmenen vuotta ja pidän hänestä, ja huomatkaa, hän on suuri mies, kun kaikki otetaan lukuun, ja on kunnia palvella häntä. Mutta hän koettelee ihmistä toisinaan julmasti. Katsokaahan nyt tuota. Sitä ette sanoisi vanhanaikaiseksi vieraanvaraisuudeksi, eikö niin? Lukekaahan itse."

Auto oli kiivennyt, hiljaisinta vauhtiaan kulkien, jyrkästi kaartuvaa mäkeä ylös. Kulmassa kurkisti ilmoitustaulu hyvin leikatun pensasaidan yli. Kuten Austin sanoi, ei sitä ollut vaikea lukea, sillä sanat olivat harvalukuiset ja huomiota herättävät:

VAROITUS.

Vierailijoita, sanomalehtimiehiä ja kerjäläisiä ei haluta tänne.

G. E. CHALLENGER.

"Ei, sitä ette voine sanoa sydämelliseksi", jatkoi Austin pudistaen päätään ja katsahtaen surkeaan ilmoitustauluun. "Se ei näyttäisi kauniilta joulukortissa. Pyydän teiltä anteeksi, herra, sillä en ole puhunut näin paljon moneen pitkään vuoteen, mutta tänään näkyvät tunteeni vievän minusta voiton. Hän saa häätää minua niin kauan, että käy kasvoiltaan siniseksi, mutta minä en mene, ja sillä hyvä! Minä olen hänen palvelijansa ja hän on minun herrani, ja silleen se kai jää loppuun asti."

Olimme sivuuttaneet portin valkoiset pylväät ja nousseet pitkin kaartuvaa ajotietä, jota alppiruusut reunustivat. Toisella puolen oli matala, hyvin kodikas ja sievä tiilitalo, jonka puuosat olivat valkoiset. Rouva Challenger, pieni, hieno, hymyilevä olento, seisoi avoimella sisäänkäytävällä toivottaakseen meidät tervetulleiksi.

"Niin, rakkaani", sanoi Challenger, astuen autosta touhuisasti, "tässä ovat vieraamme. Meille on jotakin uutta saada vieraita, eikö niin? Me ja naapurimme emme voi kärsiä toisiamme, vai mitä? Jos he voisivat panna rotanmyrkkyä leipurimme rattaille, niin kaiketi sitä niissä olisi."

"Se on kauheata — kauheata!" huudahti rouva naurun ja kyynelten välillä. "George riitelee aina kaikkien kanssa. Meillä ei ole ystäviä tällä seudulla."

"Se antaa minulle tilaisuuden keskittää huomioni verrattomaan vaimooni", sanoi Challenger, kiertäen lyhyen käsivartensa rouvansa vyötäisille. Jos kuvittelee gorillaa ja gasellia, niin käsittää, miltä pari näytti. "No niin, nämä herrat ovat matkasta väsyneitä, ja murkinan pitäisi olla valmis. Onko Saara palannut?"

Rouva pudisti päätään surullisesti, ja professori nauroi kovaa ja siveli partaansa ylpeällä tavallaan.

"Austin", huusi hän, "kun olette pannut auton korjuun, saatte olla niin hyvä, että autatte emäntäänne pöydän kattamisessa. Nyt, hyvät herrat, olkaa hyvät ja astukaa työhuoneeseeni, sillä on pari hyvin kiireellistä asiaa, joista tahdon teille puhua."

II

Kuoleman hyökyaalto

Hallin lävitse mennessämme soi puhelin, ja me jouduimme vasten tahtoamme kuulemaan professori Challengerin osan nyt alkaneesta kaksinpuhelusta. Minä sanon "me", mutta ei kukaan, joka oli sadan metrin päässä, voinut olla kuulematta hirvittävän äänen jyrinää kautta koko talon. Hänen vastauksensa jäivät mieleeni.

"Kyllä, kyllä, tietysti, minä täällä olen… Niin, varmasti, itse professori Challenger, kuuluisa professori, kukas muu?… Tietysti, joka sanan, muuten en olisikaan kirjoittanut… Enpä hämmästyisi… Siitä on olemassa kaikki merkit… Korkeintaan päivän tai kahden kuluttua… No, en voi sille mitään, vai kuinka?… Epäilemättä hyvin ikävää, mutta luulenpa melkein, että se koskee tärkeämpiin ihmisiin kuin teihin. Ei siitä auta vinkua… Ei, minä en mitenkään voinut. Teidän täytyy tyytyä kohtaloonne… Riittää jo, herraseni. Tyhmyyksiä! Minulla on tärkeämpääkin tehtävää kuin kuunnella sellaista lörpötystä."

Hän laski kuulotorven rämähtäen paikalleen ja vei meidät yläkertaan suureen, ilmavaan työhuoneeseensa. Tilavalla mahonkipöydällä oli seitsemän tai kahdeksan avaamatonta sähkösanomaa.

"Todellakin", sanoi hän kootessaan ne, "alan jo ajatella, että minulle sähkötteleviltä ihmisiltä säästyisi rahaa, jos ottaisin itselleni sähkösanomaosoitteen. Mahdollisesti olisi 'Noak, Rotherfield' sopivin."

Kuten oli tavallista hänen laskiessaan hämärää pilaa, nojasi hän kirjoituspöytää vasten ja mylvi naurunpuuskassa, käsien väristessä niin, että hän tuskin saattoi avata kuoria.

"Noak! Noak!" huohotti hän kasvot punajuurikkaan kaltaisina. Lordi John ja minä hymyilimme myötätuntoisesti, ja Summerlee heilutti kuin vuohi vatsanvaivoissa päätään pilkallisesti paheksuen. Vihdoin Challenger, yhä jumisten ja räjähdellen, alkoi avata sähkösanomiaan. Me kolme seisoimme kaari-ikkunan luona ja ihailimme suurenmoista näköalaa.

Se oli tosiaan katsomisen arvoinen. Tie oli loivissa kaarteissaan todellakin tuonut meidät melkoisen korkealle — seitsemänsadan jalan korkeuteen, kuten jälkeenpäin havaitsimme. Challengerin talo oli ihan mäen reunalla, ja sen eteläpuolelta, jonne päin työhuoneen ikkuna oli, näki laajan tasankoalueen poikki sinne asti, missä eteläisten ylänköjen loivat kaaret olivat aaltoilevana taivaanrantana. Eräässä mäkien välisessä notkossa osoitti savun häive Lewesin paikkaa. Jalkojemme juuressa oli epätasainen kanervikko ja pitkiä, heleän vihreitä Crowboroughin golfkentän aloja, kaikki kirjavanaan pelaajia. Vähän edempänä saatoimme nähdä metsän aukeamasta osan Lontoon ja Brightonin välisestä rautatiestä. Lähimpänä, juuri nenämme alla, oli pieni umpinainen pihamaa ja siinä se auto, joka oli tuonut meidät asemalta.

Challengerin päästämä huudahdus sai meidät kääntymään. Hän oli lukenut sähkösanomansa ja järjesti nyt ne pieneksi säännölliseksi pinoksi pöydälleen. Hänen leveät, karkeapiirteiset kasvonsa tai se osa niistä, joka näkyi takkuisen parran yläpuolelta, olivat yhä tummanpunaiset, ja hän näytti olevan hyvin kiihdyksissä.

"Niin, hyvät herrat", sanoi hän sellaisella äänellä kuin olisi kääntynyt julkisen kokouksen puoleen, "tämä on tosiaan mielenkiintoinen jälleenyhtyminen ja sattuu erikoisissa — voinpa sanoa ennenkuulumattomissa — oloissa. Saanko luvan kysyä, oletteko panneet mitään merkille matkallanne kaupungista?"

"Ainoa, mitä huomasin", vastasi Summerlee happamesti hymyillen, "on se, että tämä nuori ystävämme ei ole parantanut tapojaan viime vuosina. Minun täytyy surukseni sanoa, että minulla on ollut syytä vakavasti valittaa hänen käyttäytymistään junassa, ja minulta puuttuisi suoruutta, jollen sanoisi, että se on jättänyt minuun mitä epämieluisimman vaikutelman."

"No, no, me kaikki olemme toisinaan hieman ikävystyttäviä", sanoi lordi John. "Nuori mies ei oikeastaan tarkoittanut mitään pahaa. Onhan hän kansainväliseen luokkaan kuuluva, — jos siis häneltä menee puoli tuntia jalkapallo-ottelun kuvailemiseen, on hänellä siihen suurempi oikeus kuin useimmilla muilla ihmisillä."

"Puoli tuntia ottelun kuvailemiseen!" huudahdin närkästyneenä. "Vai niin, mutta teiltä meni puoli tuntia johonkin pitkäveteiseen juttuun puhvelista. Professori Summerlee on todistajani."

"Minä voin tuskin sanoa, kumpi teistä oli väsyttävämpi", sanoi Summerlee. "Minä vakuutan teille, Challenger, etten milloinkaan halua kuulla jalkapallosta tai puhveleista niin kauan kuin elän."

"Minä en ole tänään puhunut sanaakaan jalkapallosta", väitin minä.

Lordi John päästi kimakan vihellyksen, ja Summerlee pudisti surullisesti päätään.

"Lisäksi näin aikaisin päivällä", sanoi hän. "Se on tosiaan valitettavaa. Kun istuin siellä surullisen, mutta miettivän hiljaisena —"

"Hiljaisena!" huudahti lordi John. "Tehän esititte nurkkakahvilaan sopivaa matkimista koko ajan — muistuttaen enemmän riehaantunutta grammofonia kuin ihmistä."

Summerlee kohottautui osoittaakseen kiihkeätä vastustustaan.

"Teitä huvittaa olla sukkela, lordi John", sanoi hän kasvot happamina.

"No, hitto vieköön, tämähän on pelkkää hulluutta", huudahti lordi John. "Jokainen meistä näyttää tietävän, mitä muut tekivät, eikä kukaan tiedä, mitä hän itse teki. Ajatelkaamme kaikki alusta alkaen. Me menimme ensi luokan tupakkavaunuun, se on selvää, eikö niin? Sitten rupesimme riitelemään Challenger-ystävämme Timesissä olleesta kirjeestä."

"Vai niin, vai niin!" murisi isäntämme, ja hänen silmäluomensa alkoivat painua.

"Te sanoitte, Summerlee, ettei hänen väitöksessään ole mitään perää."

"Jopa nyt jotakin!" sanoi Challenger, pullistaen rintaansa ja sivelien partaansa. "Ei mitään perää! Minusta tuntuu kuin olisin kuullut nuo sanat ennenkin. Saanenko kysyä, mihin todistuksiin nojaten suuri ja kuuluisa professori Summerlee ryhtyi tuhoamaan sitä ihmispoloista, joka oli uskaltanut lausua jonkin mielipiteen tieteellisesti mahdollisesta asiasta. Ehkä hän alentuu esittämään joitakin syitä vastakkaisten näkökantojensa puolesta, ennenkuin nujertaa kovaonnisen hassuttelijan."

Hän kumarsi, kohautti hartioitaan ja levitti käsiään puhuessaan harkitun ja jykevän ivalliseen tapaansa.

"Syy oli perin yksinkertainen", vastasi itsepäinen Summerlee. "Minä väitin, että jos maata ympäröivä eetteri on jollakin seudulla kyllin myrkyllistä aiheuttamaan vaarallisia oireita, tuskin on todennäköistä, että me kolme miestä rautatievaunussa emme siitä saisi minkäänlaista vaikutusta."

Tämä selitys yllytti vain Challengerin meluisaa iloisuutta. Hän nauroi, kunnes huoneessa kaikki tuntui kolisevan ja tärisevän.

"Arvoisa Summerleemme ei ole ensi kertaa hieman tietämätön tosiasioista", sanoi hän vihdoin, pyyhkien kuumentunutta otsaansa. "Nyt, hyvät herrat, en voi päästä tarkoitukseni perille sen paremmin kuin selittämällä teille yksityiskohtaisesti, mitä olen itse tehnyt tänä aamuna. Te suotte helpommin anteeksi omat sielulliset erehdyksenne, kun huomaatte, että minullakin on ollut hetkiä, jolloin tasapainoni on häiriintynyt. Meillä on ollut muutamia vuosia eräs taloudenhoitaja — muuan Saara, jonka toisella nimellä en ole milloinkaan yrittänyt rasittaa muistiani.

"— Hän on ankaran ja vastenmielisen näköinen, teeskentelevä ja turhankaino käytöksessään, hyvin tunteeton luonteeltaan; meidän kokemuksemme mukaan hän ei ole milloinkaan osoittanut mielenliikutuksen merkkejä. Kun istuin yksin aamiaisellani — vaimollani on tapana pysyä huoneessaan aamuisin — tuli äkkiä päähäni, että olisi huvittavaa ja opettavaa nähdä, voisinko löytää rajan tämän naisen järkähtämättömälle rauhallisuudelle. Suunnittelin siis yksinkertaisen, mutta vaikuttavan kokeen. Kun olin kaatanut pienen kukkamaljakon, joka oli keskellä pöytäliinaa, soitin kelloa ja pujahdin pöydän alle.

"— Hän astui sisään ja nähdessään huoneen tyhjänä kuvitteli, että minä olin mennyt työhuoneeseeni. Kuten olin odottanut, tuli hän lähemmäksi ja kumartui pöydän yli pannakseen maljakon oikein päin. Silloin näin puuvillasukan ja kumivartisen kengän. Kurottaen päätäni upotin hampaani hänen pohkeeseensa. Koe onnistui paremmin kuin luulinkaan. Hän seisoi vähän aikaa lamautuneena, tuijottaen päähäni. Sitten hän riistäytyi kirkaisten irti ja syöksyi ulos huoneesta. Minä seurasin häntä ajatellen jotenkin selittää asian, mutta hän pakeni tietä alaspäin ja muutaman minuutin kuluttua saatoin kaukoputkellani eroittaa hänen kulkevan hyvin nopeasti lounaaseen päin. Minä kerron jutun teille semmoisenaan. Pistän sen aivoihinne ja odotan sen itämistä. Valistaako se teitä? Onko se tuonut jotakin mieleenne? Mitä te ajattelette siitä, lordi John?"

Lordi John pudisti vakavana päätään.

"Te joudutte pahoihin selkkauksiin jonakin päivänä, jollette hillitse itseänne", sanoi hän.

"Ehkä teillä on jotakin huomautettavana, Summerlee?"

"Teidän pitäisi heti jättää kaikki työ, Challenger, ja mennä kolmeksi kuukaudeksi johonkin saksalaiseen kylpypaikkaan", sanoi Summerlee.

"Syvällistä! syvällistä!" huudahti Challenger. "Nyt, nuori ystäväni, onko mahdollista, että te voitte esittää viisaan ajatuksen siinä, missä vanhemmat toverinne ovat niin perinpohjin osuneet harhaan?"

Se oli mahdollista. Sanon sen kaikessa vaatimattomuudessa, mutta niin oli asian laita. Tietystikin se kaikki näyttää aivan ilmeiseltä nyt, kun tiedetään, mitä tapahtui, mutta se ei ollut niin ihan selvää silloin, kun kaikki oli uutta. Mutta se ajatus tuli minuun äkkiä ehdottoman vakaumuksen täydellä voimalla.

"Myrkkyä!" huudahdin minä.

Sitten, juuri kun lausuin tämän sanan, välähtivät mieleeni koko aamun kokemukset, lordi John puhveleineen, omat hysteeriset kyyneleeni, professori Summerleen häpeällinen menettely, omituiset tapaukset Lontoossa, puistossa sattunut meteli, autonkuljettajan ajotapa, happivaraston luona sattunut riita. Kaikki näytti äkkiä sopivan yhteen.

"Tietysti", huudahdin taas. "Se on myrkyn vaikutusta. Me olemme kaikki myrkytettyjä."

"Aivan niin", sanoi Challenger hieroen käsiään, "me olemme kaikki myrkytettyjä. Kiertotähtemme on kulkeutunut eetterin myrkkyvyöhykkeeseen ja lentää nyt syvemmälle siihen muutaman miljoonan mailin nopeudella tunnissa. Nuori ystävämme on ilmaissut kaikkien huoliemme ja hämmennyksiemme syyn yhdellä ainoalla sanalla: 'Myrkkyä!'"

Me katselimme toisiamme ällistyneinä ja ääneti. Ei mikään selitys näyttänyt sopivan tähän tilanteeseen.

"On olemassa sielullinen estämiskeino, jonka avulla sellaisia oireita voidaan hillitä ja valvoa", sanoi sitten Challenger. "En voi odottaa löytäväni sitä kaikista teistä niin pitkälle kehittyneenä kuin itsestäni, sillä minä otaksun, että erilaisten sieluntoimintojemme voimakkuus on jossakin suhteessa tähän kykyyn. Mutta epäilemättä se on melkoisen suuri tässä nuoressa ystävässämmekin. Vallattomuuden pikku purkauksen jälkeen, joka teki palvelijattareni niin levottomaksi, istuuduin harkitsemaan asiaa. Minä totesin, etten ollut milloinkaan ennen tuntenut halua purra ketään kotiväkeeni kuuluvaa. Vaikute oli siis ollut luonnoton. Heti sitten käsitin totuuden.

"Tutkiessani huomasin, että suonentykytykseni oli kiihtynyt kymmenellä lyönnillä minuutissa, ja tahdottomat liikkeeni olivat vahvistuneet. Manasin esille korkeampaa ja terveempää minuuttani, todellista G.E.C:tä, joka on tyynenä ja voittamattomana kaiken, pelkästään molekyylejä koskevan häiriön takana. Käskin häntä pitämään silmällä niitä mielettömiä sielullisia kujeita, joita myrkky tekisi, ja huomasinkin, että tosiaan olin herrana. Minä saatoin tarkata ja hallita häiriintynyttä sielua. Se oli huomattava osoitus siitä, kuinka henki voittaa aineen, sillä silloin voitettiin juuri se aineen muoto, joka on läheisimmässä yhteydessä hengen kanssa. Voisin melkein sanoa, että henki oli harhaannuksissa ja että persoonallisuus piti sitä silmällä. Niinpä kun vaimoni tuli portaita alas ja minussa heräsi halu pujahtaa oven taakse ja säikähdyttää häntä jollakin villillä huudolla hänen astuessaan sisään, jaksoin malttaa mieleni ja tervehtiä häntä arvokkaasti ja hillitysti.

"Ylivoimainen haluni räkättää kuin sorsa torjuttiin ja voitettiin samalla tavalla. Myöhemmin, kun menin käskemään tuoda auton ja tapasin Austinin kumartuneena sitä korjaamassa, hillitsin kämmeneni senkin jälkeen, kun olin sen jo kohottanut, ja säästin hänet kokemuksesta, joka ehkä olisi saanut hänet seuraamaan taloudenhoitajan jälkiä. Sensijaan kosketin häntä olkapäähän ja sanoin, että auton piti olla ovella hyvissä ajoin mennäkseen junalle teitä vastaan. Tällä hetkellä kiusaa minua mitä vimmatuin halu tarttua professori Summerleen tyhmään vanhaan partaan ja pudistella hänen päätään rajusti eteen- ja taaksepäin. Ja kuitenkin, kuten näette, minä olen ihan rauhallinen. Sallikaa minun suositella esimerkkiäni teille."

"Tahdonpa pitää silmällä sitä puhvelia", sanoi lordi John.

"Ja minä jalkapallo-ottelua."

"Te saatatte olla oikeassa, Challenger", sanoi Summerlee nöyrtyneellä äänellä. "Minä olen halukas myöntämään, että luonnostani olen taipuvainen pikemmin arvostelemaan kuin kehittämään omia ajatuksia ja etten ole valmis rupeamaan jokaisen uuden teorian kannattajaksi, etenkin kun se sattuu olemaan niin epätavallinen ja haaveellinen kuin tämä. Kuitenkin, kun muistelen aamun tapauksia ja harkitsen toverieni typetää käyttäytymistä, huomaan olevan helppoa uskoa, että jokin kiihoittava myrkky on ollut syynä heissä ilmenneisiin oireihin."

Challenger taputti virkaveljeään hyväntahtoisesti olkapäähän. "Me edistymme", sanoi hän. "Totisesti me edistymme."

"Minä pyydän", sanoi Summerlee nöyrästi, "sanokaa, mikä on mielipiteenne nykyhetken mahdollisuuksista?"

"Teidän luvallanne lausun pari sanaa tästä asiasta." Hän istuutui kirjoituspöydälleen, lyhyet tukevat jalat heilumassa etupuolella. "Me olemme todistamassa hirvittävää, kaameata asiaa. Minun mielestäni on tulossa maailman loppu."

Maailman loppu! Silmämme kääntyivät suureen kaari-ikkunaan, ja me katselimme ulos — maaseudun kesäistä kauneutta, nummen pitkiä vieruja, suuria maalaistaloja, hauskoja pikkutiloja, golfkentällä näkyviä huvittelijoita. Maailman loppu! Nämä sanat olin kuullut usein, mutta se ajatus, että niillä olisi välitön käytännöllinen merkitys, että se ei tapahtuisi epämääräisenä aikana, vaan nyt, tänään — se hirvitti ja huimasi. Me kävimme kaikki juhlallisiksi ja odotimme, että Challenger jatkaisi. Hänen vaikuttava ulkomuotonsa ja esiintymisensä antoivat hänen juhlallisille sanoilleen sellaisen voiman, että tuon miehen kaikki epätasaisuudet ja hassutukset hetkeksi katosivat, ja hän kohosi edessämme majesteettisena, tavallisen inhimillisen piirin yläpuolelle. Sitten tuli ainakin minun mieleeni taas rohkaiseva muisto siitä, kuinka hän oli äänekkäästi nauranut kahteen otteeseen senjälkeen, kun olimme tulleet huoneeseen. Varmastikaan, ajattelin minä, ei tätä mielenjännitystä voi kestää iäti. Eihän hätä voi olla niin suuri tai kiireellinen.

"Kuvitelkaa, että on terttu viinirypäleitä", sanoi hän, "joita peittää joukko äärettömän pieniä, mutta vahingollisia basilleja. Puutarhuri käsittelee rypäleitä jollakin puhdistavalla aineella. Hän haluaa ehkä, että hänen rypäleensä olisivat puhtaampia. Hän tarvitsee ehkä tilaa viijelläkseen joitakin uusia basilleja, jotka ovat vähemmän vahingollisia. Hän kastaa tertun myrkkyyn, ja basillit katoavat. Meidän puutarhurimme on mielestäni kastamaisillaan aurinkojärjestelmän johonkin, ja ihmisbasilli, pieni kuolevainen vibrio, joka kiemurteli ja luikerteli maan ulkopinnalla, katoaa silmänräpäyksessä jäljettömiin."

Taas tuli hiljaisuus. Sen katkaisi puhelinkellon kimeä kilinä.

"Siinä yksi basilleistamme huutaa apua", sanoi professori synkästi hymyillen. "Ne alkavat tajuta, ettei heidän jatkuva olemassaolonsa olekaan välttämätön maailmankaikkeudessa."

Hän oli mennyt huoneesta minuutiksi tai pariksi. Muistan, ettei kukaan meistä puhunut hänen poissaollessaan. Mitkään sanat tai selitykset eivät näkyneet sopivan tähän tilanteeseen.

"Brightonin terveydenhoidon kaitsija", sanoi hän palatessaan. "Oireet kehittyvät jostakin syystä meren tasalla nopeammin. Meillä on etua siitä, että olemme seitsemänsadan jalan korkeudessa. Ihmiset näyttävät havainneen, että minä tunnen tämän asian parhaiten. Epäilemättä se johtuu Timesissä olleesta kirjeestäni. Se, jonka kanssa puhuin tänne tultuamme, oli erään maaseutukaupungin pormestari. Te lienette kuulleet, mitä sanoin puhelimessa. Hän näytti panevan liian paljon arvoa omaan elämäänsä. Minä autoin häntä korjaamaan mielipiteitään."

Summerlee oli noussut ja seisoi ikkunan ääressä. Hänen laihat, luiset kätensä vapisivat kiihtymyksestä.

"Challenger", sanoi hän vakavasti, "tämä asia on liian tärkeä pelkästään hyödyttömästi pohdittavaksi. Älkää luulko, että haluan kiihoittaa teitä jollakin kysymyksellä. Mutta esitän ratkaistavaksenne, eikö tiedossanne tai päättelyssänne voi olla mitään erehdystä.

"Tuolla paistaa aurinko siniseltä taivaalta niin kirkkaasti kuin konsanaan. Tuolla on nummi, kukat ja linnut. Tuolla on ihmisiä, jotka huvittelevat golfkentällä, ja toisaalla väkeä leikkaamassa viljaa. Te sanotte meille, että he ja me saatamme olla ihan hävityksen partaalla — että tämä auringonpaisteinen päivä voi olla juuri se tuomiopäivä, jota ihmissuku on niin kauan odottanut. Mistä te olette meidän tietääksemme saanut tämän hirveän päätelmän? Joistakin spektrin epäsäännöllisistä viivoista — Sumatralta tulleista huhuista — jostakin merkillisestä kiihtymyksestä, jota olemme havainneet toisissamme. Tämä jälkimmäinen oire ei ole niin ilmeinen, ettemme te ja me voisi tietoisesti ponnistamalla sitä hillitä. Teidän ei tarvitse kursailla meidän kanssamme, Challenger. Me kaikki olemme ennenkin yhdessä olleet likellä kuolemaa. Puhukaa asia selväksi ja antakaa meidän tietää täsmällisesti, millainen meidän asemamme on ja millaisia tulevaisuuden mahdollisuuksia teidän mielestänne meille jää?"

Se oli rohkeata, oikeata puhetta, sen vankan ja voimakkaan hengen puhetta, joka oli vanhan eläintieteilijän kaiken happamuuden ja kulmikkaisuuden takana. Lordi John nousi ja pudisti hänen kättään.

"Täsmälleen minun ajatukseni", sanoi hän. "Nyt, Challenger, on teidän asianne sanoa, millainen meidän asemamme on. Me emme ole hermostunutta väkeä, kuten hyvin tiedätte, mutta kun olemme tulleet lyhyelle vierailulle ja huomaamme, että te olette suin päin syöksynyt tuomiopäivään, tarvitaan siinä hieman selittelyjä. Millainen vaara on, kuinka suuri se on ja mitä me teemme siitä suoriutuaksemme?"

Hän seisoi pitkänä ja voimakkaana auringonpaisteessa ikkunan luona, ruskea käsi Summerleen olkapäällä. Minä istuin nojatuolissa taaksepäin nojautuneena, sammunut savuke suussani, sellaisessa puolihuumauksen tilassa, jolloin vaikutelmat käyvät erikoisen selviksi. Se saattoi olla myrkytyksen uutta vaihetta, mutta mielettömät huhut olivat kokonaan haihtuneet, ja niitä oli seurannut erittäin raukea ja samalla vastaanottavainen mielentila. Minä olin katselijana. Asia ei näyttänyt koskevan minua henkilökohtaisesti. Mutta tuossa oli kolme voimakasta miestä suuressa ratkaisukohdassa, ja jännittävää oli heitä tarkata. Challenger rypisti jykevää otsaansa ja siveli partaansa, ennenkuin vastasi. Saattoi nähdä, että hän punnitsi sanojaan hyvin huolellisesti.

"Mitkä olivat viimeiset uutiset, kun läksitte Lontoosta?" kysyi hän.

"Minä olin Gazetten toimistossa noin kello kymmenen", sanoin minä. "Sinne oli juuri tullut Singaporesta Reuterin sähkösanoma, jossa sanottiin, että sairaus näytti olevan Sumatralla yleinen ja että majakoita ei ollut sen johdosta sytytetty."

"Tapaukset ovat edistyneet jotenkin nopeassa tahdissa senjälkeen", sanoi Challenger ottaen sähkösanomakasansa. "Minä olen likeisessä kosketuksessa sekä viranomaisten että sanomalehdistön kanssa, joten minulle kerääntyy uutisia joka suunnalta. On tosiaan lausuttu yleinen ja hyvin harras pyyntö, että tulisin Lontooseen, mutta en voi nähdä, mitä hyvää siitä koituisi. Selostusten mukaan alkaa myrkyllinen vaikutus sielullisesta kiihtymyksestä; Pariisin tämänaamuisten metelien sanotaan olleen hyvin rajuja, ja Walesin kaivostyöläiset ovat levottomia. Mikäli käsillä oleviin todistuksiin voi luottaa, seuraa tätä kiihtymisastetta, joka vaihtelee suuresti eri roduissa ja yksilöissä, jonkinlainen hurmio ja sielullinen selkeänäköisyys — olenpa huomaavinani siitä joitakin merkkejä tässä nuoressa ystävässämme — ja melkoisen väliajan jälkeen se muuttuu unitaudiksi ja kääntyy nopeasti kuolemaksi. Luulen — mikäli tietoni myrkyistä ovat minulle tässä avuksi — että on joitakin kasveissa tavattavia hermomyrkkyjä —"

"Tavallinen hulluruoho", ehdotti Summerlee.

"Mainiota!" huudahti Challenger. "Olisi hyödyksi tieteelliselle täsmällisyydelle, jos mainitsisimme myrkytyksen aiheuttajan. Olkoon se hulluruoho. Teille, rakas Summerleeni, kuuluu kunnia — valitettavasti kuolemanjälkeinen, mutta kuitenkin ainoalaatuinen siitä, että olette antanut nimen tälle yleiselle hävittäjälle, suuren puutarhurin puhdistusaineelle. Otaksuttakoon siis, että hulluruohon aiheuttamat oireet ovat sellaisia kuin mainitsen. Minusta näyttää varmalta, että nryrkytys käsittää koko maailman ja ettei mitään elämää voi jäädä jäljelle, koska eetteri on yleismaailmallinen aine. Tähän asti se on ollut oikullinen niissä paikoissa, joiden kimppuun se on käynyt, mutta eroitus on vain muutaman tunnin asia, ja se muistuttaa etenevää nousuvettä, joka peittää ensin yhden hiekkakaistaleen ja sitten toisen, juosten epäsäännöllisinä virtoina sinne tänne, kunnes se lopulta on peittänyt kaikki.

"— Hulluruohon vaikutuksen leviämisen yhteydessä toimii lakeja, jotka olisivat olleet hyvin mielenkiintoisia, jos käytettävänämme oleva aika olisi sallinut niitä tutkia. Mikäli voin päästä niiden perille" — tässä hän silmäili sähkösanomiansa — "ovat vähemmän kehittyneet rodut ensimmäisinä joutuneet niiden vaikutuksille alttiiksi. On surkuteltavia tietoja Afrikasta, ja Australian alkuasukkaat näyttävät hävinneen jo sukupuuttoon. Pohjoiset rodut ovat toistaiseksi osoittaneet suurempaa vastustusvoimaa kuin eteläiset. Kuten näette, on tämä päivätty Marseillessa kello 9.45 tänä aamuna. Minä luen sen teille sanasta sanaan:

"'Koko yö mieletöntä kiihtymystä kautta Provencen. Viininviljelijöiden mellakka Nimesissä. Sosialistinen kumous Toulousessa. Unitaudin seuraama äkillinen sairaus vallannut väestön tänä aamuna. Peste foudroyante. Suuri määrä kuolleita kaduilla. Liike-elämän lamautuminen ja yleinen sekasorto.'"

— Tuntia myöhemmin tuli samasta lähteestä seuraava sanoma:

'Meitä uhkaa täydellinen häviö. Kirkot tulvillaan täynnä. Kuolleet lukuisampia kuin elävät. Tämä on käsittämätöntä ja kauheata. Kuolema näyttää olevan tuskaton, mutta nopea ja välttämätön.'

"— Samanlainen sähkösanoma on tullut Pariisista, missä kehitys ei ole vielä ollut yhtä nopea. Intia ja Persia näyttävät olevan poispyyhkäistyt. Itävallan slaavilainen väestö on menehtynyt, mutta saksalainen on päässyt melkein koskematta. Ylimalkaan sanoen — niin pitkälle kuin rajoitettu tietoni ulottuu — näyttävät tasankojen ja merenrannan asukkaat tunteneen vaikutukset nopeammin kuin sisämaassa tai ylängöillä asujat. Pienikin kohoaminen saa aikaan melkoisen erotuksen, ja jos ihmissuvusta joku jää eloon, niin hänet löydetään ehkä taas jonkin Araratin huipulta. Meidänkin pieni mäkemme voi pian olla väliaikainen saari onnettomuuden valtameren keskellä. Mutta kehityksen nykyisen vauhdin nojalla me kaikki hukumme muutaman tunnin päästä."

Lordi John Roxton pyyhki otsaansa.

"Mutta sitä en käsitä", sanoi hän, "että te voitte istua siinä nauraen tuo sähkösanomakasa kätenne alla. Minä olen katsonut kuolemaa silmiin yhtä usein kuin useimmat muutkin, mutta yltyleinen kuolema — se on kauheata!"

"Mitä tulee nauruun", sanoi Challenger, "niin muistakaa, että minä en ole paremmin kuin tekään vapaa eetterimyrkyn kiihoittavista aivovaikutuksista. Mutta mitä tulee kauhuun, jota yltyleinen kuolema näyttää teissä herättäneen, tahtoisin huomauttaa, että se on hieman liioiteltua. Jos teidät lähetettäisiin yksinänne merelle avonaisessa veneessä ajelehtimaan tuntemattomaan määräpaikkaan, niin rohkeutenne varmaan lannistuisi. Autio, epävarmuus painostaisi teitä.

"Mutta jos se merimatkanne tapahtuisi kelpo laivassa, jossa olisi kaikki sukulaisenne ja ystävänne, tuntisitte te, että olkoonpa määräpaikkanne yhä kuinka epävarma tahansa, teillä olisi joka tapauksessa yksi yhteinen ja samanaikainen kokemus, joka pysyttäisi teidät loppuun asti samassa kiinteässä yhteydesä. Yksinäinen kuolema saattaa olla kauhistava, mutta yltyleinen kuolema, — niin tuskaton, kuin tämä näyttää olevan — ei ole minun käsittääkseni peloittava. Tosiaan voisin olla samaa mieltä sen henkilön kanssa, joka ajattelee, että olisi kauhistavaa jäädä jäljelle, kun kaikki, mikä on oppinutta, kuuluisaa ja ylevää, on kadonnut."

"Mitä siis aiotte tehdä?" kysyi Summerlee, joka kerrankin oli osoittanut päännyökkäyksellä yhtyvänsä oppineen virkaveljensä päätelmiin.

"Käydä käsiksi murkinaamme", sanoi Challenger, kun ruokakello kumisi kautta koko talon. "Meillä on keittäjätär, jonka kyljykset ainoastaan ovat parempia kuin hänen munakkaansa. Meidän täytyy vain luottaa siihen, ettei mikään yleismaalmallinen häiriö ole heikontanut hänen loistavia kykyjään. Vuodelta 96 polveutuva Scharzbergerviini täytyy myöskin pelastaa — mikäli vakavat ja yhdistyneet ponnistuksemme riittävät — mainion viinisadon valitettavasta haaskauksesta." Hän laski suuren ruhonsa alas pöydältä, jolla oli istunut ilmoittaessaan kiertotähtemme kohtalon. "Tulkaa", sanoi hän. "Jos on vain vähän aikaa jäljellä, on sitä suurempi syy viettää se yksinkertaisesti ja järkevästi huvitellen."

Ja ateria olikin hyvin hauska. Tosin emme voineet unohtaa kauheata tilannettamme. Sen täysi juhlallisuus häämöitti aina mielialojemme taustalla ja hillitsi ajatuksiamme. Mutta varmastikin juuri sielu, joka ei ole milloinkaan nähnyt kuolemaa silmästä silmään, kavahtaa sitä lopulta eniten. Jokaiselle meistä miehistä se oli eräänä elämämme suurena ajanjaksona ollut tuttu näky. Mitä tulee talon emäntään, niin hän turvautui voimakkaan miehensä johtoon ja oli valmis menemään sinne kuin tämäkin. Tulevaisuus oli kohtalon kädessä. Nykyhetki oli omamme. Me kulutimme sen kelpo toveruudessa hauskasti huvitellen.

Kuten olen sanonut, oli mielemme erittäin selkeä. Minäkin olin toisinaan ihan säkenöivä. Mitä tulee Challengeriin, niin hän oli ihmeteltävä! En ole milloinkaan niin käsittänyt tuon miehen alkuvoimaista suuruutta, hänen ymmärryksensä laajuutta ja voimaa. Summerlee houkutteli häntä yhä pitemmälle, säestäessään häntä hiukan pistävällä arvostelullaan, kun taas lordi John ja minä nauroimme heidän kiistalleen, ja rouva, käsi miehensä hihalla, hillitsi filosofin mylvinää. Elämä, kuolema, kohtalo, ihmisen tarkoitus — ne olivat tuon muistettavan tunnin merkillisiä aiheita, ja ne kävivät erittäin merkityksellisiksi sen kautta, että aterian edistyessä omituiset, äkilliset innoitukset sielussani ja pistokset jäsenissäni ilmaisivat kuoleman näkymättömän hyökyaallon kohoavan ympärillämme hitaasti ja hiljaa. Kerran näin lordi Johnin panevan kätensä äkkiä silmilleen, ja kerran Summerlee vajosi hetkeksi taaksepäin nojatuolissaan. Jokainen henkäyksemme oli täynnä omituisia voimia. Ja kuitenkin mielemme oli onnellinen ja tyyni. Pian toi Austin savukkeita pöydälle ja aikoi sitten lähteä pois.

"Austin!" sanoi hänen isäntänsä.

"Niin, herra?"

"Kiitän teitä uskollisesta palveluksestanne."

Hymy hiipi palvelijan ryhmyisille kasvoille.

"Olen koettanut parastani, herra."

"Odotan tänään maailman loppua, Austin."

"Vai niin, herra. Mihin aikaan, herra?"

"En osaa sanoa, Austin. Ennen iltaa."

"Hyvä on, herra."

Vaitelias Austin kumarsi ja lähti pois. Challenger sytytti savukkeen ja vetäen nojatuolinsa likemmäksi vaimonsa tuolia otti hänen kätensä omaansa.

"Tiedäthän, miten asioiden laita on, rakkaani", sanoi hän. "Olen selittänyt sen myöskin näille ystävilleni. Sinä et pelkää, ethän?"

"Ei suinkaan se ole tuskallista, George?"

"Ei sen enempää kuin nukutuskaan hammaslääkärin luona. Joka kerta kun olet sitä saanut, olet itse asiassa kuollut."

"Mutta se on mieluinen tunne."

"Niin voi kuolemakin olla. Ruumis, kulunut kone, ei voi säilyttää sen vaikutelmaa, mutta me tunnemme sen sielullisen mielihyvän, jota uni tai horrostila antaa. Luonto saattaa rakentaa kauniin oven ja ripustaa siihen monta harsomaista ja kimaltelevaa verhoa laatiakseen siten ihmetteleville sieluillemme pääsytien uuteen elämään. Aina kun todellisuutta tutkistelen, löydän viisautta ja lempeyttä asian ytimessä, ja jos pelästynyt kuolevainen yleensä tarvitsee hellyyttä, tarvitsee hän sitä varmasti silloin, kun hän suorittaa vaarallisen siirtymisen elämästä toiseen. Ei, Summerlee, minä en huoli teidän materialismistanne, sillä minä ainakin olen jotakin liian suurta hajautuakseni lopulta pelkästään ruumiillisiin aineosiin, ollakseni kimppu suoloja ja kolme sangollista vettä. Täällä — täällä" — ja hän löi suurta päätään mahtavalla, karvaisella nyrkillään — "on jotakin, mikä käyttelee ainetta, mutta mikä ei itse ole sitä — jotakin, mikä voisi hävittää kuoleman, mutta jota kuolema ei voi milloinkaan hävittää."

"Kuolemasta puhuen", sanoi lordi John, "minä olen tavallani myöskin kristitty, mutta minusta näyttää, että niissä esi-isissämme oli jotakin suurenmoisen luonnollista, jotka haudattiin kirveineen, jousineen, nuolineen ja muine tarpeineen, ikäänkuin he edelleenkin olisivat eläneet samalla tapaa. Niinpä minustakin tuntuu", lisäsi hän katsoen ympäri pöytää ikäänkuin häveten, "että olisi mukavampi levätä haudassa, jos minulle annettaisiin mukaan vanha pika- ja lintupyssyni, lyhyempi, jossa on kulunut tukki, sekä yksi tai pari patruunavyötä — kaikki on tietysti hullun houreita, mutta niin on asian laita. Miltä se tuntuu teistä, herra professori?"

"No", sanoi Summerlee, "koska te kysytte minun mielipidettäni, tuntuu se minusta puolustamattomalta taantumiselta kivikauteen tai sitä kauemmas. Minä olen itse kahdennenkymmenennen vuosisadan lapsi ja haluan kuolla järkevän, sivistyneen ihmisen tavoin. En tiedä, että pelkäisin kuolemaa enemmän kuin te muutkaan, sillä olen vanhanpuoleinen mies, ja tulkoon mitä tulkoon, minulla ei voi olla kovin kauan elämisen aikaa; mutta luontoni on sitä vastaan, että istumme odottamassa ilman taistelua ikäänkuin lammas teurastajaa. Onko ihan varmaa, Challenger, ettemme voi tehdä mitään?"

"Pelastaaksemme itseämme — ei mitään", vastasi Challenger. "Mutta että jatkamme elämäämme muutamilla tunneilla ja siten näemme tämän valtavan murhenäytelmän kehittyvän, ennenkuin itse siihen joudumme — se voinee olla vallassani. Minä olen ryhtynyt eräisiin toimenpiteisiin —"

"Happi?"

"Aivan niin. Happi."

"Mutta mitä voi happi vaikuttaa, kun eetteri on myrkyttynyt? Laatuun katsoen ei tiilenpalasella ja kaasulla ole niin suurta eroa kuin hapella ja eetterillä. Ne ovat eri aloilta eivätkä voi vaikuttaa toisiinsa. Kuulkaahan, Challenger, te ette voi puolustaa sellaista otaksumaa."

"Rakas Summerleeni, aineelliset tekijät vaikuttavat aivan varmasti tähän eetterimyrkkyyn. Me näemme sen purkautumistavasta ja -alasta. Me emme olisi sitä ennakolta odottaneet, mutta se on epäilemättä tosiasia. Tästä syystä olen jyrkästi sitä mieltä, että hapen tapainen kaasu, joka lisää ruumiin elinvoimaa ja vastustuskykyä, hyvin todennäköisesti viivästyttää sen aineen vaikutusta, jota te olette niin sattuvasti sanonut hulluruohon myrkyksi. Voin kyllä erehtyä, mutta luotan kuitenkin täydelleen päättelyni virheettömyyteen."

"No", sanoi lordi John, "jos täytyy istua imemässä noita putkia kuten pikkulapset pullojaan, niin minä ainakaan en siihen rupea".

"Se ei ole tarpeenkaan", vastasi Challenger. "Me olemme ryhtyneet toimenpiteisiin — teidän on siitä kiitettävä pääasiallisesti vaimoani — jotta hänen huoneensa tulisi niin ilmanpitäväksi kuin suinkin. Matoilla ja vernissatulla paperilla —"

"Hyväinen aika, Challenger, ettehän otaksune, että voimme vernissatulla paperilla estää eetteriä tunkeutumasta sisään?"

"Te olette, arvoisa ystäväni, tosiaan hieman omituinen, kun iskette tuolla tavoin harhaan. Me emme ole ryhtyneet sellaiseen vaivaan torjuaksemme eetteriä, vaan estääksemme happea tunkeutumasta ulos. Minä olen varma siitä, että jos saamme ilmapiirin kyllästetyksi hapella määrättyyn kohtaan asti, voimme säilyttää aistimme. Minulla oli kaksi putkea kaasua, ja te olette tuoneet kolme lisää. Se ei ole paljon, mutta se on aina jotakin."

"Kuinka kauan ne kestävät?"

"En osaa sanoa. Me emme avaa niitä ennenkuin oireemme käyvät sietämättömiksi. Sitten päästämme kaasua tarpeen mukaan. Se voi toimittaa meille lisää muutamia tunteja, ehkäpä päivänkin, jolloin saamme katsella hävitettyä maailmaa. Oma kohtalomme lykkääntyy sen verran, ja meillä viidellä tulee olemaan se hyvin omituinen kokemus, että arvatenkin olemme ihmissuvun äärimmäisenä jälkijoukkona sen marssiessa tuntematonta päämääräänsä kohti. Ehkä te ystävällisesti tahdotte auttaa minua lieriöiden käsittelyssä. Minusta tuntuu siltä kun ilma jo kävisi painostavammaksi."

3

Uponneina

Se huone, joka oli määrätty unohtumattoman elämyksemme näyttämöksi, oli ihastuttavan naisellinen arkisuoja, kooltaan noin neljätoista tai kuusitoista jalkaa kumpaankin suuntaan. Sen päässä oli punaisen samettiverhon eroittama pieni kammio, jota professori käytti pukeutuessaan ja joka avautui tilavaan makuukamariin. Verho oli yhä paikoillaan, mutta tätä arkihuonetta ja pukeutumiskammiota saattoi pitää yhtenä kokonaisuutena, joka oli sovitettu kokeiluamme varten. Yksi ovi ja ikkunakehykset oli umpeen peitetty vernissatulla paperilla. Toisen oven yllä, joka avautui porrassiltamalle, oli ikkunaruutu, jonka saattoi nuoran avulla vetää auki, kun tuuletus kävi välttämättömän tarpeelliseksi. Joka nurkassa oli tynnyrissä kasvava suuri pensas.

"Kuinka vapaudumme liiallisesta hiilihapostamme tuhlaamatta tarpeettomasti happeamme, se on arkaluontoinen ja kohtalokas kysymys", sanoi Challenger katsellen ympärilleen, kun viisi rautaputkea oli asetettu vieretysten seinää vasten. "Kun olisi ollut pitempi valmistusaika, olisin voinut suunnata älyni kaiken keskitetyn voiman täyteläisempänä tähän ongelmaan, mutta näin ollen täytyy tehdä, mitä voimme. Pensaat hyödyttävät meitä hiukan. Kaksi happiputkea on valmiina väännettäväksi heti auki, joten meitä ei voi yllättää huomaamattamme. Samalla olisi hyvä, ettemme menisi kauaksi huoneesta, koska ratkaisu voi olla äkillinen ja nopea."

Huoneessa oli leveä, matala ikkuna, joka avautui parvekkeelle. Siitä oli sama näköala, jota jo olimme ihailleet työhuoneesta. Katsellessani ulos en voinut missään nähdä sekasorron merkkiä. Maantie kaartui ihan silmieni alla mäen rinnettä alas. Asemalta tulevat rattaat, sellaista esihistoriallista lajia, jota tapaa vain maalaiskylissämme, ponnistelivat hitaasti mäkeä ylös. Alempana työnsi lapsentyttö vaunuja ja talutti kädestä toista lasta. Talojen siniset savuhattarat antoivat koko tälle laajalle maisemalle vakiintuneen järjestyksen ja kotoisen mukavuuden leiman. Ei missään ollut sinisellä taivaalla tai auringon valaisemassa maassa mullistuksen ennettä. Elomiehet olivat taas vainioillaan, ja golfinpelaajat liikkuivat yhä parittain ja nelittäin pitkin kenttää. Omassa päässäni oli niin omituinen sekasorto, ja liiaksi jännittyneet hermoni olivat niin epäkunnossa, että näiden ihmisten välinpitämättömyys oli kummastuttava.

"Nuo veitikat eivät näy tuntevan mitään pahoja vaikutuksia", sanoin osoittaen kentälle.

"Oletteko pelannut golfia?" kysyi lordi John.

"En, en ole."

"No, nuori mies, kun pelaatte, saatte huomata, että kun kerran on kunnollisesti pelissä kiinni, voisi vain tuomiopäivän pasuuna pysäyttää todellisen golfinpelaajan. Halloo! Nyt puhelin taas soi!"

Silloin tällöin murkinan aikana ja jälkeen oli heleä ja itsepintainen soitto kutsunut professoria puhelimeen. Hän ilmaisi saamansa tiedot meille muutamin lyhyin lausein. Niin kauhistavia asioita ei ollut milloinkaan ennen merkitty maailman historiaan. Suuri varjo hiipi kohoavan kuolemanvuoksen tavoin etelästä. Egypti oli siirtynyt raivotilasta unitautiin. Espanja ja Portugali olivat nyt hiljaa villin raivon jälkeen, jolloin kirkollismieliset ja anarkistit olivat taistelleet mitä epätoivoisimmin. Etelä-Amerikasta ei saatu enää mitään kaapelisanomia. Pohjois-Amerikassa olivat etelävaltiot jonkin kauhean rotumellakan jälkeen lannistuneet myrkyn vaikutuksesta.

Marylandin pohjoispuolella ei myrkyn vaikutus vielä ollut selvä, ja Kanadassa sitä tuskin havaittiin. Belgia, Hollanti ja Tanska olivat kukin vuorostaan saaneet tartunnan. Epätoivoisia sanomia lennähteli joka suunnalta tieteen suuriin keskuksiin, maailmankuuluille kemisteille ja lääkäreille, rukoillen heidän neuvoaan. Tähtitieteilijät olivat myös uppoamassa kyselyjen tulvaan. Mitään ei voitu tehdä. Ilmiö oli yleismaailmallinen ja inhimillisen tietomme tai valtamme ulkopuolella. Se merkitsi kuolemaa — tuskatonta, mutta välttämätöntä — kuolemaa nuorelle ja vanhalle, heikolle ja väkevälle, rikkaalle ja köyhälle ilman pakoonpääsyn toivoa tai mahdollisuutta. Sellaisia olivat ne tiedot, joita puhelin oli välittänyt meille hajanaisina, sekavina sanomina. Suuret kaupungit tiesivät jo kohtalonsa ja, mikäli saatoimme päätellä, valmistautuivat kohtaamaan sen arvokkaasti ja alistuen.

Täällä kuitenkin meidän golfinpelaajamme ja työmiehemme olivat kuin lampaat, jotka hyppelevät veitsen varjossa. Se näytti kummastuttavalta. Mutta miten he saattoivatkaan sitä tietää? Kaikki oli tullut niskaamme yhdellä jättiläisharppauksella. Mikä olisi aamun sanomalehdessä tehnyt heidät levottomiksi? Ja nyt oli kello vasta kolme iltapuolella. Juuri katsellessamme näytti jokin huhu levinneen joukkoon, sillä me näimme elonleikkaajien kiiruhtavan pois vainioilta. Jotkut golfinpelaajista palasivat kerhohuoneeseen. He juoksivat ikäänkuin pyrkiäkseen pakoon sadekuurolta. Heidän pienet avustajansa tulivat hitaasti perässä. Toiset jatkoivat peliään. Lapsenhoitaja oli kääntynyt ja työnsi kiireesti vaunujaan takaisin mäkeä ylös. Samalla huomasin, että hänellä oli käsi otsallaan. Ajurinrattaat olivat pysähtyneet, ja väsynyt hevonen lepäsi pää vaipuneena polviin. Yläpuolella oli täydellinen kesätaivas — suunnaton holvi yhtämittaista sineä, lukuunottamatta muutamia untuvaisia valkeita pilviä, jotka näkyivät kaukaisten ylänköjen kohdalla. Jos ihmissuvun täytyi tänään kuolla, tapahtui se ainakin ihanalla kuolinvuoteella. Ja kuitenkin luonnon lempeä rakastettavuus teki tämän kauhean ja summittaisen hävityksen sitäkin surkuteltavammaksi ja hirveämmäksi. Tämä oli totisesti liian hyvä olopaikka, koska meidät ajettiin pois niin nopeasti, niin julmasti!

Mutta edellä mainitsin, että puhelin oli taas soinut. Äkkiä kuulin hallista Challengerin jyrisevän äänen.

"Malone!" huusi hän. "Teitä kaivataan."

Syöksyin puhelimen luo. McArdle puhui Lontoosta.

"Tekö siellä, herra Malone?" huusi hänen tuttu äänensä. "Herra Malone, Lontoossa tapahtuu kauheita asioita. Tiedustelkaa Jumalan tähden, eikö professori Challenger voi ehdottaa jotakin tehtäväksi."

"Hän ei voi ehdottaa mitään, hyvä herra", vastasin. "Hän pitää ratkaisua yleismaailmallisena ja välttämättömänä. Meillä on täällä vähän happea, mutta se voi vain lykätä kohtalomme muutamia tunteja tuonnemmaksi."

"Happea!" huusi tuskaa ilmaiseva ääni. "Ei ole aikaa sitä saada. Toimisto on ollut ihan helvetti siitä alkaen, kun läksitte aamulla. Nyt on puolet henkilökunnasta tunnotonna. Uupumus lannistaa minut itseni. Ikkunastani saatan nähdä, kuinka ihmisiä makaa tiheässä Fleet Streetillä. Kaikki liikenne on pysäytetty. Viimeisistä sähkösanomista päättäen koko maailma…"

Hänen äänensä oli vähitellen rauennut ja katkesi äkkiä. Hetkeä myöhemmin kuulin puhelimesta kumean jysähdyksen, ikäänkuin hänen päänsä olisi pudonnut pöytää vasten.

"Herra McArdle!" huusin. "Herra McArdle!"

Vastausta ei tullut. Kun laskin kuulotorven kädestäni, tiesin, etten milloinkaan enää kuulisi hänen ääntään.

Tällä hetkellä, juuri kun astuin askeleen taaksepäin puhelimen luota, kävi ilmiö kimppuumme. Tuntui siltä, kuin olisimme uimassa, hartioita myöten vedessä, ja vyöryvä aalto äkkiä upottaisi. Näkymätön käsi tarttui rauhallisesti kurkkuuni ja puristi hiljaa henkeä minusta ulos. Tunsin ääretöntä painoa rinnallani, kovaa kiristystä päässäni, äänekästä surinaa korvissani ja kirkkaita leimauksia silmieni edessä. Hoipertelin porraskaiteiden nojaan. Samalla Challenger vilahti ohitseni korskuen kuin haavoittunut puhveli — kauhea näky purppuranpunaisine kasvoineen, verestävine silmineen ja pörröttävine hiuksineen. Pikku rouva oli, nähtävästi tiedotonna, nostettu hänen leveille hartioilleen, ja hän meni kompastellen ja kolisten portaita ylös, astuen monesti harhaan, mutta vei itsensä ja vaimonsa pelkästään tahdonvoimallaan myrkyllisen ilmapiirin läpi väliaikaisen turvallisuuden satamaan.

Nähdessäni hänen ponnistelunsa syöksyin minäkin portaita ylös, kiipesin, kaatuen, tarrautuen kaiteeseen, kunnes suistuin puoleksi tiedotonna kasvoilleni ylemmällä porrassiltamalla. Lordi Johnin terässormet olivat takkini kauluksessa, ja hetkeä myöhemmin olin selälläni arkihuoneen matolla kykenemättä puhumaan tai liikkumaan. Rouva makasi vieressäni, ja Summerlee oli tupertunut tuolille ikkunan luo, pää melkein koskettaen polvia. Ikäänkuin unessa näin Challengerin äärettömän kuoriaisen tavoin ryömivän hitaasti lattian poikki ja hetkeä myöhemmin kuulin esiinpursuavan hapen hiljaista sihinää. Challenger hengitti sitä sisäänsä pari kolme kertaa hyvin kiihkeästi, ja hänen keuhkonsa kohisivat, saadessaan elähyttävää kaasua.

"Se tepsii", huudahti hän riemuiten. "Oikeinpa siis olin päätellyt!" Hän oli taas pystyssä ripeänä ja voimakkaana. Putki kädessään hän syöksyi vaimonsa luokse ja piti sitä hänen kasvojensa edessä. Muutamien sekuntien kuluttua rouva päästi valittavan äänen, liikahti ja nousi istumaan. Professori kääntyi minun puoleeni, ja heti tunsin elämän vuoksen hiipivän lämpimänä kautta valtimoitteni. Järkeni sanoi minulle, että täten tuli vain pieni lykkäys, ja kuitenkin jokainen olemassaolon hetki tuntui nyt sanomattoman arvokkaalta, vaikka puhumme huolettomasti sen arvosta. En ole milloinkaan ennen tuntenut sellaista aistillisen ilon väristystä kuin nyt virotessani. Paino haihtui keuhkoistani, side irtautui otsaltani, suloinen rauhan tunne ja miellyttävä, raukea hyvinvointi täytti olemukseni. Maatessani katselin, kuinka Summerlee tointui saman lääkkeen vaikutuksesta, ja lopuksi tuli lordi Johnin vuoro. Hän hypähti pystyyn ja auttoi minua nousemaan, ja Challenger nosti vaimonsa ja laski hänet leposohvalle.

"Oh, George, minusta on niin ikävää, että toit minut takaisin", sanoi hän pitäen miestään kädestä. "Kuoleman ovi on tosiaan, kuten sanoit, peitetty kauneilla, kimaltelevilla verhoilla, sillä kun tukahduttava tunne vain oli mennyt, oli kaikki sanomattoman viihdyttävää ja kaunista. Miksi olet laahannut minut takaisin?"

"Koska haluan, että teemme matkan yhdessä. Me olemme eläneet yhdessä niin monta vuotta. Olisi ikävää joutua erilleen viimeisellä hetkellä."

Hetkeksi tajusin hänen hellässä äänessään välähdyksen uudesta Challengerista. Se oli hyvin kaukana siitä kerskailevasta, pöyhkeilevästä, ylimielisestä miehestä, joka oli vuoroin kummastuttanut, vuoroin loukannut aikalaisiaan. Täällä kuoleman varjossa esiintyi sisin Challenger, se mies, joka oli saavuttanut ja säilyttänyt naisen rakkauden. Äkkiä hänen mielialansa muuttui, ja hän oli taas voimakas johtajamme.

"Koko ihmissuvusta olen minä yksin nähnyt ja ennustanut tämän mullistuksen", sanoi hän, ja hänen äänessään oli riemun ja tieteellisen voiton sointu. "Mitä tulee teihin, kelpo Summerlee, luotan siihen, että viimeisetkin epäilyksenne ovat hävinneet, kun on puheena spektrin viivojen himmeneminen, ja että te ette enää väitä kirjeeni Timesissä perustuneen erehdykseen."

Kerrankin oli riidanhaluinen toverimme taisteluhaasteelle kuuro. Hän jaksoi vain istua huohottaen ja ojennellen pitkiä, laihoja jäseniään, ikäänkuin varmistuakseen siitä, että hän yhä oli tosiaan tällä kiertotähdellä. Challenger käveli happiputken luo, ja raju puhina vaimeni, kunnes se oli mitä vienointa sihinää.

"Meidän täytyy säästellen käyttää kaasuvarastoamme", sanoi hän. "Huoneen ilma on nyt erikoisesti kyllästetty hapella, ja minä olen varma, ettei kukaan meistä tunne vaivaavia oireita. Vain todellisten kokeiden avulla voimme määrätä, mikä lisä happea tekee myrkyn tehottomaksi. Katsokaamme, kuinka tämä riittää."

Me istuimme hiljaisen hermojännityksen vallassa noin viisi minuuttia tarkaten omia aistimuksiamme. Olin juuri alkanut kuvitella, että tunsin taas puristusta ohimoillani, kun rouva Challenger huusi sohvalta, että hän oli pyörtymäisillään. Hänen miehensä väänsi tulemaan enemmän kaasua.

"Esitieteellisinä päivinä", sanoi hän, "oli tapana pitää valkoista hiirtä jokaisessa vedenalaisessa veneessä, koska sen hennompi rakenne osoitti merkkejä vahingollisesta ilmapiiristä ennenkuin merimiehet sitä huomasivat. Sinä, rakkaani, olet meidän valkoinen hiiremme. Nyt minä olen lisännyt happimäärää, ja sinä voit paremmin."

"Kyllä, nyt tuntuu paremmalta."

"Mahdollisesti olemme tavanneet oikean sekoituksen. Saatuamme täsmällisesti tietää, kuinka pieni määrä on kylliksi, voimme laskea, kauanko kykenemme elämään. Onnettomuudeksi olemme herättäessämme itseämme jälleen henkiin kuluttaneet jo melkoisen osan ensimmäisestä putkesta."

"Onko sillä mitään merkitystä?" kysyi lordi John, joka seisoi kädet taskussa ikkunan luona. "Jos meidän on mentävä, niin mitä hyötyä on viivyttelystä? Ettehän otaksune, että meillä on joitakin mahdollisuuksia?"

Challenger hymyili ja pudisti päätään.

"No, ettekö sitten luule, että on arvollemme sopivampaa hypätä itse, eikä odottaa, kunnes meidät työnnetään? Jos kaikki nyt on lopussa, olen sitä mieltä, että lausumme rukouksemme, suljemme kaasuputken ja avaamme ikkunan."

"Miksikä ei?" sanoi talon rouva urhoollisesti. "Varmastikin, George, lordi John on oikeassa, ja parempi on tehdä niin päin."

"Minä vastustan mitä ankarimmin!" huudahti Summerlee valittavalla äänellä. "Kun meidän täytyy kuolla, niin kuolkaamme kaikin mokomin, mutta se, että harkiten kiirehtii kuoleman edelle, näyttää minusta mielettömältä ja epäoikeutetulta teolta."

"Mitä nuori ystävämme sanoo siihen?" kysyi Challenger.

"Ajattelen, että meidän pitäisi nähdä kaikki loppuun asti."

"Ja minä olen täydellisesti samaa mieltä", sanoi hän.

"Sitten, George, jos sinä niin sanot, ajattelen minäkin samoin", huudahti rouva.

"No no, minä esitin asian vain omana päätelmänäni", sanoi lordi John. "Jos te kaikki haluatte nähdä loppuun asti, pysyn mukananne. Se on varmastikin hiton jännittävää. Minulla on elämässä ollut moniaita seikkailuita ja niin paljon värisyttäviä kokemuksia kuin useimmilla ihmisillä, mutta minä lopetan urani huippukohdassa."

"Jos elämän jatkuvaisuus otetaan todeksi", sanoi Challenger.

"Ylimalkainen otaksuma!" huudahti Summerlee.

Challenger tuijotti häneen moittivan vaiteliaana.

"Jos elämän jatkuvaisuus otetaan todeksi", sanoi hän sitten opettavimmalla tavallaan, "ei kukaan meistä voi edeltäpäin sanoa, mitä havaintomahdollisuuksia voi olla ainetasolle päin siltä tasolta, jota sopii sanoa henkitasoksi. Varmasti täytyy olla selvää typerimmällekin" (tässä hän tuijotti Summerleehen) "että juuri silloin, kun olemme aineen muodossa, me sovimme parhaiten tekemään huomiota ja kehittämään arvosteluja aineellisista ilmiöistä. Sentakia ainoastaan siten, että pysymme elossa nämä muutamat ylimääräiset tunnit, voimme toivoa saavamme mukaamme johonkin tulevaiseen olemassaolon muotoon selvän käsityksen hämmästyttävimmästä tapauksesta, mikä yleensä on sattunut maailmalle tai maailmankaikkeudelle, mikäli me sitä tunnemme. Minusta näyttäisi valitettavalta asialta, että jollakin tavoin typistäisimme minuutinkin verran niin ihmeellistä kokemusta."

"Minä olen täydellisesti samaa mieltä", huudahti Summerlee.

"Hyväksytään huutoäänestyksellä", sanoi lordi John. "Totta vie, tuo autonajaja-parkanne näkyy pihalla suorittaneen viimeisen matkansa. Kannattaako hyökätä ulos ja tuoda hänet sisään?"

"Se olisi ehdottomasti mieletöntä", huudahti Summerlee.

"Olisi kai", myönsi lordi John. "Se ei auttaisi häntä, vaan hajoittaisi kaasumme yli koko talon, jos yleensä tulisimme elävinä takaisin. Mutta katsokaahan noita pieniä lintuja puiden alla!"

Me vedimme neljä tuolia leveän, matalan ikkunan luo; rouva makasi yhä leposohvalla silmät suljettuina. Muistan, että mieleeni juolahti hirveä ja eriskummainen ajatus — hengittämämme ilman raskas tympeys oli ehkä korostanut harhakuvaa — että me olimme neljällä teatteriaition etupaikalla katselemassa maailman näytelmän viimeistä näytöstä.

Lähinnä etualalla, juuri silmiemme alla, oli piha, jossa näkyi puoleksi puhdistettu auto. Austin, kuljettaja, oli vihdoinkin sanottu lopullisesti irti, sillä hän lojui jalat levällään pyörän vieressä; hänen otsallaan oli suuri, musta kuhmu siinä kohdassa, jonka hän kaatuessaan oli iskenyt astuimeen tai likasuojukseen. Hän piti yhä kädessään sen vesiletkun päätä, jolla oli pessyt konettaan. Pihan nurkassa oli pari pientä plataania, ja niiden alla useita säälittäviä pikku untuvapalloja, pikkuruiset jalat ylöspäin nostettuina. Kuoleman viikatteen huitaisu oli kohdannut kaikkia, suuria ja pieniä.

Pihamuurin yli katselimme kiemurtelevalle tielle, joka vei asemalle. Elonleikkaajajoukko, jonka olimme nähneet juoksevan vainioilta, makasi laakson pohjalla sikinsokin, ruumiit ristissä toistensa päällä. Ylempänä makasi lapsentyttö, pää ja hartiat nojaten ruohoisen pensaan vieruun. Hän oli ottanut pikkulapsen rattailta, ja se oli liikkumattomana vaatemyttynä hänen sylissään. Juuri hänen takanaan osoitti pienoinen täplä tien vieressä paikkaa, missä pikku poika oli pitkällään. Vielä lähempänä meitä oli kuollut hevonen polvillaan aisojen välissä. Vanha ajaja riippui eriskummaisen variksenpelättimen tavoin likavarjostimen yli, käsivarret hassunkurisessa asennossa hänen edessään. Me saatoimme nähdä hämärästi ikkunasta, että vaunuissa istui nuori mies. Ovi oli avautumaisillaan, ja hänen kätensä oli ovenrivassa, ikäänkuin hän olisi yrittänyt hypätä pois viime hetkellä.

Keskellä näköpiiriä oli golfkenttä; samoin kuin siinä aamulla oli pelaajia, makasi heidän tummia hahmojaan nyt liikkumattomina ruohikossa tai ympäröivässä kanervikossa. Eräässä kohdassa oli pitkällään kahdeksan ruumista; nelimiehinen joukkue oli apulaisineen pitkittänyt siinä peliä viimeiseen saakka. Ei yksikään lintu lentänyt taivaan siniholvissa, ei yksikään ihminen tai eläin liikkunut laajalla alueella, joka oli edessämme. Iltapuolen aurinko lähetti rauhallisia säteitään sinne, mutta kaiken yllä leijaili yltyleinen kuoleman hiljaisuus ja vaiteliaisuus, ja pian se tulisi meidänkin osaksemme. Tällä hetkellä tuo yksi ainoa hauras lasiruutu, joka pidätti huoneessa ylimääräistä happea myrkyttyneen eetterin vastapainona, esti meitä joutumasta samaan kohtaloon. Muutaman lyhyen tunnin saattoi yhden miehen tieto ja huolenpito pitää yllä pientä elämänkeidastamme laajassa kuoleman erämaassa ja pelastaa yltyleisestä perikadosta. Sitten kaasu vähenisi, mekin makaisimme huohottaen kirsikan värisellä matolla, ja ihmissuvun sekä kaiken maallisen elämän kohtalo täyttyisi. Pitkän aikaa katselimme traagillista maailmaa niin juhlallisina, ettei sopinut puhella.

"Tuolla on talo tulessa", sanoi Challenger lopuksi, viitaten savupilveen, joka nousi puiden yli. "Sellaisia tulee kaiketi näkymään paljon — mahdollisesti palaa kokonaisia kaupunkeja — kun ajattelemme, kuinka moni ihminen on voinut kaatua pitäen tulta kädessään. Palaminen todistaa sinänsä kylliksi, että happimäärä on ilmakehässä säännöllisen suuri, ja että vika on eetterissä. Kah, tuolla näette toisen liekin Crowboroughin mäen kukkulalla. Se on golfkerho, jollen ole erehtynyt. Tuolla lyö kirkonkello tuntiaan. Filosofeillemme olisi mielenkiintoista tietää, että ihmisen tekemä koneisto on elänyt kauemmin kuin sukukunta, joka teki sen."

"Totta totisesti!" huudahti lordi John nousten kiihtyneenä tuoliltaan.
"Mikä on tuo savutupru? Se on juna."

Me kuulimme sen kohinan, ja pian se tuli lentäen näkyviimme, kulkien minun nähdäkseni tavattomalla vauhdilla. Mistä se oli tullut tai kuinka kaukaa, sitä emme kyenneet saamaan selville. Vain ihmeellisen onnen turvissa se oli voinut kulkea jonkun matkaa. Mutta nyt me jouduimme näkemään, kuinka kauheasti sen matka päättyi. Hiilivaunujuna seisoi liikkumatta radalla. Me pidätimme henkeämme, kun pikajuna kiiti jyristen pitkin samoja raiteita. Yhteentörmäys oli kauhistava. Veturi ja vaunut kasautuivat pirstautuneen puun ja vääntyneiden rautojen röykkiöksi. Punaisia tulenkielekkeitä leimahteli raunioista, kunnes kaikki oli yhtenä liekkinä. Me istuimme puolen tuntia melkein ääneti tämän hirveän näyn huumaamina.

"Ihmisparat!" huudahti rouva Challenger lopuksi ja takertui valittaen miehensä käsivarteen.

"Rakkaani, tuon junan matkustajat eivät olleet sen elävämpiä kuin hiilet, joita vasten he murskautuivat, tai hiili, joksi he nyt ovat muuttuneet", sanoi Challenger silittäen hänen kättään hyväilevästi. "Se oli elävien juna, kun se läksi Victoria-asemalta, mutta kuolleita se kuljetti jo kauan ennen kun tapasi turmionsa."