Produced by Tapio Riikonen

NAPOLEONIN SOTILAAN SEIKKAILUT

Kirj.

A. Conan Doyle

Suomennos ('Adventures of Gerard').

Kustannusosakeyhtiö Ahjo, Helsinki, 1919.

Juusela & Levänen Oy Kirjapaino.

SISÄLLYS:

I. Kuinka kapteeni menetti korvansa.
II. Korsikalainen veljeskunta.
III. Ketunajo.
IV. Kuinka Etienne Gerard pelasti armeijan.
V. Urhoollisuusmitali.
VI. Kuinka Gerard kunnostautui Englannissa.

I.

Kuinka kapteeni menetti korvansa.

Vanha soturi kertoi:

Olen nähnyt koko joukon kaupunkeja, ystäväni. En tahdo väsyttää teitä kertomalla, kuinka moneen niistä olen ratsastanut voittajana kahdensadan husaarin syöstessä perässäni. Ratsuväki oli suuren armeijan etunenässä, ja Conflansin husaarit olivat ratsuväen etunenässä, ja minä olin husaarien etunenässä. Mutta kaikista kaupungeista, joihin tulimme, on Venetsia naurettavin ja huonoimmin rakennettu. En voi käsittää, mitä ihmiset, jotka sen rakensivat, ajattelivat ratsuväen manöövereistä. Murat'n ja Lasallen olisi ollut sangen vaikea johtaa eskadroona Venetsian torille. Tästä syystä jätimme Kellermannin raskaan prikaatin ja samoin omat husaarini Paduaan mannermaalle. Mutta jalkaväen kenraali Suchet piti kaupunkia miehitettynä ja oli nimittänyt minut adjutantikseen siksi talveksi; häntä nimittäin miellytti seikkailuni Milanossa italialaisen miekkailunopettajan kanssa. Mies miekkaili hyvin, ja oli onni Ranskan aseitten kunnialle, että minä olin hänen vastustajanaan. Hän ansaitsi läksytyksensä, sillä ellei pidä jonkun primadonnan laulusta, niin voi olla vaiti, mutta on myöskin sopimatonta lähennellä kaunista naista. Myös kaikkien myötätunto oli minun puolellani, ja kun juttu oli loppunut, ja miehen leski joutunut eläkkeelle, olin Suchet'n adjutanttina ja seurasin häntä Venetsiaan, missä minulle sattui eriskummallinen seikkailu, jonka nyt kerron teille.

Ettekö ole olleet Venetsiassa? Ette, sillä ranskalaisethan matkustavat harvoin. Me matkustelimme paljon siihen aikaan; matkustimmehan m.m. Moskovasta Kairoon, mutta me tulimme niin suurena seurueena, ettei se ollut varsin mieluista niille, joiden luona kävimme. Euroopalle koituu suuri päivä, kun ranskalaiset alkavat jälleen matkustella; he ovat hitaita jättämään kotinsa, mutta kun he sen kerran ovat tehneet, ei kukaan voi sanoa, kuinka kauaksi he matkustavat, jos heillä on sellainen johtaja mukanansa ohjaamassa ja näyttämässä heille tietä, kuin meidän pikkumiehemme. Mutta suuret päivät ovat olleet ja menneet, ja suuret miehet ovat kuolleet, ja tässä minä istun, viimeinen heistä, kahvilassa ja juon viiniä ja kerron juttuja.

Mutta minunhan piti kertoa Venetsiasta. Ihmiset elävät siellä kuin vesirotat liejusärkällä; mutta heidän talonsa ovat kauniita, ja heidän kirkkonsa, erikoisesti Pyhän Markuksen kirkko, ovat yhtä suuria kuin ne, joita olen nähnyt muissa kaupungeissa. Etenkin ovat venetsialaiset ylpeitä kuvapatsaistaan ja tauluistaan, jotka ovat kuuluisimpia maailmassa. Sotilaitten joukossa on monta, jotka arvelevat, että kun kerran heidän tehtävänsä on sotia, ei heidän tarvitse ajatella muuta kuin tappelemista ja ryöstämistä. Siellä oli esimerkiksi vanha Bonvet — hän jonka preussilaiset tappoivat samana päivänä, kun minä voitin itselleni keisarin mitalin. Jos veitte hänet pois leiristä tai sota-alueelta ja puhuitte hänen kanssaan kirjoista ja taiteesta, istui hän vain ja mulkoili teitä käsittämättömin ilmein. Mutta oikea soturi ymmärtää sekä henkisiä että ruumiillisia asioita, kuten esim. minä. On kyllä totta, että armeijaan tullessani olin hyvin nuori, mutta kun matkustelee mailman ympäri silmät auki, täytyy ehdottomasti oppia yhtä ja toista. Niinpä siis pystyin ihailemaan Venetsian tauluja ja tuntemaan suurten miesten nimet: Mikaelin, Titianin ja Angeluksen ynnä muut, jotka niitä ovat maalanneet. Eikä voida väittää, etteikö Napoleon olisi ihaillut näitä maalauksia, sillä ensimmäiseksi työkseen kaupungin valloitettuaan lähetti hän parhaat niistä Pariisiin. Otimme mitä suinkin irti saimme, ja minä puolestani sain kaksi taulua. Ensimmäisen nimi oli "Yllätetty vedenneito", jonka pidin itse, toisen, Pyhän Barbaran, lähetin kotiin äidilleni.

Täytyy kumminkin myöntää, että muutamat miehistämme käyttäytyivät sangen huonosti tauluja ja kuvapatsaita kohtaan. Venetsialaiset pitävät näitä kovin suuriarvoisina, ja niitä pronssihevosia, jotka seisoivat heidän kirkkonsa sisäänkäytävän edessä, rakastivat he, ikäänkuin ne olisivat olleet heidän lapsiaan. Olen aina ollut hyvä hevosten tuntija ja minulla on niihin kerno silmä, mutta en voinut huomata heidän hevosissaan mitään erikoisempaa. Ne eivät olleet niin hienoja rakenteeltaan, että niitä olisi voinut käyttää keveässä ratsuväessä eivätkä myöskään kyllin voimakkaita tykistöä varten. Mutta kun ne olivat ainoat hevoset sekä kuolleista että elävistä koko kaupungissa, ei voinut odottaakaan, että kaupunkilaiset hoksaisivat niiden vikoja. He vuodattivat katkeria kyyneleitä, kun hevoset vietiin pois, ja yöllä löydettiin kahden ranskalaisen sotamiehen ruumiit kanavasta. Rangaistukseksi näiden murhien johdosta lähetettiin joukko tauluja pois, ja sotamiehet hävittivät useita kuvapatsaita ja ammuskelivat musketeillaan maalattuja ikkunaruutuja. Tämä kiihoitti kansaa ja kaupungissa vallitsi hyvin katkeroitunut mieliala. Monta upseeria ja sotamiestä katosi sinä talvena, eikä löydetty edes heidän ruumiitaankaan.

Mitä minuun itseeni tulee, oli minulla yltäkyllin tekemistä, ja aika ei tuntunut koskaan pitkältä. Olen aina pitänyt sääntönä opiskella sen maan kieltä, jossa oleskelen. Siitä syystä koetan aina etsiä jonkun naisen, joka olisi kyllin rakastettava opettamaan minulle kieltä, ja yhdessä sitten opiskelemme. Se on mielenkiintoisin tapa oppia kieltä, ja ennenkuin olin kolmenkymmenen vuoden vanha, osasin melkein kaikkia Euroopan kieliä; kuitenkin on myönnettävä, että se, minkä tällä tavoin oppii, ei juuri ole käyttökelpoista tavallisessa elämässä. Minun toimeliaisuuteni on esimerkiksi ulottunut enimmäkseen vain sotilaitten ja talonpoikien keskuuteen, ja harvoinhan tulee kysymykseen sanoa heille, että heitä rakastaa ja että palaa takaisin sodan loputtua.

Minulla ei ole missään ollut niin sievää opettajatarta kuin Venetsiassa. Hänen etunimensä oli Lucia, sukunimen unohtaa gentlemanni; mutta voin, olematta epähieno, mainita, että hän kuului erääseen Venetsian senaattoriperheeseen, ja että hänen isoisänsä oli ollut kaupungin doogina. Hän oli tavattoman kaunis, ja kun Etienne Gerard sanoo tavattoman kaunis, merkitsee se jotain, ystäväni. Minulla on arvostelukykyä, minulla on kokemusta, ja minä kykenen tekemään vertailuja. Kaikista niistä naisista, jotka ovat minua rakastaneet, ei ole kahtakymmentäkään, joista voisi käyttää yllämainittua ilmaisumuotoa. Mutta toistan, että Lucia oli tavattoman kaunis. En tiedä toista, jonka silmiä voisi verrata hänen silmiinsä, ellei ota lukuun Dolores Toledolaista. Tämä oli pieni ruskeatukkainen tyttö Santaremista. Tutustuin häneen palvellessani Massenan joukoissa Portugalissa; olen unohtanut hänen nimensä, hän oli tosiaankin kaunis, mutta häneltä puuttui Lucian vartalo ja sulo. Sitten seurasi eräs Agnes, enkä voi sanoa, kumpaa heistä pidin parempana; mutta en tee vääryyttä sanoessani, että Lucia oli ehdottomasti paras.

Tauluja saan kiittää siitä, että hänet kohtasin; sillä hänen isällään oli palatsi etäisimmällä puolella Rialtonsiltaa, joka vie suuren kanaalin poikki. Siellä oli sangen paljon seinämaalauksia, jonka vuoksi Suchet lähetti muutamia sapöörejä ottamaan ne pois ja lähettämään Pariisiin. Olin näiden miesten mukana, mutta kun näin Lucian kylpevän kyynelissä, tuntui minusta äkkiä, ikäänkuin maalaukset halkeilisivat, kun ne otettiin pois seiniltä ja siten jäivät ilman tukea. Huomautin tästä sapööreille ja lähetin heidät pois. Siitä hetkestä saakka olin perheen ystävä, ja olen tyhjentänyt monta chiantia isän kanssa ja pitänyt monta hauskaa oppituntia tyttären kera.

Muutamat upseereistamme menivät sinä talvena naimisiin Venetsiassa. Minä olisin voinut tehdä samoin, sillä rakastin Luciaa kaikesta sydämestäni; mutta Etienne Gerardilla on miekkansa, hevosensa ja rykmenttinsä, äitinsä, keisarinsa ja uransa. Terhakalla upseerilla on kyllä aikaa rakkauteen, mutta ei naimisiin-menoon. Näin ajattelin minä sillä kertaa, ystäväni; mutta en tuntenutkaan silloin näitä yksinäisiä päiviä, jolloin haluaisin puristaa entisten rakastettujeni käsiä tai kääntää pois pääni nähdessäni vanhoja tovereitani lapsilaumojensa ympäröiminä. Tuo rakkaus, jota silloin pidin pilana ja ajanvietteenä, tiedän nyt, on minulle kaikista tunteista pyhin ja jaloin… Kiitos, ystävät, tämä on hyvää viiniä, ja yksi pullollinen lisää ei haittaa.

Ja nyt kerron teille, kuinka minä rakkaudestani Luciaan sain kokea hirveimmän elämäni merkillisistä seikkailuista, ja kuinka siinä tulin menettäneeksi oikeanpuolisen korvani kärjen. Te olette usein kysyneet minulta siitä, tänä iltana kerron sen teille.

Suchet'n päämajana oli sillä kertaa doogi Dandolon vanha palatsi. Se sijaitsi lagunin varrella likellä Markus-toria. Oli talven loppupuoli. Palatessani eräänä iltana kotiin Goldini-teatterista, löysin pienen kirjelippusen Lucialta ja gondolin, joka odotti minua. Hän pyysi minua heti tulemaan luoksensa, koska oli joutunut pulaan. Ranskalaisella ja soturilla on vain yksi vastaus tällaiseen kirjeeseen. Silmänräpäyksessä olin veneessä, ja gondolimies ohjasi pimeään kanaaliin. Muistan, että veneeseen astuessani minua hämmästytti miehen tavaton koko. Hän ei ollut kovin pitkä, mutta vahvarakenteisimpia miehiä, mitä koskaan olen nähnyt. Venetsian gondolimiehet ovat yleensä rotevaa rotua, ja voimakkaat miehet heidän joukossaan eivät ole lainkaan harvinaisia. Mies asettui taakseni ja alkoi soutaa.

Kelpo sotilaan täytyy aina ja joka hetki olla varuillaan vihollismaassa, se on aina ollut elämänsääntönäni, ja se, että olen elänyt kunnes hiukseni ovat tulleet harmaiksi, johtuu siitä, että olen seurannut tätä sääntöä. Ja kuitenkin olin sinä iltana kevytmielinen kuin typerä nuori rekryytti, joka ei muuta pelkää kuin sitä, että häntä luullaan pelkuriksi. Pistoolini olin kiireessä unohtanut. Miekka oli minulla kyllä, mutta sehän ei aina ole sopivin ase. Makasin taaksepäin nojautuneena veneessä, vajonneena unelmiin, joita herätti veden hiljainen solina ja airojen tasainen kitinä. Matkamme kävi useiden ahtaitten kanaalien kautta, joiden molemmilla puolilla oli korkeita rakennuksia. Yläpuolellamme välkkyi kapea juova tähtitaivasta. Siellä täällä näkyi silloilla, joiden alitse kuljimme, öljylampun heikko tuikkina, ja välistä pilkahdus vahakynttilästä, joka paloi pyhimyksenkuvan edessä jossain komerossa. Mutta näitä lukuunottamatta oli kaikkialla pimeää, ja erottaa saattoi ainoastaan mustan veden, joka väreili veneen sivuilla. Se oli unelmille sopiva aika ja paikka. Ajattelin kulunutta elämääni, kaikkia niitä suuria tekoja, joihin olin ottanut osaa, hevosia, joilla olin ratsastanut, ja naisia, joita olin rakastanut. Sitten ajattelin rakasta äitiäni, ja kuvittelin hänen iloansa, kun hän kuuli rahvaan kylässä puhelevan poikansa maineesta. Ajattelin myös keisaria ja Ranskaa, rakasta isänmaata, aurinkoista Ranskaa, kauniiden tyttärien ja urhoollisten poikien äitiä. Sydän paisui rinnassani ajatellessani, kuinka olimme liehutelleet Ranskan lippuja niin monen sadan peninkulman päässä sen rajoilta. Tahdoin uhrata henkeni Ranskan suuruuden hyväksi. Laskin käden sydämelleni ikäänkuin vannoakseni tämän; mutta samassa silmänräpäyksessä syöksyi gondolinohjaaja takaapäin päälleni.

Kun huomasin, että hän syöksyi päälleni, en ensimmältä uskonut hänen hyökänneen kimppuuni, vaan että hän oli ainoastaan keikahtanut kumoon päälleni koko painollaan. Gondolinohjaaja seisoo soutaessaan takana, niin ettei häntä siis voi nähdä eikä myöskään puolustautua hänen hyökkäystään vastaan. Äsken juuri istuin rinta täynnä yleviä tunteita, seuraavassa silmänräpäyksessä makasin pitkin pituuttani veneen pohjalla, tuon raakimuksen pudistaessa minua niin että olin vähällä tukehtua. Tunsin hänen lämpimän hengityksensä niskassani. Käden käänteessä tempasi hän miekan vyöltäni ja heitti säkin pääni päälle, kiersi vahvan köyden sen ympärille ja sitoi kiinni. Siinä minä makasin veneen pohjalla avuttomana kuin vangittu lintunen. En voinut huutaa, en voinut liikahtaa, olin kuin liikkumaton mytty. Heti tämän jälkeen kuulin jälleen veden loiskinan ja airojen kitinän. Tuo lurjus oli tehnyt tekosensa ja alkoi soutaa jälleen tyynesti ja välinpitämättömästi, ikäänkuin säkin vetäminen husaari-everstin päähän olisi ollut hänen jokapäiväistä työtänsä.

En voi sanoa teille, mikä nöyryytys ja mikä raivo minut valtasi maatessani siinä kuin karitsa, joka teuraaksi viedään. Minut, Etienne Gerardin, kevyen ratsuväen kuudennen prikaatin taistelusankarin ja pääarmeijan ensimmäisen miekkamiehen oli yllättänyt aseeton mies ja tällä tavalla! Makasin kuitenkin tyynesti; sillä aikanaan on tapeltava ja aikanaan säästettävä voimia. Olin saanut tuntea tämän miehen otteen käsivarsissani, ja tiesin, että olin kuin lapsi hänen käsissään. Odotin senvuoksi liikkumattomana, mutta raivosta kiehuvalla sydämellä, milloin otollinen hetki löisi.

Kuinka kauan olin maannut veneen pohjalla, en osaa sanoa, mutta minusta tuntui aika sangen pitkältä ja lakkaamatta kuulin veden lorinan ja airojen kitinän. Useita kertoja käännyimme, sen hoksasin pitkistä surumielisistä huudoista, joita gondolinohjaaja päästi varoittaakseen tovereitaan tulostamme. Viimein, kuljettuamme jokseenkin pitkän matkan, huomasin, että vene karahti valkamaa vasten. Mies löi kolme kertaa airolla veneen laitaan, ja vastaukseksi hänen merkinantoonsa kuulin telkien ratinaa ja avaimen vääntelemistä. Raskas, suuri ovi kitisi saranoillaan.

"Oletko siepannut hänet?" kysyi jokin ääni italiaksi. Raakimukseni purskahti nauruun ja potkaisi säkkiä, jossa makasin. "Täällä hän on", sanoi hän.

"He odottavat", sanoi jokin ääni ja lisäsi jotain, jota en ymmärtänyt. — "Ota hänet sitten", sanoi mies, joka oli minut vanginnut. Hän otti minut käsivarsilleen, astui pari askelta alas ja heitti minut kovalle kivilattialle. Silmänräpäystä myöhemmin natisivat teljet, ja avaimet kalisivat. Olin vankina tässä talossa.

Äänistä ja askeleista päättäen saatoin huomata ympärilläni olevan useita ihmisiä. Ymmärsin italiaa koko joukon paremmin kuin puhuin sitä, ja voin siis varsin hyvin saada selkoa heidän puheistaan.

"Et kai ole tappanut häntä, Matteo?"

— "Mitä sitten, vaikka olisinkin." — "Sinun täytyisi todennäköisesti tehdä tiliä siitä tuomioistuimen edessä." — "Nehän antavat hänet joka tapauksessa tappaa, vai mitä?" — "Kyllä, mutta ei ole minun eikä sinun asia tehdä se." — "Mitäs vielä! En ole tappanut häntä, sillä kuollut mies ei pure, ja tuo puraisi peukaloani vetäessäni säkkiä hänen päänsä ympärille." — "Hän makaa kovin hiljaa." — "Pudisteles häntä vähän, niin pian näemme, että hänessä on henki tallella."

Köysi, jolla minut oli sidottu, päästettiin irti, ja säkki otettiin pois pääni ympäriltä. Makasin lattialla liikkumattomana, silmät ummessa. — "Kautta kaikkien pyhimysten, etkös olekin taittanut niskat häneltä!" — "Ei, hän on vain pökertynyt. Muutoin olisi parempi, ettei hän koskaan tulisi tuntoihinsa." Tunsin käden soluvan takkini sisäpuolelle.

"Matteo on oikeassa", sanoi ääni, "hänen sydämensä jyskyttää kuin vasara. Anna hänen vaan maata, kylläpähän siitä tointuu."

Odotin minuutin tai pari, sitten uskalsin luoda salaisen silmäyksen ympärilleni. Alussa en voinut nähdä kerrassaan mitään, sillä olin ollut niin kauan pimeässä, ja huoneeseen, jossa olin, pilkisti vain heikko valo! Mutta pian hoksasin, että pääni yläpuolella kaareutui kipsikatto, joka oli koristettu jumalten ja jumalattomien kuvilla. Se ei ollut mikään ryövärien luola, johon minut oli viety, vaan nähtävästi jonkin venetsialaisen palatsin halli. Pysyen liikkumatta ja aivan hiljaa, minä sain nyt salaisesti nähdä vilahdukselta minua ympäröivät miehet. Siinä oli gondolinohjaaja, ruskea, karkeapiirteinen oikein murhaajan näköinen hirtehinen, ja hänen vieressään kolme muuta miestä, yksi heistä oli pieni, etukumarainen mies, jolla oli karski ilme kasvoillaan ja avainnippu kädessä, toiset kaksi olivat kauniisiin livereihin puettuja nuoria palvelijoita. Kuunnellessani heidän keskusteluaan, selvisi minulle, että pieni mies oli hovimestari, ja ne kaksi muuta hänen käskyläisiään. Heitä oli tosin neljä minua vastaan; mutta pieni hovimestari ei paljoakaan merkinnyt. Jos minulla olisi ollut ase, olisin minä hymyillyt tälle ylivoimalle; mutta jos käsin oli tapeltava, niin oli kuitenkin yksi heistä tarpeeksi ylivoimainen vastustaja, vaikka nuo kolme muuta miestä eivät häntä auttaisikaan. Viekkauden, mutta ei voiman täytyi tulla avukseni. Katselin ympärilleni keksiäkseni jonkun keinon paeta ja tein tässä hommassa päälläni tahdottoman liikkeen. Vaikka se olikin vähäinen, ei se jäänyt kuitenkaan vartijaltani huomaamatta. "Nouskaahan jaloillenne, pikku ranskalainen", mörisi gondolinohjaaja, "nouskaa ylös, sanon minä!" Ja hän potkaisi minua toisen kerran.

Ei milloinkaan ole käskyä toteltu niin nopsasti kuin nyt. Silmänräpäyksessä olin jaloillani ja syöksyin hallin perälle päin. He jäljissäni samalla tavalla kuin olen nähnyt englantilaisten koirien vainoavan kettua; mutta halli päättyi pitkään käytävään, jonne empimättä syöksyin. Tämä käytävä kääntyi vasemmalle, ja niin tulin jälleen takaisin halliin. Vainoojani olivat lakkaamatta kintereilläni, eikä minulla ollut aikaa siekailla. Syöksähdin rappusille, mutta kaksi miestä tuli sieltä vastaan; vetäydyin takaisin ja koetin avata sitä ovea, josta minut oli tuotu sisään; mutta se oli suljettu suurella teljellä, jota ei saanut liikahtamaankaan. Gondolinohjaaja tavoitteli minua puukollaan, mutta annoin hänelle sellaisen potkun, että hän keikahti nurin. Hänen veitsensä putosi kilahtaen kivilattialle, mutta en kerjennyt ottamaan sitä ylös, sillä nyt ilmestyi puolitusinaa muita, jotka koettivat iskeä minuun kiinni. Kun yritin syöksyä heidän keskitsensä, pani pieni hovimestari jalkansa eteeni, niin että lensin nurin; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä olin taas pystyssä ja vainoojieni otteesta vapautuneena murtauduin heidän lävitseen ja painelin hallin toisessa päässä olevaa ovea kohti. Onneksi pääsin sinne ennen takaa-ajajiani ja huudahdin riemusta, kun lukko helposti aukeni; sillä huomasin, että tämä ovi vei ulos ja sitä myöten olisi pakoni selvä. Mutta olin unohtanut, missä kaupungissa olin. Jokainen talo on samalla saari. Kun työnsin oven auki valmiina hyppäämään kadulle, heijastui valo hallista syvään, hiljaiseen, mustaan veteen, joka ulottui aina ensimmäiselle rappuselle saakka. Peräydyin takaisin, ja seuraavassa silmänräpäyksessä saavuttivat vainoojani minut. Mutta minua ei ollut varsin helppo nitistää!

Potkin heitä ja raivasin tietä vapaaksi, vaikka yhdelle heistä, joka innokkaasti koetti pidellä minua kiinni tukasta, jäi koura täyteen hiuksiani. Pieni hovimestari löi minua avaimella, toisten hakatessa ja repiessä; mutta vielä kerran pääsin heidän käsistään. Syöksyin suuria rappusia ylös ja tyrkkäsin auki tavattoman ison sivuoven, joka oli aivan edessäni, mutta huomasin nyt, että kaikki ponnistukseni olivat olleet turhia.

Huone, johon olin murtautunut, oli loistavasti valaistu. Kultaisine kynttiläkruunuineen, mahtavine pilareineen ja maalattuine seinineen ja kattoineen se oli ilmeisesti jonkun venetsialaisen palatsin suuri sali. Tällaisia palatseja on sadoittain tässä eriskummallisessa kaupungissa, ja muutamissa niistä on saleja, jotka kaunistaisivat vaikka Louvrea tai Versaillesta. Salin keskellä oli koroke, jolla istui puoliympyrään sijoittuneina kaksitoista miestä, kaikki Fransiskaanimunkkien tavoin mustiin kaapuihin puettuina ja silmät naamarin peitossa. Joukko aseistettuja, raa'an näköisiä miehiä seisoi oven suussa, ja heidän keskellään, koroketta vastapäätä, nuori, kevyen jalkaväen univormuun puettu mies. Kun hän käänsi päänsä, tunsin hänet. Hän oli kapteeni Auret, seitsemännestä rykmentistä; nuori baskilainen, jonka kanssa talven aikana olin tyhjentänyt monta viinilasia. Hän oli kuoleman kalpea, miesparka, mutta hän käyttäytyi urheasti ryöväreitten joukossa, jotka häntä ympäröivät. En unohda koskaan sitä toivon välkettä, joka loisti hänen silmistään, kun hän näki toverinsa tulevan saliin, ja sitä epätoivon ilmettä, joka tuli sijaan, kun hänelle selvisi, etten ollut tullut muuttamaan hänen kohtaloansa, vaan jakamaan sen.

Voitte kuvitella näiden miesten hämmästystä, kun syöksyin sisään. Vainoojani syöksyivät perässäni ja sulkivat oven, niin ettei voinut olla puhettakaan enemmistä pakoyrityksistä. Juuri tällaisina hetkinä luontoni nousee voimaansa. Täysin arvokkaasti astuin tuomioistuimen eteen. Nuttuni oli puolittain riekaleina, tukkani epäjärjestyksessä ja pääni vuoti verta, mutta katseessani ja asennossani oli jotakin, joka antoi heidän ymmärtää, ettei mikään tavallinen mies ollut heidän edessään. Ei ainoakaan käsi liikahtanut minua pidättämään, ja ennen en pysähtynyt, ennenkuin seisoin erään pienen, vanhan ja hirvittävän näköisen miehen edessä, jonka harmaa parta ja käskevä ilme sanoi minulle, että hän oli sekä ikänsä että arvonsa puolesta ensimmäinen.

"Herra", sanoin minä, "te tahdotte kenties sanoa minulle, mistä syystä väkivaltaisesti on hyökätty kimppuuni ja tuotu minut tänne. Olen kunniallinen soturi kuten tuokin upseeri tuolla, ja minä vaadin, että viipymättä laskette meidät molemmat vapaiksi."

Sanojani seurasi pahaa ennustava hiljaisuus. Ei ole miellyttävää seisoa kahdentoista naamioidun henkilön edessä, ja tuntea kahdentoista kostonhimoisen italialaisen silmien kiinteästi tuijottavan. Seisoin, kuten ylpeän sotilaan sopi, ja en voinut olla ajattelematta, kuinka paljon huomiota arvokkaisuuteni ja ryhtini tuotti Conflansin husaareille. En usko, että joku muu olisi käyttäytynyt paremmin näissä vaikeissa olosuhteissa; minä katselin pelottomasti edessäni olevia kolkkoja miehiä ja odotin vastausta. Harmaapartainen keskeytti vihdoin hiljaisuuden.

"Kuka on tämä mies?" kysyi hän.

"Hänen nimensä on Gerard", sanoi pieni hovimestari ovelta.

"Eversti Gerard", sanoin minä. "En tahdo teitä pettää, olen Etienne Gerard, useita kertoja mainittu pikasanomissa ja suositeltu kunniamiekan saantiin. Olen kenraali Suchet'n adjutantti ja vaadin, että minut viipymättä päästetään vapaaksi, samoin kuin aseveljenikin, joka tuolla seisoo."

Sama kauhua herättävä hiljaisuus vallitsi salissa, ja samat kaksitoista säälimätöntä silmäparia tuijottivat minuun. Harmaapartainen rupesi jälleen puhumaan.

"Hänen vuoronsa ei ole vielä, kaksi nimeä on listalla ennen häntä." —

"Hän pääsi käsistämme ja syöksyi tänne."

"Odottakoon kunnes vuoronsa tulee; viekää hänet alas puukellariin." —

"Mutta jos hän tekee vastarintaa, teidän ylhäisyytenne?" —

"Työntäkää puukko hänen ruumiiseensa. Tuomioistuin on teidän puolellanne. Viekää hänet pois, kunnes olemme tehneet selvän näistä toisista."

Miehet tulivat luokseni; silmänräpäyksen ajan ajattelin tehdä vastarintaa. Olisin saavuttanut sankarikuoleman; mutta kuka oli täällä sitä näkemässä ja todistamassa? Ei auttanut muu kuin mukautua kohtaloonsa. Olen ollut niin monissa vaaroissa ja olen aina selviytynyt niistä onnellisesti, niin että olen oppinut luottamaan onnentähteeni. Antauduin siis näiden lurjusten käsiin, ja minut vietiin ulos salista; gondoolinohjaaja kulki vieressäni puukko valmiina kädessään. Luin hänen ilkeistä silmistään, että hänelle olisi ollut todellinen tyydytys, jos olisin antanut hänelle aihetta syöstä sen ruumiiseeni.

Kerrassaan omituisia nämä Venetsian suuret rakennukset — palatsit, linnoitukset ja vankilat, kaikki löytyy niissä. Minut vietiin pitkän käytävän läpi, joka päättyi pimeisiin kivirappusiin, joita myöten tultiin erääseen lyhyeen käytävään, jossa oli kolme ovea. Minut työnnettiin yhdestä näistä sisälle, ja ovi pantiin lukkoon. Ainoa valo, joka tunkeutui luokseni, tuli pienestä käytävän puoleisen seinän halkeamasta. Hapuillen ja tunnustellen minä tutkin huolellisesti komeron, johon olin joutunut. Päättäen siitä, mitä olin kuullut, ymmärsin, että minut vietäisiin täältä pian tuomioistuimen eteen; mutta luontoni on sellainen, etten koskaan voi jättää mitään pelastumisen mahdollisuutta koettelematta.

Kopin kivilattia oli niin kostea, ja muurit parin jalan korkeudelta niin homehtuneet, että oli selvä, että se oli veden alla. Vain vino reikä katon rajassa oli ainoa aukko, josta saattoi tulla valoa ja ilmaa. Sen kautta näin kirkkaan tähden minulle tuikkivan, ja se herätti minussa toivoa ja lohdutusta. En ole koskaan ollut uskovainen, vaikkakin sellaista ihmistä olen aina kunnioittanut; mutta muistan, että sinä yönä, kun tähti tuikki minulle, näytti se minusta kaikkinäkevältä silmältä, ja minusta tuntui samalta, miltä nuoresta, huolestuneesta rekryytistä täytyy tuntua taistelussa, kun hän näkee everstinsä tyynen katseen kääntyvän häneen.

Vankilassani oli kolme seinää kivestä, mutta neljäs oli puusta, ja huomasin, että se oli aivan äskettäin siihen tehty. Todennäköisesti oli siihen laitettu väliseinä, ja siten jaettu suuri koppi kahteen pieneen. Mutta eivät vanhat muurit eivätkä kurjat ikkunat tarjonneet mitään mahdollisuutta pakenemiseen, yhtävähän kuin jykevä ovikaan. Puuseinä oli siis ainoa, jota kannatti tutkia. Järki sanoi minulle, että jos tunkeutuisin sen läpi — mikä ei näyttänyt vaikealta — tulisin vain toiseen koppiin, yhtä ahtaaseen kuin se, jossa nyt olin. Kuitenkin olen aina kernaimmin halunnut toimia kuin panna kädet ristiin, ja tutkin siitä syystä puuseinää hyvin huolellisesti. Kaksi lautaa oli niin kehnosti lyöty yhteen, että saatoin ne helposti irroittaa. Haeskelin ympäristöstäni jotain asetta ja löysin nurkasta vanhan sängynjalan. Panin sen toisen pään lautojen väliin, ja olin juuri vääntämäisilläni ne erilleen, kun nopeitten askelten kaiku sai minut pysähtymään ja kuuntelemaan.

Toivon, että voisin unohtaa sen, mitä nyt kuulin. Olen nähnyt monien satojen miesten kaatuvan sodassa, ja olen itsekin ollut samassa vaarassa monen monta kertaa; mutta sehän oli vain jaloa kilvoittelua ja sotilasvelvollisuuksien täyttämistä. Se oli jotain aivan toista kuin kuulla ihmistä murhattavan tässä pyöveleitten luolassa. Kuulin kuinka jotakuta tyrkittiin käytävässä, jotakuta, joka teki vastarintaa ja joka heittäytyi oveani vasten ohimennessään. Häntä tuotiin varmaankin kolmannesta kopista, joka oli kauimpana minun komerostani. "Auttakaa, auttakaa!" huusi hän, ja sitten kuulin iskun ja kiljahduksen. "Auttakaa, auttakaa!" huusi hän uudelleen, ja sen perästä: "Gerard! eversti Gerard!" Jalkaväen kapteeniparka oli siellä murhaajien käsissä. Päästin huudahduksen ja potkin ovea; kuulin hänen vielä kerran huutavan, ja sitten oli kaikki hiljaista. Minuuttia myöhemmin kuulin jonkinlaista veden loiskinaa, ja tiesin, ettei ihmissilmä enää koskaan saisi nähdä Auret'a. Hän oli mennyt samaa tietä kuin niin monet sadat muut, joiden nimet sinä talvena Venetsiassa katosivat rykmentin nimiluetteloista.

Askeleita kuului jälleen käytävässä, ja ajattelin, että nyt tultiin hakemaan minua. Mutta sen sijaan avattiin viereisen kopin ovi, ja joku vietiin sieltä ulos. Kuulin askeleitten kääntyvän rappusia ylös. Kävin heti lautoihin käsiksi, jotka jonkun minuutin työskenneltyäni sain niin irti, että saatoin ottaa ne pois paikoiltaan. Aukon läpi ryömien tulin nyt toiseen koppiin, joka oli, kuten otaksuin, toinen puoli huoneestani. Ei ollut helpompi paeta täältä kuin omasta kopistanikaan, sillä täällä ei ollut toista lautaseinää, ja ovi oli lukossa. Oli mahdotonta keksiä jotain jälkeä siitä onnettomasta, joka oli täältä laahattu pois. Palasin jälleen omaan koppiini, asetin laudat paikoilleen ja kokosin kaiken rohkeuteni odotellen milloin minut vietäisiin tuomioistuimen eteen, mikä todennäköisesti oli samaa kuin meneminen kuoleman kouriin.

Kesti kauan, mutta lopulta kuului askeleita käytävässä, ja minä valmistauduin uudelleen olemaan jonkun murhan todistajana sekä kuulemaan uhri-paran kiljuntaa. Mutta ei kumpaakaan tapahtunut. Vanki suljettiin väkivallatta koppiin. En saanut aikaa tirkistellä raosta, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä lyötiin oma oveni auki, ja petollinen gondolinohjaaja ja eräs toinen mies astuivat koppiini. "Tulkaa, ranskalainen", sanoi hän. Hän piti verellä tahrattua veistänsä suuressa karvaisessa kädessään, ja luin hänen silmistään, että hän odotti vain sopivaa syytä työntääkseen sen sydämeeni. Vastarinta oli turha. Seurasin sanaakaan puhumatta. Minut vietiin kiviportaita ylös siihen komeaan saliin, missä aikaisemmin olin seisonut salaisen tuomioistuimen edessä. Minut tyrkättiin sisään, mutta hämmästyksekseni huomasin, etten ollut se, johon tuomioistuimen huomio oli kiintynyt. Yksi sen jäsenistä, pitkä, nuori mies, seisoi tuomioistuimen edessä, puhuen matalalla, rukoilevalla äänellä. Hänen äänensä vapisi levottomuudesta, ja hänen kätensä tekivät kummallisia liikkeitä tai pusertuivat ristiin ankarassa mielenliikutuksessa. "Te ette voi tehdä sitä! Te ette voi tehdä sitä!" huusi hän. "Minä rukoilen tuomioistuinta harkitsemaan päätöstänsä." — "Astu syrjään, veli!" sanoi vanha mies, joka johti kokousta. "Se asia on ratkaistu, ja nyt on toisen vuoro."

— "Taivaan tähden, olkaa sääliväinen", huusi nuori mies. — "Me olemme jo olleet sääliväisiä", vastasi toinen. "Kuolema olisi ollut sellaisesta rikoksesta vähäpätöinen rangaistus. Olkaa nyt hiljaa ja antakaa oikeuden jatkaa työtään!" Näin nuoren miehen epätoivon valtaamana vaipuvan tuolilleen. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa tutkiskella, mikä hänen mieltänsä niin liikutti, sillä hänen yksitoista virkaveljeänsä olivat jo kiinnittäneet synkän katseensa minuun. Ratkaiseva hetki oli käsissä.

"Tekö olette eversti Gerard?" lausui tuo kauhua herättävä vanha mies.

"Minä olen." — "Senkö ryövärin adjutantti, joka kutsuu itseään kenraali Suchet'ksi ja joka toimii tuon Pääryövärin Bonaparten nimessä?"

Olin vastaamaisillani hänelle, että hän oli valehtelija, mutta aikanaan on vastaan sanottava, aikanaan vaiettava.

— "Olen kunnollinen soturi", sanoin minä, "olen totellut saamiani määräyksiä ja tehnyt velvollisuuteni."

Veri nousi vanhan miehen päähän, ja hänen silmänsä hehkuivat naamion läpi.

"Te olette varkaita ja ryöväreitä kaikki tyyni", huusi hän. "Mitä teillä on täällä tekemistä? Te olette ranskalaisia. Miksi ette pysy Ranskassa? Olemmeko pyytäneet teitä tänne Venetsiaan? Missä ovat meidän taulumme? Missä ovat San Markuksen hevoset? Keitä te olette ryöstämään näitä aarteita, joita esi-isämme ovat niin monien vuosisatojen aikana koonneet? Venetsia oli suuri kaupunki, silloin kuin Ranska oli vielä autio. Teidän juopot ja tappelunhaluiset taitamattomat sotamiehenne ovat hävittäneet pyhimysten ja sankariemme muistomerkkejä. Mitä teillä on tähän sanomista?"

Hän oli tosiaankin kauhea vanha mies, hänen harmaa partansa törrötti jäykkänä raivosta, ja hän sähisi lyhyet kysymyksensä kuin viili koira. Olisin voinut sanoa hänelle, että hänen taulunsa olivat hyvässä turvassa Pariisissa, etteivät hänen hevosensa olleet suurenkaan melun arvoisia, ja että hän voi nähdä sankareita — en halunnut sanoa mitään pyhimyksistä tarvitsematta mennä takaisin esi-isien luo, niin, tarvitsematta liikahtaa tuolistaankaan; tämän kaiken olisin voinut sanoa hänelle, mutta se olisi ollut samaa kuin väitellä uskonnosta mamelukkien kanssa. Kohautin olkapäitäni enkä vastannut mitään.

"Vangilla ei ole mitään sanottavaa puolustukseksensa", sanoi eräs naamioiduista tuomareistani.

— "Onko kenelläkään mitään muistuttamista ennen tuomion julistamista?" kysyi vanha mies antaen katseensa siirtyä tuomarista toiseen. — "Minulla on kyllä jotain muistuttamista", sanoi yksi heistä, "mutta minun on vaikea esittää se loukkaamatta erään veljen tunteita, tahdon senvuoksi vain huomauttaa, että on olemassa aivan erikoinen syy tuomita tälle upseerille oikein esimerkillinen rangaistus." — "En ole sitä unohtanut", vastasi presidentti. Kääntyen nuoren epätoivoisen miehen puoleen hän sanoi: "Veli, jos tuomioistuimen täytyy toimia tässä asiassa vastoin teidän toivomuksianne, tahtoo se antaa teille runsaan korvauksen eräässä toisessa." —

Nuori mies, joka minun tullessani oli puhunut tuomioistuimen edessä, horjui jaloillaan. "En voi kestää sitä. Teidän ylhäisyytenne suokoon minulle anteeksi. Tuomioistuin voi toimia ilman minua. Olen sairas. Olen järjiltäni." Käsiään hurjasti heilutellen syöksyi hän ulos salista. — "Antaa hänen mennä", virkkoi vanha mies. "Onhan enemmän kuin voi vaatia lihalta ja vereltä, että hän jäisi tämän katon alle. Mutta hän on oikea venetsialainen, ja kun ensimmäinen suvi on ohi, tulee hän ymmärtämään, ettemme voineet toimia toisin."

Minut oli unohdettu tämän kohtauksen aikana, ja vaikka olenkin mies, joka ei ole tottunut tulemaan laiminlyödyksi, olisin ollut peräti onnellinen, jos olisin saanut jäädä huomaamattomaksi. Mutta nyt katsoi vanha presidentti jälleen minuun kuin tiikeri, joka palaa saaliinsa luo. "Te saatte maksaa kaikesta; on oikeus ja kohtuus, että sen teette", puhui hän. "Te, nousukas seikkailija ja muukalainen olette rohjennut luoda silmänne Venetsian doogin pojantyttäreen, joka oli jo kihloissa Lorendansin perillisen kanssa. Se, joka nauttii tällaisia etuoikeuksia, saa maksaa niistä kalliisti."

"Ei suinkaan enempää kuin mikä niiden arvo on", sanoin minä. — "Puhumme siitä sitten, kun olette suorittanut osan velastanne", sanoi hän; "luulenpa ettette silloin ole niin kovin suuri suustanne. Matteo, vie vanki takaisin koppiin. Nyt on maanantai-yö. Älkää antako hänelle ruokaa eikä juomaa, ja tuokaa hänet jälleen tuomioistuimen eteen keskiviikkona yöllä. Olemme silloin päättäneet, millä tavalla hänen on kuoltava."

Tämä ei ollut mikään miellyttävä käänne, mutta se oli kuitenkin lykkäys, ja vähäisestäkin armosta on kiitollinen, kun sivullaan on hurjimus veren tahraama puukko kädessään. Mies veti minut pois salista, ja sysäsi portaita alas koppiin. Ovi lukittiin, ja minut jätettiin omiin mietteisiini.

Ensimäinen ajatukseni oli laittautua yhteyteen onnettomuustoverini kanssa. Odotin kunnes askeleet olivat häipyneet, otin sitten varovasti laudat paikoiltaan ja kurkistin sisään. Valo oli niin heikko, että töin tuskin saatoin eroittaa haamun, joka oli kyyristynyt nurkkaan. Mutta voin eroittaa äänen, joka rukoili niin, kuin rukoilee se, joka on kuolemantuskassa. Laudat mahtoivat ritistä, sillä kuulin hämmästystä ilmaisevan huudahduksen.

"Rohkeutta, ystävä, rohkeutta!" sanoin minä. "Kaikki ei ole vielä hukassa. Rohkeutta, sillä Etienne Gerard seisoo vierellänne." — "Etienne!" — Se oli naisen ääni — ääni, joka aina soi korvissani kuin musiikki. Minä pujottauduin aukosta sisälle ja kiedoin hänet syliini. "Lucia! Lucia!" huusin minä.

Nyt kuului pitkän aikaa vain Lucia! ja Etienne! sillä tällaisena hetkenä ei voi sanoa muuta. Hän tointui ensin. "Voi, Etienne, ne tappavat sinut. Kuinka sinä olet joutunut heidän käsiinsä?"

— "Vastatessani kirjeeseesi." — "Kirjeeseeni? En ole kirjoittanut mitään kirjettä."

"Ne kamalat roistot! Entäs sinä?"

"Juuri kuten sinäkin, Lucia, en minäkään ole mitään kirjettä kirjoittanut."

"He ovat kiertäneet meidät molemmatkin samaan paulaan."

"Minusta ei ole väliä, Lucia, minua ei uhkaa mikään vaara; ne ovat lähettäneet minut aivan yksinkertaisesti takaisin koppiini."

"Voi, Etienne, Etienne, ne tappavat sinut; Lorenzo on täällä."

"Se vanha harmaapartainenko?"

"Ei, ei, nuori, tummaverinen mies. Hän rakasti minua, ja minä luulin rakastavani häntä, kunnes — kunnes opin tuntemaan, mitä rakkaus on, Etienne. Hän ei koskaan anna sinulle anteeksi. Hänen sydämensä on kivestä."

"Tehkööt minulle mitä tahtovat, he eivät ainakaan voi ryöstää minulta menneitten päivien onnea, Lucia. Mutta sinä — miten käy sinun?"

— "Ah, siitä ei kannata puhua. Hetkinen tuskaa ja sitten on kaikki ohitse. He pitävät sitä häpeän merkkinä, mutta minä olen kantava sitä kunniamerkkinä, koska sinun tähtesi saan sen."

Hänen sanansa saivat vereni jähmettymään. Kaikki seikkailuni eivät olleet mitään verrattuina siihen hirveään tuskaan, joka minut nyt valtasi.

"Lucia! Lucia!" huudahdin minä, "taivaan tähden sano minulle, mitä nuo ryövärit aikovat sinulle tehdä. Sano se minulle, Lucia, sano."

"Minun ei pitäisi sanoa sitä sinulle, Etienne, sillä sinusta se tuntuu pahemmalta kuin mitä se itse asiassa on. Mutta teen sen kumminkin, jotta et luulisi sen olevan jotain vieläkin pahempaa. Presidentti on määrännyt, että toinen korvistani on leikattava ollakseni ainiaaksi merkitty, sentähden että olen rakastanut ranskalaista."

Hänen korvansa! Tuo pieni rakas korva, jota niin usein olin suudellut. Koettelin kädellä hänen sametin pehmeää korvalehteään, tullakseni vakuutetuksi, ettei tätä pyhäinhäväistystä oltu vielä tehty. Vannon, että vain ruumiini yli he voisivat päästä käsiksi tähän korvaan. — "Älä välitä siitä, Etienne — mutta olen kuitenkin iloinen, että hiukkasen välität."

"Ne eivät tule sinuun koskemaan — nuo pirut."

"Toivon vielä, Etienne. Lorenzo on siellä. Hän vaikeni, kun tuomioni julistettiin, mutta hän on varmasti puhunut puolestani, sittenkuin minut oli viety pois."

Niin onkin. Kuulin hänen puhuvan.

"Hän on varmaankin pehmittänyt heidän sydämensä."

Tiesin, ettei niin ollut, mutta kuinka olisin voinut sanoa sitä hänelle? Ja kuitenkin olisin hyvin voinut sen tehdä, sillä naisen varmalla vaistolla hän arvasi sen vaikenemisestani.

"He eivät tahtoneet kuulla häntä! Älä pelkää sitä kertoa minulle, rakas! Sinä saat nähdä, että ansaitsen urhoollisen soturin rakkauden. Missä Lorenzo nyt on?"

"Hän poistui salista."

"Silloin on hän varmasti poistunut koko palatsista."

"Niin luulen."

"Hän on jättänyt minut oman onneni nojaan. Etienne! He tulevat!"

Kuulin tosiaankin etäältä askeleita ja avainten helinää. Miksi he nyt tulivat, kun ei kerran ollut muita vankeja tuotavana oikeuden eteen? He tulivat siis täyttämään rakastetulleni tuomittua hirmuista rangaistusta! Seisoin Lucian ja oven välissä ja tunsin jäsenissäni leijonan voimat. Ennen työntäisin talon nurin kuin sallisin heidän koskea Luciaan.

"Mene takaisin! Mene takaisin", huusi hän, "ne tappavat sinut, Etienne.
Minun henkeni ei ole vaarassa. Rakkautesi tähden, mene takaisin,
Etienne. Ei se ole mitään. En päästä ääntäkään. Et tiedä siitä mitään,
ennenkuin se on jo ohi."

Hän painiskeli kanssani, tuo hento olento, ja jollain ihmeellisellä voimalla veti hän minut aukon luokse. Mutta päähäni pälkähti salaman nopea ajatus.

"Me voimme pelastua", kuiskasin minä. "Tee nopeasti ja vastustelematta mitä käsken. Mene minun koppiini. Nopeasti!"

Työnsin hänet aukon läpi ja autoin häntä asettamaan laudat paikoilleen. Olin ottanut hänen viittansa. Sen kietaisin ympärilleni ja ryömin kopin pimeimpään nurkkaan. Siellä makasin, kun ovi aukeni, ja useita miehiä tuli sisään. Olin päätellyt, ettei heillä ollut lyhtyä mukanaan, koska he eivät sitä ennenkään olleet käyttäneet. Heidän silmissään minä näytin mustalta möhkäleeltä maatessani siinä nurkassa.

"Tänne valoa", sanoi eräs miehistä. — "Ei, ei, piru vieköön!", huusi raaka ääni, josta tunsit Matteo-roiston. "Tämä on pilaa, josta minä en pidä, ja kuta enemmän sitä tuumailen, sen vähemmin minua haluttaa sitä tehdä. Olen hyvin pahoillani, Signora, mutta tuomioistuimen käskyä täyty; noudattaa."

Ensimmäinen ajatukseni oli ponnahtaa ylös ja syöksyä ulos avonaisesta ovesta. Mutta mitä se Luciaa hyödyttäisi! Edellyttäen, että pääsisin pakoon, olisi hän heidän vallassaan, kunnes tulisin takaisin avun kera, sillä yksin en voinut häntä pelastaa. Kaikki tämä välähti salaman nopeudella päässäni ja tulin siihen johtopäätökseen, että ainoa keino oli maata hiljaa, odottaa mitä tuleman piti ja antautua kohtalon huomaan. Miehen karkea käsi kopeloitsi tukassani — tukassani, jota vain naisen käsi oli kosketellut. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän tarttunut korvaani, ja väristys, ikäänkuin jos minua olisi poltettu tulisella raudalla, kulki ruumiini läpi. Purin huuliani voidakseni olla huutamatta ja tunsin veren vuotavan pitkin niskaani ja selkääni.

"Kas niin! Tattis taivaalle, että se on ohi", sanoi mies taputtaen minua ystävällisesti poskelle. "Olette ollut urhea tyttö, signora, sen voin teistä sanoa, mutta toivoisin, että teillä olisi ollut parempi maku kuin rakastua ranskalaiseen. Saatte kiittää häntä ettekä minua siitä, mitä minun on nyt täytynyt teille tehdä."

Mitäpä saatoin tehdä muuta kuin maata aivan hiljaa ja kiristellä hampaitani avuttomuudessani. Samalla kuitenkin lievensi tuskaani ja raivoani se ajatus, että olin kärsinyt naisen puolesta, jota rakastin. Miesten tapa aina on sanoa naisille, että he mielellään kärsisivät mitä tuskaa tahansa heidän tähtensä; mutta minun etuoikeutenani oli näyttää, etten ollut luvannut enempää kuin saatoin täyttää. Ajattelin myös, kuinka jalona tekoani pidettäisiin, kun tämä tapaus kerran tulisi tunnetuksi, ja kuinka ylpeitä Conflansin husaarit tulisivat olemaan everstistään. Nämä ajatukset auttoivat minua kärsimään hiljaa, veren lakkaamatta virratessa niskaani pitkin ja tipahdellessa kivilattialle.

Mutta veren tipahteleminen oli vähällä saattaa minut turmioon.

"Hänestä vuotaa vahvasti verta", sanoi eräs miehistä. "Parasta on, että haet haavurin, muuten löydät hänet huomenna kuolleena."

"Hän makaa aivan hiljaa, eikä ole suutansa avannut", sanoi toinen.
"Säikähdys on tappanut hänet."

"Joutavia, nuori nainen ei kuole niinkään helposti", arveli Matteo. "Olen sitä paitsi leikannut vain pienen palasen; pääasiahan on, että tuomioistuimen merkki on häneen tosiaan lyöty. Nouskaa ylös, signora, nouskaa ylös!"

Hän tarttui hartioihini ja sydämeni lakkasi lyömästä pelosta, että hän tuntisi olkaimet viitan alla.

"Kuinka on laitanne?" kysyi hän. En vastannut mitään. — "Piru vieköön, toivoisinpa, että olisin tässä miehen, enkä naisen kanssa tekemisissä, vaikka hän onkin Venetsian kaunein nainen", lausui gondolinohjaaja. "Tänne Nicola, lainaa minulle nenäliinaasi ja tuo valoa."

Kaikki oli menetetty. Pahin oli tapahtunut. Ei mikään minua voinut pelastaa. Makasin yhä kokoon kyyristyneenä nurkassani, mutta jokainen lihas ruumiissani oli jännitetty kuten villillä kissalla, joka on valmis hyppäämään. Jos minun olisi kuoltava, olin päättänyt, että kuolemani piti olla elämäni arvoinen.

Yksi miehistä oli mennyt hakemaan lyhtyä, Matteo koetti nenäliinalla saada verenvuodon pysähtymään; tuossa tuokiossa olisi salaisuuteni keksitty, mutta äkkiä nousi Matteo pystyyn jääden liikkumattomana seisomaan. Samassa silmänräpäyksessä kuulin sekavaa äänten sorinaa pääni yläpuolella olevan ikkunan luota. Airojen kitinä yhtyi ihmisääniin. Sitten koputettiin ulko-ovelle, ja peloittava ääni jymisi: "Aukaiskaa! Aukaiskaa keisarin nimessä!"

Keisari! Kuten pahat henget pötkivät pakoon pyhimyksen nimeä mainittaessa, niin kiiruhtivat nyt säikähtynein huudahduksin Matteo, palvelijat, hovimestari, miehet, koko ryövärijoukko pakoon tämän sanan kuullessaan. Laukaus pamahti, sitten kirveen isku, ja ovi murrettiin auki. Käytävästä kuului sitten aseitten helinää ja ranskalaisten sotamiesten huutoja. Seuraavassa silmänräpäyksessä juoksi eräs heistä portaita alas ja syöksyi suoraan koppiini. "Lucia!" huudahti hän. "Lucia!" Hän seisoi himmeässä valossa, hengästyneenä ja kykenemättä puhumaan. Lopulta hän virkkoi: "Enkö ole näyttänyt sinulle, kuinka suuresti sinua rakastan? Saatoinko enempää tehdä todistaakseni sen sinulle? Olen kavaltanut maani, olen rikkonut valani, olen syössyt ystäväni onnettomuuteen ja pannut henkeni alttiiksi sinut vapauttaakseni."

Se oli nuori Lorenzo Loredan, rakastaja, jonka olin lyönyt laudalta. Minun kävi häntä sääliksi tällä hetkellä; mutta kukin on itseään lähinnä rakkaudessa, ja sille, joka menettää pelin on ainoana lohdutuksena sen menettäminen miellyttävälle ja arvossapidetylle voittajalle. Aioin tämän hänelle selittää, mutta ensimmäiset sanani kuultuaan hän vavahti hämmästyksestä, juoksi käytävään, otti siellä riippuvan lampun ja valaisi sillä kasvojani.

"Tekö se olettekin, te, ilkiö!" huusi hän. "Te kirottu ranskalainen.
Teidän täytyy maksaa minulle se vääryys, jonka olette tehnyt minulle."

Mutta samassa hetkessä hän huomasi kasvojeni kalpeuden ja veren, joka lakkaamatta vuoti korvastani.

"Mitä tämä on?" kysyi hän. "Minkä vuoksi olette menettänyt korvanne?"

Voitin heikkouteni, ja pitäen nenäliinaa korvassani, nousin pystyyn husaarien ylpeänä everstinä.

"Kärsimäni vahinko ei merkitse mitään, herra. Teidän suostumuksellanne, hyvä herra, emme enää puhu näin vähäpätöisestä ja henkilökohtaisesta asiasta."

Mutta Lucia oli tunkeutunut kopistaan ja kertoi koko jutun, samalla hyväillen Lorenzon käsivartta.

"Tämä jalo herrasmies astui minun paikalleni, Lorenzo! Hän on kärsinyt pelastaakseen minut."

Näin italialaisen kasvoista, mikä taistelu hänen sisimmässään kävi, ja tunsin myötätuntoa häntä kohtaan. Lopulta ojensi hän minulle kätensä.

"Eversti Gerard, te olette suuren rakkauden arvoinen. Annan teille anteeksi, sillä vaikka olettekin tehnyt minulle vääryyttä, olette pyytänyt anteeksi jalolla tavalla. Mutta ihmettelen suuresti, että tapaan teidät elävänä. Poistuin tuomioistuimesta ennenkuin teidät tuomittiin, mutta ymmärsin, ettei ketään ranskalaista kohtaan osoitettaisi armahtavaisuutta senvuoksi, että he ovat hävittäneet Venetsian taideteoksia."

"Hän ei ole niitä hävittänyt", huudahti Lucia, "hän on auttanut säilyttämään niitä palatsissamme."

"Ainakin yhtä niistä", sanoin minä suudellen hänen kättänsä.

Tällä tavalla, ystäväni, tulin menettäneeksi korvani. Kaksi päivää yöllisen seikkailuni jälkeen löydettiin Lorenzo sydän lävistettynä Sant Markustorilta. Tuomioistuimen jäsenistä ja sen pyöveleistä ammuttiin Matteo ja kolme muuta, toiset karkoitettiin kaupungista. Lucia, rakastettu Luciani vetäytyi Muranon luostariin, sittenkuin ranskalaiset olivat poistuneet Venetsiasta. Siellä hän on luultavasti vieläkin ihastuttavana abbedissana, joka kenties jo aikoja sitten on unohtanut ne päivät, jolloin sydämemme sykkivät toisiaan vastaan, koko maailman tuntuessa niin pieneltä verrattuna siihen rakkauteen, joka paloi suonissamme. Tai ehkei niin ole kumminkaan käynyt. Ehkäpä hän ei ole voinut unohtaa. Voi olla hetkiä, jolloin hänen sielunsa rauha häiriintyy, kun hän muistelee vanhaa soturia, joka häntä ammoin häipyneinä päivinä rakasti. Nuoruus ja intohimot ovat olleet ja menneet, mutta gentlemannin sydän ei koskaan muutu, ja Etienne Gerard tahtoo taivuttaa harmaan päänsä hänen edessään ja mielellään uhrata toisenkin korvansa häntä palvellakseen.

II.

Korsikalainen veljeskunta.

Kun keisari tarvitsi reilua sotamiestä, muisti hän aina armollisesti Etienne Gerardin nimen, ja harvoin hän sen unohti palkintojen jaossakaan.

Hämmästyttävät tosiseikat, jotka nyt aion kertoa, olen pitänyt salassa niin kauan kuin keisari eli, siitä syystä, että annoin hänelle sellaisen lupauksen, mutta en huomaa kenenkään vahingoittuvan, jos nyt kerron sen tärkeän osan, joka minulla oli ja jonka johdosta tulin salaiseen liittoon keisarin kanssa. Kun keisari palasi kotiin Pariisiin rauhanjulistuksen jälkeen vuonna 1807, vietti hän suurimman osan ajastaan keisarinnan luona ja Fontainebleaun hovissa. Husaarirykmenttimme ja kaartin ratsutaitoiset jääkärit sijoitettiin myös hoviin. Se on, kuten tiedätte, vain pieni, suurten metsien siimeksessä oleva kaupunki, ja oli merkillistä nähdä sen täyttyvän suurherttuoista ja prinsseistä, jotka pyörivät Napoleonin ympärillä, kuten koirat herransa ympärillä, jokainen toivoen saavansa jonkun luupalasen. Kaduilla kuuli puhuttavan enemmän saksaa kuin ranskaa, sillä ne, jotka olivat meitä auttaneet viimeisessä taistelussa, olivat tulleet pyytämään palkintoa, ja ne, jotka olivat taistelleet meitä vastaan, olivat tulleet koettamaan torjua rangaistustaan.

Ja säännöllisesti joka aamu ratsasti pieni mies, jolla oli kalpeat kasvot ja kylmät, harmaat silmät, metsästämään vaiteliaana ja luoksepääsemättömänä, ja koko seurue tuli hänen perässään, koettaen siepata jonkun sanan hänen suustaan. Ja niin, kun hän sattui sille tuulelle, saattoi hän viskellä sadottain neliöpeninkulmia toiselle, tai ottaa sama määrä pois toiselta, siirrellä kuningaskuntia sen tai tämän joen varrelle, tahi sijoittaa jonkun vuorijonon kupeelle. Tämmöinen oli nyt se tapa, jolla hän tavallisesti toimitteli asioitaan, tuo pieni tykistömies, jonka olimme kohottaneet niin korkealle miekoillamme ja pajuneteillamme.

Hän oivalsi myöskin varsin hyvin, mistä hänen mahtinsa oli peräisin, ja me tiesimme sen myös. Myönsimme, että hän oli maailman parhain johtaja, mutta emme myöskään unohtaneet, että hänellä oli parhaimmat soturit johdettavinaan.

Eräänä kauniina päivänä, kun istuin vahdissa pelaten korttia nuoren jääkäri Morat'n kanssa, aukeni ovi, ja sisään astui Lasalle, everstimme. Morat ja minä ponnahdimme pystyyn ja tervehdimme.

"Poikaseni", sanoi hän taputtaen minua olalle, "keisari haluaa puhua kanssanne kello neljä."

Huone rupesi pyörimään silmissäni kuultuani nämä sanat. "Mitä sanotte?" huudahdin minä. "Keisariko?"

"Juuri hän", sanoi eversti hymyillen ällistykselleni.

"Mutta keisarihan tuskin aavistaa olemassa-oloani, eversti", vastustin minä, "minkätähden hän käskisi minua luokseen?"

"Niin, se on juuri se, jota minäkään en voi ymmärtää", vastasi Lasalle viiksiään kierrellen. "Ehkä tämä on teille onnenpotkaus, kuka tietää; voi olla, että se on ensimmäinen askel kolmikolkka-hattua kohden."

Hän jätti minut ystävällisesti nyökäten ja luvaten tulla hakemaan minua linnaan. Kello puoli neljä tuli hän jälleen luokseni, hymyilevänä ja sydämellisenä kuten tavallisesti, istuutui tuolille ojentaen koipensa pitkin pituuttaan ja puhui tavallisella meluavalla tavallaan.

"Asian laita on seuraava, poikaseni. Olin aamupäivällä keisarin luona hänen yksityishuoneessaan, kun hänelle tuotiin kirje. Hän aukaisi sen, ja samassa vavahti hän niin ankarasti, että paperi putosi lattialle. Otin sen ylös, mutta hän tuijotti eteensä seinään, ikäänkuin olisi nähnyt jonkun kummituksen. 'Fratelli dell Ajaccio', mutisi hän, ja sitten vielä kerran: Fratelli dell Ajaccio! Minä en oikein osaa italiaa, enkä ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti! Sain sen käsityksen, että hän oli kadottanut järkensä, ja te olisitte luullut samoin, jos olisitte nähnyt hänen silmänsä. Hän luki kirjeen ja istui sitten liikkumatta puolisen tuntia tai enemmän."

No niin, viimein tuli hän kuitenkin entiselleen.

"Otaksun, Lasalle", sanoi hän, "että teillä on yksi ja toinen reipas upseeri kymmenennessä?"

"Sellaisia he ovat kaikki tyyni, sire", vastasin minä.

"Jos te valitsisitte yhden, johon voi luottaa jos niin tarvitaan, mutta joka ei liikoja mietiskelisi, te ymmärrätte minut kyllä, Lasalle, — kenen silloin valitsisitte?"

Käsitin, että hän tarvitsi miehen, joka ei liikoja tuumiskelisi hänen suunnitelmiaan.

"Minulla on eräs", sanoin minä, "joka on pelkkää kannuksia ja viiksiä, ja joka ei juuri muuta ajattele kuin naisia ja hevosia."

"'Hän on mies, jota minä tarvitsen', sanoi Napoleon. 'Laittakaa hänet yksityishuoneeseeni kello neljä.' Näin se kävi, ja nyt matkaan, sillä keisari ei koskaan anna anteeksi puuttuvaa täsmällisyyttä."

Kaukana siitä että minua olisivat miellyttäneet ne syyt, joiden nojalla eversti valitsi minut. Hän taisi huomata sen kasvoistani, sillä hän puhkesi nauramaan täyttä kurkkua ja taputteli minua hyväntahtoisesti olalle mennessämme linnan pihan poikki.

Viisi minuuttia myöhemmin seisoin keisarin edessä. Hän silmäili minua ystävällisesti ja viittasi pysähtymään oven suuhun.

De Meneval kirjoitti hänen sanelunsa mukaan, ja aina ajatuksen lausuttuaan silmäili hän sihteeriään kosteilla koiran silmillään.

"Riittää. Voitte mennä", sanoi keisari äkkiä. Kun sihteeri oli poistunut huoneesta, astui keisari kädet selän takana luokseni ja silmäili minua kiireestä kantapäähän sanaakaan lausumatta.

Vaikka hän itse oli pienikasvuinen, näki hän mielellään suuria miehiä ympärillään, ja siksipä arvaan ulkomuotoni häntä miellyttäneen.

"No, monsieur Gerard", sanoi hän viimein osoittaen etusormellaan yhtä turkistakkini kultanappia, "minulle on ilmoitettu, että te olette hyvin ansiokas nuori upseeri. Everstinne antaa teistä erinomaisen arvostelun."

Olisin mielelläni tahtonut antaa hänelle loisteliaan vastauksen, mutta en keksinyt tällä hetkellä mitään sanomista lukuunottamatta Lasallen tyhmää "pelkkää kannuksia ja viiksiä", ja siihen se päättyi, etten vastannut kerrassaan mitään.

Keisari tarkasteli tarkkaavaisesti kasvojani ja sanoi sitten: "Minä luulen, että te olette juuri se mies, jota tarvitsen. Urhoollisia ja lahjakkaita miehiä on kaikkialla ympärilläni, mutta urhoollista miestä, joka — —." Hän ei lausunut tarkoitustansa loppuun, ja tunnustaa täytyy, etten ymmärtänyt, mihin hän tähtäsi. Tyydyin vakuuttamaan hänelle, että hän saattoi luottaa minuun kuolemaan saakka.

"Tehän olette, mikäli tiedän, oivallinen miekkailija?" sanoi hän.

"Jotenkin hyvä, sire", vastasin minä.

"Teidät valittiin rykmentistänne taistelemaan Chambarantin husaarien mestarimiekkailijan kanssa?"

"Toverini osoittivat minulle sen kunnian, sire."

"Ja saadaksenne harjaantumista, te loukkasitte kuutta miekkailu-mestaria viikkoa ennen kaksintaistelua?"

"Minun onnistui suorittaa seitsemän kaksintaistelua yhtä monessa päivässä, sire."

"Älkää antako meidän toistamiseen kuulla moisista vehkeistä, monsieur", ärjäsi hän äkillisen vihanpuuskan valtaamana, joka vaikutti aivan jäätävästi. "Luuletteko te, että minä pidän veteraanejani miekkailumestareina, jotka olisivat teidän maalitauluinanne. Kuinka minä voisin katsoa Eurooppaa kasvoista kasvoihin, jos sotilaani kääntävät miekkansa toisiaan vastaan? Antakaahan minun kuulla vielä kerran, että te kaksintaistelette, ja minä olen musertava teidät näiden sormieni väliin."

Näin hänen pienen paksun kätensä vilahtavan silmieni ohi, ja hänen äänensä oli tullut tavattoman käheäksi. Kunniani kautta, tällä hetkellä olisin ilolla vaihtanut osaa jonkun yksinäisen sotamiehen kanssa, joka seisoo koko vihollisjoukkoa vastassa. Hän kääntyi pöytään päin, ja kun hän jälleen näytti minulle kasvonsa, olivat kaikki myrskyn jäljet kadonneet, ja hänen kasvoillaan oli tuo merkillinen hymy, joka näkyi vain huulista, ei milloinkaan silmistä.

"Minä tarvitsen taitavaa miekkaa, monsieur Gerard", sanoi hän, "ja on erinäisiä syitä, joiden vuoksi valitsen teidät. Mutta ennen kaikkea minun täytyy vaatia teiltä vaitioloa. Niin kauan kuin on tarpeellista, ei se, minkä tänään yhdessä tulemme suorittamaan, saa tulla kenenkään muun tietoon."

Kumarsin.

"Edelleen en välitä teidän arveluistanne tai ehdotuksistanne; toivon vain, että te tarkasti suoritatte, mitä teiltä vaaditaan."

Kumarsin taas.

"Miekkanne minä tarvitsen, en ymmärrystänne. Minä pidän huolta ajattelemisesta, ymmärrättekö?"

"Kyllä, sire."

"Tiedättekö missä päin metsässä on suuri kaksirunkoinen honka, jonka luokse metsäkoirat kootaan?"

Jos hän olisi tiennyt, että kohtasin erään pienen ystävättäreni samaisen puun alla kolme kertaa viikossa, ei hän olisi minulta sitä kysynyt. Kumarsin jälleen äänettömänä.

"Hyvä! Tahdotteko tavata minut siellä kello kymmenen tänä iltana."

Olin jo päässyt niin pitkälle, etten enää mistään hämmästynyt. Jos hän olisi pyytänyt, että ottaisin hänen paikkansa keisarillisella valtaistuimella, ei minulla olisi ollut muuta vastausta kuin äänetön kumarrus.

"Me etenemme kauemmaksi metsään yhdessä", sanoi keisari. "Teillä tulee olla aseenanne miekka, mutta ei pistooleja. Te ette saa kiinnittää minuun pienintäkään huomiota, ja minä en puhu teille mitään. Me lähdemme kulkemaan äänettöminä. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän, sire."

"Kuljettuamme jonkun matkaa, tulemme näkemään miehen tai todennäköisesti kaksi erään tietyn puun alla. Me lähestymme heitä. Jos annan teille merkin minua puolustaa, tulee teillä olla miekkanne valmiina. Jos sensijaan puhelen näiden miesten kanssa, täytyy teidän odottaa ja katsoa, mitä tuleman pitää. Jos käy välttämättömäksi teidän paljastaa säilänne, on teidän pidettävä huolta, ettei kumpikaan heistä, jos niitä on nimittäin kaksi, pääse käsistämme. Olen itse auttava teitä."

"Sire", puhkesin minä puhumaan, "olen vakuutettu, että kahdessa ei ole minulle liikaa; mutta eiköhän olisi parempi ottaa joku tovereistani mukaan, ettei teidän tarvitsisi ottaa osaa sellaiseen taisteluun."

"Kas, kas vaan", sanoi hän kärsimättömästi. "Minä olin sotilas, ennenkuin tulin keisariksi. Ettekö sitten usko, että tykkimiehelläkin on miekka yhtä hyvin kuin jollain husaarilla? Mutta käskin teidän olla väittämättä vastaan. Olkaa hyvä ja tehkää kirjaimellisesti mitä sanon. Jos miekat ovat kerran vedetyt huotristaan, ei kumpainenkaan niistä kahdesta miehestä saa päästä elävänä."

"Sitä he eivät ehdi tehdäkään, sire", vakuutin minä.

"Hyvä on. Minulla ei ole muita määräyksiä teille annettavana. Voitte mennä."

Käännyin ovea kohti, mutta äkkiä pälkähti päähäni eräs ajatus ja käännyin takaisin.

"Tulin ajatelleeksi, sire — —"

Hän syöksähti minua vastaan kuin villipeto.

Luulin todellakin, että hän löisi minua.

"Ajatella", huusi hän. "Tekö, tekö! Luuletteko te minun valinneen teidät sentähden, että saisitte ajatella? Sanokaapas se minulle vielä kerran, niin! Te ainoa, joka — no saman tekevä. Te kohtaatte minut kello kymmenen hongan luona."

Piru vie, en ollut niin vähääkään iloissani päästyäni ulos huoneesta, ja juoksin asuntooni kuin mikäkin koulupoika, joka on päässyt opettajansa kourista.

Keisari vaati minulta etten ajattelisi, ja tein parhaani totellakseni häntä. Otin kortit esille ja koetin keksiä joitakin uusia trikkejä. Mutta en saanut päähäni edes valttiakaan ja pyyhkäisin epätoivoissani kortit lattialle. Sitten otin miekkani ja harjoittelin valehyökkäystä aina väsymykseen saakka, mutta kaikki oli turhaa. Ajatukseni tahtoi työskennellä vastoin tahtoani. Se oli vastuu, hirvittävä edesvastuu! Ja se lepäsi yksinomaan minun hartioillani, Ei ollut ketään jakamassa sitä kanssani. Kuinka monasti olinkin katsellut kuolemaa silmästä silmään, en ollut kuitenkaan koskaan tiennyt, mitä todellinen pelko on, ennenkuin tällä hetkellä. Mutta sitten ajattelin, että voin ainoastaan tehdä parhaani urhoollisena ja rehellisenä soturina ja ennen kaikkea noudattaa pilkusta pilkkuun niitä määräyksiä, joita olin saanut. Ja jos kaikki kävisi hyvin, tulisi tästä varmasti onneni peruskivi. Tällä tavoin vietin pitkän, pitkän illan, horjuen toivon ja pelon välillä, kunnes vihdoinkin sovittu hetki oli lyönyt.

Otin päälleni sotilaspukuun kuuluvan viittani, koska en tiennyt, kuinka suuren osan yöstä saisin viettää metsässä, ja kiinnitin miekkani viitan ympärille. Vaihdoin sitäpaitsi pitkät saappaani kevyeen kenkä-pariin, voidakseni helpommin liikkua, ja näin varustettuna läksin matkalle.

Kuljin pihan kenttämajojen ja kahvilarivien ohi, jotka olivat täynnä sotilaita, ja vähitellen näyttäytyivät metsän ensimmäiset, hajallaan olevat puut. Kiiruhdin suoraa päätä sille paikalle, jonka vanhan hongan luona tunsin, kuten sanottu, erinäisestä syystä varsin hyvin. Oli kuutamo, ja saavuttuani kohtauspaikalle, huomasin, etten ollut tullut ensimmäiseksi. Keisari käveli siellä edes takaisin kädet selän takana ja kasvot hieman rintaan päin taipuneina. Hänen päällänsä oli harmaa, väljä viitta ja päässä aivan liian suuri hattu. Olin nähnyt hänet samassa asussa talvisotaretkellä Puolassa.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän vihastuisi, kun oli saanut odottaa, mutta lähestyessäni häntä kuulin suuren kirkonkellon Fontainebleaussa lyövän kymmentä. Oli siis toteen näytetty, että hän se oli tullut liian aikaiseen, enkä minä liian myöhään. Huomautus tästä seikasta pyöri jo huulillani, mutta muistin sentään hyvissä ajoin hänen käskynsä olla puhumatta. Tyydyin senvuoksi vain lyömään kannukset yhteen ja tervehtimään. Hän loi silmäyksen minuun, ja sitten hän kääntyi sanaakaan sanomatta ja alkoi hitaasti kävellä pitkin metsää. Pysyttelin edelleen määrätyn matkan päässä hänen takanaan. Vaelsimme yli penikulman, ja tiesin jo entuudestaan, mikä oli matkamme päämäärä. Keskellä aukeata paikkaa seisoo siellä erään jättiläismäisen puun pirstoutunut kanto. Sitä kutsutaan yleisesti "papin penkiksi"; ja siitä paikasta kerrotaan niin monta jumalatonta juttua, että tunnen monta sotamiestä, jotka eivät juuri mielellään seisoisi siellä vahdissa.

Tultuamme lähemmäksi huomasin, että kaksi miestä odotti meitä.

Kun ensin äkkäsin heidät, seisoivat he kannon takana, ikäänkuin olisivat halunneet pysyä näkymättöminä, mutta astuessamme heitä kohden, tulivat he esille piilostaan kohtaamaan meitä. Keisari vilkaisi taaksensa minuun ja hiljensi hiukan kulkuaan, niin että tulin häntä kyynärän verran lähemmäksi. Voitte kuvitella, että minulla oli sapelinkahva tiukasti kourassani, ja että pidin molempia vastaan tulevia miehiä tiukasti silmällä. Toinen heistä oli tavattoman pitkä ja laiha, toinen sitä vastoin oli verrattain pienikasvuinen ja asteli karskisti, ylimielisen näköisenä.

Molemmillakin oli mustat viitat päällään, jotka roikkuivat yhdeltä puolelta alas, aivan kuten Murat'n rakuunat niitä pitävät. Heidän hattunsa olivat mustat ja muodoltaan litteät jollaisia olin viimeksi nähnyt Espanjassa. Heidän silmiään eroitin vain vilaukselta. Mutta kun kalpea kuu oli heidän takanaan, ja heidän mustat varjonsa liikkuivat heidän edellään, näyttivät he juuri semmoisilta haamuilta, joita voi odottaa kohtaavansa yöllä "papin penkin" luona.

Keisari oli pysähtynyt, ja nämä muukalaiset seisoivat myöskin aivan hiljaa ainoastaan muutaman askeleen päässä meistä. Olin hiipinyt seuraajani vierelle, niin että me kaikki neljä seisoimme kasvoista kasvoihin sanaakaan vaihtamatta. Olin iskenyt silmäni erikoisesti pitkään mieheen, senvuoksi että hän seisoi minua lähinnä. Tarkastellessani häntä selveni minulle, että hän oli hirvittävän hermostuneessa mielen tilassa. Hänen hintelä vartalonsa vapisi kiireestä kantapäähän, ja kuulin nopeaa ja raskasta, ikäänkuin kuoloon saakka väsyneen koiran ähkymistä. Äkkiä antoi toinen heistä lyhyen merkin vihellyksellä. Pitkä mies taivutti selkäänsä ja koukisti polviaan kuin joku sukeltaja, joka on juuri hyppäämäisillään; mutta ennenkuin hän ehti liikahtaakaan, syöksyin paljastetuin miekoin hänen eteensä. Samassa silmänräpäyksessä hyppäsi pienempi miehistä keisaria kohti ja upotti pitkän kapean puukon hänen rintaansa.

Jumalani! tätä kauhun hetkeä! Oli ihme etten itsekin siinä samassa horjahtanut kuolleena maahan. Kuin unessa näin harmaan haamun pyörähtelevän ympäri kouristuksen tapaisin nykäyksin. Eroitin kuun valossa vilaukselta kolme tuumaa punaista terästä, joka pisti ulos hänen hartioidensa välistä. Sitten hän jysähti maahan päästäen kuoleman kiljahduksen, sillä aikaa kuin murhaaja heilutti molempia käsivarsiaan ulvoen ilosta. Mutta minä — minä iskeä täräytin miekallani hänen palleansa läpi niin hirvittävällä voimalla, että hän iskusta, jonka sai miekankahvastani kylkiluittensa alle, lennähti kuusi askelta takaperin, ennenkuin putosi maahan. Sen jälkeen syöksyin suitsuavine säilineni toisen kimppuun, niin verenhimoisena, etten koskaan eläissäni ollut sellaista tuntenut, enkä koskaan myöhemmin tullut sellaista tuntemaan. Kun käännyin ympäri, välkkyi tikari silmieni edessä; tunsin sen kylmän henkäyksen, kun se livahti kaulani ohi roiston ranteen töksähtäessä olkapäätäni vastaan. Yritin pistää häntä miekallani, mutta hän pääsi irti käsistäni ja alkoi syöksyä täyttä vauhtia pakoon, juosten kuten metsäkauris kuun valaiseman metsälakeuden poikki.

Mutta ei hän minusta näin vähällä selviäisi. Tiesin, että murhaajan tikari oli täyttänyt tehtävänsä. Viivähdin vain silmänräpäyksen koettaakseni kylmää kättä.

"Sire, Sire!" huusin minä, ja silloin, kun ei tullut mitään ääntä tai liikettä vastaukseksi, ja kun punainen lätäkkö ruohomatolla yhä vain suureni, silloin tiesin, että kaikki oli hukassa. Ponnahdin ylös, heitin viitan pois ja juoksin minkä käpälistä lähti tuon roiston perään, joka vielä oli hengissä.

Oh, kuinka siunasinkaan sitä viisautta, joka oli saattanut minut ottamaan jalkoihini kevyet kengät! Ja onnellista vaistoani, joka oli saattanut minut heittämään viitan pois! Joko mies ei voinut päästä erilleen viitastaan, tahi sitten hän oli niin typertynyt, ettei voinut mitään ajatella. Asiain näin ollen alkoi välimatka tuntuvasti lyhentyä. Hän mahtoi olla aivan pois suunniltaan, sillä hän ei edes yrittänytkään kätkeytyä metsän tiheikköön, vaan juoksi päätä pahkaa aukeita paikkoja pitkin, kunnes saapui kedolle, joka vie suurelle Fontainebleaun hautuumaalle. Hän juoksi hyvin, se on totta — juoksi kuten pelkuri henkensä edestä. Mutta minä painelin kuin kohtalo pahantekijän kintereillä.

Kyynärä kyynärältä lyheni välimatkamme, kunnes saatoin eroittaa hänen kuivan, ähkyvän hengityksensä. Suuri hauta aukeni äkkiä hänen eteensä, ja kun hän katsahtaessaan taaksensa huomasi minut, pääsi häneltä epätoivoinen kiljahdus. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kadonnut näkyvistä.

Kerrassaan hävinnyt, ymmärrättekö! Syöksyin paikalle ja tirkistin mustaan syvyyteen. Oliko hän heittäytynyt sinne? Tämä otaksuma sai minut malttamaan mieleni, kun heikko uikuttava ääni saapui korviini syvyydestä. Se oli hänen äänensä, ja se ilmaisi minulle, missä hän oli.

Haudan syrjällä ja muurin alapuolella on pieni seisontasilta, jonka päällä on puuvaja työmiehiä varten. Tänne oli hän nyt piilottautunut. Yhdellä hyppäyksellä olin seisontasillalla, toisella oven kautta vajan nurkassa, josta hänen läähätyksensä kuului.

Hän tappeli kuin villikissa, mutta lyhyemmällä aseellaan ei hän voinut mitään saada aikaan. Otaksun, että minun täytyi antaa hänelle surmanisku ensimmäisellä, hurjalla lyönnillä, sillä vaikkakin hän hosui ja hosui, ei hänen liikkeissään ollut minkäänlaista voimaa, ja hetkisen kuluttua välkkyi hänen tikarinsa maassa. Tultuani vakuutetuksi siitä, että hän oli kuollut, kiipesin ylös ja aloin kävellä kuutamossa. Nousin jälleen kedolle ja kuljeskelin siellä edes takaisin niin järjettömässä tilassa kuin ihminen ikinä voi olla.

Veren suhistessa korvissani ja kädet edelleenkin puristettuna verta vuotavaan miekkaan kuljin eteenpäin ilman päämäärää, kunnes katsoessani ympärilleni havaitsin tulleeni samaan paikkaan "papin penkin" luo. Istuuduin eräälle kumoon kaatuneelle puunrungolle miekka polvien päällä ja kädet kasvoilla. Koetin ajatella, mitä oli tapahtunut ja mitä lähitulevaisuudessa tulisi tapahtumaan.

Keisari oli uskonut itsensä minun suojelukseeni, ja keisari oli kuollut. Nämä ajatukset ne vain jyskyttivät päässäni, niin ettei muille jäänyt laisinkaan tilaa. Hän oli ollut minun seurassani, ja hän oli kuollut. Mutta ei sillä hyvä. Maailma pitäisi minua hänen murhaajanaan tai kavaltajanaan. Mitä voin todistaa. Enkö olisi voinut olla noiden roistojen kanssarikollinen. Niin, niin — olin auttamattomasti kunniaton — alhaisin, tuomittavin olento koko Ranskassa. Näinkö siis päättyisi kaunis sotilas-urani, näinkö siis päättyisivät äidin toiveet. Hymyilin katkerasti tätä ajatellessani. Menisinkö nyt herättämään linnan asukkaita ilmoittaakseni, että suuri keisari on murhattu ainoastaan muutaman askeleen päässä minusta? En saattanut sitä tehdä — ei, en voinut!

Oli jäljellä vain yksi keino kunnialliselle miehelle, jonka kohtalo oli saattanut näin epätoivoiseen tilaan. Tahdoin heittäytyä omaan miekkaani jakaakseni siten keisarin kohtalon, koska en voinut sitä muuttaa. Valmistauduin kaikkine hermoineni suorittamaan traagillista loppuani, kun samassa silmieni eteen astui ilmestys, näky, joka sai hengitykseni pysähtymään. Keisari seisoi edessäni!

Hän ei ollut minusta viidentoistakaan kyynärän päässä. Kuu valaisi hänen kylmiä, kalpeita kasvojaan. Hänellä oli harmaa viitta päällään, mutta auki, niin että saatoin nähdä hänen vihreän frakkinsa ja valkoiset housut. Kädet olivat selän takana, ja leuka nojasi rintaa vasten kuten tavallisesti.

"No", sanoi hän kovimmalla ja käskevimmällä äänellään, "minkälainen raportti teillä on annettavana?"

Luulen, että jos hän olisi äännettömänä seisonut vielä minuuttiakaan kauemmin, olisin tullut hulluksi. Mutta tuo lyhyt, sotilaallinen puhe oli juuri se, jota tarvitsin tointuakseni.

Kuolleena tai elävänä seisoi keisari edessäni vaatien minulta raporttia. Tein jäykästi kunniaa.

"Te olette tappanut toisen heistä, näen minä", sanoi hän tehden päällään liikkeen taistelupaikkaa kohti.

"Kyllä, sire."

"Ja toinen pääsi pakoon?"

"Ei, sire, olen surmannut hänetkin."

"Mitä tämä on?" ärjäsi hän. "Te väitätte tappaneenne molemmatkin?"

Hän astui lähemmäksi hymyillen puhuessaan, niin että hänen valkoiset hampaansa säihkyivät kuutamossa.

"Toinen ruumiista makaa tuossa, sire", sanoin minä, "toinen on kalustovajassa linnan luona."

"Siis korsikalaisia veljiä ei ole enää olemassa", lausui hän hetken äänettömyyden jälkeen, ikäänkuin olisi puhunut itsekseen. "Varjo on ainiaaksi poistunut viereltäni." Sitten kumartui hän eteenpäin ja laski kätensä olkapäälleni.

"Te olette ollut varsin urhokas, nuori ystäväni", sanoi hän. "Te olette tehnyt tehtävänne sangen hyvin."

Hän oli siis lihaa ja verta, tämä keisari. Tunsin hänen pienen paksun kätensä olkapäälläni. Ja kuitenkaan en saanut päästäni sitä, mitä olin omin silmin nähnyt, ja tuijotin häneen niin typertyneenä, että hän alkoi jälleen hymyillä.

"Ei, ei, monsieur Gerard", virkkoi hän, "minä en ole mikään kummitus, tulkaa tännepäin, niin tulette kaiken ymmärtämään."

Ruumiit makasivat yhä maassa, ja niiden ääressä seisoi kaksi miestä. Heidän turbaaneistaan huomasin, että siinä oli Roustern ja Moustafa, keisarin molemmat mamelukit. Napoleon pysähtyi tultuaan harmaan olennon luokse, joka makasi ruohomatolla, ja kun hän otti hatun hänen kasvoiltaan, näin, että hänen piirteensä olivat aivan erilaiset kuin keisarin.

"Tässä makaa uskollinen palvelija, joka on uhrannut henkensä keisarinsa edestä", sanoi hän. "Herra de Goudin, myöntänette, muistuttaa minua vartaloltaan ja liikkeiltään."

Mikä mieletön riemu minut valtasikaan, kun nämä muutamat sanat ilmaisivat minulle salaisuuden. Keisari myhäili taas nähdessään ilmeisen ihastukseni.

"Te olette haavoittumaton?" kysyi hän.

"Olen täysin eheä, sir. Mutta epätoivoissani aioin tässä juuri — —"

"Hm, hm!" keskeytti hän minut. "Te käyttäydyitte kelpo tavalla. Hänen olisi pitänyt pitää paremmin varansa. Näin, kuinka kaikki tapahtui."

"Näittekö, sire?"

"En päästänyt teitä silmänräpäykseksikään näkyvistäni aina siitä saakka kuin lähditte asunnostanne, kunnes de Goudin-parka kaatui. Vale-keisari oli teidän edessänne, oikea takananne. Seuratkaahan nyt minua kotiin linnaan."

Hän kuiskasi jonkun määräyksen mamelukeille, jotka tervehtivät ja jäivät seisomaan paikoilleen, kun minä sitävastoin seurasin keisaria. Kautta kunniani, minä olen aina käyttäytynyt kuten husaarin tulee ja sopii, mutta ei itse Lasallekaan ole viittaansa niin heilutellut ja niin koreasti käydä töpsötellyt kuin minä nyt. Kenelläpä oli syytä kilistellä kannuksia ja kalistella sapeliaan, jollei juuri minulla — Etienne Gerardilla — keisarin uskollisella ja valitulla puolustajalla, sillä miehellä, joka tappoi Napoleonin murhaajan! Mutta äkkiä kääntyi keisari nopeasti puoleeni.

"Onko tuo nyt sopivaa käyttäytymistä tällaisessa salaperäisessä toimessa?" sähisi hän, silmissään omituinen kiilto. "Noinko te tahdotte ehkäistä, etteivät toverinne aavistaisi, että jotain tavatonta on tapahtunut? Olkaa minulle näyttämättä tuollaista narripeliä, monsieur, tai lähetän teidät saporien riveihin, joissa saatte hieman kovempaa työtä eikä mitään viittaa heilutettavaksi."

Näin keisari. Jos hän sai vähänkään vihiä, että joku luuli voivansa rehennellä hänen seurassaan, käytti hän ensimmäistä tilaisuutta hyväkseen näyttääkseen hänelle, minkälainen pohjaton kuilu heidän välillään oli. Tein kunniaa äänettömänä, mutta tunnustaa täytyy, että tunsin itseni loukatuksi kaiken tämän jälkeen, mitä välillämme oli tapahtunut. Hän vei minut linnaan yksityishuoneeseensa, ja siellä seisoin taaskin oven suussa aivan kuin iltapäivälläkin. Napoleon heittäytyi nojatuoliin vajoten hiljaiseen mietiskelyyn. Uskalsin viimein pienellä rykäisyllä muistuttaa läsnäolostani.

"Ah, kelpo Gerardini", virkkoi hän. "Te olette epäilemättä sangen utelias kuulemaan, mitä kaikki tämä merkitsee?"

"Olen täysin tyytyväinen, vaikk'ette suvaitsisikaan selittää minulle mitään", vastasin minä.

"Ah, lorua", sanoi hän kärsimättömästi.

"Tyhjää puhetta. Niinpian kuin olette oven ulkopuolella, alatte utelemaan, ja kahden päivän kuluttua tietävät sen kaikki toverinne. Kolmantena päivänä tuntee koko Fontainebleau jutun, ja neljäntenä päivänä se on ehtinyt Pariisiin. Mutta jos minä nyt kerron teille tarpeeksi tyydyttääkseni uteliaisuuttanne, on olemassa ehkä heikko toivo, että te kykenette pitämään sen omina tietoinanne."

Hän ei ymmärtänyt luonnettani, tuo keisari, ja siitä huolimatta ei tässä muu auttanut kuin kumartaa ja pitää suunsa kiinni.

"Muutamat sanat riittävät kyllä selittämään asian teille", sanoi hän. Hän puhui hyvin nopeasti, kävellen edestakaisin lattialla. "Nuo miehet olivat korsikalaisia; tunsin heidät nuoruudessani. Olemme kuuluneet samaan veljeskuntaan — korsikalaisiin veljiin, kuten itseämme nimitimme. Se perustettiin muinaisten Paoli-päivien aikana, ymmärrättekö, ja meillä oli erinäisiä ankaria lakeja, jotka eivät —."

Näitä sanoja kuunnellessani tuntui minusta ikäänkuin kaikki ranskalaisuus olisi ollut keisarista kaukana, ja kuin personoitu korsikalaisuus seisoisi edessäni, suurten kärsimysten perikuvana ja epätoivoisena, salamyhkäisenä kostonhimona. Hänen ajatuksensa olivat rientäneet jo aikoja sitten menneisiin päiviin, ja hän käveli huoneessa edes takaisin lyhyin, kiintein askelin, kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena. Kärsimättömällä kädenliikkeellä palautti hän ajatuksensa nyky-aikaan ja minuun.

"Sellaisen seuran lait voivat olla varsin terveellisiä tavalliselle kansalaiselle", jatkoi hän. "Ennen muinoin ei löytynyt uskollisempaa kansalaista kuin minä. Mutta olosuhteet muuttuvat, eikä minulle yhtä vähän kuin Ranskallekaan olisi mitään hyötyä, jos vielä noudattaisin noita määräyksiä. He tahtoivat pakoittaa minut niitä noudattamaan, mutta sillä tavalla jouduttivat he vain omaa turmiotaan."

"Nuo miehet olivat seuran johtajia ja olivat tulleet Korsikasta tänne saadakseen tavata minua sovitussa paikassa. Minä tiesin mitä se merkitsi. Toisaalla: ellen saapuisi, saisin olla varma, että siitä olisi seurauksena henkeni ikuinen vainoaminen. Tunsinhan heidän menettelytapansa. Mitä te olisitte tehnyt minun asemassani, Gerard?"

"Antanut kymmenennelle husaari-rykmentille määräyksen tyystin etsiä koko metsän ja tuoda veijarit jalkojenne juurelle, sire", laskettelin minä vähääkään epäröimättä.

Hän hymyili ja pudisti päätään. "Minulla oli erikoisen pätevät syyt olla vangitsematta heitä elävinä", sanoi hän. "Murhaajan kielestä saattoi koitua yhtä vaarallinen ase kuin hänen tikaristaan. Tahdoin mihin hintaan hyvänsä välttää juoruilemista ja skandaalia. Nyt mamelukkini hävittävät pienimmänkin jäljen siitä, mitä on tapahtunut, ja juttu on pyyhkäisty pois maanpäältä. Jos olisin lähettänyt enemmän kuin yhden puolustajan de Goudinin kera metsään, eivät veljekset olisi näyttäytyneet. Nyt he eivät yhden miehen takia luopuneet suunnitelmastaan eivätkä antaneet tilaisuuden mennä menojaan. Lasallen tilapäinen läsnä-olo täällä sillä hetkellä, kun otin vastaan kutsumuksen, aiheutti, että tulin tähän tarkoitukseen valinneeksi yhden hänen husaareistaan. Ja minä valitsin teidät, Gerard, siitä syystä että tarvitsin miestä, joka osasi käyttää sapelia ja joka ei tunkeutuisi tähän juttuun syvemmälti kuin toivoin. Minä luotan siihen, että te tulette osoittautumaan valintani arvoiseksi yhtä oivallisesti kuin te olette osoittautunut teoissanne kunnolliseksi."

"Sire", vastasin minä, "tulen kiskomaan juurineen muististani pois sen, mikä on tapahtunut, aivan kuin sitä ei olisi siellä koskaan ollutkaan. Lupaan poistua tästä huoneesta täydellisesti samanlaisena kuin olin tänne tullessani kello 4."

"Sitä te ette voi", sanoi keisari hymyillen. "Te olitte silloin luutnantti. Sallikaa minun nyt sanoa teille hyvää yötä — kapteeni Gerard."

III.

Ketunajo.

Te tiedätte, ystäväni, että talvi oli loppupuolellaan v. 1810, kun Massena, minä ja muut karkoitimme Wellingtonin takaisin niin kauaksi, että meillä oli toiveita saada hänet joukkoineen ahdistetuksi aina Tagus'iin saakka. Mutta kun olimme kahdenkymmenen peninkulman päässä Lissabonista, huomasimme, että meitä oli puijattu, sillä tuo englantilainen oli rakentanut laajalle ulottuvan vallirivin ja linnakesarjan paikkaan, jonka nimi oli Torres Vedras, niin että emme kyenneet tunkeutumaan hänen varustustensa läpi. Olimme Busacossa oppineet, ettei ollut lapsen leikkiä taistella noita miehiä vastaan, ja olimme täällä niin kaukana kodistamme, ettemme uskaltaneet hyökätä ilman selkäpuolella olevia apujoukkoja. Ei muu auttanut kuin asettua heidän vahvistettujen linjojensa eteen ja piirittää heitä parhaamme mukaan. Sinne pysähdyimme sitten kuudeksi pitkäksi kuukaudeksi ja koimme sellaisia kauhuja, että Massena myöhemmin sanoi, ettei hänen päässään ollut ainoatakaan hiusta, joka ei olisi tullut valkoiseksi.

Minä omasta puolestani en tilanteestamme suuriakaan surrut. Olihan minulla hoidettavinani hevoset, jotka olivat kovasti levon ja tuoreen rehun tarpeessa. Muutoin me joimme maan viiniä ja tapoimme aikaa niin hyvin kuin taisimme. Santaremissa oli eräs lady — mutta pidän suuni tukossa. Oikean ritarin tunnusmerkkihän on, ettei hän kavalla mitään salaisuuksia, jos kohta hän antaakin viittauksia siitä, että hän voisi kertoa niitä koko joukon.

Eräänä päivänä lähetti Massena hakemaan minut luoksensa. Tapasin hänet teltassaan istumassa suuren pöydälle levitetyn kartan ääressä. Hän katsoi ääneti minuun läpitunkevilla silmillään, ja niiden ilmeestä päätin, että kysymyksessä oli jokin vakava asia. Hän oli hermostunut ja levoton, mutta minun ryhtini näytti rauhoittavan häntä. On hyvä olla tekemisissä urhoollisten miesten kanssa.

"Eversti Etienne Gerard", virkkoi hän, "olen aina kuullut, että te olette yritteliäs upseeri."

Ei ollut minun asiani vahvistaa tällaista tietoa, mutta kun toisaalta olisi ollut mieletöntä kieltää, niin löin sen vuoksi vain kannukset yhteen ja tein kunniaa.

"Te olette myöskin erinomainen ratsastaja?"

Sen myönsin.

"Ja miekkailijoiden paras, kaikissa kuudessa kevyen ratsuväen prikaateissa."

Massena oli tunnettu tarkoista tiedoistaan.

"No niin", jatkoi hän, "jos tahdotte silmäillä tätä asemakarttaa, ymmärrätte helposti, mihin toivon teidän ryhtyvän. Nämä tässä ovat englantilaisten linjoja Torres Vedrasin luona. Te olette ehkä pannut merkille, että ne ovat tavattoman laajat, ja käsitätte siis, että englantilaiset voivat pitää miehitettyinä linnoituksia vain siellä täällä. Kun kerran olette päässyt linjan läpi, on teillä kaksikymmentä peninkulmaa aukeata maata englantilaisten linjojen ja Lissabonin välillä. Minulle on sangen tärkeää saada tietää, kuinka Wellingtonin joukot ovat sijoitetut sille alueelle, ja minun toivomukseni on, että te lähdette ottamaan siitä selkoa."

Hänen sanoistansa kulki kylmä väristys ruumiini läpi.

"Kenraali", sanoin minä, "on mahdotonta että joku kevyen ratsuväen eversti rupeaisi toimittamaan vakoilijan virkaa."

Hän nauroi ja taputti minua olalle.

"Te ette olisi oikea husaari, jollette olisi tuittupää", sanoi hän. "Jos tahdotte kuunnella, ymmärrätte kyllä, ettei aikomukseni ole pyytää teitä esiintymään vakoilijana. Mitä pidätte tuosta hevosesta?"

Hän oli vienyt minut teltan suulle ja siellä näin erään jääkärin kuljettavan ihmeteltävää eläintä edes takaisin. Se oli harmaa, ei varsin korkea, ehkä hiukan yli yhdentoista korttelin — mutta sillä oli lyhyt pää ja kauniisti kaareutuva kaula, mikä on ominaista puhdasrotuisille arabialaisille hevosille. Sen olat olivat niin jäntevät ja jalat silti niin sirot ja hienot, että vapisin ilosta jo pelkästä katselemisesta. Hienoa hevosta ja kaunista naista — en voi niitä katsella tulematta liikutetuksi, vielä nytkin, vaikka seitsemänkymmentä talvea ovat kylmentäneet vertani. Niin että voitte itse kuvitella, kuinka asian laita oli siihen aikaan.

"Tuo", sanoi Massena, "on Voltigeur, nopein hevonen ratsuväessämme. Minun toivomukseni on, että te lähdette tänä yönä, raivaatte itsellenne tien vihollisten linjojen läpi ja palaatte takaisin vastakkaista tietä ja tuotte tietoja vihollisten suunnitteluista. Teidän täytyy olla virkapuvussa ja tulette niin ollen, vaikkapa teidät vangittaisiinkin, olemaan turvattu joutumasta tapetuksi vakoilijana. On kuitenkin todennäköistä, että pääsette häiriöittä vihollisen linjojen läpi, sillä etuvartijat ovat hyvin hajallaan. Ja kun kerran olette sisäpuolella, voitte päivällä ratsain välttää sitä, mikä teistä näyttää epäilyttävältä, ja kunhan vain pysyttelette loitolla maantiestä, pääsette kyllä aivan huomaamatta pujahtamaan takaisin. Ellette ole huomisiltaan ilmoittautunut luokseni, ymmärrän teidät vangituksi, ja tarjoudun vaihtamaan teidät eversti Patricia vastaan."

Oh, kuinka sydämeni paisui ylpeydestä ja ilosta, kun hyppäsin satulaan ja ratsastin edestakaisin tällä uljaalla hevosella, näyttääkseni marsalkalle, kuinka sitä hallitsin. Se oli loistava — me olimme molemmatkin loistavia, ja Massena paukutti käsiään ja huusi ihastuksesta. En minä, vaan hän sanoi, että hieno ratsu ansaitsee saada hienon ratsastajan. Kiitäessäni kolmannen kerran liehuvin kypärintöyhdöin ja viitoin hänen ohitseen, näin hänen kovista vanhoista kasvoistaan ettei hän enää epäillyt löytäneensä oikean miehen. Tempasin miekkani huotrasta ja tervehdin häntä kohottaen kahvan huulilleni, ja ratsastin sitten asuntooni.

Näytti tulevan myrskyinen yö, mikä seikka oli minulle erittäin mieleen. Toivoin voivani päästä lähtemään aivan salaa, sillä oli selvää, että jos kerran englantilaiset saisivat tietää minun tulleen armeijasta, päättäisivät he luonnollisesti heti jotain tärkeämpää olevan tekeillä. Annoin senvuoksi viedä hevoseni paalu-linjan ulkopuolelle muka juomaan, ja siellä vasta nousin satulaan. Minulla oli mukanani kartta, kompassi ja marsalkan ohjepaperi sisimmässä povitaskussani ja sapeli vyöllä, ja näin varustettuna läksin seikkailulleni. Satoi hienoa tihkusadetta ja kuu oli pilvien peitossa, niin että voitte ymmärtää, ettei ilma ollut erikoisen miellyttävä. Mutta sydämeni oli valoisa ajatellessani kunniaa, joka minulle oli osoitettu, ja mainetta, jonka tulisin saavuttamaan.

Tieni kulki milloin Torres Vedrasin ylänkömaata pitkin, milloin jonkun puron yli, sitten erään talon ohitse, joka oli poltettu ja oli nyt vain rajamerkki. Vihdoin saavuin erääseen nuoria korkkitammeja kasvavaan lehtoon ja sieltä San Antonian luostariin, joka oli englantilaisten vasemman sivustan viimeinen asema. Täältä käännyin eteläänpäin ja ratsastin rauhallisesti hiekkakunnaitten yli, sillä näiltä tienoin oli Massena ajatellut olevan parhainta yrittää vihollisen linjojen yli, aivan hiljalleen, sillä oli niin pimeä, etten voinut nähdä kättäni edessäni. Tällaisissa tapauksissa jätän ohjakset vapaaksi ja annan hevosen mennä omia teitään. Voltigeur ravasi uskollisesti eteenpäin ja minä olin hyvin tyytyväinen istuessani sen selässä pilkkopimeässä. Noin kolmisen tuntia olimme edenneet varovasti ja minusta tuntui kuin olisin jättänyt jo kaiken vaaran taakseni. Lisäsin vauhtia, sillä halusin kernaasti päästä Englannin sotajoukon taakse aamusarastuksessa. Näillä seuduilla on paljon viinitarhoja, jotka talvella ovat pelkkää tasankoa, joten nopeakin ratsastaminen kävi helposti päinsä.

Mutta Massena oli hieman erehtynyt englantilaisten varovaisuudesta, sillä osoittautui, ettei ollut vain yksi, vaan kokonaista kolme puolustuslinjaa, ja juuri tämä kolmas, jonka läpi tällä hetkellä kuljin, oli kaikista peloittavin. Ratsastaessani tietä pitkin, innostuneena menestyksestäni, näin äkkiä lyhdyn tuikkivan edessäni, ja eroitin vilaukselta kiiltävän kiväärinpiipun ja punaisen sotilaspuvun.

"Kuka siellä?" huusi ääni — ja minkälainen ääni!

Käänsin hevosen oikealle ja ratsastin kuin mieletön, mutta nyt alkoi tusinan verran tulenliekkejä välkähdellä pimeässä, ja kuulat vinkuivat korvieni ympärillä. Tämä rätinä ei ollut minulle mitään uutta, joskaan en tahdo typerän nahkapojan tavoin kehua aina rakastaneeni sitä. Mutta milloinkaan se ei ole estänyt minua selvästi ajattelemasta, ja sen vuoksi käsitinkin oitis, ettei tässä voinut muuta tehdä kuin nelistää tiehensä ja koettaa onneaan jossain toisessa paikassa. Ratsastelin siis ylt'ympäri englantilaisten paalutuksia, ja kun vihdoin en kuullut enää mitään laukauksia, päättelin lopultakin päässeeni puolustuslinjojen läpi. Noin viisi peninkulmaa ratsastin etelään päin, pysähtyen tuon tuostakin hengähtämään ja tarkastelemaan taskukompassiani. Ja sitten yht'äkkiä — tunnen vieläkin sitä muistellessani ikäänkuin sysäyksen rinnassani — vaipui hevoseni maahan ääntä päästämättä ja värähtämättä, kuolleena kuin kivi!

Minä en osannut sitä aavistaa, mutta nyt huomasin, että yksi kirotuista englantilaisista oli laskenut luodin sen ruumiin läpi. Uljas eläin ei valittanut eikä herpaantunut, vaan kesti uskollisesti niinkauan kuin siinä oli elon merkkiäkään. Äsken vielä tunsin itseni varmaksi Massenan armeijan nopeimman ja jaloimman hevosen selässä. Nyt makasi se maassa, tuo jalo eläin, jossa ei ollut enää muuta arvokasta kuin korkeintaan sen nahka, ja minä seisoin sen vieressä avuttomimpana, onnettomimpana kaikista olennoista — hevosen selästä paiskattuna husaarina. Mitä hyödyttivät minua nyt ratsastussaappaat, kannukset ja koliseva sapelini? Olin tullut vihollisen linjojen sisäpuolelle; miten saatoin toivoa pääseväni jälleen takaisin? En häpeä tunnustaa, että minä, Etienne Gerard, istuin kuolleen hevoseni päälle ja kätkin kasvot käsiini synkän epätoivon valtaamana. Yön varjot alkoivat jo vaalentua idässä. Puolen tunnin kuluttua olisi valoisaa. Olin voittanut kaikki esteet ja ehtinyt jo näin pitkälle joutuakseni viimeisessä silmänräpäyksessä vihollisten kynsiin, tehtävääni suorittamatta ja vankina — eikö tässä ole kylläksi musertamaan soturin sydämen. Mutta rohkeutta, ystävät! Meillä on tuollaisia heikkoja hetkiä, urhoollisimmillakin meistä. Mutta minun sieluni on kuin terässäilä, mitä enemmän sitä taivutetaan sitä voimakkaammin ponnahtaa se takaisin. Ensiksi epätoivon hetki, ja sitten aivot kylmenevät jääksi ja sydän iskee tulta. Kaikki ei ollut vielä menetetty. Minä, joka olin selviytynyt niin monesta pulmasta, selviäisin kyllä tästäkin. Nousin seisomaan ja rupesin miettimään, mitä olisi tehtävä.

Ensinnäkin oli selvää, etten voinut lähteä takaisin päin. Ennenkuin olisin ehtinyt päästä englantilaisten linjain läpi, olisi ollut jo selvä päivä. Minun täytyi piilottautua päivän ajaksi ja koettaa onneani seuraavana yönä. Otin satulan, pistoolinkotelon sekä Voltigeur-parkani silat ja kätkin ne pensaikkoon, jotta ei kukaan, joka löytäisi hevosen, voisi nähdä sen kuuluneen ranskalaiselle husaarille. Sitten jätin hevosen makaamaan ja aloin hakea itselleni piilopaikkaa. Joka taholla vuoren rinteillä näin vahtitulia ja ihmisten jo alkavan liikuskella niiden ympärillä. Minun täytyi kiiruhtaa piiloon, muuten olin hukassa. Mutta minne kätkeytyä? Olin viinitarhassa. Köynnösten varret olivat vielä jäljellä, mutta kasvit poissa. Ne eivät siis voineet tarjota minulle mitään suojaa. Sitäpaitsi tarvitsin ruokaa ja vettä ennen yön tuloa. Syöksyin eteenpäin luottaen suosiolliseen kohtaloon. Enkä siinä pettynytkään. Onni on nainen, ystäväni, ja katsoo suopeasti reippaan husaarin puoleen.

Kompuroidessani viinitarhan läpi kohosi jotain mustaa silmieni eteen, ja minä tulin suuren nelikulmaisen kivitalon luo, jossa oli pitkä ja matala lisärakennus toisella sivulla. Tiet yhtyivät siinä, ja oli helppo nähdä, että se oli posada, viinitupa. Ikkunoista ei näkynyt valoa, ja kaikki oli pimeää ja hiljaista. Mutta luonnollisesti ymmärsin varsin hyvin, että tällaisen mukavan majatalon täytyi varmasti olla täynnä asukkaita, niiden joukossa todennäköisesti korkeita upseerejakin.

Olen kuitenkin saanut kokea, että mitä lähempänä vaara on, sitä turvallisempi on paikka. Tämän vuoksi en nähnyt mitään aihetta lähteä tästä pakopaikastani. Pitkä ja matala rakennus oli selvästi talli. Ryömin sinne auki olevasta ovesta. Talli oli täynnä härkiä ja lampaita. Tikapuita pitkin kiipesin ylisille, missä heinien seassa löysin rauhaisan ja pehmeän piilopaikan. Pienestä luukusta oli minulla näköala ravintolaan ja maantielle. Kyyristyin sinne odottamaan mitä tuleman piti. Pian näyttäytyi etten ollut erehtynyt luullessani yhden ja toisen tärkeän miehen asettuneen tänne asumaan. Melkein heti päivännousun jälkeen tuli eräs kevyeen rakuunaväkeen kuuluva englantilainen raportteineen, ja sen jälkeen virtasi alituiseen upseereita pihaan ja pihasta pois. Kaikki hokivat he samaa nimeä: "Sir Stapleton — sir Stapleton." Minusta tuntui sangen ankealta maata siellä kuivin suin ja katsella niitä viinikannuja, joita isäntä kiikutteli noille englantilaisille upseereille. Mutta samalla minua huvitti tarkastella heidän terveitä, sileiksi ajettuja huolettomia kasvojaan ja arvailla, mitä he ajattelisivat, jos tietäisivät, että niin kuuluisa vihollis-upseeri oli niin lähellä heitä. Ja tehdessäni siinä havaintoja, näin näyn, joka sai minut hämmästymään.

Näiden englantilaisten horjumaton mielentasapaino oli melkein uskomaton! Voitteko kuvitella, mitä lordi Wellington teki huomatessaan Massenan piirittäneen hänet, niin ettei hän voinut joukkoineen liikkua paikaltaan. Te ehkä arvelette hänen raivostuneen, olleen epätoivoisen, kutsuneen joukot koolle ja puhuneen heille velvollisuudesta isänmaata kohtaan ja voiton kunniasta, ennenkuin vei ne viimeiseen, epätoivoiseen kamppailuun. Mutta ei, lordi ei menetellyt näin, uskokaa pois. Hän lähetti aivan yksinkertaisesti sotalaivan Englantiin noutamaan joukon kettukoiria, ja niin hän upseereineen alkoi aikansa kuluksi harrastaa ketunajoa! Tämä on silkkaa ja väärentämätöntä totta, tämä. Torres Vedrasin linjojen takana pitivät nuo hullut englantilaiset ketunajoa kolmena päivänä viikossa. Olimme leirissämme kuulleet niistä kerrottavan, ja nyt siis sain itse tilaisuuden omin silmin nähdä, että noissa uskomattomissa jutuissa oli perää.

Sillä kaukana maantiellä näin tosiaan oikeita koiria tepastelevan, noin kolmisen- tai nelisenkymmentä kappaletta, valkoisia ja ruskeita, kaikilla hännät samaan suuntaan pystyssä, aivan kuin Vanhan kaartin pajunetit. Totta toisen kerran, se oli komea näky! Ja niiden takana ja keskellä ratsasti kolme suippolakkista ja punatakkista miestä, joiden arvasin olevan metsästäjiä. Heidän jäljessään tuli monta erilaiseen sotilaspukuun puettua ratsastajaa kaksi- ja kolmimiehisissä joukoissa iloisesti jutellen. He eivät näyttäneet erikoisempaa kiirettä pitävän, josta päättelin että heidän ajamansa kettu mahtoi olla hyvin laiska. Mutta oli miten oli, se oli heidän asiansa, ei minun, ja pian olivat he kaikki sivuuttaneet luukkuni ja katosivat näkyvistä. Nousin pystyyn valmiina käyttämään hyväkseni ensimmäistä sopivaa tilaisuutta.

Kohta tämän jälkeen tuli eräs siniseen univormuun puettu upseeri, joka suuresti muistutti meikäläisen lentävän tykistön miehiä, ratsastaen tietä alaspäin. Hän oli vanhanpuoleinen, raskaan lihavahko mies, jolla oli harmaa poskiparta. Hän pysäytti hevosensa ja alkoi puhua jonkun ravintolan edessä odottelevan rakuunaupseerin kanssa, ja nyt huomasin, mitä etua minulle oli siitä, että olin opetellut englantia. Kuulin ja ymmärsin joka sanan, minkä he puhuivat.

"Missä kokoonnutaan?" kysyi upseeri, ja minä ajattelin, että hänen oli kiire saada jotakin syötävää, mutta kun toinen vastasi hänelle, että se tapahtui lähellä Altaraa, ymmärsin, että kysymys oli jostakin paikasta.

"Te saavutte myöhään, sir George", sanoi käskyläisupseeri.

"Niin, olin sotaoikeuden istunnossa. Onko sir Stapleton Cotton jo mennyt?"

Samalla hetkellä aukaistiin ikkuna, ja kaunis nuori mies mitä loistavimmassa sotilaspuvussa katsoi siitä ulos.

"Halloo, Murray!" hihkasi hän. "Nuo kirotut paperit pidättävät minua, mutta tulen heti kohta perässänne."

"Mainiota, Cotton. Olen jo myöhästynyt, niin että ratsastan heti edelleen."

"Käskekää palvelijani tuoda hevoseni pihalle", sanoi tuo nuori kenraali ikkunasta käskyläiselle, sillä aikaa kun toinen upseeri oli jo lähtenyt ratsastamaan.

Käskyläisupseeri ratsasti erään kauempana sijaitsevan tallin luo, ja muutaman minuutin kuluttua tuli pulska englantilainen ratsupalvelija taluttaen suitsista hevosta — ja, oh, ystäväiseni, ette ole koskaan aavistaneet, millaisen täydellisyyden hevonen voi saavuttaa, ellette ole nähneet ensiluokkaista englantilaista metsästyshevosta. Se oli suurenmoinen, hoikka, korkea, jäntevä, ja kuitenkin miellyttävä ja siro kuin gaselli. Se oli väriltään pikimusta, ja sen kaula ja sen selkä ja sen takajalat! — miten voisin niitä teille kuvailla? Sen nahka kiilsi kuin kiilloitettu ebenholtsi auringon paisteessa, ja se nosteli kavioitaan kevyesti ja somasti kuin tanssien, samalla puistellen harjaansa ja kärsimättömyydestä hirnahdellen. En milloinkaan ole nähnyt sellaista voiman, kauneuden ja sulon sopusointua. Olen useasti ihmetellyt, kuinka englantilaiset husaarit saattoivat saada kiinni meidän kaartinjääkärimme Astorgan taistelussa, mutta nyt, nähtyäni englantilaisten hevoset, ei se minua enää lainkaan ihmetyttänyt.

Ratsupalvelija sitoi hevosen ravintolan oven vieressä olevaan renkaaseen ja sen tehtyään meni sisään. Tässä silmänräpäyksessä oivalsin tilaisuuden, jonka sallimus minulle lahjoitti. Kun kerran istuin satulassa, olin paremmassa ratsuasussa kuin tälle retkelle lähtiessäni. Ei itse Voltigeurkään voinut kestää vertailua tuon loistavan, jalon eläimen kanssa. Ajatteleminen on minulla toimintaa. Yhdellä hyppäyksellä tulin tikapuilta alas tallin portaille. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin pihalla ja pitelin ohjaksia kädessäni. Hyppäsin satulaan. Joku, hevosen omistaja tai hänen palvelijansa, huusi perääni. Mitäpäs minä hänen huudostaan! Kosketin eläintä kevyesti kannuksilla, jolloin se teki sellaisen hyppäyksen, että vain minunlaiseni ratsastaja saattoi pysyä satulassa. Päästin ohjakset irralleen ja annoin hevosen huhkia — minne, siitä viisi, kunhan vain loittonimme ravintolasta. Hepo nelisti kuin villitty viinitarhojen yli, ja pian olin peninkulman päässä vainoojistani. He eivät voineet enää saada selville, mihin suuntaan olin lähtenyt. Tiesin olevani turvassa. Sen vuoksi, tultuani eräälle pienelle mäelle, otin muistikirjan ja lyijykynän esille ja tein asemakartan leiristä sekä niistä paikoista, jotka saatoin mäen päältä nähdä.

Oli kerrassaan miellyttävä tuo hevonen, joka minua kantoi, mutta ei ollut helppoa piirtää sen selässä, sillä vähän väliä se heristeli korviaan ja tahtoi syöksyä eteenpäin, kärsimättömyydestä hypähdellen ja tanssien. Ensiksi en ymmärtänyt sen levottomuutta, mutta pian huomasin sitten, että hevonen vauhkoutui joka kerta, kun eräs omituinen huuto metsiköstä saapui korviimme. Ja se melkein kiljahti kuullessaan äkkiä torven räikeän törähdyksen. Se tuli aivankuin hulluksi. Sen silmät leimusivat, sen harja nousi pystyyn. Se hyppi hyppimistään, raivokkaasti käännellen ja väännellen itseään. Lyijykynäni lensi toisaanne —, muistikirjani toisaanne.

Ja silmäillessäni alas laaksoon näin omituisen näyn. Metsästysseurue tulvi parhaillaan laakson läpi. Kettua en nähnyt, mutta koirat olivat täydessä ajohommassa kuonot maata vasten, hännät taivasta kohden ja niin yhteen sulloutuneina, että näyttivät nopeasti kiitävältä suurelta matolta. Tuhat tulimmaista, mikä näky! Ajatelkaa sitä sotilaspukujen paljoutta ja kirjavuutta, mikä suuressa armeijassa on nähtävänä: sinisiä ja punaisia salusiiniä, punapöksyisiä husaareja, vihreitä jääkäreitä, tykistöväkeä, kullalla koristettuja keihäsratsumiehiä, mutta eniten oli punaista, punaista ja taaskin punaista, niin ratsu- kuin jalkaväen upseerien puvuissa. Ja mikä paljous miehiä, toiset ratsastaen hyvin, toiset huonosti, mutta kaikki täyttä karkua, aliluutnantti niin hyvin kuin kenraalikin, yllyttäen ja huutaen, kannustaen ja läimäytellen ruoskalla, ajattelematta mitään muuta kuin kettu raiskan tuhoamista! Niin, tosiaankin eriskummallista väkeä, nuo englantilaiset!

Mutta minulla ei ollut aikaa lähemmin tarkastella tuota kirjavaa joukkoa ja ihmetellä näitä saaren asukkaita, sillä kaikista noista hulluista olennoista oli hevonen, jonka selässä istuin, eniten hullu. Ymmärrättehän, että se itse oli metsästyshevonen, ja että koirien ulina oli sille samaa kuin meille ratsuväen torven kajahdus taistelussa. Se vapisi ja ponnahteli. Kerta toisensa jälkeen se nousi takajaloilleen, ja sitten, ottaen äkkiä suitset hampaittensa väliin, se alkoi painaa rinnettä alas koirien perään. Kiroilin, vedin ja kiskoin ohjaksista, mutta turhaan. Sillä oli rautainen suu, niin että oli aivan hyödytöntä koettaa pidättää sitä. Yhtä hyvällä menestyksellä voi koettaa pidätellä krenatööriä loitolla viinipullosta. Jätin siis kaikki hillitsemisyritykset ja painautuen satulaan valmistauduin kohtaamaan pahinta.

Mikä eläin! En ole koskaan istunut sellaisen hevosen selässä. Se syöksyi eteenpäin yhä nopeammin ja nopeammin ja teki pitkiä hyppyjä kuin vinttikoira, niin että tuuli puri kasvoihini ja vinkui korvieni ympärillä. Olin puettuna tavalliseen rykmenttimme arkiunivormuun, joka oli yksinkertainen ja tumma ja jolle ainoastaan muutamat sotilasmerkit antoivat univormun näön; sitäpaitsi olin varovaisuuden vuoksi irroittanut töyhdön kypäristäni. Ei ollut mitään pelkoa, että niin erilaisten pukujen joukosta minun pukuni pistäisi silmiin, erittäinkin kun kaikkien ajatukset olivat ajoon kiintyneet. Ajatus, että joku ranskalainen upseeri olisi metsällä heidän kerallaan, oli liian luonnoton pälkähtääkseen heidän päähänsä. Siinä ratsastaessani rupesi minua ihan naurattamaankin, sillä vaarasta huolimatta oli tässä kaikessa kuitenkin samalla jotain vastustamattoman koomillistakin.

Olen sanonut, että metsästäjät ratsastivat hyvin epätasaisesti, niin, että muutamien peninkulmien perästä joukko, sensijaan että olisi pysynyt yhdessä koossa, hajaantui verrattain laajalle alalle, paremmat ratsastajat aivan koirien kintereillä ja muut taaempana. Minä puolestani olin yhtä hyvä ratsastaja kuin kuka tahansa heistä, ja hevoseni oli parempi kuin toisten, niin että voitte ymmärtää, ettei kulunut kauvoja, ennenkuin olin pian etummaisten joukossa, aivan koirien kintereillä. Ja kun näin koiraparven puhaltavan pitkin tasankoa, punatakkiset ratsastajat niiden takana ja noin seitsemän tai kahdeksan ratsastajaa sivullani — silloin tapahtui se kaikista merkillisin koko jutussa. Minä, Etienne Gerard, minä tulin hulluksi! Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä valtasi minut urheilun henki, halu voittaa toiset, raivokas vimma ketun perään. Kirottu elävä, pääsisiköhän se meiltä pakoon? Häijy veijari, sen hetki oli lyönyt. Ah, tuo urheiluhurmaus on suuri tunne, ystäväni, tuo halu kunnostautua, tuo viha kettua kohtaan, halu sotkea se hevosen kavioiden alle. Olen myös, kuten joskus toiste olen teille kertova, nyrkkeillyt englantilaisen kanssa, taistelut Bustlerin kanssa nyrkkitaistelun Bristolissa.

Ja kerronpa teille, että tuo urheilu on jotain ihmeellistä, hullua, mutta vastustamattoman kiehtovaa.

Kuta kauemmaksi tulimme sitä nopeammin nelisti hevoseni. Ja pian oli ainoastaan kolme ratsastajaa niin lähellä koiria kuin minä. Kaikki tunnetuksi tulemisen pelko oli kadonnut. Aivoni kiehuivat, veri vaahtosi suonissani, vain yksi seikka tässä maailmassa näytti minusta elämisen arvoiselta — saada kiinni tuo kirottu kettu. Pääsin jo yhden metsästäjän edelle, joka oli husaari samoinkuin minäkin. Nyt oli vain kaksi rinnallani, toinen mustatakkinen, toinen tuo sininen tykistömies, jonka olin nähnyt ravintolan luona. Hänen sininen poskipartansa liehui tuulessa, ja hän ratsasti loistavasti! Mutta hän oli jo vanhanpuoleinen, ja päästäessämme täyttä laukkaa erästä jyrkkää mäkeä ylös, tuli ruumiini keveys hyödykseni. Sivuutin kummankin englantilaisen ja ratsastin nyt suorassa linjassa pienikasvuisen kovapiirteisen englantilaisen ylimetsästäjän kanssa. Edessämme olivat koirat, ja kas tuolla, noin sata askelta niiden edellä, näin ruskean esineen, joka lensi kuin nuoli — se oli kettu. Sen nähdessäni vereni syttyi. "Ahaa, siellähän olet, senkin heittiö!" Mölisin ilosta ja huusin rohkaisevia sanoja ylimetsästäjälle; viittoilin kädelläni hänelle saadakseni hänet käsittämään, että tässä oli yksi, johon hän voi luottaa. (Tästä käy selville, että ranskalaisella E.G:llä oli peräti virheellinen käsitys englantilaisista ketunajon säännöistä, sillä koiran tehtävänä on tehdä loppu ketusta tai pidellä sitä kiinni, kunnes metsästäjät ehtivät saapua paikalle. Senvuoksi E.G. teki anteeksiantamattoman erehdyksen ratsastaessaan koirien edelle ja itse tappaessaan ketun).

Ja nyt olivat enää vain koirat minun ja saaliini välissä. Nämä koirat, joiden tehtävänä on osoittaa metsästäjille, missä eläin on, olivat nyt pikemminkin esteeksi kuin avuksi, sillä vaikeata oli päästä niiden edelle. Ylimetsästäjä käsitti sen yhtä hyvin kuin minäkin, sillä hän ei yrittänytkään päästä koirien edelle. Hän oli oivallinen ratsastaja, mutta häneltä puuttui silminnähtävästi yritteliäisyyttä. Minä puolestani tunsin, että olisi ollut alentavaa Conflans'in husaareille, ellen jaksaisi voittaa sellaista vaikeutta kuin tämä oli. Mitä, Etienne Gerardinko täytyisi pysähtyä yhden koiralauman takia? Sehän oli vallan naurettavaa. Minä päästin huudon ja kannustin hevostani.

"Pidättäkää, herra! Pidättäkää!" huusi ylimetsästäjä.

Hän oli hiukan levoton puolestani, tuo kelpo vanha mies, mutta minä viittasin rauhoittavasti hänelle. Koirat väistyivät syrjään ja laskivat minut rinnalleen. Pari kappaletta taisi hevonen potkaista vaivaiseksi, mutta minkäs sille tein? Kuulin metsästäjien ihaillen huutavan jälkeeni. Vielä viimeinen ponnistus, ja kaikki koirat olivat jääneet taakseni, vain kettu oli nyt edelläni.

Ah, se oli riemun ja ylpeyden hetki! Olin voittanut englantilaiset heidän omassa urheilussaan. Heitä oli kolmesataa, ja he kaikki himoitsivat ketun verta, mutta minä se olin, ranskalainen, joka vein mukanani voiton. Muistelin tovereitani, äitiäni, keisaria, Ranskaa; tuotin heille kaikille ja isänmaalleni kunniaa. Jokainen sekuntti toi minut lähemmäksi kettua. Nyt oli toiminnan hetki käsissä, ja minä vetäisin sapelini. Heilutin sitä ilmassa, ja kunnon englantilaiset huusivat takanani.

Nyt vasta ymmärsin, kuinka vaikeata ketunajo oikeastaan on, sillä saapa iskeä erinäisiä kertoja tuota pientä, nopeasti puikkelehtivaa ryökälettä siihen kuitenkaan osaamatta! Joka iskulla kuulin yllyttäviä ääniä takanani, ja ne saivat minut yhä uusiin ponnistuksiin. Ja vihdoin viimeinkin voitonhetkeni tuli. Juuri sillä hetkellä, kun eläin kääntyi, annoin sille samanlaisen sivuiskun, jolla tapoin Venäjän keisarin adjutantin. Kettu meni kahtia, niin että pää ja häntä lensivät eri suunnille. Käännyin katsomaan taakseni heiluttaen veren tahraamaa sapelia ilmassa. Tuolla hetkellä minä olin suurenmoinen!

Ah, kuinka mielelläni olisinkaan ottanut vastaan jalojen vihollisten onnittelut. Saatoin nähdä heistä noin viitisenkymmentä, ja kaikkityyni viittoilivat kuin mielettömät ja huusivat. Nuo englantilaiset eivät tosiaankaan ole niin kovin tyynimielistä rotua. Mainio teko sodassa tai urheilussa saa aina heidän sydämensä syttymään. Vanha ylimetsästäjä oli likinnä minua ja saatoin omin silmin havaita, kuinka tyrmistynyt hän oli näkemästään. Hän oli ikäänkuin kivettynyt, suu auki ja ojennetun käden sormet jäykästi harallaan. Hetkisen teki mieleni kääntyä ja syleillä häntä. Mutta velvollisuus kutsui minua, ja nuo englantilaiset, huolimatta siitä veljellisyydestä, mikä vallitsee urheilijoiden kesken, olisivat varmasti ottaneet minut vangiksi. Matkani tarkoitus ei ollut tämän pitemmälle toteutettavissa. Olin tehnyt kaiken voitavani. Edessäni, ei varsin kaukana, eroitin Massenan leirin, sillä onnellinen sattuma oli johtanut ajon juuri sinne päin. Sen vuoksi tervehdin sapelillani viimeisen kerran ja päästin täyttä karkua eteenpäin.

Mutta näin helpolla he eivät tahtoneet minua päästää, nuo ylevät metsästäjät. Nyt oli minun vuoroni olla kettuna. Alkoi hurja takaa-ajo. Sillä vasta nyt, ottaessani suunnan leiriämme kohti, he hoksasivat, että olin ranskalainen. Olimme jo etuvartijoittemme ampumalinjan sisäpuolella, ennenkuin he pysähtyivät, ja sitten kokoontuivat he yhteen, eivätkä tahtoneet mennä tiehensä, vaan viittoilivat ja huusivat minulle. En usko, että se tapahtui vihamielisyydestä. Pikemminkin luulen ihailun täyttäneen heidän rintansa ja heidän ainoan toivonsa olleen saada syleillä vihollista, joka oli voittanut heidät niin ripeästi ja ritarillisesti.