Produced by Juha Kiuru based on Wikisources

NELJÄN MERKIT

Kirj.

Arthur Conan Doyle

Suomentanut Ida Wickstedt

Porilaisen kirjapaino, Pori, 1894.

SISÄLLYS:

1. Luento ajatusopillisessa johtamistaidossa.
2. Miss Morstanin asia.
3. Etsimismatkalla.
4. Pienen kaljupää-miehen historia.
5. Murhenäytelmä Pondicherry Lodgessa.
6. Sherlock Holmes mielityössään.
7. Kreosooti-tynnyri.
8. Apulaisjoukkomme.
9. Odottamaton viivytys.
10. Takaa-ajaminen.
11. Suuri Agra-aarre.
12. Jonathan Smallin elämäkerta.

Ensimmäinen luku.

Luento ajatusopillisessa johtamistaidossa.

Sherlock Holmes otti ensin pullon rautauuninotsikolta ja sitte pienen ihoruiskunsa sievästä marokiinilaatikosta. Pitkillä, vaaleilla, hermoheikoilla sormillaan asetti hän hienon neulan paikoilleen ja taittoi syrjään vasemman paidanhihan. Hetken katseli hän miettivänä jäntevää kyynärvarttansa ja käsirannetta, jotka olivat ihan täynnä merkkiä ja arpia lukemattomien ruiskutusten jälkeen. Viimein pisti hän ihoonsa terävän neulan, painoi mänttää ja vaipui samettipäällyksiseen nojatuoliinsa tyytyväisyydestä huoahtaen.

Kolmen kuukauden aikana olin kolme keilan päivässä nähnyt saman menettelyn, mutta tottumuskaan ei ollut voinut sovittaa minua. Päinvastoin kiusasi tuo näkö minua päivä päivältä yhä enemmän ja minä tunsin omantunnon tuskia öisin aatellessani ett'ei minulla ollut rohkeutta väittää vastaan. Monta monituista kertaa olin juhlallisesti luvannut lausua julki kaikki, mikä sydäntäni painoi tässä aineessa, mutta toverini kylmäessä huolettomuudessa oli jotakin, joku esti kellenkään päähän juolahtamasta kohdella häntä edes vähänkään vapaasti. Hänen suuri lahjakkaisuutensa, etevämpi käytöstapansa, tottumus hänen moniin ihmeellisiin ominaisuuksiinsa — kaikki tämä teki minut araksi ja kykenemättömäksi vastustamaan häntä.

Mutta tänään, oliko se sitte Beauneviinin vaikutuksesta, jota aamiaiseksi olin juonut tahi erittäisestä katkeruudesta, jota hänen suuri kylmäverisyytensä herätti minussa, tunsin yhtäkkiä, ett'en kauempaa voinut hillitä itseäni.

"Mitä tänään käytätte," kysäsin, "morfiinia vai kokainia?"

Hän katsahti veltosti vanhasta loihtuoppikirjasta, jota selaili.

"Se on kokainia," hän vastasi, "seitsemänprosentinliuos. Haluatteko koettaa sitä?"

"En kiitos," vastasin jyrkästi. "Terveyteni ei vielä ole voittanut Afghanilaisen sotaretken seurauksia, eikä minulla ole varaa ylenmäärin ponnistaa voimiani."

Hän hymyili kiivaudelleni. "Ehkä olette oikeassa, Watson," sanoi hän. "Minä luulen, että sen vaikutus on vahingollinen ruumiillisessa suhteessa. Mutta minusta se niin erinomaisesti vilkastuttaa ja voimistuttaa mieltä, että sen toisarvoinen vaikutus on ainoastaan vähäpätöinen asia."

"Mutta ajatelkaapa nyt," sanoin vakavasti, "huomatkaa kuluja! Aivonne ehkä vilkastuvat, ja vahvistuvat, kuten sanotte, mutta se on patolooginen ja taudillinen toimi, josta seuraa enentyvä solukudoksen uudistus ja viimein jättää jälkeensä pysyväisen heikkouden. Tiedättehän itse kuinka auttamattoman synkäksi muututte kun vastavaikutus sitte tapahtuu. Ei, peli ei varmaankaan kannata, panosta. Miksi haihtuvaisen, hetkellisen nautinnon takia uskaltaisitte suuret lahjat, joita luonto on antanut teille? Muistakaa, ett'en ainoastaan puhu kuin toinen toveri toiselle, vaan niinkuin lääkäri sairaalle, jonka terveydentilasta hän jossakin määrin on edesvastuullinen."

Hän ei näyttänyt loukkaantuneelta. Päinvastoin, hän asetti sormenpäät toisiaan vasten ja tuki kyynärpäitään tuolin käsipuita vasten, näyttäen halukkaalta keskusteluun.

"Mieleni nousee kaikkea paikallaan olevaa vastaan," sanoi hän. "Antakaa minulle tehtäviä ratkaistavaksi, antakaa minulle mitä selittämättömämpiä merkkikirjoituksia tahi mitä sekavin eritys — silloin olen minä mieli työssä, silloin voin olla ilman tekokiihoituskeinoja. Mutta minä kammoon jokapäiväisen elämän sietämätöntä ykstoikkoisuutta; minä tarvitsen henkistä kiihoitusta. Sentähden olen valinnut itselleni oman erityisen ammattini tahi oikeammin luonut sen, sillä minä olen ainoa ammatissani koko maailmassa."

"Ainoa yksityinen salapolisi?" kysäsin.

"Niin, ainoa yksityinen, neuvoa antava salapolisi maailmassa," vastasi hän. "Minä olen viimeinen ja korkein oikeusto salapolisin asioissa. Kun Gregson tahi Lestrade tahi Athelney Jones ovat neuvottomia — jota, ohimennen sanottuna tekevätkin enimmäkseen — jätetään asia minun ratkaistavakseni. Minä tutkin kaikki tapaukset tuntijana ja erityistutkijana ja lausun päätökseni. Mutta minä en etsi kunnian sellaisissa tapauksissa. Nimeäni ei mainita sanomalehdissä. Itse työ, ilo siitä, että löydän alan omituiselle lahjakkaisuudelleni, on suurin palkkioni. Mutta olettehan itsekin tullut tuntemaan menettelytapani Jeffersonin asiassa."

"Kyllä," vastasin kiihkeästi. "Koskaan en ole niin hämmästynyt eläissäni kuin silloin. Olenpa kertonutkin sen pienenä lentolehtenä tuolla, vähän haaveellisella nimellä: 'Tutkimus tulipunaisessa'."

Hän pudisti surullisesti päätään.

"Niin silmäilinhän minäkin sitä," sanoi hän. "Mutta, suoraan sanoen, en voi onnitella teitä siitä. Salapolisintaito on, tahi pitäisi olla, tarkka tiede, ja pitäisi sitä kohdella samalla kylmällä, kiihottomalla tapaa. Te taas olette koettaneet antaa sille kokonaisuudessa romantillisen muodon, mikä tekee jotenkin saman vaikutuksen kuin jos sovittaisitte rakkausseikan Euklideen viidenteen esitykseen."

"Mutta romantiikkia siinä oli," vastustin minä. "En muuttanut mitään tapauksia."

"Muutamia asioita olisi pitänyt poistaa tahi ainakin olisi niitä pitänyt käsitellä tarkemmalla tunnolla oikeista suhteista. Ainoa kohta jutussa, joka kannattaisi mainitsemista, oli tuo omituinen erittelevä johtopäätös vaikutuksista syihin, jonka kautta onnistuin saamaan valoa asiaan."

Minua suututti kuulla arvosteltavan tuolla tapaa työtä, joka oli erittäin tarkoitettu hänelle mielihyväksi. Sitäpaitsi tunnustan, että minua kiusasi itsekkäisyys, joka näkyi vaativan, että joka rivi kirjassani olisi omistettu hänen yksityisille töilleen ja toimilleen. Enemmän kuin kerran niiden vuosien kuluessa, joina olimme asuneet yhdessä Baker Streetillä, olin huomannut, että vähän turhamaisuutta piili toverini tyyneessä, opettavassa käytöksessä. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan istuin hieroen haavoittunutta jalkaani. Jesaililuoti oli sen lävistänyt joku aika; sitte ja vaikk'ei se estänyt minua käymästä, pakotti sitä kuitenkin ilman vaihdoksissa.

"Harjoitukseni on nykyään ulottunut mannermaalle," jatkoi Holmes hetken kuluttua täyttäessään piippuansa. "Toissa viikolla kysyi minulta neuvoa Francois le Villard joka, kuten ehkä tiedätte, viime aikoina on saavuttanut jotenkin etevän aseman Ranskan salapolisien joukossa. Hänellä on koko tuo gallialainen nopean käsittämisen kyky, mutta häneltä puuttuu tarkkojen tietojen laajoja varoja, jotka ovat välttämättömät saavuttamaan korkeinta määrää taitonsa täydellisyydessä. Kysymyksessä oleva asia koski erästä testamenttiä ja tarjosi muutamia varsin huvittavia piirteitä. Minä olin tilaisuudessa kertomaan hänelle kaksi samanlaatuista tapausta, toisen Rigasta v. 1857 ja toisen St. Louis'ista 1871, jotka johtivat hänet oikeaan selvitykseen. Tämän kirjeen sain tänä aamuna kiitokseksi avustani."

Puhuessaan viskasi hän minulle rutistetun kirjearkin, ulkomaisesta tehtaasta. Silmäilin sen lävitse ja keksein joukon ihailevia huudahduksia niiden joukossa sellaisia kuin "magnifique" "coup-de-maitres" ja "tours-de-force," kaikki todistaen ranskalaisen suurta ihailua.

"Hän puhuu kuin oppilas mestarilleen," sanoin.

"Ah, hän arvostelee apuani liian suureksi," vastasi Sherlock Holmes. "Hän on itse hyvin lahjakas. Hänellä on kaksi niistä kolmesta ominaisuudesta, jotka ovat välttämättömät oikealle salapoliisille. Hänellä on huomaamiskykyä ja kykyä tehdä loppupäätöksiä, tietoja häneltä ainoastaan puuttuu ja niitä voi aika tuoda mukanaan. Nykyään hän kääntää pieniä teoksiani ranskankielelle."

"Teidän teoksianneko?"

"Ah, ettekö niistä tietäneet?" sanoi hän nauraen. "Niin, minä olen kirjoittanut useampia lentokirjoja. Kaikki ne käsittelevät teknillisiä kysymyksiä. Tämä esimerkiksi erotuksesta eri tupakkalajien tuhan välillä, jossa luettelen sataneljäkymmentä eri lajia sikarreja, paperossia ja tupakkaa sekä värillisiä teräspiirroksia, jotka osuttavat erotuksen tuhassa. Se on kohta, joka alituiseen tulee esiin rikosasiatutkimuksessa, ja joka joskus voi olla suuresta arvosta johtonuorana. Jos esim. varmaan voi sanoa että murhan on tehnyt henkilö, joka polttaa huonoimpaa Virginiatupakkaa, niin rajoittaahan se jo joukon tutkimusalaa. Harjaantunut silmä näkee yhtä suuren erotuksen Trichonopolisikarrin mustan tuhan ja Havanasikarin hienon tomun välillä, kuin on juurikkaan ja perunan välillä."

"Te olette erittäin tarkkanäköinen pienimpien yksityiskohtien suhteen," huomautin.

"Pidän suuressa arvossa niiden tärkeyttä ja suurta merkitystä. Tässä on esitelmäni jälkien urkkimisesta, sekä muutamia muistutuksia kipsin käyttämisestä kuvaamien säilyttäjänä. Ja tässä pieni eriskummallinen kirjoitus ammatin vaikutuksesta käden muotoon, kivipainokuvilla kivenhakkaajain merimiesten, korkinleikkaajain, latojain, kutojain ja timantinhiojain käsistä. Tämä asia on suuresta käytännöllisestä merkityksestä tieteelliselle salapoliisille, — varsinkin sellaisissa tapauksissa, missä on kysymys ruumiista, joita ei kukaan tule vaatimaan takaisin, tahi kun on kysymyksessä saada selvää rikollisten edellisestä elämästä. Mutta minä väsytän teitä, ratsastamalla tavallisella keppihevosellani."

"Ette vähääkään." vastasin vakavana. "Minusta se on erinomaisen hauskaa, varsinkin kun olen tullut huomaamaan käytännöllisen sopivaisuutenne siihen. Mutta puhuitte äsken huomaamiskyvystä ja päättämistaidosta. Eiköhän toinen jossakin määrin sisälly toiseen?"

"Tuskinpa," vastasi hän mukavasti nojautuen tuolinsa selkää vasten ja puhallellen ilmaan paksuja, sinisiä savupilviä piipustaan. "Huomaamiskyky esimerkiksi osoittaa minulle, että tänä aamuna olitte Wigmore Streetin postikonttoorissa, mutta päättämistaito minulle ilmoittaa että olitte siellä lähettämässä sähkösanoman."

"Aivan oikein!" huudahdin minä. "Oikein molemmissa tapauksissa! Mutta minun täytyy tunnustaa ett'en ymmärrä mistä sen tiedätte. Se oli äkkinäinen päähänpisto, enkä ole siitä kellekään virkannut sanaakaan."

"He on hyvin yksinkertaista," vastasi hän hymyillen hämmästykselleni, — "niin mahdottoman yksinkertaista, että selitys on turha; mutta voi se paremmin määrätä huomaamiskyvyn ja päättämistaidon rajat. Minä huomaan, että jalkaanne on tarttunut vähän punertavaa multaa. Ihan postikonttoorin edustalla Wigmore Streetillä on purettu kivikatua ja viskattu multaa syrjään, joten on mahdoton päästä konttooriin astumatta siihen. Mullalla on tuo omituinen, punertava väri, jommoista, minun tietääkseni, ei ole missään muualla läheisyydessä. Se on huomaamista. Kaikki muu on päättämistaitoa."

"Mikä johti teitä ajattelemaan sähkösanomaa?"

"Luonnollisesti tiesin, ett'ette ollut kirjoittanut kirjettä, koska olin istunut teitä vastassa koko aamun. Näen myöskin avoimessa laatikossanne tuossa, että teillä on arkki postimerkkiä ja kimppu postikorttia. Tietysti siis menitte postikonttooriin lähettämään sähkösanomaa. Karkoittakaa kaikki muut tapahtumat ja ainoan, joka jää jälelle, täytyy olla oikea."

"Siinä tapauksessa on se niin," vastasin hetken mietittyäni. "Mutta asia on kuten sanotte, hyvin yksinkertainen. Pitäisittekö sitä hävyttömänä, jos panisin teoriianne kovalle koetukselle?"

"Päin vastoin," vastasi hän, "se ehkä estäisi minua ottamasta uutta annosta kokainia. Suurimmalla ilolla tarkastan jokaista tehtävää, joita mielitte asettaa minulle."

"Olen kuullut teidän sanovan, että henkilön on vaikea käyttää esinettä jokapäiväiseen tarpeesen, jättämättä siihen sellaista vaikutusta persoonallisuudestaan että tottunut tarkastaja voi huomata sen. No niin, minulla on tässä kello, jonka hiljakkoin olen saanut haltuuni. Olkaa hyvä sanokaa minulle ajatuksenne edellisen omistajan luonteesta ja tavoista." Ojensin hänelle kellon, itse vähän huvitettuna, sillä koe oli, minusta katsoen, mahdoton ja tarkoitukseni oli antaa pieni läksytys hänellä siitä opettavaisesta tavasta jota hän väliin käytti. Hän punnitsi kelloa kädessään, katsoi tarkasti kellotaulua, aukaisi kuoren, ja tarkasti koneistoa, ensin paljain silmin ja sitte vahvalla suurennuslasilla. Tuskin voin olla hymyilemättä hänen alakuloiselle muodolleen, kun hän vihdoin sulki kuoren ja ojensi kellon minulle takaisin.

"Siitä on tuskin mitään sanottavaa," huomautti hän. "Kello on hiljakkoin puhdistettu, joka riistää minulta sisältörikkaimmat tapahtumat."

"Se on tosi," vastasin. "Se puhdistettiin ennenkuin se lähetettiin minulle."

Mielessäni syytin toveriani siitä, että hän koetti peittää tappiotaan mitä kurjimmalla ja arvottomalla puolustuksella. Mitähän tapahtumia hän odottikaan löytävänsä, jos kelloa ei olisi puhdistettu?

"Mutta vaikk'ei tyydyttävä, niin ei tutkimiseni kuitenkaan ole ollut aivan turha," jatkoi hän tuijottaen kattoon veltolla, haaveksivalla katseella. "Edellyttämällä oikaisuanne, luulisin että kello on kuulunut vanhemmalle veljellenne, joka on perinyt sen isältänsä."

"Sen päätätte epäilemättä siitä H. W. stä, joka on piirretty kuoreen?"

"Juuri niin. W. viittaa omaan nimeenne. Kellossa on päivämäärä viisikymmentä vuotta sitte, ja nimikirjaimet ovat yhtä vanhat kuin kello — luultavasti on se tehty edellistä sukupolvea varten. Kulta ja kalliit kivet joutuvat tavallisesti vanhimmalle pojalle, ja hänellä on useimmissa tapauksissa sama nimi kuin isällä. Muistaakseni on isänne ollut kuolleena jo useampia vuosia ja on kello siis ollut vanhemman veljenne hallussa."

"Ihan oikein, tähän asti," sanoin minä. "Mutta mitä vielä?"

"Hän oli huolimaton mies — hyvin huikenteleva ja huolimaton. Hän astui ulos maailmaan hyvillä toiveilla, mutta turmeli onnensa, eli jonkun aikaa köyhyydessä, jota väliin keskeytti lyhyet satunnaiset hyvinvoinnin ajat, rupesi viimein juomaan ja kuoli. Siinä kaikki, mitä olen voinut huomata."

Hypähdin ylös tuolilta ja kuljin kärsimättömänä edestakaisin huoneessa katkeralla sydämmellä.

"Se on halpaa teiltä, Holmes," sanoin minä. "Enpä olisi luullut, että alentaisitte itsenne siihen määrään. Olette tiedustellut onnettoman veljeni elämänvaiheita ja nyt väitätte, että olette tulleet tähän tietoon jollakin haaveellisella tavalla. Ettehän voi pyytää minua uskomaan, että olette lukenut kaiken tuon hänen vanhassa kellossaan! Se ei ole ystävällistä ja, suoraan sanoen, siinä on jotakin puoskaroimista."

"Rakas tohtorini," sanoi hän sydämmellisesti, "pyydän, suokaa minulle anteeksi. Pitäessäni asiaa kokonaan abstraktisena tehtävänä, unohdin, miten persoonallista ja kiusallista, se on teille. Mutta minä vakuutan etten edes tiennyt teillä olevan veljeä, ennenkuin annoitte minulle kellon."

"Miten ihmeessä sitte saitte selville nämä asiat? Ne ovat täydellisesti oikeita kaikissa suhteissa."

"Ah, sepä oli onni! Minä sanoin vaan, mikä oli enin luultavaa. En luullut olleeni niin tarkka."

"Mutta eikö ne vaan olleet arveluita?"

"Ei, ei, minä en koskaan arvaa. Se on paha tapa, joka turmelee loogillisen kyvyn. Mikä näyttää teistä omituiselta, tuntuu siltä ainoastaan sentähden, ett'ette seuraa minun ajatusjuoksuani, ettekä huomaa niitä mitättömiä seikkoja, joista voi tehdä laajoja johtopäätöksiä. Esimerkiksi, minä alotin sanomalla että veljenne oli huolimaton. Jos tarkastatte kellon kuoren alaosaa niin huomaatte ettei se ainoastaan ole kahdesta kohtaa lomessa, vaan myös kulunut ja täynnä riipaleita siitä että on samassa taskussa on pidetty muita kovia esineitä, niinkuin rahoja ja avaimia. Eihän ole mikään urotyö otaksua, että henkilö, joka pitelee viidenkymmenen guineen kelloa niin huolimattomasti on huikenteleva. Ei sekään loppupäätös ole niin outo, että se, joka perii niin kallisarvoisen kapineen, myöskin muissa suhteissa on hyvin varustettu."

Taivutin päätäni osoittajikseni että seurasin hänen puheluansa.

"Englantilaiset panttaajat oivallisesti piirtävät panttisetelin numeron neulan kärjellä kuoren sisäpuolelle kun ottavat kellon vastaan. Neljä sellaista merkkiä huomasin suurennuslasin avulla kellon kuoressa. Loppupäätös — veljenne oli usein rahapulassa. Toinen loppupäätös — että hän oli väliin paremmissakin varoissa, muuten hän ei olisi voinut lunastaa, kelloansa takaisin. Vihdoin — olkaa hyvä katsokaa sisäkuoreen, missä avainreikä sijaitsee. Tarkastakaa noita tuhansia pieniä riipaleita reiän ympärillä, — merkkiä siitä että avain on luistanut paikaltaan. Olisiko selkeä ihminen riipustanut tuollaisia uurtoja? Mutta juomarin kelloa ette koskaan tapaa ilman niitä. Hän vetää sen iltasin ja jättää jälkeensä merkkiä epävakavasta kädestään. Mitähän salaperäistä on kaikessa tässä?"

"Ei, selväähän se on kuin päivä," vastasin minä. "Kadun vääryyttä, jonka äsken tein teille. Minulla olisi pitänyt olla enemmän luottamusta ihmeteltävään kykyynne. Uskallanko kysyä, onko teillä nykyään mitään ammattitutkimusta käsillä?"

"Ei. Ja se on syynä kokainin käyttämiseen. Minä en voi elää ilman hengen työtä. Mitäpä muuta varten ihminen elää? Asettukaa tuohon ikkunan luo. Onkohan milloinkaan löytynyt sietämättömämpää, kurjempaa ja huonompaa maailmaa? Katsokaa, miten tuo keltainen sumu vierii kaduilla ja käärii itseensä likaisenharmaat talosarjat! Voiko löytyä mitään toivottomamman jokapäiväistä ja typerää? Mitä hyötyä on lahjoista, tohtori, kun ei ole alaa, millä niitä harjoittelisi? Rikos on jokapäiväistä, olemassaolo on jokapäiväistä, eikä muita ominaisuuksia kuin sellaisia, voi käyttää maan päällä!"

Olin juuri auaissut suuni vastatakseni, kun lyhyen naputuksen perästä emäntämme tuli sisään, tuoden käyntikorttia tarjottimella.

"Täällä on eräs nuori nainen, joka etsii herraa," sanoi hän kääntyen toverini puoleen.

"Miss Mary Morstan," luki hän kortissa. "Hm, en voi muistaa kuulleeni sitä nimeä. Mrs Hudson, pyytäkää naista käymään sisään. Ei, elkää menkö, tohtori! Minä katson paremmaksi että jäätte."

Toinen luku.

Miss Morstanin asia.

Miss Morstan astui huoneesen varmoilla askelilla ja ulkonaisesti tyyneenä ja rauhallisena. Hän oli nuori, vaaleaihoinen, pieni ja sievä nainen, puettuna täydellisimmän kauneuden aistin mukaan sekä hansikkaat käsissä. Koko hänen pukunsa todisti suurinta yksinkertaisuutta, oli osotteena niukoista elämänehdoista. Se oli tummanharmaata kangasta, ilman mitään reunustoita ja poimukkeita ja päässään oli hänellä pieni hattu samaa synkkää väriä, jota koristi pieni valkea höyhen toisella sivulla. Hänen kasvonsa eivät voineet kerskata säännöllisistä piirteistä tahi kauniista ihosta, mutta kasvojen ilmaus, oli lempeä ja miellyttävä, ja hänen suuret siniset silmänsä osottivat älyä ja myötätuntoisuutta. En ollut vielä koskaan tavannut kasvoja jotka olisivat olleet kauniimpana takeena hienotunteisemmasta, hellemmästä luonteesta. Ja minä olin nähnyt naisia monesta kansallisuudesta ja kolmelta eri mantereelta. Istuessaan tuolille, jonka Sherlock Holmes tarjosi hänelle, huomasin miten hänen huulensa vapisivat, kätensä tärisivät ja hänessä näkyi merkkiä suuresta mielenliikutuksesta.

"Olen tullut luoksenne, mr Holmes," sanoi hän, "syystä että kerran saatoitte emäntäni, mrs Cecil Forresterin tilaisuuteen selittämään pienen kotoisen selkkauksen. Häneen vaikutti syvästi teidän ystävällisyytenne ja taitavuutenne."

"Mrs Cecil Forrester," toisti Holmes miettivällä. "Niin, luulenpa että, olin hänelle pieneksi avuksi. Mutta muistaakseni oli se hyvin yksinkertainen tapaus."

"Ei ainakaan hänen mielestään. Mutta kaikissa tapauksissa ette voi sanoa samaa minun asiastani. Minä en tuskin voi ajatella mitään eriskummallisempaa, mitään selittämättömäni pää kuin asema, jossa nykyään olen."

Holmes hieroi käsiään, ja hänen silmänsä loistivat, nojautuessaan eteenpäin tuolissa yhteenkootun tarkkaavaisuuden ilme tuimissa haukankasvoissaan.

"Kertokaa asianne," sanoi hän lyhyesti ja asiallisella äänenpainolla.

Minusta tuntui läsnäoloni tukalalta.

"Suotte varmaan anteeksi," sanoin noustessani ylös.

Mutta hämmästyksekseni viittasi nuori nainen kädellään minua jäämään.

"Jos ystävänne," sanoi hän, "olisi hyvä ja jäisi tänne, olisi hänestä minulle arvaamatonta hyötyä."

Istuin taas tuolille.

"Asia on lyhykäisyydessä seuraava," jatkoi hän. "Isäni oli upseeri intialaisessa rykmentissä, ja minä lähetettiin kotiin vielä pienenä ollessani, äitini oli kuollut ja Englannissa, minulla ei ollut sukulaisia, mutta minut toimitettiin hyvään kasvatuslaitokseen Edinburgissa, jossa olin seitsemäntoista vuoden ikään. Vuonna 1878 sai isäni, joka oli rykmentin vanhin kapteini, vuoden virkalomaa ja matkusti kotimaahan. Hän sähköitti minulle Lontoosta, että hän onnellisesti oli saapunut perille, ja käski minun heti matkustaa Lontoosen ilmoittaen asunnokseen Langhamravintolan. Sähkösanoma oli muistaakseni hyvin ystävällinen ja lempeä. Saapuessani Lontoosen menin heti ravintolaan ja sain tietää, että kapteini Morstan oli asettunut sinne, mutta että hän oli mennyt ulos edellisenä iltana, eikä vielä ollut palannut. Odotin koko päivän saamatta mitään tietoja hänestä. Illalla käännyin ravintolanisännän neuvosta polisin puoleen, ja seuraavana aamuna ilmoitimme joka lehdessä. Tiedustelemme eivät johtaneet mihinkään tulokseen, ja siitä päivästä en ole kuullut sanaakaan isä-parastani. Hän tuli kotiin toivo sydämmessään löytääkseen rauhaa ja hupaisuutta, mutta sen sijaan…"

Hän peitti kasvonsa kädellään, ja nyyhkytys tukahutti hänen sanansa.

"Päivämäärä?" kysyi Holmes auaisten muistikirjansa.

"Hän katosi 3 päivänä Joulukuuta 1878 — siis noin kymmenen vuotta sitte."

"Hänen tavaransa?"

"Olivat ravintolassa. Niissä ei ollut mitään, joka olisi johtanut mihinkään päätökseen; vähän vaatteita, muutamia kirjoja ja suuri joukko eriskummallisuuksia Andamansaarilta. Hän oli ollut yksi upseereista, jotka komensivat pahantekijä-vartioväkeä siellä."

"Oliko hänellä ystäviä kaupungissa?"

"Ainoastaan yksi, jonka me tunsimme — majoori Sholto, samasta rykmentistä kuin hän, 34:stä Bombayn-jalkaväkirykmentistä. Majoori oli ottanut eron vähää ennen ja asettunut asumaan Yliseen Norwoodiin. Me ilmoitimme tietysti asian hänelle, mutta hän ei edes liennyt, että hänen toverinsa oli Englannissa."

"Ihmeellinen tapaus," huomautti Holmes.

"En ole vielä kertonut kaikkein kummallisinta. Noin kuusi vuotta sitte — ollakseni ihan tarkka, neljäntenä päivänä toukokuuta 1882 — oli Times'issä ilmoitus, missä pyydettiin saada tietää miss Mary Morstanin osoite ja selitettiin että olisi hänen edukseen, jos hän ilmoittaisi sen. Ei nimeä eikä osoitella ollut ilmoitettu. Olin juuri siihen aikaan tullut kotiopettajattareksi mrs Cecil Forresterin luo. Hänen neuvostaan ilmoitin osoitteeni ilmoitusosastossa.. Samana päivänä tuli postissa vähäinen paperilaatikko minulle osotettuna ja sisältäen suuren, kauniin helmen. Sanaakaan ei ollut selitykseksi. Siitä alkaen on joka vuosi samana päivänä tullut samallainen helmi samallaisessa laatikossa, mutta ilman pienintäkään viittausta lähettäjästä. Eräs tuntija on sanonut niiden olevan harvinaisen kauniita ja kallisarvoisia. Voitte itse nähdä, että ne ovat, hyvin kauniita."

Hän aukaisi pienen, litteän kotelon ja näytti minulle kuusi ihanimpaa helmeä, mitä koskaan olin nähnyt.

"Kertomuksenne on hyvin huvittuva," sanoi Sherlock Holmes. "Onko teille mitään muuta tapahtunut?"

"Kyllä, viimeksi tänään. Sentähden olen tullut luoksenne. Aamulla sain tämän kirjeen, jonka ehkä tahdotte itse lukea."

"Kiitos," sanoi Holmes. "Olkaa hyvä antakaa kuori myös. Leimattu Lontoossa. S. W. 7 p:nä Syyskuuta. Hm! Sormen-jälkiä yhdessä kulmassa — luultavasti kirjeenkantajan. Paperi on parasta lajia. Kotelot maksavat kuusi penceä kimppu. Omituisuutta kirjoitustarpeitten valitsemisessa. Ei mitään osotetta. 'Olkaa kolmannen pylvään luona vasemmalta Lyseiteatterin edustalla tänä iltana kello seitsemän. Jos pelkäätte niin ottakaa mukaanne kaksi ystävää. Te olette nainen, jolle on tehty vääryyttä, ja teidän pitää saada oikeutta. Mutta älkää polisia ottako mukaanne. Jos sen teette, on kaikki hukassa. Tuntematon ystävänne'. No tämäpä on todella pieni salaseikkailu! Mitä aiotte tehdä, miss Morstan?"

"Sitäpä juuri tulin kysymään teiltä."

"Menemme sinne luonnollisesti, te ja minä — ja, niin, tohtori Watson on juuri paras mies siihen. Kirjoittaja mainitsee kaksi ystävää. Hän ja minä olemme ennenkin työskennelleet yhdessä."

"Mutta tahtooko hän seurata meitä?" kysyi nainen rukoilevalla äänellä ja katseilla.

"Olen oleva ylpeä ja onnellinen," vastasin kiitollisena, "jos voin olla teille jonkinlaisena apuna."

"Olette molemmat hyvin ystävällisiä," vastasi hän. "Olen elänyt hiljaista elämää, eikä ole minulla ystäviä, joiden puoleen kääntyisin. Tulen tänne kello kuusi, luulen että sitte ehdimme?"

"Niin, mutta älkää tulko myöhemmin," sanoi Holmes. "Mutta sitte erää toinen asia. Onko tämä kirjoitus samaa, jota oli laatikoissa, missä helmet olivat?"

"Ne ovat minulla täällä." vastasi hän ottaen esiin puolen tusinaa paperilappuja.

"Te olette todellakin oikean hoidokkaan mallikuva, — teillä on tieto siitä, mitä on tehtävä. Katsokaamme!" Hän levitti paperit pöydälle ja loi lyhyeitä, ankaria katseita yhdestä toiseen. "Kirjoitus on muutettua, paitsi kirjeessä," sanoi hän sitte, "mutta epäilystä ei voi olla siitä, ken kirjoittaja on. Katsokaa, miten kreikkalainen "e" vastustamattomasti pistäytyy esiin, ja huomatkaa sakaraa tuossa loppu "s"-ssä. Ne ovat kieltämättä saman käden kirjoittamia. En tahdo saattaa mieleenne mitään pettäviä toiveita, miss Morstan, mutta onko mitään yhtäläisyyttä isänne ja tämän käsialan välillä?"

"Millään ei voi olla suurempaa erotusta."

"Sitä vastausta odotinkin. Olemme siis valmiina kello kuusi. Olkaa hyvä ja jättäkää paperit minulle. Tulen ehkä punnitsemaan asiaa ennen sitä. Se on nyt ainoastaan puoli neljä. Näkemään siis!"

"Näkemään!" lausui vieraamme ja iloisesti, ystävällisesti silmäiltyään molempia, kätki hän jälleen helmikotelon poveensa ja kiiruhti pois.

Seisoessani ikkunassa näin hänen nopeasti menevän katua alas, kunnes harmaa hattu ja valkea siipi ainoastaan vaalevana pilkkuna haamoitti ja viimein katosi tummaan ihmisjoukkoon.

"Erittäin miellyttävä olento!" huudahdin minä kääntyen Sherlock
Holmesin puoleen.

Hän oli uudelleen sytyttänyt piippunsa ja istui taapäin nojautuneena ja silmät kiinni. "Onko hän?" vastasi Holmes välinpitämättömästi. "Sitä en huomannut."

"Tepä olette oikea auttomaatti — laskukone," huudahdin. "Teissä on väliin jotakin aivan hirmuista."

Holmes hymyili.

"Se on erittäin tärkeätä, ettei anna persoonallisten ominaisuuksien muodostaa arvostelua jostakin henkilöstä. Hoidokas on minulle ainoastaan ykkönen, tekijä tehtävässä. Tunteet vaikuttavat haitallisesti terveen järjen tuomioon. Vakuutan teille, että miellyttävin nainen, mitä olen tuntenut, hirtettiin sentakia, että hän oli myrkyttänyt kolme pientä lasta saadakseen heidän henkivakuutusrahansa, ja inhoittavin tuttavieni joukossa on eräs ihmislempijä, joka on uhrannut milt'ei neljäsosnmiljoonan Lontoon köyhille."

"Mutta siinä tapauksessa…"

"Minä en koskaan tee poikkeuksia. Poikkeus kumoo säännön. Oletteko milloinkaan olleet tilaisuudessa tutkia ihmisen luonnetta hänen käsialassaan? Mitä päätätte tästä paperilipusta?"

"Kirjoitus on luettavaa ja säännöllistä," vastasin. "Henkilö, joka on tottunut toimimaan ja jolla on luonteenlujuutta."

Holmes pudisti päätään.

"Katsokaa hänen pitkiä kirjaimiansa," sanoi hän. "Ne tuskin kohoavat yli muiden. Tuo 'd' voisi olla a ja tuo 'd' e. Henkilöt lujalla luonteella erottavat aina pitkät kirjaimet lyhyistä, kirjoittakoot sitte miten epäselvää tahansa. Hänen 'k':ssaan on huikentelevaisuutta ja itserakkautta isoissa kirjaimissaan. Mutta nyt täytyy minun käydä ulkona vähäsen. Minun pitää ottaa selkoa muutamista ilmoituksista. Suosittelen teille tuon kirjan — yksi merkillisimpiä kirjoja, mitä on kirjoitettu. Se on Wimvood Reade'n 'Ihmisen piinahistoria'. Palaan tunnin kuluttua."

Istuin ikkunan ääreen kirja kädessäni, mutta ajatukseni liitelivät, kaukana kirjailijan rohkeista keinotteluista. Ne viipyivät nuoren naisen luona, joka juuri oli käynyt luonamme, — ajattelin hänen lempeätä hymyänsä, äänensä syvää, täysinäistä sointua, salaperäistä arvoitusta, joka loi varjonsa hänen elämäänsä. Jos hän oli seitsemäntoista vuotias, kun isänsä katosi, oli hän nyt seitsemänkolmatta, — ihana ikä, jolloin nuoruus on kadottanut itseluottamuksensa, ja kokemus on sitä vähän hillinnyt. Siten istuin mietiskellen, kunnes tuli niin vaarallisia ajatuksia päähäni, että syöksin kirjoituspöytäni luo, ja hurjana uppounnuin viimeiseen esitelmään patologiiasta. Mikähän minäkin olin miehiäni! — Köyhä rykmentin lääkäri, jolla oli huono jalka ja vielä huonompi kreditiivi pankissa, että olisin voinut ajatella sellaisia asioita? Hänhän oli ykkönen, tekijä — ei mitään muuta. Jos tulevaisuuteni näytti pimeältä niin olihan parempi katsoa sitä silmiin kuin mies, kuin koettaa valaista sitä mielikuvituksen pettävillä virvatulilla.

Kolmas luku.

Etsimismatkalla.

Kello oli puoli kuusi, ennenkuin Holmes tuli kotiin. Hän oli iloinen, innokas ja loistavalla tuulella, — mielellä, joka hänessä vaihteli synkimmän alakuloisuuden puuskien kanssa.

"Tämä asia ei ole erittäin salaperäinen," sanoi hän ottaessaan teekupin, jonka tarjosin hänelle. "Asianhaarat näyttävät myöntävän ainoastaan yhden selityksen."

"Kuinka? Oletteko jo selittäneet arvoituksen?"

"En; sitä en toki vielä voi tehdä. Olen keksinyt sisältörikkaan seikan, siinä kaikki. Mutta se onki hyvin runsassisältöinen. Erikoiskohdat ovat vielä selittämättä. Olen silmäilemällä Times'in viimeisiä palstoja saanut selvää, että majoori Sholto, Yli Norwoodissa, ent. virkaatekevä 34:ssä Bombuy-jalkaväkirykmentissä, kuoli 28 p. huhtikuuta 1882."

"Olen ehkä hyvin hidas ajatuksinen Holmes, mutta en huomaa, mitä merkillistä siinä asiassa on."

"Ettekö? Te hämmästytätte minua! No, kuulkaa siis! Kapteini Morstan katoaa. Ainoa henkilö Lontoossa, jonka luona hän mahdollisesti on käynyt, on majoori Sholto. Majoori Sholto kieltää tietävänsä, että toinen on kaupungissa. Neljä vuotta myöhemmin kuolee majoori Sholto. Viikon kuluttua hänen kuolemastaan saa kapteini Morstanin tytär arvokkaan lahjan, joka uudistetaan vuosi vuodelta, ja suosio on korkeimmillaan eräässä kirjeessä, joka selittää, että hän on vääryyttä kärsinyt nainen. Mihinkä muuhun vääryyteen tämä viittaisi kuin hänen isänsä kadottamiseen? Ja miksi lahjat alkoivat tulla juuri Sholton kuoleman jälkeen, jos ei sentakia, että Sholton perillinen tuntee salaisuuden ja tahtoo korvata vahingon? Onko teillä muuta teoriiaa, joka voisi selittää nämät seikat?"

"Mutta noin kummallinen korvaus? Ja noin ihmeellisesti toimeenpantu! Miksi hän kirjoitti kirjeen juuri nyt, paremmin kuin kuusi vuotta sitte? Ja vielä puhuu kirje siitä että hänelle tehtäisiin oikeutta. Mitä oikeutta hän voisi saada? Olisi liiaksi otaksua, että hänen isänsä vielä elää. Ja mitään muuta vääryyttä, jota te tunnette, ei ole hänelle tehty."

"Niin, siinä on vaikeuksia, siinä löytyy vastustamattomasti vaikeuksia," sanoi Sherlock Holmes miettivänä, "mutta retkemme tänä iltana on selittävä kaikki. Kas, tuossa tulee issikka, ja miss Morstan istuu vaunuissa. Oletteko valmiina? On parasta, että menemme alas, sillä aika on jo kulunut yli määränsä."

Otin hattuni ja tukevimman keppini, mutta huomasin että Holmes otti esiin revolverinsa laatikosta ja pisti sen taskuunsa. Selvää oli, että hän katsoi ilta seikkailumme voivan tulla vaaralliseksi.

Miss Morsten oli puettuna tummaan takkiin, ja hänen luonteenomaiset kasvonsa olivat tyyneet, vaikka kalpeat. Hän ei olisikaan ollut nainen, jos ei hän olisi tuntenut levottomuutta kummallisen seikkailun suhteen, jolle lähdimme, mutta hän hillitsi itsensä täydellisesti, ja hän vastasi nöyrästi kysymyksiin, joita Sherlock Holmes vielä katsoi tarpeellisiksi tehdä.

"Majoori Sholto oli isän hyvä ystävä," sanoi hän. "Hänen kirjeensä olivat täynnä viittauksia majooriin. Hän ja isä johtivat sotajoukkoja Andamansaarilla, joten he paljon joutuivat olemaan yhdessä. Kesken kaiken — löysimme erään eriskummallisen paperin isän tavarain seassa, jota kukaan ei voinut selittää. En luule sen olevan mistään arvosta, mutta ajattelin että ehkä tahtoisitte katsoa sitä, ja sentähden otin sen mukaani. Tässä se on."

Holmes avasi paperin laskoksista ja silitti sitä polvillaan. Sitte tarkasteli hän sitä säännöllisesti alusta loppuun kaksinkertaisella suurennuslasillaan.

"Tämä paperi on kotimaista intialaista teosta," huomautti hän, "ja on jonkun aikaa ollut kiinnitetty lautaan. Piirretty kuvio näkyy olevan asemapiirros osaan eräästä suuresta rakennuksesta, joka sisältää suuren joukon saleja ja käytäviä. Yhteen paikkaan on piirretty punaisella musteella pieni risti ja sen yläpuolella on '3,37 vasemmalta', kirjoitettu puoleksi kuluneella lyyjykynällä. Vasemmassa kulmassa on kummallinen kuvakirjoitus, neljä ristiä rivissä, koskettaen toisiaan poikkiviivoillaan. Viereen on kirjoitettu suurilla, kömpelöillä kirjaimilla: 'Neljän merkit — Jonathan Small, Mahomet Singh, Abdullah Khan, Dost Akbar.' — Ei, myönnän, ett'en voi käsittää, mitä yhteyttä tällä olisi asiaan. Kuitenkin on se selvästi tärkeä paperi. Sitä on huolellisesti säilytetty lompakossa, sillä molemmat puolet ovat yhtä puhtaat."

"Niin, isäni lompakosta sen löysimme."

"Säilyttäkää se hyvästi, miss Morstan, sillä siitä voi olla meille hyötyä. Minä alan epäilemään että tämä asia onkin syvällisempi ja sekavampi kuin alussa luulin. Minun täytyy vielä kerran aprikoida asiaa." Hän nojautui taapäin ja hänen ryppyisestä otsastaan ja tuijottavasta, katseestaan näin, että hän mietti syvällisesti. Miss Morstan ja minä puhelimme keskenämme puoliääneen käsillä olevasta toimituksestamme ja sen mahdollisesta loppupäätöksestä, mutta seuraajamme pysyi äänettömänä määrän päähän saakka.

Oli syyskuu eikä keila ollut vielä seitsemää, mutta päivä oli ollut pilvinen, ja paksuna sumuna satoivat pilvet suuren kaupungin likaisille kaduille. Lyhdyt "the Strand'lla" näyttivät ainoastaan himmeiltä valopilkuilta, joista levisi heikosti loistava valo kosteille kivikäytäville. Keltainen valo myymälän ikkunasta tunki raskaaseen, kosteaan ilmaan ja heitti himmeitä säteitään suorasti poikki kadun, joka oli täynnä ihmisiä. Minusta oli tuossa jotakin kauheata ja aavemaista, tuossa loppumattomassa kulussa ihmisnaamoja, jotka liukuivat ohitse — surullisia ja iloisia, synkkiä ja vilkkaita naamoja. Ihmiskunnan tavoin kokonaisuudessaan kulkivat ne pimeydestä valoon ja taas valosta pimeyteen takaisin. Minuun ei helposti mikään vaikuta, mutta synkkä, pilvinen ilta yhdessä harvinaisen asian kanssa, jolla olimme, teki minut hermoheikoksi ja alakuloiseksi. Minä voin miss Morstanin käytöksestä nähdä, että hänkin kärsi samasta tunteesta. Ainoaltaan Holmesiin ei vaikuttanut näin pikkumaiset seikat. Hänellä oli avoin muistikirjansa polvellaan ja siihen hän merkitsi vähän väliä numeroita ja muistiinpanoja pienen taskulyhtynsä valossa.

Lyseiteatterin ulkopuolella vallitsi jo tungos syrjäisillä sisäänkäytävillä, ja loppumaton jono katettuja vaunuja ja roskia vieri pääkäytävän luo, jättäen valkorintaiset herrat ja saaleihin puetut, jalokivillä koristetut naiset sinne. Olimme tuskin ehtineet kolmannen pilarin luo, joka oli yhtyi iltapaikaksi määrätty, kun vähäinen vikkelä mies palvelijan puvussa puhetteli meitä.

"Oletteko te miss Morstan?" kysyi hän.

"Minä olen miss Morstan ja nämä herrat ovat ystäviäni," vastasi hän.

Hän katsoi erinomaisen läpitunkevasti ja tutkivasti meihin.

"Suokaa anteeksi, neiti," sanoi hän äreällä äänellä, "mutta pyytäisin teitä kunniasanallanne vakuuttamaan ettei kumpikaan seuraajistanne kuulu polisiin."

"Kunniasanani siitä," vastasi hän.

Hän vihelsi kimakkaasti, jonka jälkeen eräs katupoika toi esiin vaunut ja avasi vaunujen oven. Mies, joka oli puhutellut meitä, nousi ajajan istuimelle meidän astuessa vaunuihin. Tuskin olimme sen tehneet niin ajuri läimäytti hevosta, piiskallaan, ja vaunut vierivät hurjassa vauhdissa sumuisia katuja pitkin.

Tilamme oli kyllin tukala. Siinä olimme nyt matkalla tuntemattomaan paikkaan tuntemattomassa asiassa. Mutta joko oli koko kutsumus täydellinen pilanteko — jota ei kuitenkaan tahtonut otaksua — tahi myöskin oli meillä syitä luulla että matkallamme olisi tärkeitä seurauksia. Miss Morstanin käytös osotti yhä samaa päättäväisyyttä ja itsensä hillitsemistä. Koetin huvittaa häntä kertomalla seikkailuistani Afghanistanissa, mutta totta puhuen, olin itsekin niin kiihoittunut ja utelias, mitä koski määräpaikkaamme, että kertomukseni tulivat vähän sekaviksi; vielä tänäpäivänä hän väittää, että kerroin hänelle liikuttavan kertomuksen eräästä pyssystä, joka ilmestyi telttaani keskellä yön pimeyttä, ja miten ammuin kaksipiippuisen tiikeripojan sitä vastaan. Alussa voin seurata suuntaa, mihin kuljimme, mutta nopea vauhti, sumu ja tietämättömyyteni Lontoon kaupungissa eksyttivät minut heti, enkä tiennyt muuta kuin että kuljimme kovin kauas. Sherlock Holmes sitävastoin tunsi tiet ja mutisi nimet itsekseen vaunujen vierressä nopeasti toreilla ja koukertelevilla poikkikaduilla.

"Rochester Row," sanoi hän. "Vinsent Square. Nyt tullaan Vauxhall Bridge Roadille. Olemme nähtävästi matkalla Surreypuolelle. Niin, senhän tiesin. Nyt ollaan sillalla. Näette virran haamoittavan tuolla."

Näimme todellakin äkkinäisen vilauksen Themsistä, jonka tummaan, tyyneeseen veteen lyhdyt kuvastuivat, mutta taas vierivät vaunut eteenpäin ja olivat ennen pitkää uudessa katusokkelossa.

"Wordswarth Road," sanoi seuraajamme. "Priory Road. Lark Hall Lane. Stockwell Place. Robert Street, Cold Harbour Lane. Toimituksemme ei näytä vievän meitä juuri kehuttaviin seutuihin."

Olimme todellakin tulleet arveluttavaan ja ikävään kaupunginosaan. Pitkiä rivejä tummia tiilikivirakennuksia elähytti ainoastaan kirkkaasti valaistut ja koreilla rääsyillä koristetut kapakat katujen kulmissa. Sitte seurasi jono kaksikerroksisia puurakennuksia, joita kutakin koristi pieni puutarha, ja sitte taas loppumattomia jonoja vasta rakennettuja tiilikivikasarmeja — nuo äärettömät asumusrivit, joita jättiläiskaupunki levittää ympäröivään maaseutuun. Vihdoin pysähtyivät vaunut kolmannen talon eteen äsken rakennetussa jonossa. Muut rakennukset olivat asumattomat ja se, jonka eteen pysähdimme, oli yhtä pimeä kuin naapurinsa, lukuunottamatta himmeätä valoa kyökinikkunasta. Mutta kolkutettuamme avasi portin eräs intialainen palvelija puettuna keltaiseen turpaaniin, valkeisiin poimutettuihin vaatteihin ja keltaiseen vyöhön. Tässä oli kaksi harvinaista, vastakohtaa, tämä itämaalainen olento tässä kolmannen luokan etukaupunkilaistalon kurjassa porttikäytävässä!

"Sahib odottaa teitä!" sanoi hän, ja vielä puhuessaan, kuului korkea, kimakka ääni jostakin sisemmästä huoneesta:

"Tuo heidät sisään Khitmutgar," kuului äänen sanovan. "Tuo heidät heti luokseni!"

Neljäs luku.

Pienen kaljupää-miehen historia.

Seurasimme hindulaista epäsiistiä käytävää, joka oli huonosti valaistu ja vielä huonommin sisustettu, kunnes saavuimme eräälle ovelle oikealla puolella, jonka hän aukaisi. Keltainen valo virtasi vastaamme ja keskellä valovirtaa seisoi pieni mies, jolla oli erittäin suuri pää koristettuna punaisella karhealla hiuskiekkuralla, josta välkkyvän paljas päälaki kohosi kuni vuorenkukkula mäntymetsästä. Hän hieroi levottomana käsiään ja väänteli alituisesti kasvojaan milloin hymyillen, milloin kulmiansa kohottaen, mutta silmänräpäystäkään eivät pysyneet liikkumatta. Luonto oli varustanut hänet riippuvalla huulella ja hyvin näkyvillä, keltaisilla, epätasaisilla hampailla, joita hän turhaan koetti peittää alituisesti sivelemällä kasvojenpa aliosaa käsillään. Huolimatta silmiinpistävästä kaljupäisyydestään, näytti hän jotenkin nuorelta. Itse asiassa oli hän hiljakkoin täyttänyt kolmekymmentä vuotta.

"Hyvää päivää, miss Morsian," lausui hän kimeällä äänellään.

"Hyvää päivää, herrani. Olkaa hyvät ja astukaa sisään pieneen pyhään huoneeseni. Se ei ole suuri, miss, mutta sisustettu oman mieleni mukaisesti. Taiteen oasi keskellä eteläisen Lontoon ulvovaa erämaata."

Kaikki hämmästyimme nähdessämme huoneen, johon hän pyysi meitä astumaan. Tässä synkässä talossa näytti tuo sopivan yhtä huonosti kuin puhtain vesikirkas timantti vaskessa. Seiniä koristivat mitä kallisarvoisimmat ja loistavimmat esiriput ja poimutelmat, kiinnitetyt siellä täällä syrjään jättääkseen tilaa komeapuitteiselle taululle tai itämaalaiselle vaasille. Matot olivat mustat ja ambraväriset sekä niin pehmoiset ja paksut, että jalka miellyttävästi vaipui niihin kuni sammalkerrokseen. Kaksi suurta tiikerinnahkaa olivat sijoitetut lattialle ja enensivät vielä itämaalaista loistoa siimoin myös erää ääretön hookah [Itämaalainen piippu], joka oli sijoitettu pienelle matolle nurkkaan. Lamppu hopeakyyhkysen muodossa riippui milt'ei näkymättömän kultalangan päässä keskellä huonetta ja levitti palaessaan hienoa, hyvältä tuoksuvaa hajua ympärilleen.

"Mr Thaddeus Sholto," sanoi pieni mies yhä hymyillen ja kasvojansa väännellen. "Se on nimeni. Te olette luonnollisesti miss Morstan. Ja nämät herrat…?"

"Tässä mr Sherlock Holmes, ja tässä tohtori Watson."

"Ah, lääkärikö?" huudahti hän. "Onko teillä steteskooppinne mukananne? Uskallanko vaivata… olisitteko hyvä… Minä suuresti epäilen, miten on lämssieni laita? Aortan suhteen olen rauhassa, mutta olisin iloinen jos saisin kuulla ajatuksenne lämssistä."

Kuuntelin hänen sydämmentykytystään, mutta en huomannut mitään epäkunnossa, paitsi että hän oli kovin pelästynyt, sillä koko ruumiinsa vapisi.

"Se on säännöllinen," sanoin. "Teillä ei ole syytä olla levoton."

"Suotte varmaan anteeksi pelkoni, miss Morstan," huomautti hän. "Olen kovin kivulloinen ja olen kauan epäillyt tuota, mutta olen iloinen kuullessani, että epäilykseni ovat olleet turhat. Jos isänne, miss Morstan, ei olisi liiaksi rasittanut sydäntään, olisi hän ehkä elossa vielä tänään."

Olisin voinut lyödä miestä vasten naamaa, niin suutuin tästä tunnottomasta ja peittelemättömästä viittauksesta niin arkaan aineesen. Miss Morstan istui äkkiä ja kalpeni.

"Sydämmeni sanoi minulle, että hän oli kuollut," huokasi hän.

"Minä voin antaa teille kaikellaisia tietoja," sanoi hän, "ja enemmänkin, minä voin hankkia teille oikeutta, ja sen teenkin, sanokoon Bartholomeus-veli mitä tahansa. Olen niin iloinen nähdessäni ystävänne täällä, ei ainoastaan teidän suojelijoinanne vaan myöskin todistajina siihen, mitä minulla on sanottavaa ja tehtävää. Me kolme yhdessä voimme kyllä vastustaa Bartholomeusta. Mutta älkäämme ilmoittako mitään asiantuntemattomille — polisilla, julkisilla oikeuksilla ei saa olla mitään tekemistä asiassa. Voimme päättää kaikki tyydyttävällä tavalla keskenämme, ilman että vieraat sekaantuvat asiaan. Mikään ei niin suututtaisi veli Bartholomeusta kuin kaikki julkisuus."

Hän heittäytyi istumaan matalalle leposohvalle ja vilkautti kysyvästi meille vaaleansinisillä silmillään.

"Omasta puolestani," sanoi Holmes, "lupaan, että mitä puhuttekin, ei se minun kauttani leviä."

Nyökytin päätäni osoittaakseni että olin samaa mieltä.

"Hyvä on, hyvä on," sanoi Sholto. "Saanko luvan tarjota teille lasin Chiantia, miss Morstan? Tahi Tokayeria? Muita viinejä en käytä. Saanko avata pullon? En? No, sitte toivon, ett'ei teillä ole mitään tupakansavua vastaan, tuota itämaalaisen tupakan palsaminlaista tuoksua vastaan. Minä olen vähän hermoheikko, ja minun hookah'ini on arvaamaton rauhoittamaan."

Hän asetti vahakynttilän suureen maljaan, ja savu pulmuili iloisesti. Istuimme kaikki kolme puoliympyrässä pää käsiin tuettuna, kun kummallinen, virnistelevä, pieni kaljupäinen olento keskellä piirin levottomasti ähki ja imeskeli piippuaan.

"Kun ensin päätin ilmoittaa teille tästä," rupesi hän kertomaan, "olisin ilmoittanut osoitteeni, mutta pelkäsin, ett'ette olisi suostunut pyyntööni, vaan ottanut mukanne asiaankuulumattomia. Sentähden hankin suostumuksenne siten että palvelijani Williams kohtaisi teidät ensin. Minä luotan rajattomasti hänen viisauteensa, ja hänen vallassaan oli jättää asia sikseen, jos hän ei olisi ollut tyytyväinen. Suotte varmaankin anteeksi nämät varovaisuustuumat, mutta minä olen henkilö, jolla on vaatimattomat, voinpa sanoa, hienontuneet tavat, enkä tiedä mitään niin epäkaunista kuin polisikonstaapeli. Minä tunnen luonnollista vastenmielisyyttä, raa'alle aineellisuudelle ja harvoin minä tulen yhteyteen tuon alhaisen aineen kanssa. Elän täällä, kuten näette, vähäisen loiston ympäröimänä. Kutsun itseäni taiteitten suosijaksi, — siinä heikko puoleni. Maisema tuolla on oikea Corot'i, ja joskin tuntija vähiin epäilisi tuota Salvator Rosaa, niin ei epäilys voi tulla kysymykseenkään Bougereau'ni suhteen. Puollan erityisesti uudempaa ranskalaista suuntaa."

"Suokaa anteeksi, mr Sholto," sanoi miss Morsian, "mutta minä olen täällä teidän kutsumuksestanne kuulemassa, mitä teillä on minulle sanottavaa. On myöhä, sentähden toivoisin että keskustelu tulisi niin lyhyeksi kuin mahdollista."

"Tulee se kuitenkin viemään vähän aikaa," vastasi Sholto, "sillä meidän pitää ehdottomasti mennä Norwoodiin puhelemaan veljeni Bartholomeuksen kanssa. Menemme kaikin sinne ja koetamme saada häntä myöntymään. Hän on kovin suutuksissaan minulle, sen takia että olen menetellyt tavalla, jonka katson parhaimmaksi. Oikein me riitelimme eilen illalla. Ette voi kuvailla mielessänne kuinka hirmuinen hän on, kun on suuttunut."

"Jos meidän pitää Norwoodiin mennä, niin on kait parasta, että lähdetään heti," uskalsin sanoa.

Hän nauroi kunnes tuli ihan tulipunaiseksi naamaltaan.

"Se tuskin voisi tapahtua," huusi hän. "En tiedä mitä hän sanoisikaan, jos näin yht'äkkiä menisin kanssanne sinne. Ei, minun pitää valmistaa teitä kertomalla suhteistamme toisiimme. Enniksikin täytyy minun sanoa teille, että asiassa löytyy lukemattomia kohtia, joista itsekään en tiedä. Voin kertoa teille ainoastaan ne tosiasiat, miten itse tunnen ne.

"Isäni oli, kuten ehkä olette arvanneet, majoori John Sholto, ent. upseeri intialaisessa armeijassa. Hän otti eron noin yksitoista vuotta sitte ja asettui Pondicherry Lodgeen Yliseen Norwoodiin. Häntä oli onni seurannut Intiassa ja hän toi mukanaan suurenlaisen pääoman, suuren kokoelman kallisarvoisia eriskummallisuuksia ja joukon maassasyntyneitä palvelijoita. Näillä osti hän nyt itselleen talon ja eli siellä suuressa komeudessa. Kaksoisveljeni Bartholomeus ja minä olimme ainoat lapset.

"Muistan aivan hyvin hälinän, minkä kapteini Morstanin kuolema matkaansaattoi. Luimme sanomalehdissä seikkaperäisen kertomuksen, ja kun tiesimme että hän oli ollut isämme ystävä, puhelimme vapaasti asiasta hänen läsnäollessaan. Hän otti osaa keskusteluihimme ja arveluihimme tapahtumasta. Emme koskaan hetkeksikään epäilleet että hän kätki salaisuuden omassa sydämmessään, että hän yksin koko maailmassa tunsi Arthur Morstanin kohtalon.

"Me tiesimme kuitenkin että salaperäinen vaara uhkasi isäämme. Hän pelkäsi mennä ulos yksin ja aina oli hänellä mukanaan kaksi palkinnon saanutta ammattinyrkkitaistelijaa, jotka palvelivat portinvartijoina Pondicherry Lodgessa. Williams, joka kyyditsi teidät tänne on toinen heistä. Häntä pidettiin yhteen aikaan Englannin voimakkaimpana taistelijana. Isämme ei koskaan sanonut, mitä hän pelkäsi, mutta hän tunsi selvästi suurta vastenmielisyyttä kaikkia ihmisiä kohtaan, joilla oli puujalka. Kerran hän ampui revolverillaan erästä miestä, jolla oli puujalka, joka sitte huomattiin kunnolliseksi käsityöläiseksi hakemassa työtä. Meidän täytyi maksaa suuren summan rahaa saadaksemme miehen vaikenemaan. Veljeni ja minä luulimme että se oli vaan isämme oikku, mutta asianhaarat ovat sittemmin saattaneet meitä muuttamaan mielipidettämme.

"Alussa vuotta 1882 sai isäni Intiasta kirjeen, joka vaikutti hänessä äkkinäistä pelästystä. Hän milt'ei pyörtyi aamiaispöydässä avatessaan sitä, ja sen päivän jälkeen ei hän enää koskaan parantunut. Mitä kirjeessä oli, emme milloinkaan saaneet tietää, mutta hän piti sitä vähän vinossa, joten minä näin että se oli hyvin lyhyt ja kirjoitettu hyvin söhrityllä käsialalla. Vuosikausia oli hän sairastanut, mutta nyt hänen tilansa äkkiä huononi, ja huhtikuun lopulla saimme kuulla, ett'ei mitään toivoa enää ollut, ja että hän tahtoi puhutella meitä viimeisen kerran.

"Tullessamme hänen huoneesensa, istui hän pystyssä vuoteellaan, tyynyjen ympäröimänä ja raskaasti hengittäen. Hän käski meidän lukita oven ja asettua yksi kummallekin puolelle sänkyä. Sitte tarttui hän käsiimme ja teki meille erittäin merkillisen tunnustuksen, äänellä, joka vapisi yhtä paljon liikutuksesta kuin tuskista. Koetan kertoa hänen ilmoituksensa omilla sanoillaan.

"'Ainoastaan yksi asia', sanoi hän, 'painaa mieltäni tänä viimeisenä hetkenä. Se on käytökseni Morstan-paran tytärtä kohtaan. Tuo kirottu ahneus, joka minussa on vallinnut koko elämäni ajan, on ryöstänyt häneltä aarteen, josta ainakin puolet olisi kuulunut hänelle. Ja kuitenkaan en itse ole mitenkään käyttänyt sitä hyväkseni, niin sokea on ahneus. Pelkkä omistamisen tunne on ollut minulle sellainen nautinto, ett'en ole voinut ilmoittaa sitä kelleen. Katsokaa tuota helmien koristamaa ruusukiehkuraa tuossa! En edes siitä voinut erota, vaikka olen sen hankkinut yksinomaan lähettääkseni hänelle. Te, poikani, annatte hänelle runsaan osan Agra-aarteesta. Mutta elkää lähettäkö hänelle mitään, — ei edes ruusukiehkuraa — ennenkuin olen poissa. Ja ehkä vielä paranenkin, sillä onhan moni parantunut oltuaan yhtä sairaana kuin minä.'

"'Tahdon kertoa teille, miten mr Morstan kuoli', jatkoi hän. 'Hän oli vuosikausia kärsinyt sydänviasta, mutta salasi sen kaikilta. Ainoastaan minä tiesin sen. Olomme-aikana Intiassa tulimme, minä ja hän harvinaisten asianhaarain kautta omistamaan suuren aarteen. Minä kuljetin sen mukanani Englantiin ja samana iltana kuin Morstan saapui tuli hän suoraan tänne vaatimaan osuuttaan. Hän tuli käyden asemalta ja vanha uskollinen palvelijani Lal Chowdar, joka nyt on kuollut, päästi hänet sisään. Morstan ja minä olimme eri mieltä, mitä koski aarteen jakamista ja meidän välillämme syntyi kiivas sananvaihto. Morstan oli syössyt tuolilta raivoissaan, ja yht'äkkiä painoi hän kädellään toista kylkeään, kasvonsa muuttuivat tuhanharmaiksi, ja hän kaatui taapäin satuttaen päänsä arkun syrjään, joka sisälsi aarteen. Kumartuessani hänen ylitsensä näin kauhukseni, että hän oli kuollut.'

"Pitkän aikaa istuin siinä mieletönnä ihmetellen, mitä olisi tehtävä. Ensin aioin kutsua apua, mutta huomasin heti, että minua helposti voitaisi syyttää hänen murhastaan. Hänen äkkinäinen kuolemansa kesken riitaa ja haava päässä syyttäisivät minua. Edelleen laillinen tutkinto tuottaisi päivän valoon erityisiä seikkoja aarteesta, jonka erittäin tahdoin pitää salassa. Hän oli sanonut minulle, ett'ei kukaan elävä sielu tiennyt, mihin hän oli mennyt, eikä näyttänyt siltä että asia milloinkaan tulisi tunnetuksi.

"Mietein yhä asiaa, kun katsottuani ylös, huomasin palvelijani Lal Chowdarin, ovessa. Hän hiipi sisään ja lukitsi oven perässään. 'Elkää pelätkö, sahib', sanoi hän, 'kenkään ei saa tietää että olette murhannut hänet. Kätkekäämme hänet, eikä kukaan tule tietämään hiiskaustakaan koko asiasta.' — 'Minä en ole murhannut häntä,' vastasin. Lal Chowdar pudisti päätään ja hymyili. 'Kuulin kaikki, Sahib,' sanoi hän; 'kuulin teidän riitelevän ja kuulin lyöntinne. Mutta minä en hiisku asiasta mitään. Kaikki nukkuvat talossa. Koettakaamme saada hänet piiloon.' Tämä oli tarpeeksi saattamaan minut tekemään päätöksen. Jos oma palvelijani ei uskonut viattomuuttani, miten onnistuisin vakuuttamaan kahtatoista tuhmaa käsityöläistä valakunnassa siitä? Lal Chowdar ja minä hautasimme ruumiin samana yönä ja muutamia päiviä myöhemmin olivat Lontoon sanomalehdet täynnä kirjoituksia kapteini Morstanin salaperäisestä katoamisesta. Mutta siitä mitä olen sanonut, huomaatte että syytös tuskin voi kohdata minua siinä asiassa. Minun vikani on, että en ainoastaan salannut ruumista vaan myöskin aarteen ja että omistin itselleni sekä Morstanin että oman osani. Sentähden tahdon, että te toimitatte sen takaisin. Lähentäkää korvanne suulleni. Aarre on kätkettynä…"

"Samassa muuttuivat hänen kaivonsa kauheasti; silmät tuijottivat kurjina, alaleuka vaipui hervotonna alas ja hän huusi äänellä, jota en milloinkaan voi unohtaa: 'Älkää päästäkö häntä sisään! Jumalan tähden, elkää laskeko häntä sisään!' Käännyimme molemmat ikkunaan päin takanamme, johon hänen katseensa oli suunnattu. Naama tuijotti pimeästä vastaamme. Näimme valkean pilkun nenästä, joka oli painettu ikkunaa vastaan. Kasvot olivat partaiset, silmät hurjat, hirmuiset ja ilmaisivat tukahutettua kiukkua; veljeni ja minä syöksimme ikkunan luo, mutta silloin oli hän jo poissa. Tullessamme takaisin isämme luo, oli pää vaipunut rintaa vasten ja sydän lakannut tykyttämästä.

"Etsiskelimme puutarhan vielä samana yönä, mutta emme löytäneet mitään jälkiä valloittajasta, paitsi että aivan akkunan alla kukkaispenkereellä näkyi jalan jälki. Jos ei tätä yhtä jälkeä olisi ollut, olisimme luulleet, että mielikuvituksemme loihti tuon hurjan, hirveän näköisen naaman eteemme. Mutta me saimme pian toisen ja pätevämmän todistuksen siitä, että salaiset voimat olivat toimessa ympärillämme. Aamulla huomattiin ikkuna isäni huoneessa olevan auki, laatikot ja kaapit olivat perinpohjin haetut ja tyhjennetyt, ja hänen rinnalleen oli kiinnitetty paperilippu, ja siihen töhritty sanat: 'Neljän merkit'. Mikä tämän lauseen tarkoitus oli tahi kuka salaperäinen vieraamme, sitä emme milloinkaan saaneet tietää. Meidän luulomme mukaan ei mitään isäni omaisuudesta ollut varastettu, vaikka kaikki oli tyhjennetty ja sinne tänne heitelty. Veljeni ja minä asetimme luonnollisesti tämän harvinaisen tapauksen ja isämme eläessään tuntemansa pelon yhteyteen keskenään, mutta edelleenkin pysyy se arvoituksena meille."

Pieni mies vaikeni hetkeksi sytyttääkseen piippunsa ja veti miettien muutamia sauhuja. Istuimme kaikki tarkkaavaisina kuunnellen hänen kummallista kertomustaan. Kertoessaan kapteini Morstanin kuolemasta, oli miss Morstan vaalennut, ja silmänräpäykseksi valtasi minut pelko että hän pyörtyisi. Mutta hän tointui juotuaan lasin vettä, jonka hiljan tarjosin hänelle venetsialaisesta vesikaraffista. Sherlock Holmes istui taapäin nojautuneena tuolissa poissaolijan muodolla ja silmäluomet painuneina pilkoittaville silmille. Katsellessani häntä en voinut olla ajattelematta, miten hän vielä samana päivänä oli valittanut elämän jokapäiväisyyttä. Mutta tässäpä oli tehtävä, joka vaati koko hänen tarkkanäköisyytensä. Mr Thaddeus Sholto katsoi yhdestä toiseen jonkinmoisella ylpeydellä, vaikutuksesta, jonka hänen kertomuksensa oli tehnyt, ja jatkoi sitte:

"Veljeni ja minä," sanoi hän, "olimme hyvin uteliaita saamaan selkoa aarteesta, josta isämme oli puhunut. Viikkoja, kuukausia kaivoimme perinpohjin koko puutarhan, löytämättä merkkiäkään siitä. Se kiusasi meitä, että hänen piti kuolla juuri sillä hetkellä kuin hän aikoi sanoa paikan, mihin aarre oli kätketty. Ja miten komea tuo kaivattu aarre olisi, sen voimme päättää siitä ruususeppeleestä, jonka hän oli ottanut joukosta. Tästä ruususeppeleestä oli veljelläni Bartholomeuksella ja minulla pieni riita. Helmet olivat nähtävästi suuresta arvosta, ja hän ei mitenkään tahtonut erota niistä, sillä, meidän kesken sanottuna, on veljeeni vähän tarttunut isäni intohimo — ahneus. Hän luuli myöskin, että jos lahjoittaisimme ruususeppeleen pois, voisi se antaa aihetta puheluun ja vihdoin saattaa meidät ahdinkoon. Kaikki mitä voin tehdä, oli saada hänet suostumaan, että sain ottaa selkoa miss Morstanin osoitteesta ja lähettää hänelle yhden helmen eräällään määrätyillä väliajoilla, jott'ei hän ainakaan milloinkaan kärsisi puutetta."

"Sepä oli ystävällisesti ajateltu," sanoi miss Morstan vakavana, "se oli hyvin ystävällisesti tehty."

Tuo pieni mies viittasi lakkaamatta kädellään.

"Olimme teidän holhoojanne," sanoi hän; "se oli minun ajatukseni asiasta, vaikk'ei veli Bartholomeus oikein katsonut asiaa siltä kannalta. Meillä oli itsellä enemmän kuin kylliksi rahaa, — enempää en halunnut. Sitäpaitsi olisi ollut sopimatonta kohdella nuorta naista niin alhaisella tavalla. 'Le mauvais goût mène au crime' — kuten ranskalaiset hienosti sanovat. Riitamme tästä asiasta meni niin pitkälle, että katsoin parhaaksi muuttaa yksikseni asumaan. Muutin siis Pondicherry Lodgesta ja otin vanhan Khitmutgarin ja Williamsin mukaani. Mutta sitte eilen sain tietää että tärkeä tapaus oli tapahtunut. Aarre oli löydetty. Minä heti asetuin yhteyteen miss Morstanin kanssa, ja nyt on meidän mentävä Norwoodiin vaatimaan osuuttamme. Selitin aikomukseni eilen illalla Bartholomeukselle, joten me olemme odotetut, joskin emme niin tervetulleet vieraat."

Mr Thaddeus Sholto vaikeni ja muutteli levottomana pehmeällä sohvalla. Istuimme kaikki ääneti mietiskellen uutta käännettä, jonka salaperäinen kertomus oli saavuttanut. Holmes oli ensimmäinen, joka keskeytti hiljaisuuden.

"Olette menetellyt oikein, sir, alusta loppuun," sanoi hän. "Ehkä voimme tehdä teille pienen vastapalveluksen selittämällä vähäsen sitä, mikä vielä tuntuu teistä epäselvältä. Mutta, kuten miss Morstan äsken huomautti, on nyt myöhä, ja paras olisi heti saada asiasta selvä."

Uusi tuttavuutemme kiersi hyvin miettivän näköisenä piipunvarren kääröön, ja otti erään esiripun takaa pitkän päällystakin, jossa hihat ja kaulus olivat tehdyt astrakaanilaisesta kankaasta. Tämän napitti hän huolellisesti kiinni aina kaulaan asti, vaikka olikin helteinen ilma, ja päätti varustuksensa panemalla päähänsä jäniksen nahasta tehdyn lakin korvalapuilla varustettuna, jotka kokonaan peittivät korvat, joten hänestä näkyi ainoastaan nuo liikkuvat, terävät kasvot.

"Terveyteni on vähäsen arka," sanoi hän, mennessään edellämme käytävään. "Olen tuomittu sairaaksi."

Vaunumme vartosivat meitä ulkopuolella ja matkamme oli nähtävästi päätetty jo edeltäpäin koska ajaja heti lähti ajamaan nopeaa vauhtia. Thaddeus Sholto puheli lakkaamatta kimeällä äänellään, joka voitti vaununpyörien rätinänkin.

"Bartholomeus on älykäs mies," kertoi hän. "Miten luulette hänen etsineen paikan missä aarre löytyi? Hän oli tullut siihen päätökseen että sen pitäisi löytymän sisällä huoneissa, ja sentakia laski hän koko talon pinta-alan ja mittasi kaikki paikat, jott'ei löytynyt tuumaakaan, josta hän ei olisi voinut tehdä tiliä. Muun muassa hän huomasi, että rakennuksen korkeus oli seitsemänkymmentäneljä jalkaa, mutta jos hän laski yhteen kunkin eri kerroksen korkeuden ja vähensi pois välikerrokset, joiden paksuuden hän sai tietää kaivertamalla reikiä, niin oli kokonaissumma vaan seitsemänkymmentä jalkaa. Siinä oli siis neljä jalkaa, joista hän ei ollut selvällä, ja tämä ala oli rakennuksen yläosassa. Hän lävitsi sentähden ylimmän huoneen katon, ja siellä yläpuolella hän löysi todellakin pienen soppelon, jonka aukko oli kiinni muurattu, eikä sitä kukaan tuntenut. Keskellä koppia oli aarrearkku kahden katto-orren päällä. Hän laski sen alas aukosta ja siellä se nyt on. Hän sanoo aarteen olevan puolen miljoonan punnan arvosta."

Mainitessaan tuon jättiläissumman, tuijotimme kaikki toisiamme silmät selällään. Jos onnistuisimme asettamaan miss Morstanin hänen oikeuksiinsa, tulisi hän köyhästä kotiopettajattaresta Englannin rikkaimmaksi perinnönomistajaksi. Tosin olisi todellisen ystävän tullut iloita sellaisesta uutisesta, mutta minua hävettää sanoa, että itsekkäisyys pääsi kokonaan voitolle, ja että sydäntäni painoi kauhea taakka. Sain sanotuksi muutaman sekavan sanan onnentoivotukseksi, ja istuin sitte alakuloisena, kuurona Sholton lörpötyksille. Hän oli nähtävästi raskasmielinen, ja muistan hämärästi että hän kertoi meille erillaisista taudinoireistaan ja pyysi minua lausumaan ajatukseni puoskaroimispillerien vaikutuksesta, joita hänellä oli muutamia nahkakotelossa taskussaan. Toivon ett'ei hän muista niitä vastauksia, joita annoin hänelle sinä iltana. Holmes sanoo kuulleensa, että selitin hänelle että oli suuri vaara nauttia enemmän kuin kaksi tippaa majavaöljyä, kuin taas strykniniä suosittelin suurissa annoksissa rauhoittavana keinona. Miten sen asian laita onkaan, niin tunsin kaikissa tapauksissa helpoituksen tunteen, kun äkkiä vaunut pysäsivät ja ajaja hyppäsi avaamaan ovia.

"Tässä on Pondicherry Lodge, miss Morstan," sanoi Thaddeus Sholto, auttaen miss Morstania vaunuista.

Viides luku.

Murhenäytelmä Pondicherry Lodgessa.

Kello oli jo kohta yksitoista, saavuttuamme tämän yöllisen matkamme päämäärään. Suuren kaupungin kostea sumu oli jäänyt meistä ja ilta oli selkeä ja kaunis. Leuto länsituuli puhalteli ja taivaalla purjehti hitaasti raskaita pilviä, joiden lomitse puolikuu silloin tällöin pilkisti esiin. Oli siksi valoisaa että voi erottaa lähimmät esineet, mutta Thaddeus Sholto otti kuitenkin toisen vaunulyhdyistä paremmin valaistakseen tietä.

Pondicherry Lodge sijaitsi eräässä puutarhassa ja sitä ympäröi korkea kivimuuri, jota yläpinnalta peitti lasisoraa. Kapea, rautaovi oli ainoa sisäänkäytävä. Omituisen lyhyellä ja ankaralla kolkutuksella ilmoitti oppaamme tulomme.

"Ken siellä?" kuului tuima ääni sisältä.

"Minä se olen, Mc Murdo. Pitäisipä teidän tuntea kolkutukseni tähän aikaan päivästä."

Kuului murisevaa ääntä ja avainten kilinää. Portti liikkui raskaasti saranoillaan ja aukossa seisoi vähäläntäinen, leveä hartiainen mies, jonka ulkonevia kasvoja ja vilkkuvia, epäileviä silmiä keltainen lyhdynvalo valaisi.

"Tekö se olette, mr Thaddeus? Mutta keitä nuo toiset? En ole saanut herraltani mitään määräystä heidän suhteensa."

"Ettekö. Mc Murdo? Te hämmästytätte minua! Sanoin veljelleni eilen illalla että toisin muutamia ystäviä kanssani."

"Hän ei ole ollut ulkona huoneestaan tänään, mr Thaddeus, enkä ole saanut mitään käskyjä. Tiedättehän, että minun täytyy seurata sääntöjä. Teidät voin päästää sisään, mutta ystävänne saavat kyllä pysyä siellä, missä ovat."

Tämä oli odottamaton este. Thaddeus Sholto katseli ympärilleen avuttomana.

"Te olette oikein paha, Mc Murdo!" sanoi hän. "Jos menen takaamaan heidät, niin onhan siinä kyllä. Ja tässähän meillä on eräs nuori nainenkin. Hän ei voi seistä maantiellä odottamassa tähän aikaan päivästä."

"Hyvin ikävää," mr Thaddeus, vastasi portinvartija järkähtämättä.
"Mutta ihmiset voivat olla teidän ystäviänne eikä kuitenkaan hänen.
Hän maksaa minulle runsaasti että tekisin velvollisuuteni, ja
velvollisuuteni minä täytänkin. En tunne ketään ystävistänne tuossa."

"Kyllä, Mc Murdo," huusi Sherlock Holmes, iloisesti. "Enpä luule, että olette unohtaneet minut. Ettekö muista tuota harrastajaa, joka taisteli kanssanne kolme kertaa Alisonin huoneustossa neljä vuotta sitte, silloin kuin saitte palkinnon?"

"Eihän se ole mr Sherlock Holmes?" huudahti nyrkkitaistelija. "Hyvänen aika, miten voinkaan erehtyä teidän suhteenne? Jos sen sijaan, että seisotte siinä niin hiljaa ja sävyisästi, olisitte tullut esiin ja antanut minulle tuommoisen ristilyönnin leuan alle, jossa olitte niin taitava, olisin heti tuntenut teidät. Voi mikä vahinko, että olette tuhlannut lahjanne, mr Holmes! Teistä olisi tullut suurta ajan pitkään, jos täydellä todella olisitte antauneet taiteellenne."

"Kuulette, Watson, että jos kaikki muu maailmassa pettää minut, niin on minulle kuitenkin aina yksi tiede avoinna," sanoi Holmes nauraen. "Ja nyt ei ystävämme varmaankaan enää anna meidän seistä täällä kylmässä, vai kuinka?"

"Astukaa sisään, sir, astukaa sisään — sekä te että ystävänne," vastasi Mc Murdo. "En voi sille mitään, mr Thaddeus, mutta minulla on määräykseni. Minun täytyi ensin ottaa selkoa ystävistänne, ennenkuin päästin heidät sisään."

Portilta johti hiekoitettu polku aution puutarhan poikki suurelle, nelikulmaiselle rakennukselle, joka oli kokonaan varjossa, paitsi että kuu valaisi yhtä nurkkaa, joten vinninikkuna välkkyi. Rakennuksen ääretön suuruus yhdessä sen pimeyden ja kuolemanhiljaisuuden kanssa teki kauhean vaikutuksen. Thaddeus Shoitokin näytti olevan huonolla tuulella ja lyhty tärisi ja helisi hänen kädessään.

"En ymmärrä," sanoi hän. "Tässä on joku erehdys tapahtunut. Sanoin juuri selvästi Bartholomeukselle, että tulisimme tänne ja kuitenkin on hänen ikkunansa pimeä. En käsitä, mitä tämä mahtaa merkitä."

"Vartioidaanko taloa aina näin?" kysyi Holmes.

"Kyllä; hän on seurannut isämme tapoja. Hän oli isämme lempilapsi, ja olen väliin ajatellut että isäni on kertonut hänelle enemmän kuin hän on minulle kertonutkaan."

"Tuo on Bartholomeuksen ikkuna tuolla ylhäällä, jota kuunvalo valaisee; se on kyllä valoisa, mutta en usko että huoneessa palaa tulta."

"Ei, siellä ei ole tulta," sanoi Holmes. "Mutta näen valon pilkoittavan tuossa pienessä ikkunassa oven vieressä."

"Ah, se on emännöitsijän huone. Siellä vanha mrs Bernstone asuu. Hän voi selittää meille, mitä kaikki tämä merkitsee. Mutta suvainnette odottaa täällä hetkisen, sillä jos me kaikki menemme sisään yhtä aikaa, eikä hän tiedä tulostamme, voisi hän pelästyä. Mutta, hiljaa, mitä tuo on?"

Hän kohotti lyhtyä ja käsi vapisi niin että valo pyöri liehuvissa piireissä ympärillämme. Miss Morstan tarttui minua käsivarresta, ja seisoimme kaikki sykkivin sydämmin ja tarkasti kuunnellen. Suuresta, synkästä rakennuksesta kuului yön hiljaisuudessa surullisinta ääntä, mitä voi ajatella, — pelästyneen naisen sydäntäsärkevää, keskeytettyä valitusta.

"Se on mrs Bernstone," sanoi Sholto. "Hän on ainoa nainen koko talossa. Odottakaa tässä. Tulen heti takaisin."

Hän meni ovelle ja kolkutti omituisella tavallaan. Näimme, että suuri kasvuinen vaimoihminen avasi oven ja horjui ilosta nähdessään hänet.

"Ah, mr Thaddeus, olen niin iloinen, että tulitte, sir! Olen niin kovin iloinen että tulitte, mr Thaddeus!"

Kuulimme hänen yhä vakuuttavan iloansa, kunnes ovi sulettiin ja hänen äänensä muuttui ykstoikkoiseksi muminaksi.

Seuraajamme oli jättänyt lyhdyn meille. Holmes valaisi sillä ympärilleen, katsellen tarkasti rakennusta ja suuria multakasoja, jotka peittivät maata. Miss Morstan ja minä seisoimme vieretysten, ja hänen kätensä lepäsi omassani. Rakkaus on eriskummallinen kapine, sillä emmehän ennen tätä päivää olleet koskaan nähneet toisiamme, milloinkaan ei ollut sanaa, ei ystävällistä katsetta vaihdettu keskenämme, ja kuitenkin etsivät kätemme vaistomaisesti toisiansa tänä levottomuuden hetkenä. Olen sittemmin ihmetellyt sitä, mutta siinä silmänräpäyksessä tuntui se minusta ihan luonnolliselta, että kääntyisin hänen puoleensa, ja hän on usein sanonut että se oli erityinen vaisto, joka pakotti hänen etsimään turvaa ja lohdutusta minun luonani. Siten seisoimme siinä, käsitysten kuni kaksi lasta, ja rauha oli sydämmissämme, vaikka ympärillämme vallitsikin pimeys, synkkyys — —.

"Mikä ihmeellinen paikka!" huudahti hän katsellen ympärilleen.

"Näyttää siltä kuin kaikki Englannin myyrät olisivat asustaneet täällä. Olen nähnyt vähän yhdellaista erään kukkulan rinteellä Ballaratin seuduilla, missä on etsitty uusia kultasuonia."

"Syy on täälläkin sama," sanoi Holmes. "Tässä on aarteenkaivajain jälkiä. Teidän tulee muistaa että ovat etsineet sitä kuusi vuotta. Eipä ihmettä että puutarha näyttää sorahaudalta."

Samassa avattiin ovi ja Thaddeus Sholto tuli syösten huoneesta eteenpäin ojennetuin käsin ja kauhun ilmaus silmissä.

"Nyt ovat asiat hullusti! Voi Bartholomeusta!" huusi hän. "Olen niin peloissani! Hermoni eivät tätä kestä!"

Hän olikin itkemäisillään pelästyksestä ja liikkuvissa, terävissä kasvoissa, jotka pistäytyivät esiin astrakaanikauluksesta, näkyi pelästyneen lapsen avuton, rukoileva ilmaus.

"Menkäämme sisään," sanoi Holmes lyhyesti, varmuudella.

"Ah niin, tehkää se!" sanoi Sholto. "Minä en todellakaan kykene nyt antamaan mitään käskyjä."

Seurasimme häntä kaikin emännöitsijän huoneesen, joka oli käytävästä vasemmalle. Vanha nainen käveli surullisena edestakaisin huoneessa levottomasti käsiänsä väännellen, mutta nähtyään miss Morstanin, näkyi hän rauhoittuvan.

"Jumala siunatkoon lempeitä, suloisia kasvojanne!" huudahti hän nyyhkyttäen. "Tekee hyvää nähdä teitä. Voi, minä olen tänään saanut paljon kärsiä!"

Miss Morsian taputti hänen laihoja, karkeita käsiään, ja mutisi muutaman ystävällisen, naisellisesti lohduttavan sanan, jotka saattoivat toisen kalmankalpeat posket punehtumaan.

"Herra on sulkeutunut huoneesensa eikä vastaa," selitti hän. "Koko päivän olen varronnut kuulevani jotakin sieltä, sillä usein hän on mielellään yksin, mutta noin tuntia sitte rupesin aavistamaan, ett'eivät asiat ole niinkuin pitäisi ja sentähden menin ylös ja kurkistin avainreiästä. Teidän täytyy mennä sinne, mr Thaddeus, teidän täytyy itse mennä katsomaan. Olen nähnyt mr Bartholomeus Sholton surussa ja ilossa kymmenen pitkän vuoden kuluessa, mutta milloinkaan en ole nähnyt hänen kasvoissaan sellaista ilmausta kuin nyt."

Sherlock Holmes otti lyhdyn ja meni edellä, kun Thaddeus Sholto oli niin pelästyksissään että hampaat suussa kalisivat. Minä tuin häntä uumilta mennessämme ylös rappusia, sillä polvensa horjuivat, jotta tuskin pystyssä pysyi. Kaksi kertaa otti Holmes esiin suurennuslasinsa ja tutki huolellisesti muutamia epäselviä jälkiä, jotka minusta näyttivät ainoastaan pieniltä tomupilkuilta kookospalmuniinistä valmistetussa matossa, joka peitti portaita. Hän kulki hitaasti askel askeleelta valaisten eteensä lyhdyllä ja katsellen tuimasti oikealle ja vasemmalle. Miss Morstan oli jäänyt pelästyneen emännöitsijän luo.

Kolmas porras päättyi suoraan, jotenkin pitkään käytävään, jota oikealla puolella koristi komea intialainen seinäkoristus ja vasemmalla puolella oli se varustettuna kolmella ovella. Holmes meni eteenpäin yhtä hitaasti ja me seurasimme häntä kantapäillä varjojemme levitessä yhä pitempinä ja mustempina takanamme käytävässä. Kolmatta ovea etseimme. Holmes koputti saamatta mitään vastausta ja koetti sitte vääntää lukosta ja töytästä oven auki. Mutta se oli sisäpuolelta lukittu leveällä, vahvalla salvalla, jonka näimme valaistuamme avainreikää lyhdyllä. Reikä ei kuitenkaan ollut ihan tukittu. Sherlock Holmes kumartui alas, mutta nousi pystyyn heti, syvästi hengittäen.

"Tässä on jotakin selittämätöntä, Watson," sanoi lian niin liikutettuna, jommoisena en koskaan ollut nähnyt häntä. "Miten selitätte tämän?"

Kumarruin katsomaan avaimenreijästä ja kauhistuin. Kuunpaiste virtasi huoneesen, valaisten sen epämääräisellä, väräjävällä valolla. Huoneesta tuijotti minua vastaan naama, joka näytti suorastaan riippuvan ilmassa, sillä kaikki muu alapuolella oli varjossa ja tämä naama oli ystävämme Thaddeuksen. Hänellä oli sama korkea, paljas päälaki, sama karkea punainen hiuskiehkura, sama vaalea iho. Mutta kasvot olivat kangistuneet kauheaan hymyilyyn, luonnottomaan, jännitettyyn virnistykseen, joka tässä hiljaisessa, kuun valaisemassa huoneessa teki hirveän vaikutuksen. Ja tämä naama oli niin pienen ystävämme naaman näköinen, että katsoin ympärilleni tullakseni vakuutetuksi että hän todellakin oli seurassamme. Sitte muistin hänen maininneen, että hän ja veljensä olivat kaksoisia.

"Tämä on kauheata, tämä!" sanoin Holmes'ille. "Mitä on tehtävä?"

"Meidän täytyy särkeä ovi," vastasi hän ja heittäytyi kaikin voimin sitä vastaan.

Ovi rytisi, ja ratisi mutta ei auennut Yhdistetyin voimin ryntäsimme sitä vastaan vielä kerran; se lensi äkkiä auki, ja me olimme Bartolomeus Sholton huoneessa.

Se näytti olevan varustettuna jonkunlaiseksi kemialliseksi laboratoorioksi. Kaksinkertainen rivi pulloja lasikorkeilla oli sijoitettu seinälle vastapäätä ovea, ja pöytä oli täynnä Bunsenin pattereita, koeputkia ja tislaus astioita. Nurkissa oli pajuisissa vasuissa astioita, sisältäen erilaisia happoja. Yksi niistä näkyi vuotavan tahi oli se rikottu, sillä sieltä juoksi tummaa nestettä levittäen ilmaan omituista väkevää, tervansekaista hajua. Tikapuut olivat nojautuneena seinää vasten keskellä saviruukkia ja puuainetta, ja yläpuolella sitä oli katossa aukko niin suuri että yksi ihminen mahtui siitä sisään. Tikapuitten juurella oli pitkä köyden pala huolimattomasti viskattuna.

Nojatuolissa pöydän ääressä istui talon haltija, kokoonkyyristyneenä, pää painuneena vasenta olkapäätä vasten ja kasvoissa tuo kauhistava, selittämätön hymyily. Hän oli kauhea ja kylmä ja oli luultavasti ollut kuolleena useampia tuntia. Minusta tuntui ettei ainoastaan hänen naamansa, vaan myöskin kaikki jäsenet olivat väännetyt ja vääristetyt mitä kauheimmalla tavalla. Pöydällä hänen vieressään, oli kummallinen kapine — tiivis ruskea keppi varustettuna kiviponnella kuni vasarassa ja kääritty korkealla nuoralla. Vieressä oli rikkirevitty paperilippu, johon oli töhritty jotakin. Holmes katsoi sitä ja ojensi sen sitte minulle.

"Katsokaa," sanoi hän ja kohotti merkitsevästi silmäkulmiaan.

Lyhdyn valossa luin kauhistuen; "Neljän merkit."

"Hyvänen aika! Mitä kaikki tämä merkitsee?"

"Se merkitsee murhaa," vastasi hän nojautuen kuolleen puoleen. "Ah, sitä odotinkin! Katsokaa!"

Hän osotti erästä pitkää, mustaa piikkiä, joka istui kiinni ihossa korvan yläpuolella.

"Se näyttää okaalta," sanoin.

"Oas se onkin. Ottakaa se pois, mutta varokaa, sillä se on myrkytetty."

Tartuin siihen varovaisesti peukalolla ja etusormella. Helposti se siitä erkani, että tuskin näkyi merkkiä siitä ihossa. Pieni veripilkku ainoasti osotti, missä se oli ollut kiinni.

"Kaikki tämä on selittämätön arvoitus minulle," sanoin. "Kaikki ihan pimenee sen sijasta, että selkenisi."

"Päinvastoin," vastasi hän. "Se selkenee joka silmänräpäys. Minulta puuttuu ainoastaan pari rengasta saadakseni yhtenäisen kertomuksen tapauksesta."

Tultuamme huoneesen olimme kokonaan unohtaneet seuraajamme. Hän seisoi yhä ovessa, todellisen kauhun kuvana, väännellen käsiänsä ja valittaen itsekseen. Mutta yht'äkkiä puhkesi hän suureen valittavaan kirkunaan.

"Aarre on poissa!" sanoi hän. "Aarteen ovat varastaneet häneltä! Tuossa on aukko, mistä kuletimme sen alas. Minä autoin häntä. Minä olin viimeinen joka puhelin hänen kanssaan! Jätin hänen tänne eilen illalla, ja kuulin hänen sulkevan oven, mennessäni alas portaita."

"Mihin aikaan se tapahtui?"

"Kello oli kymmenen. Ja nyt hän on kuollut, ja poliisin täytyy kutsua, ja minua tullaan epäilemään osallisuudesta. Voi, voi, siitä olen varma. Mutta, tehän ette usko sitä, herrani? Ettehän luule että minä olen murhaaja? Onko luultavaa, että olisin tuonut teidät tänne, jos se olisi ollut minä? Voi, Herra Jumala! Herra Jumala! Tiedän, että tulen hulluksi!"

Hän viskoili käsillään ja polki jaloillaan puistuttavassa epätoivon kohtauksessa.

"Teillä ei ole syytä pelkoon, mr Sholto," sanoi Holmes ystävällisesti, laskiessaan kätensä hänen olkapäälleen. "Seuratkaa neuvoani ja ilmoittakaa poliisille asiasta. Tarjoutukaa antamaan kaikkea mahdollista apuanne heille. Odotamme täällä takaisin tuloanne."

Pikku mies totteli puoleksi tukahutetulla muodolla, ja kuulimme hänen hiipivän alas portaita.

Kuudes luku.

Sherlock Holmes mielityössään.

"Nyt, Watson," sanoi Holmes, hieroen käsiään "on meillä puoli tiimaa itseksemme. Käyttäkäämme sitä hyväksemme. Kuten sanoin, on asia miltei täysin selvä minulle, mutta emme saa erehtyä olemalla liian varmoja. Niin yksinkertaiselta kuin kaikki tuntuukin nyt voi siinä olla jotakin syvempää pohjalla."

"Yksinkertaiseltako!"

"Niin niin," sanoi hän sairashuoneen professorin muodolla, joka selittää sairauden kohtausta oppilailleen. "Istukaa tuohon nurkkaan, jott'eivät askeleittenne jäljet sekaannuta asiaa. Ja nyt itse asiaan! Ensiksikin, miten tulivat nuo ihmiset sisään ja mistä menivät ulos? Ovea ei ole avattu sitte eilen illan. Miten on ikkunan laita?"

Hän meni lyhtyineen sinne koko asian puhuen ääneensä huomioistansa, vaikka ne enemmin olivat tarkoitetut hänelle itselle kuin minulle. "Ikkuna on sulettu sisäpuolelta, ha'at ovat kiinni, kehykset lujat, eikä saranoita sivuilla. Avatkaamme se. Ei räystäskourua läheisyydessä, katto ei saavutettavissa. Ja kuitenkin on henkilö kiivennyt ikkunasta sisään. Eilen illalla satoi vähäsen. Tässä on multaisen jalan jälki ikkunalla. Ja tässä on pyöreä likapilkku ja tässä vielä yksi lattialla ja kolmas pöydän vieressä. Katsokaa tänne, Watson! Näitä voi kutsua oivallisiksi todistuksiksi!"

Katsoin pyöreitä, selviä savipilkkuja.

"Ne eivät ole jalan jälkiä," sanoin.

"Ei, ne ovat suuremmasta arvosta. Ne ovat puujalan jälkiä. Näette tässä saappaan merkin, raskaan saappaan, varustettuna leveällä raudoitetulla korolla, ja sen vieressä on jälki puujalasta."

"Siis mies puujalalla."

"Aivan niin. Mutta tällä on ollut joku muu — erittäin taitava ja toimelias apulainen. Voisitteko te kiivetä ylös pitkin tätä muuria, tohtori?"

Katsahdin ulos avoimesta ikkunasta. Kuu paistoi vielä kirkkaasti siihen osaan rakennusta. Olimme runsaasti kuusikymmentä jalkaa maasta, ja vaikka kuinka koetin katsoa, en voinut huomata mitään jalansijaa, en edes pienintäkään rakoa muurissa.

"Se on aivan mahdotonta," vastasin.

"Niin, ilman apua. Mutta otaksukaa että teillä on hyvä ystävä täällä ylhäällä, joka laskisi alas tuon oivallisen, vahvan köyden, jonka näen tuolla nurkassa ja kiinnittäisi toisen pään tuohon suureen koukkuun muurissa. Silloin luulen että te, jos olette voimakas ja notkea mies, voisitte kiipiä ylös puujalkoineenkin. Te poistuisitte tietysti samalla tavalla kuin olette tullutkin, ja apulaisenne kokoaisi nuoran ylös, irroittaisi sen koukusta, sulkisi ikkunan, kiinnittäisi ha'at sisäpuolelta ja menisi pois samoin kuin tulikin. Vähempiarvoisena kohtana voin mainita," jatkoi hän pidellen köyttä, "että puujalka ystävämme, vaikkakin hyvä kiipijä, ei ollut merimies ammatiltaan. Hänen kätensä eivät likimainkaan olleet tarpeeksi kestävät. Suurennuslasini osottaa minulle useampia verimerkkiä, varsinkin köyden päässä, josta päätän, että hän liukui alas semmoista vauhtia että nahka käsistä irtaantui."

"Kaikki luo on hyvä," sanoin, "mutta asia käy kuitenkin yhä selittämättömämmäksi. Ken on tuo salaperäinen liittolainen? Miten hän pääsi huoneesen?"

"Niin, liittolainen, niin," toisti Holmes miettivänä. "Hän vaatii todellakin mielenkiintoa. Hän kohottaa kaiken jokapäiväisyyden yläpuolelle. Luulen että tämä liittolainen tulee raivaamaan uuden alan tämän maan rikosasiakirjoissa — vaikka samallaisia tapauksia on ollut Intiassa ja jos en erehdy, myöskin Senegambiassa."

"Miten pääsi hän sisään sitte?" toistin minä. "Ovi on sulettu, ikkuna samoin. Ehkä savupiipusta?"

"Tulisija on aivan liian ahdas," vastasi hän. "Olen jo miettinyt sitä mahdollisuutta."

"Mutta miten sitte?" kysyin taas.

"Ette tahdo sovelluttaa sääntöjäni," sanoi hän päätään pudistaen. "Usein olen sanonut, että kun olette karkoittaneet mahdottoman, täytyy sen, mikä jää jälelle vaikkakin uskomattomana, olla oikea? Tiedämme, ett'ei hän tullut oven, ikkunan eikä savutorven kautta. Tiedämme myöskin ett'ei hän voinut olla kätkeytynyt huoneesen, koska täällä ei löydy mahdollista piilopaikkaa. Mistä hän sitte tuli? Mistä hän sitte tuli?"

"Hän tuli aukosta katossa," huusin minä.

"Luonnollisesti. Sen hänen täytyi tehdä. Jos olette hyvä ja valaisette lyhdyllä, niin ulotamme tutkimuksemme huoneesen yläpuolella — tuohon salaiseen huoneeseen, missä aarre löydettiin."

Hän kiipesi tikapuille ja tarttuen kummallakin kädellä kattohirteen, heittäytyi hän vinttikomeroon. Sitte laskeutui hän alas suulleen, ja otti vastaan lyhdyn, joten minä voin seurata häntä.

Huone, jossa olimme, oli noin kymmenen jalkaa pitkä ja kuusi leveä. Lattian muodostivat katto-orret, joiden välillä oli ohut kerros kipsiä, niin että täytyi hypätä parrelta parrelle, kun käveli. Lattia oli luisu molemmin puolin ja oli luultavasti sisempi muodostus talon oikeasta katosta. Siellä ei ollut merkkiäkään huonekaluista ja lattiata peitti paksu kerros vuosikausina kokoutunutta tomua.

"Tässä se on," sanoi Holmes pidellen kädellään luisua seinää. "Tässä on ovi, joka johtaa katolle. Minä voin avata sen ja tässä on itse katto, joka muodostaa tylsän kulman. Se siis on se tie, josta numero Yksi tuli sisään. Katsokaamme, jos löydämme muita jälkiä hänen persoonallisuudestaan."

Hän valaisi lattiaa, ja sitä tehdessään näin toisen kerran samana yönä hämmästyksen ilmeen hänen kasvoillaan. Kylmä väristys valtasi minut, seuratessani hänen katsettaan. Lattia oli täynnä paljaan jalan jälkiä — selviä, tarkkaan paineluita jälkiä, mutta puolta pienempiä kuin tavallisen miehen.

"Holmes," kuiskasin, "lapsi on tehnyt tämän hirvittävän teon."

Silmänräpäyksessä oli hän taas herra ylitsensä.

"Minä hämmennyin hetkiseksi," sanoi hän, "mutta asia on ihan luonnollinen. Muistini petti minut, muuten olisin voinut sanoa sen jo edeltäpäin. Täällä emme enää saa mitään tietää. Menkäämme alas."

"Mikä on teoriianne näitten jälkien suhteen?" kysyin innokkaasti tultuamme alakertaan.

"Hyvä Watson, koettakaa itse tehdä päätöksiä," sanoi Holmes kärsimättömänä. "Tunnette menetystapani. Seuratkaa sitä ja tulee olemaan hyvin opettavaista verrata tuloksia."

"Minä en voi ajatella mitään, mikä voisi täydentää ja yhdistää nämät kummalliset seikat." vastasin.