VAINOTTU

Kirj.

A. Conan Doyle

Suomentanut T. T.

Englanninkielinen alkuperäisteos "A study in scarlet"

Pori, G. Roneliuksen kirjakauppa, 1908.

SISÄLTÖ:

ENSIMÄINEN OSA. Ote teoksesta: Ent. rykmentin lääkärin, lääket. toht. John H. Watsonin muistiinpanot.

I. Mr Sherlock Holmes. II. Päätelmäoppia. III. Murha Lauriston Garden'issa. IV. Mitä John Rance tiesi kertoa. V. Ilmoitus hankkii meille vierailun. VI. Tobias Gregson osoittaa mihinkä hän kykenee. VII. Valoa pimeydessä.

TOINEN OSA. Pyhien maa.

I. Suuri suola-aavikko. II. Utah'in kukka. III. John Ferrier puhelee profeetan kanssa. IV. Pakolaiset. V. "Kostavat Enkelit." VI. Jatkoa tri Watsonin muistiinpanosta. VII. Loppu.

ENSIMÄINEN OSA.

(Ote teoksesta. Ent. rykmentin lääkärin, lääket. toht. John H. Watsonin muistiinpanot.)

ENSIMÄINEN LUKU.

Mr Sherlock Holmes.

Vuonna 1878 suoritin lääketieteen tohtorin tutkinnon Lontoon yliopistossa ja menin Netley'hin suorittaakseni sotilaslääkäreiksi aikovilta vaaditun kurssin. Päätettyäni opintoni siellä sain toisen rykmentinlääkärin paikan 5:nessä Northumberlandin rykmentissä. Rykmentti oli silloin Intiassa ja, ennenkuin minä ehdin sinne, oli toinen Afghanilainen sota alkanut. Bombay'hin saapuessani sain kuulla, että minun rykmenttini jo oli kulkenut vuorensolien läpi ja oli jo kaukana vihollisen maassa. Minä ja joukko toisia upseereita, jotka olivat samassa asemassa, seurasimme joukkojen jälessä ja onnistuimmekin pääsemään Candahar'iin, jossa löysin rykmenttini ja rupesin heti palvelukseen.

Sotaretki tuotti monelle sekä kunniaa että virkaylennyksiä, mutta minulle ainoastaan onnettomuutta ja kurjuutta. Minut siirrettiin omasta rykmentistäni Berkshir'in rykmenttiin, jossa palvelin Maiwand'in verisessä taistelussa. Minun olkapäähäni sattui Jezail-luoti, joka muserti luun ja kosketti solisluusuonta. Ellei ordonnanssini Murray olisi osoittanut sellaista uskollisuutta ja miehuutta, niin olisin varmaan joutunut verenhimoisten vihollisten käsiin; hän heitti minut poikkipuolin erään kuormahevosen selkään ja hänen onnistui kulettaa minut varmaan paikkaan englantilaisen rintaman taakse.

Perin laihtuneena ja kärsimieni tuskien ja vaivojen heikontamana muutettiin minut ja osa toisista haavoittuneista Peshawur'in kelvottomaan sairaalaan. Siellä aloin toipua ja olin jo siksi parantunut, että voin kävellä ympäri sairassalia ja vieläpä istua kuistikolla auringonpaisteessa, kun sain suolitulehduksen. Henkeni oli useita kuukausia vaarassa, ja kun vihdoinkin jälleen tulin tajuihini ja aloin parantua, niin olin niin heikko ja riutunut, että lääkärit päättivät, päivääkään menettämättä, lähettää minut kotiin Englantiin. Niinmuodoin lähetettiin minut kuljetuslaivalla Orontes ja nousin maihin kuukauden kuluttua Portsmouthin satamassa. Terveyteni oli tykkänään pilalla, mutta isällinen hallitus salli minun käyttää seuraavat yhdeksän kuukautta parantaakseni.

Englannissa ei minulla ollut ystäviä eikä sukulaisia, joten olin vapaa kuin lintu — tai ainakin niin vapaa, kuin ihminen 11 1/2 shillingin päiväpalkalla voi olla. Kun olosuhteet olivat sellaiset niin jouduin tietysti Lontooseen, siihen suureen likaviemäriin, joka vastustamattomasti vetää puoleensa kaikki maan tyhjäntoimittajat. Jonkun aikaa asuin eräässä yksityisessä hotellissa Strand'illa viettäen sietämätöntä elämää ja jakelin rahojani anteliaammin kuin varani sallivat. Ei kestänytkään kaukaa, ennenkuin asiani joutuivat niin pelottavalle kannalle, että huomasin olevani pakotettu lähtemään pääkaupungista kaivautuakseni johonkin paikkaan maaseudulla tai ainakin täydellisesti muuttamaan elintapaani. Valitsin jälkimäisen ja päätin lähteä hotellista muuttaakseni johonkin vaatimattomampaan ja halvempaan paikkaan.

Samana päivänä, kuin olin tehnyt tämän päätöksen ja seisoin Criterian Barin luona, löi joku minua olkapäälle, ja kääntyessäni ympäri, näin nuoren Stamford'in, joka ennen oli ollut apulaisenani sairashuoneella. Kun ihminen on yksinään, niinkuin minä, on todellakin hauskaa nähdä tutut kasvot rajattomassa Lontoossa. Stamford ja minä emme milloinkaan olleet olleet erittäin läheisiä, vaan nyt tervehdin häntä innostuneesti ja myöskin hän tuntui olevan ihastunut saadessaan nähdä minut. Iloissani pyysin hänet aamiaiselle Holborn Restaurantiin ja me lähdimme sinne ajurilla.

"Mitä ihmeitä te olette tehnyt, Watson?" kysyi hän peittämättömällä kummastuksella, kieriessämme Lontoon vilkasliikkeisiä katuja myöten. "Olettehan kapea kuin humalaseiväs ja ruskea kuin intiaani."

Kerroin lyhyesti seikkailuni ja ehdin juuri lopettaa kun saavuimme määräpaikkaamme.

"Miesraukka", sanoi hän kuultuaan kertomuksen onnettomuuksistani. "Mihin aijotte nyt ryhtyä?"

"Haen asuntoa", vastasin minä. "Koettelen ratkaista sitä probleemia, josko on mahdollista saada hauskoja huoneita kohtalaisesta hinnasta."

"Sepä oli ihmeellinen yhteensattumus", huomautti seuralaiseni. "Te olette jo toinen, joka tänä päivänä sanoo minulle samat sanat."

"Kuka oli ensimäinen?" kysyin minä.

"Eräs tuttavani, joka työskentelee sairashuoneen laboratooriossa. Hän valitteli aamulla sitä, ettei ole tavannut ketään, joka olisi halukas asumaan yhdessä hänen kanssaan muutamissa hauskoissa huoneissa; hän lienee löytänyt sellaiset, mutta ne olivat liian kalliit hänelle yksinään".

"No turkanen", huudahdin minä, "jos hän todellakin haluaa asuntotoveria, niin olen minä oikea mies. Minäkin asun mieluummin jonkun kanssa kuin yksinäni".

Stamford katsahti hiukan merkillisesti minuun. "Te ette vielä tunne Sherlock Holmes'ia", sanoi hän, "on mahdollista, ettette viihtyisi hänen seurassaan joka päivä".

"Kuinka niin? Mitä muistuttamista teillä on häntä vastaan?"

"Oh! Enhän minä sanokkaan, että häntä vastaan olisi muistuttamista. Hänellä on muutamia omituisia aatteita — — hän on intoilija muutamissa tieteenhaaroissa. Sen mukaan minkä minä tunnen häntä, on hän kelpo mies."

"Hän opiskelee kaiketi lääketiedettä?" sanoin minä.

"Ei! Minulla ei ole aavistustakaan siitä, miksi hän aikoo. Luulen, että hän tuntee hyvin anatomiian ja on taitava kemisti; en ole milloinkaan kuullut hänen käyneen lääketieteen luennoilla. Hänen opintonsa ovat kerrassaan tarkoituksettomia ja epäsäännöllisiä, mutta hän on koonnut joukon tietoja, jotka ihmetyttäisivät professoriakin."

"Ettekö milloinkaan ole kysynyt häneltä, miksikä hän aikoo?" kysyin minä.

"En! Hän ei ole sellainen mies, joka antaa urkkia itseltään, vaikka hän toisinaan on hyvinkin puhelias, kun sattuu sille tuulelle."

"Minä tahtoisin päästä tuttavuuteen hänen kanssaan", sanoin minä. "Jos minun pitää asua yhdessä jonkun kanssa, niin valitsen mieluummin henkilön, jolla on taipumusta opiskeluun ja joka on hiljainen tavoiltaan. En ole vielä kylliksi vahva kärsimään melua ja hälinää. Afghanistan'issa sain niin kyllältäni kummastakin, että siitä riittää koko elinajakseni. Missä voin tavata ystävänne?"

"Hän on luultavasti laboratooriossa," toisti Stamford. "Hän joko karttaa sitä viikkokausia, tahi myös tekee työtä siellä aamusta iltaan. Jos teitä haluttaa, niin ajamme sinne aamiaisen jälkeen?"

"Hyvin mielelläni!" vastasin minä ja keskustelu siirtyi sitten toisiin asioihin.

Tiellä sairashuoneelle antoi Stamford minulle koko joukon tietoja henkilöstä, jonka kanssa aijoin ruveta yhdessä asumaan.

"Ei ole minun syyni, ellette viihdy yhdessä," sanoi hän. "Minä olen ollut yksissä hänen kanssaan ainoastaan silloin tällöin laboratooriossa. Te ehdotitte itse asian ja minä en voi sille mitään."

"Ellemme me sovi, niin onhan helppo erota," vastasin minä. "Minusta tuntuu siltä, Stamford", sanoin minä katsoen tarkasti häntä, "kuin teillä olisi joku erikoinen syy, jonka vuoksi haluatte päästä eroon koko asiasta. Onko hän häijyluontoinen, tai mikä sitten on? Puhukaa suoraan!"

"Ei ole helppo selittää sitä, joka on selittämätöntä", vastasi hän nauraen. "Holmes on liian tieteellinen ollakseen minun mieleiseni; se lähenee kylmäverisyyttä. Voin kuvitella mielessäni, että hän voisi antaa ystävälleen annoksen uusinta alkaloidia, ei ilkeydestä, vaan ainoastaan tutkimisen halusta, saadakseen kunnollisesti selville sen vaikutukset. Jotta kuitenkin tekisin hänelle oikein, niin luulen, että hän itsekkin olisi valmis nauttimaan sitä. Hän haluaa intohimoisesti kaikenlaista määrättyä ja tarkkaa oppia."

"Se on kyllä oikein."

"Vaan se voi mennä liiallisuuksiin. Kun se menee niin pitkälle, että hän lyö kepillä raatoja anatomiasalissa, niin tuntuu se hiukan hullulta."

"Lyö raatoja?"

"Niin! Saadakseen selville, tuleeko ruumiiseen mustelmia kuoleman jälkeen. Minä olen itse nähnyt sen."

"Ja kuitenkin te sanotte, ettei hän opiskele lääketiedettä."

"Niin! Jumala ties, mihin tarkoitukseen hän käyttää oppiaan. Mutta nyt olemme täällä ja saatte itse arvostella." Me käännyimme kapealle kujalle ja ajoimme sisään pienestä sivuportista, joka vie erääseen suuren sairashuoneen sivurakennuksista. Tämä oli minulle tunnettua tietä enkä tarvinnut ketään, joka näytti tien, kun menimme ylös kolkkoja kivirappuja ja kuljimme pitkää käytävää, jonka pitkissä, valkeiksi kalkituissa seinissä oli tummanruskeat ovet. Lähellä toista päätä oli matala, holvikattoinen käytävä, joka vei laboratoorioon.

Se oli suuri huone, jonka seiniä lukemattomat pullot peittivät. Siellä täällä seisoi matalia leveitä pöytiä, jotka olivat retorttien, koeputkien ja Bunsenin siniliekkisten lamppujen peitossa. Siellä seisoi ainoastaan yksi mies, joka oli kumartunut erään pöydän yli syventyneenä työhönsä. Kuullessaan meidän askeleemme kääntyi hän ympäri ja huudahti ilosta. "Minä olen löytänyt sen! Olen löytänyt sen", huudahti hän seuralaiselleni kiirehtien meitä kohden koeputki käsissään. "Olen keksinyt reagenssin, jonka ainoastaan veri saostaa." Jos hän olisi löytänyt kultakaivoksen, niin eivät hänen kasvonsa olisi voineet osoittaa suurempaa ihastusta.

"D:r Watson, — Mr Sherlock Holmes", sanoi Stamford esittäen minut.

"Miten voitte?" sanoi hän sydämmellisesti, samalla kun hän puristi kättäni sellaisella voimalla, jota tuskin olisin luullut hänessä olevan. "Näen, että olette ollut Afghanistanissa."

"Millä ihmeen tavalla te sen voitte tietää?" kysyin minä hämmästyneenä.

"Sehän on yhdentekevää", sanoi hän naurahtaen. "Nyt on kysymys veripisaroista. Te ymmärrätte epäilemättä keksintöni tärkeyden."

"Kemian kannalta kyllä", vastasin minä, "mutta käytännölliseltä…"

"Tuhat tulimmaista, sehän on käytännöllisin oikeuslääkeopillinen keksintö, mitä useampaan vuoteen on tehty. Ettekö huomaa, että se tuottaa meille pettämättömän tavan huomata veripilkut. Tulkaa mukanani tänne!" Innoissaan tarttui hän takkiini ja veti minut sen pöydän luo, jossa hän oli työskennellyt. "Hankkikaamme vähän tuoretta verta", sanoi hän ja työnsi pitkän neulan sormeensa ja antoi veren tippua kemialliseen pipettiin. "Katsokaa nyt. Minä kaadan nämä muutamat veritipat yhteen litraan vettä. Uusi seos on aivan veden näköistä. Veren suhde veteen ei voi olla suurempi kuin 1 yhteen miljoonaan. Minä en kuitenkaan epäile, ettei luontaista reaktionia tapahtuisi." Puhuessaan heitti hän muutamia valkeita kristalleja veteen ja kaatoi sitten siihen muutamia pisaroita väritöntä nestettä. Sisällys muuttui heti tumman mahognyn väriseksi ja astian pohjalle laskeutui ruskea sakka.

"Ha! ha!" nauroi hän ja paukutti käsiänsä näyttäen iloiselta kuin lapsi, joka on saanut uuden lelun.

"Se näyttää olevan jotenkin merkillinen koe", huomautin minä.

"Erittäin mainio! Vanha guaiacu-koe oli kömpelö ja epävarma. Samaten on myös verihiukkasten mikroskooppinen tutkiminen. Jos pilkut ovat vain muutamankin tunnin vanhoja, niin on viimemainittu arvoton. Tämä sitävastoin tuntuu olevan yhtä varma, jos pilkut ovat tuoreet tai vanhat. Jos tämä olisi ennen keksitty, niin olisivat sadat ihmiset, jotka nyt kävelevät vapaina saaneet sovittaa rikoksensa jo kauvan sitten."

"Todellakin", mutisin minä.

"Tähän juuri rikosasiat aina seisahtuvat. Mies on esim. epäilyksenalainen murhasta, kuukausia teon tapahduttua. Hänen päällys- ja alusvaatteensa tutkitaan ja niissä on ruskeita pilkkuja. Ovatko nämä nyt likaa tai verta — tai ruostetta tai hedelmäpilkkuja — tai mitä ne ovat? Tämä on kysymys, joka on saattanut monen asiantuntijan pulaan, ja minkätähden? Sentähden, ettei ole ollut mitään varmaa koetta. Kun nyt sitävastoin olemme saaneet Sherlock Holmes-kokeen, käy se helposti päinsä."

Hänen silmänsä loistivat, kun hän puhui, ja hän laski käden sydämelleen kumartaen niinkuin käsiään taputtavalle yleisölle, jonka hänen mielikuvituksensa loihti esille.

"Teitä täytyy onnitella," sanoin minä jotenkin hämmästyneenä hänen ihastuksestaan.

"Ajatelkaa Bishoff-asiaa viime vuonna Frankfurtissa. Hänet olisi varmaan hirtetty jos tämä koe olisi ollut tunnettu. Samaten olisi käynyt Mason'in Bradfordissa ja kuuluisan Müllerin ja Lefevren Montpellierissä ja Samson'in New-Orleans'issa. Voisin luetella kymmenittäin juttuja, joissa se olisi ollut ratkaiseva."

"Tehän olette elävä rikosasiain kalenteri", sanoi Stamford nauraen. "Te voisitte julkaista kirjan niistä. Antakaa sille nimeksi 'rikosasiakertomuksia menneisyydestä'."

"Ja siitä tulisi erittäin hauskaa lukemista", huomautti Holmes sovittaessaan pientä laastarilappua neulanreikään sormessaan. "Minun täytyy olla varovainen", sanoi hän kääntyen hymyillen minuun, "sillä minä käsittelen paljon myrkkyjä." Hän ojensi kätensä ja minä näin, että se oli täynnä samanlaisia laastaritilkkuja ja voimakkaiden happojen tuottamia pilkkuja.

"Me tulimme tänne liikeasioissa", sanoi Stamford istuutuen korkealle, kolmijalkaiselle tuolille vetäen jalallaan samallaisen minulle.

"Tämä ystäväni aikoo vuokrata huoneita, ja kun kuulin, että te valititte sitä, ettette saa ketään asumaan kanssanne, niin arvelin, että voin hyvin toimittaa teidät yhteen."

Sherlock Holmes tuntui olevan ihastunut ajatukseen. "Minulla on", sanoi hän, "Baker Streetin varrelta tiedossani eräs pieni huoneusto, joka juuri sopisi meille. Toivon, ettei tupakansavu haittaa teitä."

"Savuan itse kuin uuninpiippu", vastasin minä.

"Sepä oli hyvä. Minulla on aina kemikalioita kotona ja teen toisinaan kokeita. Onko se mielestänne epämiellyttävää?"

"Ei mitenkään."

"Antakaahan kun tuumin — mitä muita huonoja tapoja minulla on! Toisinaan olen huonolla tuulella enkä avaa suutani moneen päivään. Ei teidän silti pidä luulla, että olisin vihoissani. Antakaa vain minun olla rauhassa, niin se menee pian ohi. Mitä teillä on tunnustettavaa? Jos kaksi henkilöä aikovat asua yhdessä, niin on parasta, että he ensin oppivat tuntemaan toistensa huonot puolet."

Minä nauroin hänen ristikuulustelulleen ja sanoin: "Minulla on verikoiran penikka enkä pidä hälinästä hermojeni tähden, ja sitten nousen ylös kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla ajoilla ja olen hirveän laiska. Kun voin hyvin niin on minulla vielä joukko muita huonoja tapoja, vaan mainitsemani ovat pääasiallisimmat nykyhetkellä."

"Pidättekö viulunsoittoa hälinänä?" kysyi hän arasti.

"Se riippuu soittajasta", vastasin minä. "Hyvä viulunsoitto on Jumalallista — vaan huonosti…"

"Se oli hyvä", huudahti hän nauraen iloisesti. "Minä ehdotan että me pidämme asian päätettynä s.t.s. jos te hyväksytte huoneet."

"Milloin tarkastamme ne?"

"Tulkaa tänne huomenna klo 12, niin voimme mennä sinne ja järjestää kaikki", sanoi hän.

"Hyvä — tarkalleen klo 12", sanoin minä lyöden kättä.

Me jätimme hänet kemikaalioidensa joukkoon ja palasimme jalan hotelliin.

"Sepä oli tosi", sanoin äkisti, seisahtuen ja kääntyen Stamfordiin. "Millä ihmeen tavalla hän voi tietää minun tulleen Afghanistan'ista?"

Seuralaiseni hymyili salaperäisesti. "Se on eräs hänen pienistä omituisuuksistaan", sanoi hän. "Moni ihminen on halunnut saada tietää, miten hän saa selvän kaikenlaisista asioista."

"Vai niin! Se on salaisuus!" huudahdin minä hykertäen käsiäni. "Sehän on tosiaankin hauskaa. Olen erittäin kiitollinen siitä, että saatoitte meidät tuttaviksi. Voidakseen oppia tuntemaan ihmissuvun täytyy tutkia ihmistä".

"Tutkikaa sitä sitte", sanoi Stamford. "Tulette huomaamaan, että ainakin tämä on vaikea arvoitus. Lyön vetoa, että hän oppii tuntemaan teidät paremmin kuin te hänet. Hyvästi."

"Hyvästi", vastasin minä ja kävelin hitaasti kotiin päin, melkoisen huvitettuna uudesta tuttavuudestani.

TOINEN LUKU.

Päätelmäoppia.

Seuraavana päivänä tapasimme toisemme sopimuksen mukaan ja tarkastimme asunnon Baker Streetillä n:o 221 B. Siihen kuului kaksi mukavaa makuuhuonetta ja hauskasti kalustettu, suuri, valoisa vierashuone, johon valo tuli kahdesta suuresta akkunasta. Huoneet olivat joka tapauksessa niin hyvät, ja vuokra kahteen osaan jaettuna, siksi kohtuullinen, että kauppa päätettiin heti, ja me otimme huoneet haltuumme. Minä muutin tavarani sinne vielä samana iltana ja seuraavana aamuna saapui Sherlock Holmes mukanaan useita laatikoita ja kapsäkkejä. Kahtena ensi päivänä oli meillä kylliksi työtä ottaessamme esille tavaroitamme ja sovitellessamme niitä paikoilleen. Sen jälkeen alkoi tuntua kodikkaalta ja aloimme tottua uuteen ympäristöömme.

Holmes oli henkilö, jonka kanssa ei ollut laisinkaan paha asua. Hän oli tyyni luonteeltaan ja säännöllinen tavoiltaan. Ainoastaan poikkeustapauksissa valvoi hän pitempään kuin klo 10 ja hän oli aina syönyt aamiaisensa ja lähtenyt ulos, ennenkuin minä nousin sängystäni. Toisinaan vietti hän päivänsä laboratooriossa, toisinaan anatomiasaleissa ja joskus teki hän pitkiä kävelyjä, jotka näyttivät vievän hänet kaupungin kurjimpiin osiin. Kun hän sattui työtuulelle, niin oli hänen tarmonsa suunnaton; mutta toisinaan tapahtui reaktsiooni ja silloin voi hän maata monta päivää vierashuoneen sohvalla sanomatta sanaakaan, liikuttamatta yhtään lihasta. Näissä tilaisuuksissa olin huomannut niin uneksivan ja hajamielisen ilmeen hänen silmissään, että olisin voinut epäillä hänen käyttäneen huumaavia aineita, ellei hänen kohtuullinen ja muutenkin kunnollinen elämäntapansa olisi tehnyt sellaista epäluuloa mahdottomaksi.

Vähitellen alkoi hän herättää minussa yhä enemmän mielenkiintoa ja uteliaisuuteni oppia tuntemaan hänen ammattinsa, kasvoi. Hänen persoonansa ja ulkonäkönsä olivat sellaiset, että niiden täytyi pistää satunnaisenkin tarkkaajan silmään. Hän oli hiukan yli 6 jalkaa pitkä ja äärettömän laihuutensa tähden näytti hän vielä pitemmältä. Silmät olivat terävät ja läpitunkevat paitsi silloin, kun hän sattui olemaan sellaisessa tylsässä tilassa, josta jo mainitsin; hänen ohut kotkannenänsä antoi hänen kasvoilleen valppaan ja päättäväisen ilmeen. Sormissa oli aina muste- ja kemikaaliotäpliä, vaan hänen kätensä oli kuitenkin erittäin kevyt, jota olin tilaisuudessa näkemään usein, kun hän puuhaili helposti särkyvien kemiallisten koneidensa kanssa.

Lukija pitää minua luultavasti kauhean hätiköivänä ihmisenä, kun tunnustan, miten tämä mies ärsytti uteliaisuuttani ja kuinka usein minä koetin särkeä sen hiljaisuuden, jota hän noudatti, mikäli se koski häntä itseään. Heikko terveyteni kielsi minut menemästä ulos, ellei ilma ollut erikoisen kaunis, eikä minulla ollut keitään ystäviä, jotka olisivat käyneet luonani keskeyttääkseen yksitoikkoisuutta jokapäiväisessä elämässäni. Siitä syystä olin iloinen siitä salaperäisyydestä, joka verhosi huonetoverini, ja käytin paljon aikaa nähdäkseni verhon lävitse.

Hän ei opiskellut lääketiedettä. Hän oli itse, vastaukseksi kysymykseeni myöntänyt Stamfordin käsityksen oikeaksi. Eikä hän myöskään ollut päättänyt mitään opintoja, jotka olisivat oikeuttaneet hänet pääsemään tieteelliseen maailmaan. Kuitenkin harjoitti hän eräänlaisia opintoja ihmeellisellä innolla ja muutamissa kummallisissa asioissa olivat hänen tietonsa niin äärettömän täydelliset, että se ihmetytti. Ei kukaan ihminen tekisi niin paljon työtä hankkiakseen niin tarkkoja tietoja, ellei hänellä ole jotakin määrättyä päämäärää.

Toisissa asioissa taas oli hänen tietämättömyytensä hämmästyttävä. Hänellä ei tuntunut olevan minkäänlaista tietoa nykyajan kirjallisuudesta, filosofiasta ja politiikasta. Kun minä käytän Thomas Carlylen sanoja, kysyi hän perin yksinkertaisen näköisenä, kuka Thomas Carlyle oli ja mitä hän on tehnyt. Hämmästykseni tuli kuitenkin äärimmilleen, kun sain sattumalta tietää ettei hänellä ollut aavistustakaan aurinkokuntamme kokoonpanosta, Copernicuksen laista. Se, että yhdeksännellätoista vuosisadalla vielä löytyi sivistynyt ihminen, joka ei tiennyt, että maa kiertää auringon ympäri, oli niin hämmästyttävä tosiasia että sitä tuskin voi uskoa.

"Te näytätte hämmästyneeltä", sanoi hän hymyillen, kun hän huomasi miten ihmeissäni minä olin. "Nyt, kun olen saanut sen tietooni, koetan unohtaa sen."

"Unohtaa!"

"Minun mielestäni", jatkoi hän, "ovat ihmisen aivot alunpitäen niinkuin tyhjä ullakkokamari, joka hänen itsensä on kalustettava. Houkkio kokoaa kaikenlaista roskaa, jota hän löytää, niin että lopuksi ne tiedot, joista hänellä voisi olla hyötyä, häviävät tai parhaassa tapauksessa sekaantuvat niin toisiin, että hänen on vaikea saada niitä esille tarvittaessa. Taitava käsityöläinen pitää sitävastoin hyvin tarkalla sitä, mitä hän kokoaa aivoihinsa. Hän ei hanki mitään muita työkaluja kuin ne, jotka voivat työssä olla hyödyksi, mutta näitä hänellä onkin suuri varasto ja kaikki täydellisessä järjestyksessä. Se on erehdys, että tällä pienellä huoneella olisi niin venyvät seinät, että niitä voisi venyttää äärettömiin. Olkaa varma siitä, että kerran tulee joka ihmiselle aika, jolloin jokainen uusi tieto työntää yhden vanhan pois tieltään. Sitävarten on suuriarvoista se, ettei hanki itselleen tarpeettomia tietoja, jotka työntävät tieltään hyödylliset."

"Mutta aurinkosysteemi", muistutin minä.

"Mitä hittoa se minuun koskee?" keskeytti hän kärsimättömästi. "Te sanotte, että me kuljemme auringon ympäri! Jos me sensijaan kiertäisimme kuuta, niin ei se tekisi pienintäkään muutosta minuun eikä minun työhöni."

Minä olin aivan kysymäisilläni, mikä hänen työnsä oli, vaan hänen käytöksessään oli jotakin, joka näytti, ettei sellainen kysymys ollut tervetullut. Minä tuumiskelin keskusteluamme ja koetin vetää siitä johtopäätöksiä. Hän ei sanojensa mukaan, halunnut hankkia muita tietoja kuin sellaisia, jotka hänelle olivat hyödyksi ammatissaan. Siis olivat kaikki hänen tietonsa yhteydessä hänen ammattinsa kanssa. Luettelin ajatuksissani kaikki ne erilaiset aineet, jotka hän oli näyttänyt tuntevansa erikoisen hyvin. Otinpa vielä lyijykynän ja kirjoitin ne muistiin. Saatuani kyhäyksen valmiiksi en voinut olla nauramatta sille. Se oli tämän näköinen.

Sherlock Holmes'in tiedot:

1. Kirjallisuudesta … ei tiedä mitään. 2. Filosofiiasta … ei tiedä mitään. 3. Tähtitieteestä … ei tiedä mitään. 4. Politiikasta … tietää hiukan. 5. Kasvitieteestä … tiedot vaihtelevat. Tuntee hyvin Belladonnan, opiumin ja myrkyt yleensä. Aivan tietämätön käytännöllisestä puutarhanhoidosta. 6. Geologiiassa … tiedot käytännölliset, vaan rajoitetut. Voi silmänräpäyksessä eroittaa eri maalajit toisistaan. On kävelyjeni jälkeen osoittanut likapilkkuja housuissani ja on tarkastettuaan niiden väriä ja kokoomusta voinut sanoa, mistä Lontoon osasta ne ovat kotoisin. 7. Kemiassa … tiedot perinpohjaiset. 8. Anatomiassa … tiedot tarkat mutta järjestelmättömät. 9. Sensatsioonikirjallisuudessa … tiedot suunnattomat. Tuntee jokaisen yksityiskohdan jokaisessa rikoksessa, joka on tehty vuosisadan alusta lukien. 10. Soittaa mainiosti viulua. 11. On mainio nyrkkitaistelija ja miekkailija sekä sapelilla että floretilla. 12. Tuntee hyvin ja käytännöllisesti Englannin lain.

Kun olin joutunut näin pitkälle, niin heitin epätoivoisena luettelon tuleen. "Jospa vaan voisin ymmärtää hänen aikomuksensa ja huomata jonkun ammatin, jossa nämä tiedot välttämättömästi tarvitaan," sanoin itsekseni, "mutta sitä ei kannata koettaakaan."

Aikaisemmin olen maininnut hänen viulunsoitto-taidostaan. Se oli ihmeellinen, mutta yhtä merkillinen kuin hänen muutkin tietonsa. Tiesin kyllä, että hän osasi soittaa useita kappaleita, jopa vaikeitakin, sillä hän oli minun pyynnöstäni soittanut Mendelsohnin Lieder ja toisia mielikappaleitani. Saadessaan olla rauhassa soitti hän harvoin mitään tunnettua säveltä. Illoin oli hänellä tapana istuutua nojatuoliinsa, sulkea silmänsä ja hangata huolimattomasti kieliä; viulu oli poikittain polvilla. Toisinaan olivat äänet sointuvia ja synkkämielisiä. Usein ne olivat fantastisia ja iloisia. Ne tulkitsivat epäilemättä niitä ajatuksia, jotka liikkuivat hänen aivoissaan, mutta oliko soitto hänelle avuksi tai ainoastaan seuraus oikusta, oli minun mahdoton sanoa. Ehkä olisin vastustellut näitä hermostuttavia sooloja, ellei hän aina lopuksi olisi soittanut useita lempilaulujani ikäänkuin palkitakseen kärsivällisyyttäni.

Ensimäisellä viikolla ei meidän luonamme käynyt ketään ja minä aloin arvella, että toverini oli yhtä ilman ystäviä kuin minäkin. Vähitellen huomasin kuitenkin, että hänellä oli tuttavia mitä erilaisimmissa kansanluokissa. Eräs pieni, kalpea, tummanverinen mies, joka esitettiin minulle nimellä Mr Lestrade, kävi luonamme kolme, neljä kertaa yhdellä ainoalla viikolla. Eräänä aamuna tuli eräs nuori, hienosti puettu tyttö ja viipyi puoli tuntia tai ehkä enemmänkin. Saman päivän iltapuolella tuli eräs harmaahapsinen, kuluneessa puvussa oleva mies, joka näytti juutalaiselta kulkukauppiaalta ja oli erittäin kiihtynyt ja hänen seurassaan oli vanha akka, jolla oli jalassa rikkonaiset pieksut. Toisella kertaa keskusteli eräs harmaapäinen, vanha herra Holmes'in kanssa ja eräänä päivänä kävi hänen luonaan eräs rautatienkonduktööri virkapuvussaan. Kun joku näistä eriskummaisista olennoista saapui, niin pyysi Sherlock Holmes saada käyttää vierashuonetta ja minä vetäydyin makuuhuoneeseeni. Hän pyysi aina anteeksi sitä, että vaivasi minua. "Minun on pakko käyttää tätä huonetta konttoorinani", sanoi hän, "ja nämä ihmiset ovat minun liiketuttaviani." Nyt minulla taas oli tilaisuus kysyä häneltä suoraan, mutta taas esti hienotunteisuuteni minut siitä. Minä luulin silloin, että hänellä oli vahvat syyt olla sanomatta sitä, mutta hän karkotti pian epäluulot siten, että alkoi itse puhua asiasta.

Minulla on hyvät syyt pitää mielessäni 4:s p. Maaliskuuta, kun nousin ylös tavallista varemmin ja näin, ettei Sherlock Holmes vielä ollut lopettanut aamiaistaan. Emäntämme oli niin tottunut minun myöhäisiin tapoihini, ettei minua varten vielä oltu katettu, ja kahvini ei vielä ollut keitetty. Ihmisen tolkuttomassa oikullisuudessa soitin kiivaasti kelloa ja huomautin lyhyesti olevani valmis. Sitten sain käsiini erään aikakauskirjan pöydältä ja koetin kuluttaa aikaani lukemalla, silläaikaa kun Holmes hiljaisuudessa söi käristettyä leipäänsä. Erään artikkelin päällekirjoitus oli lyijykynällä merkitty ja minä luin sen tietysti. Sen vähän liian mahtava päällekirjoitus oli "Elämän kirja" ja se koetti osoittaa kuinka paljon havaintokykyinen ihminen voi oppia tutkimalla tarkasti ja järjestelmällisesti kaikkea, mikä sattuu hänen tielleen. Minun mielestäni oli sisällys merkillinen sekoitus teräväjärkisyydestä ja mahdottomuuksista. Tekijä sanoi kykenevänsä lukemaan jonkun henkilön sisimmätkin ajatukset hetkellisestä kasvojenilmeestä, lihasnytkäyksestä tai silmänluonnista. Hänen käsityksensä mukaan olisi teeskentely mahdotonta sellaisen henkilön näkyvissä, joka on oppinut tekemään huomioita, analyseeraamaan. Hänen johtopäätöksensä olivat aivan yhtä kieltämättömät kuin Euklideen väitökset. Perehtymättömille olivat nämä lopputulokset niin ihmetyttäviä, että he varmaan pitäisivät häntä noitana, kunnes olisivat oppineet tavan, jota hän käytti saavuttaakseen sellaiset.

"Vesipisarasta", sanoi tekijä, "voisi loogikko todistaa Atlannin valtameren tahi Niagaran olemassaolon mahdollisuuden, vaikkakaan hän ei milloinkaan olisi kuullut eikä nähnyt kumpaistakaan. Samaten on elämä pitkä ketju, jonka laadun tuntee, niinpiankuin on saanut selville yhdenkin nivelen. Niinkuin kaikki toisetkin tieteet voi opin johtopäätöksien tekemiseen ja analyseeraamiseen saavuttaa ainoastaan opiskelemalla kauvan ja kärsivällisyydellä, mutta elämä on niin lyhyt, ettei ainoakaan kuolevainen voi saavuttaa täydellisyyttä siinä. Ennenkuin voi yrittääkään selvittää ihmisen moraalisia ja henkisiä ominaisuuksia, täytyy alottaa ratkaisemalla enemmän alustavia tehtäviä. Koettakaa esim. tavatessanne joku henkilö saada selvä hänen historiastaan ja hänen käsityöstään tai ammatistaan. Vaikka semmoinen harjoitus tuntuu lapselliselta, niin teroittaa se kuitenkin huomiokykyä ja opettaa, mikä on otettava huomioon. Miehen kynnet, hänen takinhihansa, saappaansa, housunsa, hänen peukalonsa ja etusormensa kovuus, hänen kasvojensa ilme, hänen kalvosimensa, jokainen näistä osoittaa selvästi miehen ammatin. On käsittämätöntä, etteivät kaikki nämä yhdessä voisi antaa valppaalle tarkkaajalle jotakin tietoa."

"Sellaisia tyhmyyksiä", huudahdin minä heittäen lehden pöydälle. "En milloinkaan elämässäni ole lukenut sellaista roskaa."

"Mitä se on?" kysyi Holmes.

"Tämä artikkeli", sanoin minä ja osoitin sitä munalusikallani istuutuessani syömään aamiaistani. "Ymmärrän että te olette lukenut sen, koska olette alleviivannut sen. Myönnän kuitenkin, että se on koko hyvin kirjoitettu. Se on luultavasti joku erakko, joka on keksinyt nämä merkilliset väitökset kotona työhuoneessaan. Toivon että voisin viedä hänet istumaan kolmannen luokan vaunuun maanalaisella rautatiellä ja pakottaa hänet ilmoittamaan kaikkien matkatoveriensa ammatit. Tahtoisin lyödä vetoa 1,000 yhtä vastaan siitä, että hän epäonnistuu."

"Ja te menettäisitte rahanne", huomautti Holmes tyynesti. "Tämä artikkeli on minun itseni kirjoittama."

"Teidän!?"

"Niin! minulla on jonkunverran taipumuksia huomioiden ja johtopäätösten tekemiseen. Ne teoriiat, joista olen maininnut tuossa ja joita te pidätte niin mahdottomina, ovat itse asiassa hyvin käytännöllisiä — niin, vieläpä niin käytännöllisiä, että minun jokapäiväinen leipäni on niistä riippuvainen."

"Ja miten?" kysyin minä tahtomattani.

"Niin, minun ammattini on merkillinen. Luulen olevani ainoa alallani. Minä olen neuvotteleva salapoliisi, jos ymmärrätte mitä sillä tarkoitetaan. Täällä Lontoossa on suuret joukot virallisia ja yksityisiä salapoliisiliikkeitä. Kun eivät ne voi tehdä mitään, niin tulevat he minun luokseni ja minä opastan heidät oikeille jälille. He ilmoittavat minulle kaikki yksityisseikat ja siitä syystä, että yleensä tunnen rikoksia, olen tavallisesti tilaisuudessa auttamaan. Kaikki rikokset muistuttavat toisiaan enemmän tai vähemmän ja, jos tuntee hyvin yksityiskohdat tuhannesta, niin olisi merkillistä, ellei kykenisi selvittämään tuhatensimäistä. Lestrade on kuuluisa salapoliisi. Hän sotkeutui eräässä väärennysjutussa ja kävi hän juuri sentähden täällä."

"Entä ne kaikki muut?"

"Useimmat tulevat yksityisissä asioissa. Ne ovat kaikki väkeä, jotka ovat joutuneet johonkin pulaan ja tarvitsevat apua. Minä kuuntelen, mitä heillä on kerrottavaa; he kuuntelevat mitä minulla on muistuttamista, ja minä pistän palkkion taskuuni".

"Tarkoitatteko," sanoin minä, "että te jättämättä huoneitanne kykenette selvittämään jutun, jota toiset ihmiset eivät voi ymmärtää, vaikka he itse ovat nähneet kaikki yksityisseikat."

"Aivan. Minä luulottelen sen olevan niin. Joskus sattuu jotakin mutkikkaampaa. Siinä tapauksessa täytyy minun lähteä ulos nähdäkseni omin silmin. Nähkääs, minulla on joukko erikoistietoja, joita käytän näissä tehtävissä ja jotka helpottavat asiaa koko joukon. Ne johtopäätös-säännöt, joista kirjoitin tuossa artikkelissa, joka herätti teissä suuttumusta, ovat minulle arvaamattoman hyödylliset. Huomioiden tekeminen on painunut veriini. Kun ensi kertaa kohtasimme toisemme, tunnuitte hämmästyneen kun minä sanoin teidän tulleen Afghanistanista."

"Joku oli epäilemättä kertonut siitä."

"Ei suinkaan. Minä 'tiesin', että te olitte tullut Afghanistanista. Tavan mukaan menivät ajatukset niin nopeasti aivojeni läpi, että tulin tähän tulokseen niin, että tuskin tiesin, miten se oli tapahtunut. Loppupäätösten järjestys oli suunnilleen seuraava: 'Tässä on herra, joka näyttää lääkäriltä ja samalla sotilaalta. Selvästi siis rykmentinlääkäri. Hänen on täytynyt hiljakkoin palata troopillisesta ilmanalasta, sillä hänen kasvonsa ovat ruskeat, mutta tämä ei ole niiden luonnollinen väri sillä ranteet ovat valkeat. Hänen riutuneista kasvoistaan näkyy, että hän on ollut vaikeasti sairaana. Hänen vasen käsivartensa on loukkaantunut, sillä hän pitää sitä kankeasti ja luonnottomasti. Missä kuumassa vyöhykkeessä on englantilainen rykmentinlääkäri kokenut sellaisia vaivoja ja saanut haavan käsivarteensa? Tietysti Afghanistanissa.' Kaikki tämä ei vienyt pitempää aikaa kuin sekunnin. Minä huomautin, että olitte tullut Afghanistanista, ja te hämmästyitte."

"Nyt kun olette selvittänyt sen, näyttää se perin helpolta," sanoin minä hymyillen. "Te muistutatte Edgar Allan Poe'n Dupin'ia. Minä luulin aina, että semmoisia henkilöitä löytyi ainoastaan romaaneissa."

Sherlock Holmes nousi ja sytytti piippunsa. "Te luulette kaiketi sanovanne minulle kohteliaisuuden verratessanne minua Dupin'iin", huomautti hän. "Minun käsitykseni mukaan oli Dupin jotenkin vähäpätöinen henkilö. Tuo temppu keskeyttää ystävän ajatukset neljännestunnin hiljaisuuden jälkeen tuntuu todellakin jotenkin viekkaalta. Hänellä oli kyllä analyyttistä taipumusta, mutta hän on kaukana sellaisesta, ilmiöstä, kuin Poe luuli."

"Oletteko lukenut Gaboriaun kirjoja?" kysyin minä. "Onko Lecoq teidän käsityksenne mukaan hyvä salapoliisi?"

Sherlock Holmes puhisi vihaisesti. "Lecoq oli oikea hutilus", sanoi hän kärsimättömästi. "Hänellä oli ainoastaan yksi hyvä ominaisuus ja se oli hänen tarmonsa. Se kirja teki minut oikein kipeäksi. Koko juttu oli vaan se, että piti identtifieerata eräs vanki. Minä olisin tehnyt sen 24:ssä tunnissa. Lecoq tarvitsi kuusi kuukautta. Kirjaa voisi käyttää, osoittamaan salapoliiseille, mitä heidän tulee jättää tekemättä."

Minua harmitti, että kahta henkilöä, joiden luonteita olin niin paljon ihaillut, kohdeltiin niin välinpitämättömästi. Minä menin akkunaan ja katselin kadulle. "Hän on ehkä lahjakas", sanoin minä itsekseni, "mutta hän on myöskin hyvin itserakas".

"Nykyään ei esiinny yhtään rikosta eikä rikollista", sanoi hän riitaisasti. "Mitä hyödyttää se, että on järkeä meidän ammattiimme. Tunnen itsessäni, että minussa on jotakin, joka voisi tehdä nimeni kuuluisaksi. Ei ole ketään eikä ole ollut ketään, joka olisi käyttänyt niin paljon opintoja ja niin paljon luontaista lahjakkaisuutta rikoksien paljastamiseen, kuin minä. Mutta minkälainen on lopputulos? Ei ole paljastettavia rikoksia, tai parhaassa tapauksessa ovat ne niin kömpelösti tehtyjä ja syyt niin läpinäkyvät, että ne voi ymmärtää vaikka Scotland Yardin salapoliisi".

Koska minä vielä olin kiukuissani hänen kehuskelevasta puheestaan, katsoin parhaaksi vaihtaa puheen aihetta.

"Ihmettelenpä, mitä tuo mies hakee", sanoin minä ja osoitin sormellani erästä yksinkertaisesti puettua henkilöä, joka kulki hiljalleen katua myöten toisella katukäytävällä ja tarkasteli talojen numeroita.

"Tarkoitatteko tuota eroitettua laivastokersanttia", sanoi Holmes.

"Kehumista ja lörpötystä", arvelin itsekseni. "Hän tietää, etten voi koetella hänen arvaustaan".

Tämä ajatus oli tuskin lähtenyt aivoistani, kun mies huomasi numeron porttimme päällä ja kiiruhti poikki kadun. Me kuulimme lujan koputuksen, bassoäänen ja raskaita askelia, jotka tulivat ylös rappuja.

"Mr Sherlock Holmes'ille", sanoi hän astuessaan sisään huoneeseen ja antoi hänelle sinisen kirjeen.

Nytpä oli tilaisuus nolata hänet. Hän ei tullut ajatelleeksi että mies tulisi sisälle, kun hän lausui arvelunsa.

"Sanokaa ystäväni", sanoin minä niin ystävällisesti kuin mahdollista, "mikä teidän ammattinne on?"

"Kaupunginlähetti, sir", sanoi hän jurosti. "Virkapuku on korjattavana."

"Ja mikä te olette ollut?" pitkitin minä katsahtaen pilkallisesti toveriini.

"Kersantti kunink. laivastossa. Eikö vastausta? Hyvä on sir."

Hän otti asentoaskeleet, teki kunniaa ja meni.

KOLMAS LUKU.

Murha Lauriston Garden'issa.

Minun täytyy myöntää, että hämmästyin tästä uudesta näytteestä siitä, miten käytännölliset ystäväni teoriiat olivat. Kunnioitukseni hänen analyseerauskykyynsä kohosi paljon. Vielä minä tosin epäilin, että kaikki oli mahdollisesti sovitettu edeltäpäin, jotta minä pettyisin, mutta mitä syitä hänellä olisi ollut sellaista tehdäkseen, sitä en voinut käsittää. Kun katsahdin häneen, niin oli hän lopettanut kirjeen lukemisen, ja hänen silmiinsä oli tullut sellainen tuijottava, tyhjä ilme, joka osoittaa hajamielisyyttä.

"Miten voitte päättää sen?" kysyin minä.

"Päättää minkä?" sanoi hän hitaasti.

"Että mies oli entinen laivastokersantti."

"Siihen ei minulla nyt ole aikaa", vastasi hän ärtyisästi; sitten jatkoi hän hymyillen: "Suokaa anteeksi! Te katkaisitte ajatusteni juoksun; vaan ehkä se oli hyvä sekin. Vai niin! Te ette tosiaankaan voinut nähdä, että mies oli entinen laivastokersantti?"

"Mahdotonta".

"Jonkun asian selitys on usein helpommin sanottu kuin tehty. Jos pyydettäisi teitä todistamaan, että kaksi kertaa kaksi on neljä, niin huomaisitte sen kylläkin kiusalliseksi, vaikka olette varma siitä. Kadun ylitsekkin voin nähdä suuren sinisen ankkurin joka oli tatueerattu hänen kätensä ulkopuolelle. Tämä muistutti merestä. Hän käyttäytyi sotilaallisesti ja hänellä oli ohjesäännön mukainen poskiparta. Siinä on meillä kuva matroosista. Hän oli jotenkin itsetietoinen henkilö, ja hänen ulkomuotonsa osoitti, että hän on tottunut käskemään. Ettekö huomannut, miten hän piti päänsä pystyssä ja miten hän heilutteli keppiään? Vakava, kunnioitusta herättävä, keski-ikäinen mies — kaikki seikkoja, jotka tekivät sen, että luulin hänen olleen kersanttina."

"Ihmeellistä", huudahdin minä.

"Eipä suinkaan", sanoi Holmes, vaikka minä luulin huomaavani, että hän ilostui minun ihmettelystäni ja ihailustani. "Juuri äsken sanoin, ettei enää löydy rikoksellisia. Näyttää siltä kuin olisin väärässä — katsokaahan tätä!" Hän ojensi minulle sen kirjeen, jonka lähetti oli jättänyt.

"Tämähän on kauheata", huudahdin minä, luettuani sen läpi.

"Se tuntuu todellakin tavattomalta", huomautti hän tyynesti. "Tahtoisitteko olla hyvä ja lukea sen ääneen?"

Kirje, jonka luin, oli seuraava:

"Paras Mr Sherlock Holmes.

On sattunut ruma tapaus tänä yönä n:o 3:ssa Lauriston Gardenissa Brixton Road'in varrella. Tehdessään kierrostaan näki eräs poliisikonstaapeleistamme tulta siellä klo 2, ja kun rakennus on asumaton niin epäili hän, että jotakin oli hullusti. Hän tapasi portin avoimena ja löysi kadunpuolisesta huoneesta hyvin puetun herrasmiehen ruumiin, jonka taskussa oli visiittikortti, jossa oli nimi Enoch J. Drebber, Cleveland, Ohio. U.S.A. Ryöväystä ei ole tehty eikä löydy mitään, joka osottaisi, mistä syystä mies on kuollut. Huoneessa on veripilkkuja, mutta ruumiissa ei ole yhtään haavaa. Me emme voi ymmärtää, millä tavalla hän on tullut asumattomaan taloon; koko asia on läpeensä arvoituksen tapainen. Jos teillä on aikaa tulla taloon ennen klo 12, niin tapaatte minut siellä. Jos sitävastoin ette voisi tulla, niin minä annan teille enemmän tietoja, ja pitäisin sitä ystävyyden osoituksena, jos tahtoisitte mainita oman mielipiteenne.

Teidän uskollinen Tobias Gregson."

"Gregson on etevin salapoliisi Scotland Yard'issa", huomautti ystäväni. "Hän ja Lestrade ovat parhaat huonojen joukosta. Molemmat ovat toimintakykyisiä ja tarmokkaita, mutta äärettömän kiintyneitä vanhoihin tapoihinsa. He ovat kuin koira ja kissa ja kadehtivat toisiaan yhtä paljon kuin kaksi kaunista tyttöä. Siitä tulee hauskaa, jos molemmat ovat tämän rikoksen jälillä."

Minua ihmetytti miten tyynesti hän voi istua ja puhella. "Mutta tässä ei ole aikaa tuhlattavana!" huudahdin minä. "Lähetänkö noutamaan ajuria?"

"En tiedä huolinko koko asiasta. Minä olen suurin laiskuri mitä löytyy — s.t.s. toisinaan, sillä usein olen kylläkin terhakka."

"Tämähän on juuri semmoinen tilaisuus, jota olette toivonut."

"Paras ystäväni, mitä tämä oikeastaan liikuttaa minua? Jos esim. minä selvittäisin koko arvoituksen, niin saisivat Gregson, Lestrade & C:o koko kunnian, siitä syystä, etten ole virallinen henkilö."

"Mutta hänhän pyytää teidän apuanne."

"Niin senvuoksi, että hän tietää minun olevan itseään etevämmän, mutta hän purisi mieluummin kielensä poikki, kuin myöntäisi sen jonkun kolmannen henkilön kuullen. Voimmehan kuitenkin käydä siellä katsomassa. Minä selvitän sen itselleni ja ellen mitään muuta voittaisi niin saanpa kuitenkin nauraa kunnollisesti heidän kustannuksellaan. Tulkaa, niin lähdemme!"

Hän heitti päällysnutun selkäänsä sellaisella innolla, että minä huomasin energiian seuranneen hänen edellistä tilaansa.

"Ottakaa hattu päähänne", sanoi hän.

"Haluatteko, että minä seuraan mukana?"

"Kyllä! ellei teillä satu olemaan muuta tekemistä."

Minuutti senjälkeen istuimme molemmat ajopelissä joka kulki täydellä vauhdilla Brixton Road'ia kohden.

Oli synkkä, sumuinen aamu ja rakennusten päädyissä riippui likaisen keltainen sumu, joka oli kuin heijastus allaolevasta likaisesta kadusta. Seuralaiseni oli erinomaisen hyvällä tuulella ja puheli koko ajan Cremona-viuluista ja Stradivarius- ja Amati-viulujen eroituksesta. Minä sitävastoin olin vaiti, sillä ikävä ilma sekä surullinen asiamme tekivät minut alakuloiseksi.

"Tepä ette näy tuhlaavan paljon ajatuksia juttuun, joka meillä on käsillä", sanoin minä ja keskeytin hänen soitannollisen keskustelunsa.

"Minulla ei vielä ole mitään tosiasioita", sanoi hän. "On suuri erehdys, jos rupeaa tekemään teoriioja, ennenkuin on saanut kaikki tiedot. Se vaikuttaa epäedullisesti arvostelukykyyn."

"Kohta saatte tietonne," huomautin minä ja viittasin ulos; "tämä on Brixton Road ja tuolla on talo, ellen erehdy."

"Niin näkyykin olevan! Pysäyttäkää, ajaja, pysäyttäkää!" Me olimme vielä 100 metriä paikalta, mutta hän vaati itsepäisesti, että astuisimme pois, ja me lopetimme matkan jalan.

Talo N:3 Lauriston Garden näytti synkältä ja runsasvaiheiselta. Se oli yksi neljästä talosta, jotka olivat vähän matkaa poispäin itse katulinjasta, kaksi niistä oli asuttua, toiset kaksi asumatonta. Jälkimmäisissä oli kadullepäin kolme ikävää akkunariviä, jotka olivat alastomat paitsi muutamia siellä täällä, joissa oli kirjoitus "Vuokrataan." Pieni puutarha, jossa oli muutamia sairaloisia kasveja, eroitti joka rakennuksen kadusta ja joka puutarhan läpi kulki kapea, väriltään keltainen, nähtävästi savesta ja karkeasta hiekasta tehty jalkakäytävä. Kaikki oli sateesta märkää ja liukasta, kun oli satanut koko yön. Puutarhaa ympäröi kolme jalkaa paksu muuri, jonka päällä oli puuaidotus, ja tätä muuria vastaan nojaten seisoi eräs poliisikonstaapeli, jonka ympärillä seisoi joukko maleksijoita, jotka kurkottivat kaulojaan ja vaivasivat silmiään siinä turhassa toivossa, että näkisivät edes vilaukselta sitä, mitä sisällä tapahtui.

Minä olin luullut, että Sherlock Holmes heti rientäisi sisään alkaakseen salaisuuden tutkimisen. Mutta tämä ei läheskään näyttänyt olevan hänen aikomuksensa. Hän käveli edestakaisin katukäytävällä näyttäen niin suruttomalta, että se, asiain tällä kannalla ollessa, näytti minusta melkein teeskentelyltä; hän katseli maata, taivasta, vastapäätä olevia taloja ja muuria. Päätettyään tutkistelunsa, meni hän hitaasti polkua myöten eli ehkä paremmin pitkin ruohoreunaa toisella laidalla, silmät maahan luotuina. Hän seisahtui kaksi kertaa ja kerran näin hänen hymyilevän ja huudahtavan hiljaa tyytyväisyydestä. Kosteassa savisessa maassa oli joukko jalanjälkiä, mutta senjälkeen kuin poliisit ja muutkin olivat kävelleet siinä edestakaisin, en voinut ymmärtää, mitä selvää ystäväni voi saada niistä. Minä olin kuitenkin saanut niin tavattomia todisteita hänen huomiokykynsä terävyydestä, että en suurestikaan epäillyt, ettei hän kykenisi näkemään paljon sellaista, jota minä en huomannut.

Portilla tapasi meidät eräs pitkä, kalpea, pellavatukkainen mies, joka riensi luoksemme muistikirja kädessä ja tervehti lämpimästi ystävääni. "Oli hyvin ystävällisesti tehty, että tulitte tänne", sanoi hän. "Minä olen jättänyt kaikki koskematta."

"Huomioonottamatta tätä", vastasi ystäväni ja osoitti katukäytävää. "Vaikka tästä olisi kuletettu lauma puhvelihärkiä, niin ei se olisi pahemmin tallattu. Te olette kaiketi itse tehneet huomioita, Gregson, ennenkuin olette sallinut tämän."

"Minulla on ollut niin paljon tekemistä sisällä talossa", sanoi salapoliisi vältellen. "Virkatoverini, Mr Lestrade, on myös täällä. Minä luotin siihen, että hän tarkastaisi sen."

Holmes katsahti minuun ja kohotti halveksien kulmakarvojaan. "Kun täällä jo on kaksi sellaista miestä kuin te ja Lestrade, niin ei liene minulla paljoakaan selville otettavaa", sanoi hän.

Gregson hykersi itsetyytyväisenä käsiään. "Minä luulen, että me olemme tehneet kaikki mitä voi tehdä", vastasi hän, "mutta tämä on mutkikas juttu ja minä tiedän teidän pitävän sellaisesta."

"Tulitteko te ehkä tänne ajurilla?" kysyi Sherlock Holmes.

"En, sir."

"Eikä Lestradekaan?"

"Ei, sir."

"Menkäämme sitten katsomaan huonetta." Tämän epäjohdonmukaisen huomautuksen jälkeen menimme sisälle taloon, Gregsonin kanssa, jonka kasvonpiirteet osoittivat suurta hämmästystä.

Lyhyt, laudoitettu, tomuinen käytävä vei kyökkiin. Sieltä meni kaksi ovea, toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Toinen näistä oli nähtävästi ollut sulettuna useita viikkoja. Toinen vei ruokasaliin, jossa salaperäinen rikos oli tapahtunut. Holmes meni ensin sisälle ja minä seurasin perässä sellaisen tunteen painostamana, jonka kuolema aina vaikuttaa.

Se oli suuri nelikulmainen huone, joka näytti vieläkin suuremmalta siksi, että se oli kalustamaton. Seiniä koristi huonot, loistavan väriset seinäpaperit ja nämä olivat useista kohdin kosteuden tahraamat ja siellä täällä riippui irtirevittyjä kaistaleita, jotka jättivät keltaisen rappauksen paljaaksi. Vastapäätä ovea oli korea, avonainen uuni, joka oli varustettu jäljitellystä marmorista tehdyllä askeleella. Tämän nurkalla oli kiinnitettynä punaisen vahakynttilän palanen. Ainoa akkuna, joka löytyi, oli niin likainen, että huoneessa oli puolihämärä, joka teki kaikki likaisenharmaan näköiseksi, ja sitä lisäsi vielä paksu tomukerros.

Kaikki nämä yksityisseikat huomasin vasta myöhemmin. Sillä hetkellä kiinnitti minun huomiotani ainoastaan hirveä, liikkumaton olento, joka makasi pitkänään lattialla ja tuijotti likaseen kattoon ilmeettömin, avonaisin silmin. Se oli 43-44 vuotiaan, keskikokoisen, leveäharteisen miehen ruumis, jolla oli kihara tukka ja sänkiparta. Hän oli puettuna pitkään hännystakkiin ja hienoihin liiveihin, vaaleisiin housuihin ja lumivalkeisiin kalvosimiin ja kaulukseen. Hieno, harjattu silinterihattu seisoi vieressä lattialla. Hänen kätensä olivat nyrkissä ja käsivartensa ylösnostetut ja jalat olivat kiertyneet toistensa ympäri, aivan kuin hänen kuolinkamppauksensa olisi ollut tuskallinen. Hänen jäykistyneet kasvonpiirteensä osoittivat kauhua ja vihaa. Hänen ilkeät, hirveästi vääntyneet kasvonsa, matala otsansa, tylppä nenänsä ja eteentyöntyvä alaleukansa antoivat kuolleelle merkillisen, apinamaisen muodon, jota näköä vielä lisäsi ruumiin luonnoton asento. Monta kertaa olen nähnyt kuoleman, vaan milloinkaan se ei ole tuntunut niin kamalalta kuin tässä pimeässä, kurjassa huoneessa Brixton Road'in varrella.

Ovella seisoi Lestrade, laihana ja notkeana kuin kärppä ja tervehti meitä.

"Tämä juttu tulee kyllä herättämään huomiota, sir", huomautti hän. "Se voittaa kaikki, joita olen ennen kokenut, enkä minä ole mikään eilisen teiren poika."

"Siinä ei ole mitään johtolankaa", sanoi Gregson.

Sherlock Holmes lähestyi ruumista, polvistui sen viereen ja tutki sitä tarkasti. "Oletteko varma siitä ettei löydy mitään haavoja?" kysyi hän osoittaessaan useita veripilkkuja, jotka värjäsivät lattian.

"Täydellisesti!" huudahtivat molemmat salapoliisit.

"Siinä tapauksessa on veri tullut toisesta henkilöstä — luultavasti murhaajasta, jos nyt murha olisi tapahtunut. Tämä muistuttaa tapahtumista van Jensen'in kuolemasta Utrecht'issa vuonna '34. Muistatteko sen tapauksen, Gregson?"

"En, sir."

"Tutkistelkaa sitä sitten — se teidän on tosiaankin tehtävä. Ei mikään ole uutta auringon alla. Kaikki on tapahtunut kerran ennen."

Puhuessaan hän kopeloi nopeasti käsillään joka kohtaa, hän tunnusteli, painoi, avasi nappeja ja tutki ja koko ajan oli hänen silmissään sama hajamielinen ilme, jonka jo ennen olin havainnut. Tutkiminen tapahtui niin nopeasti, että sitä tuskin voi aavistaa, kuinka huolellisesti se kävi. Lopuksi hän haistoi kuolleen huulia ja tarkasti sitten hänen kiiltonahkakenkiensä anturat.

"Oletteko siirtäneet häntä?" kysyi hän.

"Ei enempää kuin tarkastuksemme vaati."

"Nyt voitte viedä hänet ruumishuoneeseen", sanoi hän. "Enempää emme tarvitse häntä."

Gregsonilla oli käsillä paarit ja neljä miestä. Ne tulivat hänen käskystään sisälle ja veivät ruumiin pois. Kun he nostivat sen, niin putosi eräs sormus lattialle ja vieri jonkun matkaa. Lestrade otti sen ylös ja tuijotti hämmästyneenä siihen.

"Tässä leikissä on mukana joku nainenkin!" huudahti hän. "Tässä on naisen vihkimäsormus."

Puhuessaan näytti hän sormuksen meille kämmeneltään. Me kokoonnuimme kaikki hänen ympärilleen ja katselimme sitä. Ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, ettei tämä yksinkertainen kultasormus joskus ollut koristanut morsiamen sormea.

"Tämä tekee asian sekavammaksi", sanoi Gregson. "Ja Jumala tietää, että se jo ennaltaankin oli kyllin sekava."

"Oletteko varma, ettei se sen sijaan tee asiaa yksinkertaisemmaksi", huomautti Holmes. "Ei se hyödytä mitään, että seisoo ja töllistelee siihen. Mitä löysitte hänen taskuistaan?"

"Tässä on kaikki", sanoi Gregson ja osoitti sormellaan muutamia esineitä, jotka olivat kasassa alimmalla rapun astimella.

"Kultakello n:o 97,163 Barrand'ilta Lontoosta. Painavat ja vankat, kultaiset perät. Vapaa-muurarimerkillä varustettu kultasormus. Kultainen rintaneula — rubiinisilmäinen verikoiran pää. Käyntikorttikirja venäläisestä nahasta, sisältäen korttia nimellä Enoch J. Drebber, Cleveland, sopii E.J.D:hen alusvaatteissa. Kukkaro puuttuu, mutta taskussa on 7 puntaa 13 shillingiä pieniä rahoja. Taskupainos Boccaccio'n 'Decameronea' Joseph Stangerson'in nimi kansilehdellä. Kaksi kirjettä — toinen osoitettu E.J. Drebberille ja toinen Joseph Stangersonille."

"Millä osoitteella?"

"American Exchange, Strand — post — restante. Molemmat ovat Guionin höyrylaivayhtiöltä ja huomauttavat heidän höyrylaivojensa lähtöajoista Liverpoolista. Arvattavasti aikoi onneton palata New-York'iin."

"Oletteko kyselleet Stangersonia?"

"Sen tein heti, sir", sanoi Gregson. "Minä olen lähettänyt ilmoituksen kaikkiin sanomalehtiin ja yksi miehistäni on mennyt American Exchang'iin, mutta ei ole vielä palannut."

"Oletteko kirjoittanut Cleveland'iin?"

"Me sähkötimme aamulla."

"Miten kirjoititte sähkösanoman?"

"Me ilmoitimme yksinkertaisesti kaikki seikat ja sanoimme, että olimme kiitolliset minkälaisista tiedoista hyvänsä, jotka voivat meitä hyödyttää."

"Te ette pyytänyt tietoa mistään erityisestä kohdasta, jota piditte tärkeänä!"

"Kysyin vaan Stangersonia."

"Eikö mitään muuta? Eikö ole mitään asiaa, josta tämä juttu voisi riippua? Ettekö aijo sähköittää enempää?"

"Olen sanonut kaikki, joka minulla on sanottavaa," sanoi Gregson loukatun näköisenä.

Sherlock Holmes naurahteli itsekseen ja aikoi juuri tehdä jonkun huomautuksen, kun Lestrade, joka oli ollut sisällä huoneessa, sillä aikaa kun tämä keskustelu tapahtui eteisessä, äkisti tuli ulos hykertäen käsiään kehuskelevan ja itsetyytyväisen näköisenä.

"Mr Gregson", sanoi hän, "minä olen juuri tehnyt huomion, joka varmaankin olisi jäänyt tekemättä, ellen minä olisi tutkinut seiniä niin tarkoin."

Pienen miehen silmät loistivat, kuin hän puhui, ja hän oli nähtävästi äärettömän ihastunut siitä, että oli voittanut yhden pisteen virkaveljestään, vaikka hän koetti peittää sitä.

"Tulkaa mukaan", sanoi hän ja kääntyi takaisin huoneeseen, jonka ilma tuntui käyneen puhtaammaksi, senjälkeen kun kamala vieras oli viety pois. "Asettukaa nyt tähän!"

Hän sytytti tulitikun ja piti sitä lähellä seinää.

"Katsokaa tätä!" huudahti hän voitonriemuisena.

Olen jo huomauttanut, että seinäpaperi oli lähtenyt irti toisin paikoin. Nurkasta oli suuri palanen pudonnut pois ja jättänyt neliön keltaiseen rappaukseen. Tämän alan poikki oli kirjoitettu veripunaisilla kirjaimilla yksi ainoa sana:

RACHE.

"Mitä tästä sanotte?" huudahti salapoliisi niinkuin näyttäjä näyttelynsä edessä. "Tämä jäi näkemättä siitä syystä, että se oli huoneen pimeimmässä osassa eikä kukaan ajatellut sitä tarkastaa. Murhaaja on kirjoittanut sen omalla verellään. Katsokaa tänne miten se on juossut pitkin seinää! Tämä todistaa, ettei itsemurha ole tapahtunut. Miksi hän valitsi tämän nurkan kirjoittaessaan? Sen minä selvitän teille. Kun tuo kynttilä uunilla oli sytytetty, oli tämä nurkka valoisin eikä pimein huoneessa."

"Ja mitä se todistaa, nyt kun olette löytänyt sen?" kysyi Gregson epäilevästi.

"Mitä se todistaa? Se todistaa, että murhaaja on aikonut kirjoittaa Rachel, mutta häntä on häiritty, ennenkuin hän on ehtinyt lopettaa. Muistakaa minun sanani, kun tämä juttu tulee selväksi, niin saatte nähdä, että joku nainen nimeltä Rachel on ollut tekemisissä sen kanssa. Te voitte mielellänne nauraa, Mr Sherlock Holmes. Kyllä te olette terävä ja taitava mies, mutta kun kaikki käy ympäri, niin on kuitenkin vanha vanhin."

"Pyydän anteeksi," sanoi ystäväni, joka oli suututtanut pienen miehen purskahtamalla nauruun. "Tämän keksiminen on kyllä teidän ansionne ja, niinkuin te sanotte, on se selvästi toisen osanottajan kirjoittama. Minä en vielä ole ehtinyt tarkastaa tätä huonetta, vaan teidän luvallanne teen sen nyt."

Puhuessaan otti hän taskustaan mittanauhan ja suuren, pyöreän suurennuslasin. Näiden kahden esineen kanssa käveli hän ympäri huoneessa; toisinaan hän seisahtui, toisinaan painui hän polvelleen ja vieläpä kerran vatsalleenkin. Hän tuntui olevan niin innostunut työhönsä, että näytti unohtaneen meidän läsnäolomme, sillä hän puheli hiljaa itsekseen ja toisinaan hän huudahti, vaikeroi ja vihelsi, ääniä, jotka ilmaisivat tyytyväisyyttä ja toivoa. Kun katselin häntä, niin muistutti hän tavattomasti täysiveristä, hyvin opetettua kettu koiraa, joka syöksyy edestakaisin pensaikon lävitse, vaikeroiden innoissaan, kunnes taas löytää oikeat jäljet. Hän jatkoi tarkastustaan noin 20 minuuttia, mitaten suurimmalla tarkkuudella välimatkat jälkien välillä, jälkien, joita minun oli mahdoton nähdä, ja käyttäen mittanauhaansa myöskin seinillä samalla selittämättömällä tavalla. Yhdestä kohdasta lattialla kokosi hän vähän harmaata tomua ja pani sen varovasti kirjekuoreen. Lopuksi hän tarkasti sanan seinällä mitä tarkimmin suurennuslasilla ja tutki jokaisen kirjaimen erittäin tarkoin. Tämän tehtyään näytti hän olevan tyytyväinen ja pisti mitan ja lasin taskuunsa.

"Sanotaan, että 'nero on kyky vaivata itseään äärettömästi.' Se on tyhmä määritelmä, vaan se soveltuu salapoliisin ammattiin."

Gregson ja Lestrade olivat katselleet amatöörivirkaveljensä manöövereitä suurella uteliaisuudella, mutta myöskin halveksien. Nähtävästi eivät he kyenneet ymmärtämään sitä tosiseikkaa, jonka minä aloin käsittää, nimittäin, että kaikki Sherlock Holmesin pienimmätkin teot tähtäsivät samaa määrättyä päämäärää kohti.

"Mitä te arvelette asiasta?" kysyivät molemmat.

"Jos minä rohkenisin auttaa teitä niin veisin teiltä kunnian", huomautti ystäväni. "Te näytätte tulevan niin hyvin toimeen yksinänne, että olisi synti häiritä teitä." Hänen sanansa kuuluivat ilkkuvilta. "Jos te tahtoisitte antaa minulle tietoja siitä, miten asia edistyy," jatkoi hän, "niin pitäisin itseäni onnellisena voidessani auttaa teitä minkä voin. Sillä aikaa haluaisin puhutella sitä poliisikonstaapelia, joka löysi ruumiin. Voitteko antaa minun saada hänen osoitteensa?"

Lestrade katsoi muistikirjaansa. "John Rance", sanoi hän. "Hän on vapaa nyt. Hän asuu 46 Andley Court, Kennington Park gate."

Holmes kirjoitti muistiin osoitteen.

"Tulkaa nyt, tohtori," sanoi hän, "niin lähdemme hakemaan häntä. Minä mainitsen muutamia asioita, jotka voivat olla teille apuna tässä jutussa", jatkoi hän molemmille salapoliiseille. "On tehty murha ja murhaaja on mies. Hän on yli 6 jalkaa pitkä ja parhaassa ijässään; hänellä on pituuteensa verraten pienet jalat ja käyttää painavia, leveitä saappaita ja polttaa Trichinopoly sikaareita. Hän tuli tänne uhrinsa kanssa 4 pyöräisissä ajopeleissä, joita veti hevonen, jolla oli 3 vanhaa kenkää ja vasemmassa etujalassa uusi. Murhaaja on punakka ja hänen oikean kätensä kynnet ovat tavattoman pitkät. Tässä on vaan muutamia osoituksia, mutta ehkä ne voivat olla teille avuksi."

Gregson ja Lestrade katselivat toisiinsa epäilevin silmäyksin.

"Jos tämä mies on murhattu, niin mitenkä se on tapahtunut?" kysyi jälkimmäinen.

"Myrkkyä", sanoi Holmes lyhyesti ja lähti kulkemaan. "Vielä yksi asia, Lestrade", lisäsi hän ja kääntyi ovelta. "'Rache' on saksaa ja merkitsee 'kosto'! siis ei kannata tuhlata aikaa hakemalla Miss Rachelia".

Tällä hyvästijätöllä hän lähti ja jätti molemmat kiistaveljet seisomaan hämmästyksestä mykkinä.

NELJÄS LUKU.

Mitä John Rance tiesi kertoa.

Kello oli yksi, kun lähdimme n:o 3:sta Lauriston Garden'issa. Menimme lähimmälle sähkösanoma-asemalle ja Sherlock Holmes lähetti sieltä pitkän sähkösanoman. Senjälkeen kutsui hän erään ajurin ja käski tämän ajaa siihen osoitteeseen, jonka Lestrade oli ilmoittanut.

"On aina parasta hankkia itse tiedot", huomautti hän; "itse asiassa on minulla koko juttu selvillä, mutta joka tapauksessa on parasta ottaa tietoja niin paljon, kun voi saada".

"Te hämmästytätte minut, Holmes", sanoin minä. "Mutta te ette kuitenkaan ole niin varma kaikista yksityisseikoista, kuin olitte olevinanne?"

"Niistä on mahdoton erehtyä", sanoi hän. "Ensimäinen, jonka huomasin, oli se, että jotkut nelipyöräiset ajopelit olivat tehneet kahdet jälet aivan jalkakäytävän viereen. Koko viikolla ei ole satanut muuta kuin viime yönä, joten niiden pyörien, jotka tekivät niin syvät uurteet maahan, on täytynyt käydä siellä yöllä. Myöskin löysin merkit hevosen kengistä ja näistä oli yksi paljon terävämpi kuin toiset kolme; se todistaa, että hevosella oli yksi uusi kenkä. Kun nyt siis ajoneuvot ovat olleet siellä, senjälkeen kun on alkanut sataa eikä aamulla — Gregson vakuutti minulle sen —, niin seuraa siitä, että ne ovat käyneet yöllä ja siksi tuoneet molemmat henkilöt sinne."

"Tämä tuntuu perin yksinkertaiselta", sanoin minä, "mutta nyt miehen pituudesta?"

"Niin, miehen pituus voidaan 9:ssä tapauksessa 10:stä laskea hänen askeltensa pituudesta. Tämä on hyvin yksinkertainen lasku, vaan ei hyödytä ollenkaan että vaivaan teitä numeroilla. Minä löysin miehen jälet sekä savessa ulkona että sisältä tomusta. Sen lisäksi olin tilaisuudessa tarkistamaan laskuni. Kun ihminen kirjoittaa seinälle niin kirjoittaa hän vaistomaisesti silmiensä tasalla. Tämä kirjoitus oli 6 jalkaa lattiasta. Koko juttuhan oli oikeastaan leikintekoa."

"Entä hänen ikänsä?" kysyin minä.

"Jos mies voi ottaa neljä ja puoli jalkaa pitkiä askeleita ilman pienintäkään ponnistusta, niin ei hän juuri voi olla vanha eikä kuihtunut. Tämä oli erään vesilätäkön leveys puutarhatiellä, josta hän oli astunut ylitse. Kiiltonahkakengät olivat menneet ympäri ja saappaat olivat hypänneet ylitse. Minä sovitan ainoastaan jokapäiväiseen elämään muutamia niistä määräyksistä, joita suosittelin siinä artikkelissa. Onko jotakin muuta, jota ette ymmärrä?"

"Kynnet ja Trichinopoly-sikaari", ehdotin minä.

"Sana seinällä oli kirjoitettu miehen etusormella, joka oli kastettu hänen omaan vereensä. Suurennuslasini näytti, että rappaus oli raapiintunut, kun hän kirjoitti. Tämä ei olisi tapahtunut, jos hänellä olisi ollut lyhyet kynnet. Minä kokosin vähän tuhkaa, joka oli pudonnut lattialle. Se oli väriltään tummaa ja suomuksista — sellaista tuhkaa tulee ainoastaan Trichinopoly-sikaarista. Minä olen erikoisesti tutkinut sikaarin tuhkaa — vieläpä kirjoittanut artikkelinkin siitä. Minä luulen kykeneväni tuhasta määräämään jokaisen tunnetun sikaari- ja tupakkalajin. Juuri semmoisissa yksityisseikoissa eroaa taitava salapoliisi sellaisista kuin Gregson ja Lestrade."

"Ja hänen punakka naamansa?" kysyin minä.

"Se oli ainoastaan arvaaminen, vaikka minä en epäile, että minulla on oikein. Mutta jutun tällä kannalla ollessa ette saa kysellä minulta enempää."

Minä vein käden otsalleni ja sanoin: "Kaikki pyörii päässäni ja jota enemmän ajattelen asiaa sitä vaikeammalta se tuntuu. Kuinka voivat nämä kaksi miestä — jos heitä nyt oli kaksi — tulla sisälle asumattomaan taloon? Mihin ajaja on hävinnyt? Kuinka voi mies pakottaa toisen ottamaan myrkkyä? Mistä veri on tullut? Millä tavalla tuli naisen sormus sinne? Ja, ennen kaikkea, miksi kirjoitti murhaaja saksalaisen sanan Rache seinälle, ennenkuin lähti pois? Minä myönnän, etten voi keksiä mitään teoriiaa, joka sopisi näihin kaikkiin tosiseikkoihin."

Seuralaiseni hymyili hyväksyvästi.

"Te olette lyhyesti maininneet kaikki vaikeudet", sanoi hän. "Vielä on paljon pimeyden peitossa, mutta pääasiassa on kaikki minulle selvillä. Lestraden löytö oli aivan yksinkertaisesti viekkaus johdattaakseen poliisia väärille jälille koettaen saada heitä ajattelemaan sosialisteja ja salaisia seuroja. Huomasitteko että suuri 'A' oli kirjoitettu saksalaisella tavalla. Oikea saksalainen kirjoittaa sen aina latinaksi ja tämän perusteella voimme varmuudella sanoa, ettei tämä ollut saksalaisen kirjoittama, vaan kömpelön jäljittelijän, joka on liioitellut sen. Se oli ainoastaan temppu, jolla koetettiin eksyttää takaa ajajat. Tehän tiedätte, että noita menettää sädekehänsä, kun hän on selvittänyt temppunsa, ja jos minä näytän temppuni, niin tulette te siihen päätökseen, että minä olen tavallinen kuolevainen."

"Sitä en milloinkaan tule tekemään", huudahdin minä. "Te olette saattanut ammattinne niin lähelle tiedettä, kuin se koskaan voi tulla."

Ystäväni punastui tyytyväisyydestä kuullessaan minun sanani ja nähdessään sen vakavuuden, jolla olin sanonut sanani. Olen jo ennen maininnut, että hän oli yhtä herkkä imartelulle, kun oli puhe hänen ammatistaan, kuin nuori tyttö kuullessaan kauneudestaan.

"Sanon teille vielä erään asian", jatkoi hän. "Kiiltonahkakengät ja saappaat tulivat samoissa ajoneuvoissa ja kävelivät polkua myöten kuin hyvät ystävät ainakin — luultavasti käsikoukussa. Kun he olivat tulleet sisälle, niin kävelivät he edestakaisin huoneessa, eli oikeammin, kiiltonahkakengät seisoivat alallaan ja saappaat kävelivät edestakaisin. Sen voin nähdä tomussa ja sitäpaitsi näin, että sitämukaa, kuin jälkimäiset kävelivät, tuli omistaja yhä kiihtyneemmäksi. Tämä näkyi siitä että askelten pituus eneni. Hän puhui koko ajan, saattoi itsensä vähitellen raivoon ja sitten tapahtui murhenäytelmä. Nyt olen kertonut kaikki, mitä tiedän; kaikki loppu on arvaamisia ja olettamuksia. Meillä on kuitenkin hyvä pohja, jolle rakentaa. Kiiruhtakaamme, sillä minä aijon Hallé'n konserttiin iltapuolella kuulemaan Norman-Neruda'a."

Tämä puhelu tapahtui silläaikaa, kun vaunut vierivät likaisilla kaduilla ja pimeillä kujilla. Pimeimmässä ja likaisimmassa kaikista seisahtui ajaja. "Tuolla on Audley Court", sanoi hän ja osoitti erästä aukkoa likaisten tiilirakennusten välissä. "Minä odotan, kunnes te tulette takaisin."

Audley Court ei ollut mikään hauska paikka. Kapea aukko johti kivitetylle pihalle, jota ympäröi joukko kurjia rakennuksia. Me kiipeilimme varovasti likaisten lapsiryhmien välitse ja pujottelimme pyykkinuorien alta, joilla riippui puolipuhtaita alusvaatteita, kunnes tulimme n:o 46:een, jonka ovea koristi pieni messinkilevy, jolle oli kaiverrettu nimi Rance. Kysymykseemme saimme vastaukseksi, että konstaapeli oli vielä sängyssä, ja meidät pyydettiin pieneen vierashuoneeseen odottamaan, kunnes hän ehtisi pukeutua.

Vähän ajan kuluttua tuli hän sisään ja näytti olevan suutuksissaan siitä, että häntä oli häiritty. "Minä jätin raporttini poliisikonttooriin", sanoi hän.

Holmes otti esille 10-shillingin rahan ja leikki sen kanssa. "Meistä olisi ollut hauskaa kuulla se teiltä itseltänne", sanoi hän.

"Suurimmalla mielihyvällä kerron kaikki, mitä tiedän", vastasi konstaapeli silmät luotuina pieneen kultarahaan.

"Kertokaa kaikki siinä järjestyksessä, kuin se tapahtui."

Rance istuutui jouhisohvaan ja rypisti kulmansa, ikäänkuin hän olisi päättänyt, ettei hän jätä mitään pois kertomuksestaan.

"Minä alotan alusta", sanoi hän. "Virantoimitukseni kestää klo 10:stä illalla klo 6:teen aamulla. Kello 11 oli tappelu 'Valkoisessa sydämmessä', mutta muuten oli kaikki rauhallista. Klo 1 alkoi sataa ja minä tapasin Harry Murcherin — hänet, jolla on paikkansa Holland Grovella — ja me seisoimme puhellen vähän aikaa Henriettekadulla. Vähän ajan päästä, noin klo 2:n tienoissa, arvelin että voin käydä katsomassa Brixton Road'illa, oliko kaikki, niinkuin piti. Oli kovin likaista ja yksinäistä. En tavannut yhtään sielua koko matkalla vaan parit ajopelit ajoivat ohi. Minä kävelin hiljalleen alaspäin ja tuumin itsekseni, miten hyvältä yksi gintoti maistuisi, kun yhtäkkiä huomasin tulentuikkeen siitä talosta. Minä tiesin, että kaksi rakennusta Lauriston Garden'issa olivat asumatta, kun ei niiden omistaja ollut korjauttanut lokaviemäreitä, vaikka viimeinen asukas oli kuollut lavantautiin. Minä seisoin kuin puusta pudonnut, kun näin tulen akkunasta, ja epäilin heti, että jotakin oli hullusti. Kun tulin portille —"

"Seisatuitte te ja menitte takaisin puutarhan portille", keskeytti Holmes. "Minkätähden teitte sen?"

Rance hypähti ja tuijotti äärettömällä hämmästyksellä häneen.

"Se on totta, sir", sanoi hän, "vaan kuinka te sen voitte tietää, se menee yli minun ymmärrykseni. Niin, nähkääs, kun minä tulin ylös portille, niin oli niin hiljaista ja kolkkoa, että minä tuumin, ettei olisi vahinko, jos saisi jonkun mukaansa. Minä en pelkää mitään tällä puolen haudan, vaan minä ajattelin, että se ehkä oli se lavantautiin kuollut joka oli tullut takasin tarkastaakseen likaviemäreissä, mikä hänet oli tappanut. Tämä vähän niinkuin pelotti minua ja minä menin takaisin puutarhan portille nähdäkseni jos Murcherin lyhty oli näkyvissä, mutta ei hänestä eikä kenestäkään muusta näkynyt jälkeäkään."

"Ettekö nähnyt ketään kadulla?"

"En sieluakaan, sir, en edes kissaakaan. Silloin minä rohkasin mieleni, käännyin takasin ja avasin portin. Kaikki oli hiljaa, niin että minä menin sisään huoneeseen, jossa tuli oli. Punainen vahakynttilä lekutti uunilla, ja sen valossa minä näin — — —"

"Niin, minä tiedän, mitä te näitte. Te kulitte ympäri huonetta useita kertoja, te laskeusitte polvillenne ruumiin viereen ja sitten te menitte pois ja koetitte kyökin ovea ja sitten —"

John Rance hyökkäsi pystyyn pelästyneenä ja katseli epäilevästi ystävääni. "Missä te olitte piilossa, kun te voitte nähdä kaikki?" huudahti hän. "Te näytätte tietävän koko joukon enemmän, kun teidän pitäisi."

Holmes nauroi ja heitti käyntikorttinsa pöydälle. "Elkää viitsikö vangita minua murhasta", sanoi hän. "Minä olen yksi koirista enkä kettu; Mr Gregson ja Mr Lestrade vastaavat siitä. Mitä teitte sitten?"

Rance istuutui jälleen, näyttäen yhä kuitenkin epäluuloiselta. "Menin takasin portille ja annoin merkin pillilläni. Silloin tulivat Murcher ja pari muuta paikalle".

"Oliko katu silloin tyhjä?"

"Oli melkein", vastasi Rance.

"Mitä tarkoitatte sillä?"

Konstaapelin naama vetäytyi leveään irvistykseen. "Minä olen nähnyt monta juopunutta aikanani", sanoi hän, "mutta en ainoatakaan niin täynnä kuin se raukka oli. Hän seisoi puutarhan portilla, kun minä tulin ulos, nojautuen aitaa vastaan ja lauloi täyttä kurkkua laulua 'Columbian uusi lippu' tai jotakin sen tapaista. Hän ei voinut seisoakkaan yksinään ja vielä vähemmän auttaa ketään muuta."

"Minkälainen mies se oli?" kysyi Sherlock Holmes.

John Rance tuntui suuttuvan tästä keskeytyksestä. "Hän oli hyvin humalaisen lainen mies", vastasi hän. "Ellei meillä olisi ollut niin paljon tekemistä, niin olisi mies varmaan saanut ryömiä putkaan."

"Hänen kasvonsa, hänen vaatteensa — ettekö te huomannut, minkä näköinen mies oli?" keskeytti Holmes kärsimättömästi.

"Luulisinpa kyllä, että huomasin sen, kun minun oli pakko auttaa hänet jaloilleen — minun ja Murcherin yhdessä. Se oli pitkä, punainen otus, toinen puoli naamaa peitossa —"

"Se riittää," huudahti Holmes. "Mihin hän lähti?"

"Meillä oli kylliksi työtä, ettemme joutaneet katsomaan, mihin hän hävisi", sanoi Rance jurosti. "Lyönpä vetoa siitä, että hän lopuksi hoippuroi kotiinsa."

"Kuinka hän oli puettu?"

"Ruskeaan takkiin."

"Oliko hänellä ruoska kädessään?"

"Ruoska? Ei!"

"Sen on hän varmaan jättänyt jälkeensä", mutisi seuralaiseni. "Kuulitteko tai näittekö jotakin vaunua senjälkeen?"

"En, sir."

"Tuossa saatte 10 shillingiä", sanoi Holmes, nousten ylös ottaen hattunsa. "Pelkään, Rance ettette koskaan ylene virassa. Teidän pitäisi käyttää päätänne enemmän eikä pitää sitä ainoastaan koristuksena. Sinä yönä olisitte voinut yletä. Mies, joka teillä oli käsissänne, on sama, jolla on käsissään avain koko salaisuuteen, ja hän on se, jota me etsimme. Ei kannata kiistellä, minä vakuutan teille, että asia on niin. Tulkaa, tohtori, niin lähdemme."

Me lähdimme ajurin luo ja jätimme konstaapelin epäluuloisena, ja nähtävästi hiukan peloissaan.

"Sellainen aasi!" sanoi Holmes kiukustuneena, kun me ajoimme kotiin. "Ajatelkaa toki, kun miehellä on semmoinen tilaisuus, eikä osaa käyttää sitä hyväkseen."

"Minä en vieläkään ymmärrä. Kuvaus miehestä, joka oli humalassa, on tosin yhtäpitävä sen käsityksen kanssa, joka teillä on murhaajasta. Mutta minkätähden hän tuli takasin taloon sieltä kerran lähdettyään? Eiväthän rikokselliset tavallisesti käyttäydy sillä tavalla?"

"Sormus, tohtori, sormus! Sen tähden hän tuli takaisin. Ellemme saa häntä käsiimme muulla tavalla, niin voimme käyttää sormusta syöttinä. Minun täytyy saada hänet kiinni. Tohtori — minä lyön vetoa 2 yhtä vastaan siitä, että saan hänet käsiini. Minun täytyy kiittää teitä, sillä ilman teitä en ehkä olisi tullut osalliseksi yhdestä hauskimpia tapauksia koko virka-ajallani. Syökäämme nyt aamiaista ja lähtekäämme sitten kuulemaan Norman-Nerudaa. Hänen soittonsa on mainiota. Mikä Chopinin pienistä kappaleista se olikaan, jonka hän soittaa niin loistavan hyvin? Tra-la-la-la."

Hän nojautui taaksepäin vaunuissa ja liverteli kuin leivonen. Minä mietiskelin ihmissielun monipuolisuutta.

VIIDES LUKU.

Ilmoitus hankkii meille vierailun.

Aamu oli ollut niin rasittava heikolle terveydelleni, että minä olin aivan uupunut, kun tulimme kotiin. Kun Holmes oli lähtenyt konserttiin, niin minä laskeusin sohvalle nukkuakseni pari tuntia. Vaan se oli turhaa yrittääkkään. Minä olin liian kauhuissani siitä, mitä oli tapahtunut; mitä ihmeellisimmät ajatukset ja arvelut risteilivät aivoissani. Joka kerran kun suljin silmäni, näin edessäni murhatun miehen apinan näköiset, vääristyneet kasvot. Se vaikutelma, jonka nämät kasvot olivat tehneet minuun, oli niin kauhea, että minun oli vaikea tuntea muuta kuin kiitollisuutta sitä kohtaan, joka oli toimittanut niiden omistajan pois maailmasta. Jos milloinkaan mitkään kasvot ovat osoittaneet kurjimpia paheita, niin olivat ne Enoch J. Drebberin. Minä käsitin kuitenkin, että lain täytyy kulkea tietänsä, ja ettei uhrin kunnottomuus ollut mikään puolustus lain edessä.

Jota enemmän minä ajattelin, sitä vähemmän todenmukaiseksi kävi ystäväni otaksuma, että mies olisi myrkytetty. Minä muistin, että hän oli haistanut ruumiin huulia, enkä epäillyt vähintäkään, ettei hän olisi huomannut jotakin, joka antoi tukea tälle käsitykselle. Jos ei myrkkyä kuitenkaan olisi käytetty, niin mikä sitten oli syynä miehen kuolemaan, kun ei mitään haavoja eikä kuristuksen jälkiä löytynyt? Mutta taaskin, kenen verta se oli, jota oli räiskynyt ympäri lattiata? Ei ollut mitään jälkiä taistelusta eikä uhrilla ollut mitään asetta, jolla hän olisi voinut haavoittaa vastustajaansa. Minä tunsin, että uni oli mahdottomuus sekä Holmesille että minulle, niinkauan kuin nämä kysymykset olivat vastausta vailla. Hänen tyyni, tyytyväinen käytöksensä sai minut vakuutetuksi siitä, että hänellä oli joku teoriia, joka selvitti kaikki tosiasiat, mutta minun oli mahdoton ymmärtää, minkälainen se oli.

Hän tuli hyvin myöhään kotiin, — niin myöhään, että minä ymmärsin, ettei hän ollut voinut olla konsertissa koko aikaa. Päivällinen oli jo pöydässä, ennenkuin hän saapui.

"Se oli erinomaista", sanoi hän istuutuessaan. "Muistatteko mitä Darwin sanoo? Hän väittää, että kyky synnyttää ja käsittää säveliä oli ihmissuvussa jo, ennenkuin puhe keksittiin. Ehkä se on syynä siihen, että me olemme herkkiä niille. Meidän sieluissamme löytyy ehkä hämäriä muistoja niiltä pimeiltä vuosisadoilta, jolloin maapallomme vielä oli kätkyessään."

"Se on suuri ajatus", huomautin minä.

"Meidän ajatustemme täytyy olla suuria niinkuin luonto, jos niiden pitää kyetä selvittämään sitä", vastasi hän. "Miten on teidän laitanne? Te ette voi hyvin. Murha Brixton Road'illa on pelottanut teitä."

"Niin, sehän se on", vastasin minä. "Seikkailujeni jälkeen Afghanistanissa olisi minun pitänyt olla karaistuneempi. Maiwandin luona näin miten omia tovereitani hakattiin kappaleiksi enkä menettänyt malttiani."

"Minä ymmärrän. Se on tämän asian salaperäisyys, joka kiihottaa mielikuvitusta; siinä, jossa mielikuvitus ei ole mukana, ei ole mitään hätää. Oletteko nähnyt iltalehden?"

"En."

"Siinä on jotenkin hyvä selonteko asiasta. Vihkimäsormuksesta, joka putosi lattialle ei siinä mainita mitään, ja se oli hyvä."

"Miten niin?"

"Lukekaa tämä ilmoitus", vastasi hän. "Minä lähetin heti aamulla sen kaikkiin sanomalehtiin."

Hän heitti sanomalehden minulle ja minä silmäsin läpi sen ilmoituksen, jonka hän oli näyttänyt. Se oli ensimäinen ilmoitus päällekirjotuksen "Talteen otettu" alla! "Aamulla", kuului se, "löydettiin Brixton Road'illa 'Valkoinen sydän' nimisen ravintolan ja Holland Groven välillä sileä kultasormus. Sen voi periä Tri Watson'ilta, 221 B Baker Street, klo 8 ja 9 välillä tänä iltana."

"Suokaa anteeksi, että käytin teidän nimeänne", sanoi Holmes. "Jos minä olisin käyttänyt omaani, niin olisi joku noista houkkioista tuntenut sen ja tarttunut asiaan."

"Se ei tee mitään", vastasin minä. "Mutta jos joku tulee kysymään sitä, niin ei minulla olekkaan sormusta."

"Onpa kyllä", sanoi hän ja antoi minulle sellaisen. "Se on hyvä kylläkin; hyvänlainen jäljitelmä."

"Kenenkä luulette tulevan vastaamaan ilmoitukseen?"

"Ruskeatakkisen miehen — punakan ystävämme saappaineen. Ellei hän tule itse, niin tulee joku hänen rikostovereistaan."

"Ettekö luule, että hän pitää sitä liian uskallettuna?"

"En suinkaan. Jos minun käsitykseni asiasta on oikea, ja minulla on syytä luulla niin, niin uskaltaa tämä mies mitä hyvänsä saadakseen sormuksen takasin. Luulen, että hän kadotti sen, seisoessaan kumartuneena Drebber'in ruumiin yli huomaamatta sitä silloin. Lähdettyään talosta kaipasi hän sormusta ja kiiruhti takaisin, mutta tapasi poliisin jo siellä, kun hän oli ollut niin ajattelematon, että oli jättänyt kynttilän palamaan. Hänen oli pakko näyttäytyä juopuneelta päästäkseen niistä epäluuloista, joita hänen portilla olonsa mahdollisesti oli herättänyt. Asettukaapa itse tämän miehen asemaan. Kun hän ajatteli asiaa, niin juolahti hänen mieleensä, että hän oli pudottanut sen talosta lähdettyään. Mitä hän tekisi siinä tapauksessa? Hän lukisi tarkoin sanomalehdet toivoen löytävänsä sen talteen otettujen tavaroiden joukossa. Hän huomaa tietysti ilmoituksemme. Hän riemastuu tavattomasti. Minkätähden hän pelkäisi ansaa? Hänen näkökannaltaan katsottuna ei sormuksen löytöä missään tapauksessa voitaisi yhdistää murhaan. Hän tulee tänne. Hänen täytyy tulla. Te saatte nähdä hänet tunnin päästä!"

"Entä sitten?"

"Jättäkää se minun haltuuni. Onko teillä mitään asetta?"

"On, virkarevolverini ja muutamia patroonia."

"On parasta, että lataatte sen. Hän on epätoivoinen mies; ja vaikka minä vangitsen hänet, niin ettei hän huomaa sitä, niin on parasta kuitenkin olla varuillaan."

Minä menin makuuhuoneeseeni ja seurasin hänen neuvoansa. Kun palasin revolvereineni oli pöytä jo puhdistettu ja Holmes oli mieli työssään — hän soitti viulua.

"Juoni vetäytyy kokoon", sanoi hän, kun tulin sisään. "Olen juuri saanut vastauksen sähkösanomaani Amerikasta. Minun käsitykseni on oikea."

"Ja se on?" kysyin minä innokkaasti.

"Viuluni tarvitsee uudet kielet", huomautti hän. "Pistäkää revolveri taskuun. Kun mies tulee, niin puhukaa tyyneesti hänen kanssaan. Lopusta minä pidän huolen. Älkää pelottako häntä katsomalla liian tarkasti häneen."

"Kello on 8", sanoin minä ja katsoin kelloani.

"Muutaman minuutin kuluttua on hän luultavasti täällä. Asettakaa ovi raolleen! Se on hyvä! Ottakaa avain sisäpuolelle! Kiitos! Katsokaahan, minkälaisen omituisen, vanhan kirjan sain käsiini eilen — 'De Jure inter Gentes' —, ilmestynyt latinaksi Luttich'issä Belgiassa v. 1642. Charles I:sellä oli silloin vielä päänsä jälellä, kun tämä pieni ruskea kirja ilmestyi."

"Kuka sen on painanut?"

"Philippo de Groy, kuka hän sitten lie ollut. Nimilehdelle on vaalenneella musteella kirjoitettu 'Ex libris Guliolmi Whyte'. Haluaisinpa tietää kuka William Whyte oli. Kenties joku hätiköivä asianajaja seitsemännellätoista vuosisadalla. Käsiala muistuttaa lakimiestä. Mutta nyt taitaa hän tulla."

Samassa kuului kova kellonsoitto. Sherlock Holmes nousi hiljaa ylös ja siirti tuolinsa lähemmäksi ovea. Me kuulimme palvelustytön menevän eteisen läpi ja avaavan oven.

"Asuuko Dr Watson tässä?" kysyi selvä, mutta jotenkin terävä ääni. Me emme kuulleet palvelijattaren vastausta, mutta ovi sulettiin ja joku alkoi astua ylös rappusia. Askeleet kuuluivat epävarmoilta ja hitailta. Ystäväni kasvoilla näkyi hämmästynyt ilme, kun hän kuunteli. Askeleet lähenivät hitaasti ja vihdoin kuului heikko naputus ovelle.

"Tulkaa sisään!" huusin minä.

Minun kehoituksestani tuli sisään, sen rajun miehen asemesta, jota olimme odottaneet, vanha, ryppyinen akka. Äkillinen valo näytti häikäisevän häntä ja niiattuaan, hän vilkkui meihin vetisillä silmillään ja hapuili käsillään. Minä katsoin Holmes'iin ja hänen kasvonsa osoittivat sellaista toivottomuutta, että minun oli vaikeata pidättää nauruani.

Vanha akka otti esille erään iltalehden ja näytti sormellaan meidän ilmoitustamme. "Tämä on tuonut minut tänne, kiltit, kiltit herrat", sanoi hän ja niiasi. "Kultainen vihkimäsormus löydetty Brixton Road'ilta, se on minun tyttäreni Sallyn, joka meni naimisiin 12 kuukautta sitten, ja hänen miehensä on tarjoilijana eräällä Unionyhtiön laivoista, ja mitä mies sanoisi, jos tulisi kotiin ja näkisi hänet ilman vihkimäsormusta, en uskalla ajatellakkaan; sillä hän on häijy kylläkin, ollessaan selvänä, mutta humalassa ollessaan on hän vaarallinen. Niin katsokaa tyttäreni meni sirkukseen eilen erään —"

"Onko tämä hänen sormuksensa?" kysyin minä.

"Jumalan kiitos!" huudahti vanhus. "Kuinka Sally tulee iloiseksi tänä iltana. Se on hänen sormuksensa."

"Mikä on teidän osoitteenne?" kysyin minä ja otin esille lyijykynän.

"N:o 13 Duncan Street, Houndsditch. Sinne on pitkä matka täältä."

"Brixton Road ei ole minkään sirkuksen ja Houndsditchin välillä", sanoi Sherlock Holmes terävästi.

Vanhus kääntyi ja katsoi terävästi häneen pienillä punaisilla silmillään. "Tämä herra kysyi minun osoitettani", sanoi hän. "Sally asuu n:o 3:ssa Mayfield Place, Pechham."

"Mikä teidän nimenne on?"

"Minun nimeni on Sawyer — hänen Dennis ja Tom Dennis meni naimisiin hänen kanssaan — reipas ja vankka poika niin kauvan, kun hän on vesillä ja paras yhtiön kaikista tarjoilijoista; mutta maalle tullessaan hän juo — — —"

"Tässä on sormuksenne, Mrs Sawyer", keskeytin minä Holmes'in merkistä, "se on nähtävästi teidän tyttärenne ja minä olen iloinen voidessani antaa sen oikealle omistajalleen."

Vanhus pisti sormuksen taskuunsa siunaten ja kiitellen ja ontui alas rappusia. Samassa silmänräpäyksessä, kuin hän lähti, hyökkäsi Sherlock Holmes huoneeseensa. Muutaman hetken päästä palasi hän takaisin, puettuna päällystakkiin ja suuri kaulahuivi kaulassaan. "Minä seuraan akkaa", sanoi hän nopeasti. "Hänen täytyy olla kanssarikollinen ja hänen täytyy viedä minut miehen luo. Istukaa valveilla ja odottakaa minua." Ovi oli tuskin mennyt lukkoon akan jälestä, kun Holmes jo oli rappusissa. Minä katsahdin ulos akkunasta ja näin akan hoipertelevan poispäin toisella puolen katua ja Holmes oli vähän matkaa perässä. "Ellei Holmes'in teoriia ole väärä", ajattelin minä, "niin saa hän nyt avaimen arvoitukseen." Hänen kehoituksensa minulle pysyttäytyä valveilla oli tarpeeton, sillä minä tunsin, ettei unta voinut ajatellakaan, ennenkuin olin saanut tietää, miten hänen seikkailunsa päättyi.

Kello oli lähes 9, kun hän lähti. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miten kauvan Holmes viipyisi, istuin tyynesti tupakoiden ja katselin Henri Murger'in "Vie de Bohéméä". Kello löi 10 ja minä kuulin piian askeleet, kun hän meni ylös ruvetakseen makaamaan. Klo 11 kuulin emännän juhlallisemmat askeleet, kun hänkin meni ylös. Kello oli lähes 12 kun kuulin lukon ratisevan. Samassa hetkessä, kun hän astui sisään, näin minä hänen kasvoistaan, että hän oli epäonnistunut. Nauru ja kiukku näyttivät taistelevan ylivallasta, kunnes edellinen äkisti voitti, ja hän purskahti sydämmelliseen nauruun.

"Minä en mistään hinnasta haluaisi, että Scotland Yard'in herrat saisivat tietää tämän", huudahti hän ja heittäytyi tuoliinsa. "Minä olen kiusannut heitä siksi paljon, että saisin syödä tämän monta kertaa. Minä voin kuitenkin sallia itselleni naurun kun tiedän ajan mittaan olevani heitä etevämpi."

"Mikä nyt on sitten?" kysyin minä.

"No! Eipä minulla ole mitään vastaan, vaikka kerronkin jutun, joka on omaksi vahingokseni. Se vanha akka käveli vähän matkaa ja alkoi sitten ontua ja näyttää siltä, kuin jalkansa olisivat käyneet helliksi. Hän seisahtui ja huusi ohiajavaa ajuria. Minä kiirehdin lähemmäksi kuullakseni osoitteen, mutta minun ei olisi tarvinnut olla niin arka, sillä akka sanoi niin lujasti, että se kuului yli kadun: 'Ajakaa N:oon 13 Duncan Streetille, Houndsditch'iin'. Tämä näyttää todenmukaiselta, arvelin itsekseni ja tarkastettuani, että hän oli noussut ajopeleihin kunnollisesti, kiipesin minä taakse. Se on temppu, joka jokaisen salapoliisin olisi osattava. Me lähdimme matkaan emmekä seisahtuneet kertaakaan, ennenkuin tulimme sanotulle kadulle. Minä hyppäsin pois, ennenkuin tulimme portille, ja kävelin rauhallisesti katua myöten. Minä näin ajurin pysäyttävän. Hän hyppäsi alas ja avasi vaununoven ja odotti. Mutta ketään ei tullut ulos. Kun tulin perille, niin hän kopeloi vimmattuna vaunussa ja lateli kiukuissaan sellaisen joukon valittuja kiroussanoja, etten ennen ole moista kuullut. Hänen matkustajastaan ei näkynyt jälkeäkään ja luulen, että hän saa odottaa maksuaan vielä kauvan. Kun kyselin n:osta 13, niin sain tietää, että talo oli erään Keswick nimisen, vakavan verhoilijan, joka ei milloinkaan ollut kuullut puhuttavankaan mistään Sawyeristä eikä Dennis'istä".

"Luuletteko", huudahdin minä hämmästyneenä, "että se vanha raihnas akka olisi voinut hypätä pois vaunun ollessa täydessä vauhdissa sekä ajajan että teidän näkemättä?"

"Heittäkää h——iin akat", sanoi Sherlock Holmes terävästi. "Me olemme vanhoja akkoja, kun annoimme pettää itsemme. Hänen on täytynyt olla nuori, reipas mies ja verraton näyttelijä. Hänen valepukunsa oli mainio. Hän huomasi luultavasti, että häntä seurattiin, ja hän käytti tätä keinoa päästäkseen pakoon. Se osoittaa, että mies, jota etsimme ei ole yksinään, vaan on hänellä ystäviä, jotka uskaltavat koko joukon hänen tähtensä. Nytpä te näytätte perin uupuneelta, tohtori. Totelkaa neuvoani, ruvetkaa nukkumaan."

Minä tunsin itseni tosiaankin niin väsyneeksi, että mielelläni seurasin hänen neuvoansa. Jätin Holmes'in istumaan tulen eteen ja kuulin myöhään yöhön valittavat, surumieliset äänet hänen viulustaan, joka osoitti, että hän vielä istui valveilla ja tuumiskeli probleemia, jonka hän oli päättänyt ratkaista.

KUUDES LUKU.

Topias Gregson osoittaa mihinkä hän kykenee.

Seuraavana aamuna olivat sanomalehdet täynnä kertomuksia "Brixton-jutusta". Kaikissa oli pitkä kirjoitus siitä ja useissa se oli pääkirjoituksena. Muutamissa oli tietoja, joita en ennen tiennyt. Minulla on vieläkin salkussani joukko irtileikkauksia ja artikkeleita, jotka koskivat tätä asiaa. Tässä on lyhennys muutamista.

"Daily Telegraph" huomautti, että rikosten aikakirjoissa oli harvoin sattunut tällaista. Uhrin saksalainen nimi, se, ettei ollut mitään vaikuttimia, ja kamala kirjoitus seinällä, kaikki osoitti, että rikos oli poliittisten pakolaisten ja vallankumouksellisten tekemä. Sosialisteilla oli monta yhdistystä Amerikassa ja kuollut oli epäilemättä rikkonut heidän kirjoittamattomia lakejansa vastaan, ja senvuoksi murhattu. Kosketettuaan sivumennen useita sosialistien rikoksia ja heidän mullistavaa oppiansa loppui artikkeli varoitukseen hallitukselle ja kehoitukseen pitää paremmin silmällä ulkomaalaisia Englannissa.

"Standard" selitti sen tosiseikan, että tämän tapaisia laittomia rikoksia aina sattui vapaamielisen hallituksen aikana. Syy tähän oli se, että rahvaan käsitteet olivat huojuvia, ja siitä syystä heikkeni siviilivalta. Kuollut oli amerikalainen ja oli ollut jonkun viikon pääkaupungissa. Hän oli asunut Madame Charpentier'in täysihoitolassa, Torquay Terrace, Camberwell. Matkoilla oli hänellä mukanaan yksityissihteerinsä, Mr Joseph Standerson. Molemmat sanoivat hyvästi emännälleen tiistaina 4:nä p:nä tätä kuuta ja ajoivat Euston-asemalle aikoen matkustaa pikajunalla Liverpooliin. Heidät oli nähty yhdessä asemasillalla. Sen jälkeen ei heistä ollut kuulunut mitään ennenkuin — Mr Drebberin ruumis löydettiin eräästä asumattomasta talosta Brixton Roadin varrella, monta penikulmaa Euston asemalta. Kysymykset, miten hän oli joutunut sinne ja miten murhattu, olivat vielä vastaamatta. Ei tiedetty, missä Stangerson oli. Oli ilahduttavaa tietää, että Mr Lestrade ja Mr Gregson Scotland Yard'ista olivat ottaneet asian käsiinsä, ja voi luottaa siihen, että nämä molemmat etevät salapoliisit saavat asian selville.

"Daily News" huomautti, ettei siitä ollut epäilystäkään, että se ei olisi valtiollinen murha. Mannermaan hallitusten sortovaltius ja viha kaikkea vapaamielistä kohtaan oli syynä siihen, että suuri joukko henkilöitä jotka olisivat jääneet rauhallisiksi kansalaisiksi, ellei heidän mielensä olisi katkeroitunut kärsityistä tuskista, oli paennut Englantiin. Näiden henkilöiden kesken oli ankarat lait, ja sitä, joka rikkoi niitä vastaan, rangaistiin kuolemalla. Ponnistettaisi kovasti, että saataisi selville sihteeri Stangersonin olinpaikka ja vähän tietoja kuolleen tavoista. Suuri voitto oli jo saatu, kun oli löydetty talo, jossa hän oli asunut — tulos, joka oli saavutettu Mr Gregsonin, Scotland Yardista, teräväjärkisyyden ja tarmon kautta.

Sherlock Holmes ja minä luimme läpi nämä artikkelit aamiaista syödessämme ja ne tuntuivat kovasti huvittavan häntä.

"Eikö ollut, niinkuin sanoin, että, mitä tapahtuneekin, niin Lestrade ja Gregson omistavat ansion itselleen".

"Mutta sehän riippuu siitä miten tämä loppuu."

"Ei suinkaan. Se ei kuulu tähän asiaan. Jos murhaaja vangitaan, niin se tapahtuu 'heidän ponnistustensa johdosta'; jos hän pääsee pakoon, niin on se 'huolimatta heidän ponnistuksistaan.' Se on suunnilleen sama, kuin jos sanoo: jos tulee kruunu, niin minä voitan, klaava niin te häviätte. Joka tapauksessa heitä kiitetään. 'Un sot trouve toujours un plus sot qui l'admire.'"

"Mitähän tuo mahtaa olla", huudahdin minä, sillä me kuulimme monien jalkojen töminän eteisestä ja rappusista ja emännän tyytymättömät huudahdukset.

"Se on etsivän poliisin Baker Streetin osasto", sanoi ystäväni vakavasti ja seuraavassa silmänräpäyksessä ryntäsi sisälle joukko mitä likaisempia ja risaisimpia katupoikia.

"Asentoon"! huusi Holmes ankarasti ja likaiset raukat seisoivat heti rivissä, liikkumattomina. "Vast'edes saatte lähettää Viggins'in yksinään sisälle ilmoittamaan ja te toiset saatte odottaa ulkopuolella. Oletteko löytänyt sen?"

"Emme, sir", vastasi eräs pojista.

"En sitä juuri odottanutkaan. Saatte jatkaa etsimistänne. Tässä on palkkanne." Hän antoi jokaiselle 1 shillingin. "Lähtekää nyt ja tulkaa paremman ilmoituksen kanssa takaisin."

Hän teki kädellään liikkeen ja samassa juoksivat he alas rappusia kuin joukko rottia, ja seuraavalla hetkellä kuulimme kadulta heidän kimakat äänensä.

"Nuo nulikat hyödyttävät minua enemmän kuin tusina konstaapeleita. Virkapukuisen henkilön näkeminenkin tekee ihmiset epäluuloisiksi. Nuo raukat voivat tunkeutua joka paikkaan ja kuulla kaikki. He ovat ovelia kuin ketut, heidät täytyy vaan järjestää hyvästi."

"Tämän Brixton-jutun tähdenkö te niitä käytätte?"

"Niin, tahdon saada varmuutta eräästä kohdasta. Se on ainoastaan ajankysymys. Halloo! Nyt saamme kuulla uutisia niin, että riittää! Tuolla tulee Gregson kadulla autuaallisen näköisenä. Hän tulee varmaankin tänne. Niin, hän seisahtuu. Tuossa hän on."

Kello kilisi kiivaasti, ja muutamaa silmänräpäystä myöhemmin tuli vaaleaverinen salapoliisi ylös rappusista ottaen kolme askeletta kerrallaan ja syöksyi vierashuoneeseemme.

"Paras ystäväni", huudahti hän ja puristi Holmes'in kättä, "onnitelkaa minua. Olen nyt saanut asian selväksi."

Hetkellinen pelonilmaus näkyi ystäväni ilmekkäillä kasvoilla.

"Te tarkoitatte, että olette päässeet oikeille jälille?" kysyi hän.

"Oikeille jälille! Minulla on mies lukkojen takana."

"Mikä hänen nimensä on?"

"Arthur Charpentier, aliluutnantti kuninkaallisessa laivastossa", huudahti Gregson pöyhistellen, hykertäen lihavia käsiään ja löi rintaansa.

Sherlock Holmes huokasi helpotuksesta, ja hänen suunsa vetäytyi hymyyn.

"Istukaa ja koetelkaa tätä sikaaria", sanoi hän. "Me olisimme uteliaat kuulemaan, miten te käyttäydyitte. Haluatteko vähän whiskyä ja vettä?"

"Sitä vastaan ei minulla ole mitään", sanoi salapoliisi. "Olen aivan loppuun kulunut näiden kahden päivän ponnistuksista. Ei niin paljon ruumiillisista ponnistuksista, te ymmärrätte, vaan oikeastaan ajatustyötä. Te voitte arvostella sen oikein, Mr Sherlock Holmes, sillä mehän olemme molemmat ajatustyöntekijöitä."

"Te olette aivan liian kohtelias", sanoi Holmes totisena. "Kertokaa nyt miten se tapahtui."

Salapoliisi istuutui nojatuoliin ja poltteli tyytyväisenä sikaariaan. Yhtäkkiä hän löi kädellä sääreensä ja purskahti nauruun.

"Hauskinta kaikesta", sanoi hän, "on kuitenkin se että tuo tyhmä Lestrade, joka luulee olevansa niin viisas, on lähtenyt väärälle jälelle. Hän etsii sihteeri Stangersonia, jolla ei ole enempää koko asian kanssa tekemistä kuin vastasyntyneellä lapsella. Luulenpa, että hän on jo vanginnut miehen."

Tämä ajatus huvitti Gregsonia niin, että hän nauroi, että oli läkähtyä.

"Mutta miten tulitte jälille?"

"Minä kerron kaikki, mutta se on tietysti meidän kesken Tri Watson. Ensimäinen vaikeus oli saadessa selville amerikkalaisen entisyys. Eräät henkilöt olisivat odottaneet, kunnes olisivat saaneet vastauksen ilmoitukseensa, tahi kunnes joku vapaaehtoisesti olisi tullut tuomaan tietoja. Mutta semmoinen ei ole Topias Gregsonin tapa. Muistatteko hatun, joka oli ruumiin vieressä lattialla?"

"Muistan", sanoi Holmes, "John Unterwood ja Pojat, 129 Camberwell Road."

Gregson näytti nololta.

"Minä en luullut teidän huomanneen sitä", sanoi hän. "Oletteko käynyt siellä?"

"En."

"Ha!" huudahti Gregson kevenneellä mielellä. "Ei pidä koskaan jättää pienintäkään seikkaa huomioonottamatta."

"Suurille sieluille ei ole mikään vähäpätöistä", sanoi Holmes teeskennellen.

"No niin, minä menin Underwoodille ja kysyin jos he olivat myyneet saman näköisen ja kokoisen hatun. Hän tarkasti kirjojaan ja löysi sen heti. Hän oli lähettänyt erään hatun eräälle Mr Drebberille, joka asui Charpentier'in täysihoitolassa, Torquay Terracella. Siten sain hänen osoitteensa."

"Sukkelasti — hyvin sukkelasti", mutisi Sherlock Holmes.

"Senjälkeen menin Madame Charpentier'in luokse", jatkoi salapoliisi. "Tapasin hänet hyvin kalpeana ja surullisena. Huoneessa oli myös hänen tyttärensä — erittäin kaunis tyttö; hän näytti itkeneeltä ja hänen huulensa vapisivat, kun minä puhuttelin häntä. Se ei jäänyt minulta huomaamatta. Sen takana piili tietysti jotakin. Te tunnette tuon tunteen, Mr Sherlock Holmes, kun tulee oikealle jälelle — väreet käyvät pitkin selkäpiitä! 'Oletteko kuulleet, että entinen vuokralaisenne, Mr Enoch J. Drebber Clevelandista on murhattu?' kysyin minä.

"Äiti nyökäytti päätään. Hän ei näyttänyt voivan lausua sanaakaan. Tytär purskahti itkuun. Minä olin vakuutettu siitä, että nämä ihmiset tiesivät jotakin murhasta.

"'Mihin aikaan lähti Mr Drebber teidän talostanne?' kysyin minä.

"'Kello 8', sanoi hän ja pakotti itsensä tyyntymään. 'Hänen sihteerinsä, Mr Stangerson, sanoi, että lähtisi kaksi junaa, toinen klo 9,15 ja toinen klo 11. Hänen piti lähteä ensimmäisellä!'

"'Ja senjälkeen ette nähneet häntä?'

"Naisen kasvot muuttuivat hirveästi kun tein tämän kysymyksen. Hänen kasvonsa tulivat lumivalkeiksi. Kului useita sekunteja, ennenkuin hän voi sanoa sanan 'ei' — ja kun hän sanoi sen; niin oli ääni matala ja luonnoton.

"Hetken kesti hiljaisuutta, mutta silloin sanoi tytär tyynellä, selvällä äänellä:

"'Valheesta ei voi tulla mitään hyvää, äiti. Olkaamme avomielisiä. Me näimme Mr Drebberin uudelleen sittemmin!'

"'Antakoon Jumala sinulle anteeksi!' huudahti Madame Charpentier väännellen käsiään ja takasin tuolilleen. 'Sinä olet murhannut veljesi.'

"'Arthur tahtoisi varmaankin meitä puhumaan totta', sanoi tyttö lujana.

"'Taitaa olla parasta, että kerrotte kaikki minulle,' sanoin minä. 'Puolinainen luottamus ei kelpaa. Sitäpaitsi te ette tiedä, kuinka paljon me jo tiedämme.'

"'Edesvastuu lankeaa sinun niskoillesi Alice!' huudahti äiti ja kääntyi minuun. 'Minä kerron kaikki, sir. Älkää luulko, että liikutukseni poikani tähden tulee siitä, että pelkäisin hänen olleen osallisena tässä jutussa. Hän on aivan viaton. Minä pelkään, että hän teidän ja toisten silmissä näyttäisi syylliseltä, mutta se on sentään mahdotonta. Hänen hyvä nimensä, toimensa ja hänen entinen elämänsä kieltävät sen.'

"'Se on parasta, että kerrotte avonaisesti kaikki', vastasin minä. 'Jos teidän poikanne on viaton, niin voitte olla varma, ettei hän joudu kärsimään mitenkään tästä.'

"'Alice, ehkä on parasta, että jätät meidät kahdenkesken', sanoi hän ja tytär vetäytyi pois. 'Minun aikomukseni ei ollut kertoa kaikkea tätä', sanoi hän, 'mutta kun tytärraukkani on pyytänyt, niin täytyy minun tehdä se. Nyt, kun kerran olen päättänyt puhua, en jätä pois mitään.'

"'Se on paras, minkä voitte tehdä', sanoin minä.

"'Mr Drebber on asunut meillä lähes kolme viikkoa. Hän ja hänen sihteerinsä Stangerson olivat matkustelleet mantereella. Minä huomasin nimen 'Köpenhamina' eräässä matkalaukussa, joka osoittaa, että se oli ollut heidän viimeinen olinpaikkansa. Stangerson oli hiljainen, vaatimaton mies, mutta hänen isäntänsä sitävastoin oli — ikävä sanoa — hänen täysi vastakohtansa. Hänen tapansa olivat raa'at ja käytöksensä törkeä. Samana iltana, kun hän saapui, oli hän juovuksissa ja hyvin harvoin sattui hän olemaan selvänä klo 12 jälkeen päivällä. Hänen käytöksensä palvelusväkeä kohtaan oli vapaata ja tuttavallista. Mutta pahin kaikesta oli se, että hän alkoi käyttäytyä samalla tavalla, tytärtäni Alicea kohtaan, ja useamman kuin yhden kerran puheli hän hänelle tavalla, jota tyttäreni onneksi oli liian viaton tajuamaan. Erään kerran otti hän Alicen syliinsä ja syleili häntä — halpamaisuus, josta hänen oma sihteerinsäkin nuhteli häntä.'

"'Mutta minkätähden te kärsitte sellaista?' kysyin minä. 'Minä otaksun, että te voitte sanoa irti vuokralaisenne, milloin vaan haluatte?'

"Mrs Charpentier punastui kuullessaan tämän nenäkkään kysymyksen. 'Toivonpa, että olisin sanonut irti hänet heti, kun hän tuli', sanoi hän. 'Mutta kiusaus oli liian suuri. He maksoivat yhden punnan päivältä kumpikin — 14 puntaa viikossa — ja nyt on kuollut sesonki. Minä olen leski, poikani laivastossa maksaa paljon. Minä en tahtonut menettää tätä tuloa ja toimin omasta mielestäni oikein niin. Se, jota viimeksi mainitsin hänen nenäkkyydestään, oli kuitenkin liikaa ja minä sanoin hänet irti. Juuri sen vuoksi, lähti hän meiltä.'

"'No.'

"'Minä tunsin sydämmeni kevenevän, kuin näin hänen lähtevän. Poikani on parast'aikaa lomalla, mutta minä en uskaltanut mainita hänelle mitään, sillä hänellä on tulinen luonne ja hän rakastaa intohimoisesti sisartaan. Kun olin sulkenut oven heidän jälkeensä, niin oli aivan kuin olisi paino pudonnut rinnaltani. Mutta oi! Vähemmän kuin tunnin kuluttua kuulin kellon soivan ja minulle ilmoitettiin, että Mr Drebber taas oli saapunut. Hän oli liikutettu ja nähtävästi juovuksissa. Hän tunkeutui sisälle huoneeseen, jossa minä istuin tyttäreni kera; hän mutisi jotakin siihen tapaan, että hän oli tullut liian myöhään junalle. Senjälkeen kääntyi hän Aliceen pyytäen häntä karkaamaan kanssaan. 'Te olette täysi-ikäinen eikä mikään laki voi teitä estää', sanoi hän. 'Minulla on enemmän rahaa, kuin voin käyttää. Mitä te huolitte tuosta vanhasta akasta. Seuratkaa minua. Te saatte elää kuin prinssessa.' Alice raukka pelästyi niin, että hän vetäytyi vavisten poispäin, mutta mies otti häntä ranteesta ja koetti laahata häntä ovelle. Minä huudahdin ja samassa astui poikani Arthur sisään. Mitä sitten tapahtui siitä en tiedä. Kuulin kirouksia ja painin jyräkkää. Ensin olin niin peloissani etten uskaltanut katsoa sinnepäin. Kun vihdoin tein sen, niin näin Arthurin seisovan nauraen ovella keppi kädessä. 'Minä uskon, ettei tuo hieno herra enää vaivaa meitä', sanoi hän. 'Minä menen ulos ja katson, mitä hän aikoo tehdä.' Näin sanoessaan otti hän hattunsa ja meni kadulle. Seuraavana aamuna saimme kuulla Mr Drebberin salaperäisestä kuolemasta.'

"Mrs Charpentier kertoi tämän kertomuksen vaikeasti ja pysähtyen vähän väliä. Toisinaan puhui hän niin hiljaa, että tuskin voin kuulla hänen sanojaan. Minä kirjoitin kuitenkin pikakirjoituksella muistiin hänen puheensa välttääkseni erehdyksiä."

"Sehän on oikein jännittävää", sanoi Holmes haukotellen. "Mitä sitten tapahtui?"

"Kun Mrs Charpentier oli lopettanut", jatkoi salapoliisi, "huomasin minä, että kaikki riippui ainoastaan yhdestä kohdasta. Samalla kuin katsoin häneen tavalla, jonka aina olen huomannut vaikuttavan naisiin, kysyin minä, mihin aikaan hänen poikansa oli palannut kotiin.

"'Sitä en tiedä', vastasi hän.

"'Te ette tiedä sitä?'

"'En, sillä hänellä on oma avaimensa ja hän avaa sillä.'

"'Senjälkeen kun te olitte mennyt makuulle?'

"'Niin.'

"'Mihin aikaan te menitte nukkumaan?'

"'Noin kello 11.'

"'Silloin oli teidän poikanne poissa vähintäinkin kaksi tuntia!'

"'Niin.'

"'Mitä hän teki tämän ajan?'

"'Minä en tiedä!' vastasi hän kalveten.

"Enempäähän ei siellä voinut tehdä. Minä otin selville, missä luutnantti Charpentier oli, otin kaksi konstaapelia mukaani ja vangitsin hänet. Kun minä laskin käteni hänen olalleen ja kehoitin häntä seuraamaan mukana tyynesti, vastasi hän hävyttömästi: 'Minä otaksun, että te vangitsette minut tuon Drebber roiston murhasta?' Me emme olleet maininneet mitään siitä, joten hänen huomautuksensa tuntui epäiltävältä."

"Suunnattomasti", sanoi Holmes.

"Hänellä oli vielä mukanaan se keppi, jonka äiti oli sanonut olleen hänellä seuratessaan Drebberiä."

"Mikä on teidän teoriianne?"

"Minun teoriiani on, että hän seurasi Drebberiä Brixton Road'ille. Siellä he joutuivat uudelleen riitaan, ja siinä sai Drebber iskun, sydänalaansa luultavasti ja se tappoi hänet jättämättä mitään jälkiä. Yö oli kolkko eikä ketään ollut lähistöllä, joten Charpentier laahasi uhrinsa sisälle asumattomaan taloon. Valo, veri, kirjoitus seinällä ja sormus olivat ainoastaan temppuja joilla koetettiin saada poliisia harhateille."

"Hyvä!" sanoi Holmes kehoittavasti. "Gregson, te edistytte. Teistä voi tosiaankin tulla jotakin."

"Minä rohkenen kehua suorittaneeni tämän jutun jotenkin hienosti", sanoi Gregson ylpeästi. "Nuori mies tunnusti vapaaehtoisesti, että kun hän oli seurannut Drebberiä vähän matkaa, niin huomasi tämä hänet, ja otti ajurin päästäkseen pakoon. Tiellä tapasi hän erään vanhan toverin ja teki tämän kanssa pitkän kävelyn. Kun häneltä kysyttiin toverin olinpaikkaa niin ei hän kyennyt antamaan tyydyttävää vastausta. Minun mielestäni sopii kaikki hyvin yhteen. Mikä minua enimmän huvittaa, on se, että Lestrade on antautunut väärille jälille. Luulenpa, ettei hän saa suuria vaivoistaan. Mutta tuhat tulimmaista, tuoltahan hän tulee itse."

Se oli tosiaankin Lestrade, joka oli tullut ylös rappusista, meidän puhuessamme, ja astui nyt huoneeseen. Se luottamus ja suruttomuus, joka tavallisesti oli ominaista hänen esiintymisessään ja puvussaan, oli nyt poissa. Hän näytti olevan hämmennyksissä ja levoton ja hänen pukunsa oli hoitamaton. Hän oli silminnähtävästi tullut kysyäkseen neuvoa Sherlock Holmes'ilta, sillä huomatessaan virkakumppaninsa, näytti hän ujolta. Hän seisoi keskellä huonetta ja peukaloi hermostuneesti hattuansa, nähtävästi epävarmana siitä, mitä piti tehdä. "Tämä on mitä ihmeellisin juttu", sanoi hän vihdoin, "aivan selittämätön juttu."

"Vai niin, niinkö arvelette, Mr Lestrade", huudahti Gregson riemuiten. "Jo minä sen arvasin, että te tulisitte siihen lopputulokseen. Oletteko onnistunut löytämään sihteeri Joseph Stangersonin?"

"Sihteeri, Mr Joseph Stangerson", sanoi Lestrade vakavasti, "murhattiin Hallidayn yksityishotellissa klo 6 tänä aamuna!"

SEITSEMÄS LUKU.

Valoa pimeydessä.

Se uutinen, jonka Lestrade toi meille, oli niin tärkeä ja odottamaton, että me seisoimme hämmästyksestä mykkinä. Gregson hyökkäsi ylös tuoliltaan ja kaatoi whiskylasinsa. Minä tuijotin Sherlock Holmes'iin, joka puri hampaansa yhteen ja rypisti otsaansa.

"Stangerson myöskin!" mutisi hän. "Asia käy sekavammaksi."

"Se oli aivan tarpeeksi sekava ennestäänkin", mutisi Lestrade kiukkuisesti, istuutuessaan. "Minä näyn tulleen häiritsemään herrojen sotaneuvottelua."

"Oletteko — oletteko aivan varma tästä?" änkytti Gregson.

"Minä tulen suorastaan hänen huoneestaan", sanoi Lestrade. "Minä huomasin ensimäiseksi, mitä oli tapahtunut."

"Me olemme juuri kuulleet Gregsonin käsityksen asiasta", huomautti Holmes. "Tahtoisitte ehkä antaa meidän kuulla, mitä te olette tehnyt ja nähnyt?"

"Ei minulla ole mitään vastaankaan", vastasi Lestrade. "Minä myönnän julkisesti, että olin siinä käsityksessä, että Stangerson oli sekaantunut Drebberin kuolemaan. Tämä uusi kehitys on osoittanut, että olen täydellisesti erehtynyt. Tämän käsityksen valtaamana aloin etsiä sihteeriä. He olivat olleet yhdessä Euston asemalla noin kello puoli 9 illalla t.k. 3:na p:nä. Klo 2 aamulla oli Drebber löydetty Brixton Roadilta. Kysymys, joka mielestäni oli ratkaistava, oli, mitä Stangerson oli tehnyt kello 1/2 9 ja sen ajan välillä, jolloin rikos tehtiin, ja mikä hänestä oli tullut sitten. Sähkötin Liverpooliin ja pyysin heitä pitämään silmällä Amerikkaan meneviä laivoja. Sen jälkeen tein kyselyjä kaikissa aseman lähellä olevissa hotelleissa; sillä minä ajattelin näin: Jos Drebber ja hänen seuralaisensa ovat eksyneet toisistaan, niin kaiketi jälkimäinen oli ottanut huoneen yöksi jostakin läheltä ollakseen seuraavana aamuna lähellä asemaa."

"He olivat varmaankin sopineet edeltäpäin jostakin kohtaamispaikasta", huomautti Holmes.

"Niin, siten se näyttäytyi olevankin myöhemmin. Koko eilisen illan tein turhaa työtä. Tänä aamuna alotin taas varhain jo klo 8 saavuin Hallidayn yksityishotelliin Little Georg Streetin varrella. Kysymykseeni josko siellä asui joku Mr. Stangerson, sain myöntävän vastauksen."

"'Te olette epäilemättä se herra, jota hän on odottanut', sanoivat he. 'Hän on odottanut erästä herraa kaksi päivää'.

"'Missä hän on nyt?'

"'Hän on huoneessaan ja makaa vielä. Hän pyysi herättämään itsensä klo 9.'

"'Minä menen heti hänen luokseen', sanoin minä.

"Minä arvelin, että äkkinäinen ilmestymiseni tekisi sen että hän menettäisi malttinsa ja sanoisi jotakin erehdyksestä. Harjaaja tarjoutui saattamaan minut hänen huoneeseensa; se oli toisessa kerroksessa ja sinne vei kapea käytävä. Harjaaja näytti minulle oven ja oli juuri menossa alas, kun minä näin jotakin, joka saattoi minut voimaan pahoin huolimatta kahdenkymmenen vuotisesta kokemuksesta. Oven alta tuli esiin pieni verivirta, joka oli juossut yli käytävän ja muodostanut pienen lammikon toisella puolella listan vieressä. Minulta pääsi huudahdus, jonka kuullessaan harjaaja tuli takaisin. Hän oli pyörtymäisillään nähdessään sen. Ovi oli sulettu sisäpuolelta, mutta me painoimme olkapäillämme sen auki. Akkuna oli auki ja sen vieressä makasi yöpuvussa oleva miehen ruumis. Hän oli aivan kuollut ja oli ollutkin jo jonkun aikaa, sillä hänen jäsenensä olivat kylmät ja kankeat. Kun me käänsimme ruumiin niin tunsi harjaaja hänet siksi herraksi, joka oli vuokrannut huoneen nimellä Joseph Stangerson.

"Syynä kuolemaan oli syvä puukonpisto vasemmassa kyljessä, jonka piston oli täytynyt sattua sydämmeen. Ja nyt tulee ihmeellisin kaikesta. Mitä te luulette löytyneen murhatun miehen yläpuolelta?"

Minä tunsin väriseväni ja aavistin jotakin kauheaa jo ennenkuin Sherlock Holmes vastasi:

"Sana 'Rache' kirjoitettuna verellä."

"Niin, aivan", sanoi Lestrade hämmästyen; ja me olimme vaiti muutamia hetkiä.

Tuntemattoman murhaajan teoissa tuntui olevan jotakin niin järjestelmällistä ja selittämätöntä, että se lisäsi hänen rikoksiensa kamaluutta. Hermoni, jotka olivat tyynet taistelukentällä, pettivät nyt.

"Mies nähtiin", jatkoi Lestrade. "Eräs maitopoika, joka oli matkalla maitomyymälään, kulki sattumalta sitä kujaa myöten, joka lähtee hotellin takapihalta. Hän huomasi, että tikapuut, jotka tavallisesti olivat maassa pitkällään, olivat nostetut erästä avonaista akkunaa vastaan toisessa kerroksessa. Kun hän oli kulkenut sivutse kääntyi hän katsomaan taakseen ja näki erään miehen tulevan alas tikapuita myöten. Hän kiipesi alas niin tyynesti, että poika luuli hänen olevan jonkun nikkarin tai peltisepän, jolla oli ollut työtä hotellissa. Hän ei ajatellut sen enempää asiaa, muuta kuin tuumi vaan, että mies oli merkillisen aikaseen työssä. Hän tuli siihen käsitykseen, että mies oli pitkä, punakka ja puettu pitkään ruskeahtavaan takkiin. Hänen oli täytynyt olla huoneessa jonkun aikaa murhan jälkeen, sillä vesi pesuvadissa oli verensekaista; hän oli pessyt kätensä siinä, ja pyyhkinyt veitsensä lakanaan, jossa myös oli jälet."

Minä katsahdin Holmesiin, kun kuulin tämän kuvauksen murhaajasta. Sehän oli aivan sama kuin hänen käsityksensä.

Hänen kasvoissaan ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään voitonriemusta eikä tyytyväisyydestä.

"Ettekö löytänyt mitään sellaista huoneesta, joka voisi johtaa murhaajan kiinnisaamiseen?" kysyi hän.

"Ei mitään. Stangerson'illa oli Drebberin kukkaro taskussaan, mutta tämä oli tavallista, sillä hän maksoi kaikki. Siinä oli vähän päälle 80 puntaa eikä mitään oltu varastettu. Mikä näiden murhien syy lieneekin, niin ei se missään tapauksessa ole ryöstämishalu. Murhatun miehen taskuissa ei ollut mitään kirjeitä eikä muita papereita kuin eräs sähkösanoma, joka oli päivätty noin kuukausi takaperin Clevelandissa, ja kuului näin: 'J.H. on Europassa'. Eikä mitään allekirjoitusta."

"Eikö ollut mitään muuta?" kysyi Holmes.

"Ei mitään tärkeätä. Eräs romaani, jota vainaja oli lukenut illalla, makasi sängyn päällä ja hänen piippunsa oli tuolilla vieressä. Pöydällä oli lasi vettä ja akkunalaudalla oli pieni pahvilaatikko, jossa oli pari pilleriä."

Sherlock Holmes hypähti ilosta huudahtaen pystyyn.

"Viimeinen nivel", huudahti hän voitonriemuisena. "Minun ketjuni on valmis."

Molemmat salapoliisit katselivat ihmetellen häneen.

"Nyt minulla on käsissäni kaikki langat, jotka yhdessä muodostavat tämän sekavan vyyhden", sanoi ystäväni varmana. "Tietysti on joitakuita aukkoja, mutta pääasiasta olen varma, siitä hetkestä lähtien, jolloin Drebber eksyi Stangersonista asemalla, siihen asti, kun jälkimäisen ruumis löydettiin, niinkuin olisin nähnyt kaikki omin silmin. Minä näytän teille kokeen siitä. Voisitteko hankkia minulle ne pillerit?"

"Minulla on ne mukanani", sanoi Lestrade ja otti esille pienen rasian. "Minä otin mukaani ne sekä kukkaron ja sähkösanoman säilyttääkseni ne poliisiasemalla. Aivan sattumalta tulin ottaneeksi nämä pillerit, sillä minun täytyy myöntää, etten pane mitään arvoa niille."

"Antakaa tänne ne", sanoi Holmes. "Kuulkaahan, tohtori", kääntyen minuun, "ovatko nämä tavallisia pillereitä?"

Sitä ne eivät varmaankaan olleet. Ne olivat pieniä, harmaita, pyöreitä ja milt'ei läpikuultavia. "Niiden keveyden ja läpikuultavuuden tähden otaksuu niiden helposti liukenevan veteen", huomautin minä.

"Aivan niin", vastasi Holmes. "Tahtoisitteko mennä alas ja tuoda sen pienen terrier raukan tänne, joka on kauvan ollut sairaana ja jota emäntämme eilen pyysi teitä lopettamaan?"

Minä menin alas ja kannoin koiran ylös käsilläni. Sen raskas hengitys ja lasimaiset silmät osoittivat, ettei sillä ollut pitkää aikaa elettävänä. Lumivalkea kuono osoitti, että se jo oli hyvin vanha. Minä laskin sen tyynylle lattialle.

"Minä halkaisen nyt toisen näistä pillereistä kahdeksi", sanoi Holmes ottaen veitsen ja tehden sen. "Toisen puolikkaan panen takaisin rasiaan vastaisen varalta. Toisen puolikkaan panen tähän viinilasiin, jossa on teelusikallinen vettä. Huomaatte, että ystäväni, tohtori, oli oikeassa, että ne liukenevat helposti."

"Tämä voi kyllä olla hauskaa", sanoi Lestrade loukkaantuneena, ikäänkuin epäillen, että hänestä tehtiin pilkkaa. "Minä en kuitenkaan voi huomata, että tällä on mitään tekemistä Josef Stangersonin kuoleman kanssa."

"Kärsivällisyyttä, ystäväni, kärsivällisyyttä! Vähitellen näette, että sillä on paljonkin tekemistä sen kanssa. Minä lisään nyt vähän maitoa, tehdäkseni sekoituksen maukkaammaksi, ja kun tarjoan sen koiralle niin saatte nähdä, että se latkii sen mielihyvällä sisäänsä."

Puhuessaan kaatoi hän viinilasin sisällön teevadille ja asetti sen koiran eteen, joka pian nuoli pois sen. Sherlock Holmes'in vakava käytös oli tehnyt vaikutuksen meihin, niin, että me kaikki istuimme vaiti silmät kiinnitettyinä koiraan, odottaen jotakin hämmästyttävää tulosta. Mutta sitä ei tullutkaan. Koira makasi yhä tyynyllä hengittäen raskaasti, vaan nähtävästi aivan samanlaisena kuin ennenkin.

Holmes oli ottanut esille kellonsa, ja sitämukaa kun minuutit kuluivat, osoittivat hänen kasvonsa surua ja pettymystä. Hän puri huuleensa, naputti sormillaan pöytään ja osoitti kaikkia kärsimättömyyden merkkejä. Hänen ulkonäkönsä oli sellainen, että minä todellakin tunsin sääliä, kun molemmat salapoliisit hymyilivät halveksivasti, nähtävästi hyvillään hänen vastoinkäymisestään.

"Se ei voi olla mikään sattuma", huudahti hän lopuksi ja nousi tuolistaan alkaen kävellä kiivaasti edestakaisin huoneessa, "se on mahdotonta, että tämä olisi sattuma. Samat pillerit, joita minä epäilin Drebberin kuolemassa, löydetään Stangersonin murhan jälkeen. Ja kuitenkin ovat ne vaarattomia. Mitähän sillä tarkoitetaan? Koko minun lopputulokseni ei ole voinut olla väärä. Se ei ole mahdollista. Ei tämä koiraraukka kuitenkaan tunnu olevan huonompi. Nytpä tiedän!!" Oikein ulvoen ilosta hyökkäsi hän rasian luo, leikkasi kahtia toisen pillerin, liuotti sen, lisäsi maitoa ja antoi koiralle. Eläinraukan kieli oli tuskin kostunut, kun se jo sai kouristuksia ja kuoli kuin salaman iskemänä.

Sherlock Holmes huokasi helpotuksesta ja pyyhki hikipisaroita otsaltaan. "Minun olisi pitänyt luottaa enemmän", sanoi hän. "Minun olisi pitänyt tietää, että kun joku tosiseikka on riidassa pitkän loppupäätösjonon kanssa, niin osoittaa se ainoastaan, että asia voidaan käsittää toisella tavalla. Pillereistä oli toinen mitä kuolettavinta myrkkyä ja toinen aivan vaaraton. Sehän minun olisi pitänyt tietää, jo ennenkuin näin rasiatakaan".

Tämä viimeinen huomautus tuntui minusta niin mahdottomalta, että en luullut hänen olevan oikein täydessä tolkussaan. Tuossa makasi kuitenkin kuollut koira todistuksena siitä, että hänen otaksumansa oli ollut oikea. Tuntui siltä, kuin huntu putoisi silmiltäni, ja minä rupesin saamaan vähän käsitystä totuudesta.

"Kaikki tämä tuntuu teistä kummalliselta", jatkoi Holmes, "kun ette alusta lähtien ole päässeet käsiksi arvoituksen oikeaan avaimeen. Minun onnistui löytää se, ja kaikki, mitä senjälkeen on tapahtunut, on ainoastaan vahvistanut ensimäistä olettamustani ja on oikeastaan vain ollut sen loogillinen lopputulos. Sitävarten ovat asiat, jotka ovat saattaneet teidät ymmälleen ja tehneet asian hämäräksi, ainoastaan selvittäneet ja vahvistaneet minun loppupäätöksiäni. On suuri erehdys sekoittaa harvinainen ja salaperäinen seikka keskenään. Jokapäiväisin rikos on useimmiten salaperäisin, kun se ei tarjoa mitään tukikohtaa, josta voisi tehdä johtopäätöksiä. Tätä murhaa olisi ollut paljon vaikeampi selittää, jos uhrin ruumis olisi yksinkertaisesti löydetty kadulta ilman näitä huomiotaherättäviä lisiä, jotka tekevät sen niin huomattavaksi. Nämä seikat eivät laisinkaan tee asiaa vaikeammaksi, vaan päinvastoin ovat ne tehneet sen paljon yksinkertaisemmaksi."

Mr. Gregson, joka oli kuunnellut kärsimättömänä tätä esitelmää, ei voinut pidättää itseään enään. "Kuulkaa nyt Mr Sherlock Holmes", sanoi hän, "me myönnämme mielellämme, että te olette taitava ja että te työskentelette omalla tavallanne. Mutta nyt me pyydämme jotakin muuta kuin teoriioja ja saarnoja. On kysymyksessä saada mies kiinni. Minä olen esittänyt käsitykseni ja se on näyttäytynyt vääräksi. Nuori Charpentier ei ole voinut olla osallisena tässä toisessa murhassa. Lestrade etsi Stangersonia ja hän oli myös väärässä. Te olette siellä täällä tehneet viittauksia siihen suuntaan, että tiedätte enemmän kuin me, mutta nyt on se aika tullut, jolloin me katsomme olevamme oikeutetut kysymään teiltä, kuinka paljon te oikeastaan tiedätte. Voitteko sanoa sen miehen nimen, joka on tehnyt molemmat rikokset?"

"Minä en voi muuta kuin myöntää, että Gregson on oikeassa", huomautti Lestrade. "Me olemme molemmat tehneet voitavamme ja epäonnistuneet. Senjälkeen, kun minä tulin huoneeseen, olette te useamman kuin yhden kerran viittailleet siihen, että teillä on kaikki tarvitsemanne tiedot. Ette suinkaan te aijo pitää sitä salassa pitempää?"

"Jos viivytellään pitempään", huomautin minä, "niin voi mies tehdä vielä uusia kataluuksia."

Holmes näytti epäröivän, kun häntä näin kaikki pakottivat. Hän jatkoi kävelyään huoneessa pää kumarassa ja otsa rypyssä, niinkuin hänen tapansa oli ollessaan vaipuneena ajatuksiinsa.

"Useampia murhia ei tule tapahtumaan", sanoi hän ja seisahtui vihdoin meidän eteemme. "Sitä syytä ei teidän siis tarvitse ajatella sen enempää. Te kysyitte minulta jos tiedän murhaajan nimen. Sen kyllä tunnen. Mutta hänen nimensä tunteminen on pieni asia siihen verraten, kuinka vaikea häntä on saada kiinni. Sen minä luulen voivani tehdä jotenkin pian. Minä toivon voivani tehdä sen omien toimenpiteitteni perustuksella; mutta se on asia, joka on käsiteltävä varovasti, sillä me olemme tekemisissä uskaliaan, epätoivoisen miehen kanssa. Sitäpaitsi kannattaa häntä eräs toinen, niinkuin olen saanut kokea, toinen, joka on yhtä taitava kuin itsekkin. Niin kauvan kun tämä mies ei aavista, että hänen jäljillään ollaan, on mahdollista saada hänet käsiinsä; mutta jos hän saisi pienimmänkään aavistuksen siitä, niin hän muuttaisi nimensä ja häviäisi heti suuren kaupungin 4:n miljoonan asukkaan joukkoon. Vaikka en tahdo loukata teitä, täytyy minun kuitenkin sanoa, että pidän näitä miehiä virallista poliisia taitavampina, ja senvuoksi en ole pyytänyt teidän apuanne. Jos epäonnistun niin saan tietysti kärsiä siitä laiminlyönnistä, mutta siihen olen valmis. Nyt tahdon kuitenkin luvata, että samalla hetkellä, kun voin ilmoittaa teille siitä vahingoittamatta yhteensovittelijani, niin teen sen."

Gregson ja Lestrade näyttivät varsin tyytymättömiltä tähän vakuutukseen ja myös huomautukseen etsivästä poliisista. Edellinen punastui hiusrajaansa myöten ja jälkimäisen silmät kiilsivät uteliaisuudesta ja kiukusta. Ei kumpikaan ehtinyt puhua mitään, ennenkuin kuului naputus ovelle, ja katupoikien johtaja, nuori Viggius, näytti pienen, pahaltahaisevan persoonansa.

"Sir", sanoi hän vieden käden otsalleen, "minulla on vaunut ulkopuolella."

"Se oli nopeasti poikani", sanoi Holmes. "Miksi ette käytä tätä lajia Scotland Yard'issa?" jatkoi hän ja otti esille parin käsirautoja piirongin laatikosta. "Katsokaa kuinka hyvin vieteri toimii. Ne menevät silmänräpäyksessä lukkoon."

"Vanha laji on hyvä kyllä, kun vain saisi miehen käsiinsä", sanoi Lestrade.

"Tietysti", sanoi Holmes hymyillen. "Ajaja voi kyllä tulla ylös auttamaan minua matkalaukkuineni. Käskekää hänen tulla ylös, Viggins."

Minua ihmetytti, kun ystäväni puhui aivan kuin olisi aikonut matkalle, vaikkei ollut maininnut minulle mitään siitä. Huoneessa oli pieni matkalaukku ja tätä hän alkoi laittaa kiinni. Hän oli siinä toimessa, kun ajaja tuli sisälle.

"Iskekää kiinni tähän remmiin vähän, ajuri", sanoi hän ollessaan polvillaan ja kääntämättä päätään.

Mies meni sinne uhkaavan, haluttoman näköisenä ja ojensi kätensä auttaakseen. Samalla kuului kova napsaus ja metallin helinä ja Holmes hypähti pystyyn.

"Herrani" sanoi hän, silmät salamoiden, "sallikaa minun esittää teille Mr Jefferson Hope, — Enoch Drebberin ja Joseph Stangersonin murhaaja!"

Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä — niin nopeasti ettei minulla ollut aika ajatellakkaan. Minä muistan hyvin voitonriemuisen ilmeen Holmes'in kasvoissa ja äänessä, ajurin hämmästyneet, raivoisat katseet, kun hän katsahti kiiltäviin käsirautoihin, jotka olivat kuin taikatempun kautta joutuneet hänen ranteisiinsa. Sekunnin tai pari seisoimme me kuin kivettyneinä. Senjälkeen repäisi vanki itsensä irti Holmesista ja syöksähti huudahtaen kiukusta ulos akkunasta. Akkunan kehys antoi myöten ja lasit myös, vaan ennenkuin hän oli ehtinyt kokonaan ulos, hyökkäsivät Gregson, Lestrade ja Holmes hänen kimppuunsa kuin yhtä monta verikoiraa. Hänet vedettiin takaisin huoneeseen ja senjälkeen alkoi epätoivoinen taistelu. Hän oli niin vahva ja raivoisa, että hän repi itsensä irti meistä neljästä monta kertaa. Hän tuntui omaavan sen kouristuksentapaisen voiman, jonka ihminen saa epileptisissä kohtauksissa. Hänen ranteensa ja kasvonsa olivat pahasti särkyneet lasiin vaan veren hukka ei tuntunut vähentävän hänen vastustusvoimaansa. Vasta sitten, kun Lestrade oli saanut kätensä hänen kaulaliinansa sisäpuolelle, ja puoliksi kuristanut hänet saimme me hänet huomaamaan, että hänen ponnistuksensa olivat turhia, emmekä vielä silloinkaan tunteneet itseämme varmoiksi, ennenkuin olimme sitoneet hänen kätensä ja jalkansa. Senjälkeen nousimme seisomaan hengästyneinä ja väsyneinä.

"Hänen vaununsa on kaiketi tuolla alhaalla", sanoi Holmes. "Me voimme käyttää sitä kulettaaksemme hänet Scotland Yard'iin; ja nyt herrani", jatkoi hän ystävällisesti hymyillen, "olemme tulleet salaisuutemme loppuun, ja te olette tervetulleita tekemään mitä kysymyksiä hyvänsä minulle, sillä nyt ei ole mitään syytä, olla vastaamatta niihin."

TOINEN OSA.

Pyhien maa.

ENSIMÄINEN LUKU.

Suuri suola-aavikko.

Suuren pohjois-amerikkalaisen mantereen keskiosassa on poltettu, hirmuinen erämaa, joka monta vuotta on estänyt sivistyksen eteenpäin tunkeutumista. Sierra Nevadasta Nebraskaan, ja Yellowstone-Virrasta pohjoisessa Coloradoon etelässä on seutu hiljaista ja autiota. Luonto ei ole kuitenkaan samalla tavalla muodostunutta koko seudussa. Siellä on korkeita, lumipeitteisiä vuoria ja pimeitä, synkkiä laaksoja. Kohisevat virrat syöksyvät vuorensolien läpi ja siellä on tasankoja, jotka talvella ovat lumen, kesällä harmaan suolatomun peitossa. Kaikilla on kuitenkin sama hedelmätön, kolkko, ja autio luonne.

Tässä epätoivon maassa ei ole mitään asukkaita. Joku Pawnee- tahi Mustajalka-joukkue kulkee joskus sen kautta matkallaan toisille metsästysmaille, mutta rohkeinkin rohkeista on iloinen päästessään pois näiltä kauheilta tasangoilta ja tullessaan takasin ruoho-aavikolle. Präriesusi hiipii ympäri pensaissa, korppikotka lentää raskaasti läpi ilman ja kömpelö, harmaa karhu liikuskelee kankeasti pimeissä rotkoissa, elättää itseään sillä, mitä sattuu löytämään kallioiden välistä. Nämä ovat erämaan ainoat asukkaat.

Koko suuressa maailmassa ei löydy autiompaa näköalaa kuin Sierra Blancan pohjoiselta rinteeltä. Niin pitkälle kuin silmä kantaa, näkyy vain suola-aavikkoa, jossa siellä täällä näkyy kutistuneita, okaisia pensasryhmiä. Taivaanrannalla näkyy pitkä vuorijono epätasaisine, lumisine huippuineen. Tässä suunnattomassa seudussa ei löydy mitään elämää, ei viittaustakaan siihen. Ei ainoatakaan eläintä synkässä, harmaassa maaperässä — ja ennenkaikkea, siellä vallitsee täydellinen hiljaisuus. Kuunnelkoon kuinka tarkasti hyvänsä, siellä ei kuulu äänen tapaistakaan koko tässä suunnattomassa erämaassa; ei mitään muuta kuin hiljaisuutta — ehdotonta hiljaisuutta.

Me mainitsimme, ettei siellä ollut elon merkkiäkään, vaan tämä on tuskin totta. Kun katselee alas Sierra Blancalta, eroittaa läpi erämaan tien, joka luikertelee eteenpäin ja katoaa etäisyyteen. Se on pyörien uurtama ja monen seikkailijan jalkain tallaama. Siellä ja täällä on siroteltuna valkeita esineitä, jotka kiiltävät auringossa ja eroavat tummasta suolatomusta. Lähene ja tarkastele niitä! Ne ovat luita, toiset suuria ja paksuja, toiset pienempiä ja hienompia. Edelliset ovat härkien, jälkimäiset ihmisten. 1500 penikulmaa voi seurata tätä kamalaa karavaanitietä niiden jätteiden mukaan, jotka ovat kaatuneet tielle.

4:nä päivänä Toukokuuta v. 1847 seisoi yksinäinen vaeltaja ja katseli tätä näkyä. Hänen ulkonäkönsä oli sellainen kuin olisi hän ollut tämän seudun haltia. Oli vaikeata päättää oliko hän 40 tahi 60 vuotinen. Hänen kasvonsa olivat laihat ja riutuneet ja ruskea pergamentin tapainen nahka oli vetäytynyt kokoon esiinpistävien kasvoluiden päälle; hänen pitkässä, ruskeassa tukassaan ja parrassaan oli harmaita haituvia; hänen silmänsä olivat painuneet syvälle päähän ja loistivat luonnottomasti, ja käsi, joka piteli pyssyä, oli tuskin lihakkaampi kuin luurangon. Kun hän seisoi siinä nojautuneena pyssyään vastaan, osoittivat hänen pitkä vartalonsa ja vankka ruumiinrakennuksensa sitkeyttä ja voimaa. Hänen laihtuneet kasvonsa ja vaatteensa, jotka riippuivat väljinä hänen kuivettuneilla jäsenillään, näyttivät mikä oli syynä hänen raihnaiseen ja voimattomaan ulkonäköönsä. Mies oli kuolemaisillaan nälkään ja janoon.

Hän oli laahautunut ylös rotkosta tälle pienelle kunnaalle siinä turhassa toivossa, että löytäisi vähän vettä. Suuri suola-aavikko ja etäinen vuoristo näkyivät nyt vaan ei ainoatakaan kasvia tai puuta, joka olisi osoittanut veden läsnäoloa. Koko laaja maisema ei synnyttänyt toivon kipinääkään. Hän katseli pohjoiseen, itään ja länteen ja käsitti että hänen vaelluksensa nyt oli loppunut ja hänen piti kuolla. "Niin, miksei yhtä hyvin tässä nyt, kun höyhenpatjalla kahdenkymmenen vuoden päästä", mutisi hän ja istuutui suuren kivilohkareen varjoon. Ennenkuin hän istuutui laski hän tarpeettoman pyssynsä maahan ja sitäpaitsi erään suuren käärön, jonka ympärillä oli harmaa suuri saali, jota hän oli kantanut selässään. Se tuntui olevan liian raskas hänelle, sillä kun hän aikoi laskea sen alas, niin se kävi kovasti maahan. Heti kuului harmaasta kääröstä heikko, valittava ääni ja kaksi pientä kättä ja pienet pelästyneet kasvot ruskeine silmineen tulivat näkyviin.

"Sinä olet tehnyt pahaa minulle", sanoi lapsellinen ääni nuhdellen.

"Olenko", vastasi mies hätäytyneenä. "Se ei ollut minun aikomukseni." Puhuessaan avasi hän saalin ja otti esille pienen viisivuotiaan tytön, jonka sievät kengät ja hieno hame pienine liinaesiliinoineen todistivat äidin huolenpidosta.

Lapsi oli hiukan kalpea ja laihtunut, mutta hänen pyöreät käsivartensa ja jalkansa osoittivat hänen kärsineen vähemmän kuin hänen seuralaisensa.

"Miltä nyt tuntuu?" kysyi hän huolestuneena, sillä tyttönen hieroi yhä kultaisia kiharoitaan, jotka peittivät pään takaosaa.

"Suutele minua tähän, niin siitä tulee hyvä", sanoi hän aivan vakavasti ja näytti sormellaan kipeää kohtaa. "Niin oli äidin tapana tehdä. Missä on äiti?"

"Äiti on mennyt pois. Luulen, että sinä pian saat tavata hänet."

"Onko äiti mennyt pois?" sanoi tyttönen. "Se oli merkillistä, ettei hän sanonut hyvästi; sen hän aina teki, kun hän meni tädin luo teetä juomaan, ja nyt hän on ollut poissa kolme päivää! Minun on kovin jano. Eikö täällä ole mitään syötävää eikä juotavaa?"

"Ei mitään, rakkaani. Ole vaan kärsivällinen vielä vähän aikaa, niin tulee hyvä olla. Laske pääsi minua vastaan, niin tunnet itsesi pirteämmäksi. Ei ole helppo puhua kun huulet ovat kuin nahkaa, mutta ehkä on parasta, että saat tietää, miten asia on. Mitä sinulla on siinä?"

"Kiiltäviä kappaleita", sanoi lapsi innostuneesti ja näytti kahta kiiltävää katinkultapalasta. "Kun tulemme kotiin niin saa Bob ne."

"Kohta saat nähdä kauniimpia kappaleita kuin nuo", sanoi mies tyynesti. "Odota vaan. Minä kerron sinulle — muistatko, kun lähdimme joen luota?"

"Muistan tietysti."

"Me toivoimme löytävämme toisen virran, näetkö. Mutta jotakin oli hullusti, kompassi tahi jokin muu, ja me emme löytäneet tietä. Vesi loppui. Lukuunottamatta pientä tilkkaa meitä varten — — —"

"Ja sinä et voinut pestä itseäsi", keskeytti tyttö vakavasti, ja katsahti hänen likaisiin kasvoihinsa.

"En, enkä juoda myöskään. Ja Mr Bender meni ensin pois ja sitten Indian Pete ja sitten mrs Mc Gregor ja sitten Johnny Hones ja vihdoin sinun äitisi."

"Silloin on myös minun äitini kuollut?" huudahti pienokainen ja kätki kasvonsa esiliinaansa nyyhkyttäen katkerasti.

"Niin, kaikki muut ovat kuolleet paitsi sinä ja minä. Minä luulin, että olisimme löytäneet vettä tältä suunnalta, ja niin nostin minä sinut olalleni ja lähdin matkalle. Ei kuitenkaan näytä siltä kuin tilamme olisi parantunut. Mahdollisuus, joka meillä on jälellä, on äärettömän pieni."

"Tarkoitatko, että me kuolemme"? kysyi lapsi, lakkasi nyyhkyttämästä ja nosti ylös kyyneleiset kasvonsa.

"Niin, sitä melkein tarkoitan."

"Miksi et sitä ennen sanonut?" sanoi hän nauraen iloisesti. "Sinä pelotit minut kovasti. Jos me kuolemme, niin tulemme me taas äidin luo."

"Niin, rakkaani."

"Ja sinä myös. Minä kerron, kuinka tavattoman kiltti sinä olet ollut minulle. Minä luulen varmaan, että äiti tulee meitä vastaan taivaan portille suuri vesisankko muassaan ja monta lämmintä vehnäleipää käsissään, sellaista, joista Bob ja minä niin paljon pidimme. Kuinka kauvan siihen kestää?"

"En tiedä — ei kauvan." Miehen silmät tuijottivat taivaan rantaan. Sinisellä taivaalla näkyi kolme pientä pilkkua, jotka suurenivat joka hetki; niin nopeasti ne lähenivät. Ne olivat kolme suurta, ruskeata lintua, jotka kiertelivät ympyröissä kulkijoiden päiden päällä ja istahtivat sitten muutamille kiville heidän yläpuolellaan. Ne olivat korppikotkia, joiden tulo oli kuoleman enne.

"Kukkoja ja kanoja", huudahti pienokainen iloisesti ja näytti ilkeitä lintuja ja paukutti käsiään niin että ne lensivät ylös. "Sanohan, loiko Jumala tämän maan?"

"Tietysti", vastasi mies hämmästyneenä tästä odottamattomasta kysymyksestä.

"Mutta hänhän on tehnyt maan myöskin Illinois'issa ja Missourissa", jatkoi lapsi. "Minä luulen, että joku toinen on luonut nämä seudut. Ne eivät puoliksikaan ole niin hyvin luodut. Veden ja puut ovat ne unohtaneet."

"Ehkä me lukisimme jonkun rukouksen?" sanoi mies epäröiden.

"Ei ole ilta vielä", vastasi lapsi.

"Se ei tee mitään. Eihän tämä kylläkään ole tavallinen aika, mutta ei Hän katso siihen, siitä voit olla varma. Lue läpi ne yhden kerran, joita tavallisesti luit präriellä vaunussa."

"Miksi et lue itse?" kysyi lapsi ihmetellen.

"Minä olen unohtanut ne", sanoi mies. "Minä en ole lukenut ainoatakaan rukousta, sitten kun olin niin pitkä kun puolet tästä pyssystä. Mutta se ei ole milloinkaan liian myöhäistä. Lue ne ääneen niin minä seison vieressä ja luen mukana ne kohdat, jotka osaan."

"Silloin täytyy sinun olla polvillasi ja minun myös", sanoi lapsi ja levitti saalin maahan polvistuakseen sen päälle. "Pane kädet ristiin tällä tavalla, niin tuntee itsensä aivan kuin kiltimmäksi."

Olisi ollut outo näky, jos siellä olisi ollut muita katselijoita kuin korppikotkat. Saalilla olivat molemmat onnettomat polvillaan rinnakkain, viaton lapsi ja peloton, karaistunut seikkailija. Tytön pyöreät ja miehen kuihtuneet kasvot olivat molemmat käännetyt taivaaseen päin hartaassa rukouksessa, ja molemmat äänet — toinen heikko ja kirkas, toinen syvä ja karkea — yhtyivät rukoilemaan armoa ja sääliä. Lopetettuaan rukouksensa menivät he jälleen paikoilleen kallionlohkareen varjoon, kunnes lapsi nukkui suojelijansa leveälle rinnalle. Mies valvoi vielä vähän aikaa lapsen nukkuessa, mutta luonto voitti kuitenkin lopuksi. Kolmeen päivään ja yöhön ei hän ollut suonut itselleen lepoa eikä rauhaa. Hiljaa painuivat väsyneet silmäluomet väsyneille silmille, ja pää painui alas rinnalle, kunnes miehen karkea parta sekaantui lapsen kultaisiin kiharoihin, ja molemmat nukkuivat samaa syvää, levollista unta.

Jos molemmat vaeltajat olisivat olleet valveilla vielä puoli tuntia, niin olisivat he nähneet merkillisen näyn. Kaukana suola-aavikon laidalla näkyi pieni tomupilvi, ensin hyvin pienenä, niin että sitä oli miltei mahdoton eroittaa sumusta kaukana, mutta vähitellen se tuli suuremmaksi ja leveämmäksi ja lopulta se oli suuri näkyvä pilvi. Tämä pilvi suureni yhä, kunnes kävi selväksi, että sen voivat aikaansaada ainoastaan elävät ihmiset ja eläimet. Jos se olisi ollut hedelmällistä maata, niin olisi voinut luulla, että se oli joku suunnaton biisoni-lauma, joka lähestyi, mutta se oli mahdotonta tässä erämaassa. Sitämukaa kuin pilvi lähestyi sitä yksinäistä vuorta, jolla nuo kaksi onnetonta lepäsivät, alkoi telttakankaalla verhottuja vaunuja ja asestettuja ratsastajia vilahdella tomun seasta, vihdoin näyttäytyi se olevan suuri karavaani matkalla länteenpäin. Mutta minkälainen karavaani! Kun joukon alkupää oli kallion juurella, niin ei loppua vielä näkynyt taivaan rannalta. Läpi koko suuren erämaan ulottui tämä epäsäännöllinen jono vaunuja ja kärryjä, miehiä ratsain ja jalkasin, lukemattomia naisia, jotka nääntyivät taakkojensa alla, ja lapsia, jotka juoksivat vieressä tahi katselivat ulos valkean telttakankaan läpi. Tämä ei nähtävästi ollut mikään tavallinen siirtolaisjoukko, vaan paremmin joku paimentolaiskansa, jonka olosuhteet olivat pakottaneet etsimään uutta kotimaata. Kirkkaassa ilmassa kuului sekava hälinä ja melu suuresta ihmisjoukosta ja siihen sekaantui pyörien kitinä ja hevosten hirnunta. Vaikka se oli äänekästä niin ei se kuitenkaan kyennyt herättämään väsyneitä matkamiehiä.

Karavaanin etunenässä ratsasti tusinan verta vakavia miehiä, puettuina tummiin, kotikutoisiin pukuihin, ja varustettuina kivääreillä. Tullessaan kallion juurelle, he pysähtyivät ja pitivät lyhyen neuvottelun.

"Lähteet ovat oikealla, veljeni", sanoi eräs parraton, ohuthuulinen, harmaapäinen mies.

"Sierra Blancan oikealta puolen joudumme Rio Grande'en", sanoi toinen.

"Älkää pelätkö veden puutetta!" huudahti kolmas. "Hän, joka voi saada vettä kalliosta, ei hylkää valitsemaansa kansaa."

"Amen! Amen!" yhtyivät kaikki.

He aikoivat juuri jatkaa matkaansa, kun eräs nuoremmista ja tarkkasilmäisimmistä huudahti ja näytti ylös kalliolle. Huipulla liehui jotakin vaaleata, joka erosi jyrkästi takana olevasta harmaasta vuoresta! Nähdessään tämän pysäyttivät he kaikki hevosensa ja ottivat käsille kiväärinsä, samalla kun uusia ratsastajia tuli nelistäen auttaakseen etujoukkoa. Sana "punanahka" oli kaikkein huulilla.

"Täällä ei voi löytyä mitään suurempaa punanahkajoukkoa", sanoi eräs vanhempi mies, joka tuntui komentavan kaikkia. "Me olemme kulkeneet Mustajalkojen sivu, ja tällä puolen vuoria ei löydy toisia heimoja."

"Menenkö minä ylös katsomaan, veli Stangerson?" kysyi yksi heistä.

"Ja minä! ja minä!" huusi tusina ääniä.

"Jättäkää hevosenne tänne alas, niin me odotamme täällä", sanoi eräs vanhemmista. Pian olivat nuoret miehet nousseet selästä ja sitoneet hevosensa ja he kiipesivät rinnettä ylöspäin, esinettä kohden, joka oli herättänyt heidän uteliaisuutensa. He etenivät nopeasti ja äänettömästi tottuneiden vakoojien luottamuksella ja taitavuudella. Katselijat alhaalta voivat nähdä heidän hyppivän kalliolta kalliolle kunnes saapuivat huipulle. Nuori mies, joka heidät oli ensin huomannut, kulki etunenässä. Yhtäkkiä näkivät toiset hänen lyövän yhteen kätensä niinkuin hämmästyksen valtaamana, ja kun he joutuivat yhtä pitkälle, vaikutti näky heihin yhtäpaljon.

Sillä pienellä tasangolla, joka oli kallion huipulla, seisoi yksinäinen, jättiläismäinen kivilohkare, ja sen varjossa makasi pitkäpartainen mies, jolla oli terävät kasvonpiirteet, ja tavattoman kuihtunut ruumis. Hänen tyynet kasvonsa ja tasainen hengityksensä osoittivat hänen nukkuvan. Hänen vieressään makasi pieni lapsi, joka oli kiertänyt valkeat käsivartensa hänen ruskean, jäntereisen kaulansa ympärille, ja laskenut päänsä hänen rinnalleen. Tytön ruusunväriset huulet olivat raollaan ja paljastivat kaksi riviä valkeita hampaita, ja hänen lapsellisilla kasvoillaan väikkyi iloinen hymy. Hänen pienet, paksut jalkansa, jotka päättyivät valkoisiin sääryksiin ja sieviin kenkiin olivat jyrkkänä vastakohtana miehen kuivuneille jäsenille. Kallion huipulla, tämän merkillisen parin yläpuolella, istui kolme kamalaa korppikotkaa, jotka miesten tullessa päästivät kovia huutoja pettymyksestä ja lensivät pois.

Näiden inhottavien lintujen kirkuna herätti molemmat nukkuvat, jotka katselivat unenpöpperössä ihmetellen ympärilleen. Mies hoiperteli pystyyn ja katseli alas aavikolle, joka oli ollut niin autio, kun hän oli nukkunut, ja jolla nyt oli semmoinen joukko eläimiä ja ihmisiä. Hänen kasvoihinsa tuli epäilevä ilme, katsellessaan niitä, ja hän pyyhkäisi kädellään silmänsä. "Tämä mahtaa olla sitä, jota kutsutaan deliriumiksi", mutisi hän. Lapsi seisoi vaiti hänen vieressään ja piteli häntä nutusta, mutta se katseli ympärilleen kummastelevin ja kysyvin katsein.

Tulleet saivat onnettomat kuitenkin pian vakuutetuksi siitä, ettei se ollut mikään näköhäiriö. Eräs heistä nosti lapsen hartioilleen ja kaksi muuta tukivat hänen seuralaistaan ja auttoivat hänet alas vaunujen luo.

"Minun nimeni on John Ferrier", selitti mies. "Minä ja tämä pienokainen olemme kaikki, mitä on jälellä kahdestakymmenestäyhdestä ihmisestä. Toiset kuolivat janoon ja nälkään tuolla etelämpänä."

"Onko tyttö teidän lapsenne?" kysyi joku.

"On, hän on nyt minun", vastasi hän ärsyttävästi. "Hän on minun, sillä minä olen pelastanut hänet. Kukaan ei ota häntä minulta. Tästä päivästä lähtien on hän Lucy Ferrier. Mutta keitä te olette", kysyi hän, ja katseli uteliaana reippaita päivänpaahtamia pelastajiaan. "Teitä näkyy olevan koko joukko."

"Lähes kymmenen tuhatta", sanoi eräs nuorista miehistä, "me olemme Jumalan vainottuja lapsia — enkeli Meronan valittuja."

"Niistä en koskaan ole kuullut puhuttavan", sanoi vaeltaja. "Hän näyttää valinneen suuren joukon."

"Älä puhu pilkkaa pyhistä asioista", jatkoi toinen terävästi. "Me olemme niitä, jotka uskomme pyhään sanaan, joka on kirjoitettu egyptiläisillä kirjaimilla kultaisille tauluille, jotka pyhä Joseph Smith on saanut Palmyyrassa. Me tulemme Nauvo'osta Illinoisin valtiossa, jossa olimme rakentaneet temppelin. Me lähdimme etsimään pakopaikkaa häijyiltä jumalattomilta ihmisiltä, vaikka täytyisi jäädä keskelle erämaata."

Nimi Nauvoo muistutti John Ferrieriä jostakin. "Vai niin", sanoi hän, "te olette mormooneja."

"Me olemme mormooneja", vastasivat kaikki yhteen ääneen.

"Ja mihin aijotte?"

"Sitä emme tiedä. Jumalan käsi ohjaa meitä profeetan persoonassa. Teidän täytyy seurata meitä hänen luokseen. Hän määrää mitä me teemme teille."

He olivat nyt tulleet tasangolle ja heidät ympäröi joukko pyhiinvaeltajia — kalpeita, nöyriä naisia, reippaita, iloisia lapsia ja arkoja, vakavia miehiä. Monta ihmettelyn ja säälin huudahdusta kuului kun he näkivät toisen nuoruuden ja toisen avuttomuuden. He eivät kuitenkaan seisahtuneet, vaan kulkivat eteenpäin muutamien mormoonien saattamina, kunnes saapuivat erään vaunun luo, joka suuruutensa ja komeutensa kautta erosi muista. Sen edessä oli kuusi hevosta kun taas toisissa oli vaan kaksi, korkeintaan neljä. Ajajan vieressä istui eräs mies, joka ei voinut olla vanhempi kuin korkeintaan 30 vuotta ja jonka suuri pää ja päättäväinen ulkomuoto osoittivat, että hän oli johtaja. Hän luki erästä tumman ruskeata kirjaa, mutta kun joukko lähestyi, laski hän pois sen ja kuunteli tarkkaavaisesti kertomusta molemmista onnettomista. Sen jälkeen hän kääntyi heihin päin ja sanoi juhlallisella äänellä:

"Jos me otamme heidät mukaamme, niin voi se tapahtua ainoastaan uskonheimolaisina. Me emme tahdo susia lammaslaumaan. Parempi olisi, että teidän luunne valkenisivat tässä erämaassa, kuin että te olisitte sen mädännäisyyden siemenenä, joka vähitellen pilaisi koko hedelmän. Tahdotteko seurata meitä näillä ehdoilla?"

"Minä seuraisin teitä millä ehdoilla hyvänsä", sanoi Ferrier sellaisella painolla, etteivät totiset Vanhimmatkaan voineet olla hymyilemättä. Ainoastaan johtaja pysyi totisen ja kunnioitusta herättävän näköisenä.

"Ota hänet, veli Stangerson", sanoi hän, "anna hänelle ruokaa ja juomaa ja lapselle myös. Jääköön sinun tehtäväksesi opettaa hänelle meidän pyhä oppimme. Eteenpäin! Eteenpäin Zioniin!"

"Eteenpäin Zioniin!" huusi kansanjoukko ja nämä sanat kulkivat karavaania myöten, kunnes vihdoin kuolivat etäisyyteen.

Monin ruoskaniskuin ja meluten pantiin suuret vaunut liikkeelle, ja pian luikerteli suuri karavaani taas eteenpäin. Se vanhin, jonka hoitoon onnettomat oli jätetty, saattoi heidät erääseen vaunuun, jossa heitä odotti hyvä ateria.

"Te saatte jäädä tänne", sanoi hän. "Muutaman päivän perästä olette parantunut vaivoistanne. Muistakaa sillä aikaa, että te nyt kaikessa tulevaisuudessa kuulutte meidän uskontoomme. Brigham Young on sen sanonut ja hän puhuu Joseph Smith'in äänellä joka on Jumalan".

TOINEN LUKU.

Utah'in kukka.

Tässä ei ole syytä luetella niitä koettelemuksia ja kieltäymyksiä, joita mormooni-siirtolaiset saivat kärsiä ennenkuin pääsivät uuteen maahansa. Aina Missisippivirrasta Kalliovuorten läntiselle rinteelle olivat he kulkeneet sellaisella sitkeydellä, jonka vertaista historia ei tunne. Villit ihmiset, villit eläimet, nälän, janon väsymyksen ja taudit — kaikki esteet, jotka luonto, asetti heidän tiellensä, olivat he voittaneet anglosaxilaisella sitkeydellä. Pitkä matka monine vaaroineen oli järkyttänyt rohkeintakin heistä. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi langennut polvilleen sydämelliseen kiitosrukoukseen, nähdessään Utah'in suuren laakson, auringonpaisteessa alapuolellaan ja kuullessaan johtajansa huulilta, että tämä oli se luvattu maa, jonka neitseellinen maaperä aina tulisi olemaan heidän omansa.

Young osoitti pian, että hän oli yhtä taitava hallitsija kuin johtajakin. Tehtiin karttoja, joille merkittiin tulevaisuuden kaupunkien paikat. Jokaiselle jaettiin arvonsa mukaan maata. Kauppias jatkoi kauppaansa ja työmies ammattiaan. Katuja ja toreja syntyi kuin taian kautta kaupunkiin. Maaseudulla ojitettiin, aidotettiin, istutettiin ja raivattiin, niin että jo seuraavana kesänä kypsät nisuvainiot kultasivat maan. Kaikki kukoisti tässä ihmeellisessä yhteiskunnassa ja ennenkaikkea suuri temppeli, jota rakennettiin kaupungin keskelle, se nousi korkeammaksi ja korkeammaksi. Auringon noususta sen laskuun kuului vasaran ja sahan ääni siitä muistomerkistä, jonka he valmistivat Hänelle, joka oli vienyt heidät vahingoittumattomina niin monien vaarojen lävitse.

Molemmat onnettomat, John Ferrier ja pieni tyttö, joka oli kärsinyt yhdessä hänen kanssaan ja jonka Ferrier oli ottanut ottolapsekseen, seurasivat mormooneja matkan loppuun asti. Pieni Lucy Ferrier matkusti Vanhemman Stangersonin vaunussa, jossa oli myöskin Stangersonin kolme vaimoa ja hänen poikansa, hurja, pahantapainen, kahdentoistavuotias poika; Lapsuuden pontevuudella sai hän pian takaisin voimansa, ja unohti nopeasti äidin kuoleman aiheuttaman surun. Hänestä tuli pian naisten lemmikki ja hän tottui uuteen elämäänsä liikkuvassa kodissaan. Ferrier oli myös tointunut ja osottautui mainioksi oppaaksi ja taitavaksi metsästäjäksi. Hän hankki niin pian seuralaistensa kunnioituksen, että kun he pääsivät matkansa perille, niin päätettiin, että hänen piti saada yhtä suuri maapalsta kuin toistenkin uutisasukkaiden lukuunottamatta Young'ia itseään, Stangersonia, Kemboll'ia, Johnston'ia ja Drebberiä, jotka olivat neljä etevintä "vanhinta."

Tälle palstalle rakensi John Ferrier itselleen lujan hirsilinnoituksen, johon seuraavina vuosina ilmestyi niin monta lisärakennusta, että se paisui tilavaksi huvilaksi. Hän oli käytännöllinen mies, teräväjärkinen aikeissaan ja kätevä. Sen vuoksi kukoisti hänen tilansa ja hänen omaisuutensa. Kolmen vuoden päästä oli hänen parempi olla kuin naapureilla, kuuden vuoden kuluttua oli hän varakas ja yhdeksän vuoden perästä rikas ja kahdentoista vuoden kuluttua ei ollut koko uutisasutuksessa tusinaakaan henkilöitä, joita olisi voinut pitää hänen arvoisinaan. Suuresta Suolajärvestä kaukaisiin Wahsatchvuoriin asti ei ainoakaan nimi ollut parempi kuin John Ferrierin.

Ainoastaan yhdessä suhteessa ei hän ollut uskonveljiensä mieleinen. Ei millään syillä eikä kehotuksilla saatu häntä ottamaan itselleen vaimoja. Hän ei maininnut mitään syytä kieltämiseensä, vaan tyytyi sitkeästi ja itsepintaisesti pitämään kiinni päätöksestään. Useat syyttivät häntä siitä, että hän oli laimea uskonharjoituksissaan, kun taas toiset arvelivat sen riippuvan itaruudesta, ettei hän halunnut suuria menoja. Jotkut taasen puhuivat jostakin entisestä rakkausjutusta ja eräästä vaaleatukkaisesta tytöstä, joka kuihtui ikävissään Atlannin valtameren rannalla. Mikä lieneekin syy ollut, mutta Ferrier jäi naimattomaksi. Kaikissa muissa suhteissa seurasi hän uuden yhteiskunnan uskontoa ja hänen sanottiin olevan Jumalaa pelkääväisen ja rehellisen.

Lucy Ferrier kasvoi hirsirakennuksessa ja auttoi kasvatusisäänsä kaikissa tämän toimissa. Raitis vuoristoilma ja kuusimetsän balsamituoksu korvasivat sekä hoitajattaren että äidin. Vuosien vieriessä hän kasvoi ja vahvistui, hänen poskensa kävivät punakammiksi ja askeleensa joustavammiksi. Moni matkustaja maantiellä, joka kulki sivu Ferrierin asunnon, tunsi kauvan sitten unohdettujen muistojen elpyvän rinnassaan katsellessaan tytön hienoa, miellyttävää vartaloa vehnävainiolla tai hevosen selässä, kuin hän ohjasi sitä lännen lapsen helppoudella ja suloudella. Siten puhkesi nuppu kukaksi, kun hänen isänsä oli rikkain kaikista, oli hän kaunein tyttö koko Tyyneen Valtamereen viettävällä rinteellä.

Isä ei kuitenkaan ensiksi huomannut, että lapsesta oli tullut nainen. Sehän sattuu harvoin. Tämä salaperäinen muutos tapahtuu liian huomaamatta. Kaikkein vähimmin tietää tyttö itse siitä, ennenkuin joku ääni tahi kädenpuristus on liikuttanut hänen sydäntään, ja hän tuntee sekä ylpeyttä että pelkoa siitä, että uusi, suurempi luonto on herännyt henkiin hänessä. Harvat ovat jotka eivät muista sitä päivää tai sattumaa, joka oli uuden elämän enteenä. Se päivä oli kylläkin vakava itsessäänkin Lucylle, ellei ota huomioon sen vaikutusta hänen myöhempiin vaiheisiinsa.

Oli lämmin kesäkuun päivä, ja "viimeisten päiväin pyhät" olivat ahkeria kuin mehiläiset, joiden keon he olivat valinneet tunnusmerkikseen. Vainioilla ja kaduilla kuului sama ihmisellisen uutteruuden hälinä. Tomuisella maantiellä kulki pitkät rivit painavien taakkojensa alla huojuvia muuleja, kaikki menossa länteenpäin, sillä Kaliforniassa oli alkanut raivota kultakuume ja tie sinne kulki valittujen kaupungin läpi. Lammas- ja härkälaumat palasivat ympäristön laitumilta ja tiellä kulki väsyneitä siirtolaisjoukkoja. Lucy Ferrier, kasvot ratsastuksen lämmittäminä nelisti tämän kirjavan joukon läpi, valiten tiensä tottuneen ratsastajan taitavuudella. Hänen piti toimittaa joku asia kaupungissa ja kiirehti sinne, niinkuin monta kertaa ennenkin, pelottomana ja ajatellen ainoastaan, miten paraiten voisi täyttää tehtävänsä.

Tomuttuneet matkustajat katselivat häntä ihastuneina ja intiaanitkin, jotka kulettivat valmistamattomia vuotiaan markkinoille, unohtivat tavallisen tyyneytensä, ihaillessaan hänen kalpeata kauneuttaan. Hän oli saapunut kaupungin ulkolaitaan, kun tien sulki suuri karjalauma, jota villit paimenet ajoivat eteenpäin. Kärsimättömyydessään ajoi hän hevosensa karjan joukkoon. Mutta tuskin hän oli joutunut elukoiden keskeen kun nämä sulkivat paluutien. Hän oli joutunut villien pitkäkarvaisten härkien joukkoon. Häntä ei kuitenkaan peloittanut, sillä hän oli tottunut käsittelemään elukoita, vaan ajoi yhä eteenpäin toivoen pääsevänsä läpi. Mutta onnettomuudeksi sattui eräs eläimistä koskettamaan hevosen kylkeä sarvillaan. Hevonen pillastui. Se nousi takajaloilleen korskuen vihaisesti ja potki niin, että tottumaton ratsastaja olisi pudonnut satulasta. Asema oli vaarallinen. Jokainen villiintyneen hevosen hyppy saattoi sen uudelleen koskettamaan härkien sarviin ja se raivostui yhä enemmän. Tyttö ei voinut tehdä mitään muuta kuin koettaa pysyttäytyä satulassa, sillä, jos hän putoisi, niin sotkisivat pelästyneet elukat hänet jalkoihinsa. Hänen päätään alkoi pyörryttää, ja hänen kätensä alkoivat herpoutua. Tomu ja taistelevista eläimistä lähtevät höyryt olivat tukehuttamaisillaan hänet ja hän olisi ehkä epätoivoissaan lopettanut ponnistelunsa, ellei hän olisi kuullut viereltään ystävällistä ääntä, joka lupasi apua. Samalla hetkellä tarttui jäntevä käsi hänen pelästyneen hevosensa suitsiin, raivasi tien lauman lävitse ja vei hänet pian ulkopuolelle.

"Toivon, ettette ole loukkaantunut, miss", sanoi hänen ritarinsa kunnioittavasti.

Tyttö katsahti miehen tummiin, uhkamielisiin kasvoihin ja naurahti. "Minä olin hirveästi peloissani", sanoi hän yksinkertaisesti, "kukapa olisi uskonut, että Poncho pelästyi niin lehmäjoukkoa."

"Kiittäkää Jumalaa siitä, että voitte pysyttäytyä satulassa", sanoi mies vakavasti. Hän oli pitkä hurjan näköinen mies, ratsasti voimakkaalla ruskealla hevosella ja oli metsästäjän huonossa puvussa, pyssy olalla.

"Otaksun, että te olette John Ferrierin tytär", huomautti hän. "Näin teidän tulevan hänen talostaan. Kun tapaatte hänet, niin kysykää jos hän muistaa Jefferson Hope'n S:t Louis'ista. Jos hän on sama Ferrier, niin olivat hän ja minun isäni hyvät ystävät."

"Eikö olisi parasta, jos te tulisitte ja kysyisitte itse", sanoi tyttö yksinkertaisesti.

Nuori mies näytti niin tyytyväiseltä kuullessaan tämän ehdotuksen ja hänen tummat silmänsä loistivat mielihyvästä. "Sen minä teenkin", sanoi hän, "mutta me olemme asustaneet vuoristossa viimeiset kaksi kuukautta emmekä ole juuri vierailupuvussa. Hänen täytyy kaiketi ottaa vastaan meidät semmoisina kuin olemme."

"Hän on teille suuressa kiitollisuuden velassa ja minä myös", vastasi tyttö. "Hän pitää äärettömästi minusta, ja jos nuo lehmät olisivat sotkeneet minut kuoliaaksi, niin olisi hän ollut suunniltaan surusta."

"Minä myös", sanoi hänen seuralaisensa.

"Te! Minä en voi käsittää, mitä se olisi vaikuttanut teihin. Ettehän te ole edes meidän tuttavammekaan."

Nuoren metsästäjän kasvot kävivät niin synkiksi, kun hän kuuli tämän huomautuksen, että Lucy purskahti nauruun.

"Sitä minä en tarkoittanut", sanoi hän, "nyt te tietysti olette meidän ystävämme. Teidän täytyy tulla tervehtimään meitä. Nyt minun täytyy kiiruhtaa, sillä muuten ei isä koskaan enää usko minulle mitään asioita. Hyvästi."

"Hyvästi", sanoi mies ja nosti leveäreunaista hattuaan ja kumarsi. Tyttö käänsi hevosensa, läimäytti sitä ratsuruoskalla ja katosi tomupilveen.

Nuori Jefferson Hope jatkoi synkkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena ratsastustaan. Hän ja muutamat toiset olivat olleet Nevadan vuorissa hakemassa hopeaa, ja palasivat nyt Utah'iin, koettaakseen hankkia pääomaa, jolla voisivat ruveta kaivamaan muutamia malmisuonia, joita olivat löytäneet. Hän oli ollut yhtä innostunut kuin toisetkin, kunnes tämä tapaus muutti hänen ajatustensa juoksun. Kauniin, nuoren tytön näkeminen oli saattanut hänen tulisen, kesyttämättömän sydämensä kuohumaan. Kun tyttö katosi hänen näkyvistään käsitti hän, että hänen elämässään oli sattunut käännekohta. Se rakkaus, joka hänessä oli syttynyt, ei ollut nuoren pojan äkillistä ihastusta, vaan vahvan, päättäväisen miehen hillitön intohimo. Onni oli aina seurannut häntä kaikessa. Hän vannoi onnistuvansa tässäkin, jos vaan inhimilliset ponnistukset ja sitkeys voivat jotakin vaikuttaa.

Ennen iltaa kävi hän Ferrier'in luona ja sittemmin monta kertaa. Ferrier, joka oli asunut laaksossaan tehden ahkerasti työtä, ei ollut ollut tilaisuudessa kuulemaan mitään uutisia ulkoapäin viimeisten kahdentoista vuoden kuluessa. Jefferson Hope tiesi kertoa paljon, joka huvitti sekä Lucya että hänen isäänsä. Hän oli ollut kullankaivajana Kaliforniassa ja kertoi monta merkillistä juttua sieltä, miten omaisuuksia oli voitettu ja menetetty näinä onnellisina päivinä. Hän oli ollut tarjoilijana, turkismetsästäjänä ja karjankasvattajana. Missä vaan oli seikkailuja, siellä oli hänkin. Pian hänestä tuli vanhuksen suosikki ja tämä ylisti häntä usein. Semmoisissa tilaisuuksissa istui Lucy hiljaa, mutta hänen punastuvat poskensa ja loistavat silmänsä osoittivat selvästi, ettei hänen sydämensä ollut enään hänen omansa. Hänen rehellinen isänsä ei huomannut näitä oireita, mutta se mies näki ne kyllä, joka oli voittanut hänen sydämensä.

Eräänä kesäiltana nelisti hän alas tietä myöten ja seisahtui portille. Tyttö seisoi ovella ja meni miestä vastaan, kun tämä heitti ohjat aidalle ja lähti rakennukseen päin.

"Minä matkustan pois Lucy", sanoi hän ottaen tytön kädet omiinsa ja katsoen hellästi hänen kasvoihinsa. "Nyt minä en tahdo pyytää sinua seuraamaan itseäni, mutta tahdotko tehdä sen, kun tulen takasin?"

"Koska se tapahtuu?" kysyi tyttö punastuen ja nauraen.

"Kahden kuukauden kuluessa. Silloin tulen pyytämään sinua, rakkaani. Ei kukaan voi eroittaa meitä."

"Entä isäni?" kysyi tyttö.

"Hän on suostunut siihen jos saamme oikeuden kaivoksiin, ja sitä minä en epäilekkään."

"Vai niin! Tietysti jos sinä ja isä jo olette järjestäneet kaikki, niin ei ole mitään muuta sanottavaa", kuiskasi tyttö nojaten päätään miehen leveään rintaan.

"Jumalan kiitos!" sanoi mies ja kumartui suutelemaan tyttöä. "Me olemme siis yhtä mieltä. Jota kauvemmin viivyn sitä vaikeampi on minun lähteä. Toiset odottavat minua ylhäällä vuorensolassa. Hyvästi, rakkaani, hyvästi. Kahden kuukauden päästä tapaamme toisemme."

Hän irtautui tytöstä puhuessaan, heittäytyi satulaan ja nelisti pois kääntymättä kertaakaan katsomaan taakseen, ikäänkuin peläten päätöksensä pettävän. Tyttö seisot veräjällä ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hän hävisi. Sitten meni hän sisään ja oli onnellisin tyttö Utah'issa.

KOLMAS LUKU.

John Ferrier puhelee profeetan kanssa.

Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun Jefferson Hope ja hänen toverinsa olivat lähteneet Utah'ista. John Ferrier oli suruissaan ajatellessaan nuoren miehen takaisin tuloa ja eroaan tyttärestään. Tytön iloiset, onnelliset kasvot tekivät hänet sentään tyytyväiseksi. Hän oli aina rehellisen sydämensä syvyydessä päättänyt ettei hän antaisi suostumustaan, jos tyttö aikoisi mennä naimisiin jonkun mormoonin kanssa. Sellaista avioliittoa ei hän pitänyt avioliittona laisinkaan, vaan häpeänä. Mitä hän muuten ajattelikin mormoonien opista yleensä, tässä tapauksessa hän oli taipumaton. Hänen täytyi kuitenkin olla vaiti, sillä jos näinä aikoina ilmaisi jonkun alkuperäisestä poikkeavan opin, niin oli siitä ilmaisijalle tarjolla suuri vaara "pyhien" maassa.

Se oli niin vaarallista, että pyhimmätkin uskalsivat puhua mielipiteistään ainoastaan kuiskaten, ettei mitään semmoista, joka tuli heidän huuliltaan, käännettäisi toiseksi, sillä siitä seurasi kova kosto. Ne, joita oli vainottu, vainosivat nyt vuorostaan kauheimmalla tavalla. Milloinkaan ei Sevillan inkvisitsiooni, saksalainen Vehm-oikeus tai Italian salaiset seurat olleet kyenneet panemaan käytäntöön kamalampaa koneistoa kuin se, joka toimi Utah'in valtiossa.

Sen näkymättömyys ja se salaperäisyys, johon se verhoutui tekivät sen vielä pelottavammaksi. Se oli läsnä kaikkialla ja kaikkivaltias eikä sitä kuitenkaan voinut nähdä eikä kuulla. Se mies, joka uskalsi olla tottelematon kirkkoa vastaan, katosi, kukaan ei tiennyt mihin eikä mitä hänelle oli tapahtunut. Hänen vaimonsa ja lapsensa odottivat häntä, mutta isä ei palannut kertomaan, kuinka salaiset tuomarit olivat häntä kohdelleet. Pikaisuudessa lausuttua sanaa tai ajattelematonta tekoa seurasi perikato eikä kukaan kuitenkaan tuntenut sitä hirveätä valtaa, joka ympäröi kaikkia. Eipä siis ollut ihme että miehet olivat peloissaan eivätkä edes erämaassa uskaltaneet mainita ääneen epäilyksiään.

Alussa käytettiin tätä voimaa ainoastaan niitä vastaan, jotka käännyttyään mormoonien uskoon, taas tahtoivat erota siitä. Pian se kuitenkin laajennettiin. Täysi-ikäisten naisten luku väheni ja monivaimoisuus ilman suurta naisten lukumäärää oli todella hedelmätön oppi. Alkoi levitä hämäriä huhuja — huhuja murhatuista siirtolaisista ja ryöstetyistä leireistä sellaisissa seuduissa, joissa intiaanit eivät milloinkaan käyneet. Vanhimpien haaremeihin ilmestyi uusia naisia, — naisia, jotka kärsivät ja itkivät ja joiden kasvoissa näkyi Sanomattoman kauhun jäljet. Matkustajat, jotka olivat myöhästyneet vuoristossa, kertoivat asestetuista, naamioiduista miesjoukoista, jotka olivat hiipien ja hiljaa kiirehtineet sivutse pimeydessä. Nämä kertomukset ja huhut saivat varman muodon ja ne vahvistuivat yhä, kunnes ne saivat määrätyn nimen. Lännen yksinäisillä maatiloilla on vielä tänäänkin nimellä Daniten joukko tahi "kostavat enkelit", synkkä ja onnettomuutta ennustava kaiku.

Lähempi tutustuminen siihen järjestelmään, joka sai aikaan sellaiset tulokset, oli omiaan vielä lisäämään pelkoa. Kukaan ei tiennyt kuka kuului julmaan seuraan. Niiden nimet, jotka uskonnon nimessä suorittivat nämä verityöt, pidettiin tarkasti salassa. Ehkä se ystäväkin, jolle te mainitsitte epäluuloistanne, oli yksi niistä, jotka tulisivat yön pimeydessä tulella ja miekalla suorittamaan hirveätä kostotyötä. Siten pelkäsi jokainen naapuriaan eikä kukaan uskaltanut puhua asioista, joita kantoi sydämessään.

Eräänä aamuna kun John Ferrier aikoi lähteä nisuvainioilleen, kuuli hän puutarhan portin aukeavan ja katsoessaan ulos akkunasta, näki hän paksun, vaaleaverisen keski-ikäisen miehen tulevan polkua myöten. Hänen sydämensä vavahti, sillä tulija oli Brigham Young itse. Peloissaan — sillä hän tiesi, ettei tämä käynti merkinnyt hyvää — kiirehti Ferrier portille tervehtimään mormoonien päämiestä. Tämä vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä ja seurasi vakavana häntä sisälle vierashuoneeseen.

"Veli Ferrier", sanoi hän istuutuen ja katsoen terävästi tätä, "todelliset uskovaiset ovat olleet sinun hyviä ystäviäsi. Me korjasimme sinut, kun olit nälkään kuolemaisillasi erämaassa, me jaoimme leipämme sinun kanssasi ja veimme sinut tähän laaksoon ja annoimme sinulle maata ja sallimme sinun koota rikkauksia suojeluksemme alla. Eikö ole niin?"

"Niin on", vastasi John Ferrier.

"Kiitokseksi siitä olemme vaatineet ainoastaan yhden ehdon ja se oli, että sinun piti kääntyä oikeaan uskoon ja seurata kaikessa sen määräyksiä. Sen sinä lupasit tehdä, ja sen, jos se, mitä kerrotaan, on totta, olet sinä jättänyt tekemättä."

"Ja miten minä olen laiminlyönyt sen?" kysyi Ferrier ja ojensi kätensä moittivasti. "Enkö ole auttanut yhteistä rahastoa? Enkö ole aina käynyt temppelissä? Enkö ole — —?"

"Missä sinun vaimosi ovat?" sanoi Young ja katsahti ympärilleen. "Käske heidän tulla sisälle, että voin tervehtiä heitä."

"On kyllä tosi, etten ole naimisissa", vastasi hän. "Mutta täällä on vähän naisia ja on ollut toisia, joilla oli suuremmat edellytykset kuin minulla. Minä en ollut yksin kun tyttäreni oli luonani."

"Juuri tästä tyttärestä haluan puhua", jatkoi mormooni. "Hän on kukoistanut ja hänestä on tullut Utah'in kukka ja hän on saanut armon monen korkean henkilön silmissä."

John Ferrier huokasi hiljaa.

"Minä olen kuullut huhuja, joita en kuitenkaan tahdo uskoa, — huhuja, jotka kertovat, että hän on luvattu pakanalle. Tämä on kaiketi kuitenkin tyhjää puhetta. Mikä on kolmastoista opinkappale Joseph Smithin pyhässä laissa? 'Sallikaa jokaisen oikeauskoisen tytön mennä naimisiin jonkun valitun kanssa; sillä, jos hän menee naimisiin pakanan kanssa, niin tekee hän suuren synnin.' Niinmuodoin on mahdotonta, että sinä, joka sanot tunnustavasi oikeata oppia, antaisit tyttäresi rikkoa sen."

John Ferrier ei vastannut vaan sormisteli hermostuneesti ratsuruoskaansa.

"Tässä kohdassa tulee sinun uskosi koeteltavaksi — niin on pyhä neljänmiehenneuvosto päättänyt. Tyttö on nuori ja emmekä me tahdo, että hän menisi naimisiin jonkun vanhan miehen kanssa, emmekä myöskään tahdo ottaa häneltä kaikkea valitsemisoikeutta. Meillä Vanhimmilla on monta vaimoa, mutta meidän on huolehdittava myös lapsistamme. Stangersonilla on poika ja Drebberillä myös ja molemmat ottaisivat tyttäresi mielihyvällä kotiinsa. Anna tytön valita heidän välillään. He ovat nuoria, rikkaita ja oikeauskoisia. Mitä sanotte tästä?"

Ferrier oli vaiti muutamia hetkiä ja rypisti kulmiaan.

"Anna meille aikaa!" sanoi hän vihdoin. "Tyttäreni on hyvin nuori — hän on tuskin naimaijässä."

"Hän saa yhden kuukauden", sanoi Young ja nousi ylös, "Sen ajan kuluttua on hänen annettava vastauksensa."

Kun hän oli menossa, niin hän kääntyi ympäri ja kasvot vihaisen näköisinä ja silmät säkenöiden. "Parempi olisi ollut, John Ferrier", jyrisi hän, "jos sinä ja tyttö makaisitte vaalenneina luurankoina Sierra Blancalla, kuin että asettaisit heikon tahtosi neljän pyhän käskyä vastaan."

Tehden uhkaavan liikkeen kääntyi hän pois ja Ferrier kuuli hänen raskaiden askeltensa narisevan hiekkakäytävällä.

Hän istui kyynärpää polven varassa tuumien, miten voisi ilmoittaa asian tyttärelleen, kun pehmeä käsi laskeutui hänen kädelleen ja kun hän katsahti ylös, niin seisoi tyttö hänen vieressään. Katsaus hänen kalpeihin, pelästyneisiin kasvoihinsa saattoi Ferrierin käsittämään, että tyttö oli kuullut kaikki.

"Minä en voinut estää sitä", vastasi tyttö hänen katseeseensa. "Hänen äänensä kuului läpi koko talon. Oi isä! Mitä meidän on tehtävä?"

"Älä pelkää", sanoi tämä ja veti tytön luokseen ja antoi suuren kätensä luisua hyväillen hänen ruskean tukkansa yli. "Kyllä me järjestämme sen tavalla tahi toisella. Et suinkaan sinä ole havainnut, että rakkautesi siihen poikaan olisi vähentynyt?"

Nyyhkytys ja käden puristus olivat tytön ainoat vastaukset.

"Ei; luonnollisesti ei. Minä en olisi tahtonut sinun sanovankaan sitä. Hän on hyvä poika ja kristitty, joka on enemmän kuin voi sanoa yhdestäkään täällä olevasta, huolimatta heidän rukouksistaan ja saarnoistaan. Huomenna lähtee eräs seurue Nevadaan ja minä koetan antaa hänelle tiedon siitä, mihin pulaan olemme joutuneet. Jos tunnen nuoren miehen oikein, niin tulee hän tänne sellaisella nopeudella, joka voittaa sähkösanoman nopeuden."

Kyyneleet silmissä nauroi Lucy isänsä kuvaukselle.

"Kun hän tulee, niin kyllä hän pelastaa meidät. Mutta minä pelkään vain sinun tähtesi. Kuulee niin kamalia huhuja niistä, jotka vastustavat profeettaa; heille tapahtuu aina jotakin kauheata."

"Mutta emmehän me vielä ole vastustaneet häntä", sanoi hänen isänsä. "Meillä on kuukausi aikaa. Kun se on lopussa, niin on parasta että katoamme Utahista."

"Jättää Utah!"

"Aivan niin."

"Entä maatila?"

"Me koetamme saada kokoon niin paljon rahoja kuin suinkin ja loppu saa jäädä. Sanoakseni totuuden Lucy, ei tämä ole ensi kerta, kun ajattelen tätä. Minua ei haluta antaa tuon kirotun profeetan komentaa itseäni. Minä olen vapaa amerikkalainen ja tämä on uutta minulle. Luulen olevani liian vanha opetettavaksi. Jos hän vielä tulee tänne juonittelemaan, niin voisi sattua, että hän tapaisi hauliparven, joka kulkisi päinvastaiseen suuntaan."

"Mutta he eivät missään tapauksessa anna meidän matkustaa", vastusti tyttö.

"Odota vaan, kunnes Jeffersson tulee, niin me kyllä järjestämme sen asian. Älä ole peloissasi sillä aikaa äläkä itke silmiäsi punaisiksi, sillä silloin minä saan takkiini, kun hän tulee tänne. Tässä ei ole mitään vaaraa eikä mitään, jota pitäisi pelätä."

John Ferrier sanoi nämä sanat vakuuttavalla äänellä, mutta tyttö ei voinut olla huomaamatta, että hän sulki ovet illalla tavattoman tarkasti ja että hän puhdisti ja latasi vanhan ruostuneen haulikkonsa, joka riippui hänen makuuhuoneensa seinällä.

NELJÄS LUKU.

Pakolaiset.

Seuraavana aamuna meni John Ferrier kaupunkiin ja antoi Jefferson Hopelle menevän kirjeensä eräälle henkilölle, joka oli menossa Nevadaan. Kirjeessä kertoi hän nuorelle miehelle vaarasta, joka heitä uhkasi ja pyysi häntä palaamaan mahdollisimman pian. Sen tehtyään tunsi hän sydämensä kevenneen ja palasi kotiin.

Lähestyessään asuntoaan huomasi hän ihmeekseen kaksi hevosta, jotka olivat sidotut veräjän pylväisiin. Vielä enemmän hän hämmästyi tavatessaan kaksi nuorta miestä vierashuoneessaan. Toinen niistä, jolla oli pitkät, kalpeat kasvot, makasi pitkällään keinutuolissa jalat kamiinin päällä. Toinen, nuori herra, jolla oli lyhyt niska ja karkeat kasvonpiirteet, seisoi akkunan ääressä kädet housuntaskuissa ja vihelsi erästä yleistä laulua. Molemmat nyökäyttivät päätänsä Ferrierille, kun hän tuli sisälle, ja se, joka makasi keinutuolissa, alkoi keskustelun.

"Te ette luultavasti tunne meitä", sanoi hän. "Tämä on Drebberin poika, ja minä olen Joseph Stangerson, joka matkusti teidän kanssanne erämaassa, kun Herra ojensi kätensä ja otti teidät laumaansa."

"Niinkuin hän on tekevä kaikille kansoille", sanoi toinen, puhuen nenäänsä.

John Ferrier kumarsi kylmästi. Hän oli aavistanut keitä vieraat olivat.

"Me olemme tulleet", sanoi Stangerson, "isiemme kehotuksesta pyytämään tyttärenne kättä sille, jota hän ja te pidätte parempana. Kun minulla on vaan neljä vaimoa ja Drebberillä on seitsemän niin pidän omaa vaatimustani oikeutetumpana."

"Ei, ei, veli Stangerson", huudahti toinen. "Siitä ei ole kysymys kuinka monta vaimoa meillä on, vaan siitä kuinka voimme elättää heidät. Isäni on antanut minulle myllynsä, ja siis olen minä rikkaampi meistä kahdesta."

"Mutta minun tulevaisuustoiveeni ovat paremmat", sanoi toinen vilkkaasti. "Kun Herra katsoo sopivaksi kutsua pois isäni, niin jää minulle hänen nahkuritehtaansa. Sitäpaitsi olen minä vanhempi kuin te ja kirkollinen arvoni on korkeampi."

"Antaa tytön valita", jatkoi nuori Drebber ja hymyili kuvalleen peilissä. "Me jätämme sen hänen päätettäväkseen".

Tämän vuorokeskustelun aikana oli Ferrier seisonut ovessa voiden tuskin hillitä vihaansa.

"Herrani", sanoi hän vihdoin ja meni heidän luokseen. "Kun tyttäreni lähettää hakemaan teitä voitte tulla, mutta sitä ennen en tahdo nähdä kasvojanne."

Molemmat nuoret miehet tuijottivat ihmeissään toisiinsa. Heidän mielestään oli tämä kilpailu tyttären kädestä suuri kunnia sekä hänelle että isälle.

"Tästä huoneesta on kaksi tietä ulos", huudahti Ferrier. "Toinen on oven kautta toinen akkunan kautta. Kumpaa pidätte parempana?"

Hänen kasvonsa olivat niin raivoisat ja hänen jäntereiset kätensä puristuivat niin uhkaavasti nyrkkiin, että hänen vieraansa syöksyivät pystyyn ja poistuivat nopeasti. Ferrier seurasi heitä portille.

"Lähettäkää minulle tieto, kun olette sopineet keskenänne", sanoi hän pilkallisesti.

"Te saatte kärsiä tästä!" huudahti Stangerson ollen vihasta pois suunniltaan. "Te olette uskaltanut uhmata profeettaa ja neljänmiehen neuvostoa. Sitä saatte katua elämänne loppuun asti."

"Herran käsi putoaa raskaasti teidän päällenne", huusi Drebber. "Hän nousee ylös ja tappaa teidät."

"Kyllä minä tapan", huudahti Ferrier vimmoissaan ja olisi käynyt hakemassa kivääriä, ellei Lucy olisi ottanut häntä käsivarresta ja estänyt häntä. Ennenkuin hän ehti riuhtaista itsensä irti, kuului hevosten astunta, joka osoitti niiden jo olevan kaukana.

"Sellaisia kirottuja lurjuksia", huusi hän ja pyyhki hikeä otsaltaan. "Mieluummin näkisin sinut kuolleena tyttöseni, kuin naimisissa tuommoisen kanssa."

"Minä myös", sanoi tyttö voimakkaasti. "Mutta Jefferson tulee pian tänne."

"Niin. Ei voi kestää kauvaa ennenkuin hän tulee. Kuta pikemmin sitä parempi, sillä me emme voi tietää, mihin he nyt ryhtyvät."

Oli todellakin aika, että joku tulisi auttamaan vanhusta ja hänen tytärtään. Koko uutisasutuksen historia ei tiennyt kertoa ainoatakaan näin karkean tottelemattomuuden tapausta. Kun pienet rikokset rangaistiin niin ankarasti, niin minkälainen tulisi silloin tällaisen pääkapinallisen kohtalo olemaan. Toisia yhtä tunnettuja ja yhtä rikkaita oli kadonnut, ja heidän omaisuutensa otettu kirkolle. Ferrier tiesi etteivät hänen rikkautensa ja asemansa voineet hyödyttää häntä vähäistäkään. Hän oli rohkea mies, mutta hän vapisi ajatellessaan sitä epävarmaa, hämärää vaaraa, joka uhkasi häntä. Hän ei pelännyt mitään näkyvää vaaraa, mutta epätietoisuus vaivasi häntä. Hän ei kuitenkaan näyttänyt pelkoaan tyttärelleen, vaan koetti lyödä kaikki leikiksi, mutta tytär huomasi hyvin rakkauden terävillä silmillä, että isä oli rauhaton.

Hän odotti saavansa jonkun sanan tahi nuhtelun Young'ilta käytöksestään, eikä hän erehtynytkään, vaikka se saapui merkillisellä tavalla. Kun hän heräsi seuraavana aamuna löysi hän ihmeekseen pienen paperilipun, joka oli nuppineulalla kiinnitetty peitteeseen juuri rinnan kohdalle. Sille oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla:

"29 päivää on teillä jälellä, jos ette silloin —."

Ajatusviiva oli pelottavampi kuin mikään uhkaus olisi ollut. John Ferrier ihmetteli suuresti, miten tämä varoitus oli voinut tulla hänen huoneeseensa, sillä palvelusväki nukkui toisessa rakennuksessa ja kaikki ovet ja akkunat olivat olleet hyvin lukitut. Hän rutisti paperin eikä puhunut mitään tyttärelleen, mutta tapaus vaikutti masentavasti häneen. Ne 29 päivää olivat selvästi se mitä oli jälellä Young'in lupaamasta kuukaudesta. Mitä hyödytti voima ja rohkeus semmoista vihollista vastaan, jolla oli näin salaperäinen voima? Sama käsi, joka oli kiinnittänyt paperin peitteeseen olisi voinut työntää tikarin hänen sydämeensä eikä hän olisi edes tiennyt kuka hänet oli tappanut.

Seuraavana aamuna kauhistui hän vielä enemmän. He olivat juuri ruvenneet aamiaiselle, kun Lucy hämmästyksestä huudahtaen osoitti ylöspäin. Keskelle kattoa oli kirjoitettu nähtävästi noetulla kepillä — 28. Hänen tyttärensä ei ymmärtänyt sen tarkoitusta eikä hän selittänyt sitä. Tämän yön hän valvoi kivääri kädessään. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään, mutta aamulla oli kuitenkin 27 maalattuna portin ulkopuolelle.

Siten meni päivä toisensa perästä; ja joka aamu näki hän, että hänen näkymättömät vihollisensa olivat kirjoittaneet jollekkin näkyvälle paikalle luvun, joka osoitti kuinka monta päivää oli jälellä hänen kuukaudestaan. Joskus hän huomasi turmiolliset numerot seinällä, toisinaan lattiassa ja joskus olivat numerot paperille kirjoitettuina kiinnitetyt veräjän pylväisiin tai aitaan. Vaikka John Ferrier tähysteli tarkasti, niin ei hän kuitenkaan voinut huomata mistä nämä päivittäiset varotukset tulivat. Kun hän näki ne, niin valtasi hänet miltei taikauskoinen pelko. Hän laihtui ja tuli levottomaksi, ja hänen silmiinsä tuli sellainen ilme, kuin on vainotulla eläimellä. Hänellä oli ainoastaan yksi toive. Hän toivoi nuoren metsästäjän palaavan Nevadasta.

Kahdestakymmenestä oli tullut 15; viidestätoista kymmenen, eivätkä he vieläkään olleet saaneet tietoa poissaolevalta. Yhden kerrallaan vähenivät numerot eikä häntä sittenkään kuulunut. Milloin vain ratsastaja näkyi tai joku ajaja huuteli vetojuhdilleen, riensi vanhus heti veräjälle toivoen, että apu vihdoinkin oli saapunut. Kun hän vihdoin näki viitosen jättävän paikkansa neloselle ja nelosen kolmoselle, niin menetti hän rohkeutensa eikä toivonutkaan apua. Yksinäisenä ja tuntien vaillinaisesti ympärillä olevat vuoristot oli hän voimaton. Yleisiä teitä vartioitiin, eikä kukaan saanut kulkea ilman neuvoston lupatodistusta. Hänellä ei ollut mitään keinoa välttääkseen uhkaavaa iskua. Vanhus ei kuitenkaan horjunut mielipiteessään. Hän aikoi ennen uhrata henkensä kuin suostua tyttärensä häpeään.

Eräänä iltana istui hän yksin ajatellen huoliaan ja koetti keksiä jotakin neuvoa. Samana aamuna oli kahden numero ollut seinällä ja seuraava päivä oli viimeinen. Mitähän sitten tapahtuisi? Ja hänen tyttärensä, — mitä hänestä tulisi kun isä oli kuollut? Hän laski päänsä pöydän varaan ja itki ajatellessaan voimattomuuttaan.

Mitä se oli? Hiljaisuutta häiritsi heikko raaputtava ääni heikosti, mutta selvästi kuului se yön hiljaisuudessa. Se tuli ovelta. Ferrier hiipi eteiseen ja kuunteli. Muutamia hetkiä vallitsi hiljaisuus, mutta sitten ääni uudistui. Joku kolkutti hyvin hiljaa ovelle. Olikohan se joku öinen murhaaja, joka tuli täyttämään salaperäisen tuomioistuimen käskyä? Tai ehkä joku kirjoitti sitä numeroa, joka osoitti, että viimeinen päivä oli tullut? Ferrier tunsi, että äkillinen kuolema olisi parempi kuin se epävarmuus, joka pilasi hänen hermonsa. Hän syöksyi esille, vetäsi pois salvan ja työnsi oven auki.

Kaikki oli hiljaista ja tyyntä. Oli kaunis yö ja tähdet kimalsivat taivaalla. Hänen edessään oli pieni puutarha, jota rajoitti aidoitus ja veräjä, mutta ei puutarhassa eikä tielläkään näkynyt ketään elävää olentoa. Huoahtaen helpotuksesta katseli Ferrier oikealle ja vasemmalle, kunnes sattumalta katsahti eteensä maahan ja huomasi kummastuksekseen miehen, joka makasi pitkällään kädet ja jalat levällään.

Hän menetti tykkänään malttinsa, nojautui seinään ja nosti käden suulleen tukahuttaakseen huudahdusta. Ensiksi hän luuli miehen olevan haavoitetun tahi kuolemaisillaan, mutta katsoessaan lähemmin, näki hän miehen matelevan sisään eteiseen notkeana ja äänettöminä kuin käärmeen. Sisälle tultuaan hypähti mies pystyyn ja löi oven kiinni, ja Ferrier tunsi ihmeekseen Jefferson Hopen uljaat päättäväiset kasvot.

"Jumalani!" huudahti Ferrier. "Kuinka te säikytitte minut! Minkätähden tulitte tuolla tavoin?"

"Antakaa minulle syötävää", sanoi toinen käheästi. "Minulla ei ole ollut aikaa syödä eikä juoda neljäänkymmeneen kahdeksaan tuntiin." Hän iski kiinni kylmään lihaan ja leipään, jotka olivat jääneet isännän illallisesta, ja nielasi ne ahneesti. "Onko Lucy pysynyt rohkeana?" kysyi hän tyydytettyään nälkänsä.

"On, hän ei tunne vaaraa", vastasi hänen isänsä.

"Se oli hyvä. Taloa piiritetään joka puolelta. Siitä syystä täytyi minun ryömiä. Ne ovat kyllä tavattoman ovelia, mutta eivät ne petä niin vanhaa metsästäjää kuin minä olen."

John Ferrier oli kuin toinen ihminen, huomatessaan saaneensa uskollisen liittolaisen. Hän tarttui nuoren miehen molempiin käsiin ja puristi niitä sydämellisesti. "Te olette mies, josta voi ylpeillä. Ei löydy montaa, jotka olisivat halunneet jakaa meidän vaaramme ja huolemme."

"Siinä te olette oikeassa", sanoi nuori metsästäjä. "Minä kunnioitan teitä, mutta jos olisitte olleet yksin, niin olisin kyllä arvellut parikin kertaa, ennenkuin olisin pistänyt pääni tällaiseen ampiaispesään. Lucyn tähden olisin tullut ja ennenkuin hänelle tapahtuu mitään vahinkoa, tulee Hopen suvussa Utah'issa olemaan yhtä henkilöä vähemmän."

"Mitä nyt teemme?"

"Huomenna on viimeinen päivä, ja ellemme tänä yönä toimi, niin olemme hukassa. Minulla on yksi muuli ja kaksi hevosta Caglen rotkossa. Kuinka paljon teillä on rahaa?"

"Kaksi tuhatta dollaria kullassa ja viisi seteleissä."

"Se riittää. Minulla on yhtä paljon lisää. Meidän täytyy koettaa päästä Carson Cityyn vuorien yli. On parasta herättää Lucy nyt heti. Se oli hyvä, ettei palvelusväki makaa tässä rakennuksessa."

Sillä aikaa kun Ferrier oli poissa valmistamassa tytärtään matkaan, kokosi Jefferson Hope kaikki syötäväksi kelpaavat aineet, jotka voi löytää, pieneen kääröön ja täytti erään ruukun vedellä, sillä hän tiesi kokemuksesta, että vuorilähteitä oli vähäsen ja pitkien välimatkojen päässä. Hän oli juuri ehtinyt lopettaa nämä valmistukset, kun vanhus palasi tyttärineen, puettuna ja valmiina lähtemään. Rakastuneet tervehtivät toisiaan lämpimästi mutta lyhyesti, sillä hetket olivat kalliit, ja vielä oli paljon tekemättä.

"Meidän täytyy kiiruhtaa", sanoi Jefferson Hope, puhuen matalalla mutta päättävällä äänellä niinkuin se, joka tuntee vaaran suuruuden, mutta on terästänyt sydämensä sitä kohtaamaan. "Molemmilla sisäänkäytävillä on vartijat, mutta, jos olemme varovaisia, niin voimme ehkä kiivetä ulos jostakin sivuakkunasta ja paeta peltojen yli. Kun kerran pääsemme maantielle niin on vaan kaksi penikulmaa siihen paikkaan, jossa hevoset ovat. Aamuhämärissä pitäisi meidän olla jo puolimatkassa yli vuorten."

"Mutta jos ne pidättäisivät meidät?" kysyi Ferrier.

Hope löi revolverinperälle, joka pisti esille hänen takkinsa alta. "Jos niitä on liian monta, niin saa ainakin pari kolme niistä tehdä meille seuraa", sanoi hän hymyillen synkästi.

Kaikki valot rakennuksesta sammutettiin ja pimeästä akkunasta katseli Ferrier peltojaan, jotka hän nyt aikoi jättää. Hän oli jo kauvan ajatellut tätä muutosta ja ajatus tyttären onnesta voitti kaikki epäilykset. Kaikki näytti niin kauniilta ja rauhalliselta, humisevat puut ja laajat hiljaiset pellot, että oli vaikeata kuvitella murhaajien odottavan ulkona.

Ferrier kantoi kulta- ja setelipussia. Hope otti haltuunsa ruokavarat ja veden, ja Lucyllä oli pieni käärö, jossa oli hänen kalleimmat tavaransa. Avattuaan varovasti akkunan odottivat he, kunnes suuri pilvi oli tehnyt yön pimeäksi, ja kiipesivät senjälkeen yksi kerrallaan puutarhaan. Hiipien henkeään pidätellen ehtivät he jo pensasaidan luo, jota he seurasivat erääseen aukkoon asti, josta pääsi pelloille. He olivat juuri tulleet siihen paikkaan, kun nuori mies tarttui heihin ja veti heidät alas varjoon, jossa he makasivat vaiti ja vapisten.

Olipa hyvä että Jefferson Hopen kuuloaisti oli niin tarkka. Tuskin olivat hän ja hänen ystävänsä kyyristyneet kokoon, kun he kuulivat huuhkajan huudon ainoastaan muutaman metrin päästä. Samassa tuli eräs mies esille pensaikosta ja päästi taas valittavan huudon, jonka jälkeen näkyi toinen mies lähestyvän pimeydessä.

"Huomenna keskiyön aikaan", sanoi ensimäinen. "Kun kehrääjä huutaa kolme kertaa."

"Hyvä", sanoi toinen. "Ilmoitanko veli Drebberille?"

"Ilmoita vaan ja käske hänen antamaan tieto toisille. Yhdeksästä seitsemään."

"Seitsemästä viiteen", toisti toinen, ja olennot katosivat eri suuntiin. Heidän viimeiset sanansa olivat nähtävästi olleet jonkunlaiset tunnussanat. Heti kun heidän askeliensa ääni oli lakannut kuulumasta, hyökkäsi Jefferson Hope pystyyn ja auttoi seuralaisensa aukon läpi, vei heidät suurimmalla kiireellä peltojen yli, tukien ja puoliksi kantaen tyttöä, kun tämän voimat tahtoivat uupua.

"Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!" kehotti hän. "Nyt me olemme päässeet vahtien sivu. Kaikki riippuu nyt nopeudesta. Kiiruhtakaa!"

Kun he olivat saapuneet maantielle kului matka pikemmin. Ainoastaan kerran tapasivat he jonkun, ja piiloutuivat peltoon ja onnistuivat pääsemään huomaamatta. Ennenkuin he tulivat kaupunkiin asti, kääntyivät he pienelle kapealle, epätasaiselle polulle, joka vei vuorille. Pimeässä häämötti heidän yläpuolella kaksi epätasaista huippua ja niiden välissä oli se rotko, joka vei Eagle Canon'iin jossa hevoset odottivat. Pettämättömällä vaistolla haki Jefferson Hope tien kalliolohkareiden välissä ja kuivanutta joen uomaa myöten, kunnes hän saapui suurten kivien suojaamaan, etäiseen nurkkaan, jossa uskolliset eläimet olivat lieassa. Tyttö istui muulin selkään ja vanhus Ferrier toisen hevosen selkään ja Hope talutti toista jyrkkää, vaarallista polkua myöten.

Sille, joka ei ollut tottunut, oli polku eksyttävä. Toisella puolen nousi suuri kallio tuhannen jalkaa korkeana, mustana, synkkänä ja uhkaavana. Pitkät basalttipilarit muodostivat sen pinnalle ikäänkuin jonkun suunnattoman hirviön luurangon. Toisella puolen oli erämaa täynnä kiviä ja kallionlohkareita, jotka estivät tykkänään kulun. Niiden välissä kulki kapea polku, joka oli niin kivinen, että ainoastaan tottuneet ratsastajat voivat kulkea sitä. Näistä vaaroista huolimatta olivat pakolaiset hyvällä mielellä, sillä jokainen askel suurensi välimatkan heidän ja heidän vihollistensa välillä, joilta he olivat paenneet. Pian saivat he kuitenkin todistuksen siitä, että he vielä olivat pyhien alueella. He olivat saapuneet yksinäisimpään jylhimpään osaan solaa, kun tyttö huudahti ja osoitti ylöspäin. Korkealla vuorella, joka hallitsi koko polkua, seisoi yksinäinen vartija, kuvastuen terävästi ja selvästi taivasta vastaan. Hän näki heidät samaan aikaan kun he näkivät hänet ja hänen sotilaallinen huutonsa "Kuka siellä!" kaikui hiljaisessa solassa.

"Matkustavaisia Nevadaan", vastasi Jefferson Hope käsi kiväärillä, joka oli satulassa.

"Kenen luvalla?" kysyi vartija.

"Neljänmiehenneuvoston", vastasi Ferrier. Hänen kokemuksensa oli osoittanut, että tämä oli korkein valta, josta voi puhua.

"Yhdeksästä seitsemään", sanoi vartija.

"Seitsemästä viiteen", vastasi Jefferson Hope, äkisti muistaen sen tunnussanan, jonka oli kuullut puutarhassa.

"Kulkekaa ja Herra olkoon kanssanne", sanoi ääni heidän yläpuolellaan. Tämän jälkeen tie leveni, niin että he voivat antaa hevosten juosta. Katsoessaan taakseen näkivät he vahdin seisovan kivääriinsä nojautuneena ja tiesivät nyt kulkeneensa viimeisen etuvartian ohi, ja että heillä oli vapaus edessään.

VIIDES LUKU.

"Kostavat enkelit."

Koko yön kulki heidän tiensä vaikeiden vuorensolien läpi huonoja, kivisiä seutuja. Usein he eksyivät, mutta Hope tunsi vuoret niin hyvin, että heidän aina onnistui päästä takaisin oikealle tielle. Auringon noustessa aukeni heidän silmiensä eteen ihmeteltävän kaunis, villi näköala. Heitä ympäröi joka puolella korkeat lumipeitteiset kukkulat. Kallioseinät heidän molemmilla puolillaan olivat niin jyrkät, että kuuset ja lehtikuuset joita niillä kasvoi, olisivat heikonkin tuulen vaikutuksesta pudonneet heidän päälleen. Tämä pelko ei ollut aivan mielikuvituksen tuoma, sillä autiossa laaksossa oli paljon puunrunkoja ja kallionlohkareita, jotka olivat pudonneet alas sillä tavoin. Eräällä paikalla tuli suuri kivi pyörien alas rinnettä hirveällä ryskeellä, joka kaikui vuorissa ja pelotti väsyneet hevoset juoksuun.

Sitämukaa kuin aurinko nousi itäiseltä taivaanrannalta, tulivat suuret vuoret valoisiksi, toinen toisensa perästä, niinkuin lamput johonkin juhlaan, kunnes ne kaikki olivat punaiset ja hehkuvat. Tämä suuremmoinen näytelmä virkisti kolmea pakolaista ja lisäsi heidän tarmoaan. Erään vuolaan virran rannalle he seisahtuivat vähäksi aikaa, juottaakseen hevosia ja söivät nopean aamiaisen. Lucy ja hänen isänsä halusivat jäädä pitemmäksi aikaa siihen, mutta Jefferson Hope oli taipumaton. "He ovat nyt meidän jälillämme", sanoi hän, "Kaikki riippuu meidän nopeudestamme. Kun tulemme kunnollisesti Canon'iin, niin voimme levätä kuinka kauvan tahansa."

Koko tämän päivän he kulkivat eteenpäin ja illalla laskivat olevansa kolmenkymmenen penikulman päässä vihollisistaan. Illalla he lepäsivät erään riippuvan kallion alla, joka suojasi heitä kylmältä tuulelta, ja nukkuivat muutamia tunteja. Ennen aamuhämärää olivat he taas pystyssä ja matkalla. He eivät olleet nähneet jälkeäkään takaa-ajajista ja Jefferson Hope alkoi uskoa että he olivat päässeet pakoon siltä hirveältä voimalta, jonka vihollisiksi he olivat joutuneet.

Toisena pakopäivänä alkoi ruokavarasto käydä pieneksi. Tämä ei tehnyt metsästäjää levottomaksi, sillä vuoristossa oli yllin kyllin riistaa, ja hänen oli usein täytynyt hankkia ruokavaroja kiväärillään. Hän valitsi suojaisen paikan, kokosi muutamia oksia ja teki tulen sillä he olivat lähes viidentuhannen jalan korkeudessa merenpinnasta ja ilma oli kylmä ja raaka. Pantuaan hevoset liekaan ja sanottuaan hyvästi Lucylle, heitti hän kiväärin olalleen ja lähti matkaan saadakseen jotakin ammutuksi. Kääntyessään katsomaan taakseen, näki hän vanhuksen ja tytön kumartuneina tulen yli ja kolme eläintä, jotka seisoivat liikkumattomina taustassa. Senjälkeen peittivät vuoret heidät hänen silmiltään.

Hän vaelsi pari penikulmaa menestyksettä, vaikka merkit puun kuorissa ja muualla osoittivat että läheisyydessä löytyi karhuja. Kahden tahi kolmen tunnin turhan etsimisen jälkeen aikoi hän lopulta epätoivoissaan kääntyä kotiinpäin, kun hän sattumalta huomasi jotakin, joka ilahutti häntä. Erään vuorenhuipun reunalla, kolme tai neljäsataa jalkaa hänen yläpuolellaan, seisoi eräs eläin, joka jonkunverran muistutti lammasta mutta sillä oli suuret sarvet. Paksusarvilammas — niin sitä nimitettiin — seisoi luultavasti jonkun lauman vartijana, joka oli piilossa metsästäjän silmältä, mutta onneksi se oli kääntyneenä toiseen suuntaan eikä ollut nähnyt häntä. Hän asettui pitkälleen, nojasi kiväärinsä kiveen ja tähtäsi kauvan ja tarkasti, ennenkuin laukaisi. Eläin hypähti, koetti hetken pysyä tasapainossa kallion reunalla ja putosi sitten alas laaksoon. Se oli liian raskas kannettavaksi ja metsästäjä tyytyi leikkaamaan vaan lavan ja kappaleen kylkeä. Tämä saalis selässään hän kiiruhti takasin päin, sillä ilta lähestyi. Tuskin hän oli kulkenut muutamia askeleita, kun hän jo huomasi, mitkä vaikeudet hänen oli voitettava. Innoissaan oli hän kulkenut oudoille paikoille eikä ollut helppo löytää sitä tietä, jota myöten hän oli tullut. Sen laakson poikki, jossa hän oli, kulki monta solaa, jotka kaikki olivat niin yhden näköisiä, että niitä oli mahdoton eroittaa toisistaan. Hän lähti kulkemaan erästä vuorensolaa myöten ja kulki noin penikulman verran, kunnes saapui eräälle koskelle, jota hän ei ennen ollut nähnyt. Vakuutettuna siitä, että hän oli eksynyt koetti hän kulkea toista solaa myöten, mutta tulos oli sama. Alkoi hämärtää ja oli miltei pimeä ennenkuin hän pääsi tutulle seudulle. Silloinkaan ei ollut helppo pysyä oikealla tiellä, sillä kuu ei ollut vielä noussut, ja korkeat vuorenseinät loivat tummia varjoja. Taakkansa painamana ja ponnistustensa väsyttämänä, pyrki hän eteenpäin, sillä se herätti hänessä toivoa, että jokainen askel vei hänet lähemmäksi Lucya ja että hänellä oli mukanaan tarpeeksi ruokavaroja koko jälellä olevalle osalle matkaa. Hän oli nyt saapunut sen vuorensolan alkupäähän, johon oli jättänyt seuralaisensa. Hän tunsi pimeässäkin niiden kallioiden rajapiirteet, jotka olivat sen ympärillä. Heidän täytyi — ajatteli hän — odotella peloissaan hänen paluutaan, sillä hän oli ollut poissa viisi tuntia. Iloissaan hän vei käden suulleen ja huusi kaikuvan halloon, merkiksi siitä, että hän oli tulossa. Hän seisahtui ja kuunteli hetken. Ei kuulunut mitään muita ääniä kuin hänen oman huutonsa kaiku, joka toistui ja tuli takaisin tuhatkertaisena. Vielä kerran hän huusi ja lujemmin kuin ennen, mutta hän ei kuullut kuiskaustakaan niiltä ystäviltä, joista niin vähän aikaa sitten oli eronnut. Hänessä syntyi hämärä, epävarma pelko, hän kiirehti yhä enemmän ja pudotti kiireissään kalliin taakkansa.

Kääntyessään nurkkauksessa, näki hän täydellisesti sen paikan, jossa tuli oli ollut. Se kyti vielä mutta sitä ei ollut kukaan korjannut, sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt. Joka paikassa oli yhtä hiljaista. Hänen pelkonsa oli muuttunut varmuudeksi. Tulen lähistöllä ei ollut ainoatakaan elävää olentoa; eläimet, mies ja tyttö olivat kadonneet. Joku äkillinen hirveä onnettomuus oli nähtävästi tapahtunut hänen poissa ollessaan — onnettomuus, joka oli kohdannut heitä kaikkia eikä kuitenkaan jättänyt mitään jälkiä.

Hän oli niin hämmästynyt ja huumaantunut tästä iskusta, että häntä alkoi pyörryttää ja hänen täytyi nojata kivääriinsä ettei kaatuisi. Mutta hän oli perinpohjin toiminnan mies ja tointui pian satunnaisesta heikkoustilastaan. Hän otti puoliksi palaneen puukappaleen hehkuvasta tuhasta, puhalsi siihen, niin että se syttyi tuleen, ja alkoi tutkia pientä leiriä. Maa oli hevosten polkema, ja se osoitti, että joku suurempi ratsujoukko oli saavuttanut pakolaiset, ja jälkien suunta osoitti heidän sitten kääntyneen takasin Suureen Suolakaupunkiin. Olivatko he vieneet pois mukanaan hänen molemmat seuralaisensa? Jefferson Hope oli miltei vakuutettu siitä kun hänen silmänsä sattuivat erääseen esineeseen, joka jääti hänen verensä. Heti leirin vieressä oli pieni punertava multaläjä, jota siinä ei ennen ollut. Se oli nähtävästi vastakaivettu hauta. Kun nuori metsästäjä lähestyi, näki hän pienen halaistun puupuikon, johon oli kiinnitetty paperilippu. Kirjoitus siinä oli lyhyt mutta selvä:

John Ferrier Suuresta Suolakaupungista. Kuollut 4:nä p:nä Elokuuta 1860.

Rehellinen, vanha mies, josta hän niin äsken oli eronnut oli kuollut ja tämä oli koko hänen hautakirjoituksensa. Jefferson Hope tuijotti raivoisasti ympärilleen näkyisikö toista hautaa missään, mutta sellaista ei ollut. Takaa-ajajat olivat vieneet Lucyn mukanaan. Kun nuori mies oli varmistunut tytön kohtalosta ja käsitti oman voimattomuutensa sitä estämään, toivoi hän makaavansa yhdessä vanhuksen kanssa tämän viimeisessä, hiljaisessa Iepokammiossa.

Mutta hän pudisti uudelleen pois sen horrostilan, jonka epätoivo vaikuttaa. Ellei hän voinut tehdä muuta, niin voi hän kuitenkin pyhittää elämänsä kostolle. Seisoessaan tulen ääressä tunsi hän, että ainoa, joka voi lieventää hänen surunsa, oli se, että hän omin käsin saisi kostaa täydellisesti vihollisilleen. Hän päätti pyhittää voimakkaan tahtonsa ja väsymättömän tarmonsa yksinään tälle asialle. Synkin, kalpein kasvoin palasi hän takasin sinne, johon oli pudottanut saaliinsa, ja kohennettuaan tulta vähän hän paistoi niin suuren osan lihasta, että se riitti muutamiksi päiviksi. Tämän sitoi hän kääröön ja lähti, vaikka hän oli väsynyt, seuraamaan "kostavien enkelien" jälkiä. Viisi kokonaista päivää laahasi hän itseään eteenpäin helläjalkaisena ja väsyneenä samojen solien kautta, joista oli ennen kulkenut hevosella. Illalla heittäytyi hän johonkin kallion koloon muutamiksi tunneiksi nukkumaan, mutta ennen auringonnousua oli hän taas matkalla. Kuudentena päivänä saapui hän Cagle Canoniin, josta heidän runsasvaiheinen pakonsa oli alkanut. Sieltä voi hän katsella alas pyhien kaupunkiin. Heikkona ja väsyneenä nojautui hän kivääriinsä ja puisti uhkaavasti jänteistä kättänsä hiljaista kaupunkia kohden allansa. Katsellessaan sitä, huomasi hän, että suurimmat kadut olivat koristetut lipuilla. Hän seisoi ja tuumi, mikä tarkoitus sillä oli, kun hän kuuli hevosen astuntaa ja näki erään ratsastajan tulevan vastaansa. Kun tämä lähestyi, tunsi hän mormoonin, jonka nimi oli Cowper, jolle hän oli ollut tilaisuudessa tekemään muutamia palveluksia. Hän huusi miehen luokseen koettaakseen saada tietoja Lucy Ferrierin kohtalosta.

"Minä olen Jefferson Hope", sanoi hän. "Muistatteko minut?"

Mormooni katseli häneen peittämättömän hämmästyksen valtaamana — oli todellakin vaikea tuntea tämä repaleinen, raaka vaeltaja aaveentapaisine kasvoineen ja villine silmineen, entiseksi reippaaksi metsästäjäksi. Tunnettuaan hänet lopuksi, muuttui hänen hämmästyksensä peloksi.

"Te olette hullu, kun tulette tänne", huudahti hän. "Oma elämäni ei olisi suuren arvoinen, jos joku näkisi minun puhelevan teidän kanssanne, Neljänmiehenneuvosto on laatinut vangitsemismääräyksen teitä varten, kun autoitte Ferrierin pakoa."

"Minä en pelkää heitä enkä heidän määräyksiään", sanoi Hope vakavasti. "Teidän täytyy tietää jotakin tästä, Cowper. Minä vannotan teitä kaiken nimessä, joka teille on rakasta, vastaamaan muutamiin kysymyksiin. Mehän olemme aina olleet ystäviä. Elkää Jumalan tähden kieltäytykö vastaamasta."

"Mitä se on?" kysyi mies levottomasti. "Kiiruhtakaa. Täällä on kalliolla korvat ja puilla silmät".

"Mitä Lucy Ferrieristä on tullut?"

"Nuori Drebber meni naimisiin hänen kanssaan eilen. Rohkaiskaa mielenne; tehän olette aivan menehtynyt".

"Älkää ajatelko minua", sanoi Hope hiljaa. Hän oli kalpea kuin kuolema ja oli vaipunut istumaan kivelle, jota vastaan hän oli nojannut. "Naimisiin sanotte te?"

"Meni naimisiin eilen — sentähden liputetaan Endowment Housessa. Drebber ja Stangerson kuuluvat joutuneen kiistaan siitä, kenen piti saada tyttö. He olivat molemmat seuranneet retkikuntaa ja Stangerson oli ampunut hänen isänsä, joka näytti antavan hänelle parhaat toiveet; mutta kun asiasta keskusteltiin neuvostossa, niin oli Drebberillä enemmän puolustajia, niin että profeetta antoi tytön hänelle. Kukaan ei häntä kuitenkaan saa pitää kauvaa, sillä minä näin eilen kuoleman hänen kasvoissaan. Hän muistutti enemmän aavetta kuin naista. Joko te lähdette?"

"Jo", vastasi Hope, joka oli noussut ylös. Hänen kasvonsa näyttivät olevan veistetyt marmorista, niin kova oli niiden ilme, ja silmissä hehkui onnettomuutta ennustava tuli.

"Mihinkä te aijotte?"

"Se on yhdentekevää", vastasi hän, heitti aseen olalleen ja meni ylös vuorensoliin, jossa villit eläimet asustivat. Niiden joukossa ei kuitenkaan ollut ainoatakaan niin raivoisaa ja vaarallista kuin hän itse.

Miehen ennustus toteutui liiankin hyvin. Lucy raukka kuihtui ja kuoli kuukauden kuluessa ja oliko siihen syynä hänen isänsä hirveä kuolema tai se vastenmielinen avioliitto, johon hänet oli pakotettu, on mahdoton sanoa. Hänen tylsä puolisonsa, joka oli mennyt naimisiin hänen kanssaan ainoastaan Ferrierin rikkauksien tähden, ei osoittanut minkäänlaista surua hänen kuollessaan; mutta Drebberin toiset vaimot surivat ja valvoivat ruumiin luona yön ennen hautausta, niinkuin mormoonien tapa oli. Varhain aamulla istuivat he paarien ympärillä, kun ovi heidän ihmeekseen lensi auki ja sisälle tuli päivänpaahtama repaleinen mies. Suomatta ainoatakaan sanaa tai silmäystä vapiseville naisille meni hän kuolleen ruumiin luo, jossa kerran oli asunut Lucy Ferrierin puhdas sielu. Hän kumartui ruumiin yli ja painoi hartaasti huulensa tytön otsaan, otti sitten hänen kätensä ja veti pois vihkimäsormuksen siitä. "Häntä ei haudata sen kanssa", huudahti mies raivoisasti, ja ennenkuin kukaan ehti hälyyttää, syöksyi hän alas rappusista ja katosi. Niin merkillinen ja lyhyt oli tämä kohtaus, että ne, jotka valvoivat, tuskin uskoivat sitä todeksi itsekkään ellei vihkimäsormus olisi ollut poissa.

Jefferson Hope oli muutamia kuukausia vuorilla ja kantoi sydämessään sitä raivoisaa koston toivetta, joka täytti hänet. Kuului huhuja kuihtuneesta olennosta, joka hiipi kaupungin ulkolaidoilla ja kummitteli vuoristossa. Kerran suhisi luoti Stangersonin akkunan läpi ja litistyi seinään yhden jalan päässä hänestä. Toisen kerran kun Drebber kulki erään kallion sivu, tuli suuri kallionlohkare hyppien alaspäin ja hän säilyi hirveältä kuolemalta vaan heittäytymällä pitkälleen. Molemmat nuoret mormoonit huomasivat pian syyn näihin murhayrityksiin ja tekivät useita retkiä vuorille saadakseen vihollisensa vangiksi tai ammutuksi, mutta aina menestyksettä. Senjälkeen olivat he niin varovaisia, etteivät he menneet ulos pimeän tultua ja antoivat sitäpaitsi vartioida talojansa. Jonkun ajan kuluttua he lopettivat nämä varokeinot, sillä heidän vastustajastaan ei kuulunut mitään, ja he toivoivat hänen kostonhimonsa laimenneen.

Se oli päinvastoin kasvanut. Metsästäjän luonne oli kova ja talttumaton ja ajatus kostosta oli saanut sellaisen vallan, ettei hänen sydämessään ollut tilaa muille tunteille. Ennen kaikkea oli hän käytännöllinen. Hän huomasi pian, ettei edes hänenkään voimakas ruumiinsa jaksaisi kestää sellaisia rasituksia. Jos hän kuolisi kuin koira vuorille, niin mitä hänen kostostaan sitten tulisi? Niin palasi hän vaikka vastenmielisesti kaivoksiin Nevadassa, parantaakseen terveytensä ja kootakseen varoja voidakseen täyttää päätöksensä kärsimättä puutetta.

Hän oli aikonut olla poissa vaan yhden vuoden, mutta arvaamattomat tapaukset estivät hänet lähtemästä kaivoksilta viiteen vuoteen. Tämän ajan kuluttua oli hänen kostonhimonsa vielä yhtä voimakas kuin sinä yönä, kun hän seisoi Ferrierin haudalla. Valepuvussa ja vieraalla nimellä palasi hän Suureen Suolakaupunkiin, välittämättä omasta hengestään, niin kauvan kun hän voi kostaa. Siellä oli häntä vastassa huonot uutiset. Muutamia kuukausia aikaisemmin oli sattunut erimielisyyksiä valittujen joukossa; muutamat nuoremmat jäsenet olivat tehneet kapinan Vanhimpien valtaa vastaan, ja seuraus oli että he olivat eronneet kirkosta, jättäneet Utahin ja menneet "pakanain" sekaan. Näiden joukossa olivat Drebber ja Stangerson, eikä kukaan tiennyt, mihin he olivat lähteneet. Huhu kertoi, että Drebberin oli onnistunut muuttaa suurin osa omaisuudestaan rahaksi ja hän oli matkustanut rikkaana miehenä, kun taas Stangerson oli verraten köyhä. Moni olisi ehkä jättänyt kostontuumansa kohdatessaan tällaisia vaikeuksia, mutta Jefferson Hope ei horjunut milloinkaan. Mukanaan ne vähät, jotka hänellä oli, ja ansaiten leipänsä kaikenlaisella työllä, matkusti hän kaupungista kaupunkiin Yhdysvalloissa etsimässä vihollisiaan. Vuodet kuluivat, hänen musta tukkansa oli harmaantunut, mutta hän jatkoi yhä samaa päämäärää kohden. Vihdoin tuli hänen uutteruutensa palkituksi. Hän näki ainoastaan vilaukselta eräät kasvot, mutta se vilaus sanoi hänelle, että miehet, joita hän etsi olivat Clevelandissa Ohiossa. Hän palasi huonoon asuntoonsa kostonsuunnitelmat valmiina. Sattumalta oli Drebber tuntenut maankiertäjän kadulla ja lukenut murhaa hänen katseestaan. Hän kiiruhti rauhantuomarin luo mukanaan Stangerson, josta oli tullut hänen yksityissihteerinsä, ja kertoi tuomarille, että heidän henkensä oli vaarassa erään vanhan kilpakosijan mustasukkaisuuden tähden. Samana iltana vangittiin Hope, ja kun hän ei voinut hankkia takauksia, niin sai hän olla kiinni pari viikkoa. Kun hän vihdoinkin pääsi vapaaksi, niin hän näki että Drebberin talo oli tyhjä ja että tämä ja Stangerson olivat matkustaneet Eurooppaan.

Taas oli kostaja pettynyt ja taas kehoitti viha häntä jatkamaan vainoomistaan. Hän oli varaton ja hän oli pakotettu hakemaan työtä hankkiakseen matkarahat. Kun hän oli saanut kokoon tarpeeksi pysyäkseen hengissä, matkusti hän Eurooppaan, seurasi vihollistensa jälkiä kaupungista kaupunkiin ja eli ottamalla tehdäkseen mitä kehnoimpia töitä, mutta ei saavuttanut heitä milloinkaan. Kun hän tuli Pietariin, olivat he lähteneet Pariisiin, ja kun hän oli seurannut sinne, olivat he juuri lähteneet Kööpenhaminaan. Tanskan pääkaupunkiin tuli hän taas muutamia päiviä liian myöhään, sillä he olivat jatkaneet Lontooseen, jossa hän vihdoin saavutti heidät. Emme voi tehdä paremmin kuin käyttää tästä lähtien vangin omaa kertomusta, joka on kirjoitettuna tri Watsonin päiväkirjassa, jolle jo olemme niin suuressa kiitollisuuden velassa.

KUUDES LUKU.

Jatkoa tri Watsonin muistiinpanoista.

Vankimme vimmattu vastarinta ei näyttänyt johtuvan persoonallisesta kiukusta meitä kohtaan, sillä huomatessaan itsensä voimattomaksi, hymyili hän ystävällisesti ja toivoi, ettei hän ollut vahingoittanut ketään meistä taistelussa. "Otaksun, että te aijotte viedä minut poliisiasemalle", huomautti hän Sherlock Holmesille. "Minun vaununi seisoo ulkopuolella. Jos tahdotte päästää jalkani kahleista, niin voin itse kävellä alas. Minä en ole niin kevyt kannettavaksi, kuin kerran olen ollut."

Gregson ja Lestrade katsoivat toisiinsa, niinkuin olisivat pitäneet tätä ehdotusta hävyttömänä, mutta Holmes täytti vangin pyynnön ja irroitti pyyhinvaatteen, jonka oli sitonut vangin jalkojen ympäri. Tämä nousi seisomaan ja ojensi jalkojansa, ikäänkuin varmentuakseen siitä, että hän taas oli vapaa. Muistan, että ajattelin itsekseni, kun katselin häntä, että olen harvoin nähnyt voimakkaampirakenteista miestä, ja hänen tummissa, auringonpaahtamissa kasvoissaan oli päättäväisyyden ja tarmon ilme, joka oli yhtä pelottava kuin hänen ruumiillinen voimansakin.

"Jos on avonainen poliisimestarin paikka jossakin, niin pitäisi teidän saada se", sanoi hän ja katseli peittelemättömällä ihastuksella ystävääni. "Se taitavuus, jolla seurasitte minun jälkiäni oli verraton."

"On parasta, että te tulette minun kanssani", sanoi Holmes molemmille salapoliiseille.

"Minä voin kyllä ajaa", sanoi Lestrade.

"Hyvä! Gregson voi istua sisällä vaunussa. Tulkaa te myöskin mukaan tohtori, koska asia huvittaa teitä."

Minä suostuin mielelläni, ja me menimme kaikki yhdessä alas. Vankimme ei tehnyt mitään yritystä lähteä pakoon, vaan nousi tyynesti vaunuihinsa, ja me seurasimme perässä. Lestrade nousi ajajan istuimelle, läimäytti hevosta, ja vähän ajan päästä olimme poliisiasemalla.

Me menimme sisälle pieneen huoneeseen, jossa poliisikomisarius kirjoitti muistiin vangin nimen ja niiden henkilöiden nimet, joiden murhaamisesta häntä syytettiin. Hän oli kalpea, flegmaattinen mies, joka hoiti tointaan jäykällä koneellisella tavalla. "Vanki tulee oikeuden eteen viikon kuluessa", sanoi hän. "Haluatteko te, mr Jefferson Hope, antaa sitä ennen jonkun selvityksen? Minä varotan teitä siitä, että teidän sananne kirjoitetaan muistiin ja käytetään mahdollisesti teitä vastaan."

"Minulla on koko joukko sanottavaa", sanoi vanki hitaasti. "Minä haluan kertoa kaikki teille."

"Eikö olisi parasta odottaa tutkintoon?" kysyi komisarius.

"Minä en taida koskaan joutua oikeuden eteen", vastasi hän. "Älkää pelätkö, minä en ajattele itsemurhaa. Ettekö te ole lääkäri?" Hän katsoi minuun tummilla silmillään, kun hän teki tämän kysymyksen.

"Olen kyllä."

"Laskekaa kätenne tähän", sanoi hän hymyillen ja osoitti raadelluilla käsillään rintaansa.

Minä tein niin ja huomasin heti tavattoman kolkutuksen. Rintakehä vapisi ja tärisi, niinkuin se olisi heikko rakennus, jossa oli käynnissä voimakas kone. Hiljaisuudessa, joka vallitsi huoneessa kuulin kumean, sorisevan ja lorisevan äänen.

"Teillähän on valtasuonenpullistuma", huudahdin minä.

"Siksihän sitä nimitetään", sanoi hän tyynesti. "Minä kyselin neuvoa eräältä lääkäriltä viime viikolla ja hän sanoi sen särkyvän muutaman päivän kuluttua. Tauti on pahentunut vuodesta vuoteen. Minä sain sen ollessani alttiina kaikenlaisille ilmoille ja ruoan puutteessa Suolajärven vuoristossa. Työni on nyt tehty, enkä pidä väliä siitä, kuinka pian kuolen, mutta sitä ennen haluaisin kertoa tarinani, sillä minä en tahdo, että minua muistellaan niinkuin tavallista murhaajaa."

Komisarius ja salapoliisit keskustelivat keskenään, olisiko sopivaa antaa hänen kertoa.

"Arveletteko te, tohtori, että tässä on vaara tarjolla?" kysyi edellinen.

"Aivan varmaan!" vastasin minä.

"Siinä tapauksessa vaatii velvollisuutemme meitä oikeuden tähden sallimaan hänen antaa selitys", sanoi komisarius. "Te saatte puhua, mutta minä huomautan, että kertomuksenne tulee kirjoitettavaksi muistiin."

"Teidän luvallanne minä istuudun", sanoi vanki ja teki niin. "Tautini vaikuttaa sen, että väsyn helposti ja taistelu puoli tuntia sitten ei parantanut minua. Minä seison haudan partaalla, joten ei ole luultavaa että valehtelisin teille. Jokainen sana on täyttä totta, ja se, mihin tarkoitukseen te niitä käytätte, on minusta aivan yhdentekevää".

Tämän sanottuaan nojautui Jefferson Hope taaksepäin tuolissaan ja kertoi seuraavan ihmeellisen kertomuksen. Minä menen edesvastuuseen sen tarkkuudesta, sillä olen käyttänyt Lestraden muistikirjaa, johon vangin kertomus kirjoitettiin sanasta sanaan.

"Se ei kuulu tähän, mistä syystä minä vihasin näitä miehiä", sanoi hän, "se on kylliksi, että he olivat syynä kahden ihmisen kuolemaan — isän ja tyttären — ja tästä syystä oli heidän kuoltava. Kun oli kulunut niin pitkä aika heidän rikoksestaan, niin oli minun mahdoton saada heitä tuomituiksi missään tuomioistuimessa. Minä tunsin heidän rikoksensa ja päätin olla itse tuomarina, jurynä ja pyövelinä samalla kertaa. Te olisitte tehneet saman jos olisitte olleet minun asemassani.

"Tyttö, josta puhuin, olisi mennyt naimisiin minun kanssani kaksikymmentä vuotta sitten. Hänet pakotettiin naimisiin Drebberin kanssa, ja hänen sydämmensä särkyi siitä. Minä otin vihkimäsormuksen kuolleen sormesta sentähden, että Drebber näkisi sen kuollessaan ja muistaisi rikoksen, josta häntä rangaistiin. Minulla on ollut se mukanani aina ja olen vainonnut Drebberiä ja hänen rikostoveriaan kahdessa maanosassa, kunnes vihdoin sain heidät käsiini täällä. He luulivat voivansa väsyttää minut, mutta sitä he eivät voineet. Vaikka kuolisin huomenna, — joka ei ole lainkaan mahdotonta, niin kuolisin varmana siitä, että työni on täytetty tässä maailmassa, sillä he ovat kuolleet minun käteni kautta, ja mitään muuta en enää toivo. He olivat rikkaita ja minä köyhä, ja siksi ei minun ollut helppo seurata heitä. Kun tulin Lontooseen, olivat taskuni melkein tyhjät, ja minun oli pakko tehdä työtä elääkseni. Ajaminen ja ratsastaminen oli minusta aivan yhtä helppoa kuin käveleminen ja senvuoksi ilmoittauduin eräälle vaununomistajalle ja sain pian työtä. Joka viikko piti minun maksaa hänelle määrätty rahasumma, ja ylijäämän sain pitää itse. Harvoin jäi paljon yli, mutta kuitenkin voin elää sillä. Tutustuminen oli vaikeinta, sillä kaikista maailman labyrinteistä lienee tämä sekavin. Minulla oli kartta vieressäni ja, niinpian kuin opin tuntemaan tärkeimmät hotellit ja asemat, tulin hyvin toimeen.

"Kesti jonkun aikaa, ennenkuin sain tietää, missä molemmat herrani asuivat, mutta minä kyselin ja kyselin, kunnes löysin heidät. He asuivat eräässä täysihoitolassa Camberwellissä toisella puolen virtaa. Kun kerran olin löytänyt heidät, niin tiesin, että he olivat minun vallassani. Olin nimittäin antanut partani kasvaa, niin ettei ollut luultavaa, että he tuntisivat minut. Minä aijoin seurata heitä kunnes sattuisi sopiva tilaisuus, sillä minä olin varmasti päättänyt, etteivät he enää pääsisi karkuun minulta, mutta hyvin läheltä piti, että he olisivat onnistuneet.

"Vaikka he menivät mihinkä Lontoossa, niin olin minä aina heidän kintereillään. Toisinaan seurasin heitä vaunuillani, toisinaan jalan, mutta edellinen tapa oli parempi, sillä silloin he eivät milloinkaan päässeet näkyvistä. Ainoastaan varhain aamulla ja myöhään illalla voin ansaita jotakin, ja sentähden jouduin vaillinki puolelle työnantajani kanssa, mutta se ei surettanut minua niin kauvan kuin olin tilaisuudessa käymään käsiksi heihin, kun halusin.

"He olivat kuitenkin ovelia. Ehkä he aavistivat, että heitä seurattiin, sillä he eivät menneet milloinkaan ulos yksinään tahi pimeän tultua. Kaksi kokonaista viikkoa ajoin heidän perässään joka päivä, mutta en nähnyt heidän milloinkaan eroavan toisistaan. Drebber oli puolet ajasta humalassa, mutta Stangerson oli aina varuillaan. Minä vartioin heitä varhain ja myöhään, mutta tilaisuutta ei ilmestynyt; en kuitenkaan menettänyt rohkeuttani, sillä jokin sanoi minulle, että heidän aikansa oli pian tullut. Minä pelkäsin vaan, että tämä täällä rinnassani särkyisi liian pian ja jättäisi työni tekemättä.

"Lopulta eräänä iltana, kun ajoin edestakaisin Torquay Terrace'lla, joka on sen kadun nimi, jolla he asuivat, näin eräiden vaunujen ajavan portille. Sieltä tuotiin ulos joku määrä matkatavaroita ja vähän aikaa sen jälkeen tulivat Drebber ja Stangerson ulos, ja ajoivat pois. Minä kehotin hevostani ja pidin silmällä heitä tuntien itseni tyytymättömäksi, sillä pelkäsin heidän matkustavan pois. Euston asemalla he nousivat pois, ja minä maksoin eräälle pojalle hevoseni pitelemisestä ja seurasin heitä asemasillalle. Kuulin heidän kysyvän Liverpooliin menevää junaa ja konduktööri vastasi että yksi oli juuri lähtenyt ja seuraava lähtisi muutamien tuntien kuluttua. Stangerson näytti olevan kiukuissaan mutta Drebber oli tyytyväinen. Pääsin tungoksessa niin lähelle heitä, että voin kuulla joka sanan. Drebber sanoi, että hänellä oli pieni yksityinen asia toimitettavana ja jos Stangerson tahtoi odottaa häntä, niin tulisi hän pian takasin. Hänen seuralaisensa nuhteli häntä ja muistutti häntä siitä, että he olivat päättäneet pysytellä yhdessä. Drebber sanoi, että asia oli arkaluontoinen, ja että hänen täytyi mennä yksin. En voinut kuulla toisen vastausta, mutta Drebber kirosi ja sanoi, että Stangerson oli ainoastaan palkkaa nauttiva palvelija, eikä hänen sopinut käskeä isäntäänsä. Senjälkeen ei Stangerson koettanutkaan enää estellä, he sopivat vain siitä, että jos Drebber tulisi liian myöhään viimeisellekin junalle niin tapaisivat he toisensa Hallidayn yksityishotellissa; johon Drebber vastasi, että hän olisi asemasillalla klo 11 ja lähti asemalta. Se hetki, jota niin kauvan olin odottanut, oli vihdoinkin tullut.

"Minulla oli viholliseni vallassani. Kun he olivat yhdessä, niin voivat he auttaa toisiaan, mutta erillään olivat he minun käsissäni. Minun suunnitelmani oli jo valmis. Kosto ei tuota mitään tyydytystä, ellei uhri saa aikaa huomata, kuka häntä rankaisee ja mistä syystä kosto on tullut. Minä olin suunnitellut tekoni niin, että olin tilaisuudessa muistuttamaan vihollistani hänen rikoksestaan. Muutamia päiviä ennen oli eräs herra, joka kävi katsomassa huoneustoa Brixton Roadilla pudottanut avaimen minun vaunuihini. Vein sen takasin samana iltana, mutta olin ottanut jäljennöksen siitä ja teettänyt toisen samanlaisen. Siten oli minulla ainakin yksi paikka suuressa kaupungissa, jossa voin olla häiritsemättä. Vaikeus oli nyt siinä, kuinka minun piti käyttäytyä saadakseni viholliseni sinne. Hän käveli alas katua ja kävi parissa kapakassa ja oli lähes puoli tuntia jälkimäisessä. Tullessaan ulos horjui hän ja oli nähtävästi koko lailla hutikassa. Minun edessäni seisoi vaunut ja hän kutsui ne. Minä seurasin niin lähellä niitä, että hevoseni pää oli vaan jalan päässä niistä koko ajan. Me ajoimme Waterloo Brigden yli ja useita katuja myöten, kunnes olimme sen talon luona, jossa hän oli asunut. Minä en voinut ymmärtää hänen aikomustaan kun hän palasi takasin sinne, mutta jatkoin ajoani ja seisautin noin sadan metrin päähän talosta. Hän meni sisälle ja vaunut ajoivat pois. — Olkaa hyvä ja antakaa minulle lasillinen vettä, sillä suuni kuivaa, kun puhun niin paljon."

Minä annoin hänelle vettä ja hän joi sen.

"Kiitos, nyt tuntuu paremmalta", sanoi hän. "Niin, minä odotin noin neljännestunnin tahi vähän päälle, kun kuulin painimisen äänen sisältä talosta. Seuraavalla hetkellä avautui ovi ja minä näin kaksi miestä, joista toinen oli Drebber ja toinen joku, jota en tuntenut. Tämä piti Drebberiä kauluksesta, ja kun he olivat tulleet ulos rappusille, niin potkasi hän Drebberiä, niin että tämä lensi keskelle katua. 'Lurjus!' huudahti hän ja heristi keppiään hänelle. 'Minä opetan sinut loukkaamaan rehellistä tyttöä.' Hän oli niin suuttunut että luulin hänen lyövän Drebberiä kepillään, mutta tämä horjui pois, niin pian kuin jalat kantoivat. Hän juoksi kulmaan, ja nähdessään minun vaununi hyppäsi hän niihin. 'Ajakaa Hallidayn yksityishotelliin', sanoi hän.

"Kun olin saanut hänet vaunuihini, niin löi sydämmeni niin rajusti ilosta, että pelkäsin suonen rinnassani särkyvän viime hetkessä. Minä ajoin hitaasti, ajatellen, mitä nyt olisi paras tehdä. Minä ajaisin ulos maalle ja siellä, jossakin yksinäisessä lehtokujassa tapaisimme toisemme viimeisen kerran. Olin jo miltei päättänyt tehdä niin, kun hän itse ratkaisi asian. Juomisen halu oli taas saanut hänet valtaansa, ja hän käski minun seisahtua erään kapakan eteen. Hän meni sisälle ja käski minua odottamaan. Hän oli siellä, kunnes huoneusto sulettiin, ja kun hän tuli ulos, oli hän niin juovuksissa, että minä käsitin hänen nyt olevan vallassani.

"Teidän ei pidä luulla, että minä aijoin tappaa hänet kylmäverisesti. Se olisi tosin ollut täysin oikeutettua, mutta minä en voinut tehdä sitä. Minä olin kauvan sitten päättänyt, että hänen piti saada yksi mahdollisuus, jos hän tahtoi käyttää sitä. Vaeltaessani ympäri Amerikassa olin ollut muunmuassa vahtimestarina York'in korkeakoulun laboratooriossa. Eräänä päivänä piti professori esitelmän myrkyistä ja näytti ylioppilaille erään alkaloidin, jota hän oli valmistanut jostakin etelä-amerikkalaisesta nuolimyrkystä ja joka oli niin voimakasta, että pieninkin erä siitä tappoi. Minä vainusin esille sen pullon, jossa myrkkyä säilytettiin, ja kun kaikki olivat lähteneet pois, olin varuillani ja otin sitä vähäsen. Minä olin jotenkin taitava farmaceutti ja valmistin myrkystä muutamia pieniä, helposti liukenevia pillereitä, sekä asetin yhden sellaisen ja yhden samannäköisen mutta vaarattoman pillerin, jokaiseen laatikkoon. Päätin, että kun aika oli tullut niin saisivat nämä herrat ensiksi valita pillerin ja minä sitten ottaisin toisen. Tämä tapa oli aivan yhtä varmasti kuolettava, kuin ampuminen, eikä läheskään yhtä meluisa. Siitä päivästä lähtien pidin aina pillerit mukanani ja nyt oli tullut aika käyttää niitä.

"Kello oli lähempänä yhtä kuin kahtatoista, ja yö oli tavattoman kolkko, tuuli kovasti ja sade valui virtanaan. Vaikka oli niin kurjaa, niin olin minä kuitenkin iloinen — niin, niin iloinen, että olisin voinut huutaa ilosta. Jos te joskus kaksikymmentä vuotta olette toivoneet jotakin ja yht'äkkiä saatte sen, niin voitte käsittää minun tunteeni. Minä sytytin sikaarin ja poltin sitä vahvistaakseni hermojani, mutta käteni vapisivat ja ohimoni tykyttivät. Kun ajoimme, näin minä vanhan Ferrierin ja Lucyn hymyilevän minulle, yhtä selvästi kuin nyt näen teidät. Ne seurasivat minua koko matkan, yksi kummallakin puolella, kunnes seisotin hevoseni Brixton Road'illa. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, eikä kuulunut muita ääniä kuin sateen tippuminen. Kun katsoin sisään akkunasta, niin näin Drebberin makaavan humalassa ja nukkuvan eräässä nurkassa. Minä pudistin häntä ja sanoin: 'Nyt on aika nousta pois vaunuista.'

"'Se oli hyvä, ajaja', sanoi hän.

"Minä otaksuin, että hän luuli meidän tulleen siihen hotelliin, jonka hän oli maininnut, sillä hän tuli ulos sanomatta sanaakaan, ja seurasi minua puutarhan lävitse. Kun tulimme ovelle, avasin minä sen, ja saatoin hänet kadunpuoleiseen huoneeseen. Voin vakuuttaa, että isä ja tytär kulkivat koko ajan edelläni.

"'Täällä on kirotun pimeä', sanoi hän ja tömisti ympäri huonetta.

"'Kohta saamme valoa', sanoin minä ja raapasin tulitikulla tulta ja sytytin vahakynttilän, jonka olin tuonut mukanani. 'Nyt Mr Enoch Drebber', jatkoin minä, häneen kääntyneenä, ja pidin kynttilää kasvojeni edessä. 'Kuka minä olen?'

"Hän katseli minua muutaman silmänräpäyksen talisilla, juopuneilla silmillään, senjälkeen näin kauhistuneen ilmeen hänen kasvoissaan ja tiesin, että hän tunsi minut. Hän horjui kalveten taaksepäin, ja minä näin hikipisaroiden nousevan hänen otsalleen ja hänen hampaansa kalisivat. Tämän nähdessäni nojauduin oveen ja nauroin ääneen. Olin aina uskonut, että kosto olisi suloinen, mutta en milloinkaan ollut toivonutkaan sellaista tyytyväisyyttä, joka nyt täytti minut.

"'Roisto!' sanoin minä. 'Minä olen seurannut teitä Suuresta Suolakaupungista Pietariin, mutta te olette aina päässyt pakoon. Nyt on teidän vaelluksenne päättynyt, sillä toinen meistä ei näe auringon nousevan huomenna.' Hän peräytyi vapisten, kun minä puhuin, ja minä voin nähdä hänen kasvoistaan, että hän uskoi, että minä olin hullu, ja ehkä minä olinkin silloin. Ohimoni löivät kuin vasarat ja luulen, että olisin saanut halvauksen, ellei veri olisi syössyt ulos nenästäni ja helpottanut.

"'Mitä te nyt ajattelette Lucy Ferrieristä?' huusin minä, lukitsin oven ja pudistin avainta hänen kasvojensa edessä. 'Rangaistus on viipynyt, mutta nyt se on vihdoinkin tullut.' Minä näin hänen raukkamaisten huuliensa vapisevan. Hän olisi tahtonut kerjätä henkeään, mutta hän tiesi sen olevan turhaa.

"'Aijotteko te murhata minut?' änkytti hän.

"'Ei se ole murha', vastasin minä. 'Kuka puhuu murhasta, kun koira lyödään kuoliaaksi? Mitä armoa te osoititte minun rakastetulleni, kun laahasitte hänet pois murhatun isänsä luota ja veitte hänet kirottuun, hävyttömään haaremiinne?'

"'En minä murhannut hänen isäänsä!' huudahti hän.

"'Mutta teidän tähtenne särkyi tytön sydän', huusin minä ja tarjosin hänelle pillerilaatikosta. 'Antaa Jumalan olla tuomarinamme. Valitkaa ja syökää. Toisessa on kuolema, toisessa elämä. Minä otan sen, jonka te jätätte. Saamme nähdä onko maan päällä oikeutta, vai vallitseeko meitä sattuma.'

"Hän painui kokoon lattialle kiljaisten raivoisasti, ja rukoili armoa, mutta minä vedin veitseni ja pidin sitä hänen kurkkunsa päällä, kunnes hän totteli. Senjälkeen nielin minä toisen, ja me katselimme toisiamme noin minuutin odottaen saada nähdä, kumpi eläisi ja kumpi kuolisi. Unhottanenko koskaan sitä katsetta, joka tuli hänen silmiinsä kun hän tunsi, että hän oli syönyt myrkyn. Minä nauroin sen nähdessäni, ja pidin Lucyn vihkimäsormusta hänen silmiensä edessä. Mutta sitä kesti vaan silmänräpäyksen, sillä alkaloidi vaikuttaa nopeasti. Kouristuksen tapainen vetäisy vääristi hänen kasvonsa, hän ojensi kätensä, horjui käheästi parkaisten ja kaatui raskaasti lattialle. Minä potkasin häntä jalallani ja laskin käteni hänen sydämelleen. Se ei lyönyt. Hän oli kuollut.

"Verta oli tullut minun nenästäni mutta en ollut huomannut sitä. En tiedä mistä se johtui, että kirjoitin seinälle. Ehkä se oli koe eksyttää poliisia, sillä minä olin iloinen ja huoleton. Muistin, että New-York'issa oli löydetty eräs saksalainen, jonka yläpuolella oli sana 'Rache', ja sanomalehdet otaksuivat, että murhan olivat tehneet salaiset seurat. Minä ajattelin, että ehkä se, joka saattoi heidät New-York'issa hämilleen, tekisi sen myös Lontoossa, niin että kastoin sormeni omaan vereeni ja kirjoitin seinälle. Senjälkeen palasin vaunuilleni ja näin, ettei ketään ollut läheisyydessä, ja että yö oli vielä sateinen. Olin ajanut vähän matkaa, kun pistin käteni siihen taskuun, jossa tavallisesti säilytin Lucyn sormusta, mutta en löytänyt sitä. Jouduin epätoivoon siitä, sillä se oli ainoa muisto, joka minulla oli häneltä. Kun luulin, että olin pudottanut sen ollessani kumartuneena Drebberin ruumiin ylitse, palasin takasin, jättäen vaununi eräälle sivukadulle ja kävelin tyynesti takasin talon luo, sillä olin valmis uskaltamaan mitä tahansa saadakseni sormukseni takaisin. Kun tulin rakennuksen eteen, niin menin suoraan poliisin syliin, joka tuli ulos, ja minä voin poistaa epäluulot ainoastaan sillä, että tekeydyin juopuneeksi. Tämä on kertomus Drebberin lopusta.

"Nyt oli enää tehtävä samoin Stangersonille ja maksettava John Ferrierin velka. Minä tiesin, että hän asui Hallidayn yksityishotellissa, ja odotin siellä koko päivän, mutta hän ei tullut ulos. Minä epäilin, että hän aavisti jotakin, kun ei Drebber ollut saapunut takasin. Hän oli aina viekas ja varuillaan, tuo Stangerson. Jos hän luuli pääsevänsä minusta sillä, että hän pysyi sisällä, niin hän erehtyi. Minä sain pian tietooni mikä oli hänen akkunansa, ja aikaisin seuraavana aamuna käytin niitä tikapuita, jotka olivat kujassa hotellin takana, ja pääsin siten hänen huoneeseensa. Minä herätin hänet ja sanoin, että nyt oli tullut hetki, jolloin hänen oli vastattava siitä hengestä, jonka hän oli ottanut kauvan sitten. Minä kuvasin hänelle Drebberin kuoleman ja tarjosin hänelle samaa valintaa. Sensijaan että hän olisi käyttänyt hyväkseen tätä viimeistä pelastuskeinoa, hyökkäsi hän ylös sängystä ja kävi minun kurkkuuni. Minä lävistin hänen sydämensä itsepuolustuksekseni. Tulos olisi varmaan ollut sama, sillä sallimus ei kuitenkaan olisi sallinut hänen ottaa muuta kuin myrkyllisen pillerin.

"Vähän on minulla enää lisättävää, ja se onkin hyvä se, sillä nyt olen aivan lopussa. Minä ajoin vaunujani vielä muutamia päiviä ja aijoin jatkaa sitä, kunnes olisin ansainnut tarpeeksi palatakseni Amerikkaan. Eräänä aamuna seisoin pihalla, kun eräs repaleinen poika tuli ja kysyi, jos löytyi joku ajuri, jonka nimi oli Jefferson Hope, sillä hänen vaunujensa piti mennä Baker Streetille 221 B. Minä ajoin sinne epäilemättä mitään, enkä muista mitään muuta, kuin että tuo nuori herra pani ranteisiini nämä rannerenkaat niin ovelasti kuin suinkin voi ajatella. Tämä on minun koko historiani ja te voitte pitää minua murhaajana, mutta itse mielestäni olen minä yhtä hyvin oikeuden palvelija kuin tekin."

Miehen kertomus oli ollut niin kauhistuttava ja hänen käytöksensä niin kunnioitusta herättävä, että me olimme istuneet vaiti ja kuunnelleet tarkkaavaisesti. Myöskin salapoliiseissa, vaikka he olivat tottuneet kaikenlaisiin rikoksiin, tuntui se herättävän suurta mielenkiintoa. Kun hän oli lopettanut, niin seurasi muutaman hetken hiljaisuus, jota häiritsi vaan Lestraden kynän raaputus, kun hän lopetti muistiinpanonsa.

"On vaan yksi kohta, josta haluaisin hiukan lähempiä selityksiä", sanoi Sherlock Holmes. "Kuka oli teidän rikostoverinne, joka kävi hakemassa sormuksen?"

Vanki iski silmää leikillisesti. "Omista salaisuuksistani voin puhua, mutta en halua toisille ikävyyksiä. Minä näin teidän ilmoituksenne ja ajattelin, että teillä joko on sormus tahi on se viekkautta. Ystäväni tarjoutui käymään katsomassa sitä ja teidän täytyy myöntää, että hän teki sen hyvästi."

"Aivan varmaan", sanoi Holmes sydämellisesti.

"Nyt, herraseni", huomautti komisarius vakavasti, "täytyy lain muodot täyttää. Tuorstaina tapahtuu vangin kuulustelu ja teidän täytyy myös olla läsnä." Hän soitti kelloa ja kaksi vanginvartijaa taluttivat pois Jefferson Hopen ja me lähdimme myös ja otimme ajurin Baker Streetille.

SEITSEMÄS LUKU.

Loppu.

Me olimme saaneet kutsun saapua tuorstaina, mutta kun päivä tuli, niin ei meidän todistustamme tarvittukaan. Korkeampi tuomari oli ottanut asian käsiinsä ja Jefferson Hope oli kutsuttu korkeamman tuomioistuimen eteen, jossa hän sai oikeutta. Yöllä vangitsemispäivän jälkeen repesi suoni, ja hänet löydettiin makaamassa pitkällään kopin lattialla, onnellinen ilme kasvoillaan, ikäänkuin hän olisi viimeisillä hetkillään voinut tyytyväisenä katsella taakseen hyvin elettyyn elämään.

"Gregson ja Lestrade raivostuivat hänen kuolemansa tähden", huomautti Holmes, kun istuimme ja puhelimme tästä seuraavana iltana. "Missä heidän reklaaminsa nyt on?"

"Minä en voi huomata, että heillä oli paljoakaan tekemistä hänen vangitsemisensa kanssa", vastasin minä.

"Mitä te 'teette' tässä maailmassa ei ole suuresta arvosta", muistutti hän katkerasti. "Kysymys on siitä mitä saatte ihmiset _'luulemaan'_teidän tehneen. Missään tapauksessa", jatkoi hän iloisesti hetken kuluttua, "en olisi tahtonut jättää tätä tekemättä. En voi muistaa ainoatakaan näin mieltäkiinnittävää tapausta, vaikka se oli yksinkertainen, mutta kuitenkin erittäin opettavainen."

"Yksinkertainen?" huudahdin minä.

"Niin, sitä voi tuskin muuksi sanoa", sanoi Sherlock Holmes hymyillen minun hämmästykselleni. "Todistus siitä on, että voin jo kolmen päivän kuluttua saada hänet kiinni ainoastaan muutamien yksinkertaisten johtopäätösten avulla."

"Se on totta", sanoin minä.

"Olen jo selittänyt teille, että eriskummaisuus on enemmän avuksi kuin vastukseksi. Vaikeinta tämän tapaista brobleemia ratkaistaessa on kyllä tekemään johtopäätöksiä takaperin. Se on sekä hyödyllistä että helppoa, mutta ihmiset eivät harjoittele sitä. Jokapäiväisessä elämässä on suurin hyöty siitä, että kykenee tekemään johtopäätöksensä eteenpäin, ja sentähden jää toinen tapa käyttämättä. Jos viisikymmentä voi päättää synteettisesti, niin voi ainoastaan yksi tehdä sen analyyttisesti."

"Minä tunnustan", sanoin, "etten oikein ymmärrä teitä."

"Sitä tuskin luulinkaan. Saa nähdä, jos voin selittää paremmin. Jos minä luettelen sarjan tapahtumia, niin voivat useimmat sanoa, mikä niistä seuraa. He liittävät yhteen tapahtumat ja päättävät sitten, että jotakin tapahtuu. Sitävastoin löytyy vain harvoja, jotka, jos te kertoisitte tuloksen heille, voisivat siitä johtaa ne tapaukset, jotka ovat johtaneet tähän tulokseen. Tätä kykyä tarkoitin, kuin puhuin johtopäätösten tekemisestä analyyttisesti eli takaperin."

"Nyt ymmärrän", sanoin minä.

"Tämä oli nyt yksi tapaus, jossa tulos oli tunnettu ja meidän oli pakko itsemme ottaa selko muusta. Minä koetan osoittaa teille, millä tavalla tein johtopäätökseni. Alotan alusta. Minä lähestyin rakennusta, niinkuin tiedätte, jalan, eivätkä mitkään seikat olleet vaikuttaneet arvostelukykyyni. Alotin tietysti tutkimalla tietä ja näin siinä selvät vaunujen jäljet, niin kuin jo olen ennen selittänyt, joiden huomasin käyneen siellä yön kuluessa. Tiesin, että ne olivat olleet ajurin vaunut eikä yksityiset, lyhyen pyörä-välimatkan tähden. Tavallisissa ajurinvaunuissa Lontoossa on väli paljon kapeampi kuin yksityisissä vaunuissa. Se oli ensimäinen kohta. Senjälkeen kävelin hitaasti puutarhakäytävää myöten, joka sattumalta oli savimaata, jossa helposti näkyy jäljet. Teidän mielestänne se kaiketi näytti ainoastaan tallatulta sohjolta, mutta minun tottuneissa silmissäni kertoi jokainen syvennys oman historiansa. Ei mikään haara salapoliisin tieteessä ole niin tärkeä ja kuitenkin niin laiminlyöty kuin taito seurata jalan jälkiä. Onneksi olen minä aina pannut paljon painoa siihen. Minä näin konstaapelin raskaat jäljet, mutta myöskin kahden miehen jäljet, jotka olivat kulkeneet aikaisemmin puutarhan läpi. Näkyi selvästi, että nämä kaksi olivat tulleet ennen toisia, sillä jälkimäisten jäljet olivat monessa kohden hävittäneet tykkänään edellisten jäljet. Tällä tavoin sain toisen nivelen, joka sanoi minulle, että yöllisiä vieraita oli ollut kaksi, toinen pitkä (jälkien mukaan laskettuna) ja toinen muodinmukaisessa puvussa, jonka osoittivat hänen kenkiensä pienet sirot painamat.

"Kun tulimme sisälle taloon, niin näyttäytyi jälkimäinen otaksuma oikeaksi, sillä hienokenkäinen mies makasi edessämme. Siis oli pitkä mies tehnyt murhan, jos sellainen oli tapahtunut. Kuolleen ruumiissa ei ollut ainoatakaan haavaa, mutta kauhistunut kasvojensa ilme osoitti, että hänellä oli ollut aikaa arvata kohtalonsa, ennenkuin se tapasi hänet. Ihmisillä, jotka kuolevat sydämmen halvaukseen tai muulla äkillisellä, luonnollisella tavalla, ei milloinkaan ole kasvoillaan ankaran mielenliikutuksen ilmettä. Minä haistoin kuolleen miehen huulia ja tunsin heikon happaman hajun ja tulin siihen päätökseen, että hänet oli pakotettu nauttimaan myrkkyä. Pelokas ilme hänen kasvoillaan saattoi minut siihen käsitykseen, että se oli tapahtunut pakottamalla. Älkää luulko, että tämä on mikään uusi ajatus. Rikosasioissa ei tämä ole millään tavoin uutta. Dolskyn tapaus Odessassa ja Leturiér'in Montpellierissä olivat samanlaiset."

"Nyt tuli suuri kysymys, mistä syystä? Ryöstö ei ollut syynä, sillä mitään ei ollut otettu. Oliko se politiikka vai nainen, joka oli syynä? Se oli kysymys. Minä kallistuin heti jälkimäisen otaksuman puoleen. Poliittiset murhaajat pakenevat heti rikoksen tehtyään. Tämä murha oli tehty varman harkitsemisen jälkeen, sillä murhaaja oli jättänyt jälkiä koko huoneeseen, joka osoitti hänen olleen siellä pitemmän ajan. Syynä tähän sääntöperäiseen kostoon täytyi olla joku yksityinen eikä poliittinen vääryys. Kun löydettiin kirjoitus seinältä, niin se vahvisti vaan tätä otaksumaa. Se oli selvästi vain petos. Kun sormus löytyi, niin oli arvoitus ratkaistu. Murhaaja oli nähtävästi käyttänyt sitä muistuttaakseen uhriaan jostakin kuolleesta tai poissaolevasta naisesta. Juuri tässä kohdassa minä kysyin Gregsonilta oliko hän erityisesti pyytänyt Clevelandista tietoja Drebberin entisestä elämästä. Hän vastasi kieltäen, niinkuin muistatte.

"Senjälkeen tarkastin koko huoneen huolellisesti ja se vahvisti otaksumani miehen pituudesta todeksi sekä hankki minulle muutamia muita yksityisseikkoja, niinkuin Trichinopoy-sikaari ja hänen kynsiensä pituus. Kun ei mikään osoittanut, että olisi tapahtunut mitään taistelua, tulin siihen loppupäätökseen, että se veri, joka oli lattialla, oli juossut murhaajan nenästä hänen liiaksi kiihoittuneen mielentilansa vaikutuksesta. Näin, että veripilkut olivat yhtäpitäviä hänen jalanjälkiensä kanssa. Sellaista sattuu hyvin harvoin, ellei mies ole erikoisen verevä, ja siitä syystä arvasin, että mies oli roteva ja punakka. Tämä näyttäytyikin todeksi sittemmin. Kun olimme lähteneet talosta, niin tein minä sen, jonka Gregson oli jättänyt tekemättä. Minä sähkötin Clevelandin poliisipäällikölle ja pyysin tietoja ainoastaan Drebberin avioliitosta. Vastaus oli ratkaiseva. Se ilmoitti, että Drebber oli pyytänyt poliisin suojelusta erästä vanhaa, Jefferson Hope nimistä kilpakosijaa vastaan, ja että tämä Hope oli nyt Europassa. Tiesin nyt, että minulla oli käsissäni arvoituksen avain ja nyt oli ainoastaan otettava murhaaja vangiksi. Olin jo arvellut, että juuri vaunujen ajaja oli saattanut Drebberiä. Merkit tiellä osoittivat hevosen kävelleen sinne tänne tavalla, joka oli mahdotonta, jos joku olisi pitänyt silmällä sitä. Missä ajaja siinä tapauksessa olisi ollut, ellei juuri sisällä talossa? Toiselta puolen on mahdoton ajatella, että täysijärkinen ihminen tekisi niin hyvin suunnitellun rikoksen kolmannen henkilön nähden, sillä tämä olisi varmaan antanut hänet ilmi. Lopuksi, jos joku mies tahtoi seurata toista Lontoossa, niin voiko hän valita mitään parempaa keinoa kuin ajaa ajurinvaunuja. Tämä kaikki johti minut siihen epäilemättömään loppupäätökseen, että Jefferson Hope oli löydettävissä pääkaupungin ajurien joukossa.

"Jos hän oli ollut sellainen, niin ei ollut luultavaa, että hän olisi jättänyt toimensa. Päinvastoin olisi se, hänen katsantokannaltaan nähtynä, kiinnittänyt huomion häneen. Ainakin jonkun aikaa hän jatkaisi ammattiaan. Ei ollut mitään syytä luulla, että hän olisi muuttanut nimeänsä sellaisessa maassa, jossa hänen alkuperäistä nimeänsä ei tunnettu. Sentähden järjestin minä katupoikaprikaattini ja lähetin heidät Lontoon kaikkien ajurivaunujen omistajien luo, kunnes he löysivät hänet. Teillä on kaiketi tuoreessa muistossa, miten hyvin he onnistuivat ja kuinka pian minä käytin sitä hyväkseni. Stangersonin murha oli aivan odottamaton eikä sitä luultavasti olisi voinut estää. Sen kautta sain käsiini pillerit, joiden olemassaolon olin jo aavistanut. Te näette, että kaikki muodostaa ketjun loogillisia johtopäätöksiä ilman ainoatakaan keskeytystä."

"Se on ihmeteltävää!" huudahdin minä. "Teidän ansionne pitäisi julkisesti palkita. Teidän pitäisi kirjoittaa kertomus asiasta. Ellette te tee sitä, niin teen minä sen."

"Tehkää, niinkuin tahdotte, tohtori", vastasi hän. "Katsokaa tähän", sanoi hän ja ojensi minulle erään sanomalehden.

Se oli päivän "Echo", jossa oli artikkeli rikoksesta.

"Yleisö", sanoi se, "ei päässyt kuulemaan huomiota herättävää oikeusjuttua, kun Hope kuoli niin äkillisesti, sillä hänen epäiltiin murhanneen Mr Enoch Drebberin ja Mr Joseph Stangersonin. Asian yksityisseikat eivät luultavasti tule milloinkaan tietoon, mutta meille on ilmoitettu varmalta taholta, että rikos johtui monta vuotta takaperin alkaneesta, romanttisesta taistelusta, jossa rakkaus ja mormonismi näyttelivät pääosat. Molemmat uhrit näyttävät nuorina ollessaan kuuluneen 'viimeisten päivien pyhiin' ja myöskin Hope, kuollut vanki, oli kotoisin Suuresta Suolajärvenkaupungista. Jos asia ei olekkaan johtanut muihin tuloksiin, niin on se kuitenkin tuonut esille salapoliisiemme kelvollisuuden, ja kelpaa varoitukseksi muukalaisille, että he sopisivat riitansa kotonaan eivätkä toisi niitä englantilaiselle maaperälle. On julkinen salaisuus, että ansio tulee molemmille Scotland Yardin salapoliiseille, herroille Gregson ja Lestrade. Mies vangittiin erään Mr Sherlock Holmesin asunnossa (hän on itse, amatöörinä, osoittanut omaavansa jonkunverran taitavuutta salapoliisin alalla ja voi sellaisten miesten johdossa toivomme me, vielä vastaisuudessa saavuttaa jonkun osan heidän taitavuudestaan). Puhutaan, että on aikomus antaa palkinto molemmille salapoliiseille tunnustukseksi heidän ansiostaan."

"Enkö sitä jo sanonut, kun alotimme?" huudahti Sherlock Holmes nauraen. "Meidän kaikkien puuhiemme tuloksena on se, että olemme hankkineet heille kunnialahjan."

"Olkaa te tyyni", vastasin minä. "Minun päiväkirjassani löytyy kaikki tosiseikat ja yleisö saa oppia tuntemaan ne."