Ennustus y.m. novelleja

ENNUSTUS Y.M. NOVELLEJA

Kirj.

ARTHUR SCHNITZLER

Suomentanut

T. L.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

Ennustus. Redegondan päiväkirja. Uusi laulu. Gabriel vainaa.

Ennustus.

I.

Lähellä Bozenia, pienellä kukkulalla, aivan metsän peitossa ja maantielle näkymättömänä on vapaaherra von Schotteneggen pieni linna. Eräs ystäväni, joka jo kymmenen vuotta on asunut Meranissa lääkärinä ja jonka minä syksyllä siellä jälleen tapasin, oli esittänyt minut vapaaherralle. Vapaaherra von Schottenegg oli silloin viidenkymmenen vuoden vanha ja harrasti monenlaisia taiteita. Hän sävelteli hieman, soitti hyvin viulua ja pianoa, eikä piirustanutkaan huonosti. Mutta vakavimmin oli hän nuoruudessaan harjoittanut näytelmätaidetta. Kerrottiin, että hän aivan nuorena pari vuotta oli salanimellä kierrellyt ympäri valtakuntaa näytellen pienillä näyttämöillä. Isän jatkuva vastustus, lahjattomuus vai huono onniko lie ollut syynä, joka tapauksessa oli vapaaherra kyllin ajoissa luopunut tältä uralta ja saattoi vielä ilman pahempaa myöhästymistä antautua valtion palvelukseen valiten esi-isiensä toimialan, jolla hän sitten myös useita vuosikymmeniä vaikutti uskollisesti, vaikkakin ilman innostusta. Mutta hänen heti isänsä kuoltua erotessaan virasta tuskin neljänkymmenen vuoden vanhana ilmeni, millä rakkaudella hän yhä oli kiintynyt nuoruutensa taideunelmiin. Hän laitatti Guntschnavuoren rinteellä olevan huvilansa kuntoon ja kokosi sinne, varsinkin kesällä ja syksyllä, yhä laajenevan seurapiirin herroja ja naisia, jotka esittivät kaikenlaisia helppoja näytelmäkappaleita tai eläviä kuvia. Hänen vaimonsa, joka oli vanhasta tyroolilaisesta porvarisperheestä, ja jolla ei ollut mitään todellista harrastusta taiteisiin, katseli viisaana ja mieheensä sydämellisen ystävyyden siteillä kiintyneenä tämän mielitoimia pienellä ivalla, joka muodostui kuitenkin sitä hyväntahtoisemmaksi, kuta enemmän vapaaherran mieliteot hankkivat hänen omalle seuraelämänkaipuulleen tyydytystä. Linnassa vieraileva seurapiiri ei ehkä ankaran mittakaavan mukaan arvosteltuna ollut mikään valioseura. Mutta sellaisiakaan vieraita, jotka syntyperänsä ja kasvatuksensa takia olivat taipuvaisia säätyennakkoluuloihin, ei seuran kirjavuus loukannut, sillä se oli täysin ymmärrettävä sen taiteen kannalta, jota täällä harjoitettiin. Sitäpaitsi poisti vapaaherrallisen perheen nimi ja asema kaikki epäluulot. Monien muitten joukossa, joita minä en enää muistakaan, tapasin minä linnassa erään nuoren kreivin Innsbruckista, rakuunaupseerin Rivasta, erään kenraalin rouvineen ja tyttärineen, operettilaulajattaren Berliinistä, Bozenilaisen likööritehtailijan kahden poikansa kanssa, parooni Meudoltin, joka silloin oli juuri palannut maailmanmatkaltaan, erään eläkettä nauttivan hovinäyttelijän Bückeburgista, leskikreivitär Saiman, joka nuorena tyttönä oli ollut näyttelijätär, tyttärensä kanssa, ja tanskalaisen taidemaalari Petersenin.

Itse linnassa asui vain muutamia vieraita. Toiset asuivat Bozenissa, toiset taasen eräässä vaatimattomassa majatalossa, joka oli alhaalla tien risteyksessä ja josta kapeampi tie johti linnaan. Mutta iltapäivisin oli koko seura tavallisesti kokoontuneena linnaan, ja silloin pidettiin, usein entisen hovinäyttelijän, toisinaan myös vapaaherran johdolla, joka itse ei milloinkaan näytellyt, myöhäiseen yöhön saakka harjoituksia, aluksi nauraen ja leikkiä laskien, mutta vähitellen yhä vakavammassa hengessä, kunnes näytäntöpäivä oli lähellä, ja esitys tapahtui ilmasta, mielialasta, valmistuksista, ja kappaleen sisällöstä riippuen joko metsänreunassa olevalla niityllä linnan puutarhan takana tai linnan pohjakerroksessa olevassa salissa, jossa oli kolme suurta kaariakkunaa.

Kun minä ensi kerran kävin vapaaherran luona, ei minulla ollut muuta tarkoitusta kuin viettää hauska päivä uudella paikkakunnalla uusien ihmisten seurassa. Mutta miten se nyt sitten kävikään, kun näin vain ilman päämäärää ja täysin vapaana kiertelee maailmaa, ja sitäpaitsi kun iän yhä karttuessa ei ole mitään suhteita, jotka voimakkaammin vetäisivät kotipuoleen, suostuin minä vapaaherran pyyntöön ja jäin sinne pitemmäksi aikaa. Päivästä tuli kaksi, kolme ja enemmänkin, ja niin asuin minä, omaksi ihmeekseni, myöhäiseen syksyyn saakka ylhäällä linnassa, missä minulle eräässä pienessä tornissa oli valmistettu hyvin hauska huone, josta oli näköala laaksoon. Tämä minun ensimäinen oleskeluni Guntschnavuorella on jäävä minulle aina mieluiseksi ja hyvin rauhalliseksi muistoksi huolimatta iloisesta elämästä siellä ja kaikesta hälinästä ympärilläni, sillä minä en seurustellut kenenkään vieraan kanssa muuta kuin sivumennen, ja vietin sitäpaitsi suuren osan aikaani yksinäisillä metsäkävelyillä vaipuneena ajatuksiin ja työsuunnitelmiin. Ei sekään seikka, että vapaaherra kohteliaisuudesta esitytti erään minun kirjoittamani pienen kappaleen, häirinnyt minun oleskeluani siellä, sillä kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota siihen, että minä olin tekijä. Pikemminkin muodostui tämä ilta minulle mitä hauskimmaksi elämykseksi, sillä tämä esitys vihreällä nurmikolla, vapaan taivaan alla toteutti erään vaatimattoman nuoruuteni unelman yhtä myöhään kuin odottamattakin.

Vilkas elämä linnassa laimeni vähitellen, sillä useimpien niitten herrojen loma, joilla oli toimi, oli loppunut, ja lähistöllä asuvat tuttavat kävivät vain harvoin linnassa. Nyt vasta tulin minä läheisempään suhteeseen vapaaherraan ja huomasin hänessä hämmästyksekseni enemmän itsearvostelukykyä, kuin taiteenharrastajilla tavallisesti on. Hän oli täysin tietoinen siitä, että se, mitä hänen linnassaan harjoitettiin, ei ollut muuta kuin korkeampaa lajia seuranäytelmää. Mutta koska hän ei elämässään ollut voinut päästä pysyvään ja vakavaan suhteeseen rakastamaansa taiteeseen, niin tyytyi hän siihen hohteeseen, mikä aivankuin etäisyydestä tullen valaisi linnan teatteriharrastuksia, ja iloitsi sitäpaitsi siitä, että täällä ei ollut jälkeäkään nähtävissä siitä moninaisesta kurjuudesta, mikä ikäänkuin kuuluu ammattimaiseen teatteri-elämään.

Eräällä kävelyretkellämme kertoi hän ilman vähintäkään tungettelevaisuutta tuumastaan saada kerran esittää ulkoilmanäyttämöllään kappale, joka olisi rakennettu silmällä pitäen rajatonta tilaa ja luonnollista ympäristöä. Tämä huomautus antoi vauhtia eräälle tuumalle, jota jo kauvan olin mielessäni hautonut, ja minä lupasin vapaaherralle täyttää hänen toivomuksensa.

Pian senjälkeen matkustin minä pois.

Jo seuraavan kevään alussa lähetin minä vapaaherralle ystävällisin sanoin edellisen syksyn ihanien päivien muistoksi erään kappaleen, mikä varmaankin vastasi hänen vaatimuksiaan ja toiveitaan. Vapaaherra vastasi kohta kiittäen ja kutsui minut sydämellisesti seuraavana syksynä luokseen. Kesän vietin minä vuoristossa ja alkusyksystä kylmän ilman tultua matkustin Gardajärvelle, ajattelematta ollenkaan sitä, että olin aivan lähellä vapaaherra von Schotteneggin linnaa. Niin, minusta tuntuu nyt, että siihen aikaan olin kokonaan unohtanut tuon pienen linnan harrastuksineen ja touhuineen. Silloin sain minä 8. päivä syyskuuta vapaaherralta kirjeen, joka oli lähetetty Wienistä jälkeeni. Hän ihmetteli siinä sitä, etten ollut antanut itsestäni mitään tietoja, ja ilmoitti, että 9 päivä syyskuuta esitetään minun keväällä lähettämäni kappale ja että minä en millään muotoa saisi olla silloin poissa. Vapaaherra vakuutti, että etenkin lapset, jotka näyttelevät kappaleessa mukana, tuottaisivat minulle erikoista huvia ja että heitä ei enää mitenkään voinut estää harjoituksen jälkeenkin juoksentelemasta ympärinsä sievissä puvuissaan ja näyttelemästä kedolla. Pääosaa — näin kirjoitti hän edelleen — tulee näyttelemään hänen sisarenpoikansa herra Franz von Umprecht, jonka suoritettavaksi osa monien vaiheitten jälkeen oli joutunut, ja joka — niinkuin vapaaherra otaksui minun vielä hyvin muistavan — edellisenä vuonna avusti vain kaksi kertaa elävissä kuvissa, mutta joka nyt kuulemma osotti erinomaisia näyttelijälahjoja.

Lähdin heti matkalle, tulin illalla Bozeniin ja saavuin esityspäivänä linnaan, missä vapaaherra ja hänen puolisonsa ottivat minut ystävällisesti vastaan. Tapasin siellä muitakin tuttavia: eläkettänauttivan hovinäyttelijän, kreivitär Saiman tyttärineen, herra von Umprechtin ja hänen kauniin rouvansa; sitäpaitsi metsäherran neljäntoista vuotiaan tyttären, jonka oli lausuttava proloogi kappaleessani. Iltapäiväksi odotettiin paljon vieraita ja illan näytäntöön piti tuleman yli sata katsojaa, ei ainoastaan vapaaherran persoonallisia tuttavia, vaan myöskin ympäristön asukkaita, joilla tänään, niinkuin usein ennenkin, oli näytäntöön vapaa pääsy. Sitäpaitsi oli täksi kerraksi hankittu pieni Bozenilaisista ammattisoittajista ja muutamista taiteenharrastajista kokoonpantu orkesterikin, jonka piti soittaa eräs Weberin alkusoitto ja vapaaherran itsensä säveltämä välisoitto.

Päivällispöydässä oli mieliala hilpeä, herra von Umprecht näytti minusta vaan hiljaisemmalta kuin muut. Aluksi en ollut häntä enää muistaakaan ja minusta näytti, että hän katsoi minua hyvin usein, joskus ystävällisesti, joskus taasen arasti, kuitenkaan sanomatta minulle sanaakaan. Vähitellen tuli hänen kasvojensa ilme minulle tutummaksi, ja äkkiä muistin minä, että hän viime vuonna eräissä elävissä kuvissa oli istunut munkin puvussa shakkipöytään nojaten. Kysyin häneltä, muistinko oikein. Hän tuli kysymyksestäni melkein hämilleen; vapaaherra vastasi hänen puolestaan ja huomautti sitten hymyillen sisarenpoikansa vasta huomatuista näyttelijälahjoista. Herra von Umprecht nauroi omituisesti itsekseen, katsoi sitten äkkiä minuun aivankuin meillä olisi ollut yhteinen salaisuus, mikä minusta tuntui hyvin omituiselta. Mutta sitten hän taasen vältti minuun katsomasta.

II.

Kohta päivällisen jälkeen olin vetäytynyt huoneeseeni. Seisoin siinä jälleen avonaisen ikkunan ääressä, niinkuin niin usein viime vuonnakin olin tehnyt, ja nautin ihanasta näköalasta päivänpaisteiseen laaksoon, mikä jalkojeni juuressa lepäsi kapeana, mutta etäämpänä vähitellen leveni, lopuksi kokonaan avautuen, niin että kaupunki kaikkine ympäristöineen mahtui siihen.

Vähän ajan perästä koputettiin ovelle. Herra von Umprecht astui sisään, jäi oven suuhun seisomaan ja sanoi hiukan hämillään: "Pyydän anteeksi, että häiritsen." Sitten astui hän lähemmäksi ja jatkoi: "Mutta kunhan olette neljännestunnin ajan minua kuunnellut, niin olen aivan varma siitä, että pidätte tuloani täysin oikeutettuna."

Pyysin herra von Umprechtia istumaan, mutta hän ei huomannut sitä, vaan jatkoi vilkkaasti edelleen: "Minä olen nimittäin mitä ihmeellisimmällä tavalla joutunut Teille kiitollisuuden velkaan ja tunnen nyt olevani velvollinen Teitä kiittämään."

Kun minä luonnollisesti en voinut luulla muuta, kuin että hän näillä sanoillaan tarkoitti osaansa näytelmäkappaleessani ja kun hänen sanansa sen vuoksi tuntuivat minusta liian kohteliailta, niin yritin minä niitä torjua. Mutta herra von Umprecht keskeytti minut heti: "Te ette voi tietää, mitä minä sanoillani tarkoitan. Saanko pyytää Teitä minua kuulemaan?" Hän istuutui ikkunalaudalle jalat ristissä, ja, koettaen näyttää niin rauhalliselta kuin mahdollista, alkoi hän: "Minä olen nyt tilanomistaja, niinkuin Te ehken tiedätte, mutta aikaisemmin olin minä upseeri. Ja tuohon aikaan, kymmenen vuotta sitten — juuri tänään kymmenen vuotta sitten — tapahtui minulle se ihmeellinen seikka, jonka varjo tavallaan minua on tähän päivään saakka seurannut, mutta joka tänään nyt Teidän kauttanne, vaikkakin tietämättänne ja tahtomattanne, on saava ratkaisunsa. Meidän välillämme on nimittäin salaperäinen yhdysside, joka teille nähtävästi on yhtä selittämätön kuin minullekin; mutta Teidän pitää ainakin saada tietää sen olemassa-olosta. — Rykmenttimme oli siihen aikaan eräällä syrjäisellä puolalaisella paikkakunnalla. Huvituksena oli, paitsi virkatehtäviä, mitkä eivät suinkaan aina olleet kyllin rasittavia, ainoastaan juominen ja peluu. Sitäpaitsi oli jokaisella edessä se mahdollisuus, että pitäisi jäädä vuosikausiksi sinne, ja kaikki eivät kyenneet tyynellä mielellä kestämään tätä lohdutonta elämää. Eräs minun parhaista ystävistäni ampui itsensä, kun olimme siellä kolmatta kuukautta. Ja toinen tovereistani, joka ennen oli ollut mitä hauskin upseeri, rupesi äkkiä kovasti juomaan, tuli rajuksi ja pahapäiseksi, melkein mielisairaaksi ja joutui jostakin syystä rettelöihin erään asianajajan kanssa ja menetti virkansa. Komppaniani päällikkö oli naimisissa ja tuli, en tiedä syystäkö vai syyttä, niin mustasukkaiseksi, että hän eräänä päivänä heitti rouvansa ikkunasta ulos. Rouvalle ei ihme kyllä tullut mitään vahinkoa; mies kuoli hulluinhuoneessa. Eräs kadeteistamme, joka siihen asti oli ollut hyvin kiltti, vaikkakin erikoisen typerä nuorukainen, sai yhtäkkiä päähänsä, että hän ymmärsi filosofiaa, rupesi tutkimaan Kantia ja Hegeliä ja opetteli pitkiä kappaleita heidän teoksistaan ulkoa, aivan niinkuin lapset aapista. Minä puolestani taas en tehnyt muuta kuin ikävöitsin, ja niin hirmuisesti, että minä monena iltana sängyllä levätessäni pelkäsin tulevani hulluksi. Kasarmimme oli kylän ulkopuolella, jossa oli korkeintaan kolmekymmentä hajallaan olevaa mökkiä; lähin kaupunki, jonne viipyi runsaan tunnin ratsastamalla oli likainen, inhottava, pahalta haiseva ja juutalaisia täynnä. Pakosta täytyi meidän joskus olla heidän kanssaan tekemisissä — hotellinomistaja oli juutalainen, kahvilanisäntä ja suutari samoin. Voitte kai arvata, että me kohtelimme heitä mahdollisimman loukkaavasti. Me olimme erikoisen ärtyisiä näitä ihmisiä kohtaan, siitäkin syystä, että eräs prinssi, joka oli rykmentissämme majurina, tervehti juutalaisia erityisen kohteliaasti, piloillaanko vai myötätunnosta, sitä en tiedä, ja suosi sitäpaitsi aivan erikoisen huomattavalla tavalla rykmenttimme lääkäriä, joka silminnähtävästi oli juutalaista sukuperää. Minä en luonnollisesti kertoisi tätä Teille, jollei juuri tämä prinssin oikku olisi saattanut minua yhteen sen ihmisen kanssa, joka oli määrätty vaikuttamaan niin salaperäisellä tavalla Teidän ja minun väliseen suhteeseen. Se oli eräs silmänkääntäjä, paloviinajuutalaisen poika läheisestä puolalaisesta kaupungista. Hän oli ollut nuorena poikana eräässä kaupassa Lembergissä, sitten tullut Wieniin ja oli joskus oppinut joltakin muutamia korttitemppuja. Omin päinsä kehitti hän sitten taitoaan yhä edelleen, opetteli tekemään kaikenlaisia uusia taikatemppuja ja tuli siinä vähitellen niin taitavaksi, että hän saattoi lähteä maailmaa kiertämään esiintyen menestyksellä varieteenäyttämöillä ja yhdistyksissä. Kesällä tuli hän aina kotikaupunkiinsa vanhempiaan tervehtimään. Hän ei koskaan esiintynyt siellä julkisesti, ja minä näin hänet ensi kerran kadulla, jolloin hänen ulkonainen ilmestyksensä heti herätti huomiotani. Hän oli pieni, laiha ja parraton, ja näytti silloin olevan noin kolmenkymmenen vuoden iässä, ja hän oli puettu vuodenaikaan nähden naurettavan hienosti: hänellä oli musta pitkätakki, päässä kiillotettu sylinteri ja hyvin korea liivi; aurinkoisina päivinä oli hänellä tummat silmälasit nenällään.

"Eräänä iltana istui meitä viisitoista tai kuusitoista upseeria illallisen jälkeen Kasinolla pitkän pöydän ympärillä niinkuin tavallisesti. Yö oli tukahuttavan kuuma ja akkunat olivat auki. Muutamat tovereistani olivat ruvenneet pelaamaan, toiset juttelivat akkunaan nojaten, muutamat taasen joivat ja polttivat ääneti. Silloin astui päivystäjä-korpraali sisään ja ilmoitti silmänkääntäjän saapuneen. Meitä tämä ensiksi hieman hämmästytti. Mutta enempää odottamatta astui ilmoitettu ryhdikkäänä sisään ja lausui hieman mongertaen muutamia selittäviä sanoja, kiittäen siitä kutsusta, jonka hän oli saanut. Hän kääntyi puhuessaan prinssiin päin, joka meni hänen luokseen ja puristi — luonnollisesti meitä vain kiusatakseen — hänen kättänsä. Silmänkääntäjä piti sen aivan luonnollisena asiana ja huomautti aikovansa ensiksi näyttää muutamia korttitemppuja, jonka jälkeen hän esittäisi magnetismi ja chiromantia-(kädestäennustus)näytteitä. Hän oli tuskin vielä loppuun puhunut ennenkuin muutamat herrat, jotka eräässä nurkassa pelasivat korttia, huomasivat, että heiltä puuttui kaikki kuvalliset lehdet: mutta silmänkääntäjän viittauksesta lensivät ne avonaisesta ikkunasta sisään. Seuraavatkin taikatemput, joita hän sitten näytti, olivat hyvin mielenkiintoisia ja yleensä paljon parempia kuin mitä minä tällä alalla ennen olin nähnyt. Hänen esittämänsä magneettiset kokeet olivat minusta vielä merkillisempiä. Pelontuntein katselimme me kaikki, kuinka filosoofi-kadetti nukkuvana taikurin määräyksiä totellen juoksi ensin avonaisesta ikkunasta pihalle, kiipesi sitten sileää seinää myöten katolle asti ja juoksenteli ylhäällä katon reunustaa myöten ja laskeutui lopuksi pihalle takaisin. Kun hän siinä vielä nukkuvassa tilassa seisoi alhaalla, sanoi översti taikurille: 'Kuulkaas, jos hän olisi taittanut niskansa, niin minä vakuutan teille, Te ette olisi lähtenyt täältä kasarmista elävänä.' Minä en milloinkaan unohda sitä halveksivaa silmäystä, jolla juutalainen tuohon huomautukseen ääneti vastasi. Sitten sanoi hän hitaasti: 'herra översti, luenko Teidän kädestänne, milloin Te lähdette täältä kasarmista, kuolleena tai elävänä?' En tiedä, miten översti ja me muutkin olisimme vastanneet tähän rohkeaan kysymykseen toisissa oloissa — mutta yleinen mieliala oli silloin jo niin kiihottunut ja jännitetty, että kukaan ei hämmästynyt, kun översti ojensi kätensä silmänkääntäjälle ja hänen mongerrustaan matkien sanoi: 'No, lukekaapas.' Tämä kaikki tapahtui pihalla, ja kadetti seisoi yhä vielä nukkuvana seinää vasten kädet levällään kuin ristiinnaulittuna. Taikuri tarttui överstin käteen ja tutki tarkasti sen viivoja. 'No, näetkös mitä, juutalainen?' kysyi eräs yliluutnantti, joka oli sangen juovuksissa. Taikuri vilkaisi taakseen ja sanoi vakavasti: 'Taiteilijanimeni on Marco Polo.' Prinssi laski kätensä juutalaisen olkapäälle ja sanoi: 'Ystävälläni Marco Pololla on terävät silmät.' — 'No, mitä Te näette?' kysyi översti kohteliaammin. 'Pitääkö minun sanoa?' kysyi Marco Polo. 'Emmehän me voi Teitä pakottaa', sanoi prinssi. 'Puhukaa, puhukaa!' huusi översti. 'Minä olisin mieluummin puhumatta', vastasi Marco Polo. Översti nauroi ääneensä. 'Suu puhtaaksi vain, ei se niin pahaa liene. Ja jos se olisikin pahaa, niin eihän sen tarvitse olla totta.' — 'Se on hyvin pahaa', sanoi taikuri, 'ja totta se myös on.' Kaikki vaikenivat. 'No?' kysyi översti. 'Pakkasta Teidän ei enää tarvitse kärsiä', vastasi Marco Polo. 'Kuinka?' huudahti översti, 'pääseekö meidän rykmenttimme siis vihdoinkin Rivaan?' — 'Rykmentistä ei tässä näy mitään herra översti. Minä näen vain, että syksyllä Te olette kuollut mies.' Översti nauroi, mutta kaikki muut olivat vaiti; minä vakuutan Teille, että meidän kaikkien mielestä oli översti siitä hetkestä alkaen merkitty mies. Äkkiä rupesi joku varsin nauraa hohottamaan, toiset tekivät samoin, ja nauraen ja hälisten poistuttiin takaisin Kasinoon. 'No', huusi översti, 'minun kohtaloni on nyt siis selvänä. Eikö kukaan muu herroista ole utelias?' Joku huusi leikillä: 'Ei, me emme tahdo mitään tietää.' Eräs toinen havaitsi yhtäkkiä, että tällainen kohtalonsa ennustuttaminen oli uskonnolliselta kannalta hylättävä, ja eräs nuori luutnantti kiivaili, että Marco Polon kaltaiset ihmiset pitäisi elinajakseen panna lukon taa. Prinssin näin minä seisovan eräässä nurkassa tupakkaa poltellen erään vanhemman herran kanssa ja kuulin hänen sanovan: 'Missä ihme alkaa?' Sillävälin menin minä Marco Polon luo, joka valmistautui lähtemään ja sanoin hänelle, niin ettei kukaan muu sitä kuullut: 'Ennustakaa minulle.' Hän tarttui konemaisesti minun käteeni. Sitten hän sanoi: 'Tässä näkee huonosti.' Minä huomasin, että öljylamput olivat ruvenneet lepattamaan ja että käteni viivat näyttivät vapisevan. 'Tulkaa ulos pihalle, herra luutnantti. Minä ennustan mieluummin kuun valossa.' Hän piti kädestäni kiinni ja minä seurasin häntä avonaisesta ovesta ulos."

"Yht'äkkiä pälkähti kummallinen ajatus päähäni. 'Kuulkaas, Marco Polo', sanoin minä, 'jos Te ette mitään muuta osaa ennustaa kuin mitä meidän herra everstillemme sanoitte, niin silloin jätämme mieluummin koko ennustuksen.' Taikuri päästi ilman muuta käteni irti ja hymyili. 'Herra luutnanttia pelottaa.' Käännyin nopeasti ympäri nähdäkseni, oliko kukaan meitä kuullut; mutta me olimme menneet ulos kasarmin portista ja olimme kaupunkiin vievällä maantiellä."

"Minä tahtoisin tietää jotain tarkempaa", sanoin minä, "se on haluni. Sanoja voi aina selittää monella eri tavalla."

Marco Polo katsahti minuun. "Mitä herra luutnantti oikein tahtoo?… Nähdäkö ehkä tulevan puolisonsa?" —

"Voisitteko sen minulle näyttää?" Marco Polo kohotti olkapäitään. "Ehken — — — mahdollisesti — — —"

"Mutta siitä minä en välitä", keskeytin minä hänet. "Minä tahtoisin tietää, mitä tulevaisuudessa, esimerkiksi kymmenen vuoden perästä, on minulle tapahtuva."

Marco Polo pudisti päätään. "Sitä minä en voi sanoa — — — mutta minä voin ehken jotain muuta." —

"Mitä?" —

"Minä voisin näyttää Teille, herra luutnantti, aivan kuin kuvaelmana jonkun hetken tulevasta elämästänne."

Minä en heti ymmärtänyt häntä. "Miten tarkoitatte?"

"Minä tarkoitan sitä, että minä voin loihtia tällä hetkellä ja tällä paikalla, missä me nyt seisomme, jonkun määrätyn hetken tulevasta elämästänne silmienne eteen." —

"Kuinka?" —

"Herra luutnantin täytyy vain sanoa, minkä hetken." Minä en ymmärtänyt häntä täydellisesti, mutta minä olin hyvin jännitetty. "Hyvä", sanoin minä, "jos Te voitte sen tehdä, niin tahdon nähdä, mitä tänään kymmenen vuoden perästä samalla sekunnilla minulle tapahtuu. — — — Ymmärrättekö minua, Marco Polo?"

"Kyllä, herra luutnantti", sanoi Marco Polo ja tuijotti minuun. "Ja samassa hän oli hävinnyt — — — ja kasarmikin oli poissa, jonka minä juuri olin nähnyt kimaltelevan kuutamossa — poissa mökkipahasetkin, jotka hetki sitten sinne tänne siroteltuina näkyivät kuunvalossa tasangolla — ja minä näin itseni, niinkuin usein unessa itsensä näkee — — — näin itseni kymmenen vuotta vanhempana, minulla oli ruskea täysiparta, otsassa arpi, makaamassa paarilla keskellä erästä niittyä, — minun vieressäni oli kaunis punatukkainen nainen polvillaan, kädet silmien edessä, nuori poika ja tyttö sivullani, taustana tumma metsä ja lähistöllä kaksi metsästäjää soihtuja pidellen — — — Te hämmästytte — eikö totta, Te hämmästytte?"

Minä olin tosiaankin hämmästynyt, sillä se, mitä hän nyt minulle kuvaili oli tarkalleen se kuvaelma, jolla tämän iltainen kappaleeni oli päättyvä klo 10 ja jossa hän oli näyttelevä kuolevan sankarin osaa.

"Te epäilette", jatkoi herra von Umprecht, "enkä minä ollenkaan ota sitä pahakseni. Mutta Teidän epäilyksenne on pian haihtuva."

Herra von Umprecht pisti kätensä nutun taskuun ja otti sieltä suljetun kirjekuoren. "Olkaa niin hyvä ja lukekaa, mitä takasivulla on kirjoitettu." Minä luin ääneen: "Notarion sulkema 4 päivä tammikuuta 1859, avattava 9 päivä syyskuuta 1868." Kirjoituksen alla oli minulle persoonallisesti hyvin tutun notarion wieniläisen tohtori Artinerin nimikirjoitus.

"Nyt on syyskuun 9:s päivä", sanoi herra von Umprecht. "Ja tänään on myös ummelleen kymmenen vuotta siitä kun minulla oli tuo ihmeellinen seikkailu Marco Polon kanssa, seikkailu, joka näin nyt ratkeaa saamatta täyttä selitystään. Sillä vuodesta vuoteen ovat tuon ennustuksen täyttymysmahdollisuudet vaihdelleet mitä ihmeellisimmällä tavalla aivankuin jokin oikullinen kohtalo olisi ilveillyt minun kanssani. Usein näytti ennustus uhkaavan todennäköiseltä, usein se taasen häipyi olemattomiin, tuli jälleen katkeraksi totuudeksi, hävisi, palasi uudestaan — — — Mutta suokaa minun palata jälleen kertomukseeni. Näky ei varmaankaan ollut kestänyt kuin silmänräpäyksen ajan; sillä kasarmista kuului vielä sama yliluutnantin kovaääninen nauru, jonka olin kuullut ennen näkyä. Ja edessäni seisoi Marco Polo huulillaan hymy, josta en voi sanoa, oliko se surullinen vai ivallinen. Hän nosti hattuaan ja sanoi: 'Hyvää iltaa, herra luutnantti, toivottavasti Te olette ollut tyytyväinen', sitten hän kääntyi ja meni hitaasti maantietä myöten kaupunkiin päin. Seuraavana päivänä matkusti hän pois.

"Ensimäinen ajatukseni kasarmiin päin kulkiessani oli, että kaiken oli täytynyt olla jonkunlaista henkinäkyä, jonka Marco Polo, ehken jonkun tuntemattoman olennon avustamana, oli aiheuttanut jonkunlaisen heijastuksen avulla. Kun minä tulin pihan poikki, näin minä kauhukseni kadetin yhä vielä seisovan seinää vasten ristiinnaulitun asennossa. Hänet oli nähtävästi kokonaan unohdettu. Toiset puhuivat ja kiistelivät sisällä kovasti kiihottuneina. Minä kosketin kadetin käsivartta, hän havahtui heti, eikä ollut vähintäkään hämmästynyt, hän vaan ei voinut käsittää sitä kiihkeää mielentilaa, missä rykmentin kaikki herrat olivat. Minä omasta puolestani otin heti jonkinlaisella vihamielisyydellä osaa kiihkeään, mutta onttoon keskusteluun niistä kummallisuuksista, joiden todistajina me olimme olleet, enkä liene puhunut viisaammin kuin muutkaan. Äkkiä huusi översti: 'No, hyvät herrat, minä lyön vetoa, että elän vielä ensi keväänä! Neljäkymmentäviisi yhtä vastaan!' Ja hän kääntyi erään yliluutnantin puoleen, jolla oli erikoinen maine pelaajana ja vedonlyöjänä. 'Ettekö suostu?' Vaikka olikin selvää, että puhuteltu vaikeasti jaksoi vastustaa kiusausta, niin näytti hän kuitenkin pitävän sopimattomana lyödä vetoa överstin kanssa tämän omasta kuolemasta, ja hän vaikeni hymyillen. Luultavasti hän sitä jälestäpäin katui. Sillä jo neljäntoista päivän perästä, suurten keisarimanööverien toisena päivänä, putosi överstimme hevosen selästä ja kuoli. Tässä tilaisuudessa huomasimme me kaikki, että emme muuta olleet odottaneetkaan. Mutta siitä lähtien vasta rupesin minä ajattelemaan jonkinmoisella levottomuudella tuota yöllistä ennustusta, josta en ollut kenellekään kummallisesta arkuudesta kertonut. Vasta joulunaikaan, ollessani lomalla Wienissä, kerroin minä kaiken eräälle toverilleni Friedrich von Gulantille — Te olette hänestä ehken kuullutkin, hän kirjoitteli kauniita runoja ja kuoli hyvin nuorena — — — No niin, hän se oli, joka minun kanssani yhdessä teki sen haahmopiirustuksen, minkä löydätte tästä kirjekuoresta. Hän oli nimittäin sitä mieltä, että tuollaiset tapaukset eivät saa mennä tieteeltä hukkaan, osottautukootpa ne sitten oikeiksi tai vääriksi. Hänen kanssansa olin minä tohtori Artinerin luona, joka sinetöi muistiinpanomme tähän kuoreen. Tähän saakka on sitä säilytetty notarion kansliassa, ja vasta eilen lähetettiin se toivomukseni mukaan minulle. Minä tunnustan, että se vakavuus, millä Gulant asiata käsitteli teki minut aluksi alakuloiseksi, mutta sitten kun en häntä enää tavannut ja varsinkin hänen pikaisen kuolemansa jälkeen, rupesi koko juttu minusta tuntumaan naurettavalta. Ennen kaikkea oli minusta selvä, että kohtaloni oli täydellisesti omassa kädessäni. Mikään mahti maailmassa ei voinut pakottaa minua makaamaan paarilla syyskuun 5:tenä päivänä 1868 kello 10 illalla ruskea täysparta leuvassa; metsä- ja niittymaisemia voin välttää eikä minun tarvinnut ottaa punatukkaista rouvaa ja saada lapsia. Ainoa, mitä ehken en voisi välttää oli onnettomuus tai kaksintaistelu, josta voisi jäädä arpi otsaani. Olin siis toistaiseksi rauhallinen. — Vuosi ennustuksen jälkeen menin minä naimisiin neiti von Heimsalin, nykyisen rouvani, kanssa; pian senjälkeen erosin virastani ja rupesin maanviljelijäksi. Minä katselin monia pienempiä maatiloja ja — niin kummalliselta kun se ehken kuuluukin — otan tarkoin huomioon, ettei vaan missään maatilan rajojen sisällä löytynyt mitään samanlaista paikkaa, mikä olisi voinut muistuttaa tuota uneni (niinkuin minä näkyä itse tavallisesti kutsuin) nurmikenttää. Minä aijoin juuri ostaa erään tilan, kun vaimoni sai perinnöksi maatilan Kärntenissä siihen kuuluvine kauniine metsästysalueiden. Vaeltaessani ensi kertaa uudella tilallamme saavuin minä eräälle metsän ympäröimälle ja vähän alankoiselle niittyaukeamalle, joka minusta näytti olevan eriskummallisen saman näköinen kuin se paikka, jota minun ehken olisi ollut täysi syy pelätä. Minä vähän säpsähdin. Vaimolleni en ollut koko ennustuksesta puhunut mitään, hän on niin taikauskoinen, että minä olisin tunnustuksellani varmaankin myrkyttänyt koko hänen elämänsä tähän päivään saakka" — hän naurahti aivankuin helpotuksesta. — "Luonnollisesti en voinut kertoa hänelle epäilyksistänikään. Mutta itseäni minä rauhoitin sillä ajatuksella, että minun ei missään tapauksessa tarvitse olla tilallani syyskuussa 1868. — Vuonna 1860 syntyi minulle poika. Jo hänen ensimäisinä elämän vuosinaan olin minä huomaavinani yhdennäköisyyttä hänen ja uneni pojan piirteissä; joskus tuo yhdennäköisyys hävisi, pian se taasen näyttäytyi yhä selvempänä — ja tänään täytyy minun tunnustaa itselleni, että poikanen, joka tänä-iltana kello kymmenen aikana on seisova paarini vieressä on hiuskarvalleen näyssä ilmestyneen pojan näköinen. — Tytärtä minulla ei ole. Mutta kolme vuotta sitten kuoli minun vaimoni sisar, joka oli leski ja joka siihen saakka oli elänyt Amerikassa ja jätti jälkeensä tytön. Vaimoni pyynnöstä matkustin minä Atlantin yli noutaakseni tytön huostaamme. Kun minä näin hänet ensi kerran, oli hän minusta aivan unessa näkemäni tytön näköinen. Ensimäinen ajatukseni oli jättää lapsi vieraaseen maahan vieraitten ihmisten luo. Karkotin luonnollisesti heti tuollaisen epähienon päähänpiston mielestäni, ja me otimme lapsen kotiimme. Minä rauhoituin jälleen täydellisesti huolimatta lasten yhä selvemmin ilmenevästä yhdennäköisyydestä noitten ennustusnäky-lasten kanssa, sillä minä uskottelin itselleni, että näkylasten piirteet olivat minulta ehken voineet vähän unohtua. Sitten elin jonkun aikaa täydellisesti rauhallisena. Niin, minä olin jo melkein unohtanut tuon merkillisen illan puolalaisessa kylässä, kunnes noin kaksi vuotta sitten kohtalo antoi minulle uuden, järkyttävän varoituksen. Minun oli pitänyt matkustaa pariksi kuukaudeksi pois; kun minä palasin kotiin, tuli vaimoni minua vastaan tukka punaiseksi värjättynä, ja hänen yhdennäköisyytensä näkynaisen kanssa, jonka kasvoja minä tosin en ollut nähnyt, oli mielestäni täydellinen. Havaitsin parhaaksi peittää säikähdykseni vihan purkaukseen; niin, minä ihan tahallani kiihdyin yhä enemmän, sillä äkkiä sain minä mielettömän päähänpiston: jos minä eroaisin vaimostani ja lapsistani, niin silloinhan olisi vaara voitettu ja minä olisin vetänyt kohtaloa nenästä. Vaimoni itki, murtuneena lattialle vaipuen, pyysi anteeksi ja selitti minulle syyn tähän muutokseen. Vuosi sitten, käydessämme Münchenissä, olin minä ollut erityisen ihastunut erään punatukkaisen naisen kuvaan taidenäyttelyssä, ja silloin jo oli vaimoni päättänyt sopivan hetken tultua tehdä itsensä tuon kuvan näköiseksi värjäyttämällä tukkansa punaiseksi. Minä pyysin häntä luonnollisesti mitä pikimmin laittamaan tukkansa luonnollisen tumman väriseksi, ja kun se oli tapahtunut, näytti kaikki jälleen olevan ennallaan. Näinhän selvästi, että minulla oli kohtaloni hallussani niinkuin ennenkin — — — Eikö kaikkea, mitä tähän saakka oli tapahtunut voitu selittää luonnollisesti? — — — Eikö tuhansilla muilla maatiloilla ollut niittyjä, metsää, rouva ja lapsia? — — — Ja se ainoa, mikä olisi voinut taikauskoisia pelottaa, ei ollut toteutunut — tähän talveen saakka: nim. tuo arpi, jonka Te nyt kuitenkin näette otsallani. Minä en ole pelkuri — sallikaa minun se Teille sanoa: upseerina ollessani oli minulla kaksi kertaa kaksintaistelu sangen vaarallisilla ehdoilla — sekä kahdeksan vuotta sitten, kohta häitteni jälkeen kun jo olin ottanut eron virastani. Mutta kun eräs herra viime vuonna aivan mitättömästä syystä — nim. hieman epäkohteliaan tervehdyksen takia — vaati minua kaksintaisteluun, niin pidin minä parempana" — herra von Umprecht punastui hieman — "pyytää anteeksi. Asia selvitettiin luonnollisesti aivan säännönmukaisesti, mutta minä tiedän kuitenkin aivan varmaan, että minä olisin silloinkin taistellut, jos ei äkkiä mieletön pelko olisi minua vallannut, pelko siitä, että vastustajani saattaisi tehdä haavan otsaani ja siten antaa kohtalolle uuden valtin — — — Mutta niinkuin näette, se ei auttanut: arpi on otsassani. Ja se hetki, jolloin minä tuon haavan sain, oli ehken ainoa koko kymmenen vuoden aikana, joka syvimmin sai minut huomaamaan oman turvattomuuteni. Se tapahtui eräänä iltana viime talvena; minä matkustin kahden tai kolmen muun minulle aivan tuntemattoman henkilön kanssa junalla Klagenfurtista Villachiin. Äkkiä lensi ikkuna sirpaleiksi ja minä tunsin otsassani tuskaa; samassa kuulin minä jotakin kovaa putoavan lattialle, tartuin ensin kirvelevään otsaani — siitä vuoti verta, sitten kumarruin minä nopeasti ja nostin lattialta teräväsärmäisen kiven. Vaunussa olevat matkustajat hätääntyivät. 'Onko jotain tapahtunut?' huudahti eräs. Huomattiin, että olin saanut verihaavan ja minua hoivattiin. Mutta eräs herra — minä näin sen aivan selvään — oli aivankuin vajonnut vaunun nurkkaan. Seuraavalla asemalla tuotiin minulle vettä, rautatienlääkäri sitoi hätäisesti haavani, mutta minä en luonnollisesti peljännyt haavasta kuolevani: minähän tiesin, että siihen piti tulla vain arpi. Vaunussa ruvettiin keskustelemaan siitä, oliko kyseessä murhayritys, vai ilkeä poikamainen teko; nurkassa istuva herra vaikeni ja tuijotti eteensä. Villachissa poistuin minä junasta. Äkkiä ilmestyi tuo mies vaununnurkasta eteeni ja sanoi: 'Se oli minulle tarkoitettu.' Ennenkuin minä ehdin vastata tai edes tointua, oli hän jo kadonnut; minä en ole koskaan saanut tietää, kuka hän oli. Ehken jokin vainoamisluulohullu — — — tahi ehken jokin, joka syystä luuli olevansa vainon esineenä, jonkun loukatun aviomiehen tai veljen vainooma, ja jonka minä mahdollisesti olin pelastanut, koska juuri minulle oli tuo arpi määrätty — — — kukapa sen tietää? — — — Parin viikon kuluttua loisti se otsallani juuri samalla kohdalla, missä olin sen unessani nähnyt. Ja minulle selvisi yhä enemmän, että minä olin joutunut jonkun tuntemattoman, pilkallisen voiman kanssa epätasaiseen taisteluun, ja minä ajattelin yhä suurenevalla levottomuudella sitä päivää, jolloin kaikki lopullisesti täyttyisi.

"Keväällä saimme kutsun enoni luo. Minä olin varmasti päättänyt olla kutsua noudattamatta, sillä muistamatta varmasti mitään, tuntui minusta kuitenkin mahdolliselta, että juuri hänen maatilallaan oli pelkäämäni paikka. Vaimoni ei olisi kuitenkaan ymmärtänyt kieltäytymiseni syytä ja senvuoksi päätin minä sittenkin matkustaa sinne hänen ja lasten kanssa jo heinäkuun alussa, varmassa aikomuksessa lähteä sieltä niin pian kuin mahdollista etelään Venetsiaan tai Lidoon. Meidän siellä olomme alkupäivinä tuli puhe Teidän kappaleestanne, enoni kertoi siinä esiintyvistä lapsista ja pyysi minulta, että lapseni saisivat niissä esiintyä. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Silloin päätettiin, että eräs ammattinäyttelijä näyttelisi kappaleen sankarin osaa. Muutaman päivän perästä valtasi minut pelko, että voisin vaarallisesti sairastua enkä voisi päästä matkustamaan pois. Silloin eräänä iltana selitin minä aikovani lähteä matkalle joksikin aikaa erääseen merikylpylaitokseen kylpemään. Mutta minun täytyi luvata tulla takaisin syyskuun alussa. Samana iltana saapui näyttelijältä kirje, jossa hän ilmoitti jonkun syyn takia ei voivansa näytellä kysymyksessä olevaa osaa. Enoni oli kovin harmissaan. Hän pyysi minua lukemaan kappaleen — ehken minä voisin mainita jonkun tuttavistamme, joka olisi sovelias esittämään sankarin osaa. Minä otin kappaleen huoneeseeni ja luin sen. No niin, koettakaapas kuvailla, miltä minusta tuntui, kun pääsin loppukohtaukseen ja luin sieltä sana sanalta saman tapahtuman, joka minulle 9 päivä syyskuuta tänä vuonna ennustettiin tapahtuvaksi. Minä en voinut enää odottaa seuraavaan aamuun sanoakseni enolleni, että minä tahdoin näytellä sankarin osan. Minä pelkäsin, että hän voisi tehdä vastaväitteitä; sillä kappaleen luettuani tunsin minä päässeeni ikäänkuin varmalle pohjalle, ja jos minä en olisi saanutkaan näytellä Teidän kappaleessanne, niin olisin jälleen ollut tuon tuntemattoman mahdin vallassa. Enoni suostui heti ja siitä lähtien kulki kaikki tasaista ja rauhallista kulkuaan. Muutaman viikon aikana olemme joka päivä harjoitelleet, ja minä olen jo viisitoista- tai kaksikymmentä kertaa harjoittanut sitä kohtausta, joka tänä iltana esitetään: minä makaan paarilla, nuori kreivitär Saima, jolla on niin ihana punainen tukka, on polvillaan edessäni kädet kasvoilla, ja lapset seisovat sivullani."

Herra von Umprechtin puhuessa sattuivat silmäni kirjekuoreen, joka yhä avaamattomana oli pöydällä. Herra von Umprecht hymyili. "Tosiaankin, minähän olen unohtanut esittää Teille todistukseni," sanoi hän ja rikkoi kirjeen sinetin. Hän otti kokoontaitetun paperin esiin. Umprecht aukasi sen ja levitti pöydälle. Siinä oli täydellinen, aivankuin minun itseni suunnittelema asemapiirustus kappaleen loppukohtauksesta, tausta ja sivut olivat ylimalkaisesti haahmoitellut ja merkitty "Metsäksi", keskelle luonnosta oli piirustettu miehenhaahmo ja sen yläpuolelle oli kirjoitettu: "Paarit" — — — Luonnoksen toisten haahmojen kohdalle oli kirjoitettu punaisella musteella pienillä kirjaimilla: "Punatukkainen nainen", "Poika", "Tyttö", "Soihdunkantaja", "Mies kädet ylös kohotettuina". Minä käännyin herra von Umprechtin puoleen ja sanoin: "Mitä tämä merkitsee: 'Mies kädet ylös kohotettuina'?"

"Sen", sanoi herra von Umprecht viivytellen, "sen olisin minä melkein unohtanut. Se asia on näin: Tuossa näyssäni esiintyi nimittäin myös eräs vanha, aivan kaljupäinen mies, jolla oli silmälasit, parta sileäksi ajettu, tummanviheriä kaulahuivi kaulassa, seisoen soihtujen voimakkaassa valossa kädet ylös kohotettuina, silmät suurina eteensä tuijottaen."

Tällä kertaa minä säpsähdin.

Me vaikenimme jonkun aikaa, sitten kysyin minä kummallisen levottomana: "Mitä Te oikeastaan arvelette? Mikä tuo mies olisi oleva?"

"Minä otaksun", sanoi Umprecht levollisesti, "että joku katsojista, ehkenpä joku enoni palvelijoista — — — tahi joku talonpojista kappaleen lopussa joutuu kovan liikutuksen valtaan ja syöksyy näyttämölle tai ehkenpä on kohtalon kulku sellainen, että jonkun sattuman johdosta, jollainen ei minua enää ollenkaan ihmetytä, joku hullujenhuoneesta karannut juoksee yli näyttämön juuri sillä hetkellä, jolloin minä makaan paarilla."

Minä pudistin päätäni.

"Mitä Te sanoittekaan? — — — Kaljupäinen — silmälasit päässä — viheriä kaulahuivi — — —? Asia näyttää minusta nyt vieläkin merkillisemmältä kuin ennen. Minulla oli tosiaankin aikomus panna kappaleeseen sellainen mieshenkilö, jonka Te silloin näyssänne olette nähnyt, mutta minä luovuin siitä ajatuksesta. Se olisi ollut vaimon mielipuoli isä, josta puhutaan ensimäisessä näytöksessä, ja jonka olisi pitänyt loppukohtauksessa syöksyä näyttämölle."

"Mutta entäs kaulahuivi ja silmälasit?"

"Näyttelijähän olisi voinut panna ne omasta alotteestaan — ettekö usko?"

"Olisihan se mahdollista."

Meidät keskeytettiin. Rouva von Umprecht lähetti sanan miehellensä pyytäen häntä luoksensa, sillä hän halusi vielä ennen näytännön alkua puhella miehensä kanssa, ja herra von Umprecht poistui. Minä seisoin vielä vähän aikaa tarkkaan katsellen asemasuunnitelmaa, jonka herra von Umprecht oli jättänyt pöydälle.

III.

Salainen vetovoima vei minut näytäntöpaikalle. Se oli linnan takana, hauska puutarha erotti sen siitä. Siihen, missä puistikko loppui matalapensaisena, oli asetettu noin kymmenen pitkää, yksinkertaista puupenkkiä; etumaiset penkkirivit olivat päällystetyt tummanpunaisella mattokankaalla. Aivan ensimäisen penkkirivin edessä oli muutamia nuottijalustoita ja tuoleja; esirippua ei ollut. Näyttämö oli erotettu katsomosta molemmilla sivuilla olevilla korkeilla kuusilla; oikealla puolen oli tiheä pensaikko, jonka takana oli katsojilta näkymättömissä mukava nojatuoli kuiskaajaa varten. Vasemmalla puolella oli aukeama, josta oli avoin näköala laaksoon. Näyttämön taustalla oli korkeita puita; ainoastaan keskellä ne olivat hyvin tiheässä ja vasemmalla puolen oli varjoisia, kapeita metsäteitä. Syvemmällä metsässä eräässä pienessä aukeamassa oli pöytä ja tuoleja. Täällä varmaankin näyttelijät odottivat vuoroaan. Valaistuksesta oli pidetty huolta asettamalla näyttämön ja katsomon sivuille kulissientapaisesti korkeita, vanhoja suunnattoman suurilla kynttilöillä varustettuja kirkon kynttiläjalustoja. Oikealla puolella olevan pensaiston takana oli jonkunlainen varastohuone vapaassa luonnossa; täällä näin minä kaikenlaisten muitten kappaleessa tarvittavien pienempien esineitten joukossa ne paarit, joilla herra von Umprechtin piti kappaleen lopussa kuolla. — Ilta-aurinko valaisi herttaisesti niittyä, jonka poikki minä kuljin — — — Minä muistin luonnollisesti herra von Umprechtin kertomusta. Aluksi en pitänyt sitä ollenkaan mahdottomana, että herra von Umprecht kuuluisi sellaisiin omituisiin valehtelijoihin, jotka suurella vaivalla jo kaukaa ennakolta valmistelevat jonkun salaperäisen jutun, tehdäkseen itsensä mielenkiintoisiksi. Minä pidin sitäkin mahdollisena, että notarion nimikirjoitus oli väärennetty ja että herra von Umprechtilla oli toisia henkilöitä apunaan voidakseen hyvin toteuttaa tuumansa. Erikoisesti arvelutti minua tuo toistaiseksi tuntematon, kädet kohotettuina seisova mies, jonka kanssa Umprecht oli ennakolta saattanut sopia asiasta. Mutta epäilyksiäni horjutti se osa, joka ensimäisessä kappaleeni suunnitelmassa miehellä oli ollut ja josta kukaan ei voinut mitään tietää — ja varsinkin se hyvä vaikutus, jonka herra von Umprechtin persoonallisuus minuun oli tehnyt. Ja niin uskomattomalta ja mahdottomalta kuin hänen koko kertomuksensa minusta tuntuikin - niin kuitenkin sieluni sisimmässä jokin ääni melkein vaati minua häntä uskomaan; lieneekö se ollut vain typerää turhamaisuutta ja halua saada tuntea itsensä kohtalon tahdon toteuttajaksi. — Tällä välin oli ympärilläni syntynyt liikettä; palvelijoita tuli linnasta, kynttilät sytytettiin, ihmisiä ympäristöltä, monet kansallispuvuissa, nousi hitaasti mäkeä ylös ja asettui rauhallisesti sivulla oleville penkeille. Pian ilmestyi talon rouvakin muutamien herrojen ja naisten seurassa, jotka asettuivat hilpeästi paikoilleen. Minä yhdyin heidän seuraansa ja juttelin viimevuotisten tuttavieni kanssa. Orkesterin jäsenet saapuivat ja asettuivat paikoilleen; orkesterin kokoonpano oli kylläkin tavaton: kaksi viulua, yksi sello, yksi viola, yksi kontrabasso, yksi huilu ja yksi oboe. He alkoivat heti, nähtävästi ennenaikojaan, soittaa erästä Weberin alkusoittoa. Aivan edessä, orkesterin lähellä, seisoi eräs vanha kaljupäinen talonpoika, jolla oli kaulassa jonkunlainen tumma kaulahuivi. Ehkenpä kohtalo oli hänet määrännyt vähän myöhemmin ottamaan silmälasit esiin, ajattelin minä, tulemaan hulluksi ja juoksemaan näyttämölle. Oli aivan pimeä, korkeat kynttilät lepattivat vähän, sillä oli ruvennut hieman tuulemaan. Pensaikon takana syntyi vilkas elämä, näyttelijät olivat saapuneet salaisia teitä myöten näyttämön lähistölle. Nyt vasta minä muistin muitakin näyttelijöitä ja minä huomasin, että en ollut nähnyt vielä ketään muita kuin herra von Umprechtin, hänen lapsensa ja metsänhoitajan tyttären. Äkkiä kuulin minä ohjaajan kaikuvan äänen ja nuoren kreivitär Saiman naurun. Kaikki penkit olivat täynnä, vapaaherra istui eräällä etumaisista penkeistä ja jutteli kreivitär Saiman kanssa. Orkesteri alkoi soittaa ja metsänhoitajan tytär astui esiin ja lausui prologin, jolla kappale alkoi. Kappaleen pääsisältönä oli erään miehen kohtalo, joka yhtäkkiä saa valtavan halun lähteä seikkailemaan kauvas pois, joka jättää kotinsa sanomatta hyvästiä omaisilleen ja joka yhdessä päivässä kokee niin paljon tuskastuttavaa ja vastenmielistä, että aikoo jälleen palata kotiansa, ennenkuin vaimo ja lapset ovat ehtineet häntä kaivatakaan; mutta viimeinen seikkailu paluumatkalla, aivan lähellä kotia, saattaa hänet murhaajien käsiin, ja melkein jo puoleksi kuolleena näkee hän enää omaisensa, joille hänen pakonsa ja kuolemansa jää selittämättömäksi arvoitukseksi.

Näytös alkoi, herrat ja naiset lausuivat osansa miellyttävästi; minua ihastutti koruttomien tapahtumien koruton esittäminen enkä alussa enää ajatellutkaan herra von Umprechtin kertomusta. Ensimäisen näytöksen jälkeen soitti taas orkesteri, mutta kukaan ei sitä kuunnellut, sillä kaikki olivat hyvin vilkkaassa keskustelussa. Minä itse en istunut, vaan seisoin muille näkymättömänä vasemmalla puolella, aivan näyttämön lähellä, mistä tie kulki vapaana laaksoon päin. Toinen näytös alkoi; tuuli oli vähän kiihtynyt ja lepattava valaistus auttoi kappaleen vaikutusta paljon. Näyttelijät katosivat jälleen metsään ja orkesteri soitti. Silloin katsahdin minä aivan sattumalta huilun soittajaan, jolla oli silmälasit ja leuka sileäksi ajettu; mutta hänellä oli pitkä valkoinen tukka eikä mitään kaulahuivia ollut näkyvissä. Soitto taukosi, ja näyttelijät tulivat jälleen esille. Silloin huomasin minä kuinka huilun soittaja, joka oli asettanut soittokoneensa edessään olevalle telineelle, pisti kätensä taskuunsa ja veti sieltä suuren viheriän kaulahuivin ja kiersi sen kaulansa ympäri. Minä olin kovin hämmästynyt. Seuraavassa hetkessä ilmestyi herra von Umprecht lavalle; minä näin, kuinka hänen katseensa äkkiä kiintyi huilunsoittajaan, kuinka hän huomasi hänen viheriän kaulahuivinsa ja kuinka hän hetkiseksi pysähtyi; mutta pian hän jälleen rauhoittui ja esitti osaansa eteenpäin hämmentymättä. Minä kysyin eräältä vieressäni olevalta yksinkertaisesti puetulta nuorukaiselta, tunsiko hän tuon huilunsoittajan ja minä kuulin häneltä, että se oli eräs koulunopettaja Kalternista. Esitys läheni loppuaan. Molemmat lapset harhailivat, niinkuin määrätty oli näyttämöllä, metsästä kuuluva melu läheni lähenemistään, kirkunaa ja huutoa kuului; tuulen kiihtyminen ja oksien heiluminen lisäsi vaikutusta; herra von Umprecht kannettiin vihdoinkin kuolevana seikkailijana paareilla sisään. Molemmat lapset syöksyivät näyttämölle, soihtujen kantajat seisoivat liikkumattomina syrjässä. Kuolevan vaimo tuli sisään myöhemmin kuin muut, ja tuskaisin katsein vaipuu hän murhatun viereen, tämä haluaa kerran vielä avata huulensa, yrittää nousta ylös; mutta — niinkuin kappaleessa määrätty oli — se ei hänelle enää onnistu. Silloin tulee äkkiä hirveä tuulenpuuska, joka uhkaa sammuttaa soihdut; minä näen, kuinka eräs mies orkesterista nousee ylös — se on huilunsoittaja — ja kauhukseni näen minä hänet kaljupäisenä, sillä hänen tekotukkansa oli lentänyt pois; kädet kohotettuina, viheriä, liehuva kaulahuivi kaulassa, ryntää hän näyttämölle. Tahtomattani katsahdan minä Umprechtiin; hän tuijottaa mieheen aivankuin lumottuna; hän tahtoo sanoa jotain — mutta ei nähtävästi voi — ja vaipuu takaisin — — — Monet luulevat vielä, että tämä kaikki kuuluu kappaleeseen; minä itse en oikein ymmärrä mitä tämä uusi paarille vaipuminen merkitsee; sillä välin on mies juossut paarien ohi, yhä vain tekotukkaansa tavotellen, ja hävinnyt metsään. Umprecht makaa yhä liikkumatonna; uusi tuulenpuuska sammuttaa toisen soihduista; muutamat aivan edessä istuvat ihmiset tulevat levottomiksi — minä kuulen vapaaherran äänen sanovan: "Hiljaa! Hiljaa!" — kaikki on jälleen hiljaa — tuulikaan ei enää puhalla — — — mutta Umprecht makaa yhä liikkumatonna, ei liikahda eikä liikuta huuliaan. Kreivitär Saima parkaisee — ihmiset luulevat luonnollisesti, että tämäkin kuuluu kappaleeseen. Mutta minä tunkeudun ihmisjoukon lävitse, syöksyn näyttämölle, kuulen, kuinka takanani syntyy levottomuutta — ihmiset nousevat paikoiltaan, muutamat seuraavat minua, kaikki tunkeutuvat paarien ympärille — — — "Mitä on tapahtunut, mitä on tapahtunut?" — — — Minä tempaisen soihdunkantajalta soihdun ja valaisen sillä makaavan kasvoja — — — Minä ravistan häntä, aukaisen hänen nuttunsa; sillä välin on lääkäri tullut vierelleni, hän tunnustelee Umprechtin sydäntä, koskettaa valtimoa, ja pyytää muita väistymään syrjään, kuiskaa vapaaherralle muutamia sanoja — — — paareilla makaavan vaimo on syöksynyt ylös, kiljaisee ja heittäytyy miehensä päälle, lapset seisovat kuin kokoonlyyhistyneinä, eivätkä voi mitään ymmärtää. — — — Kukaan ei tahdo uskoa sitä, mitä on tapahtunut, ja kuitenkin kertoo jokainen sen toisilleen; — minuuttia myöhemmin tietävät kaikki sen, että herra von Umprecht on äkkiä kuollut niillä paareilla, joilla hänet kannettiin sisään — — —.

Samana iltana kiiruhdin minä alas laaksoon kauhun valtaamana. Kummallinen kammo teki minulle mahdottomaksi palata jälleen linnaan. Seuraavana päivänä tapasin minä vapaaherran Bozenissa; siellä minä kerroin hänelle Umprechtin näyn, niinkuin hän sen itse oli minulle esittänyt. Vapaaherra ei tahtonut sitä uskoa, minä etsin kirjesalkustani tuon salaperäisen paperin ja näytin sen hänelle; hän katsoi minua hämmästyneenä, melkein pelokkaana ja antoi minulle paperin takaisin — se oli ihan puhdas, siihen ei ollut mitään kirjoitettu, eikä mitään piirustettu — — —.

Minä olen koettanut löytää Marco Polon; mutta ainoa, mitä hänestä sain tietää, oli se, että hän kolme vuotta sitten oli esiintynyt viimeisen kerran eräässä Hamburgin huonommassa huvituspaikassa.

Mutta kaikista kummallisinta tässä kummallisessa jutussa on se, että sitä koulumestaria, joka silloin juoksi kädet ojolla tekotukkansa perässä ja hävisi metsään, ei ole koskaan senjälkeen nähty, ei edes hänen ruumistaan ole löydetty.

* * * * *

Julkaisijan lisäys.

Edellä olevan kertomuksen kirjoittajaa en minä ole tuntenut persoonallisesti. Hän oli aikoinaan sangen tunnettu kirjailija, mutta kuollessaan noin kymmenen vuotta sitten tuskin kuudenkymmenen vuoden vanhana oli hän melkein unhoon joutunut. Hänen koko perunsa joutui, ilman erikoista määräystä, tässä kirjoituksessa mainitun meranilaisen nuoruuden ystävän haltuun. Tältä se taasen joutui eräälle lääkärille, jonka kanssa minä, oleskellessani kerran Meranissa viime talvena, usein keskustelin kaikenlaisista hämäristä kysymyksistä, eritoten henkinäyistä, kaukovaikutuksesta (telepatiasta) ja ennustustaidosta, ja häneltä minä myös sain tässä painetun käsikirjoituksen julaistavaksi. Minä pitäisin mielelläni tätä kirjoitusta vapaasti keksittynä kertomuksena, jollei lääkäri itse, niinkuin kertomuksestakin käy selville, olisi ollut läsnä edellä kerrotussa teatterinäytännössä, joka niin ihmeellisesti loppui ja jollei hän olisi persoonallisesti tuntenut niin arvoituksellisesti kadonnutta koulumestaria. Mutta mitä taas silmänkääntäjä Marco Poloon tulee, niin muistan minä vielä varsin hyvin aivan nuorena nähneeni hänen nimensä painettuna eräälle ilmoituslehdelle eräänä kesänä Wörtherjärven rannalla; minä muistan hänet senvuoksi, että juuri siihen aikaan aijoin ruveta lukemaan saman nimisen kuuluisan retkeilijän matkakertomusta.

Redegondan päiväkirja.

Viime yönä, kun minä kotimatkallani istuuduin hetkiseksi eräälle penkille kaupungin puistossa, näin minä äkkiä penkin toisessa päässä erään herran, jonka olemassa oloa en sitä ennen ollut laisinkaan huomannut. Koska näin myöhäisenä aikana ei puistossa ollut mikään puute tyhjistä penkeistä, tuntui minusta tämän yöllisen naapurin ilmestyminen vähän epäilyttävältä ja minä olin juuri aikeissa poistua, kun tuo vieras herra, jolla oli pitkä, harmaa päällystakki ja keltaiset hansikkaat, nosti hattuaan toivottaen minulle hyvää iltaa mainiten minut nimeltä. Samassa tunsin minäkin hänet tapaamisesta ilostuen. Se oli tohtori Gottfried Wehwald, nuori, hienokäytöksinen mies, niin, voipa sanoa, että hänen esiintymisessään oli jotain ylhäistä, mikä ainakin hänelle itselleen näytti tuottavan jatkuvaa hiljaista tyydytystä. Noin neljä vuotta sitten oli hänet Wienin maaherranvirastosta, missä hän oli kirjurina, siirretty erääseen pieneen ala-Itävaltalaiseen maaseutukaupunkiin, mutta aika ajoittain nähtiin hänet kuitenkin ystäviensä seurassa kahvilassa, missä hänet aina otettiin vastaan sillä hillityllä sydämellisyydellä, mitä hänen hienon hillitty esiintymistapansa näytti vaativan. Senvuoksi oli minusta myös sopimatonta, vaikken ollut nähnyt häntä sitten viime joulun, osoittaa minkäänlaista hämmästystä tapaamisemme ajan ja paikan johdosta; ystävällisesti vaikka näköjäni välinpitämättömänä vastasin minä hänen tervehdykseensä ja olin juuri aikeissa ruveta keskustelemaan hänen kanssaan, niinkuin maailmanmiesten sopii, joita ei tilapäinen tapaaminen Austraaliassakaan hämmästytä, kun hän tehden torjuvan kädenliikkeen lyhyesti huomautti: "Suokaa anteeksi, arvoisa ystäväni, mutta minun aikani on rajoitettu ja minä olen tullut tänne ainoastaan siinä tarkoituksessa, että saan kertoa Teille erään sangen kummallisen tarinan, luonnollisesti edellyttäen, että Te olette taipuvainen sitä kuuntelemaan."

Minä kuuntelin tätä puhetta ihmetyksellä, mutta siitä huolimatta selitin minä hänelle olevani heti valmis häntä kuulemaan, kuitenkaan en voinut olla kasvojeni ilmeillä ilmaisematta hämmästystäni siitä, että tohtori Wehwald ei ollut tullut tapaamaan minua kahvilassa, ja miten hänen oli onnistunut löytää minut yöllä täällä kaupungin puistossa, ja vihdoin, miksi juuri minä sain kunnian kuulla hänen kertomustansa.

"Vastauksen kahteen ensimäiseen kysymykseenne", sanoi hän oudoksuttavan jyrkästi, "saatte Te kertomukseni kuluessa itsestään. Mutta syy, miksi minä juuri Teidät valitsin, arvoisa ystäväni (hän ei minua muulla nimellä puhutellutkaan) on se, että Te tietääkseni harjoitatte myös kirjailija-tointa, jonka vuoksi minä uskallan toivoa, että Te julkaisette tämän minun omituisen, vaikkakin jonkunverran katkonaisen kertomukseni sopivasti muodostettuna."

Minä estelin vaatimattomasti, jolloin tohtori Wehwald nyrpisteli nenäänsä kummallisesti ja alkoi ilman minkäänlaista johdatusta: "Kertomukseni sankarittaren nimi on Redegonda. Hän oli parooni T:n puoliso, joka oli ratsumestarina meidän pikkukaupunkiimme sijoitetussa rakuunarykmentissä." (Hän mainitsi tosiaankin vaan nämä alkukirjaimet, vaikka minulle ei tuon pienen kaupungin nimi, eikä liioin ratsumestarinkaan nimi ja rykmentin numero olleet, syistä, jotka pian selviävät, mikään salaisuus.) "Redegonda", jatkoi tohtori Wehwald kertomustaan, "oli harvinaisen kaunis nainen ja minä rakastuin häneen, niinkuin sitä tavallisesti sanotaan, heti ensi hetkessä. Mutta valitettavasti ei minulla ollut mitään tilaisuutta päästä hänen kanssaan persoonallisesti tutuksi, sillä upseerit eivät seurustelleet juuri nimeksikään sivilihenkilöitten kanssa ja kohtelivat meitä valtion virkamiehiäkin melkein loukkaavan ylimielisesti. Näin ollen näin minä Redegondan aina vain kaukaa; näin hänet yksin tai miehensä kanssa, usein myös toisten upseerien ja heidän naistensa kanssa kadulla kävelemässä, joskus näin hänet myös Päätorin varrella olevan asuntonsa ikkunassa, tai iltasin ajavan huonoissa vaunuissa kaupungin pieneen teatteriin, missä minulla sitten oli onni permannolta katsella häntä omassa aitiossaan, jonne nuoret upseerit väliajoilla mielellään kiiruhtivat. Joskus tuntui minusta, että hän suvaitsi huomata minut. Mutta hänen katseensa viivähti minussa aina vaan niin hetkisen, etten voinut siitä mitään enempää päättää. Minä olin jo heittänyt kaiken toivonkin koskaan saada ilmaista hänelle sydämeni palavia tunteita, kun hän eräänä ihanana syksypäivänä aamupäivällä tuli vastaani aivan odottamatta pienessä puistomaisessa metsässä, joka kaupungin itätorilta ulottuu kauvas maalle päin. Huomaamattomasti hymyillen kulki hän ohitseni, ehken hän ei minua ollenkaan huomannutkaan, ja hävisi taas pian keltaisten lehvien taakse. Minä olin antanut hänen kulkea ohitseni ollenkaan ajattelematta sitä mahdollisuutta, että olisin voinut häntä tervehtää tai puhutellakin; ja nytkin, kun hän jo oli hävinnyt, en katunut ollenkaan, etten sitä tehnyt, sillä eihän siitä kuitenkaan olisi voinut olla mitään tulosta. Mutta sitten tapahtui jotain kummallista: minä tunsin nimittäin itseni äkkiä pakotetuksi kuvittelemaan, mitä olisi tapahtunut, jos minulla olisi ollut rohkeutta asettua hänen tielleen ja puhutella häntä. Ja mielikuvituksissani näin minä, kuinka Redegonda ollenkaan minuun vihastumatta päinvastoin ihan peittelemättä ilmaisi tyytyväisyytensä rohkean tekoni johdosta, ja vilkkaasti keskustellessamme valitti elämänsä tyhjyyttä ja seurapiirinsä ala-arvoisuutta, ja lopuksi lausui ilonsa siitä, että oli minusta löytänyt ymmärtävän, samoin ajattelevan toverin. Ja hänen jäähyväiskatseensa, joka minut kohtasi oli niin lupaava, että minusta, joka kaiken tämän elin vain mielikuvituksissani, samana iltana nähdessäni hänet jälleen aitiossaan tuntui kuin meillä kahdella olisi yhteinen ihana salaisuus. Teitä ei kai ihmetytä, arvoisa ystävä, että minä, joka nyt olin saanut mielikuvitusvoimastani niin erinomaisen todistuksen, yhä edelleen jatkoin samanlaisia tapautumiskohtauksia, ja että ne kerta kerralta tulivat yhä ystävällisemmiksi, tutunomaisemmiksi, jopa ihan sydämellisiksi, kunnes eräänä ihanana päivänä lehdettömien oksien alla ihailemani nainen vaipui ikävöivään syliini. Minä jatkoin yhä edelleen tätä huumaavaa mielettömyyttäni, eikä kauvan enää kestänytkään, ennenkuin Redegonda tuli minua tapaamaan pieneen, kaupungin syrjässä olevaan asuntooni, ja minä sain nauttia sellaista onnea, jota köyhä todellisuus ei koskaan olisi voinut niin huumaavana minulle tarjota. Vaarojakaan ei puuttunut, jotka seikkailuamme höystivät. Niinpä tapahtui kerran talvella, että ratsumestari ratsasti ohitsemme ajaessamme yöllä reellä maantiellä turkkiin käärittyinä; ja silloin jo aavistin sen julman kohtalon, joka sitten pian toteutuikin. Ensimäisinä kevätpäivinä saatiin kaupungissa tietää, että se rakuunarykmentti, johon Redegondan mieskin kuului, tulisi siirrettäväksi Galiziaan. Minun, ei, — meidän epätoivomme oli rajaton. Kaikkea, mitä rakastavaiset sellaisissa tavattomissa oloissa tavallisesti harkitsevat, mietittiin: yhteistä pakoa, yhteistä kuolemaa, tuskaista alistumista välttämättömyyteen. Viimeinen ilta tuli kuitenkin, ilman että mitään varmaa päätöstä oli tehty. Minä odotin Redegondaa kukilla koristetussa huoneessani. Kaikkien mahdollisuuksien varalta oli matka-arkkuni pakattu, revolverini ladattuna —, ja jäähyväiskirjeet kirjoitettuina. Tämä kaikki on totta, arvoisa ystäväni. Sillä niin täydellisesti olin minä joutunut mielettömyyteni valtaan, että minä en pitänyt rakastettuni ilmestymistä sinä iltana, joka oli viimeinen ennen rykmentin lähtöä, ainoastaan mahdollisena, vaan minä suorastaan odotinkin sitä. Minä en kuitenkaan voinut, niinkuin tavallisesti, loihtia hänen haahmoansa luokseni, enkä mielikuvituksessani syleillä tuota taivaallista olentoa; ei, minusta tuntui kuin jokin odottamaton, ehken jokin kauhea, pidättäisi häntä kotonaan; satakertaa menin minä ovelle kuuntelemaan kuuluisiko portaista askeleita, satakertaa katsoin ikkunasta nähdäkseni Redegondan lähestyvän kadulla; niin, kärsimättömyydessäni olin jo juosta pois Redegondaa etsimään, hakemaan hänet luokseni, rakastavan ja rakastetun oikeudella uhkamielisenä vaatimaan häntä mieheltään, — kunnes vihdoin vaivuin leposohvalleni, aivankuin kuumeessa. Silloin äkkiä, oli jo melkein puoliyö, kuului ulkoa ovikellon soitto. Minä tunsin sydämeni pysähtyvän. Sillä kellon kilinä, ymmärrättehän kai, ei ollut enää mitään mielikuvitusta. Se soi toisen ja kolmannen kerran ja herätti minut jyrkästi ja auttamattomasti täyteen todellisuuteen. Mutta samassa hetkessä, kun minä huomasin, että seikkailuni tähän iltaan asti olikin ollut vaan ihmeellistä unennäköä, tunsin minä rohkeimman toivon heräävän sielussani: sen nim. että Redegonda, toiveitteni voiman järkyttämänä ja pakottamana omassa persoonassaan seisoisi kynnykselläni, ja että minä seuraavassa hetkessä saisin hänet ilmi elävänä sulkea syliini. Tässä ihanassa odotuksessa menin minä ovelle ja aukaisin. Mutta se ei ollutkaan Redegonda, joka edessäni seisoi, se oli Redegondan puoliso; hän itse, niin elävänä ja todellisena kuin Te nyt tässä penkillä minun vastapäätäni, tuijottaen jäykkänä kasvoihini. Minä en voinut tietysti muuta kuin päästää hänet sisään, ja pyytää häntä istumaan. Mutta hän jäi seisomaan ja sanoi selittämättömän ivallisesti: 'Te odotatte Redegondaa. Mutta, ikävä kyllä, hän ei voi tulla. Hän on nimittäin kuollut.' 'Kuollut', toistin minä, ja koko maailma pysähtyi. Ratsumestari puhui häiriintymättä edelleen: 'Noin tunti sitten löysin minä hänet kirjoituspöytänsä äärestä istumasta, tämä pieni kirja edessään, jonka minä selvyyden vuoksi otin heti mukaani. Se oli luultavasti pelko, joka hänet tappoi, kun minä niin odottamatta astuin hänen huoneeseensa. Nämä rivit tässä ovat viimeiset, jotka hän kirjoitti. Olkaa hyvä!' Hän ojensi minulle avonaisen, sinipunervaisen nahkakantisen kirjan ja minä luin seuraavat sanat: 'Nyt jätän minä kotini ainiaaksi, rakastettuni odottaa.' Minä vaan nyökäytin päätäni vahvikkeeksi. 'Te olette tietysti arvannut', jatkoi ratsumestari, 'että Teillä on kädessänne Redegondan päiväkirja. Tahdotteko ehken olla niin hyvä ja silmäillä sitä, tullaksenne vakuutetuksi, että kaikki kieltäminen on turhaa.' Minä silmäilin, ei, minä luin. Minä luin melkein tunnin verran kirjoituspöytääni nojaten, ratsumestarin istuessa sillä aikaa liikkumatonna leposohvallani; minä luin meidän rakkautemme koko kertomuksen, suloisen, ihmeellisen kertomuksen, — kaikkine yksityiskohtineen; siitä syksyaamusta alkaen jolloin minä metsässä ensi kerran olin Redegondaa puhutellut, minä luin ensimäisestä suudelmastamme, kävelyretkistämme, huviretkistämme maalle, ihanista onnenhetkistämme kukkakoristeisessa huoneessani, meidän pako- ja kuolemantuumistamme, onnestamme ja epätoivostamme. Kaikki oli tähän kirjaan kirjoitettu, kaikki — mitä ei koskaan todellisuudessa ollut tapahtunut, — mutta kuitenkin kaikki juuri samalla tavalla kuin sen mielikuvituksessani olin elänyt. Enkä minä pitänyt sitä niin selittämättömänä kuin Te, arvoisa ystävä, näytätte sitä ilmeisesti pitävän. Sillä minä aavistin yhtäkkiä, että Redegonda oli rakastanut minua yhtä paljon kuin minä häntä, ja että hän senkautta oli saanut salaperäisen voiman eläytyä kaikkiin minun mielikuvitukseni eläymyksiin. Ja koska hän naisena oli lähempänä kuin minä elämän alkutilaa, missä toivo ja täyttymys ovat sama asia, niin oli hän luultavasti ollut täysin vakuutettu siitä, että hän oli todella elänyt kaiken sen, mikä nyt hänen sinipunervaiseen kirjaansa oli kirjoitettu. Mutta minusta oli vielä sekin mahdollista: että tämä koko päiväkirja ei ollut mitään muuta kuin harkittu kosto minulle, kosto siitä päättämättömyydestä, etten ollut tehnyt minun, meidän unelmiamme todellisuudeksi; niin, ja että hänen äkillinen kuolemansa tapahtui hänen omasta tahdostaan ja että hän tahallisesti antoi tuon petollisen päiväkirjan sillä tavoin joutua petetyn miehensä käsiin. Mutta minulla ei ollut aikaa kauvan selvitellä näitä kysymyksiä, sillä ratsumestarille oli vaan yksi ainoa luonnollinen selitys olemassa; minä tein siis sen, mitä tilanne vaati ja ilmoitin tavanmukaisin kääntein olevani hänen käytettävissään."

"Yrittämättä —"

"Kieltääkö?!" keskeytti tohtori Wehwald minut jyrkästi. "Oh! Vaikka sellaisella yrityksellä olisi ollut joitakin onnistumisen edellytyksiäkin olisi se minusta näyttänyt raukkamaiselta. Sillä minä tunsin itseni täysin vastuunalaiseksi kaikista seikkailuni seurauksista, seikkailun, jonka olin tahtonut kokea, mutta jonka kokemiseen minä olin ollut vaan liian arka. — 'Minä tahtoisin', sanoi ratsumestari, 'päättää asiamme ennenkuin Redegondan kuolema tulee tunnetuksi. Kello on nyt yksi yöllä, kello kolme kokoontuvat todistajamme ja kello viisi pitää kaiken olla suoritettuna.' Minä nyökkäsin taasen myöntymyksen merkiksi. Ratsumestari poistui kylmästi tervehtien. Minä järjestin paperini, poistuin kotoani, ja hain kaksi tuttavaa herraa sängyistään — toinen heistä oli kreivi — kerroin heille ainoastaan, mitä tarpeellista oli, saadakseni heidät järjestämään asian nopeasti, ja kävelin sitten edes takaisin Päätorilla pimeitten ikkunoiden edessä, joitten takana tiesin Redegondan ruumiin makaavan ja tunsin varmasti käyväni kohtaloni täyttymistä kohden. Kello viisi varhain aamulla seisoimme me vastatusten, ratsumestari ja minä, pistoolit kädessä pienessä metsässä aivan lähellä sitä paikkaa, missä minä ensi kerran olisin voinut puhutella Redegondaa."

"Ja Te tapoitte hänet?"

"En. Minun kuulani lensi aivan hänen ohimonsa ohi. Mutta hän osasi minua keskelle sydäntä. Ja minä kuolin siihen paikkaan, niinkuin on tapana sanoa."

"Ah!" huusin minä voihkien, neuvottomana katsahtaen ihmeellistä naapuriani. Mutta katseeni ei löytänyt häntä enää. Sillä tohtori Wehwald ei enää istunutkaan penkin nurkassa. Niin, minulla on syitä luulla, ettei hän ylipäänsä koskaan ollut siinä istunut. Sitävastoin muistin minä heti, että eilen illalla oli kahvilassa puhuttu paljon eräästä kaksintaistelusta, jossa eräs ratsumestari Tellerheim oli ampunut ystävämme, tohtori Wehwaldin. Se seikka, että rouva Redegonda vielä samana päivänä oli hävinnyt jäljettömiin erään rykmentin luutnantin kanssa, herätti pienessä seurapiirissä, vallitsevasta vakavasta mielialasta huolimatta, jonkinlaista surumielistä hilpeyttä, ja joku lausui sen arvelun, että tohtori Wehwald, jota me aina olimme pitäneet täsmällisen, hienon ja ylhäisen käyttäytymisen esikuvana, aivan luonteensa mukaisesti, puoleksi tahtoen, puoleksi tahtomattaan, oli joutunut kuolemaan toisen, onnellisemman edestä.

Mitä taas tohtori Wehwaldin ilmestymiseen kaupungin puiston penkillä tulee, niin olisi sen ihmeellisyys sanottavasti voittanut, jos se olisi tapahtunut ennen hänen ritarillista kuolemaansa. Enkä minä tahdo salata, että aluksi hiukan ajattelin tehdä kertomukseeni tämän vähäpätöisen muutoksen kohottaakseni siten sen vaikuttavaisuutta. Vähän aikaa mietittyäni luovuin kuitenkin tästä aikeesta peläten, että minua syytettäisiin, poikkeamalla totuudesta, antaneeni vettä myllyyn mystiikalle, spiritismille ja muille sellaisille vaarallisille suunnille. Sitäpaitsi arvasin, että minulta tultaisiin kysymään oliko kertomukseni tosi vaiko tekaistu, ja pidinkö sellaisia tapauksia yleensä mahdollisina — ja miten näihin kysymyksiin olisin vastannutkin, niin olisi minua pidetty joko okkultistina tai veijarina. Senvuoksi päätin minä lopuksi kertoa yöllisen kohtaukseni tarinan juuri sellaisena kuin se tapahtui, huolimatta siitä, että monet ihmiset sittenkin tulevat epäilemään sen totuutta. Asian laita on nyt kerran kaikkiaan niin, että runoilijain kertomuksia aina epäillään, vaikka siihen on paljon vähemmän syytä, kuin useimpien muitten ihmisten kertomusten epäilemiseen.

Uusi laulu.

"Se ei ole minun syyni, herra von Breiteneder — — — suokaa anteeksi, sitä ei voi kukaan sanoa!" Karl Breiteneder kuuli nämä sanat aivankuin kaukaa korviinsa kajahtavan ja tiesi kuitenkin aivan hyvin, että se, joka ne lausui, kulki hänen vierellään — niin, tunsipa hän sen viinilöyhkänkin, joka näitä sanoja seurasi. Mutta hän ei vastannut. Hänen oli aivan mahdoton ruveta selittelemään; hän oli tämän yön kauheitten tapahtumien jälkeen niin väsynyt ja järkytetty, hän tahtoi vaan saada olla yksin ja hengittää raitista ilmaa. Senvuoksi ei hän ollut mennyt kotiansakaan, vaan käyskenteli mieluummin aamutuulessa autioita katuja pitkin metsäisiä kukkuloita kohden, jotka näkyivät ylhäältä toukokuun sumun takaa. Mutta tuon tuostakin puistatti kauhu hänen ruumistaan eikä hän tuntenut ollenkaan sellaista aamuhetken virkeyttä, jota hän tavallisesti yöllisten valvomisien jälkeen raittiissa aamuilmassa tunsi. Hän näki silmänsä edessä aina vain sen kauhunkuvan, jota hän oli paennut.

Hänen vierellään kulkeva mies oli kai vasta aivan juuri hänet saavuttanut. Mitä tahtoi hän? — — — mitä varten hän puolustautui? — — — ja miksikä juuri hänelle? — — — Hän ei ollut suinkaan aikonut julkisesti syyttää vanhaa Rebayta, vaikka hän kyllä hyvin tiesi, että tämä oli suurin syypää siihen, mitä tapahtunut oli. Nyt katseli hän häntä syrjästä päin. Miltä tuo ihminen näyttikään! Musta lievetakki oli rutistunut ja tahrainen, yksi nappi puuttui, toiset napit olivat reunoista rikki; eräässä napinreiässä riippui kuihtunut kukka. Eilen illalla oli Karl nähnyt kukan vielä tuoreena. Tämä sama kukka koristuksenaan oli kapellimestari Rebay istunut rämisevän pianon ääressä ja säestänyt kaikkia Ladenbauer seurueen esittämiä numeroita, niinkuin hän oli sitä tehnyt jo melkein kolmekymmentä vuotta. Pieni ravintola oli ollut täpötäynnä kuulijoita, tuoleja ja pöytiä oli asetettu puutarhaan saakka, sillä tänään esiintyi, niinkuin suurille, keltaisille lehdille oli mustilla ja punaisilla kirjaimilla painettu: "Neiti Maria Ladenbauer, 'valkoinen mustarastas' ensimäisen kerran vaikean sairautensa jälkeen."

Karl hengitti syvään. Päivä oli jo kokonaan valjennut, hän ja kapellimestari eivät olleet enää yksin kadulla. Heidän takaa ja sivukäytäviltä, sekä ylhäältä metsästäkin tuli kävelijöitä heitä vastaan. Nyt vasta muisti Karl, että tänään oli sunnuntai. Hän oli iloinen, kun hänen ei ollut pakko mennä kaupunkiin, vaikkakin hänen isänsä tälläkin kertaa olisi antanut anteeksi hukkaan vietetyn viikonpäivän, niin kuin hän jo niin usein oli tehnyt. Vanha sorvariliike Alserkadulla pysyi vielä toistaiseksi pystyssä ilman häntäkin, ja isä tiesi kokemuksesta, että Breitenederit olivat tähän saakka aina oikealla ajalla päättäneet ruveta elämään säännöllisesti. Tuo juttu Maria Ladenbauerin kanssa ei kuitenkaan ollut häntä koskaan miellyttänyt. "Tee miten tahdot", oli hän kerran sanonut lempeästi Kartelle, "olinhan minäkin kerran nuori — — — mutta tyttöjeni perheitten kanssa en kuitenkaan milloinkaan ole ollut tekemisissä! Siinä suhteessa pidin minä hyvin varani."

Jos hän olisi kuunnellut isänsä neuvoa — ajatteli Karl nyt — niin olisi häneltä paljon ja monenlaista säästynyt. Mutta hän oli pitänyt Mariasta niin paljon. Maria oli hyväluontoinen tyttö, piti hänestä kovasti joutavia jaarittelematta. Ja kun Maria kulki hänen käsikoukussaan kävelyllä, ei olisi voinut aavistaa häntä naiseksi, jolla oli niin kirjava menneisyys takanaan. Muuten elettiin hänen vanhempiensa kotona yhtä kunniallisesti kuin porvarillisissa perheissä. Huoneet oli hauskasti järjestetty, hyllyllä oli kirjoja; vanhan Ladenbauerin veli, joka oli Maistraatin virkamies tuli usein vierailulle, ja silloin keskusteltiin hyvin vakavista asioista: politiikasta, vaaleista ja kunnallisasioista. Sunnuntaisin pelasi Karl siellä usein tarokkia; vanhan Ladenbauerin ja mielipuolen Jedekin kanssa, samaisen Jedekin kanssa, joka iltasin esiintyi klownipuvussa soittaen laseilla ja lautasien reunoilla valsseja ja marsseja; ja jos hän voitti, maksettiin hänelle raha ilman muuta, mikä ei suinkaan tapahtunut säännöllisesti hänen kahvilassaan. Akkunasyvennyksessä, jossa riippui sveitsiläisiä maisema-lasikuvia, istui kalpea ja pitkä rouva Jedek, joka iltasin esitti näytännössä pitkäveteisiä runoja, jutteli Marian kanssa ja nyökäytti päätään herkeämättä. Mutta Maria katsoi vastapäätä istuvaa Karlea, tervehti häntä ilakoiden kädellään tai istuutui hänen viereensä ja katseli hänen kortteihinsa. Marian veli palveli eräässä suuressa liikkeessä, ja kun Karl tarjosi hänelle sikaarin, tarjosi hän heti vuorostaan. Hän toi sisarelleen, josta hän kovasti piti, joskus kaupungin sokurileipurista makeisia. Ja kun hän poistui sanoi hän silmät puoleksi sulettuina: "Ikävä, että olen lupautunut muualle — — —"

Karl oli tietysti mieluimmin yksin Marian kanssa. Ja hän muisti erään aamun, jolloin hän oli kävellyt Marian kanssa tätä samaa tietä, jota hän nyt kulki, hiljaisesti suhisevaa metsää kohden, joka tuolta ylhäältä kukkulalta alkoi. He olivat molemmat olleet silloin väsyneitä, sillä he tulivat suoraan kahvilasta, missä he olivat istuneet koko kansanlauluseurueen kanssa varhaiseen aamuun saakka; sitten paneutuivat he lepäämään erään niityn reunassa olevan pyökin alle ja nukahtivat. He heräsivät vasta myöhään kesäpäivän kuumaan hiljaisuuteen, jatkoivat matkaansa yhä syvemmälle metsään, juttelivat ja nauroivat koko päivän, tietämättä miksi, ja vasta myöhään illalla toi hän tytön jälleen kaupunkiin iltaesitykseen — — —. Tällaisia ihania muistoja oli paljon, ja molemmat elivät he hyvin tyytyväisinä ajattelematta ollenkaan tulevaisuutta. Mutta talven alussa sairastui Maria äkkiä. Tohtori oli ankarasti kieltänyt kaikki vieraskäynnit, sillä tyttö sairasti aivotulehdusta tai jotain muuta senkaltaista ja jokaista mielenliikutusta täytyi välttää. Karl kävi aluksi joka päivä Ladenbauerien luona tiedustelemassa sairaan tilaa; mutta myöhemmin, kun sairaus yhä pitkittyi, kävi hän vain joka toinen tai joka kolmas päivä. Kerran sanoi rouva Ladenbauer hänelle ovessa: "Tänään uskallatte jo tulla sisään, herra von Breiteneder. Mutta muistakaa, ettette paljasta itseänne." — "Millä tavoin minä paljastaisin itseni?" kysyi Karl, "mitä on tapahtunut?" — "Niin, hänen silmänsä ovat ihan parantumattomat." — "Kuinka niin?" — "Hän ei näe enää mitään — — —, sairaus sen teki. Mutta hän ei itse vielä tiedä, että se on parantumatonta — — — Varokaa tekin, ettei hän mitään huomaa." Silloin änkytti Karl vain pari sanaa ja lähti pois. Hänet valtasi äkkiä pelko nähdä Maria jälleen. Hänestä tuntui, ettei hän ollut mitään niin paljon rakastanut kuin Marian silmiä, jotka aina olivat olleet niin kirkkaat, ja hymyilevät. Hän aikoi tulla huomenna uudestaan. Mutta hän ei tullut, ei seuraavana eikä vielä sitä seuraavanakaan päivänä. Ja yhä uudelleen siirsi hän käyntinsä myöhemmäksi. Hän tahtoi tavata Marian vasta sitten, näin ajatteli hän, kun Maria itse oli tottunut alistumaan kohtaloonsa. Ja sitten sattui niin, että hänen täytyi lähteä eräälle liikematkalle, jonne isä jo kauvan oli kärttänyt. Hän joutui kauvas, hän kävi Berlinissä, Dresdenissä, Kölnissä, Leipzigissä ja Pragissa. Kerran kirjoitti hän vanhalle rouva Ladenbauerille kortin, jossa hän mainitsi heti kotiin palattuaan tulevansa tervehtimään, ja lähetti Marialle paljon terveisiä. — Keväällä palasi hän kotia; mutta Ladenbauerin luona ei hän käynyt. Ei tullut lähdetyksi — — — Hän ajatteli Mariata päivä päivältä luonnollisesti yhä vähemmän ja tahtoi hänet kokonaan unohtaa. Eihän hän ollut ensimäinen eikä liioin ainoakaan Marian ystävä. Hän ei myös kuullut Mariasta mitään ja rauhottui yhä enemmän ja jostakin syystä kuvitteli hän usein, että Maria asui maalla sukulaistensa luona, joista hän oli kuullut Marian usein puhuvan.

Mutta eilen illalla vei sattuma hänet — hän tahtoi käydä lähellä asuvien tuttaviensa luona — sen ravintolan ohitse, jossa Ladenbauerin seurue tavallisesti antoi näytäntönsä. Hän aikoi jo ajatuksissaan sivuuttaa ravintolan, mutta silloin näki hän keltaisen ilmoituslehden ja huomasi, missä hän oli, ja sydämessään tunsi hän pistoksen, ennenkuin hän oli sanaakaan lukenut. Mutta luettuaan mustilla ja punaisilla kirjaimilla painetun ilmoituksen: "Maria Ladenbauerin, niin kutsutun 'valkoisen mustanrastaan' ensimäinen esiintyminen parantumisensa jälkeen", jäi hän kuin halpautuneena seisomaan. Ja samassa hetkessä seisoi Rebay hänen vieressään aivan kuin maasta nousseena; valkoinen pörröpää paljaana, kulunut silinterihattu kädessä ja napinlävessä tuore kukka. Hän tervehti Karlea: "Herra Breiteneder — ihan omassa persoonassaan! Kunnioitatteko meitä tänään läsnäolollanne jälleen? Maria neiti ilostuu varmaan ihan ikihyväksi, kun hän kuulee, että entiset ystävänsä häntä vielä muistavat. Lapsi parka? Meillä on ollut hänen kanssaan kovat ajat, herra von Breiteneder; mutta nyt se on ohi." Rebay jutteli vielä yhtä ja toista ja Karl seisoi paikallaan, vaikka hän olisikin mieluimmin tahtonut olla kaukana poissa. Mutta äkkiä heräsi hänessä uusi toivo, ja hän kysyi Rebaylta, oliko Maria ihan sokea — eikö hän nähnyt vähääkään. "Nähnyt vähääkään?" vastasi toinen. "Mutta mitä te ajattelette herra von Breiteneder!" — — — iloisesti. "Koko maailma on pikimusta hänelle — — — Mutta Te tulette siitä vakuutetuksi, herra von Breiteneder, että kaikella on hyvätkin puolensa, jos niin saa sanoa — ja ihana ääni sillä tytöllä on, kauniimpi kuin koskaan ennen! — — — No niin, Te saatte itse sen nähdä, herra von Breiteneder. — Ja hyvä hän on — ihmeen hyvä! Vielä paljoa ystävällisempi, kuin tätä ennen. No, no, Tehän tunnette hänet — ha, ha! — Niin, niin, tänään tulee sinne useampia sellaisia, jotka tuntevat hänet — luonnollisesti ei niin hyvin kuin Te, herra von Breiteneder, sillä nyt eivät sellaiset asiat luonnollisesti enää tule kysymykseen. Mutta ehkenpä se aika vielä taas tulee! Minä tunsin erään, joka oli sokea ja sai kaksoset — ha, ha! — Mutta katsokaapas, kuka tuolla on." sanoi hän äkkiä, sillä he seisoivat kassaluukun edessä, jonka takana istui rouva Ladenbauer. Hän oli pöhöttynyt ja kalpea ja katsoi Karlea sanaakaan sanomatta. Hän antoi Karlelle lipun, jonka Karl maksoi oikeastaan tietämättä, mitä hän teki. Mutta äkkiä sanoi hän: "Elkää sanoko Marialle mitään, Jumalan tähden, elkää sanoko rouva Ladenbauer — — — ei sanaakaan Marialle siitä, että minä olen täällä! — — — Herra Rebay, ei sanaakaan Marialle!"

"Hyvä on," sanoi rouva Ladenbauer ja kääntyi toisten lippuja kysyvien puoleen.

"Minä en sano sanaakaan", sanoi Rebay. "Mutta jälestäpäin tulee yllätys! Tulettehan mukaan? Suuri juhla — hohoo! Sulkeudun suosioonne, herra von Breiteneder." Ja hän oli kadonnut. Karl kulki täpötäyden salin läpi ja istuutui salin yhteydessä olevan puutarhan perälle erään pöydän ääreen, jossa jo ennestään istui kaksi vanhaa ihmistä, mies ja vaimo. Nämä eivät puhuneet sanaakaan keskenään, katsoivat vaan ääneti uutta vierasta, ja nyökkäsivät surumielisinä toisilleen. Karl istui ja odotti. Esitys alkoi, ja Karl kuuli ikivanhat asiat uudelleen. Hänestä näytti kaikki vaan niin kummallisen muuttuneelta, sillä hän ei ollut koskaan ennen istunut näin etäällä näyttämöltä. Kapellimestari Rebay soitti ensin niin kutsutun uvertyyrin, josta Karl kuuli vain muutamia kovia akordeja, sitten esiintyi ensimäisenä unkaritar Ilka kirkkaanpunaisessa puvussa, kannukset jalassa ja lauloi unkarilaisia lauluja ja tanssi czardasta. Tämän jälkeen seurasi ilveilijä Wiegel-Wagelin humoristinen esitys; hän oli puettu viheriään hännystakkiin ja ilmoitti juuri saapuneensa Afrikasta sekä kertoi kaikenlaisia hullunkurisia seikkailujuttuja, jotka loppuivat hänen naimiskauppaansa erään vanhan lesken kanssa. Sitten lauloivat rouva ja herra Ladenbauer duetin; molemmat olivat tyroolilaispuvuissa. Heidän jälkeensä esiintyi likaiseen, valkoiseen klovnipukuun puettu hupsu pikku Jedek näytellen ensin taikatemppujaan, sitten harhaili hän silmät suurina väkijoukon keskellä, aivankuin hän olisi jotain etsinyt; sitten asetti hän lautasia eteensä riviin, ja takoi niitä puupalikalla soittaen marssia, järjesteli laseja ryhmiin ja soitti kosteilla sormillaan niitten reunoja kosketellen alakuloista valssin säveltä. Sitä tehdessään katsoi hän ylös kattoon ja hymyili autuaallisesti. Hän poistui ja Rebay hakkasi uudelleen soittokoneesta juhlallisia säveliä. Ympäri salia ja puutarhaa kuului kuisketta, ihmiset kurottivat päitään, ja äkkiä seisoi Maria näyttämöllä. Hänen isänsä, joka oli taluttanut hänet sinne, oli heti jälleen hävinnyt; ja Maria seisoi siinä yksin. Karl näki hänet siinä seisomassa — sammuneet silmät suloisissa, kalpeissa kasvoissa; hän näki aivan selvään, kuinka hän ensin liikutti vain huuliaan ja hieman hymyili. Karl oli huomaamattaan noussut ylös ja nojautui viheriää lyhtyä vasten ja oli vähällä parahtaa säälistä ja tuskasta. — Nyt alkoi Maria laulaa. Aivan oudolla äänellä, hiljaa, paljon hiljempaa kuin ennen. Se oli sama laulu, jota Maria oli aina laulanut ja jonka Karl oli kuullut vähintään viisikymmentä kertaa, mutta ääni oli hänestä sittenkin kummallisen vieras, ja vasta kun Maria lauloi loppukerron "Mua kutsuvat he valkoiseksi mustaksi rastaaksi kylässä ja kotonakin", luuli hän tuntevansa äänen samaksi jälleen. Maria lauloi kaikki kolme värssyä ja Rebay säesti häntä tapansa mukaan katsoen usein ankarasti Mariaan. Kun laulu oli lopussa, puhkesi kova ja myrskyävä suosionosotus. Maria hymyili ja kumarsi. Äiti nousi kolme rappusta näyttämölle, Maria tavoitteli kädellään ilmaa, aivankuin äitinsä käsiä etsiäkseen, mutta suosionosotus oli niin voimakas, että hänen täytyi heti laulaa toinen laulunsa, jonka Karl myöskin oli jo melkein viisikymmentä kertaa kuullut. Se alkoi näin: "Tänään menen minä kultani kera maalle — — —", ja Maria heitti päätään niin tyytyväisenä taaksepäin, keinutti ruumistaan kevyesti edes takaisin, aivankuin hän todellakin vielä voisi kultansa kanssa mennä maalle, voisi nähdä sinisen taivaan ja viheriät niityt ja voisi tanssia ulkona vapaassa luonnossa, niin kuin hän laulussa lauloi. Ja sitten lauloi hän kolmannen, uuden laulunsa. —

"Täällä olisi pieni puutarha", sanoi herra Rebay, ja Karl vavahti. Oli kirkas päivänpaiste; katu loisti auringonpaisteessa ja ympärillä oli valoisaa ja vilkasta. "Sinne voisi pistäytyä levähtämään", jatkoi Rebay "ja juoda lasin viiniä; minulla onkin jo kova jano — tänään tulee kuuma päivä."

"Kuuma päiväkö?" sanoi joku heidän takanaan. Breiteneder kääntyi katsomaan — — Kuinka, oliko tuokin nyt juossut hänen jälkeensä? — — — Mitä tuo sitten hänestä tahtoi? — — — Se oli hupsu Jedek; häntä ei oltu koskaan kutsuttu muulla nimellä, ja aivan varmaa olikin, että hän pian todellakin oli tuleva kokonaan hulluksi. Pari päivää sitten oli hän aikonut tappaa pitkän, kalpean vaimonsa, ja oli aivan ihmeellistä, että hänen annettiin käydä vapaana. Nyt hiipi hän kääpiömäisen pienenä Karlen rinnalla; kellertävistä kasvoista katselivat mulkoillen omituisen hassunkuriset silmät, päässä oli hänellä yleisesti tunnettu harmaa, pehmeä hattu, jossa oli kulunut sulka, ja kädessä ohut kävelykeppi. Ja nyt oli hän noitten toisten edellä pujahtanut pieneen ravintolapuistoon, istuutunut puupenkille, joka nojasi matalaa talonseinää vasten, ja löi kävelykepillään kiivaasti viheriäksi maalattua pöytää huutaen tarjoilijaa. Molemmat toiset seurasivat häntä. Valkoinen tie, jota reunusti viheriä puuaita jatkui pienten, surkeitten huvilain ohitse ylös vuorelle, ja katosi metsään.

Tarjoilija toi viiniä. Rebay asetti silinterinsä pöydälle, silitteli valkoista tukkaansa, hieroi molemmilla käsillään tapansa mukaan sileitä poskiansa, työnsi Jedekin lasin syrjään ja kumartui pöydän yli Karlen puoleen. "Enhän minä mikään pölkkypää ole, herra von Breiteneder! Tiedänhän minä, mitä minä teen! — — — Miksikä minä olisin siihen syypää? — — — Tiedättekö Te, kenelle minä nuoruudessani kirjoittelin kupletteja? — — — Kuuluisalle Matras'ille! Se ei ole mikään pikku asia! Ne herättivät huomiota! Sanat ja musiikki minun! Ja useita niistä sijoitettiin toisiin kappaleihin!"

"Antakaa lasin olla", sanoi Jedek hiljaa hihittäen.

"Hyvä herra von Breiteneder", jatkoi Rebay työntäen lasin uudestaan luotaan. "Tehän tunnette minut ja tiedätte, että minä olen kunniallinen mies! Eikä minun kupleteissani ole milloinkaan ollut mitään sopimatonta eikä rivoa! — — — Se kupletti, jonka vuoksi vanha Ladenbauer aikoinaan sai sakkoa, oli toisen tekemä! — — Ja tänään olen minä kuudenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, herra von Breiteneder — se merkitsee jo jotain! Tiedättekö Te, kuinka kauvan olen jo kuulunut Ladenbauerien seurueeseen? — — — Silloin eli vielä Eduard Ladenbauer, joka oli perustanut seurueen. Ja Marian tunnen minä syntymästään saakka. Kaksikymmentäyhdeksän vuotta olen minä ollut Ladenbauerin seurueessa — ensi maaliskuussa on minun riemujuhlani — — — Enkä minä ole varastanut laulujeni säveleitä — kaikki olen itse tehnyt, ihan kaikki! Ja tiedättekö, miten monta niistä on aikoinaan esitetty? — — — Kahdeksantoista! Eikö totta, Jedek? — — —"

Jedek nauroi yhä edelleen äänetöntä nauruaan, silmät selällään. Hän oli kerännyt eteensä kaikki kolme lasia ja alkoi nyt sormellaan kevyesti silitellä lasien reunoja. Hänen soittonsa oli hienoa, hieman liikuttavaa, aivankuin kaukainen oboen tai klarinetin ääni. Breiteneder oli aina kovasti ihaillut tätä hänen taituruuttaan, mutta tällä hetkellä tuntui se hänestä sietämättömältä. Muissa pöydissä istuvat ihmiset kuuntelivat soittoa; muutamat nyökkäsivät päätään tyytyväisinä, eräs paksu herra paukutti käsiään. Äkkiä työnsi Jedek taasen kaikki lasit luotansa, pani kätensä ristiin rinnalle ja tuijotti valkoiselle tielle päin, joka yhä enemmän täyttyi metsään päin kävelevistä ihmisistä. Karlen silmät säkenöivät ja hänestä tuntui, että kaikki ihmiset tanssivat ja pyörivät hämähäkinverkon takana. Hän hieroi ohimoitaan ja silmäluomiaan, hän tahtoi päästä jälleen tajuihinsa. Eihän hän voinut sille mitään! Se oli kauhea onnettomuus — mutta eihän se ollut hänen syynsä! Ja äkkiä hän nousi ylös, sillä kun hän ajatteli loppua oli hänen rintansa pakahtua. "Mennään pois", sanoi hän.

"Mennään vaan, raitis ilma on pääasia", vastasi Rebay.

Jedek oli äkkiä suuttunut, kukaan ei tiennyt, miksi. Hän asettui erään pöydän luo, jonka ääressä istui rauhallinen pari, hutki kävelykepillään ympärinsä ja huusi kovalla äänellä: "Hitto ruvetkoon lasinsoittajaksi, tuhat tulimmaista!" Molemmat rauhalliset ihmiset tulivat hämilleen ja koettivat tyynnyttää häntä; toiset nauroivat ja luulivat häntä juopuneeksi.

Breiteneder ja Rebay olivat jo saapuneet valkoiselle, kadulle, ja Jedek, jälleen rauhoittuneena, hyppelehti heidän jälessään. Hän otti harmaan hattunsa päästään ja ripusti sen kävelykeppinsä nenään ja piteli keppiä hattuineen olkapäillä niinkuin pyssyä, tehden toisella kädellään sillä aikaa suuria tervehdysliikkeitä taivasta kohden.

"Teidän ei pidä luulla, että niinä koetan itseäni puolustella," sanoi Rebay kalisevin hampain. "Ee-eh, minulla ei ole siihen mitään syytä! Ei ollenkaan! Minulla oli mitä paras tarkoitus, ja jokaisen täytyy se myöntää. Itsehän minä harjoittelin tuon laulun hänen kanssaan! — — — Vieläpä silloin kun hän istui huoneessaan silmät siteissä. Ja tiedättekö, miten tuo aihe johtui minulle mieleen? Tässä on nyt tapahtunut onnettomuus, sanoin itsekseni, mutta kaikki ei ole vielä hukassa. Hänellä on vielä kaunis äänensä ja kauniit kasvonsa — — — Minä sanoin sen äidillekin, joka oli ihan epätoivoissaan. Rouva Ladenbauer, sanoin minä hänelle, vielä ei ole mitään kadotettu — odottakaahan vaan! Nykyään, kun on noita sokeain laitoksiakin, jossa sokeat voivat vähitellen oppia lukemaan ja kirjoittamaankin — — — Minä tunsin erään — nuoren miehen, joka kahdenkymmenen vuoden vanhana tuli sokeaksi. Hän uneksi joka yö mitä ihanimmista ilotulituksista ja kaikenlaisista mahdollisista valaistuksista — — —"

Breiteneder naurahti. "Puhutteko Te tosissanne?" kysyi hän Rebaylta.

"Kuinkas muuten!" vastasi Rebay raa'asti, "mitä Te oikeastaan tahdotte? Pitäisikö minun tappaa itseni? — — — Ja miksi? — Hyvä Jumala, minä olen ollut kyllin onneton tässä maailmassa! — Tai luuletteko Te, herra von Breiteneder, että se on mitään elämää, kun nuorena on kirjoittanut kerran näytelmäkappaleen, niinkuin minäkin ja sitten kuudenkymmenenkahdeksan vuoden vanhana on lopuksi niin pitkällä, että parista kurjasta kreuzerista täytyy huonolla pianorähjällä säestää käheä-äänisiä retkaleita ja kirjoittaa heille kupletteja — — — Tiedättekö Te, paljonko minulle yhdestä kupletista maksetaan? — — — Teitä se varmaankin ihmetyttäisi, herra von Breiteneder!"

"Mutta niitähän lauletaan ravintoloissa", sanoi Jedek, joka käveli nyt heidän rinnallaan aivan totisena ja siivona, melkeinpä hienon miehen tavoin.

"Mitä Te oikeastaan minusta tahdotte?" sanoi Breiteneder. Hänestä tuntui äkkiä, että nuo molemmat vainosivat häntä, mutta hän ei tiennyt, minkä tähden. Mitä tekemistä hänellä oli noitten ihmisten kanssa? — — — Mutta Rebay vaan jatkoi: "Minä tahdoin hankkia tytölle toimeentulon! — — — Turvata hänen tulevaisuutensa, näettekös! — — — Ja juuri tuolla uudella laululla! — — Juuri sillä! — — — Eikö se sitten muka ole kaunis? — — Eikö se ole liikuttava? — — —"

Pikku Jedek tarttui äkkiä Breitenederin takin hihaan ja pidätti häntä, nosti vasemman kätensä etusormen ylös, huomaavaisuutta pyytäen, pani huulensa suppuun ja vihelsi uuden laulun säveltä, jota Maria Ladenbauer, jota myös kutsuttiin valkoiseksi "mustaksi rastaaksi", edellisenä yönä oli laulanut. Hän vihelsi sitä kerrassaan mestarillisesti; sillä viheltäminen kuului myös hänen taitoihinsa.

"Ei se ollut sävelen vika", sanoi Breiteneder.

"Kuinka?" huusi Rebay. — He kulkivat kaikki kiivaasti, melkein puolijuoksua, huolimatta tien jyrkästä noususta. "Kuinka herra von Breiteneder? — — — Sanatko siinä siis olivat sopimattomat? — — — Hyvä Jumala, eihän niissä sanoissa ole mitään muuta, kuin sellaista, minkä Maria itse tiesi? — — — Ja kun minä hänen omassa huoneessaan harjoittelin sitä hänen kanssaan, niin ei hän kertaakaan itkenyt. Hän sanoi vaan: Se on surullinen laulu, herra Rebay, mutta kaunis se on! —" "Kaunis se on", sanoi hän — — — "Niin, se on tosiaankin surullinen laulu, herra von Breiteneder — mutta onhan hänen kohtalonsakin surullinen. Olisinko minä silloin voinut kirjoittaa mitään iloista laulua hänelle? — — —"

Tie häipyi metsään. Aurinko kimalteli oksien lomista; pensaista kuului naurua ja huutoja. He kulkivat kaikki kolme vierekkäin, niin kiivaasti, aivankuin kukin olisi tahtonut juosta toistensa edelle. Äkkiä alkoi Rebay uudelleen: "ja yleisö — hitto soikoon — se paukutti käsiään kuin hulluna! — — — Arvasinhan minä sen jo ennakolta, että Maria sillä laululla saavuttaisi tavattoman menestyksen! — Ja Mariaa itseäänkin se ilahutti — — — hänen koko kasvonsa ihan loistivat ilosta ja viimeinen värssy hänen täytyi toistaa. Se onkin niin liikuttava värssy. Kun minä sitä tein, niin kohosivat kyyneleet minunkin silmiini — muistaessani sitä toista laulua, jota Maria aina laulaa — — —" Ja Rebay lauloi, tai paremminkin lausui painostaen ainoastaan loppusoinnut kuin urkuäänellä: "Kuin kaunista ennen oli_kaan_, — Kun päivä kultas metsän, maan, — ja kullan kanssa sunnun_tain_ — Ma kahden kuherrella sain — Nyt sammunut on multa päivä, — tähdet myös, — Ma onnea ja kultaa vailla vaeltelen yöss!"

"Riittää jo!" huusi Breiteneder, "johan minä olen sen kuullut!"

"Eikö se sitten ole kaunis?" sanoi Rebay ja heilutti silinteriään. "Nykyään ei löydykkään monta, jotka tekevät tällaisia kupletteja. Vanha Ladenbauer antoi minulle siitä viisi guldenia — — — se oli minun palkkioni, herra von Breiteneder. Minä harjotin sen vielä samaan hintaan Marian kanssa."

Jedek nosti jälleen etusormensa ja lauloi hyvin hiljaa loppukerron: "Oi kuinka katkera mun kohtaloni on — Kun elo iäti on valoton — — —"

"Miksi, miksi, kysyn minä! — — —", huusi Rebay. "Miksi? — — — Heti laulunumeron jälkeen olin Marian luona — — — Eikö totta, Jedek? — — — Ja Maria istui siellä onnellisen näköisenä ja joi viiniänsä, ja minä silitin hänen tukkaansa ja sanoin hänelle: 'No, näetkös Maria miten se miellytti yleisöä. Nyt tulee tänne varmaan kaupunkilaisiakin meitä kuulemaan; laulu tulee herättämään huomiota — — — Ja sinä laulat sen kerrassaan loistavasti — — —' Ja niin edespäin, mitä sellaisessa tilaisuudessa yleensä sanotaan — — — Ravintolan isäntäkin tuli sisään ja onnitteli häntä. Ja hän sai kukkiakin — Teiltä ne eivät olleet, herra von Breiteneder — — — Kaikki oli mitä parhaimmassa kunnossa — — — Miksi siis minun kuplettini olisi siihen syypää? Sehän on kerrassaan järjetöntä!"

Breiteneder pysähtyi äkkiä ja tarttui Rebayta olkapäihin. "Minkävuoksi sitten sanoitte hänelle, että minä olin siellä? — — — Minkävuoksi? — — — Pyysinhän minä Teitä, ettette sitä hänelle sanoisi?"

"Antakaa minun olla rauhassa! Minä en sanonut mitään! Hänen äitinsä kai sen hänelle sanoi!"

"Ei, ei", sanoi Jedek kohteliaasti ja kumarsi, "minä se olin niin rohkea, herra von Breiteneder — minä olin niin rohkea. Kun minä tiesin, että Te olitte siellä, niin minä sanoin Marialle, että Te olitte siellä. Ja koska hän sairautensa aikana niin usein kysyi Teitä, niin minä sanoin hänelle: 'Herra Breiteneder on täällä — — — hän seisoi lyhdyn luona', sanoin minä hänelle, 'ja näytti kovasti nauttivan!'"

"Vai niin?" sanoi Breiteneder. Hänen kurkkuansa kouristi ja hänen täytyi kääntyä poispäin välttääkseen Jedekin jäykkää katsetta, jolla tämä häneen tuijotti. Väsyneenä heittäytyi hän eräälle penkille, jonka luo he olivat saapuneet, ja sulki silmänsä. Hän näki äkkiä itsensä jälleen puutarhassa istumassa, ja vanhan rouva Ladenbauerin ääni kaikui hänen korvissaan: "Maria lähetti paljon terveisiä ja käski kysyä, ettekö tahtoisi tulla seuraamme esityksen päätyttyä?" Breiteneder muisti, miten hänen yhtäkkiä oli tullut niin hyvä olla, aivankuin Maria olisi antanut hänelle kaikki anteeksi. Hän joi viininsä loppuun ja tilasi uutta parempaa. Hän joi niin paljon, että koko elämä tuntui hänestä paljon kevyemmältä. Hän katseli ja kuunteli tyytyväisenä seuraavia esityksiä, taputti käsiään niinkuin muutkin, ja kun esitys oli loppunut, meni hän hyväntuulisena puutarhan ja salin läpi ravintolan erikoishuoneeseen pyöreän nurkkapöydän luo, jonka ympärille seurue esityksen jälkeen tavallisesti kokoontui. Muutamia oli sinne jo saapunutkin: Wiegel-Wagel, Jedek rouvineen ja eräs rilliniekka herra, jota Breiteneder ei tuntenut — kaikki tervehtivät häntä eivätkä ollenkaan olleet erityisesti ihmeissään hänen saapumisestaan. Äkkiä kuuli hän Marian äänen sanovan takanaan: "Kyllä minä osaan sinne äiti, tunnenhan minä tien." Breiteneder ei uskaltanut kääntyä, mutta samassa istuikin Maria jo hänen vieressään ja sanoi: "Hyvää iltaa, herra Breiteneder — mitenkä Te voitte?" Samassa hetkessä muisti Breiteneder myös, että Maria oli aina teititellyt erästä nuorta miestä, joka kerran aikaisemmin oli ollut hänen rakastajansa. Sitten söi Maria illallisensa; kaikki oli valmiiksi leikattuna asetettu hänen eteensä, ja koko seurue oli iloinen ja hilpeä, aivankuin mitään ei olisi muuttunut. "Se onnistui hyvin", sanoi vanha Ladenbauer. "Nyt tulee taasen paremmat ajat." Rouva Jedek kertoi, että kaikki olivat pitäneet Marian ääntä kauniimpana kuin ennen, ja herra Wiegel-Wagel kohotti lasinsa ja huusi: "Parantuneen malja!" Maria nosti lasinsa korkealle ilmaan ja kaikki kilistivät hänen kanssaan, Karlekin kosketti lasillaan Marian lasia. Silloin tuntui Karlesta, aivankuin Maria olisi tahtonut upottaa kuolleet silmänsä hänen silmiinsä ja kuin voisi hän katsoa syvälle hänen sieluunsa. Marian velikin oli siellä hyvin hienosti puettuna ja hän tarjosi Karlelle sikaarin. Mutta Ilka oli kaikista iloisin; hänen ihailijansa, eräs nuori, paksu mies, istui vastapäätä häntä ja keskusteli innokkaasti herra Ladenbauerin kanssa. Rouva Jedek ei ollut riisunut keltaista sadenuttuaan yltään ja tuijotti erääseen nurkkaan, missä ei ollut mitään nähtävää. Pari kolme kertaa tuli naapuripöydistä ihmisiä onnittelemaan Mariata; hän vastasi entisellä hiljaisella tavallaan, aivankuin kaikki asiat olisivat ennallaan. Äkkiä sanoi Maria Karlelle: "Mutta miksi Te olette niin ääneti?" Nyt vasta huomasi Karl koko ajan istuneensa suutansa avaamatta. Mutta nyt muuttuikin hän vilkkaammaksi kuin muut ja otti osaa keskusteluun; Marialle vain hän ei sanonut sanaakaan. Rebay kertoi siitä ihanasta ajasta, jolloin hän oli kirjoittanut kupletteja Matras'elle, esitti erään kolmekymmentaviisi vuotta sitten valmistamansa ilveilyn näytellen itse tavallaan kaikki osat. Eritoten herätti hänen esityksensä böömiläisenä soittoniekkana suurta hilpeyttä. Kello yksi poistuttiin. Rouva Ladenbauer talutti tytärtään. Kaikki nauroivat ja huusivat — — — se oli aivan kummallista; kukaan ei pitänyt sitä enää minään ihmeellisenä, että Marialle oli koko maailma nyt aivan pimeä. Karl käveli hänen vierellään. Äiti kysyi Karlelta huolettomasti kaikenlaista: Mitenkä kotona jaksettiin, oliko Karlella ollut hauskaa matkallaan ja Karl kertoi kiireesti kaikenlaisista asioista, mitä hän matkallaan oli nähnyt, varsinkin kertoi hän teattereista ja varieteista, joissa hän oli käynyt, ja ihmetteli vain yhä, miten varmana Maria käveli äitinsä vierellä ja miten rauhallisena ja iloisena Maria kuunteli häntä. Sitten istuivat he kaikki kahvilassa, vanhassa, savuisessa huoneessa, joka tähän aikaan oli jo aivan tyhjä; unkarilaisen Ilkan paksu ystävä kestitsi seuruetta. Ympärillä vallitsevan melun ja rähinän aikana oli Maria painautunut aivan lähelle Karlea, niinkuin usein ennenkin, niin että Karl tunsi hänen ruumiinsa lämmön. Ja äkkiä tunsi hän Marian koskettavan ja silittävän kättään sanaakaan sanomatta. Karl olisi niin mielellään tahtonut sanoa hänelle jotain — jotain herttaista, lohduttavaa — mutta hän ei voinut — — —. Hän katsoi Mariata sivustapäin ja hänestä tuntui jälleen kuin Marian silmät katsoisivat häneen; mutta se katse ei ollut ihmisen katseen kaltainen, vaan siinä oli jotain kamalaa, outoa, josta hän ei ollut ennen tiennyt — ja häntä rupesi kauhistuttamaan, aivankuin hänen vieressään olisi istunut kummitus — — — Marian käsi vapisi ja hän veti sen hiljaa pois ja kuiskasi: "Miksi sinä pelkäät? Minähän olen vielä entinen sama Maria." Karl ei taaskaan voinut vastata, vaan puheli muitten kanssa. Jonkun ajan perästä huusi äkkiä joku: "Mutta missä on Maria?" Se oli rouva Ladenbauer. Nyt vasta huomasivat kaikki, että Maria oli kadonnut. "Missä on Maria?" huusivat toisetkin. Muutamat nousivat ylös, vanha Ladenbauer seisoi kahvilan ovella ja huusi ulos kadulle: "Maria!" Kaikki olivat kiihtyneitä, yleinen sekasorto vallitsi. Joku sanoi: "Kuinka saatetaankaan antaa sellaisen olennon nousta ja poistua yksin?"

Äkkiä kuului talon pihalta huuto: "Tuokaa kynttilöitä! — — — Tuokaa lyhtyjä!" Ja joku huusi: "Jesus Maria!" Se oli jälleen vanhan rouva Ladenbauerin ääni. Kaikki syöksyivät kahvilan pienen kyökin kautta pihalle. Oli jo ruvennut hämärtämään. Vanhan, yksikerroksisen talon pihaa ympäröi puukäytävä, eräs mies paitahihasillaan nojasi käsipuuta vasten pitäen palavaa kynttilää kädessään ja katsoi alas. Kaksi yöpuvussa olevaa naista ilmestyi hänen taakseen, eräs mies juoksi narisevia portaita alas. Tämän vain Karl ensin näki. Sitten näki hän jotain kimaltavaa silmiensä edessä, joku kohotti valkoista pitsihuivia ja pudotti sen jälleen. Hän kuuli vierellään sanottavan: "Ei siinä enää mikään auta — — — ei hän siitä enää nouse — — — Hakekaa toki lääkäri! — — — Missähän ne pelastusyhdistyksenkin toimihenkilöt ovat? — — — Apua! Apua! — — —". Kaikki kuiskailivat keskenään, muutamat kiiruhtivat kadulle, Karl seurasi tahtomattaan silmillään erästä olentoa; se oli keltaiseen viittaan puettu pitkä rouva Jedek, joka epätoivoisena piteli molemmilla käsillään otsaansa ja juoksi pois eikä enää tullut takaisin — — — Karlen takana tunkeili ihmisiä. Hänen täytyi työkkiä kyynäspäillään taaksepäin voidakseen estää itsensä syöksymästä rouva Ladenbauerin päälle, joka makasi polvillaan maassa pitäen Marian molempia käsiä omissaan, keinutellen niitä edestakaisin ja huutaen: "Puhu nyt toki, lapseni! — — — puhu, puhu! — — —!" Vihdoinkin tuli joku lyhdyn kanssa, se oli talonmies, ruskeassa yönutussa, tohvelit jalassa; hän valaisi makaavan kasvoja. Sitten hän sanoi: "Mikä onnettomuus! Hän on varmaankin pudonnut pää edellä tuohon kaivon viereen." Karl näki nyt, että Maria makasi kaivon rautakehän vieressä. Äkkiä sanoi käytävällä seisova paitahihaisillaan oleva mies: "Minä kuulin jotain kolinaa, siitä ei ole vielä viittäkään minuuttia!" Kaikki katsoivat häneen ylös, mutta hän vaan kertasi uudelleen: "Siitä ei ole vielä viittäkään minuuttia, kun minä kuulin kolinaa" — — — "Mutta mitenkä hän osasi sinne ylös?" kuiskasi joku Karlen takana. "No, mutta hänhän tunsi talon", vastasi joku toinen; "hän tietystikin hapuili kyökin läpi, nousi sitten puuportaita ylös, ja hyppäsi sitten kaiteen yli — eihän se mitä vaikeaa ollut!" Tällaista kuiskailua kuuli Karl ympärillään, mutta hän ei tuntenut edes puhuvien ääniä, vaikka kaikki varmaankin olivat pelkkiä tuttavia; eikä hän kääntynyt katsomaankaan. Jossakin lähellä kiekui kukko. Karlesta tuntui kaikki unennäöltä. Talonmies asetti lyhdyn kaivon kehykselle; äiti huusi: "Eikö lääkäri jo kohta tule?" Vanha Ladenbauer nosti Marian pään, niin että lyhdyn valo valaisi suoraan tämän kasvoja. Karl näki nyt aivan selvästi, miten sieramet ja huulet liikkuivat ja miten hänen kuolleet silmänsä tuijottivat häneen juuri samalla tavalla kuin aikaisemmin. Hän näki myöskin, että se paikka maasta, josta Marian pää oli nostettu ylös, oli punainen ja märkä. Hän huudahti: "Maria! Maria!" Mutta kukaan ei kuullut häntä, ei edes hän itsekään. Käytävällä oleva mies seisoi yhä paikallaan nojaten kaiteeseen, ja molemmat naiset hänen vieressään, aivankuin he olisivat olleet katsomassa jotain esitystä. Kynttilä oli sammunut. Sinipunainen aamuhämärä peitti ilman. Rouva Ladenbauer oli käärinyt Marian pään valkoiseen pitsihuiviin; Karl seisoi liikahtamatta ja tuijotti alas. Yht'äkkiä valkeni. Hän näki, että Marian kasvot olivat aivan rauhalliset eikä mikään muu liikkunut kuin veripisarat, jotka tukasta otsalta valuivat hiljaa poskille ja kaulaa myöten alas märälle kivitykselle; ja hän tiesi nyt, että Maria oli kuollut — — —

Karl aukaisi silmänsä, aivankuin pahaa unta pois karkoittaakseen. Hän istui yksin tien vieressä olevalla penkillä, ja hän näki kapellimestari Rebayn ja hupsun Jedekin kiiruhtavan samaa tietä alas, jota he kaikki yhdessä olivat tulleet ylös. Molemmat näyttivät puhelevan kiivaasti keskenään, huitoen käsillään ja suuria liikkeitä tehden, Jedekin kävelykeppi kuvastui taivaanrantaa vasten kuin hieno viiva; he kulkivat yhä kiivaammin kevyen pölypilven heitä ympäröidessä, mutta sanat haihtuivat tuuleen. Koko maisema oli hohtavan valoisa ja alhaalla laaksossa sydänpäivän helteessä liikehti ja väikkyi kaupunki.

Gabriel vainaa.

Irene tanssi Ferdinandin ohitse erään herran kanssa, jota Ferdinand ei tuntenut, nyökäytti päätään aivan hiljaa ja hymyili. Ferdinand Neumann kumarsi syvempään, kuin hänen tapansa oli. Irenekin on näemmä täällä, ajatteli hän ihmeissään ja tunsi itsensä yhtäkkiä entistään vapaammaksi. Jos Irene kerran saattoi jo neljän viikon perästä Gabrielin kuoleman jälkeen liidellä valkoisessa puvussa jonkun tuntemattoman herran kanssa valaistussa salissa, niin ei hänenkään, Ferdinandin, enää tarvinnut olla tunnon tuskissa tähän remuavaan huvitilaisuuteen tulostaan. Tänä iltana oli Ferdinand ensi kertaa neljän viikon hiljaisen eristäytymisen jälkeen tuntenut halua tavata jälleen ihmisiä. Vanhempiensa odottamattomaksi iloksi, jotka tuskin osasivat käsittää poikansa syvää surua sangen vieraan tuttavan kuoleman johdosta, oli Ferdinand ilmestynyt illalliselle hännystakkiin puettuna ja ilmoittanut menevänsä juristien tanssiaisiin ja pian oli hän poistunut hyvillään siitä, että oli tuottanut kunnon vanhemmilleen pienen ilon ilman erikoista vaivaa.

Ajurissa ajaessaan Sofiansaleja kohti tuli hänen jälleen vähän paha olla. Hän muisteli sitä yötä, jona hän Vilhelmiinan akkunasta oli nähnyt erään olennon kävelevän edes takaisin kaupunginpuiston aidan vierustaa; muisti aamun, jona hän vielä vuoteessa maatessaan, oli nähnyt sanomalehdessä uutisen Gabrielin itsemurhasta, muisti sen hetken, jolloin Vilhelmiina oli antanut hänelle luettavaksi sen järkyttävän kirjeen, jossa Gabriel heitti viimeiset jäähyväiset tälle moitteen sanaa sanomatta. Vielä portaita ylös noustessaan ja itse salissakin musiikin soidessa oli hän yhä alakuloinen; vasta Irenen nähtyään tuli hän iloisemmaksi.

Ferdinand oli jo tuntenut Irenen muutamia vuosia, suurempaa huomiota häneen kiinnittämättä, ja yhtä vähän kuin perheen muillekaan tuttaville oli Irenen mieltymys Gabrieliin Ferdinandillekaan mikään salaisuus. Kun Ferdinand pari päivää ennen joulua oli käymässä Irenen vanhempien luona, oli Irene laulanut miellyttävällä tummalla äänellään pari laulua. Gabriel oli häntä säestänyt, ja Ferdinand muisti selvään itsekseen ihmetelleensä: Miksi tuo kunnon poika ei mene naimisiin tuon herttaisen, koruttoman tytön kanssa, vaan juoksentelee tuon suurellisen Vilhelmiinan perässä, joka hänet varmaankin pian pettää? Ferdinand ei tosin sinä päivänä voinut aavistaa että kohtalo oli valinnut juuri hänet tämän ennustuksen toteuttajaksi. Mutta mitä hänen todelliseen syyllisyyteensä Gabrielin kuolemaan nähden tulee, niin oli Anastasius Treuenhof, kaikkien maallisten ja jumalallisten asioitten ymmärtäjä, heti selittänyt, että Ferdinand ei ollut tässä asiassa edustanut omaa yksilöllistä itseään, vaan yleistä periaatetta, minkä vuoksi hänellä kyllä saattoi olla aihetta lievään kaihomielisyyteen, mutta ei mihinkään vakavaan katumukseen. Siitä huolimatta oli Ferdinandista tuntunut tuskalliselta, kun Vilhelmiina heidän seistessään Gabrielin haudalla, jolla kuihtuvat hautaseppeleet vielä makasivat, yhtäkkiä oli sanonut hänelle, jonka poskella vielä kuumat kyyneleet kierivät, äänenpainolla, jonka Ferdinand niin hyvin tunsi näyttämöltä: "Niin, sinä heittiö, saat sitä nyt itkeä." Tuntia myöhemmin vannoi Vilhelmiina kuitenkin, että hän olisi Ferdinandin tähden uhrannut paremmankin kuin Gabrielin, ja viime aikoina näytti Ferdinandista usein siltä kuin olisi Vilhelmiina yksinkertaisesti unohtanut kaiken surullisen, mitä oli tapahtunut. Treuenhof osasi selittää tämänkin kummallisen asian siten, että naiset luonnon alkuvoimia lähempänä olevina kuin miehet alunpitäin olivat luodut rauhallisesti mukaantumaan välttämättömyyteen.

Irene tanssi toisen kerran Ferdinandin ohitse ja hymyili jälleen. Mutta hänen hymyilynsä oli nyt toisellainen kuin ensi kerralla; kiehtovampi, tervehtivämpi ja hänen katseensa seurasi Ferdinandia liidellessään jälleen eteenpäin ja kadotessaan tanssittajansa kanssa ihmisjoukkoon. Valssin loputtua käveli Ferdinand ympäri salia tuumien itsekseen, mikä hänet oli oikeastaan tänne houkutellut, ja oliko vaivan arvoista antaa tällaisen ala-arvoisen hälisevän tanssi-illatsun häiritä hänen elämänsä ylevää surumielisyyttä, joka viime aikoina Vilhelmiinan seurassa intohimon hetkinä sai synkän ihanuuden hohteen. Ja hän sai äkkiä halun lähteä pois, ei ainoastaan tanssiaisista, vaan lähimmässä tulevaisuudessa, ehken jo huomenna koko kaupungista ja matkustaa etelään Sisiliaan tai Egyptiin. Hänen siinä juuri tuumiessaan, sanoisiko hän ennen lähtöänsä jäähyväiset Vilhelmiinalle — seisoi Irene äkkiä hänen edessään. Irene nyökäytti kevyesti päätään vastaten Ferdinandin tervehdykseen; Ferdinand tarjosi hänelle käsivartensa ja vei hänet tungoksen läpi salista johtavia mataloita portaita myöten tanssisalin ympäri kiertävälle katetuilla pöydillä varustetulle leveälle käytävälle. Musiikki alkoi soittaa ja ensimäisten sävelten kaikuessa sanoi Irene hiljaa: "Hän on kuollut — ja me molemmat olemme nyt täällä." Ferdinand pelästyi hieman, kiiruhti tahtomattaan kulkuaan ja huomautti vihdoin: "Tänään olen ensi kertaa sen jälkeen suuremmassa seurassa."

"Minä olen tänään jo kolmatta kertaa huveissa", vastasi Irene kirkkaalla äänellä. "Kerran olin teatterissa ja toisen kerran eräässä iltamassa."

"Oliko hauskaa?" kysyi Ferdinand.

"En tiedä. Joku soitti pianoa, joku toinen esitti hullunkurisia juttuja, ja sitten tanssittiin."

"Niin, se on aina samallaista", huomautti Ferdinand. He seisoivat erään oven edessä. "Minut on pyydetty katrilliin", sanoi Irene, "mutta minä en halua sitä tanssia. Paetaan me parvelle." Ferdinand vei Irenen kapeaa, kylmää kiertoporrasta myöten ylös. Hän näki hienoa ihojauhoa Irenen olkapäillä. Hänen musta tukkansa riippui raskaana solmuna syvällä niskassa. Hänen kätensä lepäsi kevyesti Ferdinandin käsivarrella. Parven ovi oli auki, ensimäisessä aitiossa istui viinuri, joka heti nousi ylös.

"Tahdon juoda lasin samppanjaa", sanoi Irene.

Ohoh! ajatteli Ferdinand — oliko tuo nainen mielenkiintoisempi kuin mitä luulin? Vai teeskentelikö hän?

Ferdinand tilasi viiniä ja laittoi Irenelle istuimen siten, ettei häntä voinut alhaalta nähdä.

"Tehän olitte hänen ystävänsä?" sanoi Irene katsoen Ferdinandia suoraan silmiin.

"Hänen ystävänsäkö? Niin ei oikeastaan voi sanoa. Kaikessa tapauksessa oli meidän suhteemme viime vuosina hyvin höllä." Ja hän ajatteli: Kuinka kummallisesti hän katsoo minua. Aavistaakohan häh, että minä — — — Hän jatkoi kuitenkin: "Noin viisi tai kuusi vuotta sitten kuuntelimme me yhtaikaa muutamia luentoja yliopistossa. Me opiskelimme molemmat nimittäin lakitiedettä, — joutessamme. Ja noin kolme vuotta sitten, syksyllä, teimme me yhdessä polkupyörämatkan Innsbruckista, jossa me aivan sattumalta tapasimme toisemme. Matkamme kävi Brennerin yli. Veronassa erosimme taasen. Minä matkustin kotiani, hän Roomaan."

Irene nyökkäsi ehtimiseen, aivankuin hän kuulisi pelkästään tuttuja asioita. Ferdinand jatkoi: "Roomassa kirjoitti hän ensimäisen kappaleensa, taikka paremminkin ensimäisen, mikä esitettiin."

"Niin", sanoi Irene.

"Hänellä ei ollut paljon onnea", huomautti Ferdinand. Samppanjapullo seisoi pöydällä. Ferdinand täytti lasit. He kilistelivät lasejaan, ja juodessaan katsoivat he vakavina toistensa silmiin, aivankuin he olisivat juoneet ensimäisen lasin vainajan muistoksi. Sitten laski Irene lasinsa pöydälle ja sanoi rauhallisesti: "Hän tappoi itsensä sen Bischofin tähden."

"Niin väitetään", vastasi Ferdinand koruttomasti ja tunsi tyytyväisyyttä siitä, ettei hän pienimmälläkään ilmeellä ilmaissut itseänsä.

Katrillin johtosäveleet kaikuivat niin voimakkaasti, että samppanjalasit hiljaa tärisivät.

"Tunnetteko Te neiti Bischofin persoonallisesti?" kysyi Irene.

"Kyllä", vastasi Ferdinand. Hän ei siis aavista mitään, ajatteli Ferdinand. Jos hän sen aavistaisi, niin ei hän varmaankaan joisi kanssani samppanjaa täällä ylhäällä. Taikka ehken hän juuri sentähden — — —?

"Minä näin neiti Bischofin äskettäin Medeana", sanoi Irene. "Menin aivan hänen tähtensä teatteriin. Gabrielin kappaleen ensi-illan jälkeen viime vuonna en ole häntä lavalla nähnyt. Silloin kai heidän suhteensa alkoi?"

Ferdinand kohautti olkapäitään, hän ei tiennyt mitään. Hän vain vahvisti: "Neiti Bischof on suuri taiteilijatar."

"Se on kyllä mahdollista", vastasi Irene, "mutta minä en luule, että hänellä senvuoksi on oikeutta — — —"

"Mitä oikeutta?" kysyi Ferdinand täyttäessään lasit uudelleen.

"Oikeus syöstä ihminen kuolemaan", lopetti Irene katsoen ilmaan.

"Mutta, neitiseni", sanoi Ferdinand varovaisesti, "tässä on kovin vaikea ratkaista, missä toiselta puolen oikeus ja toiselta vastuunalaisuus alkaa. Ja kun ei tunne kaikkia asian haaroja, niin kuinka voi silloin — — — Neiti Bischof kuuluu jokatapauksessa sellaisiin ihmisiin, jotka, miten minä sen nyt sanoisinkaan, ovat lähempää sukua alkuhenkien kanssa kuin me muut ihmiset, ja sellaisia olentoja ei nähtävästi saa mitata samalla mittapuulla kuin meikäläisiä."

Irene oli laskenut pienen vanhanaikaisen norsunluisen viuhkansa pöydälle, mutta otti sen siitä nyt jälleen vilvoitellen sillä poskiaan ja otsaansa. Sitten joi hän lasinsa yhdellä siemauksella pohjaan ja sanoi: "Hänen uskottomuutensa Gabrielia kohtaan — no niin, sen voi ehkä ymmärtää. Mutta miksikä hän ei ollut suora Gabrielille? Miksikä hän ei sanonut hänelle suoraan; kaikki on lopussa. Rakastan toista, erotkaamme. Se olisi kyllä kovasti koskenut Gabrieliin, mutta kuolemaan se ei olisi häntä vienyt."

"Kukapa sen tietää", sanoi Ferdinand hitaasti.

"Aivan varmasti ei", vastasi Irene ankarasti. "Inho se hänet kuolemaan vei. Inho. Kun hänen täytyi ajatella: samat sanat, joita minä tänään kuulin, samat hellyyden osoitukset, joita minä tänään sain — — —" Irenen ruumis vavahteli, katse liiteli kaiteen yli saliin ja hän vaikeni.

Ferdinand katsoi häntä, eikä ymmärtänyt kuinka kukaan ihminen maanpäällä saattoi tappaa itsensä Vilhelmiinan tähden, jos tällainen tyttö häntä rakasti. Hän epäili myös tällä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen Gabrielin taiteellisia lahjoja. Tosin muisti hän hyvin huonosti sen Gabrielin kappaleen, jossa Vilhelmiina edellisenä talvena oli näytellyt pääosaa ja kappaleen epäonnistumisen johdosta, aivankuin korvaukseksi ruvennut Gabrielin rakastajattareksi. Irene sanoi nyt hyvin hiljaa katse pois käännettynä: "Te ette siis seurustellut Gabrielin kanssa viime vuosina?"

"Hyvin vähän", vastasi Ferdinand. "Vasta viime syksynä satuimme taas muutamia kertoja yhteen. Tapasin hänet kerran sattumalta Ringillä. [Kaupungin keskustaa kiertävä valtakatu Wienissä. Suomentajan muist.] Hän oli juuri neiti Bischofin seurassa, ja kaikki kolme söimme sitten yhdessä illallista kansanpuistossa. Se oli hyvin hauska ilta. Silloin saattoi vielä istua ulkona, vaikka olikin jo lokakuun loppu. Sen illan jälkeen olimme vielä pari kertaa yhdessä — kerran — tai pari itsensä neiti Bischofin luona. Niin, näyttipä melkein siltä kuin olisi taas pitkästä aikaa löydetty toisemme. Mutta siitä ei tullut mitään". Ferdinand katsoi Irenen ohi ja hymyili.

"Minä tahdon Teille kertoa nyt jotakin", sanoi Irene "Minulla oli aikomus mennä tapaamaan neiti Bischofia."

"Kuinka?" huusi Ferdinand ja katsoi Irenen otsaa, joka oli hyvin valkoinen ja korkeampi kuin tytöillä tavallisesti.

Katrilli oli päättynyt ja soitto taukosi. Alhaalta kuului äänten hälinää. Muutamia turhanpäiväisiä sanoja kaikui selvemmin ylös, aivankuin niillä olisi ollut suurempi voima ponnahtaa irti toisista sanoista.

"Minä olin sen jo aivan varmasti päättänyt", sanoi Irene leikitellessään norsunluisella viuhkallansa. "Mutta — ajatelkaas kuinka lapsellista: viime hetkessä rohkeuteni aina petti."

"Minkävuoksi Te tahdoitte häntä tavata?" kysyi Ferdinand.

"Minkävuoksiko? Sehän on hyvin yksinkertaista. Tahdoin nähdä hänet kasvoista kasvoihin, kuulla hänen ääntään, tahdoin tietää, miten hän tavallisessa elämässään puhuu ja liikkuu ja kysyä häneltä kaikenlaisia jokapäiväisiä asioita. Ettekö sitä ymmärrä?" lisäsi hän äkkiä kiivaasti, nauroi lyhyesti, otti siemauksen lasistaan ja jatkoi. "Onhan mielenkiintoista oppia tuntemaan, minkälaisia nuo naiset oikeastaan ovat, nuo salaperäiset, joita täytyy mitata toisella mittapuulla, niinkuin Te sanoitte, nuo, joiden tähden kunnon ihmiset surmaavat itsensä ja jotka jo kolmen päivän perästä jälleen esiintyvät näyttämöllä, niin ihanina ja suurina kuin ei mitään olisi tapahtunut."

Kaksi herraa meni heidän ohitsensa, he seisahtuivat, kääntyivät jälleen takaisin ja tuijottivat Ireneen.

Ferdinandia suututti ja hän päätti mennä vaatimaan noita kahta herraa kaksintaisteluun, jos heidän hävyttömyytensä vielä sekunninkaan jatkuisi. Hän näki itsensä jo nimikortteja vaihtamassa, todistajia vastaanottamassa, aamuhämärissä ajamassa Praterin halki [suuri, kuuluisa puisto Wienissä], rintaan ammuttuna maahan vajoomassa ja lopuksi Vilhelmiinan seisomassa hänen haudallaan jonkun ilveilijän kanssa. Mutta ennenkuin hänen noille herroille sallimansa sekunti oli kulunut, herkesivät he tuijottamasta ja menivät pois. Ja Ferdinand kuuli jälleen Irenen äänen: "Nyt minulla olisi rohkeutta", sanoi hän kummallisesti, melkein epätoivoisesti hymyillen.

"Rohkeutta, mihin?" kysyi Ferdinand.

"Rohkeutta mennä neiti Bischofin luo",

"Mennä neiti Bischofin luo — — nytkö —?"

"Niin, nyt juuri. Mitäs siihen sanotte?" Irene keinutti olkapäitään soiton tahdin mukaan.

"Vai menemmekö valssia tanssimaan?"

"Se on ainakin lähempänä", arveli Ferdinand.

"Eikö se ole kummallista", sanoi Irene silmät iloisina. "Onko mikään muuttunut siitä lähtien, kun tulimme tähän aitioon istumaan ja samppanjaa juomaan? Ei mikään. Ei kerrassaan mikään. Ja äkkiä tuntuu kuitenkin siltä kuin ei kuolema olisikaan ollenkaan niin kauheaa kuin miksi sitä tavallisesti kuvitellaan. Katsokaahan; minä voisin nyt ilman mitään muuta hypätä tuon kaiteen yli — tahi jostakin tornista alas. Se ei tunnu minusta miltään. Leikillä sen tekisin. Ja miten hyviksi ystäviksi me olemme tulleet! Mutta siitä saatte kiittää Gabrielia."

"Enhän ole koskaan kuvitellutkaan, — — —" sanoi Ferdinand kohteliaasti hymyillen ja huomasi, että hänen sydämensä hieman tykytti.

Irenen silmät eivät enää olleet iloiset, ne olivat suuret, mustat ja vakavat. "Tiedättekö, kuinka minä olin kaiken ajatellut", sanoi hän Ferdinandia kuulematta. "Tahdoin esitellä itseni alkavana taiteilijattarena tai yksinkertaisesti vain kiihkeänä ihailijana. Jo kauvan olen ikävöinyt — — — jo kauvan olen halunnut — — — tuohon tapaan tahdoin alkaa. Hehän ovat kaikki hyvin turhamaisia nuo naiset, eikö niin?"

"Se kuuluu ammattiin", vastasi Ferdinand.

"Ah, minä olisin imarrellut häntä niin, että hän olisi siitä kovin ihastunut ja varmaankin kutsunut minut uudelleen luokseen — — — Ja minä olisin mennytkin, hyvin usein ja meistä olisi tullut hyvät tuttavat, ihan ystävättäret; kunnes minä sitten eräänä päivänä — — — niin — kunnes minä jonakin hetkenä olisin huutanut hänelle vasten kasvoja: 'Tiedättekö Te, mitä Te olette tehnyt — — — Tiedättekö Te, mikä Te olette? Murhaaja! Niin, murhaaja Te olette, neiti Bischof'."

Ferdinand katsoi häntä ihmetyksellä ja ajatteli jälleen: Mikä houkkio se Gabriel olikaan.

Katrilli oli päättynyt, alhaalta kuului surinaa ja hälinää, mutta kaikki tuntui tulevan etäämpää kuin ennen. Kaksi paria käveli ohitse, he istuutuivat seinän vieressä olevaan läheiseen pöytään, juttelivat ja nauroivat hyvin äänekkäästi. Sitten alkoi soitto jälleen; sävelet kaikuivat huoneessa.

"Ja jos minä nyt menisin hänen luokseen?" sanoi Irene.

"Nytkö?"

"Luuletteko, että hän ottaisi minut vastaan?"

"Olisihan se vähän erikoinen vierailuaika", sanoi Ferdinand hymyillen.

"Nyt on vielä puoliyöhön pitkä aika ja hänhän on tänä iltana näytellyt."

"Tiedättekö sen?"

"Mitäs ihmeellistä siinä on, onhan se sanomalehdessä. Hän on kai juuri nyt ehtinyt kotiinsa. Eikö se olisi maailman yksinkertaisin asia? Ensin lähetetään nimikortti ja sitten kerrotaan joku juttu tai aivan yksinkertaisesti koko totuus. Niin. Tulen juuri eräistä tanssiaisista, haluni tutustua Teihin oli voittamaton, vain kerran tahdoin suudella jumalallista kättänne — — ja niin edespäin. — Sillä aikaa odottavat vaunut alhaalla ja ennenkuin pitkä väliaika on loppunut olemme jälleen täällä. Eikä kukaan ole sitä huomannut."

"Jos Te nyt todellakin aijotte sinne mennä, neiti", sanoi Ferdinand, "niin sallinette minun tulla mukaan."

Irene katsoi häntä. Ferdinand näytti päättäväiseltä ja kiihoittuneelta. "Ettehän toki luule, että minä todellakin — — —"

"Mutta tornista hyppäämiseen, neitiseni, siihen Teillä kyllä olisi rohkeutta? — — —"

Irene katsoi hänen silmiinsä ja äkkiä nousi hän ylös. "No sitten lähdetään heti", sanoi hän ja hänen otsallaan välähti tumma varjo.

Ferdinand kutsui viinurin, maksoi, tarjosi Irenelle käsivartensa ja vei hänet kaksi kerrosta alempana olevaan etuhalliin. Siellä auttoi hän Irenen päälle kirkkaanharmaan vaipan, jonka kauluksen Irene nosti ylös ja verhosi päänsä pitsiliinalla. Sanaakaan sanomatta astuivat he molemmat ulos. He nousivat ajuriin ja äänettömästi vierivät vaunut lumisia katuja myöten päämääräänsä kohden.

Ferdinand katsoi joskus Ireneä sivustapäin. Hän istui liikkumatonna, ja hänen peitetyistä kasvoistaan tuijottivat silmät pimeään. Kun vaunut muutaman minuutin jälkeen pysähtyivät puistokadun varrella olevan talon eteen, odotti Irene siksi kunnes Ferdinand oli soittanut ja ovi avattu. Vasta sitten nousi hän vaunuista ja molemmat astuivat he hitaasti portaita ylös. Ferdinand heräsi kuin unesta nähdessään tutun kamarineitsyen seisovan edessään ja katsovan heitä ihmeissään.

"Olkaa hyvä ja kysykää neidiltä", sanoi Ferdinand, "tahtooko hän olla niin ystävällinen ja ottaa meidät vastaan."

Tyttö hymyili tyhmästi ja vei heidät salonkiin. Kattolampun valot loistivat, ja Ferdinand näki Irenen ja itsensä liitelevän kuin kaksi vierasta ihmistä venetsialaisessa peilissä, joka riippui mustan, loistavan flyygelin yläpuolella. Äkkiä iski häneen eräs ajatus. Mitä, jos Irene olikin tuotattanut tänne itsensä murhatakseen Vilhelmiinan? Mutta se ajatus haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin; mutta joka tapauksessa näytti hänestä tuo nuori tyttö hänen vieressään seisoessaan ja pitsiliinan hitaasti hänen päänsä päältä valuessa aivan muuttuneelta, aivankuin vieraalta olennolta, jonka ääntä hän ei edes tuntenut.

Eräs ovi aukeni ja Vilhelmiina ilmestyi puettuna sileään samettiseen kotipukuun, joka jätti kaulan avoimeksi. Hän ojensi Ferdinandille kätensä ja katsoi häntä ja Ireneä pikemmin iloisena kuin hämmästyneenä. Ferdinand koetti selittää heidän yöllistä vierailuaan leikillisin sanoin. Hän kertoi, kuinka Irene tanssin aikana ei ollut puhunut mistään muusta kuin ihailustaan neiti Bischofia kohtaan, ja kuinka hän, Ferdinand, jonkunlaisen laskiaistunnelman vallassa oli tarjoutunut tänä yöllisenä hetkenä saattamaan Irene neitiä ihailemansa taloon — silläkin uhalla, että molemmat tulisivat tuotapikaa toimitetuiksi portaita alas.

"Mitä te hulluttelette", vastasi Vilhelmiina, "minä olen päinvastoin hyvin ihastunut tästä vierailusta", ja hän ojensi kätensä Irenelle. "Minun täytyy vain pyytää Teidän seuraanne illallista syödessäni, tulen nimittäin juuri teatterista." He siirtyivät viereiseen huoneeseen, jossa vihertävän kristalliruunun kolme himmeätä hehkulamppua valaisi ainoastaan puoleksi katetun pöydän. Sillä aikaa kun Ferdinand riisui turkkinsa ja heitti sen sohvalle, auttoi Vilhelmiina itse päällysviitan Irenen olkapäiltä ja ripusti sen tuolin selkänojalle. Senjälkeen otti hän laseja kaapista, täytti ne valkoisella viinillä, asetti ne Ferdinandin ja Irenen eteen ja vasta sitten istuutui hän itse syömään, otti rauhallisena lautaselleen palan kylmää lihaa, leikkasi sen, sanoi "suvaitsetteko" ja alkoi syödä. Vähän väliä hymyili hän aivankuin ajatuksissaan hyväntahtoisesti Irenelle ja Ferdinandille.

Vilhelmiinan mielestä on tämä tietysti aivan luonnollista, ajatteli Ferdinand hieman pettyneenä. Ja jos minä olisin tullut vaikka Kiinan keisarinnan kanssa ja ilmoittaisin hänelle nyt mandariiniksi nimitykseni, ei sekään häntä ihmetyttäisi. Se on oikeastaan vahinko. "Sillä naiset, jotka eivät koskaan hämmästy, eivät kuulu kenellekään kokonaan — — —" Tämä oli Treuenhofin lause, joka jotenkin hämärästi kaikui hänen korvissaan.

"Oliko tanssiaisissa hauskaa?" kysyi Vilhelmiina.

Ferdinand kertoi, että sali oli täpötäynnä, enimmäkseen rumia ihmisiä ja että musiikkikaan ei ollut parasta lajia. Ja tähän tapaan haasteli hän edelleen. Vilhelmiina katsoi häntä hyväntuulisena ja kääntyi Irenen puoleen kysyen, oliko hänen kavaljeerinsa hyvä tanssija.

Irene nyökkäsi ja hymyili. Hänen vastauksensa oli melkein kuulumaton.

"Tehän näyttelitte tänään 'Feodooraa', neiti Vilhelmiina?" kysyi Ferdinand estääkseen keskustelua katkeamasta. "Oliko hyvä huone?"

"Lappu luukulla", vastasi Vilhelmiina.

Irene sanoi: "Feodoorana en ole Teitä vielä, ikävä kyllä nähnyt, neiti Bischof. Mutta äskettäin näin Teidät Medeana. Se oli ihanaa."

"Parahin kiitokseni", vastasi Vilhelmiina.

Irene lausui Vilhelmiinalle vielä muutamia ihailun sanoja, ja kysyi sitten hänen lempikappaleitaan ja näytti kuuntelevan hänen vastauksiaan mielenkiinnolla; vihdoin sukeutui ylimalkainen keskustelu siitä, kuka on suurempi näyttelijä, sekö, joka eläytyy kokonaan esittämäänsä osaan vai sekö, joka on osansa herra. Ferdinand mainitsi tunteneensa erään nuoren komikerin, joka oli itse hänelle kertonut näytelleensä erästä hyvin hullunkurista osaa isänsä hautauspäivänä vaikuttavammin kuin milloinkaan ennen.

"Teilläpä on kauniita ystäviä", huomautti tähän Vilhelmiina ja pisti appelsiininviipaleen suuhunsa.

Mitenkä se nyt oikeastaan olikaan? ajatteli Ferdinand. Lieneekö Irene neiti unohtanut, että hänen piti vasten kasvoja sanoa Vilhelmiinaa murhaajaksi — — —? Ja mahtaako Vilhelmiina enää tietää, että minä olen vielä hänen rakastajansa, minä, joka keskellä yötä tulen hänen luokseen erään vieraan, nuoren naisen kanssa — — —?

"Te olette kovin huvitettu teatterista, neiti", huomautti Vilhelmiina, "oletteko joskus ehken ajatellut itse antautua tälle alalle?"

Irene pudisti päätään. "Minulla ei ikävä kyllä, ole ollenkaan taipumusta siihen."

"Kiittäkää siitä Jumalaa", sanoi Vilhelmiina, "se on kurja ala."

Ja sillä aikaa, kun hän alkoi kertoa niistä monista ilkeyksistä, joita taiteilijattarena kaikilta suunnilta sai kärsiä, näki Ferdinand, kuinka Irene aivankuin jonkun voiman pakottamana tuijotti erääseen oveen, joka oli raollaan ja jonka takaa loisti sinertävä valo. Ja hän huomasi, kuinka Irenen tähän saakka liikkumattomat kalpeat kasvot hiljaa vavahtelivat ja kuinka hänen äänettömät huulensa alkoivat kummallisesti nytkähdellä. Ja Ferdinandista tuntui siltä kuin näkisi hän Irenen tuijottavissa silmissä rikoksellisen halun tunkeutua tuohon sinertävään huoneeseen ja painaa päänsä tyynyyn, jolla Gabrielin pää kerran oli levännyt. Sitten muisti hän, että Irenen pitempi viipyminen, vaikka se tähän saakka ehkä olikin voinut jäädä huomaamatta, saattoi aiheuttaa ikävyyksiä Irenelle ja ehken hänelle itselleenkin; ja hän nousi ylös.

Irene kääntyi hänen puoleensa aivankuin unesta heräten. Vilhelmiinan viimeiset sanat kaikuivat vielä ilmassa, mutta kukaan ei niitä kuullut.

"Meidän on kai jo lähdettävä", sanoi Irene ylös nousten.

"Minä valitan kovasti," sanoi Vilhelmiina, "että minä en kauvempaa saa nauttia seurastanne."

Irene katsoi häntä rauhallisen tutkivasti.

"Mitä katsotte, lapseni?" kysyi Vilhelmiina.

"On aivan ihmeellistä", sanoi Irene, "miten kovin Te muistutatte erästä kuvaa, neiti, joka on meillä kotona seinällä. Se esittää erästä kroatilaista tai slovaakilaista talonpoikaisnaista, joka rukoilee pyhänkuvaa eräällä lumisella maantiellä."

Vilhelmiina nyökkäsi miettiväisenä aivankuin hän selvästi muistaisi sen talvipäivän, jolloin hän oli polvistunut tuon pyhänkuvan eteen lumisella maantiellä jossain Kroatiassa. Sitten tahtoi hän välttämättä itse auttaa päällysviitan Irenen päälle, ja saattoi vieraitaan eteiseen. "Tanssikaa nyt iloisesti edelleen", sanoi hän. "Siinä tapauksessa nimittäin, että Te todellakin palaatte tanssiaisiin." Irene tuli kuolonkalpeaksi, mutta hän hymyili. "Tämän herran suhteen täytyy olla hyvin varovainen", lisäsi Vilhelmiina heittäen Ferdinandiin silmäyksen, joka nyt ensi kertaa ilmaisi ikäänkuin jonkunlaisen viittauksen edelliseen yöhön.

Ferdinand ei vastannut, vaan tunsi kuinka Irene katsoi häntä ja Vilhelmiinaa samalla synkällä katseella.

Kamarineitsyt ilmestyi, Vilhelmiina ojensi vielä kerran vierailleen kätensä toivoen toistekin saavansa nähdä nuoren tytön luonansa ja hymyili Ferdinandille, aivankuin hän olisi voittanut jonkun ennen sovitun vedon.

Kamarineitsyen kynttilä kädessä tietä näyttäessä astuivat Ferdinand ja Irene äänettöminä portaita alas. Pian suljettiin portti heidän jälkeensä. Ajuri aukaisi vaunun oven, Irene astui sisään ja Ferdinand istuutui hänen vierelleen. Hevoset kiitivät eteenpäin hiljaisella lumella. Eräs katulyhty valaisi äkkiä Irenen kasvot ja Ferdinand näki hänen tuijottavan itseensä huulet puoleksi avoinna.

"Te se siis olittekin", sanoi hän hiljaa. Ja Ferdinandista tuntui ääni ilmaisevan hämmästystä, kauhua ja vihaa. He olivat pimeässä. Jos hänellä nyt olisi tikari, ajatteli Ferdinand, mahtaisikohan hän työntää sen minun sydämeeni — — —? Vaikka asiata kuinka katsoisi, niin olen minä jokseenkin viaton. Minä olen vain ollut leikkipallo kohtalon kädessä — — — Ja hän mietti pitäisikö hänen koettaa selittää Irenelle asiaa. Ei sen vuoksi, että hän olisi tahtonut puolustaa itseään, vaan pikemminkin sen vuoksi, että tämä viisas, jalo olento hyvin ansaitsisi päästä selville koko asian syvimmästä juonesta.

Äkkiä tunsi hän Irenen syleilevän häntä ja huulillaan tunsi hän Irenen hurjan, kiihkeän ja ihanan suudelman. Se oli suudelma, jollaista hän ei vielä milloinkaan muistanut saaneensa, niin tuoksuava ja salaperäinen; eikä siitä tahtonut tulla loppua. Vasta vaunujen pysähdyttyä erosivat huulet toisistaan. Ferdinand nousi ja auttoi Ireneä ulos vaunuista.

"Te ette saa seurata minua", sanoi Irene ankarasti ja samassa oli hän jo kadonnut etuhalliin. Ferdinand jäi seisomaan ulos. Hän ei hetkeäkään ajatellut rikkoa Irenen käskyä. Hän tunsi aivan selvästi ja äkkinäiseksi mielikarvaudekseen, että kaikki oli nyt ohi ja että tätä suudelmaa ei mitään enää voinut seurata. —

Kolme päivää myöhemmin kertoi hän seikkailunsa Anastasius Treuenhofille, jolta ei tarvinnut mitään salata, sillä vaiteliaisuus häneen nähden olisi ollut yhtä lapsellista kuin itse Isä Jumalaan nähden.

"Sepä vahinko", sanoi Anastasius hetken mietittyään, "ettei hänestä tullut Teidän rakastajattarenne. Teidän lapsenne olisi minua huvittanut. Rakkauden lapsia on meillä ihan kylliksi, välinpitämättömyyden lapsia aivan liian paljon, mutta vihan lapsista on tuntuva puute. Ja on hyvin mahdollista, että niitten kautta on pelastus tuleva."

"Te luulette siis", sanoi Ferdinand — — —

"No mutta mitä muuta Te kuvittelettekaan?" sanoi Anastasius ankarasti.

Ferdinand painoi päänsä alas ja vaikeni.

Hänellä oli muuten makuulippu Triestiin taskussaan, sieltä kävi matka sitten edelleen Alexandriaan, Kairoon, Assuaniin — — — Kolmen päivän ajan oli hän jo myöskin ymmärtänyt, että ihmiset voivat kuolla toivottomasta rakkaudesta — — — toiset ihmiset nimittäin — — — toiset.