Erämaan matkaajille

ERÄMAAN MATKAAJILLE

Saarnoja

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

SISÄLTÖ:

Alkulause.
Jumalan valtakunta, 1. Adventtisunnuntai.
Älä heitä pois uskallustasi! 2. Adventtisunnuntai.
Todellinen suuruus. 3. Adventtisunnuntai.
Nöyrien luo tulee Kristus 4. Adventtisunnuntai.
Mikä merkitys on joululla meille? Joulupäivä.
Uhrautuvaisuus. 2. Joulupäivä.
Arkielämässä. Joulun jälk. sunnuntai.
Vapahtaja luottaa meihin. Uudenvuodenpäivä.
Häviämätön omaisuus. Uudenvuodenpäivän jälk. sunnuntai.
Toivo. Loppiainen.
Lapsemme. 1. Loppiaisen jälk. sunnuntai.
Kuuliaisuus. 2. Loppiaisen jälk. sunnuntai.
Anna! 3. Loppiaisen jälk. sunnuntai.
Elämän taistelussa. 4. Loppiaisen jälk. sunnuntai.
Kilparadalla. Septuagesima.
Kylväjä lähti kylvämään siementänsä. Sexagesima.
Veisatkaa Herralle uusi virsi! Kynttilänpäivä.
Käy sisään kärsimysportistasi! Laskiaissunnuntai.
Mistä meidän on iloittava. 1. Paaston aik. sunnuntai.
Eräs elämäntarina. 2. Paaston aik. sunnuntai.
Tulesta temmattu kekäle. 3. Paaston aik. sunnuntai.
Jumalan siunaus. Puolipaastosunnuntai.
Ristin voima. 5. Paaston aik. sunnuntai.
Äiti. Marian Ilmestyspäivä.
Vanha muistolahja. Palmusunnuntai.
Se on täytetty! Pitkäperjantai.
Minä uskon iankaikkiseen elämään. Pääsiäispäivä.
Kun elämä vaikenee. 2. Pääsiäispäivä.
Ja aurinko nousi, kun hän kävi Pnielin ohitse. 1. Pääsiäisen
jälk. sunnuntai.
Herra on minun paimeneni. 2. Pääsiäisen jälk. sunnuntai.
Mieskohtainen usko. 3. Pääsiäisen jälk. sunnuntai.
Sielun jano. 4. Pääsiäisen jälk. sunnuntai.
Kaikkien sydänten päivä. Rukoussunnuntai.
Kuinka pääsemme taivaaseen? Helatorstai.
Opetuslapsena olemisen vaara ja ihanuus. 6. Pääsiäisen jälk. sunnuntai.
Pyhä Henki. Helluntai.
Hyvä sanoma. 2. Helluntaipäivä.

ALKULAUSE.

Useimmat näistä saarnoista ovat syntyneet Lapissa, kaukana suuren maailman elämästä ja hälinästä. Siis yksinäisyydessä.

Siitä johtuu, että ne melkein poikkeuksetta pyörivät yhden ja saman kysymyksen ympärillä: kuinka ihminen jaksaa kestää? Mutta samasta syystä johtuu myös, ettei tämä kysymys monessakaan näistä tule selvästi näkyviin. Yksinäisyydessä ei ajatella »ohjelmanmukaisesti». Siellä tyydytään vain siihen, että voidaan lausua rohkaiseva sana itselle ja lähimmäiselle, joka kamppailee saman yksinäisyyden painon alla.

Mutta — sellaiseksihan muodostuu elämä monelle nykyajan ihmiselle muuallakin. Suuressa kaupungissa voi ihminen tuntea itsensä vielä yksinäisemmäksi kuin erämaassa. Näiden »erämaan matkaajien» puoleen tahtoisin siis tällä kokoelmallani kääntyä. Tahtoisin sanoa jotenkin tähän tapaan: »Älkäämme hätäilkö! Ehkäpä tämän synkän metsän läpi sittenkin johtaa jokin tie ja mekin pääsemme — vaikka ehkä yksinäisiä polkuja kulkien — sille portille, joka vie elämään.»

Jos siis tämä kokoelma voi jotakin yksinäistä, tuskassa ja pimeässä kamppailevaa lohduttaa, on sen tarkoitus saavutettu.

Tekijä.

JUMALAN VALTAKUNTA.

1. Adventtisunnuntai. — Jes. 25, 6—10.

Vanha kirkkovuosi on loppunut; me seisomme uuden kynnyksellä. Me suuntaamme katseemme tulevaisuuteen: mitä on tämä uusi kirkkovuosi tuova tullessaan?

On niin somaa nähdä, että päivän evankeliumikin viittaa tulevaisuuteen — siihen aikaan, jolloin Jumalan valtakunta ilmestyy täydessä kirkkaudessaan.

Milloin se tapahtuu?

Toiset sanovat sen jo tavallaan tapahtuneen tahi että se tapahtuu parhaillaan; toiset taas ovat sitä mieltä, että se tapahtuu tulevaisuudessa.

Emme rupea väittelemään tästä; olemme yksinkertaisesti sitä mieltä, että se tapahtuu tulevaisuudessa. Pääasia on vain, että Jumalan valtakunta kerran ilmestyy täydellisenä. Ja silloin toteutuu se, mistä tekstin sanat puhuvat.

Kaikki kansat kokoontuvat Jumalan vuoren ympärille, — tuon vuoren, jolla toimeenpannaan »pidot parhaasta viinistä, ydinrasvasta ja puhtaasta viinistä». Silloin pannaan myös pois »kääriliina», joka nyt verhoaa kansoja, t.s. kaikki se, mikä nyt estää näkemästä Jumalan tarkoituksia ja kunniaa.

Silloin on kuolema nielty iankaikkisesti, silloin on kyynelet pyyhitty pois ihmislasten kasvoilta. Silloin on »kansan häpeä» poistettu koko maasta.

Silloin antavat kansakunnat Jumalalle tunnustuksen: »Katso, meidän
Jumalamme, jota me odotimme!»

Tällaisina aikoina kuin nämä on lohdullista ajatella, että Jumalan valtakunta kerran ilmestyy kirkkaudessa.

Nyt ovat kansakunnat vielä kaukana rauhasta. Aseet on kohotettu taisteluun. Ihmiskunta väänteleikse maailman sodan iskemissä haavoissa. Jumalalla näyttää olevan kovin vähän sanottavaa. Maailman on vallannut suuri huvitteluhalu; heikko sorretaan, väkevä esiintyy röyhkeänä.

Se, mikä erityisesti meitä nostaa ja kannattaa, on Jumalan sanan antama toivo, — toivo paremmasta ajasta. Silloin kun ei apua näy, saamme kiinnittää katseemme toivon tähteen.

Tiedämmehän, että — kuta pimeämpi yö on, sitä kirkkaammin tuikkivat tähdet. Niin tämäkin lupaus Jumalan valtakunnan tulosta loistaa kirkkaana nykyisenä raskaana aikana.

Toivo ylläpitää ja kannattaa, antaa uusia voimia, uutta rohkeutta ja elämänhalua. Niinhän olemme jo kokeneet maallisessa elämässä.

Me työskentelemme täällä toivossa. Yhtä kannattaa yksi, toista toinen toive. Mutta yhteistä kaikille on, että toivo ylläpitää.

Ihmiskuntakin kamppailee toivossa. Jokaisella kansakunnalla on omat toiveensa. Sodassa tappiolle joutunut toivoo pääsevänsä kerran kostamaan. Ja voittajaa elähdyttää toivo hyötyä voitostaan niin paljon kuin mahdollista. Mutta ihmiskunnan jaloimpia elähdyttää lopullisen rauhan toivo — sellaisen ajan odotus, jolloin kansakunnat, lyöden sovinnon kättä toistensa kanssa, sanovat: »Katso, meidän Jumalamme, jota me odotimme!»

Entäs me yksityiset ihmiset — mitä sanoo tämä sana meille?

Se kehoittaa meitäkin katsomaan tulevaisuuteen luottamuksella, toivorikkaina. Se kehoittaa meitä viipymään tämän tulevaisuuden kuvan tarkastelemisessa lapsen tavoin, joka kaunista kuvakirjaa katsellessaan unohtaa ikävänsä. Sillä katso — äsken se vielä itki ja suuret kyynelet vierivät sen poskia pitkin. Sillä oli niin kovin paha olla. Mutta nyt se hymyilee kyyneltensä lomasta, koska äiti on ojentanut sille kauniin kirjan. Sitä se nyt ihmetellen selailee ja sen surulliset ajatukset vaihtuvat kirkkaiksi, onnellisiksi. Sen mielikuvitus kantaa sen toiseen maailmaan, — maailmaan, jossa on vain hyvää ja kaunista.

Tällaisina aikoina kuin nämä painaa meidänkin sydäntämme usein raskas murhe. Missä on Jeesus Kristus? kysymme me. Eikö hän näe, kuinka surullisella kannalla täällä ovat asiat? Missä on Jumalan valtakunta, josta kirkoissa saarnataan? Me näemme vain tuskaa, kärsimystä, kyyneleitä ja kuolemaa, kalpeita, nälkäisiä kasvoja ja sammuneita silmiä, joiden kerrallisen kirkkauden murhe on himmentänyt. Missä on lupaus »kaiken uudelleen asettamisesta»?

Ystäväni, se lupaus on tässä esilläolevassa sanassa. Kerran koittaa aika, jolloin kaikki kyynelet kuivataan. Jumala itse tekee sen ja — oi, kuinka hellällä kädellä hän sen tekee! Aivan kuin äiti, jonka luokse lapset tulevat itkien. He ovat riidelleet ja nyt on jokainen pikku sydän murhetta täynnä; ja he vielä syyttävät toisiaan. Mitä tekee äiti? Hän nuhtelee heitä lempeästi ja kuivaa sitten vuorotellen itsekunkin silmät.

Tämänkaltaisen ihanan kuvan luo päivän sana eteemme. Tulee aika, jolloin kuolemaa ei enää ole; se on menettänyt peljättäväisyytensä. Silloin on sulanut viha ja katkeruus ihmissydämistä. Kokonaiset kansat kohtaavat toisensa veljinä. He ojentavat toisilleen kätensä ja sanovat: »Katso, tämä on meidän Jumalamme, jota me odotimme, ja hän pelastaa meidät!» Kuinka mielellämme tahtoisimme olla mukana tuona päivänä!

Tällainen valoisa kuva sielussamme aloitamme nyt uuden kirkkovuoden. Meillä ei ole täällä Hoosianna-laulua niinkuin etelän edistyneissä ja väkirikkaissa seurakunnissa. Mutta minusta tuntuu siitä huolimatta, että nyt on adventti. Sillä mehän voimme laulaa tuon laulun sydämissämme, kun astumme kirkosta ulos jumalanpalveluksen päätyttyä, — hyräillä sitä matkalla koteihimme, kulkiessamme kirkasta talvista tietä pitkin. Ja me voimme kuvitella, että puiden oksilla kimaltelevat lumihiutaleet ovat kyyneleitä, — kärsivän ihmiskunnan kyyneleitä, jotka Jumala on kerran pyyhkivä pois. Amen.

ÄLÄ HEITÄ POIS USKALLUSTASI!

2. Adventtisunnuntai. — Hepr. 10, 35—39.

Uskallus merkitsee tässä samaa kuin ujostelemattomuus, — siis ominaisuutta, jonka tuntomerkkinä on se, että ihminen jokaisessa tilaisuudessa näyttää »oikeaa väriä». Siis jokseenkin samaa kuin teeskentelemättömyys.

Se on tavallisesti ominaista nuoruudelle.

Nuorina ollaan teeskentelemättömiä, — ainakin suuremmassa määrässä kuin vanhempina, enemmän elämää kokeneina. Silloin ei tavallisesti olla herkkiä ilmaisemaan sisimpiä ajatuksia. On tultu varovaisiksi.

Se voi kyllä käydä päinsä monella elämän alalla. Onhan maailmassa toimialoja, joilla sisimpien ajatusten ja todellisten tarkoitusten salaaminen luetaan elämän suurimpiin taitoihin kuuluvaksi. Sellainen on esim. valtiomiehen toimiala.

Maailman valtioviisaus, jonka tarkoituksena on lujan otteen pysyttäminen oman maan käsissä, rakentuu suurelta osaltaan sille taidolle, kuinka kulloinkin osataan olla taitavia ja salaperäisiä. Luulen, että meidän Jumalallamme taivaassa on paljon näitä miehiä vastaan.

Toista on hengen elämän, Jumalan valtakunnan alalla. Siellä ei valtioviisaus saa tulla kysymykseen. On aina näytettävä oikeaa väriä.

Tällä en suinkaan tarkoita sitä, että olisi aina oltava valmis todistamaan niinkuin esim. Pelastusarmeijassa. Päinvastoin tuollainen pakollinen todistaminen voi hyvin usein tukahduttaa oikean uskonelämän. Se on olevinaan uskallusta, ujostelemattomuutta, mutta pakon orjallinen ies muuttaakin sen teeskentelyksi, uskalluksen vastakohdaksi.

Ei, minä tarkoitan, että olisit aina rehellinen ja suora. Silloinkin, kun olet joutunut epäilyksiin. Se on sittenkin parempaa uskallusta kuin vastakkaisen käsityksen antaminen itsestäsi.

Mutta — sinä sanot — tämähän ei oikeastaan kuulu minulle. Minähän olen tavallaan luopio kirkollisessa merkityksessä. Minähän en voi uskoa niinkuin muut. Olen luopunut noilta uskon suurilta valtateiltä, joita joukot kulkevat. Löysin oman polkuni ja luulin sen johtavan perille. Mutta — huomaankin eksyneeni suureen, pimeään metsään, ja polku on häipynyt olemattomiin.

Mitä sanoisin sinulle?

Sanoisinko: käänny takaisin, palaa tutuille, entisille poluille, joita lapsena vaelsit?

En, sillä tiedän, ettet kuitenkaan voisi sitä tehdä.

Mitä siis sanoisin?

Sanon: älä heitä pois uskallustasi! Pyri vain eteenpäin! Seuraa vakaumustasi, jonka olet suurten taistelujen kautta saavuttanut. Älä rupea tuskailemaan uskonkappalten kanssa. Jos olet ne kerran heittänyt, niin anna niiden olla. Sillä sydämessäsihän asuu kuitenkin voimakas totuuden löytämishalu. Älä heitä pois uskallustasi, jonka palkka on suuri!

Luuletko, ettei Jumala taivaastaan seuraa sinun kulkuasi? Oi, sinun matkaasi hän juuri seuraakin. Hän on itse istuttanut poveesi tuon kipinän, tuon halun tinkimättömään tutkimiseen ja arvosteluun. Sinä olet uskollinen itsellesi juuri tuota halua seuratessasi.

Sanot: onhan minulla jo joku pieni sirunen, joku kallis kultajyvänen. Olen saanut sen ihanan, vapisuttavan vakaumuksen, että Jeesus Kristus on ihminen. En tahdo kieltää hänen jumaluuttaan, mutta en käsitä sitä vielä. Mutta — ihminen, se ajatus lämmittää ja rohkaisee minua sanomattomasti.

Niin — älä heitä pois uskallustasi. Pidä kultajyväsi. Sinulla on jo
Vapahtaja, joka kuljettaa sinua eteenpäin.

Katso: urhoollisimmat sotilaat palaavat taistelusta haavojen peittäminä. He eivät säästäneet itseään. He eivät halunneet vetäytyä pois. Heidän olisi ollut toisinaan helppo suojata itseään ja siten välttyä iskuilta. Mutta — heidän intonsa, paras osa heissä, vaati ryntäämään eteenpäin.

Luuletko, ettei Jumala pysty arvostelemaan sinua oikein, sinä epäilysten haavoittama sielu? Kerran kun pääset perille — ja sinä pääset! — hän osoittaa sinua enkeleilleen ja sanoo: »Katsokaapa tätä taivaltajaa. Hän valitsi sangen vaikean tien. Hän lähti kulkemaan sen suuren korven läpi, jonka nimi on Yksinäisyys. Hänellä ei ollut toveria matkalla. Hän uupui ja lankesi monta kertaa, hän repi vaatteensa piikkipensastoissa, mutta perille hän on kuitenkin päässyt. Hoitakaa hänen haavansa ja antakaa hänelle uudet, ehyet vaatteet.»

Niin — älä heitä pois uskallustasi. Kulje eteenpäin. Sinähän et tahdo kuulua niihin, jotka »vetäytyvät pois». Sinä pyrit päämäärään. Tietysti sinun olisi paljon mukavampi astua uskonnollisen tavanmukaisuuden teitä. Siellä olisi sinulla paljon tovereita ja saisit olla rauhassa. Ei kukaan tuomitseisi eikä arvostelisi sinua. Nyt jokainen osoittaa sinua sormellaan ja sanoo: »Katsokaa hullua miestä, joka lähti metsään, vaikka edessä oli selvä maantie.»

Niin — siellä olisi turvallista ja paljon matkakumppaneja, noita pyhiinvaeltajien joukkokaravaaneja, jotka oppaittensa johdolla matkaavat majapaikasta toiseen, uskotellen, että heidän tiensä on ainoa, joka vie Pyhään maahan.

Ei — kulje sinä vain yksinäsi. Perille sinäkin pääset. Saat kerran hämmästyksellä todeta, että sinuun sovellutetaan tekstimme loppusanat: »… vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi». Amen.

TODELLINEN SUURUUS.

3. Adventtisunnuntai. — Matt. 11, 11—19.

Olette kuulleet puhuttavan suurmiehistä. Tiedätte ehkä jonkun nimenkin. Suurmiehillä tarkoitetaan sellaisia miehiä, jotka ovat saaneet aikaan jotakin suurta joko henkisen tahi aineellisen elämän alalla, — sellaista, mikä tulee koko kansan hyväksi.

Jumalan valtakunnallakin on omat suurmiehensä. Päivän evankeliumi esittää meille yhden heistä: — Johannes Kastajan. Hänestä antaa toinen, häntä vielä suurempi, todistuksen: »Hän on vaimoista syntyneiden joukossa suurin.»

Suuruutta mitataan vain tässä näkyväisessä maailmassa toisin kuin
Jumalan valtakunnassa. Siellä tulee yksinomaan kysymykseen henkinen
suuruus. Tämä saavutetaan hengen yhteyden kautta kaikkein suurimman,
Jeesuksen Kristuksen, kanssa. Sen vuoksi kehoittaa apostolikin:
»Jokaisella olkoon se ajatus, mikä Jeesuksella Kristuksella oli.»

Tämä henkinen suuruus on usein samaa kuin nöyryys ja vaatimattomuus.
Pienin taivaan valtakunnassa on suurempi Johannes Kastajaakin.

Maallinen suuruus saavutetaan esimerkiksi suurten tietojen kautta. Sanotaanhan, että tieto on valtaa. Niiden avulla avaantuvat hyvin monessa tapauksessa yhteiskunnalliset valta-asemat, päästään ylhäisten ja mahtavien suosioon. Sekin voi olla tavoiteltava päämäärä. Mutta suurempaa kuin tämä, on se kuninkaallinen elämä, jonka avulla voitetaan tämä maailma ja sen ruhtinas. Tämä suuruus on lähtöisin Jumalasta. »Sillä kaikki, mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman; ja tämä on se voitto, joka on voittanut maailman, meidän uskomme.» (1. Joh. 5, 4.)

Monet ihmiset saattavat olla suuria tässä maailmassa, mutta maailma on voittanut heidät. He ovat heikkoja suuruudestaan huolimatta.

Johannes Kastaja oli kohonnut ihmisten yläpuolelle. Hän ei ollut riippuvainen ulkonaisista tavoista eikä siitä, mitä ihmiset pitivät tärkeänä. Näkyväinen oli menettänyt merkityksensä häneen nähden. Sen vuoksi hän esim. esiintyi perin vaatimattomasti puettuna. Hän ei kuulunut »hienoihin vaatteisiin puettuihin». Siinä oli yksi piirre hänen suuruudestaan.

Toinen oli siinä, ettei hän halunnut riistää itselleen kunniaa, joka ei hänelle kuulunut, vaikka hän aivan hyvin olisi voinut sen tehdä. Hänen julkinen esiintymisensä oli tehnyt siksi voimallisen vaikutuksen, ettei kukaan olisi hämmästynyt, vaikka hän olisi julistanutkin itsensä Kristukseksi. Mutta sitä hän ei tehnyt, sillä hän oli nöyrä. »Hänen tulee kasvaa, minun tulee vähetä», sanoi hän, puheen johtuessa näihin asioihin.

Kolmas piirre, jonka voimme helposti havaita, ja joka tekee hänestä suurmiehen Jumalan valtakunnassa, on se, ettei hän peljännyt ihmisiä. Hän uskalsi mennä nuhtelemaan Herodesta tämän synnistä. Missä meillä on nykyisin sellaisia miehiä?

Mutta — tämä suuruus, joka Jumalan edessä kelpaa, on vaikeuksia tuottava ominaisuus. Sen omistaja saa olla aina valmis kärsimyksiin. Sen todistaa meille Johannes Kastajan elämä.

Hän oli juutalaisten mielestä liian ankara, kovin ahdasmielinen. Hänen herransa, Vapahtaja, oli taas liian lempeä, liiaksi vapaamielinen.

Samoin on asianlaita vielä tänäkin päivänä. Kristitty on ympäristönsä mielestä joko liian maailmallinen tahi liian vapaa. Käyttäytyipä hän miten tahansa, hän ei koskaan kelpaa. Hän saa olla aina valmis ottamaan vastaan moitteita ja tuomiota.

Mutta — jos hän — niinkuin Johannes Kastaja — on kokonaan antautunut Jumalan valtakunnalle, hän ei välitä maailman tuomiosta. Häntä kannustaa vain yksi ainoa suuri intohimo, jos niin tahtoisimme sanoa: halu voittaa Jumalan valtakunta kokonaan. Hän tahtoo olla väkevä, joka »repii» sen itselleen.

Kuulutko, kuulijani, noihin väkeviin, noihin sankarisieluihin, jotka panevat kaikki alttiiksi päämääränsä saavuttamiseksi? Apostoli Paavali kuului niihin. Hän sanoo muutamassa lähetyskirjeessään: »En tahdo mistään muusta tietää kuin Jeesuksesta Kristuksesta, siitä ristiinnaulitusta». Hän oli »väkevä»; hän »repi» Jumalan valtakunnan itselleen.

Samanlaisen väkevän esittää Vapahtaja meille vertauksessa kauppiaasta, joka etsii kalliita helmiä. Kun hän löytää yhden sellaisen, hän menee pois, myy kaikki, mitä hänellä on, ja ostaa sen helmen.

Jos maalliseen suuruuteen pyrkiminen tuottaa pyrkijälleen kieltäymyksiä ja taisteluita, niin ennen kaikkea pyrkiminen suureksi Jumalan edessä. Siinä jos missä on kilvoitus tarpeen. Ja se kilvoitus on tavallisesti niin tulista, niin vaivaa kysyvää, ettei siinä ole aikaa tuudittautua suuruuden unelmiin. Se, joka on suuri Jumalan edessä, tietää sen itse kaikkein viimeksi.

Ehkä sanot nyt: Mitä sitten kannattaa taistella sellaisen suuruuden puolesta? Eikö ole paljon järkevämpää koettaa saavuttaa hyvä yhteiskunnallinen asema kuin jättäytyä kärsimyksille ja pettymyksille alttiiksi? Jos Jumalan valtakunnan valloittaminen on niin kovan takana, saa se minun puolestani jäädä. Hyvä on. Se on ainakin järkevää puhetta ja moni kuuntelee sitä mielellään. Mutta se, joka niin ajattelee, et ole sinä; se ei ole sinun sielusi ääni. Ja sinun sielusi ja henkesi kaipaa Jumalan valtakuntaa ja sitä taistelua, jolla se on voitettava. Senvuoksi et sinä voi jäädä toimettomaksi sivultakatsojaksi, vaan sinä lähdet mukaan siihen taisteluun, joka on pyhin ja jaloin kaikista taisteluista, — taisteluun, jossa ratkaistaan sinun sielusi pelastus. Sillä sinähän tahdot olla väkevä, joka tempaat itsellesi parhaimman voittosaaliin — Jumalan valtakunnan. Amen.

NÖYRIEN LUO TULEE KRISTUS.

4. Adventtisunnuntai. — Joh. 1, 19—28.

Nöyrien luo tulee Vapahtaja — siitä puhuu päivän teksti. Nöyrät saavat hänet nähdä ja omistaa, »Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille Hän antaa armon.»

Päivän evankeliumi puhuu miehestä, joka todella oli nöyrä: — Johannes Kastaja. Hänellä oli loistavat lahjat, tällä tulisieluisella, hehkuvalla miehellä. Kun hän puhui, oli kuulijoiden pakko kuunnella.

Mutta niin vaatimaton. Metsä, tuoksuva metsä oli hänen asuntonsa, sammalmätäs hänen päänsä alanen. Kun hän aamulla heräsi, kimaltelivat kastehelmet hänen mustassa tukassaan. Kameelinkarvainen vaippa yllään ja vyöllänsä nahkainen vyö hän astui joen rannalle auringon paisteeseen ja saarnasi. Hän saarnasi siitä, mistä koko luontokin hänen ympärillään puhui, — tuo auringon valossa kylpevä, rehevä luonto: — Jumalan valtakunta on lähestynyt!

Kuulijoita virtasi hänen luokseen. Niitä tuli kaupungista ja maakylistä, — monenmoisia ihmisiä, joilla kullakin oli omat harrastuksensa, omat surunsa ja omat ilonsa. Johannes Kastaja puhui heille kaikille ja hänen puheensa teki valtavan vaikutuksen.

»Hän on Kristus!» Niin kuului kuulijoiden arvostelu. »Hän on varmasti joku profeetoista.» Luuletteko, ettei Johannes kuullut noita kuiskeita, nähnyt kuulijainsa kasvoista, minä häntä pidettiin?

Kyllä — kyllä hän sen huomasi. Ja varmasti kiusaaja kuiskasi hänen korvaansa: »Omista tuo arvo, niin tulevaisuutesi on taattu. Kansa kantaa sinut käsillään pyhään kaupunkiin ja sinusta tulee kuuluisa mies!»

Mutta — Johannes Kastaja voitti kiusauksen. Ei hän halunnut omistaa itselleen Kristuksen arvoa eikä profeetoiden mahtiasemaa. »Minä olen huutavan ääni korvessa», hän sanoi vain.

Yksi vain oli suuri hänen mielestään: Jeesus Kristus. Hänestä tahtoi Johannes todistaa, kääntää ihmisten ajatukset pois itsestään ja kiinnittää ne Kristukseen. Tämän miehen rinnalla hän tunsi itsensä pieneksi, niin vähäpätöiseksi, ettei katsonut olevansa ansiollinen edes hänen kengännauhojansa päästämään.

»Teidän keskellänne seisoo mies, jota ette tunne.» Niin hän saarnasi. Hän tahtoi tehdä tämän tuntemattoman tunnetuksi. Mutta nuo ylpeät fariseukset eivät nähneet Kristusta. He näkivät vain köyhän puusepän pojan, vaatimattoman kansanmiehen, mutta Messiasta he eivät hänessä tunteneet. Tämä oli heidän mielestään toisenlainen: — hän esiintyisi loistavan seurueen kanssa ja hänen ensimmäinen päämääränsä olisi roomalaisten karkoitus, noiden sortajien, jotka pitivät hallussaan Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin maata. Sellaisen Messiaan he kyllä olisivat tunteneet ja vastaanottaneet.

Mutta Johannes Kastaja näki hänet. Hänen henkensä silmä oli tunkeutunut Natsaretin miehen halvan ulkoasun läpi havaitsemaan enemmän, kuin mihin muut pystyivät. Hän näki Messiaan ja kuninkaan, sen vuoksi, että hän itse oli nöyrä.

Niin on vieläkin. Näin joulun lähestyessä vaeltaa Vapahtaja jälleen ihmisten keskellä, mutta kuka tuntee hänet. Ehkä joku, jolla on hengen terävä silmä. Hän kulkee kylän tiellä ja vaeltaa kaupungin katuja. Mutta suurimpaan osaan ihmiskuntaa sopii sana: »Teidän keskellänne seisoo mies, jota ette tunne.»

Mistä tämä johtuu? Siitä, että on niin harvassa nöyriä ihmisiä. Jokainen tahtoo olla jotakin, tulla ensimmäiseksi. Ja se, joka pyrkii ensimmäiseksi, ei näe viimeisiä. Ja niiden joukossa vaeltaa Vapahtaja.

Johannes Kastaja oli nöyrä. Siinä oli hänen voimansa. Sen vuoksi hän saattoi niin selvästi osoittaa Jeesusta Kristusta ja nähdä hänen suuruutensa.

Mitä on nöyryys? Onko se omien puutteellisuuksien jokapäiväistä ruikuttamista? Sitähän kyllä usein kuulee. Siitä päättäen olisi nöyriä ihmisiä enemmän kuin ylpeitä.

Ei, nöyryys ei ole ruikuttamista. Se on päinvastoin omien lahjojen ja oman elämäntehtävän täyttä tuntemusta ja iloa tämän tuntemisen johdosta. Mutta sellaista iloa ja tuntemista, joka johtuu siitä, että Jumala on kaiken Herra. Tällaiseen nöyryyteen liittyy aina erikoinen voiman tunto. Sitä tarkoittaa Paavalikin sanoessaan: »Kun minä heikko olen, niin minä väkeväkin olen».

Jos ihmiset omistaisivat tällaisen nöyryyden, he voisivat enemmän iloita Vapahtajan tulosta. He iloitsisivat siitä samalla tavoin kuin oppilas, joka on ensi kertaa omin päinsä ratkaissut vaikean laskutehtävän ja nyt odottaa, että opettaja tulisi sitä katsomaan ja antamaan hyväksymisensä. Sellaisen oppilaan ilossa on suuri annos nöyryyttä, koska hän tietää, että taito on opettajan antama.

Niin — laskutehtävä. Mikä se on näin joulun edellä?

Se on sisäisen ihmisen saattaminen sopusointuiseen, lapsenomaiseen mielialaan kaikista suruista ja murheista huolimatta, — mielialaan, jossa soi tämä sävel: — on ihanaa olla ihminen, kärsivä, taisteleva ihminen, koska sellaisille ennenkaikkea kuuluu lohdutus ja lepo näin joulun edellä ja joulun aikana. Amen.

MIKÄ MERKITYS ON JOULULLA MEILLE?

Joulupäivä. — Matt. 1, 18—25.

Jos olisin lapsi, olisi joululla merkitystä minulle, sanoo moni nykyajan ihminen. Voisin kuvitella, kuinka enkelit hiiviskelevät pimeässä ja kurkistelevat tuvan ikkunoista sisään, ja että iltatähti on juuri se sama tähti, joka johti Itämaan tietäjät Vapahtajan seimelle. Taikka seisoessani ulkona pimeällä pihalla saattaisin kuvitella, että tuvassa takan ääressä istuu Neitsyt Maria Jeesus-lapsi sylissään. Kuinka jännittävältä minusta silloin tuntuisikaan avata tuvan ovi!

Mutta meille aikuisille — mitä merkitystä on joululla meille?

Annapas, kun kerron sinulle. Toivon saavani sinut vakuutetuksi.

Sanon, että jouluenkelillä on sinulle jotakin puhumista. Tietysti et usko mihinkään jouluenkeliin. Se kuuluu lasten maailmaan ja lapsille myönnät mielelläsi oikeuden siihen.

Mutta — kuvitelkaamme, että sellainen olisi olemassa. Mitä sanottavaa sillä silloin olisi meille — aikuisille?

Jouluenkeli kertoisi meille tarinan pienestä pojasta tahi tytöstä, joka kerran eli lapsuutensa onnellisia päiviä. Hän kuvailisi tuon lapsen niin elävästi, niin ilmehikkäästi, että tuntisimme kuvassa itsemme.

Sinä ehkä kohautat olkapäitäsi ja sanot: »Niin … se oli siihen aikaan.»

Mutta jouluenkeli ei antaisi tuon häiritä itseään, vaan jatkaisi. Hän kertoisi meille ajasta sen jälkeen, — ajasta, jolloin jo olimme suuria, aikaihmisiä. Ja hän näyttäisi, kuinka nuori mies tai nuori nainen joutui vieraalle maalle ja tuhlasi siellä omaisuutensa, eläen irstaasti.

Ja jälleen hän puhuisi niin elävästi, niin ilmehikkäästi, että tuntisimme kuvassa itsemme.

Me ehkä kohauttaisimme uudelleen olkapäitämme ja sanoisimme: »Niin… entä sitten?»

Silloin jouluenkeli kääntäisi meihin suuret, kirkkaat silmänsä, katsoisi meitä vakavasti, mutta samalla lempeästi ja kysyisi: »Eikö mielesi tee puhtauteen, kirkkauteen ja vapauteen t.s. Jumalan ihanaan valtakuntaan? Sillä puhtaus, kirkkaus ja vapaus on samaa kuin Jumalan valtakunta». Ja sen jälkeen hän jättäisi meidät, sanoen: »Nyt menen tuonne ylös… taivaaseen. Sillä sielläkin vietetään joulua nyt ja joulukynttilät sytytetään sielläkin.»

Eikö totta — jouluenkeli on oikeassa siinä, että maailma kulkee kadoksissa ja sen mukana niin monta ihmistä, sinäkin ehkä niiden joukossa. Sinä tunnet sen, ehkä myönnätkin sen. Sanot: »Niin… se on totta. Toivoisin monen asian olevan toisin, mutta minkä sille enää voi.»

Sanon sinulle: Kristus, Vapahtaja on syntynyt. Ja tahdon näyttää, mitä se sana on saanut ja yhä! vieläkin saa aikaan.

Ennen vallitsi maailmassa pakanuus ja pimeys Kreikan ja Rooman valtakunnat olivat suuresta sivistyksestään huolimatta sentään sangen turmeltuneita — ainakin loppuaikoinaan. Ihmiset kaipasivat jotakin, joka olisi rauhoittanut heidän sydäntään. Ja sitten tuli Kristus. Hänessä löysivät tuon ajan ihmiset jumalansa.

Entä vielä nytkin. En puhu nykyisten sivistysmaiden suuresta avuttomuudesta. Myönnän, että nykyaikainen sivistys voi tyydyttää sangen monia ihmissydämen tarpeita. Mutta synnistä se ei voi puhdistaa. Ajattelen lähinnä nykyajan pakanamaita, esim. Etelämeren saaria. Tiedämme, että monilla niistä on vieläkin tapana ihmissyönti. Mutta miten käy, kun Jeesus Kristus tulee tunnetuksi? Tuollaiset tavat häviävät eikä meillä lie syytä valittaa.

Entä Vapahtajan aikaan? Silloin ei vielä käsitetty esim. sairasten hoitoa, ei ainakaan sillä tavalla kuin nykyään. Oltiin päinvastoin monessa suhteessa sangen julmia. Esim. spitaalisten piti asua kylien ulkopuolella maakuopissa. Nyt on toisin. Nyt hoidetaan sairaat erityisissä laitoksissa, spitaalitautisetkin. Mene sairaaloihin, kunnalliskoteihin, vanhojen koteihin ja niissä selvenee sinulle joulun merkitys. Saat nähdä kalpeiden kasvojen hymyilevän, sammuneisiin silmiin syttyvän uuden loisteen. Sen saa joulukuusi aikaan, — tuo vertauskuva valosta, joka Vapahtajan kautta on levinnyt yli maailman. Mikä voima on nuo laitokset pystyttänyt? Järkikö? Ei, se on rakkaus, kristillinen lähimmäisen rakkaus, josta joulun lapsi, Jeesus Kristus, aikamiehenä puhui ihmisille.

Sanot ehkä, että maailmassa on kuitenkin niin niin paljon kurjuutta, paheita ja rikoksia. Se on totta, maailma ei ole mikään paratiisi. Mutta jouluna hiipii jouluenkeli joka paikkaan, vankilan komeroihin ja kurjien majoihin. Joulutunnelmaa on sentään jonkun verran kaikkialla. Ja se on merkki siitä, että taivaan pyhät vieraat ovat hetkeksi laskeutuneet maan päälle.

Maailmaan on tullut uusi voima Jeesuksen Kristuksen kautta. Se on tosiasia, jota ei voida kieltää. Ja tämä voima pystyy myös sinuun, kuulijani.

Sen alkulähde on siinä, että tuo mies, joka syntyi jouluna, meni vapaaehtoisesti kuolemaan sinun tähtesi. Sinua se ehkä ei liikuta. Sitä paitsi on siitä jo kulunut niin mahdottoman pitkä aika. Mutta — ajattelepas, että talosi syttyisi palamaan ja jokin tuntematon mies pelastaisi lapsesi. Etkö rakastaisi tuota miestä? Luulenpa, että ottaisit häntä kaulasta välittämättä siitä, että olisi paljon ihmisiä ympärilläsi. Mitä merkitsevät sopivaisuussäännöt silloin, kun on kysymyksessä ihmishenki.

Oi, kuinka valoisa olisikaan tämä joulu sinulle, jos rakastaisit tuota miestä, jonka synnyinhetkellä enkelit lauloivat kunniaa Jumalalle korkeudessa!

Me, tämän kaukaisen lapinseurakunnan jäsenet, olemme nyt kokoontuneet joulukirkkoon. Minä myönnän, että monessa pitäjässä on kirkko paljon kauniimpi, paljon valoisampi, ja että jouluvirsi kaikuu voimakkaammin. Mutta — siitä huolimatta — etkö luule, että Vapahtaja on täällä, tässä vaatimattomassa temppelissä? Minusta ainakin tuntuu siltä enkä luule olevani niinkään väärässä.

Sillä katsopas: siellä, missä sydän avaantuu hänelle, siellä hän on siunaamassa: »Rauha olkoon sinulle, rauha, joulurauha!»

Sen vuoksi, ystäväni, heitä surusi, unohda murheesi, älä muistele elämäsi kovaa taistelua, sillä Vapahtaja Jeesus Kristus lohduttaa ja siunaa sinut. Amen.

UHRAUTUVAISUUS.

Tapaninpäivä. — 2. Kor. 4, 10—18.

Eilen käsittelimme kysymystä: »Mitä merkitystä on joululla meille?» En tiedä, mahdoitko huomata erästä ajatusta, joka kyllä sisältyi eilispäivän saarnaan, mutta joka ehkä ei tullut kyllin selvästi lausutuksi. Se oli uhrautuvaisuus.

Ehkä sentään käsitit, että Vapahtaja on uhrannut itsensä, ja että nuo monet kristilliset laitokset, joissa nytkin joulua vietetään, ovat näkyviä todistuksia uhrautuvaisuudesta.

Tämän päivän epistolassa meille puhuu mies, joka myös omalta osaltaan tunsi uhrautuvaisuuden. Se on apostoli Paavali. Ei niin, että hän olisi ylpeillyt sillä, vaan että hän toteaa sen rauhallisesti — mielisin sanoa: peloittavan rauhallisesti.

»Me kuljemme aina kantaen Jeesuksen kuoloa ruumiissamme.»

Tuntuu, kuin huokuisi näistä sanoista kuoleman kylmyys. Se on kuitenkin erehdys: ne ilmaisevat pikemmin maailman myrskyissä vaeltaneen miehen tyyntä alistuvaisuutta, — mutta sellaista alistuvaisuutta, joka ei ole taistelun menettäneen miehen herpautumista, voimien puutetta, — vaan alistuvaisuutta, josta hän juuri ammentaa voimansa kuin matkamies, joka melkein näkymättömänä pulppuavasta metsälähteestä sammuttaa janonsa.

Sellainen alistuvaisuus saavutetaan pitkien taistelujen jälkeen, jolloin ihminen kokoaa voimansa, tietäen, että juuri alistuvaisuus kuuluu hänen elämänsä kutsumukseen. Sellaiseen kutsumukseen sisältyy aina määrätyn elämäntarkoituksen toteuttaminen ja ihminen toteuttaa sen sitä riemullisemmalla mielellä, kuta ylevämpi tuo elämäntarkoitus on.

Apostoli Paavalille oli hänen elämänsä tarkoitus selvinnyt todella jaloksi ja yleväksi. Hän lausuu sen esilläolevassa tekstissä useampaan kertaan hiukan eri sanoilla: »Jotta Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin», ja: »Niinpä siis kuolema tekee työtään meissä, mutta elämä teissä.» Tällaiselle miehelle sopii meidän omistaa hetkinen huomiota.

Paavalilla olisi ollut kaikki edellytykset saavuttaa tässä maailmassa huomattava yhteiskunnallinen asema, — asema, johon olisi kuulunut ajallinen hyvinvointi ja arvonanto vallassa-olijain taholta. Hän oli kunnianarvoisaa sukua, hänellä oli roomalainen kansalaisoikeus; sitäpaitsi hän oli oppinut mies. Hän omisti aikansa korkeimman sivistyksen, tuntien hyvin kreikkalaisen kirjallisuuden, — vieläpä sellaisiakin kirjailijoita, jotka olivat outoja useimmille sen ajan sivistyneistä. Sen näemme niistä muutamista lainauksista, joita tapaamme hänen lähetyskirjeistään.

Siis sanalla sanoen: hänestä olisi voinut tulla esim. etevä yliopistomies, nykyajan kieltä käyttääksemme.

Mutta hän hylkäsi tämän loistavan tulevaisuuden, muutamana päivänä Damaskon tiellä tutustuttuaan ylösnousseeseen Kristukseen. Hänestä tuli vain yksinkertainen teltantekijä, joka loma-aikansa käytti hullun opin julistamiseen.

Minä ajattelen, että hän kyllä tiesi, mihin antautui. Kannattaa tosiaankin lukea Apostolien Tekoja ja Paavalin lähetyskirjeitä ja ottaa selvää tämän apostolin vaivanalaisesta elämästä. Hän joutui maamiestensä vainoamaksi. Joka paikassa nämä olivat ensimmäiset nousemaan häntä vastaan ja yllyttämään viranomaisia hänen kimppuunsa. Saattaa melkein ihailla — jos niin sanoisin — sitä johdonmukaisuutta, millä nämä Idän suurissa kaupungeissa asuvat juutalaiset kävivät apostolin kimppuun. Voi melkein kuvitella, kuinka Paavalin lähdettyä jostakin paikasta sananviejä lähti hänen edellään juoksuttamaan tietoa tuon vihatun miehen saapumisesta: »Nyt Tarsolainen tulee! Olkaa valmiit!»

Ja valmiita he olivat, nuo vannoutuneet vainolaiset. Missä he yllyttivät roskaväen väsyneen apostolin kimppuun, missä taas toimittivat hänet muitta mutkitta lukkojen taakse, kuten esim. Makedonian Filipissä. Kerran apostoli heräsi Lystran kaupungin muurien ulkopuolella puolikuoliaaksi kivitettynä. Murheelliset opetuslapset luulivat hänet jo kuolleeksi, mutta hän tulikin tajuihinsa ja kulki ystäväinsä avulla takaisin kaupunkiin. Hänellä oli siellä jotakin toimittamista… jokin köyhä leski lohduttamatta, jokin sokea tai rampa puhuttelematta. Totisesti… sellaisina hetkinä hän saattoi sanoa: »Me kuljemme aina kantaen Jeesuksen kuoloa ruumiissamme.» Katsokaa, kuinka hänen väsyneet kasvonsa kirkastuvat ja kuinka silmiin syttyy niiden entinen tuli, kun hän jatkaa: »… jotta Jeesuksen elämäkin tulisi meidän ruumiissamme näkyviin.» Väistykää, ystäväni! Minä voin käydä taas. Haavat eivät tuota minulle enää vähintäkään vaivaa. Väistykää, ystäväni… älkää turhan vuoksi panko henkeänne alttiiksi! Minä kyllä löydän sen syrjäkadun, jonka varrella tuo sokea harjantekijä asuu…

Ihmeellinen mies! Aina uupumaton, aina valmis työhön, aina voimaa ja uskoa täynnä. »Sentähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu», hän sanoo vain.

Sellaiset miehet kantavat kirkkoa hartioillaan. He ovat hengen jättiläisiä. Me emme arvostele heitä heidän ulkonaisen asemansa mukaan, niinkuin heidän oma aikansa luultavasti teki. Me arvostelemme heitä heidän henkensä suuruuden, heidän sankarillisen uhrautuvaisuutensa mukaan. Paavali, teltantekijä, on yksi ihmiskunnan suurmiehistä, ei käsityöläisammattinsa, vaan perustavaa laatua olevan työnsä vuoksi kirkon hyväksi.

Hän kykenee siis meitä opettamaan. »Älä kiinnitä huomiotasi näkyväisiin, vaan näkymättömiin. Katso… tämä meidän jokapäiväinen työmme… tämä, josta saamme leipämme, on vain tätä elämää varten. Me katsomme tämän yli tulevaisuuteen.. hengen maailmaan. Sillä näkyväiset ovat ajallisia, mutta näkymättömät iankaikkisia.» Amen.

ARKIELÄMÄSSÄ.

Joulun jälk. sunnuntai. — Matt. 2, 19—23.

»Ja hän asettui asumaan kaupunkiin, jonka nimi on Nasaret.» Tämän lauseen lukee helposti niin, ettei siihen sen suurempaa huomiota kiinnitä. Ja kuitenkin se sisältää tärkeän totuuden. Se nim. sanoo, että arkielämälläkin on omat puolensa, joita ei suinkaan saa jättää huomioonottamatta, vaikka on kysymys; iankaikkisesta.

Raamattu ei kerro meille mitään pyhän perheen elämästä tuossa pienessä galilealaisessa kaupungissa Mutta saatamme kuvitella siitä yhtä ja toista.

Minkälaista oli tuossa pienessä kodissa, keskellä hiljaista maaseutua?

He olivat vasta palanneet Egyptistä, Joosef ja Maria ynnä heidän pieni poikansa. Aika vieraalla maalla oli kulunut Jumalan varjeluksen turvissa. Siinä suhteessa se oli ollut heille juhla-aikaa. Vaikkakin koti-ikävä oli heitä vaivannut — sen saatamme arvata — oli tuo aika sittenkin muodostunut jonkinlaiseksi pyhien pidoksi, jota nyt oli seurannut arkielämä kotona, kotoisessa ympäristössä.

Tietysti Joosef ryhtyi säännölliseen työhönsä, puusepän ammattiin. Hänen höylänsä olikin jo pitkän aikaa levännyt. Maria taas rupesi järjestämään kotia. Siitä olikin jo kauan, kun hän oli viimeksi häärinyt kotoisen lieden ääressä. He puuhailivat siis kumpikin tahollaan ja olivat tyytyväisiä.

Mutta — yhdessä kohden oli heidän kotinsa muuttunut sen jälkeen kuin he viimeksi sen jättivät — noina suurina verollepanopäivinä. Se oli saanut alttarin — jos niin tahtoisimme sanoa. Se alttari oli heidän pienen poikansa kehto.

On aina jotakin pyhää siinä kodissa, missä on kehto ja kehdossa vasta syntynyt lapsukainen. Tuntuu siltä, kuin olisivat enkelit vierailleet talossa ja jättäneet yhden pienimmistään, poistuessaan takaisin taivaallisiin asuntoihinsa.

Kehtoon Marian ja Joosefin huoneessa suuntautui päivän kuluessa useampi tutkiva ja hellä katse. Maria seuraili sitä lieden luota ja Joosef höyläpenkkinsä äärestä. Olihan tuosta poikasesta ennustettu ihmeellisiä asioita. Hänestä oli tuleva kansansa Vapahtaja.

Niin kuluivat päivät arkielämää elettäessä. Mutta arkielämään valoi hohdettaan kehto, jossa pyhä lapsukainen lepäsi.

Rakkaat kuulijani! Olemme juuri viettäneet joulua, Jeesuslapsen syntymäjuhlaa. Meillä on ollut juhlapäiviä, jolloin ajatus on lennähtänyt tuohon kaukaiseen tapahtumaan. Joulukuusen ääressä istuessamme ja katsellessamme sen kynttiläin loistetta, olemme muistelleet Betlehemin lapsukaista, joka syntyi valoksi maailmaan. Nyt on taas tullut arkielämän aika, jokapäiväisten töiden ja toimien aika. Millä mielellä alamme sen?

Onko joulusta, vastapäättyneistä juhlapäivistä, jäänyt kotiimme mitään pyhää, vai onko juhla loppuessaan myös vienyt juhlatunnelman mukanaan? Tunteet ja tunnelmathan ovat haihtuvia. Sellaisessa: mielenvireessä kuin missä olimme jouluaattona, emme luonnollisesti voi elää vuotta ympäriinsä. Olemme ihmisiä. Mutta sittenkin toivoisin, että tämä joulu olisi jättänyt kotiisi, sydämeesi, jotakin, joka säilyisi siellä keskellä arkielämän aherteluakin.

Tarkoitan pyhää lapsukaista, Jeesusta Kristusta. Onko hän jäänyt jäljelle, vaikka joulu onkin mennyt?

Useimmista kodeista poistuu joulu ja joulun lapsi joulukuusen mukana, joka juhlien jälkeen kannetaan ulos. Joulukuusen koristeet kääritään talteen seuraavaa joulua odottamaan. Ja se tehdään tavallisesti kaihomielin.

Mistä johtuu tuo kaihomieli?

Useimmissa tapauksissa siitä, että joulu, joka oli muodostanut suloisen levähdyshetken keskellä elämän kuumeista kamppailua, on ohi. Vastassa on arkielämä monine velvollisuuksineen, elämän harmaus. Mutta pääsyynä siihen huokaukseen, joka joulukuusen koristeita kokoonkäärittäessä kohoaa rinnasta, on — tunnettiinpa se sitten tai ei — se, ettei elämällä ole mitään kiinteää pohjaa.

Laita Jeesuslapselle olopaikka sydämessäsi. Silloin voit turvallisin mielin, ilman kaipausta, aloittaa arkielämän juhlien jälkeen.

»Kuinka?» sanot sinä. »Tuo kaikki on kyllä kaunista, mitä tänään puhut eikä minulla ole mitään itse asiaa vastaan. Mutta kuinka se tapahtuu?»

En minä osaa selittää, kuinka se tapahtuu. Tiedän vain, että se tapahtuu ja on tapahtunut monelle ennen minua. Tiedän vain, että tarvitaan vastaanottavaista mieltä, — samanlaista, jolla odotat rakkaan ystävän tuloa. Eihän sitäkään osaa selittää, kuinka tuo ystävä valtaa sydämen. Tiedät vain, että kun hän tulee, on hyvä ja turvallinen olla.

Valmistu samalla mielellä vastaanottamaan Jeesusta Kristusta. Jos sinusta tuntuu, että hän uhkaa mennä pois joulun keralla, rukoile: »Jää luoksemme, Herra. Ilman Sinua on päivämme pitkä ja iltamme raskas. Jää luoksemme, Herra, sillä ilman Sinua tuntuu elämä, arkielämä, kovin harmaalta ja painostavalta.»

Silloin tapahtuu se, jota on vaikea selittää: Jeesus Kristus jää.

Joosefilla ja Marialla oli elämässä kiinteä pohja: heillä oli lapsi, johon kaikki heidän toiveensa kohdistuivat. Sinä sanot: »No niin… onhan meilläkin lapsemme. Miks'emme ottaisi rohkein mielin vastaan arkipäiviä, kun työskentelemme heidän hyväkseen?»

Se on kyllä totta.

Mutta — jos sydän, oma sydän, on tyhjä. Silloin on raskasta työskennellä, vaikka kysymyksessä olisivat omat lapsemmekin.

Marian ja Joosefin elämä olisi muodostunut sanomattoman raskaaksi, jos heidän poikansa olisi saanut surmansa Betlehemin lastenmurhassa. Nyt hän oli pelastunut. Arkielämä ei tuntunut tukalalta. Päinvastoin he kumpikin tekivät työtä kaksinkertaisilla voimilla, kun heidän kodissaan oli kehto ja siinä äskensyntynyt lapsukainen.

Niin sinäkin pystyt työskentelemään kaksinkertaisilla voimilla, jos sydämeesi on jäänyt joulun lapsi, pyhä lapsukainen, Jeesus Kristus. Amen.

VAPAHTAJA LUOTTAA MEIHIN.

Uudenvuodenpäivä. — Luukk. 13, 6—9.

(Pidetty Helsingin Nikolainkirkossa 1/1 1926.)

Vuorokausi taaksepäin elimme vielä vanhassa vuodessa ja sangen erilaisin tuntein saattelimme sitä hautaan. Muutamista meistä oli raskasta ajatella, että tuo vuosi loppui. Siitä erosi kuin rakkaaksi käyneestä ystävästä, joka muuttaa kauas pois. Toisista oli ehkä mieluista ajatella sen päättymistä, sillä olihan se tuonut heille vain tuskia, taisteluja ja kärsimyksiä.

Joka tapauksessa oli jotakin surullista noissa vanhan vuoden viime minuuteissa: se oli ollut meille kovin tuttu.

On jotakin tavattoman vakavaa tällaisessa ajan käänteessä kuin esim. vanhan vuoden vaihtumisessa uuteen.

Kuin itsestään kääntyy katse silloin taaksepäin. Ajatus vaeltelee vuoden varrella kuljettuja polkuja, ja syvä huolestuneisuus valtaa mielen: toivoisi monen asian käyvän toisin nyt alkavana uutena vuotena.

En tiedä, onko se kuvittelua, mutta minusta tuntuu, kuin näin vuoden vaihteessa näkisin enemmän huolestuneita kasvoja kuin tavallisesti muulloin. Mutta se on ainakin varma, että kauppahuoneissa tehdään nyt tilinpäätöstä ja siksi ovat liikemiehet huolestuneita. Voittoko vai tappio — se on hetken suuri kysymys.

On niin omituista, että päivän evankeliumi kehoittaa myös tilinpäätöstä tekemään, sisäistä tilinpäätöstä, — tarkastamaan sitä »varastosuojaa», johon elämän varrella keräämme henkiset hedelmät: — sydäntämme.

Evankeliumissa on kaksi kohtaa, joihin huomiomme erikoisesti kiintyy.
Ne ovat nämä: »Hän tuli etsimään hedelmää» ja: »Katso, kolmena vuonna».

Hän tuli etsimään hedelmää. Niin — hedelmää Jumala meiltä odottaa. Ja mikä se hedelmä on? Se ei ole yksinomaan uskoa eikä parannuksen tekoa — niinkuin sitä tavallisesti selitetään — vaan se on edistymistä kaikessa hyvässä.

Kuulen joidenkin sanovan: »Olen käynyt säännöllisesti kirkossa», »olen ollut säännöllisesti lähetysompeluseurassa».

Hyvä on! Mutta — onko sydämesi tullut jalommaksi kuluneen vuoden aikana? Oletko kyennyt menestyksellisemmin taistelemaan esim. kateutta ja ahneutta vastaan, turhamaisuutta ja panetteluhalua vastaan — mainitakseni vain muutamia, henkisempiä syntejä.

Katso, ystäväni: eivätkö hyvät päätöksesi makaa kuolleina kuin kukkaset tien varrella, — kukkaset, jotka lapset poimivat vainiolta ja sitten viskasivat menemään? Ja moni niistä oli kaunis, niinkuin sinun hyvä päätöksesikin, jota et jaksanut toteuttaa.

Kuinka on nyt? Evankeliumissa sanotaan: »Hän tuli etsimään hedelmää, mutta ei löytänyt». Emmeköhän tunne itseämme näistä sanoista?

Ja sitten: tutkinto käy ankarammaksi. »Katso, kolmena vuonna olen käynyt etsimässä hedelmää tästä viikunapuusta, mutta en ole löytänyt.»

»Kolmena vuonna» — eikö totta? Me muistamme edellisiä vuosia. Samalla tavoin on käynyt hyvien päätöstemme: ne jäivät toteuttamatta.

Oi, me näemme viinitarhan omistajan ankaran muodon. Hän tuntee puutarhanhoidon, sillä hän on taloudellinen mies; hän ei halua pitää hedelmättömiä puita tarhassaan.

Mutta sitten — tuo viinitarhuri. Hän on kasvanut puidensa parissa; hän on seurustellut niiden kanssa. Hän muistaa erikoisesti tuon pienen viikunapuun. Itse hän sen istutti ja jalosti. Hän muistaa paikankin, josta hän sen löysi: muutaman vuoren rinteen, hiljaisessa laaksossa. Ja puulla oli ollut kaikki jalostettavaksi kelpaavan puun tuntomerkit. Hän oli kantanut sen olallaan ja toimittanut istutuksen kaikkien sääntöjen mukaan. Nyt oli kysymys hänen kunniastaan puutarhurina, hänen rakkaudestaan tähän yhteen puuhun, josta oli tullut hänen »murhelapsensa». Eikö se vielä voisi kantaa hedelmää?

Totta kai.

»Herra, anna sen vielä tämä vuosi olla.»

Me olemme tämän ystävällisen, helläsydämisen puutarhurin puolella. Me yhdymme hänen pyyntöönsä. Hänen kaunis uskonsa ei saa joutua häpeään. Viikunapuun täytyy kantaa hedelmää.

Rakkaat ystävät! Mikä lohdullinen alku tälle uudelle vuodelle! Taivaallinen viinitarhuri Jeesus Kristus luottaa meihin. Olemme liian lähellä hänen sydäntään. Hän on liian paljon ajatellut meitä, Hän on suuren vaivan nähnyt.

Eikö hän taistellut puolestamme muutamana kevätpäivänä Golgatan kukkulalla? Aurinko nousi silloinkin loistavana ja kauniina, mutta hänellä ei ollut aikaa ajatella sitä: hänen oli kuoltava.

Ja eikö hän luottanut meihin sanoessaan: »Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät»?

Mekö antaisimme nyt, tänä uutena vuotena, hänen kauniin uskonsa meihin joutua häpeään? Ei, sitä emme tahdo!

Tiedätkö, kenestä nyt oikeastaan on kysymys?

Ihmislapsista ihanimmasta, jaloimmasta ja puhtaimmasta. Hän luottaa sinuun ja minuun.

Olet kai kokenut, miltä tuntuu, kun hyvä, jalo ihminen luottaa sinuun? Olet ehkä kurja ja onneton omasta mielestäsi. Et tunne ansaitsevasi luottamusta. Joku on sanonut sinusta totuuden jossakin seurassa: sellainen ja sellainen sinä olet. Mutta tuo ystävä on puolustanut sinua. Hän on näyttänyt sinut toisessa valossa. Hän on selittänyt, mistä heikkoutesi johtuu. Hän on kääntänyt kaikki parhain päin.

Kuinka sinua rohkaisi tuo, kun sait siitä sattumalta kuulla. Sait uusia elämän voimia. Tunsit, että maailma oli muuttunut hyvän joukon kauniimmaksi entistään. Halusit yrittää uudelleen. Mutta — ennenkaikkea iloitsit siitä, että maailmassa saattoi löytyä niin jalo ihminen kuin tuo sinun ystäväsi. Jo yhden sellaisen ihmisen vuoksi kannatti elää.

Ja entä sitten tämä, tämä Jeesus Kristus, joka rukoilee: »Anna sen vielä tämä vuosi olla.» Kuka on jalompi kuin hän, täydellisempi kuin hän? Hänellä on sinuun rakkauden oikeus sen yhden kevätpäivän perusteella Golgatan kukkulalla. Häneen toki voit luottaa, koska hän kerran luottaa sinuun.

Rakkaat ystävät! Me aloitamme nyt uutta vuotta. Emme voi enää mitään sille, että viime vuosi oli sellainen kuin se oli. Mutta nyt seisomme uudella avatulla portilla ja tie on suorana edessämme. Olkoon kulkumme sillä tiellä vakaisempaa kuin viime vuonna. Sisältyköön tuohon kulkuun lujempi luottamus taivaallisen Isän johtoon ja apuun!

Yksikään meistä ei tiedä, istummeko tässä kirkossa vuoden päästä, tahi ylimalkaan missään kirkossa, t.s. olemmeko yleensä elossa. En tahdo sinua peloitella kuolemalla, mutta soisin vain, että turvallisemmalla mielellä lähtisit nyt jatkamaan taivaltasi kuin vuosi taaksepäin. Niin että jos ystävä- tai tuttavapiirissäsi sinusta tämän vuoden kuluessa sanottaisiin: »Hänkin on nyt kuollut», — sinusta olisi jäänyt sellainen muisto, että luotit elämään, ikuiseen elämään, — ja että olet vain siirtynyt sinne — toiselle rannalle, missä voit sydän riemua ja vapautuksen tunnetta täynnä tervehtiä — uutta vuotta. Amen.

HÄVIÄMÄTÖN OMAISUUS.

Uudenvuodenpäivän jälk. sunnuntai. — Ps. 73, 23—28.

Taivaassa — sikäli kuin pystymme sitä ajattelemaan — on kaikki sellaista, mikä miellyttää ja ihastuttaa meitä. Siellä on lukemattomia ihanuuksia, joita ihmiskieli ei kykene edes kuvaamaan.

Ja maankin päällä on paljon kaunista ja näkemisen arvoista. Sen ihanuuksia me paremmin pystymme käsittämään. Lyhyessä tuokiossa on mahdotonta luetella edes vähäistä osaa siitä, mistä ihmismieli voi maan päällä iloita. Näiden asioiden luetteleminen täyttäisi kokonaisen kirjan, monta kirjaa. Ajatelkaamme esim. matkoja vieraissa maissa. Olet kai joskus tuntenut halua päästä matkustamaan. Olet ajatellut: »Ah, kun pääsisi kerrankin näkemään maailman merkillisyyksiä!» Niin — paljon tuollaisella matkalla varmasti näkisi. Jo yksin Euroopassa. Ajatelkaamme esim. Italian taideaarteita, sen museoita, sen muita merkkipaikkoja. Ajatelkaamme Roomaa, »ikuista kaupunkia», josta olemme kuulleet ja lukeneet. Mitä kaikkea olisikaan siellä nähtävää ja kuultavaa.

Ja kuitenkin sanoo psalmin veisaaja: »Kun sinä, Herra, vain omani olet, ei minua mikään taivaassa eikä maan päällä miellytä.»

Jos hän sanoisi vain »maan päällä», ymmärtäisimme sen paremmin. Mutta — taivaassa? Sitä on hiukan vaikea käsittää.

Mitä hän tarkoittaa?

Hän tarkoittaa sitä, ettei Jumalan omistamista voida verrata mihinkään taivaassa eikä maan päällä. Jumala on kaikki eikä mikään muu ole mitään.

Eivät myöskään ajalliset kärsimykset.

Nyt tulemme tutulle maaperälle. Kärsimykset — niistähän sinäkin jotakin tiedät. Ne eivät ole sinulle mikään »tuntematon seutu». Sillä niitähän tarjoaa tämä elämä kyllin runsaasti jokaiselle ihmislapselle.

Tuossa on eräs, joka jo syntymässä on saanut arat hermot. Hänen elämänsä on kuin kävelemistä pienten pistävien piikkien päällä. Elämä tuntuu hänestä monesti vallan hirvittävältä. Aamulla herätessään hänellä on se tunne, että olisi tuhat kertaa onnellisempaa olla kuollut. Hän on kuin eräässä kreikkalaisessa sadussa esiintyvä mies, joka on kytketty kallioon ja jonka maksaa kotka nokkii. Sellaisilta tuntuvat joskus arkahermoisen ihmisen kärsimykset. On, kuin olisi sielu alastonna, alttiina kaikille elämän pistäville okaille. Totisesti: sellaisen ihmisen sydän on rikkirevitty ja raadeltu.

Kuka voi luetella kaikki ihmiskunnan vaivat! Tämä maailmahan tekee toisinaan sen vaikutuksen, kuin olisi se suuri sairashuone, jossa ihmiset vaikeroivat tuskissaan. Mitä kuolettavaa toivottomuutta mahtaakaan sisältyä esim. sellaisen ihmisen elämään, joka on vuosikymmeniksi kahlehdittu tautivuoteeseen. Sen tietää ainoastaan se, joka on sitä kokenut. Entä kaikki sodan ruhjomat ja raatelemat, nuo monilukuiset invaliidijoukot, jotka matavat suurkaupunkien katuja sotaa käyneissä maissa ja koettavat elättää itseään mikä milläkin. Tuntuu siltä, kuin olisivat sielun kärsimykset sittenkin suuremmat kuin ruumiin. Ja niin varmaan onkin.

Voimme lyhyesti sanoa: kärsivien huokaukset täyttävät maailman kuin sumu syksyisen suon.

Nyt ehkä ymmärrämme paremmin, kuinka onnellinen on se ihminen, joka voi psalmin kirjoittajan lailla sanoa: »Vaikka vielä ruumiini ja sieluni vaipuisi, olet sinä, Jumala, kuitenkin aina sydämeni turva ja minun osani.»

Voiko sellainen olla mahdollista? Eikö tämä ole vain runollista haltioitumista, jonka vallassa kirjoittaja on unohtanut elämän kovan todellisuuden?

Kyllä. Näiden sanojen kirjoittaja on varmasti ollut runoilija Jumalan armosta, mutta sittenkään hän ei ole liioitellut. Hän on vain pukenut kauniiseen muotoon oman sydämensä kokemukset. Tämä on elävää todellisuutta. Ja sellaista se on jokaiselle, joka kerrankin on oikein kokenut Jumalan läsnäoloa.

Mikä onni, että heikko ihmislapsi voi jo tässä maailmassa kokea jotakin tällaista, päästä omistamaan tällaisen häviämättömän omaisuuden! Silloinhan menettävät merkityksensä tämän elämän vaivat. Ne muuttuvat niin äärettömän pieniksi. Ne ovat kokonaan toisarvoisia. Totisesti: jos tämä on totta — ja monen ihmisen syvin kokemus todistaa, että tämä on totta — niin silloinhan kannattaa taistella tämän omaisuuden puolesta, kannattaa enemmän kuin mikään muu tässä maailmassa.

Sillä silloinhan voi joka aamu ja ilta sanoa sielulleen: »Sieluni, sinun onnesi on siinä, että Jumala on sinua läsnä.» Amen.

TOIVO.

Loppiainen. — Matt. 2, 1—2.

On jotakin sanomattoman viehättävää tuossa ajatuksessa, että tähti johti Itämaan tietäjiä Vapahtajan seimelle. Se puhuu mitä voimakkaimmin mielikuvituksellemme.

Kyllähän me — nykyajan ihmiset varsinkin — olisimme taipuvaisia kysymään, kuinka tuo on käsitettävä. Ja voisimmehan kai kysymykseemme jonkinlaisen selityksen myös saada: taivaalle oli ilmestynyt uusi, tavallista loistavampi tähti tahi tähtikuvio, jonka tähtitieteeseen perehtyneet Itämaan viisaat olivat erityisesti panneet merkille. Nykypäivien tähtitiedehän voi tuontapaisesta kertoa. Mutta — me emme välitä näistä kysymyksistä emmekä niihin annettavista vastauksista. Tiedämme, että kysymykset särkevät kuvittelun, ja tavallisesti sitä perusteellisemmin kuta terävämpiä ne ovat. Me tahdomme kerta kaikkiaan vain ajatella tähteä, joka johti Itämaan viisaat Betlehemin seimelle. Olkoonpa, että sellainen tähti on kerran loistanut taivaalla taikka — se ei asiaa muuta. Me näemme Betlehemin tähdessä vertauskuvan, jota emme mielellämme tahdo menettää, koska siinä tapauksessa elämämme —tämä taisteluista rikas elämämme, olisi paljon köyhempi.

Se tähti, joka meille loistaa keskellä tämän elämän taisteluja, on toivo — toivo siitä, että kaikki kerran päättyy kauniisti ja me saamme levätä Jumalan valtakunnan iätiviheriöitsevillä rannoilla.

Mutta — kysynee joku — eikö tällainen toivo ole samaa kuin toivottomuus? Toisin sanoen, että meillä kristityillä on tässä maailmassa niin tukala elää ja raskas työskennellä, että sen vuoksi antaudumme toivomaan korvausta haudan toiselta puolen? Ja epäilijä lisää: eikö ihminen siten heittäydy haaveen valtaan, joka tosin voi olla viehättävä, mutta kuitenkin yhtä pettävä kuin esim. tarina joulupukista? Sellainenhan ei enää sovi aikaihmisille.

Tiedän, että moni ajattelee näin. Minulla on ystäviä, joiden kanssa kuljen pitkät matkat yhdessä, kunnes tässä kohden tiemme erkanevat. He eivät usko elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen, kun minä taas olen siitä lujasti vakuutettu.

Mutta — vastatakseni äskeiseen kysymykseen — toivon tulevasta levosta ei tarvitse merkitä toivottomuutta eikä siis sitä, että meillä kristityillä olisi tässä maailmassa ylen tukala ja raskas elämä. Sitähän se on kyllä monta kertaa, mutta toivottomuudeksi se ei koskaan käänny. Sitä on kyllä selitetty niin ja se on ehkä kaikkein tavallisin selitys. Mutta se ei pidä yhtä Jumalan sanan kanssa. Ei — se toivo, josta tänään puhumme, tekee meistä juuri ihmisiä, jotka iloisin mielin jaksavat täyttää tehtävänsä keskellä tuskaa ja ahdistustakin.

Onko siinä mitään omituista, että matkamies silloin tällöin pysähtyy lepäämään tien varrelle ja levätessään ajattelee matkansa päämäärää, kotitaloa, josta on ollut kauan poissa? Eikö päinvastoin ole aivan luonnollista, että hän ajattelee, miltä kaikki tulee näyttämään, kun hän pääsee perille… onko vanha pihakoivu vielä paikoillaan ja kasvaako ruohopenkin reunalla tuvan ikkunan alla vielä lemmikki niinkuin hänen lapsuutensa aikana.

Ei siinä pitäisi olla mitään luonnotonta.

Samoin ei siinäkään pitäisi olla mitään omituista, että kristitty silloin tällöin vaipuu ajattelemaan taivaallista kotitaloa… sitä hetkeä, jolloin hän saa astua sen suuria portaita ylös… hetkeä, jolloin Vapahtaja itse tulee häntä vastaan ja toivottaa hänet tervetulleeksi pitkän, vaivaloisen matkan jälkeen. Kristityllä on silloin suunnilleen samanlainen mieli kuin miehellä, joka kolmenkymmenen vuoden perästä seisoo lapsuutensa kurkihirren alla ja sydän onnea tulvillaan katselee vanhaa äitiä, joka laittaa hänelle ruokaa pöydälle, — hänelle, väsyneelle kulkijalle. Sillä hän kulki jalan viimeisen penikulman, koska ei malttanut jäädä odottelemaan kyytihevosta. Niin suuri oli koti-ikävä.

Minä en ainakaan pitäisi minään tunteellisuutena, jos tuo maailmalta palannut poika pyyhiskelisi silmiään istuessaan kotoisella penkillä niin monen pitkän vuoden jälkeen.

Tämänkaltainen on meidänkin toivomme. Mekin toivomme kerran pääsevämme vapaiksi kaikista tämän elämän rasituksista, kivuista ja murheista ja saavamme astua taivaallisen kotitalon avaraan tupaan, Silloin ei meitä enää vaivaa mikään. Ja tämä toivo auttaa meitä ponnistelemaan täällä mahdollisimman sitkeästi.

Tiedän, etten kerro mitään satua julistaessani tällaista toivoa. Tiedän, että puheeni vahvistaa todeksi jokaisen kristityn kokemus ja elämän varrella saavutettu vakaumus. »Niin on kuin sanot, pappi… meidän elämäämme kannattaa toivo Jumalan valtakunnan ikuisesta kesästä. Emme me nuru emmekä napise täällä. Päinvastoin olemme iloisia ja rohkeita kuin koululapset, jotka ponnistavat viimeiset voimansa läksyjensä ääressä tietäessään kesäloman pian koittavan…»

Eikö tällainen toivo ole jotakin oleellista… jotakin, joka kannattaa tulla liitetyksi elämäämme lisäpurje elomme haahteen… niin, tai oikeammin pääpurje?

Totta kai.

Ja mistä olemme tämän toivon saaneet?

Betlehemin lapselta, joka aikamiehenä lausui: »Minun Isäni kodissa on monta asuntoa. Jos ei niin olisi, sanoisin teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa.»

Sellainen on meidän toivomme, sellainen se tähti, jota me seuraamme. Se vilkuttaa meille yhtä ystävällisesti, yhtä kutsuvasti kuin iltatähti, joka tuikkii huoneemme ikkunaan. Me katselemme sitä, sen ihmeellistä väikettä, ja mielemme valtaa aavistus jostakin oikein suuresta ja ihanasta… kirkkauden maailmasta, jota kohti olemme matkalla.

Eikö Herran apostoli ole sanonut: »Toivo ei anna häpeään tulla»?

On.

Ja se on totta. Amen.

LAPSEMME.

1. Loppiaisen jälk. sunnuntai. — Luukk. 2, 42—52.

Joosefilla ja Marialla oli suuri huoli; he olivat palaamassa juhlilta ja olivat kadottaneet poikansa. Jeesusta ei löytynyt siitä matkaseurueesta, johon vanhemmat kuuluivat. He olivat käyneet kokonaisen päivämatkan, etsien häntä sukulaisten ja tuttavien joukosta. Saattoihan nim. helposti kuvitella, että vilkas poikanen oli kulkenut edellekäsin ja oleili jossakin tuttujen joukossa. Tuollaistahan kyllä sattui. Mutta turhaan: — poikaa ei löytynyt. Silloin palasivat Joosef ja Maria Jerusalemiin syvästi huolestuneina.

Kesti kokonaista kolme päivää, ennenkuin he hänet löysivät. He olivat etsineet kaikki mahdolliset paikat, kadut ja kujat, torit ja kaupat; he olivat kyselleet tutuilta ja tuntemattomilta ja saaneet joka kerta kieltävän vastauksen. Oi, kuinka monta kertaa he olivat saaneet kieltävän vastauksen. »Ei ole nähty.» Ja sitten kylmä päännyökkäys. Kukapa suuressa maailmankaupungissa kiinnitti huomionsa kaksitoistavuotiaaseen poikaseen. Vihdoin, pitkän ja tuskallisen etsimisen jälkeen he löysivät hänet temppelistä.

Me sanomme: kyllä on lapsista huolta. Ja se on totta. Mutta — huolehdimmeko aina siitä, mikä on heille kaikkein tärkeintä?

Perheenisä, jolla on suuri lapsijoukko, tietää kyllä, mitä merkitsee työnteko heidän hyväkseen. Rahaa ruokaan, kenkiin ja vaatteisiin, rahaa kirjoihin ja koulunkäyntiin, rahaa mahdollisten sairaustapausten varalle. Mutta onko siinä kaikki?

Moni isä ajattelee: kun tämän kaiken kunnolla täytän, olen tehnyt velvollisuuteni. Mutta onko niin? Eikö ole mitään enää jäljellä?

Rakkaat kuulijani! Pääasia on vielä jäljellä: lapsen sielu. Kuinka olet huolehtinut siitä?

Ei riitä vain se, että ansaitsemme lapsillemme jokapäiväisen leivän. Tarvitaan vielä muutakin. Lastemme sielu odottaa myös vaalijaansa. Ja se vaalija olet sinä, isä ja äiti.

Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että papinvirka on paljon yleisempi kuin mitä yleensä otaksutaan? Jokainen isä on pappi perheenä keskuudessa.

Mistä johtuu, että niin moni, joka kerran oli puhdas, on joutunut turmioon?

Sinä sanot: se on tavattoman vaikea tehtävä. Koko tuo kasvatuskysymys… se antaa päänvaivaa enemmän kuin tarpeeksi. Ja kuinka pystyy siihen oppimaton isä ja äiti?

Ei ole kysymys opista eikä lahjoista. Nekin ovat kyllä kallisarvoisia, mutta sittenkään ne eivät ole pääasia. On kysymys sydämestä t.s. siitä, rakastatko lapsiasi koko sydämestäsi.

Se saattaa tuntua tarpeettomalta kysymykseltä. Kukapa isä tai äiti ei rakastaisi lapsiaan, noita herttaisia, viattomia olentoja, jotka antavat kodille sen oikean hengen. Niin — saattaa tuntua siltä. Mutta sittenkin tahtoisin väittää, ettemme riittävästi rakasta lapsiamme, jos jätämme heidän sielunsa viljelemättä.

Kuinka sitten voimme viljellä sitä?

Siihen kysymykseen annetaan kasvatusopin oppikirjoissa monta viisasta vastausta. Mutta minä en nyt välitä niistä. Otan asian käytännöllisemmin.

Sanon ensiksikin, että sinun on omistettava aikaa lapsillesi.

Kun tulet työstäsi ja olet hiukan levännyt, mene lastesi luo ja ota selvää heidän puuhistaan. Kuuntele kärsivällisesti heidän pieniä kertomuksiaan päivän menosta. Älä ajattele, että ne ovat vähäpätöisiä tahi jonninjoutavia. Muista, että niihin kiinnitetään huomiota sellaisessa paikassa kuin taivas.

Et usko, kuinka mielenkiintoiseksi muodostuu tuollainen iltahetki lasten parissa. Kun osoitat huomaavaisuutta heille kuuntelemalla heidän pikkujuttujaan, saavutat sen ehdottoman varman aseman, että he luottavat sinuun kaikessa. Siten kykenet ohjaamaan heidän pienet ajatuksensa myös näkymättömän maailman asioihin, pääset käsiksi heidän sieluunsa.

Onnellisia ne lapset, joiden vanhemmat omistavat aikaansa heille. Heidän pikku maailmansa portilla seisoo uskollinen vartija, joka estää pahan sinne pääsemästä. Se vartija on oma isä ja äiti.

Leiki lastesi kanssa. Se on toinen kohta, johon tahdoin tulla.

Moni isä ja äiti ajattelee, ettei heille kuulu leikkiä lasten kanssa. Lapset leikkikööt keskenään. Isä ja äiti korkeintaan valvovat, että leikit pysyvät oikeissa rajoissa. Mutta — se ei vielä riitä. Sinun tulee leikkiä lastesi kanssa.

Oi, kuinka leikki, iloinen, viaton leikki avaa lasten sydämen! Ja kun isä ja äiti vielä ottavat siihen osaa! Minä luulen, että useimmat lapset kuvittelevat Jumalan taivaassa leikkivän lasten kanssa.

Sitten voit puhua heille, kertoa jotakin Jumalasta ja Vapahtajasta. Ja saat nähdä, kuinka tarkkaavasti sinua kuunnellaan. Tai jos et osaa puhua, voit lukea heille. Ole varma siitä, että muisto tällaisesta vanhemmasta, joka näin ottaa osaa lastensa elämään, säilyy lapsen sydämessä vielä kauan senkin jälkeen, kun hän on jättänyt lapsuutensa leikit, — niin — saattaa säilyä elämän loppuun asti.

Nämä ovat niin tavallisia asioita, mutta kuitenkin ne usein laiminlyödään. Ja laiminlyönti tapahtuu lasten vahingoksi — ennen kaikkea heidän sielunsa vahingoksi.

Joskus elämän varrella saattavat nämä laiminlyönnit ruveta painamaan omaatuntoa.

Lähetyssaarnaaja David Livingstonesta kerrotaan, että hänet kerran valtasi suuri murhe. Hän silloin kaukana Sisä-Afrikassa, tuhansien penikulmien päässä kotimaasta. Se murhe, joka häntä tuolla kertaa painoi, johtui siitä, että hän oli niin vähän leikkinyt lastensa kanssa.

Ajattelepas — mies, jonka sydämellä on koko mustien maanosan hätä, itkee sen vuoksi, että on niin vähän joutanut leikkimään lastensa kanssa.

Eikö se ole merkillistä?

Niin — salaisuus on siinä, että suuri lähetyssaarnaaja tiesi, kuinka leikki avaa lasten sydämen. Hän katui sitä, ettei ollut tarpeeksi käyttänyt tuota keinoa päästäkseen käsiksi lastensa sieluun.

Katso: älä ota sitä taakan kannalta. Ethän tee niin, ahertaessasi muuten lastesi hyväksi. Sinähän teet työtä ilolla, tietäen, kuinka suurta on työskennellä jonkun hyväksi. Ota samalta kannalta tuo muukin… ajanvietto ja leikit lastesi kanssa… koko tuo sielunhoidollinen työ lastenkamarissa. Puhu sinä vain lapsinesi ja jätä seuraukset Jumalalle. Tässäkin pitää paikkansa Raamatun sana: »Toinen on, joka istuttaa ja toinen, joka kastelee, mutta Jumala on se, joka kasvun antaa.» Amen.

KUULIAISUUS.

2. Loppiaisen jälk. sunnuntai. — 1 Moos. 12, 1—4.

Ei ole helppo lähteä omasta maasta vieraisiin, outoihin oloihin. Se, joka väittää päinvastaista, ei ole koskaan mitään sentapaista kokenut. Taikka sitten hän on kevytmielinen, pintapuolinen ihminen.

Voimme siis melko hyvin ymmärtää Abramin tunteet sinä hetkenä, jolloin Jumala hänelle sanoi: »Lähde maaltasi ja syntymäpaikastasi sille maalle, jonka minä sinulle osoitan.» Ei Abram varmaankaan tervehtinyt ilolla tuota käskyä. Päinvastoin hän tuli murheelliseksi. Olemme siitä aivan varmat, vaikkei sitä Raamatussa nimenomaan sanotakaan.

Silloin — tuon käskyn saatuaan — hän nimittäin vasta oikein huomasi, kuinka rakas oli kotiseutu. Tietysti hän oli rakastanut sitä ennenkin, mutta ei ollut tullut sitä erikoisemmin ajatelleeksi. Vasta sinä hetkenä, jolloin hänen käsketään luopua siitä, hän huomaa sen. Niin on tavallisesti, että jonkin asian arvo ja merkitys selviää vasta sitten, kun emme enää omista sitä.

Niin kävi Abraminkin. Vasta nyt hän huomasi, kuinka kaunis saattoi olla laaja ruohotasanko, missä tuuli hiljaa heilutteli täydeksi kasvanutta heinää. Vasta nyt hän havaitsi, kuinka runollisen kaunis oli kylän ulkopuolella sijaitseva kaivo palmujen siimeksessä ja kuinka hauskaa oli katsella, kun siellä karjaa juotettiin. Nyt hän näki tuon kaiken avoimin silmin. Ja nyt hänen käskettiin se jättää.

Abram suri, mutta totteli kuitenkin. Ei olisi johtunut hänen mieleensäkään ruveta Jumalan tahtoa vastustamaan. Vaikk'ei ollut tietoa matkan suunnasta eikä päämäärästä, hän lähti. Hän luotti niin lujasti Jumalaan ja hänen huolenpitoonsa.

Tässä kohden Abram on suuri, hän kohoaa niin paljon yläpuolellemme, että on saanut uskon isän nimen. Hän sopii siis esikuvaksemme.

Elämässä joudutaan monta kertaa sellaiseen kohtaan, jolloin kysytään:
tahdonko tehdä, niinkuin Jumala käskee? Oma tahto panee vastaan, mutta
Jumalan tahto, joka on omalletunnolle kirkastunut, vaatii ratkaisua.
Mitä teemme silloin?

On kysymys esim. köyhän ystävän auttamisesta. Hän kertoo suoraan ja peittelemättä, millainen hänen taloudellinen tilansa on. Rahasummalle, joka tässä on kysymyksessä, hän ei voi antaa muita takeita kuin sen, että hän sen kyllä maksaa, jos saa elää. Siinä on tuo pieni jos. Vastakkaisessa tapauksessa se kaiken todennäköisyyden mukaan jää maksamatta.

Tämä ystävä on tuttu, hyvin tuttu. Tunnemme hänet kuin itsemme ja luotamme häneen ehdottomasti Siinä on vain tuo pieni jos ja rahasumma on suuri Mitä teemme?

Oma tahto ei olisi halukas taipumaan, mutta Jumalan tahto vaatii antamaan. Jos meillä on hituisenkin Abramin uskoa, me annamme, annamme arvelematta, iloisella, vapaalla mielellä. Olemme kuuliaisia Jumalan äänelle omassatunnossamme.

Tai voi ratkaisu olla vielä vaikeampi. Se on niin vaikea, että tuntuu siltä, kuin riistettäisiin rinnastamme sydän ja poljettaisiin maahan. Silloin nousee kaikki meissä vastarintaan. Ei… me emme tahdo… emme voi! Suostuminen sellaiseen on samaa kuin kuolema.

Mutta Jumalan tahto vaatii toisin. Se vaatii taipumaan, alistumaan, uhraamaan. Silloin on taas Abramin ratkaisu edessä: — lähde maaltasi!

Mitä teemme?

Kuuntelemme Jumalan ääntä, alistumme, taivumme. Tunnemme kyllä seisovamme kuin jyrkänteen reunalla ja syvyys ammottaa allamme. Mutta — jos luotamme Jumalaan — uskallamme hyppäyksen ja saamme iloksemme havaita, että meidät otettiin pehmeästi vastaan. Mahdoton muuttui mahdolliseksi.

Sinä, kuulijani, tiedät kyllä, milloin olet elämässäsi ollut suorittamassa Abramin muuttoa. Tiedät, että minä puhun totta. Se käy, se käy kyllä Jumalan ihmeellisellä avulla, jos vain ihminen uskaltaa kokonansa heittäytyä Jumalan käsiin.

Mutta — ehkä on joukossamme niitä, jotka ovat tähän saakka kiertäneet tuon kipeän paikan. Omatunto vie tavan takaa sen äärelle, mutta oma tahto, syntinen, heikko tahto, panee vastaan. Mitä teet? Aiotko edelleenkin jatkaa Jumalan kiusaamista?

Sillä se on Jumalan kiusaamista, jollei heti tottele häntä. Asia vain pahenee. Huomenna on paljon vaikeampi panna täytäntöön sitä, mikä kuuluisi tälle päivälle. Viikon ja kuukauden päästä se on vieläkin vaikeampaa. Päätä tänään! Kuuntele Jumalan ääntä omassatunnossasi.

Oli kerran mies, jonka oli hyvin vaikea taipua Jumalan tahtoon. Se oli niin vaikeaa, että tuskan hiki hänen otsaltaan tippui maahan veripisaroina. Jos hän olisi ollut syyllinen, olisi sen paremmin saattanut käsittää. Mutta — hän oli syytön, viaton. Hän koetti ajatella muita, mutta sittenkin se tuntui vaikealta.

Se oli Jeesus, meidän Vapahtajamme.

Sinä tiedät, kuinka kävi. Vapahtaja taisteli Getsemanessa ja voitti. Oli hyvä, että hän voitti. Miten olisi käynyt, jollei hän olisi voittanut? Emme uskalla ajatella sitä.

Sinulla ei koskaan voi olla vaikeampi kuin Vapahtajalla. Senvuoksi on sinun taivuttava, tuntukoon miltä tahansa. Vapahtajan ja Abramin kuuliaisuus on niin suurta — ensinmainitun vielä moninkertaisesti suurempaa kuin jälkimmäisen — että meidän kannattaa ottaa siitä vaarin. Meidän kannattaa seurata sitä. Amen.

ANNA!

3. Loppiaisen jälk. sunnuntai.

Tavallisesti selitetään tätä tekstiä siten, että vilutauti, josta Vapahtaja paransi Pietarin anopin, on synti. Jeesus Kristus parantaa meidät synnistä ja me »nousemme ja palvelemme häntä» t.s. antaudumme elämään hänen kunniakseen, hänen opetuslapsinaan.

Se on kaunis tekstin sovitus eikä minulla ole mitään muuta sitä vastaan, kuin että se on liian tavallinen eikä tyydytä enää nykyajan ihmistä.

Tätä älköön ymmärrettäkö niin, että tahtoisin väheksyä synnin merkitystä ihmiselämässä taikka aliarvioida sen ihmissydämessä synnyttämän levottomuuden. Ei — en ollenkaan tarkoita sitä. Myönnän, että synti saa aikaan onnettomuutta, — että se juuri on ihmiskunnan kurjuuden syvimpänä syynä. Mutta — olen sitä mieltä — että nykyajan yhteiskunnassa kiintyy ihmisten huomio enemmän n.s. yhteiskunnalliseen hätään, tauteihin, kurjiin asunto-oloihin, puutteeseen ja köyhyyteen, ja että synti uskonnollisessa merkityksessä tahtoo jäädä huomaamatta — synti, jonka seurauksia hyvin monessa tapauksessa juuri sairaus ja puute ovat.