E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KIRKONLÄMMITTÄJÄ

Romaani

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS

Kirja, Helsinki, 1919.

ENSIMMÄINEN OSA

I.

Oikeastaan ei Janne Flykt ollut sen jumalisempi kuin muutkaan laitakaupungin pojat, mutta siitä huolimatta kutsuttiin häntä aivan yleisesti "Kirkko-Janneksi". Hän istui tosin joka sunnuntai isoäitinsä kanssa tuomiokirkossa jumalanpalveluksessa, mutta sen ei olisi luullut yksistään tuota liikanimeä aiheuttaneen: siellähän kävi monta muutakin naapurin poikaa. Ehkä siihen sittenkin oli lähimpänä syynä se, että Janne oli keksinyt tuomiokirkon eteläpuoleisen nurkkauksen erinomaiseksi seinärahanlyöntipaikaksi. Vaikka olikin laitakaupunkilainen, uskalsi hän siirtyä sinne tovereineen, kun yleisesti käytännössä olevat pelialueet kaupungin laidalla olivat liiaksi täynnä lanttien iskijöitä. Sillä tavallisesti kävi niin, että kun Janne Flykt Tervon Kallen ja Lassilan Gideonin kanssa saapui Laitakadun nurkkaukseen ja huomasi Kallion Pikku-Matin talon seinustan viimeistä tuumaa myöten "Laidan" poikien valtaamaksi, sanoi hän ujostelemattomaan tapaansa tovereilleen:

— Pojat, tuomiokirkolle!

Ja niin he läksivät kilisyttäen penninrahoja housuntaskuissaan, toisten huutaessa haukkumasanoja heidän jälkeensä.

Mikä erinomainen paikka tuo tuomiokirkon etelänpuoleinen nurkkaus! Siellä oli kerrassaan leuto olo, alla kaunis hietikko, yllä lämpimästi lekottava aurinko. Se olisi valanut suloisen raukeuden jäseniin, jollei jännittävä peli olisi pitänyt mieliä vireissä. — Ja se seinä! Semmoista ei ollut koko kaupungissa. Siitä ei tarvinnut hakea oksan paikkoja: se oli niin sopusuhtaisen kimmoisa, että siitä oppi lyömään aivan yhtä tasaisesti joka kerran. Tuntui kuin olisivat vuosisataiset urkujen säveleet hioneet sen niin sopusuhtaiseksi: penninraha ei mistään kohti kimmonnut edeltäpäin aavistamattomasti. Eikä siinä yksikään päässyt toistansa liiaksi kynimään. Sillä kun käsi tottui lyömään suhteellisen kovasti, sai jokainen vuorostaan tappionsa takaisin. Vuoron perään he siis poimivat toistensa lantteja: aina ylti vaaksa, — ja niin he lopettivat melkein yhtä rikkaina joka kerta. Sillä se että Lassilan Gideonilla oli pari penniä vähemmän kuin alkaessaan, — tahi että nuo rahat helisivät Janne Flyktin taskussa, ei saanut riitaa aikaan toverusten kesken. Tuomiokirkko puolusti paikkaansa rakkauden temppelinä yksin seinärahalla-olossakin.

Ainoastaan silloin kun Lassilan Gideon sanoi tavallisen "saakelinsa", nosti erimielisyys päätään. Silloin näet lakkasi penninrahojen kilinä Kirkko-Jannen housuntaskussa, Hän osoitti juhlallisena tuomiokirkon kaari-ikkunaa:

— Pojat, tässä ei kirota!

Eikä Lassilan Gideon kironnut sen enempää. Hänkin ymmärsi, että tämä paikka oli sentään vähän toista kuin Kallion Pikku-Matin rakennuksen seinusta.

Ihanteellinen paikka! Täällä ei kukaan avannut ikkunaa ja ärjäissyt: "Pojan veitikat! Pois minun seinustaltani!" Sillä jos Isä-Jumala katselikin tuomiokirkon ikkunasta, ei hän alentunut Kallion Pikku-Matin osaa näyttelemään. Hän vain hymyili ja nyökäytteli tyytyväisenä päätään.

Ja niinhän hänen sopikin. Sillä eikös ollutkin Janne Flykt kerran selittänyt, että taivaassakin löivät pojat seinärahaa, oikein kultaisilla penneillä naksuttelivat. Ja Isä-Jumala hymyili ja katseli päältä.

Aurinko paistoi niin suloisen raukaisevasti, kirkkopuiston puut olivat kuin horroksiin vaipuneet, ilma oli tyyni ja taivas pilvetön. Tuomiokirkon kiviseinä hohti kuumuutta, mutta pojat eivät siitä välittäneet, — he löivät seinärahaa silmät loistaen. Mutta tänään ei kirkonseinä ollutkaan yhtä puolueeton kuin ennen: sen kimmoisuus tuntui kasvavan hetki hetkeltä, ja Lassilan Gideon löi säännöllisesti liian kauas. Se oli hänelle luonnollisesti samaa kuin sula tappio, sillä heti hänen jälkeensä oli Janne Flyktin vuoro ja hän löi tietysti niskaan, ja — penni meni. Gideon yritti uudestaan, mutta samalla seurauksella. Tervon Kallen penni kiilteli hiekassa niin houkuttelevana. Gideon löi, mutta hänen kätensä vapisi: — penni lensi yli. Tuli taas Jannen vuoro. Hän silmäsi Tervolan Kallen penniä, ja hänen silmistään saattoi jo lukea: "mennyttä"; ja niin kävikin. Janne poimi pennin taskuunsa, ryhtyen itsetietoisen näköisenä tavoittamaan etempänä kiiluvaa Gideonin penniä. Naks! Penni lensi melkein toisen viereen ja katosi Janne Flyktin taskuun.

Lassilan Gideonia rupesi hermostuttamaan. Hän otti uuden rahan ja yritti taas. Mutta kun sekin hävisi Janne Flyktin taskuun, ei hän enää muistanut paikan pyhyyttä, vaan napsautti tulemaan:

— Saakeli!

Mutta silloin muuttui Kirkko-Jannen hahmo. Häneen tuli jotakin papillista. Nostaen sormensa kaari-ikkunaa kohti hän lausui:

— Pojat, tässä ei kirota!

Eikä Lassilan Gideon kironnut toista kertaa.

Peli jatkui. Gideoninkin käsi rupesi jo tottumaan, ja vaikka hän ei saanutkaan tappioitaan takaisin, eivät ne ainakaan kasvaneet. Janne poimi edelleenkin molemmilta, mutta Lassilan Gideonkin poimi vuorostaan takaisin. Entinen sopu ja yksimielisyys palasi. Isä-Jumala katseli taas niin lempeästi kaari-ikkunasta ja nyökytteli päätään.

Tuomiokirkko oli jälleen osoittanut olevansa rakkauden temppeli.

— Mutta kukas tuolta tulee?

Se oli Tervon Kalle, joka sen suhautti tovereilleen juuri kun hän nappasi Janne Flyktin pennin taskuunsa.

Pojat kääntyivät katsomaan.

Kirkkopuiston käytävää asteli keski-ikäinen mies, ruskea huopahattu päässä, ruokokeppi kädessä. Pojat katselivat hattua, katselivat keppiä ja sitten toisiaan: heidän katseensa ilmaisivat täydellistä yksimielisyyttä.

— Piispa!

Niin, se oli piispa. Hän sieltä käveli ruskeassa huopahatussaan, jonka koko kaupunki tunsi. Se oli sellainen hattu, jommoista ei ollut muilla kuin pormestarilla; siinä oli nimittäin rivi pieniä ilmareikiä yläosassa ja nauhan liitos takana. Pormestarin hatusta sen erotti värinsä puolesta, sillä hänen oli musta.

Pojat katselivat toisiaan ja heidän katseistaan saattoi lukea saman ajatuksen: pakoon! Mutta Janne Flyktin silmät räpähyttivät pari kertaa. Häneen tuli taas jotakin papillista, joka ihmeellisesti rauhoitti toisia. He jäivät paikoilleen.

Piispa pysähtyi poikien kohdalle, jotka sukkelasti tempasivat lakit päästään. Heistä näytti, että piispa oli Isä Jumalan kanssa eri uskossa, mikäli se koski seinärahalla oloa.

— Päivää! Mitäs ne pojat tässä?

Gideon ja Kalle katsoivat Janneen. Heidän mielestään puhuminen kuului hänelle.

Janne katseli piispaa silmiin ja kumarsi.

— Me olemme — seinärahalla.

Tervon Kalle ja Lassilan Gideon hätääntyivät. He olivat nyt aivan varmoja, ettei piispa ollut samassa uskossa kuin hänen taivaallinen esimiehensä.

— Seinärahalla?

Pojat eivät hiiskahtaneetkaan. Penninrahatkin olivat aivan hiljaa housuntaskuissa.

Piispa katseli poikia, hänen silmistään kurkisteli hyvätuuli, hyvätuuli hypähti kasvoille, värähdytti poskia ja pani suun mutruilemaan hymynväreissä.

— Vai seinärahalla! No kuka teistä voittaa?

Pojat huoahtivat helpoituksesta. Nyt eivät Gideon ja Kalle enää epäilleet, että taivaassakin oltiin seinärahalla. He vastasivat yhteen ääneen:

— Me voitamme kaikki!

— Vai kaikki. No sehän on hyvä. Pelatkaa sitten vain kauniisti.

— Joo, kauniisti me pelaammekin … emme me riitele … emmekä kiroile.

Piispa meni. Pojat katselivat ihmeissään toisiaan. Tämähän oli kuin satua! Tuntui kuin olisi itse Isä-Jumala antanut heille suusanallisen luvan seinärahanlyöntiin tuomiokirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa. Tulkoonpa nyt Krekula, se vääräsäärinen poliisi heitä pois ajamaan! Heillä oli piispan lupa.

Janne Flykt innostui. Hän tunsi ihmeellistä hengen voimaa. Papillisuus, joka silloin tällöin oli pilkahtanut esiin Gideonin kiroillessa, valtasi nyt hänet kokonaan.

— Pojat, sanoi hän vakuuttavasti ja kouraisi taskuaan niin että penninrahat kilisivät, — me emme pelaa koskaan muualla kuin tässä. Tämä on meidän pelipaikkamme. Meillä on piispan lupa!

— Emme koskaan!

Mutta yhtä seikkaa eivät pojat olleet ottaneet huomioon.

Poliisi Krekula, joka oli kiertänyt pormestarin talon, oli ehtinyt parahiksi kuulemaan viimeisen innokkaan vakuutuksen. Hän pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja harppasi poikia kohti niin paljon kuin hänen käyrät säärensä sallivat. Pojat olivat niin innostuksensa vallassa, etteivät huomanneet Krekulaa, ennenkuin tämä seisoi aivan heidän takanaan.

— Vai niin, veitikat, te olette taas täällä!

Hän yritti tarttua lähinnä seisovaa Gideonia niskasta, mutta tämä väisti hypähtämällä pari askelta syrjään.

Poliisi Krekula hämmästyi ensi kerran elämässään: Laidan pojat eivät lähteneet pakoon!

Hänellä oli hyvin väärät sääret eikä hän tavallisesti saanut ketään kiinni suoralla pelillä. Juopuneetkin tekivät hänelle alinomaista kiusaa, ja se tietysti kävi suuresti hänen kunnialleen. Hän oli kaupungin ainoa järjestyksenvalvoja ja hän tunsi arvonsa. Senpävuoksi lääkitsikin hän loukattua kunniantuntoaan hiipimällä Laidan poikien pelipaikoille ja säikähdyttämällä nämä mahtavalla karjaisulla karkuun. Hän nautti katsellessaan poikien koipien vilinää, ja hänen nautintonsa tuli kaksinkertaiseksi, jos hänen ei tarvinnut vaivata omiaan.

— Jaaha! Nytpä minä kerrankin sain teidät kiinni!

Krekula teki uuden yrityksen, mutta pojat olivat varuillaan. Näkikö hän unta: Laidan pojat uskalsivat häntä ärsyttää!

Hän korjasi sapelinkanniketta. Se oli merkki, että hän oli hämillään.
Lempo soi! Hän näyttää poikaviikareille. Mutta silloin avasi Janne
Flykt suunsa:

— Meillä on piispan lupa!

Krekula ällistyi. Hänen pienet punaiset särjensilmänsä räpyttivät tiheään. Oliko poika hullu?

— Mitä sinä sanot?

— Meillä on piispan lupa, kertasi Janne Flykt, katsoen poliisiin puoleksi säälien puoleksi halveksien.

Nyt tuli Krekulakin tajuihinsa.

— Piispan lupa! hönkäisi hän. — Valehtelet, heittiö!

Väärät sääret lähtivät liikkeelle. Seuraavassa tuokiossa uhkasi
Jannea poliisin karvainen koura.

Mutta Janne Flykt ei ollutkaan hätäpoikia. Hän suoristihe ja katsoi poliisia tuimasti silmiin.

— Jos ei Krekula usko, niin tuollahan piispa menee, — Kalle, juokse piispan jälkeen ja pyydä häntä palaamaan.

Kalle lähti. Krekula ei ollut koskaan ollut niin kiusallisessa tilanteessa, ei edes silloinkaan, kun muuan todistaja oikeudessa oli kertonut nähneensä hänet kiipeämässä muutaman vanhanpiian ikkunasta sisään, — vanhanpiian, josta sittemmin tosin tuli hänen vaimonsa. Sillä kertaa oli tuntunut ilkeältä, kun pormestari oli silmiään siristäen kysynyt: "Mitä se Krekula siellä?" Mutta tämä oli vielä pahempaa, saada niskaansa piispa, joka oli pormestarin kanssa huonoissa väleissä sen jälkeen kuin tuomiokirkkoon oli muutamana syysyönä murtauduttu. Piispa oli moittinut kaupungin järjestysvaltaa mitättömäksi, ja siitä oli luonnollisesti Krekula saanut suurimman osan. Vaikka olisihan piispan pitänyt tietää, ettei hänellä, konstaapeli Krekulalla, ollut yöpassivuoroja muulloin kuin markkina-aikoina. Krekula ei olisi yhtään halunnut joutua tekemisiin piispan kanssa. Hän tunsi itsensä voitetuksi.

— Hei, kuule, älä mene! huusi hän Tervon Kallelle, joka jo oli hyvän matkan päässä.

— Kuulkaahan, pojat, toimesi hän, kun Kalle Tervo oli palannut, — se on nyt sillä lailla, että jos lupaatte olla siivolla, niin saatte pelata, mutta jos tappelette ja pidätte rähinää, niin — minä puhun pormestarille.

Krekula korjasi sapelinkannikettaan. Asema oli pelastettu. Hän oli hyvillään.

— Siivolla ollaan, sanoi Janne Flykt, ja hänen sinisissä silmissään välähti veitikka. Tämä päivä oli oikea voittojen päivä: piispa ja poliisi!

Krekula lähti. Pojat katselivat iloisina toisiaan. Mutta heti kun järjestyksenvalvoja oli hävinnyt nurkan taakse, remahti tuomiokirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa vallaton nauru. Koko kirkkopuisto nauroi, katu nauroi, vastakkaisella puolen oleva vanha puutalo nauroi, ja itse jykevä, harmaja tuomiokirkkokin muhoili.

— Hei, pojat, piispa ja poliisi! Se on enemmän kuin sadan napin kilpajuoksu! hihkaisi Janne Flykt.

— Siitä kannattaa kertoa Laidalla.

— Tuomiokirkko on meidän! Eläköön!

— Eläköön!

Peli alkoi uudestaan. Ja sitä iloista pulinaa kelpasi kuunnella. "Naks! naks!" pani tuomiokirkon seinä. "Se oli minun omaisuuttani!" sanoi Janne Flykt. "Takaisin vanha pesäraha!" rehenteli Lassilan Gideon, pistäen pennin taskuunsa. "Ensimmäiset voitot ovat koiran voittoja!" kehuskeli Tervon Kalle. Hän venytti vaaksaansa, niin että sorminivelet rusahtelivat. "Kil! kil!" kilahteli housuntaskuissa. Toverusten kiiltoreunaiset pennit vierailivat toistensa luona noin pikapäiten vain. "Kas niin, se on kaunista peliä!" sanoi vanha tuomiokirkko. "Rakkaudessa ja sovinnossa vain."

Kun aurinko aleni, ja kirkkopuiston puut heräsivät horroksistaan, palasi kolme toverusta tyytyväisinä Laidalle. Heitä nauratti, kun he kulkivat Kallion Pikku-Matin rakennuksen ohi. Janne Flyktin olisi tehnyt mieli laskea, montako oksaa oli Matin talon kolmessa ensimmäisessä kivijalkahirressä, mutta hän heitti sen toiseen kertaan.

II

Meri-Kustu, tuomiokirkon suntio, kanteli puita kirkkoon kirkon eteisessä olevasta pitkästä puuarkusta. Oli kiperä marraskuun pakkanen, oikea häkäräilma, kostea ja pureva. Kustun henki huurusi, ja hänen vanha tupakkayskänsä pani kivisen eteisen kajahtelemaan. Tällainen ilma oli oikein ärsyttävä. Sai panna kaiken taitonsa liikkeelle estääkseen idänpuoleista ovensuukamiinia savustamasta. Piispalla oli arat silmät, ne eivät sietäneet niin savunhituistakaan. Sen Meri-Kustu tiesi eikä hän halunnut, että tuomiorovasti olisi tullut taas "juttelemaan" jumalanpalveluksen päätyttyä. Se "jutteleminen" alkoi nimittäin aina samalla tavalla: "Siellä on nyt taas sellainen häkäräpakkanen." "Joo." (Hiilihanko kolahti kamiiniin.) "Se on kumma, kun se juonittelee tällaisella ilmalla." "Joo." (Kamiinin luukunsarana vingahti, ja hehkuva ahjo punasi tuomiorovastin lempeät kasvot.) "Sillä on tuolla meidän piispalla vähän aranlaiset silmät." "Joo." (Hiilihangon varsi rämisi luukun reunoja vasten, ja satoja tulikärpäsiä tanssi ympäri kamiinia työntäen liikoja, tiellä olevia tovereitaan avoimesta luukusta kirkkoon, — jossa ne hätääntyneinä sammua tupsahtivat.) — Niin se kävi aina. Se alkoi häkäräpakkasella ja päättyi piispan silmiin.

Kovin ne olivatkin heikot ne piispan silmät. Kummako se, kun oli lukenut niin paljon, koko Raamatun läpi ja vielä muuta lisäksi. Meri-Kustu ymmärsi sen varsin hyvin. Hän oli kerran Lontoossa laivan maatessa telakassa paikattavana ryhtynyt lukemaan Raamattua läpi, mutta ei ollut ehtinyt pitemmälle kuin Noakin viinimäkeen, kun jo oli täytynyt lopettaa. Niin oli ruvennut silmiä pakottamaan. Jotakin oli pitänyt yrittää ajan kuluksi, sillä Meri-Kustu ei ollut niitä miehiä, joiden aika kului maissa. Mutta sillä kertaa hän oli saanut päähänsä lähteä "kaupunkia katselemaan". Ja senhän arvasi, mihin siellä joutui: ensimmäinen merimieskapakka oli kyllin houkutteleva, ja hän oli mennyt sisään ja tilannut ryypyn. Se oli maistunut hyvälle, ja hän oli tilannut toisen. Olipa siinä samassa pöydässä istunut ruotsalainen jungmanni, ja ennen pitkää heistä oli tullut ystävät. He olivat tilanneet vuoron perään ja kilistäneet, mutta ykskaks oli sopu loppunut. Oli syntynyt väittely, kummatko olivat parempia merimiehiä, suomalaisetko vai ruotsalaiset. Jungmanni oli kehunut ruotsalaisia, Meri-Kustu suomalaisia, Siitä oli syntynyt tappelu, johon onneksi poliisi oli kerinnyt väliin. Meri-Kustu oli saanut viettää yönsä poliisiputkassa ja vasta aamulla päässyt laivalleen. — Hän siis tiesi kokemuksesta, että paljosta lukemisesta saattoi helposti saada silmänsä aroiksi.

Noakin viinimäki oli tuottanut hänelle paljon pilkkaa toverien taholta. Siitäkös oli riittänyt juttua, kun viiletettiin pasaatissa, eikä miehillä ollut muuta työtä kuin laverrella aikansa kuluksi. Meri-Kustua se oli lopuksi ruvennut hermostuttamaan. Hän oli kerran Valparaisossa mennyt metodistikappeliin, ja sielläkös oli pappi pahus saarnannut Noakin viinimäestä! Aivan kuin hänelle! "Himo viettelee viisaan ja hurskaankin." Niinkuin hän ei olisi sitä tiennyt. - Hän oli lähtenyt kesken saarnan pois. Siitä alkaen hän ei ollut kirkkojen ovia avannut, vaikka ulkomaalaisissa kirkoissa käynti oli ennen ollut hänen mielityötään. Ei, hänestä ne olivat ruvenneet haiskahtamaan poliisiputkalle kaikki tyynni. Häneltä olisi jäänyt hakematta tämä suntionvirkakin, jos ei tuomiorovasti olisi niin kovin yllyttänyt. Mutta ennenkuin hän oli uskaltanut hakemuksensa jättää, oli hän ottanut selvän, ettei yksikään saarnateksti vain puhunut Noakin viinimäestä. Ja sitä varten hänen oli täytynyt selata läpi koko evankeliumikirja.

Meri-Kustu heitti puut kamiinin vieressä olevaan puuarkkuun ja avasi varovasti kamiinin luukun. Siitä ryöpsähti savua sisään. Hän lupsautti luukun äkkiä kiinni. Tulisi se poika edes auttamaan puiden kantamisessa. Kustu palasi eteiseen ja ryhtyi latomaan puutaakkaa syliinsä. Silloin kuului portailta jalankapsetta, ja nuorekas ääni huusi:

— Huomenta, Meri-Kustu! Mitenkäs teillä lämpiää?

Se oli Janne Flykt, joka seisoi siinä punoittavin poskin, silmät säteilevinä.

— Huomenta! Jopa sinä tulit. Minä jo tässä kaipasin.

— Satuin nukahtamaan vähän pitempään.

Janne latoi puusylyksen käsivarrelleen ja asteli Kustun perässä kirkkoon.

— Ohoh, onpa savustanut taas!

— Joo. Heti kun tulee häkäräpakkanen, niin se savustaa.

Kustu avasi kamiinin luukun, mutta savua tuprahti sisään valtavana ryöppynä.

— Tässä saa ottaa taas tunnolleen piispan silmät, murisi hän lyöden luukun kiinni.

Janne Flykt tunsi jutun ja riensi selittämään:

— Piispa on matkalla, meni eilen junalla. Satuin asemalle ja näin.

Janne Flykt sai kiitollisen silmäyksen. Ei tarvinnutkaan pelätä, että tuomiorovasti tulisi "juttelemaan".

— Mutta kuulkaahan, Kustu. Pannaan ovi auki ja koetaan eikö kamiini rupea vetämään.

Janne Flykt riensi ovelle ja avasi sen. Se oli oiva tuuma. Kamiini sai heti paremman vedon ja sieti hetken päästä avata luukkuakin mielin määrin.

— Se on vain tämä yksi junkkari, joka ei tahdo vetää häkäräilmalla, selitti Kustu hyvillään. — Tulehan illalla meille, niin opetan sinulle, miten paavin pappi messuaa.

Janne Flyktin silmät säteilivät. Hän rakasti laulua ja soittoa intohimoisesti. Varsinkin messut ja koraalit olivat hänen lempikappaleitaan. Ja Meri-Kustulla niitä oli lukematon joukko. Hän oli kulkenut kaiken maailman kirkot, osasi engelskat, saksat ja latinat, ja hänen mielityönään oli esittää Jannen-Flyktille eri maiden veisuuta. Ja sitäkös oli hauska kuulla! Sanoja hän ei tietysti niinkään oppinut, mutta ne sävelet, — ne tarttuivat korvaan kertakuulolta, ja niihinkös oli hauska sovittaa omatekoisia värssyjä. Isoäidin kamari kaikui aamusta iltaan pyhistä sävelistä. "Tuues Peet-ruus", messusi paavi, ja Lontoossa lauloi kirkkokööri: "Je-ruu-salem, Je-ruusalem, sehooli silti jees" … — Yksinpä tuollainen mitätön viisunpalakin muuttui kokonaan toiseksi sisällöltään, kun se sai hengellisen sävelen. Se muodostui aivan uudeksi lauluksi, joka loihti esiin outoja satumaailmoita, kuljetti ulkomaat, meret ja mantereet, johti sisälle juhlallisiin, puolihämäriin temppeleihin, paljon suurempiin ja kauniimpiin kuin kotikaupungin tuomiokirkko. Janne oli kerran istuskellut laivalaiturilla ja katsellut, kuinka pieni "Ilo" tulla tuksutti ulkosatamasta, vetäen perässään tervaveneitä. Auringonsäteet olivat kimallelleet sen messinkipeitteisestä höyrykattilasta. Siitä oli heti syntynyt runo:

Ilo-laiva ihanasti saapuu satamahan. Höyrypannu kiiltävä kuin kantti ristirahan.

Se oli tuntunut vähän lapselliselta. Mutta annapa kun sille pantiin englantilaisen hengellisen laulun sävel, niin sen sisältö oli muuttunut: siitä oli tullut virsi! Tuo pieni höyryvene oli vaihtunut ikuisuuden purreksi, joka tuksuttaa taivaalliseen satamaan. Se on täynnä onnellisia ihmisiä, joiden kasvot säteilevät taivaallista maallenousupaikkaa lähestyttäessä. Siellä on itse Isä-Jumala laivalaiturilla vastassa, mukanaan joukko enkeleitä, joilla on käsissä pienet kultaiset korit, täynnä mitä ihanimpia marjoja. "Ilo" laskettaa rantaan, ja Jumala tulee tervehtimään koneenkäyttäjää. "Onpa teillä puhdasta täällä! Ei rasvanpilkkua näy." Koneenkäyttäjä kuuntelee kirkkaus kasvoillaan ja sanoo: "Niin, me käytämmekin parasta putspumaadaa." "Se on oikein!" sanoo Jumala ja sivelee höyrypannun kylkeä. "Paras laji on aina parasta, ja Nikkinenhän tietää, ettemme me täällä hyväksy mitään puolinaista." Niin tarttuu Jumala koneenkäyttäjä Nikkistä käteen ja johtaa hänet maihin, samoinkuin perämiehen ja matkustajat. Mutta enkelit sirkuttavat rannalla: "Isä, pääsemmekö taas vähän ajelemaan?" "Näin puhdasta laivaa ei meillä ole ollut pitkään aikaan." "Viimeisessä, joka tuli rantaan, rasvasimme siipemme!" Jumala hymyilee lempeästi ja virkkaa "No, sama se. Nikkinen saa mennä ajeluttamaan, mutta älkää viipykö kauan." — Ja niin he menevät, tyhjennettyään ensin koriensa sisällön onnellisten matkustajain syliin, — menevät ja heiluttelevat kultaisia korejaan sekä huutelevat "Me tuomme marjoja Kirkkauden saaresta päivälliseksi!"… Isä-Jumala hymyilee lempeästi ja saattelee matkustajat kultaiseen kartanoon…

Janne Flykt seisoi kuorissa ja katseli alttaritaulua. Se kuvasi Kristuksen kirkastusta. Siellä seisoi Vapahtaja kirkastusvuorella valkohohtoisena, rinnallaan Mooses ja Elias. Apostolit olivat langenneet maahan ja varjostivat kädellä silmiään. Tuota alttaritaulua hän oli katsellut monen monta kertaa, aina siitä asti, kun hän ensi kerran oli isoäidin kanssa kirkossa käynyt. Se kertoi hänelle niin paljon, tuo alttaritaulu. Joka kerta aina jotakin uutta. — Janne Flykt mietti, kuinka omituiselta mahtoi kerran tuntua saada noiden miesten polvella taivaassa kiikkua. Osasikohan Mooses "köröttää kirkkoon", niinkuin Leinosen Konsta, jolla oli niin tavattoman vahvat sääret? Hän, Janne Flykt olisi silloin tietysti liian suuri sellaiseen leikkiin. Mutta pikku Jamua, velivainajaa, Mooseksen kyllä sopisi köröttää. Hänellä olisi muuta tekemistä tuon valkopartaisen miehen kanssa. Hän haluaisi ensinnäkin tietää, mistä kivestä Mooses oli valmistanut lakitaulunsa. Oliko hänellä ollut oikeaa maalia, kun hän kirjoitti käskyt niihin? Ja sitten: eikö häntä sentään ollut hiukan pelottanut, kun Jumala jylisi vuorella niin että se vapisi? Ja sitten vielä: olivatko Israelin lapset koskaan seinärahalla? — Kyllä oli kerran hauska kuulla heidän kertovan muistojaan! Sillä varmaan taivaassakin iltasilla juteltiin vanhoista asioista, niinkuin Leinosen pirtissä, Konstan kertoessa merimatkoistaan. Eikä jutteleminen tietystikään menisi ilman pientä leikinvälkettä. Jumala haastelisi niistä ajoista, jolloin Mooses oli hänen luonaan Siionin vuorella. Kaikki kuuntelisivat vakavina, kunnes Jumala äkkiä sanoisi: "Mutta se minua nauratti, kun tuo Mooses löi lakitaulut rikki! Ja sellainen työ kun sillä niissä oli ollut! Antaapa äijärievun rehkiä", ajattelin minä. "Se on hänelle kutiksi."

— Janne, käypä katsomassa sakariston kamiinia, huusi Meri-Kustu kirkon perältä.

Janne havahtui unelmistaan. Hän oli taas unohtunut mielikuviinsa. Alttaritaulu oli ihmeellinen. Se antoi niin paljon ajattelemisen aihetta. Hän riensi sakaristoon.

Kamiinilla ei ollut mitään hätää. Hän lisäsi puuta siihen ja rupesi katselemaan ympärilleen.

Siinä oli seinällä suuria ruskeita kaappeja. Perällä seisoi pieni alttari hopeisine kynttiläjalkoineen. Kamiinin vieressä oli kassakaappi ja keskellä lattiaa iso pöytä, ympärillä tukevia nahkaselkäisiä tuoleja. Janne istui suurimpaan niistä ja oli samassa pastori Skarp, kaupungin kappalainen.

"Ai, ai, kuinka falskisti se Kandelin taas soittaa! Se nyt on ihme ja kumma, ettei se opi tangentteja tuntemaan! Matti, annapa tänne virsikirja." (Janne näki hengessään Matti-vahtimestarin ojentavan hänelle paksun kultasyrjäisen virsikirjan.) "Mikä se nyt onkaan? Sata seitsemänkymmentäseitsemän. Mistä se Kandelin on tuon sävelen saanut? Ähhäh!"

Vahtimestari avaa sakariston oven: tuomiorovasti on lähdössä alttarille. "Dalin, kuule, kappa on vinossa! Mitenkä se Matti taas noin huolimattomasti?" (Matti rientää oikaisemaan kappaa, ja sakariston ovi on koko ajan auki.) Sisään tulvivat urkujen sävelet. Tuomiorovasti astuu kirkkoon. Urkujen ääni vaikenee. Kappalainen Skarp naputtelee kynänvarrella pöytään. Mutta kun kirkosta kuuluu tuomiorovastin messu, lentää kynänvarsi hänen kädestään, ja taas alkaa entinen ähkiminen: "Ähhäh! Ei ole äijäkään äänessä tänään! Mikä se kaikki pilaa? Tuo häkäräpakkanenko?"

Janne rupesi äkkiä nauramaan. — Sai kai sakaristossa nauraa?

— Mikä se Jannea naurattaa?

Meri-Kustu seisoi sakariston ovella ja muhoili ystävällisesti.

— Muistin Skarpin pastoria ja rupesi niin naurattamaan.

— Jaa, jaa. Tänään on pastori taas kärtyisellä päällä. kun on tällainen häkäräpakkanen. Kaikki on vinossa, kapasta urkuihin asti.

Janne nauroi niin että sakaristo raikui.

— Minä muistin sen teidän kertomuksenne, kun Skarpin pastori toruskelee Kandelinia huonosta soitosta.

— Meri-Kustu, saako sakaristossa nauraa? Janne oli käynyt yht'äkkiä totiseksi.

Meri-Kustu katsoi häneen kummissaan. Se oli sellainen omituinen, selittämätön poika tämä Janne Flykt. Aivan erilainen kuin toiset. Sille pojalle ei voinut koskaan suuttua.

— Saapa sentään, vastasi hän ja siirsi mälliä poskessaan. — Nauraa se välistä tuomiorovastikin … Skarpin pastorille.

— Mutta kirkossa ei naureta?

— Ei, eipä tietysti.

Se oli selvä. Vaikka eiköhän Jumalaa sentään toisinaan naurattanut, kun leipuri Luukela nukkui keskellä saarnaa. Tahi jos ei vielä silloin, niin ainakin silloin, kun Matti-vahtimestari tönäsi häntä sivumennessään. Se oli tietysti vahinko, vaikka mestari Luukela ei sitä sinä pitänyt. Hän heräsi ja kynsi korvallistaan, valmiina mörähtämään oppipojalle, jona hän unenpöpperöissään vahtimestaria piti. Mutta kun hän kuuli pastori Skarpin äänen saarnatuolista, selvisi hänelle tietysti heti, missä oli. Hän suoristausi ja rupesi kuuntelemaan, puhuiko pastori Skarp nyt leivästä. Sillä kun tämä otti toisinaan esimerkkejä happamattomasta ja happamasta leivästä, oli mestari Luukela tullut siihen käsitykseen, ettei pastori Skarpista olisi ollut leipuriksi. Hän olisi sotkenut taikinat sekaisin. Juuri varmaan!

Tuomiokirkon tornissa läppäsi pienempi kello yhdeksän perättäistä lyöntiä. Sitten se rupesi heilumaan ja vyörytti malmisen äänensä yli heräävän pienen piispankaupungin. Se oli ensimmäinen aamusoitto.

— Nyt minä lähden kotona käymään, Meri-Kustu, sanoi Janne Flykt. —
Ennätän syödä ja pestä silmät, ja sitten isoäidin kanssa kirkkoon!

Janne pyörähti sakaristosta ulos ja asteli reippaasti ovelle.

III

Janne Flykt istui isoäitinsä kanssa kirkon eteläristillä, melkein puolivälissä ristikäytävää. Hän katseli kupoolin reunaan maalatulta enkeleitä, jotka näyttivät pyörivän piiriä. Joka toisella oli kasvot käännetyt katsojaan päin ja ne hymyilivät niin suloisen lempeästi. Aivankuin olisivat sanoneet: "Näetkö, kuinka meillä on hauska?" Varsinkin äärimmäisenä vasemmalla oleva, joka parahiksi sopi näkymään Jannen istumapaikkaan, oli niin ihmeesti kauppias Roslundin pikku Johannan näköinen. Janne oli ristinytkin sen "Johannaksi". Hän kuvitteli, miltä kauppiaan tyttösestä tuntui, päästyään tuonne noin ylös. — Mutta jos joku olisi luullut Johannan siitä ylpistyneen, niin hän erehtyi suuresti. Ei, päinvastoin hän puhutteli Jannea yhtä ystävällisesti kuin ennenkin. "Oletko ollut mäkeä laskemassa, Janne?" "Olenpa niinkin." "Tiedätkö, minulta repesi Laidan poikain mäessä hame viime sunnuntaina." "No, sinua toruttiin?" "Eikö mitä, pappa nauroi vain ja sanoi, että sellaista se on, kun menee Laidan mäkeen omin lupinsa!"

Janne silmäsi kirkkoon. Siellä istui kauppias Roslund tavallisella paikallaan. Hän ei ollut yhtään vihaisen näköinen. Hänen päänsä oli vain hiukan etukumarassa: hän kuuteli papin rukousta alttarilta. Janne huomasi, että ihmisten päät olivat painuneet penkkiin ja hän seurasi esimerkkiä.

Tuomiorovasti luki epistolan, ja ihmiset istuivat paikoilleen. Urut rupesivat soittamaan saarnavirren alkusoittoa. Janne vaipui kuuntelemaan sitä silmät puoliummessa. Kandelin soitti sen ihanasti! Siinä oli yksi kohta, joka muistutti muuatta Meri-Kustun opettamaa englantilaista merimieslaulua. Se oli aivan kuin: "Oi, Lee-verpuul, oi, Lee-verpuul, haminapaaik-ka paa-rahin!" Ja sitten väreili sävel niin omituisen kiehtovasti. Se kiipeili ylös korkeuksiin, juoksi yhtä nopeasti alas, levisi tummana, tasaisena ääniaaltona läpi kirkon, väreili ja kiipeili taas. Yhtäkkiä yhtyi siihen suloisen pehmeä lapsen ääni, niin kaunis ja kirkas, että oikein sydäntä leikkasi kuunnellessa. "Maat sekä taivaatkin riemuitsevat…"

Lapsen ääni lauloi joulusta. Sitä oli suuresti odotettu muutamassa Laidan pikku asunnossa. Ainakin oli kahdeksanvuotias, sinisilmäinen, kiharatukkainen poika odottanut sitä hartaammin kuin muita jouluja: hän oli aikonut sinä jouluna tähtipojaksi. Tuo ajatus oli hurmannut hänet kokonaan. Se oli hänen mieltänsä ihmeellisesti lämmittänyt. Kun hän oli istunut iltakirkossa viimeisenä adventtisunnuntaina, jolloin eräs lähetyspappi oli saarnannut, oli hänen mielessään vain väikkynyt poltetun kahvipavun värinen kiiltopaperi. Sitä sai kymmenellä pennillä arkin Lindbladin kirjakaupasta. Laidan pojalla oli ollut viisikolmatta penniä, ja sillä olisi saanut kaikki murjaanien kuninkaan kruunuun tarvittavat paperit: puoli arkkia mustanruskeaa, saman verran punaista ja hopeanväristä lisäksi, sekä pienen joulukuusenpallon kruunuun riippumaan. Lähetyspappi oli puhunut lämpimästi, kuvannut neekerilasten kurjuutta, mutta Laidan pojan mieli oli ollut murjaanien kuninkaassa. Hän oli ajatellut neekeripoikia paperikruunu päässä. Varsinkin hopeapaperi olisi erinomaisesti sopinut kruunun alareunan laitaan. — Mutta sen adventtisunnuntai-illan jälkeen oli tullut pettymys: toverit, jotka olivat luvanneet hänelle murjaanien kuninkaan paikan, olivat ottaneetkin toisen hänen tilalleen — pojan, jolla ei ollut ääntä enempää kuin variksella. Siitä oli tullut surullinen joulu. Murjaanien kuninkaan kruunu oli saanut seistä koskemattomana piirongilla. Illalla oli isoäiti lähettänyt pojan kermaa ostamaan. Hänen tiensä oli käynyt kauppias Roslundin talon ohitse. Sieltä oli loistanut sytytetty joulukuusi, ja sulava tytön ääni oli laulanut: "Terve, oi joulu, otamme armain!" Tuolle tytölle oli Laidan poika aikonut laulaa tähtipoikien laulun. Mutta toive oli rauennut. — hän oli kuunnellut tytön laulua, unohtunut katukäytävän syrjälle seisomaan. Kun hän vihdoin tuli kotiin, oli kerma jäätynyt pulloon.

"Se olin minä, Johanna", lausui Janne Flykt ajatuksissaan nostaen katseensa kupooliin. "Se olin minä, joka kuuntelin teidän ikkunanne alla niin kauan, että kerma jäätyi pulloon. Olisin halunnut ilahduttaa sinua tähtipoikien laululla, mutta en päässytkään murjaanien kuninkaaksi. Mutta tänä jouluna minä tulen! Meitä on jo kolme: Tervon Kalle, Lassilan Gideon ja minä, ja Kukko-Nanten saamme mänkiksi. Meillä on jo tähtikin valmiina! Odota, odota vain, Johanna!"

Saarnavirren sävel vyöryi voimakkaana kirkon holveissa. Seurakunta veisasi hartaana:

"O, Herra, kuule äänemme
ja anna Henkes pyhä."

Jannekin avasi virsikirjansa ja yhtyi veisuuseen.

Yksi ja toinen edessä-istuja katsahti taaksensa. Sieltä kuului niin heleä ja kirkas pojan ääni, että he eivät voineet olla vilkaisematta. Kyllähän he arvasivat, kuka se oli, sillä tuo ääni kuului joka sunnuntai samalta paikalta. Mutta sittenkin he kääntyivät katsomaan. Heistä oli hauskaa varmistua ajatuksissaan. Aivan oikein: se oli Janne Flykt… Kirkko-Janne.

Janne veisasi. 'Hänen äänensä yhtyi urkujen valtavaan sävelvirtaan kuin kirkas, helmeilevä puro. Hänen pitäisi saada olla Herodeksena. Lassilan Gideon oli tosin varannut sen osan itselleen, mutta Jannen mielestä se olisi paremmin sopinut hänelle. Se meni paikoitellen koko korkealle, ja Gideonin ääni oli matalanpuoleinen. Varsinkin "siihen aa-asti kun hän tuli murjaanein maalle" kysyi kurkkua…

"Suu avaa kaikkein paimenten pelvotta puhumahan."

Korkealla sekin kulki, mutta lähti silti helposti. Vaikka menihän murjaanein kuninkaallakin korkealle. "Yksi heer-ra ja kuningas murjaanein maalta!" Oli sitä siinäkin kiskomista! Se meni vielä korkeammalle kuin "suu avaa".

Virsi loppui. Saarnatuolissa seisoi pastori Skarp. Hän oli pitkä, laiha, ankarannäköinen mies, tuossa vähän yli neljänkymmenen. Hänestä sai kuulija sen käsityksen, että ainoa asia, jota hän katui, oli ankaruuden puute. Hänen jumalansa oli kiivas ja totinen, se ei ymmärtänyt leikkiä. Janne oli varma, että jos pastori Skarp piispan asemasta olisi sattunut kulkemaan tuomiokirkon ohi silloin, kun he olivat seinärahalla etelänpuoleisessa nurkkauksessa, olisi heidät niellyt kadotus ihan siinä paikassa. Sillä kadotus ja siitä saarnaaminen oli pastori Skarpin mieliaine.

Hänen esityksensä oli yleensä kuivaa. Mutta annapas kun hän pääsi kadotusta maalailemaan! Silloin tuli hänen käreään ääneensä väriä. Hän innostui, muuttui kaunopuheiseksi, ja hänen äänensä jylisi lopulta kuin tuomiopäivän pasuuna. Kun Meri-Kustu lisäsi puita kamiineihin ja nämä rupesivat iloisesti rätisemään, saattoi kuulija helposti kuvitella olevansa kadotuksen välittömässä läheisyydessä. Sen liekit räiskivät! Oli onni, ettei tänä sunnuntaina ollut savua kirkossa, sillä seurakuntalaiset olisivat voineet luulla sitä "vaivain savuksi, joka nousee iankaikkisesta iankaikkiseen".

Pastori Skarpin saarna oli niin ankaraa ja tulikivellä kyllästettyä, ettei Janne Flyktinkään mielikuvitus päässyt lentämään. Hän istui paikallaan hievahtamatta ja kuunteli.

— "Voi maailmaa pahennusten tähden ja pahennukset kuitenkin tulevat!" Tiedätkö suurta edesvastuutasi ystäväni? Tiedätkö sinä, että suurin synti, minkä voit tehdä, on pahennus? Ja se on synti, jota sinä joka päivä teet! Sinä leivot kauniita kakkuja, sirottelet nuhin manteleita ja sokeria, mutta et tiedä että siten houkuttelet perheesi jäsenet nautinnonhimojansa tyydyttämään. Leivän on Jumala antanut, tavallisen leivän ilman ryytejä ja ripistyksiä! Sokerileivoksista ja piparikakuista hän ei puhunut mitään! — Sinä neulot pukua lapsellesi, mutta vieressäsi istuu paholainen, Hän viettelee sinut sommittelemaan siihen kaikenlaisia nauharuusukkeita ja jos jonkinlaisia rimssuja ja ramssuja. Voi sinua, joka turmelet lapsesi lapsuuden keväässä ja johdatat hänet käymään tietä, joka vie alas kuoleman kammioihin!…

Mutta vaikka pastori Skarp olikin näin ankara, eivät kuulijat silti pahastuneet häneen. Päinvastoin. Hän oli heidän mielestään oikea pappi sanan jaloimmassa merkityksessä. Mutta siitä huolimatta eivät hänen saarnansa näyttäneet hedelmää kantavan. Siellä istuivat pormestarin mamssellit, Linda ja Sofia, hatuissaan suuri nauharuusuke. Oli kuin olisivat he tahallaan panneet sen hattuunsa, voidakseen helpommin tuntea olevansa papin saarnan esineinä. He halusivat hekumoida kadotuksen tunteessa, jonka ankarat sanat synnyttivät. — Mutta leipuri Luukela istui kylmänä. Hänen kasvoistaan saattoi lukea varman päätöksen laittaa ensi jouluksi oikein juhlallisen suuria joulupukkeja. Niillä piti olla peukalonpäänkokoiset rusinasilmät ja piparkakkutaikinasta korvat! Hän oli kertakaikkiaan mies, joka halusi mennä eteenpäin alallansa.

Saarna loppui. Urut rupesivat soittamaan, ja tuomiokirkkoon tuli taas elämää. Kupoolienkelit saivat entisen ilmeensä. Ne olivat tunteneetkin itsensä kovin tyrmistyneiksi pastori Skarpin saarnatessa: heillähän oli jokaisella nauharuusuke olkapäällä! — Vapahtajan kasvot kirkon perällä kirkastuivat. Hänkin oli kulmat rypyssä kuunnellut palvelijansa kiivailua. Ainoastaan Mooses oli näyttänyt siitä nauttineen. Se kai muistutti niin suuresti hänen omia nuoruutensa päiviä. Mutta häntä lukuunottamatta hengähti vanha tuomiokirkko helpotuksesta, kun pastori Skarp laskeusi sakaristoon. Vanhat kynttilälampetit hohtivat jälleen lempeästi. Niidenkin pyöreillä, ulospäin kuperilla kasvoilla oli kuvastunut pingoittunut, tuskallinen jännitys äskeisen ankaruuden kaikuessa. Kamiineissa ritisivät koivuhalot taas niin kodikkaasti. Seurakuntalaiset tunsivat tyydytystä sen kirkonkokouksen päätöksen johdosta, jolla lämmityslaitokset oli kirkkoon hankittu. Tuomiokirkko eli ja hengitti jälleen. Se sulki äidilliseen syliinsä pormestarin mamsellit ja leipuri Luukelan. Se ei tuntunut ollenkaan panevan pahakseen edellisten hattukoristeita paremmin kuin jälkimmäisen hyviksi kiitetyitä leivoksiakaan.

Janne Flyktillä oli virsikirja avoinna, mutta hän ei veisannut. Hän ajatteli tulevaisuutta, ja hänen pienessä päässään syntyi ihmeellinen aatos: Tuolla ylhäällä saarnatuolissa seisoi pappi, joka kylvi kesää ja päivänpaistetta ympärilleen, pappi, joka ymmärsi vanhan tuomiokirkon hengen ja kupoolienkelien viattoman leikin. Ei tarvinnut niiden silloin keskeyttää karkeloaan.

Vanha tuomiokirkko kaipasi jotakin. Se kaipasi rakkautta ja ymmärtämystä. Se oli kuin hyljätty vanhus, jonka vanhoja kertomuksia ei kukaan tahtonut kuulla. Se kaipasi lasten riemua ja aikuisten lempeää myötätuntoa. Siksi se oli nyt niin toisenlainen kuin äsken. Urkujen sävelissä se löysi oman itsensä: kauneuden, lapsenuskon ja puhtauden maailman, jonka se tahtoi jättää perinnöksi lapsilleen. Piispa ymmärsi sitä. Siksipä hän oli antanutkin Jannelle luvan seinärahalla-oloon kirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa.

Janne Flyktin mielessä väikkyi unelma. Miltähän tuntuisi, jos hän kerran seisoisi tuolla ylhäällä? Varmaa oli, että tuomiokirkko ymmärtäisi häntä. He solmiaisivat ikuisen liiton, he kulkisivat käsi kädessä kuin kaksi vanhaa ystävää…

Niin. Tuomiokirkko kaipasi lämpöä. Se nautti kyllä siitä, että Meri-Kustu piti kamiineista niin hyvän huolen, mutta se ikävöi syvempää lämpöä, sisäistä lämpöä, ja siksi se joka kerta höristi korviaan, kun tapulissa kellot soivat papiksivihkimis-juhlaan. Se oli menettänyt uskonsa vanhoihin. Se odotti nousevalta polvelta uutta miestä joka olisi kirkonlämmittäjä syvemmässä merkityksessä kuin vakava, uskollinen Meri-Kustu.

Milloin hän tulisi?

IV

Aurinko lekotti suloisen raukaisevasti heinikkoon. Sinikellot seisoivat hiljaa kuin tarkaten, mistä päin kuuluisi mehiläisen surinaa. Heteiden päät riippuivat rehevinä terälehtien laitaa vasten. Ne odottivat vain, että olisi tullut noutajia, jotka veisivät ympäri niiden hedelmöittävän, keltaisen pölyn.

Yli seudun kajahteli kirkonkellon ääni. Joku ihmislapsista oli päättänyt maisen matkansa ja kulki arkussaan hautuumaata kohti. Sinikellot kuuntelivat: "Elämä on lyhyt." "Se päättyy niin pian", soivat kirkonkellot. "Niin, niin", sanoivat sinikellot ja nyökäyttivät päätään tuulenhenkäyksen lehahtaessa heinikon yli.

Heinikosta kuului pörräävä ääni. Mehiläinen lenteli kukasta kukkaan. Sitä ei häirinnyt kirkonkellojen kumahtelu. Se teki työtänsä. Istahtaen sinikellon kukalle se rupesi imemään mettä. Sen takaruumis vavahteli herkästi. Se tunsi olemisen iloa. "Elämä on ihanaa!" pörräsi mehiläinen bassoäänellään ja lähti lentämään toiseen kukkaan, sääret keltaisina siitepölystä. "Niin, niin", nyökkäsi sinikello ja taivutti hentoa varttaan.

Janne Flykt makasi heinikossa katsellen kukkien huojuntaa. Ja hän sitten sai kukat puhumaan! "Tuliko hyvä todistus, Janne?" kysyi puna-apila. Se näytti niin ymmärtäväiseltä heilutellessaan pyöreää, turpeaa päätään puoleen ja toiseen. "Tulipa niinkin! Ruotsissa ja laulussa kymmenen, eikä juuri hullummin muissakaan." "Niin, niin, sinä edistyt, Janne Flykt. Eikös rehtorikin sanonut niin?" virkkoi sinikello. "Sanoipa vain!" "Rehtorin pelto on tuo viereinen tuossa", vikisi hiirenherne. "Siellä on meikäläisten luvattu maa." Mutta toiset kukat eivät halunneet puuttua hiirenherneen jaarituksiin. Heistä olivat koululaiset hauskempia. "Tunnetko maisteri Dahlia, Janne?" kysyi kurjenpolvi, jota toiset syyttivät itserakkaudesta. "Tunnenpa niinkin! Häneltä sain kahdeksan." "Hän on tuttu meille kaikille!" huusivat kukat kuorossa. "Joka syksy hän kulkee täällä ristiin rastiin puhellen Ahvenanmaastansa, jossa kuuluu kasvavan niin paljon kauniita kukkia." "Mutta hänellä vasta on huonot kengät!" "Hän on visu." Hiirenherne koetti taas korottaa ääntään, mutta toiset vaiensivat hänet murhaavilla katseillaan. He vaikenivat. Hiirenherne oli sotkenut heidän keskustelunsa. He olivat loukkaantuneet. "Puhukoonpa nyt, kun kerran haluttanee!" Mutta ei hiirenhernekään ryhtynyt pitkiin puheisiin. "Sinä olet nyt herraspoika, Janne", sanoi se vain.

Vainion ohitse kulki maantie. Hautuumaa oli vähän etempänä. Nyt siellä meni ruumissaatto ohitse. "Kuka pappi siellä on?" uteli hiirenherne. "Skarp", vastasi päivänkakkara. "Kas kun Skarp kelpasi raatimies Blomille!" Mutta päivänkakkara ei halunnut sekaantua sen enempi hiirenherneen lörpöttelyyn. Sillä oli oma alansa, jolla se liikkui. "Skarp silityttää papinkauluksensa Pattisen Maijalla. Siksi ne ovat niin epäonnistuneita. Tuomiorovasti ja piispa silityttävät Luttisella. Siellä tehdään hyvää työtä. Luttisen Artturihan on sinun luokkatoverisi, Janne?" "On, on."

Hautajaissaatto meni ohitse ja hävisi hautuumaan portista sisään.

Mutta kun päivänkakkara oli kerran päässyt puheen alkuun, ei se
halunnutkaan heittää mieliainettaan. "Sinusta tulee myös pappi,
Janne?" "Tulee varmasti!" "Silitytä sinäkin sitten papinkauluksesi
Luttisella. Siellä tehdään hyvää työtä."

Mutta Janne Flykt ei kuullut sen enempää päivänkakkaran puheita. Hän ei huomannut sitäkään, että se taivutti kukkaansa häneen päin, näyttääkseen sileitä, kauniita terälehtiään. Hän oli heittäytynyt heinikkoon selälleen ja vetänyt lippalakin silmilleen.

Ohhoh! Olipa soma ja hauska! Koulu oli loppunut kesäloma alkanut! Hän oli käynyt ensimmäisen luokan ja päässyt toiselle, toisena miehenä. Luttisen Artturi oli priimus, mutta hän sitten olikin vasta etevä poika, vaikka lukikin läksynsä huoneessa, missä puoli tusinaa silittäjätyttöjä pajatti aamusta iltaan! Siinä olisi luullut menevän kaiken sekaisin, mutta Luttisen Artturilla vain ei mennyt. Jannesta ainakin tuntui, että häneltä kyllä olisi mennyt. Hän ei olisi voinut muistaa muuta kuin että "piispan papinkaulukset ovat leveämmät kuin tuomiorovastin", ja että "raatimies Blom on ainoa, joka käyttää numero neljääkymmentäkahdeksaa". "Hän saa vielä sydänhalvauksen. Siitä saatte olla varmoja, tytöt!"

Hautuumaalta kuului veisuuta. Kanttori Kandelinin ääni kaikui kirkkaana. Eikö se ollut juuri raatimies Blom, jota haudattiin? Nyt pääsi Artturin äiti alituisesta tinkimisestä Blomin rouvan kanssa, — ainakin mitä kauluksiin tuli. "Että hän kehtaakin tinkiä, vaikka ei kukaan koko kaupungissa käytä niin suuria kauluksia kuin Blomin patruuna!"

Ohhoh! Olipa soma ja hauska! Koko kesä vapaata! Kelpasi olla! Vaikka kesäluvan viehätys tuntuikin olevan siinä, että sai muistella koulua… "Prästen predikar." Se oli ollut vaikea lausua. Hapuojan Aaro ei ollut tahtonut oppia sitä ollenkaan sanomaan. "Prästen fredikar." Se oli ollut hauskaa! "Tikka" oli raivonnut, kun ei Hapuojan Aaron kieli ollut taipunut. "No, sano sinä, Janne Flykt!" "Prästen predikar…" "Kuulee heti, että Flyktistä tulee pappi!"

Pappi? Niin, se hänestä tulisi. Tuntui somalta ajatella sitä aikaa, jolloin hän kulkisi hautajaissaatossa ja seisoisi haudan partaalla hautauslapio kädessä ja kappa selässä. Siinä olisivat ympärillä vainajan vaimo ja lapset ja katselisivat häntä kyyneltensä läpi, pelko ja vavistus sydämessä, olisiko hänellä pastori Skarpin malli. Mutta siinäpä ne erehtyisivät, erehtyisivät suuresti! Ei mitään helvetin tulta eikä kadotuksen kauhuja, vaan lempeää puhetta taivaallisesta kukkaniitystä, jossa sinikellot huojuvat, mehiläiset surisivat ja heinäsirkka siritti niin liikuttavan kauniisti, Jumalan käyskellessä ympäri ja puhellessa: "Kas niin, Hartikka! Lepää nyt vain! Paljon sinä olet rehkinytkin Laidan sepelimäessä." — Ei, hän ei saattaisi peloitella surevia, vaan hän lohduttaisi ja lämmittäisi. Hän tahtoisi saada kalpeat, kyyneleiset kasvot hymyilemään jälleen.

Janne muisti, kuinka heidän naapurinsa, työmies Laukkasen vaimo, oli kerran itkenyt katketakseen, kun pappi haudalla oli viitannut siihen mahdollisuuteen, että hänen miehensä, Taavetti Laukkanen, olisi joutunut pahaan paikkaan. "Semmoisia ne ovat, papit, vaikka rakkaudesta saarnaavat! Minkä minä sille tein, ettei Taavetti käynyt kirkossa, vaan kuljeskeli metsissä ja ongella sunnuntaisin! Se oli hänen ainoa huvinsa. Eikä hän mennyt sinne yksin, vaan aina joku lapsista mukanaan. Olisipa Flyktiska nähnyt, kun he kököttivät ongella yhdessä Eetu-vainajan kanssa Poukamassa! Minä sen näin, kun menin välistä toisten lasten kanssa heille rannalle kahvia keittämään. Siellä kyykötti Eetu-vainaja veneenkeulassa ja onki. Se oli niin liikuttavaa, ja minä itkin monesti heidät nähdessäni. Ei olisi viitsinyt moni mies lähteä kantamaan kahdennellatoista olevaa raajarikko-raukkaa läpi kaupungin venerantaan. Kotia olisivat heittäneet. Mutta Taavetti kantoi, sillä hän piti siitä pojasta niin paljon. Ja sellaisen miehen panee pappi kadotukseen! Minä uskon sentään, että Jumala on oikeamielisempi." Ei, hän ei saattaisi niin tehdä. Hän panisi sellaiset miehet taivaaseen! Ihan varmaan! Sillä semmoisista miehistä kuin Taavetti Laukkanen oli ollut, täytyi Jumalankin pitää. Hänhän ei koskaan pannut vastaan kenellekään. Pahinta mitä hän sanoi oli "voi rääpäle!" Ja senkin vain silloin, kun oli sattunut pääsemään oikein iso ahven. Pienemmille hän ei ollut puhunut mitään. Hän, Janne Flykt, oli istunut niin monta kertaa Laukkas-Taavetin kanssa ongella Poukamassa eikä ollut koskaan kuullut sen pahempaa sanaa. Eikä se vielä ollut sellainen synti että siitä olisi kadotukseen joutunut!

Toista oli Kallion Pikku-Matti, joka kävi Karstenin nahkatehtaassa työssä. Kun hän avasi ikkunansa ja kiljui Laidan pojille, jotka olivat kokoontuneet seinärahalle hänen talonsa seinustalle, niin silloin pani joka nurkka että "kele! kele!" Ja hyvällä tuulellaankin hän vain jeesusteli. Niin että Janne oli varma, että jos joku menisi kadotukseen, oli se Kallion Pikku-Matti, joka kaiket pyhäpäivät punoi ruoskankieliä ja meni sitten illalla "Pillinkiin" — piikatansseihin!

Maantieltä kuului ajopelien ratinaa. Siellä palasi hautajaissaatto kaupunkiin. Mahtoikohan pastori Skarp mennä vielä surutaloon? Arvatenkin. Sillä vaikka hän niin kovasti saarnasikin ylellisyyttä vastaan, kelpasivat hänelle erinomaisesti leivokset ja kermahyytelö. Mikähän synti sekin oli? Eikö Skarp tiennyt, ettei taivaassa muuta syötykään? Niin oli hänelle kertonut Hurskas-Liisa, joka asui köyhäintalolla ja kävi silloin tällöin isoäitiä tervehtimässä. — Ei, hän, Janne Flykt, tulisi kyllä suhtautumaan siihenkin ymmärtäväisemmin. Eikä hän tyytyisi vain siihen, vaan hän huomauttaisi leipuri Luukelallekin, että oli suuri synti leipoa viiden pennin joulupukkeihin vain kaksi jalkaa, sen sijaan että niitä kymmenen pennin pukeissa oli neljä! Niinkuin ei sitä Laidan väki olisi huomannut! Ohoh! Kyllä vain! Sellainen oli petosta. Ja sen rankaisi aina Jumala.

Entä sitten sellainen mies kuin kauppias Punkeri, joka pani kahvinpapuihin kiviä ja kasteli venäjänlehdet, jotta ne painaisivat enemmän! Sellaisten miesten ystävä hän ei tulisi olemaan! Hän sanoisi heille suoraan totuuden! — Nyt puhutteli Skarpin pastorikin heitä "rakkaiksi kristityiksi", sen vuoksi että Punkerin rouva kulki suorassa röijyssä, vaikka olikin rikas ja muuten suurellinen. "Johanna" kirkon kupoolissa sai sitä vastoin joka sunnuntai kuulla nauharuusukkeestaan! Ei, hän, Janne Flykt, tulisi kyllä pitämään huolen, ettei enkeleitä häirittäisi heidän leikeissään. "Johannalla" kirkon kupoolissa tullisi olemaan hyvä olla silloin kun hän seisoisi saarnatuolissa. Mutta sen sijaan saisi Punkeri rouvineen kuulla kunniansa!

Niin … Johanna … Roslundin Johanna. Hän oli valmistavassa koulussa ensimmäisellä luokalla. Kuinka suloiselta ja herttaiselta hän näytti somassa talvimyssyssään! Janne oli viime talvena saanut auttaa hänelle kerran luistimia jalkaan. "Minäkin olen nyt lyseolainen." "Niin." Pikku Johanna oli hymyillyt, ja hänen poskiinsa oli tullut sellaisia somia ryppyjä. "Mikä sinusta nyt tulee?" "Pappi." "Mutta silloinhan sinä et enää voi ollakaan tähtipoikana, ja minusta sinä olet paras Herodes koko kaupungissa." Pikku Johanna oli ruvennut nauramaan. Mutta Janne oli veikistellyt: "Älä välitä, Johanna! Minä otan sinut rouvakseni. Ja silloin minä voin olla kotona Herodeksena niin usein kuin tahdot!" Ja hänkin oli nauranut, katsonut tyttöä silmiin ja vetänyt luistinremmit tiukalle. Hyvä oli! He olivat luistelleet yhdessä, ja hän oli näyttänyt Johannalle, miten tehtiin "amerikaanari".

Mutta kaikista hauskinta oli sentään ollut viulunsoitto! Hän oli Lassilan Gideonin, Tervon Kallen ja Kukko-Nanten kanssa ollut pormestarilla laulamassa viime jouluna. Pormestarin rouva oli kiintynyt hänen lauluunsa; hänen oli täytynyt yksin esittää muutamia joululauluja. "Sillä pojalla on hyvä ääni", oli pormestarin rouva sanonut miehelleen. "Hänen pitäisi saada oppia." — Pormestarin rouva oli tullut hänen luoksensa, kiittänyt oikein kädestä ja kysynyt: "Osaatko sinä soittaa mitään soittokonetta?" "En muuta kuin huuliharppua." "Huuliharppua! Onko sinulla se mukanasi?" Olihan se. "No soitapas jotakin!" Hän oli soittanut muutaman Meri-Kustun opettaman ulkomaalaisen sävelen. "Mikä laulu se oli?" "Paavin papin messu Rooman kirkossa." "Ohoo, sellainen merkillinen sävel! Soitapas jotakin tuttua!" Hän oli soittanut "Terve, oi joulu, iltamme armain!" "Se on Roslundin Johannan laulu!" oli pormestarin pikku Kaarin huudahtanut. "Johanna laulaa sen pianon säestyksellä!" Senhän hän kyllä tiesi; Johannalta hän sen oli kuullutkin. — "Ei, poikani, sinun pitää saada parempi soittokone", oli pormestarin rouva sanonut ja taputtanut ystävällisesti päähän, — "sinun pitää saada viulu! Sitten sinusta soittaja tulee!" — He olivat lähteneet kierrostaan jatkamaan saatuaan hyvän maksun ja makeisia taskut täyteen.

Mutta kun hän illalla oli tullut kotiin, olivat isoäidin silmät olleet pyöreinä. "Janne, etpä arvaa, mitä täällä on sinulle?" "No mitä?" Hän oli luullut, että siellä oli talvilakki. He olivat sitä yhdessä katselleet Roslundin kaupassa, ja hänen oli tehnyt sitä kovasti mieli. Hän oli arvannut, että isoäiti oli sen hänelle ostanut. Ja aivan oikein! Siellä oli ollut talvilakki, sellainen korvuksilla varustettu, soma talvilakki. — Mutta siellä oli ollut muutakin. Pöydällä oli komeillut oudonnäköinen paketti. Siihen oli langan väliin ollut pistetty kirje. Hän oli temmannut paketin auki. Mitä ihmettä? Viulu! Sellainen kaunis, ruskean kiiltävä viulu, jousineen! "Katsopas, mitä kirjeessä on!" Hän oli avannut kirjeen ja lukenut: "Tässä on viulu Hänen Majesteetilleen kuningas Herodekselle. Hänen on opittava sitä soittamaan ja mentävä sitä varten kanttori Kandelinin luo. Hän antaa ensi opetuksen. Maksusta pitää huolen Teidän Majesteettinne tämäniltainen kiitollinen kuulija Edla Vikdal, pormestarin rouva."

Se oli ollut kuin unta! Sellaista joulua hän ei ollut vielä koskaan viettänyt! Hän oli juossut Leinosen Konstan luo ja pyytänyt tätä virittämään viulun. Konsta oli virittänyt sekä opettanut nuottiasteikon. Sinä iltana hän oli jo vähän yritellyt "Terve, oi joulu, iltamme armain!"

Ensi arkena hän oli rientänyt kanttorin luo. "Vai viulunsoittaja sinusta pitäisi tehdä? No, koetetaanpas!" Niin oli alkanut. "Yksi, kaksi, kolme, neljä. Pidä jousi suorassa, poika! Ei se ollut gee! Uudestaan!" "See … aa fiss fiss!" … "Kuulehan, poika, ei mitään kissannaukujaisia!" … "See, aa, fis, kas niin!" "No jo! Sillä tavoin!"

Niin sitä oli hinkattu, viikko toisensa perästä. Skaaloja epätoivoinen määrä, niin että hän olisi jo lopulta vaihtanut Kandelinin Leinosen Konstaan, joka välitti nuoteista viisi ja soitteli korvakuulolta. Kevätlukukausi oli lentänyt kuin siivillä. Hän ei ollut tajunnut, milloin lumi oli oikeastaan lähtenyt ja muuttolinnut palanneet. Mutta kun hän tutkinnon jälkeen oli käynyt viime kerran kanttorin luona, oli tämä muhoillut tyytyväisenä, ja hänen pörröiset kulmakarvansa olivat kohonneet korkealle kaarelle. "Kas niin, Janne, syksyllä taas! Soittaja sinusta tulee! Mutta älä hätiköi! Muista vain, ettei viulua opita koskaan läpi. Sen ovat sanoneet paremmat miehet kuin minä." Ja pörröiset kulmakarvat olivat kohonneet vielä ylemmäs.

Mutta mitäs ollakaan. Jopahan oli Kandelinkin muutamana päivänä saanut kyliänsä skaaloista ja ottanut pienen laulun. Se oli "Yksi ruusu on kasvanut laaksossa". Ensimmäinen kappale! — Hän oli soittanut sitä koko illan hartaasti, liikutuksella. Naapurivaimoja oli kerääntynyt isoäidin tupaan kuuntelemaan, ja hän oli saanut heidän vanhat sydämensä sulamaan. "Tietääkös Flyktiska, tuota soitti Ville minulle kerran 'Aallon' keulakojussa, kun laiva lähti Länsi-Intiaan. Minä en ole koskaan itkenyt niin kuin sinä iltana, en edes silloinkaan, kun tuli tieto 'Aallon' haaksirikosta ja Villen kuolemasta. Se soittikin sen sinä iltana niin eri tavalla kuin muulloin. Siinä oli kuoleman aavistusta." Toppisen Kaisa oli kuivannut silmiään ristiraitaisella nenäliinallaan ja nyökytellyt ruumistaan. Hän oli merimiehen leski, ja hänen poikansa Patrik oli kansimiehenä tullilaivalla.

Sellaista se oli ollut. "Yksi ruusu" oli mennyt hyvin Ja sitä oli seurannut laulu toisensa jälkeen.

— Janne! huusi vanhan naisen ääni Laidan nurkasta.

Janne kohottautui. Siellä seisoi isoäiti paljain päin.

Hän nousi ja lähti astumaan.

— Meri-Kustu on meillä.

Meri-Kustu! Sepä jotakin! Nyt sitä soitetaan ja lauletaan, niin että
Laita raikuu!

Janne lähti kävelemään isoäidin perässä miettien, millä kappaleella hän yllyttäisi vanhan ystävänsä. Ahaa! "Engelska loordin polkka!" Kas se! Siinä oli kiperiä paikkoja, Meri-Kustu saisi kuulla, että hän osasi sen!

V

Pienen piispankaupungin asematalon edusta oli väkeä kirjavanaan. Kaikkien katseet suuntautuivat Asemakadulle, josta odotettujen piti tulla. Mutta heitä ei vain näkynyt.

Konstaapeli Krekula kuljeskeli väkijoukon laiteilla, pitäen yllä järjestystä. Sitä ei tosin kukaan häirinnyt, mutta olihan hän, Krekula, juuri sitä varten, ja tällaisina päivinä olletikin. Hän oikaisi varttaan, vieden kätensä tuontuostakin lakinreunaan. Tuttuja oli paljon. Joka puolelta sateli: "Päivää, Krekula!" Oikeastaan olivat kaikki tuttuja, Laidan pahimmasta poikaviikarista pormestariin ja piispaan saakka, mutta Krekula ei vaivautunut kaikkia tervehtimään. Hän olisi saanut silloin kulkea käsi lakinreunassa yhtämittaa.

Krekula katsahti asematalon ikkunoihin. Siellä istuivat piispa ja pormestari rouvineen toisen luokan odotushuoneessa. Pormestarilla oli päässä sylinteri, mutta piispalla vain vanha ruskea hattunsa. Sen hatun tunsi vieläkin koko kaupunki, sillä siinä oli ilmareikiä yläosassa, ja se oli ollut piispalla monta herran vuotta.

Ihmiset seisoivat ja odottivat. Hyvin monella oli kukkia. Niitä näyteltiin naapureille ja niistä keskusteltiin vilkkaasti. "Arvaattekos, minä hain ruusuja koko eilisen päivän, mutta en löytänyt mistään! Sitten satuin Laidalle kuin vahingossa ja arvaattekos: muutamassa ikkunassa mitä ihanimpia ruusuja! Minä tietysti suoraa päätä sisään ostamaan, maksoi mitä maksoi. Eivätkä ne kalliita olleetkaan. Seitsemänkymmentäviisi penniä koko tämä kimppu!" Se oli kauppias Punkerin rouva, joka siinä seisoi kaupassa, näytellen ruusujaan leipuri Luukelan rouvalle. Krekula tiesi kyllä, mistä ruusut olivat. Hän oli Laidalla kävellessään nähnyt ne monta kertaa Laukkasen Karoliinan ikkunassa. Häntä harmitti, että Karoliina oli ruusunsa niin helpolla antanut. Olisihan tuo rikas rouva joutanut enemmänkin maksamaan. Mutta mitä vielä! Hänhän oli tunnettu koko kaupungin itarimmaksi ihmiseksi. "Flyktin Janne nämä saa", kuuli Krekula kauppiaan rouvan puhelevan. "No menevätpä edes oikealle miehelle", ajatteli Krekula.

Hänen mieleensä muistui muuan kesäpäivä tuomiokirkon läheisyydessä. Flyktin Janne oli pelannut seinärahaa Tervon Kallen ja Lassilan Gideonin kanssa kirkon etelänpuoleisessa nurkkauksessa. Hänen mielensä tuli hiukan apeaksi. Sillä kertaa hän oli loistavasti hävinnyt. Mutta katkeruus, jota hän oli tuntenut poikia kohtaan, oli vuosien kuluessa vaihtanut kohdettaan. Se oli kohdistunut piispaan, joka oli kerran moittinut häntä huonoksi järjestyksen valvojaksi. Hän silmäsi asematalon ikkunaan. "Itara pahus, ei raski uutta hattuakaan ostaa! Pitää yhtä niin kauan, että sen tuntevat jo pormestarin lehmätkin!" Toista oli pormestari. Se mies oli jo aikoja luopunut mustasta ilmareikähatustaan, joka nykyään komisti kaupungin rumpalin kaljua päätä.

— Nyt tulevat! huusi samassa joku väkijoukosta.

Syntyi liikettä ja hälinää. Jokainen tyrkki toisiaan, haluten päästä paremmalle paikalle nähdäkseen ylioppilaskokelaat, jotka marssivat Asemakatua pitkin lippu etunenässä.

Järjestys! kajahti Krekulan ääni. Hänen kuivettunut vartensa jäykistyi virkainnosta. — Käytävä auki että kandidaatit pääsevät kulkemaan!

Väkijoukko rauhoittui ja vetäytyi hajalleen sen verran että välille jäi parin, kolmen kyynärän levyinen käytävä. Kadulta kajahti "Porilaisten marssi". Nuoret äänet lauloivat täysin rinnoin. Krekula asettui seisomaan käytävän alapäähän. Kun toverikunnan lippu kulki ohi, teki hän juhlallisena kunniaa, yhtä jäykkänä kuin maaherralle.

"Voittoisa lippu meitä johtaa
muinaisaikain taisteluista ryysyinen!
Eespäin sa jalo vaate verinen!
Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten."

Krekula seisoi kunnia-asennossa, kunnes koko joukko oli marssinut ohi. Mutta se olikin hänen viimeinen virallinen toimituksensa sinä päivänä. Kun ylioppilaskokelaat olivat hävinneet asemarakennukseen, ryntäsi väkijoukko sisään, läpi odotushuoneen junalaiturille, jossa osa kaupunkilaisia oli jo varannut itselleen varmat paikat.

Ei ollut puhettakaan järjestyksen pidosta, eikä Krekula sitä yrittänytkään. Hänestäkin oli tullut tavallinen ihminen. Hän ymmärsi, ettei nyt kukaan välittänyt poliisista. Kuului vain iloinen puheen sorina ja kaikkialla väikkyi päivänpaisteisia kasvoja.

Ylioppilaskokelaat olivat asettuneet keskelle asemasiltaa. He virittivät laulun:

"Laula sa raittiilla mielellä vaan! Riemua nauti sa nuorena viel'. Uljaana astele ain' elon tiell' vääryyttä vastaan taistelemaan. Tullos, veikkonen! Liittyös liittohon! Työmme, toimemme ja parhaat voimamme sulle annamme, kallihin maa! Sulle, kallihin syntymämaa! Hurraa!"

Janne Flykt johti laulajia. Hänen nuoret kasvonsa olivat riemun kirkastamat, siniset silmät säteilivät lämpiminä, poskilla hehkui innostuksen puna. Vaalea hiuskiehkura pisti esiin lakinreunan alta ja kisaili iloisesti auringonsäteen kanssa, joka pani sen loistamaan kullankeltaiselta. Tuulenhenkäykselle se kävi vähän kateeksi. Sekin halusi hyväillä Janne Flyktin hiuskiehkuraa näin tärkeänä päivänä. Se teki yrityksen ja leyhäytti sitä kevyesti. Auringonsäde hämääntyi vähän ja perääntyi. Mutta kun se huomasi, että tuulella oli täysi tosi, ei sekään antanut perään, vaan ryhtyi kiistaan. Vuoroin välkähti nyt auringonsäde Janne Flyktin hiuskiehkurassa, vuoroin leyhäytti sitä tuuli. Pian sopivat kuitenkin riitaveljet keskenään, ottaen kaikessa ystävyydessä hiuskiehkuran yhteisesti hyväiltäväkseen.

Laulu loppui. Ylioppilaskokelaat kääntyivät katsomaan ympärilleen.
Oh, sitä väen paljoutta! Koko kaupunki oli kerääntynyt asemasillalle!

Nuorukaiset hajaantuivat etsimään tuttaviaan. Ja nyt alkoi nuorten isänmaan toivojen kukittaminen. Sitä iloista juttelua ja sorinaa! "Voi, voi, Kalle, nyt sinä pääset!" "Jumala siunatkoon sinua, poikani!" "Kustaa, Kustaa!" "Täällä minä olen!" "Onnea nyt vain!" "Onpa hauskaa nähdä sinua valkolakki päässä!" Tyttökoululaiset ja jatko-opistolaiset etsivät tuttujaan. Löydettyään heidät ryhtyivät he hellin käsin kukittamaan sankariensa rintaa. Monta kaunista ajatusta siinä juteltiin, monta lyhyttä, mutta suloista unelmaa uneksittiin hehkuvin silmin, vavahtelevin huulin. Siinä läikähti mielessä kotoisen onnen kuva. Siinä ehdittiin ajatella tuomarin rouvia ja pappilan emäntiä. Siinä hörpäistiin hengessä kahvit Amalian päivänä, jolloin koko kirkonkylän kerma oli kokoontunut metsänhoitajan puustelliin nimipäiville. Siinä käväistiin pappilan lehtokuja päästä päähän juhannusiltana valkolakkisen ylioppilaan rinnalla, tahi soutaa hurautettiin kuutamoinen järven selkä, jolloin oli "niin kaunista, suloista ja ihanteellista". Viattomat, puhtaat tyttöajatukset liitelivät siunaavien suojelusenkelten lailla päivän sankarien ympärillä.

Janne Flykt seisoi lakki kourassa ja katseli ujostellen pormestarin rouvan punakoita kasvoja. Rouvan suupielessä oli hakaneula; huulet pureskelivat sitä hermostuneesti hänen kiinnittäessään upeaa ruusukimppua Janne Flyktin rintaan. Hakaneula siepattiin suupielestä ja löysi paikkansa päällystakin rinnuksessa.

— Kas noin! Onnea nyt teille! On hauska nähdä teitä ylioppilaana! Pormestarin rouva katsoi ystävällisesti Jannea silmiin. — Mutta älkää unohtako viuluanne, lisäsi hän pudistaen veitikkamaisesti sormeaan.

— Kiitos! Janne Flykt kumarsi. Pormestarin rouva häipyi väkijoukkoon.

— Eihän sinua tahdo löytääkään, vaikka kuinka hakisi. Isoäiti tunkeusi Jannen luo. Hänen vanhat, ryppyiset kasvonsa hohtivat päivänpaistetta. — Ai, ai! Sinä olet jo saanut kukkia! Ja minä kun luulin saavani ensimmäisenä panna nämä sinun rintaasi!

Isoäiti näytti kukkakimppua. Siinä oli pisarankukkia ja vuokkoja, ympärillä hyväntuoksuisia minttuja. Vuokot hän oli käynyt aamulla ostamassa puutarhuri Blomkvistilta, mutta pisarat olivat hänen omia kasvattamiaan.

Janne heltyi. Isoäiti-rukka! Hänkin toi kukkasensa. Janne katseli pisarankukkia ja hänen mieleensä sukelsi kuva lapsuuden ajoilta. — Oli sunnuntai. Isoäiti istui keinutuolissa lukien Raamattua: "Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaiset puut, ihanaiset nähdä ja hyvät syödä ja elämän puun keskelle paratiisia, niin myös hyvän ja pahan tiedon puun." Pieni huone oli täynnä auringonvaloa. Tarjottimen kannattimet sängyn yläpuolella hohtivat huikaisevan valkeina. Vanha käkikello, jonka isoisä oli tuonut Englannista, oli kuin alppimaja auringon paisteessa. Pöydällä kasvoi iso pisara. Sitä oli isoäiti juuri kastellut. Se oli ihan täynnä valkopunaisia kukkia, joissa vesipisarat vielä kimaltelivat. Hän kuuntelee lukua, katsellen pisaraa. Se kasvaa hänen mielikuvituksessaan suureksi puuksi. Se on täynnä miljoonia valkopunaisia kukkia. Auringonsäteet kimaltelevat vesipisaroissa kukkien terälehdillä. Ne ovat kuin kalliita hohtokiviä, joita taivainen käsi on sirotellut paratiisin puihin. Pisarapuu on ihmeen kaunis! Se huokuu elämää! Valkoista ja punaista, valkoista ja punaista joka puolella, mutta enemmän sentään punaista! Se on elämänpuu keskellä Eedenin paratiisia…

— No nyt, Janne! Siihen minä sen panin. Ei se juuri näytä miltään tuon ruusukimpun rinnalla, mutta siinäpähän on.

Isoäiti katseli häntä hellästi ja hänen leukansa vavahteli liikutuksesta. — Jumala siunatkoon sinua, poikani, että terveenä palaisit!

Janne Flykt kiersi kätensä vanhuksen kaulaan ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten. Usean lähellä seisovan silmät kostuivat. Siinä oli nuoruus ja vanhuus, ja kumpikin niin kauniina.

— Isoäiti, rakas isoäiti!

Vanhus pyyhki kyyneleensä. Hymy valaisi hänen kasvonsa.

— Kuka olisi uskonut, että minun vanhat silmäni saavat vielä nähdä sinut näin pitkällä.

— Minä olen vasta alussa, isoäiti! Sano sitten, kun olen pappi ja saarnaan ensi kerran vanhassa tuomiokirkossa!

Janne Flykt nauroi, taputellen vanhusta olkapäälle.

— Hei, Kirkko-Janne! Sinä myöhästyt aivan! Tuolla on monta, jotka kyselevät sinua.

Tervon Kalle siinä marssi ohitse, rinta kokonaan kukkien peitossa.

— Suo anteeksi, isoäiti, minä pistäydyn vähän…

Janne oli huomannut Roslundin Johannan, joka ujostellen tunkeusi väkijoukon läpi hänen luokseen.

— Minä kun olen sinua etsinyt! Täällä on niin hirmuisesti väkeä.

Johannalla oli kädessä kaunis, punainen ruusu.

— En saanut muuta, vaikka hain koko kaupungin läpi. Tämä on kotoa ja se oli minun ainoa turvani. Kaikki olivat ehtineet ennen minua.

Johanna hymyili. Hän kiinnitti ruusun Janne Flyktin rintaan. Käsi vapisi hiukan, mutta silmät säteilivät onnea. Janne Flykt katseli noita silmiä. Hän muisti ne sitten matkalla monta kertaa.

— Kiitos, Johanna! Sinun ainoa ruususi on arvokkaampi kuin kaikki muut yhteensä, isoäidin kukkia lukuunottamatta. Mutta muista … muista kukista se on minulle rakkain!

Janne Flykt lausui viimeisen sanan kuiskaten. Hänen povessaan läikähti lämmin tunne. Kuinka suureksi Johanna olikaan kasvanut! Hänhän oli kohta täysi nainen, vaikkei ollutkaan kuin viidentoista. Mutta siitä huolimatta hänessä oli vielä paljon yhdennäköisyyttä tuomiokirkon kupoolienkelin kanssa…

Punkerin rouvakin toi kukkansa. Johanna siirtyi syrjään.

— Onnea nyt teille ja … Jumalan siunausta!

Janne kiitti. Hän silmäsi Johannaa, joka katseli häntä hymyillen.

— Sinulla on kaikkein kauneimmat kukat, paljaita ruusuja melkein.
Tervon Kallella on enemmän, mutta sinulla on kauneimmat.

— Minulla on sinun ruususi, Johanna. Vastaukseksi hän sai lämpimän katseen.

— Janne, katsohan, kuka tuolla seisoo!

Janne Flykt silmäsi osoitettuun suuntaan. Hän riemastui.

— Meri-Kustu! Tekin täällä!

Hän harppasi vanhan kirkonlämmittäjän luo ja puristi sydämellisesti tämän kättä.

— Mitenkä kamiinit jaksavat?

Hän tunsi olonsa niin keveäksi, ettei voinut olla vähän leikittelemättä vanhan merikarhun kanssa.

— Mikäpäs niillä … kesällä. Meri-Kustu muhoili, pyöritellen mälliä poskessaan.

— Jaa, sinä se lähdet nyt?

— Niin, pääkaupunkiin, akatemian portteja kolkuttelemaan.

— Niin vain. Kolkuttelehan sinä vain, kyllä ne aukeavat.

— Niinkö luulette?

— No, se on varma. Minä sanoin viime sunnuntaina Skarpille, että se poika avaa taivaan portit, jos tahtoo.

— Ohoh! Suuriapa luulette minusta, Meri-Kustu. Vanha merikarhu muhoili tyytyväisenä.

— Pappi sinusta tulee?

— Niin. Siksi olen päättänyt ruveta. Janne Flykt kävi vähän vakavammaksi. Mutta sitten valaisi hänen kasvojaan taas onnellinen hymy.

— Sitten me lämmitämmekin yhdessä kirkkoa, Meri-Kustu.

— Niin, minä puilla ja sinä sanalla. Se passaa kyllä. Asemakello soi ensimmäisen kerran. Janne Flykt heitti hyvästit Meri-Kustulle, joka salaa pisti pienen paperikäärön hänen kouraansa.

— Minä en niistä kukista … mutta tuon olen säästänyt sinulle. Jos niinkuin tarvitseisit matkalla…

— Voi, voi, teitä, Meri-Kustu! Te olette aina sama! Hän taputti vanhaa merimiestä olkapäälle ja kiitti sydämellisesti.

— Älä, älä … sehän on vanhaa palkkaa … lämmitysapulaiselle.

— Janne Flykt! huudettiin.

— Hyvästi nyt, Meri-Kustu! Pian minä palaan. Hän riensi pois. Häntä kaivattiin laulua johtamaan.

Hän heitti nopeasti hyvästit isoäidille ja Roslundin Johannalle.
Vaunun sillalle olivat toiset ylioppilaskokelaat jo ryhmittyneet.
Janne Flykt kiipesi heidän joukkoonsa.

— Johan sinä myöhästyt kokonaan! huusi Tervon Kalle.

— Lähtölaulu, lähtölaulu, Kirkko-Janne! Kuule, nyt soi jo toisen kerran!

Johanna Roslund oli noussut asemarakennuksen portaille. Sieltä hän katseli vaununsillalle kokoontuneita ylioppilaskokelaita. Nyt kohotti Janne kätensä, ja vaununsillalta kajahti laulu:

Käy tieni outoon maailmaan, nyt kotikehto jää. Vaan lapsuusaika muistoillaan sydäntä lämmittää: Tääll' leikin, lauloin laulujain mä piennä poikana. Nyt tunnen: kuulun sulle vain, sa aika armaisa!

— "Jäähyväiset lapsuudelle", kuuli Johanna jonkun kuiskaavan. — Se on Janne Flyktin tekemä ja säveltämä.

— Se on hieno, kuiskasi toinen. — Hänellä on lahjoja.

Vaununsillalla lauloivat nuoret äänet:

Mut meitä kutsuu taisteluun elämä, isäin maa. Siis, veikot, katse kaivattuun päämaaliin nostakaa! Se sankari, ken tullessaan tuo voitonseppeleen. Soi hälle kiitos kansan, maan, työn jälkeen päättyneen.

— Vahinko, että hänestä tulee pappi, kuuli Johanna äskeisen äänen takanaan. — Hänestä tulisi, luulen mä, jotakin muuta … parempaa.

Asemakello soi kolmannen kerran. — Juna vihelsi. Joku rupesi huutamaan eläköötä, mutta voimakkaat "hiljaa! hiljaa!" keskeyttivät ennenaikaisesti innostuneen.

Ylioppilaskokelaat paljastivat päänsä. Laulu kajahti voimakkaana, mutta väreili sitten vienona ja hillittynä:

Mun tieni taisteluun siis vie, ei muuta valintaa. Mut vaikk'ei lapsen satutie mua enää nähdä saa: sua muistan, aika kultainen, en unhoittaa sua voi. Sun laulus armas, herttainen, minulle illoin soi…

Juna oli jo hiljaa liikkeessä, kun laulu loppui. Ja nyt kajahtivat eläköön-huudot nenäliinojen liehuessa.

— Eläköön!

— Eläköön! kajahti vaununsillalta vastaan.

Johanna Roslund seisoi asemarakennuksen rappusilla huiskuttaen nenäliinaansa. Hänen silmänsä uivat kyynelissä. Äskeinen, surunvoittoinen laulu oli liikuttanut häntä syvästi. Hänen ohitsensa kulkivat entiset muistot. Ne nauroivat ja ilakoivat, mutta yhtäkaikki tunsi Johanna mielensä surulliseksi. Lapsuuden ihana aika oli mennyt. Siitä ei päässyt mihinkään. He olivat kumpikin sen jättäneet, niinhyvin Janne kuin hän itsekin…

Kaukaa kuului veturin jäähyväisvihellys ja junan synnyttämä kohina kantautui Johannan korviin kuin etäinen kosken pauhu. Siellä menivät ylioppilaskokelaat kohti "outoa maailmaa". Siellä odotti heitä uusi elämä…

Johanna Roslund astui kotiansa kohti. Hän käsitti nyt, että vanhalle, rakkaaksi käyneelle oli sanottava hyvästit. Sitä ei saisi omistaa aina samassa muodossa.

Mutta muiston siitä sai pitää. Elämä oli rikas. Sillä oli aina jotakin uutta annettavaa, kun vain ihmislapset tahtoivat ottaa sen lahjat vastaan…

Johanna Roslund kulki katua eteenpäin loistavin kasvoin.

TOINEN OSA

I

Johanna Roslund heräsi ja kavahti istumaan sängyssään. Eihän hän vain ollut nukkunut sivu ajasta?

Kierrekaihtimen ja ikkunan välisestä raosta kajasti valkeneva päivä.
Mitähän kello mahtoi olla?

Uunin syrjällä tikutti kello. Johanna koetti silmiä siristäen nähdä, paljonko se oli, mutta huone oli siksi hämärä, ettei hän erottanut. Hän antoi kierrekaihtimen nousta sen verran, että valoa pääsi huoneeseen. Oh, kohta puoli yhdeksän! Ja hänellä kun oli niin paljon puuhaa ennen kirkkoonmenoa!

Hän nosti kätensä pään taakse ja venytteli. Oi, kuinka hyvältä tuntui! Hän oli nukkunut ihmeen makeasti. Oli vähän vastenmielistä nousta. Vuode uhkui suloista lämpöä. Teki kovasti mieli heittäytyä vielä hetkiseksi pitkäkseen.

Hän pujahti peitteen alle, vetäen sen leukaan saakka. Oli niin hyvä ja lämmin aivankuin untuvissa!

Janne… Janne Flykt…

Kuinka suloiselta tuntui lausua tuo nimi! … Se toi mieleen niin paljon kaunista, herttaista ja lämpöistä: loistavat sinisilmät, valoisan hymyn, sointuvan äänen, joka värähteli syvästi hänen puhuessaan "aatteistaan". Tuo suuri, ihmeellinen Janne Flykt!

"Vapahtaja on ihminen, muista se, Johanna. Me saamme tulla hänen luoksensa vapaasti. Hän ymmärtää meitä. Ei kukaan käsitä niin hyvin kuin hän meidän surujamme ja ilojamme. Johanna, sinä saat näyttää hänelle sormuksesi ja sanoa: 'Herra, tämän minä olen saanut Janne Flyktiltä.' Ja Vapahtaja hymyilee: 'Niin, siltä haaveilijalta'."

Johanna veti vasemman kätensä esiin peitteen alta ja katseli sen nimettömässä kimaltelevaa sormusta. Sen hän oli saanut Janne Flyktiltä. He olivat olleet kihloissa kohta vuoden. Hän irroitti sormuksen ja tarkasteli sitä. "Johannalle" oli kaiverrettu sen sisälaitaan. Hän oli kovin ihmetellyt noita lainausmerkkejä. Mitä varten ne olivat siinä? Hän muisti Jannen veitikkamaisen katseen: "Minulla on toinenkin Johanna." Oh! Hän oli käynyt hiukan hämilleen. "Voi sinua, pikku tyttö! Sinun ei tarvitse olla mustasukkainen. Se toinen on kirkonkatossa … kupoolissa!" Ja hän oli saanut kuulla kertomuksen tuomiokirkon kupooliin maalatusta enkelinkuvasta, joka mukamas muistutti häntä … pikkutyttönä. — Sellaista se Janne Flykt keksi! Se oli niin hänen tapaistaan.

Seuraavana sunnuntaina oli hänen jumalanpalveluksen aikana täytynyt tuontuostakin katsahtaa kupooliin. Siellä pyöri "Johanna" muiden enkelien kanssa, nauharuusuke olkapäällään. Ja sitä oli Janne katsellut niin monen vuoden aikana ja ajatellut — häntä! Se ihmeellinen Janne Flykt!

Johanna painoi molemmin käsin sormusta rintaansa vasten. Hän tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi. Sellainen aarre se Janne Flykt! Niin rikas sielultaan, niin kerrassaan ihmeellinen! Sillä sanalla hänet saattoi tulkita. Hän omisti kokonaisen satumaailman. Lumotun linnan avain oli hänellä aina taskussaan. Ja hän avasi sen milloin vain halusi! Olipa kysymys vaikkapa vain kesästä: Janne Flykt sai kukat puhumaan. Taikka talvesta: Janne Flykt puki huurteiset puut mitä ihmeellisimpiin koristuksiin ja katso: siinä oli edessä joulukuusi-kuja, jossa lumi kahisi silkinhienona ja kiteet puiden oksilla välkkyivät timantteina! Janne Flykt oli satuprinssi. Hänellä oli halussaan taikamainen "sesam"-sana joka paikassa.

Mutta vasta Raamatun alalla pääsi hänen jumalainen taikavoimansa oikein näkyviin. Hän rakensi Jerusalemin tuossa tuokiossa raatimies Blomin pellolle! Eikä siihen tarvittu muuta kuin että he jonakuna sunnuntai-iltana kävelivät Laidan syrjäkatua ja pysähtyivät Kallion Pikku-Matin talon nurkkaan kadun päässä: Blomin vanha riihi muuttui temppeliksi, jonka kultainen kupooli näkyi kauas Kidronin laaksoon — kaupungin ojalle, ratavallin toiselle puolen, — sinne, mistä alkoi Hakalaidun, pormestarin niitty. Ja kun he siinä seisoivat liidellen mielikuvituksen siivillä, tuli vanha Lamppu-Taavetti ja kävi pistämässä tulen maantien varrella, Blomin riihen vieressä olevaan viimeiseen lyhtyyn. Ja katso: siinä seisoi korkea kynttiläjalka temppelin pihalla lehtimajanjuhlassa! Siellä oli iloa ja elämää! Heidän ympärillään kukki itämaan ihana luonto. Juhlavirret soivat, ja ihmiset kulkivat loistavin kasvoin. Ja vanha Lamppu-Taavetti, olkapäällä lyhyet tikapuunsa, oli mies, joka kantoi vuodettaan. Hän kulki ohi ja nyökäytti heille ystävällisesti päätään. Tietysti! Hän iloitsi siitä, että hänen reumatismin runtelema selkänsä oli nyt aivan terve. — Niitä merkillisiä iltoja Laidan syrjäkadulla! He saivat siellä keskellä talvea kesän yhtäkkiä ympärilleen. Ei ollut siis yhtään kumma, — niin hassulta kuin se oli kuulustanutkin, — että hän kerran tuollaiselta kävelyretkeltä palattuaan oli iloisesti vastannut äidille, kun oli tämä tiedustellut, missä he olivat olleet: "Jerusalemissa, äiti! Ihan temppelin esikartanolla!"

Se suuri, ihmeellinen Janne Flykt!…

"Tiedätkö, mitä on sielujen soitto, Johanna?"

He olivat seisoneet muutamalla sillalla kaukana kaupungin ulkopuolella. Taivas oli kaareutunut korkeana heidän yläpuolellaan, ja syvä hiljaisuus vallinnut ympäristössä. Oli ollut niin hiljaista, että hän oli kuullut oman sydämensä lyönnit. "Se on iloa ja kaipausta, Johanna. Iloa siksi, että sielut ovat löytäneet toisensa, rakastavat toisiaan ja kuiskaavat toisilleen hiljaa, sanattomasti: 'niin niin!' Se on kaipausta siksi, etteivät rakastavat lelut koskaan saa kylläänsä tuosta hiljaisesta kuiskailusta. Sellaista on sielujen soitto, Johanna!" He olivat seisoneet hetkisen kumpikin hiljaa, ja sitten oli kuulunut äkkiä Janne Flyktin soinnukas ääni: "Tiedätkö, mitä meidän sielumme nyt soittavat, Johanna, nyt kun on tällainen suuri hiljaisuus?" Oh, sen hän kyllä oli tiennyt! "Sanooko sinun sielusi 'niin', sanooko, Johanna?" Hän ei ollut ehtinyt vastata, kun oli jo levännyt Janne Flyktin sylissä. "Sanoo, Johanna, minä tiedän, minä tiedän!" — Ja sitten? Niin, mitä sitten? Se oli niin suloista, että siinä kohden ajatus pysähtyi. Maailma oli paennut kauas pois. Se oli häipynyt olemattomiin. He olivat kuulleet vain yhden äänen: se oli ollut heidän sydäntensä riemuisa sykintä. Ja sitten … Tuo suloinen oli vyörynyt hänen ylitsensä taas kuin lämmin, väreilevä aalto. Tähdet olivat hävinneet, linnunrata lakannut olemasta. Hän oli liidellyt autuaallisen huimaavassa korkeudessa, joka oli ihan pyörryttänyt ja saanut silmät painumaan umpeen. Ja sitten … yhtäkkiä: tähdet olivat tuikkineet taas, linnunrata palannut, ja hän nojannut huumautuneena sillan kaidepuuta vasten. Sielussa oli kohissut vain lämmin aalto: "niin, niin!" Tähti oli lentänyt poikki taivaan. Sekin oli piirrellyt säihkyvin kirjaimin mustaan avaruuteen: "niin, niin!" Ja sitten? Mitä sitten? Hän oli nähnyt pimeässä vain kaksi tummaa, säihkyvää silmää, ja kuullut pehmeän äänen: "Johanna, tiedätkö, mitä nyt on tapahtunut?" Se herttainen, yksinkertainen Janne Flykt! "Me olemme kihloissa, kihloissa, Johanna, sinä ja minä!" Niin, niin. Kuinka omituista kaikki oli ollut! Noinko mentiin kihloihin? — Niin, niin. Käsikoukussa he olivat palanneet hiljaista tietä takaisin kaupunkiin. Mutta se matka oli kulunut hitaasti, sillä melkein jokaisen lennätinpylvään kohdalla oli kuulunut: "Johanna, minä tahdon katsoa sinun silmiäsi!" Oi, oi! Sellainen selittämätön, suuri poika! Ja sitten … Sitten oli jatkettu matkaa taas. — Mutta kaupungin laidassa oli täytynyt heittää käsikoukusta irti ja kävellä niinkuin ennenkin, kunnes heidän porttikäytävässään oli kuiskannut jälleen tuo pehmoinen ääni: "Johanna! Armas!" Ja sitten oli porttikäytävä hukkunut kokonaan, kunnes pihalta kalahtanut aisakello oli tuonut sen jälleen paikoilleen. Maailma oli palannut, mutta hänen päästyään sisälle huoneeseensa se oli jälleen hävinnyt, ja sielu oli uinut onnen autuasta merta kauas, kauas pois, — sinne missä oli ollut vain yksinäinen silta ja suuri hiljaisuus … ja ihminen, ainoa ihminen, jolla oli lämmin, pehmoinen ääni ja säteilevät silmät…

Se suuri, ihmeellinen Janne Flykt!

Johanna havahtui unelmistaan. Oh, hänenhän oli mentävä kirkkoon, sillä tänäänhän vihittiin papiksi Janne Flykt!

Hän suuteli sormusta ja pisti sen takaisin sormeen. Oven takaa kuului äidin ääni:

— Johanna! Etkö muistakaan, mikä päivä tänään on?

— Kyllä, kyllä! Minä olen pian valmis. Viereisessä huoneessa rupesi flyygeli soimaan. Siellä äiti soitteli. Mitä? Joululaulua!

Niin … nythän olikin oikeastaan joulu. Entinen, pikkuinen tähtipoika puettaisiin kauniiseen messukasukkaan.

Johanna hyppäsi vuoteeltaan ja ryhtyi pukeutumaan Siinä oli pöydällä paperipalanen, johon oli jotakin kirjoitettu. Mitä ihmettä! "Sielu … taivas … Jumala…" ja sitten pitkä rivi: "Johanna … Johanna … Johanna Roslund…" Siihen oli Janne kirjoitellut eilen illalla heidän keskustellessaan. Hänellä oli sellainen, omituinen tapa. Kumma, ettei hän illalla ollut sitä huomannut.

— Voi tyttö kulta! Mitä sinä oikein puuhaat? Vasta aamunutussa!

Äiti tuli huoneeseen ja sulki Johannan syliinsä.

— Sinähän myöhästyt kirkosta! Minä olen jo aikoja noussut. Oletko nukkunut näin pitkään?

— En. Olen vain maannut ja haaveillut.

— Niin. Sen minä arvasinkin. Teitä on kaksi haaveilijaa Mitenkähän te tulette toimeen elämässä?