Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

RISTI JA NOITARUMPU

Olaus Sirman tarina

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS

Kirja, Helsinki, 1916.

ALKULAUSE

Olaus Mathiae Sirma, syntyisin Kemin Lapista, oli syntyperäinen lappalainen. Hän tuli ylioppilaaksi Upsalassa v. 1672, vihittiin papiksi siellä ja määrättiin Enontekiön lapinseurakunnan ensimmäiseksi kappalaiseksi. Tässä virassa hän oli vv. 1675-1719, jona viimeksimainittuna vuonna hän kuoli. Tämä riidanhaluinen, juoppouteen taipuvainen, mutta lahjakas mies, teki paljon seurakuntansa hyväksi, vaikka sen aikaiset aikakirjat eivät häntä isosti kiitäkään. Lukuunottamatta suoranaista papillista tointaan, jolla varmaan hänen heikkouksistaan huolimatta oli laajakantoinen vaikutus, toimi hän myös kirjallisella alalla, kääntäen lapiksi mm. Gezeliuksen "Lasten paras tavara"-nimisen kirjan, joka vasta, melkein 200 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, on nähnyt "päivän valon", maaten siihen saakka käsikirjoituksena arkistojen tomuisilla hyllyillä. Tämän monessa suhteessa merkillisen miehen muisto elää vieläkin kansan suussa pienissä "muisteluksissa", joita pimeinä talvi-iltoina takkavalkean ääressä kerrotaan. Ja varsinkin, jos kuulija saa näitä muisteluksia kuulla niillä paikoin, joissa "herr' Vuolevi" on asustanut ja liikkunut, niin nousee hänen haamunsa elävänä kuulijan silmäin eteen, ja hän on hengessään mukana kaikissa niissä paikoissa, joissa herr' Vuolevi "vaikutti", niin kirkossa kuin käräjätuvassa, vieläpä "markkinasiljolla" ja kauppiaan vierastavassakin Lyngenvuonon pohjukassa, Ruijassa.

Tekijä.

I

Joulu oli mennyt, ja uuden vuoden alkuakin oli jo katkaistu tammikuu. Aurinko, joka neljäkymmentä päivää oli kiertänyt näkymättömissä, oli jälleen ilmaantunut, ja nyt se oli jo parisen viikkoa kullannut Enontekiön pappilan pieniä ikkunoita. Sen rusottavista säteistä havahtui koko luminen luonto pitkästä, raskasmielisestä hämäryydestään. Näytti kuin olisivat kääkkyräiset petäjät ojentautuneet suoremmiksi, tuntiessaan taas haaraisissa latvoissaan auringon hyväilyn. Lumikinokset, joita pitkän aikaa oli verhonnut harmaja hämärävaippa, kylpivät iloisesti kimmeltäen päivän kultaisissa säteissä. Jorp'oivi, joka pimeät päivät oli torkkunut alakuloisena, synkkänä, kuin itseensä vaipuneena, silloin tällöin vain syvään huoahdellen, kun tuuli sen hämyistä lakea kiersi, oli herännyt ja kasvanut kookkaammaksi auringon säteiden vaikutuksesta. Valkeassa puvussaan se kohosi majesteetillisena huurteisten metsien keskeltä. Kirkkaana, huikaisevan valkeana hohti sen luminen, paljas pää. — Ja lumipyörteet, joita vinhat tuulenpuuskat ajelivat sen laella, olivat kuin merkkejä siitä, että vakavat, juhlalliset ajatukset sen päässä taas virkeinä askaroivat.

Kirkkomäellä vallitsi eloisa liike. Siellä hääri ihmisiä vilkkaassa touhussa. Koreakauluksiset peskit ja punaiset neljäntuulen lakit vilahtelivat vain toistensa sivu. Poronkellot soivat ajajien lasketellessa pappilan ohi kirkolle, jonne sankkoja joukkoja jo oli kokoontunut. Kirkkotuvista nousi sakeita sauhuja, ja niiden edessä oli vilkasta liikettä. Ovista mentiin ja tultiin. Ajo- ja kuorma-ahkioita oli joukottaan tupien seinustoilla, viimeksimainitut runsaasti kuormitettuina. Vaimoja komsioineen hääräili tupien välillä. Törmällä terhensi pikkupoikia punalakkineen ja pikkupeskineen, nauraen, huhuillen ja ilakoiden. Ympärillä ärhensi koiraparvi, jota pojat kepeillä sohivat ja komentelivat. Ilmassa kiiri iloinen joiku, jota kimeä lapsenitku tuontuostakin säesti. Joukko miehiä oli matkalla joen yli viemässä ajokkaitaan syömään. Toiset poroista kulkivat allapäin, velttoina ja väsähtäneinä. Toiset taas pystypäisinä teutaroivat, pidätellen, vastaan ponnistellen, lyhyin, terävin askelin, koparat naskuen. Yksinäinen koira yritti rannalta porojen jälkeen jäälle, säikähdyttäen jo takimmaiset elukat äkkinäisiin kaarroshyppyihin sivuille, kunnes miehen äkäinen karjaisu sai ärhentäjän palaamaan takaisin…

Kaikesta päättäen oli nyt Enontekiön kirkkotörmällä Lätäsenon suussa tavallisuudesta poikkeava elämä ja liike. Ja syy tähän oli selvä: porvarien puodit ja aitat, jotka läpi vuoden olivat olleet lukossa, paksut rautakanget ovissa, olivat nyt auki. Niiden edessä oli kelkkoja kymmenittäin täynnä kaikenlaista tavaraa. Vanhempia miehiä susiturkeissa ja paksuissa villavöissä seisoskeli aittojen portailla, nuorempien hääriessä kuormien kimpussa, niitä purkaen ja aittoihin kantaen. Tuolla kiskoi poro kuormallista kelkkaa, jossa oli pieniä tynnyreitä ja nassakoita. Kuorman perässä juoksi mies, kädessä ristikkojakkara, ja vähän jälempänä astui toinen, seljässä kokonainen kantamus rihmaan pistettyjä puutuoppeja. Tuossa taas vedätettiin täyteisiä kuormia mitä erilaatuisimpia tavaroita kirkon ympärillä oleviin kauppakojuihin, joissa miehet järjestelivät pöytiä sekä naulailivat orsia ja kojujen kannatuspuita. — Kaikkialla oli liikettä, hälinää ja touhua. Eikä kumma. Sillä Tornion porvarit olivat saapuneet ja alkaneet Enontekiön kuulut markkinat.

Puoleenpäivään mennessä olivat kauppakojut kaikkialla valmiina. Ja koko joukko niitä olikin. Leveä katu oli muodostunut kirkon ja joenrannan välille, ja sen molemmin puolin seisoi puolikymmentä kojua täynnä tavaraa. Olipa eräs viinanmyyjä asettanut pöytänsä aivan sakariston seinustalle, missä lumi pian siljoksi tallaantui pöydän ympärillä häärivien lappalaisten jaloissa. Paljon kansaa olikin markkinoille saapunut. Eivät muistaneet Tornion porvaritkaan moneen vuoteen nähneensä niin väkirikasta liikettä Enontekiön kirkkotörmällä. Lappalaisia oli kerääntynyt laajan pitäjän joka kulmalta. Oli myös kansaa naapuripitäjästä, Kautokeinosta. Kirjavassa vilinässä liikkui Ruijan kauppias renkeineen norjalaiselle ominaisella reippaudella. Erään aitan edustalla kiisteli vankkarakenteinen, varmannäköinen peskiniekka torniolaisen kaupparengin kanssa lehmänvuodista, joita oli rykelmä miehen reessä. Se oli uudistalokas Pajalan seurakuntaan kuuluvasta Muonion kylästä. Kuin ujostellen pujottelihe väkijoukossa enontekiöläinen uudisasukas hukannahkalakissaan ja pöyhkyripeskissään, kaupitellen puukuppeja ja kapustoja.

Suurin kauppa kävi kuitenkin kojujen ääressä. Pöydät ja penkit olivat täynnä vaatepakkoja, joista sarka oli runsaimmin edustettu. Olipa eräässä kojussa, jossa pöydän takana seisoi torniolainen raatimies ja kauppias Petter Eerikinpoika Planting omassa pönäkässä persoonassaan, pöydällä ulkomaankin kankaita: oli Hollannin palttinaa ja Saksan verkaa, sinistä, punaista ja keltaista. Sitä sai kauppias mitata kyynärän toisensa perästä kojun ympärillä hääriville lappalaisille. Orsissa liehui kirjavia, värikkäitä lapinhuivia hyvässä sovussa lannanmiehen villaisten kaulaliinojen kanssa. Yhdessä kojun nurkassa oli hamppua, toisessa köyttä ja kaaristenuoraa. Sivuorrella riippui rihmassa pieniä hopeapikareita, lusikoita, rintasolkia, helminauhoja ja kimputtain vaski- ja hopeasormuksia. Viereinen koju, jossa myymässä oli Plantingin renki, sisälsi pääasiallisesti rautatavaraa. Erikokoisia patoja oli vierekkäin pitkällä peräpenkillä. Pöytiä rasitti kupari- ja rauta-kattiloiden raskas taakka, ja orresta riippui tiheässä rivissä padankannattimia koukkuineen ja vitjoineen. Olipa yhdessä nurkassa muutamia piilukkopyssyjäkin, torniolaisen maalaissepän valmisteita, puhumattakaan puukoista, viikatteista ja kirveistä, joita oli runsas valikoima.

Jos oli tavaraa porvareilla, niin olivat lappalaisetkin hyvin varustetut vastavaihtoa varten. Aittojen edustalla kävi kiivas tinka, montako suola- ja jauholeiviskää piti lapinmiehen mistäkin nahkakimpusta saada. Siellä tutkivat porvarit apulaisineen porontaljoja; toinen kanteli selässään jäniksen-, oravan- ja kärpännahkakimppuja, odotellen vuoroaan, milloin pääsisi vaihetusta hieromaan ahneen porvarin kanssa; kolmas levitti ylpeänä hangelle ketunnahkoja ja tinki kiivaana ruijalaisen kanssa, joka metsänsaalista liian alhaiseksi arvosteli. Muuan Alattiosta kotoisin oleva Ruijan mies teki kauppoja kuivatulla saidalla, turskalla ja kalanihralla. — Sekava äänten sorina kaikui tuossa kirjavassa joukossa, jossa yhtaikaa puhuttiin suomea, lappia, ruotsia ja norjaa.

Päivä kallistui jo iltapuoleen ja aurinko laski. Kojujen ja puotien edustalle kannettiin tervaksia nuotioita varten. Lappalaiset puuhasivat myös tupiensa edessä valkeita viritellen. Pian leimahti nuotio siellä, toinen täällä, pimenevässä illassa. Koko kirkkotörmä oli täynnä tulia kuin laaja leiripaikka. Kirkon ikkunat punoittivat nuotioiden loimosta ja kuvastelivat monipäisen joukon sakeaa hyörinää.

Kuta pitemmälle ilta kului, sitä iloisempi ja suuriäänisempi terhennys kaikui pitkin törmää. Viina, jota monet kauppiaat olivat myyneet ja toiset kaupanvälittäjäisiksi pitkin päivää tarjoilleet, oli tehnyt vaikutuksensa herkkiin tunturilapsiin. Remahdellen kajahteli joikulaulu joka taholta. Väliin se soi kerskuna, kun rikas lappalainen lauloi rikkauksistaan, väliin taas käheän ivallisena, kun toinen kostomielin vihamiestään kuvaili. Toisin vuoroin se esitti ilakoiden porokarjan kauneutta, toisin vuoroin taas kuvasi elävästi paimenkoiran urheaa tointa laajan lauman hallinnassa. Nuotiotulien ympärillä häärivät hikiset olennot muistuttivat metsänpeikkoja. Heidän varjonsa häilähtelivät rusottavalla hangella kuin mahdottoman suuret jättiläiset. Pikkupojat kiiriskelivät nuotiovalkeiden ympärillä ja temusivat ostopaikoilla. Lappalaistytöt kulkivat supatellen ja naureskellen suurissa joukoin kojulta kojulle, ihaillen tulen valossa kiiluvia koristeita.

Sakariston luota kuului laulua. Yksi ja toinen kauppakujalla kuljeskelevista joutilaista katselijoista suuntasi askelensa sinne. Pöydän takana seisoi pieni, sukkelannäköinen mies, kädessä täysinäinen viinatuoppi, jota hän laulaessaan piti koholla. Kauppakujan päässä palava nuotio valaisi hänen kasvonsa ja heitti pöydän ympärillä tungeskelevien lappalaisten välitse tuontuostakin loimoaan sakariston seinustalle, jolloin pimennosta paljastuivat erisuuruisten viinanassakoiden pyöreät pohjat.

— Puodin Mummalta pudisti,
Sirman jyvät siirsi pois,
Joista olutt' olevasti
Lappi laudi juoda sait.

lauloi mies kärisevällä äänellä.

Se oli "Viina-Ville", kaikkien markkinamiesten tuttu, joka nassakkakuormineen ilmaantui joka vuosi Enontekiön markkinoille yhtä varmasti kuin pääskynen keväällä. Tuttu oli laulukin monelle, jo parina vuonna ennen kuultu. Se kertoi kolmisen vuotta sitten tapahtuneesta Muonion- ja Tornionjoen suuresta tulvasta, ja kulki tekijänsä Antti Keksin mukaan "Keksin laulun" nimellä.

— Hei pojat, eikö kukaan osta? huusi Viina-Ville tarjoillen tuoppiaan yhdelle ja toiselle. — Viina kallistuu, kallistuu, kuta enemmän ilta kuluu! Tämä tässä menee vielä markasta… Helppoa, helppoa! Ja laulut kaupanpäällisiksi!

Muuan lappalainen ojensi pullonsa, ja Ville täytti sen tuossa tuokiossa. Hän laski tuoppiin uutta ja lausui silmää iskien:

— Nyt alkaa eväsviinan myynti! Hei pojat, eväsviinoja tunturiin! Välttämätöntä jokaiselle pakkasessa… Eikö kukaan huoli? — No, lauletaanpa sitten taas:

— Kurkkuin kuivuutta surevat
Kurmupeskeiss' kulkijat…

— Kuulkaapas, mitä Keksi laulaa! huudahti hän. — Suru tulee, kun viina loppuu ja kurkku kuivaa… suru ja ikävä mieli… voi sitä maata, missä ei viinaa ole! Eikö herr' Vuolevi ole koskaan siitä tekstistä saarnannut? Hah-hah!… Kas tässä, pojat, tuoppi taas! Eväsviinaksi erinomaista! Tämä on tuosta nassakasta, jossa on punainen tähti pohjassa… näettehän, tuosta noin… Saksalaista tavaraa… aina Englannista saakka… ei mitään kotona keitettyä…

Lappalaisilta ei suinkaan puuttunut ostohalua. Heitä vain huvitti kuulla vikkelän viinasaksan jaarittelua.

— Hei, Viina-Ville! Tuoss' on potteli! Ann' täyttyä vain! räyhäsi nuori, jo kelpo lailla humaltunut lappalainen, työntäen ison, litteän pullon kauppiaan eteen.

— Kas niin! Se on oikein, Aslak Omma! huudahti kauppias ja ryhtyi pulloa täyttämään. — Tämä vetää kaksi tuoppia… Kas siinä! Kolme markkaa… ei penniäkään alle eikä päälle.

— Markallahan äsken annoit tuopin? huomautti joku joukosta.

— Joo, mutta se oli äsken ja nyt on meillä nyt, vastasi häikäilemätön viinasaksa. — Tämä on eväsviinaa… saksalaista tavaraa… punatähtipohjaisesta nassakasta.

— Ei se vielä eväiksi jouda! Markkinat ovat vasta alussa! remusi ostaja, löi maksun pöytään ja hoippui väkijoukkoon.

Pulloja ja tuoppeja työntyi nyt pöydälle yhä useampia eikä Viina-Ville joutanut muuta kuin mittaamaan. Hopeamarkka toisensa perästä solahti hänen leveiden sarkahousujen taskuun.

Tuli taas välipää, jolloin pöydän ympärillä oli vain kuunteluhaluisia katsojia, Kauppiaalla oli heti ohjelma valmiina heitä varten. Hän täytti mittansa ja rupesi laulamaan:

— Järvi kaunis Karungissa
Lähestyy nyt lähemmäks'.
Sinne Sirman jyvät jouduit
Kahden puolen Karunkia,
Maltaiksi kaikki muutuit.
Husa siellä humalat keitti…

— Mitäs Sirman jyvistä, mutta paljonko tuosta annat? huusi pikkuinen, tanakka lappalainen tunkeutuen pöydän luo ja heittäen oravannahkakimpun laulajan eteen.

— Kaksi tuoppia, kaksi tuoppia vain… En pisaraakaan enempää, vastasi Ville.

— Tornion porvari tarjosi puolta riikintaaleria, mutta ei sovittu kaupoissa.

Viina-Ville laski kimpun.

— Neljäkolmatta kappaletta, sanoi hän ja heitti kimpun pöydälle. —
Kaksi tuoppia vain… Oravalla on halpa hinta…

— Mutta viinalla kallis…?

— Kallis, kallis.

— No, olkoon menneeksi!

Lappalainen sai viinansa ja lähti, ja kauppias pisti nahkakimpun nassakoiden väliin.

— Taas voitit hopeamarkan, Viina-Ville, kuului joukosta.

— Viina kallistuu, hyvät ystävät! Ilta kuluu, ilta kuluu, vastasi
Ville silmää iskien.

Mittatuoppi täyttyi jälleen.

— Hyvä Maunu Martinpoika
Potentaatti Pohjanmaalla,

lauleli Ville, mutta keskeytti samassa:

— Onko Martinpoikaa, nimismiestä, näkynyt? kysyi hän.

— Ei ole.

— Kumma, ettei hän ole vielä tullut… Eikä näy pappiakaan…
Missähän herr' Vuolevia nyt pidetään?

— Tuolla näkyi olevan Plantingin kojulla, virkkoi pöydän luo tunkeutuva uudistalokas. — Markkinatuulella näytti äijä olevan. Joko on kallistunut tavarasi paljonkin, Ville?

Osa pöydän ääressä seisojista lähti solumaan kauppakojuja kohden. Ville ryhtyi mittaamaan viinaa. Hetken päästä kuului väkijoukkoon hänen käreä äänensä, josta saattoi päättää, että kaupanteossa oli taas tullut pieni välipää:

— Juokaat nyt vettä jyvät, joista olutt' tuli hyväst'…

Raatimies Plantingin kojun eteen oli pysähtynyt tanakkaharteinen, pienikokoinen mies. Hänen kasvonpiirteensä olivat eloisat ja vilkkaat, ja niistä vetivät erityisesti huomiota puoleensa pikimustat silmät, joiden katseessa näytti alinomaa kytevän salainen hehku, kuin vartoen tilaisuutta päästäkseen ilmiliekkiin puhkeamaan. Tähän eloisan katseen sävyyn sopivat erinomaisen hyvin ohuthuulinen, ilmeikäs suu ja esiinpistävä, kulmikas leuka syvine pykälineen. Viimeksimainittu antoi kasvoille niiden vilkkauden ohella tarmokkaan ja päättäväisen ilmeen. Otsa oli matala, ja takaraivolle työnnetyn lakin alta pisti esiin kiiltävän musta, nyt vähä epäjärjestyksessä oleva tukka. Nenä oli leveä, vähän litteähkö. Yhdessä ruskean ihonvärin ja pystyjen poskipäiden kanssa ilmaisivat ne selvästi omistajansa lappalaisen syntyperän.

Se oli Enontekiön kappalainen ja lapinrahvaan saarnaaja, pastori
Olaus Sirma, jota kansa tavallisesti nimitti "herr' Vuoleviksi".

Herra Olaus oli hyvällä tuulella ja puheli isolla äänellä kauppiaan kanssa, tehden laajoja liikkeitä käsillään.

Hän oli saanut vieraita markkina-ajaksi, itsensä lapinvoudin, joka oli saapunut Enontekiöön lapinveron kantoon. Kun vieraita sattui harvoin Enontekiön pikku pappilaan, ja markkinoitakin oli vain kerran vuodessa, oli aivan luonnollista, että silloin tarjosi talo, mitä parasta oli. Eikä herra Olauksella, Lätäsenon harria ja Mannajärven siikaa lukuunottamatta, ollut sen parempaa kuin selvä ja puhdas viina. Mutta sitä hän tarjosikin oikealla lappalaisen vieraanvaraisuudella. Markkinasaarnan jälkeen oli siis pappilan pienessä päätykamarissa maisteltu tavallista ahkerammin. Oli juotu Tornion ja sen toimekkaiden porvarien malja, haasteltu ja rupateltu, kohotettu kesken kaiken Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa ja kaikkien hänen uskollisten alamaistensa malja ja tultu yhä iloisemmalle ja hilpeämmälle päälle. Herra Olaus oli tyhjentänyt pikarin toisensa jälkeen ja humaltunut vähitellen. Illempana hän oli lähtenyt markkinapaikalle kävelemään ja pysähtynyt vanhan tuttavansa Plantingin pakeille tämän kojulle. Ympärille kerääntyi pian meluava joukko juopuneita lappalaisia, jotka nähdessään papin päihtyneenä rupesivat keskenään tekemään ivaa hänestä.

Saarnatuolissaankohan luulee herr' Vuolevi olevansa, kun noin viittoo ja levittelee käsiään, naljaili eräs parissakymmenissä oleva mies, osoittaen pappia, joka kuului kauppiaalle parhaillaan kertovan viime Ruijanmatkastaan.

— Etkö kuule, että hänellä nyt on hauskempi teksti, kun saa kertoa, montako pikaria tyhjensi kauppamiehen tuvassa toissa vuonna merenrannassa, huomautti toinen, jonka käyrät jalat notkahtelivat melkoisesti humalan vaikutuksesta.

Sirma oli kuullut viimeisen puhujan sanat. Hän käännähti joukkoon päin ja horjahti vähän.

— Mitä hörisette, kurehousut? ärjäisi hän ottaen tuiman katsannon. — Pitäkää huolta itsestänne! Vai ettekö tiedä kuka minä olen? lisäsi hän varttaan ojentaen, josta oli seurauksena, että hän horjahti uudelleen.

— Tunnemmehan toki herr' Vuolevin, joka kuuluu myös ennen käyneen kurehousuissa niinkuin mekin, lausui juopunut ääni vastaan.

Joukko räjähti nauramaan.

Herra Olaukselta pääsi kirous. Käsi ojona hän otti askelen joukkoa kohden, puhkuen ja hammasta purren.

— Väistykää kauniisti pois, miehet, ennenkuin minulla turmelus nousee! sanoi hän. — Ettekö tiedä, että joka loukkaa minun persoonaani, loukkaa samalla korkea-arvoisaa konsistoriumia ja piispaa. Nähkääs — jatkoi hän ja painoi peukalolla juhlallisesti rintaansa — minä olen konsistoriumi ja piispa.

Lappalaiset eivät oikein tienneet, oliko viimeksisanottu otettava vakavasti vaiko ei: he vaikenivat ja perääntyivät loitommas.

— Näe nyt… Planting… minkälaisia lampaita minulla on hoidettavanani. Haukkuvat omaa pappiaan hänen kirkkonsa vieressä! lausui Sirma hoiperrellen jälleen kauppapöydän ääreen. — Tuommoisille minun sitten pitää saarnata ja sanaa julistaa! — Tuntuu, totta vie, Planting, usein siltä, että evankeliumi on aivan liian hyvää tavaraa heille… Enkä minä sitä usein annakaan, Planting, siitä saat olla varma… Mutta laki! — Kas se on parasta näille nahjuksille, joilla rohkeus kasvaa sitä mukaa kuin viina päähän nousee… sillä tuota ei olisi tehnyt selvä lappalainen… Totta vie, Planting, minä tunnen lappalaisen luonnon…

— Sellaisiahan tahtovat tämän perän asukkaat olla, vastasi kauppias vältellen. — Ei ole kirkon vaikutus vielä syvälle juurtunut eikä esivallankaan käsi ole päässyt heitä nöyryyttämään, mutta kyllä kai sellainenkin aika kerran tulee…

— Esivallan käsi! Älä puhu, Planting, esivallasta. En kärsi kuulla sellaista puhetta… Ei täällä ole esivaltaa muulloin kuin markkina-aikana.

— Onhan täällä pastoria lukuunottamatta nimismieskin paikkakunnalla, uskalsi kauppias muistuttaa.

— Olisikin eri järjestys, Planting, totta vie, jos olisi Martinpojassa nimismiestä yhtä paljon kuin minussa pappia! huudahti Sirma, läimäyttäen kämmenellään kangaspakkaa. — Mutta herja… sellaistakin esivallan edustajaa kuin hän!… Suojelee noitia ja velhoja! — Mutta nytpä veivät hänen parhaan ystävänsä — jatkoi hän nauraen. — Oletko kuullut, Planting, että Paulus-Jouni on joutunut Jukkasjärvellä kiinni noituudesta — omasta ammatistaan? Valkealla porolla lähti sinne kopeana mies poronkellon soidessa… ja nyt palaa takaisin rautojen kintuissa kilistessä. Se on kohtalo se!

— Ilmankos häntä ei ole näkynytkään näillä markkinoilla. Rentona hän aina esiintyi ja rahaa hänellä oli kuin kuninkaalla. Monesti olen hänen kanssaan kaupat tehnyt.

— Ei kannata noitaa sääliä! lausui herra Olaus ankarasti. —
Ansaitun rangaistuksen hän tulee saamaan ja se on oikein…

Hänen päänsä painui rintaa vasten. Viina näytti vahvasti vallanneen miehen, päättäen siitä, että ruumis horjahti tuon tuostakin taaksepäin. Mutta sitä ei kestänyt kauan kerrallaan. Äkkiä kohosi tukeva leuka, ja kädet puristautuivat pöydän reunaan tiukemmin. Mutta ajoittaisesta ulkonaisesta varmuudesta huolimatta sammalsi jo kieli kelpo lailla.

— Onko sinulla… Planting… nyt… niitä koreita huivia? kysyi hän häristellen silmiään. — Minä vaimolleni ostaisin.

Hänen päänsä painui jälleen rintaa vasten, ja kuin muistoihinsa vaipuen hän sopersi:

— Minä olen, Pla-Planting, saanut tosi hyvän vaimon…

Kauppias hymähti itsekseen. Hän tunsi sääliä miestä kohtaan ja vastasi ystävällisesti:

— Tuossa niitä on orrella. Herra Olaus on hyvä ja valitsee siitä.

Sirma kohotti päätään ja katsahti osoitettuun suuntaan. Hänen, piirteensä olivat käyneet lempeiksi ja silmissä kiilsi kosteaa. Hän yritti vetää huivikimppua orrelta, mutta ei tavannut sitä oikein: käsi heilahti vain sivutse. Kauppias otti kimpun alas ja asetti sen hänen eteensä.

— Hyvää iltaa, raatimies! kajahti äkkiä Sirman vierestä.

Tulija oli keskikokoinen, turpea mies. Kasvot olivat punakat, silmät pienet ja viekkaat. Niiden katse oli epäilevä ja kyräävä. Nenä oli paksu, vähän pysty, ja suurenpuoleista suuta reunusti harva parta. Yllä oli tulijalla vankka peski, jota villavyö kiristi uumenilta, ja päässä hukannahkalakki. Ryhti oli itsetietoinen ja kopea. Tulija oli talokas Maunu Martinpoika, Enontekiön nimismies.

Sirma säpsähti tuon äänen kuullessaan. Hän ajatteli juuri Kaarinaansa, jolle parastaikaa huivia valitsi, ja hänen mielensä tuntui pehmeältä. Hän ajatteli, kuinka Kaarina taas häntä, horjahtanutta, hoitaisi ja lempeästi nuhtelisi. Mutta näistä suloisista ajatuksista hänet tempasi äkkiä tuo töykeä ääni, joka kajahti hänen viereltään. Silmänräpäyksessä muuttui kasvojen lempeä ilme. Kostea kiilto hävisi silmistä, epävarma varsi oikeni ja otsa synkkeni.

— Iltaa, Martinpoika! lausui hän uhmaavasti, kääntyen nimismiehen puoleen. — Ylpeäksipä olet käynyt, kun et minua ole tuntevinasikaan. Pitäisihän sinun jo minut tuntea…?

Nimismiehen pienissä silmissä välähti hiukan. Ne soikkenivat, räpähyttivät ja kävivät vielä pienemmiksi. Heittäen syrjäkatseen Sirmaan hän äännähti purevasti:

— Iltaa! Enpä osannut herra pastoria tuntea. Luulin lappalaiseksi, jolta viina on vähän jalkoja herpaissut.

— Älä ivaile, Martinpoika! Suurempi mies minä olen joka päivä kuin sinä, talonpoika, jolle vouti on viran antanut. — Mutta nyt hän taitaakin ottaa rengiltään viran pois! Mitäs arvelet siitä?

— Mitenkä niin? Herra Olaus on hyvä ja selittää tarkemmin.

— Kuulehan miestä, Planting, kun heittäytyy hurskaaksi. — Ja kääntyen nimismiehen puoleen hän jatkoi äänellä, josta vahingonilo selvästi pisti esiin:

— Et taida tietääkään, että sinun parhaan ystäväsi, Paulus-Jounin, on nyt hänen herransa Beelsebub jättänyt kokonaan pulaan, kun on mies joutunut esivallan käsiin? Miehen, joka tähän saakka on istunut kunniapaikalla pirtissäsi, saat nyt nähdä käräjäpaikalla, kintuissa kilisevät kahleet. — Eikö sydämeesi koske, Martinpoika?

Väkijoukko oli jälleen kerääntynyt Plantingin kauppakojun luo ja kuunteli jännityksellä nimismiehen ja papin keskustelua. Muutamia porvareitakin oli joukkoon liittynyt, ja kaikkien kasvoilta luki odottavan, vahingoniloisen ilmeen.

— Mitäs se pappiin kuuluu, kuka kulloinkin talossani käy? lausui nimismies mahtavasti. — Minä olen, luulen ma, isäntä vielä siellä.

Minuun se juuri kuuluukin! selitti herra Olaus itsepintaisesti. — Minun on pidettävä huolta, etteivät noidat saa seurakunnassani vehkeitään harjoittaa. Ja sitä enemmän se kuuluu minuun, kun esivallan edustaja julkisesti suojelee talossaan tunnettua velhoa, jonka toimet ovat päivänselvät. Ja sen vuoksi on minun velvollisuuteni syyttää sinua, Martinpoika, noitien suojelemisesta, ja silloin on sinulta virka koreasti naulassa… Mitäs siihen sanot?

— Se olisikin aivan herra Olauksen muiden tointen mukaista, vastasi nimismies pilkallisesti.

Sitä syytöstä ei pappi ikänä saa hänelle päähän, ajatteli hän. Paulus-Jouni oli tosin käynyt, mutta aina sellaiseen aikaan, ettei siihen löytynyt todistajia. Hän katseli uhmaavasti Sirmaa, joka nyt astui aivan hänen eteensä ja kulmat uhkaavissa rypyissä tuijotti häneen veristävin silmin:

— Mi-mitä tarkoitat, mies? kysyi hän uhkaavasti.

— Tarkoitan sitä, mitä jo sanoin! Sellainen mies, joka riistää toiselta heinämaat, koettaa luonnollisesti riistää virankin!

Nimismies kääntyi lähteäkseen, mutta pysähtyi muutaman askelen päähän ja pyörähtäen jälleen Sirmaan päin jatkoi purevasti:

— Luulen herr' Vuolevin nyt täysin käsittäneen, mitä tarkoitin, vaikka humalaisen aivot toimivatkin hitaasti.

— Mitä sinä oikein puhut, mies? Minäkö riistän? Kyllä arvaan jo, mitä tarkoitat. Mutta, jos suoraan sanon, kuka toisen omaa anastaa, niin se olet sinä itse, Martinpoika!… Sinä lurjus! Sinä kadotuksen viskaali!

Sirma astahti askelen nimismiestä kohden silmät salamoiden ja leuka vapisten. Väkijoukosta kuului supatusta ja tirskumista.

— Sinä olet anastaja ja väärintekijä niin pappi kuin oletkin! huusi nimismies vastaan. — Sinä olet vienyt minulta niityt ja veisit koko elämäni, vielä virkanikin, jos kykenisit. Mutta siihen et kykene sinä, et totta tosiaan!

Sirma astui vielä askelen nimismiestä kohden, ja nyt oli hänen muotonsa hirveä. Silmät tuijottivat kamalasti, ja suu oli vääntynyt julmaan irvistykseen.

— Suu kiinni! ärjyi hän katkonaisesti. — Semmoisilla miehillä kuin sinulla ei ole puhevaltaa näin julkisella paikalla: — ei ainakaan näin kirkon vieressä, — sillä sinä olet huorintekijä, roisto, varas ja ryöväri!

Ja kuin haltioituneena hän hyppäsi nimismiehen eteen, tarttui kiinni tämän lakkiin ja tempaisi sen maahan.

Nimismies otti lakkinsa ja pui nyrkkiä Sirmalle vihasta punaisena:

— Sakkoa saat tästä, pappi! Muista se! — Ja kääntyen väkijoukon puoleen hän huusi:

— Pankaa mieleenne, miehet, mitä pappi sanoi! Te kuulitte herjaukset ja näitte loukkauksen, jonka alaiseksi olen joutunut. — Tästä asiasta puhutaan enemmän lakituvassa.

Nimismies hävisi väkijoukkoon äärimmilleen suuttuneena.

Sirma seisoi keskellä kujaa, pudisteli päätään ja puheli itsekseen:

— Vai käräjiin taas. No, eipä mitään… onhan meillä Martinpojan kanssa entisiäkin asioita…

Kukaan ei virkkanut hänelle sanaakaan. Papin raivoisa esiintyminen oli herpaissut miesten mielen ja säikähdyttänyt naiset kokonaan, ja siksi annettiin hänen olla. Väistyttiin vain hänen tieltään, kun hän jälleen hoippui Plantingin kojulle keskeytynyttä kauppaansa jatkamaan.

— Jo taisi nyt herra Olauksen käydä hullusti, kun meni nimismiehelle sellaisia puhumaan. Markkinarauhan rikkomisesta se nyt sakotuttaa, tuumi kauppias.

— Älä siitä huolehdi, Planting, vastasi Sirma huolettomasti. — Kyllä minä sen asian vastaan. Totta oli joka sana, vaikka en voikaan kaikkea toteennäyttää. Kyllä minä tiedän Martinpojan jäljet. Useita lapsia olen kastanut, jotka eivät saa häntä isäkseen kutsua. Minä tiedän sen.

Hän käänteli kädessään olevaa huivia ja lisäsi:

Tämän minä otan.

Hän jätti hyvästi ja lähti kotiin. Kulku kävi vähän vaivalloisesti, mutta hyvin hän silti pystyssä pysyi. Se oli nimittäin herra Olauksen vahvoja puolia, että hän pysyi jaloillaan, vaikka olisi päivän juonut. Ottaen oikean suunnan hän astui verkkaisin, hiukan horjahtelevin askelin pappilaa kohti.

* * * * *

Oli jo myöhäinen ilta. Nuotiovalkeat hiipuivat jo monin paikoin hiilloksina ja niiden ääressä häärivät juopuneet lappalaiset. Kauppiaat sulkivat kojujansa. Joelta kuului päihtyneiden joiku ja mekastus. Tähdet kiilsivät kirkkaina korkeudessa, ja pappilan päätykamarin ikkunasta heitti heleä takkavalkea pitkän, häilähtelevän valojuovan valkealle hangelle.

Muutaman nuotion ääressä lojui puolikymmentä lappalaista. Pari heistä oli viina jo vaivuttanut, mutta toiset istuivat vielä kaulatusten ja maistelivat. Äärettömän onnen ja hyväntuulen ilme oli heidän hikisillä kasvoillaan, jotka nuotio kirkkaasti valaisi.

— Aslak, Aslak, joikkaa… joikkaa, lallatteli keskimmäinen heistä.

Puhuteltu otti pitkän kulauksen ja rupesi yksitoikkoisella äänellä hyräilemään:

— Hee-er Vuol-le-vi, paa-a-ha pap-pii, nun-nun-nun-nuta-nuu…

Sirma pysähtyi kuuntelemaan. Hän tunsi laulajan. Se oli Aslak Omma, nuori, terhakka lappalainen. Toinen laitimmaisista otti nyt pullon ja ryyppäsi.

— Minäpä osaan myös joiun, turisi hän.

— Laula, laula, Niila, sopersi keskimmäinen.

— Paa-au-lus Jou-nii… suu-uu-rii noi-taa… nun-nuta…

— Hei miehet! huusi Sirma.

— Ii-ih! kuului nuotiolta ja kolme humalaista päätä kurkisteli tulen yli pimeyteen kuin säikähtyneet riekot.

— Pankaa nukkumaan nyt, että jaksatte huomenna kirkkoon, lausui
Sirma käskevästi.

— Ii-ih! Ku-kuka se on? Tule saamaan ryyppy! — kehoitettiin nuotiolta.

Aslak Omma oli kömpinyt pystyyn ja tirkisteli ääntä kohden, varjostaen kädellä silmiään.

— Se on pappi, herr' Vuolevi, supatti hän toisille. Hän oli tuntenut papin…

— Joo pappi se on. Pankaa maata nyt, älkääkä menotko enää, kehoitti
Sirma ja lähti astumaan pappilasta näkyvää tulta kohden.

— Maata pannaan… maata pannaan, kuuli hän mennessään nuotiolta.

Päästyään pappilan pihalle hän pysähtyi ja katsahti kirkkomäelle…

Äskeiset lappalaiset olivat nousseet pystyyn ja hyppivät yhdessä kimpussa nuotion ympärillä. Hän erotti aivan selvään heidän joikunsa:

Heer-er… Vuo-le-vi… hyvä-ää… pap-pii voiaa… naa-naa. Rannassa… is-tuu… Ruijan viinaa juo… voi-aa naa-naa… hyvää… viinaa…

Sirman suu vetäytyi hymyyn, ja hän iski itsekseen silmää.

II

Erään kirkkotuvan edustalla seisoskeli muutamia lappalaisia neljännen markkinapäivän aamuna.

Markkina-aika ei tuonut Enontekiön markkinapaikkaan ainoastaan alamaan porvareita tavarakuormineen; se toi myös esivallan tuomareineen. Tilavin kirkkotupa sai silloin tehdä oikeushuoneen virkaa, ja siellä sai lappalainen niin hyvin kuin lantalainenkin kuulla, miten laki asioita arvosteli, jos he nimittäin kaupanteoltaan joutivat sitä kuulemaan. Sillä vaikka oikeusasiat muuten kiinnittivätkin suuresti lappalaisten mieltä, oli kaupanteko heille kuitenkin pääasia, jota sellaisetkaan toimitukset kuin markkinajumalanpalvelukset ja käräjät eivät pystyneet häiritsemään. Olipa toisinaan tapahtunut niinkin, että tuomarin oli täytynyt lappalaisten kaupanteon vuoksi keskeyttää oikeuden istunto ja lykätä se seuraavaan päivään. Edellämainittuna päivänä oli kuitenkin siksi mielenkiintoinen asia oikeuden käsiteltävänä, etteivät lappalaiset joutaneet ensi sijassa kauppojaan ajattelemaan. Heidän kuuluisin tietäjänsä, Jouni Vasara, "Paulus-Jouni", niinkuin häntä tavallisesti kutsuttiin, oli sotkeutunut esivallan käsiin. Jokainen, joka vain kynnelle kykeni, halusi sen vuoksi kuulla, miten nuori tietäjä selviytyisi pälkähästä. Sillä se tiedettiin, ettei esivallalla ollut armoa sellaisille miehille, jotka tietäjän toimissa liikkuivat. Senpä tähden vinttikin tapahtuma vilkkaan keskustelun miesten kesken.

— Ahtaalle joutui Paulus-Jouni, kun esivalta käsiinsä sai, virkahti alakuloisena eräs silmäpuoli lappalainen. — Ei kärsi esivalta vanhoja tapoja, joita isät ennen harjoittivat.

— Kovin julkisesti liikutteli kannustaan Jouni… Ei ollut vanhan Staalo-Oulan kätevyyttä… Siinä oli mies, jota ei toinen viekkaudessa voittanut, lausui tähän muuan vanhanpuoleinen, pujopartainen peskiniekka, jolla oli putkenjuurimälli molemmissa suupielissä.

— Ei ole Paulus-Jounissa vanhan Oulan henkeä vaikka onkin hänen luonaan oppia käynyt. Ei oikea tietäjä koskaan joudu esivallan kynsiin — eikä pappien kiroihin. — Muutaikse vaikka hukaksi, jos vaara on lähellä, pakisi tuvan seinustalla, ahkion perälaudalla istuva harmaahapsi lapinäijä.

Silmäpuoli kääntyi hänen puoleensa ja kysyi:

— Uskooko Niila, että tietäjä voi itsensä hukaksi muutattaa?

Vanha Niila, jota yleensä kutsuttiin "Kopara-Niilaksi", syystä että hän kerran hukan kanssa taistellessaan oli vahingossa purettanut oikean käden sormet poikki, katsahti kysyjään, pyyhkäisi kämmentyngällä otsalle valahtaneita takkuisia suortuvia syrjään ja vastasi:

— Uskonpa hyvinkin ja luulen, että uskot sinäkin, vaikka et uskalla uskoasi julki lausua — papin pelosta.

— Parempi on vaihtaa vanha usko uuteen, virkkoi silmäpuoli vältellen. — Varmemmalta tuntuu lappalaisen elämä, kun ei suututa esivaltaa eikä pappia, joiden mahti nyt on niin suuri. Toista oli ennen jolloin ei papin kauhtanaa nähty kuin kerta vuodessa.

— Pappia! ynähti Niila halveksivasti. — Niinkuin tämä meidänkin pappi! Täällähän sen on seisottava esivallan edessä niinkuin Jouninkin. Nimismies on hänet haastattanut solvauksesta… Jos minä jotakin pelkään, niin ennemmin sitten esivaltaa.

Vanha Niila nousi ja lähti selkä köykyssä kävellä vaaputtelemaan viereiseen tupaan.

Miehet katselivat vanhuksen jälkeen ja silmäpuoli virkkoi:

— Sanovat ne jotkut Niilankin osaavan loihtia. Liekö sitten perää?

— Onhan se tiettyä, että tietäjän vikaa hänessä on, lausui muuan joukosta. — Onpa herr' Vuolevikin moniaita kertoja yrittänyt päästä Niilan jäljille, kun tämä on niissä aikeissa liikkunut, mutta ei ole onnistunut.

— Ilmankos äijä kehaisikin, ettei oikea tietäjä koskaan papin kiroja pelkää, nauroi silmäpuoli.

Miesten joukkoon liittyi nyt pari muuta lappalaista, joista toinen, valkopeskinen, sukkelaliikkeinen nuori mies puhui:

— Saa nähdä, miten herr' Vuolevin nyt käy, kun Martinpoika on hänelle haasteen antanut? Törkeästi soimasikin pappi kruununmiestä.

— Olitko sinä, Aslak, kuulemassa niiden kamppausta? kysäisi silmäpuoli lappalainen uteliaana.

— Olin kyllä! Juuri vieressä seisoin, kun herr' Vuolevi tempaisi lakin nimismiehen päästä, niin että tömähti!

— Sanovat herr' Vuolevin olleen hyvänlaisesti päissään?

— Olihan se tainnut muutaman ryypyn ottaa, kun oli niin rivakalla päällä, että tappeluksi pisti, ivaili Aslakiksi puhuteltu.

— En minä sitä vikana pidä, että pappikin käyttää Jumalan viljaa niinkuin muutkin, mutta se on kiusallisempaa, että hän silloin on niin äreä ja tuima, ettei tavallisesta miehestä hänen lähelleen. — Ärhentää ja huutaa kuin vuorenpeikko.

Putkenjuurimällin purija sylkäisi ja jatkoi:

— Tässä toissa talvena meni Rasmus Hurri Ruijaan ja poikkesi pappilaan ostamaan eväsviinoja itselleen. Hän meni papin huoneeseen, missä herr' Vuolevi parhaillaan tepasteli avojaloin ja oli hyvässä nousuhumalassa. Rasmus anoi hyvää päivää ja veti pullon peskin povesta kysyen, eikö pappi möisi vähän eväsviinoja, kun oli sattunut loppumaan. Silloin hyppää herr' Vuolevi Rasmuksen nenän eteen ja tiuskaisee: "Olenkos minä mikä viinankauppias?" Ja kun Rasmus selittämään, että ei suinkaan, niin silloin karsii pappi kurkkuun… Ja kun Rasmus kurkkuaan suojatakseen kääntyy ympäri, niin sataa taakse iskuja, niin ettei Rasmus lopulta ollut erottanut, kädelläkö vai jalalla pappi niitä jakoi… Pihalle saakka oli seurannut perässä ja pannut sellaista mökää kuin vihainen nautasonni. Ja vaikka oli tulipalopakkanen, oli, julmettu, seisonut pihalla avojaloin, siihen saakka kuin Rasmus oli lähtenyt. On siinä sisua! Sellainen mies se on! Sen tietää jokainen, joka vähänkin on joutunut tekemisiin hänen kanssaan.

— On tainnut Pietikin joskus saada passit Otavaa katselemaan vastoin tahtoaan? nauroi silmäpuoli selkä ojona.

— Kuka siinä vastustelemaan? Tiesi jo, mikä rangaistus tulisi, jos löisi takaisin. — Kovin on virkansa korkea, vaikka ei mies itse minkäänlainen…

— Pakkoko oli Rasmuksenkin mennä papin puolelle sellaiselle asialle, huomautti valkopeskinen. — Olisi mennyt pirttiin, niin kyllä olisi Kaarina-emäntä mitannut mielellään.

— Ei tullut Rasmus sitä ajatelleeksi. Tottapa mietti, että isännän puoleen on ensin käännyttävä, olipa asia mikä tahansa. Ja mikäs asiassa?… Oikea asia.

Valkenevan aamun hiljaisuuden katkaisi samassa kimeä kellon ääni tapulista. Suntio soitteli parast'aikaa aamukelloja käräjäsaarnaan.

— Lähdetäänpä haukkaamaan einettä, että ehditään kirkkoon kuulemaan herra Martinusta, kun hän käräjäkansalle pauhaa, kehoitti silmäpuoli.

Miehet hajaantuivat kukin taholleen.

* * * * *

Käräjäsaarna oli päättynyt, ja kirkosta tultu. Käräjätuvan ovenpuoli oli ahdinkoon saakka täynnä väkeä. Tuvassa, jossa ei ollut minkäänlaista tulisijaa, oli kylmä, ja tiheään ahtautuneiden ihmisten henki huurusi kevyenä pilvenä. Peräseinällä olevan pöydän takana istui noin viidenkymmenen vuotias kookas mies, peski päällä. Se oli Lapinmaan alalaamanni Lauri Jaakonpoika Grubb. Hän oli vanhaa pirkkalaissukua, jossa Lapin laamannin virka oli kulkenut jo viidessä polvessa peräkkäin ennen häntä.

Vasemmalla peräseinustalla istui lautakunta. Siihen kuului tällä kertaa neljä Tornion porvaria ja raatimiestä: Mikkeli Juhonpoika, Heikki Hannunpoika Kuure, Petteri Planting ja Arent Grape sekä neljä lappalaista. Oikealla seinustalla istui kolme peskipukuista miestä. Ne olivat Alatornion kirkkoherra Henrik Törnström, Jukkasjärven ja Enontekiön kirkkoherra Martinus Kempe sekä herra Olaus Sirma, joka istui laitimmaisena virallisen ja ankaran näköisenä, antaen katseensa tuon tuostakin kulkea yli tuvan vastapäiselle seinustalle, missä seisoi nimismies Maunu Martinpoika.

Tuomari napautti puuvasaralla pöytään ja ilmoitti, että ensimmäisenä tulee käsiteltäväksi juttu Jouni Paavalinpoikaa vastaan noituuden harjoittamisesta.

Kaksi lappalaista, jotka olivat olleet syytettyä kiinni ottamassa, kävellä vaaputteli esiin ja teki tuomarin kehoituksesta valansa. Sen jälkeen astui nimismies ovelle ja huusi:

— Jouni Paavalinpoika tuotakoon sisään!

Väkijoukko ahtautui tuvan molemmille seinustoille, jättäen oven kohdalle käytävää sen verran, että peskipukuinen vanginkuljettaja pääsi syytetyn kanssa sisään. Edellisellä oli kädessä säkki, jonka hän laski tuomarin pöydän viereen. Syytetty kulki pystypäisenä, vaikka raskaat rautaliivit painoivat hartioita. Hän oli tuskin viidenkolmattavuotias ja hänen melkein parrattomilla kasvoillaan leikki ylpeä, uhmaava ilme. Hänen mustat silmänsä säkenöivät, kun hän loi ne tuomariin. Olennossa oli jotakin majesteetillista, joka vaikutti voimakkaasti läsnäolijoihin. Naisten joukosta kuului hiljaisia huudahduksia, jotka ilmaisivat osaksi sääliä osaksi ihailua, ja tähän mielenilmaisuun yhtyi miesten matalaääninen murina. Sirma istui liikkumattomana paikallaan ja katseli vahingoniloisena vankia. Kuin tuntien tämän käänsi syytetty päätään, ja heidän katseensa yhtyivät. Ja ne silmäykset, jotka he toisiinsa loivat, olivat kahden verivihollisen. Ne puhuivat leppymättömästä vihasta ja taistelusta, joka ei lakkaisi ennen kuin jompikumpi heistä sortuisi.

Tuomari teki lyhyesti selkoa esilläolevan asian alkuvaiheista. Johan Paavalinpojan eli Paulus-Jounin oli viime kuussa pidetyissä Jukkasjärven käräjissä ilmi antanut muuan talokas, Lauri Juhonpoika, noituuden harjoittamisesta. Mutta ennen kuin syytettyä oli ehditty kuulustella, oli hän päässyt karkuun ja harhaillut pari päivää metsässä. Sieltä oli pari lappalaista hänet tavannut rikkilyötyine rumpuineen, joka viimeksi mainittu oli myös nyt oikeuspaikkaan tuotu.

Tuomarin viittauksesta kaivoi nimismies säkistä kumman näköisen kapineen ja asetti sen tuomarin eteen pöydälle. Se oli pyöreäpohjainen rumpu, jonka ympärys oli koivusta. Pohja oli valmistettu ohuesta, pingoitetusta poronnahasta, johon lepänkuorivärillä oli maalattu monenlaisia kuvioita. Siinä oli muinaisten Lapin jumalien ja haltioiden kuvia; oli aurinko, kuu ja aamutähti, lapinkota savureikineen, paaluaittoja, sekä eri eläimiä. Pohja oli jaettu poikkiviivalla kahteen osaan. Viivalla seisoi palvelijoineen Tiermes-äijä, ukkosen jumala, elämän antaja ja ihmisten suojaaja. Hänen vieressään oli Suurjunkkari, Tiermeksen mahtava käskyläinen, jolla oli kädessä kuokka. Hänen valtansa alle kuuluivat metsäneläimet, kuten karhut, sudet, ketut ja ilvekset. Hänen kupeellaan seisoi palvelija, samoin kuin edellisenkin. Näiden molempien mahtavien valtiasten yläpuolella lentelivät saivolinnut, loveen langenneitten tietäjien linnuiksi muuttuneet henget. Rummun yläreunaan oli maalattu tähtiä, ja Suurjunkkarin pään päällä paistoi leveä puolikuu. Poikkiviivan alapuolelle oli kuvattu Kristus ja yksi hänen apostoleitaan. Keskellä alaosaa pohotti ruskea aurinko, ja sen alle pitkin rummun syrjää oli maalattu poro, susi, järvi, kettu ja orava. Rummun reuna oli lyöty sisään ja sen kalvo oli viistoon haljennut, katkaisten Tiermes-ukolta pään ja apostolilta jalat.

Tuomari katseli miettiväisenä edessään olevaa rikkinäistä taikakapinetta ja kysyi syytetyltä, tunnustiko hän sen omakseen.

Syytetty katseli kyräten tuomariin ja vastasi empimättä:

— Tunnustan. Minun on. Itse valmistin sen viime keväänä.

Tuomari näytti hämmästyvän ja katsahti kummastuneena syytettyyn. Häntä ihmetytti tuo avomielinen tunnustus. Väkijoukosta kuului hätääntynyttä supatusta joka kuitenkin Sirman rykäistessä äkkiä vaikeni.

Tuomari tiedusteli nyt syytetyltä, mitä varten hän oi tällaisen kapineen laittanut ja mitä hän sillä oli tehnyt.

Syytetty ei vastannut heti, katsoi vain pöydällä oleva rumpua kuin miettien.

— Lauri Juhonpoika maanitteli minua useamman kerran rumpua katsomaan, kun sen akan sormi oli pahasti kipeänä, puhui hän, vilkaisten vähä väliä juhlallisin istuviin pappeihin. — Ensin estelin, mutta kun se ei hellännyt, suostuin lopuksi — pilanpäiten. Juhonpoika lupasi palkaksi kaksi luotia hopeaa ja vähän tupakkaa.

Lappalaiset katselivat salaisella ymmärtämyksellä toisiaan, ja Törnström ja Sirma vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. Tuli hetkeksi hiljaisuus, jonka keskeytti äkkiä viimeksimainittu:

— Herra puheenjohtaja!

— Herra Olaus.

Sirma nousi ja mittaili syytettyä raivostunein katsein.

— Syytetty näyttää kääntävän asian leikiksi, mutta minä voin vakuuttaa, että kaikki on paljasta teeskentelyä! Syytetty on tunnettu velho, joka on täällä paljon noidan ammattia harjoittanut. Sen tietävät kaikki!

Paulus-Jouni naurahti halveksivasti ja kääntyi ivallisena Sirman puoleen:

— Jo nyt houraat, pappi! Uniasi muistelet! Milloin olet nähnyt minut noidan hommissa? Kysy näiltä miehiltä, jotka ovat tässä. He kyllä tietävät.

— Älä kieroile, pimeyden palvelija! huusi Sirma ankarana. — Tunnusta totuus ennen kaikkea, niin voi sinun pikimusta sieluparkasi vielä pelastua!

Tuomari napautti vasaralla pöytään vaatien hiljaisuutta. Sen jälkeen hän kysyi syytetyltä, mitä tämä oli sitten rummulla tehnyt.

Paulus-Jouni räpäytti silmiään ja niistä välähti kettu. Hän mietti kotvasen ja vastasi sitten empimättä:

— Suostuin tietysti Juhonpojan pyyntöön, mutta kaikki oli sulaa leikkiä minun puoleltani. Halusin kujeilla tyhmän lantalaisen kanssa. — Mitä herr' Vuolevi äsken puhui, johtui kokonaan vihasta minua kohtaan, kun olen väärti[1] muutamain hänen vihamiestensä kanssa. Niinkuin tämän nimismiehen esimerkiksi. Vai puhunko totta, vallesmanni?

— Totta on, murahti nimismies.

— Miksi pakenit sitten Jukkasjärvellä? kysyi tuomari ankarana.

— Pelkäsin tietysti oikeutta. Enhän osannut silloin arvata, että olisin voinut helpolla päästä mokomasta, kun koko parannuspuuha oli pelkkää leikkiä. Niin suututti typeryyteni, että vihoissani iskin rummun rikki. Enkähän vängännyt vähääkään vastaan, kun nämä miehet minut käsittivät. He voivat sen todistaa.

— Joo! Ei vain vängännyt… lausui toinen kiinniottajista.

— Saiko vaimo sitten apua sormeensa? kysyi tuomari ilmeisesti huvitettuna asiasta.

— Mitä vielä! Kipeä on tänäkin päivänä! Saamatta jäi apu samoin kuin minulle luvattu palkkakin.

Ovensuusta kuului naurua.

— Hiljaa siellä! karjaisi tuomari ja kääntyen syytetyn puoleen kysyi tiukasti:

— No oletko sitten todella noituutta harjoittanut, niinkuin herra
Olaus äsken väitti?

Paulus-Jouni ajatteli, että nyt oli uskallettava ratkaiseva heitto, jos mieli asiasta selviytyä. Suuri oli rangaistus noidille, jos tuli toteennäytetyksi heidän työnsä. Sen vuoksi hän päätti nyt panna liikkeelle koko oveluutensa päästäkseen läpi niin helpolla kuin suinkin.

— Jos sitä voidaan noituudeksi kutsua, niin olen kyllä väliin rumpua käytellyt, niinkuin olen oppinut isältäni, aloitti hän vähän epävarmana, mutta jatkoi sitten rohkeammin.

— Kymmenen vuotta sitten, poikasena, tein rummun, jota käytin kaksi vuotta. Mutta kun en saanut siitä mitään apua — minua kun ei kukaan oikea noita ollut neuvonut — niin poltin toisen puolen siitä ja toiseni puolen heitin erääseen kotaan Länsi-meren rannassa.

Lappalaiset vaihtoivat epäileviä katseita, mutta ei kukaan heistä halunnut osoittaa, että tiesi jotakin asiasta. Moni heistä oli jo pelännyt pahoja Jounin puolesta, sillä hyvä mies menisi, jos hän esivallan käsiin sortuisi.

He kuuntelivat jännitettyinä, kun Jouni parhaillaan kertoi, kuinka hän oli nähnyt erään Oula-nimisen vanhan lappalaisen lyövän rumpua, ja kuinka hän yksinkertaisuudessaan oli tätä jäljitellyt, mutta ei ollut hänelle milloinkaan koitunut siitä minkäänlaista hyötyä, kun ei kukaan ollut hänelle taitoa opettanut. Tämän voivat todistaa kaikki saapuvilla olevat lappalaiset.

Lappalaiset huoahtivat helpotuksesta. Kaikkien kasvot loistivat ihastuksesta. Supatusta rupesi jälleen kuulumaan. Vanha Niilakin, joka takkuisena ja kyyryisenä seisoi nurkassa, katseli nyt Jounia suuremmalla kunnioituksella, kuin millä oli aamulla hänestä puhunut. Ehkäpä oli sittenkin miehessä vanhan Staalo-Oulan henkeä koska osasi noin puolustaa itseään.

Tuomari kääntyi nyt väkijoukon puoleen ja kysyi, tiesikö kukaan läsnäolevista sanoa mitään esillä olevaan asiaan…

Lappalaiset katselivat neuvottomina toisiaan. Mitä vastata esivallan kysymykseen? Vallitsi syvä äänettömyys.

— Vastatkaa, kun esivalta kysyy ja puhukaa totta! huudahti Sirma.

Vanha, tihrusilmäinen lappalainen astui esiin.

— Emme tiedä mitään, korkea ja armollinen esivalta, emme mitään, sanoi hän kumarrellen syvään ja sivellen päälakeaan. — On kyllä tämä Jouni väliin rumpua käytellyt. Itse olemme pyytäneet. Yksinkertaisuudessamme olemme isien tapoja seuranneet. Ka, näin opettivat isät: rummusta katso, millainen tulee porovuosi, miten menee onnessa vasoma-aika[2] ja sen semmoista. Mutta ei ole Jouni kenellekään vahinkoa saattanut. Huvin vuoksi tyhjä on isiltä opittua viljottu… On pappi toisin opettanut. Uskomme häntä.

— Naa, ei vahinkoa vain ole Jouni aikaansaattanut kenellekään, yhtyi ukon puheeseen toinen lappalainen, joka pää kallellaan, niska kyyryssä ja kädet peskinhihoihin pistettyinä seisoi etumaisten joukossa ja räpytteli silmiään. — Ennen ovat suuret tietäjät loihtineet vihamiehiään milloin hukiksi, milloin ahmoiksi, mutta ei ole sellaisia tietäjiä enää… Kuolleet ovat… Viimeinen oli Staalo-Oula ja se oli vielä mies… On tullut uusi usko, pakisi hän rohkaistuneena.

Korkea oikeus! Pyytäisin saada vielä lausua jonkun sanan, ennen kuin oikeus tekee päätöksensä, huudahti Sirma.

— Herra Olauksella on puheenvuoro.

— Korkea oikeus ei voi saada oikeaa käsitystä asiasta näiden viimeisten puhujain sanoista, aloitti Sirma äänellä, jossa soi epämääräinen pelko asian liian suotuisasta päättymisestä. — Ei ole noituus täällä niin vähäistä ja lapsellista kuin mitä voisi heidän puheistaan päättää. Nämä miehet puhuvat siitä, miten heidän isänsä ovat opettaneet heitä noitarumpua käyttämään ja muita pakanallisia menoja harjoittamaan, mutta itse he eivät muka enää usko niihin. Huvin vuoksi sanovat vain esi-isien tapoja seuraavansa. Mutta minä heidän pappinaan ja sielunhoitajanaan voin kokemuksesta mainita, että noituus ja pakanuus on täällä vielä aivan yleistä, vaikka sitä salassa harjoitetaankin. Esivallan pelosta tullaan kirkkoon ja kastatetaan lapset, mutta kotona pestään pyhä vesi pois ja kastetaan uudestaan, välistä moneenkin kertaan, kun ei lapselle löydetä sopivaa pakanallista nimeä, jonka "jabmekit", kuolleet omaiset, muka tahtoisivat lapselle antaa. Täällä uhrataan pakanallisilla jumalille joka vuosi, ja syytetty, joka nyt on ollut piilosilla korkean oikeuden kanssa, on pääjohtajana näissä jumalattomissa ilveilyissä. Jokaisessa pienimmässäkin tilaisuudessa käytetään noitarumpua ja siihen uskotaan aivan yleiseen. Ja minä olen sitä mieltä, että jollei korkea esivalta, jolle Jumala on maallisen miekan antanut, tarmokkaasti avusta hengellisiä viranomaisia pimeyden töiden pois juurruttamisessa, niin täällä pimeässä Lapissa ei Herran totinen valkeus koskaan pääse paistamaan!

Sirma oli puhunut melkein yhteen hengenvetoon. Hän pysähtyi hetkeksi ja kiinnittäen katseensa nimismieheen jatkoi:

— Minua suuresti kummastuttaa, että ainoa paikkakunnalla asuva esivallan edustaja julkisessa oikeudessa ryhtyy julkeasti puolustamaan velhoa, joka ihmisten sydämiä pimeyteen kahlehtii. Mutta kun ajattelen, millä tavalla hän täällä on käyttäytynyt, niin onhan luonnollista, että hän näin menettelee. Jokainen puolustaa tietysti ystäviään, ja tämä Jouni Paavalinpoika on juuri arvoisan nimismiehemme henkiystävä, jota hän on aina koettanut suojella kaikin keinoin. Paulus-Jounille on nimismies aina kotinsa avannut ja tarjonnut kunniasijan pöytänsä takana. Ei siis ihme, että velho turvautuu ystävänsä apuun oikeudenkin edessä. Mutta korkealle oikeudelle on varmaankin selvää, mihin joudutaan, jos esivallan edustajat näin törkeästi menettelevät ja häpäisevät sitä virkaa, jonka tarkoituksena on totuutta ja valkeutta edustaa. Sellainen kruununpalvelija ei totisesti ansaitsisi virassa olla, kun hän sitä tuolla tavoin väärinkäyttää.

Sirma lopetti ja katsahti tyytyväisenä ympärilleen nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt. Lappalaisiin, vaikka he olivat sen osapuilleen ymmärtäneet — Sirma oli näet puhunut suomeksi — ei se näyttänyt tehonneen, sillä he seisoivat juroina, eikä yksikään lihas värähtänyt heidän luisevilla kasvoillaan. Syytetty vain siirteli hermostuneena jalkojaan niin että kahleet kilahtelivat.

Nimismies, joka oli synkkänä kuunnellut Sirman puhetta, pyysi puheenvuoroa.

— Se mitä herra Olaus suvaitsi mainita suhteestani syytettyyn — lausui hän harvaan — johtuu aivan yksinkertaisesti hänen vihamielisyydestään minua kohtaan. En katso sen kuitenkaan kunnialleni käyvän enkä vaadi hänelle tällä kertaa mitään edesvastausta, koska minulla jo entuudestaan on sellainen vaatimus häneen nähden. Jätän hänen parjauksensa omaan arvoonsa ja pyydän, että korkea oikeus tekisi päätöksensä tässä asiassa.

— Tahtooko herra Olaus puheellaan erityisesti painostaa sitä syytettä, joka täällä tänään on tutkittavana? kysyi tuomari Sirmalta.

— Luonnollisesti! Se on tarkoitukseni ja harras toivoni on, että oikeus ottaisi lausuntoni huomioon, vastasi Sirma painokkaasti.

Oikeus ryhtyi päätöstä antamaan ja kehoitti väkeä siksi aikaa poistumaan.

Vanginvartija talutti syytetyn ulos ja muut seurasivat perässä.

* * * * *

Lappalaisia hääri käräjätuvan edustalla pieniin joukkoihin keräytyneinä. Oikeus oli julistanut päätöksensä Paulus-Jounin jutussa. Neljäkymmentä markkaa sakkoa hopeassa oli se tuominnut ja lisäksi tavallisen kirkkorangaistuksen, joka suoritettiin jalkapuussa istumalla. Siinä kaikki. Vilkas puheensorina kuului miesten parvesta, ja ilo loisti kaikkien kasvoista. Keskellä tiheintä joukkoa seisoi Paulus-Jouni voitokkaana lappalaisten kilvan osoittaessa hänelle suosiotaan.

— Hyvinhän meni asiasi, lausui vanha Niila ojentaen kätensä. — Burist, burist![3] Tällä kertaa hävisi pappi taistelussa. — Mutta pidä varasi toiste, lisäsi hän hilpeämmin iskien merkitsevästi silmää.

— Vaarallinen on vastustaja minulla. Tänään olen sen selvästi nähnyt. Olen sen jo kyllä aikoja huomannut, ettei minulla ole mitään hyvää sieltä päin odotettavissa, vastasi Jouni nyökyttäen päätään pappilaa kohden. — Läheltä piti, etten tarttunut pahemmin, mutta kalliisti saa herr' Vuolevi vielä tämänkin maksaa. Meidän välillämme on tästä päivästä alkaen taistelu elämästä ja kuolemasta!

— Puhu hiljemmin! Papin nuuskija on lähellä, suhahti joku joukosta.

Vanhanpuoleinen mies, nukkavieru peski yllä, kulki kirkolle päin jonkin matkan päässä miehistä. Se oli seurakunnan suntio, jota lappalaiset yleensä vieroivat, koska epäilivät hänen harjoittavan urkkijan tointa herra Olauksen laskuun. Hän näyttikin vilkuilevan lappalaisiin päin astellessaan kirkkoa kohti.

— Jopahan on pappi lähettänyt vainukoiransa liikkeelle. Kovin suutuksissaan se jättikin käräjäpaikan. Ei näyttänyt olevan päätös mieleen, ja siksi se istuttaakin sinua jalkapuussa tavallista pitempään, puheli vanha Niila katsellen suntion jälkeen.

— Saat olla varma, etteivät minun nilkkojani kirkon puut purista!
Sitä nautintoa en papille suo, en vaikka henkeni menköön! huudahti
Jouni silmät salamoiden.

— Ole hiljaa, hiljaa! Asiasi vielä pilaat, kun olet noin maltiton, varasi vanha Niila. — Jos haluat saattaa juttusi loppuun papin kanssa, on mitä suurin varovaisuus tarpeen. Ei pidä suotta aikoja heittäytyä ansaan. Kiitä onneasi, että niinkin vähällä pääsit ja muista, että jos pappi saa paulan kaulaasi, kuristaa hän sinut armotta.

— Oikeassa olet, Niila. Vanha on aina viisas. — Neuvojasi seuraan, sillä tarpeen ne ovat, lausui Jouni hillitysti. — Totta on, mitä sanot: Ei pidä suotta aikoja heittäytyä vaaraan, kun kerran voi sen välttää. — Mutta minulta on vielä markkinat näkemättä ja ostokset ostamatta. Olette tainneet tyhjentää porvarien aitat sillä aikaa kuin minua esivalta vensi[4], lisäsi hän leikkisästi.

— Jäänyt on sinullekin vielä, Jouni! Oh, veikkonen! Onpa vaan! Käyhän katsomassa vanhan Plantingin kojulla. Siellä on tavaraa yllin kyllin.

Jopa vainkin. Me olemmekin vanhat väärtit, vaikka emme äsken olleet oikein toisiamme tuntevinamme. Se riippui, näettekös, paikasta, missä teivattiin,[5] nauroi Jouni ja lähti astumaan kauppakojuja kohti tyynenä ja arvokkaana.

— Ei uskoisi, että noita hartioita äsken kruunun rauta painoi. Niin on varsi suora ja käynti uljas kuin kuninkaalla, virkkoi vanha Niila katsellen poistuvan Jounin jälkeen.

— Eipä uskoisi… kelpo mies… todellakin… käynti kuin kuninkaalla, säestivät miehet.

III

Jos edellinen päivä oli pitänyt markkinaväkeä jännityksissä, kun Paulus-Jounin juttua tutkittiin, oli seuraava melkein mielenkiintoisempi. Olihan kaikille tiettyä, että itse seurakunnan pappia uhkasi nyt esivallan käsi. Senpätähden kulkikin pakina vilkkaana, vahingoniloisena, lappalaisten kesken, joita edellä puolenpäivän seisoskeli taas sakea parvi käräjätuvan edustalla esivallan saapumista odotellen. Tuomarin tiedettiin olleen yötä pappilassa, josta myöhään yöhön oli näkynyt tuli. Siellä olivat saman pöydän ääressä istuneet syytetty ja tuomionjulistaja kaikessa rauhassa kuin parhaat ystävät konsanaan. Mitähän, jos olisikin herr' Vuolevi saanut vaikutetuksi tuomariin, ja nyt hupenisi ihan käsistä mieluisa nautinto. Epäilevä ilme virisi miesten kasvoille, kun joku joukosta tästä huomautti. Mutta olihan toiselta puolen tapahtumaan monta todistajaa. Olihan nähty pappi juovuksissa, olihan ihan vieressä seisty, kun tämä tempaisi nimismieheltä lakin ja heitti sen maahan. Ja ennen kaikkea olivat Tornion porvarit olleet tapauksen todistajina. Ei anna Martinpoika nyt perään, kun on kerran herr' Vuolevin käsiinsä saanut. Kauan se olikin vihaa pitänyt pappia kohtaan. Sehän tiedettiin myös. Jopa vainenkin! Ansaan joutuisi nyt herr' Vuolevi, vaikka olikin taitava sanoistaan. — Pois hälveni epäilys surisevasta joukosta. Vahingonilo loisti taas silmistä. Iloista supatusta ja naurua kuului joka taholta. Kaikkialla oli herr' Vuolevi puheen aiheena. Yksi ja toinen utelias peskiniekka liittyi joukkoon, kulkien miesryhmästä toiseen sen mukaan, missä kulloinkin oli hauskinta ja vereksintä kuultavaa.

Eniten oli väkeä keräytynyt Kopara-Niilan ympärille, joka kestitsi kuulijakuntaansa mehevimmillä paloilla papista. Tuontuostakin kajahti raikuva nauru. Hetkinen oltiin aivan hiljaa, jolloin kuului vain Niilan kitisevä ääni ja sitten yht'äkkiä uusi, voimakas naurunpurkaus.

— Mitenkäs selvisit silloin siitä yöluetuksesta, Niila? Muistelehan, että kuulevat muutkin, kehoitti joku joukosta.

Niila siristi tihruisia silmiään ja veitikka leikki suupielessä, kun hän kertoi:

— Niin, olihan se soma tapaus sekin… Nukun rauhassa kodassani tässä toissa talvena. Hiiloskin on sammunut ja kaikki on pimeää ja hiljaista. Taisi olla jo keskiyön aika… Yht'äkkiä karkaavat koirat ulos vimmatusti haukkuen… "Kukahan siellä on liikkeellä?" tuumin ja nousen kurkistamaan oviaukosta, kun kuulen tutun äänen, joka vihaisena manaa koiria… "Bärgalak, bärgalak!" kaikuu pimeässä ja niin täydestä sydämestä! "Na, eikö olekin itse herr' Vuolevi!" ajattelen. "Varmaankin Rounalaan matkalla." Samassa työntyy pappi sisään ja komentaa tekemään tulta. "Pidetäänpäs kerran sinunkin kodassasi luetus?" toimeaa pappi. Minä tulta tekemään ja vastustelemaan: "Mutta nythän on yö, herr' Vuolevi". "Yö! Mitä sillä väliä? Oletkin aina kirkkoa kiertänyt, vanha noita!" Heräävät siitä muutkin ja saavat selville asian. Hieroskelevat silmiään ja töllistelevät pappia, joka kaivaa laukustaan virsikirjaa… Akkaväki tavailee, hieroo silmiään, tavailee ja tankuttaa… Jopa joutuu kirja minunkin käteeni… Otan sen, siristelen silmiäni, koettelen sormenpäillä lehteä, katsahdan savureikään ja virkan niin rauhallisesti kuin saatan: "Tuntuu kuin olisi koo".

Väkijoukko helähti iloiseen nauruun.

— No, mitenkäs kävi? huudettiin.

— Arvannette tuon… Ei minua lempinimillä puhuteltu. Pappi sieppasi kirjan kädestäni ja paukautti lyödä minua sillä päähän. "Vai kujeilemaan alat, vanha varas! Kyllä minä sinut opetan vielä! Jalkapuuhun pääset koreasti istumaan!" Minä pitelen päätäni ja puolustelen: "Mitenkäs sitä pimeässä, herr' Vuolevi? Eihän sitä muuten kuin koettelemalla…"

Uusi naurunpurkaus kajahti kuulijoiden joukosta.

— Esivalta tulee! huudettiin samassa.

Käännyttiin katsomaan.

Kirkkotörmää nousi tuomari pappien kanssa. Sirma asteli tuomarin vieressä ja näytti kertovan tälle jotakin. Alatornion ja Jukkasjärven papit kävelivät heidän perässään. Edellinen tuntui hajamieliseltä, päättäen siitä, että hän ei ollenkaan näyttänyt kiinnittävän huomiotaan vierustoveriensa puheeseen, kun tämä osoitteli hänelle tiensyrjässä kiinniolevaa lumivalkoista ajokasta, joka pappien saavuttua sen kohdalle arkana laukahti niin etäälle tiestä kuin hihna ylti.

Väkijoukko antoi tulijoille tietä. Uteliaina tirkistettiin Sirmaa, joka astui pää pystyssä luomatta katsetta oikealle tahi vasemmalle.

Muuan lautamiehistä avasi oven ja tuomari seuralaisineen astui tupaan.

Tuokion kuluttua saapui nimismieskin. Hän kulki varmoin askelin väkijoukon keskitse, tervehtien alentuvasti joka suunnalle, niinkuin se, jonka täytyy joskus saada osoittaa ystävällisyyttä niillekin, joita muuten tavallisesti halveksii.

— Korkea oikeus rupeaa istumaan! kahahti lautamiehen virallinen ääni ovelta.

Väkijoukko rynnisti esiin. Jokainen pyrki sisään niin nopeaan kuin mahdollista. Tuupittiin ja tyrkittiin. Pahimmin tunkeileville täytyi lautamiehen ärjäistä, ennen kuin sai heidät asettumaan. Siitä huolimatta raivasi Paulus-Jouni itselleen tien ovelle ahtautuneen väkijoukon lomitse ja tunkeutui etumaisten joukkoon aivan lähelle tuomarin pöytää. Enimmän osan oli kuitenkin täytynyt jäädä ulos, josta toistensa olkapäiden yli uteliaina kurkistelivat.

Tuomari selaili papereitaan, rykäisi pari kertaa ja lausui:

— Vastaaja herra pastori Olaus Sirma ja kantaja nimismies Maunu
Martinpoika.

Todistajat tunkeutuivat pöydän luo ja tekivät valansa. He olivat ennemmin mainitut neljä Tornion porvaria, jotka edellisenä päivänä olivat istuneet lautakunnassa. Vakavina ja selvällä äänellä he lausuivat valansa.

Sirma oli noussut penkiltä, jolla oli istunut. Hän korjasi peskinsä vyötä, ojantelihe suoraksi ja heitti uhmaavan silmäyksen nimismieheen, joka myös oli noussut ylös ja katsahtaen puolestaan väijyen riitaveljeensä ryhtyi selostamaan kannettaan.

Hän tunsi itsensä suuresti loukatuksi kappalaisen ja tämän lapinrahvaan saarnaajan, herra Olaus Sirman käytöksen vuoksi, kun tämä ensimmäisenä päivänä kulumassaolevaa kuuta oli markkinapaikalla hyökännyt hänen kimppuunsa häpeällisillä haukkumasanoilla ja todistamattomilla herjauksilla, kutsuen häntä huorintekijäksi, "kälmiksi", varkaaksi ja roistoksi, sekä oli lyönyt häntä ja vetänyt tukasta. Tämän voi hän, Maunu Martinpoika, toteennäyttää todistuksella, jonka ovat allekirjoittaneet silloin saapuvillaolleet todistajat, nimittäin Tornion raati- ja kauppamiehet, hyvin kunnioitettu Mikkeli Juhonpoika, Heikki Hannunpoika Kuure, Petteri Eerikinpoika Planting ja Arent Grape nuorempi. Ja vaatii hän pastori Sirmalle ankarinta edesvastausta tästä törkeästä kunnianloukkauksesta ja pahoinpitelystä.

Nimismies veti peskin povesta paperin ja laski sen tuomarin pöydälle.

Sirma katsahti Plantingia, joka vanhasta tottumuksesta oli istahtanut lautamiesten penkkiin. Asia näytti tätä kovin vaivaavan, sillä hän silmäili tyytymättömänä ympärilleen ja pureskeli pitkiä viiksiään.

Tuomari kääntyi Sirman puoleen ja kysyi äänellä, jonka hän koetti saada niin vakavaksi ja viralliseksi kuin suinkin mahdollista, oliko tällä mitään vastattavaa nimismiehen tekemän kanteen ja esittämän todistuksen johdosta.

Sirma katsoi tuomariin ja hänen huulillaan värehti hetkisen heikko hymy. Tuomari vältti hänen katseensa ja naputteli sormellaan pöytään kuin hämillään. Oli tuokion niin hiljaista, ettei kuulunut hiiskahdustakaan. Lappalaiset odottivat suu puoleksi avoinna ja silmissä salaperäinen katse, mitä heidän pappinsa vastaisi. Vaikka useat heistä eivät ymmärtäneetkään suomea kuin vähän, käsittivät he kuitenkin, että herr' Vuolevilla oli edessä vakava paikka. Alatornion Törnström rypisteli kulmiaan, ja Kempe istui selkäkenossa nojaten päällään seinään, silmät puoliummessa.

Sirma silmäsi virkatovereitaan ja hänen katseestaan välähti suuttumusta ja ivaa samalla kertaa. Hetkeksi valtasi hänet nöyryyttävä tunne, että hänen, pappismiehen, täytyi seisoa oikeudessa vastaamassa — ja vielä tällaisessa asiassa, sekä päällepäätteeksi kahden virkaveljen läsnäollessa. Mitä he ajattelivat hänestä? Tietysti halveksit sydämessään, vaikka olivat kyllin viisaita sitä näyttääkseen. Martinpoika, tuo kirottu lurjus, joka joutavista riidan rakensi! Olisi lyönyt takaisin, niinkuin mies ja sillä hyvä! Mutta ei! Käräjiin — tietysti! Sirma puri hammasta niin että leukapielet natisivat. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Hän hillitsi itsensä ja oli heti taas entisellään, tyyni ja rauhallinen. Pistäen peukalonsa peskin rinnukseen hän lausui levollisesti, äänessä hieman ivallinen sävy:

— Tunnustan kyllä tuottaneeni herra nimismiehelle mielipahaa ja loukanneeni hänen erinomaisen herkkää kunniantuntoaan, joka näiden vuosien kuluessa, jolloin yhdessä olemme näillä kaukaisilla Pohjolan perillä esivaltaa edustaneet, on usein erittäin selvästi tullut näkyviin minua kohtaan ja usein — se minun täytyy ikävällä mainita — varsin kouraantuntuvalla tavalla, niinkuin esimerkiksi meidän niittyriidassammekin. — Mutta en nyt puhu siitä. Tyydyn vain toteamaan, että herra nimismiehellä on _kunnian_tuntoa, joka nyt on herännyt kostoon muutamien pikapäisyydessä lausuttujen sanojen johdosta, jotka ikävä kyllä ovat jokainen sisältäneet totuuden, vaikka minulla valitettavasti ei tällä kertaa ole riittäviä todistuksia niiden todenperäisyydestä. Tunnustan siis lausuneeni nuo sanat, jotka syyttäjä on täällä suvainnut mainita, ja tahdon lisätä, että — jollen olisi ollut vähän liikutettu — vino oneratus,[6] olisin ne jättänyt sopivampaan aikaan ja paikkaan.

Tuomari kääntyi kauppiasten puoleen ja kehoitti Plantingia todistamaan, huomauttaen, että hänen tulisi vain kertoa, mitä tiesi nimismiehen mainitsemasta tappelusta, koskapa herra Olaus oli tunnustanut solvaukset sanoneensa.

Planting nousi. Harvoin hän oli näin kiusalliseen juttuun sekaantunut. Miksi pitikin hänen lähteä kojultaan tuota "tappelua" katsomaan? Kun olisi pysynyt rauhassa myymäläpöytänsä takana, ei hän olisi nähnyt mitään koko nujakasta. Siksi paljon väkeä oli asianomaisten ympärillä ollut, ettei syrjässäolija olisi sen kulkua voinut seurata. Sirman solvaukset hän kyllä oli kuullut. Siksi suurella äänellä oli pappi huutanut. Plantingia nauratti ja suututti. Herra Olaus oli hänen persoonallinen ystävänsä. Sääli miestä, jos tuollaisen joutavan asian vuoksi joutuisi kärsimään. Hän silmäili Sirmaa, joka hieno hymy huulilla odotti hänen todistustaan.

— Herra Olaus tuli minun kojulleni ennenmainittuna päivänä tekemään kauppaa, sillä me olemme vanhat tutut, aloitti Planting.

— Ei kuulu asiaan, huomautti tuomari pöydän takaa. Planting joutui vähän hämilleen ja katsahti kysyvänä tuomariin.

— Teidän tulee vain todistaa, mitä tiedätte herra Olauksen ja nimismiehen — tappelusta. Tuomarin oli vähän vaikea lausua viimeistä sanaa vakavana.

— Se minun täytyy sanoa, että herra Olaus oli vähän… niinkuin viinalta voitettu, aloitti Planting uudestaan, katsahtaen anteeksipyytävästi Sirmaan.

— Ei kuulu asiaan, huomautti tuomari jälleen. Planting karahti punaiseksi. Häntä jo suututti. Sepä kumma, ettei hän, vanha raatimies, tiennyt, mikä kuului asiaan, mikä ei. Mokomakin lainlukija, joka luuli saavansa pitää häntä, vanhaa miestä pilkkanaan!

— No sen minä kyllä näin, herra Olaus antoi nimismiehelle pienen tölmäisyn ja ehkä vetäisi myös vähän otsatukasta… jonka pikku näpsäyksen minä puolestani pidän nimismiehen hyvin ansainneena, lausui hän kovalla äänellä ja katsoi tuomaria tuikeasti silmiin.

— Herra puheenjohtaja! huudahti nimismies kiivastuneena.

— No odottakaa, odottakaa! Kyllä saatte puhua, kunhan vuoronne joutuu, lausui tuomari äkäisesti. Häntäkin hermostutti ja suututti koko juttu.

Sirma oli seissyt koko ajan tyynenä ja vakavana. Hän ei näyttänyt ollenkaan syytetyn näköiseltä. Koko hänen olentonsa huokui itsetietoista oman arvon tuntoa ja hillittyä ylevämmyyttä. Hienot hymynväreet suupielissä osoittivat vain, että juttu oli ruvennut häntäkin huvittamaan.

— Onko todistajalla muuta sanottavaa? kysyi tuomari Platingilta.

— Ei ole, ja jos olisikin, niin se ei kuulu asiaan, vastasi Planting tyynenä ja pieni vahingonilo välähti hänen silmistään.

Tuomari ei ollut kuulevinaan hänen viimeistä huomautustaan, vaan kääntyen nimismiehen puoleen kehoitti tätä nyt sanomaan sanottavansa.

Martinpoika loi vihaisen katseen Plantingiin ja kysyi harmistuneena:

— Eikö raatimies nähnyt, että herra Olaus tempaisi minulta lakin päästä ja heitti sen maahan?

Planting virkkoi suu leveässä hymyssä:

— Huomasin tietenkin, että lakki maahan lensi, mutta sitä en voi sanoa, että herra Olaus olisi sen vartavasten maahan heittänyt. — Muuten arvelen, että lakki on pidettävä lujemmin päässä.

Tuomari iski vasaralla pöytään.

— Pitää pysyä asiassa! karjaisi hän Plantingille. — Ei saa puhua sellaista, mikä ei asiaan kuulu.

— Se on minun mielipiteeni, että lakin tulee olla lujasti päässä, penäsi Planting.

— Suu kiinni tahi saatte sakkoa!