RUNOILIJA AATAMI KUUSKOSKEN ELÄMÄ

Kirj.

Arvi Järventaus

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS.

Julkaisijan esipuhe.

Runoilija Aatami Kuuskosken elämä.

I. Minä synnyn sekä muutamia tietoja vanhemmistani y.m.
II. Menen kansakouluun ja tuotan (ikävä kyllä) opettajalleni harmia.
Minut erotetaan koulusta y.m.
III. Menen rippikouluun ja pääsen hoitamaan lukkarinvirkaa.
IV. Minusta aiotaan lukkaria, mutta tulenkin tukkilaiseksi. Kohoan
aikaa myöten »ukkoherraksi» ja saavutan alaisteni täyden
luottamuksen.
V. Minusta tulee järjestysmies.
VI. Minä menen naimisiin Aleksandra Alan kanssa.
VII. Minä rupean henkivakuutusasiamieheksi ja pääsen lopulta
tarkastajaksi.
VIII. Minä otan osaa vapaussotaan, saan Vapauden ristin ja minut
huudetaan »Pohjolan Mannerheimiksi».
IX. Minä rupean runoilijaksi, mutta saan kokea, että taiteen
polku on okainen ja orjantappuroita täynnä.
X. Jatkoa edelliseen.
XI. Minusta tulee kiertävä konsulentti, mutta saan toimeni
loputtua runoilijan nimen.
XII. Haen nimismiehen virkaa ja pääsen Kuivakaan. Tulen ystäväksi
runoilijain ja taiteilijain kanssa.
XIII. Minä rupean filminäyttelijäksi ja lasken Harjankurkun
yhdellä tukilla.
XIV. Tutustun kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjään ja solmin
veljesliiton hänen kanssaan.
XV. Minä täytän viisikymmentä vuotta ja joudun suuremmoisten
kunnianosoitusten esineeksi.
XVI. Minä kimppuan käsikirjoitukseni ja vien ne ullakolle.
Otan käytäntöön esi-isieni nimen.

JULKAISIJAN ESIPUHE.

Viime keväänä jouduin yksityisissä asioissani matkustamaan Lappiin.
Tällä matkalla tutustuin kertomuksen sankariin Aatami Kuuskoskeen.

Olin tilannut makuuvaunupaikan ja valmistautunut mahdollisimman mukavasti kuluttamaan aikaani, kun havahduin siitä, että joku naputti vaunuosastoni oven ikkunaan. Katsahdin sinnepäin ja huomasin pitkän, solakan herrasmiehen harmaa »mannerheimari» päässä ja puolittain sotilas- puolittain metsästäjänpukua muistuttava puku yllä seisovan oven takana ja hymyilevän minulle. Hän raoitti ovea ja kuiskasi:

— Onko se kirkkoherra?

Osastoon oli majoittunut toinenkin mieshenkilö, joten en päässyt selville, kumpaa meistä hän tarkoitti. En vastannut mitään.

— Onko se kirkkoherra Järventaus?

Nyt olin vakuutettu, että kysymys tarkoitti minua. Nousin seisomaan ihmeissäni, sillä en koskaan ollut nähnyt vierasta, joka nyt reippaasti työntyi osastoomme.

— Saanko luvan esittää itseni. Nimeni on Kuuskoski, Aadam Kuuskoski, oikeastaan Kuczkowski, sillä olen puolalaista syntyperää.

Minulle valkeni. Vai tässä oli nyt edessäni se kuuluisa mies, josta meidän pitäjässämme niin paljon puhuttiin, vanha peräpohjolainen niinkuin minä itsekin.

Pyysin vierastani istumaan. Meitä oli vaunuosastossa entuudestaan kaksi, joten kolmannen paikka oli vapaa.

Hän istuutui tuollaisella maailmanmiehen huolettomuudella ja rupesi juttelemaan.

— Merkillistä, että olemme koko talven eläneet melkein naapureina emmekä ole ennemmin tavanneet. Minä olen monta kertaa ollut aikeissa tulla teitä tervehtimään, mutta työt…

Hän teki laajan liikkeen kädellään.

Tiedustelin, kuinka hän viihtyi Etelä-Suomessa.

— Tjah! Se nyt on, miten sen milloinkin ottaa… Jollei olisi erikoisharrastuksia, niin… kirkkoherra ymmärtää, mitä minä tarkoitan.

Nyökäytin päätäni.

— Jaa — apropòs! Nythän se sattuikin! Minulla on matkassa käsikirjoitus, jota olen näyttänyt kustantajille. Se sisältää minun elämäkertani. Muutamilla pienemmillä korjauksilla se kuulemma menee läpi. Ehkä saan noutaa sen tänne? Se on matkalaukussani.

Odottamatta vastausta hän syöksyi vaunuosastosta ulos.

Hetken päästä hän palasi, kädessä paksu käsikirjoituspinkka.

— Tässä se on ja — saatte uskoa — minä olen kirjoittanut sen sydän verta vuotaen.

Katselin päällekirjoitusta. »Runoilija Aatami Kuuskosken Elämä» seisoi siinä.

Suuni vetäytyi hiukan hymyyn. Luulin, ettei herra Kuuskoski sitä huomaisi, mutta hänellä oli tarkempi silmä kuin arvasinkaan.

— Kirkkoherra hymyilee… niin, minä olen siihen tottunut. Mutta — minä olen runoilija!

Hän lausui sen sellaisella järkähtämättömällä varmuudella, josta ei tuntunut olevan tuumaakaan tinkimisen varaa. Hänen mustat silmänsä säkenöivät.

En oikein tiennyt, kuinka suhtautua tilanteeseen. En luonnollisesti halunnut häntä loukata, mutta en myöskään heti olla valmis ylistämään. Vaikenin ja jäin odottamaan.

Matkatoverini tarkasteli minua tutkivasti. Tuntui, kuin olisi hän katsonut sydämeeni. Sitten hänen ankara ilmeensä lientyi, silmiin tuli kostea kiilto ja hän puheli minulle isällisesti, melkein hellästi:

— Katsokaahan… kun saa vuosikymmeniä tehdä työtä eikä koskaan kohtaa ymmärtämystä, kun saa kärsiä ja kitua eikä yksikään ihminen näe tänne (hän osoitti rintaansa)… kun tuntee poveaan polttavan suuren kaipauksen ja saa sen huutaa kuuroille korville, niin… tahtoo toisinaan hermostua. Te ymmärrätte… te, joka olette pappi…

Hän pyyhkäisi silmänurkkaansa.

— Minäkin olen kerran kuvitellut voivani lähteä saarnaamaan… saarnaamaan uutta uskontoa niinkuin Kristus muinoin. Minulla olisi paljon puhumista.

Hän katseli hetken ohikiitäviä maisemia kuin etsien ajatusta, joka oli häneltä karannut. Sitten hän yht'äkkiä tempaisi käsikirjoituksen minulta ja huudahti:

— Kuulkaapa, kun luen teille palasen! Hän selaili pinkkaa pudistellen päätään ja hymähdellen itsekseen: »Tuossakin… tuossakin…» kunnes hänen kasvonsa yht'äkkiä kirkastuivat.

— Tässä se ani Se on pieni runonpalanen, mutta niin totisinta totta ja soveltuu minuun (hän laski käden sydämelleen) täydellisesti!

— Ken ompi runoniekka? Sekö vain, jot' oma koulukunta kilvan kiittää ja jonka eessä tietä aukiniittää kuuluttajitten joukko kopeain?

Ja hän luki yhteen menoon runon, johon lukija saa edempänä tutustua.

— Siinä se on! Jokaisella on oma sisäinen varmuutensa eivätkä sille voi kustantajat mitään.

Hän lausui peloittavalla äänellä sanan »kustantajat». Minun selkäpiitäni karmi. Tunsin itseni iloiseksi, etten kuulunut siihen ammattikuntaan.

— Minä olen matkalla Tampereelle; siellä on muuan varkausjuttu selvitettävänä. Olin ajatellut kääntyä jonkun sikäläisen kirjallisuutta ymmärtävän henkilön puoleen pyynnöllä, että hän menisi läpi tämän. (Hän laski kämmenensä käsikirjoituspinkalle.) Mutta — nyt tapasin teidät ja ajattelin: Siinä on mies! Hän on sen tekevä! Ille faciet! Kirkkoherra ymmärtää tietysti latinaa?

Hänellä oli erikoinen taito puhua varmasti, kuin pitäisi hän itsestään selvänä, ettei kenenkään päähän pälkähtäisikään vastustaa häntä.

— Tämä ei vie suurta aikaa, jatkoi hän. — Minä jätän tämän siis teille… Mutta — peijakas! — joko tämä on Tampere?

Emme olleet kumpikaan kiinnittäneet huomiota konduktöörin ilmoitukseen.
Todellakin: Tampereen tehtaiden savupiiput näkyivät vaunun ikkunaan.

Herra Kuuskoski ryntäsi vaunuosastosta ulos kuin vimmattu. Ovi paukahti hänen jälkeensä ja minä jäin hämmästyneenä istumaan käsikirjoituspinkka kädessäni.

Ensimmäinen ajatukseni oli juosta hänen jälkeensä ja antaa käsikirjoitus takaisin, mutta sitten ajattelin, että se oli turhaa. Sainhan täten matkalukemista ihan odottamatta. Ja kaikesta päättäen hauskaa.

Sillä matkalla luin käsikirjoituksen läpi ja minun täytyy tunnustaa: harvoin on matkani nopeammin kulunut. Kun saavuin Rovaniemelle, kaikuivat korvissani päähenkilön viimeiset sanat:

»tulevaisten ma toivehet täytän!»

Ja vaikka olinkin selvillä siitä, että kertomuksen sankari tällä loppuvetäisyllä ottikin hiukan koomillisen asenteen, oli mieleeni jäänyt eräänlaatuinen tyytyväisyys, ja hyvilläni minä astelin Rovaniemen tuttuja katuja ja hengitin keuhkoihini Perä-Pohjolan raikasta ilmaa.

Kotia tultuani aioin palauttaa käsikirjoituksen tekijälle takaisin. Mutta — miten lie sattunut — se jäi lojumaan kirjoituspöydälleni. Vasta äskettäin otin sen uudelleen käsilleni ja tein ne pienet korjaukset, jotka olivat osoittautuneet välttämättömiksi. Soitin tekijälle ja ilmoitin, että asia olisi minun puolestani selvä. Hän saisi tulla hakemaan käsikirjoituksensa pois.

Mutta suuresti hämmästyin, kun herra Kuuskoski pyysi minua toimittamaan sen kustannettavaksi. Hän kertoi itsellään olevan tavattoman kiireen. Oli tehty suuria takavarikkoja j.n.e. Hänellä ei ollut aikaa. Ja uudelleen minä tottelin, sillä hänen äänessään oli jälleen tuo merkillinen käskevä sävy, joka ensi tapaamiseltamme oli niin hyvin jäänyt mieleeni.

Kysyin, saisinko varustaa käsikirjoituksen alkulauseella, sillä minun mielestäni se kaipasi sellaista.

»Kyllä… ja loppulauseella myös, jos katsotte tarpeelliseksi. Mutta runoihin ette saa koskea.»

Rauhoitin häntä. En ollut niihin kajonnut ensinkään. Vain aivan toisarvoisia korjauksia olin tehnyt.

»Hyvä on! Antakaa sitten huilata!»

Ja tässä se nyt on tämän merkillisen, itseoppineen miehen elämäkerta. Sillä — merkillinen hän kaikesta päättäen on, tämä Kuivalan nimismies, joka on koko elämänsä pyhittänyt runottarille siitä huolimatta, että nämä ovat pettäneet hänet kerta toisensa jälkeen. Mutta sitä hän ei usko ja tuossa horjumattomassa, kallionlujassa uskossa on juuri hänen suuruutensa.

Minä olen lukenut tämän käsikirjoituksen uudelleen ja nauranut. Mutta — loppuun päästyäni olen tuntenut myötätuntoa tätä miestä kohtaan.

Jos lukija voi sanoa samaa, silloin on Aatami Kuuskoski saavuttanut ensimmäisen suuren voittonsa.

RUNOILIJA AATAMI KUUSKOSKEN ELÄMÄ

I.

MINÄ SYNNYN SEKÄ MUUTAMIA TIETOJA VANHEMMISTANI Y.M.

Minä olen syntynyt Ristiniemen pitäjässä kaukana pohjoisessa, suuren ja mahtavan Ison Väylän varrella. Siihen aikaan, jolloin »näin ensi kertaa päivän valon» — niinkuin runoilijat sanovat — oli kotipitäjäni kirkonkylä vielä aivan tavallinen maalaiskylä, eroten vain kokonsa ja eri vuodenaikoina vilkastuvan liikenteensä puolesta muista samanlaisista erämaan kirkonkylistä, — sillä kotikylääni kutsuttiin jo minun lapsuusaikanani »Lapin porstuaksi». Kun myöhemmin, aikamiehenä, elämän taisteluihin tulisesti osaaottaneena, olen mietiskellyt kotikyläni osuutta omaan kehitykseeni ja kutsumukseeni, olen todennut sen maailman historiassa usein nähdyn tosiseikan, että ne, joilla tässä maailmassa on ollut jokin erikoinen, tavallisuudesta poikkeava elämäntehtävä täytettävänään, Jumala panee syntymään jossakin erikoisessa paikassa, — paikassa, jolla tavalla tahi toisella on ratkaiseva merkitys kasvattiensa tulevassa elämänkutsumuksessa. Olen lukenut ranskalaisista runoilijoista, joiden tulevalle elämänkutsumukselle on ollut aivan määräävä heidän syntymäpaikkansa. Jo lapsina he näkivät kotiseutunsa korkeat vuoret, siintävät, autereiset metsät, joen polvekkeen kimmeltävine pintoineen, ja nämä kotiseudun maisemat ovat sitten tavantakaa sukeltaneet esiin heidän runoudessaan. Olen lukenut valtiomiehistä, joille on käynyt samoin: heidän puoluetaisteluissa kovettunut sydämensä värähti, jos jossakin anomuksessa vilahti esiin heidän syntymäkylänsä vaatimaton nimi, ja heitä saattoi vastustaja syyttää puolueellisuudesta, kun he valtiovarojen jakelussa osoittivat tavallisuudesta poikkeavaa runsaskätisyyttä maakunnalle, jossa he pikkupoikina olivat myllyjä puroihin rakentaneet. Katsokaa: kotiseutu puhui pojilleen muistojen kieltä. Olen monta kertaa ajatellut Leonardo da Vinciä ja tullut siihen lopputulokseen, että hänen piti syntyä Italiassa, keskellä renesanssin kiehtovaa elämää, niinkuin minun Ristiniemessä, keskellä Perä-Pohjolan suurta, mahtavaa luontoa humisevine metsineen ja iäti kohisevine koskineen. Me molemmat olemme mitä tyypillisimpiä esimerkkejä siitä, millä tavalla kotiseutu vaikuttaa mieheensä. Leonardo syntyneenä Italian tummansinisen taivaan alla sai väreihinsä sitä ihmeellistä syvyyttä, jota nyt ihailemme hänen tauluissaan. Minä Ison Väylän varrella kasvaneena sain taas luonteeseeni suurpiirteisyyttä, jota ystäväni ovat minussa aina ihailleet. Sillä onhan Iso Väylä tavallaan kuin Perä-Pohjolan valtasuoni, jota pitkin sen erikoinen elämä virtaa alas ja nousee ylös. Ajattelen lähinnä tukkilaisia, jotka keväällä sauvovat sitä ylös ylämaihin ja keskikesällä viilettävät lauttoineen alas, reippaiden tukkilaislaulujen kaikuessa ja haitarin sävelten soidessa. Jos miltä kannalta asiaa ajattelen, päädyn aina siihen tulokseen, että olen mitä tyypillisin kotiseutuni tuote. Perä-Pohjolan komeita koskia katsellessani olen tuntenut, että minussa ouruavat tavallista väkevämmät veret. Sen laajoilta, silmänkantamattomilta aavoilta on kotoisin minun omituinen surumielisyyteni, jota vaimonikaan ei ole oppinut ymmärtämään. Saatan toisinaan työpöytäni ääressä istuessani puhjeta kyyneliin. En tiedä itsekään, mitä varten itken; annan vain kyyneleeni vuotaa ja tunnen, kuinka ne helpottavat rinnan alle kerääntynyttä paannetta. Ja Perä-Pohjolasta on varmaan myös kotoisin se rivakkuus, jolla tavallisesti lopetan nämä »kyynelhetket». Sillä — jonkun aikaa kyynelehdittyäni isken nyrkkini pöytään ja huudahdan: »Piru tässä itkemään! Ei se sillä parane!»

Niin — kuten sanoin — olen Perä-Pohjolaa kiireestä kantapäähän. Sieltä on hurja luontoni, joka elämäni varrella on monta kertaa purkautunut yhtä väkevänä ilmoille kuin jäänlähtö mahtavasta Isosta Väylästä. Sieltä ovat lempeät mielialani, nuo naisellisen vienot ja hellät, jotka muistuttavat rauhallista, leppoisaa iltapäivähetkeä jonkin jokisuvannon varrella. Perä-Pohjolasta on rikas kieleni, jonka sanavarasto ei ole koskaan kesken loppunut ja jota eteläläinen kummakseen kuuntelee. Enkä minä ole tyytynyt vain siihen, että olisin käyttänyt lapsuudessa oppimaani kieltä, — en, vaan olen matkani varrella tehnyt uusia sanoja, sen mukaan kuin tilanne on kulloinkin vaatinut. Niinkuin kevättulviva joki toisinaan puhkaisee itselleen uuden uoman, hyljäten vanhan, niin olen minäkin toisinaan puhkaissut uuden valtaväylän jokapäiväistä kielenkäyttöä paartaviin, tavan ja tottumuksen luomiin rantatörmiin. »Hei, anna huhkia vain!» olen sellaisina hetkinä huudahtanut. »Tämä tulva vie tosin muassaan monta mukavuuslaitosta, mutta kansa tottuu vähitellen, ja sen sijaan, että nyt sanotaan: 'Koira haukkuu', tullaan ennen pitkää sanomaan: 'Koira harjoittaa koiruuttaan'.»

Yksin kotipitäjäni nimessäkin olen keksinyt tunnusmerkillistä omalle elämäni työlle. Miksi sen nimi on juuri »Ristiniemi»? Varmaankin senvuoksi, että minun elämäni on ollut ristin kantamista. En tarkoita ristiä uskonnollisessa merkityksessä, vaan siinä, että minä, joka, jos kukaan, olen povessani tuntenut runouden kalvavan tulen, sen jumalallisen kipinän (jota ilman ei kenestäkään voi tulla suurta runoilijaa), olen saanut koko elämäni ajan vain väärinkäsitystä ja kateutta osakseni.

Se, jos mikään, on ristin kantamista, mutta minä olen kuitenkin kantanut sen iloiten, vakuutettuna siitä, että jälkimaailma, joka aina on osoittautunut viisaammaksi edellistä aikakauttansa, on ymmärtävä minua paremmin.

No niin — palatakseni lapsuuteeni — olen siis syntynyt Ristiniemellä Ison Väylän varrella. Minun isäni nimi oli Aadam ja sama nimi annettiin minullekin kasteessa. Isäni, joka oli tavattoman väkevä mies, oli sanonut äidilleni, kun minulle oli nimeä etsitty: »Pannaan sille nimeksi Aatami, sillä Aatami oli ensimmäinen mies maailmassa ja minä olen myös ollut monessa asiassa ensimmäinen. Minua ei esim. ole vielä kukaan tappelussa voittanut.» Ja niin oli asia sovittu. Äitini, hiljainen, lempeä ihminen, mukautui miehensä tahtoon. Hänellä oli kyllä ollut oma ehdotuksensa. Hän oli ajatellut Joosuaa, joka valloitti Luvatun maan. Mutta kun isäni oli huomauttanut, että »pannaan vain Aatami, sillä Aatamihan se on pastorinkin etunimi ja sinäkin myönnät, että hän on ensimmäinen pappi maailmassa», oli äitini taipunut. Ja Aatamiksi minut oli kastettu, vaikka minä sittemmin olen kirjoittanut »Aadam», koska se — kuten ystäväni kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä (josta enemmän tuonnempana) on monta monituista kertaa huomauttanut — on myös alkukielen muoto.

Olin kuulemma jo lapsena herättänyt huomiota tavallisuudesta poikkeavalla (vaikka en suinkaan epäedullisella) ulkomuodollani. Äitini ihmetteli usein, keneltä olin perinyt uljaan nenäni ja omituiset, kirkkaat silmäni. Muistan, kuinka sellaisina hetkinä istuin kotimökin penkillä, pidellen nenääni kouransilmässä ja tunnustellen sen valtavaa kokoa. Isäni huomautti siihen tavallisesti: »Älä ujostele nokkaasi, Aatami. Se on merkkinä siitä, että sinä tulet menestymään maailmassa. Sillä tuollaisella nokalla varustetut ne tavallisesti saavat jotakin aikaan.» »Kun tämäkin» — lisäsi hän osoittaen omaansa, joka kasvojen kokoon verrattuna oli pienenpuoleinen — »alkaa punoittaa tanssituvassa, tietää kylänväki kotialähtöajan koittaneen. Sillä olenpa useamman kuin yhden kerran puhdistanut tuvantäydellisen eikä minulla ole ollut muuta asetta kuin nämä pikkuiset nyrkit». Silloin hän tavallisesti naurahti ja minä katselin kunnioituksella hänen suuria, luisevia käsiään.

Lapsi ei osaa tavallisesti kauan yhtä asiaa miettiä. Niin unohdin minäkin nenäni puristelemisen ja kuullessani »färikellon» soivan kipaisin pihalle katsomaan, ketä sieltä nyt oli yli yrittämässä.

Meidän tupamme oli nimittäin lautturimökki. Isäni, joka aikoinaan oli palvellut eri kauppiailla renkinä, oli lopulta kyllästynyt jauhosäkkien kanteluun ja huutanut kunnalta lautturin viran. Se oli hänen mielestään erinomaisen sopiva toimi, vaikka se sitoikin hänet — varsinkin juhannuksen aikaan — moneksi päiväksi kotiin. Silloin kulki niin paljon hevosia, ettemme me, äiti ja minä, olisi mitenkään jaksaneet niitä kaikkia ylinoutaa. Isoäiti taas oli niin kivulloinen, ettei hänestä ollut niin raskaaseen työhön.

Kuuden vuoden vanhana minä jo autoin isääni lautturintoimessa. Iso Väylä oli meidän kohdalta sangen leveä ja vuolas. Muistan vieläkin, kuinka isäni taisteli kunnanmiesten kanssa sinkkiköydestä, jommoista hän oli jo kauan halunnut tavallisen tervatun vetoköyden tilalle. Hän meni muutamana päivänä kuntakokoukseen, iski märällä köydenpätkällä pöytään, niin että tervansekainen vesi pärskähteli puheenjohtajan silmille, ja huusi: »Jos ei tämän makkaran sijaan laiteta oikeaa sinkkiköyttä, en enää vastaa seurauksista!» En tiedä, mistä isäni tuollaiset sanat sieppasi. Mutta jälkeenpäin historiaa tutkiessani on minulle selvinnyt, että ratkaisevina hetkinä lausutut sanat ovat käänteentekevästi vaikuttaneet suurten tapausten kulkuun. Niinpä kerran, kun Roomassa nostettiin huuto: »Hannibal porteilla!» tuo yksi ainoa lause sai koko Rooman nousemaan isänmaatansa puolustamaan. Samalla tavalla vaikutti isäni esiintyminen kuntakokouksessa. »Ukot» säikähtivät ja päättivät heti hankkia sinkkiköyden. Jo kahden viikon perästä se oli paikoillaan ja siitä alkaen sujui lautan hilaaminen kuin leikiten vain.

Monta kertaa olen isäni kanssa lauttaa hilatessani ollut kulkevinani elämän virran poikki, noutamaan sen salaperäiseltä vastarannalta »syntyjä syviä». Olen ollut mielestäni kuin Orfeus, joka meni Manalaan puolisoansa hakemaan. Sillä varsinkin syysöinä näytti Ison Väylän vastakkainen ranta salaperäiseltä kuin itse Haades. Olin kuullut pappilan Odon, joka kävi kaupungin koulua, kertovan näistä asioista, ja nuo vanhat tarinat saivat mielikuvitukseni väkevästi toimimaan. Enkä näissä kuvitteluissani varsin väärässä ollutkaan. Sillä muutamana syksynä — taisi olla Mikkelin aika — saimme lautallemme muutaman yliperäläisen, jonka rattailla kyyhötti seitsenvuotias tyttö paksuun lammasnahkaturkkiin käärittynä. Kuulin, kuinka isäni kysyi: »No… mitenkä siellä teidän perällä jaksetaan?» Johon yliperäläinen vastasi: »Meneehän se… piti vain lähteä tätä Aleksantraa kirkolla käyttämään, kun tämä ei enää antanut rauhaa.» En silloin, seisoessani lautalla vetopulikka kädessä, aavistanut, että olin todellakin ollut vanhan Orfeuksen tavoin noutamassa itselleni vaimoa. Sillä — tuosta tytön tylleröstä tuli vuosien kuluttua uskollinen elämänkumppanini.

Neljä vuotta sain hyvän, vahvan isäni kanssa lautturina toimia, kunnes kuolema korjasi hänet pois. Hän putosi jokeen muutamana syysyönä, sai keuhkokuumeen ja viikon sairastettuaan kuoli. Sinä iltana itkin katkerasti, sillä minulle oli selvinnyt, että isässäni poistui tästä elämästä yksi niitä monia, jotka olivat kutsutut korkeampaan tehtävään, vaikka kova kohtalo ei sallinutkaan hänen päästä lahjojaan toteuttamaan. Mutta sitäpaitsi: hän oli isäni, jolle sain olla kiitollinen elämän kalliista lahjasta. Ja kuinka monta kertaa hän oli taputtanut minua päälaelle luisevalla kädellään ja sanonut: »Niin, Aatami, sinä teet kerran vanhan nimemme kuuluisaksi!» En silloin käsittänyt, mitä hän tarkoitti. Mutta kun isäni kuoleman jälkeen kuulin isoäidiltäni, että isävainaja oli ollut »parempaa lähtöä», moninkertaistui kunnioitukseni ja rakkauteni häntä kohtaan. Kuulin nimittäin, että isäni oli puolalaista aatelissukua ja että meidän sukunimemme oikeastaan oli Kuczkowski, vaikka suomalaiset olivat sen »Kuuskoskeksi» vääntäneet.

Isoäiti kertoi vielä, että yksi esi-isistäni oli ollut pappi ja voimistaan kuuluisa mies. Hän oli kerran lystikseen kantanut hevosen varsan kainalossaan vainiolta pihaan. Sinä hetkenä minulle selveni sukumme erikoisuus ja minä huudahdin: »Isoäiti, nyt minä ymmärrän! Sieltähän ovat peräisin isävainajan suuret voimat ja minun nokkani!» Isoäiti nyökäytti tyytyväisenä päätään ja vastasi: »Sieltä kai.» Myöhemmän elämäni varrella olen useammasti joutunut toteamaan että minun lahjani ja luonteeni erikoisuus pohjautuvat vilkkaaseen slaavilaiseen tempperaan (käytän sanaa temperamentti-sanan korvikkeena), vaikka Perä-Pohjola onkin ne lopulliseen muotoonsa muovannut.

Rakas äitini ei myöskään elänyt kauan. Hän seurasi miestään vuosi ja kuukausi jälkeenpäin ja minä jäin nyt kahden isoäitini kanssa. Muutimme pois lautturin torpasta, koska uusi lautturi otti sen haltuunsa. Mutta — jälkeenpäin kuulin suureksi mielihyväkseni, etteivät kulkijat olleet tyytyväisiä uuteen lautturiin. He kaipasivat isäni tukevaa olemusta ja hänen rauhallista jutteluaan. Olihan hän palvellut maakuntaa lopulle parikymmentä vuotta. Yksi ja toinen tiedusteli minulta, enkö isoksi tultuani aikonut hakea isän virkaa. En osannut siihen suoraan vastata, sillä kävin silloin vasta kansakoulua. Mutta — ei minulla muistaakseni ainakaan silloin ollut mitään virkaa vastaan. Kohtalo sääsi kuitenkin toisin, niinkuin edempänä saamme nähdä.

II.

MENEN KANSAKOULUUN JA TUOTAN (IKÄVÄ KYLLÄ) OPETTAJALLENI HARMIA. MINUT EROTETAAN KOULUSTA Y.M.

Yhdeksän vuoden vanhana menin kouluun. Kotikyläni, vaikka sijaitsikin niin kaukana pohjoisessa, ei siinä suhteessa ollut jäänyt jäljelle parempiosaisista ja onnellisemmista seuduista. Meillä oli kansakoulu.

Opettajaksi oli siihen äskettäin valittu Uljas Kunnas. Hän oli minun lapsuuteni aikana parhaassa miehuuden iässä ja harva pitäjä lienee milloinkaan saanut itselleen parempaa ja etevämpää opettajaa. Hän oli valmistunut virallista tietä, käynyt seminaarin, ja siis perehtynyt täydellisesti kaikkiin kasvatusopin salaisuuksiin. Sitävastoin naapuripitäjä, jonka ei ollut onnistunut saada kompetenttia opettajaa, oli pahemmassa kuin pulassa. Siellä toimi eräs rappiolle joutunut maisterismies, joka opetuksen asemasta kertoili oppilaille kaikenlaisia hullunkurisia juttuja vanhan Kreikan jumalista. Minun lapsuuteni aikana kerrottiin tästä opettajapoloisesta paljon ja häntä kutsuttiin »Seyksi». Kun myöhemmän elämäni varrella olen joutunut ottamaan selkoa myös näistä asusta olen huomannut, ettei opettaja Zeys niin väärässä ollutkaan: tarjoaahan vanhan Kreikan ja Rooman mytologia siksi paljon ajattelemisen aihetta. Onhan maailman runous (minunkin runouteni) ammentanut noista vanhoista aiheista siksi paljon uutta, että elämä varmaankin olisi isosti köyhempi ilman sitä. Mutta — tuon mainitun herra Zeyn taitamattomuuden olen huomannut johtuneen siitä, että hän oli nämä tiedot päntännyt päähänsä koulunpenkillä eikä ollut pystynyt niitä elämänsä varrella itselleen sulattamaan.

Syyt siihen, minkä vuoksi nykyajan ihmiset pystyvät niin vähän henkistä ravintoa sulattamaan, ovat ilmeisesti nykyisissä oppikouluissamme. Ne antavat ruokaa syöneille eivätkä nälkäisille. Sillä — suurimman osan koulujemme oppilaista muodostaa joukko, joka vanhempien ja holhoojien pakoituksesta niihin lähetetään. Vain aniharva tulee henkistä nälkäänsä tyydyttämään. Toista on sellaisten kuin minunlaisteni, jotka olojen pakosta jäävät n.s. koulusivistystä vaille. Heissä herää elämän varrella suuri nälkä oppiin ja sivistykseen. Kun ei sitä ole heille kouluissa tarjottu, saavat he ryhtyä sitä omin päinsä hankkimaan. Mutta — millä innolla he sen tekevät! Mikä erotus »syömisen» taidossa! Sillä aikaa kuin toiset vuosikausia vain varovaisesti makustelevat, hotkaisevat toiset saman annoksen muutamassa kuukaudessa. He kaluavat luutkin! Eikä yksikään heistä sairastu henkiseen »kalvetustautiin» niinkuin suurin osa kouluakäyneestä nuorisostamme, — vaan he punoittavat henkisestä terveydestä ja pystyvät lyömään laudalta monen akatemian ovia kolkuttaneen ylioppilaan ja maisterin. Vaikka nuoruudessani surin sitä, että kansakoulunkäyntini jäi kesken (syistä, joista edempänä kerron), olen täytenä miehenä tavallaan siitä iloinnut. Kukaties minutkin olisi lähetetty lyseoihin ja korkeakouluihin opintojani jatkamaan ja niin ollen olisin joutunut edellämainitun kalvetustaudin uhriksi.

Ainoa seikka, jota olen todella surrut, on se, että vallattomuuteni aiheutti koulunkäyntini keskeytyksen, — vaikka tässäkin kohden olen pahoitettu laskemaan suurimman osan opettajani ymmärtämättömyyden tilille. Hän ei — niinkuin niin monta kertaa tapahtuu — osannut erottaa luonteeni erikoisuutta ja minussa jo poikasena piileviä runoilijataipumuksia, vaan näki kujeissani vain tavallisen, niin sanoakseni arkipäiväisen eli proosallisen vallattomuuden oireita. Mielihyväkseni olen myöhemmin todennut, että melkein kaikki etevät miehet, runoilijat ja taiteilijat etenkin, ovat tuottaneet opettajilleen monta epätoivon hetkeä. Mutta mielipahakseni olen taas huomannut, ettei juuri ainoakaan opettaja ole oivaltanut tätä erikoislaatuista vallattomuutta runoilijatempperan ja etevien hengenlahjojen aavistelevaksi edeltäjäksi.

Muistan vallan hyvin sen päivän, jolloin isoäitini saattoi minut kouluun. Muistan, kuinka opettaja Uljas Kunnas katsoi minua tavallista pitempään, ja minusta näytti, että hän kirjoitti nimeni erikoisen hitaasti (siis tavallista huolekkaammin). Varmaankin hän oli tietoinen sukuperästämme, sillä eiväthän pienessä maalaiskylässä sellaiset seikat salassa pysy. Minä seisoin opettajapöydän edessä, seuraten jännityksellä opettajan kynän liikkeitä, ja hetkeksi vilahti päässäni ajatus: »Tietääköhän hän, että meidän nimemme oikeastaan on Kuczkowski?»

En kuitenkaan uskaltanut sitä opettajalta kysyä, vaan odotin, milloin hän pääsisi valmiiksi. Vihdoin hän kerkesikin ja nytpä hän kiinnitti minuun oikein tutkivan katseen ja virkkoi naurussa suin:

»Sillä pojallahan on merkilliset silmät! Nehän katselevat tätä maailmaa, kuin olisi se yhtä ainoata ihmettä vallan.»

En silloin ymmärtänyt, mitä opettaja tarkoitti; vasta jälkeenpäin on arvoitus minulle selvinnyt. Ja minä olen ihmetellyt hänen tarkkanäköisyyttään. Se oli todellakin paikalleen sanottu. Sillä täytenä miehenä olen huomannut, ettei se ihmeellisyys, mitä lapsena maailmassa ja sen elämässä näin, ole suinkaan vähentynyt vuosien varrella, vaan päinvastoin lisääntynyt. Minä olen saattanut tuntikausiksi vaipua katselemaan esim. muurahaisten elämää. Niin ikään olen joskus myöhästynyt junasta, jäätyäni seuraamaan seinää kiipeilevän leppäkertun puuhia. Sellaisina hetkinä on muu maailma lakannut minulle olemasta. Väkijoukon humu ja junan ryske ei ole silloin kantautunut korviini. Niin olen saanut sitten ihmeekseni huomata, että juna oli mennyt, ja mietteissäni olen tallustellut kotiin. Ja kuitenkaan en ole mikään tavallinen uneksija. Sen tietävät ystäväni sangen hyvin, varsinkin kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä.

Minä siis pääsin kouluun. Ensimmäisistä päivistä en paljon muista. Opettaja oli käskenyt tarkkaavaisesti kuunnella, mutta minäkös olin tarkkaavainen. (Tavallaan kyllä, mutta en koulusääntöjen mukaan.) Ensi tunnilla koetin laskea, montako naulankantaa näkyi kouluhuoneen katossa. Muistin sangen hyvin, montako niitä oli meidän vanhan lauttamme pohjassa. Samoin olin laskenut lautturimökin peräseinässä näkyvät oksat. Minä tiesin, mistä talosta kirkonkylässä oli kattoränni poissa, ja olisin osannut vaikka unissani vastata, montako törmäpääskysen pesää oli kirkkorannan ja lossipaikan välillä. Sillä minulla on aina ollut erinomainen »numeropää», — niinkuin isävainaja oli useamman kerran huomauttanut.

Minä en siis seurannut »mukana», jonka tähden sain luonnollisesti muistutuksen. Kun näitä alkoi tippua yhä tiheämmin, päätin ruveta seuraamaan. Keskittäen kaikki sielunvoimani katseeseeni minä tuijotin opettajaan niin, että hän lopulta hermostui ja kielsi sillä tavalla tuijottamasta. Silloin en vielä tiennyt, mikä voima silmissäni piili. Jälkeenpäin olen kyllä päässyt siitäkin selville. Olen lukenut historiasta, että keisari Augustuksella oli juuri samanlainen katse: — kukaan ei uskaltanut pitempää aikaa katsoa häntä silmiin. Niistä välkähteli omituinen, kellanhohtoinen valo, joka teki läsnäolijat levottomiksi. En tiennyt koulupoikana, että tuo oli suggestioonia. (Mistäpä olisin sen silloin tiennyt ja — tuskinpa sitä tiesi opettajaakaan.) Mutta — kuten tiedän — myöhemmin olen saanut monen henkilön luomaan katseensa alas enkä minä ole mahtanut sille mitään, että moni n.s. »kauniimman sukupuolen» edustaja on kärsinyt minun tähteni. Minua eivät kerta kaikkiaan ole naiset voineet vastustaa.

Pitkää aikaa ei kuitenkaan kulunut, ennenkuin olin selvillä koulujärjestyksestä. Läksyni osasin loistavasti, sillä minulla on aina ollut erinomaisen hyvä muisti. Opettaja Kunnaskin huomautti siitä useampia kertoja ja silloin minä aina huomasin, kuinka toiset oppilaat katselivat minua kateellisina.

Mutta tuo »vallattomuus», tuo runollinen vallattomuus, josta edellä olen maininnut, teki minulle tepposet useamman kuin yhden kerran. Minun mielestäni oli kouluhuoneen ahtaiden seinien sisään saatava eloa. Minä siis keksin jos jonkinlaisia tuumia. Välistä pyydystin joukon hiiriä ja toin ne kouluun. Sidoin ne ompelulangalla toisiinsa kiinni, asetin tyhjän tulitikkulaatikon kunkin perään, ja — kun opettaja tuli tunnille — laskin tovereitteni avulla koko hiirilauman juoksemaan pitkin paneelin yläosaa reunustavaa seinälistaa. Hei, kuinka ne vilistivät ympäri kuin raitoporot, jotka on kollostettu toisiinsa, ja tulitikkulaatikot poukkelehtivat kuin pulkat alamäessä! Opettaja tyhmistyi hetkiseksi ja seurasi hiirien karkeloa. Ne pysähtyivät opettajapöydän luona kuin arvellen, uskaltaisivatko ohi. Mutta sitten ne karkasivat uudelleen juoksuun, koko luokan innostuttaessa niitä maiskuttamalla, niinkuin hevosille on tapana tehdä. Minä riehuin kaikkein ylinnä. Runoilijatempperani sai minut oikein hihkumaan. Siinähän lasketti Jaakopin poikain kameeliraito Egyptiin viljaa noutamaan! (Meillä oli juuri se paikka läksynä.) Mutta — »Joosef» ei ollut suosiollinen tälle karavaanille. Hän löi nyrkkiä pöytään ja komensi minut ottamaan hiiret kiinni.

Mutta — se oli helpommin sanottu kuin tehty. Pikkueläimet olivat villiintyneet. Ne eivät olleet tottuneet vetojuhdiksi. Kun lähestyin johtajaa, sinkaisi se ohitseni täyttä vauhtia. Lanka jännittyi ja tulitikkulaatikot heiluivat ilmassa kuin karusellin keinut. Olipa se koko näytelmä! Lopulta juoksimme ympäri luokkaa yhdessä, minä kuin ainakin joku eläintenkesyttäjä. Olipa se sirkus! Luokka nauroi täyttä kurkkua ja luulenpa, että opettajakin hymyili.

Mutta pian hän muisti asemansa. Hänen opettaja-auktoriteettinsa oli pahanlaisesti vaarassa ja minä olin päivän sankari, »urhoollisista urhoollisin», kuten sotamarsalkka Ney aikoinaan. Opettaja astui siis alas kateederista, tarttui minua niskasta ja tiuskaisi:

»Eikö Kuuskoski aio ottaa niitä kiinni?»

»Kyllä minä ottaisin, mutta ei niitä saa», vastasin minä, silmäten taakseni luokkaan, joka ihan kiehui.

Hiiriraito oli sillä välin suorittanut tiesi kuinka monta kierrosta. Mutta loppui niiden »Egyptin matka» viimein. Me asetuimme opettajan kanssa niitä vastaan, ja kun johtaja ehti kohdalle, tuuppasi opettaja raamatunhistoriansa eteen, sulkien siten tien. Siitä oli seurauksena, että johtaja putosi lattialle, vetäen koko raidon mukanaan. Ja nyt alkoi yleinen kiinniotto.

Luokka syöksyi paikoiltaan ja lähti juoksemaan ympäri huonetta hihkuen ja kiljuen: »Hei killeririepuja!» Me konttasimme pulpettien alle ja koetimme saada niitä kiinni. Mutta merkillistä! Vaikka oli niin monta kiinniottajaa, ei yksikään hiiristä joutunut satimeen. »Pulkkia» saimme kyllä, mutta itse» vetoporot» välttivät käsiämme, piiloutuen mikä minnekin.

Tunti oli mennyt pahasti pilalle. Seurasi ankara tutkinto. Opettaja tiukkasi, kuka oli hiiret kouluun tuonut. Minä, joka aina olen kunnioittanut rehellisyyttä ihmisen ensimmäisenä hyveenä, nousin ylös ja tunnustin. Seuraus oli kolmen tunnin jälki-istunto.

Mutta — tämä tapaus antoi ensimmäisen sivalluksen runoratsulleni.
Jälki-istunnossa nim. kirjoitin seuraavat säkeet:

»Hiiriraito ravakasti
juoksee ympär' seinii.
Minne määrä matkalaisten?
Noutamaanko heinii?

Ei, vaan itse Egyptikin
reissaa tässä pojat
Jaakopin, kun kameelinsa
laukkoo metsät, ojat.

Tulitikkulaatikoista
pulkat peräss' poukkii.
Kenpä tielle tippuvaiset
perästäpäin noukkii?

Mut ei »Joosef» ota vastaan
tätä karavaanii:
historia kourassansa
killereitä vaanii.

Kunnes joukon johtajalle
sattui kuperkeikka.
Opettajan ansioksi
tulee tämä seikka.»

En tiedä, miten minun olisi mahtanut käydäkään ilman tätä muusain apua. Opettaja oli jo maininnut jotakin koulusta erottamisesta. Pelkäsin siis pahinta. Mutta miten olikaan — hän sai käsiinsä runoni. Ja luultavasti siinä ilmenevä varhaiskypsyys sai hänet aavistamaan erikoiset lahjani ja jättämään asian sillä kertaa.

Tämän jälkeen pysyin siivolla (niinkuin arkikielessä sanotaan) sangen pitkän ajan. Teinhän tietysti yhden ja toisen pikkukepposen, mutta yksikään näistä ei tullut ilmi. Kunnes sitten sattui tapaus, joka lopetti koulunkäyntini yhteen sanaan.

Olin silloin neljännellä osastolla. Olin voittanut opettajani suosion täydellisesti. Hän kiitti minua koulunsa lahjakkaimmaksi oppilaaksi ja siinä hän sanoi totuuden. Minä olin todellakin harvinaisen lahjakas. Luulin jo, että koulu päättyisi onnellisesti. Mutta ei. Kohtalo tahi paremmin sanoen Runotar oli määrännyt toisin.

Oli kaunis kevätpäivä huhtikuun alussa. Meitä oli joukko poikia lossirannassa katselemassa, kuinka lautturi tervasi lauttaansa. (Sinä vuonna tuli kevät harvinaisen varhain.) Lautturi oli hienossa hiprakassa. Miten lie päähäni pälkähtänyt pyytää häneltä ryyppyä.

Lautturi silmäsi minua veitikkamaisesti, iski silmää ja sanoi leikkisästi:

»Kyllä huomaan, että sinä olet Vahvan-Kuuskosken poika. Sinulla on miehen meiningit.»

Tuo yllytti vain minua. Saatuani pullon, kallistin siitä kuin mies ja kehoitin toisiakin ottamaan. Tovereitani ei tarvinnut kahdesti käskeä. He olivat liittyneet seuraani, tuntien hengen yhteyttä kanssani; he muodostivat minun henkikaartini. Kun kenraali kallisti pulloa, piti esikunnan seurata esimerkkiä. Me siis ryyppäsimme ja ennen pitkää olimme juovuksissa kuin käet.

Rekilauluja reimakasti vedellen lähdimme sitten marssimaan kouluun. Meissä oli herännyt oikea peräpohjolainen luonto ja me hihkaisimme kirkon kohdalla niin, että kylä kajahti. Ihmiset riensivät ikkunoihin katsomaan ja muistanpa kuulleeni useamman kerran nimeäni mainittavan.

Minussa tuo villeys oli kuitenkin enemmän runollista laatua. Se oli boheemiruusu, joka oli puhjennut liian varhaiseen kukkaan. Se johtui luonteestani. Se oli sitä vapauteen pyrkivää, riehahtelevaa tempperaa, joka runoilijoissa aina niin selvästi huomataan. Mutta sitä eivät luonnollisesti kotikyläkseni ymmärtäneet.

Me siis marssimme maantietä myöten koulutaloa kohti. Kun sen punainen pärekatto rupesi näkymään, vaikutti se meihin kuin punainen vaate härkään. Me hihkaisimme oikein olan takaa ja keksimme hauskan tuuman: me menisimme koulun piharakennuksessa asuvan Ranta-Kustaavan luo kahville. Niinhän tekivät tukkilaisetkin aina keväisin. Me siis talsimme tietä myöten ylpeinä kuin kukot, keikutellen niskojamme ja kajahuttaen aina vähä väliä laulun.

Ranta-Kustaava hämmästyi tavattomasti, kun puoli tusinaa kiljuvia pikkupaholaisia hyökkäsi hänen rauhalliseen tupaansa. Minä vedin kukkaron taskustani ja komensin:

»Pöytä koreaksi, Kustaava! Tässä on remsseita sälliä, jotka eivät turhia tingi!»

Ranta-Kustaava ihan hätääntyi.

»Opettaja voi tulla», sopotti hän ja lisäsi sitten tiukemmin:

»Mistä te olette viinaa saaneet?»

»Mies syö ja mies saa ja miehelle Jumalakin antaa!» hihkaisin minä ja löin »tolpan» pöytään. »Kahvia!»

Mutta — samassa aukeni ovi ja opettaja Kunnas seisoi kynnyksellä. Hän oivalsi heti tilanteen; hän oli ennenkin sellaista nähnyt. Siepaten seinältä sonnin suoran, jota Ranta-Kustaava käytti mattopiiskana, hän huiteli meitä selkään, niin että hartiat pöllysivät.

»Vai semmoisia konsteja, koranukset, lurjukset!» karjahteli hän iskujen lomassa.

Ja merkillistä — vaikka olimme niin topakoina tulleet, suli meiltä nyt sisu. Emme nostaneet sormeakaan puolustukseksemme. Opettajan auktoriteetti painoi meidät maahan ja äskeinen uhmapäisyytemme vaihtui katumukseen ja kyyneleihin.

Johtokunta kokoontui käsittelemään tätä huomiota herättänyttä tapausta. Toverini pääsivät käytöksen alennuksella ja jälki-istunnolla, mutta minä, joka olin asian alkuunpanija, sain lähtöpassit.

Muistan vieläkin opettaja Kunnaan vaatekomeron, jossa olin odottamassa johtokunnan päätöstä. Aika tuntui pitkältä ja minä elin uudelleen läpi koko tuon surullisen juopottelukohtauksen. Totesin, että olin menetellyt kurjasti, mutta sittenkin ajattelin että tuomio, jota opettajan työhuoneessa valmisteltiin oli kohtuuton. En silloin ymmärtänyt, mistä tuo kapinoiva mielialani johtui. Myönsin erotuomion aivan koulusääntöjen ja -lakien mukaiseksi. Mutta sittenkin…. sittenkin… Jälkeenpäin on minulle selvinnyt, että tuo kapinahenki oli kotoisin korkeammalta, kuin opettaja Kunnas ja arvoisat johtokunnan jäsenet aavistivatkaan. Se oli povessani asuvan Runottaren rimpuilemista ahdasmielistä, kaistapäistä poroporvarillisuutta vastaan. Se oli kallioon kytketty Andromeda, jonka vapauttaja ei vielä ollut saapunut. Ja tuon kapinahengen (eli tässä tapauksessa runohengen) yllytyksestä minä kostin proosallisuuden proosallisuudella: minä »kastelin» opettajani talvipalttoon ja tunsin sitä tehdessäni valtavaa vapautuksen riemua!

Kuinka samansuuntaisesti juoksevat suurmiesten ajatukset. Kun vuosia jälkeenpäin, toimiessani nimismiehenä Kuivalan kauppalassa, tein tuttavuutta asemapäällikkö Anders Kierokin kanssa, kuulin häneltä, että Francois Rabelais antaa Gargantuan tehdä tuon saman — ja vielä Notre Dame-kirkon harjalta! Tuon suuren renesanssirunoilijan teoksessa muodostuu tuosta »lämpimästä lähteestä» Seine-virta.

Minäkin siis, seisoessani opettaja Kunnaan vaatekomerossa, toteutin tietämättäni suuren runouden esittämiä, tavallisuudesta poikkeavia ajatuksia, — vaikka se »Seine-virta», jonka minun toimenpiteen! synnytti, ei edistänytkään liikeyhteyttä eri maakuntien välillä, vaan päinvastoin uhkasi salvata opettajalta tien minun säilytyspaikkani, kun hän saapui minua noutamaan. Parin kirkkaan korvapuustin Runoilija Kuuskosken jälkeen minä sain seurata häntä johtokunnan eteen, jossa hän vähemmän runollisella tavalla teki selkoa minun viimeisestä edesottamisestani. Tuomio oli järkähtämätön: erottaminen koulusta ikuisiksi ajoiksi. Läksin kotiin opettajan manausten saattelemana. Hän pani päänsä pantiksi, että minä vielä saisin tekemistä vankiloiden kanssa. Sellainen hirtehinen minä hänen mielestään olin. Ennustus on toteutunutkin, — vaikka hiukan toisessa muodossa, kuin opettajani oli kuvitellut: — Sen sijaan, että itse olisin istunut lukkojen takana, on elämäntehtäväkseni tullut toimittaa sinne — toisia.

Niin läheltä hipaisee toisinaan ennustuksen nuoli, mutta osuu sittenkin harhaan.

III.

MENEN RIPPIKOULUUN JA PÄÄSEN HOITAMAAN LUKKARINVIRKAA.

Minä olin nyt saavuttanut rippikouluiän. Edelläkerrotusta voisi vetää sen johtopäätöksen, että minunlaiseni hurjapää olisi ollut kaikkein vähimmän sopiva sellaiseen kouluun kuin rippikoulu on. Mutta niin ei suinkaan ollut laita.

Minä olen koko elämäni ajan ollut yllätyksien mies. Jos tahtoisin käyttää vertausta, voisin verrata itseäni myrskyyn, Lapin noiduttuun lumimyrskyyn, yhtä hyvin kuin kesäillan leppeään tuulen hyminään. Niin vaihtelevia ovat mielialani. (Pyydän vain viitata siihen, mitä edellä olen kertonut itkuhetkistäni ja niitä seuranneista nyrkinpaukahduksista.) Tämä mielialojeni vaihtelu on usein tuottanut yllätyksiä ystävillenikin. Ainoastaan kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä on osoittanut omaavansa eniten kykyä ymmärtää minua. Mutta ei hänkään ole toisinaan käsittänyt minusta kuin ääriä ja laitoja vain. Olen tässä suhteessa Saharan erämaan kaltainen, jonka kartta — niinkuin tiedämme — on yhtä valkoista vain. Vain yksi huomattavampi kaupunki on siihen merkitty: Timbuktu. Mutta voinpa kerskaamatta sanoa, että — samoinkuin tuohon kaupunkiin johtavan karavaanitien varsi on täynnä janoon ja nälkään uupuneitten matkamiesten luita, — samoin ovat ystävieni yritykset päästä minua ymmärtämään yksi toisensa jälkeen vaipuneet, ja viimeinen, mikä niistä on jäljellejäänyt, on ollut vain kalvennut huokaus. Näin on käynyt säännöllisesti aina, kun en ole halunnut päästää lähimmäistäni sydämeni komeroita kaivelemaan. Mutta toisinaan, kun seuraani on sattunut sellainen mies kuin esimerkiksi kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä, olen kuin kädestä pitäen opastanut häntä, huudellen lempeästi kuin lapselle: »Hei, ystäväni, tätä tietä, tätä tietä sieluni salaperäiseen Timbuktuun!»

Ei siis ihme, että kotipitäjäni kirkkoherra, korkeastioppinut jumaluusopintohtori Hasael Hillbinger katseli minua hienolla epäluulolla, kun ilmoittauduin rippikouluun. Hän oli kuullut »juopottelustani» eikä luonnollisesti voinut suhtautua minuun muuten kuin eräänlaisella epäilevällä varovaisuudella, joka teki hiukan ahdistavan vaikutuksen. Kunnon kirkkoherra ei tiennyt, että minä olin yksi hänen kaikkein hartaimpia sanankuulijoitaan, — vaikka istuin tavallisesti sellaisessa paikassa, etten sopinut näkymään. Jo kuusivuotiaasta lähtien olin melkein joka sunnuntai käynyt kirkossa ja minä olisin aivan hyvin voinut kirkkoherralle kertoa, missä kohdassa saarnaansa hän lausui tuon joka kerta niin liikuttavan ja sydämelle käyvän lauseen: »Ja niin meekin, rakhat ystävät, dhoivomme kherran saavamme jubileerata ja triumfeerata engelden khooreiss'!» Mutta — minä en katsonut sitä tarpeelliseksi. Ajattelin, että saihan aika näyttää, mikä oikeastaan olin miehiäni.

Minä olen aina ollut uskonnollinen. Tämä hyve ei ole minua jättänyt myöhemmänkään elämäni aikana, vaikka elämästäni päättäen saattaisi ajatella toista. Niinpä siis — kuten jo mainitsin — istuin joka sunnuntai kirkossa, puhumattakaan siitä, että auttelin räätäli Tuiskua kellojen soitossa. Minulla oli siis tässä suhteessa varmasti enemmän ansioita kuin monella tovereistani, jotka kuuluivat tavallisten siivojen poikien joukkoon. Ja minä olen varma, että — jos kirkkoherra Hasael Hillbinger olisi tämän tiennyt — hän rehellisenä miehenä olisi sovittanut tovereihini sanat: »Publikaanit ja portot menevät teidän edellänne taivaan valtakuntaan.»

No niin — seisoin siis korkeastioppineen kirkkoherran edessä ja tein selkoa kristillisyyden taidostani. Hänellä oli ilmeisesti matala aita minua kohtaan, sillä hän koetti saada minua kiinni kysymyksillään. Mutta minä, joka osasin katekismuksen ja historian kannesta kanteen, en tuottanut hänelle tätä epäkristillistä iloa. Ja kun vielä päällepäätteeksi luin ulkoa Daniel Jussleniuksen alkulauseen Svebeliuksen katekismuksen kannesta, täytyi kirkkoherran minut hyväksyä.

Minä istuin siis rippikoulussa ja kuuntelin korkeastioppineen jumaluusopintohtorin Hasael Hillbingerin opetusta. Hän puhui synnin voimasta ja maailman viettelyksistä, erikoisesti alleviivaten juoppouden pahetta. Ymmärsin, että hän tarkoitti sillä minua, jonka ansioluettelossa oli jo yksi tuollainen rentustelemisen sakara. Toiset pojat kääntyivät katsomaan minua, joka olin valinnut istumapaikakseni pirtin etäisimmän sopen. Mutta minä, joka jo olin tarpeeksi saanut kuulla mokomasta tapauksesta, panin käsivarret ristiin rinnoille ja ajattelin kaikkea muuta. Muistin äskenlukemani kuvauksen Meksikon valloituksesta ja olin erikoisesti ihastunut don Pedro de Alvaradoon, joka pelastui intiaanien käsistä hyppäämällä muutaman leveän kaivannon yli. Minä siis suoritin hengessäni tuollaisen Alvarado-hyppäyksen sulkemalla korvani rovastin etsiskeleviltä puheilta. Siten vältyin niiltä intiaaninuolilta, joita tuo korkeastioppinut herra ammuskeli pöytänsä takaa. »Oh, sinä Montezuma», ajattelin minä, »sinä luulet minulle todistavasi jumaluusopillisen azteekivaltakuntasi voiman ja viisauden. Mutta sinä unohdat yhden tärkeän seikan: että espanjalaisilla aatelismiehillä on pitkät sääret, joilla he hyppäävät yli sinun vallikaivantosi ja pakenevat laivoihinsa, joiden purjeita uskon tuuli pullistaa!» Tällä filosofeerauksellani tein tyhjäksi rovastin kiinniottoyritykset ja panin samalla vastalauseeni tuota yksipuolista opetusta vastaan, jossa ei armon viiri kertaakaan vilahtanut. Ja samalla tunsin, mikä vahinko oli, etten ollut joutunut hurskaan kappalaisemme Aatami Aidantaustan oppilaaksi. Hänen osalleen olivat nim. sinä vuonna sattuneet tytöt. Tuo kunnon kappalaisemme olisi varmaan osannut puhua niin, että minunkin sieluni olisi tullut lohdutetuksi. Nyt sitävastoin vain haarniskoiduin ja tein hengessäni vastaväitteitä.

Sillä — mitä hyödyttää puhua niin paljon synnistä ja synnissä kahlaamisesta, kun kuitenkin oikea usko vie kirkkaasti perille? Tällaisella opetuksella vain masennetaan mieliä ja kiinnitetään huomio liiaksi matkan vaikeuksiin. Eikö olisi paljon hyödyllisempää innostuttaa ihmisiä hyppäykseen? Siten kasvatettaisiin oikeita hengellisiä Alvaradoja.

Nämä kokemukset tulivat minulle suureksi avuksi, kun minun vuosia myöhemmin piti antaa lausuntoni uudesta katekismusehdotuksesta. Ristiniemen seurakunta valitsi minut tähän vastuunalaiseen toimeen ja toverikseni kauppias Pekka Korvan. Mutta toverini jätti tehtävän minun huolekseni ja minä kirjoitin lausunnon hänenkin puolestaan.

Tässä lausunnossa minä ehdotin uuden muodon kysymykselle: »Mitä on usko?» Komitean ehdotus niin Raamattuun perustuva kuin sen sisältö olikin — oli minun mielestäni liian monimutkainen. Minä kuittasin asian paljon yksinkertaisemmin, mutta samalla runollisemmin.

Kysymys:

Mitä on usko?

Vastaus:

Usko on Alvaradon hyppäys hengellisessä merkityksessä.

Olin kyllä selvillä, että tämän kysymyksen esilletulo antaisi papille aihetta kertoa, mikä Alvaradon hyppäys oli. Mutta — sitenhän saataisiin vain vaihtelua opetukseen, jonka yksitoikkoisuudesta minä kirkkoherra Hillbingerin koulussa sain niin perusteellisen kokemuksen.

Minä olin siis tehnyt Alvarado-hyppäykseni. En kulkenut yhtään allapäin niinkuin monet tovereistani, vaan löin katekismuksella päähäni ja lausuin: »Pysypäs siellä, tietokulta! Sinua tässä tarvitaan.» Olin vakuutettu, että Jumala, joka on ihmissielut rakentanut, ymmärsi, mistä johtui tuo minun surullinen lankeemukseni. Sillä minä olin sitä vilpittömästi katunut ja uskoin sen yhtä vilpittömästi saaneeni anteeksi.

Tunnit kuluivat tavallista menoaan. Me luimme katekismusta ja minä olin ainoa, joka en sotkeutunut tuossa perin mutkikkaassa kysymyksessä: »Mitenkä vesi voi vaikuttaa niin suuria asioita?» Se onkin Vähän Katekismuksen visaisin paikka ja minä puolestani olisin valmis hyväksymään ministeriksi jokaisen, joka sen kunnollisesti ja kompastelematta lukee.

Oltuamme viikon rippikoulussa, sairastui lukkari yhtäkkiä. Häntä oli hevonen potkaissut rintaan ja hän oli saanut sisäisen verenvuodon. Meiltä uhkasi siis nousta tie pystyyn musiikin salaperäisiin maailmoihin pyrkiessämme. Tovereistani suurin osa iloitsi tästä onnenpotkauksesta, sillä lyhenihän päivä nyt yhdellä oppitunnilla. (Sellaista on tämä elämä, että onnettomuuden potkaus on toiselle onnen potkaus.) Mutta minä olin pahoillani tästä tapaturmasta ja noiduin hengessäni hevosta, joka yhdellä kavionsa iskulla särki rouva Musican kultaisen kanteleen. Olin mm. suuresti innostunut veisuuseen. Lukkari olikin jo useamman kerran huomauttanut komeasta lauluäänestäni ja sanonut. »Kuulkaa te tuota Kuuskosken Aatamia! Se poika vetelee kuin oopperalaulaja!» Varsinkin olin ihastunut muutamiin virsiin aivan erikoisesti. Niinpä muutamana päivänä olin kiskaissut »O Herra korvas kallista» niin voimallisesti, että koko luokka oli kääntynyt katsomaan. Lukkarikin oli silmännyt minua hyväksyvästi silmälasiensa takaa ja hänen kasvoilleen oli levinnyt kirkastuksen hohde. En osannut silloin aavistaa, että tuo yksi ainoa virsi viittoisi minulle tien pöydän taakse, lukkarin paikalle.

Sillä kun rovasti lukkaria kohdanneen tapaturman jälkeisenä päivänä saapui pirttiin, lausui hän juhlallisesti:

»Koska kanttori Kaveniukselle on sattunut onnettomuus, niin ettei hän voi saapua kouluun, on hän ehdottanut Aadam Kuuskoskea sijaiseksensa. Aadam Kuuskoski» — jatkoi hän katsoen minun nurkkaani — »tästä päivästä alkaen hoidat sinä lukkarin virkaa rippikoulussa siihen saakka, kunnes kanttori Kavenius paranee.»

Minä olin ällistynyt. Minäkö lukkariksi? Johan nyt kummia! Mutta — kun katsoin rovastia ja huomasin hänen pitävän asiaa itsestään selvänä — en empinyt, vaan nousten pystyyn ja kumartaen, niinkuin olin nähnyt kanttori Kaveniuksen tekevän, lausuin lujalla äänellä:

»Teen parhaani, herra rovasti ja jumaluusopintohtori!»

Iltapäivällä minä jo aloitin. Pidin pojille pienen puheen, jossa huomautin, etten minä aikonut ruveta rovastille kantelemaan heidän mahdollisia kepposiaan laulutunnilla, vaan olin uppiniskaiset ojentava omalla tavallani. (Olin siihen aikaan, kuusitoistavuotiaana, melkein täyden miehen mittainen.) Toverini kyllä arvasivat, mikä se »oma tapa» oli. Minä viittasin ulos ja kohotin hiukan oikean käteni nyrkkiä. Tämä heitä kohtaan osoittamani lojaalisuus samoinkuin uhkauksenikin vaikutti, ettei minun tarvinnut heitä kertaakaan rangaista. Myöhemmin olen huomannut, että sillä kertaa tietämättäni seurasin vanhain roomalaisten hallitusperiaatetta: Divide et impera, hallitse hajoittamalla.

Kylläpä me sillä viikolla lauloimme… sillä ja toisellakin. Olen lukemattomia kertoja joutunut koviin ponnistuksiin tukkijoella, mutta en ole vielä kertaakaan niin hiessä uinut kuin noilla kahdella viikolla veisuutunnin aikana. Ja hikoilla saivat pojatkin. Minä veisautin heillä samaa värssyä monta monituista kertaa, jos vain huomasin, ettei veisuu sulautunut yhteen. Minulla on nim. aina ollut harvinaisen tarkka musiikkikorva. Muutamat rupesivat jo väsymään. Mutta kun nyrkkiä puiden ja hammasta purren huusin: »Jukoliste, jos ette aukaise lauluväyläänne, niin kiskon selkänahastanne kengäksiä!» — niin ottivat he kiltisti virsikirjansa ja veisasivat taas. Välistä kun rovasti tuli porstuaan kuuntelemaan, aukaisin minä oven, ja kun me sitten kuudestakymmenestä kurkusta vetäisimme: »Tuomiopäiv' on kauhistava», kuunteli rovasti hetken, mutta hiipi sitten hiljaa pihalle. Mahtava, majesteetillinen veisuumme tulkitsi varmaankin tuomiopäivän vakavuutta, niin hänkin, rovasti ja jumaluusopintohtori, tuli ajatelleeksi omaa kohtaansa tuon päivän tutkinnoissa. Nautin hengessäni tästä musikaalisesta mielenosoituksesta, sillä luulenpa sen ainakin panneen rovastin ajattelemaan, ettei tuo hänen halveksimansa Aadam Kuuskoski ollutkaan niin huono mies, kuin minä hän papillisessa itsevarmuudessaan tätä oli pitänyt.

Näin kului vähitellen rippikouluaika. Isoäiti iloitsi minun menestyksestäni. Saatoinhan näin korvata hänelle sen syvän murheen, johon hän minun koulusta erottamisen! kautta oli joutunut. Hän näki minun lukkarinsijaisuudessani Onnettaren viittauksen suureen ja loistavaan tulevaisuuteen. Eikä hän siinä vallan väärässä ollutkaan. Tosin minusta ei ole tullut laulun ja musiikin professoria, vaan ainoastaan tavallinen nimismies. Mutta — ei sekään ole vähän, kun ajattelen, minkälaisessa akatemiassa olen virkaani valmistunut. Puhumattakaan siitä, että minusta tuli runoilija, vaikka olen joutunutkin jakamaan ystäväni tiaisen kohtalon ja jäänyt virallisten laulajien joukosta pois. Vain harvat ystäväni ovat aavistaneet minun suuret lahjani juuri tällä alalla; niiden harvojen joukossa on kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjä yksi. Mutta — mitäpä siitä. Olen palvellut Runotarta joutohetkinäni ja tehnyt sen havainnon, että vain sille, joka ei ammattimaisesti pyri suhteisiin hänen kanssaan, hän kertoo syvimmät salaisuutensa. Muusat ovat oikullista väkeä. He eivät suostu viralliseen avioliittoon kenenkään kanssa, vaikka ammattikirjailijat kyllä uskottelevat sitä itselleen ja lukijoilleen. He solmivat vain tilapäisiä liittoja kenen kanssa kulloinkin haluavat, mutta vain sellaisten kanssa, jotka osoittautuvat noiden liittojen arvoisiksi. Siten on Runotar sangen usein pistäytynyt nimismies Aadam Kuuskosken virkahuoneeseen ja istahtanut hänen pöytänsä päähän. Hän ei ole ollenkaan hämmästynyt, nähdessään sen täynnä käräjäpapereita ja rästiluetteloja. Hän on tiennyt, että tuolla kookkaalla miehellä, jolla on Herkuleen hartiat, on mitä herkin sielu. Hän on huomannut, että se on aina ollut valmis vastaanottamaan ystävänsä hellät kuiskailut. Siltä varalta on hänellä tavallisesti ohut tyhjä paperiarkki valmiina pöydällä, pannakseen heti muistiin, jos tuo taivaallinen, näkymättömien maailmojen sanansaattaja on tahtonut hänelle jotakin erikoista ilmoittaa.

Rippikoulu loppui. Olin osannut läksyni erinomaisesti. Yhtään muistutusta en ollut saanut. Veisuun opetus oli onnistunut yli odotuksen. Ystäväni kanttori Kavenius-vainaja on minulle monta kertaa jälkeenpäin sanonut: »Sinä olet saanut ihmeitä aikaan, Aatami. Vielä kahdenkymmenen vuoden perästä olen kinkereillä toisinaan tavannut talonisännän tahi torpanmiehen, jolla on ollut tavallista parempi veisuutaito. Kun olen tästä huomauttanut, olen saanut vastaukseksi: 'Me olemme sitä Aatami Kuuskosken luokkaa'.» Sellaista saa inspiratsiooni aikaan!

Juhannuspäivänä me pääsimme ripille. Kirkko oli koristettu. Yleinen kuulustelu onnistui hyvin. Rovasti Hasael Hillbinger ampui kyllä kysymyksiään kuin raehaulipanoksia, mutta minä selviydyin kunnialla. Isoäitini itki penkin korvassa, kun palasin paikalleni hänen viereensä. Kyyneltensä lomassa hän sopotti korvaani: »Aatami, sinusta pitäisi tulla pappi.» Minä ajattelin: »Tulipa mikä tuli; tuommoisista kysymyksistä minä aina selviydyn.» Minä olin huomannut lehterillä opettaja Kunnaan ja minä iloitsin hengessäni, että hän oli todistamassa minun loistavaa voittoani.

IV.

MINUSTA AIOTAAN LUKKARIA, MUTTA TULENKIN TUKKILAISEKSI. KOHOAN AIKAA MYÖTEN »UKKO-HERRAKSI» JA SAAVUTAN ALAISTENI TÄYDEN LUOTTAMUKSEN.

Isoäitini oli ennustanut minusta pappia, mutta siinä tuo kunnon muori suuresti erehtyi: minusta ei tullut edes lukkaria, vaan tukkilainen.

Etevän veisuutaitoni ja komean lauluääneni vuoksi oli kirkkoherra Hasael Hillbinger kiinnittänyt huomionsa minuun: hän aikoi kouluttaa minut lukkariksi. Ehdotus oli kyllä houkutteleva ja sai minut yhden illan haaveilemaan kaikenmoista. Näin itseni jo seisomassa kotiseurakuntani kirkon lukkarinpenkissä veisaamassa tuota mahtavaa virttä: »Maa suur' ja avara» ja olin hengessä näkevinäni seurakuntalaisten kääntävän kasvonsa lukkarinpenkkiin päin kuin todetakseen: Kuuskosken Aatamiko siellä veisaa? Kuljin mielikuvituksessani myös kinkereillä valvomassa emäntien ruuanlaittoa, niinkuin olin kuullut kanttori Kaveniuksen tekevän, ja tunsin sieraimissani nuo monet houkuttelevat keittiöiden tuoksut. Sillä — vaikka olenkin kaikkea muuta kuin materialisti, olen aina osannut panna arvon hyvin valmistetulle ruualle — ilmiö, joka viittaa hienostuneeseen makuuni tälläkin alalla. Olin jo päättänyt, että — jos minusta kerran tulisi lukkari — minä kesäkinkereillä keitättäisin yksinomaan makeata juustoa, mikä aina on kuulunut lempiruokiini. Isoäiti itki ilosta koko tuon illan ja silmäsi minua silloin tällöin, hiukan avuton hymy huulillaan. Hän tarkkasi tuumiskelevaa muotoani ja antoi minun rauhassa aprikoida kirkkoherran ehdotusta. Mielestään hän oli kai varma, että minä ilomielin ottaisin tämän ystävällisen tarjouksen vastaan. Pitkä tuumailuni oli hänen mielestään vain merkkinä siitä, että minä jo hengessäni valmistauduin lukkarinvirkaan kuuluviin korkeanjuhlallisiin edesottoihin. Mutta tämä poika ajatteli kaikkea muuta.

Katselin tupamme ohi virtaavaa mahtavaa Isoa Väylää ja ajatukseni lensivät sitä ylös noihin humiseviin korpiin, missä tukkilaiset parhaillaan heiluivat keksi kädessä, solutellen puita vinhasti kiitävään vuolteeseen. Seurasin tukkien huilua joessa ja jokainen ryhmypintainen petäjä aaltoja halkaistessaan tuntui tuovan minulle tervehdyksen noilta erämaan ritarien palkimapaikoilta. »Hei, Kuuskosken Aatami!» tuntuivat ne hihkaisevan. »Sinun lukkarikoulusi on ylhäällä, — siellä, missä Pahtakoski soittelee mahtavia urkujaan!»

Päätökseni oli tehty. Minä halusin vaihettaa lukkarin koppakengät tukkilaisen uljaisiin vohkavarsipieksuihin ja hänen mustan simusettinsa kiveliön kulkijan kirjavaan kaulahuiviin. Tasaiseksi leikatun kanttorin »harjan» asemasta halusin saada pitkän otsatukan, jommoista olin nähnyt jätkämiesten käyttävän. Heiluva helapää vyöllä ja lerppalierihattu niskassa näin itseni tukkipoikien parissa työntelemässä tukkia jokeen tai vonkamiehenä rännin kupeella hoilaamassa: »Antaa aihkin juosta!» Se oli toista kuin istua lukkarikoulussa ja seurata paperilta nuottien monikirjavaa karkeloa.

Läksin kylälle ja ensi töikseni leikkuutin tukkani, jättäen jäljelle vain pitkän otsatöyhdön. Olin jo sen toimenpiteen kautta mielestäni astunut tukkipoikain suruttomaan seurakuntaan. Vähäisillä säästöilläni ostin kauppiaalta pieksut ja kirjavan kaulahuivin. Lerppalierihattu oli minulla jo entuudestaan — isävainajan perintöä. Näissä tamineissa aioin seuraavana aamuna pudistaa kirkonkylän tomut jaloistani.

Isoäiti tarkasteli minua ihmeissään. »Mikä nyt on mielessäsi, kun noin tälläät?» kysyi hän. Ilmoitin hänelle aikeeni eikä vanhuksella ollut mitään sitä vastaan. »Sopiihan sinun mennä. Onhan hyvä olla omastakin takaa, kun tulee syksyllä kouluunlähtö». lisäsi hän vakavana.

Minä varoin visusti ilmaisemasta hänelle, ette tulin tekemään häntä iloiseksi hänen toivomallansa tavalla. Myöntelin vain hiljaksiin, kun vanhus kuvaili loistavaa tulevaisuuttani. Hän ihan kyyneltyi ajattelemaan, kuinka juhlavalta tulisi kuulumaan, kun ennestään jo uljaan nimeni eteen viskattaisiin komealta kajahtava kanttorin titteli. Isoäiti ei aavistanut, että muutaman vuosikymmenen perästä toisi posti minulta kirjeitä, joiden päällä seisoisi: »Runoilija Aatami Kuuskoski». Sillä — vaikka yhteiskunnallisen asemani puolesta olen kohonnutkin kymmenen kertaa korkeammalle lukkarin vaivaista virka-arvoa, olen runoilijan titteliin aina suhtautunut erikoisella kunnioituksella. Tuo nelitavuinen sana on tulkinnut minulle taivasta tavoittelevaa riemua kadotuksen synkimmän ja pistävimmän tuskan rinnalla.

Minä siis läksin tukkijoelle. Jätän kertomatta, mitä kaikkea hyvää rakas isoäitini sulloi reppuuni. Siellä oli lettuja ja pannukakkuja, paistettuja poronkieliä ja nisurieskoja. Kunnon vanhus oli viimeisillä kehruuansioillaan kustantanut minulle tämän ylellisen kestityksen, aivan kuin aavistaen, kuinka tärkeää oli tulevalle lukkarille makuaistin kehittäminen.

Astelin jokivartta ylöspäin ja rintani paisui onnesta ja vapautuksen tunteesta. Aurinko paistoi täydeltä terältään ja hyväili säteillään minun vastatervattuja pieksujani. Yksi ja toinen vastaantulija tiedusteli matkani tarkoitusta. Leveälieristä hattuani heilauttaen minä hihkaisin heille: »Tukkijoelle, hyvät ystävät ja kylänmiehet!»

Menin lossilla yli joen. Uusi lautturi, isävainajan viran perijä, suhtautui minuun hiukan arkaillen. Muistin ne kohtalokkaat ryypyt, jotka hän minulle joku aika takaperin oli tarjonnut, ja minun teki mieli hänelle sanoa: »Nyt jos annat pullosi, niin menee viina vapaan miehen kurkusta alas.» Mutta — en viitsinyt, sillä hän näytti olevan häpeissään. Päinvastoin tipautin äijälle tolppaa enemmän kouraan, sillä mielilauseeni on aina ollut: »Meillä eivät täit nilkuta.»

Kirkonkylä jäi taakseni. Seisahduin viimeiselle mäelle ja annoin katseeni liukua yli noiden tuttujen, rakkaiden tienoiden. Kirkontorni kohosi juhlallisena korkeuteen kuin muistuttaen, minkä suuren tulevaisuuden olin hyljännyt. Mutta minä vastasin vanhalle temppelille: »Ylöspäin on henkeni pyrkimys, vaikk'en tulekaan palvelemaan sinua. Sillä, katsos, eikö tässä ympärilläni kohoa vielä mahtavampi temppeli: Jumalan suuri luonto, jossa jokainen kuusenlatva muodostaa alkugoottilaisen kirkon teräväsuippoisen tornin.»

Sivuutan kokonaan muut matkani vaiheet. En kerro mielialoistani tuon ensimmäisen päivän kuluessa. Olin iloinen kuin taivaan lintu. Sen vain mainitsen, että yöpaikassani hotkaisin kokonaisen viilipytyn sisällön ja pari pannukakkua päälle. Viimeisetkin ajatukset lukkarinvirasta hävisivät näiden pannukakkujen keralla kuin pohjattomuuden kaivoon ja minä nukuin pirtin lattialla kuin valepukuinen kuninkaanpoika syvään ja rauhallisesti.

Kolmantena päivänä kotoalähdöstäni saavuin työpaikalle. Tuskin minun tarvinnee mainita, että ilman muuta pantiin nimeni rulliin. Olinhan voimistaan kautta koko Perä-Pohjolan kuuluisan Vahvan-Kuuskosken poika.

Kävisi liian pitkäksi ruveta kertomaan olostani tukkijoella. Lukijani tuskin ymmärtäisikään kaikkea. Sillä tukkilaisen elämä muodostaa oman erikoisen maailmansa, missä vallitsevat omat tavat ja omat lait. Kieli, jota siellä puhutaan, kajahtaa vieraalle vieraan korvaan ja saisi hänet ehkä voimaan pahoin. Elämä, jota siellä eletään, on hurjuudessaan ja repäiseväisyydessään suurpiirteistä, sillä tukkilaisten seurakuntaan kuuluu jäseniä jokaisesta maaherranläänistä, penikkajätkästä alkaen lösöjätkään asti. Sanalla sanoen: se on valtakunta, jossa elämä ei aina ole silkkiä eikä samettia, vaan jossa alamaisten sangen usein täytyy lisätä reikiä tuppivyöhönsä. Sillä ateria siellä kuitataan toisinaan vetämällä suolivyötä yhtä reiänväliä tiukemmalle.

Heiluin siis tukkijoella sen kesäkappaleen. Minun tuskin tarvinnee mainita, että jo ensi päivänä putosin sumaan ja sain kasteeni. Ja kuten tavallisesti kasteessa, sain minäkin tuona päivänä tukkilaisnimeni. Toverini, jotka olivat kuulleet, minkälaista virkaherraa minusta oli aiottu, ristivät minut yksinkertaiseksi »lukkariksi.»

Mutta vaikka tuo »arvontikkeli» annettiinkin piloilla, osoittauduin ennen pitkää ansaitsevani sen täydellä todella. Jo toisella viikolla tuloni jälkeen osasin läpi tukkipoikain virsikirjan ja sain johtaa heidän reipasta hoilaustaan.

»Hei, lukkari, annapas laulun luistaa!» huusivat toverini, kun tuli suman aukaisu.

Eikä minua tarvinnut kahdesti käskeä. Avasin lauluväyläni ja hoilasin niin, että joen rannat raikuivat:

»Hei juuma jullaa kas, kuin tukki rullaa ja kaamaturkki kastuu kokonaan. Näin uittelemme puita lystiksemme. Viel' isku, poiat, peräpakaraan!»

Tämän värssyn olin itse sepittänyt ja opettanut toverini sitä laulamaan. Olin lukemattomina kesäiltoina monen vuoden aikana kuunnellut, kuinka kanttorin neiti soitteli muuatta pianokappaletta. Yksi ja sama sävel aina ja joka kerta. (Kanttori asui nim. meitä lähellä, joten ikkunan aukiollessa soitto sangen hyvin kuului tupamme portaille.) Eikö kanttorin Gunilla osannut muuta, vai oliko tämä ainoa sävel lumonnut hänet siinä määrin, ettei hän sen taikapiiristä enää kyennyt vapautumaan, — sitä on minun mahdoton sanoa. Pikemmin uskon jälkimmäisen otaksuman, — päättäen siitä, että minutkin vei tämä sävel aina niin outoihin maailmoihin. Siinä soi surua ja siinä soi iloa — vaikea sanoa, kumpaako enemmän, — sillä jos Ilo pyrki liiaksi kilostelemaan, oli Murhe kuin hellä äiti häntä heti tyynnyttämässä. Tuo sävel sopi ihmeen hyvin minun luonteeseeni; se oli sävelletty kuin minua varten. Myöhemmin olen saanut selville kappaleen nimen. Se on italialaisen E. di Capuan »O sole mio». Varmaankin tuo sävelmestari on ollut sielunsa rakenteelta minun kaltaiseni, koskapa hänen säveleksensä herätti minussa runoilijan. Sillä omasta mielestäni pidän tuota pientä värsynpalasta yhtä onnistuneena kuin sävellystäkin. (Jos runoutta ja musiikkia ymmärtävä henkilö tarkkaa värsyn viime sanaa »peräpakaraan», huomaa hän, kuinka sävel siinä surullisena alenee ja muodostaa ensi tavun kohdalla aivan kuin hiljaisen itkuniiskahduksen.)

Tietysti eivät toverini pystyneet huomaamaan näitä eri vivahduksia. He hoilasivat laulua tukkilaisen jymyäänellä. Heidän mielestään oli pääasiana tahti ja he vetivät sitä pitkään kuin virttä. En tietysti itsekään ollut silloin vielä selvillä runovärsyni taiteellisesta arvosta. Vasta myöhemmin, kun vasituisesti antauduin muusain palvelukseen, on minulle kirkastunut, kuinka synnynnäinen runoilijavaisto tämänkin pienen palasen luomisessa ohjasi minua oikeaan. Pääharrastukseni taiteen okaisella polulla on nim. ollut opastaa romantiikka ja realismi lyömään veljen kättä keskenään. Jos nyt tarkastelemme tuota pientä helmeä, ilmaantuu siinä kuin itsestään tämä harrastus: Alku on puhdasta romantiikkaa — varsinkin sana »kaarnaturkki» on sen tyypillinen edustaja — kun taas loppu on realistinen. (Huom. »peräpakaraan.») Nuo kaksi pientä sanaa ovat kuin paashipoikia kahden linnanvaltiaan palveluksessa ja kumpikin kantaa isäntänsä värejä — sillä erotuksella vain, että »kaarnaturkki» palvelee naista (rouva Romantiikkaa), kun taas »peräpakara» kantaa ritari Realismin hiukan arkipäiväistä kilpeä.

Arvoisa lukija antakoon anteeksi, että vähäväliä poikkean kertomuksestani. Se on näet luonto, joka vetää tikanpoikasta puuhun. Tarkoitukseni oli kertoa tukkijoella olostani. Tuo aika elämästäni on kulunut miltei yksinomaan ritari Realismin palveluksessa. (Tarkoitan työtä ja loma-aikoina tavallista juopottelua ja kortinlyöntiä.) Vain silloin tällöin saapui Runotar kuin varkain katsomaan minua ja sellaisina hetkinä minä vaivuin hänen lumoihinsa kuusenhakokotuksen suojassa. Noista kohtauksista oli tuloksena moni näppärä laulunpätkä, joita vieläkin Perä-Pohjolan tukinlaskupaikoilla lauletaan.

Mutta — joskin tämä aika oli tulevalle elämänkutsumukselleni erittäin tärkeä, opetti se minut samalla ymmärtämään erään suuriarvoisen asian, jota tuskin koskaan olisin muualla niin elävästi käsittänyt. Minä näin, miten tukkilaiset elivät. (Olin itse mukana ja usein ensimmäisenä hummaajana.) Sain silmäni auki ja huomasin, mihin kurjuuden kuiluun olimme menossa. Tappelut kävivät tavallisiksi ja moni meikäläisistä sai lähteä kirkolle haavojansa parantelemaan. Toisilta katkaisi laskuhommat nimismies, joka saapui noutamaan asianomaisen parempaan talteen. Silloin minulle selvisi järjestys, tuo yhteiskunnan kulmakivi. Järjestystä puuttui meiltä ja siksi oli seurakuntamme niin villi ja suruton.

Olin pian pääsevä tätä uutta ihannetta toteuttamaan, sillä puulaakin konttorissa oli minusta päätetty tehdä »ukko-herra». Muutaman päivän perästä sainkin valtuutuksen virkaan. Ja nyt alkoi uusi elämä tukkityömaalla.

Ensi töikseni pidin huolta, että »kympit» ja »tulipiiput» kulkivat työpaikoilla. Tähän saakka he olivat tavallisesti makailleet kuusenhakokotuksissaan ja tappaneet aikaa. Mitäpä he välittivät, vaikka uitto tuli kalliiksi. Mutta — kun minä sain komentajan viran, heiluin mukana aamusta iltaan. Ja silloin oli toistenkin pakko heilua.

Ruuhkat, joiden purkamiseen oli ennen mennyt viikko, toista, puratin minä nyt parissa, kolmessa päivässä. Minä olin Napoleon, joka johdin ryysyistä armiaani voitosta toiseen. Samalla tavoin kuin tuo kuuluisa keisari, lupasin minäkin miehilleni lepoa Lombardian tasangoilla. Tuo Lombardia tuli lauantaisin, jolloin lopetutin työt kello kahdelta, — sen sijaan, että ennen oli rehitty täysi päivä. Ja — samoinkuin Napoleon lupasin minäkin miehilleni korvausta, kunhan saatiin viikon työ loppuun: Minä annatin heille ylimääräisen läskiannoksen yhtiön hartsumakasiinista. (Olin tehnyt molemmista asioista sopimuksen yhtiön inspehtorin kanssa.)

Samalla tarmolla iskin käsiksi siveellisiin epäkohtiin. Kielsin juopottelun ja kortinpeluun työpaikoilla. Ensi alusta kohtasin luonnollisesti kovaa vastarintaa, niin »kymppien» kuin miehistönkin taholta. Mutta kun minä kulmat kurtussa sanoin heille: »Rellestäkää kirkolla niin paljon kuin haluatte, mutta ei täällä», täytyi heidän taipua. Kun kaksi vuotta oli kulunut, oli »Kanto»-yhtiön työmailla mallikelpoinen järjestys ja työväki oli tottunut siihen täydellisesti. Kukaan ei enää nurissut, vaan kaikki antoivat minulle yksimielisen tunnustuksen. Olin saavuttanut tarkoitukseni.

»Se on Kuuskosken ansiota kaikki», sanoi inspehtori Ulenius. »Te olette kerrassa kunnostautunut. Ei koskaan ennen ole työ näin reippaasti sujunut.» Ja hän esitti minulle, enkö ottaisi puulaakin järjestysmiehen virkaa vastaan. Se oli hiukan paremmin palkattu ja siinä vapautuisin työnjohdosta sekä saisin yksinomaan omistautua järjestyksenpidolle.

»Mikäs sen nätimpi», ajattelin minä ja suostuin ilolla tarjoukseen. Tosin minulla ei ollut aavistustakaan laeista eikä asetuksista, vaan ajattelin: kun olin kerta kokemuksen kautta oppinut tuntemaan, mitä järjestys merkitsi yhteiskunnalle, osaisin kai myös ylläpitää sitä, — varsinkin kun minulla oli tukenani viran ulkonainen tunnusmerkki: — kahden tuuman paksuinen kumipamppu.

Niin se on, että toiset painavat koulunpenkkejä ja oppivat kirjoista, päästäkseen joskus yliopistoon tutkintoja suorittamaan. Minä en ole koskaan kolkutellut sen laitoksen portteja, jota kirjanoppineitten kielellä kutsutaan »Alma Materiksi», vaan olen käynyt ainoastaan »Pölvästin koulun». Mutta se onkin kaikesta päättäen paljon suurempi oppilaitos kuin tavalliset yliopistot, vaikka siinä ei olekaan kuin yksi ainoa oppituoli, se, jolla istuu — itse Elämä.

Mutta — nyt huomaan taas hypänneeni syrjään. Olen eksynyt filosofeeraamaan sen sijaan, että minun pitäisi kertoa. Mistä tämä johtuu? Varmaankin runoilijatempperastani, jonka on vaikea pysyä alallaan.

Oon läikkyvä kuin aalto Atlannin, kun mahtavana lyö se vasten rantaa. Oon säikkyvä kuin sävel syrinksin, kun lehdosta sen tuuli luoksekantaa. On siinä syy, miks ohjelmaa en seuraa. Ma muistutan, nääs, liiaks villipeuraa.

V.

MINUSTA TULEE JÄRJESTYSMIES.

Kymmenen vuotta elämästäni oli kulunut tukkilaisena. Olin nyt kahdenkymmenenkuuden vuoden vanha.

Jos olisin ottanut vastaan kirkkoherra Hasael Hillbingerin ystävällisen tarjouksen, olisin kai jo puolikymmentä vuotta kiekunut lukkarina jossakin Suomen kirkossa ja pusertanut naisväen silmistä runsaasti kyyneleitä. Sen sijaan oli Kohtalo määrännyt minut puhumaan viileskeltyjä kieliä sen pampun avulla, jonka inspehtori Ulenius minulle virkaanastumispäivänä ojensi, lausuen: »Kas tässä, Kuuskoski, valtikka, jonka tasapaksussa muodossa jokainen tukkijätkä on näkevä yhtiön voiman ja varakkuuden vertauskuvan.»

Minun periaatteeni järjestyksen valvojana on aina ollut välttää fyysillistä kosketusta. Olen sitä mieltä, että jollei Henki tee tehtäväänsä, on Ainekin avuton. Ainoastaan silloin, kun ensinmainitulla on isäntävalta, voi jälkimmäinenkin täyttää rengin työn. Minä olen siinä suhteessa syntynyt onnellisten tähtien alla, että olen henkeni voimalla useimmissa tapauksissa kyennyt hillitsemään ihmisessä heränneen pedon. Sellaisina hetkinä olen katseeseeni koonnut kaikki sieluni voimat ja saanut silmäni salamoimaan viheriäistä ja keltaista. Olen kuullut ystävältäni kirkkoherra Teofilus Tiennäyttäjältä, joka joskus on joutunut todistamaan näitä henkisen voiman näytteitä, että katseeni tuollaisina hetkinä muistuttaa leijonan katsetta. Enkä sitä ollenkaan ihmettele. Päinvastoin luulen, että kun vielä karjahduksessani on purkautunut ilmoille kaikkien entisten Kuczkowskien parkaisut — alkaen ensimmäisestä, joka kiipeili puissa — isävainajaani, Vahvaan-Kuuskoskeen saakka, — on vaikutus varmaankin ollut hirvittävä, — koskapa tukkilaisilla tällaisten leijonahetkieni jälkeen kuuluu olleen asiaa purolle pesemään niitä parseeleita, joista mies tunnetaan. Mitä silloin merkitsevät pamput ja pistoolit? Henki se on, joka maailmassa jyllää ja aine auttelee vain kiltisti sivussa.

Mutta vaikka tämä (fyysillisen kosketuksen välttäminen) on ollutkin — ja yhä edelleenkin on — niitä johtotähtiä, joita minä elämässäni seuraan, olen siitä huolimatta joskus joutunut panemaan »hihat heilumaan», niinkuin sana tuolla korkeassa Pohjolassa kuuluu. Ja silloin on poliisin pamppu elävästi saarnannut siitä tekstistä, ettei »esivalta miekkaa hukkaan kanna». Ja auta armias sitä jätkäriepua, joka ei silloin ole ehtinyt saada jalkoja alleen! Sellaisina hetkinä on uusiintunut midianilaisten pako, Gideonin ajaessa heitä takaa, taikka se suurenmoinen tilaisuus, jolloin Simson aasin leukaluulla löi tuhat filistealaista. Sellaisina hetkinä on Aadam Kuuskoski ollut tilanteen herra, kuten sotakielessä sanotaan.

Minä siis sain vyölläni kannettavaksi puulaakin pampun, jota ennen minua oli kantanut Esaias Kemppainen, vaikka verrattain laihoilla tuloksilla. Siitä huolimatta, että tällä miehellä oli jylisevän profeetan nimi, oli hän miehekseen täydellinen tallukka. Korkeimpina hetkinään hän oli vain heiluttanut pamppua ja lampaan äänellä määkäissyt: »Katsokaapa, pojat, tätä!» Johon tukkilaiset olivat joukolla nauraneet. Esa Kemppainen oli tästä hölmistynyt niin, että oli katsonut parhaaksi pistää pampun poveensa ja maailman kilteimmällä äänellä pyytää: »Antakaapa, velikaverit, hiukan Kokkolan pötkyä. Ei sattunut Saariniemessä olemaan.»

Muistan hyvin sen päivän, jolloin ensi kerran saavuin puulaakin työmaalle järjestysmiehen sininen univormu päällä ja pamppu vyöllä. Muistan, kuinka monet katseet kohdistuivat minuun ja muutamista olin lukevinani ilkkumista ja uhmaa. Mutta minä, joka aina olen seurannut historiallisia esikuvia, otin uljaan Napoleon-asennon ja kädet ristissä rinnoilla katselin edessäni häärivää tukkilaisjoukkoa. Seisoin tuossa asennossa tarpeellisen kauan ja annoin näytteen leijonakatseestani. Se teki heti toivotun vaikutuksen, sillä muuan lösöjätkä, Isä-Suopanki nimeltään, joka kaikkein kiukkuisimmin oli mittaillut minua katseillaan, kohotti housujaan ja lausui seurakunnalle: »Tehdäänpäs, pojat, töitä, kun esivalta katselee päältä.» Mutta minä, jonka hallitsijataipumuksiin on myös kuulunut lempeä, mutta samalla arvokas isällisyys, korotin ääneni ja pidin tukkilaisille näin kuuluvan puheen:

»Veljet, tukkilaiset!

Te varmaankin ihmettelette, että minä, teidän entinen toverinne, seison tässä edessänne esivallan symbolit päälläni. (Käytin tahallani tätä vieraskielistä sanaa, koska olen sellaisten aina huomannut erikoisesti vaikuttavan sivistymättömiin joukkoihin.) Mutta tapahtunut on Jumalan tahto. Hän, joka kääntää kuningasten sydämet kuin vesiojat, on armossa nähnyt hyväksi kiinnittää arvoisan herra inspehtorin huomion minun käskijätaipumuksiini, jotka taipumukset ovat jokaisen ensiluokkaisen järjestysmiehen ainoat oikeat edellytykset. Sen vuoksi hän on koroittanut minut virkavallan säätyyn ja varustanut minut vallan näkyvillä merkeillä. (Samassa otin käteeni pampun.) Tämä pamppu tässä on sellainen vallan symboli, jota minulla siis on oikeus käyttää, jos joukossanne ilmaantuu kurittomuutta ja puulaakin järjestyssääntöjen rikkomuksia. Silloin on tämä vallan vertauskuva kuin sadun taikasauva muuttava teorian praktiikaksi ja minä saanen vakuuttaa, ettei se praktiikka ole oikein mieluista teille. Mutta minulla — tahdon sen myös tässä julkilausua — on aina ollut suurempi halu hallitsemaan hengen aseilla ja siksi toivon, että te, joiden joukossa on monta elämää kokenutta miestä, ymmärrätte tämän ja autatte symbolia pysymään symbolina ja teoriaa teoriana. Silloin vallitsee välillämme yhteisymmärrys ja sopusointu.

Tukkilaiset! Minä esitän yhdeksänkertaisen eläköön-huudon tälle sopusoinnulle. Eläköön!»

Ilmoille kajahti jätkäjoukon sataääninen huuto Se oli niin voimakas, että aluksi säpsähdin ja luulin jo pamppua tarvittavan. Mutta sitten minulle setvisi tilanne.

Joukosta kuului huutoja: »Eläköön Kuuskoski!» »Eläköön järjestys!» Minä olin turhaan pelännyt. Jätkät olivat ihastuneet puheeseeni ja ilmaisivat sen noin voimakkaasti.

Otin jälleen Napoleon-asennon ja katselin alamaisteni ilonpitoa.

Huutoa ja mekastusta jatkui hyvän aikaa. Taisipa joku siinä innostuksessa katkaista keksinsäkin, koskapa joukosta kuului kirkkaita »ärräpäitä». Siitä varalta, että joku olisi puheeni johdosta saanut sydämeensä närää, ehdotin huikaistavaksi laulun »Tukkipojan tunnusmerkki». Siinä oli reipas ja repäisevä tahti ja sitäpaitsi se oli minun tukkilaisaikuisia sepityksiäni.

Minun ei tarvinnut kahdesti käskeä. Samassa kajahti ilmoille sataääninen loilotus, jota minä johdin pampulla tahtia lyöden:

»Tukkipojan tunnusmerkki on reilu ja remssee käytös. Kurkkion kurkusta tukilla lasku on taitonsa korkein näytös.

Tukkipoian tunnusmerkki
on ruskea sapelisylki.
Sen kun tämä poika yli tuvan heittää,
niin kiljuu jo kiukaan kylki.

Tukkipoian tunnusmerkki
on pullo ja korttipakka.
Viikon tienat jos lautahan laskee,
niin eipähän itke akka.

Tukkipoian tunnusmerkki
on heiluva helapää vyöllä.
Sillä hän heilansa oven auki kiskoo
päivällä sekä yöllä.

Tukkipoian tunnusmerkki
on saappaat vohkavarret.
Niillä kun poika permantoa polkee,
niin karisevat katosta karret.

Tukkipoian tunnusmerkki
on kymmenen ärräpäätä.
Kun hän niistä vain yhdenkin laskee,
niin taivaskin muuttaa säätä.»

Harvoin lienee tätä laulua repäisevämmin laulettu kuin näissä minun virkaanasettajaisissani. Kiveliö kohisi kuin koski äänten voimallisesta pauhinasta. Ja kuin vahvistukseksi viimeisen värsyn viime säkeelle, rupesi yhtäkkiä satamaan kuin saavista kaataen.

Tukkilaiset naureskelivat ja noituivat, lähtien kiireen vilkkaa juoksemaan kotuksiinsa kosken varrella. Minä seurasin esimerkkiä, vaikk'en juossutkaan. Virkavallan edustajana katsoin sen itselleni sopimattomaksi.

Sainkin pian havaita, kuinka esiintymiseni oli vaikuttanut. Kun päästiin kotuksen suojaan ja kahvikulta oli saatu valmiiksi, tarjottiin minulle ensimmäinen kuppi. Se tapahtui tuollaisella puolittain kunnioittavalla, puolittain tuttavallisella tavalla, jolla kansa aina suhtautuu rakastamiinsa virkamiehiin. Huomasin tuossa kahvia juodessani jo ensimmäisenä päivänä saavuttaneeni tämän ihailtavan aseman.

Olen sitä mieltä, etteivät tätä asemaa osaa oikein hallita muut kuin ne, joilla on suonissa herrasverta. Heillä on oikea vaisto ymmärtää, milloin sopii tehdä itsensä vertaiseksi, milloin taas ilmapallon lailla kohota ylös korkeuteen. Ilmapalloa pitelevään lankaan vertaisin tässä tapauksessa sitä syntyperäistä joustavuutta, jolla säätyläissuvusta tulleet virkamiehet pysyttelevät oikeiden välimatkojen päässä kansasta. Niinkuin tuollainen markkinailmapallo kauppiaan ystävällisestä toimenpiteestä toisinaan laskeutuu ympärillä seisovien päiden tasalle, häikäisten katsojia kauniilla muodollaan, — niin laskeutuu säätyläisvirkamieskin toisinaan kansan tasolle kuin puhellen: »Katsokaa minua. Tällainen minä olen.» Ja — samoinkuin ilmapallo taas hitaasti kohoaa korkeuteen, pysähtyen vasta sitten, kun lanka sen pidättää, — niin siirtyy säätyläisvirkamieskin taas tarpeellisen välimatkan päähän kansasta, kun tilanne niin vaatii. Jotavastoin kansan riveistä nousseilta puuttuu usein tämä joustavuus. Heille nousee virka päähän ja he tulevat heti niin »ilmaa täyteen», että »lanka» on vaarassa katketa. Kunnes jonakin kauniina päivänä kuuluu tuollainen hiljainen rapsaus — ja he ovat menettäneet kyvyn suhtautua kansaan. Silloin ei lopullinen kukistuminenkaan ole enää kaukana. Ylpeydessään he käyvät mahdottomiksi niin alaspäin kuin ylöspäinkin ja eräänä kauniina päivänä heidät kaikessa hiljaisuudessa erotetaan. Poksis! Ilmapallon satu on lopussa ja kuori tuijailee läpi ilmakerrosten maata kohti ja putoaa jollekin mättäälle kuin märkä kinnas.

Niin suuresti kuin minä ihailenkin Napoleon I:stä, katson, että tässä juuri oli syy hänen kukistumiseensa. Hänkin tuli liiaksi »ilmaa täyteen», katkaisi »lankansa» ja — liideltyään aikansa Euroopan yllä loistavana ja kauniina — putosi S:t Helenan saarelle. Se oli se mätäs, jolle hän mätkähti. Ei — tarvitaan joustavuutta, tarvitaan järkeä osata oikein suhtautua ympäristöönsä. Siinä on virkamiehenä olemisen salaisuus.

Tällaisiin filosoofisiin mietteisiin vaivuin tuossa kahvia juodessani. Näin jätkien päät ihan kohdallani ja uudenuutukainen univormuni sai minut kuvittelemaan itseni tuollaiseksi siniseksi ilmapalloksi, jonka hymyilevä pallomies on hetkeksi vetäissyt korkeudesta alas kansajoukon ihailtavaksi. Vanhat työtoverini suhtautuivat minuun juuri tuollaisella hiukan tyhmänsekaisella ihailulla. Toiset töllöttelivät suu auki kiiltäviä virkanappejani, toiset loivat arkoja silmäyksiä kiiltonahkasaappaisiini, jotka olivat ihan samanlaiset kuin kirkonkylän nimismiehellä. Luin heidän katseistaan, että he pitivät minua suurena herrana eivätkä he siinä erehtyneetkään: sellainenhan minä olin. Mutta herra istui lastensa keskellä ja nautti mitä heidän ystävälliset kätensä hänelle tarjosivat. Sillä kahvinjuonnin jälkeen rupesivat muutamat syömään ja vanha lösöjätkä Ruutikainen tarjosi minulle tuoresuolaista siikaa sanoen: »Eiköhän konstaapelikin vähän maistaisi?» Minua hiukan hermostutti, kun piti tuo kalapalanen kourin syödä. Ajattelin, että se saattaisi alentaa arvoani tukkilaisten silmissä. Vuolin siis tikun, pistin siiankappaleen siihen ja, pidellen sitä taitavasti hyppysissäni, imeskelin rasvan pois. Loput tarjosin kauniisti kymppi Korhosen koiralle.

Olen tämän kertonut vain esimerkiksi, minkälaisia vaikeuksia virkamiehellä on voitettavanaan. Sillä olen sitä mieltä, että kapinat ja vallankumoukset syntyvät juuri virkamiehistön liiallisesta alhaisuudesta. Tarpeellinen kunnioitus ja esivallan pelko vähenee ja silloin on hulina heti käynnissä. Vanhat roomalaiset sanoivat: »Ne quid nimis». Sen tahtoisin vapaasti suomentaa: »Älköön virkamies syökö kourin kansan nähden.»

Hohhoijaa! Mitäpä kertoisin? Kertoisinko, että järjestysmiehenä oloni kesti kymmenen vuotta? En, sillä senhän tietää koko Perä-Pohjola. Kertoisinko niistä suurista mellakoista, joita Pohjolan laajoilla tukkityömaillakin syntyi silloin, kun sosialismin aatteet olivat kypsyneet hedelmää kantamaan? En, sillä siitä ovat sanomalehdet tehneet selkoa ja minunkin osuuteni noiden mellakoiden rauhoittamisessa on tuotu julki, vaikk'ei hetikään niin laajassa mittakaavassa, kuin olisin ansainnut. Mutta — mitäpä siitä. Alkibiades ajettiin maanpakoon ja Guttenberg kuoli köyhyydessä. Historia on täynnä esimerkkejä kiittämättömyydestä. Nuo suuret mellakat luettiin johdon taholta minun syykseni. Niinkuin minä voisin estää räjähtämästä ruutitynnöriä, johon herrat itse heittävät palavan tulitikun! Sillä suureksi osaksi aiheutui tuo muistettava meteli niistä epäkohdista, jotka tukkityömailla vallitsivat. Palkat olivat pienet, asunto-olot kurjat. Talvella jäätyi jätkärievun tukka kämpän seinään kiinni, kun hän hetkisen nojasi sitä vasten. Totta on, että sytyttävän kipinän heitti suurlakko, joka etelästä käsin levisi pohjoiseen kuin kulovalkea. Siis — korjatakseni vertaustani — jos eivät herrat sytyttäneetkään ruutitynnöriä, olivat he itse tuon ruudin kasanneet. Minua syytettiin siitä, että olin muka veljeillyt tukkilaisten kanssa ja siten heikontanut esivallan auktoriteettia(!) Herra Jumala, minä, Kuczkowski, puolalaisen aatelismiehen jälkeläinen, jonka esi-isät olivat syöneet kuninkaan pöydässä! Päinvastoin — olin hallinnut heitä kuin Tsingis-Kaani, vaikka hengen rautahansikkailla. Voisin luetella lukemattomia esimerkkejä, kuinka jätkä on edessäni vavissut kuin haavan lehti. Voisin kertoa salajuonista ja väijytyksistä, joissa henkeni on ollut hiuskarvan varassa. Mutta leijonakatse, josta edellä olen maininnut, pelasti joka kerta tilanteen. Jos rahalla palkittaisiin se, mitä minä henkeni voimalla olen »Kannon» puulaakissa saanut aikaan, eivät mainitun puulaakin varat riittäisi alkuunkaan. Saisivat lainata Rockefelleriltä lisää. Arvoisa lukijani myöntänee minun olevan oikeassa, kun kerron, että vain kerran olen laukaissut pistoolini ja silloinkin vain täysinäisiin silppusäkkeihin, jotka pimeässä näyttivät hyökkäykseen valmistuneelta jätkäjoukolta. Niin vähän olen ampuma-asetta viljellyt. Ja kuitenkin olen pitänyt järjestyksen yllä »Kannon» puulaakin työmailla perimmässä Pohjolassa, missä ihmishenki ei paljon maksa. Mutta se on ollut periaatteeni mukaista, sillä — kuten edellä olen maininnut — olen aina välttänyt fyysillistä kosketusta. Vain harvoissa poikkeus tapauksissa olen käyttänyt pamppua ja pannut hihat heilumaan. Mutta silloinkin on karjuntani vaikuttanut enemmän kuin pampun iskut. Sillä — ääntä minulla on ollut — Jumalan kiitos! — ja on vieläkin. Sillä — olen varma siitä — jos olisin lyönyt joka kerta kuin sisuani poltti ja kieleni kärjessä kipenöitsi, olisivat Suomen seurakuntien papit saaneet lisätyötä kirkonkirjojen pidossa. Siksi monesta maaherranläänistä on miestä kohdalleni sattunut. Mutta — millähän mielellä olisi puulaaki silloin toimintaani suhtautunut? Varmasti se olisi ollut ensimmäisenä soimaamassa minua liiallisesta ankaruudesta, niinkuin se nyt soimaa liiallisesta lempeydestä. Mutta — kumpi on parempi, saadako jälkimaailmalta lempeän vai julman nimi? Keisari Tiitus oli »ihmiskunnan rakkaus ja ilo», mutta kuka valloitti Jerusalemin? Juuri sama Tiitus. Minua taas on kutsuttu »Kauheaksi Kuuskoskeksi», mutta sittenkin olen menettänyt virkani — lempeyteni vuoksi.

Niin — olen edellä puhunut ilmapalloista — sellaisista, jotka tyytyvät koreasti lentämään rihmansa varassa, kuin myös sellaisista, jotka kahleensa katkottuaan leijailevat aikansa yläilmoissa ja putoavat sitten maahan. Eikö minun ole käynyt juuri viimeksimainitulla tavalla?

Tavallaan — mutta siihen ei ole ollut syynä minun mahdottomuuteni, vaan puulaakin mielivalta. Sattuuhan markkinoilla, että joku ilkimys pistää puhki ilmapallon, sillä aikaa kuin myyjä tekee kauppoja toisen kanssa. Eikä siihen tarvita muuta kuin tavallinen nuppineula. Sellaisena salakavalana nuppineulan pistona pidän sitä »Kanto-»yhtiön johtajan väitettä, että minä muka olisin veljeillyt tukkilaisten kanssa. Se kuulostaa naurettavalta ja sitä se onkin. Mutta — tässä tapauksessa se riitti: — se teki lopun »sinisen ilmapallon» sadusta — käyttääkseni tätä runollista vertausta.

Mieleeni muistuu muuan laulunpätkä, jota ystävälläni Teofilus
Tiennäyttäjällä oli tapana hyräillä:

»Hei, pallomies, jo puhkaistiin
taas ilmapallo sulta!»
Ei haittaa, näitä kortteeriin
jäi riittävästi multa.

Jos kanssani käyt kaupunkiin, jonk' Isar halki taittaa, niin siellä rampa arlekin näit' tuhatmäärin laittaa.»

Niin — vaikka tuo laulunpätkä ei kirjaimellisesti sovellukaan tähän tapaukseen — minä kun olen verrannut itseäni ilmapalloon — niin tulkitsee se kuitenkin erään totuuden: Jos markka menee, niin jääpä toinen. Virkoja on maailmassa riittävästi. Sen olen minäkin saanut kokea.

Mitäpä kertoisin? Puhuisinko puulaakin sisäisistä asioista, jotka eivät suinkaan aina olleet oikealla tolalla? En, sillä mitä ne minua liikuttavat. »Omalle herralleen jokainen seisoo ja lankee», sanoo Teofilus Tiennäyttäjä. Ja se sana on tosi. Minä siis puhun itsestäni, sillä siitä ei kukaan voi minua syyttää. Minä lausun vain tämän luvun lopussa jäähyväiset Perä-Pohjolan ikuisesti humiseville metsille, noille sola koille kuusille, jotka seisovat totisina kuin alabasteripylväät. Te tunnette Aadam Kuuskosken. Hän on kuunnellut teidän kummaa kohinaanne, jossa soi ihmiskunnan ikuinen huokaus. Hän on istunut teidän juurellanne kädessä mahdottoman suuri voileipä ja haaveillut Eedenin paratiisista. Silloin hän ei ollut virkamies, sillä poliisinlakki lepäsi kallellaan kanervapensaikossa ja virkatakissa oli kaksi nappia auki, ylhäältä lukien. Ei, hän oli runoilija, joka kuvitteli syövänsä taivaalta kuun ja tuottavansa siten kaikille rakastavaisille suunnatonta harmia. Sillä missä nyt lemmenliitot solmittiin? Hahhaa! Runoilija Aadam Kuuskoski nauroi, nosti polvensa pystyyn, ja nojaten kuusen kylkeä vasten pani kädet ristiin rinnoilleen. Sillä itse hän oli solminut ikuisen liiton pimeässä, Konttisen kujan suussa saman päivän iltana, jolloin keisari Nikolai II nousi Venäjän valtaistuimelle.

MINÄ MENEN NAIMISIIN ALEKSANDRA ALAN KANSSA.

Mitä on mies ilman vaimoa? Niinkuin koira ilman häntää tai niinkuin sika ilman kärsää. Taikka — käyttääkseni runollisempaa vertausta: niinkuin kallisarvoisilla aarteilla lastattu laiva ilman peräsintä, taikka kirkko ilman lukkaria. Komeakin laiva joutuu auttamattomasti haaksirikkoon ja niin joutuu moni eteväkin mies ilman vaimoa siveelliseen haaksirikkoon elämän myrskyävällä merellä. Lukkarittomassa kirkossa on taas ikävä veisata, mutta — kun etevä lukkari avaa suunsa ja kajauttaa: »Koko maailma iloit' mahtaa», niin siihenpä sopii jo seurakuntalaisenkin sekaantua. Niin on myös vaimo talossa se, joka suurinta ääntä pitää (minä en sano tätä millään pahalla, sillä se on naisen luonto) eikä siihen tarvitse miehen edes aina sekaantuakaan.

Mutta — jottei minua luultaisi naisten pilkkaajaksi — riennän heti kertomaan, että Aleksandra Ala (eli Alan Santra) oli kerrassa komea ihminen. Sellaista ryhtiä kuin hänellä oli tyttönä, ei ole jokaiselle kuolevaiselle suotu. Niin hän kulki pää pystyssä, sivuilleen vilkumatta ja länteensä lainehtivat kuin Laukeaman vedet lounaisella. (En ole luultavasti ennen maininnut, että Laukeama on Ison Väylän ja Luppojoen yhtymäkohta, järveä muistuttava laajennus, jonka lounaistuuli saa isosti aaltoilemaan.) Kylän kesken pidettiin Alan Santraa äreänä, helposti kuohahtavana ihmisenä, joka suutuksissaan saattoi sanoa mitä tahansa. Mutta hänen käytöstään ei yksikään kyennyt moittimaan. Hän ei kuluttanut aikaansa tanssipaikoissa ja turhaan saivat kylän pojat hänen luhtinsa ovea kolkuttaa. Se ei auennut — ja — jos aukesikin — saattoi sieltä saada päähänsä halon taikka jakkaran. Pari, kolme Ristiniemen poikaa oli kulkenut pää kääreissä Santran vuoksi. Häntä olisi siis saattanut luulla tylyluontoiseksi, mutta se, joka tunsi hänet tarkemmin, tiesi, että tuossa tukevassa immessä asui tosi naisellinen sielu.

Minä olin jo rippikouluaikanani iskenyt silmäni Santraan, sillä en nähnyt häntä koskaan muiden seurassa. Yhtä aikaa me kuljimme rippiluvussa ja koulun päätyttyä jäi Santra kirkonkylään palvelukseen. Ensimmäisinä tukkilaisvuosinani näin hänet tuon tuostakin kirkonkylän raitilla ja monta kertaa — kun olin toisten tukkilaisten kanssa menossa tanssipaikkaan — tempaisi hän minut pois tuolta turmeluksen tieltä huutamalla jälkeeni: »Tule sinä, Kuuskosken poika, sieltä pois, sillä sinä olet parempaa lähtöä kuin nuo retkut, joilla ei ole muuta virkaa kuin tanssi ja kortinlyönti.» Toverini kiroilivat tuota ylpeää tyttöä, mutta — tunnustaakseni totuuden — minä seurasin joka kerta hänen kutsuaan. Sellaisina iltoina me tavallisesti kävelimme hautuumaalle ja silloin minä näin Santran ihan uudessa valossa. Tuo ylpeä pää taipui hiukan alaspäin ja hänen silmänsä saivat omituisen, kaihoisan ilmeen. Sellaisina iltoina hän oli tavallista puheliaampikin ja me keskustelimme kaikesta taivaan ja maan välillä. Eräänä iltana hän sanoi: »Minä pidän tästä karkeasta sorasta näillä käytävillä; se sihajaa niin somasti töppösten alla.» Johon minä vastasin: »Se tuo mieleen elämän katoavaisuuden, sillä käyskelemmehän kalmistossa.» Silloin hän kohotti minuun ihanat silmänsä ja hänen korkea povensa aaltoili rajusti, kun hän lausui: »Niin, Aatami, minä olen aina huomannut, ettet sinä ole se, miltä näytät. Sinulla on parempiakin ajatuksia, kuin seurastasi päättäen saattaisi luulla.» Sekös oli minulle kuin öljyä valkeaan. Minä innostuin ja rupesin purkamaan hänelle sydäntäni. Seisoen keskellä kirkkomaan käytävää, kauppias Koivulan hautakiven kohdalla, minä painoin käden sydämelleni ja huudahdin haltioituneena: »Et tiedä, Santra, kuinka tämä on täysi!» Santra ei vastannut mitään, katsahti vain lempeästi ja viittasi minua mukaansa. Me vaikenimme kumpainenkin ja jatkoimme hiljaa kävelyämme. Se tuntui niin ihmeen ihanalta. Tuntui, kuin olisi tuota tunnustusta seurannut äänettömyys keventänyt rintaani. Jokainen askeltemme aiheuttama sihahdus kuulosti minun korvissani, kuin olisi jyviä laskettu vähin erin hinkalosta säkkeihin, ja minä olin kuulevinani äänen sanovan: »Nyt se riittää; nyt sinne kyllä voi ylisen luukusta mennä.» Ja sinne mentiinkin (t.s. minun sydämeeni). Se veitikka, joka sinne kiipesi, oli juuri tuo vierelläni asteleva muhkea Santra. Hän sai minut kertomaan aatteistani ja suunnitelmistani, ja sitä mukaa kuin minä kerroin, kaivautui hän sydämeni soppeen, sen jokaiseen koloon ja etsi yhä uutta. Ja — sikäli kuin saatoin hänen kasvoistaan päättää — oli hän löytöihinsä tyytyväinen.

Niin uskalsin muutamana iltana hänelle tunnustaa, että minusta tulisi runoilija. Tunsin verissäni sen poltteen, joka on runoilijoille ominaista. Pääni oli täynnä mitä ihmeellisimpiä asioita. Minä puhuin unissani ja olin tavallisesti olevinani trubaduuri kuningatar Genoveevan hovissa.

Hän kuunteli minua hämillään eikä pitkään aikaan keskeyttänyt minua. Mutta sitten hän yhtäkkiä — juuri kun olin kuvaamassa hänelle, minkälaisia rakkausrunoja minä aioin kirjoittaa — keskeytti minut kysäisemällä:

»Mutta kuule, Aatami, eikö siihen pidä olla kouluja käynyt?»

Tunnustan seisoneeni hetken hämilläni. Se näpsäkkä Santra! En kyennyt vastaamaan mitään. Minä en siihen aikaan tuntenut vielä muita runoilijoita kuin Runebergin ja Topeliuksen sekä jonkun verran Walter Scottia, ja ne olivat kaikki olleet kouluja käyneitä miehiä. Minä en siis voinut hetkeen vastata mitään. Mutta tuo nokkela Santra tuli minulle itse avuksi — tietämättään.

Minä katselin hänen muhkeaa muotoaan, hänen kauniisti kaartuvia rintojaan, hänen suutaan, jota tällä hetkellä koristi hiukan ivallinen hymy, ja minä tunsin, että rakastin häntä.

»Niin… koulujako käynyt?»

»Niin.»

»Mutta — tarvitaanko rakkauteen koulunkäyntiä?»

Näin, että hänen kasvonsa kalpenivat ja rintansa kohosi ja laski kuin meri. Nyt oli hän vuorostaan voitettu. Minä riemuitsin hengessäni.

»Katsopas, Santra, jos rakastamisen oppii ilman koulunkäyntiä — se kun on luonnon vaisto meissä — niin oppii runoilemisenkin. Sekin on luonnon vaisto. Ja minä tunnen, että minussa asuu tuo vaisto.»

Hän katseli minua lempeästi, surumielisesti hymyillen ja — seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsimme toistemme sylissä. Ah, autuas hetki, jos sen kuvata taitaisin! Siihen ei kykenisi maailman suurimmankaan runoilijan kynä — saatikka sitten minun. Hän lysähti syliini kuin tyhjä säkki ja minä ihmettelin, kuinka Alan Santra, joka ei suinkaan ollut niitä laihimpia, oli yht'äkkiä käynyt niin köykäiseksi. Mutta sinä hetkenä en tiennyt, että rakkaudella on karhun voimat. Minä siis kiikutin sylissäni tuota tukevaa impeä ja hirnahtelin kuin pillastunut hevonen: »Santrah, Sant-rah! Sinä olet Runo… sinä olet lihaksi muuttunut lemmenlaulu… Lam Lam… Lammermoorin morsian!»

Olin äskettäin lukenut samannimisen romaanin ja siitä kai rakkaudentunnustukseni sai tuon klassillisen käänteen. Sillä tavalla ei ole tainnut Ristiniemessä muut rakkauttaan tunnustaa, sillä se edellyttää hiukan suurempaa romantiikan kokkaretta, kuin mitä tavallisilla ihmisillä on. Mutta — tuo runollinen loppu aiheutti sangen proosallisen käänteen.

Alan Santra rupesi rimpuilemaan vastaan. Hän tempoili ja rynnisteli voimainsa takaa. Kun minä en hellittänyt otettani, vaan päinvastoin yritin suudella häntä, heläytti hän minua korvalle ja tiuskaisi:

»Etkö päästä… senkin riivattu! Miksi sinä minua oikein luulet?»

Seisoin aivan hölmistyneenä ja haukoin ilmaa. Minun unteni morsian, minun utukeijukaiseni, josta olin öisin uneksinut, oli lyönyt minua korvalle ja sanonut »riivatuksi»! Sappeni kiehahti ja minä ajattelin jo jättää hänet siihen paikkaan, kun Santra rupesi pyytelemään mitä hellimmällä äänellä:

»Anna anteeksi, Aatami, että kiivastuin. Mutta, katsopas, tuo »morsian» raivostutti minua. Niitä on tällä kylällä paljon, jotka eivät ole muuta kuin morsiamia eivätkä pane tikkua ristiin, istuvat vain ja torsottavat. Mutta minä en halua olla sellainen. Minä tahdon miehen, joka tekee työtä ja itse tahdon myös tehdä työtä. Mutta (tässä hänen soinnukas äänensä hiukan värähti) sinä, Aatami, et vielä kykene joukkoasi elättämään enkä minä halua ruveta kurjuutta tähän maailmaan lisäämään.»

Hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän lopetti. Tuo vaikutti minuun niin voimakkaasti, että minäkin rupesin vuodattamaan kyyneliä. Niin itkimme yhdessä tämän maailman kovuutta, joka ei sallinut tukkilaisen mennä naimisiin.

»Mutta kun saat paremman toimeentulon, olen valmis tulemaan sinulle, sillä minä tykkään sinusta, Aatami.» Sinä olet sittenkin toisenlainen kuin muut.

Tällä puheella me erosimme. Saattelin häntä hänen kotinsa portille ja sydämeni oli jälleen ylen täysi. En ollut kuitenkaan toivoton, sillä olihan Santra sanonut rakastavansa minua. Erosimme, toivottaen toisillemme hyvää yötä.

Mutta tästä hetkestä lähtien alkoi minun hummausaikani, josta en ole ennemmin kertonut, koska se kuuluu paremmin tähän paikkaan. Minä join ja rellestin ja kirkonkylän poliiseilla oli täysi työ minusta. Minua ei saatu putkaan joukon miehissäkään. Löin kruununmiehiä kenttään kuin kintaita ikään. Kumma vain, ettei minua sakotettu. Perä-pohjolaiset ovat aina ihailleet voimaa ja kun viranomaiset lisäksi tiesivät, mistä tuo hurjapäisyyteni johtui, katsoivat he minun »tiliäni» sormiensa läpi. He olivat perä-pohjolaisia itsekin ja ymmärsivät minut täydellisesti. Toisinaan sattui, että kun minua ei millään tahdottu saada putkaan, menivät he hakemaan Santraa. Tämä tuli paikalle ja kehoitti minua lempeällä äänellä rauhoittumaan. Se vaikutti minuun taikasanan tavoin ja siivona kuin lammas kävelin minä putkaan.

Näin kului viisi vuotta. Minä kuljin tukkitöissä kesät, talvet. Mutta kosintaani en uudistanut vielä sittenkään, vaikka pääsin ukko-herraksi. Olin päättänyt, että minusta piti tulla vielä enempi. Ja minusta tulikin.

Kun järjestysmieheksi päästyäni seisoin Konttisen kujan suussa muutaman marraskuun iltana uusi virkapuku päällä, ei Santra enää vastustellut, vaan suostui ilolla liittoomme. Minä olin jättänyt ryyppäämisen ja näyttänyt mihin kykenin. Niin me tuossa kujansuussa pimeän päässä suutelimme toisiamme. Santra kuiskasi: »Oi, Aatami!» ja minä sanoin vain: »Santra!» Muuta emme puhuneet eikä ollut tarviskaan: me olimme kihloissa.

Siitä on nyt kulunut puoliväliin neljättäkymmentä vuotta ja monta mutkaa on matkassa ollut. Useamman kuin yhden kerran on Santrani tulistunut ja (vaikka en suinkaan ole mikään tohvelisankari, niinkuin esim. ystäväni Teofilus Tiennäyttäjä), on minun kuitenkin pari kertaa ollut pakko kömpiä sängyn alle, kun korvia on alkanut liiaksi kuumottaa. Mutta minä olen ajatellut kuin Jukolan Timo: »Näin minä akkoja opetan». Ja tämän filosoofisen tyyneyteni avulla olen lopulta aina tilanteen pelastanut.

Sillä — vaikka olenkin hyvin tulinen luonteeltani, niinkuin ystäväni hyvin tietävät, en ole koskaan käynyt käsiksi naiseen. Nainen on minulle pyhä. Hän on kuin utukuva tai ilmestys, joka toisinaan vain ottaa tavallista kiinteämmän muodon. Ja mitä mies tuosta huolisi! Hän — varsinkin jos hän on runoilija — runoilee hänet utukuvaksi jälleen. Ja silloin seisoo maailma taas kohdallaan ja rauha on palautettu.

En ymmärrä, minkävuoksi naisilla on aina ollutkin niin suuri vaikutus minuun (samoinkuin minulla heihin), koskapa yksi ja toinen on kulkenut sydän hellänä minun vuokseni (samoinkuin minä heidän). Onko niin, että nainen on korkeampi olento kuin mies, ja että hän puhuu meille parannetun mallin oikeudella? Mutta silti — mitä Raamatun syntiinlankeemus-kertomukseen tulee — niin hölmö oli minun kaimani Aadam, kun otti omenan. Me saamme nyt kärsiä tästä hänen typeryydestään ja joutua aina voitetuiksi. Se on ainakin minun kokemukseni.

Mutta — olipa miten oli — suloista on sittenkin tämän omenan syönti. Niinkuin ensimmäisen omenan syönti avasi ihmiskunnalle kehityksen tien (sillä olen filosoofisissa mietelmissäni tullut siihen lopputulokseen, että »portilt' Paratiisin alkaapi ihmiskunnan kehitys»), niin avaa yhä uusiintuva lankeemus uusia kehityksen teitä — ainakin runoilijalle. (Olikohan ensimmäinen Aadam runoilija?)

Olen eksynyt näin pitkiin filosoofisiin mietelmiin, syystä että verissäni uinuu myös näitä taipumuksia. Mutta — kertoakseni lyhyesti avioliitostani — voin sanoa, että se suurin piirtein katsoen on ollut onnellista. (Mikä ei olisi hyvää suurin piirtein katsottuna?) Vuosien varrella on rouva Aleksandra Kuuskoski o.s. Ala oppinut minua paremmin tuntemaan. Sillä — vaikka hän runoistani sangen usein sanookin »höpsis!», on hän vuosien varrella oppinut tuonkin sanan lausumaan niin sanoakseni pehmoisemmin kuin alkuaikoina, niin — lempeämmin, ehkä voisin sanoa: äidillisemmin — nähdessään, että minä olen parantumaton, auttamaton, — niinkuin päämäärästään tietoisen runoilijan täytyykin olla.

Mutta — ennenkuin pääsen kertomaan tästä osasta elämääni, tästä Via Dolorosastani — kärsimyksen ja pettymyksien tiestä, joka kuitenkin lopulta johtaa kirkastuksen vuorelle, — on minun ensin kerrottava muusta.

VII.

MINÄ RUPEAN HENKIVAKUUTUSASIAMIEHEKSI JA PÄÄSEN LOPULTA TARKASTAJAKSI.

Ah, etsiä on osa ihmisellä, vaikk' kirvellyt se onkin täällä monen raukan rintaa. Ma lausua voin käsi sydämellä: Oon etsinyt ma aina syvyyttä, en koskaan pintaa!

Nämä sanat voin rehellisesti kirjoittaa tämän luvun alkuun.

En voi sille mitään, että elämä on paiskannut minut pinnalle niin monen monta kertaa. Syvyyksiin sukeltaa on sieluni jano ollut, syvyyksiin ja taasen syvyyksiin.

Kun puulaakin johto kaikenlaisten väärinkäsitysten vuoksi kiskaisi minut pinnalle niistä elämän syvyyksistä, joihin järjestysmiehenä toimiessani olin jo ehtinyt sukeltaa, en viipynyt ylhäällä kuin hengähtämän verran, kun sukelsin taas samaan suureen elämän mereen, vaikka toiselta kiveltä: — rupesin henkivakuutusasiamieheksi.

Henkivakuutus! Mikä ylevä sana! Se voi virittää herkän sielun mitä moninaisimpiin tunnelmiin. Tämän käsitteen taustana on koko ihmiskunta, se laaja kuolon kenttä, jota sanotaan maailmaksi. Kuoleman majesteetti tekee siellä rynnäköltään ja hänen armeijansa on mitä valikoiduinta väkeä. Ei yhdelläkään hallitsijalla ole niin monta erikoisaselajia käytettävänään kuin kuningas Kuolemalla — esim. keuhkotauti raskaasti liikkuvine ja keveästi lentävine osastoineen. Entäs sitten tulirokot ja tuhkarokot, nuo kevytaseiset »oravakomppaniat», jotka ampuvat myrkytettyjä nuoliaan ihmiskunnan nuorimpiin. On mahdotonta ruveta luettelemaan tämän majesteetin eri joukko-osastojen nimiä. Siellä on »vanha kaarti», syfilis y.m., jotka lähetetään tuleen silloin, kun kaikki muut joukot horjuvat. Taistelu on vimmattu, tulinen ja riehuva ja murheella täytyy todeta, kuinka ihmiskunta tässä taistelussa kärsii raskaita tappioita.

Mutta — tälle taistelukentälle ilmestyy urhoollinen mies, joka aikoo uhmata itse Kuoleman majesteettia. Voittoa hänestä hän ei tosin voi saada, ainoastaan aselevon. Valkoista lippua heiluttaen hän tunkeutuu taistelevien keskelle ja huutelee: »Hei, ystävät, veljet ja sisaret! Voittoa ette tule saamaan, mutta minä voin hankkia teille hyvät antautumisehdot: vakuuttakaa henkenne!» Tuo mies, joka näin huutaa, on henkivakuutusasiamies ja valkoinen lippu hänen kädessään on henkivakuutuskaavake.

Siunattu aate — kuka sen keksijä liekään. Historia ei ole säilyttänyt meille sen miehen nimeä, joka sen ensiksi on maailmalle julistanut. Me tiedämme, että jo vanhoilla roomalaisilla oli jonkunlainen henkivakuutuslaitos hautaus- ja apurahastoineen. Mutta vasta uudella ajalla, jolloin suuret maantieteelliset löydöt ja keksinnöt tehtiin, keksittiin tämäkin aate sen nykyisessä muodossa. Sille miehelle, jos kenelle, olisi pystytettävä muistopatsas.

Minut oli erotettu puulaakista. Jäin virattomaksi enkä aluksi tiennyt, mitä ottaa eteen. Vaikea oli taas heittää laukkua selkäänsä, kun olin luullut sen jo iäksi jättäneeni. Santra itkeskeli ja kulki silmät punaisina. Mutta minä puhelin hänelle lohduttaen:

»Kuulehan, Santra, sinulla ei näy olevan aavistustakaan, kenen kanssa olet mennyt naimisiin.»

Hän pysähtyi keskelle lattiaa lypsinkiulu kädessä.

»Totta kai minä sen tiedän: Kuuskosken Aatamin, virkaheittopoliisin.»

Minä naurahdin. En hennonut suuttua tuolle yksinkertaiselle, herttaiselle sielulle.

»Niin kyllä… Kuuskosken Aatamin. Mutta sinä et näy tietävän, mihin senniminen mies pystyy.»

Santra kohautti olkapäitään ja meni lypsylle. Minä jäin heiluttamaan pikkupoikamme kehtoa ja miettimään, mitä nyt olisi tehtävä.

Ihmeellinen hetki! Muistelin Lutherusta, jonka olo oli monta kertaa ahdasta (mitenkähän lie se nyt tullut mieleeni?) ja erikoisesti sitä hetkeä, jolloin syntyi tuo ihana virsi »Enkeli taivaan lausui näin». Hänhän oli tuudittamassa lastaan niinkuin minäkin nyt, ja siinä katsellessaan pienokaisella kasvoja heräsi runoilija hänen sydämessään ja hän sepitti edellämainitun, meille kaikille rakkaan jouluvirren. Minä katselin poikani pyöreää muotoa ja mieleni painui murheelliseksi. Millä nyt eletään? Oikeassa oli Santra: ahdas aika oli edessämme. Ja kun minä olin niin komeana vakuuttanut voivani kaiken korjata. Ei, kuolema tuli nyt meille. Pitikö tuon poikani, jonka syntymistä olin odottanut lähes kymmenen vuotta, joutua isänsä saamattomuuden vuoksi turmioon?

Silloin, rakkaat lukijani, silloin se kirkastui! Minä löin kädellä otsaani, sillä sen murheharson takaa, joka elämäni ylle oli laskeutunut, näin Runottaren lempeät kasvot: — minulle johtui mieleen henkivakuutusala.

Kuka kuolevainen osaa aina aavistaa, missä tuo hyvä hengetär kulloinkin kurkistelee. Minä en ollut ennen tullut kokeneeksi, että hän saattoi pukeutua suruvaatteisiin… Olin tottunut näkemään hänet iloisena kiitävän tanssin tahdissa tukkinuotiolla, haitarin soidessa ja tukkilaislaulujen raikahtaessa, tai istumassa puulaakin konttorihuoneessa ovensuuseinämällä, sillä aikaa kuin minä tein pöytäkirjaa edellisen viikon tappeluista tukkityöpaikoilla. Silloin hän kyyhötti minua vastapäätä kuin joku noista Ranskan vallankumousajan kutojattarista, jotka istuivat vastapäätä mestauslavaa ja laskivat sukkapuikkojen kilahdellessa: »yksi, kaksi, kolme», sen mukaan kuin vapauden vaatimien uhrien päät putoilivat. Niin oli tuo minunkin hyvä hengettäreni kuiskannut: »yksi, kaksi kolme», sen mukaan kuin pöytäkirjat valmistuivat, ja sillä hän oli vain huomauttanut, että kotona odotti mieluisa työ: askartelu rakkaiden runojeni ääressä.

Mutta nyt… nyt hän ilmestyi tuohon poikani kehdon viereen ja lausui taikasanansa. Henkivakuutus! Miten ihanalta soinnahtikaan tuo sana mielessäni! Minä en malttanut enempää. Tunsin joutuvani runoilijatempperan valtaan. Runosuoni puhkesi ja kynääni tarttuen minä tuossa tuokiossa kirjoitin seuraavan runon:

»Henkivakuutusasiamies
…
Niin monta mainitaan, ah, sankareitten
nimeä, urotyötä muistellaan
sotaisten töitten, rauhan, oppineitten:
Yks nimi aina jääpi unholaan.
Kun kenraaleita ritareiksi lyödään,
hän poissa on, ah, sankarimme tää.
Jos missä juhlapäivälliset syödään,
ei häntä kutsuta, vaan pois hän jää.

Ken on hän? Mitä työnsä tarkoittaapi, kun maine hänt' ei kanna siivillään? Hän on se mies, mi henget vakuuttaapi ja huoltaa, että kaatuiss' perheen pään ois turva leskillä ja lapsosilla, kun Köyhyys heille kitans' aukaisee. Tuon Brontosauruksen vakuutuksilla hän kuoliaaksi kohta laukaisee.

Kun kilpailevat toiset keihäin, kiekoin, taulukko taskussaan hän tallustaa. Hän taistelee — haa! — hengen asein, miekoin ja harvoin saa hän kultaa, kunniaa. Hän runoniekka, profeetta on parhain, kun tulkitsee hän innoin taulujaan. Hän tähyääpi taakse tähtitarhain ja mystillisnä laulaa laulujaan.

Vie virka hänet taistoon, tuskaan, vaivaan, ne monet on kuin tähdet yllä maan. Hän saapuu niinkuin lähettiläs taivaan, mut portaita hän alaspotkitaan. Hän uljahasti tekee lujan tenän ja uuden kerran ryntää sisällen: Saa »uhri» hältä salaa pitkän nenän mut suukon kaavake: — hän täytti sen!

Niin miestä monta mailmass' mainitahan, vakuutusmiestä tuskin milloinkaan. Hän monesta on alku kaiken pahan, hänt' haukutaan ja häntä kirotaan. Mut kerran aukee hälle taivaan sisin, hän vaivoistansa suuren palkan saa, kun kruunu koristettu rubiinisin vakuutussummin päätä kaunistaa.»

Olin haltioissani saatuani runon valmiiksi. Kyyneleet kohosivat silmiini, kun luin viimeisen säkeistön. Näin itseni taivaan pyhimmässä salissa päässäni kultainen kruunu, jonka otsaan oli rubiineista tehdyillä numeroilla kirjoitettu se vakuutusten yhteissumma, jonka minä maallisen vaellukseni aikana olin yhtiölle hankkinut. Silmiäni huikaisi: — se luku oli suuri, tavattoman suuri, enkä minä osannut sitä lukea. Olin niin vaipunut tuon taivaallisen näyn katselemiseen, etten enää muistanut runoni kauneutta enkä kuullut oven aukeamista, kun Santran kärsimätön ääni minut herätti:

»No, silmät aukiko se nyt on nukkunut? Ja poikakin herännyt!»

Tuntui tuskalliselta tulla niin huimaavasta korkeudesta temmatuksi alas maan päälle. Todellakin — poikaressu oli herännyt, sillä aikaa kuin minä kirjoitin runoani. En ollut sitä huomannut. Olin hiukan hämilläni, kunnes silmäni sattuivat valkoiseen paperiarkkiin pöydällä.

Kuumat veret virtasivat jälleen suonissani. Päässäni kohisi mahtavasti. Arvasiko Santra, minkä suuremmoisen taiderunon olin luonut sillä aikaa kuin hän lypsi lehmää navetassa? Ei, hän ei osannut aavistaakaan.

Hiukan toinnuttuani pyysin häntä kuuntelemaan. Sitten otin paperin käteeni ja luin liikutuksesta väräjävällä äänellä runoni. Odotin valtavia suosionosoituksia, vähintään sellaista, että Santra olisi kapsahtanut kaulaani, suudellut minua ja sanonut »omaksi kulta Aatamikseen». Mutta ei — hän istui totisena eikä yksikään ilme hänen kasvoillaan osoittanut, että hän olisi vähääkään lämmennyt. Minä kirosin hengessäni: mokomakin Lootin emäntä! Kaikenlaisille naudanpäille niitä runoja luetaan! En kuitenkaan puhunut mitään, vaan laskin runon pöydälle ja vaivuin mietteisiini.

»Tuollako aiot ruveta elättämään itseäsi ja perhettäsi?»

Kuinka minua saattoi kirvellä tuo »elättämään»! Sellainen proosallinen sana! Ja minä kun olin juuri äsken lukenut kruunuista ja rubiineista. Kyllä naisriepu saattoi toisinaan olla typerä!

Tuona hetkenä en uskonut naisen paremmuuteen. Ei, hän oli jälkiluomisen työtä, sitä huonompaa kvaliteettia. Mönsterit loppuivat Jumalalta, kun hän vaimon loi. Tai — sitten hän oli tekaistu kärsimättömyyden hetkenä… ihan kuin kiusalla… miehen ristiksi ja vastukseksi.

Mutta vaimoni kysymys oli kuitenkin herättänyt minut todellisuuteen. Muistin toivottoman tilamme ja päätin heti syötyäni lähteä opettajan luo tarjoutumaan henkivakuutusasiamieheksi.

Opettaja Uljas Kunnas otti minut ystävällisesti vastaan. Hän pyysi istumaan ja tiedusteli vointiamme. Kerroin hänelle kaikki peittelemättä.

Hän tuntuikin tietävän asiasta yhtä ja toista. Kun olin lopettanut kertomukseni, lausui hän hiljaisella, lempeällä äänellä:

»En olisi koskaan uskonut, että sinut erotetaan siivouden vuoksi. Aikaisempain kokemusten perusteella olisin uskaltanut väittää päinvastaista. Mutta niin vähän ihminen tietää.»

Hän viittasi ilmeisesti kouluaikuisiin kolttosiini. En katsonut olevan syytä vastata siihen mitään. Rupesin sensijaan tekemään selkoa uusista suunnitelmistani. Kerroin myöskin runostani. Olin pistänyt sen taskuuni siltä varalta, että opettaja haluaisi siihen tutustua.

»Olenhan minä kuullut, että sinä tukkijoella olet rustaillut runoja ja laulunpätkiä. Mutta minusta ne suoraan sanoen eivät ole oikein onnistuneita.»

»Mutta tämän minä sentään luulen olevan toista maatat» huudahdin minä ja pyysin saada lukea runoni.