Produced by Tapio Riikonen

TUNTURIKERTOMUKSIA

Kirj.

Arvi Järventaus

WSOY, Porvoo, 1921.

SISÄLLYS:

Nahkahousut.
Salkko.
Jumalan hukka.
Kuuva.
Herrojen tuttu.
Luviisa.
Neljännen amiraalin poika.
Pikku Viljami.
Vihkimatka.
Merenneito.
Kalasaunalla.

Nahkahousut

Sara-Oulan pikku Aslak istui lastenkodin rappusilla ja itkeä nyreksi.

Hänen pieni maailmansa johon kuului isä, Nangujärven rannalla oleva turvekota, kesättiporo ja nahkahousut, oli kokonaan sekaisin. Isä oli tuonut hänet pari päivää sitten lastenkotiin. Äiti oli keväällä kuollut. Pikku Aslak muisti tervatun kirstun, jonka Pahka-Pietari oli tehnyt. Hän omisti uudistalon Nangujärven rannalla, lähellä Sara-Oulan turvekotaa. — Mutta Aslakin mieltä ei kaihertanut äidin muisto niinkään kuin nahkahousujen menetys. Ne oli lastenkodin silmälasipäinen riuku[1] riistänyt häneltä heti ensi päivänä. Tahi oikeammin liittyi nyt tuohon väkivallantyöhön, kun se kerran oli tapahtunut, myös äidin muisto, — sillä hän se oli Aslakille housut tehnyt, nahkahousut, joihin tavalliset koipisukat oli neulottu kiinni.

Pikku Aslak pyyhki silmiään. Hän muisti illan, jolloin nahkahousut valmistuivat… Äiti istui tulen ääressä neuloen. Hän kiinnitti punaista suimusta[2] koipisukan suuhun. Se oli niin kaunis ja siro, ettei Aslak muistanut sellaisia nähneensä muilla kuin Rikas-Vuollabilla, — sillä, joka talvisin kulki raitoineen Norjaan Nangujärven poikki ja keitti mennen tullen kahvia heidän kodassaan. Ne olivat sitten sellaiset suimukset, että niihin kiintyi huomio ihan ensi näkemältä. Näytti, kuin olisi Vuollab tanssinut siljolla. Punaiset suimukset vain vilahtelivat, hänen hääriessään raitonsa ympärillä.

— Kuinka onnellinen hän olikaan ollut tuona iltana, jolloin äiti saatuaan työnsä valmiiksi pisti neulan vyöllänsä riippuvaan neulakoteloon ja ojensi housut hänelle: "Siinä on nyt Aslakille nahkahousut." Vapisevin käsin hän oli ne ottanut vastaan ja silitellyt koipisukkien pehmeää karvaa. Oli tuntunut juhlalliselta kuin papin käydessä. Niin somasti kahisi käsissä parkittu, ruskeapintainen poronnahka… Pikku Aslak oli tuntenut itsensä onnelliseksi, niin tavattoman onnelliseksi. Nahkahousut oli ripustettu naulaan, aamulla jalkaan pantaviksi ja pikku Aslak oli katsellut niiden tulen valossa välkkyviä punaisia suimuksia, katsellut siihen asti, kunnes oli nukahtanut. Mutta unimaailmaankin häntä oli seurannut sama onnen tunne, sillä sinä yönä hän oli uneksinut taivaasta, missä Jumala käyskenteli nahkahousuissa pienten lappalaispoikien leikkiessä revontulia taivaan lumisella pihalla. Ja jokaisella pojalla oli ollut punaiset, välkkyvänpunaiset suimukset nahkahousuissa sekä kirjaillut, punatupsuiset paulat. Mutta Jumalan nilkat olivat näyttäneet yhtä hienoilta ja siroilta kuin Rikas-Vuollabin.

Pikku-Aslak itkeä nyreksi. Se ei ollut kovaäänistä, vaan tuollaista hiljaista, tuhruista itkua. Hän katseli jalkojaan eikä voinut niitä omikseen tuntea. Lastenkodin riuku oli vetänyt niihin harmajat lannanhousut. Ne olivat niin mahdottoman leveät, että niihin miltei hukkui. Hänen pieni sydämensä oli pakahtua. Hän ei voinut käsittää, mitä pahaa hän oli tehnyt, kun häntä näin häväistiin. Koko päivän hän oli istunut portailla itkeä nyreksien. Ruuan palastakaan ei häntä oltu maistamaan saatu. Ja pikku Aslak oli päättänytkin olla syömättä siksi, kunnes riuku toisi hänen housunsa takaisin.

Eteisessä liikkui joku. Aslak painoi päänsä alas ja jurotti. Häntä vain eivät saisi sisään. Hän istuisi vaikka talveen saakka… siihen asti, kunnes riekot muuttuisivat valkeiksi. Ennemmin hän ei liikahtaisi. Lopultakin täytyisi riuvun antaa hänen nahkahousunsa takaisin.

— Eikö Aslak tule syömään?

Siinä seisoi nyt hoitolan riuku, katsellen häntä silmälasiensa takaa.

Aslak hieroi kämmenseljällä silmiään ja johtajatar sai jälleen kuulla nyreksivän, tuhruisen vastauksen:

— Mu puvsak![3]

Se tuli kuin raskaan painon alta, epäselvien nyyhkytysten katkomana, niin että johtajatarta jo säälitti. Mutta eihän sopinut antaa pojan keskikesällä nahkahousuja pitää. Piti totuttaa poika talon tapoihin, ei auttanut.

— Ei Aslak saa nahkahousuja. Katsopas, kaikki muutkin pojat käyvät vaatehousuissa.

Käykööt, baergalak! Pikku Aslakin olisi tehnyt mieli kirota, mutta hän ei uskaltanut. Riuku teki liian juhlallisen vaikutuksen, vaikkei Aslak sinnepäin silmännytkään. Hän vain tunsi sen, tunsi silmälasienkin läheisyyden. Sellaisia eivät käyttäneet muut kuin pappi.

— Tulehan nyt syömään äläkä juonittele.

— Im! Puvsak!…[4]

Aslakia rupesi nikottamaan. Hän painoi päätä polvea vasten ja hänen pikku ruumiinsa hytki. Johtajatar kääntyi päätä pudistaen pois, häviten eteiseen.

Aslak rauhoittui jonkun verran johtajattaren mentyä sisään. Mutta yhä kuitenkin vierivät kyyneleet poskia pitkin, uurtaen niihin valkeita juovia. Hän oli hieronut kasvonsa likaisiksi ja jurotti synkkänä kuin ruumiillistunut epätoivo.

Semmoinen ilkeä riuku… Ja aedne[5] oli ollut niin hyvä… Kuinka saattoikaan isä menetellä niin sydämettömästi jättäessään hänet tänne?

Pari poikaa juoksi pihan yli. Ne olivat lappalaispoikia, niinkuin
Aslak'kin, mutta lannan malliin puettuja.

Pikku Aslak tunsi syvää halveksumista heitä kohtaan. Mokomatkin livikät![6] Niin olivat kuin kesäporot tunturilla. Ja lappia puhuivat! Aslakin pikku sydäntä kirveli kiukku. Hän iloitsi, että nyt tarjoutui tilaisuus sen purkamiseen.

— Baergalak! karjaisi hän äkkiä, polkien pientä jalkaansa.

Pojat kääntyivät hämmästyneinä katsomaan tuota tuhrusilmäistä uutta tulokasta. Toinen heistä lähestyi Aslakia ja puhutteli häntä kuin ainakin ylempi alempaansa:

— Älä kiroile… minä sanon riuvulle!

— Sano, sano, baergalak! Minä sanon baergalak, vaikka riukukin olisi!

Nuhtelija hämmentyi ja vetäytyi toverinsa luo. He katsoivat parhaaksi jättää raivoisan tulokkaan omiin oloihinsa.

Kauan ei Aslakin kiukku kuitenkaan kestänyt. Se oli purkautunut äkisti kuin rajuilma tunturilla, mennen yhtä äkkiä ohitse. Syvä alakuloisuus ja tuska valtasi hänet.

Oliko hän tehnyt syntiä? Nyt ei Jumala enää ottaisi häntä taivaaseen, jonne äitikin oli mennyt. Nyt hän ei enää koskaan saisi punasuimuksisia nahkahousuja jalkaansa. Sillä varmaan taivaassakin rangaistiin pahoja pikkupoikia pistämällä heidät lannanhousuihin. Hoitolan pojat varmaankin kantelisivat riuvulle ja riuku kertoisi Jumalalle. Oi, hänen oli niin paha olla, että ihan vapisutti.

Sellaista tuskaa hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hän oli jo menossa kuumaan väylään, josta Pahka-Pietarin Pirita aina puhui. Se oli yhtä leveä kuin Nangujärvi, mutta punainen, hirvittävän punainen… juuri kuin talvinen aamurusko, — ja siellä poltti, poltti hirveästi… vielä kovemmin kuin silloin, kun hän oli satuttanut peukalonsa tuliseen arinakiveen.

Pikku Aslak tarkasteli arpea peukalossaan. Semmoinen siihen oli tullut. Se oli valkea kuin kurmutoukan kotelo poron seljässä. Pikku Aslakin tuska helpotti vähän, kun ajatukset hetkeksi suuntautuivat muille teille.

Kesättivasalla oli kurmukärpäsen puremia selkä täynnä. Ja niitäkös piti kiskoa kahdella päretikulla! Kesätti juoksi maahan pistetyn kepin ympäri, koettaen päästä pakoon, kun isä läheni sitä päretikut kädessä. Se pysähtyi hetkeksi isän kutittaessa sen kihelmöivää selkää. Sille teki se hyvää. — Mutta se olikin vain viekkautta. Ykskaks oli isällä päretikkujen välissä kurmukärpäsen kotelo ja nips! — kesättivasa kavahti juoksuun, puistellen takaruumistaan. Sekös nauratti.

Aslak hymyili kyyneltensä lomasta. Se kesättivasa oli sellainen hauska veitikka. Söi leipääkin kuin koira. Ei tarvinnut muuta kuin takoa kahta puupalasta yhteen, niin jo tuli kohti turpa ojona. Eikä sitä hennonut sen pitemmälti narrata. Leipäpalanen piti hakea ja tukkia suuhun.

Pihamaalta kuului pörräävä ääni. Aslak heristi korvoaan. Se oli kurmukärpänen, kesättivasan pahin vihollinen. Niin oli isä sanonut. Se laski munansa kesätin selkään ja niistä juuri muodostuivat nuo suuret kurmunpesät, jotka muistuttivat paleltuneita hilloja. Kärpäsen ääni toi jälleen Aslakin mieleen nahkahousut. Niissäkin oli ollut pari kurmunreikää, niin pientä kuin neulannuppi! Äiti oli neulonut niihin kahden äyrin kokoiset paikat.

Pikku Aslakin päässä pyöri monenlaisia ajatuksia. Mitä jos hän karkaisi? Kun hän vain saisi nahkahousunsa, hän lähtisi… kulkisi niin kauas, ettei riuku osaisi hakeakaan… juoksisi kaikkein pahimpien jänkienkin yli. Sinne ei riuku uskaltaisi seurata. Riuku ei osaisi astua pounumättäitä pitkin niinkuin hän, jota isä oli opettanut jänkää kulkemaan. Ei saanut astua muille kuin pyöreille jussinpäämättäille… ja niihinkin ihan keskelle. Sitä ei riuku arvaisi tehdä ja hän uppoisi. Eikä Aslak auttaisi… ei vaikka riuku kuinka pyyteleisi. Sinne saisi painua suohon… paha riuku.

Mutta nahkahousut olivat jossakin vinnillä riuvun kätköissä. Niitä oli vaikea löytää. Eikä Aslak tiennyt, mistä vinnille noustiin.

Sääsket ahdistivat Aslakia vimmatusti, mutta hän oli niin mietteisiinsä vajonnut, ettei niistä välittänyt. Pyyhkäisi vain takkinsa hihalla kasvojaan silloin tällöin, saaden punaisia veriläikkiä pitkin poskiaan. Hän muistutti pientä lapintonttua kirjavine, hien ja veren tahrimme kasvoineen. Mutta lapintonttu hautoi tontun ajatuksia. Hänen pienessä päässään liikkui kaikenmoisia kuvia. Niihin sekaantui yhtä aikaa kostoa ja lapsellista hyväsydämisyyttä ympärillä olevaa maailmaa kohtaan.

Kun hän kasvaisi isoksi, hän laittaisi suuren ruijanraidon, samanlaisen kuin Rikas Vuollabilla… ja nahkahousut. Niissä olisi pohkeet mustista poronkoivista ja hohtavanpunaiset suimukset. Ja sitten hän jakelisi Ruijan tumppua[7] lappalaislapsille, jotka pitäisivät omia vaatteita, mutta riuvulle ja hoitolan lapsille hän ei antaisi mitään, ei kerrassaan mitään! Ei ottaisi ajamaankaan. Pois pudottaisi ahkiostaan kaikki… tiepuoleen. Mutta ne, joilla olisi omat vaatteet, saisivat ajaa kirkolle hänen kanssaan, ja niille hän ostaisi makeisia Fransin puodista ja syöttäisi niin paljon kuin jaksaisivat… Mutta illalla kun hän palaisi, hän joikkaisi lastenkodin pihalla niin, että riuku säikähtäisi kuoliaaksi, ja sitten hän ajaisi nauraen keinoihinsa.

Sisällä koulusalissa rupesi harmooni soimaan. Pikku Aslak kuuli sen äänen toisen kerran elämässään. Se vaikutti häneen niin kumman oudosti — aivankuin vihellys pakomatkalla olevaan jäniksenpoikaan. Sitä täytyi väkistenkin kuunnella. Se oli kuin ääni toisesta maailmasta, oudosta ja salaperäisestä. Se kiehtoi mieltä, mutta peljätti samalla. Se vaikutti merkillisen lamauttavasti. Niillä… tuolla sisällä oli valta, jonka edessä täytyi taipua. Harmoonin ääni riisui kaikki kostonajatukset, herättäen pienessä lappalaispojassa samanlaisen turvattomuuden tunteen kuin metsän humina eksyneessä. Teki mieli itkeä ja huutaa, mutta ei saattanut, ei vaikka mikä olisi ollut. Täytyi kuunnella vain… vapisevin sydämin… mielessä kaikki kotoiset kuvat.

Aslak tunsi itsensä voitetuksi. Hänen pieni sydämensä oli turtunut. Kaikki tuntui hänestä nyt samantekevältä. Nahkahousut, kesättiporo, turvekota, Rikas-Vuollab raitoineen, — kaikki olivat kaukaisia muistoja vain. Sen vaikutti harmoonin ääni. Se nujersi hänet täydellisesti.

Kun johtajatar hetken päästä tuli kutsumaan Aslakia sisään, nousi tämä tahdottomana, avuttomin katsein, molemmin käsin kannattaen housujaan — aivankuin peljäten niiden putoavan — ja seurasi alla päin johtajatarta sisään.

Salkko

Salkko oli leski.

Kevätkorvalla, juuri tuossa toukokuun puolivälin paikkeilla oli vaimo kuollut. Se oli sattunut sopimattomaan aikaan. Juuri kun vasoma-aika alkoi, erkani eukko, Inkeri, omaa sukua Proksi, sen Pikku-Juhanin sisar, joka oli naimisissa Kota-Erkin vanhimman tyttären, lihavan Ellen kanssa. Mitäpä siitä. Eukko oli eronnut ja se kuten sanottu oli sattunut peräti sopimattomaan aikaan. Niinkuin koko Salkon naiminenkin. Toisin sanoen: siitä oli ollut paljon vastusta.

Parhaana hukan pesien hakuaikana oli täytynyt lähteä kuulutuksille. Niin oli määrännyt sen uuden papin virkakirje, jonka Nulppa oli tuonut tunturiin kirkkopaikoilta kesäkeinolla. Siinä oli työtä tehty, työtä ja kovaa, ennenkuin Proksin kodalla oli virkakirjeestä selvä saatu. Nulpan Iisakki, joka oli ainoa kirjoitetun lukija, oli lopultakin ottanut sisällöstä selvän. "Tenomuotkan kappalainen, Tenomuotkassa kesäkuun 15 päivänä, lumero 16. Porolappalaiselle Salkko Salkonpoika Nulusjärvelle…" Oikean oli Pappi arvonimen hoksannut. Sillä porolappalainen Salkko oli eikä varsin köyhäkään, jollei nyt juuri niin rikas kuin Nulppa. Kirje oli määrännyt naimaan, naimaan laillisesti, ilman mutkia.

Salkko suistaa poroaan, joka oli ruvennut lunta haukkomaan. Hän on paluumatkalla Kautokeinosta, jossa on talvikauden makoillut vaimon hakupuuhissa, mutta epäonnistunut.

Eivät häneltä naimakaupat luonnistuneet. Alun pitäen olivat vastahakaa vetäneet. Vaikka ei aivan. Olihan se tyttö sentään, mustasilmäinen Pirita, jonka hän oli antanut Joonaalle kasvatettavaksi. Kurkkio-Joonaalle se sopikin hänellä kun oli hirsihuone ja vaimo, mutta hänelle, isälle — eipä oikein. Kuka olisi tytärriepua hoitanut hänen kodassaan, joka oli aivan miehisen väen vallassa, ja minkälaisen väen sitten! Eivät ruokkineet kunnolla koiraakaan, saatikka sitten ihmisen lasta. Ehei, eukko olisi pitänyt saada toinen, kun kuoli se Inkeri. Salkon hidasliikkeiset ajatukset askartelivat hartaasti, palaten yhä uudelleen aikaan, jonka hän Inkerin kanssa oli elänyt. Siinä muistuivat mieleen hukanpennut, pappi ja vihkiäiset, pikku Piritan syntymä ja hätäkaste. Ei ollut uusi pappi yhtä helposti taivutettavissa kuin entinen. Entinen antoi sentään jälkeen, mutta tämä ei.

Salkko muisteli, kuinka hän oli entisen papin sivuuttanut, kun tämä oli ahdistellut naimaan, muisteli ja nauraa hörähti lyhyeen.

Oli ollut aika tuossa kesäkuun lopulla. Hän oli löytänyt hukanpesän tunturista ja saanut siitä kolme poikaa. Niitä hän oli sitten lähtenyt kirkolle "katittamaan". Hukanpennut säkkiin ja niin kohti kirkkopaikkoja. Saavuttuaan Jussa-Pekkaan, missä hän tavallisesti majaa piti, oli hän ottanut yhden pennuista, pannut sen kallokkaaseen ja lähtenyt kylälle. Tie kulki pappilan pihan läpi ja siinä riihen ja saunan välillä oli pappi sattunut vastaan. "Päivää! No, mitäs se Salkko nyt?" "Enpähän juuri… se kun vain…" "Kuulepas, Salkko, miten se on sen Inkerin asian?" "No, eipähän juuri mitenkään… se kun vain…" "Knulepas Salkko, sinun pitää naida se…" Siinä oli tullut tiukka paikka.

Silloin hän oli muistanut kallokkaan. "Älä sie, pappi, siitä, mutta arvaa sie, mitä minulla tässä kallokkaassa on." "Älä sinä kieräile, vaan sanopas, mitenkä sen Inkerin asian on?" "Vähät nyt siitä, mutta arvaa sie, mitä tuossa kallokkaassa on." Ja hän oli ojentanut kallokasta papille. Sieltä kuului omituista vikinää ja pappi oli käynyt uteliaaksi. "Katso sie!" Hän oli tyhjentänyt kallokkaan sisällön nurmikolle yhtä tärkeänä kuin poronpaistiahkion Ruijan kauppiaan makasiinin lattialle — ja silloinkos oli papilta unohtunut koko Inkerin asia. "Katsos vaan!" "Hukan pentu." "No voi taitamaton!" Joo, hukanpentu se oli. Ja hän oli matkalla lukkariin "kattia" perimään. Oliko noita useampikin? Olipa niinkin, kolme kaikkiaan. Jos papin teki mieli toisia nähdä, niin siellä olivat Jussa-Pekan pirtin loukossa. Ja tekihän papin. Suoraa päätä oli lähtenyt eikä ollut joutanut hyvästiäkään sanomaan, eläinrakas kun oli. Oli sentään vielä huutanut mennessään: "Muista sinä, Salkko, se Inkerin asia myös!" Oli huutanut kyllä, mutta paljon säyseämmin kuin ensi kerralla… eläinrakas kun oli…

Salkko nauraa hörähti ja sivalsi poroa kupeelle. Klatsh! Se oli käynyt mainiosti. Hän oli päässyt siitä papista eroon sangen näppärästi. Mutta tämä nykyinen oli kokonaan toista maata… herrahtavampi ja muutenkin käskevämpi. Lähetteli virkakirjeitä lappalaisille ja uhkasi kirkkoraadilla. Hän se järjesti sen Inkerinkin asian, toisin sanoen: pakotti kuulutuksille ja vihille.

Häät eivät olleet suurenmoisiksi muodostuneet, mutta ryypyt hän sentään oli tarjonnut, ja hyvät. Koko toinen pää kirkonkylää oli kuppelehtinut päissään ja illalla oli kylän vähätöinen poliisi saanut hiukkasen virkahuolia. Vihkimätoimituksesta ei Salkko paljon muistanut. Hän oli ollut peräti hellällä mielellä. Kuin unessa muisti hän pappilan salin ja suuren peilin, josta vieraatmiehet, Poro-Eemala ja Jussa-Pekka, olivat katselleet kuin sumun läpi. Hän oli näet ottanut pienen vahvistusryypyn lähtiessään. Sanoivat ne hänen itkeneenkin pappilan kyökissä ja pyydelleen Poro-Eemalaa rukoilemaan hänelle isävainajan onnea. Sitä hän ei itse muistanut. Mutta mitäpä siitä, jos jo niin olisi tapahtunutkin. Onnea olisikin tarvittu. Sen oli aika näyttänyt: Inkeri kuoli lapsivuoteeseen eikä uutta vaimoa ollut helppo löytää.

Kolmisen kuukautta hän oli nyt Kautokeinossa makaillut lappalaisten kodissa ja kirkonkylän taloissa. Oli siinä aikaa ollut havaintojen tekoon ja yhtä ja toista hän oli havainnutkin. Kylläpä hän suunnilleen tiesi, paljonko meni nahkaa Kautokeinon tyttärien sisnakoihin.[8] Menihän sitä… yhdelle enemmän, toiselle vähemmän. Mutta asia ei ollut vielä sillä ratkaistu. Paria hän oli kosinutkin, mutta nauraneet olivat… liian vanhana pitäneet… eikähän ollut viitsinyt kolmatta yrittää. Oli uskonut sillä kertaa.

Ja kuitenkin oli vaimon saanti hänelle niin tavattoman tärkeä. Siitä oli hänen hitaassa päässään kehittynyt kunniakysymys, ei ainoastaan hänen itsensä, vaan ennen kaikkea hänen omaisuutensa vuoksi. Viime käräjissä oli pikku Piritalle määrätty uusi holhooja ja hänet, lapsen isä, jolle se toimi luonnostaan kuului, oli siitä syrjäytetty. Siitä syystä, että hän leskenä ollessaan ei muka kyllin huolellisesti hoitanut omaisuuttaan. Olihan siinä jonkun verran perää. Hän oli paljon kotoa poissa, markkina- ja muilla matkoilla enimmäkseen, ja sillä aikaa hoitivat rengit poroja. Ja sanomattakin oli selvä, että elo hupeni hupenemistaan. Mutta sittenkin harmitti häntä holhouksen alla olo. Oli se häpeä miehiselle miehelle, joka jo kerran oli naimisissakin ollut ja lapsen isä vielä.

Tämä seikka oli saanut hänet Kautokeinoon lähtemään. Tässä oli kysymys kaksinkertaisesti hänen kunniastaan. Ja hän oli päättänyt hakea vaimon vaikka maan raosta, päästäkseen jälleen miesten kirjoihin.

Salkon päähän iski yhtäkkiä ajatus: — mitä, jos hän kaartaisikin Selkäjärven kautta tytärtä katsomaan. Hänellähän oli tuliaisiakin, kaunis, kirjailtu lapinhuivi.

Sanottu ja tehty. Salkko oikaisi jängän poikki, lähtien ajamaan lounaista kohti. Mitäpä hänen tarvitsi kodalleenkaan kiirehtiä, kyllä siellä rengit tulivat toimeen ilman häntäkin.

Muutaman tunnin ajon jälkeen hän tuli maantielle ja karahutti sen poikki alas järvenrantaan. Siellä oli puolen kilometrin päässä Joonaan talo niemen kärjessä.

Salkko riisui poronsa ja talutti sen jäkäläkannolle. Joonaalla näytti
olevan jäkälää yllin kyllin. Se tietty hyvä, kun oli kerran iso eläjä.
Puoleksisyötyjä jäkälälimppuja ajelehti kannon juurella useampiakin.
Salkko potkaisi pari kappaletta poronsa eteen ja työntyi pirttiin.

— Päivää tähänkin taloon.

— Päivää.

Joonas istui pirtin perällä pöydän päässä piippua kaivellen. Ylisillään oli vielä, ei ollut viitsinyt takkia yllensä ottaa. Se olikin Joonaan tavallinen kotiasu. Takkia hän ei yleensä käyttänyt kuin kylässä ja kirkossa. Otti papinkin vastaan noin vain… ylisillään, päällä puoleksi tuhraantunut raitainen paita, joka vatsan kohdalta pullistui pussille ihan kuin lappalaisen peski, ja jutteli venytellen ja haukotellen niinkuin mies, jolla on varma asema yhteiskunnassa. Ei Joonas ylpeä ollut — kaukana siitä, mutta se nyt oli kerran hänen tapansa sellainen. Ja Salkon mielestä se teki aina niin juhlavan vaikutuksen.

Vähäkuuloinen emäntä kehräsi takan vieressä. Hän oli kaikin puolin arvokas kumppani Joonaalle, sellainen pyöreä ja tukeva olento, joka hoiteli jalkaniekkakahvipannujansa samanlaisella arvokkuudella kuin pappilan etelästätullut kyökkipiika patojaan. Emäntä oli palvellutkin pappilassa Nääsmannin aikana — sen papin, jonka rouva oli ollut aatelia. Siellä hän oli oppinut yhtä ja toista ja hyvin oli oppinutkin.

Palvelustyttö Maareta, Mella-Juhanin silmäpuoli ja ontuva tytärriepu neuloi kallokasta pöydän toisessa päässä. Hän oli köyhä lappalaisen tytär, jonka isä oli kuollut kunnanvaivaisena. Poroja oli Mella-Juhanikin aikoinaan omistanut, mutta sinne olivat menneet kaiken maailman tietä, niinkuin meni lappalaisen tavara ja elämä. Hukka otti, varas otti, yksi ja toinen otti. Kauankos silloin kesti, ennenkuin mies oli kylmillä. Niin oli käynyt Mella-Juhaninkin. Yksi ja toinen naapuri oli autellut häntä kunnan kelkkaan eikä ollut Salkkokaan aivan viaton siinä suhteessa.

Mutta hyvänsävyinen oli tämä Maareta, vaikka hiukan yksinkertainen. Niin hoiteli pikku Piritaa kuin omaa lastaan. Siellä kiiriskeli tämä nytkin Maaretan liepeissä, jutellen suomea kuin lantalaislapsi konsanaan.

Salkko istahti penkille ikkunan alle, pyyhkäisi parrastaan jäähileet, työnsi lakin takaraivolle ja rupesi lataamaan piippuaan.

— Terveisiä minun matkoiltani.

— Mistäpäin ajelet?

— Kautokeinosta.

— Ahaa, nytkö vasta palailet?

— Nytpä…

Salkko puhalteli paksuja savupilviä. Hän piti silmällä Piritaa, joka arkana pilkisteli Maaretan tuolin takaa. Lapsi pelkäsi isäänsä silminnähtävästi. Niin kauan tämä oli poissa ollut ja siksi harvoin käynyt katsomassa. Se oli tottunut taloon ja piti itseään siihen kuuluvana.

Salkko räpytteli silmiään ja koetti puhella tyttöselle, mutta tämä livahti tuolin taakse, päästäen sieltä puolittain ihmettelevän, puolittain säikähtyneen huudahduksen:

— Hukka-Salkko!

Salkkoa nauratti ja itketti samalla kertaa. Pikku Pirita näytti kokonaan vieraantuneen isästään. Ei ollut näemmä terveellistä lappalaislapsen joutua lannan hoitoon. Herrastui ja ylpistyi… meni pilalle. Salkon verkkaisessa sydämessä nosti isyys päätään. Sepä kumma, ettei tyttö ollut hänen.

— No et saanut emäntää itsellesi?

Joonas oli saanut piippunsa kuntoon ja valmistausi juttelemaan tuohon haukottelevaan, ylhäiseen tapaansa. Tällä kertaa se loukkasi Salkkoa. Siitä huokui ylemmyyden tunto, joka sopi hyvin yhteen pikku Piritan osoittaman arkuuden kanssa. Salkko tajusi vaistomaisesti, että Joonaskin oli tavallaan syypää tytön käytökseen ja siksi tunsi hän itsensä vielä loukatummaksi. Hän vastasi synkästi:

— Enpä saanut…

— Eivät ne taida tyttäret enää huolia sinusta.

— Eivätpä taida…

Salkko on polvillaan laukkunsa ääressä. Hän vastailee Joonaan kysymyksiin yksikantaan kuin poissaoleva. Hänen mieltään askarruttaa vain yksi ainoa ajatus: — saada Pirita pois talosta. Hän tarrautuu siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Kaikkien kärsimäinsä pettymysten jälkeen tajuaa hän pikku Piritassa pelastuksen. Elämän täytyy nyt muuttua. Inkeri-vainajan kuoleman jälkeen se on mennyt alaspäin huimaavaa vauhtia. Renkivetelykset hoitivat huonosti eloa, kun hän itse oli alituiseen matkoilla. Uhkasivat saattaa hänet ihan kylmille. Poro-Eemalasta, Piritan holhoojasta, ei ollut kerrassa mihinkään: holhosi vain omaan pussiinsa, siinä kaikki. Ei, Salkko päätti houkutella lapsen luokseen, näyttääkseen nimismiehelle, että hän pystyi itse parhaiten oman lapsensa holhoojaksi.

Salkko sai esiin silkkihuivin. Se oli kaunis kuin sateenkaari, loisteli ja välkkyi niin että silmiä hiveli. Hän astui lasta kohti, tarjoten huivia:

— Ka, otapa, Pirita, isän pikkuinen tyttö, tis-tis!

Salkko maanitteli lasta kuin olisi tämä ollut poronvasa.

Mutta tyttö näytti joutuvan yhä suuremman kauhun valtaan kuta lähemmäs Salkko tuli. Se puikahti tuolin takaa emännän turviin lieden luo ja katseli sieltä silmät jäykkinä pelosta kömpelöä, tuhruista lappalaista, joka nyt läheni sitä lattian poikki korea silkkiliina hyppysissä. Se parkui täyttä kurkkua:

— Hukka-Salkko, uhuu!

Kurkkio-Joonas nauraa röhähti, katsellessaan isän lähentelemisyrityksiä.

— Ei näy sinusta huolivan. Pelkää… höh höh!

Salkko karahti kiukusta punaiseksi. Odotapa senkin vetelys, tuo 'höh höh' maksaa sinulle vielä kauniin poron hengen. Kun ovat pilanneet lapsen ihan tahallaan! Tietysti… ovat pelotelleet hänellä… omalla isällään.

Isyyden tunne ryntäsi nyt Salkon sydämeen yhtä leveänä ja varmana kuin tukkilaisjoukko yhtiön talon pirttiin. Hän oli omituisessa asemassa. Ennen hän ei ollut tytöstä erikoisemmin välittänyt. Olipa saattanut kuukausimääriä kulua hänen käymättä lasta katsomassa. Nyt hän sai ihmeekseen havaita, kuinka oudot tunteet kuin väkivoimalla hyökkäsivät hänen sydämeensä. Hän kuuli heikkojen äänien sanovan: 'Mitäpä turhaa ponnistelet. Anna tytön olla.' Mutta siihen panivat toiset, voimakkaammat, jyrkästi vastaan: 'Tyttö on minun, minä tahdon sen pitää!' Ja nuo heikot äänet vaikenivat, hukkuivat toisiin ääniin, samoin kuin hukkuvat yhtiön vuokralaisen vastalauseet taloon tunkeutuvien tukkilaisten meluun.

Joonaan emäntä tyynnytteli lasta, joka arkana seurasi Salkon pienintäkin liikettä. Tämä oli jälleen vetäytynyt penkille ja kaiveli synkännäköisenä suuripesäistä piippuaan. Kun oma lapsi pelkäsi ihan kuin kummitusta ja vielä päällepäätteeksi nimitteli haukkumanimellä…

Salkon verkkaisessa päässä askarteli ajatus ankarana. Hän mietti keinoa pulasta päästäkseen. Kunnia oli pelastettava kihlakunnasta ja pikku Pirita Joonaan hoidosta. Sen hän käsitti täysin selvästi. Hän ei paljon kuullut Joonaan juttelua. Tämä kyseli Kautokeinon kuulumisia, yhtä ja toista, mutta Salkko murahteli vain vastauksiksi. Pikku Pirita istui jälleen Maaretan sylissä ja tämä näytti erikoisemman hellästi hyväilevän lasta.

Salkko poltti ja mietti, sylkäisten tuon tuostakin jalkainsa väliin. Hänelle rupesi taivaanranta kirkastumaan. Muutamia mustia pilviä ajelehti siellä vielä, mutta vähitellen häipyivät nekin pois. Mitäpä siitä… jos olikin silmäpuoli… näkihän sitä yhdelläkin silmällä ne kodan hommat… Eikäpähän tuon tarvinnut porojen perässä hypätä… joten ontukoon… Ja niitä hänellä oli itsellään vielä riittämiin asti… pääasia vain, että hän, Salkko, pääsi holhouksen alta pois ja sai pikku Piritan luoksensa.

Kun Maareta illan suussa nilkutti navettaan lehmiä illastamaan, hiipi
Salkko hänen perässään sinne. Mitä siellä keskusteltiin, sen kuuli vain
Joonaan karja, neljä lehmää ja puolentoista vuotias sonnin mullikka.
Mutta Salkko tuli sieltä sangen tyytyväisen näköisenä ja lähti jo yötä
vasten ajamaan Tenomuotkan kirkolle.

Seuraavana sunnuntaina kuulutettiin porolappalainen, leskimies Salkko Salkonpoika Nulusjärvi ja palvelijatar Maareta Juhanintytär Mella, molemmat Tenomuotkan seurakunnasta. Ja saman sunnuntain iltana saapui sulhasmies kodalleen Nulusjärven rantaan ja kodan väen suureksi hämmästykseksi kätteli kaikki ihan alusta loppuun.

Jumalan hukka

Pehmeä-Matti oli aamusta alkaen ajattanut sutta. Hän oli aamulla varhain havainnut jäljet järvenrannassa törmän alla. Susi oli vainunnut poroa, joka oli ollut kiinni pihassa navetan edessä, mutta ei ollut uskaltanut nousta pihaan. Sen mielestä se oli vähän liiaksi haiskahtanut ihmiseltä. Rantatörmän alla oli yönsä viettänyt ja jättänyt jälkeensä syvän makuusijan, josta vasta aamulla oli noussut ja lähtenyt loikkaamaan järven yli, vastakkaiselle rannalle.

Pehmeä-Matti oli heti sonnustautunut matkaan. Pari ohraleipää ja voirasia laukkuun, kahvipannu laukunkantimeen, rihla selkään, ja niin hän oli pyyhkäissyt törmän alle hukan jälkeen. Elli, hänen vaimonsa, oli katsellut lähtöä tuvanikkunasta, alushameriekale yllään, kynsien takkuista päätään. Hänestä oli päivä mennyt pilveen, kun Matti vei pannun, kahvipannun. Millä hän nyt keittäisi?… Mutta pitihän hukanajattajallakin olla kahvitilkka kiveliössä ryypättäväksi… ja saattoihan hän, Elli, keittää padalla…

Pehmeä-Matti oli hiihtänyt koko aamurupeaman yhteen vauhtiin. Hän oli kaivanut laukusta ohrarieskan ja pistänyt poveensa. Sieltä hän oli silloin tällöin taittanut suuhunsa palan. Sitä menoa oli menty tunti toisensa jälkeen, yli aapojen, metsäsaarekkeiden, yli matalampien vaarojen. Hukan suunta oli koko ajan pitänyt pohjoista kohti ja Pehmeä-Matti käsitti tarkoituksen: — hukka pyrki tunturiin, missä lumi oli kovaa, pois metsämaista. Pehmeä-Matti tajusi, että jos se onnistuisi, olisi hukka henkensä pelastanut. Mutta Saariselkään oli vielä pitkä matka. Kaukaa, aapojen takaa hohtivat sen lumipeitteiset huiput. Välillä oli metsämaailmaa vielä peninkulmamääriä ja Pehmeä-Matti uskoi saavuttavansa suden, ennenkuin se ehtisi tunturiin.

Se oli iso hukka. Pehmeä-Matti tarkasteli jälkiä ja hänessä kuohui saaliinjano. Niin oli kuin olisi mies nutukasjalassa loikkinut yli jängän. Pehmeä-Matti pyyhki hikeä otsaltaan ja jatkoi matkaansa.

Kerrankin hän saisi hukan, oikean ison otuksen. Kun nyt vain ei luonto panisi vastaan niinkuin viime talvena. Hän oli tavannut hirvenjäljet Nila-aavalla ja lähtenyt jälkeen. Hirvi oli ollut lähellä ja lunta miehelle kaulaan. Leudon sään jälkeen seurannut pakkanen oli kovettanut hangen pinnan, mutta hirveä se ei silti ollut kantanut. Pari kilometriä hiihdettyään hän oli päässyt sen kupeelle. Siihen oli kookas eläin lyönyt maata ja hän olisi saattanut ripustaa sille vaikka tiu'un kaulaan. Oh, se olisi ollut helppo ampua, mutta hän ei ollut hennonnut. Antaa olla Jumalan luoman, oli hän ajatellut. Hirviriepu… Oli läähättänytkin niinkuin vaipunut poro…

Naapuri oli häntä pilkannut: "Kehno mies, kun jo kerran hirven saavuttaa ja sitten päästättää." Niin… naapurin oli hyvä pilkata, mutta minkäpä hän luonnolleen mahtoi. Kun hänen kerran oli niin vaikea tappaa, niin se oli niin. Siitä ei päässyt. Mutta nyt hän yrittäisi… tappaisi armotta… Hukka… vai jo että hukka!… Sehän oli peto eikä yhtään säälin arvoinen. Tappoi lappalaiselta vaikka viimeisen ajokkaan. Vai että sääliä… huihai! Pehmeä-Matti ei tällä kertaa aikonut sääliä. Hän työnsi sompansa lumeen ja hiihtää nytkytteli menemään, lapintakin helmojen lepsuttaessa hiihdon tahtiin.

Oli kummaa tämä elämä, oli. Ihminen hiihti ja peto pakeni… pakeni henkensä vuoksi. Se oli rakas jokaiselle… henkiriepu… hukallekin. Jumalan luoma se oli hänkin… niinkuin muutkin. Vaikka ihmisen saaliiksi luotu… Niinkuin tämäkin hukka tässä hänen edellään… hänen, Matti Peltovuoman, saaliiksi… ja elatuksen avuksi. Se oli Jumalan järjestys sellainen. Hän saisi siitä tapporahat… ensinnäkin tapporahat… ja sitten vielä taljasta toiset rahat. Olipa somaa mennä kirkolle nimismiehen luo hukkaa katittamaan. Nimismies käskisi istumaan ja sanoisi: "Vai hukan se Matti…" "Joo, hukan… ja olikin niin peijakkaan pahus hiihdättämään…" Niin hän sanoisi… kiroaisi noin vain, vaikka olisikin herroissa, napsauttaisi tulemaan noin vain… ja sylkäiseisi lattialle.

Matti sylkäisi hangelle pitkän, ruskean kaaren. Tupakkaakin saisi tapporahoilla, pari kiloa venäjänlehtiä. Oli somaa mennä kauppias Kuusimaahan ja pyytää venäjänlehtiä. "No, paljonkos pannaan?"… "No, jos heitä pari kiloa, etteivät aina olisi lopussa…" Kauppias katsoisi ihmetellen silmälasiensa takaa. "No, mutta Mattihan taitaakin olla rahoissa!"… "No joo… on sitä nyt tällä kertaa, kuin nostin juuri tapporahat…" Kauppias joutuisi yhä enemmän hämilleen. "Tapporahat?"… "Niin… hukan tapporahat." Ja hän saisi kertoa kauppiaalle uudestaan koko historian.

Oli se somaa kulkea kirkolla, kun olivat tapporahat taskussa. Pappikin tulisi tiellä vastaan ja ryhtyisi puheisiin. "No Malli, päivää!" "Mikä se Malin nyi kirkolle… tällaiseen aikaan?". "Se kun vain hukan tapporahoja perimässä…" "Vai jo tuli hukka? Myrkylläkö vai…?" Olisi niin mukava naurahtaa ja vastata: "Ei… tuota mie ajatin ja hiihdätti koranus vielä kovasti…" Niin… sen verran hän uskaltaisi papillekin kirota.

Pehmeä-Matti tunsi mielensä kepeäksi. Kahvipannu lekkasi laukunkantimessa. Eukko siellä tietysti tuskitteli… mutta tuskitelkoon. Jouti se pannu olla kerta hänenkin reissussaan. Palatessa saattoikin jonkun maan kainalossa kahvistella, kun työ oli tehty ja saalis saatu. Nyt ei ollut aikaa. Piti painaa pedon perässä, jonka askelten väli ei vielä näyttänyt pienentyneen.

Peto se oli hukka, täysi peto. Kun pääsi poroeloon, niin haaskasi kuin rosvo… tappoi minkä kerkesi. Ei tyytynyt yhteen… ei… surmasi niin monta kuin ehti. Tiesi, kuinka monta poroa oli tämäkin surmannut. Olkoon… mutta nyt ei tainnut äijärievulla enää olla aikaa poroja vainuta.

Pehmeä-Matti pysähtyi ja otti lunta suuhunsa. Päivä oli jo hyvän joukon sivu puolivälin ja yhä johtivat suden jäljet eteenpäin. Sitkeä elukka, ajatteli Matti, mutta tunsi samassa iloa. Sitä suuriarvoisempi oli saalis, kun se oikein vaivan takaa otettiin. Joo, joo, olipa soma palata kotia hukantalja seljässä.

Matti painoi eteenpäin. Kuta lähemmäs tunturiseutua hän ehti, sitä kantavammaksi kävi lumi. Ei se enää hukkaa paljoa pidättänyt, mutta esteenä se oli sittenkin… sittenkin.

Hiihdettyään muutaman kangaskappaleen, avautui Matin eteen iso aapa, laaja kuin järven selkä. Sen keskellä näkyi musta pilkku, joka nousi ja laski. Siellä meni hukka, tuskin parin kilometrin päässä.

Pehmeä-Matti sivautti aavalle kuin uusia voimia saaneena. Edessä, näkösällä oli jo saalis. Se kiihotti kumman voimakkaasti. Sydän jyskytti ja pohkeissa nyki. Karvakintaat puristautuivat yhä tiukemmin sauvojen ympärille ja lumi sihahteli sivakan alla.

Hukka oli jo väsynyt. Sen askeleet tulivat lyhemmiksi. Paikoitellen oli se ottanut laukka-askeliakin kuin koira jäniksen ajossa. Tuo kaikki osoitti uupumusta. Peto pääsi kuitenkin metsään, ennenkuin välimatka oli ehtinyt suurestikaan lyhetä.

Matti hiihti kiiluvin silmin ja kalpein poskin. Hänen suunsa oli väännyksissä rajuista ponnistuksista. Mutta hän oli päättänyt kestää. Housunkauluksen alla hyrskyi hiki kuin lipeä tiinussa, mutta Matti ei siitä välittänyt. Hän pisti mällin poveen ja haukkasi ohrarieskasta aimo kappaleen.

Mutta hukka oli sitkeämpi kuin hän oli arvannutkaan. Se juoksi jängän toisensa jälkeen, pitäen yhä kiinteämmin suuntaansa Saariselkää kohti. Sillä oli vahva aikomus ehtiä tunturiin ja pelastautua.

Matti kirosi hengessään. Koko päivän hän oli tarponut perässä ja nyt uhkasi saalis päästä käsistä. Ei, se ei saanut tapahtua! Hän pinnisti viimeiset voimansa ja hiihti huohottaen ja horjahdellen.

Aurinko laski. Puiden latvat punersivat hetkisen. Sitten levisi erämaan yli hämy, joka vähitellen rupesi väreilemään kellanhohtoisena. Kuu oli noussut.

Saariselän huiput kohosivat suoraan edessä. Kuunvalo lainehti niillä, ajellen omituisia, vipajavia häivähdyksiä tunturinrinnettä ylös, alas. Ne olivat kuin leikkiviä henkiä. Mattia rupesi hiukan pelottamaan, mutta hän rohkaisi itsensä ja painoi suden jälkeen.

Levähtääkin olisi tehnyt mieli, mutta Matti ei uskaltanut. Saariselkä oli liiaksi lähellä. Menisi hukkaan koko päivän työ. Ei, sitä hän ei sallinut itselleen. Piti vain ponnistaa herkeämättä muutaman neljännestunnin, sitten joutaisi levähtämään ja kahvistelemaan.

Ahaa, jopa rupesi hukkakin uupumaan! Pehmeä-Matti tarkasteli hiihtäessään jälkiä ja havaitsi ilokseen, että askelten väli oli käynyt hyvin epäsäännölliseksi. Väliin se oli pitempi, väliin harmittavan lyhyt. Sitten tuli taas jonkun verran laukkaa ja sitten lyhyenlyhyitä askeleita.

Tuolla se nousi taas maalle. Saattoi nähdä sen liikkeistä, ettei se enää kauan jaksaisi. Ruumis horjahteli arveluttavasti ja häntä veti velttona perässä. Pehmeä-Matti ehätti jälkeen, vaikka hänenkin polvensa jo tuntuivat heikoilta ja hengitys kävi yhtenä läähätyksenä. Kuu valeli salaperäistä hohdettaan pitkin jängän pintaa.

Kuunvalo vaikutti Mattiin niin omituisen aristuttavasti. Ei käynyt enää hautominen yhtä murhaavia ajatuksia kuin päivällä, auringon ollessa korkealla. Hukkakin oli tuntunut pedolta päivänvalossa, mutta nyt ympäröi sitä jonkunlainen viattomuuden kehä. Matin mielessä ailahti säälin tunne. Sen sai kuunvalo aikaan.

Koko kiveliö oli muuttanut hahmoaan, arkiasunsa se oli huomaamatta vaihtanut pyhäiseen, juhlalliseen pukuun, joka kiehtoi mieltä yhtä salaperäisesti kuin hämärä joulukirkko. Matin päässä risteilivät monenlaiset ajatukset. Hän muisti yhtäkkiä papin.

Oli jouluaamu ja pappi seisoi saarnatuolissa. Hän puhui rauhasta, joka kerran oli leviävä luomakuntaankin. "Susi vierailee lampaiden kanssa", oli pappi sanonut. Se oli tuntunut merkilliseltä. Ja se aika tulee pian, oli pappi sanonut. "Sinäkin, ystäväni, joka nyt vainoat hukkaa laumasi pahimpana vihollisena, saat silloin kunnioittaa sitä Jumalan hukkana, joka sopii laiduntoveriksi lampaallekin." Se oli niin omituinen tämä uusi pappi, jutteli kuin satuja saarnatuolista eikä juuri apostoleita maininnut.

Jumalan hukka… niin kuka meni takaukseen? Matin valtasi niin omituinen epävarmuus. Mitä, jos hän olikin ajattanut Jumalan hukkaa koko päivän ja kerännyt syntiä päälleen? Tämä hukkahan oli maannut rauhassa järven rannassa törmän alla. Miksei se olisi voinut ajokasta tappaa, joka oli siitä vain muutaman kymmenen metrin päässä. Huihai, olisi varmaankin, mutta se kun se ei ollut halunnut. Oli vain maannut rantatörmän alla ihmisen läheisyydessä, — ihmisen, jota toivoi parannuksen tielle. Mutta ihminen oli entisensä kaltainen. Hän ei ollut muuttunut: — ajatti ja pyysi, tappoi ja ampui, jos vain sai tilaisuuden. Niinkuin hänkin… Kuka oli oikeastaan peto? Eikö se ollut hän… ja hukka… tuo, joka pakeni hänen edellään, oli parannuksen tehnyt… oli Jumalan hukka, josta pappi oli saarnannut.

Pehmeä-Matti tunsi polvensa omituisen veltoiksi. 'Vaikea on ihmisen parannuksenteko', oli Saarna-Pietikin sanonut. Jo vain, Herra paratkoon. Tässä lykkeli hänkin maallisten toivossa, mutta kuolematon sieluparka lepatti avuttomana kuin riepu tuulessa. Jo vain… Herra paratkoon…

Matti saavutti maan ja nousi metsään. Hänen varjonsa hiipi edellä puiden välissä. Se teki niin surkean köyhän vaikutuksen kaiken tuon juhlallisen ja hiljaisen keskellä, joka häntä ympäröi. Hukan jäljet näyttivät kuin viimeisiltä varoituksilta armon ajassa. Matti tunsi silmänsä kostuvan ja hän niiskautti nenäänsä.

Yhtäkkiä katkaisi erämaan hiljaisuuden pitkä, valittava ulvonta. Matti säikähti niin että oli suistua silmälleen. Hän luuli aluksi tuomion pasuunan soivan, mutia pian hän tointui. Hukka oli pysähtynyt lähimmälle aavalle ja ulvoi, kuono kuuta kohti.

Se oli tietysti väsynyt eikä jaksanut pitemmälle. Ja senvuoksi se vuodatti tunteensa valittavaan ulvontaan. Se aavisti kuoleman lähestyvän. Tuo pieni, pahalta haiseva lappalainen sen toisi mukanaan. Hukka ulvoi yhä surkeammin ja odotti tuttua pamausta, mutta sitä ei kuulunut.

Pehmeä-Matti oli polvillaan kinoksessa ja itki. Hän rukoili anteeksi suuria syntejään. Hukan ulvonta johdatti mieleen isävainajan viime hetket. Noin hänkin oli huutanut… omantunnon vaivoissa, ennenkuin pappi tuli ja antoi synninpäästön.

Hukka istui keskellä aapaa ja ulvoi. Sen ääni longahteli pitkinä kaistaleina ympäri kiveliötä. Todellakin… se oli kuin tuomion torvi, itään, länteen, etelään ja pohjoiseen. Pehmeä-Matti kykötti polvillaan kinoksessa ja valitti ääneensä. Hän oli kuin sekaisin koko mies. "Herra, anna kansallesi syötävää!" huusi hän, koettaen voittaa hukan ulvonnan. Ja heti sen jälkeen hän ojensi kätensä aavalle ja huusi: "Veljeni, anteeksi, kaikki anteeksi!" Ja kuin vastaukseksi Matin pyyntöön kajahti kuutamoiselta aavalta:

— Uoo-aaa!

Se oli Jumalan hukka. Matti oli siitä nyt ihan varma. Hän vuoroin rukoili syntejään anteeksi, vuoroin kiitti Jumalaa, joka oli estänyt häntä sutta surmaamasta. Pitkän aikaa hän makasi aavan reunassa itkien. Lopulta hän kuitenkin rauhoittui ja kohotti päätänsä.

Hukka oli saatuaan hetken levähtää lähtenyt jatkamaan pakomatkaansa.

Matti nyökäytteli päätään ja höpisi itsekseen:

— Mene, mene, veljeni… Jumalan hukka… mene Jumalan rauhaan.

Senjälkeen hän itki vielä hiukan, mutta tyyntyi lopuksi kokonaan. Saatuaan tulen aavan reunaan, eväänsä suliksi ja kahvin kiehuman hän tunsi samaa, mistä Saarna-Pieti oli kerran seuroissa puhunut:

"Rauhan käsittänyt ei kaipaa ruokaa eikä juomaa, mutta ehkä hän syö, on se kaikki tämän syntisen lihan tarvetta varten."

Kuuva

Kuuva istui seuroissa, sepä tietty. Ei Kuuva ollut miestä huonompi, vaikka olikin matkallaan kirkonkylään varastanut Telpukalta lampaan.

Lukkarin pirtti oli täynnä väkeä, pakaten täynnä. Kuuva oli valinnut itselleen paikan uuninnurkkauksesta, puuarkun kannelta. Siinä oli toisella puolen uuninkylki, toisella ruokakaappi. Paikka oli juuri kuin Kuuvaa varten. Siihen ei näkynyt saarnamiestä, kun suorana istui. Ja se oli Kuuvasta hyvä asia. Mutta jos hiukan taivuttautui etukumaraan, saattoi nähdä saarnamiehenkin. Ja sekin oli hyvä, sillä Kuuva halusi silloin tällöin vilkaista saarnamieheenkin, Juntin-Pietiin, joka kaksi kyntteliä edessään istui pöydän takana, selittäen Luukkaan evankeliumin viidettätoista lukua.

Kuuvasta tuntui olo hyvältä. Sattuikin seurat ja hänkin ehti mukaan. Juntin-Pieti oli hyvä saarnamies, eri henkeä kuin pappi. Sen oli Kuuva kuullut Telpukan emännältä eikä Kuuva koskaan pannut vastaan, mikäli seuroista ja saarnamiehistä oli puhe.

Siinä ne istuivat vieretysten Kuuvaa vastapäätä, toisella puolen pirttiä. Telpukan emäntä ja metsänhoitajan rouva.

Se oli Kuuvan mielestä mukava sattuma. Lammas oli ollut Telpukan ja paistit siitä oli ostanut metsänhoitajan rouva. Ja molemmat olivat kahvittaneet. Kultalaitaisista kupeista oli metsänhoitajan rouva tarjonnut.

Kuuva poikkesi tavallisesti Telpukassa, kirkolla käydessään. Se oli hänen käymätalonsa. He olivat väärtejä Telpukan kanssa, vaikka Telpukka viime vuosina olikin käynyt mahtavaksi, rikastunut kun oli. Yhdessä he olivat ennen poroja varastaneet. Se oli Telpukkakin lantalaistunut, niinkuin hänkin, jolle nyt riitti vaivainen lammas.

Nytkin, tällä matkalla hän oli poikennut Telpukkaan. Telpukka itse ei ollut sattunut kotiin. Savottatöihin kuului menneen. Telpukan emäntä oli yksin ollut kotona. Ainoastaan Riikan-Hannu oli istunut pirtissä ovensuussa, lakki silmillä. Emäntä oli kertonut, että heiltä viime yönä oli varastettu lammas ja oli epäillyt juuri Riikan-Hannua. Eikä ihme, sillä siihen työhön oli Hannu yhtä kätevä kuin hänkin. Emäntä oli pyytänyt Kuuvaa korjaamaan läävän ovea, kun ei sattunut Telpukkakaan kotia. No, miksi ei. Kuuvaa ei ollut tarvinnut kahdesti käskeä. Hän oli jo siksi lantalaistunut, että saattoi korjata läävänkin oven. Oli vallinnut jo hyvä hämärä, mutta se ei ollut estänyt tuommoista pientä työtä. Kuuva oli mennyt läävään ja pitänyt pienen tarkastuksen. Huono oli ollut ovi ja läävässä yksitoista lammasta. Mutta lammasten lukumäärä oli kiinnittänyt hänen huomiotaan paljon enemmän kuin läävän ovi. Hän oli hiukan kuulostanut ja sitten ykskaks tehnyt tekosensa. Lammas oli kadonnut hänen kelkkaansa käden käänteessä. Hän oli pistänyt sen karsinassa ja juoksuttanut veren läävän pohjalle lannan sekaan, sivaltanut lampaan säkkiin ja peittänyt kelkkaansa. Kaikki oli käynyt niin nopeasti, etteivät toiset lampaat olleet tienneet mitään. Sitten hän oli pessyt lumessa kätensä, peuhtonut lumen sekaisin ja korjannut läävän oven. Ja Telpukan emäntä oli kahvittanut.

Peräkanaa he sitten olivat kirkolle ajaneet, Telpukan emäntä edellä ja Kuuva jälessä. Matkalla oli emäntä jutellut seuroista ja Riikan-Hannusta. "Se on hyvä saarnamies se Juntin-Pieti." "Hyväpä, hyvä." "Sillä on eri henki kuin papilla." "Enpä tietysti." "Mikäs nyt papilla… se kun tihunnin kantaa." "Ja se on sitten varas tuo Riikan-Hannu…" "Mikäpäs se… Hannu-riepu." "Vei meiltäkin lampaan kuin puhaltaen vain." "Mikäpäs se… kyllähän se Hannu…" — Kuuva oli koetellut, pysyikö lammas kelkassa. "Sinä se olet tainnut poisheittää…?" "Niin… minkä?" "No, sen varastamisen." "Pois, pois… hyvänen aika!"… Niin he olivat ajaneet kirkolle, jutellen seuroista ja Riikan-Hannusta ja lammas oli koko matkan pysynyt kelkassa. Se olikin parahiksi kohmettunut, että sen oli hyvin saattanut nylkeä männikössä, kirkonkylän laidassa, johon hän Telpukan emännästä oli jäänyt, sanoen poikkeavansa Aarulaan. Nylkeminen ei ollut vienyt pitkää aikaa. Mikäs se… yksi vaivainen lammas… Parahiksi ennen seurojen alkua hän oli ehtinyt käydä metsänhoitajassa myymässä rouvalle paistit. Sielläkin hän oli saanut kahvit ja kiitokset vielä.

Siinä he nyt istuivat vieretysten molemmat, Telpukan emäntä ja metsänhoitajan rouva, kuiskien hiljaa keskenään. Mistähän mahtoivat puhella? Kuuvaa nauratti, vaikka hän koettikin pysyä totisena. Huomenna keittää metsänhoitajan rouva lampaan lihaa ja Telpukan läävässä on yhtä vähemmän. Se Riikan-Hannu tietysti… joka aina istui lakki silmillä kuin pahan omantunnon vaivaama ainakin. Mokoma, vaikka Kuuva korjasi oven…

Kuuvalla oli hyvä olo. Pirtissä tuoksui lämmin ja Juntin-Pietin ääni soi niin lauhkeana. Kuuva tunsi omituista liikutusta. Hänen päässään kehräsi ajatus. Se oli melkein kuin kiitollisuutta. Jumalaa hän ei oikein uskaltanut ajatella, mutta siinä pyöri ja kehräsi ajatus sentään kuin ympärillä jonkun aran ja koskemattoman paikan, jonka hyvin saattoi kiertää. Merkillistä, ettei hän koskaan tuntenut omantunnonvaivoja. Hän olisi uskaltanut vaikka vetoa lyödä, ettei hän peljännyt omantunnonvaivoja enempää kuin suntio pimeää kellotapulia. Se poika soitti vain, vaikka oli pimeä kuin säkissä. Ei laskenut pyhän tuloa hämärän mukaan niinkuin entinen suntio, joka soitti toisinaan jo kolmelta. Ei, tämä nykyinen meni pappilaan puoli kuusi iltapäivällä, järjesti kellonsa papin kellon mukaan ja soitti kuudelta niinkuin kesälläkin…

Kuuva taivuttautui hiukan etukumaraan ja katseli suntiota, joka istui melkein pöydän päässä, tarkaten saarnamiestä, kasvoillaan tavallinen, rauhallinen hymynsä. Kuuvasta tuntui hyvältä katsella suntiota. Hänen kasvoiltaan saattoi lukea ikäänkuin sanattoman kehaisun: "Mikäpäs tässä ja yleensä." Se hymy oli kuin kaikkia pelkäämättömiä varten ja Kuuva omisti sen tyynesti itselleen. "Mikäpäs tässä… ja yleensä…" "Ilmitulo se pahinta oli…" "Mutta kukapa sen todisti?"… "Jo vain, kukapa sen todisti?"… Lampaita niitä oli hänelläkin… ja myödä se osasi hän niinkuin muutkin… myödä ja syödä. Mikäs siinä. Saattoihan hän lampaan syödä kotia päästyään ja silloin oli hänen karjassaan yhtä vähempi. Heh!

Juntin-Pieti puheli lauhkeasti, vanhaan, sävyisään tapaansa. Kadonneesta lampaasta kuului puhuvan parastaikaa. "Kyllähän sinä, ystäväni, ymmärrät, miltä tuntuu, kun lammas häviää… joko sitten eksyy taikka muuten tulee pois." Ymmärsi sen Telpukan emäntä ja ymmärsi sen Kuuvakin. Mikä ettei… Joka on poissa, se on poissa… "Ymmärtänet nyt myöskin, miltä Jumalasta tuntuu, kun joku hänen lapsistaan syntiin sortuu…" Ymmärsi sen Telpukan emäntä, mutta sitä ei taas ymmärtänyt Kuuva. Siinä oli jälleen tuo arka, koskematon paikka, jonka saattoi kiertää. Kuuva ei viitsinyt tarkata saarnaajan esitystä sen pitemmälle, sillähän ei ollut sitä varten tullutkaan. Sen kun vain muuten, jonkunlaisesta seikkailunhalusta. Häntä yksinkertaisesti huvitti istua tässä puuarkun kannella, pirtin muurin ja ruokakaapin välissä semmoisena kuin oli. Huvitti senkin vuoksi, etteivät läsnäolijat aavistaneet, mitä hän mietiskeli ja kehräsi, huvitti sekin, että häntäkin ehkä pidettiin kristittynä, kun istui seuroissa, huvitti yleensä jos mikä… Telpukan emäntä, lammasläävän oven korjuu, lampaan tappo ja kahvit molempien luona… Telpukassa ja metsänhoitajassa, huvitti Riikan-Hannu, joka jurotti lakki silmillä ja veti epäluulot päälleen. Tyhmä! Olisi kulkenut kuin mies… reilusti ja reimasti. Olisi korjannut läävän oven niinkuin hän, Kuuva, ja istunut seuroissa, sen sijaan että murjotteli pahan omantunnon näköisenä. Pyh! Olipa tämä maailma kumma!

Kuuva oikein ihmetteli Riikan-Hannun taitamattomuutta. Piti olla rauhassa vain… mukavasti, ja katsella, kuinka kaikki meni sileästi kuin itsestään aivan.

Juntin-Pietin ääni oli hiukan kohonnut. Hän oli päässyt käsiksi lempikohtaansa, teurastettuun vasikkaan. "Pitihän meidän iloita ja riemuita, sillä tämä sinun veljesi oli kuollut ja virkosi eloon…" Naisväen puolelta rupesi jo kuulumaan itkun hyrskettä. Joku heistä nousi penkistä ja meni saarnamiehen kaulaan. Tämä keskeytti hetkeksi selityksensä, todistaen syntejä anteeksi, ja jatkoi sitten puhettaan hiukan hillitymmin.

Kuuva istui ja kuunteli. Hän ei ollut ensi kertaa seuroissa ja hän tajusi, että selitys läheni loppuaan. Hän tunsi nälkää, sillä hän ei ollut syönyt sitten kuin kotona. Telpukassa oli ollut aie haukata, mutta siinäkin oli aika mennyt oven korjuussa ja muussa. Kylällä taas oli ollut hommia sielläkin.

Hän rupesi katselemaan ympärilleen kuin etsien jotakin suuhun pantavaa. Niinkuin sitä olisi seuratuvassa saatavissa ollut. Mutta Kuuva ei sitä ajatellut. Hänen oli vain nälkä ja hän käänteli päätään puoleen ja toiseen.

Sattuipa niin hänen katseensa ruokakaapin päälle. Siinä ihan käden ulottuvissa näkyi lautanen. Kuuva veti sen varovasti alas viereensä arkun kannelle. Sitä ei kukaan havainnut. Liikutukset olivat nyt hyvällä alulla ja Kuuvalla oli erinomainen tilaisuus tutkia lautasen sisältöä.

Lautasella oli keitettyjä punasmakkaroita. Kuuva kahmaisi niistä taskuunsa pari, kolme, otti yhden käteensä ja nosti lautasen paikoilleen. Nyt saivat seurat hänen mielestään jatkua tahi loppua.

Seurat eivät kuitenkaan vielä loppuneet. Pöydän ympärille oli kerääntynyt tiheä ryhmä vaimoväkeä. Siellä seisoi Telpukan emäntä ja metsänhoitajan rouvakin. Huivinnurkat ja nenäliinat olivat ahkerassa käytännössä. Siellä itkettiin ja pyydettiin anteeksi. Ja Juntin-Pieti todisti, todisti oikein sydämensä pohjasta. Miehet istuivat allapäin, katsellen saapasvarsiaan, yksi ja toinen mietteissään syljeskellen.

Kukaan ei kiinnittänyt huomiota Kuuvaan, joka istui uuninnurkkauksessa puuarkun kannella ja söi punasmakkaraa. Hän pureskeli suun täydeltä, tarkaten liikettä pirtissä. Hänen mielestään oli kaikki niinkuin olla pitikin. Hän pureskeli hyvällä ruokahalulla, siunaten hengessään lukkarinemäntää, joka oli makkarat laittanut. Ihan kuin häntä varten. Jokainen sai osansa ja oli tyytyväinen. Sai, mitä halusikin. Eikä Kuuva tällä hetkellä halunnutkaan muuta kuin saada rauhassa syödä punasmakkaroitaan. Hän istui puuarkun kannella heilutellen jalkojaan ja oli tyytyväinen.

Alkoi yleinen anteeksipyyteleminen. Naiset lähtivät kulkemaan pitkin penkkejä pyytämään anteeksi veljiltä ja sisarilla. Se kuului Kuuvan mielestä järjestykseen eikä hän siitä hämmästynyt. Joukossa oli yksi ja toinen, joka oli häntäkin soimannut. Oli aivan paikallaan, että pyydettiin anteeksi.

Telpukan emäntä lähestyi Kuuvaa käsi ojona. Kuuva pisti makkaran pään suuhunsa ja oli valmis. Hän tiesi, mitä tuleman piti ja oli rauhallinen.

— Anteeksi, veli! Minäkin olen soimannut sinua varkaaksi niin monta kertaa. Telpukan emäntä halasi Kuuvaa kaulasta ja itki.

— No… huihai… älkäähän nyt! Anteeksi vain. Kuuva pureskeli makkaran jäännöstä ja sylkäsi sen päässä olleen rihmakappaleen lattialle.

Tuli toisia, tuli ja meni. Kaikki olivat samalla asialla. Anteeksi pyysivät ja anteeksi saivat. Ei Kuuva ollut miestä huonompi. Hän tiesi, mitä seurajärjestykseen kuului ja hän todisti anteeksi ja sai anteeksi.

Seurojen päätyttyä seisoskeli joukko miehiä pihalla tupakoiden. Kuuva työntyi väkijoukon mukana lukkarin portaita alas lukkarinemännän punasmakkarat taskussa. Hän oli ottanut loputkin.

Joku miehistä tunsi hänet ja virkkoi:

— Kas, Kuuvakin! Jumalan terve!

— Ka, tervepä, terve! Mitä kuuluu?

— No eipä… hauskat seurat vain.

— No, ka hauskat… joo… kerrassaan hauskat…

Kuuva heitti hyvästit ja lähti käymään kortteeritaloaan kohti. Hänellä oli vielä porontalia ikenissä ja hän mujautteli suutaan vastasyöneen lailla.

Herrojen tuttu

Ei voinut kieltää, ettei Jänkä-Joosu ollut herrojen tuttu. Se täytyi Sieri-Matinkin myöntää, vaikka hän ei suinkaan kuulunut Jänkä-Joosun ystäviin. Mutta ihmekös tuo, kun oli kruununtie satuttu vetämään niin läheltä taloa, että ohikulkijat saattoivat melkein ikkunasta nähdä, mitä kulloinkin padassa kiehui. Näin arveli Sieri-Matti, mutta Jänkä-Joosu itse oli toista mieltä: se kun näet ei käynyt keskustelutaito kaikilta samalla tapaa. Siinä oli eroa: Sieri-Matti työnsi alahuulensa eteenpäin kuin merkiksi, että hän oli valmistautunut miettimään vieraalle sanottavaa. Mutta sekös se vieras jouti odottamaan, milloin Sieri-Matti kerkisi. Ei, vieraalle piti olla sanottavat valmiina jo silloin, kun tämä päästeli poroaan pihalla. Ja sitä oli Jänkä-Joosulla, oli varallakin. Kummako siis, jos herrat poikkesivat Joosun tupaan ja ajoivat Sieri-Matin ohi. Huihai, ei se yhtään kumma.

Ei ollut paikkakunnalla asunut yhtään virkamiestä, jonka kanssa Jänkä-Joosu ei olisi ystävyydessä elänyt. Oh hyvänen, kaikkien pappien ja nimismiesten kanssa järkiään, poliiseista puhumattakaan. Opettajia ei Joosun miehuuden aikana ollut vaihtunut kuin yksi, mutta hyvinä olivat pysyneet välit senkin virkakunnan kanssa. Jokainen käski käymään ja tietysti Jänkä-Joosu kävi.

Useampi virkamies sai kiittää Joosua viihtymisestään Tenomuotkan kaukaisessa tunturipitäjässä. Hän osasi neuvoa jokaista juuri niin kuin kulloinkin tarvitsi, osasi valmistaa tietä ihmisten luo. Eivät olleet tenomuotkalaiset näet tottuneet suuhun lentämään. Ei, sen joka halusi heidän kanssaan väleihin päästä, piti itse ottaa ratkaiseva askel. Uusi nimismies — naimaton — tuli pitäjään. Hän valitteli yksinäisyyttä, valitteli yhdelle, valitteli toiselle, mutta ei saanut ymmärtämystä osakseen. Seutulaiset sanoivat: 'Vai ikävää se lensmanni pitää', tai sitten vain hymähtivät koko jutulle. Mutta sattuipas tämä kerran valittelemaan Jänkä-Joosullekin. Sitä olikin Joosu odottanut. 'Mitä niitä houkkia', oli hän huudahtanut, 'vai että ikävä!' 'Pitää lähteä kylää kiertämään, käydä taloissa juttelemassa ihmisten kanssa.' Kyllä sai lensmanni vaikka tuomiopäivään asti ikävän kanssa kamppailla, jos puustellissaan jörötti. Ei, piti lähteä kanssapuheita pitelemään, niin jo aika kului! Mikä ettei! Ja Joosu oli pyörittänyt etusormeaan — niinkuin hänen tapansa oli — kuin näyttääkseen, kuinka helposti kaikki kävi.

Nimismies oli seurannut neuvoa ja mitenkäs oli käynyt. Joo, muutaman viikon kuluttua oli jo tunnustanut Joosulle, että päivät menivät kuin siivellä pyyhkäisten. Kyllähän Joosu sen oli tiennyt, mikä ettei… Vielä vuosien päästä oli nimismies kerran Kriston talossa, kun puhe oli kiertynyt hänen alkuaikoihinsa, Jänkä-Joosua osoittaen sanonut: 'Tuossa se on minun oppi-isäni.'

Kyllä olikin Joosu vuosien varrella saanut oppi-isänä olla yhdelle jos toisellekin, — tätä nykyistä edellisen papin rouvallekin kerran. Joosu oli astunut pappilan kyökkiin muutamana sunnuntaina iltapuolella päivää. No mitäs ollakaan. Täälläkös papinrouva itki, itki niin, että kirkkaat kyyneleet tipahtelivat hänen edessään olevalle lihalautaselle. 'No mikäs täällä?' Mikäkö? Kylän vaimot olivat puhuneet papinrouvasta pahaa ja siitä loukkaantuneena tämä nyt itki. Joosu oli hetipaikalla ottanut eri asennon, asettunut seisomaan jalat haaralleen — niinkuin hänen tapansa oli juhlallisissa tilanteissa — ja ruvennut pyörittämään lakkia etusormen ympäri. 'Katsokaapas, rouva, tätä. Minkäs luulette tämän olevan?' oli hän kysynyt lakkiin silmäten. 'Tämä on juorumylly. Kuta enemmän vettä, sitä nopeammin se pyörii.' Ja Joosu oli pyörittänyt lakkia niin, että se lopulta oli kirvonnut kädestä ja lentänyt vesisaaviin. Mutta tämän pienen esipuheen jälkeen hän oli ryhtynyt selittämään juorun salaperäistä luonnetta. Se oli kuin kulunut peski: — kuta enemmin sitä pelmuutti, sitä sakeammin se karvaa päästi, toisin sanoen, kuta vakavammin juoruihin suhtauduttiin, sitä enemmän tekemistä niistä sai. Ei, piti jättää juoru rauhaan. Silloin se lakkasi kiertämästä, kuten myllynratas, jolta on vesi loppunut. Muta annapas kylän vaimojen korvien kuulla pappilan rouvan jo itkeneen, silloinkos ne vasta oikein vauhtiin pääsisivät. Tämä puhe oli vaikuttanut suurenmoisesti: — pappilan rouva oli herennyt nauramaan, nauranut ihan katketakseen. Ja sitten: — kahvipannu oli pantu tulelle ja juuri varsin.

Oli siihen sattunut itse pappikin ja nähnyt rouvansa iloisen muodon. 'No, mikäs tämän muutoksen on aikaansaanut? Äsken sadetta ja nyt auringonpaistetta.' Joosu oli selittänyt, minkälaisen opetuspuheen hän oli rouvalle pitänyt, selittänyt kuin anteeksipyydellen: — Kesti se ruveta hullujen vasikoiden kanssa kilpaa juoksemaan, hiihai! Kesti se ruveta kylän ämmien puheista selvää ottamaan. Mutta niitä houkkia! Kyllä niillä liipatusta riitti, riitti varallakin, joilla ei muutamilla koranuksilla ollut muu työnäkään kuin reistoa ja ränsätä virkakunnan kanssa, niitä houkkia! Kyllä hän, Joosu Jänkäjärvi, sen tiesi. Hänen päänsä oli jo siksi monessa liemessä keitetty pitkän elämän varrella.

Pastori oli kutsunut Joosun saliin, tarjonnut tuolin, nostanut sikaarilaatikon nenän eteen pöydän kulmalle ja lausunut: 'Niin se on kuin Joosu sanoo, kyllä kai se kesti…'

Oli juotu sitten rouvan keittämät kahvit ja tyytyväisenä oli Joosu lähtenyt ajelemaan kotiinsa Jänkäjärvelle.

Sen käynnin jälkeen oli papista ja Joosusta tullut henkiystävät. Ei ajanut pappi sitä kertaa Jänkäjärven ohi, ettei olisi talossa käynyt. Ei, tuli aina, tuli kuin kotiinsa, ryyppäsi kahvit, kertoi kuulumiset ja — jos oli pitäjältä paluussa — pyysi tavallisesti Joosun kyytiin. Jänkäjärveltä palautti kievarikyydin tai — milloin oli matkassa omalla porollaan — pani tämän tyhjänä jäljessä juoksemaan. Ja kesälläkin, vaikka sattui pyöräpelillä kulkemaan, ei viitsinyt enää ajaa tuota puolentoista penikulman taivalta kirkolle, vaan otti Joosulta kärrykyydin. Ja Joosu ajeli, ajeli ja jutteli, papin istuessa mukavasti kahdesta päällekkäisestä heinäsäkistä laitetulla takaistuimella. Ja pehmeästi oli kuljettu, vaikkei vietereitä ollut lainkaan, eikä ollut, papin sanojen mukaan, toisen luokan junanvaunussakaan sen mukavampi istua kuin Joosu Jänkäjärven rattailla.

Kyllä oli siis Joosu herrojen tuttu, oli varallakin, ja sekös kävi naapurille kateeksi. Ihan se murjotteli päiväkaudet, kun vain oli sattunut Joosun luona virkakuntaa käymään. Joosulla olikin tapana heti vieraan lähdettyä mennä Sieri-Matin luo, kävellä edestakaisin tuvassa ja kattoon tirkistellen puhella: 'Se on kumma, kun ihmiset käyvät kohti, virkakunta ja alinkokansa.' Ja senjälkeen hän, painaen toisen silmänsä kiinni, jatkoi: 'Minä luulen, että vaikka jo sattuisi keisari kulkusalle, niin meidän taloa kohti kävisi hänkin.' Johon Sieri-Matin vaimo ei sanonut muuta kuin 'pyh!' Matin itsensä istuessa lakan ääressä, piipunnysä hampaissa ja huulet torvella, kuten hänen tapansa oli mietehetkinään. Mutta Jänkä-Joosu ei jäänyt Matin mietteitä kuulemaan, vaan työntyi ulos sen tiensä, käyskellen verkalleen kotiinsa.

Mutta vasta Joosun maine kohosi, kun sattui maaherra kerran
Tenomuotkaan tulemaan.

Pappi ei sattunut sillä kertaa kotiin, missä lie ollut… "alhaalla" omilla matkoillaan. Silloinkos valtasi Jänkä-Joosun rohkeuden henki: hän päätti itse ottaa maaherran vastaan.

Jo päiviä ennen maaherran tuloa käveli Joosu joka aamu muutamia kilometrejä Lainioon päin, mistä maaherraa odotettiin saapuvaksi. Pyhätakki päällä hän asteli totisena kuin kirkkoon menossa, mietiskellen, miten suuresta herrasta selviytyisi. Pian hän pääsikin selvyyteen. Hänellä oli ohjelma valmiina ja hän oli päättänyt panna sen täytäntöön.

Muutamana päivänä maaherra sitten saapui. Joosu oli parahiksi kerinnyt vahtipaikkaansa, kun tienkäänteestä porhalsivat esiin maaherran hevoset. Joosu tempasi lakin päästään, ruveten heiluttamaan sitä vastapäivää kuin korkeiden vieraiden rohkaisuksi, aivan kuin olisi tahtonut sanoa, että tulkaa vain, älkää yhtään peljätkö. Sitten hän lähti astumaan maaherran hevosen edellä, avopäin, arvokkaana kuin juhlamenojen ohjaaja valtiopäivien avajaisissa. Hän oli päättänyt opastaa vieraat taloon.

Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun maaherra huusi hänet rattaille. Mitäs suotta kävellä, kun sattui kärryissä tilaa. Niinpä vain. Olihan hän ennenkin ajanut suurten herrain kanssa, pappien ja lensmannien, olipa kyydinnytkin. Liekö maaherra sattunut kuulemaan?

Ei ollut maaherra kuullut, mutta hyvin oli pitänyt Joosun seurasta. Oliko nimismies pannut hänet vahtiin? Vielä mitä! Sekös sille sen vertaa päähän mahtui. Omasta aloitteestaan hän oli tullut. Oli jo kohta viikon ajan joka päivä kävellyt tämän välin, katsastaakseen, eikö vieraita kuuluisi. Olipa yksi ja toinen jo kysellyt, että mitä varten hän pyhätakissa marssi keskellä kiireintä heinäntekoa. Hän oli vain vilkuttanut silmää ja vastannut, että sittenpähän nähtäisiin. Olisikin saatava se Suonttajänkä kuivatuksi. Siihen sitä heinää tulisi, sen saisi maaherra uskoa.

Uskoihan maaherra sen, uskoi ja tiedusteli, kenelle jänkä kuului. Hänelle, Joosu Jänkäjärvelle, juuri. Maanmittari oli sen lohkaissut, mutta varoja puuttui. Ei tainnut niissä kruunun kassoissa sellaisia rahoja löytyä, että sopisi jänkään upottaa?

Maaherra oli nauranut ja luvannut miettiä asiaa. Ehkäpä löytyisikin. Saatiinpa katsoa, kun kaupunkiin tultiin. Maaherra oli kysellyt yhtä ja toista Lapin oloista ja elämästä, ja Joosu oli selittänyt. Olisi lakkautettava kaikki kieltolait, niinkuin metsästys- ja kalastuskiellot. Mistä otti köyhä tunturi talollinen kevätkalan, kun ei saanut nuotata ennen heinäkuun alkua? Ei pahasilla verkkorääsyillä mitään saanut… oikeaa kalaa ainakaan. Saatiinhan ahventa ja haukea, mutta tokkopa oli Jumala niitä ihmisruuaksi aikonut… ruotokoiria ja vedenpetoja. Vai mitä maaherra arveli? Siika se oli ihmisruokaa, mutta sitäpä ei keväisin saanut muulla kuin nuotalla.

Maaherra oli tiedustellut nimismiehen suhtautumista luvattomaan kalastukseen. Mitä niitä houkkia. Ei järkimies ruvennut alinkokansan kanssa joutavista käräjöimään. Sen verran vain piti puustaimesta kiinni, ettei itse juuri ostanut luvattomasti pyydettyä, mutta piika, se ontuva Matleena, Pesti-Pietarin sisar, osti kyllä, osti ja iski silmää, papinrouvasta puhumattakaan.

Olivat ne olleet hupaisia herroja, maaherra ja hänen matkakumppaninsa. Nauraneet olivat ja ruotsia puhuneet väliin, mutta hänkö, Joosu, se siitä oli välittänyt, huihai! Oli nauranut mukana silmää iskien ja pistänyt ruijaksi silloin tällöin. Sen verran hän sitäkin saattoi, ettei juuri myymään päästy.

Niin oli tultu Jänkäjärveen ja ajettu Joosun taloon. Maaherra oli istunut seinäkellon alla ja ryypännyt kahvit samoista kupeista kuin nimismies ja pappikin käynneillään. Ne olivatkin sellaiset vähän harvinaisemmat kupit, Tulikivenkarvaiset ja punareunaiset — "revontulikupit", niinkuin lappalaiset niitä nimittivät. Se vain oli paha, että kupista oli korva poissa. Eemeli-poika oli pienenä pudottanut kupin lattialle ja niin oli korva katkennut. Mutta virkakunta niistä oli kahvinsa juonut siitä huolimatta jo kohta kymmenen vuoden ajan.

Hyvin oli maaherra Joosun tuvasta pitänyt. Siistiksi oli kehunut. Sänkyjen paljoutta vain oli ihmetellyt niitä kun oli kaikkiaan viisi. Taisi olla isokin perhe? Eikö mitä… Yksi poika vain, Eemeli… se sama, joka oli revontulikupin särkenyt. No, kuka noissa muissa nukkui? Toisessa kissa ja toisessa koira, kolmas seisoi joutilaana vielä. Mutta siihen nyt saatettiin sijoittaa vaikka lammas karitsoineen. Ei tarvinnut kuin naulata pari lautaa pitkin päin, niin syntyi karsina… jos niiksi tuli. — Ne olivat muistisänkyjä entisiltä papeilta.

Joosu oli kertonut sänkyjen historian. Olipa siinä ollut kuulemista. Tuo suuri, päästävedettävä, oli aikoinaan kuulunut Prostenus-papille. Mahtoiko maaherra tuntea?… Se oli ollut sellainen leikkisä mies ja hyvissä väleissä oli eletty. Jo kuukausia ennen papin lähtöä oli hän sopinut sänkykaupoista. Mutta miten ollakaan, Muotka-Maija, joka aina kerkesi joka paikkaan, oli iskenyt silmänsä sänkyyn. Se piti hänen muka saada Mooses pojalle, joka vasta oli naimisiin mennyt. Mutta sattuipa hänkin, Joosu, pappilaan juuri samaan aikaan kuin Maija oli sänkyä ostelemassa. Silmälasit nenällä, tärkeän näköisenä oli.

Maija sänkyä tutkinut, tinkien tapansa mukaan. Prostenus-pappi oli iskenyt silmää, antaen Maijan tinkiä. 'No, kaksitoista markkaa minä siitä maksan, se on viimeinen tarjous.' 'Niin, kyllähän se muuten… mutta minulla ei ole tähän enää valtaa.' 'Se on tuossa se sängyn omistaja.' Pappi oli viitannut Joosua, joka ruokasalin ovelta oli seurannut kaupantekoa. Silloin oli Maija lähtenyt, hehhehhee! — Niin, siinä sängyssä oli nukkunut piispakin kahdesti ja nyt siinä nukkui Maksi, kissa.

Kyllä oli maaherra nauranut ja hauska oli toisillakin herroilla ollut. Vai sellainen sänky se oli… piispansänky… Joo… ja siinä oli sitten tarkka kello seinällä. Ennen aurinko erehtyi kuin se… Mitenkäs sopi… kävikö yhdessä maaherran kello? Eipä oikein… viisi minuuttia erotti. No sitten kävi jäljessä, ihan varmaan!… Maaherra siirsi kellonsa seinäkellon mukaan ja toiset herrat tekivät samoin.

Joosu olisi halusta saatellut vieraitaan kirkolle, mutta hevonen oli herennyt varsankantopäälle, jotenka sillä ei hennonut ajaa. Eikä ollut maaherrakaan pyytänyt rattailleen enää. Mikä lie tullut? Liekö pahastunut siitä, kun hän oli sen kelloa moittinut. Ei Joosu sitä oikein ymmärtänyt. Mutta siitä hän oli enemmän huolissaan, miten kirkolla selviytyisivät esittelyistä ja muista vastaanottojuhlallisuuksista. Oli se nimismieskin niin ujontapainen eikä sattunut pappikaan kotiin.

Joosun huoli ei osoittautunutkaan aiheettomaksi. Eivät olleet kirkonkylän herrat osanneet käyttäytyä niin vähän vähää. Tyhmistelleet olivat kaikki, koko joukko. Ei oltu älytty edes kirkonkelloja soittaa, puhumattakaan muusta. Joosu kulki äreänä, puskien vihansa tammalle, joka sekin oli kuin salaisesta sopimuksesta herennyt varsankantopäälle ja siten liittoutunut maaherran vastaanottojuhlallisuuksia sotkemaan.

Ei, eri tavalla hän olisi asiat järjestänyt, jos olisi kirkolle päässyt. Kas näin:

Suntio kellotapuliin pitämään vahtia, milloin näkyisi maaherran matkue tulevaksi. Sitten — vierasten ehdittyä näköpiirin kellot soimaan kuin tulipalossa… niin juuri… kuin tulipalossa ihan. Sellainen moika, että taivas olisi vavahdellut. Sitten — kun maaherra olisi kirkon eteen ehtinyt, olisi kellonsoitto tauonnut yhtäkkiä ja alinkokansa nimismies etunenässä olisi lähtenyt kiertämään maaherran matkuetta. Kolmasti olisivat kulkeneet matkueen ympäri lakki kourassa ja sitten nousseet kirkkoon maaherran edellä, nimismiehen johtaessa viimeksimainittua kirkon perälle alttarin eteen. Sillä aikaa olisi lukkari laskettanut uruista sen tulisen nuottia, marssia ja masurkkaa ja jos jonkinlaista maailman peliä ja polskaa, mutta lopuksi olisi puhalluttanut virren: 'Maa suur' ja avara, sen kaikki tavara', seurakunnan seisoaltaan veisatessa. (Jos äänen pauhusta kirkonkatosta olisi ruvennut heltiämään maalin karsta — se kun oli niin löyhässä sen Niemelän maalauksen jäljiltä — ja putoilemaan höytyinä alas, olisi nimismies voinut pitää vaikka sateenvarjoa maaherran yllä, ettei tämä olisi vaatteitaan liannut.) Sitten olisi annettu vähän välipäätä, jolla aikaa maaherra olisi saanut keskustella nimismiehen kanssa ja kysellä seurakunnan oloja ja kuulumisia. Mutta sitten taas — urut pauhaamaan ja kellot soimaan, kun maaherra seurueineen olisi ovea kohti kääntynyt. Ja lopuksi olisi lukkarin pitänyt kajahduttaa kirkon täydeltä:

'Melperi lähti soo-taan',

vaikka olisi sitten tullut alas se viimeinenkin Niemelän maali, sillä tuli se kuitenkin tavallisissakin oloissa, vaikka ottikin hiukan enemmän aikaa.

Niin sillä lavalla sen olisi pitänyt käydä. Ja niin se olisi käynytkin, jos vain sattui pappi kotiin. Sillä eivät ne kaupungin herrat olleet ykstotisuuteen tottuneet. Niille piti olla lystiä ja hupaa ja jos jonkinmoista vinkuraa ja vengerkkaa välissä. Sellaisesta ne pitivät, sillä ne olivat sellaiseen tottuneet… vakavaa meininkiä sitten aina loppuun kuin suolaksi… Mutta — mitä niitä houkkia — eivät olleet kirkonkylän herrat juhlakomentoa tajunneet. Metsään olivat juosseet, nimismies etunenässä, sillä katsokaahan: — olivat esittelypaikaksi valinneet nimismiehen puustellin, kaukana kylän laidassa sijaitsevan talon. Ei voinut Jänkä-Joosu kylliksi harmitella, että vastaanotto, jonka hän oli niin juhlallisesti alkuunpannut, oli saanut niin surkean lopun.

Maaherran käynnistä riitti siis Joosulla puhetta pitkiksi viikoiksi. Jokainen kulkija, joka hänen pirttiinsä poikkesi, sai kuulla "juhlakomennosta" ja "siremoniiasta". Sellaista sille olisi pitänyt laittaa… maaherralle… ja hänen seurueelleen. Ainoa mies koko pitäjässä, mies, joka ei ollut päivääkään koulua käynyt, oli yksin ymmärtänyt juhlakomennon paremmin kuin lukkari, nimismies ja kansakoulunopettaja, — hän, Jänkä-Joosu, yksinkertainen tunturiäijä.

Niin — siinä Jänkä-Joosu tavallisesti lopetti, sillä hän muisti hevosensa. Eikös ollut tamma antanut hänelle pitkän nenän: — se ei ollut varsonutkaan, ei, vaikka hän oli seisottanut sitä tallissa Mikkeliin saakka. Sieri-Matti oli ilkkunut kylällä, että kaiken juhlakomennon lopuksi olivat heinämadot syöneet Joosun varsan, ennenkuin se oli ehtinyt syntyäkään. Mutta se oli niitä maailman viimeisiä valheita, sillä hän, Joosu, oli kysynyt eläinlääkäriltä ja tämä oli nauranut kuollakseen. Vai heinämadot! Mitä niitä houkkia!

— Mutta jos minä sen olisin tiennyt, niin kirkolle olisin päästänyt niin paljon kuin tamman koparoista olisi lähtenyt. Ja silloin olisi siremoniiat pidetty, niinkuin korkeat herrat ovat tottuneet vaatimaan. Sillä katsokaapas: viime postissa tuli kirje, että saan laittaa hakemuksen Suonttajängän kuivattamisesta, heh! Olenko kometiana ollut, vai mitä? Eikä Sieri-Matti voinut sitä enää väittää. Siinä oli todellakin maaherran omakätinen kirje.

Tämän jälkeen suhtauduttiin Jänkä-Joosuun kuin yliluonnolliseen olentoon. Ei yksikään jänkäjärveläinen uskaltanut hänelle enää puhua maaherran käynnistä, paremmin kuin varsastakaan. Eikä viimemainitusta Joosu itsekään enää hiiskahtanut halaistua sanaa.

Mutta maaherran käynnistä ja tämän vastaanottojuhlallisuuksista puhuu
Jänkä-Joosu yhä vieläkin. Ja puheensa lopuksi hän viittaa
Suonttajängälle sanoen:

— Siitä saatiin viime kesänäkin toistakymmentä häkkiä.

Luviisa

Luviisa on matkalla kinkereille. Hän on Mariasta kahdennellatoista. Luviisa on Orpo-Matin ja hänen kolmannen vaimonsa Rauna-Rieston tytär ja hänen kotinsa on Luiron latvoilla.

Ei ollut Luviisa ennen kinkereillä käynyt. Ei ollut isä laskenut. Kovin oli pitänyt pienenä. Pyh, vaikka hän jo kuusivuotiaasta oli osannut käskyt ja vähän uskonkappaleitakin. Mutta nyt, kun jo kristinoppikin alkoi olla loppupuolellaan ja hän pystyi yksin ajamaankin, oli isä laskenut. Ja siitä oli Luviisa iloinen.

Pieni oli Luviisan maailma vielä. Ei hän ollut koskaan Lokassa saakka käynyt. Hänen aikansa oli kulunut kotona. Kerran hän oli ajastanut Karvosessa mutkin, viemässä Pasulan pojalle nutukkaita, jotka äiti oli neulonut. Ja silloin hän oli ensi kerran nähnyt oikean lannantalon.

Ei Luviisa oikein ymmärtänyt, miksi korvaslaisia lantalaisiksi sanottiin. Samannäköisiä ihmisiä he olivat kuin lappalaisetkin, vaikka eivät käyttäneetkään lapinvaatteita. Pienempänä hän oli luullut, etteivät lantalaiset olleetkaan ihmisiä. Sillä isä oli aina tehnyt jyrkän eron lappalaisten ja lantalaisten kesken. Mutta sitten hän oli kerran nähnyt lantalaisia. Ne olivat olleet tukkilaisia, talojen poikia ja etelän jätkiä kaukaa kirkonkylästä. Ne olivat tulleet taloon kuin kotiinsa, astuneet suoraan pöydän päähän ja komentaneet äidin antamaan maitoa. Ja isoa ääntä ne olivat pitäneet. Isä oli istunut takan luona vihaisen näköisenä ja katsellut kulmainsa alta. Niin ei isä koskaan tehnyt, kun tuli lappalaisia vieraaksi. Ei, meni vastaan, tervehteli ja naureskeli. Ja sitten puhuttiin poroista koko ilta. Mutta nämä — lantalaiset — olivat puhuneet vain puista ja puulaakista eivätkä olleet kiittäneet ruuan jälkeen.

Ei voinut Luviisa oikein käsittää, mikä oli ero lappalaisen ja lantalaisen välillä. Johtuiko se siitä, että kumpikin puhui eri asioista ja ettei kiitetty ruuan jälkeen? Ei se siitäkään saattanut johtua. Magga-Jouni oli lappalainen, mutta ei hänkään kiittänyt ruuan jälkeen eikä puhunut koskaan muusta kuin Tyskän valtakunnasta, jossa oli kerran käynyt Nikodemuksen ja Valkko-Ingan kanssa. Ja sitäpaitsi hän piti vielä huopahattua kesäisin, niinkuin lantalainen konsanaan.

Luviisa mietti ja aprikoi, mutta ei päässyt selvyyteen. Sen hän vain oli kuullut, etteivät lantalaiset olleet oikeita ihmisiä. Minkävuoksi? Senkövuoksi, että ajoivat reslalla eivätkä juuri nimeksikään käyttäneet ahkiota? Tai senkövuoksi, etteivät puhuneet lappia eivätkä käyttäneet lapin vaatepartta?

Mutta silloin oli pappikin lantalainen. Sillä ei hänkään varmaan lappia puhunut. Ja isä oli sanonut, ettei lantalalaista tarvitse kunnioittaa. Eikö pappia pitänyt kunnioittaa kaikkien?

Poro juoksi laajan jängän poikki. Siitä kulki korvaslaisten heinätie. Tämä oli Luviisalle tuttua taivalta. Korvasesta hän saisi mukaansa muita, joten eksymisestä ei ollut pelkoa.

Lunta oli vielä vähän, vaikka oli jo joulukuun alkupuoli. Saraheinän latvat pistivät paikoitellen esiin lumen alta. Ne nyökyttivät Luviisalle ja niitä näytti palelevan.

Luviisalla oli saraheinää nutukkaissaan. Sitä oli leikattu ojista läheltä kotia ja sitten pehmitetty, palmikoitu ja pantu kuivamaan. Luviisakin osasi jo kenkäheiniä pehmittää. Se olikin melkoinen taito.

Mutta kaikkein hauskinta oli vaatimien lypsy kesällä. Senkin oli Luviisa jo oppinut. Piti vain nykiä oikein kovasti. Silloin herui maito. Mutta se olikin sitten paksua kuin kerma!

Ei ollut Luviisan isällä enää suurta eloa. Huvennut oli. Mutta ennen, isän nuoruuden aikoina oli hänen laumansa ollut suurin. Silloin oli isää kutsuttu Rikkaaksi Matiksi.

Luviisa tuli aina murheelliseksi, kun ajatus johtui isän muinaisiin rikkauksiin. Vaikka hän ei koskaan ollut niitä nähnytkään. Oli kuullut vain. Silloin oli isä ollut maailman suurten herrain tuttu. Oli kulkenut markkinoilta markkinoille uusi, komea peski päällä. Silloin oli vielä asuttu kodassa ja eletty täydellistä lappalaiselämää.

Mutta nyt olivat porot hävinneet. Varas oli vienyt osansa, hukka osansa, rutto oli tappanut vasikoita joukoittain. Nyt oli isä vanha ja köyhä.

Luviisa rupesi hyräilemään joikua. Sen hän oli itse sepittänyt. Siinä puhuttiin isän muinaisesta rikkaudesta, mutta sävel oli surullinen kuin hautausvirressä:

Isällä on ollut suuri lauma kyllä kerran jo. Koko maailma oli, hei laa laa, kyllä kerran jo.

Olisi se somaa, jos olisi isä vieläkin rikas, niin rikas, ettei koko maailmassa toista. Kuparikiisat täynnä kaksikruunuisia ja metsässä aarre joka kiven alla. Silloin ei isän tarvitseisi istua takan ääressä murheissaan. Ei — saattaisi matkustella ympäri, käydä vaikka keisarissa kylässä. Keisarin emäntä niiaileisi ja panisi suuren kahvipannun tulelle. Ja keisari kyseleisi kuulumisia: 'Mitenkäs Orpuksessa jaksetaan? Minkäläinen tuli porovuosi? Täällä meidän puolessa tuli huono.' Silloin sanoisi isä: 'Älä sie, keisari, huolehdi, minä lähetän sinulle uudet siemenporot. Koetapas niillä!' Keisari kiitteleisi ja pyytäisi samalla uuden peskin ja koivikkaat: 'Eihän näillä enää kehtaa kirkollakaan käydä. Kyllä minä maksan.' Isä huitaiseisi kädellään ja sanoisi: 'Älä sie, keisari, houraa! En minä ole yksien koivikkaiden vaivainen, huihai!' Niin sanoisi ja antaisi lähtiessään keisarin lapsille tolpan mieheen ja kehuittaisi: 'Ostakaapa lakritsaa, lapset! Se on makeaa.'

Olisi se somaa, jos olisi isällä vielä entinen rikkaus. Menisi papinkin luo ja sanoisi: 'Älä sie kovin tätä meidän Luviisaa ahtaalla pidä! Saat poron, jos päästät ensi kerralla rippiluvussa.' Eikä pappi uskaltaisi vastustella. Niin päästäisi kuin ei mitään. Mutta köyhät saisivat lukea kannesta kanteen ja tuskin pääsisivät sittenkään.

Luviisaa pelotti vähän. Tämä uusi pappi kuului olevan hirveän ankara ja niin kummallinen, että saattoi kysyä jos mitä. Semmoistakin mitä ei löytynyt katekismuksessa. Muutamalta Korvasen tyttäreltä hän oli kysäissyt kesken apostolien selonteon: 'Mitkäs teidän lehmienne nimet ovat?' Korvasen tytär oli niin hämmästynyt, ettei ollut muistanut yhtään. Oli vain höpissyt Bartolomeuksesta. Silloinkos oli pappi nauranut: 'No niillähän on samat nimet kuin apostoleilla! Silloinhan sinun pitäisi osata ne!'

O kauhistuksen pappi!

Mutta kysyisipä hänellä porojen nimiä, hän kyllä selvittäisi. "Isokorva", "Läskiturpa", "Ristinas-Mikkelin Antin ojus", "Menentelijä" ja "Lomajärveläinen". Hän kyllä selvittäisi. Ei joutuisikaan hämilleen niinkuin Korvasen tytär.

Mutta olipa mukavan keinon pappi neuvonut Korvasen tyttärelle. Oli käskenyt pistää kaksitoista pärettä lumikinokseen pirtin ja navetan välille ja lukea ne joka aamu lypsylle mennessä… lukea apostolien nimillä niin kauan että oppisi. Siitä oli talon renkiä ruvettu kutsumaan "Apostolipäreitten kiskojaksi". Ja hän kun oli siitä vihainen, niin tavattoman vihainen.

Poro nousi vastamaata, nykien ahkiota perässään. Se läähättikin vähän, vaikka ei Luviisa ollutkaan sitä hopittanut. Se oli nimittäin hyvä itsestäänkin menemään.

Heti mäen takaa rupesivat Korvasen talot näkymään. Luviisa päätti ajaa
Pasulaan, jonne oli kerran nutukkaatkin vienyt.

Pasulan väki näytti olevan valmiina lähtöön. Reki seisoi jo portaiden edessä. Siinä oli niin tavattoman komea ruijanraanu, että ihan silmiä huikaisi, punaista ja keltaista… keltaista ja punaista. Pasulan poika talutti juuri hevosta tallista. Pirtin päässä seisoi toinenkin hevonen liistereki perässä.

— Vai niin… vai tuli se Orpo-Matin Luviisakin. Yksinkö olet ajanut?

— Yksin.

— No nyt pääsetkin meidän perässämme.

Luviisa sitoi poronsa navetan päähän, heitti ahkion keulasta sille kappaleen jäkälää ja meni pirttiin.

Siellä istui Kaappelan renki pöydän päässä lakki korvallisella. Se oli juuri se "Apostolipäreitten kiskoja".

— No eikö Roope lähde kinkereille? kysyi Pasulan isäntä Kaappelan rengiltä.

— Enpä tiedä. Pantiin lainaamaan heinähäkkiä. Kävisin heinässä, sillä aikaa kuin teidän hevosenne on Lokassa.

— Ei taida Roope kinkereille uskaltaakaan. Kuuluu olevan äkäinen tämä uusi pappi.

— Mikäs se Roopella, joka on kiskonut taas syllän apostolipäreitä.
Kyllä kai hän aina papin kanssa…

Pirttiväki remahti nauruun. Kaappelan Roopekin koetti nauraa, mutta näki selvästi, ettei leikki häntä miellyttänyt.

— Kissa minä teidän apostolipäreistänne… mutta saanko heinähäkin?

— No ota, ota… mutta olisi sinun pitänyt kinkereille lähteä.

Roope painui pihalle. Hetken kuluttua ajoi hän ikkunan alatse metsään päin.

— Jaha… me taidamme sitten lähteä, sanoi Pasulan isäntä.

Kinkerimiehet työntyivät pihalle. Heitä tuli reki ihan täyteen. Mutta mitäpäs siitä… Pasulassa oli hyvä hevonen.

Luviisa ajeli reen perässä. Hän oli ensikertalainen tällä tiellä. Tuosta meni polku Kaappelaan. Siellä ei näyttänyt kinkereille aiottavankaan, vaikka oli toinen hevonen kotona.

Pasulan ruuna juoksi ja kulkunen soi. Luviisan poro pysytteli oivallisesti perässä. Se olikin… Läskiturpa niin hyvä seuraamaan.

Hei, olipa hauskaa ajaa reen perässä kulkusten soidessa! Se olikin niin kaunisääninen kulkunen. Tuntui kuin olisi sen sisällä helissyt erisuuruisia hopearahoja. Niin pani monella eri äänellä. Se kuului lannan elämään sellainen. Lappalainen tyytyi vain pieneen, vaatimattomaan tiukuun. Mutta sen ääntä olikin helpompi seurata. Kulkunen meni sekaisin jo heti alussa. Siinä soi liian monia ääntä yhtä aikaa.

Oli jo pimeä, kun saavuttiin Pokkaan. Alen talon pihalle ajettiin. Se olikin tämä Lokan Ale kylän rikkain mies. Harjoitti poronhoitoa ja piti kauppaa. Hän se hankki lamppuöljynkin kirkkopaikoilta tänne Lokan korpiin. Alea sai kiittää Luviisankin äiti, että oli mitä kiiluun panna. Oh, se oli Luviisan mielestä ihmeellinen mies tämä Lokan Ale… ihmeellinen niinkuin lamppuöljynsäkin.

Pappi oli jo tullut. Sen sai Luviisa heti pihalla kuulla. Papin reki seisoi portaiden edessä ja pikkupoikia kiikkui sen kannaksilla.

Luviisa oli saanut poronsa kiinni navetan taakse. Hän lähestyi ujona papin rekeä ja tarkasteli sitä joka puolelta.

— Se on papin reki, sanoi yksi pikkupojista.

Sen Luviisa jo tiesi. Häntä vain ihmetytti, että pappi oli siinä ajanut.

— Missä se pappi istuu? kysyi hän arasti, siirtyen reen taakse.

— Tuossa istuu pappi ja tuossa lukkari, selitti toinen pojista. — Tuo iso höyhentyyny on papin seljän takana.

— Oletko sinä nähnyt papin?

— Olen. Tässä juuri seisoin, kun pappi nousi reestä. Olin niin lähellä, että olisin saattanut vaikka turkkiin koskea.

Luviisa katseli puhujaa kuin ylempäänsä. Se oli nähnyt papin.

— Minkälainen se oli… pappi?

— Semmoinen iso mies, päässä valkea lakki, jossa oli karvainen lippa… ja silmälasit… sellaiset mustat… ja pani näin, kun Alen emäntä näytti päreellä tulta.

Poika vei käden ohimolleen ja teki kömpelösti kunniaa.

Se oli Luviisasta niin tavattoman jännittävää. Tuossa oli pappi istunut ja tuosta noussut… ja vienyt käden ohimolleen. Lantalainen se oli… pappi.

Luviisa tunsi mielensä hiukan apeaksi. Pappi tuntui niin pelottavan vieraalta, mutta samalla teki hänen kovin mieli nähdä häntä.

— Tuolla se nyt on… Alen kamarissa.

Luviisa katsahti osoitettuun suuntaan ja huomasi valon ikkunassa. Siinä riippui keltainen vaate, jonka takana paloi kynttilä. Se heitti kalpean kajastuksen ikkunan alle kasaantuneelle lumelle, aivan kuin olisi kuu paistanut.

Mieli täynnä outoja tunteita nousi Luviisa eteiseen. Se oli sellainen suuri, isoikkunainen, laudoista tehty huone, josta mentiin pimeään sisäeteiseen. Luviisa haparoi ovea ja pääsi pirttiin.

Siellä oli paljon väkeä, kaikki enimmäkseen outoja. Luviisan valtasi ahdistava ikävä ja koti muistui elävästi mieleen.

Mutta olipa siellä sentään Magga-Jouni, hän, joka oli Tyskässä käynyt. Jouni oli juuri lähdössä papin puheille. Luviisa sai äkkiä oudon rohkeuden.

— Saanko minäkin tulla sinun kanssasi, Jouni? pyysi hän.

— Tule, tule vaan… mennään pappia tervehtämään.

Luviisa työntyi Jounin jäljessä ulos. Sydän takoi ihan haljetakseen.
Häntä jo kadutti, että oli ollenkaan pyytänyt mukaan päästä. Mutta
katumus oli myöhäistä, sillä Magga-Jouni tempaisi jo kamarin oven auki.
Kirkas valo tulvahti sieltä Luviisaa vastaan.

Iso, silmälasipäinen mies istui huoneen perällä pöydän päässä. Luviisan sydänala kepeni hiukan: miehellä oli koivikkaat ja nutukkaat jalassa. Toinen, vanhemmanpuoleinen, istui sohvassa ovensuuseinämällä. Se oli lukkari.

Magga-Jouni tervehti ensin lukkaria ja sitten pappia. Luviisa mietti jäädä ovensuuhun seisomaan, mutta rohkaisikin mielensä ja astui Jounin perässä.

— Iltaa, iltaa, kukas se tämä on?

— Se on Orpo Matin Luviisa Luiron latvoilta.

— Vai Matti Orbuksen. No, burist, burist![9]

Luviisa ihan hämmästyi. Hänen tuli niin ihmeellisen hyvä olo. Pappi puhui lappia!

— Joko sinä olet vanha? kysyi pappi edelleenkin lapiksi.

Luviisa katseli pappia ihmeissään ja unohti vastauksen. Pappi ei ollutkaan lantalainen. Pappi oli oikeita ihmisiä niinkuin lappalaisetkin. Hänet valtasi sellainen outo rohkeus, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Tuntui aivan kuin Jumala olisi nauranut.

— Sinäkö puhut lappia?

— Puhunhan minä vähän.

— Sinähän puhut lappia paljon. Osaatko sinä laulaa lapiksi?

— Osaanhan minä.

— No laulapas, että minä kuulen.

Pappi silmäsi veitikkamaisesti Magga-Jounia, joka oli istahtanut soututuoliin. Sitten hän katsoi Luviisaan ja rupesi hymyillen laulamaan:

Me taivaast' tänne tulimme ja uutisia tarjoomme. Me hyvän sadun kerromme, nyt kuulkaa todistustamme.[10]

Luviisa katseli pappia silmissään outo välke. Hän oli aina kuullut lappia hyljeksittävän. Kiertokoulussakin oli vain laulettu suomenkielisiä virsiä ja Luviisaan oli vähitellen juurtunut se käsitys, ettei Jumalalle saanut muulla kielellä veisata. Äitikään, vaikka oli kodassa syntynyt, ei osannut yhtään lapinkielistä virttä. Suomeksi olivat hänenkin lapsuutensa aikana koulumiehet opettaneet. Luviisa oli tähän päivään saakka luullut, ettei lapiksi laulettu muuta kuin joikuja ja niitäkin pääasiallisesti vain silloin, kun oltiin viinoissa. Ja nyt hän kuuli virren, Jumalan virren, lapiksi!

Pikku Luviisa kuunteli ihmetyksiin vaipuneena. Hän unohti seisovansa Lokan Alen kamarissa kuuluisaa lipaspiironkia vastapäätä, piironkia, jonka oli tehnyt Sänky-Kustu, se maanmainio ruotsalainen puuseppä. Hän unohti Magga-Jounin ja hänen Tyskän-matkansa, unohti lukkarin ja kaiken muun. Hän näki vain papin, joka lauloi enkeleistä ja joulupaimenista, ja hänestä tuntui, että tuo pöydän päässä istuva, punakkakasvoinen mies oli Jumala, taivaasta tullut, niinkuin hän oli sanonutkin.

Hänen rinnastaan pusertui onnen huokaus, kun pappi lopetti. Se oli ollut niin tavattoman kaunista, että sitä olisi saattanut kuulla vaikka koko illan.