TUNTURIN TUOLLA PUOLEN
Kertomuksia
Kirj.
ARVI JÄRVENTAUS
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1924.
SISÄLTÖ:
Nimismiehentytär ja torpanpoika
Kinkereillä
Kosinta
Erkki-Antti Juhonpietin näky
Vanha kirkkoväärti
Vallankaappaus
Ison Oskalon pojan rakkaus
Voitto
Nimismiehentytär ja torpanpoika
I
Tunturin rinteellä on torppa. Se seisoo siinä korkeammalla muita kylän taloja, jotka ovat rakennetut laaksoon. Keväällä lumen sulaessa, kun tunturin kylkeen ilmestyy laajoja, tummia laikkoja, se näyttää riekolta, joka on pysähtynyt ihmettelemään saapuvan suven tuloa. Harmaana ja ilman syömänä se seisoo paikallaan kuin kummastellen, ettei sen väri enää oikein sovellu ympäristöön. Juuri kuin riekko, joka höyhenpukuaan muuttaessaan on sattunut istahtamaan pälveen. Sekin eroaa silloin liian paljon ympäristöstään.
Talvella suli torppa paremmin ympäristöönsä. Tunturi hohti valkeana. Torpankatto oli lumen peitossa. Sen harmaat seinät saivat valtaisen valkeuden keskellä omituisen hohteen: — se ikäänkuin häipyi pois, muuttui usvaksi. Vain silloin, kun auringon valo sattui sen ikkunaan loimahuttaen sen tuleen, saattoi kulkija huomata, että siinä oli ihmisasunto, torppa. Sitäpaitsi oli sen savupiippu musta; sen erotti aina. Mutta tuota laajaa valkoista seinämää vasten sekin näytti vain mustalta pilkulta.
Se oli »Näköala-Niileksen» torppa. Sen nimen olivat kyläläiset sille antaneet. Sen perustaja oli ihaillut kauniita näköaloja ja senvuoksi rakentanut torppansa tuonne ylös. Mistä Niiles oli sellaisen sanan käytäntöön ottanut, ei kukaan tiennyt. Se oli kai jollakin tavoin verissä, — samoin kuin sekin, että hän osasi lausua d:n. Tuota sanaa ei nimittäin käytetty muualla kuin nimismiehessä ja pappilassa. Se oli herrojen sana ja vain herroilla oli siihen oikeus. Kun Niiles oli ruvennut sitä käyttämään, oli hän heti merkinnyt itsensä, ja tunturikylä kyllä painoi sen muistiinsa. Se ei suvainnut, että joku sen omista ihmisistä poikkesi totutusta puheenparresta.
Ulkomuodoltaankin erosivat niilesläiset muista kylän asukkaista. Heillä oli kaikilla korkea saarnamiehen otsa, — sellainen, johon mahtui sekä Siinai että Golgata. Tuo otsa paistoi toisinaan rauhallisena kuin iltapäiväauringon lasku, toisinaan se taas kuin pilveen peittyneenä teki sangen uhkaavan vaikutuksen. Varsinkin silloin, kun joku niilesläinen suuttui. Silloin sitä sai peljätä pappikin. »Ne ovat Siinain miehiä nämä niilesläiset», oli silloin papilla tapana aina perästäpäin sanoa.
Mutta muuten he enimmäkseen olivat sangen sopuisia ja herttaisia ihmisiä. Niin — rauhallinen, valoisa otsa oli heille paljon enemmän tunnusmerkillistä kuin pilven peittämä ja ankara. Sen kanssa olivat sopusoinnussa silmät, suuret, avonaiset silmät, jotka yhtäkaikki näyttivät uneksivilta. Tuon otsan ja nuo silmät oli perinyt ensimmäisen Niileksen poika, Niiles hänkin, ja jättänyt ne puolestaan perinnöksi pojalleen Matias Niilekselle. Samanlaisia näköalan ihailijoita he olivat kaikki kolme.
Kyläläiset moittivat heitä ylpeiksi, vaikka he olivatkin kovin köyhiä. Mutta pappi, joka tiesi enemmän ja oli ihmistuntija, sanoi, että heissä oli tunturien aateluutta. Siitä johtui, että he olivat asettuneet tuonne ylös.
Miten lie ollut — mutta se ainakin oli varmaa, että tämän nykyisen Niileksen poika Matias Niiles oli suuri uneksija. Hän ei ollut hentomielinen sanan tavallisessa merkityksessä, mutta hän saattoi toisinaan jumalanpalveluksen jälkeen jäädä kirkkoon istumaan ja vajota katselemaan alttaritaulua. Kirkonvartijan täytyi silloin herättää hänet ja sanoa: »No, eikös Matias Niileskin aio lähteä?»
Puhuteltu loi häneen suuret silmänsä ja niissä uiskenteli jotakin vastaanpanevaa, — jotakin samantapaista kuin jäitään laskevassa joessa. Se haihtui seuraavassa silmänräpäyksessä ja sijaan tuli lämmin ihmettely. Kirkonvartija ei saanut tietää, mitä Matias Niiles ajatteli.
Mutta asianomainen tiesi sen itse. Hän kulki kylän läpi hiukan kumaraisena niinkuin kaikki niilesläiset, astui kylän päästä tunturille nousevalle polulle ja alkoi kiivetä ylös. Päästyään jonkin matkan päähän hän pysähtyi ja rupesi tarkkaavaisena katselemaan kylän takana kohoavaa peltikatteista rakennusta. Sekin oli kiivennyt korkeammalle kylän muita taloja. Mutta sitä eivät kyläläiset kummastelleet, sillä siinä asui nimismies. Rakennuksen pääty oli torppaa kohden. Siinä oli vain kaksi ikkunaa alhaalla ja vinttikerroksessa yksi. Matias Niiles tarkasteli merkkiä ikkunassa. Ei näkynyt. Oli siis selvä, ettei Iida voinut tulla.
Kuka oli Iida?
Jos kysyitte vanhalta kirkkoväärtiltä, joka asusti tuvassaan kirkkomäen juurella, olisi vastaus kuulunut: »Iita, se on nimismiehen tytär.» Eikä mitään muuta.
Mutta — jos kysyitte Matias Niilekseltä — edellyttäen, että hän yleensä olisi tahtonut kysymykseen vastata — olisi vastaus kuulunut: Autuus!
Ja silloin olisitte saanut aavistuksen suuresta, ihanasta salaisuudesta.
Matias Niiles jatkoi kiipeämistään, kunnes saapui kotinsa pihalle. Sieltä oli tosiaankin suurenmoinen näköala. Pieni, tunturin juurella kyyhöttävä kirkonkylä muistutti teeriparvea, joka on lennähtänyt näreikön laitaan ja kaivautunut lumikieppiin. Talot olivat kaikki melkein samannäköisiä. Ainoastaan pappila ja nimismiehen talo erosivat kokonsa ja värinsä puolesta muista. Edellinen oli keltainen, jälkimmäinen valkoinen. — Tunturin lännenpuoleinen pää laskeutui jyrkkänä jokea kohti, joka virtasi kirkonkylän sivu, muodostaen alempana, puolen penikulman päässä kylästä, kosken. Sen pauhu kuului selvästi tuonne ylös, missä Matias Niiles seisoi, sillä koski oli siksi väkevä, ettei sitä kahlehtinut talvikaan. Paksu usvapilvi leijaili sen yläpuolella.
Nyt oli joulukuun alku ja vankka talvi. Lunta oli tavallista enemmän. Kaikkialla, mihin katseensa käänsi, hohti valkoista. Matias Niiles katseli etäisyyteen. Niin kauvas kuin silmä kantoi, näkyi matalaa mäntymetsää, jonka keskeltä siellä täällä kohosi yksinäinen paljaslakinen vaara. Mutta itäistä ja eteläistä taivaanrantaa reunusti pitkien tunturijonojen katkeamaton ketju, jonka alaosa hohti siniseltä, teräksensiniseltä, yläosan sulautuessa vaaleisiin pilviin.
Talvi, Lapin talvi! Matias Niiles ei ollut koskaan käynyt etelässä, mutta hän uskoi, ettei sen talvi vetänyt vertoja tälle. Täällä oli talvi täydellinen; siitä ei puuttunut mitään. Se oli annettu kuin kokonaisena, ehyenä lahjana taivaasta. Jotavastoin kesä viritti alakuloiseen tunnelmaan valostaan huolimatta. Se kulki ohitse kuin kaunis uni — herättäen aavistuksen jostakin ikuisesti kirkkaasta, jota ei voinut saavuttaa… Talvella sitä vastoin mieli virkistyi. Raitis, kylmä tuuli puhalsi terveeksi pään ja antoi kaikille toiveille ikäänkuin kiinteämmän muodon.
Matias Niiles veti ilmaa keuhkoihinsa. Hänen rintansa paisui onnesta ja voiman tunnosta. Hänessä oli kaikki tervettä ja jäntevää. Ja hänestä tuntui, että ulkona luonnossa oli samoin. Tuntui, kuin olisi maa hengittänyt itsestään kaikki likaiset höyryt ja usvat ja kuin puhdistumisensa merkiksi pukeutunut valkoiseen vaippaan. Talvinen luonto oli kuin parannuksen tekijä, kuin itsensäkieltäjä… hiukan kalpea ja totinen, mutta sittenkin niin kuulakas ja raikas, että ihan hermoja hiveli sitä katsellessa. Se säteili koskemattomuutta.
Matias Niiles katseli edessään olevaa peltikatteista rakennusta. Se oli nimismiehen talo. Se näkyi tänne kokonaisuudessaan. Vinttikamarin ikkuna vain oli paljon matalammalla kuin torppa.
»On odotettava iltaa», sanoi Matias Niiles itsekseen. »Ehkäpä Iida silloin voi tulla…»
Hän ei sanonut muuta, mutta hänen sydämensä oli onnea tulvillaan. Se ei ollut mitään epämääräistä onnea. Ei, sillä oli kiinteä, selvä muoto. Kirkossa hän oli haaveillut yhtä ja toista, mutta täällä lumisen luonnon keskellä hänellä oli vain yksi varma päämäärä: kohdata illalla Iida.
Äidillä oli kuuma kirkkokahvi valmiina. Hän kaatoi kuppiin ja kehoitti
Matias Niilestä ottamaan.
— Mistä pappi tänään saarnasi? kysyi hän hetken päästä hellan luota.
— Autuudesta, vastasi Matias Niiles, mutta ilmeisesti hän ei tiennyt, mitä sanoi.
Isä Niiles nosti silmänsä Lutheruksen postillasta ja katseli kummissaan poikaansa. Hän ei ollut jaksanut kirkkoon tänään. Oli ollut eilen tunturilla puita hakemassa ja venähdyttänyt selkänsä.
— Ihmeellistä, sanoi hän. — Lutherus puhuu tuomiosta ja kadotuksesta ja meidän pappi saarnaa autuudesta. Onhan nyt tuomiosunnuntai.
Matias Niiles ei tosiaankaan muistanut, mistä pappi oli saarnannut. Hän oli mennyt kirkkoon vain Iidaa nähdäkseen. Mutta tämän ei ollut sopinut tulla. Varmaankin heillä oli vieraita.
— Onko nimismiehessä vieraita tänään? kysyi hän, äidin kaataessa hänelle toista kuppia.
— Vouti näkyi ajavan sinne kirkonaikaan, lausui isä, kohottaen, hetkeksi kasvonsa kirjasta. Hänen otsansa synkistyi.
— Sinä olet kovin huvitettu siitä talosta, jatkoi hän ja nyt kohosi hänen otsalleen selvä Siinai. — Ja kuitenkin sinä tiedät, ettei nimismies ole kertaakaan huolinut minua ajomieheksi rajoille, vaikka olen monta kertaa tarjoutunut… »Niilesläiset asuvat liian korkealla», sanoi hän kerrankin.
Isä Niiles oli katkeroitunut. Hänellä oli heikko toimeentulo ja hän olisi hyvin tarvinnut nekin vähäiset rahat, joita rajamatkoista saatiin. Hän olisi tarvinnut ne paljoa paremmin kuin, esimerkiksi Mäkitalo, varakas isäntä, jolla oli poroja kymmenittäin. Hänellä ei tosin ollut kuin kolme, mutta niilläkin hän olisi pysynyt matkassa yhtä hyvin kuin toinenkin.
— Siinä talossa ei suvaita meikäläisiä, virkkoi hän painautuen jälleen kirjaansa.
— Mutta Iida on suloinen kuin enkeli, sanoi nyt äiti sovittavasti.
Matias Niiles loi äitiinsä kiitollisen katseen. Teki sydämelle hyvää, kun joku puolusti »sitä taloa».
Isä Niiles ei vastannut mitään. Ilmeisesti hän ei ollut kiinnittänyt huomiota äidin puheeseen. Matias Niiles joi kahviaan ja kääntäen kupin ylösalaisin virkkoi päättävästi:
— Minä olen aikonut itse mennä tarjokkaaksi.
Nyt kuuli isä Niiles. Hän pani kirjan kiinni, nosti silmälasit otsalleen ja katsoen poikaa vakavasti silmiin lausui tyynesti:
— Tälle matkalle se kuitenkin on liian myöhäistä. He lähtevät illalla.
Matias Niiles hätkähti. Illalla —? Kuuliko hän oikein? Illalla! Silloinhan Iida pääsisi pujahtamaan ulos hetkiseksi ja he tapaisivat toisensa Riihiautiolla.
Ei Matias Niileksellä nyt ollutkaan halua lähteä, vaikka olisi päässytkin, — ei, vaikka olisi saanut satumaisen palkan. Iida oli illalla vapaa. Hänen piti vain pitää silmällä ikkunaa, milloin valo syttyisi siihen.
Oli vielä neljä, viisi tuntia iltaan, vaikka nyt oli jo tarpeeksi pimeä. Nimismies lähtisi tietysti päivällisen jälkeen ja nimismiehessä syötiin kello neljältä. Niin paljon Matias Niiles sen talon tavoista tiesi.
II
Matias Niiles makaa vuoteellaan kamarissa odotellen iltaa. Vuode on peräseinällä, mutta sellaisessa paikassa, että siihen sopii näkymään nimismiehen vinttikamarin ikkuna keskimmäisistä ruuduista ylöspäin. Nyt sitä ei luonnollisesti näkynyt, mutta Matias Niiles tiesi, että heti kun kynttilänvalo ilmestyisi ikkunaan, se loistaisi juuri oikeanpuoleisesta keskiruudusta. He olivat Iidan kanssa sopineet niin. Iida asetti nimittäin kynttilän silloin piironkinsa nurkalle ja siitä se paistoi suoraan Matias Niileksen pääpohjiin, suoraan silmiin.
Torppa oli hiljainen. Äiti-muori puuhasi luultavasti navetassa ja isä oli laskeutunut laaksoon. Huoneessa oli lämmin. Seinäkello nakutti rauhallisesti. Pimeään kääriytyneestä ikkunasta tuikki tähti huoneeseen.
Nämä hetket olivat Matias Niileksestä kaikkein hauskimpia. Odotella iltaa ja tietää, että Iida varmasti tulisi. Hänen sydämensä täytti vapisuttava ilo. Hän eli tällöin muistoissa kaikki entiset illat, jotka oli viettänyt yhdessä Iidan kanssa. Ja niitä oli monta…
Mitenkä heidän rakkautensa oli alkanut? Oh, Matias Niiles muisti sen kuin eilisen päivän. Hän oli kerran muutamana kuutamoisena iltana palannut naapurikylästä asioilta. Riihiaavalla oli ollut valoisaa kuin päivällä. Hän oli ajellut hyräillen laulunpätkää. Hänen edellään oli ajanut joku. Hän oli selvästi erottanut punaisen jäniksennahalla reunustetun lapinlakin. Sellaista ei käyttänyt kukaan muu kuin nimismiehen tytär. Se oli siis Iida.
Hänestä oli tuntunut somalta ajella tuossa nimismiehen neidin perässä. Oli saattanut kuvitella kaikenmoista. Tällä oli ollut ajokkaana kylän kuuluisin virmapää, Iso Kosotus, ja Matias Niiles tunsi sen tavat. Se oli pahimpia menentelijöitä, mitä näillä puolin löytyi. Annapas se nyt pääsisi karkuun, niin saisi panna parastaan sitä kiinni ajaessa… Matias Niiles oli halunnut yrittää… Kaipa oli joku kuutamoisen aavan salaperäisistä hengistä arvannut hänen toivomuksensa, koska samassa oli kajahtanut heikko kirkaisu ja poro oli viilettänyt pitkin aapaa pulkka perässä. Nimismiehen tytär oli ollut polvillaan hangessa ja ojennellut avuttomana käsiään pakenevan poron perään.
Samassa oli Matias Niileskin ollut karkulaisen jäljessä. Hänen ei ollut tarvinnut kuin kerran huitaista, niin jo oli Luostokka tiennyt, mistä oli kysymys. Se oli lähtenyt laukkaamaan kuutamoista aapaa kuin hurjapää. Sitä oli kiihoittanut edellämenijän vauhti. Neljännestunnin perästä oli Iso Kosotus ollut kiinni, mutta silloin hän oli jo ehtinytkin ihan aavan toiseen laitaan.
Kuin sankari hän oli ajellut takaisin hangessa odottelevan nimismiehen tyttären luo. Hänen mieleensä oli muistunut lapsena lukemansa satu. Puolet valtakuntaa ja kuninkaantytär olisi nyt hänen…! Hän ei ollut aavistanutkaan, että satu saattoi niin äkkiä muuttua todellisuudeksi. Tosin valtakuntaa ei ollut tiedossa, mutta — kuninkaantytär… ah! hän kyllä. Matias Niiles oli jo vuosikausia rakastanut nimismiehen tytärtä, aavistamatta että tämäkin rakasti häntä.
Hän oli saapunut odottelevan tytön luo. Tämä seisoi hangessa peski päällä ja näytti kerrassaan uljaalta punaisessa lapinlakissaan ja poronnahkakintaissaan. Hänen tukkansa oli ollut kuurassa ja se oli tehnyt hänet vielä enemmän sadun kuninkaantyttären näköiseksi.
»Sinäkö se olet, Matias Niiles? Se veitikka jätti minut yksin.»
»Teidän ei pitäisi yksin ajella täällä, kun ajokkaanne on kerran tuollainen.»
Tytön vastauksena oli ollut hopeanheleä nauru.
»Arvaapa, kuinka se pääsi?»
»Olitte tietysti käärinyt hihnan huolettomasti kalvosen ympäri. Pääsi suhahtamaan läpi…»
Taas samanlainen hopeanheleä nauru, kirkas kuin kulkusen ääni.
»Minä päästin sen tahallani, Matias Niiles… ihan tahallani!…»
Hän oli joutunut hiukan hämilleen.
»Tiedätkö, minkä vuoksi?»
Jotakin omituista oli ailahdellut hänen povessaan. Se oli lämmittänyt kummasti ja saanut ruumiin vavahtelemaan. Tytön katse oli ollut erikoisen loistava.
»Sen vuoksi, että sinä ottaisit sen kiinni.»
»Ja minä otin sen!» oli hän huudahtanut, kuin olisi päässyt varmuuteen jostakin suuresta ja salaperäisestä.
He olivat seisoneet vastatuksin — kauvan. Tytön povi oli ankarasti aaltoillut. Kuutamoinen aapa oli levännyt hiljaisena. Vain porot olivat kuopaisseet lunta silloin tällöin.
Silloin oli Iida astunut hänen luokseen, katsonut omituisesti silmiin ja kuiskannut:
»Tiedätkö, Matias Niiles, mitä varten ajelen täällä?»
Hän oli tuntenut suuren lämpöaallon pyyhkäisevän sydäntään. Sen oli saanut aikaan tytön äänen sävy.
»Sen vuoksi, Matias Niiles, että haluan tavata sinua. Kun sinä et olisi uskaltanut sanoa minulle mitään, sanon minä tämän sinulle…»
Hän oli horjahtanut kuin juopunut. Hän ei olisi uskonut sellaista mahdolliseksi. Totta oli, mitä Iida sanoi: — hän ei olisi koskaan uskaltanut puhua mitään, sillä hänhän oli vain torpanpoika.
»Niin… minä olen vain torpanpoika», oli hän lopulta saanut sanotuksi.
»Niin… ja minä nimismiehentytär, mutta siitä huolimatta minä rakastan sinua.»
Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat levänneet toistensa sylissä, torpanpoika ja nimismiehentytär, kaupungin kouluja käynyt. Mutta kuu, joka oli katsellut taivaalta, ei ollut välittänyt luokkaeroista. Se oli antanut heille siunauksensa.
»Minä tiesin, Matias Niiles, että rakastit minua. Ajattelepas…»
Mistä hän sen oli tiennyt?
»Sinun silmistäsi. Niissä ei voi piillä salaisuuksia.»
Se oli ollut ihanaa. He olivat lähteneet ajamaan yhdessä kotiinpäin… vieretysten. Koko ajan he olivat puhelleet rakkaudestaan.
»Tiedätkö… minä väittelin kerran tovereitteni kanssa kaupungissa siitä, saiko tyttö tunnustaa rakkauttaan. He sanoivat, että ei! — mutta minä sanoin, että sai! — Minä rakastin jo silloin sinua, Matias Niiles…»
Se oli tuntunut sanomattoman suloiselta.
Nimismiehen portilla he olivat eronneet. Hän oli ottanut Iidan poron viedäkseen sen omansa kanssa yöksi kaivamaan. Hänestä oli tuntunut taivaalliselta nautinnolta saada hoitaa Iidan poroa.
»Minä siirrän sitä koko talven, jos tahdot, Iida…»
Tytöllä ei ollut ollut mitään sitä vastaan. Päinvastoin: saivathan he siten tavata useammin.
»Minä tiedän kyllä, etteivät teikäläiset kärsi meikäläisiä», oli hän erotessaan huomauttanut.
»Älä välitä siitä! Kun minä tulen täysi-ikäiseksi, minä nain kenen tahdon. Ja minä nain sinut, Matias Niiles… saat olla varma…»
Siitä oli nyt kulunut kaksi vuotta. Iida oli äsken täyttänyt kaksikymmentä ja hän oli kahdenkymmenenkahden. Mutta vielä ei ollut toiveitakaan häistä. »Vuoden päästä», oli Iida sanonut…
Matias Niiles makaili mietiskellen, millaiseksi heidän elämänsä mahtaisi muodostua… Oli hiukan tavatonta, että nimismiehen tytär meni talonpojalle. Sellaista ei ollut tapahtunut tämän miespolven aikana. Naapuriseurakunnassa olivat papin tyttäret menneet talonpojille, mutta sen oli aikaansaanut papin kuolema ja lesken varattomuus, joka ei kärsinyt alasmuuttoa. Nimismies taas oli rikas ja keski-iän miehiä. Hän ei niinkään vain kuolisi…
Kummallisiin mietteisiin saattoi rakkaus johdattaa. Matias Niiles oli monta kertaa toivonut nimismiehen kuolemaa. Usein hän oli odottanut murheen sanomaa rajamatkoilta. Se kun oli sellainen hurjapää… varsinkin kun sattui ryyppytuulelle. Ajoi pahimpia louhikoita alas, mutta ei katkaissut edes jalkaansa — saatikka sitten henkeänsä menettänyt. Kerran hän oli pudonnut koskeenkin, mutta siitäkin suoriutunut kunnialla.
Matias Niiles mietti, mitä hän olisi mahtanut tehdä, jos olisi sattunut nimismiehen seuralaiseksi. Olisiko hän ojentanut sauvoimensa niinkuin Mäkitalon Aapo? Kyllä, — mutta vain yhdellä ehdolla: — että nimismies olisi luvannut tyttärensä hänelle.
Hän saattoi ihan hekumoida näissä ajatuksissa. Nimismies olisi värjötellyt koskikiven varassa; hänen kätensä olisivat olleet uupumaisillaan… Ojenna sauvoin, Matias Niiles!… Annatteko Iidan minulle?… Voi, älä kiusaa minua…! Iida tai kuolema…! Odotahan, kun pääsen täältä, niin syytän sinua ensi käräjissä — murhayrityksestä…! Hän olisi vain nauranut: Iida tai kuolema…! No… olkoon, mutta sauvoin tänne!… Vanno, nimismies, vanno ensin!… Mitä minä vannoisin?… Vanno kuolemattoman sielusi kautta… Kuolemattoman sieluni… kautta…! Silloin hän olisi ojentanut sauvoimen ja vetänyt nimismiehen kuiville…
Matias Niilestä puistatti. Syntisiä olivat tuollaiset ajatukset. Mutta — minkä niille mahtoi… kun mies kerran epätoivoisesti rakasti… Mitähän Iida olisi sanonut? Varmaan kauhistunut ja lakannut rakastamasta…
Matias Niiles hätääntyi. Mitä hänestä tulisi, jos Iida lakkaisi rakastamasta? Kukaan ei silloin voisi menetystä korvata. Ei koko maailmassa! Talontyttäriä löytyi kyllä paljon, mutta yksikään ei vetänyt Iidalle vertoja.
Ei hän ajatellut sitä, että Iida oli nimismiehen tytär. Hänen kunnianhimoaan se ei yhtään hivellyt. Päinvastoin — hän olisi sata kertaa mieluimmin suonut, että Iida olisi ollut lesken tyttö kylän toisesta päästä… Leski-Marian, joka elätteli itseään kehruulla. Miksi hänen oli pitänyt syntyäkin niin ylhäiseen asemaan?
Tai miksei hän, Matias Niiles, ollut papin poika, pappilan Reku, jolla oli silmälasit ja kova kaulus, ja jota sanottiin maisteriksi? Silloin ei nimismieskään olisi pannut vastaan…
Matias Niiles kapinoitsi hengessään. Heitä pidettiin ylpeinä ja sanottiin tunturiaatelisiksi. Mutta mitä auttoi sellainen aateluus? Yksi nimismies sanoi: ei! Ja siinä oli sitten koko juttu.
Ei… hän karkaisi Iidan kanssa. Hän ehdottaisi pakoa. He muuttaisivat vaikka Ruotsin puolelle kauas koskemattomiin korpiin. Hänestä tulisi kuninkaan alamainen, niinkuin oli tullut niin monesta tämän kylän nuoresta miehestä ennen häntä. Hän rakentaisi korpeen talon ja siellä he sitten eläisivät onnellisina Iidan kanssa. Kahden… aivan kahden.
Samassa tuikahti, tuli torpan ikkunaan. Matias Niiles havahtui. Niin… siellä antoi Iida merkkejä. Hän oli valmis kohtaukseen.
Matias Niiles nousi. Tänä iltana hän puhuisi Iidalle pakosuunnitelmistaan.
Hän haparoi pirttiin. Äiti oli tullut navetasta ja keitti kahvia hellan ääressä.
— Mihin nyt? kysyi hän.
— Kylälle vähän, vastasi Matias Niiles ottaen kintaansa orresta.
III
Riihiautio oli pappilan niitty. Siinä oli vanhoina aikoina sijainnut kylä, joka oli sittemmin hävinnyt. Asukkaat olivat muuttaneet muualle. Riihiaapa oli nimittäin ennen ollut järvenä, mutta eräs talollinen oli kerran laskenut sen kuiviin — muka saadakseen vettä raivioniitylleen. Tarkoitus ei suinkaan ollut kuivata järveä. Mutta — kun vesi oli kerran valtoihinsa päässyt, oli se murtanut sulkunsa ja syössyt sellaisella raivolla raivioniitylle, että koko raivio oli hävinnyt kuin pois pyyhkäisty. Järvi oli kuivunut. Sen vetelä pohja oli vähitellen maatunut ja niin oli syntynyt Riihiaapa.
Järven rannalla oleva kylä oli kuollut. Asukkaat olivat muuttaneet pois uusia kalavesiä etsimään. Vain yksinäinen rappeutunut talo seisoi vielä aavan laidassa. Siinä ei ollut ovia eikä ikkunoita. Pappila, jolle niitty kuului, käytti sitä heinälatona. Se oli Matias Niileksen ja Iidan kohtauspaikka.
Paikalla sanottiin kummittelevan, mutta mitäpä välittää kaksi rakastavaista kummituksista. Heidän rakkautensa pystyy karkoittamaan pahat henget. Koko muu maailma on lakannut heille olemasta.
Kuu teki nousuaan, kun Matias Niiles laski viistoon tunturin rinnettä alas kylän itäpäässä. Rinne oli tällä kohtaa loiva. Sieltäpäin olisi muuten ollut paljoa helpompi nousta torppaan, jollei tie olisi tehnyt niin suurta mutkaa. Matias Niileksellä oli oma latunsa. Hän viiletti laaksoon niin että korvissa soi.
Puolisen tuntia hiihdettyään hän saapui Riihiaavalle. Kuu valoi keltaista valoaan hiljaisen seudun yli. Riihiaapa lepäsi autiona. Kuunsäteet taittuivat sen lumista pintaa vasten. Näytti siltä, kuin olisivat ne tahtoneet palata takaisin alkulähteeseensä. Mutta siihen ne eivät enää kyenneet laskeuduttuaan niin etäälle alas. Heikkoina ja hapuilevina ne kallistuivat kuuta kohti. Kylmän aavan pinta tyrehdytti niiden lennon jo alkuun.
Matias Niiles tunsi mielensä apeaksi. Ilta ei vastannut hänen kuvittelujaan. Hän ei osannut selittää, mistä se johtui, mutta häntä painosti. Hän rupesi jo horjumaan päätöksessään. Eikö ollut hulluutta esittää Iidalle pakoa —?
Kuului suksen sihajava ääni. Joku lykkeli lylyä tasaisessa, nopeassa tahdissa. Matias Niiles arvasi kyllä, kuka se oli; hänen sydämensä vapautui hetkiseksi alakuloisuudestaan. Sieltä saapui Iida, hänen morsiamensa.
Jo tuli tuttu lapinlakki näkyviin metsän aukeamasta. Kuunvalo iskeytyi lakin punaiseen verkaan kuin koetellakseen, pystyisikö sen kantaja ratkaisemaan illan ongelman. Näytti siltä kuin hän pystyisi, sillä samassa valaisi kuu kirkkaasti tytön kasvot, jotka hymyilivät rohkeasti. Muutaman minuutin kuluttua hän oli pojan luona.
— Matias Niiles, huohotti hän onnellisena. — Sinä olet jo täällä!
— Olen odottanut sinua.
Tyttö nosti suksensa tikapuita vasten. Hänen vartalonsa oli notkea ja liikkeet sulavat. Matias Niiles katseli häntä hellästi nojatessaan rakennuksen seinää vasten.
Tyttö hiipi hänen luoksensa ja painoi kasvonsa hänen kasvojaan lähelle. Hänen kuuraiset kiharansa koskettivat pojan poskea, saaden tämän heikosti vapisemaan.
— Onko se mörkö? kuiskasi hän lämpimästi.
Kasvot painuivat yhä lähemmäs, kunnes poski kosketti poskea.
Seuraavassa silmänräpäyksessä etsivät tytön huulet pojan huulia.
Pojan povi paisui onnesta. Hän sulki tytön syliinsä. Tässä, vanhan, hyljätyn rakennuksen seinustalla levähti Rakkaus.
Matias Niiles esitti, että mentäisiin sisään.
He astuivat käsikädessä heiluvia portaita ylös. Avonaisesta ovesta heloitti kuu heitä vastaan. Se paistoi ruuduttomasta peräikkunasta suoraan poikki pirtin, jonka katto oli jonkun verran sisäänpainunut.
— Me kiipeämme heiniin, kuiskasi poika.
Heinät kahisivat somasti heidän kiivetessään. Poika auttoi tyttöä kädestä. Hetken kuluttua he lepäsivät vieretysten heiniin kaivautuneina. Kuu levitti keltaisen vaippansa heidän ylitsensä.
Matias Niiles rupesi kehimään auki suunnitelmaansa. Mitä Iida arvelisi, jos he pakenisivat yhdessä? Ruotsiin, rajan toiselle puolen…?
Tyttö makasi hetkisen aivan hiljaa. Hänen hengityksensä kohosi heikkona huuruna kattoa kohti. Matias Niiles koetti pyydystää sitä kiinni, mutta se oli tietysti turhaa vaivaa.
— Matias Niiles, kuiskasi hän hetken päästä. — Pakenisimmeko… niinkö sanoit? Tiedätkö, olen sitä monesti miettinyt, mutta aina hyljännyt sen ajatuksen. Äiti kuolisi suruun.
Äiti —? Niin — äiti. Iidalla oli äiti ja hänellä myös. Hän ei vain ollut ajatellut äitinsä surua.
— Sinä rakastat äitiäsi enemmän kuin minua.
Tyttö huokasi pitkään.
— En, Matias Niiles, en rakasta. Sinua rakastan yli kaiken, mutta sittenkään en hyväksy pakenemista.
Matias Niiles vain innostui tytön vastustuksesta. Hän ryhtyi kuvailemaan heidän tulevaa kotiaan.
Pirtti tällainen kuin tämäkin, mutta korkeampi. Se seisoisi yksinäisellä paikalla huurteisten metsien keskellä, kaukana kyläläisistä kylistä. Lähimpään naapuriin olisi penikulma. Mutta siellä… siellä he asuisivat onnellisina, he kaksi. Sillä heidän kotiaan lämmittäisi rakkaus.
Poika lämpeni. Hän pääsi oikein henkeen. Hänen kasvonsa loistivat, kun hän viittasi katto-orteen.
— Tuossa… juuri tuossa olisivat minun reenjalaspuuni ja tuolla ovisuuseinällä verkot. Tuolla olisi poronvaljaiden paikka ja tuolla perällä, nurkkakaapissa, sinun tavarasi. Minä veistäisin kaapin, koristaisin sen siroin puuleikkauksin ja siihen pantaisiin patenttilukko… Tuolla ikkunan vasemmalla puolen olisi kello, sinun kukkukellosi, ja tuolla pitkällä seinällä sänky… meidän yhteinen vuoteemme…
Tyttö naurahti.
— Minusta on hauskempi maata heinissä.
No — jos niikseen tuli, niin saattaisivathan he kantaa heinäkasan pirttiin ja nukkua siinä. Sieltä he sitten aamuisin kurkistelisivat kuin kaksi kananpoikaa pesästään.
Nyt ei tyttö enää jaksanut nauruaan hillitä. Hän oikein hihitti.
— Voi sinua, sinä heinissä loikova ritari! Vai niin me nukkuisimme!
Hän ryömi lähelle poikaa, pujotti kädet tämän kaulaan ja suuteli häntä pitkään ja tulisesti.
Kuu valaisi huurupilveä heidän päänsä yläpuolella. Siinä kohosi tytön ja pojan hengitys yhteensulaneena. Kuu siivilöi sitä tarkkaan kuin huolellinen perheenäiti maitoa. »Samanlaista, samanlaista», sanoi se itsekseen.
— Mutta, Iida, mitä ajattelet vakavasti puhuen ehdotuksestani?
— Ei, Matias Niiles, emme me pakene. Me odotamme ensi syksyä. Silloin minä täytän yksikolmatta ja silloin minä ratkaisen solmun. Minä astun silloin isän eteen ja sanon: »Minä menen Näköala-Niileksen pojanpojalle tuonne ylös». — Olihan teillä kamari?
— On, on.
— No, muuta me emme tarvitsekaan. Minä haluan asua täällä, missä olen oppinut sinut tuntemaan ja sinua rakastamaan. Minusta tulee Näköala-Niileksen pojanpojan Iida.
Kuinka Matias Niileksen oli hyvä ja suloinen olla. Ehkäpä oli Iidan ehdotus sittenkin paras. Odottaa ensi syksyä. Sinne oli vielä pitkä aika, mutta rakkaushan kestäisi kaiken.
Ja nyt rupesi tyttö vuorostaan kuvailemaan pojalle tulevaisuutta.
He asuisivat torpassa tunturin rinteellä. Hän oli aina rakastanut sitä paikkaa. Jo pikku tyttönä hän oli kerran katsellut maailmaa sen pihalta ja silloin oli nimismiehen puustellikin tuntunut perin mitättömältä. Kunhan hän vain pääsisi sinne ylös, kävisi kaikki kuin tanssi.
Hänellä ei ollut paljon tavaroita. Ompelukone ja kukkuva kello, joka riippui piirongin yläpuolella. Ja sitten kirjat. Luuliko Matias Niiles, että kirjat mahtuisivat kamariin?
Oliko niitä niin kauhean paljon?
Ei — yksi pieni hyllyllinen vain.
No, sitten ei hätää. Kirjat sovitettaisiin vaikka sängyn alle.
Vai sängyn alle sinä panisit minun kirjani!
Ehkä ne mahtuisivat kehruukoppaan. Heillä oli sellaisia kaksi eikä äiti juuri koskaan tarvinnut toista.
Nyt täytyi tytön uudelleen nauraa. Hän pusersi lujasti pojan kättä heinien läpi. Ei, kirjahyllylle piti olla huoneen paras paikka.
No, olkoon. Ei Matias Niileksellä ollut mitään sitä vastaan.
Mutta missä Iida kaikki koreat leninkinsä säilyttäisi?
No, eikö heillä ollut vinttiä?
Oli kyllä, mutta se oli vastoja täynnä. Isäukko oli ahkera kylpijä.
— Silloin sinun pitää rakentaa vaateaitta.
— Se taitaisi tulla kalliiksi.
— Vai kalliiksi! Ja äsken rakensit talon Ruotsin korpiin. Millä sinä sen rakensit?
— Näillä käsillä, näillä voimakkailla käsivarsilla!
Poika puristi tytön syliinsä niin että tämä oli tukehtua.
— No, kyllä sitten vaateaittakin saadaan, huokui tyttö hengästyksissään ja nauroi.
He kuiskuttelivat toistensa korvaan suloisia asioita. Heinät kahisivat hiljaa ja kuuäiti sai jälleen siivilöidä heidän yhteistä hengitystään. »Sitäpä onkin nyt runsaasti!» sanoi se.
— Mutta yksi sinun pitää luvata minulle, Matias Niiles. Sinä et saa koskaan katsahtaakaan kehenkään muuhun naiseen.
Silloin olisi parasta, että hänelle laitettaisiin silmälaput niinkuin pappilan vanhalle ruunalle.
— Ei, ei… vaan rakastua — sitä minä tarkoitin.
No, siitä ei vaaraa! Hänelle ei ollut muuta naista olemassa kuin erään
Lapin nimismiehen hiukan nenäkäs tytön lepakko. Se riitti hänelle.
Tyttö nauroi.
Mutta — entäpä jos Iida rupeaisi katselemaan muita miehiä. Papilla oli maisteri-poika, jolla oli nenäkakkulat ja korkea kaulus.
— Niin — ja nenä kuin paleltunut peruna.
— No, no… kylläpä sinä. Ajattele, rovastin poika ja osaa hepreaa.
Oppia oli tarpeeksi. Hänestäkin oli aiottu ylioppilasta, mutta hän oli sanonut: ei! Puuronkeittäjiäkin tarvittiin.
Siinä oli Iida oikeassa. Mutta — entäpä jos hän kerran rupeaisi halveksimaan miestänsä, kun tämä ei ollut oppinut? Oli käynyt vain kansakoulun.
Suu poikki! Näköala-Niileksen pojanpojalla oli sydäntä enemmän kuin monella oppineella. Sitäpaitsi hän osasi hoitaa poroja, heittää suopunkia, tunsi kaikki poronmerkit… Se oli enemmän kuin heprea. Kahdenkymmenen vuoden perästä ei rovastin poika enää tuntisi kaikkia heprean kirjaimia, mutta Näköala-Niileksen pojanpoika tuntisi poronmerkit vielä kuolinvuoteellaankin.
Se kyllä piti paikkansa. Mutta — kauppiaan poika sitten? Hän oli käynyt kauppakoulun ja kerran Englannissa. Kuinkas hän nyt taas sanoikaan? »Kuut pai.»
— Good bye! Sen sinäkin opit ja tässä nyt. Ja silloin sinä olet yhtä hyvä kuin kauppiaan poikakin.
Matias Niiles lausuili good bye'ta, kunnes Iida vakuutti sen menevän ihan oikein. Opettajaispalkaksi suuteli Matias Niiles häntä.
Eipäs siinä sitten muuta. Asiahan oli taas aivan selvä. Torppa seisoi tunturin kyljessä kamareineen. Iidan kirjat mahtuisivat sinne. Vaateaitta rakennettaisiin ja oppinsa puolesta hän, Matias Niiles, vältti. Mitäs siinä sitten, kunhan rakkaus kesti.
— Se kestää aina ja iankaikkisesti, kuiskasi tyttö hiljaa.
IV
Matias Niiles tervailee ahkion pohjaa torpan pihalla. On tullut kevät, kirkas Lapin kevät. Hanget heloittavat. Niiden loiste ihan pistää silmään. On kuin tanssisi niillä lukemattomia hohtavia pisteitä. Matias Niiles varjostaa kädellä silmiään, tarkastellen alempana olevaa nimismiehen taloa. Puutarha-aidan takana liikkuu joku. Matias Niiles tietää kyllä, kuka se on. Siellä Iida pudistaa mattoja.
Matias Niiles tarttuu suttiin ja kastaa sen tervapönttöön. Terva on hiukan kohmehtunutta, mutta ahkion pohjalla se notkenee. Siksi kuumasti paistaa jo Lapin kevätaurinko.
Olipa siitä aikaa, kun hän oli Iidaa viimeksi oikein kunnollisesti puhutellut. Hän ei osannut äkkiä sanoa, kuinka monta viikkoa. Hän oli tavannut häntä kirkossa sunnuntaisin ja kerran pari kauppiaan puodissa, mutta monta sanaa ei silloin tavallisesti ehditty kuiskata. Kerran oli Iida pujottanut paperilipun hänen käteensä. »Minua vartioidaan ankarasti», oli siinä seisonut. Hm! Se oli ankara herra se nimismies. Piti vankina omaa tytärtäänkin.
Hän oli kerran käynyt tarjoutumassa rajamieheksikin. Viimeiselle rajamatkalle kolme, neljä viikkoa sitten. Isä oli kyllä kiellellyt, mutta hän oli mennyt. »Mitäpä sinä sinne… ei hän meikäläisiä ota…» Hän oli kuullut, että poliisi oli sairastunut, — poliisi, nimismiehen kengänheinittäjä. Päästäpä nimismiehen keittiöön herra lensmannin kenkiä heinittämään. Oh, hän kyllä olisi osannut sen perusteellisesti. Olisihan hän silloin saanut nähdä Iidan, ehkä kuiskatakin hänelle jonkun hellän sanan.
Mutta — Mäkitalon Aapo oli ollutkin jo siinä toimessa parhaillaan, kun hän oli astunut nimismiehen keittiöön. Niin oli työntänyt heinää kallokkaaseen kuin säkkiin ihan. Häntä oli harmittanut.
Ei tietysti oltu huolittu. Poliisin sijalle oli jo mies otettu.
Se hyöty siitä käynnistä sentään oli ollut, että hän oli saanut nähdä Iidan ylimääräisen kerran. Tämä oli pysähtynyt keittiön ovelle ja katsahtanut hiukan hätääntyneenä Matias Niilekseen, jonka otsaa sillä kertaa oli varjostanut pilvi.
Olipa Iida ollut kaunis, oli, oli!
Matias Niiles huokasi pitkään ja veteli ahkion pohjaan tervaa. Taipuisipa lensmannikin, niinkuin tuo terva… yhtä notkeasti. Mutta ei taipunut. »Vai niilesläiset pyrkivät rajoille… Joko on ruvennut käymään ikäväksi siellä ylhäällä?»
Siinä oli nimismies kerrankin oikeassa. Ikäväksi, ikäväksi oli ruvennut käymään, kun ei saanut viikkokausiin sydämensä valittua nähdä.
Siellä heilui Iida puutarhassa, mutta menepäs lähelle. Heti seisoisi nimismies salin ikkunassa. »Eikö puutarhan aita kelpaa?» Niin hän oli kerran kysynyt, kun hän oli yrittänyt puhutella Iidaa aidan yli.
Mutta olipa vielä keinot. Matias Niiles vihelsi ja oikaisi varttaan. Oliko Iida vielä paikoillaan? Oli… siellä pudisti mattoa niin, että lumi pölisi.
Hän muisti muutaman laulun, jonka Iida oli hänelle opettanut. Sen avullahan sopi lähettää tervehdyksensä.
— Jo vieri viikko toinen, armasta nähnyt en. Oi, kerro aurinkoinen, kuin jaksaa kultanen,
lauloi Matias Niiles, niin että tunturin rinne raikui. Joku poromies, joka parastaikaa vedätti puukuormaa torpan sivu, pysähtyi töllöttelemään ylös torppaan päin. Mutta Matias Niiles lauloi entistä voimakkaammin:
— On päivä pitkä mulle ja syöntä kaihertaa. Lie eihän kaivatulle vain tullut kuolemaa —?
Kaiku vastasi tunturiseinämästä. Laulun viimeinen sana kiiri laaksoon, kajahtaen takaisin nimismiehen puustellin seinästä.
Matias Niiles pysähtyi kuuntelemaan.
— Ei syytä siihen huoleen. Ma kerron, kuinka voi sun kultas: aamupuoleen hän itki, vaikeroi.
— Iida! huusi Matias Niiles. — Onko jotakin tapahtunut?
Suuri tuska valtasi hänet. Tyttö oli laulanut säkeistön aivan toisin kuin miten se laulussa kuului. Siinähän kerrottiin kesäyöstä ja sulhasvyön neulomisesta.
— Mut siit' on huoli hällä: Sa tokko lemmitkään, kun kirkon käytävällä pois äsken käänsit pään?
koetti Matias Niiles ohjata laulajaa. Mutta surullinen tytön ääni jatkoi itsepintaisesti:
— Mut siit' on murhe hällä: Kun Mittumaari jää, ei kirkon käytävällä hän kohtaa ystävää.
Nyt ei Matias Niiles enää jaksanut itseään hillitä. Jotakin oli ilmeisesti tapahtunut. Hän huusi tytölle ja viittasi Riihiautiolle päin. Nyt käyköön kuinka hyvänsä, hänen täytyi saada tavata Iidaa.
Tyttö heilautti kättänsä ja vilkaisten ikkunoihin hävisi rakennuksen taa.
Suuri tuska velloi Matias Niileksen povessa. Jotakin oli tapahtunut… jotakin aivan varmaan. Mutta mitä —? Sen hän kuulisi kohta.
Hän tempasi suksensa ja lasketti laaksoon. Maa oli jo paikotellen pälvessä, jotenka sukset töksähtelivät pahasti. Pari kertaa hän lensi silmälleen, mutta hyppäsi jälleen pystyyn. Häntä ajoi eteenpäin epätoivoinen kiire.
Tiellä, tunturin juurella, saattoi jotenkuten hiihtää. Se oli korkeammalla oleva, talvituulten ylistämä tie, joten kevätaurinko ei ollut ehtinyt sitä vielä kokonaan lopettaa. Huohottaen poikkesi hän vuoman rannassa tieltä, lähtien oijustamaan vanhaa, ränsistynyttä taloa kohti. Sehän oli heidän rakas kohtauspaikkansa.
Matias Niiles silmäili ympärilleen, näkyisikö ketään. Ei näkynyt. Oli keskipäivän aika, mutta pappilan olivat luultavasti jo heinänsä vedättäneet. Tie vuomalla pudotti jo pahasti.
Hän saapui aution rakennuksen luo, hyppäsi suksiltaan ja istahtaen vanhoille portaille jäi odottelemaan Iidaa. Sydän löi kiivaasti. Jotakin oli auttamattomasti tapahtunut.
Hetken päästä saapui Iida. Mutta — kuinka hän olikaan muuttunut! Posket olivat kuopalla ja silmänalukset mustat. Hän oli ilmeisesti valvonut koko edellisen yön ja itkenyt. Matias Niiles näki, että hän oli itkenyt.
— Iida, mitä on tapahtunut?
Tyttö nojasi itkien päänsä pojan povea vasten. Hänen surunsa oli suuri ja väkevä. Matias Niileksen täytyi tukea häntä.
— Iida, mitä on tapahtunut? Kerro, kerro pian! Minä en voi kestää…
— Matias Niiles, me muutamme pois. Isä on hakenut ja päässyt.
Juhannuksen jälkeen me lähdemme.
Matias Niiles tuijotti vanhan ränsistyneen navetan seinään pihan toisella puolen. Hänestä näytti, kuin olisi vinoon vääntynyt ikkuna nauranut. Hän ei voinut käsittää mitään. Hän pusersi tyttöä kiihkeästi kädestä.
— Muutatte pois —? Onko siinä ainakin perää? Isä oli kyllä kuullut kauppiaassa kerran… mutta sehän oli jo tammikuulla.
— Niin… silloin isä haki ja nyt saapui tieto… eilen illalla.
Matias Niiles seisoi kuin salaman iskemänä. Hänestä näytti, ettei auringon kimmellys leikkinyt enää hangella yhtä kirkkaana kuin äsken. Vuomalla kuulsi suuria mustia lautumia, — aivan kuin olisivat jotkut suuret kalpeat kasvot olleet kuolleella verellä paikoittain. Oliko hanki romahtanut alas, vai hämärsikö hänen silmiään?
Iida painoi päänsä pojan olkapäätä vasten ja nyyhkytti sydäntä särkevästi.
— Kuule… mennään sisään… Saamme rauhassa keskustella.
Matias Niiles talutti itkevän tytön vanhaan, autioon pirttiin.
Oli vielä vähän heiniä jäljellä pirtin lattialla, ruko, toista arviolta. »Kirkkoherra moittii aina, että Nilsa jättää periä», vilahti Matias Niileksen päässä. Ja… oikeassapa näkyi olevankin… kirkkoherra. Mutta että nimismies muutti pois paikkakunnalta… se oli tavaton isku, jonka vastaanottaminen kysyi voimia enemmän kuin mitä Matias Niileksellä tänä hetkenä tuntui olevan.
He istuivat hetken hiljaa. Matias Niiles katseli puoleksi sortunutta takkaa. Sen ääressä oli kerran häärinyt nuori, kukkea vaimo kohennellen tulta. Hänen miehensä oli istunut penkillä, katsellen vaimonsa puuhia, sydämessä sykähtelevä onnen tunne.
Nyt oli takka raunioina ja kukkea vaimo miehineen haudassa. Niin katosi elämä…
Hänen sydäntänsä puristi raju tuska. Teki niin kipeätä, kuin olisi veitsellä vihlottu sydänalaa. Hän räpytteli silmiään, jotka täyttyivät kyynelistä sitä mukaa kuin hän räpytteli. Oliko tämä totta?… Muuttivat pois… Kutka? Nimismiehen, joiden tytär oli tämä tässä… tämä Iida, joka itki hänen vieressään.
Aurinko heloitti ruuduttomasta ikkunasta sisään. Sen tehtävänä oli kullata kyyneliä, jotka vuolaina valuivat molempien poskia pitkin. »Yhtä kauniit, yhtä kauniit kummallakin», sanoi se vain.
Jossakin lähellä viserteli lintu. Sen laulu soi raikkaana, onnentäyteisenä ja kirkkaana. Matias Niiles tunsi sen: peipponen! Aikaiseenpa se oli nyt tullut.
— Iida, kuule, ensimmäinen peipponen! Hänen äänensä värisi. — Ehkäpä se ennustaa onnea.
Mutta tyttö itki vain. Hänen kyyneleensä vuotivat yhä vuolaammin. Hän kuuli peipposen laulussa onnen sävelen, jota hän ei uskaltanut itsellensä omistaa.
Mutta — hetken päästä hän tyyntyi. Kyyneliään kuivaten hän katseli poikaa hellästi ja koetti hymyillä.
— Tiedätkö, Matias Niiles, minä tulen vuoden päästä takaisin. Minä en jää alas. Minä haluan ylös tunturin rinteelle… sinne, missä teidän torppanne on. Sinne minä haluan. Ja minä tulen, Matias Niiles, kuule, minä tulen!
Hän painautui poikaa vasten, kietoi käsivarret tämän kaulaan ja hymyili kyyneltensä lomasta.
Mutta miksi ei Matias Niiles nyt saattanut tarttua noihin sanoihin kiinni? Äsken hän oli riemastunut peipposen laulusta; hän oli pitänyt sitä toivon merkkinä. Mutta — miksi häipyi toivo nyt pois, vaikka tyttö tuossa vakuutteli palaavansa?
Ei hän osannut sitä sanoa. Hän puolestaan kuuli nyt peipon laulussa onnen sävelen, jota hän ei uskaltanut itselleen omistaa. Hän oli vain torpanpoika.
Älä puhu, Ida, minä tunnen, ettet sinä koskaan palaa. Älä puhu! Sinä et itsekään tiedä, mitä sanot.
Tyttö painoi huulensa pojan huulia vasten.
Matias Niiles, minä juon epäuskon pois sinun huuliltasi!
— Niin — juot sen itseesi.
— Matias Niiles, minä juon sen niinkuin käärmeen myrkyn ja sylkäisen sitten pois.
Hän sylkäisi. Hän oli herttainen sitä tehdessään.
Nyt valtasi pojankin riemu. Käärmeen myrkky — niin se oli tappavaa niinkuin epäuskokin. Ei saanut vaipua toivottomuuteen. Ehkäpä Iida palaisikin. Kuinka hän saattaisikaan ystäväänsä unohtaa, — häntä, joka rakasti niin, että aurinkokin taivaalla toisinaan näytti pysähtyvän paljaasta ihmettelystä.
— Iida, rakastathan minua?
Tyttö puristi häntä kiihkeästi kaulasta. Hänen kasvoillaan häivähteli lapsen ilme, — lapsen, joka on tarrautunut isäänsä kaulaan.
— Matias Niiles, kuinka voit epäillä! Minä rakastan sinua äärettömästi!
Uskoihan Matias Niiles sen… Hänen täytyi se uskoa tänä hetkenä, jolloin hän ehkä viimeistä kertaa istui yhdessä Iidan kanssa. Ilman sitä uskoa hän olisi sortunut.
— Uskon minä. Ja minä rakastan sinua viimeiseen hengenvetooni asti, nimismiehen Iida!
— Miksi sanot niin? »Nimismiehen Iida». Miksi et sano vain »Iida»?
— En tiedä, kuinka se nyt sattui.
He keskustelivat tulevaisuudesta. Iida kertoi, mihin he muuttaisivat. Se oli kaunis paikka jossakin Keski-Suomessa. Isä oli asunut siellä nuorena ylioppilaana. Siellä hän oli tutustunut äitiin.
— Mutta minä olen tutustunut sinuun täällä, Matias Niiles. Ymmärrätkö?
Kyllähän Matias Niiles sen ymmärsi. Tietysti tulisi Iida muistamaan entistä kotipaikkaansa… ehkä useinkin. Mutta — olisiko hänellä rohkeutta palata, — sitä mahdollisuutta täytyi Matias Niileksen yhä uudelleen epäillä.
— Ja tiedätkö, mitä me teemme? Minä ajattelin sen valmiiksi viime yönä valvoessani… Me menemme juhannusyönä yhdessä hautuumaalle ja istutamme kumpikin koivun. Ne ovat vertauskuvia meidän rakkaudestamme. Ne kasvavat rinnakkain ja kerran niiden oksat koskettavat toisiaan.
Niin… siihen kuluisi aikaa. Jos Iida vasta silloin palaisi, olisi hän jo vanha mies. Hän ei jaksaisi odottaa niin kauvan.
Tyttö näytti hämmästyneeltä. Puna kohosi hänen poskilleen. Tuntui, kuin olisi hänkin ajatellut samaa. Hetken kuluttua hän jatkoi entistä lämpimämmin:
— Ja tietysti minä kirjoitan.
— Tietysti.
— On vain niin ikävä, ettet sinä voi kirjoittaa minulle.
Niin — ikävähän se oli. Matias Niiles tunsi sen kyllä sanomattakin.
— Mutta minähän tulen takaisin.
Miksi hän sitä yhä uudelleen vakuutti? Eikö hän ollut itsekään varma?
Tyttö katseli ovensuuseinää, jossa oli vielä paikoillaan pitkä puutappi.
— Eikö tuossa ollut sinun verkkojesi paikka, Matias Niiles? Muistatko?
Kyllähän Matias Niiles sen muisti. Se oli sanottu sinä iltana, jolloin hän oli ehdottanut pakoa. Silloin paistoi kuu ja nyt aurinko; silloin oli talvi ja nyt kevät. Mutta Matias Niiles olisi halunnut saada takaisin sen illan, sen talven. Sehän oli viime talvi.
— Ja tuonne sinä aioit panna reenjaluspuusi. Muistatko, Matias Niiles?
Kyllähän Matias Niiles senkin muisti. Tuntui vain kovin surulliselta, kun Iida nyt siitä puhui. Hän silmäsi mustuneita orsia. Pirtin poikki juokseva oli hiukan vääntynyt kallelleen, niin että pitkittäin kulkevan päitä kannatti vain poikittain juoksevan alareuna.
— He voivat pudota minä hetkenä hyvänsä, sanoi hän.
He siirtyivät vaistomaisesti toiseen paikkaan.
— Mutta kuule, mistä otamme ne koivut, joista äsken mainitsin? Teidän rinteellänne, siellä navetan takana, on kaksi oikein kaunista. Otetaan ne, Matias Niiles.
Poika tiesi paremman paikan.
— Otetaan joen rannalta, hautuumaan kohdalta, niin on helpompi kuljettaa.
Tyttö nauroi ja pudisti päätään.
— Kas… sinä lasket jo vaivoja.
— En, sanoi Matias Niiles. — Minä ajattelin vain, että ne ovat parempaa lajia. Ne ovat solkikoivuja jotavastoin nuo meidän rinteellämme kasvavat ovat vain hieskoivuja. Solkikoivu on kauniimpi.
Se täytyi Iidankin myöntää. He sopivat siis siitä, että otettaisiin
Matias Niileksen ehdottamasta paikasta.
He keskustelivat vielä pitkän aikaa ja tulevaisuus rupesi kirkastumaan. Eron katkeruus ei tuntunut enää niin pistävältä. Istuivathan he vanhassa, rakkaaksi käyneessä paikassa, jossa olivat lukemattomia kertoja toisensa kohdanneet ja kuiskineet toisilleen helliä sanoja. Kaikki nämä monet hellät sanat heräsivät taas eloon. Se oli heidän ääntensä sointu, tuo nuori ja riemuitseva, joka herätti ne henkiin, ja entisten suudelmien kanssa ne karkeloivat nyt heidän ympärillään. »Armas! armas! rakas! rakas!» Eivätkö he olleet sanoneet niin? Olivat kyllä. Nämä tänä hetkenä lausutut tuntuivat jollakin tavoin väsähtäneiltä. Niissä ei ollut entistä välittömyyttä, tuota purkautuvan sydämen kuohuvaa voimaa. Siltä ainakin Iidasta tuntui. Ne muuttuivat karstaksi, jota tuulen henkäys silloin tällöin pudotteli heidän päälleen, — tai heinänhelpeiksi, joita oli sikin soitin lattialla. — Täällä oli käynyt pappilan Nilsa, se pahkaposkinen, ruma mies, joka aina mulkoili ympärilleen pahaenteisesti, ja jota kyläläiset pitivät noitana. Täällä olivat hypelleet papin lapset, nuo iloiset velikullat, jotka eivät surreet huomispäivästä. Ne olivat huhtoneet täällä, syytäen sekaisin kaikki heidän hellät ja rakkaat muistonsa. Täällä oli loikonut pappilan maisteri tyynen ja kylmän näköisenä ja tuijottanut naurettaviksi heidän entiset elämyksensä. Kyllähän koko kylä tiesi, että nimismiehentyttärellä ja Näköala-Niileksen pojanpojalla oli vispilän kauppaa keskenään. Täällä oli joskus istuskellut kauppiaan poika pappilan kotiopettajattaren kanssa ja sanonut: »Goodbye!» Eikö se merkinnyt samaa kuin että kyllä tunnetaan se tavara. Sitä on maailmassa eniten ja se on sangen helppohintaista, vaikka sitä kehutaankin.
— Pappilan Nilsa on taas jättänyt suuren joukon periä, lausui Matias
Niiles yht'äkkiä, katkaisten Iidan mietteet.
Se tuntui pahalta. Oli aivan, kuin olisi Matias Niiles ajatellut, että heinää kasvoi joka kesä. Ei väliä siis, vaikka sitä hiukan haaskattiinkin…
Mutta ei, ei! Hajuheinä tuoksui yhtä väkevänä kuin ennenkin. Niin kauvan kuin hän, Iida, eläisi, muistaisi hän aina tämän tuoksun. Se toisi hänelle mieleen tämän hetken, jonka hän nyt istui tässä Matias Niileksen vieressä, puhellen paluustaan. Tuo tuoksu ei antaisi hänelle rauhaa, ennenkuin hän palaisi. Ja hän palaisi, siitä hän nyt taas oli varma.
Hän sitoi heinistä seppeleen ja laski sen Matias Niileksen päähän.
Kas, näin minä kruunaan sinut, Matias Niiles! lausui hän.
Mutta pojan otsaa pistivät kuivat korrenpäät. Hän otti seppeleen käteensä ja pyöritteli sitä syviin mietteisiin vaipuneena.
— Mikset antanut sen olla, Matias Niiles? Se sopi sinulle hyvin. Tiedätkö, ketä sinä muistutit? Erästä kuuluisaa italialaista runoilijaa, Dantea, josta luimme koulussa. Sinulla on samanlainen otsa kuin hänellä. Ja leuka. Niin… leuka etenkin…
Ei Matias Niiles ollut sellaisesta miehestä ennen kuullut. Iida oli lukenut kaikki… italialaiset runoilijat ja muut… Tantte? Niinkö se Iida sanoi?
— Dante.
Kyllähän Matias Niiles sen nyt osasi lausua. Heillä, niilesläisillähän oli helppo lausua d — ja siitähän kyläläiset heitä pilkkasivat.
— Sinun olisi pitänyt saada käydä koulua, Matias Niiles. Sinusta olisi voinut tulla vaikka runoilija.
Miksi Iida nyt noin puhui? Ennen hän oli aina nauranut koulunkäynnille. Hänelle oli riittänyt vain se, että hän, Matias Niiles, tunsi poronmerkit ja osasi heittää suopunkia. Sitäpaitsi hänellä oli kuulemma sydäntä enemmän kuin monella oppineella, oli Iida kerran sanonut. Miten lie, mutta sittenkin tuntui pahalta, että Iida nyt… tänä hetkenä puhui koulunkäynnistä.
— Miksi olet niin surullinen, Matias Niiles? Loukkasiko sinua se, mitä sanoin koulunkäynnistä? En minä totta tarkoittanut. Kuule, Matias Niiles, en minä totta tarkoittanut. Sinä olet minulle kyllin hyvä sellaisena kuin olet.
Hän kiersi käsivartensa pojan kaulaan ja painoi poskensa tämän poskea vasten.
Niin, niin, tässä oli sitten loppu. Matias Niiles tunsi sen. Mutta — siitä huolimatta hän kyllä saattoi tulla istuttamaan koivuja hautuumaalle.
— Juhannusyönäkö sinä sanoit?
— Niin… juhannusyönä.