Tykkien virsi: Kenttäpapin kokemuksia ja mielialoja vapaussodan päiviltä

TYKKIEN VIRSI

Kenttäpapin kokemuksia ja mielialoja vapaussodan päiviltä

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.

On aikoja, jolloin väkivalta ja vääryys uhkaavat tappaa elämän laulun, rauhaisan työn ja hyötyisän toiminnan hymnin. Sellaisina aikoina kohoo kuin itsestään ilmoille tykkien virsi.

SISÄLLYS:

Tuomiokirkossa. Matkalla rintamalle. Etelää kohti. "Posti on tullut!" Leirielämää. Matti Kuha. Taistelun kestäessä. Pitkänperjantain saarna. Hiljainen Yrjänä. Valkoinen Tampere. Kunnian kentiltä. Valkoinen arkku.

TUOMIOKIRKOSSA.

Oli lauantai, helmikuun 23 p. 1918. Oulun tuomiokirkko oli ahdinkoon saakka täynnä ihmisiä, joiden kasvoja verhosi juhlallinen, odottava ilme. Ilmassa tuntui sähköä ja kiihkeää jännitystä. Oli kuin olisi ulkopuolella kohisevan maailman levottomuus tunkeutunut rauhaisaan temppeliin ihmisjoukkojen mukana, jotka jo tuntia ennen jumalanpalveluksen alkua olivat täyttäneet kirkon sen viimeistä sijaa myöten. Mutta vaikka ilmassa väräjöikin levottomuus, istuivat ihmiset kuitenkin hiljaa paikoillaan. Joku yksityinen tosin kurkisti silloin tällöin kirkon pääovea kohti, mutta muuten olivat kaikki hiljaa. Siellä täällä oli pää painunut penkkiin, näkyi valkeita nenäliinoja, jotka toisinaan vilahtelivat. Niillä kuivattiin esiin pyrkiviä kyyneleitä, mutta kosteiden silmien katseissa ei ollut surua: pikemmin iloa ja kiitollisuutta. Sadat kasvot olivat suuntautuneet alttaritauluun, jossa Kristus seisoi kirkastusvuorella. Ihmisillä oli sisäinen tarve löytää tulviville tunteilleen vastakaikua ja siksi he tarkkasivat Vapahtajan kuvaa kirkon perällä. 'Mitä sanoo Vapahtaja?' 'Onko oikein, että minun poikani lähtee?' 'Hän on niin nuori vielä.'

Vapahtaja ymmärsi nuo kirkossa risteilevät kysymykset. Hänen kasvonsa kirkastuivat. Ne saivat taivaallisen loisteen. Ja hiljaisena, tyynnyttävänä levisi yli kirkon hänen vastauksensa: 'Ole hyvässä turvassa!' 'Minä elän.'

Levottomat kysymykset tyyntyivät ja odottava hiljaisuus levisi yli kirkon. Siellä täällä vilahtavat vielä valkoiset nenäliinat, mutta kosteista silmistä loisti nyt yhä varmempi kiitollisuus: 'On hyvä antaa, mitä antaa voi, eikä minulla ole muuta kuin poikani.'

Kirkon pääoven luona syntyi liikettä. Se levisi kirkkoon penkki penkiltä, käytävä käytävältä. Yhä useampia päitä nousi kurkistamaan. Pääoven edessä tehtiin tilaa. Kuului komentosanoja ja urkujen hiljaa soidessa astui kirkkoon nuorukaisia nelimiehisissä riveissä. Etupää, kaksi lippua edessä, suuntasi kulkunsa kuoriin ja asettui sinne seisomaan. Pääkäytävä täyttyi ja sivukäytävillekin ulottuivat nuorukaisten rivit.

Se oli Oulun I vapaaehtoinen rintamakomennuskunta, joka oli lähdössä rintamalle ja oli nyt saapunut kirkkoon Herran siunausta vastaanottamaan.

Joukko seisoi hiljaa paikoillaan. Nuorukaiset olivat täysissä varustuksissa, reput seljässä, pistimet vyöllä ja uumenilla, nahkavyö. Heidän kasvoillaan asui juhlallinen totisuus: he ymmärsivät hetken vakavuuden.

Urut, jotka olivat soittaneet koko ajan nuorten sotilasten marssiessa kirkkoon, lakkasivat yht'äkkiä. Oli niin hiljaista, ettei hiiskahdustakaan kuulunut. Sitten alkoivat ne jälleen: ensin hiljaa, hetken kuluttua kovemmin, kunnes niiden ääni jälleen heikkeni noustakseen täyteen voimaansa virressä, joka nyt kajahti kirkossa:

"Ken Herraan panee turvansa, Ain' apua se saapi; Ei pelkääkään se kuoloa, Ken häneen uskaltaapi. Suojassa Herran sotimaan Puolesta rakkaan isänmaan Siis lähden rohkiasti."

Virren värssy loppui ja kaikkien katseet suuntautuivat saarnatuoliin. Sinne oli noussut sotilaspappi, kenttäpuku yllä. Hänkin lähtee joukon mukana, mutta ennen lähtöään hän tahtoi puhua muutaman sanan pojilleen ja heidän omaisilleen.

"Kuule! Vuorilla on niinkuin suuren kansan kohina! Kuule kokoontuneitten sotajoukkojen kohinaa! Herra Sebaot on sotajoukkoa tarkastamassa."

Näin kajahtivat tekstin sanat yli kirkon.

Pappi alotti puheensa. Hänen sydämensä oli tulvillaan tunteita, joita hän ei ollut ennen tuntenut. Hän oli monta kertaa seisonut tuossa paikassa, mutta ei vielä milloinkaan hän ollut tuntenut puhumisen tarvetta niinkuin nyt. Tällä hetkellä hän sen tunsi. Hetken erikoisuus painoi häntä. Monet ajatukset risteilivät hänen päässään. Hänellä oli vaimo ja pieniä lapsia. Ja noilla toisilla oli omaiset, isä, äiti, veljet, siskot. Hänestä tuntui, että hän murtuisi, ennenkuin oli päässyt alkuunkaan, mutta nähdessään lähtijöiden tyynet, vakavat kasvot, hän tyyntyi ja alotti saarnansa.

Hän puhui aluksi sen sodan synnystä, johon nuori vapaaehtoisten joukko nyt lähti. Hän näytti, kuinka välttämätöntä oli, että he lähtivät. Siellä etelässä taistelivat jo toiset ja odottivat apua. Nyt oli pohjoispohjalaisten aika tullut lähteä taisteleville veljilleen avuksi. Ja he lähtevät. Kuin lumivyöry oli vapausliike levinnyt kautta maan. Oli todellakin käynyt toteen profeetan sana: vuorilla on kuin suuren kansan kohina.

Pappi siirtyy tekstin ytimeen. Hän haluaa kirkastaa sen sotaan lähteville.

Herra Sebaot on sotajoukkoa tarkastamassa.

Ennen lähtöä oli pidetty tarkastus. Päällystö oli katsonut, oliko kaikki järjestyksessä niinkuin olla piti, oliko pyssy ja rensseli paikoillaan. Nyt oli lopputarkastuksen vuoro. Ja sen piti sotajoukkojen Jumala, Herra Sebaot.

Hän tarkasti, millä mielellä nuori vapaaehtoisten joukko lähti. Paniko se turvansa Jumalaan, niinkuin isät ennen taistelun ja ahdingon aikoina. Hän tarkasti, oliko nuorukaisten povessa isien henki, joka Suomen sodan aikana oli tullut niin kauniisti näkyviin siinä uhrautuvaisuudessa ja alttiudessa, josta historia jälkipolville kertoi. Hän tarkasti, oliko lähtevässä joukossa vanhan Loden mieltä ja v. Döbelnin rehellistä kiitollisuutta. Sitä tarkasti sotajoukkojen Jumala, Herra Sebaot.

Nuoret sotilaat seisoivat vakavina. He ymmärsivät pappinsa tarkoituksen. Rohkeita, avonaisia katseita suuntautui saarnatuoliin. Niistä sai pappi lukea vastauksen kysymyksiinsä.

Kyllä he Jumalaa tarvitsivat. Hehän lausuivat avomielisesti ilonsa jo siitä, että saivat mukaansa sotatantereelle papin, joka tahtoi jakaa samat ilot ja vaivat heidän kanssaan. Ja esi-isiä he olivat muistelleet iltahetkinä kasarmissa. He tahtoivat lähteä taisteluun vanhan Loden mielellä, Loden, joka ei antanut ryntäyskäskyä ennenkuin oli lukenut miehilleen isämeidän ja Herran siunauksen. Ja jos Jumala soi voiton, tulisivat he v. Döbelnin lailla antamaan hänelle kiitoksen.

Puhe loppui muutamiin jäähyväissanoihin lähtevien omaisille ja seurakunnalle ja pappi laskeutui alas saarnatuolista. Jälleen soivat urut. Veisattiin toinen värssy äskeisestä virrestä ja sen aikana astui pappi messupukuun puettuna alttarille ja toimitti lippujen vihkimisen. Toinen lipuista tuli seuraamaan joukkoa ja näyttämään sille tietä voittoon.

Juhlallinen toimitus loppui. Seurakunta ja lähtevät sotilaat veisasivat loppuvirren. Se johti ajatuksen siihen mahdollisuuteen, että joku joukosta voisi jäädä palaamattakin. Mutta siitä huolimatta kaikui virsi voitokkaana ja sen sävel vyöryi yli kirkon täyttäen sen holvit ja korkean kupoolin.

"Jos sotaan kaadunkin, ma saan Viel' ihanamman isänmaan Taas sulta taivahassa."

Lähtöjumalanpalvelus oli päättynyt. Vapaaehtoinen joukko teki täyskäännöksen ja marssi hiljaa kirkosta ulos. Taas vilahtelivat valkoiset nenäliinat ja seurakuntalaisten silmiin kohosi kyyneleitä. Monet suuntasivat taas katseensa Vapahtajan kuvaan kirkon perällä. Mutta Vapahtaja ei nyt puhunut mitään. Hän oli vain kohottanut kasvonsa taivaaseen päin kuin rukoillakseen sieltä siunausta lähteville. Ihmiset ymmärsivät sen ja nenäliinat painautuivat kyyneleisille kasvoille…

Mutta päät pystyssä, loistavin silmin, astui nuori sotilasjoukko tuomiokirkon portaita alas.

Korkeudessa loisti aurinko ja puistojen puissa kimalteli huurre…

MATKALLA RINTAMALLE.

Liekö missään koskaan mieliala sellainen kuin sotanäyttämölle matkustavassa sotajoukossa, joka palaa taisteluinnosta? Ei ole vielä koettu sotaretken vaaroja eikä vaivoja. Kaikki on uutta. Retken päämäärä kajastelee vain mielessä kuin sadun luvattu maa. Mielikuvitus askartelee ja loihtii esiin hurmeisia taistelukenttiä, joilla sotajoukko rynnistää eteenpäin. Sankarihaamut astuvat haudoistaan ja liittyvät suureen, hurjana hyökkäävään parveen. Mukana on Kaarle XII pitkine lyömämiekkoineen, Napoleon valkoisen ratsunsa selässä, v. Döbeln side otsallaan ja Adlercreutz ja — kuka jaksaakaan luetella kaikki ne historian sotasankarit, jotka koulupojan mielikuvituksessa elävät.

Veri ei tunnu vereltä vielä. Se on pikemmin kuin silkkiä taikka samettia.

Sellainen kohonnut, innostunut juhlamieli vallitsi Oulun poikienkin joukossa, jotka olivat matkalla rintamalle. Koulupoikien innostus varsinkin oli tavaton. Se johtui yhtäältä ilosta, jonka synnytti vapauden tunne. Sitähän he eivät olleet paljoakaan kokeneet, paitsi ehkä kesillä joskus. Toisaalta oli siihen syynä tieto lähestyvistä taisteluista, joiden symbolina oli vaunun seinällä riippuva kivääri. Kun kerran sellainen oli uskottu miehen kouraan, olivat entiset ajat olleet ja menneet.

Tuo sydämellinen, melkein poikamainen ilo tuli näkyviin varsinkin rautatieasemilla, joille oli kerääntynyt runsaasti kansaa "sotapoikia" nähdäkseen. Suomalaisen olennossa ja käytöksessä ilmenevä tavallinen jäykkyys oli kuin poispuhallettu. Ei kysytä, oltiinko tuttuja ennestään. Juteltiin kuin vanhat ystävät. Oli somaa nähdä harmaapäisen, juurevan isäntämiehen keskustelevan innostuneen koulupojan kanssa. Edellisen silmissä oli niin ystävällinen välke jälkimäisen pajattaessa ja selittäessä kuin omalle isälleen. Melkeinpä olisi luullut, että täällä vasta olivatkin vanhemmat vastassa jättämässä jäähyväisiä pojilleen. Sellainen sydämellinen ilo vallitsi kaikkialla.

Melkein joka toisella asemalla oli runsaasti ruokaa tarjolla. Jo heti Kempeleessä saatiin sitä mukaan suuret määrät: perunoita, lihaa, ja leipää. Eikä Liminka ollut sen huonompi. Siellä notkuivat pöydät voileipien ja maitohinkkien painosta ja kahvikuppeja höyrysi pitkä rintama tarjoilupöydällä. Ja kun matkaa lähdettiin jatkamaan, lyötiin mukaan m.m. kokonainen voidritteli.

Laulujen kaikuessa lähti juna hiljalleen liikkeelle. Jäi Liminka ja sen ystävälliset ihmiset. Vielä viimeinen voimakas "eläköön"! ja juna liukui jo vaihteen sivu jättäen jälkeensä tuon vieraanvaraisen aseman. "Pikku-Jussi" seisoi hajasäärin vaunusillalla hento morsiamensa kainalossaan. Hänen pulleat kasvonsa muhailevat tyytyväisinä. Olihan hänen ja morsiamensa osaksi tullut Limingassa erityinen kunnianosoitus. Kun nim. juna saapui asemalle, levisi väkijoukkoon tieto, että mukana on "Pikku-Jussi", jonka osa liminkalaisista hyvin tunsi siltä päivältä, jolloin tehtiin rynnäkkö ryssää vastaan Oulun kasarmilla. Heidän piti välttämättä saada nähdä tämä nykyaikainen "kivekäs". Eikä siinä auttanut muu kuin morsian käsipuoleen ja niin asemasillalle, jossa nuoren parin ilmestyttyä kajahti iloinen sydämellinen "eläköön". Se oli liminkalaisten onnentoivotus vastakihlautuneille.

Ruukissa uusiintui sama ystävällisyys. Laulua ja — kahvia, viimemainittua yltäkyllin. Paikkakunnan suojeluskuntalaiset pitivät vahtia asemalla. Innostus oli suuri. Halu paloi miehillä rintamalle ja he lohduttelivat itseään, että pian pääsisivät matkaan.

Oli hupaista nähdä, millä innolla pojat olivat matkansa alottaneet. Kuularuiskukomennuskunta piti hauskaa härkävaunussaan. Kamiinilla lämpisivät vesikauhat. Pojat keittelivät teetä ja tarinoivat. Heidän keskusteluistaan huokui vakava, lämmin henki yhteiseen, suureen asiaan. Johtuivat siinä pakostakin mieleen runoilijan sanat:

"Näill' urhoill' uhmaa maailmoja vaikka".

— Maanantaina lähdetään etelään, lausui joku joukosta. — Se kuuluu olevan varmaa.

— No mitäpä siitä. Sitä vartenhan ollaan matkallakin. Parempi mitä pikemmin.

Pojat innostuivat, kehittelivät taistelukuvauksia. "Tampereelle, Helsinkiin, Pietariin!"

— Olisi se somaa suomalaisen miehen marssia kerran Pietarin katuja kivääri olkapäällä, lausahtaa ylhäältä makuulaverilta joku.

Sitä kannattavat kaikki. Mikä sen mieluisempaa suomalaisesta kuin saada kerran isännöidä ryssän pääkaupungissa.

Kilpualla tuli vastaan etelän postijuna. Joku matkustajista hyppäsi sotilasjunaan.

— Hyviä uutisia! Pietarin rata katkaistu Kämärän luona.

Se tieto vaikutti kuin kepin survaisu ampiaispesään. Sitä turinaa ja porinaa! Ei tahtonut saada omaa ääntänsä kuuluville lainkaan.

— Onko se totta?

Matkustaja hätääntyi. Hän ei oikein tiennyt, tekikö hänen uutisensa hyvän vai huonon vaikutuksen, Kerrotaanhan Aleksanteri Suuresta, että hän itki kuultuaan isänsä Filippoksen voitot. Hän kun luuli, ettei hänen osallensa enää jäisi mitään. Näytti siltä kuin olisi tuossa riehuvassa joukossa ollut monta pikku Aleksanteria, joihin matkustajan iloiset kasvot vaikuttivat melkein ärsyttävästi. Mutta se oli vain harhaluulo. Suurin enemmistö otti raikuvalla riemulla vastaan hyvän uutisen ja ne, jotka eivät puhuneet mitään, eivät olleet ehtineet vielä innostua.

— Asiat ovat hyvällä tolalla, hihkaistiin.

— Ovat, niinkuin ovat olleetkin.

Saavuttiin Kannukseen. Siellä oli varattu päivällinen retken osanottajille. Oli maitoa, oli leipää ja maukasta kauravelliä, jota ahmien syötiin. Hyvä tuuli, joka pitkin matkaa oli pitänyt poikien mieltä vireissä, antoi hyvän ruokahalun. Ja kahvia oli myös. Sitä oli ollut melkein joka toisella asemalla. Ja juotu sitä oli myös, sydämen halulla.

Laululla saattelivat ystävälliset kannuslaiset Oulun poikia matkalle. Lauloi yksiääninen naiskuoro kirkkain äänin. Ja valoisin mielin sitä kuunneltiin:

Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa! Sinuun koskea ei väkivalta saa. Sua suojelemme, Verin varjelemme. Ollos huoleton! Poikas valveill' on.

Juna vihelsi. Lähdettiin jatkamaan matkaa. "Eläköön"-huudoin ja liehuvin liinoin hyvästelivät kannuslaiset sotaan menijöitä. Juna paransi vauhtia. Asematulet vilkuttivat vielä viimeisiä hyvästejä. Ensi käänteessä ne hävisivät ja kohisten syöksyi rautahepo eteenpäin.

Oli tulossa yö, kaunis kuutamoinen yö. Salaperäisinä kiisivät ohitse Keski-Pohjanmaan lakeudet, joilla kuunvalo leikkiä löi. Ne muistuttivat muinaisia taistelutantereita, joilla liikkuivat vainajien haamut kohotetuin käsin. Junan jyrinä muistutti kaukaisten kanuunain jylinää, joka toisinaan läheni, toisinaan häipyi etäisyyteen. Sellaiselta mahtoi kuulua tykkien virsi yli yölepoon käyneen tasangon. Mielikuvitus heräsi ja lähti retkilleen…

Joukkuepäällikkö Aarne K. ja kenttäpastori istuvat myöhään yöhön ja keskustelevat.

He nauttivat junassa vallitsevasta hiljaisuudesta. Se muodostaa niin räikeän vastakohdan päivälliselle melulle ja hälinälle. Heitä huvittaa tämä kuutamoyön läpi puskeva juna täynnä nukkuvia sotilaita.

Aarne K. on puhetuulella. Hän rupeaa kertomaan seikkailuistaan Venäjällä. Vasta kaksikymmentä täyttänyt nuorukainen on ehtinyt nähdä tuulet ja tuiskut. Hän on ollut tavallisena rautatietyömiehenä Muurmannissa, "hoidellut" siellä Venäjän valtion tavaramakasiinia, osoittaen varsinkin siinä toimessa lähimäisen rakkautta saksalaisia sotavankeja kohtaan, joita hän on avustanut rajan yli suuret joukot. Hän on työskennellyt kuuluisilla Inon pattereilla sillä seurauksella, että muutamana pilvisenä yönä hänen oli lähdettävä käpälämäkeen ja juostava 16 kilometriä pitkin Viipuriin. Hän on nukkunut monenlaisissa yöpaikoissa tavallisesta vankiparakista alkaen tavaravaunun jarrukoppiin saakka. Hän on esiintynyt herrana ja talonpoikana, liikkunut salongeissa ja kivijalka-kahviloissa, hiihdellyt sissinä metsiä pitkin, ollut milloin jonkun suuren toiminimen "asiamiehenä" kaupitellen separaattoreita ja niittokoneita, milloin tavallisena kulkujätkänä laukussa leivänkannikka ja kuiva lihakappale. Hän tuntee useat vankilat Oulun lääninvankilasta Pietarin Beresilnajaan saakka. Kerran hänet on tuomittu kuolemaan, mutta siitä huolimatta istuskelee hän tuossa ja kertoilee seikkailuistaan tarkkaavaisena kuuntelevalle papille. Ja viimeksi, kun Venäjän vallankumous puhkesi, oli hän matkalla elinkautiseen maanpakoon Siperian kylmille aroille. Yhdessä Venäjän vallankumousmiesten kanssa hän palasi sieltä ja sai taas nähdä kotoiset rannat. Siitä alkaen hän on liikkunut kotimaassaan valtiollisissa puuhissa, ottanut osaa Oulun valloitukseen, heilunut pommi taskussa monissa kriitillisissä tilanteissa, komentanut kuolemantuomion täytäntöönpanoon määrättyä sotilasosastoa j.n.e. Mutta tästä kaikesta huolimatta hohtaa hänen kasvoiltaan nuoruuden raikkaus ja hänen avonainen katseensa on peittelemättömän rehellinen.

Juna sivuuttaa asemia pysähtymättä. Kuu oli noussut korkealle ja ohi kiitäville Etelä-Pohjanmaan lakeuksille loi se omituisen, salaperäisen värin. Saattoi melkein kuvitella niitä Siperian aroiksi, joilla joukkuepäällikön kertomus liikkuu. Talot ja kylät nukkuivat syvässä unessa. Niiden asukkaat saivat rauhassa levätä, sillä puhdas oli Pohjanmaa punaisista. Se kuului Valkeaan Suomeen, joka levittää aluettaan yhä laajemmalle, kunnes se kerran syleilisi Suomenlahden rantoja.

— Jokohan ollaan Vappuna Helsingissä? kysäisee pappi, kun oli hetkinen oltu vaiti.

— Saa nähdä. Nopeasti se silloin menisi.

Joukkuepäällikkö vaipui mietteisiinsä.

Ajatteliko hän papin kysymystä, vai vieläkö kulki muisto pitkin kuoleman teitä Siperian autioilla aroilla, jonne niin moni jäi, saamatta koskaan kotimaataan nähdä?

Yö oli kulunut pitkälle. Kuu loisti kirkkaana. Joukkuepäällikön valtasi uni ja hän laskeutui vaununpenkille pitkäkseen.

Pappi jää vielä istumaan ja tupakoimaan. Hänen ajatuksensa kulkevat siihen aikaan, jolloin hän toimi Oulun lääninvankilan saarnaajana. Muutamana päivänä pistäytyi hän erääseen selliin, jossa sanottiin säilytettävän vaarallista valtiollista vankia. Hän tahtoo tavata tätä ja astuu selliin. Hänen edessään seisoo vaaleaverinen nuorukainen, vangin harmaa puku päällä. Tukka on pitkä kuin metsäläisellä, mutta varsi on suora ja silmät itsetietoisen, vapaan miehen. He keskustelevat jostakin. Nuorukainen suhtautuu pappiin varovaisesti. Hänhän ei tunne tätä. Eikä pappikaan tahdo hänen luottamustaan itselleen houkutella. Hän ymmärtää vangin syyt. Alakuloisena ja murheellisena hän poistuu sellistä, murheellisena siksi, että parhaat Suomen voimat viruvat vankiloissa. Mutta nuoren vangin katse oli jäänyt hänen mieleensä. Siitä oli kuvastunut rohkeus ja toivo, joka oli päättänyt pysyä vireillä kaiken uhallakin. Se oli pappia lohduttanut.

Hän ei luullut koskaan enää tapaavansa nuorta vankia, sillä pienen ajan kuluttua oli tämä viety Venäjälle, niinkuin moni muu ennen häntä. Mutta eräänä päivänä, joku päivä ennen rintamalle lähtöä, astuu hänen eteensä nuori sotilaspukuinen mies kannukset jalassa ja miekka vyöllä. "Tunteeko pastori minua?" Pappi katsoo ja katsoo, mutta ei voi muistaa. 'Missä olemme tavanneet ennen?' 'Oulun lääninvankilassa,' kuuluu reipas vastaus. Silloin muistaa pappi nuoren avokatseisen vangin ja sydämellisesti puristavat he toistensa kättä. Se oli joukkuepäällikkö Aarne K., sama nuorukainen, joka nyt nukkui tuossa häntä vastapäätä rauhallisena ja tyynenä, matkalla vapaussotaan niinkuin hän itsekin.

— Ihmeelliset ovat Herran tiet, lausuu kenttäpastori itsekseen ja nousee mennäkseen nukkumaan.

Pian on koko vaunuosasto unen helmoissa. Ovensuupenkiltä kuuluu voimakasta kuorsausta. Se on kuormastopäällikkö, joka siellä vetelee unia. Joku oli sanonut leikillään hänen lähteneen matkaan "antaakseen joukolle moraalista kannatusta". Ja siltä tuntuukin. Ainakin tuo syvä kuorsaus vaikuttaa niin kotoisen rauhoittavasti. Se muodostaa niin jyrkän vastakohdan retken vaaralliselle päämäärälle, että tulee oikein hyvä olo sitä kuunnellessa.

Pappi painautuu penkilleen ja on pian unessa. Nukkuva juna puskee halki kuutamoisen yön sinne, missä soi tykkien virsi.

ETELÄÄ KOHTI.

Hiljaisessa, kuutamoisessa yössä käy kumma kulkue: rekiä rekien jälkeen niin pitkälle kuin silmä kantaa kiemurtelee melkein loppumattomassa jonossa etelään päin. Välistä poikkeaa kulkue maalle oikaisten jonkun suuremman kannaksen yli ja peittyen metsän kätköön. Väliin sukeltaa se jälleen esiin kuun valaisemalle, kirkkaalle merenselälle, mataen sen poikki kuin mahdottoman pitkä jättiläiskäärme, hävitäkseen taas hetken päästä jonkun niemen kainaloon. Rekimatkue kulkee eteenpäin hiljakseen kuin öinen aave ja kummissaan katselee kuukin sen solumista läpi huurteisen, äänettömän metsän. Se on hermostunut havaitessaan, ettei se metsän vuoksi pääse oikein tarkastelemaan, mitä väkeä se on. Rekijono häviää vähä-väliä puiden pimentoon. Mutta ensimäisellä seuraavalla lahdenaukealla terästää kuu katseensa, luo kuin äkämystyneenä eteen sattuneen pilvenlonkareen pois kasvoiltaan ja valaisee kirkkaasti hitaasti eteenpäin soluvan matkueen. Ja sen uteliaisuus tulee tyydytetyksi: hevosia, tavallisia maalaishevosia Närpiöstä, Kristiinasta ja Lapväärtistä, reen keulalla tukeva, turkkeihin kääriytynyt isäntämies ja reen perällä pukinnahkalakkisia nuorukaisia lammasnahkaturkeissa, kaksi, jopa kolme, vieläpä neljäkin samassa reessä, kiväärit pystyssä polvien välissä. Se ei olekaan mikään rauhallinen matkue, vaikka niin tyynesti kulkee. Sen kannaksilla liukuvat sodan henget ja yksinäinen aisatiukukin helkähtelee katkonaisesti tahdissa: 'sota, sota, sota, sota.'

Oulun I vapaaehtoinen rintamakomennuskunta on matkalla Kristiinasta Merikarvialle.

Osa miehistä nukkuu turkinkauluksiensa suojassa ja näkee unta kauas jääneestä kodista. Mutta suurin osa valvoo ja seuraa mielenkiinnolla matkan kulkua. Joukossa on monta kaupunkilaispoikaa, jotka eivät ole koskaan ajaneet hevosella pitempää matkaa kuin Oulusta Knuutilaan tahi korkeintaan Maikkulaan, ja heitä huvittaa tämä öinen matka mukavassa maalaisreessä. Erikoisen hupaisalta tuntuu, että kuskinpenkillä istuskeleva lammasnahkaturkkinen isäntämies ei osaa suomea kuin aivan hätäisesti. Se ihmetyttää poikia yhtä paljon kuin jos kuulisivat jonkun kiviniemeläisen torpan miehen haastavan Tukholman ruotsia. Mutta asialle ei voi mitään: kyytimiehet ovat ummikkoruotsalaisia, harvaa poikkeusta lukuunottamatta, ja heidän omituista murrettaan on soma kuulla.

— He' en douli' häst, vakuuttaa juureva lapväärtiläinen muutamalle Oulun pojalle, joka ihmettelee hevosen pientä kokoa.

— Se on kelpo hevonen. Ja isäntä selittää, kuinka monetta kyytiä hän jo on suorittamassa.

Tyytyväisinä nämä närpiö- ja lapväärtiläiset muuten suhtautuvatkin kyyditysvelvollisuuteensa. He eivät ole koskaan suvainneet sosialisteja eivätkä ryssiä ja usea heistä on ollut mukana Kristiinan kahakoissa, joissa viimemainituilta riisuttiin aseet. Mielellään he senvuoksi kyyditsevätkin valkoisia joukkoja, sillä he tietävät, ettei maahan palaja rauha, ennenkuin ryssiltä ja punaisilta on riistetty viimeinenkin kivääri.

Pakkanen on kirpeä ja merenselkä huokuu ilkeää usvaa, joka tarttuu kuin takkiainen turkinkaulukseen. Saa panna kaiken tarmonsa liikkeelle sulana pysyäkseen. Onneksi on sentään tie metsämailla niin epätasainen, että reen huojunta auttaa jonkun verran lämpimänä pysymään.

Tunti kuluu toisensa jälkeen ja matka jatkuu. Muutamassa metsänotkelmassa tulee vastaan ajomiehiä. He ajavat varovasti sivuun ja odottavat, kunnes kulkue on päässyt ohitse. Ne ovat talonpoikia Kristiinan tienoilta, jotka palailevat sotilaskyytejä viemästä.

Aamupuoleen kuunvalo heikkenee ja neljän viiden tienoissa saavutaan Ömossan kylään Siipyyn pitäjässä. Miehet pääsevät lämmittelemään siksi aikaa kuin hevosia vaihdetaan. Ja tarpeen se onkin, sillä moni on kylmästä koko lailla konttautunut.

Pysähdys tuleekin pitemmäksi kuin alussa oli arvattu. Ömossalaisten hevoset ovat jo aikoja olleet valjaissa, mutta matkaan vaan ei päästä.

Kuularuiskut eivät ole vielä saapuneet ja niitä täytyy odottaa.

Komennuskunnan komentaja on hermostunut. Mihin ihmeeseen ovat kuularuiskut hävinneet?

Vihdoin tuo joku sanoman, että kuularuiskuja vetäneet hevoset ovat uupuneet ja jääneet kuuden kilometrin päähän kylästä.

Tuli ja leimaus! Oltaisiinpa nyt punaisella alueella, niin saataisiin sanoa hyvästit koko kapistuksille.

Ei auta muu kuin lähettää veres hevonen niitä hakemaan. Muuten ne eivät tule.

Vihdoin, puolentoista tunnin odotuksen jälkeen ne saapuvat esikunnan pihaan kuuraisina ja kohmettuneina.

Ensimäisenä tulee kujalla vastaan "Olle", joka on viettänyt yönsä kuularuiskujen reessä. Naama iloisessa irvistyksessä lausuu hän käheäksi painuneella äänellä:

— Me jäätiin kiinni! Konit uupuivat kokonaan.

Päällikkö tiedustelee tarkemmin. Joo, suurin osa kiväärejä ja kaikki kolme kuularuiskua ovat lastatut kahteen hevoseen, jotka huonon vitikelin vuoksi ovat uupuneet eivätkä lopulta päässeet paikalta liikahtamaan.

— No on sekin järjestystä! Mitä olisi tehty, jos olisi satuttu olemaan punikkien maassa?

— Olisi tapella rytyytetty, herra komppanianpäällikkö, huomauttaa "Olle" ja tekee juhlallisena kunniaa.

— Pirullako sinä olisit tapellut, jos punikit olisivat anastaneet kiväärikuormat?

— Sulin käsin, herra komppanianpäällikkö. Kylmä tässä tahtoo tullakin.

Naurettiin joukolla. Olisipa se tainnut olla epätoivoista tappelua.

Järjestetään asekuormat uudelleen ja kuularuiskut sijoitetaan joukkueen keskelle. Varovaisuuden vuoksi ei niitä saanut enää jättää jälkihäntään. Puolisen tunnin kuluttua selviydytään matkaan ja ömossalaiset pääsevät suorittamaan "asevelvollisuuttaan".

Kuta lähemmäksi Merikarviaa tullaan, sitä enemmän saadaan kuulla sotasanomia. Punaiset ovat tehneet hurjia partioretkiä pitäjän eteläosaan ja uhkailleet tunkeutuvansa pohjoiseen. Kyytimiehet kertovat kauhistuneina heidän julmuuksistaan. Muutamassa talossa olivat roistot tappaneet talon vanhan isännän hänen pienen pojanpoikansa silmäin edessä. Eräässä toisessa paikassa he olivat kiduttaneet isännän kuoliaaksi j.n.e. Pojat kuuntelevat jännittyneinä ja heidän silmänsä rupeavat hehkumaan. Annappa päästä niiden hirtehisten niskaan näyttämään, mitä merkitsee rauhallisten asukasten rääkkääminen.

Puolenpäivän tienoissa saavutaan ensimäiseen Merikarvian kylään, Tuorilaan. On kirkas ja aurinkoinen päivä, helmikuun 25:s. Ilmassa on kevään tuntu ja lumipeitteiset pellot kimaltelevat sadoissa eri värivivahduksissa. Keväinen tuuli humisee puissa. Kaikki on mitä kauneinta ja viehkeintä, mutta aurinkoinen kylä on autio. On kuin olisi äkillinen rutto kulkenut sen läpi ja tappanut asukkaat sukupuuttoon. Melkeinpä tekee mieli uskoa, että noiden ikkunoiden takana makaavat kaikki kuolleina, yksi yhtäällä, toinen toisaalla.

Mutta kuvitelma osoittautuu vääräksi: talot ovat tyhjät. Seinällä raksuttaa vain kello kuin viimeisenä merkkinä elävästä elämästä. Ihmisiä ei näy. He ovat paenneet punaisten pelosta ja jättäneet kotinsa kylmille.

Nämä ovat sodan ensi vaikutuksia, jotka tuovat väkistenkin mieleen vainon ajat sata ja kymmenen vuotta sitten, jolloin ryssä poltti ja hävitti maata. Samalla tavalla olivat kai silloinkin kylät autioina. Nyt oli vain se erotus, että vihollisena oli oman maan mies liittoutuneena vanhan verivihollisen kanssa, siis kymmenen kertaa pahempana ja vaarallisempana vastustajana.

Ensi töikseen saavat pitkästä hevosmatkasta uupuneet sotilaat käydä syömään ja lepäämään taloihin. Muutamat paikkakunnan suojeluskuntalaiset ovat nim. uskaltaneet tulla kylään pitämään huolta saapuvan joukon ruuasta ja levonsaannista. Alussa luullaan, että lepo tulisi kestämään ainakin iltaan, mutta parin tunnin kuluttua lähtee komennuskunnan esikunta ja osa joukkoa jatkamaan matkaa Merikarvian kirkolle, muun osan jäädessä edelleenkin Tuorilaan.

Illalla kello kuuden tienoissa tulee kuitenkin jälkijoukollekin käsky saapua kirkolle. Suoriudutaan taipaleelle heti ja puoli kahdeksan ajoissa ollaan perillä. Merikarvian nuorisoseuran taloon on majoittunut rintaman esikunta. Heti pihalle ajettaessa huomaa, että on saavuttu taistelupaikan läheisyyteen. Piha ja maantie ovat täynnä rekeä ja hevosta. Viestinviejiä lähtee ja saapuu ja talon eteisessä käy kuhina kuin mehiläispesässä. Tuntuu oudolta autioiden taivalten takaa joutua yhtäkkiä sellaiseen liikekeskukseen. Mutta täällä onkin rintaman äärimmäinen kohta ja parasta aikaa on taistelu käynnissä pienen matkan päässä olevassa Pirttijärven kylässä.

On myöhäinen ilta, mutta oululaiset eivät saa lepoa ajatellakaan. He ovat tulleetkin aivan kreivin aikaan, sillä juuri vähää ennen on Pirttijärveltä saapunut sana, että punaiset hyökkäävät hurjasti ja uhkaavat puhkaista rintaman ihan väkisin. Ei siis muuta kuin miehet rekiin ja valmiina matkalle taisteluun.

Iltapäivällä saapunut joukko on jo lähtenyt ensimäistä otteluaan koittamaan. Luutnantti L. on pienen joukon kanssa tehnyt hyökkäyksen Haminaholmaa vastaan, mutta tullut pakoitetuksi perääntymään. Heti oululaisten saavuttua paikalle on "Pikku-Jussi" lähetetty yhden kuularuiskun kera apuun. Jälkijoukon tullessa hän on jo mennyt. Suurta ennätystä hän ei kuitenkaan ehdi saada, kun toisetkin komennetaan Pirttijärvelle.

Pojat istuvat jo reissä, kun kenttäpastori, joka on saapunut paikalle jälkijoukossa, tulee esikuntatalosta, ollen matkalla yöpaikkaansa. Hän kulkee reeltä reelle ja jättää hyvästiä pojille, toivottaen heille Jumalan apua alkavaan taisteluun. Kuu valaisee kirkkaasti poikien kasvot. Pappi tutkii niitä tarkkaavaisesti, mutta sitä, mitä hän etsii, hän ei löydä. Pojat eivät osoita pienintäkään pelkoa.

Siinä istuu samassa reessä kaksi nuorta koulupoikaa Oulusta. Toinen on papin rippilapsi, toisessa hän tuntee yhden Oulun N.M.K.Y:n innokkaimmista nuorista jäsenistä. Hänen katseensa kiintyy erikoisesti näihin poikiin ja omituinen, lämmin tunne läikähtää hänen povessaan. Hänestä tuntuu, että pojat ovat hänen omiaan. Hän tuntee pitävänsä heistä erikoisemmasti ja siksi täyttyykin hänen sydämensä lämpimällä osanotolla heitä kohtaan. Se on viimeinen reki, jossa pojat istuvat, ja pappi pysähtyy sen ääreen.

— Jumalan haltuun, pojat! lausuu hän hiljaa ja ojentaa kätensä.

— Kiitos! vastaavat pojat ja heidän kasvojaan kirkastaa valoisa hymy.

Rekijono lähtee liikkeelle. Pappi seisoo tiellä ja katselee sen jälkeen. Nyt se katoaa tien käänteeseen. Pappi lähtee jatkamaan matkaansa kylän toista päätä kohti.

Oulun pojat ovat päässeet tulikastettaan saamaan.

"POSTI ON TULLUT!"

Sotilaan ajatus lentää usein kotiin. Eikä kumma, sillä tuskinpa on tuo sana koskaan niin lämpimiä ajatuksia herättänyt kenenkään ihmisen povessa kuin sotilaan, joka vieraalla seudulla taistelee maansa puolesta?

Niin, tuskinpa.

Koti merkitsee sotilaalle rauhaa ja lepoa, suloista lämpöä lieden ääressä, leppoisia iltahetkiä, jolloin päivätyön päätyttyä sai ottaa käteensä hauskan kirjan tahi keskitekoisen käsityön.

Sotatantereella on elämä päinvastaista. Kotina on ahdas pirtinnurkka, jossa kymmeniä tovereita ähertää yhdessä, tahi alaston luodonkärki, jota ympäröi öinen usvameri. Rauhaa ei ole, sillä kivääri puhuu sotaista kieltään, kuularuisku laulaa yksitoikkoista tat-tat-tat- säveltään, johon silloin tällöin yhtyy tykin kumea basso.

Ja lepoa on vielä vähemmän. Päivä kuluu harjoituksissa tahi taistelussa ja yölevon asemasta tulee usein vahtivuoro kaukana kylän ulkolaidalla, jonne vihollisenkin tiedustelija voi yhtäkkiä saapua ja esittää itsensä kirkkaalla kiväärinlaukauksella.

Senpävuoksi muodostuukin sana "koti" sotilaalle yhdeksi kalleimmista. Sitä hänen ajatuksensa hellinä kiertävät. Ja se välikappale, joka tuo tervehdyksiä kotoa, on hänelle mitä mielenkiintoisin.

— Posti on tullut!

Se viesti vierii läpi kylän.

Pojat rientävät esikuntataloon, missä vallitsee kuumeinen kuhina. Vääpeli, "komppanian äiti", lajittelee kirjeitä tulisella kiireellä. Siinä on nurkassa penkillä rykelmä postipaketteja. Pojat puristelevat niitä ja katselevat osotteita. Siinä on paketti toverille, tuossa toiselle. Mitähän hyvää ne kaikki sisältänevätkään? Tuossa on kaikesta päättäen sokeria, sangen tarpeellista tavaraa rintamalla. Tuossa taas jotakin pehmoista: lie alusvaatteita tai villapaita, taikka pari sukkia, oman äidin kutomia. — Ah, jopahan löytyi paketti omallekin nimelle! Oh, onpa se somannäköinen! Ei muuta kuin kuittaus vastaanottokuittiin ja onnellinen paketinsaaja kiiruhtaa kasarmiinsa, saadakseen jossakin sen sopessa syventyä paketin salaperäistä sisältöä tutkimaan.

Tuossa lukee joku poika kirjettä. Hänen ympärillään meluavat toiset, mutta poikaa eivät häiritse toverien äänet. Hänen ajatuksensa ovat kotona. Mieli heltyy isän käsialaa katsellessa ja sydämen täyttää lämmin tunne. "Rakas poikani!" Se soi niin kauniilta ja kotoisella. On kuin näkisi isän tallin ovella juuri sinä hetkenä, jolloin hän annettuaan hevosille ensi appeen huutaa pihan yli pirtin portailla seisovalle pojalleen: "Viljo! Tuoppa se uusi harja siellä eteisen naulasta! Minä vähän varsaa harjailen." — Kotoiset kuvat täyttävät mielen eikä poika kuule ollenkaan, että ryhmäpäällikkö kehoittaa miehiään varustamaan selkäreput nimimerkillä, etteivät ne sotkeutuisi kuormastossa.

Tuossa on pitkä, solakka papinpoika, jonka koti on kaukana Perä-Pohjolassa. Hänkin on saanut kirjeen, jota parastaikaa lukee pöydällä lepattelevan kynttilän valossa. Kirje on päivätty lauantaina ja huokuu sydämellistä hellyyttä sotaan lähtenyttä poikaa kohtaan.

Lauantai, isän saarnanvalmistuspäivä! Silloinhan piti niin hiljaa hiipiä kansliahuoneen läpi peräkamariin, ettei vaan olisi isää häirinnyt…

Ei näe poika, mitä ympärillä tapahtuu. Hän on kuuro vieressä käyvälle väittelylle, joka koskee sitä perin tärkeätä kysymystä, kummatko ovat parempia kiväärejä, japanilaisetko vai ryssäläiset.

— Japaneesit ovat lähettäneet ryssille paljasta roskaa! huudahtaa toinen väittelijöistä, mutta papinpoika ei sitä kuule. Hänen ajatuksensa ovat kotona.

… Kesäinen Perä-Pohjolan pappila laajan, kirkkaan järven rannalla. Aurinko paistaa mitä herttaisimmin ja hiljaisessa puutarhassa seisovat vanhat riippakoivut lehtien värähtämättä. Vanha kirkko kivenheiton päässä pappilasta huokaa riuduttavassa helteessä. Pappilan heinävä piha uhkuu lämpöä ja järveltä lehahtava vieno tuulenhenkäys tuo suloisen hajuheinän tuoksun ja panee puutarhan koivujen lehdet hiljaa lepattamaan.

Järvellä kulkee pieni höyrypursi. Se on pappilan. Nuorimmat lapset tulevat kesämajalta, jossa ovat olleet kalastamassa. Hän, papin vanhin poika, pysähtyy kaivon luo ja seuraa katseellaan lähestyvää höyrypurtta. 'Hyvä on, että tulevat, sillä isän pitää iltapäivällä lähteä pitäjälle sairaan luo'…

Pitkä papinpoika Perä-Pohjolan aurinkoisesta pappilasta havahtuu mietteistään, silmää vielä kerran isän nimikirjoitusta kirjeen lopussa, pistää kirjeen hitaasti povitaskuunsa ja lähtee verkkaisin askelin ulos pihalle, missä keittoaliupseeri lastaa hevoseen eväitä yöksi ketjuun jääneille etuvartioille.

"Posti on tullut!" Siinä on suloinen sanoma sodassa oleville. Se sana sisältää niin äärettömän paljon, ettei sitä voi sanoilla tulkita. Se tuo sotatantereelle kodin asukkaineen ja arkiaskareineen. Se tuo mukanaan kotikaupungin katuineen, kotiseudun, kirkonkylän kirkkoineen ja pappiloineen, kotijärvet, joet, uimarannat, kyntö- ja kylvöajat, kirkko- ja kaupunkimatkat. Se tuo tullessaan koko kotoisen maailman. Sen mukana saapuvat isä ja äiti, veljet ja siskot, toverit ja vanha opettaja, nuo kaikki tutut ja rakkaat, joiden muisteleminen kaukana kodista tuottaa niin suloista mielihyvää.

Mutta joukossa on niitäkin, joilla ei ole kotia.

Mitä tuo posti heille?

Useimmiten ei mitään.

On sääli katsella heitä postinjakopäivinä, jolloin "postitoimistossa" on niin tulinen kiire. Sillä aikaa kuin toiset häärivät pakettien ja kirjeiden kimpussa, seisoskelevat he syrjässä ovipuolessa ja seuraavat mielenkiinnolla toimituksen menoa. Lopuksi kun suurin tungos vääpelin pöydän ympärillä on hiukan pienennyt, astuu joku heistä arastellen esiin ja kysyy kirjettä.

Vääpeli katsahtaa häneen hajamielisenä pöytänsä takaa.

— Mikko Tuisku? Ei ole kirjettä.

Kysyjä hymähtää surullisesti ja painaa lakin päähänsä.

— Kukapa minulle kirjoittaisi! Olen ollut kaksi vuotta kotoa poissa. Taitavat luulla jo kuolleeksi.

Ja surumielisenä hän astuu postikonttorista ulos. Hän oli kyllä kirjoittanut kotiin silloin kun alkoi sota, mutta kukaties ei ole kirje tullut perille tahi ovat vanhukset jo kuolleet.

Tuossa on kaksi veljestä, puhdasotsaista, jaloa nuorukaista, joiden rinnassa sykkii lämmin sydän. Hekin pistäytyvät silloin tällöin "toimistoon", mutta useimmiten he palaavat tyhjinä takaisin. Heilläkin oli kerran koti, mutta nyt se on jo monta vuotta ollut hajonneena. Sen muinoinen keskus, äiti, on eksynyt maailman surullisille teille, jättänyt kotinsa ja antautunut virran vietäväksi, synnissä ja häpeässä. Hän ei luonnollisesti voi enää kirjoittaa, sillä kaikki siteet hänen ja poikainsa välillä ovat katkenneet. Mutta heillä on vielä isä, ja pieni suloinen sisar. Heiltä odottelevat pojat kirjettä, mutta sitä vaan ei kuulu. Kun he lähtivät sotaan, jäi isä heikkona sairaana sairaalaan makaamaan. He eivät ole pitkään aikaan kuulleet hänestä mitään. Onko hän parantunut, vai onko kuolema jo vienyt hänet muassaan. Veljekset ovat alakuloisia, sillä tämä isä monine suruineen on ollut maailman paras isä.

Mutta eräänä päivänä on postissa pienen tytön ujolla käsialalla kirjoitettu kirje. Se on pikku siskolta, jonka vieraat ovat ottaneet hoitoonsa. Hän kirjoittaa armaille veljilleen, että isä on parantunut ja että hän itse voi mitä parhaiten. Toisinaan vain vaivaa levottomuus siitä, miten veljet jaksavat.

Sinä päivänä on leirissä kaksi maailman onnellisinta poikaa. Ja seuraava kenttäposti vie "isoilta veljiltä" kirjeen "rakkaalle pikku siskolle" sekä postipakettina ehyenä säilyneen shrapnellinkuoren, jonka toinen veljistä on tuonut muassaan viime taistelusta. Siinä voi pikku sisko pitää vaikka kukkia.

"Posti on tullut!" Se sanoma herättää useimmissa lämpimiä, suloisia ajatuksia ja johtaa mieleen kodin.

Mutta muutamien harvojen ohi se kulkee äänettömänä ja kaukaisena kuin sadun saavuttamaton ihannemaa, herättäen vain eloon haikeita muistoja ja puoleksi unohduksiin hautautuneita kuvia entisiltä onnen päiviltä, jolloin heilläkin oli koti.

Ne ovat niitä, joiden kotina nyt on vain isänmaa, jonka puolesta he ovat lähteneet sotaan vertansa vuodattamaan.

LEIRIELÄMÄÄ.

Taisteluiden lomissa pilkahtaa sotilaalle silloin tällöin valoisa, virkistävä aika, jolloin sodan rasituksista uupunut mies saa päivän parisen levähtää raskaiden taisteluiden jälkeen. Jännityksessä olleet hermot pääsevät hetkiseksi herpaantumaan ja nauttimaan lepopäivän viihdyttävästä rauhasta. Sillä taistelupäivä on sotilaan varsinainen työpäivä, vaikka usein rasittava työpäivä. Levähdyspäivät taas ovat hänen sunnuntaitaan, jolloin elämä muodostuu mahdollisimman leudoksi ja huolettomaksi.

Leiritalon pihamaalla höyryää kenttäkeittiö kuin mikäkin masuuni. Valkopukuinen, pieni keittoaliupseeri Jonne P. hääräilee koneensa ääressä, kädessä pitkä vellikauha, hänen ainoa aseensa muuten. Kaksi laiskannäköistä kokinapulaista vetelehtii tyhjillä pakkilaatikoilla istuen keittiön läheisyydessä ja silmäilee arasti pääkokkia, joka korkealla jalustalla seisten hämmentelee valtaista kattilaa. Kokinapulaisilla olisi kyllä työtä, mutta se ei oikein maista. Kuoria pieniä, pahasia perunanaatteja! Paljon hauskempi olisi istua kuularuiskupoikien kamarissa kuuntelemassa kuvausta eilispäivän ottelusta, josta tuotiin m.m. kokonainen hevoskuorma kaikenlaista rihkamaa sotasaaliiksi.

Toinen kokinapulaisista, lyhyenläntä, vantteraharteinen lumijokelainen, heittää kaipaavan katseen valkean päärakennuksen maantienpuolisiin ikkunoihin. Sisältä kuuluu iloinen marssin sävel. Pojat siellä soitattavat gramofoonia. Tekisi mieli mennä kuuntelemaan, mutta uskallusta puuttuu.

— Rupeahan sinä kuorimaan noita perunoita. Minä pistäydyn kuuntelemassa, mitä "Oke" kertoo, virkkaa lumijokelainen puoliäänen toverilleen.

Tämä vetelee äkeitä tupakansavuja, silmää halveksivasti perunakoria ja sylkäisee.

— Pahus noita! Pieniä kuin peukalonpäät! Sinne tekisi minunkin mieleni… sisälle.

He päättävät tehdä äkkirynnäkön ja lähteä kävelemään "muina miehinä".

Mutta samassa pyörähtää keittoaliupseeri kattilansa ääressä ja lyöden vellikauhalla kattilan laitaan kivahtaa äkäisenä:

— Se nyt on puinen piru, ettei noita perunoita saatu kuorituksi!

Jonne P. on ollut maailman siivoimpia miehiä — niinkuin sanotaan —- mutta sotaretki vaivoineen on kiskonut hänestäkin turmeluksen esille, jonka kukkia on edellämainitunmoinen, vähän tavallisuudesta poikkeava kirouskin. Kokinapulaisiin, jotka eivät ole vielä sattuneet kuulemaan pääkokin kiroavan, vaikuttaa se omituisen lamauttavasti ja päät riipuksissa palaavat he vastahakoiseen työhönsä.

Mutta hetken kuluttua pitää pääkokin mennä muonitusmestarin puheille sivurakennukseen. Sitä käyttää lumijokelainen hyväkseen, heittää veitsensä perunakoppaan ja pujahtaa päärakennukseen.

Siellä käy iloinen elämä. Etuhuoneessa soittaa gramofooni "Inga pientä", pitkä Hendunen, joka ihmeesti muistuttaa Kaarle XII:ta, on "koneenkäyttäjänä" ja puoli tusinaa iloisia kuularuiskupoikia kiitollisina kuulijoina.

Kokinapulainen pysähtyy ovelle ja jää siihen seisomaan.

Nuori, kaksikymmenvuotias, ketteräliikkeinen "Oke", jolla on jakaus keskellä päätä ja ääni käheänä yskästä ja liiallisesta tupakoimisesta, pyörähtää ympäri ja huomaa kokinapulaisen.

— Vai niin! Joko se Kärppä taas karkasi? Kuule, kuorihan sinä perunoita vaan, että "dreadnoughtit" saavat jotakin matkaselskaapiksi.

Kärppä naurahtaa ujosti ja kysäisee:

— Mitä ne 'retnoutit' ovat?

— No silakoita! Eikö lumijokelainen silakoita tunne?

— Ei niitä siellä meidän puolessa sillä nimellä…

— Vai ei. Mutta täällä niillä on se nimitys. Dreadnought, se on suomeksi silakka. Paina mieleesi.

Ja "Oke" nauraa niin että tuoli heiluu ja pysäyttää gramofoonin.

— No, Matti, joko se laulu menee? kysäisee hän äkkiä kuularuisku N:o 2:n kuskilta, joka istuu sohvannurkassa lakki takaraivolla.

— Jos Oke-herra laulaisi edellä…

— No alotetaan:

Jääkäreillä muassaan on menestys ja onni, kun meikäläisten vyössä ompi saksalainen pommi. Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko, Lapua ja Härmän loukko, Vöyri, Kauhava ja muut

laulaa "Oke" ja lyö kädellään tahtia Matin juruuttaessa perässä ja ollessa säännöllisesti puoli säettä jälessä edellälaulajasta.

— No joko rupeaa tarttumaan?

— No kyllä… minulla on ääni niin käheänä.

— Eivät ole röörit minullakaan kunnossa, nauraa "Oke" ja rupeaa kertomaan ukko Renforssista, joka oli ollut esikunnan tutkittavana, syytettynä punaisten avustamisesta. Renfors oli kohtalotoverinsa, erään toisen ahlaislaisen kanssa ollut kartanon pirtissä vankina ja "Oke" oli ollut heitä vartioimassa. Syytetyt olivat keskustelleet siitä, mitenkä tutkinnossa parhaiten selvittäisiin. Renforssin toveri oli selittänyt, että hänet oli pantu muistia virkistämään ja surkeillut, kun hän ei kuolemakseenkaan jaksanut muistaa, miten oikeastaan oli sen perunajutun laita. Siihen oli Renfors tokaissut: "No puhu sinä, niinkuin minäkin! Minä annan tulla kuin saavista kaataen, kunnes esikunnan herrat keskeyttävät ja sanovat: 'Stop! Riittää jo valetta täksi kertaa'" Ja Renfors oli iskenyt silmää vartialleen ja nauraa virnistellyt sekä ryhtynyt ykskaks todistelemaan tälle porvarismielisyyttään. Hänkö punikki, jolla oli yksi poikakin aivankuin herra? Kaulukset kaulassa ja kalvostimet käsissä, niin että pois tieltä… Ja kihloissa rikkaan talontyttären kanssa… ja asuu omassa kamarissaan. Niin juuri, omassa omituisessa kamarissaan… aivankuin herrat. Niin ettei hän mikään punainen ollut. Huihai! Erehdys oli tullut esikunnan herroille, mutta kylläpähän siitä selviäisi kun kerkiäisi. — Viime tutkinnossa hän oli puhunut silkkaa totta, mutta herrat olivat väittäneet hänen valehtelevan. Ensi kerralla hän laskettaa silkkaa valetta. Se kai on silloin totta. Ja Renfors, joka on keuhkotautinen, rykii niin että pirtin ikkunat helisevät. 'Ähhäh!' 'Eivät ole röörit oikein kunnossa!'

Pojat nauravat niin että kammari kajahtelee.

— Se oli sukkela mies.

— Oli se.

— Sehän vapautettiin?

— Joo. Ei hän ollut niin vaarallinen kuin luultiin. Ensi töikseen hän tarjoutui maalaamaan koko komennuskunnalle uudet hihanauhat.

Kärppä oli uteliaana kuunnellut poikien haastelua. Sukkela mies tuo Oke-herra. Kieli kuin rasvattu. Niin jutteli keveästi kuin "Helppo-Heikki" Oulun markkinoilla.

— Kertokaapa siitä eilisestä tappelusta, pyytää hän hiljaa.

— Vai tappelusta. Menehän perunoita kuorimaan. Täällä sinä istut laiskana ja me muut saamme tapella sinunkin edestäsi.

Hän panee gramofoonin soittamaan "Kaksipäistä kotkaa".

— Taikka saatanhan minä lyhyesti kertoakin. Ammuimme kolmesataa punikkia ja otimme sataviisikymmentä vangiksi.

— Valehtelette.

— No kun et usko, niin älä sitten kysele.

Samassa tulee keittoaliupseeri. Hän on aivan hirmustunut Kärpän katoamisesta ja töytää huoneeseen takinhihat käärittyinä kyynärpäitä myöten.

— Vai täällä sinä olet taas, senkin laiskuri! Ei joudu keitto nytkään määräajalleen.

Keittoaliupseeri kääntyy kuularuiskupoikien puoleen ja selittää hiukan muuttuneella äänensävyllä:

— Ei ole kumma, jos keitto myöhästyy, kun on tuollaisia apulaisia. Jos nyt tulisi hälyytys, niin tyhjin vatsoin saisivat miehet lähteä.

Onneksi Kärpälle ei hälyytystä kuitenkaan sinä päivänä tullut. Keitto joutui kutakuinkin ajoissa ja miehistö komennettiin syömään.

Muonitusmestari, lääninhallituksen virkamies A., kävelee edestakaisin käytävässä. Hän on hermostunut ja kiukkuisella päällä. Elintarpeet uhkaavat loppua. Muonitus käy päivä päivältä vaikeammaksi, mutta siitä huolimatta ottavat miehet suurempia annoksia kuin lupa olisi. Ja voita menee aivan huimaavasti. Tuossakin yksi tolvana levittää peukalolla voita leipänsä päälle.

— Hei, kuule! Mitä tämä merkitsee?

Puhuteltu pysähtyy hiukan neuvottomana

ja painelee peukalollaan leivän syrjälle olevaa isoa voikimpaletta:

— Mikä?

— Tuolla tavallako sinä voita otat? Häpeä vähäsen!

Ja kiivastunut muonitusmestari harppaa keittiöön.

— Missä voinjakajat ovat? Hei! Te mokomat ette pidä silmällä, vaikka miehet kantavat nyrkinkokoisin voikimpaleita! Tällainen voinmeno vie Suomen valtion rahavarat aivan hiiteen! Minä en vastaa teidän leväperäisyydestänne. Saatte vastata itse, juupelit! — Ja sinä siellä! Lempo soi! Aiotko mahasi maidolla halkaista. Tuoppi mieheen vain! Sehän on määrä. Missä maidonjakajat ovat? — Herra Jumala! Te teette minut aivan hulluksi?

Ja ylen kiukustunut muonitusmestari haukkuu taas oikein sydämen kyllyydestä.

Sellaisia tomppeleita! Eivät ymmärrä mitään laeista eivätkä asetuksista. Päämajasta on tullut tarkat määräykset, kuinka suuria annosten tulee olla. Mutta täällä syödään kuin ei ruuan puutetta olisi lainkaan.

Pojat luikkivat kyyryssä korvin ruokahuoneeseen annoksineen. Vihastuneen muonitusmestarin kiukku ei heihin koske. Hyvällä ruokahalulla he pistelevät poskeensa velliä, jota kylän neitoset tarjoilevat suuresta huoneen perällä olevasta saavista.

Päivällisen jälkeen lähtee osa joukkoja harjoituksiin. Toiset jäävät leiriin puhdistamaan kivääreitään ja mikä mitäkin puuhaamaan.

Esikunnan herrat majailevat maantien toisella puolen. He ovat talon ruuissa ja vain silloin tällöin kiidättää keittoaliupseeri heille yli maantien jotakin soppalajia, joka hänen mielestään on erikoisen hyvää. Muuten syövät miehistö ja päällystö samaa ruokaa. Varakkaimmat talot pyytävät kyllä poikia toisinaan päivälliselle, mutta yleensä syödään omasta kenttäkeittiöstä.

"Pikku-Jussi", jalkaväen päällikkö, istuu esikuntahuoneen sohvalla, yläruumis ihkasen paljaana, ja pitää "täiapellia". Hänen edessään pöydällä on iso paperiarkki, jossa näkyy siellä täällä merkkejä täytäntöön pannuista "kuolemantuomioista".

Häntä vastapäätä, pöydän toisella puolen, istuu alati hymyilevä kuormastopäällikkö, jolla on terveenpunaiset kasvot ja valkoiset silmäripset. Hän seuraa jännityksellä "toimituksen" kulkua kuin virallisena todistajana, että kaikki käy lain ja asetusten jälkeen.

— Kuule, sinun pitää ruveta käyttämään samaa keinoa kuin minäkin. Osta spriitä ja voitele sillä selkäsi saunassa käydessäsi. Takaan, etteivät liikehdi eivätkä muodostele ketjuja.

— Taitaa olla hyvä keino?

— Häh?

Kuormastopäällikkö on hiukan vähäkuuloinen.

— Sanon, että taitaa olla hyvä keino.

—- Joo, varmasti. Niin minä teen ja apu on ollut.

Keinutuolissa keskellä lattiaa soutelee komennuskunnan päällikkö E. ja juttelee hiihtokomppanian komentajan kanssa. He ovat äsken valmistaneet sotasuunnitelman, josta vielä yleispiirtein keskustelevat. Hiihtokomppanian päällikkö on ollut miehineen partioretkellä viime yönä ja tuonut tärkeitä tietoja.

— On vain pidettävä tarkka huoli, etteivät miehet joutavia ammuskele, lausuu E.

— Tietysti, luonnollisesti. Eihän se tule kysymykseenkään.

— Käy muuten niinkuin meille Pohjansahalla.

— Niin, se "kissakuti", nauraa hiihtokomppanian päällikkö. — Siitä olisi voinut tulla vakavammatkin seuraukset.

"E:n kissakuti" oli yleisenä leikinlaskuaiheena joukon kesken. Hän oli nim. muutamia päiviä takaperin varusmestarin, yhden hevosmiehen ja oppaan kanssa lähtenyt tiedusteluretkelle Pohjansahalle, Merikarvian rannikolle. Sieltä olivat punaiset jo perääntyneet eikä kylästä löydetty elävää sielua. Yksinäinen kissa vain oli jäänyt muutaman torpan rappusille naukumaan. E. ei voinut hillitä itseään, vaan ampui sen, vaikka varovaisuus olisi ollutkin tarpeen. Hän oli nimittäin kissojen leppymätön vihaaja. Seuraukset näyttäytyivät pian. Kun miehet lähtivät sieltä lähellä olevaan Haminaholmaan, huomasivat he jäällä ketjun miehiä, jotka varovaisesti lähestyivät heitä. Ensimäinen ajatus luonnollisesti oli, että ne olivat punaisia ja mietittiin jo perääntymistä. Varmuuden vuoksi turvautui E. kuitenkin hyvään kiikariinsa ja tarkasteli sillä tuota salaperäistä joukkoa. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun hän tunsi ne — omiksi miehikseen. Ketjussa lähestyneet oululaiset olivat lähteneet Pohjansahaa kohti kuultuaan sieltä laukauksen. He olivat arvelleet punaisten palanneen sinne takaisin. Ja kun he jäällä olivat huomanneet E:n miehineen lähestyvän, olivat he luonnollisesti luulleet heitä punaisten tiedustelijoiksi ja olleet joka hetki valmiita ampumaan. E:n viaton "kissakuti" oli siis aiheuttanut koko hälyytyksen, josta olisi voinut olla vaarallisemmatkin seuraukset.

Kenttäpastori tuli tiedustelemaan jumalanpalveluksesta. Siitä sovittiin. Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, oli miesten oltava kirkossa kello kymmenen, mikäli ei mitään aavistamattomia tapahtuisi. Pastori tervehti sotilaallisesti ja poistui, hymähtäen "Pikku-Jussille", joka parhaillaan veti paitaa ylleen.

Kulkiessaan maantietä pappilaan päin huomasi pastori niityllä miesjoukon, joka oli täysissä harjoituspuuhissa. Hän pysähtyi katsomaan.

Miehet seisoivat rivissä liikahtamatta. "Komppania, eteenpäin mars!" kajahti päällikön komento. Joukko lähti liikkeelle. "Syöksyyn!" Joukko lähti juoksemaan niin paljon kuin jaksoi ja heittäytyi sitten pitkälleen niitylle. Lumi pölähti korkealle ja miehet makasivat liikkumattomina, kunnes uusi komento sai heidät silmänräpäyksessä pystyyn ja syöksemään eteenpäin samalla tapaa. Liike suoritettiin kerta toisensa jälkeen, aina yhtä pontevasti ja ripeästi.

Pastori lähti jatkamaan matkaansa. Aurinko teki parhaillaan laskua saariston taa. Se punasi vielä kirkontornin, jossa vartioi tähystäjä, pitäen silmällä meren selkää. Sieltä päin sai odottaa punaisia joka hetki. Yksinäinen tykinlaukaus pamahti jossakin kauempana. Sen kaiku kantautui yli selkien ja vyöryi metsiä pitkin moninkertaisena jyminänä.

Pastori pysähtyi kuulostamaan, mutta uutta laukausta ei tullut. Mikä lie ollut merkinantolaukaus.

Hän jatkoi matkaansa miettien huomispäivän saarnaa.

MATTI KUHA.

"Vanha Speltkö unhoittuis? Ei kumminkaan. Ylhäinen ei ollut, kuormarenki vaan".

(J. L. Runeberg: Kuormarenki.)

Matti Kuha oli "ruuta numero kakkosen kuski", niinkuin hänellä itsellään oli tapana ilmoittaa, kun tuli kysymys siitä, mihin joukko-osastoon hän kuului. Ei vanha tosin, niinkuin edeltäjänsä sata ja kymmenen vuotta takaperin, vaan nuorukainen vielä, mutta silti edeltäjänsä veroinen.

— Ensi toukokuun 28 p:nä mie täytän kaksikymmentä vuotta, oli hänen tapansa sanoa, kun hänen ikäänsä tiedusteltiin.

Nyt hän on sen jo täyttänyt ja ollut kesän heinänteossa jossakin Pudasjärven ja Ranuan rajamailla, ajellen niittokonetta, joka — niinkuin hän itse kirjoitti, "rätisee kuin sotakoneet rintamalla". Mutta sotaretkellä hän oli mukana ja rakkaimpia meille siellä, siksi, että hänellä jos kellään oli sydän paikallaan.

Muistan hänet niin elävästi rintama-ajalta. Lyhyt ja tanakka, leveät pulloposket, kirkkaanharmajat, rehelliset silmät, jotka katsoivat niin luottavaisesti kun häntä puhutteli. Päässä kissannahkanaapukka ja käsi uskollisesti kunniantekoasennossa.

— Tuota… siellä olisi kahvia… kuularuutapojilla. Jos pastori tulisi juomaan…

Sellaisenkin asian hän ilmoitti yhtä tärkeänä ja juhlallisena kuin jos olisi tehnyt raportin jostakin ratkaisevasta tapahtumasta taistelussa.

Hän oli ollut renkinä kotipitäjässään kapinan puhjetessa. Sinnekin Pudasjärven saloille oli kantautunut tieto taistelusta, jota Suomen kansa kävi. Matti oli sitä mietiskellyt rankakuormansa päällä, ajaessaan puita taloon, jossa palveli. Suomenmaa, — kyllähän hän sen tiesi. Sehän oli tämä maa, jossa asuivat suomalaiset. Siihenhän kuului Ranua, hänen syntymäkulmansa, ja Pudasjärvi ja Kuusamo ja Oulu. Ja paljon muita pitäjiä ja kaupungeita. Toki hän sen tiesi, samoinkuin senkin, että suomalaiset olivat jo ennenkin taistelleet ryssää vastaan. Olihan hän kerran kaupunkimatkallaan ostanut kirjakaupasta "Vänrikki Stoolin tarinat" ja puhdevalkealla lueskellut "Tunkkerista" sekä Malmi-kapteenista. Niin että hän sen asian hyvin tiesi.

Ja nyt oli syttynyt sota, oikea sota. Punaiset ja ryssät yhdellä ja valkoiset toisella puolen.

Hän oli sanomalehdistä lukenut Oulun valloituksesta ja rankakuormalla maatessaan hän oli miettinyt, olivatkohan "roskat" polttaneet koko kaupungin… narikankin, josta hän kerran oli ostanut villahuivin markkinatuliaisiksi äidilleen.

Laskiaistiistaiaattona ajoi Matti rankakuorman Vanhalan talon pihaan. Hän riisui hevosen valjaista, vei sen talliin ja teki appeen. Sinä iltana hän ei aavistanut, että ruuna ja hän eroaisivat pitkäksi aikaa.

Hän meni pirttiin ja asetti kinttaansa kuivamaan. Isäntä oli lukemassa postin tuomia vereksiä lehtiä ja emäntä kehräsi takan loisteessa. Matti istui uuninpankolle ja sytytti piippunsa.

— Sinne menee miestä kuin köyttä, lausahti isäntä laskien lehden syrjään ja katsahtaen silmälasiensa yli vaimoonsa.

Matti höristi korviaan.

— Sinnekö sotaan?

— Niin. Lapualla ja Härmässä ovat talot tyhjinä miespuolisesta väestä. Vanhat ukotkin lähtevät.

Isäntä ripusti silmälasinsa naulaan ikkunanpieleen ja jatkoi:

— Ja täältä kuuluu myös lähtevän.

Matilta sammui piippu.

— Vai jo lähtevät täältäkin… Pudasjärvenkin pojat?

— Niin kuuluvat lähtevän.

Matti istui ääneti tuokion ja tuijotteli lattiaan. Hänen päässään kulkivat ajatukset hitaasti, mutta varmasti.

Hetken kuluttua kopautti hän porot piipustaan, otti kinttaansa ja astui ovelle.

— Mihin nyt lähdet?

— Tuota… Kuren alle…

— Mitä sinne yön selkään?

— Tuota… passia noutamaan… nimismiehestä.

Ennenkuin isäntä ennätti vastata, oli Matti jo suksillaan ja työntyi pihasta ulos.

Maantiellä oli hyvä keli ja suksi kulki liukkaasti. Matti hautoi retkensä päämäärää ja hänen ajatuksensa liikkuivat tavallista nopeammin.

Vai jo Pudasjärvenkin pojat lähtevät… tuota… Niinpä lähden miekin… Saanhan kerran tapella… ja antaa viholliselle selkään… tuota. Polttivat roskat narikankin, jossa oli maalaismiehen niin mukava katsella tavaroita ja hintoja kysellä. Siinä tekivät hävyttömän työn. Saapi niitä rökittää juuttaita…

Matin ajatukset nousivat ja laskivat verkassa tahdissa ja huulet tiukasti yhteen puserrettuina paineli hän kirkonkylää kohti. — Hän hiihti tuon viidentoista kilometrin taipaleen levähtämättä ja aamuksi hän joutui kotiin. Samana päivänä, laskiaistiistaina, hän oli jo matkalla Oulua kohti toisten rintamalle pyrkijöiden kanssa.

Kaupunkiin tultuaan hän ei aluksi huomannut siinä mitään muutosta. Narikka ja kirkko olivat paikoillaan ja ensimainitussa riippui vanhaan tapaan kaulahuivia ja kinttaita katossa suuret kimput. Hinnat olivat vain nousseet entisestään. Mutta rannalla, Pokkitörmän alla, oli kamalaa jälkeä. Siellä törröttivät vain savupiiput pystyssä palaneiden talojen raunioilla. Matti katseli niitä aikansa ja lähti sitten ilmoittautumaan suojeluskuntaan.

Hänet määrättiin suorittamaan vahtipalvelusta ja se oli hänestä hauskaa. Hän tunsi olevansa iso herra, jolla oli tiesi kuinka suuret valtuudet. Kansakoulun portista ei saanut laskea sisälle ketään, jolla ei ollut suojeluskunnan päällikön antamaa lupalippua. Olipa pyrkijä miten hienon näköinen tahansa, pois piti mennä. — Tuota… se pitää olla lappu. Ei tänne ole luvattu muuten päästää.

Ja pyrkijän täytyi uskoa, että lappu piti olla.

Jonkun ajan päästä hän pääsi ottamaan osaa harjoituksiin. Ne tuntuivat aluksi kovin konstikkailta ja vaikeilta. Kaiken piti käydä niin tavattoman sukkelaan eikä Matti ollut tottunut "rukuttelemaan". Mutta lopulta rupesi kivääri menemään olalle ja jalalle, joskin käännöksissä tahtoi vielä tulla virheitä, vaikka hän parastaan koettikin.

Muutamana päivänä sai Matti kuulla, että Oulusta lähtee rintamalle vapaaehtoinen joukko. Hänellä oli päätös heti valmiina: hän menee ilmoittautumaan mukaan.

— Mitä olet tehnyt ennen? kysyi päällikkö.

— Tuota… hevosta ajanut.

— No, tarvitsemme me hevosmiehiäkin. Ja niin merkittiin Matti Kuha hevosmieheksi Oulun I:seen vapaaehtoiseen rintamakomennuskuntaan.

Hevosmiehenä hän sitten suoritti koko sotaretkensä, mutta toimi siinä moitteettomasti. Kuularuisku n:o 2:den miehet tarvitsivat luotettavaa kuskia ja niin tuli Matti "ruuta numero kakkosen" palvelukseen.

Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin Matista oli tullut koko komennuskunnan suosikki. Varsinkin kuularuiskun miehistö ihan hemmoitteli häntä.

Mutta Mattia ei se pilannut. Häneen ei ollut vielä itserakkaus tarttunut.

Niin se maailma saattoi muuttua. Ennen Pudasjärvellä hän oli ollut ylpeä saadessaan omin päinsä hoitaa isäntänsä hevosen. Täällä hänellä oli huollettavanaan kaksi: "Osuuskaupan ruuna" ja "Pikku-Musta".

Vuoron perään saivat hevoset suorittaa rintamapalvelusta. Niiden tuli olla aina valmiina, minä hetkenä hyvänsä, ajamaan konekivääriä paikoilleen. Mutta Matti piti huolen, että ne olivat valmiit, samoinkuin hän itse myös.

— Soo, ruuna! Mitäs höröstelet? Ei ne oo kuin raplingit, jotka räjähtelevät, puheli hän hevoselleen ajaessaan konekivääriä etulinjalla ankarassa shrapnellisateessa. — Viiään ruuta sinne, mihin päällikkö käskee.

Huulet torvella suutansa massautellen hän hopitteli hevostaan yhtä rauhallisena kuin ennen Pudasjärvellä lantaa pellolle ajaessaan.

Hevonen pakkasi säikkyilemään, mutta Matin rauhallisuus tarttui lopulta siihenkin ja "ruuta" tuli asemilleen.

Oli Suodenniemen taistelu parhaillaan. Matti Kuha oli juuri saanut konekiväärin ajetuksi määräpaikkaansa ja perääntynyt jonkun matkaa tulilinjan taakse, ollakseen ensi komennosta valmiina ajamaan esille hevosineen, jos tarve vaati. Hän oli kuullut päällikön sadattelevan V:n pataljoonaa, joka ampui oululaisia selkään. Kuularuisku N:o 1 oli nimittäin kilometrin verran etempänä muutamassa mäen notkelmassa ja taemmas sijoittunut V:n pataljoona, luullen oululaisia punaisiksi, oli ruvennut ampumaan heitä selkään. Sitä mietiskeli Matti pohtien, miten mahtanee Oulun pojille käydä, kun olivat joutuneet omien miestensä maalitauluksi. Hänen verkkaiset mietteensä purkautuivat viimein kuuluviin, sillä kääntyen "Osuuskaupan ruunan" puoleen, joka sillä kertaa oli palveluksessa, hän virkkoi äkäisesti:

— Se on hävytöntä… ja vaarallista!

Ilmeisesti oli ruuna yhtä mieltä, sillä se liikutteli korviaan ja hörähti lyhyeen.

Harhakuulia lenteli Matinkin olinpaikkaan, mutta hän ei niistä välittänyt. Yksinäinen shrapnelli vonkui ylitse ja hevonen rupesi levottomana riuhtomaan. Matti nousi ja sitoi sen lujemmin kiinni, istahtaen jälleen entiselle paikalleen.

— Fiuu!

Kiväärinluoti lensi hänen ja hevosen välistä viheltäen pahanenteisesti. Mutta Matti istui rauhallisena ja mietti Oulun poikien kohtaloa. Ampua omia ihmisiä selkään. Se oli jo tavatonta.

"Fiuu!" lauloivat luodit. Matti harkitsi parhaaksi siirtää hevosensa turvallisempaan paikkaan. Hän irroitti marhaminnan ja kiersi muutaman mäen taakse. Siellä oli ruuna suojassa ja sieltäkin saattoi pitää silmällä taistelun kulkua.

— Tat-tat-tat-tat-tat! pani konekivääri jossakin taampana sivulla. Se oli nähtävästi V:n pataljoonan, sillä etempänä, erään riihen nurkalla, syntyi levotonta liikettä joka kerta kun sen ääni kuului. Siellä sijaitsi varmaankin kuularuisku N:o 1, jota V:n pataljoona piti punaisille kuuluvana.

— Tat-tat-tat…! Nyt se lauloi taas ja samassa syntyi riihen nurkalla sekasortoa. Ilmeisesti! Siellä olivat Oulun pojat ihan hengenvaarassa.

Matti rupesi miettimään, millä saisi tuon vaarallisen tilanteen selvenemään, kun hänen silmänsä samassa sattuivat edessä olevalle aukealle. Siellä juoksi valkokaartilainen aukean poikki. Se oli nähtävästi sananviejä ja sillä näytti olevan kiire. Yht'äkkiä heittäytyi se pitkälleen hangelle ja Matti kyyristyi myös mäen taa niin nopeaan kuin kerkesi.

— Pum… fongngng… trätsh!

Mäki vapisi. Shrapnelli oli räjähtänyt aivan lähellä. Lumi pöllysi shrapnellin sirpaleiden iskiessä hankeen ja puiden latvoissa räiski ja ryski kuin rajuilman metsää pieksäessä.

Matti kohotti varovasti päätään mäennyppylän takaa ja hänen harmajat silmänsä välähtivät levottomasti: äskeinen viestinviejä makasi hangella haavoittuneena.

Tällä kertaa syntyi hänen hitaissa aivoissaan äkkituuma: haavoittunut on saatava "tohturiin", maksoi mitä maksoi. Hän tiesi millä suunnalla ambulanssi sijaitsi ja ryhtyi tuumasta toimeen.

Ei kulunut pitkää aikaa ennenkuin haavoittunut makasi Matin reessä matkalla ambulanssiin. Punaiset olivat huomanneet yksinäisen hevosmiehen aukealla, koskapa paikalle alkoi sataa luoteja tavallista tuimemmin. Mutta Matti ajeli menemään, piittaamatta vähääkään punikkien paukutuksesta. Hän piti vain silmällä, että haavoittunut pysyi reessä.

Nuori, kalpea poika, kasvoista päättäen herraslapsia, ajatteli Matti. Hänen teki mieli kysyä, mikä hänen nimensä oli, mutta sitten hän tuumi, että mitäpä hän sillä tiedolla tekee.

Onnellisesti hän sai haavoittuneen ambulanssiin ja ajeli takaisin äskeiselle vartiopaikalleen. Kunhan ei vaan Viissömi olisi tarvinnut häntä ruutan siirtoon sillä aikaa. Mutta virkatyötähän se oli ollut tämäkin… haavoittuneen kuletus.

Matti muisteli "Viissömiä". Nuori mies vielä, mutta kelpo sotapäällikkö. Liekö Mannerheimikään parempi, vaikka olikin kenraali ja Viissömi vain tavallinen jääkäri. Se poika ei paljon puhunut, mutta silloin kun suunsa avasi, tulivat sanat kuin tulenliekit… Viissömi… se oli ruotsinkieltä…. Niin oli Nuussömi, joka osasi ruotsia, selittänyt. Mitä se nyt merkitsikään? Äh, kun oli tuo pää hatara. Lahtivirta… tavallinen suomalainen nimi. Hän tunsi Pudasjärvellä muutaman etelän jätkän, jolla oli aivan sama nimi. Mutta Viissömi kuulusti paljon hienommalta… niinkuin Nuussömikin… Se se oli oikea herrasmies! Mutta herrahan se Lutviiki olikin. Oossömin konttoorissa Oulussa… sen ison Oossömin, jolla oli ne suuret tehtaat… Mutta alhainen mies, vaikka isä oli ollut sotaherra… vääpeli…

Matin mietteet keskeytyivät. Hän huomasi ajavansa väärään. Mikä tie se tämä oli? Ja tuo kukkula tuossa? 'Sooh, ruuna!' 'Mitä sinä siinä!' 'Saaketti!' — Aivan outo tie!

Hänen hämmästyksensä kasvoi, kun hän yht'äkkiä kuuli kuularuiskun rätinän aivan läheltään. Kukkulan yli lenteli luoteja kuin surisevia paarmoja. Matin sydän kutistui kauhusta kokoon: hän luuli ajaneensa punaisten linjalle.

Nyt hän ei enää kironnut. Hän seisoi ja katseli silmät pyöreinä ruunaansa, aivan kuin odottaen tältä jotakin neuvoa. Eikä Matti totisesti olisi yhtään hämmästynyt, jos ruuna olisi kysäissyt: 'No, mitäs nyt tehdään, Matti?'

Ensimäinen ajatus, joka lähti pyörälle menneessä päässä liikkeelle, koski kivääriä. Olihan hänellä kivääri! Oli toki. Ja latingissa vielä. Ei tässä sentään niinkään hätäännytä. Joku kuti se löysätään, ennenkuin henki jättää. Olihan hän ollut sellaisten miesten opissa kuin Soveliuksen jääkärin… ja se mies ei ollut mamman poikia.

Matti otti kiväärin reestä ja rupesi toisella kädellä peräyttämään ruunaa, pitäen silmällä vaarallista kukkulan lakea. Vielä ei häntä oltu huomattu, joten pelastuminen oli mahdollista.

Yht'äkkiä hän pysähtyi. Kukkulan lakea hiipi mies kumarassa, etempänä tuli toinen ja kolmaskin. Mutta — ne eivät olleetkaan punikkeja. Puvuista ja päähineistä hän tunsi ne omalle puolelle kuuluviksi. Ja yhdellä oli käsivarressa nauha, jossa seisoi: V.P.

V:n pataljoonan miehiä!

— Tat-tat-tat tara-rat-tat-tat! Pitkä, mahdottoman pitkä laukausten ketju yhtä perää. Siellä oli kuularuisku kukkulalla.

Matti höröstyi. Siinä oli nyt varmaankin hänen edessään tuo hävytön "ruuta", joka tunnin verran oli pommittanut oululaisia selkään.

Hänen päässään risteilivät ajatukset tavallista nopeammin. Hän nykäisi vavahtelevan hevosensa käyntiin ja ajoi kukkulalle.

Siellä puuhasivat miehet konekiväärinsä ääressä kuin muurahaiset. Yksi syötti, toinen tähtäsi, kolmas komensi ja neljäs piti patruunavöitä valmiina.

— Kuulkaa! huusi Matti niin paljon kuin jaksoi ja astui konekiväärin ääreen pidellen suitsiperiä kädessään. — Ne ovat Oulun poikia! Älkää te ampuko… omia ihmisiä! Konekiväärin päällikkö heitti häneen oikean häränsilmäyksen.

— Mikä tolvana sinä olet? Mene hiiteen hevosinesi, tahi oikaiset koipesi tässä, ärjyi hän hiestynein kasvoin.

Mutta Matti ei hätääntynyt. Hän hillitsi säikkyilevää hevostaan ja toimitti pyörein silmin, naapukka syvällä korvia myöten: — Ne ovat omia ihmisiä… Oulun poikia. Älkää te ampuko!

Mutta vastaukseksi tuli vain: tat-tat-tat!

Innokkaat V:läiset eivät uskoneet yksinkertaisen näköistä maalaispoikaa.

Mutta silloin Matin pudasjärveläinen sisu kuohahti. Vähääkään välittämättä luotien viuhinasta hän harppasi kuularuiskun ääreen pidellen yhä suitsiperiä kädessään, ja karjaisi: — Katsokaa! Siellä makaa jo hevonen riihen kupeella… ja tuota… te ammutte vain. Se on hävytöntä ja vaarallista!

Kukaan ei välittänyt hänestä mitään. Syöttäjä sieppasi vain uuden vyön valmiina työntämään sen koneeseen. Mutta sitä hänen ei olisi enää pitänyt tehdä.

Sillä nyt Matti kerrassaan raivostui. Hänestä nämä V:läiset olivat aivan käsittämätöntä joukkoa. Eivät uskoneet rehellistä puhetta ollenkaan.

Hän hyppäsi hevosensa taakse, löi sitä suitsiperillä selkään, niin että ruuna hypähti kohoksi, ajaa karautti rekensä konekiväärin viereen ja ärjäisi:

— Pois tieltä!

Konekiväärin komentaja joutui aivan pois suunniltaan.

— Mitä peeveliä sinä värkkäät, poika? Häh?

Mutta Matti oli jo käynyt konekivääriin kiinni ja oli vääntämässä sitä pois paikoiltaan.

— Jos te ette korjaa tätä rukkia tästä pois, niin minä väännän sen rekeeni ja siirrän toiseen paikkaan!

Konekiväärin komentaja oli kuin pilvistä pudonnut.

— Ovatko ne todellakin oululaisia? kysyi hän hämillään.

— No ovat! Johan minä sanoin, mutta… tuota… te kun ette uskoneet, vaan ammuitte vaan. Tiesi vaikka olisi kuollut joka ainoa.

Konekiväärin komentaja kynsi päätään ja kirosi. Sellainen skandaali!

— Kuka sinä olet? karjasi hän äkkiä Matille, joka seisoi ja pyyhki hikeä punoittavalta otsaltaan.

— Tuota… Kuha…

— Mikä? Kuha?

— Ruuta numero kakkosen kuski.

— Oululaisia?

— Ei… tuota… kun Pudasjärveltä…

— Mutta kuulut oululaisiin?

— Jos… tuota… oululaisiinpa tietenkin.

Matti niisti nenänsä peukalon ja etusormen väliin.

— Muutetaan paikkaa tuonne alas notkoon siksi aikaa kun minä käyn ottamassa asemasta selvää. Aja pois koninesi, huusi hän Matille. — Tämä ei ole mikään syöttöpaikka, niinkuin näet.

Päällikkö lähti ja noitui. Konekivääri syrjäytettiin kukkulan juurelle ja patteri vaikeni.

Matti oli työnsä tehnyt. Hän suisti hevosensa alas tielle ja lähti ajelemaan äskeiselle vartiopaikalleen. Suunta oli hänellä nyt selvillä, jotenka hän saattoi huoleti ajaa. Hän muhoili tyytyväisenä nähdessään konekiväärin kallellaan kinoksessa. Pahukset eivät meinanneet uskoa ollenkaan, mutta uskoivat sentään viimein.

Illempana kun Matti ajoi uusia haavoittuneita ambulanssiin, ei hän huomannut V:n pataljoonan ruiskusta jälkeäkään. Päällikkö oli käynyt ottamassa "asiasta selvää" ja siirrättänyt koneensa toiseen asemaan, missä se hyödyllisemmin täytti tehtävänsä.

Mutta vielä kauan jälkeenpäin kierteli komennuskunnan keskuudessa kertomus Matin sankarityöstä. Matti kuuli siitä itsekin tuontuostakin, mutta omasta puolestaan hän ei viitsinyt siihen kajota kuin kerran, jolloin kertoja esitti asiat väärässä järjestyksessä. Kun joku oikein alleviivasi hänen työtään, virkkoi hän kuin anteeksi pyytäen:

— No kun ampuivat ihan omia ihmisiä… tuota… Oulun poikia… ja tappoivat jo yhden hevosenkin…

TAISTELUN KESTÄESSÄ.

Koko lauantaipäivän oli voimakas tykkeinjylinä Suodenniemeltä käsin ilmoittanut Lavialla oleville, että "siell' arpaa lyötiin Suomen sotijain". Tuntui siltä, että tähänastiset taistelut olivat olleet lasten leikkiä kaikesta tuimuudestaan huolimatta. Nyt oli oikea taistelu, jossa todella kysyttiin miehen kuntoa ja mieltä.

Pitkin päivää lennättivät sanantuojat Suodenniemeltä käsin sanomia. Ykskaks ajaa karahutti hevoskuorma tietä pitkin, täynnä paksuja, noin kolmen desimetrinpituisia teräspötkyjä, joiden kärki oli suppilon muotoinen: shrapnelleja ja kranaatteja. "Siinä viedään uusia evähiä", tuumiskeli muuan kiviaidalla maantien vierellä istuskeleva äijä shrapnellikuormasta. Eväitä tarvittiinkin, sillä paukkeesta päättäen oli valkoisten "rautapytyillä" päivän kuluessa ollut hyvä ruokahalu.

Tuontuostakin saapui kylään sanomia taistelun kulusta. Oululaisilla, jotka olivat hyökänneet ensimäisinä, oli ollut kuumat paikat. Mutta hyvin he olivat kunnostautuneet.

Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin kylään saapui käsky tuoda hevosia taistelupaikalle haavoittuneita kuljettamaan.

Haavoittuneita! Se sanoma sai aikaan levotonta liikettä kuormastomiesten keskuudessa, jotka mukaan pääsemättä olivat jännitetyin mielin odottaneet tietoja taistelun tuloksista. He lähtevät puhuttelemaan sanantuojaa, joka oli tullut hevosia hakemaan.

Tieto haavoittuneista oli ehtinyt esikuntahuoneeseenkin. Siellä ei ollut tällä kertaa muita kuin varusmestari, majoitusmestari ja pappi. Mutta heihinkin vaikutti se yhtä levottomuutta herättävästi. Haavoittuneita!

Kuka? Ketä? Nämä kysymykset kiertävät miehestä mieheen.

Hetken kuluttua lähti majoitusmestari papin kanssa maantielle. He eivät saaneet olleeksi huoneessa enää. Ulos täytyy päästä, ottamaan selvää taistelun kulusta.

He suuntasivat kulkunsa Suodenniemelle päin. Sieltä tulijoilta ainakin saisi joitakin varmoja tietoja.

Äänettöminä he kulkivat. Levottomat uutiset painoivat mieltä. Ei tehnyt mieli puhella.

Tienkäänteessä tuli heitä vastaan hevosmies, vedättäen hiljalleen kuormaansa. Miehet arvasivat, että siinä kuljetettiin jotakin haavoittunutta tahi kaatunutta. Hevosen perässä kulki pari kuormastopoikaa. Toinen heistä supatti: "Siinä on oululainen, tuo toinen."

Majoitusmestari pyytää hevosmiestä pysäyttämään. Hän haluaa tietää, kuka oululaisista sai ensimäisenä antaa henkensä suuren asian edestä. Hän kohottaa peitettä vainajan kasvoilta. Ne ovat tutut: Pauli K. lepää siinä kuolleena, mutta niin tyynenä ja rauhallisena.

Papin mieleen valahtaa kuva edellisestä illasta, jolloin hän lähtörukouksen pidettyään kulki rivien ohitse ja jätti pojille hyvästejä. Pauli K. oli seisonut rivissä niin nuorena ja reippaana, silmissään lämmin kiilto, ja pidellyt uljaasti kivääriään. Pappi oli katsahtanut häneen ja nyökäyttänyt ystävällisesti päätään. Pojat olivat lähteneet, Pauli K. heidän mukanaan, ja nyt hän palasi taistelunsa taistelleena.

Papin mieleen muistuu toinenkin kuva. Oli rauhallinen juhlahetki A:n kirkossa. Nuoret sotilaat olivat tulleet Herran pyhää ehtoollista viettämään. Siellä polvistui toisten mukana Pauli K:kin vakavana ja hartaana alttarin ääreen. Nyt hän oli päässyt siihen suureen ehtoollispöytään, jossa Vapahtaja itse taivaallisena isäntänä palvelee omiaan.

Majoitusmestari laskee peitteen nuoren sankarin kasvoille ja paljastaa päänsä. Pappi seuraa hänen esimerkkiään. Hänen mielensä täyttää rauha. Hän on vakuutettu nuoren taistelijan osasta: se on täydellinen lepo.

He jatkavat matkaansa keskustellen hiljaisella äänellä nuoresta vainajasta. Hetken kuluttua tulee taas vastaan hevosmies. Hänkin kuljettaa kaatunutta. Ylikomentaja, majuri S., oli kaatunut aamupäivällä ja nyt viedään hänen ruumistaan Kankaanpäähän, jossa sitä odottaa arkku, vapaussankarin viimeinen ahdas maallinen asunto.

Levottomina palaavat miehet kylään. Päivästä on muodostunutkin oikea veripäivä. Kuinka monta uhria mahtanee vielä tulla, ennenkuin on ilta?

Pappi varsinkin on levoton. Hän ei saa mielestään eilisiltaista kohtausta esikuntatalon pihalla vähää ennen taisteluun lähtöä. Nuori oululainen komppanian varapäällikkö Eino E. ja hän olivat keskustelleet pihalla. Miehistö oli seisonut riveissä taisteluvalmiina. Oli ollut kirkas yö, taivas tähtiä täynnä ja syvä hiljaisuus ympäristössä. Komppanian varapäällikkö oli ollut tavallista vaiteliaampi. Hänellä oli nuori vaimo ja he olivat olleet vasta muutamia kuukausia naimisissa. Nuoresta aviomiehestä oli tuntunut, että tämä oli hänen viimeinen retkensä. Mielen oli vallannut outo aavistus ja hän oli uskonut huolensa papille.

— Kuule veli, jos sattuisi niin käymään, etten palaisi, niin lupaathan kirjoittaa vaimolleni?

— Lupaan. Ole varma siitä.

He olivat vaihtaneet kelloja, sillä komppanian varapäällikkö ei ollut halunnut ottaa mukaansa kallisarvoista kultakelloaan. Voisihan sattua, että hänen ruumiinsa jäisi punaisten saaliiksi. He tulisivat silloin luonnollisesti ryöstämään sen puhtaaksi, niinkuin olivat tehneet lukemattomia kertoja ennen. Hän tahtoi varata kellonsa muistoksi vaimolleen.

He olivat siis vaihtaneet kelloja ja Eino E. oli lähtenyt joukkonsa mukana. Pappi oli seurannut sitä kylän päähän. Siellä oli pysähdytty hetkeksi tähtikirkkaan taivaan alle lyhyeen rukoukseen. Vielä kerran oli pappi puristanut toverinsa kättä ja niin he olivat eronneet.

Koko päivän oli pappi muistellut tuota eroamista. Siinä oli ollut hänen mielestään jotakin aavistuksellista. Hän oli odottanut kuolinsanomaa joka hetki, sillä hänestä oli tuntunut, etteivät he tapaisi toisiaan enää tässä elämässä. Hän oli ollut sitä jo monta kertaa kysymäisillään taistelupaikalta tulleilta, mutta tähän saakka hän oli sentään jaksanut itsensä hillitä. Se olisi herättänyt outoa huomiota ja siksi hän oli vaiennut.

Mutta nyt hän ei enää jaksanut. Hänen täytyi keinolla millä tahansa päästä taistelupaikalle.

Hänelle tarjoutuikin otollinen tilaisuus. Komppanian taloudenhoitaja oli lähdössä viemään ruokaa taistelupaikalle. Pappi liittyi hänen matkaansa.

He olivat taloudenhoitajan kanssa juuri astumassa huoneesta ulos, kun he eteisessä kohtasivat hiestyneen hiihtäjän, joka palasi taistelusta.

— Mitä kuuluu? kysyivät he molemmat yhteen ääneen.

— Eino E. on kaatunut, kertoi viestintuoja ja hänen punakoita kasvojaan varjosti synkkä alakuloisuus.

Sitä oli pappi odottanutkin. Hänen aavistuksensa oli toteutunut. Se tuli tavallaan kuin helpoitus raskaan, piinallisen levottomuuden jälkeen, mutta samalla se tyrmistytti hänet siihen paikkaan. Nyt kun hän sen kuuli, se tuntui mahdottomalta.

— Onko se totta? kysyi hän ja tarttui hiihtäjän käsivarteen.

— On. Minä tulen juuri sieltä.

Papin käsi vaipui hervottomana alas. Se on totta. Pitihän hänen se tietää.

Alakuloisina ja synkkinä lähtivät ruuanviejät matkaan. Tämä oli onnettomuuksien päivä. Nyt oli jo kaksi poissa tutusta, rakkaasta joukosta. Kuinka monta tuli vielä olemaan, ennenkuin verinen ottelu oli lopussa?

Tie kulki pitkin järven rantaa ja nousi ylös huimaavaa mäkeä, kiemurrellen eteenpäin kapeana nauhana. Tien varrella näkyi jälkiä punaisten majailusta. Tuontuostakin tuli vastaan paikkoja, joissa he olivat syöttäneet hevosiaan, muutamissa pitempiäkin aikoja. Lumi oli poljettu kovaksi ja tienvarret olivat täynnä heinäntörkyä. Etempänä näkyi vielä selviä jälkiä heidän ketjupoluistaan. Niitä pitkin olivat hiipineet punaryssät, nuo maansa unohtaneet, vainolaiseen liittyneet. Murhan- ja saaliinhimoisina he olivat öisten ryövärien lailla metsiä madelleet. Nyt he olivat onneksi poissa. Muuten ei tietä olisi ollut niin rauhallinen ajaa.

Tuli vastaan osasto vaasalaisia, kuljettaen vankijoukkoa välissään. Kaksikymentäkaksi punakaartilaista marssi siinä Lavialle vangiksi joutuneina. Puolet joukosta oli aivan nuoria poikasia. Tuskin olivat vielä kuuttatoistansa täyttäneet. Useat heistä painoivat lakin silmilleen, kun pappi tovereineen heidät sivuutti.

Jo näkyivät ensimäiset kuormastot. Ne olivat vaasalaisten. Oululaisten kuormasto oli aivan etupäässä. Miehet ajoivat hiljakseen ohi ja saavuttivat määräpaikkansa.

Oli virkistävää tavata omia miehiä lähellä taistelulinjaa. Ryhmänjohtaja Leino P. oli ensimäinen, jonka he kohtasivat. Hän oli haavoittumaton, mutta uupunut päivän ponnistuksista. Taistelu oli ollut ankara ja väsyttänyt miehet aivan perinpohjin. Mutta siitä huolimatta he olivat kestäneet ja yhä syytivät heidän kiväärinsä tulta viholliselle, joka oli Suodenniemen kirkonkylässä melkein saarroksissa. — Taloudenhoitaja tarjosi ruokaa uupuneelle miehelle, joka ei koko päivänä ollut syönyt kuin pari voileipää.

Jätettyään ruokatavarat kuormastoon palasivat ruuantuojat takaisin. He olivat saaneet kuulla, että päivä oli ollut verinen. Toistakymmentä oululaista oli haavoittunut. Kaatuneita ei toistaiseksi ollut kuin kaksi. Mutta komppanian varapäällikön Eino E:n kuolema oli tehnyt lamaannuttavan vaikutuksen koko miehistöön.

Paluumatkalla he poikkesivat muutamaan torppaan, jossa majaili ambulanssi. Juuri kun he saapuivat sinne, oli torppaan kannettu kuolettavasti haavoittunut parooni A. Kankaanpäästä. Hän oli taistellut kuularuiskunsa ääressä uljaasti koko päivän, kunnes häneen iltahämyssä, melkein taistelun lopussa, oli sattunut luoti. Nyt hän makasi torpan tuvassa, jossa sotilaslääkäri häntä parhaillaan sitoi. Hänen tilansa kuului olevan toivoton, sillä luoti oli mennyt pään läpi.

Hetken kuluttua meni pappi ambulanssihuoneeseen. Siellä oli aivan pimeä. Sanitäärit eivät olleet joutaneet sytyttämään lamppua, omistaessaan kaiken aikansa kuolevalle. — Nyt oli sankari päässyt lepoon ja tohtori sytytti lampun.

Paareilla lepäsi nuori, kaunis mies. Otsa oli korkea ja puoliavoimen suun piirteet klassillisen hienot. Silmät olivat jääneet hiukan raolleen. Kuolema oli painanut niille jo suudelmansa.

Sanitääri kaivelee kuolleen taskuja ja vetää esille vainajan rahat ja muita papereita. Toisesta povitaskusta tulee esiin kokoon taitettu paperi. Sanitääri avaa sen. Se on 91 psalmi, joita lentolehtisinä oli jaettu sotilaille pitkin rintamaa. Omituinen liikutus valtaa sanitäärin. Hän räpyttelee silmiään kuin estääkseen esiin pursuvia kyyneleitä pääsemästä valloilleen ja ojentaa lentolehtisen lääkärille, joka on koonnut kaikki vainajalle kuuluvat paperit yhteen kimppuun.

Sängyssä peräseinällä nukkuu haavoittunut sotilas ja valittaa unissaan. Keskellä tuvan lattiaa lepää paareilla toinen, uinuen ikuista unta. Porstuan läpi kuuluu miesten puoliäänistä puhelua toisesta tuvasta. Siellä on sotilaita levähtämässä ja kahvia juomassa.

Hetkisen kuluttua on pappi jälleen matkalla Lavian kirkolle, jonne on kahdeksisen kilometriä taistelupaikalta. Kuun sirppi valaisee metsäistä tienvartta, jonka yli kiviset kilometripylväät heittävät varjonsa.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Pappi havahtuu mietteistään. Niin, sunnuntai…

Kahdelle hänen tovereistaan oli koittanut ikuinen sunnuntai…

PITKÄNPERJANTAIN SAARNA.

Pienessä kamarissaan Kujakadun varrella istui kenttäpastori Koski ja kirjoitti. Hän oli äsken palannut rintamalta kotiin, toimittaakseen viimeisen palveluksen parille komppaniansa pojalle, jotka olivat kaatuneet S:n taistelussa. Vaikka oli ollutkin hupaista pitkän poissaolon jälkeen päästä kotiin lasten ja vaimon luo, ei pastori ollut oikein jaksanut nauttia jälleennäkemisen ilosta. Omituinen levottomuus oli vaivannut häntä koko kotonaolojan. Hänestä oli tuntunut, että komppanian miehistö oli jäänyt aivan turvattomaksi hänen poislähdettyään. Se oli tavallaan hyvin lapsellinen ja itserakas ajatus, mutta siitä huolimatta ei se ollut jättänyt häntä rauhaan. Pojat vaelsivat vaaroissa ja taisteluissa eikä joukossa ollut ketään, joka olisi heitä valmistanut kuolemaa kohtaamaan. Ainakaan ei ollut toista pappia komppaniassa ja tuo tehtävähän kuului lähinnä papille, sotapapille. — Tämä ajatus oli taakan tavoin painanut pastoria ja samentanut perheen jälleennäkemisestä johtuneen ilon.

Oli pitkänperjantain ilta. Pastori Koski oli aamulla ollut kirkossa. Mutta hän ei ollut voinut ottaa osaa jumalanpalvelukseen samalla tavalla kuin ennen. Ajatus, että "hänen pojilleen" ei kukaan pitänyt jumalanpalvelusta, oli kiusannut häntä koko kirkonmenojen ajan. Hän oli jo katunut, että oli ollenkaan lähtenyt. Olisihan kaatuneet voinut haudata kuka pappi tahansa. Hänen paikkansa olisi ollut rintamalla.

Kotiin tultuaan hän ei enää ollut saanut rauhaa. Kun tilaisuus pitkänperjantain saarnanpitoon joukon edessä rintamalla oli auttamattomasti mennyt, oli hän päättänyt pitää sen kirjeessä.

Pastori lopetti kirjoituksensa. Nyt se oli valmis. Hän korjasi silmälasejaan, oikaisi kumaraan painunutta varttaan ja luki:

"Rakkaat pojat!

"On kulunut toista viikkoa siitä kun erottiin. En ole saanut mitään kuulla teistä. En tiedä edes sitäkään, oletteko vielä entisessä paikassanne, vai onko retkenne käynyt eteenpäin. Kun nyt on hetkinen lomaa, kirjoitan teille muutaman rivin.

"Eniten olen ollut pahoillani siitä, että jouduin matkustamaan pois juhlapyhiksi. Istuessani tänään kirkossa tuli mieleeni, ettei siellä nyt kukaan pidä teille jumalanpalvelusta, ja ajattelin: jospa voisin siirtää tämän kirkon urkuineen ja alttareineen luoksenne sinne rintamalle. Kuvittelin jo mielessäni, missä istuisitte. Näin teidät kaikki niin elävästi silmäini edessä ja hengessäni seisoin saarnatuolissa, ja pidin teille pitkänperjantainsaarnan.

"Mutta turha oli toiveeni. En omistanut mitään sadun taikasanaa, jolla olisin unelmani toteuttanut. Näin vain edessäni sankat ihmisjoukot, ja kuulin tutun urkujen äänen ja pitkänperjantain virren vakavan, juhlallisen sävelen. Tyydyin toteamaan, että olin kotona ja te siellä kaukana rintamalla.

"Kun en siis ollut luonanne, päätin kirjoittaa teille ja pitää kenttäsaarnani kirjeessä.

"Pitkäperjantai — sovinnon päivä.

"Tuntuu aluksi oudolta ajatella sitä verisen sodan taustaa vasten. Mutta kun lähemmin sitä tarkastelemme, löydämme siitä piirteitä, jotka helposti soveltuvat yhteen sodan ja sota-ajan kanssa.

"Suuri vapaustaistelija Jeesus Kristus antoi henkensä meidän puolestamme. Teiltä, rakkaat pojat, voidaan vaatia henki isänmaan puolesta.

"Maailman vapaus ostettiin verellä. Isänmaan vapaus ostetaan myös verellä.

"Tässä kaksi ajatusta, joilla pitkäperjantai ojentaa kättä vapaustaistelullemme.

"Mutta nämä eivät suinkaan ole pitkänperjantain pääajatuksia. Ne ovat vain — jos niin tahtoisin sanoa — poimittuja laaksosta, kukkulan juurelta, sieltä, missä kissankello kasvaa kilpaa hiirenherneen kanssa. Jaloimmat kukat kasvavat kukkulan laella, — siellä, missä seisoo risti.

"Tahtoisin, että te, rakkaat pojat, kerääntyisitte hengessänne tämän ristinvuoren ympärille ja loisitte katseenne ylös kukkulan huipulle.

"Mitä näette siellä?

"Näette kärsivän miehen, joka ei ollut mitään pahaa tehnyt, vaan yksinomaan hyvää. Ja kuitenkaan ei hänelle löydetty muuta kuolinpaikkaa kuin risti.

"Siinä näette, rakkaat pojat, ihmiskunnan synnin.

"Sillä nuo ihmiset tuolla ylhäällä, jotka kulkevat ympäri ja katselevat ristiinnaulittua, edustavat ihmiskuntaa. Heidän syntinsä, jotka aiheuttivat Vapahtajan kärsimykset, ovat vieläkin vallalla maailmassa.

"Mutta te näette muutakin. Näette Golgatan kukkulalla myös täydellisen vanhurskauden.

"Kuoleva mies huolehtii keskellä tuskiaan vanhasta äidistään ja lohduttaa katuvaa ryöväriä.

"Se on vanhurskautta.

"Ja vielä muutakin näette. Näette kuinka hyvä usko ja luottamus Vapahtajalla on ihmiseen kaikista hänen töistään huolimatta.

"Ajatelkaapas! Hän rukoilee sotamiesten puolesta, jotka naulaavat hänen kätensä ja jalkansa ristiin. Hän uskoo ryövärin parannukseen.

"Eikö ole ihmeellistä, että viattomasti kärsivä noin jaksaa uskoa vainoojistaan hyvää?

"Tiedättekö, rakkaat pojat, mikä seuraus tästä on?

"Siinä on meille pelastus.

"Vapahtaja uskoo meistä hyvää teoistamme huolimatta.

"Tämä on lohdullinen ajatus.

"Mutta tiedättekö, pojat, mikä tämän ajatuksen tarkoituksena on sinä hetkenä, jolloin se kirkastuu meille totuudeksi?

"Sen tarkoituksena on herättää meidät huolehtimaan, ettei Vapahtajan usko meihin osoittautuisi vääräksi.

"Olen varma siitä, että ymmärrätte minut ja seisotte vakavina tuon kukkulan ympärillä, jolla maailman valtavin taistelu taisteltiin. Tehän tiedätte jo vähän, mitä taistelu on. Sehän ei ole leikkiä.

"Siellä rintamalla muistuu teille usein iltahetkinä mieleen joku rakkaaksi käynyt paikka entisiltä ajoilta. Näette hengessänne mäkiahteen, josta laskitte suksilla alas. Muistatte uimarannan pajupensaineen ja vihantoine nurmineen: näette vedenkalvon väreilevän auringon paisteessa. Muistatte kotoisen nurkkauksen lukukammiossanne. Näette hengessänne niin elävästi vanhan kirjahyllyn, nuoraan pistetyistä lankarullista tehtyine välipuitteineen. Nuo kuvat seuraavat teitä taistelun tuoksinaan. Ne väräjöivät mielessä lepohetkinä ja illalla ennen unen tuloa ne suloisen tuttavallisina leijailevat vuoteenne ympärillä, tehden oudon pirtinlattian kodinomaiseksi.

"Jospa tuon pyhän vuoren kuva, jolla pitkänperjantain sankari kärsii, seuraisi teitä yhtä uskollisesti.

"Silloin ette koskaan tulisi levottomiksi kuolemaa ajatellessanne. Ajatusta opastaisi lapsenusko pyhän vuoren rinteitä ylös. Ja kuoleman hetkelläkin se kulkisi tuttua polkua sinne, missä seisoo risti."

Pastori laski paperiarkin syrjään. Siinä oli nyt saarna. Hän kirjoitti loppuun kehoituksen, että pojat antaisivat sen kulkea miehestä mieheen taikka kerääntyisivät yhteen sitä lukemaan. Voisihan esimerkiksi vääpeli lukea sen kaikkien puolesta. Sen jälkeen voisivat he veisata virrenvärssyn tahi pari ja lukea lyhyen rukouksen. Hän uskoi, että pojat täyttäisivät hänen pyyntönsä.

Hän tarkasteli vielä hetkisen kirjoitusta ja sulki sen kuoreen. Tuntui kuin olisi velvollisuus tullut täytetyksi. Saivathan pojat nyt edes kirjeessä saarnan, vaikka myöhästyneenäkin.

Hän nousi ylös ja silmäsi kadulle. Siellä aaltoili ihmisiä, aivan mustanaan.

Hetken kuluttua kulki ikkunan ohi joukko kaupungin suojeluskuntalaisia kantaen valkoista arkkua. Siinä saapui kotikaupunkiinsa kaatunut sankari.

Pastori Koski sieppasi hattunsa ja riensi portille. Valkoinen arkku kääntyi juuri nurkassa ja poikkesi ensimäiselle poikkikadulle. Väkijoukko seurasi sitä sekavina, hajanaisina ryhminä.

— Kukahan se mahtoi olla?

Katukäytävällä seisoskeleva vanha, harmaapartainen herra kääntyi pastorin puoleen.

— Mikkosen lesken pojaksi sanoivat, vastasi hän yksikantaan. — On kuulemma kaatunut jossakin siellä Tampereen puolessa.

Mikkosen Eenokki? Pastori Koski oli kuin ukkosen lyömä. Se ei voinut olla mahdollista.

Hän muisti kuinka Eenok Mikkonen oli vähää ennen hänen lomalle lähtöään tullut hänen luoksensa ja pyytänyt viemään kirjeen vanhalle äidilleen. Samalla hän oli pyytänyt, että pastori toisi hänen Uuden Testamenttinsa. Se oli unohtunut häneltä lähtökiireessä ja hän olisi halunnut saada sen varsinkin niiden muistiinpanojen vuoksi, joita hän N.M.K.Y:n raamattutunneilla oli siihen kirjoittanut. Hän oli luvannut ja kotiin tullessaan hän oli ensi töikseen käynyt Mikkosen lesken luona, antanut pojan kirjeen ja saanut Uuden Testamentin. Vanha leski oli ollut iloinen, kuultuaan poikansa hyvin jaksavan. 'Enhän minä olisi häntä laskenut, mutta kun hänellä itsellään oli niin suuri halu.' 'Sanoi omantunnon velvoittavan lähtemään.' 'Se onkin Eenokki niin omantunnontarkka poika.' 'Kirjoitti viimeksi tulevansa kotona käymään pääsiäiseksi, jos vaan saisi lomaa.' 'Mutta ei tainnut saadakaan.' Näin oli Mikkosen leski puhellut ja pyyhkinyt silmiään ilon kirkastaessa hänen kasvojaan.

Ja nyt oli Mikkosen Eenokki tullut kotiin, vaikka eri tavalla kuin äiti oli odottanut.

Pastori Koski huomasi jääneensä yksin portilleen. Vanha, harmaapartainen herra oli mennyt ja katu oli tyhjä.

Hän palasi sisälle ja istahti murtunein mielin pöytänsä ääreen.

Eenokki Mikkonen ei ollut enää lukemassa hänen saarnaansa. Hän oli päässyt "lomalle", pitkälle, loppumattomalle. Eikä hän tarvinnut enää Uutta Testamenttiansakaan.

Pastori otti pöydältä mustakantisen kirjan. Se oli Eenok Mikkosen Testamentti. Näki, että sitä oli ahkerasti käytetty. Hän avasi sen umpimähkään ja hänen silmänsä sattuivat seuraaviin Johanneksen evankeliumin sanoihin:

"Älkää luulko, että minä olen syyttävä teitä Isän edessä."

Tuntui kuin olisi vainaja itse lausunut hänelle nämä sanat. Niin, hän ei kyllä syyttäisi, sillä hän oli ollut valmis kuolemaan. Mutta ehkä komppaniassa oli joku toinen, joka häntä syyttäisi, joku, joka ei ollut yhtä valmis kuolemaan kuin Eenok Mikkonen?

Pastori Koski laski kirjan pöydälle ja lähti viemään kirjettänsä postiin.

HILJAINEN YRJÄNÄ.

Pitkä-Heiskanen, kuularuisku N:o 1:n syöttäjä, kertoi:

Joukossamme oli nuorukainen, ehkä tuossa seitsemäntoista korvissa oleva, pitkä ja solakka, jonka ylähuulta jo tummensi viiksien untuvainen oras. Hän oli reipas ja rivakka toimissaan, aina valmis ensimäisenä lähtemään, mihin vain miestä tarvittiin, sillä tämä nuorukainen täytti jo miehen paikan niin sodan kuin rauhankin töissä.

Hänen kotinsa oli kaukana Pohjanmaalla. Sieltä hän oli lähtenyt muiden mukana, ensimäisten joukossa. Niinkuin monen muun oli hänenkin koulunkäyntinsä keskeytynyt. Hänelle se tuotti surua, sillä hän oli koulussa niitä, joka otti opiskelun oikein velvollisuuden kannalta ja tahtoi täyttää työnsä siinäkin niinkuin mies. Sillä tällä nuorukaisella oli iästään huolimatta jo miehen mieli ja käytös. Hän oli yksi niitä harvoja varhain kypsyneitä, jotka ovat määrätyt tarttumaan elämästä kiinni lujin ottein aikaisemmin kuin toiset. Vaikka meihin muihinkin sota oli vaikuttanut kehittävästi, oli se toverissamme, "Hiljaisessa Yrjänässä", — niinkuin häntä kutsuimme, — saanut aikaan vielä suuremman muutoksen: hän oli parin kuukauden aikana miehistynyt enemmän kuin tavallisissa oloissa kahdessa vuodessa. Hänen äänensä oli saanut syvän, miehekkään soinnun, katse oli syventynyt ja hänen ahavoittunut, kuparinruskea otsansa herätti meissä ajatuksen, että hänessä oli malmia enemmän kuin meissä muissa.

Mutta yhtä ei sota ollut voinut hänessä muuttaa: hänen vähäpuheisuuttaan. Taikka, jos se oli siinäkin jonkun muutoksen aikaansaanut, oli se tapahtunut paremmin kielteiseen suuntaan: hän oli tullut vielä vähäpuheisemmaksi kuin ennen. Kerran jo epäilimme, että häntä vaivasi koti-ikävä ja että se sai hänet niin visusti vaikenemaan, mutta pian huomasimme erehtyneemme. Ei, sota oli vain saanut hänet ajattelemaan enemmän, syvemmin, perinpohjaisemmin, ja siitä johtui, että hän iltahetkinä toisten tarinoidessa vaikeni ja tuijotteli takan räiskyvään tuleen.

Hän ei ollut niitä, jotka sotaa ajatellessaan olivat kuin karille joutuneita, epätoivoisiin ristiriitoihin sotkeutuneita. Jos hän oli joskus sellaistakin kokenut, oli hän päässyt karilta irti ja ohjannut purtensa syville vesille. Sen saimme kuulla hänen mietteistään, joita hän yht'äkkiä saattoi ruveta kertomaan, juuri kun joku meistä parhaillaan muisteli jotakin kouluaikaista seikkailua taikka hauskaa sattumaa ketjussa ulkona saaristossa.

Istuimme Ahlaisissa Södergårdin peräkammarissa, joka oli melkein kaksi viikkoa ollut asuntonamme. Pojat puhdistivat parabellumejaan, "kapteeni" voiteli saappaitaan ja Rinteen Asla kirjoitti kirjettä kotiinsa. Gramofooni oli juuri vaiennut. Se oli soittanut "Amerikkalaisen lippumarssin", josta me kaikki niin paljon pidimme.

Hiljainen Yrjänä istui uunin edessä, pää käsivarren varassa katsellen liekkien tanssia.

Hänellä oli taas mietehetkensä, jolloin hän pohti elämän syviä arvoituksia. Meistä hän muistutti helmikalastajaa, joka purrellaan liikkuu paikasta toiseen, sukeltaen syvyyteen silloin tällöin ja tuoden sieltä päivänvaloon mitä ihmeellisimpiä helmiä. Minä seurasin hänen katsettaan ja näin, kuinka se toisinaan laajeni sisäänpäin kuin hämmästyneenä omista näkemyksistään. Toisin vuoroin se oli ihmeellisen hämärä, harsopeitteinen ja aivan liikkumaton. Silmäripsien hiljainen väre vain ilmaisi, että katse sittenkin eli. Se oli vain pysähtynyt jotakin salaperäistä asiaa tarkkaamaan. Yht'äkkiä hänen päänsä liikahti, silmät räpäyttivät pari kertaa ja hän kääntyi meihin päin, suun ympärillä tuo hänelle niin ominainen filosoofin-hymy, jossa oli jotakin niin ylhäisen miellyttävää. Hiljaisella Yrjänällä oli jotakin sanottavaa. Sen me jokainen huomasimme. Rinteen Aslakin keskeytti kirjoituksensa ja katsoi häneen kuin odottaen.

— Pojat, oletteko koskaan kuulleet tykkien virttä?

Siinä oli taas yksi hänen omituisia ajatusyhdistelmiään, joihin me jo olimme tottuneet.

Hän rakasti tuollaisia sanontatapoja. Niissä oli niinkuin eräs joukostamme oli sanonut — runollista näkemystä.

Me emme vastanneet mitään eikä hän sitä odottanutkaan. Hän teki vain kysymyksensä kuin antaakseen meille merkin, että hän halusi ruveta mietelmiensä kerää purkamaan.

Me valmistauduimme kuulemaan.

Hiljainen Yrjänä katsahti meihin, kuin haluten tiedustaa, olimmeko valmiit, ja alotti sävyisään tapaansa:

— Tykkien virsi. Tuo ajatusyhdistelmä on ruvennut minua miellyttämään. Siinä on jotakin, joka muistuttaa kirkkoa, lähinnä urkuja, ja kirkko on minulle tällä sotaretkellä auennut uudessa valossa. Muistattehan, pojat, tuon ehtoollisjumalanpalveluksen? Siinä oli jotakin selittämättömän mielenkiintoista, jota en ole saanut itselleni selväksi. Johtuiko se siitä, että papilla oli kenttäpuku yllä ja jalassa tavalliset sotilassaappaat, vai herättivätkö tuon omituisen, salaperäisen tunnelman olosuhteet, joissa ehtoollisella kävimme, — kahden verisen taistelun väliajalla? Minä, joka, — niinkuin tiedätte — olen ennen kuulunut kreikkalaiskatoliseen kirkkoon ja vasta myöhemmin kääntynyt luterilaisuuteen, en voinut vastustaa haluani tulla mukaan, niin rippikoulun käymätön kuin olinkin. Liityin siis joukkoon enkä sitä kadu, sillä tuo ehtoollisenvietto ei koskaan mene mielestäni. Sovin siitä myöhemmin pastorin kanssa. Uskon, että hän minut ymmärtää.

Hän vaikeni sivellen mietteissään leukaansa. Hetken päästä hän jatkoi:

— Mutta siitähän minun ei pitänyt puhua. Tykkien virsi, sehän oli siitä, josta alotin. Niin, — tuo ajatus on ruvennut minua miellyttämään ja minä olen iltahetkinä kehrännyt siitä pienen ajatelman, tahi miksi sitä kutsuisin. Jos haluatte, niin minä juttelen.

Tietysti me halusimme. Olivathan Hiljaisen Yrjänän iltamietelmät muodostuneet jokaiselle meistä mitä nautintorikkaimmiksi.

— Puhu vain, kehoitin minä.

— Mutta Aslalla on kirje keskessä.

Puhuteltu huitaisi kädellään, niinkuin hänen tapansa oli.

— Ei tee mitään. Loppuikin sanottava ja mielelläni kuuntelen.

Hiljainen Yrjänä hymyili vienoa hymyään ja alkoi:

— Rauhan toimissa liikkuessaan ei ihminen kuule tykkien virttä. Siitä luonnollisesta syystä, että tykit silloin vaikenevat. Maamies kyntää pellollansa astuen hikisenä auransa kuressa. Hänen yllään kaartuu sininen taivas ja ilmassa soi leivosten liverrys. Yli niittyjen kantautuva kirkonkellojen ääni muistuttaa vain, että on lauantai ja seuraavana päivänä pyhä, jolloin on mentävä kirkkoon. — Mutta tulee toinen aika, jolloin aura seisoo pellolla koskemattomana ja sen jälessä astuva mies on tarttunut miekkaan ja kivääriin maatansa puolustaakseen. Niinkuin me nyt, — vaikka nyt on vielä talvi ja aurat ovat luultavasti kalustohuoneessa kesää odottamassa.

Hän heilutti kättään kuin hermostuneena, että vuodenaika sotki hänen ajatustensa kulun.

— Tulee aikoja, jolloin tykkien täytyy saada virtensä veisata, juhlallinen, jymisevä virtensä, joka panee maat vapisemaan ja kalliot täräjämään. Siitä ei päästä. Se on yhtä välttämätöntä kuin luonnonlakien kulku. Ilman tätä virttä ei nim. maamies voi jatkuvasti toukojansa tehdä eikä talvipuhteitaan rauhassa viettää. Ilman tätä virttä ei hän saa Jumalaansa esteettömästi palvella eikä isiensä temppelissä käydä.

Hän pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten:

— Semmoinen aika on meillä nyt. Punaiset ovat häväisseet kirkot ja saastuttaneet alttarit. Eikä ole saanut maamies enää viime aikoina rauhassa omia peltojansa tehdä. Räyhäävä joukko on hänet sieltä pois ajanut, — muka lakon vuoksi. Ja pahimmassa tapauksessa on talonisäntää rääkätty sentähden, että hän uskalsi omalle pellollensa mennä.

Sellaisena aikana täytyy tykkien saada virtensä veisata.

Hän vaikeni taas ja katseli meitä loistavin silmin. Oli yksi niitä hetkiä, jolloin Hiljainen Yrjänä oli innostunut.

— Katsokaapa, pojat, tätä meidän maatamme! Mistä löydämme täältä enää tavallisia kansalaishyveitä? Punaisten puolella ne ovat jo aikoja sitten muuttuneet muinaismuistoiksi. Mutta on toivomisen varaa valkoisellakin puolen. Tosiasia kuitenkin on, että melkein puolet kansastamme on johdettu vääryyden ja petoksen poluille. Konnuus ja murha ovat hyveiksi muuttumassa.

Sellaisena aikana täytyy tykkien saada virtensä veisata.

— Kun oman heimon mies unohtaen maan, jossa hänen esi-isiensä luut lepäävät, liittyy maan vanhaan veriviholliseen ja tarttuen aseisiin omia veljiään vastaan tahtoo tuhota heidät, ja estää heidän rauhallisen työskentelynsä kotivainioilla, silloin on tullut aika tykkien julistaa maanpettureille iankaikkista vanhurskautta ja tuomiota.

— Kun oman maan mies ihmisyytensä unohtaen käy vainolaisen kanssa isien temppeliä häväisemään, tahtoen särkeä sen alttarin ja vaientaa iäksi sen urkujen äänen, silloin on totisesti aika tykkien saarnata oikeutta ja veisata tuomiosta, joka kohtaa jumalattomia. Sillä tykkien virressä soi kuolema ja kadotus jokaiselle, joka paha on, mutta lohdutus ja rauha jokaiselle, joka vanhurskautta ja oikeutta rakastaa.

Hiljainen Yrjänä otti lattialta varvunpalasen ja hypisteli sitä sormiensa välissä. Me luulimme jo, että hänen mietelmänsä olivat lopussa. Mutta hän jatkoi taas hetken päästä:

— Minä olen monta kertaa, pojat, verrannut tuollaista suurta kenttähaupitsia vanhan testamentin profeettaan, joka julistaa kansoille Jumalan tuomiota ja vanhurskautta. Tuollainen 16 sentimetrin mörssäri on kuin joku Aamos tai Jeremias, jonka ääni kuuluu yli syntiin hukkuvan maan. Punaiset saavat kuulla tuomion ja me valkoiset vanhurskauden sävelen. — Ja jos me pysymme kestävinä loppuun saakka, niin me Israelin lasten lailla voitamme vielä itsellemme luvatun maan.

Hiljainen Yrjänä vaikeni ja kääntyi meihin syrjittäin, ruvetakseen entiseen tapaansa tuijottelemaan tuleen. Me olimme siihenkin jo niin tottuneet, ettei sitä kukaan pahakseen pannut. Minä mietin vain, että hän olisi sopinut papiksi niin erinomaisen hyvin. Olihan hänen esityksensä ollut kuin pienoinen saarna. Teoloogi hänestä tulisi ja verraton. Minä kuvittelin jo mielessäni Hiljaista Yrjänää pappina, papinkaulus kaulassa ja kappa selässä, kun samassa komppanian päällikkö astui huoneeseen:

— Hyvää iltaa pojat! lausui hän, ja me kavahdimme pystyyn seisoen suorina kuin tikut.

— Kuka haluaa lähteä tiedusteluretkelle?

— Minä!

Hiljainen Yrjänä oli noussut ja katsoi komppanian päällikköä tyynesti silmiin.

— Hyvä on. Mutta retki on vaarallinen, eikähän Yrjänä olisi joka kerta velvollinen.

— Minä lähden halusta, lausui Yrjänä ja hänen äänensä soi vakuuttavana.

Oli jo ilmoittautunut toisiakin ja komppanian päällikkö nyökäytti tyytyväisenä päätään. Minä olin loukannut jalkani enkä siis voinut lähteä.

— Hyvä on. Kello kymmenen olette valmiit.

Komppanian päällikkö poistui. Pojat rupesivat laittautumaan lähtökuntoon. Pahoittelin, etten päässyt mukaan. Nyrjähtynyttä jalkaani pakotti heti kun vähänkään enemmän sitä vaivasin.

Hiljainen Yrjänä istui ja katseli tuleen. Hän ei tehnyt kiirettä, istui vain ja mietiskeli. Kysyin häneltä, eikö hänellä ollut mitään valmistamista ennen retkelle lähtöä.

— Ei ole. Minun parabellumini on kunnossa ja kiväärini puhdistin jo eilen.

Ja hän istui ja kehräsi mietteitään, kunnes lähdön hetki löi.

Kello kymmenen he olivat lähtökunnossa, pukeutuneina valkoisiin hiihtokaapuihin. He vyöttivät parabellumit vyölle ja heittivät kiväärit selkään.

— Terve nyt! sanoivat he ovessa mennessään.

— Terve, terve! Onnea retkelle.

Viimeisenä astui Hiljainen Yrjänä. Hän kääntyi ovessa ja nyökäytti minulle päätään huulillaan tavallinen filosoofin-hymynsä.

Kun pojat aamulla palasivat, ei Hiljaista Yrjänää ollutkaan mukana. Ihmettelin ja kysäisin, mihin hän oli joutunut.

— Kaatui, oli yksitoikkoinen, surullinen vastaus. — Emmekä saaneet ruumistakaan mukaamme.

Menin aivan sanattomaksi hämmästyksestä. En tahtonut uskoa korviani. Hiljainen Yrjänäkö kaatunut? Se ei ollut mahdollista.

Tunsin, kuinka poskeni kostuivat, kun pojat kertoivat tapauksen.

— Oli sellainen helvetillinen kiväärituli, etten ole mokomassa ennen ollut, lopetti kertoja.

Minulta jäähtyi keittiöaliupseerin tuoma kahvi pöydälle. Tuntui niin kummalta ajatella, että Hiljainen Yrjänä lepäsi tuolla ulkona saaristossa valkealla, lumipeitteisellä selällä ijäksi hiljenneenä.

Mieleeni johtuivat hänen eilisiltaiset mietelmänsä "tykkien virrestä". Hänen viimeiset sanansa kaikuivat korvissani:

"Jos me pysymme kestävinä loppuun saakka, niin me Israelin lasten lailla voitamme itsellemme luvatun maan."

Hän oli tarkoittanut "uutta Suomea", jota me nyt olimme valloittamassa itsellemme, mutta minä olin vakuutettu, että hän oli voittanut "luvatun maan" vielä kauniimmassa merkityksessä.

VALKOINEN TAMPERE.

Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi. Ilman ponnistuksia ja uhrauksia se ei ollut tapahtunut, mutta olihan muutos ollut uhrauksien arvoinen.

Aikaa se myöskin oli kysynyt, mutta olihan muutos ollut siksi suuri, ettei se lyhyemmässä ajassa olisi ollut mahdollinenkaan.

Tykkien, haupitsien, kuularuiskujen ja kiväärien paukkuessa se oli tapahtunut hiljalleen, mutta varmasti, askel askeleelta, aivan kuin talven kangistama puu keväällä puhkeaa lehteen.

Nyt ovat haupitsit ja tykit vaienneet. Niiden työ on valmis: punainen Tampere on muuttunut valkoiseksi.

Jo lauantaina huhtikuun 6 päivänä sen selvästi huomasi. Asemalle ajoi valkoisten juna, asemasillalla kuhisi valkoisia, aseman edusta oli täynnä valkoisia, — jos vielä punaisiakin, — viimemainitut kuitenkin aseettomina, alakuloisina, uupuneina toivottomasta taistelusta, pitkissä, pitkissä riveissä, alkamassa vangin, sotavangin epätoivoista taivalta.

Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi.

Mutta sunnuntaina sen huomasi kaikkein selvimmin.

Torilla, kauppatorilla, jolla edellisinä päivinä tykit olivat kuolonjuhlallisina virkaansa tehneet, ja joka oli lainehtinut hätääntyneen punaisen armeijan viime ponnistuksissaan riehuvista joukoista, vallitsi rauha. Kaupungintalon parvekkeen syrjälle levitetty musta kangas valkoisine risteineen puhui rauhasta, sunnuntairauhasta, ja juhlapukuinen kirkkokansa virsikirjat käsissä oli todistuksena, että taistelu oli tauonnut.

Kajahti ilmoille virsi tuhansien suiden veisaamana. "Kaikkivoipa Jumalamme". Sen sävel vieri yli torin tukahduttaen pitkin Hämeenkatua ajavien jääkäriratsujen kavionkapseen. Se täytti koko torin, kiiveten koloille ammutun teatteritalon seinää pitkin ylös taivasta kohden. Vanha, harmaantunut tuomiorovasti toimitti lyhyen alttaritoimituksen ja kenttäpappi Eino V. astui esiin saarnaa pitämään.

Outo oli teksti ja harvinainen, mutta hyvin sopiva sotaiseen tilanteeseen: "Ja koko Juuda nosti sotahuudon."

Se oli aineena papilla ja elävästi hän kuvaili, miten Suomen saloilla oli nostettu sotahuuto vapauden ja oikeuden puolesta. Vallattu oli Tampere, pakanallisen "Israelin" lujin linna. Siinä oli kiitoksen syytä ja se velvoitti myös valkoisen armeijan miehiä Juudan miesten tavoin rukoilemaan Herraa.

Selvä ja sattuva oli saarna. Se ei jättänyt epäilyksille eikä väärinkäsityksille sijaa, mikä oli valkean armeijan ajatus ja pyrintöperä: Koko Suomesta oli saatava valkoinen, jossa jokaisella rehellisellä ja kunnon kansalaisella oli täysi turva ja vapaus.

Valkoinen Tampere hengitti. Vastasyntyneen lailla se veti ilmaa keuhkoihinsa. Tuo jumalanpalvelus kauppatorilla oli sen ensimäinen, voimakas parkaisu. Mutta vielä voimakkaamman ilmaisun sai tämä uuden elämän alku saman sunnuntain iltapäivällä.

Kenraali Mannerheim oli antanut käskyn, että kello kolmelta oli Johanneksen kirkossa vietettävä juhlallinen kiitosjumalanpalvelus sotilaille. Yleisölle oli luvattu pääsy lehtereille ja jo hyvän aikaa ennen määrättyä kellonlyöntiä oli väkeä mustanaan jonottamassa kirkon edustalla sisäänpääsyä odotellen. Lehterit täyttyivät, alakirkko täyttyi. Saapui itse kenraali esikuntineen harmaahapsisen tuomiorovastin ottaessa hänet vastaan lyhyellä tervetuliaispuheella. Urut virittivät alkuvirren. Alttarille astuivat kaupungin papit kenttäpappien seuraamina ja juhlallinen toimitus alkoi:

"Me näimme Herran."

Siitä saarnasi kenttäpappi, pastori Väinö M. Elävästi hän kuvaili, miten Tampereen monipäiväisessä taistelussa oli nähty Herra. Hän puhui sekä päällystölle että miehistölle taivaallisen Ylipäällikön puolesta. Se oli vakava itsetutkimushetki jokaiselle. Käymmekö sotaa valkoisilla aseilla, vai tahraako niitä itsekkyys ja voitonhimo? Muistaako valkoisen armeijan sotilas olevansa Herran sotilas?

Näiden ajatusten ympärillä liikkui saarnaajan esitys.

Korsholman sotilassoittokunta avusti kirkkomusiikin esittämisessä. Seurakunnan kanttori lauloi soolo-osan erääseen hengelliseen lauluun. Valtavan voimakkaina vyöryivät sävelet kirkon holveissa. Tuskin tulevat Johanneksen kirkon muurit milloinkaan kuulemaan sellaista soittoa ja veisuuta.

Jumalanpalveluksen päätyttyä luki ylimajoitusmestari ylipäällikön kiitoksen sotajoukoille, jotka olivat Tampereen valloitukseen osaaottaneet, ja urkujen soidessa astuivat sotilaat kirkosta ulos läpi tuhatlukuisen väkijoukon. Juhlajumalanpalvelus oli päättynyt. Tampere, valkoinen Tampere eli ja hengitti taas.

Sunnuntai-iltana olivat kadut täynnä kansaa. Valkoisia joukkoja käveli ja ratsasti, valkoisia joukkoja kaikkialla, valkoisia joukkoja. Punaiset olivat hävinneet jäljettömiin. Teki mieli epäillä, oliko niitä ollut olemassakaan. Mutta kaikkialla näkyvät taistelun jäljet puhuivat päinvastaista kieltä: punaisia oli ollut, mutta nyt oli heidän valtansa loppunut. Senpävuoksi eivät taistelunjäljet häirinneetkään yhteistä suurta iloa.

Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi…

KUNNIAN KENTILTÄ.

Pirttijärvi, Ahlainen, Suodenniemi, Mouhijärvi, Tampere. Mitä muistoja herättävätkään nuo nimet entisen Oulun I:sen rintamakomennuskunnan miesten sydämissä! Taisteluita, vaaroja, seikkailuja, toinen toistaan ihmeellisempiä. Kuvia, miesten hahmoja sekasortoisessa melskeessä, kiväärien ja kuularuiskujen rätinää, jossa pohjasäveleenä soi kenttätykin kumea ääni. Pimeään kääriytyneitä saaristolaistupia, joiden ikkunoista tuiskuaa punaisten murhaava tuli, ja pitkin aavaa merenselkää ryntääviä valkoisten partiojoukkoja, etunenässä hurja Lavast, silmissään taistelun kuumeinen hehku, ääni käheänä ja kiukkuisena… Taikka tarmokkaita taisteluita Tampereen ympärillä Näsijärven ennen niin rauhaisilla rannoilla, joilla sodan jumala temmelsi haltioituneena siihen saakka, kunnes valkoisten harmaatakkiset joukot keväisen valtavalla voimalla ottivat haltuunsa viikkoja, kuukausia kärsineen kaupungin, johon palasi rauha pakomatkaltaan kuin varotellen, henkeään pidättäen ja oudosti ympärilleen katsellen.

Kamppailuja täynnä tuskaa ja ponnistusta, mutta niin suurenmoisia ja ihmeellisiä, että niitä ajatellessa rinta laajenee.

Kunnian kentillä viettää muisto juhliaan.

Minkälaisilta näyttänevät nyt talviset taistelupaikat?

Ahlaisten saaristossa seisovat kalastajatuvat rauhallisina luodoillaan. Aurinko paistaa päreellä paikatusta ikkunasta sisään. Sen oli kiväärin luoti pirstonut muutamana varhaisena maaliskuun aamuna. Kalastaja, vanha merimies, asettelee verkkojaan kuivamaan tupansa seinustalle. Muutamia puutappeja, verkonkannattimia on seinällä katkennut. Kalastaja ei tiedä, että ne katkesivat samana aamuna, jolloin valkoiset hyökkäsivät tuvan pihaan ja koettelivat pimeässä kivääriensä perien kestävyyttä.

Pienellä perunamaalla työskentelee kalastajan vaimo lapsineen. Hänestä tuntuu niin oudolta tehdä työtä nyt kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Hän muistaa maaliskuun aamun, jolloin heidän tupansa pihalla riehui verinen ottelu. Pimeässä kajahtelivat taistelevien huudot ja niitä säesti kuolevien viimeinen korina. Taistelu päättyi valkoisten voittoon, mutta se nuorukainen, jonka hän oli ensimäisenä nähnyt hyökkäävän pihaan, lepäsi kuolleena porrasten päässä.

Hän pysähtyy mietteissään ja huokaa. Tuntuu niin omituiselta, kun kaikki on taas niinkuin ennen. Vene lahden pohjukassa on samassa paikassa kuin viime kesänäkin. Verkkotalaat vähän kallellaan saunan luona. Saunan piippu vain on toisennäköinen. Se on osaksi kaatunut eikä sitä ole vielä korjattu. — Mutta muuten on kaikki ennallaan lukuunottamatta tuvan seiniä, jotka ovat kiväärinluotien läpäisemät monesta kohden. Ihme, että hän ja lapset hengissä säilyivät.

Hän on käynyt vähäpuheiseksi, sillä viimetalvisten tapausten muistot kaihtivat mieltä. Varsinkaan sitä valkoista nuorukaista hän ei saa ajatuksistaan. Sillä oli niin kaunis vaalea tukka. Se oli liimaantunut kiinni otsalle. Ja silmät olivat jääneet puoli avoimiksi. Naapuritorpan vaimolle hän toisinaan osoittaa portaiden päätä ja virkkaa kuin muistoistaan heräten:

— Tuohon se kaatui… se valkoinen poika. Niin nuori ja kaunis, tuskin seitsemäätoista vielä…

* * * * *

Jykevä kivikirkko seisoo korkealla kunnaalla, lähellä järven rantaa, jota pitkin rantatie pujotteleikse kohden merenrantakaupunkia. Nyt on sen tienoo jälleen rauhallinen, mutta talvella soi sen ympärillä sota ja riehui raivoisa taistelu. Viikkomääriin eivät sen kellot kutsuneet kansaa jumalanpalvelukseen. Sen alttari oli häväisty, sen urut pirstottu kappaleiksi. Ja sen holvien alla, missä ennen oli kaikunut jumalanvirsi ja aaltoillut pyhä, sunnuntainen hartaus, olivat kajahdelleet vain raakojen vihollisjoukkojen sadatukset ja kiroukset. Kaiken he olivat hävittäneet ja raiskanneet, vanhasta messukasukasta uudenaikaiseen kynttiläkruunuun.

Kirkon kivikatto oli rikki ammuttu, sen ikkunat säpäleinä, sen lattia tulvillaan patruunanhylsyjä ja seinistä lohkeilleen rappauksen soraa. Se luuli jo viimeisen hetkensä tulleen.

Mutta muutamana huhtikuun päivänä, jolloin hanget kirkkaina kimmelsivät, saapuivat pohjalaiset ja vapauttivat häväistyn temppelin vainoojistaan. He hyökkäsivät ylös kirkkomäkeä vastustamattomalla voimalla, ahdistivat vihollisen yhä ahtaammalle kirkkomäen ja sitä ympäröivän metsän väliin, löivät heidät siinä ja ottivat vangiksi, tunkeutuivat lopulta itse kirkkoon ja tekivät lopun viimeisistä temppelinhäväisijöistä.

Silloin huoahti raastettu temppeli helpoituksesta. Se oli lopultakin selvinnyt hengissä, vaikka häväistynä ja puhtaaksi ryöstettynä.

Nyt on sen alttari uudelleen rakennettu. Siellä seisoo taas pappi, Herran palvelija, ja julistaa ijäistä sanaa. Holveja pitkin vyöryy jälleen Jumalan virsi ja korkeuteen kohoaa sanankuulijoiden harras rukous: Jumala, varjele isänmaata! Ja jumalanpalveluksen jälkeen julistaa kellojen malminen ääni maahan rauhaa ja ihmisille hyvää tahtoa.

Pyhyys ja vanhurskaus ovat jälleen päässeet huoneeseensa asumaan.

* * * * *

Yksinäinen pyöräilijä ajaa Lavialta Suodenniemelle. Hän nousee kylän päästä kohoavalle Velhovuorelle, jonka laitaa maantie suikertelee kuin kapea nauha. Alla lepää kaunis Kaskijärvi lehtevine rantoineen ja tuossa aivan edessä avautuu Lavian kirkonkylä taloryhmineen. Kaikkialla vallitsee rauha. Maantienojan reunalla kasvaa punaisia horsmia rehevänä pensaikkona. Tuuli huojuttelee niiden pitkiä kukkaterttuja. Mehiläinen lentelee kukasta toiseen. Seutu on kaunis, lumoavan kaunis, ja Velhovuori humisevine puineen tuntuu rauhan tyyssijalta.

Mutta talvella asui seudun yllä kaamea autius. Kylä oli kuin kuollut. Punaisten hurjat laumat temmelsivät siellä ja hävittivät kaiken, mitä mieleen juolahti, kirkosta pahaseen maantiensiltaan, kunnes valkoisten joukot karkoittivat heidät pois ja ottivat raiskatun kylän haltuunsa.

Mutta vaikka kylä olikin joutunut valkoisten valtaan, asusti sitä ympäröivillä kukkuloilla edelleenkin kuolema ja kammo. Niillä hiipivät punaisten vakoojat ja eräänä maaliskuun päivänä he tekivät hyökkäyksen kylää vastaan, aikeissa valloittaa sen takaisin. Silloin oli Velhovuori nimensä arvoinen: siellä häärivät punaiset peikot kuin irtipäässeet paholaiset. Siinä missä horsma niin rehevänä kukkii, seisoi heidän tykkinsä. Se syyti kylään kadotusta ja kuolemaa. Sitä todistavat vieläkin paikatut katot ja korjatut rakennukset. Rauhallista metsäpolkua, jonka yli vanamo niin ujona ojentautuu, hiipivät silloin punaiset salakytät, silmissä murhankiihko ja ryöstönhalu, ja Kaskijärven kallioiset rannat kajahtelivat heidän raa'asta naurustaan.

Mutta kauan ei kulunut, ennenkuin manalaiset ajettiin tiehensä, Velhovuori vapautui verisestä lumouksestaan ja sen yli suikerteleva maantie hengitti jälleen, äänettömästi kärsien raiskatuista, puhdasvaippaisista reunuksistaan, jotka olivat täynnä pakenevan hunnilaisjoukon jälelle jättämää likaa ja saastaa.

Ei uskoisi seutua samaksi nyt. Ennen sodan ja taistelun temmellyspaikka, nyt rauhaisa ja hiljainen. Ennen täynnä tykkien jyrinää ja kuolevien valitusta, nyt ahkeraa työtä ja touhua pelloilla ja vainioilla.

Maamies kyntää syyspeltojaan. Silloin tällöin kolahtaa auranterä kovaan rautaesineeseen. Maamies ottaa sen ylös ja katselee sitä rauhallisena. Se on shrapnellin kuori, joka on hautautunut peltoon. Maanmies kääntelee sitä kädessään ja katselee hetkisen. Sitten heittää hän sen tyynenä pellon pientarelle, viedäkseen sen kotiinsa työn päätyttyä. Siitä voi parhaassa tapauksessa tulla paino vanhaan "könninkelloon", joka tuvan nurkassa aikaa mittaa.

Rauhaisa työ on vallannut jälleen vanhat asuinsijansa.

Sellaisilta näyttävät entiset taistelupaikat. Rauha ja lepo vallitsee siellä, missä ennen riehui taistelu ja kalskahtivat miekat. Kirkonkellojen ääni vierii yli seudun, missä äskettäin vielä soi tykkien kumea virsi. Ja kukkasikerö koristaa paikkaa, mihin sankari vaipui hurmeissaan.

Mutta kun saapuu yö, jolloin kaikki on hiljaa, tulevat piilopaikoistaan esille hämärän hengettäret. Ne kulkevat ympäri metsissä ja kallioilla, hiipivät kirkkomäelle ja laskeutuvat sieltä varovasti järven rantaan, kurkistellen pensaiden välitse hiljaiselle järven selälle, joilla yksinäinen kalastaja soutaa, tulevat talojen pihoihin ja hiiviskelevät vanhojen aittojen nurkissa. Ja niillä on paljon kerrottavaa toisilleen.

'Tähän kaatui yksi', sanoo muuan heistä. 'Hän oli nuori ja reipas ja uhmasi kuolemaa'. 'Hän kaatui juuri tämän aitan päähän, josta polku johtaa navettaan'. Hämärän hengettäret kuiskuttelevat ja sipsuttelevat, hakien uusia paikkoja. He eivät suo rauhaa, ennenkuin jokainen salainen "paikka" on löytynyt, sillä heidän rauhansa riippuu siitä, että kaikki on heille tuttua. He kulkevat senvuoksi ympäri hämärinä kesäöinä ja heidän ilonsa on suuri, kun he löytävät uuden kaatuneen kuolinpaikan. 'Katsopas tässä!' 'Vain vanamoita ja kukkivia kanervia!' 'Hän mahtoi olla kukkien ystävä.'

Hämärän hengettäret kumartuvat alas ja sitovat kukista seppeleen ohimoilleen. Ja kun idän taivaalla näkyy ensimäinen aamuruskon punerrus, hiipivät he peräkkäin takaisin piilopaikkoihinsa, hunnut liehuen ja utuiset hameenhelmat kosteina yökasteesta.

Heistäkin on ollut hupaista kuljeskella kunniankentillä, joilla nyt kasvaa kukkia kauttaaltaan…

VALKOINEN ARKKU.

Oletko nähnyt valkoisen arkun?

Tarkoitan ruumisarkkua, nuoren vainajan viimeistä maallista asuntoa.

Olet luonnollisesti nähnyt. Vapaussodan aikanahan näit melkein jok'ainoa päivä.

Saapui juna etelästä ja sen mukana kuusilla kaunistettu musta umpivaunu. Mutta mustasta vaunusta nostettiin ulos valkoinen arkku.

Ikkunasi ohi kuljetettiin tuontuostakin valkoista arkkua. Sotilaat seurasivat sitä kunniavahtina ja yleisö pysähtyi vakavana katukäytävälle. Se ymmärsi valkoisen arkun merkityksen: taas oli joku kaatunut isänmaan puolesta, uhraten nuoren henkensä vapauden suurelle, pyhälle asialle.

Mutta oli toisenlaisiakin katselijoita kuin nämä päänsä paljastaneet miehet ja hiljaiseen hartauteen vaipuneet, katukäytävälle pysähtyneet naiset, joiden silmistä loisti osanotto ja sääli.

Mitä kaikkea sisältääkään kaupungin katu, jota pitkin valkoinen arkku vaelsi! Se sai osaksensa ivallisia katseita, huulille kohonneen kylmänkatkeran, usein julkean hymyn. Ja sen näkeminen sytytti nuoressa sydämessä ilkeän vahingonilon.

Oli surullista, että valkoisen arkun piti kulkea katua, jossa loka lainehti.

Mutta valkoinen arkku oli pyhä. Sen hohteisesta pinnasta kilpistyi pois sille heitetty loka: arkussa lepäävä nuori sankari ei ollut pilkkakatseiden ulottuvissa. Hän nukkui rauhallista unta ja hymyili.

Kadulla kohtasi valkoista arkkua myötätunnon ja vastenmielisyyden ristiaallokko. Mutta se purjehti tahrattomana tietänsä. Sen rinta oli puhdas kuin joutsenen rinta ja hohtavanvalkoisena se saavutti määräpaikkansa: kodin rauhallisen, tyvenen sataman.

Siellä oli valkoisen arkun paikka. Siellä käsitettiin oikein sen kallis sisältö.

Mitä sisälsikään valkoinen arkku?

Kotona, vasta kotona se oikein ymmärrettiin.

Se sisälsi kultaa, joka uhrattiin lunnaiksi isänmaalle. Se sisälsi äidin lemmen ja isän toivon.

Sillä äidin lempi ja isän toivo ovat kultaa, jalompaa kuin kulta.

Kotona tunsi valkoinen arkku olevansa oikeassa paikassaan. Se mukautui niin sopivasti eteisen penkille, ikkunan alle, johon iltapäivä-aurinko paistoi. Se ei tahtonut ollenkaan ketään pelottaa. Se ymmärsi, ettei kotona sopinut ketään pelottaa. Se tunsi kyllä pelon ja pelon vaikutuksen, sillä olihan sen kaksoisveljellä, mustalla arkulla niin suuri kiusaus herättää elävän ihmisen povessa kuoleman kammottava tunne. Mutta valkoinen arkku oli mukautuvainen. Se osasi olla hiljaa, kun tarvittiin. Ja vielä enemmän: se osasi kuiskata portaita nousevalle vieraallekin: "Älä pelkää! Älä yhtään pelkää!"

Valkoinen arkku oli niin ihmeen mukautuvainen. Se ymmärsi, miten kodissa tuli olla.

Ja siksipä se niin hyvin pääsikin tuttavuuteen kodin muiden esineiden kanssa.

Kun se eteisen sisäovesta huomasi vanhan kaappikellon, joka oli valkoinen niinkuin se itsekin, oli se heti valmis hieromaan tuttavuutta sen kanssa.

"Kuka sinä olet?" kysyi kaappikello.

"Minä olen valkoinen arkku."

"Mitä sinulla on kannen alla?"

"Nuori poika, jolla on hohtavanvalkeat hampaat ja kaunis, otsalle kaartuva tukka."

Valkea kaappikello osoitti ymmärtämyksen oireita. Sen vanhat kasvot kävivät ensin miettiväisiksi, mutta lopulta ne kirkastuivat.

"Nuori poika! Minä tunnen hänet. Kun hän oli pieni, kiipesi hän kurkistamaan lasista heilurini käyntiä. Ja pyhä-iltaisin hän oli piilossa uunin ja seinän välissä. Se oli kuulemma paras piilopaikka."

Valkoinen arkku kuunteli vakavana. Se ei tahtonut koskaan ymmärtää tuollaisia asioita. Sillä itsellään ei ollut milloinkaan ollut oikeaa lapsuutta. Pienenäkin se oli vain leikkinyt kalpeakasvoisten vainajain kanssa.

Mutta se aavisti sentään jotakin vanhan kellon kertomuksesta ja nyykäytti päätään.

Valkoisen arkun ääreen pysähtyi keski-ikäinen nainen. Hän oli lempeän näköinen, mutta nyt kuvastui hänen suurissa silmissään suru.

Valkoinen arkku oli kyllä tottunut suruun, vienoon, hiljaiseen suruun. Mutta tämän naisen suru oli syvä. Se loisti hänen avuttomista silmistään, jotka tuijottivat valkeaan arkkuun. Siihen ei valkoinen arkku ollut tottunut. Hänen kaksoisveljensä, musta arkku, oli kyllä kertonut sellaisesta. Mutta hänelle se oli outoa.

Valkoinen arkku tunsi äkkiä tarvetta puolustautua.

"Katsopas, minä toin hänet kotiin, sillä hän kaipasi niin usein kotiin. Katsopas, hänen valkoiset hampaansa ovat aivan terveet ja silmänsä kauniisti kiinni. Älä itke! Katsohan, kuinka kauniisti hän nukkuu."

Ja valkoinen arkku kertoi tarinansa.

Hän oli kotoisin sieltä, missä soi tykkien virsi. Hän oli kuullut, kuinka uljaasti nuoret miehet riensivät taisteluun. Hän oli kuullut, kuinka heidän silmänsä säihkyivät ja vartalonsa jännittyi heidän seistessään rinta rintaa vasten vihollisen kanssa. — Ja senkin hän oli kuullut, kuinka mielellään nuoret miehet henkensä antoivat isänmaan edestä.

"Minä kuljetan valkeita vainajia, niitä, joiden ylle puetaan valkeat vaatteet, ja jotka palmunlehvät käsissä kulkevat suureen, valkeaan kaupunkiin."

"Sen kaupungin nimi on taivas ja sen herrana on Jumala."

Sureva nainen tyyntyi. Hän ymmärsi valkoisen arkun kertomuksen. Siellä kulki nyt hänenkin poikansa pitkässä juhlasaatossa porteista sisälle valkeaan, pyhään kaupunkiin.

Ja siunaten laski sureva äiti kätensä valkoiselle arkulle.