VAPAAVIIKOLLA

Näytelmä kolmessa kuvauksessa

Kirjoitti

ARVI K. [ARVI KARISTO]

Boman ja Karlsson, Hämeenlinna, 1901.

HENKILÖT:

Isontalon Samppa. Kaaperi | renkimiehiä. Tahvana | Kelolan Kalle. Hänen äitinsä. Nimismies.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Näyttämö: Maanteiden risteys, josta kolme eri tietä erkanee. Tienosoittaja keskellä. Taustana metsää. — Illan hämärä.

ISONTALON SAMPPA JA KAAPERI:

Laulavat etäämpänä oikealla kunnes laulun keskikohtaan päästyä astuvat näyttämölle. Kaaperilla on hanuri kainalossa, Sampalla kädet housun taskuihin työnnettynä.

Ja tämän kylän pojat ne laulelevat, Että tuli tali rullan teilaa Jotta kuinkahan oisi Ja tokkohan voisi Olla keyrinä ilman heilaa.

(Kaksi ensimäistä ja kolme viimeistä säettä kerrotaan.) (Samppa seisahtuu, keskeyttää laulun ja silmäilee ympärilleen; Kaaperi jatkaa)

Ja tämän kylän pojat ne laulelevat, Että haituli rullan taalaa Ja niinköhän…

SAMPPA (Keskeyttää Kaaperin.) Kas tässä Kaaperi, istutaanpas hetkiseksi vuottamaan Tahvanaa.

KAAPERI: Niin oikein, istutaan, (istuvat.) Ja minä vedän saksanpolkan sellaisen että kuuluu aina Kukkolan kujille. — Vedänkö?

SAMPPA: Sen sinä voit tehdä. Sittempä kuulevat Kukkolan tytöt, että Isontalon miehet ovat liikkeellä!

(Kaaperi soittaa. Samppa täyttää piippuaan).

SAMPPA (Kaaperin tauottua.) Niin se käy kuin flöötistä vaan!

KAAPERI: Se on selvä se. — Mutta kuulehan Samppa! Simolan Jussi tiesi eilenillalla kertoa, että Alitalon Jeremias se nyt hyväilee sitä Kukkolan Katria.

SAMPPA: Jeremias? Katria?

KAAPERI: Juuri se. Jeremias itse oli sanonut, vieläpä kerskunut, että Kelolan Kalle sitä nyt saa katsella syrjästäpäin miten Kukkolan Katria viedään.

SAMPPA: Äläshän! Kyll' se on kukkoa se, sanon minä! Jeremias sitä ei tule ikänään saamaan; meidän kylään pitää Katrin joutua. Ja Kelolan Kalle on siksi kunnon mies, että kyllä ansaitsee sellaisen tytön. Ei sitä Jeremias vaan noin ikään nuolase!

KAAPERI: Sen minä sanoin heti, että hyvällä sitä ei kuitenkaan hellitetä. Ja Tahvanan kanssa me jo juttelimme, että pitäisi sitä käydä Jeremiasta tänäiltana hieman noin niinkuin löylyttämässä!

SAMPPA: Se tehdään! Ja annetaankin oikein isän kädestä. Minulla on vielä sille roistolle vanhatkin maksamatta. Muistatko miten se Juhannuskokolla varpailleni sotki, muistatko?

KAAPERI: Muistan, muistan. Ja muistampa sen silmäyksenkin jonka hän sinuun heitti.

SAMPPA (Nousee innostuneena.) Lähdetäänkö heti?

KAAPERI: Kumpahan vain tulisi se Tahvana.

SAMPPA: Niinpä niin, joukko meidän täytyy etsiä, kahdessa miehessä sinne ei ole mentävä.

KAAPERI: Joukko tietysti. Kelolan Kalle kuitenkin pitäisi joukkoon saada. Se poika sitä pusertaa vaikka koko kylän kasaan, jos vaan saataisi se ensin suuttumaan. Kumpa saataisi se pistämään liiviinsä pari hyvää naukkua, niin silloin, minä takaan sen, että Kukkolan kylän poikien tukka pöllyisi — pöllyisipä komeastikin!

SAMPPA: Koetetaanhan. Luulempa, että se ei ole vaikeatakaan, kunhan asian oikean laidan kuulee.

TAHVANA (Laulu alkaa kuulua etäämpää.)

"Eikä mun henkeni viinalle haise. Eikä tupakillenkaan. Vaan se haisee kuin herrain henki Saksan samppanjalle vaan!"

(Kertauksen aikana astuu Tahvana pullo kädessä, toinen taskussa, vähän hoiperrellen näyttämölle).

SAMPPA (Laulun aikana.) Hyvinpä on Tahvana onnistunut matkallaan, kuulemma. Mutta hyvään ne ovat nyt viinat tarpeesenkin.

TAHVANA (Laulun loputtua.) Hei pojat! Iloitkaa ja riemuitkaa nyt kun on ilon aika. (Antaa pullot ja rahat taskustansa Sampalle.) Kas tässä Samppa. Tallus-Maija oli saakulin kitsaalla tuulella; ei antanut kuin nämä kaksi pulloa, vaikka viitosen olisin hellittänyt.

SAMPPA: No riittäneehän sitä tästäkin ensialuksi. (Ryyppää) Ääh, se on poikaa se! (Tarjoo Kaaperille.) Maista Kaaperi!

KAAPERI: (Ryypättyään antaa pullon Tahvanalle.) Nyt Tahvana lähdemme Kukkolan poikia helssaamaan! Minä käyn Kelolassa kutsumassa Kallea.

TAHVANA: Ettäkö Jeremiasta löylyyttämään.

SAMPPA: Juuri sitä, silakan kuristajaa. Opetetaan miestä rupeamaan toisten heiloja hyväilemään.

TAHVANA: Se on oikein se; juuri kuin minun suustani sanottu.

KAAPERI (On astunut muutaman askeleen vasemmalle.) Aah, katsokaahan, tuoltapa tuleekin Kelolan Kalle juuri kuin käsketty. (Huutaa) Hoi mies! Jouduhan tänne!

KELOLAN KALLE (Kookas nuorukainen, tulee vasemmalta.) Mikä hätä?

SAMPPA: Morjensta Kalle! Terve mieheen!

KALLE: Terve, terve! (Kättelee kutakin) Minnekä miehet nyt matkalla?

SAMPPA: He Kukkolaan näet! Sinne sinun hempukkasi kosijaa tervehtimään.

KALLE: Mitä tarkoitat?

SAMPPA: Mitäkö tarkoitan? Olethan kuin eilen kylään tullut. Lienetkö kuullutkaan että Alitalon Jeremias se siellä nyt sinun morsiantasi hyväilee?

KALLE (Ihmeissään.) Alitalon Jeremias?

SAMPPA: Juuri sama köntys.

KALLE: Ja suostuuko häneen Katri?

SAMPPA: Sitä emme tiedä. Mutta siitä huolimatta aiomme mennä Jeremiaalle muistuttamaan mitä hänen rauhaansa sopii. Tuletko mukaan?

KALLE: Tappeluunko aiotte?

SAMPPA: Tappeluun ja tuimaan!

KALLE: En sitten. Minä en osaa tapella, enkä tahdo tappelulla sovintoa saada. Ja eiköhän vain lienekin ilkeätä panettelua koko juttu.

SAMPPA: Epäiletkö minun sanojani?

KALLE: En oikein osaa uskoakaan.

KAAPERI: Minä vakuutan sinulle Kalle, se on täyttä totuutta. Jeremias itse sitä on Simolan Jussille kehunut, vieläpä oli irnunut, että sinä muka saat vain kauniisti katsella, kun hän Katria taluttaa. Ja totta tosiaan, niinpä näyt tahtovankin, et omaasi välitä puolustaa. En olisi luullut sinua Kalle noin löyhämieliseksi.

TAHVANA (On saanut Sampalta pullon ja istuutunut kivelle sitä maistelemaan; hyräilee puoliääneen veltosti.) Ja vaikk' olen köyhistä vanhemmista, olen ison talon renki j.n.e.

KALLE (Kävelee edestakaisin, katse maahan luotuna; puhelee itsekseen.) Ettäköhän todellakin olisi…? Ja suostuisiko siihen Katri sitten…? Hmh … hmh…

SAMPPA: Niin Kalle, niin on asiat, varo vain ettei lintu lennä käsistäsi. Hullusti käy sinun, ellet ajoissa tahdo näyttää mikä oikeastaan olet miehiäsi. Minä takaan sen, Kalle, että hyvän löylytyksen kun annamme, niin Jeremiaalle, kuin koko Kukkolan joukolle, minä takaan, ettei heidän uudelleen tee mielensä tunkea puun ja kuoren väliin, ei ainakaan tämän kylän poikien hilsuja lähentelemään. — Mitäs tuumaat Kalle?

(Kalle ei vastaa.)

KAAPERI: Älä suotta surkeile Kalle. Lähde mukaan, kun kerran oma asiasi kysymyksessä on. Lähde ja annetaampa niille kelvottomille oikein reiman pojan kädestä.

SAMPPA (Tarjoaa Kallelle pulloa.) Heh, maista tästä, kyllä se pelon mielestä karkoittaa.

(Kalle ei ota; on yhä ajatuksissaan.)

KAAPERI: Tosiaankin Kalle, mitä oikeastaan tuumaat? Oletko niin kehno mieheksi, että annat minkälaisen rähmäkäpälän hyvänsä henttuasi lähennellä ilman ettet koetakaan estää? Mitä tuumaat?

SAMPPA (Yhä tarjoten.) Kelpaako jumalanvilja?

KAAPERI: No ota kun mies olet, ja miehen kirjoissa kulkea tahdot. Ota!

KALLE (Hetken vielä epäiltyään, ottaa pullon.) Minä otan ja juon (kiivastuneena) ja sitten tappelen! (Ryyppää.) Minä tahdon näyttää niille lurjuksille, että vielä sitä ei Kelolan Kallea niin vaan penkin alle pistetä. Eei!

(Antaa pullon takaisin Sampalle.)

SAMPPA: Juo toki niinkuin mies juo — älä niinkuin kana. Tuskin kieltäsi kastoit. — Juo!

KALLE (Ryyppää uudestaan.) Ja hetikö lähdemme? Minun vereni kuohuu, en enää malta odottaa.

KAAPERI: Lähdetään, lähdetään. Ja minä toivon Kalle, ettäs pöllytät Jeremiaan pitkää tukkaa niin, että se on pöllytetty.

KALLE: (Yhä innoissaan) Sen tiedät Kaaperi! Kirkas tuli ja leimaus! (Puree hammastaan, puistaa nyrkkejään.) Olisipa tässä nyt Jeremias, niin tuhaksi hänet jauhaisin! Mutta vieläpä hänet tapaan. Minä vakuutan sinulle Kaaperi, että tänäiltana Alitalon nurkat soivat ja pihtipielet paukkuvat.

SAMPPA: Oikein Kalle! Sinähän jo laskettelet kuin aikamies. Ryyppy vielä ja sitten lähdetään. (Tarjoo Kallelle, joka ryyppää). Vielä kun saamme Simolan Jussin ja Päistärin Heikin joukkoomme, silloin emme pelkää vaikka tulisi pataljoona turkkilaisia vastaamme. — Lähdetään pojat!

KAAPERI: Lähdetään, lähdetään!

KALLE: Vaikka tulisi piikkipäisiä keihäitä, minä en pelkää, en niin totta kuin olen Kelolan Kalle!

(Lähtevät perälle johtavaa tietä, Kalle yhä hampaitaan rouskien ja nyrkkejään puistaen, Kaaperi hanurinsa hakoja kiinni sovitellen ja Samppa pulloa taskuunsa työntäen. Tahvana mennessään alkaa laulaa renkuttaa, johon toiset heti yhtyvät.)

Ja eikä ne pelkää tämän kylän pojat. Vaikka sataisi sarvipäitä!…

(Näitä säkeitä kerratessa, putoaa esirippu, kun jo kaikki näyttämöltä ovat poistuneet. — Sävel tähän, kuten edellisiinkin on — sitä tavallista).

TOINEN NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin edellisessäkin. Pimeä yö. — Kelolan Kallen äiti tulee, huivi hartioille käärittynä, vasemmalta.

ÄITI (Seisahtaa tienristeykseen ja katselee ympärilleen; surua ja pelkoa ilmaisevalla äänellä.) Missä viipyneekään Kalle? Puoliyö jo on ohitse ja sitä poikaparkaa ei vain kuulu kotiinpalaavaksi. Lukutupaan mennäkseen hän nyt, kuten niin usein ennenkin lähti, mutta koskaan hän ei näin myöhään ole viipynyt. Minua niin hirveästi pelottaa. Ääni rinnassani sanoo, että jokin onnettomuus on poikaani, omaa rakasta Kalleani kohdannut. Se ääni, se ei anna minulle lepoa, ei rauhaa. Minun täytyy etsiä häntä, täytyy löytää hänet… (Katselee hetken vaanivasti ympärilleen.) Kalle parka! Etteipä vain olisi joutunut noiden kurjien vapaaviikon viettäjien joukkoon. Oi! Minun sydämeni on haljeta ajatellessani sitä. Vain yhden ainoan kerran hän on päissään ollut ja valansa mukaan myöskin viimeisen. Jospa vain Jumala soisi hänelle voimia pysymään päätöksessään, pysymään erillään noista tuhannesti kirotuista väkijuomista. — Oih, voi! Mistä löytänenkään hänet — niin mistä. (Lähtee kävelemään oikealle). Löytää minun hänet kuitenkin täytyy, ennen ei äidinsydämeni saa lepoa, ei rauhaa. (Menee).

(Näyttämö hetken — puolisen minuuttia tyhjänä).

KALLE (Tulee perältä, revityin vaattein, avopäin ja hyvin kauhistuneena. Hiipii varovasti, katselee pelokkaasti, vaanivasti ympärilleen, seisahtuu tienristeykseen.) — Oi minua onnetonta! (Vaipuu kivelle istumaan.) Mikä onneton sattuma minut johti tähän kurjaan joukkoon? (Pöyristää.) Huuh! Niin, juuri tässä heidät tapasin, tässä seisoin joku tunti takaperin puhtaana, selkeänä ja kaikkia pirullisia aikeita vailla. Ja nyt … nyt olen… Oi voi, minä kauhistun itseäni. (Vapisee tuskasta). Minä olen — murhaaja! Olen ihmisveren vuodattaja! Huuh! (Vaikeroi.) Oi minua onnetonta! Olen kurjin olento maanpäällä … olen oman onneni surmaaja… Olen kunnotoin ihmislapseksi! Oi äiti! Niin äiti… Mitä sanoneekaan hän? Hän, joka minua niin hellästi rakastaa, joka ikäni kaiken on minua kurjaa vaalinut, hoitanut, minua oikealle ohjata koettanut ilon ja turvan vanhuuden varaksi minusta kurjasta saadakseen… Oi minua! (Painaa kädet kasvoilleen.) Oi laupias Jumala! Miksi annoit tämän kaiken tapahtua… Miksi? Miksi? —

(Äänettömyys.)

ÄITI (Tulee hetkisen kuluttua oikealta.) Ei näy Kallea, ei kuulu poikaani. Pimeä on talo, mihin hän lähti; siellä hän ei ole, mutta jossakin, jossakin hänen täytyy olla. Niin jossakin, — mutta missä, missä?

KALLE (On kuin kivettynyt katsellut äitiään, nousee ja lausuu sydäntä vihlovalla äänellä.) Tässä äiti! Tässä on sinun kurja poikasi, kelvoton ja kunnoton huoliesi ja vaivojesi palkitsija! Oi äiti! Minä olen onnettomin ihminen, minä olen kurjin, kiittämättömin olento, mitä maa päällänsä kantaa, minä olen … olen murhaaja!

ÄITI (Kauhistuen.) Murhaaja!

(Vaipuu voimatonna maahan).

(Esirippu laskee).

KOLMAS NÄYTÖS.

Näyttämö: Tupa Kelolan talossa.

Äiti istuu penkillä, pää käsien nojalla, nyyhkien; nenäliina on hänellä kädessään, johonka silloin tällöin pyyhkii silmiään. — Kalle istuu penkillä ikkunan kohdalla. Hänen kalpeilla kasvoillaan kuvastuu häpeä, omantunnon tuska ja katumus.

Syvin hiljaisuus vallitsee tuvassa, ainoastaan äidin nyyhkytykset sitä häiritsevät.

Hetkisen kuluttua alkaa pihalta kuulua aisakellon ääni ja hevosen seisaus portaitten eteen.

ÄITI (Hypähtää kiireesti ylös; epätoivoisesti.) Jumalan tähden…! Nyt ne tulevat…

KALLE (Kalpenee entistään kalpeammaksi, heittää hätäisen katseen äitiin ja ikkunasta ulos ja istuu jälleen entiseen asentoonsa.)

ÄITI (Painautuu jälleen istumaan, huokaa kuuluvasti hoih! ja jää katsomaan, tylsästi tuijottaen, oveen.)

(Hetkinen taasen hiljaisuutta.)

NIMISMIES (Virkapuvussaan, astuu sisään.) Hyvää päivää!

(Kumpikaan ei vastaa. Äidin itku käy yhä äänekkäämmäksi).

NIMISMIES (Mahtipontisesti.) Lain käsi on ankara ja ikäväkseni tulee minun käyttää sitä teitä kohtaan. Te tiedätte mitä on tapahtunut ja sinä Kalle, tunnustatko, että tappelussa eilenillalla Kukkolan Alitalossa löit talon poikaa Jeremiasta halolla niin, että hän saamastaan lyönnistä heti kuoli.

(Kalle ei vastaa, on kuin ennenkin.)

NIMISMIES: Tunnustatko?

KALLE (Hetkisen vaitioltuaan, vitkaan.) Tunnustan.

NIMISMIES: Tiedätkö myös mikä on seuraus rikoksestasi, joka kamaluudessaan ei ole viime aikoina vertojaan nähnyt; rikoksesta, jolla olet rikkonut Jumalaa, esivaltaa, lähimmäisiäsi ja vanhempiasi vastaan?

KALLE (Katse yhä alas luotuna, hitaasti.) Vankila.

NIMISMIES: Niin; vankilassa tulee sinun sovittaa tämä kauhea rikoksesi. Sen vuoksi siis seuraa minua.

(Astuu askeleen Kallea kohti).

ÄITI (Herää yht'äkkiä tajuntaansa, heittäytyy nimismiehen eteen sanomattomassa tuskassa.) Ei, ei! Jumalan tähden älkää tehkö sitä, älkää koskeko häneen, älkää viekö minulta ainoata poikaani, turvaani! — Oi! Te ette voi tuntea äidin sydämen kärsimyksiä kun hänen lapsensa viedään häneltä. Mutta minä ne tunnen … tunnen tällä hetkellä ja voin vakuuttaa, että ne ovat hirveitä… Oi! Säälikää minua, säälikää meitä, Jumalan tähden, säälikää…!

NIMISMIES: Emäntä hyvä, minä tiedän teidän tuskanne, mutta minä en voi tehdä mitään lieventääkseni sitä. Olen esivallan palvelia ja esivalta vaatii ankaraa kuuliaisuutta. Poikanne on tehnyt kamalan rikoksen ja laki vaatii sen rankaisemista.

ÄITI: Mutta hänhän ei ollut täydellä järjelläkään tuota tekoa tehdessään. Hän oli viinasta hurjistunut.

NIMISMIES: Sitä pahempi; asiaa se ei laisinkaan lievennä. Onhan hän jo siksi ijäkäs, että pitäisi ymmärtää varoa itsensä väkijuomista.

ÄITI: Oi poikani! (Heittäytyy Kallen rinnoille. Itkien.) Oi Kalle, Kalle! Mikä saattoikaan sinut niiden kehnojen ja kurjien juomarien joukkoon? Mikä saattoi sinut tekemään näin kauheata tekoa? Niin … (Hetkisen ajatuksissaan; pontevasti) viina, viina, tuo kirottu viina. Viinan vaikutuksesta sinä teit rikoksesi, tuon rikoksen, jota sovittamaan sinua kärsimiselläsi vaaditaan. (Kääntyen nimismiehen puoleen, toisella kädellä pidellen Kallea kädestä, toinen uhkaavasti ojennettuna nimismiestä kohden.) — Ja kuka se on, joka vaatii tätä kärsimystä? — Esivalta, se sama esivalta, joka sallii valmistaa, vapaasti myydä ja nauttia tuota kirousta tuottavaa nestettä, sitä nestettä, joka tekee siivon, säyseän nuorukaisen villipedoksi, joka yllyttää ihmiset toisiansa vastaan, joka saattaa tuhoa, enempi kuin mikään mahti maailmassa aikaan.

NIMISMIES: Emäntä hyvä, älkää kiivastuko. Älkää soimatko esivaltaa, se on kyllä kaikki parhaaksemme säätänyt. Poikanne on tehnyt rikoksen, hänen tulee siis myös rangaistuksensa kärsiä.

KALLE (Irroittaa kätensä äidin kädestä.) Niin äiti, minä olen tehnyt rikoksen, tahdon sen seuraukset myös kärsiä. Lohduttakaa te äiti itseänne sillä tiedolla, että te ette ole syypää tähän. Kunnollisesti olette minua kasvattanut, hoitanut ja vaalinut, mutta kunnottomasti olen itse käyttäytynyt. Antakaa se minulle anteeksi äiti, minulle kurjalle, kiittämättömällä pojallenne…

ÄITI (Itkee, nenäliina silmien edessä; koko ruumiinsa tuskasta vavahtelee.)

NIMISMIES: (Astuu Kallen luokse, joka ojentaa kätensä, ja pistää niihin käsiraudat.)

KALLE: (Tekee lähtöä. Katsoo äitiin anteeksianovasti, murtuneena.) Hyvästi äiti! — Hyvästi — — —

(Menee nimismiehen keralla.)

ÄITI. (Ottaa nenäliinan silmiltään.) Oi Kalle, Kalle! (Astuu pari askelta, ojentaa kätensä Kallen jälkeen; epätoivoisena, sydäntä särkevällä äänellä.) Oi! Minun poikani!

(Vaipuu taintuneena lattialle.)

Esirippu laskee.