Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
MUISTOJA JA TOIVEITA
YSTÄVILLE JOULUKSI
Arvi Jännes
Ensimmäisen kerran julkaissut
Weilin & Göös'in Osakeyhtiö 1889.
Puolustukseksi.
Koska minä monen mielestä olin ennen "pilpattanut pahasti", enkä itse ole milloinkaan luottanut runokykyyni, vein tämän kokoelman käsikirjoituksen viime Lokakuun lopussa vanhan opettajani ja isällisen ystäväni Aug. Ahlqvist'in luo, pyytäen häneltä ankaraa arvostelua siitä. Olin nim. kahden vaiheella, kannattaisiko kokoelmaa semmoisenaan julkaista, vai olisiko parempi painattaa ne uudet runoelmat, joilla oli yleisempi sisällys, Valvojaan ja jättää muut siihen ahtaaseen piiriin, johon ne aineensa puolesta alkujaan kuuluvat. Hän kuitenkin heti vastasi kysymyksellä: "Mitä sinä niitä huolit Valvojaan haudata?" ja huomautti samalla, että kaikki lyyrillinen runous on oikeastaan semmoista subjektiivista laatua kuin ne runot, jotka olivat minua arveluttaneet, mutta lupasi muuten täyttää pyyntöni. Muutaman päivän kuluttua hän toikin runot minulle takaisin, antoi niistä yleensä odottamattoman hyvän lausunnon ja teki muutamia pieniä muistutuksia, enimmiten kieleni karjalaisuuksista, mutta — nimen omaan kysyttyäni — ei ehdottanut yhtäkään runoa pois jätettäväksi. Hän oli siis ottanut vastaan sen omistuksen, jonka olin pannut kokoelman alkuun, ja tämä astuu nyt julkisuuteen hänen edesvastuullaan. — Syyskuun 25 p:nä olin kirjoittanut "Oksaselle," lopettaen sanoilla:
"Kauvan viel' eläös, kunnia syntymämaan!"
Marraskuun 23 p:nä olin kantamassa häntä hautaan, ja tuo toivomukseni jäi siis täyttymättä — tavallaan. Niin, tavallaan vaan, sillä hän elää täällä maankin päällä Suomen tieteessä, Suomen kirjallisuudessa, Suomen runoudessa ja
"Sydämissä Suomalaisten
Yli kaiken Suomen maan."
"Herää, Suomi" runosta ei ollut Ahlqvist'in kanssa erittäin puhetta, sillä minä en epäillytkään, ett' ei hän sitä hyväksyisi. Mutta koska olen ruvennut nostamaan vainajia tuekseni, turvakseni, niin panen tähän sitä koskevan otteen kirjeestä, jonka toinen opettajani ja ystäväni Julius Krohn, lempeä mies, kirjoitti minulle Toukok. 17 p. 1882: "Se on — — — niinkuin omasta sydämestäni puhuttu. Pääasiallisesti sama ajatus on jo vuoden aikaa ollut mielessäni — —."
Sitä vastenmielisyyttä, joka on tullut tuon laulun osaksi monelta taholta, jossa varmaankaan ei ole mitään syytä ottaa sitä itseensä, en saata selittää muulla tavalla kuin sen kautta, että eräs sanomalehden-kirjoittaja kerran puoluetaistelun riehuessa ehdotti sitä otettavaksi "Maamme" laulun sijaan ja siten loukkasi monen hellimpiä tunteita. Kuinka lieneekin, niin minä tahdon käyttää tätä tilaisuutta lausuakseni, että mainittu lauluni ei ollut aijottu miksikään muuksi kuin oman tunteeni ilmituojaksi, joka näkyy siinä käytetystä yksikön ensimmäisestä persoonastakin.
Helsingissä 11 p. Jouluk. 1889.
Arvi Jännes.
SISÄLLYS.
Sivu.
Oksaselle……………………………….. 1.
I. Isänmaallisia lauluja.
Herää, Suomi!……………………………. 5.
Karjala…………………………………. 8.
Kalevala, Suomen kruunu…………………… 11.
Väinölän lapset………………………….. 17.
Hakkapeliitta……………………………. 19.
II. Naisten kuvia.
Kolme tyttöä…………………………….. 25.
Vaimolleni………………………………. 28.
Äitini muisto……………………………. 30.
"Talla"…………………………………. 32.
"Elli"………………………………….. 34.
Aune……………………………………. 35.
Isoäiti…………………………………. 37.
Emma täti……………………………….. 41.
Vanha impi………………………………. 44.
Päästökirja Oprille………………………. 47.
III. Sukuni ja kulkuneuvot.
Kuinka Giovanni Genovesesta tuli Ruotsalainen.. 53.
Kuinka iso-isäni pääsi herraksi……………. 56.
Poku……………………………………. 58.
Matkamiehen kerskaussanat…………………. 61.
Veljelleni………………………………. 64.
Lauri Árpád……………………………… 66.
Sotalaulu pojilleni………………………. 68.
IV. Tuokiokuvia eräältä matkalta.
Juna lähtee Pietariin!……………………. 73.
Runeberg'in kuvapatsaan näköala……………. 74.
Uusia katuja…………………………….. 75.
Sieniä ja sekamelskaa…………………….. 76.
Suomesta Ruotsiin………………………… 78.
Elma rouva………………………………. 80.
V. Yhtä toista.
Lapsen rukous……………………………. 85.
Uskovainen………………………………. 87.
Eräälle ystävälle………………………… 89.
Keisarin tulenta…………………………. 91.
Kulta-unelma…………………………….. 95.
Koulunjohtajan malja……………………… 98.
Y. K:lle………………………………… 100.
Eräälle naiskirjailijalle…………………. 100.
Inhuuden ihantelijalle……………………. 101.
Häädistikhoni……………………………. 103.
Kaarlo Blomstedt'in hautaseppeleeseen………. 103.
Hautauslaulu…………………………….. 104.
Pihlajanmarjat…………………………… 105.
VI. Käännöksiä.
Eesti mä oon…………………………….. 111.
Jäänlähtö Kääpän joesta…………………… 113.
Syksyiset mietteet……………………….. 117.
Vieraalla maalla…………………………. 119.
Satakieli……………………………….. 121.
Julistus………………………………… 123.
Määrä kävi väärään……………………….. 126.
Agnes…………………………………… 128.
Bor ritari………………………………. 135.
Toldi. Neljäs runo……………………….. 139.
Vanhan Aaron kaupunginmatka……………….. 156.
Lumihiuteet……………………………… 163.
Oksaselle.
Kellekä kantaisin minä lahjaks lauluni koelmat,
Kellen, Sulle jos en, henk'-isän', ohjoajain,
Jolta ma oppinut oon tätä Suomen soipoa kieltä
Lapsuudestani ast', viel' ikämiehenäkin;
Jolta ma oppinut oon tätä poimentaa runopolvein,
Laulujen laadintaa, käyttöä kantelehen;
Josta ma huomata sain, miten mies voi kantoa murheen,
Kuinka hän kunniataan nöyränä kantoa voi;
Josta jo nuorena näin, kuin tehdähän työ kotimaalle,
Josta ma oppia sain Suomea lempimähän!
Verta sa Castrén'in sekä Lönnrot'in jalotöisten,
Väinön kantelehen kaikuhun saattaja taas!
Katsos kasvelevaa yhä oppilahittesi seuraa,
Töitäsi jatkavien, jälkiäs astelevain!
Katsos, kuin valo uus, valahuttama tutkijakuntos,
Ympäri maailmaa ääreti paisuelee!
Nähkösi rakkaus tuo, «Säkenöidesi» syttämä Suomeen,
Taas kokountuneheks ympäri harmajan pääs!
Kuulkosi, ystävies kuin kaikuelee tuhat ääntä:
«Kauvan viel' eläös, kunnia syntymämaan!»
1889.
I.
ISÄNMAALLISIA LAULUJA.
Herää, Suomi!
Suomeni, kansani, synnyinmaa!
Äitini kurja ja kallis!
Kärsinyt ain' olet sorrantaa;
Vieläkö kärsisit kauvempaa,
Vieläkö luontosi sallis?
Suottako, kansani, keskeen jään
Raivasit maan ihanimman,
Suottako suojasit suojas tään,
Suottako välkytit peitses pään
Keskellä taisteluvimman?
Turhanko kantelo soinut lie
Väinämön tenhosa, raikas?
Turhanko synnyt kaikk' opit sie,
Turhako Sammon nou'anta-tie,
Turha sun muinainen taikas?
Vieras sun runteli ruumistas,
Suomeni suur', jalopeuran',
Sorti sun äänes ja valtas kaas,
Ilkkuen kuolon-taisteluas,
Niin kuni isketyn teuraan.
Poikas myös, moni kunnoton, oi,
Pöyhkänä päätäsi tallaa,
Maidon, jonk' utaristas joi,
Pilkoin palkiten, min vain voi —
Rintansa täynnä on hallaa.
Herää, Suomi, niin loppuu yö,
Nouse jo pois, jalopeura!
Ken sua kieltävi, sortaa, syö,
Luotasi luo, tahi maahan lyö!
Suuri on lastesi seura.
Vasta kun leijona valveutuu,
Loppuvi kärsimys Suomen;
Kun, ken kansoa halveksuu,
Sortuvi niin kuni juureton puu,
Silloin on Suomessa huomen.
Suomeni, kansani, synnyinmaa!
Äitini kultainen, kallis!
Kyllin jo kärsit sä sorrantaa,
Ellös kärsikö kauvempaa,
Ei sitä Luojasi sallis!
1881.
Karjala.
Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö,
Kuss' Imatran innot raukes,
Kuss' uurtaa vaaroja Pielisvyö:
Siell' ensin silmäni aukes,
Siell' leikin lasna ma rantamalla,
Siell' lepää heimoni nurmen alla,
Ja siellä neitonen Karjalan
Sai lempeni leimuamaan.
Siell' elää kansa niin sitkeä
Kuin vaahteren latva nuori;
Se kyllin saanut on itkeä,
Mut vankkana on kuin vuori;
Se orjana ollut on ounaan herran,
Se vaivaa nähnyt on toisen verran
Kuin Suomi muu, mut murtumaton
Ja hilpeä vielä se on.
Se soittaa vieläkin kanneltaan —
Sit' usein lasna ma kuulin —
Ja vanhoja Väinön-laulujaan
Se laulavi partahuulin;
Ja urhoot astuvat kumpuin yöstä
Ja kertovat muinaiskansan työstä
Ja neuvovat polvea nousevaa —
Oi Karjala, muistojen maa!
Siell' ensin lempimähän mä sain
Tätä Suomen kansoa oivaa,
Ja puolueetuutta Ruotsin lain,
Jok' orpoisintakin hoivaa,
Ja puhdast' uskoa Lutheeruksen,
Mi mielen vaativi uudistuksen,
Ei tyydy paastohon, tuohuksiin,
Ei suitsutus-uhreihin.
Ja siell' opin ensin kammoamaan
Sit' inhaa oppia uutta,
Ett' ihminen on vain muodos maan,
Ett' ei ole kuolottomuutta:
Se tarjovinaan on tiedon kultaa
Eik' anna muuta kuin kalman multaa
Ja ympäristönsä saastuttaa —
Ole valpas, Karjalan maa!
Ja siellä näin minä murheeksen',
Kuin kärsiä kansa saapi,
Jok' ei ole vaan sopusointuinen,
Vaan kahtia raukeaapi:
Kuink' alla kauhean veljesvainon
Ja alla vierahan vallan painon
Oot, Karjala, kauvan värjyillyt —
Yksmielinen olkosi nyt!
Kun oikeuttasi, uskoas
Ja Väinön-kieltäsi hoidat,
Ei pelkoa sull' ole kateistas,
Ei voittaa voi sua noidat:
Sä keväin kukkiva vanha tuomi;
Sä jälleen nuortuva vanha Suomi,
Sä talvet vihreä vanha kuus,
Sä Suomi Vanha ja Uus!
1889.
Kalevala,
Suomen kruunu.
I.
Joki juoksevi jolea,
Kymi vieno virtoavi
Suomen suurella salolla,
Kalevalan kankahalla;
Illan kuu kuvasteleikse
Pinnassa joen pimeän,
Taivas siintävi sininen
Synkän virran välkkehessä;
Siinä joutsenet joluvat,
Sinisotkat soutelevat
Suomen vuon syväntehillä,
Poukamissa pohjattoman;
Näkinkengät kehkeävät,
Sikiävät simpsukaiset
Alla aaltojen syvien,
Päällä mustien mutien. Mistä
synty vuon valion? —
Aamun pitkiltä pihoilta. —
Minne lasku laajan virran? —
Ihmisyy'n ikimerehen.
Astui seppo äärtä virran,
Tietä tietäjä käveli,
Ihmeluontoa ihaten,
Vuota katsellen Kalevan;
Löysi raakun rantiolta,
Siitä simpsukan heleän,
Keksi kiiltoa ve'essä:
Se on kulta kuultavainen.
Virkkoi seppo seisahtuen,
Itseksehen ihmetellen:
«Kusta on kulta tänne saanut,
Mistä simpsukka sijinnyt?»
Runon joutsen joikueli,
Laulun sotka lausueli:
«Kullat on koiton kalliosta,
Aamun aikaisen mäestä;
Helmet on heristynehet
Alle aaltojen tuhansin
Vanhan Väinön kyynelistä,
Itkuista ikirunojan.»
Seppo sotkoa pyritti
jou'utteli joutsenutta:
«Saaos, joutsen, johtajaksi
Tuonne koiton kalliolle!
Sotkani, sukelteleite,
Tuo syvältä simpsukoita!»
* * * * *
Sai sotka sukeltamahan
Alle aaltojen syvien,
Nosti helmet herke'immät.
Toi ne tietäjän kätehen;
Joutsen johteli urohon
Aamun kultakunnahille,
Jossa viljalti viruivat
Laulun kullat kuun ikuiset.
II.
Kun viimein koossa kaikki on laulun kullat
Ja helmet, itkemät ikilaulikon,
Taas virtaa myöten tietäjä-seppo kulkee
Ja saapuu suojahan kotikuusiston.
Ja uuras alkaa työ: pajan urho laittaa
Sen kuusen alle, pilvien korkuisen,
Jon kuiskutusta kuuntelemaan hän oppi
Emoltaan armaalt' aikana lapsuuden.
Hän kullan sirpaleet neron ahjoon ahtaa
Ja lemmen liekein kuumenemaan ne saa,
Kun tuuli taivainen, pyhä kansanhenki
Käy kiinni palkeeseen sekä painaltaa.
Jo ilmaan yölliseen kipunaiset kiitää
Kirkastain oksat kuusikon korkean,
Ja kansan valppaat valveutessaan lausuu:
«Kas enteet uuden aamusen alkavan!»
Mut kulta kuumentuu yhä kuumemmaksi,
Ja juottuu sipru toisehen sipruseen,
Ja harkon nostaa seppä jo ahjoksesta:
Sill' ompi muoto kaunihin kanteleen.
«Ei kelpaa vielä tää», puheleepi seppä,
Ja ahjoon työntää kantelon uudestaan,
Ja taaskin yltyy valkea rakkauden,
Ja kansanhenk' käy jällehen lietsomaan.
Jo ympyräksi kantelon kaartuu laidat,
Ei kulmaa jää, ei liittoa siinä näy;
Alaisimelle ahkeran innon hän jo
Tulesta nostain sen, taetyöhön käy:
Pihdillä tarkkuuden piteleepi kultaa
Ja tarmon taidokkaan vasaralla lyö
Ja huokaamatta, taukoamatta takoo,
Jott' ei ois kesken työnsä, kun päättyy yö.
Viiskymmen-särmäiseksi hän laidan laittaa
Ja särmiin kiintää helmiä kiiltämään —
Ei tunnu ainutkaan vasarasta jälki,
Ei tunnu pihtien pitämistäkään.
Kun aamu alkaa, valmis on kultakruunu,
Jon vertaa vaivoin nähtynä maassa on:
Se loistaa niinkuin koitto ja kuu ja päivyt,
Ja kaiku siin' on Väinämön kantelon.
Ja kruunun kantaa pois pajasesta seppo
Ja päähän köyhän Suometar-äidin vie,
Ja kansat lausuu: «Laulujen maailmassa
Ei arvokkaampaa valtiatarta lie!»
III.
Lönnrot-Ilmarinen, joka kruunasit äitisi köyhän,
Katso, kansasi tää työtäsi siunaelee!
Lönnrot-Ilmarinen, tule maahan korkeudesta,
Kaikkiin kaihoaviin henkesi lempeä luo!
Lönnrot-Ilmarinen, opetelkosi kaikkia meitä
Suomea lempimähän, Väinöä vuottelemaan!
Eliaksenpäivänä 1884.
Väinölän lapset.
Kas Suomen lahdella hyrskyt
Ja laajat Laatokan ve'et
Ja vuolaan Tornion tyrskyt
Ja Maanselän harjanteet
Ne halkoo Suomea suurta,
Ne pilkkoo kansaa sen,
Ne katkovat Sammon juurta,
Ei juurru se uudelleen:
Vaan kaikki Väinölän lapset
Jo eksyi toisistaan,
Kuin tuulispäässä hapset
Ne kaikk' ovat hajallaan:
Ei Aunus, Vepsä tunne,
Kust' Eestein kulkee tie,
Ei Karjala tiedä, kunne
Jo Kainuu häipynyt lie.
Mut «jäljet Väinämön laivan»
Halk' aaltojen haimentaa,
Ja «viikatteens'» yli taivaan
Hän vieläkin kuljettaa;
Yli Maanselän kaskein sauhun
Hän nostavi harmaan pään,
Ja kautta kuohujen pauhun
Ikitietäjän kuuluu ään'.
Ja vanhan Väinämön haamu
Se silloin laulavi noin:
Vois sullekin koittaa aamu,
Sä kansani onnetoin;
Ei viel' ois aikas ilta,
Jos heimoushenkeä ois,
Vaan syntyä voisi silta,
Mi kansani yhteen tois.
1882.
Hakkapeliitta.
(Osaksi G. Moser'in mukaan.)
On usvast' astunut aamu
Jo Lützen'in aukeillen,
Kun mustempi, murheen haamu
Taas peittävi päivyen:
On poissa Kustavi suuri —
Hepo juoksee haltiaton —
Ja puhtahan uskon muuri
Hänen kanssaan murtunut on.
Eräs urhosa poika Suomen
On maassa, haavoissaan;
Ei koittane uusi huomen
Tuon silmähän milloinkaan.
Maa ruskovi rinnan alta,
Jo silmiä peittää yö; —
Mut kuolla hän viel' ei malta,
Kun kesken on kaikki työ.
Ja toivoen tuskissansa
Hän selvähän aistelee,
Kuin Ruotsin ja Suomen kansa
Taas eistyen taistelee.
«Gud med oss!»[1] kasvaen kaikuu
Taas puolelt' ystävien,
Ja «Hakkaa päälle!» jo raikuu
Kuin pauhina Pauvanteen.
Hän tempaa suitset ratsaan,
Taas säihkyvi säilän suu,
Ja lailla paatisen patsaan
Hän selkähän istautuu.
Ja kussa taistelu kuumin,
Etumaisna hän raivoaa
Ja johtaja-urhon ruumiin
Vihamiehiltä valloittaa.
Kun viimen on voitto saatu,
Ja tehtynä kaikki työ,
Hymysuin hän maahan kaatuu,
Ja silmät peittää yö.
Kustaa Aadolfin päivänä 1882.
[1] Jumala kanssamme!
II.
NAISTEN KUVIA.
Kolme tyttöä.
Tieän Helvin hienohelman,
Sulosuun, soleavarren;
Valmis ois vaeltamahan,
Kerallani keikkumahan
Vaikka tunturin laelle,
Tahi santahan Saharan;
Vaan on pikkuisen pilalla:
Ylen äijän ymmärtäjä,
Viisastelija visuinen.
Minä tuhmaksi tulisin,
Menisin mitättömäksi
Rinnalla tytön rivakan.
Tieän sirkeän Selinan,
Punaposken, pulleaisen,
Mielialalta mieluhisen,
Aina ihmehen iloisen.
Taitaisi minulle tulla,
Ruveta kotiratoksi;
Vaan ompi vähän vialla:
Ylen äijän ääntelijä,
Melke'in kovin meluisa,
Laulelija, taitelija,
Soittojen sovittelija.
Tuosta korvani kuluisi,
Lukkohon lupistuneisi,
Saisi vielä kuuromykkä
Tästä potrasta pojasta.
Tieän, tieän Elli kullan,
Muistan impyen ihanan!
Eilen iltamyöhäsellä
Ellin silmiä nähessä
Tähet tuikki kirkkahammin,
Maa ja taivas leimahtivat,
Oma syömmeni sykähti:
Kaikki kaihoni katonut,
Lemmen tuli tukehutettu
Astui alta jäisen kuoren
Ehommaksi entistänsä;
Kaikki syntini syvimmät,
Syöjätärten syytelemät,
Öisnä häyrynä hävisi,
Himot hurjat hiljenivät.
Tuli tyyni tuntohoni,
Tyyni myrskyjen tyköinen,
Tuli riemu rintanani,
Riemu murhe'en mukainen. —
Tuopa neiti turvissani,
Jaksaisin jaloille töille
Isänmaalleni iloksi;
Vaan on virhi suuren suuri:
Kylmä on kysynehelle,
Lemmen liekin tuntematon.
1875.
Vaimolleni.
(Matkakirje.)
Minä kiittelen onnean' aimoa,
Joka suuntasi lempeni Sinuun,
Ja ma kiitän Luojoa taivahan,
Ja ma Sulleki kannan kiitostan',
Kuin kiintyi lempesi minuun:
Sinä vartia mieleni puhtauden,
Sinä ensi ja ainoo armahuen',
Sua kiitän!
Vuoskymmentä toista jo vierinyt on,
Kun mulle Sa itsesi annoit,
Ja Sa kestit kanssani kaiken työn,
Levätessänikin monen valvoit yön,
Sekä päivän heltehen kannoit:
Työkumppani kallis, kultainen,
Osan-ottaja kaikkien rientojen,
Sua kaipaan!
Kaks tainta meiltä jo Taivainen,
Tien viittoen luokseen, niitti,
Ja mun tarhani täällä, mun pienoseni,
Sinun kantamasi, Sinun vaalimasi,
Meit' yhdemmäks yhä liitti:
Emo lasteni hellä ja suuttumatoin,
Yhä rakkaudessasi muuttumatoin,
Sua siunaan!
Jos vielä mä kanssasi yhtyä saan
Sekä istua taas sylityksin,
Niin suutelen ääneti silmääs Sun,
Ja Sa kuulet vain, miten rintani mun
Lyö Sulle, ja Sullen yksin:
Kotilieteni Sie hyvä haltiatar,
Sinä mieleni yksin-valtiatar,
Sua lemmin!
1889.
Äitini muisto.
Jerusalemin tiell'
Liki porttia lampaitten
Oli ihme-lampi Betesda,
Joka poisteli sairaudet,
Kun enkeli taivahinen
Tuli tenhoista vettä sen vellomaan;
Joka terveeks taas teki rammat,
Sai kuurot kuulemahan,
Palautteli silmien valon,
Sai vaimenemaan joka vaivan,
Teki ehjäks raajan ruhjouneen,
Min turmio murskas.
Niin meilläkin viel'
Ilon-aikana lapsuuten'
Oli ihme-lampi Betesda,
Joka poisteli saastaudet,
Pois huuhteli riettauden,
Sai syntien tarmon taittumahan;
Joka hääteli mielien vammat,
Sai itkevät riemuamaan:
Se ol' onnisa taattola-talon';
Ja se puhtonen enkeli taivaan,
Joka liikutti kirkkaan lammikon ve'en,
Oli äitini hurskas.
1871—89.
"Talla."
Tuli niinkuin tuuliainen
«Talla» tähän maailmaan,
Pieni, laiha lapsukainen,
Kituvainen alkujaan.
Mutta Luoja kasvun antoi,
Päästi lapsen taudista:
Toisna vuonna jalka kantoi,
Kiiteli jo kolmanna.
Nyt hän on jo aika likka,
Auttaa vähin äitiään,
Työtä tekee niinkuin tikka,
Joutuu myöskin leikkimään.
Kieli niinkuin kivitasku
Hyppii suussa sukkelaan,
Kaikki käy kuin mäenlasku —
Hiukan vinoon toisinaan.
Haasta, «Talla», laulahdellos
Isän, äidin iloksi,
Luontoasi noudatellos:
Kyll' on tuppisuitaki!
Anna luistaa leikkis, työskin,
Lapsi ollos huoleton:
Kyllä hitaita on myöskin,
Kyllä parsijoita on!
1889.
"Elli."
«Elli», pieni peiponen,
Hellämieli hempuen',
Uskollinen umppuen',
Eron tuskan tuntia,
Kaihon pitkän kantaja!
Paljon ovat kärsineet,
Kovin hellät sydämmet:
Elköön sinun hellyyttäs
Hellimätön herjatko,
Elköhön sun sydäntäs
Sydämmetön sortako,
Uskollista lempeäs
Elköön saako uskoton,
Herra sua suojatkoon!
1889.
Aune.
Miks, Aune, armas lapsuen',
Miks, sinisilmä sirkkusen',
On suusi pieli ryppyinen?
Oletko nauranut?
Ei paljon Aune nauranut,
Ei monta kertaa muhoillut,
Iloinnut ei kuin lapset muut,
Ikänsä itki vaan:
Ikänsä itki ailuitaan
Ja vaikeroitsi vaivojaan,
Ja jäljet hänen tuskistaan
Suupieliin painuivat:
Syvälle poskiin painuivat
Nuo tuskain jäljet tuikeat,
Nuo kärsimysten kertojat;
Mut kerran aamulla…
Eräänä talviaamuna,
Kun päivä alkoi valjeta,
Ja kaikk' ol' hiljaa huoneessa,
Jo kuivi kyynelvuo:
Jo Aunen kuivi kyynelvuo,
Katosi tuskan jäljet nuo,
Kun käymähän tul' Aunen luo
Taivaasta enkeli:
Tul' Aunen luokse enkeli,
Mi posket siivin silitti
Ja sinisilmät himmensi —
Me jäimme itkemään.
1889.
Isoäiti.
Talossa taattoni ol' ennen vanha muori:
Me «gulle Farmor'iksi»[1] häntä kutsuimme.
Ol' tarkka hällä silmä, juhlallinen kuori,
Mutt' ystävällinen hän oli kaikille;
Hän pyylevänä istui liekkutuolissaan
Ja aina nuuskasi ja aina neuloi sukkaa,
Ja valko-négligé se peitti valkotukkaa,
— Hän oli köyhän nimismiehen leski vaan.
Hän puhui suomea kuin muukin Turun nainen,
Sen hullunkurisuutta nauroin «monda kerdaa»,
Ja ruotsinkieltä lauloi hän kuin Ruotsalainen,
Ja hänen lauseparsillaan ei ollut vertaa.
Jo Ruotsin aikana ol' hältä mennyt nuoruus,
Kesk'-iällään ol' tullut «Vanhaan Suomehen»,
Ja Ruotsin prameus ja Suomalaisen suoruus
Hänessä solminneet ol' liiton herttaisen.
Mä aamuin nousin ennen muita useinkin
Ja puolihämärissä yksin leikitsin;
Mut kello kuus ma hiivin mummon luoksi:
Siell' oli valkeaa, siell' oli lempeä,
Ja tarjona ol' kahvitilkka lämpimä;
Ja sitten pitkin sekä poikki juteltiin,
Ja hauskat kertomukset virtanansa juoksi:
Hän haasteli, mä kyselin ja kuuntelin.
Ajoista menneistä hän kertoili jos jotaan:
Isänsä lähtöä hän muisti Kustaan sotaan,
Niskassa kankipalmikko ja miekka vyöllä,
Kun sotaan yhtyä ol' tullut käsky yöllä.
Kuin eilispäiv' ol' Suomen sota muistossansa.
Kun kurja neljäs Kustaa pantiin viraltaan,
Hän oli Tukholmassa sisartensa kanssa
Ja tunsi Adlercreutz'in, maansa kostajan.
Häll' isoäit' ol' ollut Silfversparreja —
Se nimi mummon suusta vasta helkähteli —
Ja presidentti Feuerstern'in johdolla
Hän nuorna Télémaque'in ranskaks opiskeli.
Ja Suomen valta-ylimysten joukkioon
Likeinen tuttavuus tai heimo hänet kytki:
Hän tuns Depont'it, Rehbinder'it, Armfelt'itki,
Ol' kummi — turha työ — myös Casimir von K:n.
Hän oli niinkuin keskipiste kodissan',
Kuin aurinko, jonk' ympärillä kaikki pyöri,
Jon silmäin alla kaikki liikkui, toimi, hyöri
Ja jolle kaikki teki tilin toimistaan;
Voi piikoja, jos päivällist' ei tuonehet,
Kun mummo huomautti: «Hon är redan ett!»[2]
Kun valkolakissan' ens-lyyry välkkäeli,
Ja jouduin eukon kysymysten uhriksi,
Ja kaikki vaiheeni hän tarkoin tutkiskeli,
Ja «kalaasista» tunnustin, kuin minut kaas se,
Niin mummo murahtain: «Nej si man på de' ase'!»[3]
Toi kihlasormuksensa muistoks sormeeni.
Välistä koreissaan tul' meille Maija-Liisa,
Jok' aikaisin mun hurmas silmin kaunehin,
Mut mummon katsehet ne kääntyi pukimiin,
Ja tulleelle hän virkkoi lausein lempein:
«Kom hit, mitt gull, och dina agremanger visa![4]
Postilloja ol' meillä montakin, ja niistä
Enimmin ukko Lutheerusta viljeltiin,
Mut välistä me, noudattaen mummon mieltä,
Otimme jälkiruuaks saarnan Hagberg'istä:
Kas siin' ol' miestä, siinä Ruotsin aijan kieltä!
Schaumann'in ääressä hän saattoi uinahtaa,
Sanoen sitten: «Biskopen var läng i da'!»[5]
Kun vanhus sairastui, ja tohtor' niinkuin kaarne
Ajokseen tahtoi iskeä, niin sairas pani top:
«Nej, nej, min nådiga herr Doktor, sota barne',
For Guds skull inga knifvar på min gamla kropp!»[6]
Vanhuuden vaivoista hän nukkui rauhaan Herran.
Jo aikaa monta on, kun hältä viime kerran
Sai kuulla tunnettua: «mjuka tjänarinna!»[7]
Mut muistonsa, kuin Syyskuun ilta ihana,
Kuun kirkastama, tyyni, lämmin, taruisa,
Muistoistan' muinaisist' on milt'ei herttaisinna.
1889.
[1] Isoäiti-kullaks.
[2] Kello on jo yksi.
[3] Kas vaan sit' raatoa!
[4] Tul' tänne kuldasein ja näytä koristeesi!
[5] Pispa oli pitkä tänään!
[6] Ei, armollinen herra Tohtor', lapsi kulda, Ei Herran tähden veist' mun vanhaan ihooni!
[7] Nöyrä palveljanne!
Emma täti.
Emma täti, taaton sisko,
Äiti perheen armahan!
Vaalenisko, vanhenisko
Kuvas kaunis muistostan'!
Kesti kotiin eellä joulun
Neljä päivää kulkea,
Päivää neljä oltiin kouluun
Tammikuussa matkalla.
Paljon silloin talvisäässä
Pienet saimme kärsiä;
Mut Sa «täti niemenpäässä»
Tiemme olit keskellä.
Kohmettuneet koululaiset
Lempeästi lämmitit,
Vatsat nälkää naukuvaiset
Runsain ruuin täyttelit.
Laulus korvat lauhdutteli
Porokelloin huumaamat,
Haastelusi haihdutteli
Kodin-kaipuut katkerat.
Suussa illan kävit vielä —
Tokko tohdin virkkaakaan? —
Saahan yhtä toista tiellä:
Päitä kävit kampaamaan!
Yöksi patjat pöyhyyväiset,
Peite lämmin laitettiin,
Siihen nukkui retkeläiset
Niinkuin helmaan Aapramin.
Uuden aamun valjetessa
Tiellä taas ol' miehyet,
Tädin ruoka vatsasessa,
Sydämmessä kiitokset.
* * * * *
Paljon mulle, rakkahillen'
Senkin jälkeen hyvää teit;
Min teit meille pienosillen
Silläpä jo syömmen' veit:
Emma täti, taaton sisko,
Äiti perheen armahan,
Vaalenisko, vanhenisko
Kuvas kaunis muistostan'!
1889.
Vanha impi.
Hän rauhass' istui aukiossa akkunan
Ja vähät huoli mylläkästä maailman,
Ja ase häll' ol' terävä ja katsekin,
Sen kiinnitti hän ihmisien lapsihin.
Ei ollut mikään syöjätär hän kuitenkaan
Hän kangasta vain kirjaeli neulallaan,
Hän elättihen ompelija-neitinä
Ja koululaisten kasvattaja-äitinä,
Ja runsas häll' ol' käs ja sydän lempeä,
Mut komennon hän vankan piti kodissaan.
Ei saanut hänen huoneissansa vihellellä,
Ei saanut hänen tuolejansa «rinkuttaa»,
Ei, Herran tähden, Mosse-kissaa härnäellä!
Ei sortaa saanut pienempäänsä heikompaa,
Ei itkeä kuin tyttö-parat «tossukat»;
Ei vilpin sanaa hälle saanut hiiskahtaa,
Ei katuloilla haihattaa kuin retvanat. —
Ja lakkaamatta neuloi käsi känsäinen,
Ja työtä oli tehtävä myös poikien,
Hän silmäns' alla aina piti lapsiansa.
Mut kyllä saattoi viihtyäkin, «Tädin» kanssa:
Hän kaikki tiesi Suomen miehet mainiot,
Kuin Nimikirja, muisti niiden kohtalot
Ja kertoeli heistä pitkin iltoja
Ja taaksepäin ja eteenpäin loi siltoja,
Joit' astua sai nuorukaiset aatteissansa.
Ens-jouluks hältä «Säkeniä» Oksasen
Mä sain, mä poika Karjalan kaks-murteinen:
Niist' innostuin ja Suomen opin kirjakielen.
Ja kertomuksin Castrén'ista kallihista
Ja veljestänsä, kuuluisasta Wallin'ista
Hän minussa jo varhain nosti kaukomielen.
Ens-matkallen' kun ulkosin ma sittemmin,
Mä siunauksen hältä sain ja kompassin,
Arapiassa käyneen kanssa Wallin'in.
Sen johtehella korpisoista Karjalan
Yön helmassa ma kylätietä noutelin,
Sen johteella ma suussa meren Valkean
Sumussa yksin Turjanmaalle soutelin,
Ja kallihina perintönä Wallin'ein
Mua kaikillen on seurannut se matkoillein.
— Mut kasvattaja-äidin muisto tahraton
Mull' elon teillä johtimenan' ollut on.
1889.
Päästökirja Oprille.
Saloilla kolkon Suistamon
Ol' synkkä synnyntäsi;
Lapspuolen kovan kohtalon
Sait siellä kärsiäsi;
Valotta vartuit lapsuus-aijan,
Puol'-pakanuuden näit ja taijan,
Ja pyhimysten haamuja
Sait jumaloinas palvella.
Sä neinnä rengintöitä teit
Ja miesten kanssa raadoit,
Sä rahtikuormin rautaa veit
Ja kuormista sen kaadoit;
Mut puhtahana pysyi kieles,
Ja neitsyellisenä mieles,
Ja viimein palveluksehen
Sait meille, rannan puolellen.
Ol' sydän sulla paikoillaan,
Ja silmäpari sirkku,
Ol' pääsi herkkä oppimaan,
Ja käs' ja jalka virkku:
Sun liitti kuntos meihin kiinni,
Kuin niinipuuhun liittyi niini,
Jäseneks perheen meille jäit,
Kanssamme riemut, murheet näit.
Ja meillä hankit aapisen,
Sä suuri piika uusi,
Ja tavuun liitti toisehen
Sun murteellinen suusi,
Luther'in virret veisaelit
Ja taika-uskot unhottelit,
Sait tuttavakses piplian,
Sait uskon yhteen Jumalaan.
Kun isän kuollen katkesi
Kodistan' kurkihirsi,
Ja kohta jälkeen kaikuili
Emoni kuolinvirsi:
Sä «rouva-vainaas» orpoloille
Osotit, ett'ei paateroille
Se rakkaus ollut ravissut,
Jot' olit hältä nauttinut.
Sä autoit meitä itkemään,
Syliisi meidät suljit,
Ja pesän uuden etsintään
Kanssamme kauvas kuljit. —
Ja lemmittyn' kun mulle jälleen
Toi onnen, annoit lempes hällen,
Taas meitä kauvan palvelit
Ja lapsiamme lemmitsit.
Nyt, armas, oiva Oprini,
Sä palvelija parhain,
Jo päättyi palveluksesi
Ja nousus aamuin varhain:
Oot viimeisellä vuotehella,
Ja silmälläsi rauvenneella
Sen katsot Herran puolehen,
Ku lausunut on nöyrillen:
«Ketk' ovat tääll' alentuneet,»
«Teen tuolla ylimmiksi,»
«Esimmiks joutuu viimeiset,»
«Esimmät viimeisiksi;»
«Sä hyvä huoneenhallitsija,»
«Sä uskollinen palvelija,»
«Käy saamaan palkka palvelun,»
«Käy sisään Herras riemuhun!»
1889.
III.
SUKUNI JA KULKUNEUVOT.
Kuinka Giovanni Genovesesta tuli Ruotsalainen.
Kerran tään tarinan mun mummoni jutteli mulle:
Golfin kiiltävi pinta, ja laivoja lykkivi laineet,
Tuul' yli vetten käy, koin-ilman huokuva henki;
Muiden laivojen eell' on muhkea «Genova» uusi,
Kulkeva Intiahan tavaroita ja toivoa täynnä;
Laivaa ohjaelee perämiehenä nuori Giovanni,
Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka.
Kohta jo Korsika jää kera Sardinian vasemelle,
Oikeellen Baleaarit jää Pityuusien kanssa,
Kolmann' iltana lasketahan jo Ibeerian aukkoon,
Aamu kun alkavi taas, eteläänpäin kääntyvi kulku.
Siinäpä synkistyi yht' äkkiä taivahan ranta,
Synkkeni myös merimiehien mieli, kun uhkaavaisna
Afrikan äärilt' ilmautui iso kaapparilaiva.
«Kaupit, antaukaa! Tavaroista jo luopua saatte,»
Huutavi torvellaan etähältä jo Maurien päämies.
Vastaus annetahan karbiini- ja nikhaka-paukkein,
Pakoon pyrjitähän; mut rosvojen eistyvi laiva,
«Genovan» äärihin entraushaat pian iskien kiinni.
Tappelutantereheks saa laivan kiikkuva kansi,
Vinguntaan vihurein sekauntuvi taisteluhuudot,
Vihreyteen merilainehien punahurme jo vuotaa.
Geenualaiset puoliahan piti leijonan-innoin,
Kaksipa Mauria on koht' yhtä Itaalialaista,
Kaks merirosvoa täys-asehista ja harjaunutta;
Kauvoja kestänyt ei, kun rauhaisat merimiehet
Kaikk' oli kaatunehet tai kahleiss' syöstyna ruumaan,
Ei toki kaikki: Giovanni on haavaumatta ja vapaa,
Vaikka jo häntäkin uhkaelee verisurma ja vankeus.
Kun kadotettuna siis oli kaikki jo laiva ja toivo,
Hyppäsi haaksestaan merehen meren urhea poika,
Lähtien uiskelemaan. Tuul' laivat vei mukanansa.
Yksin taisteli mies Neptuunon varsoja vastaan,
Eessään vellova ves', takanaan vain taakea taivas,
Siks kuni taas näkyviin nous uhkea haaks etelästä,
Jonk' oli maston pääss' sinikeltava liehuva lippu.
Voimin riutunehin päin laivoa uipi Giovanni,
Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka,
Viittaelee sekä huutavi noin: «Apu tuokate mulle!»
Häntä jo huomaavat sekä purren laskevat aaltoon,
Soutavat uivan luo, nuo Ruotsin rohkeat urhoot,
Auttavat uupunehen venoseensa ja laivahan vievät,
Ruokkivat einehitöntä ja hoitavat armeliaasti,
Kulkien taas päin pohjasehen, Karlskronoa kohti.
Niin, näet, palvelemaan tuli lippua uutta Giovanni,
Geenuan kaupungin merimiesten kuulusa kukka:
Hengestään elämäns' avun antanehelle hän antoi.
Ruotsia palveli hän elin-aikans' iltahan asti,
Ruotsinmaalle hän jäi, sekä Bleekingittären otti
Vanhana vaimoksensa, ja Ruotsiin lapsia siitti,
Joissa Itaalian hehku ja Pohjan jää suli yhteen.
1889.
Kuinka iso-isäni pääsi herraksi.
"Lars Andreas är mit namn mig till ära och ingen skam dett är mig, år 1770 d. 3/2 mån i dopet gifvit och i lifsens —k inskrifvit. NB: i Carls—ona."
Vanhan virsikirjan kannesta.
Poijat vanhan Juhanin
Joutui eri toimihin:
Yhdestä sukesi paakar',
Lassista satulamaakar'.
Kisälliksi päästyään
Matka-into syttyi tään:
Reppu selkään, taskuun passi!
Patikoimaan läksi Lassi.
Taittuessa vuosisa'an
Lassi läksi Eurooppaan:
Kulki Venäät, Puolat, Tanskat,
Preussit, Itävallat, Ranskat.
Paljon lienee saanutki
Satuloita kaupaksi:
Sota syöpi satuloita,
Niinkuin niissä istujoita.
Väsynyt kun Tuoni on,
Voitettu Napoleon,
Lassi Pohjaan palauupi,
Vanhaan Suomeen asettuupi.
Lassi oli kunnon mies,
Luvun, kirjoituksen ties,
Valtakielet hältä luisti,
Ruotsin lait hän vielä muisti,
Kansankielen taitoa
Kysyttihin harvalta:
Eihän silloin ollut meitä
Suomenkielen lehtoreita.
Siispä tehtiin ukkoni
Herra vallesmanniksi,
Vanhan Suomen vartioiksi,
Uutehen sulattajoiksi.
1889.
Poku.
(Karjalan hevos-ystäville omistettu.)
Poku, kaunis Karjalan orhi,
Isän' armaan ylpeys aikoinaan,
Jalo, kirkassilmä ja tyyni,
Oli parhain juoksija Suomenmaan.
Rodun oivimman valikointa,
Hyvä, hellä kasvatus aikainen,
Hyvä ruokko, Karjalan kaura
Sekä työ ol' saanehet aikaan sen.
Ja se korvas hoitajan huolet,
Hepo säysy, ketteräsääri tuo,
Ja se kaiken korvasi ruokon,
Stepa rengin vaivan ja kaurat nuo.
Kun ol' ukko konttorityössään
Kamarissaan istunut kyllikseen,
Tai huolet mieltä kun painoi,
Pokun tuotti hän sekä kilpareen.
Ja hän valjait' tutkivi ensin,
Jopa kouraans' ottavi ohjat hän
Sekä korjaan istuvi viimein;
Poku poika lähtevi lönkkimään.
Ja kun lahden pääsivät jäälle,
Poku tehtävänsä jo tarkoin ties:
Lumitierat lensi, ja poijaks
Oli käynyt harmajapäinen mies.
Punan nostaa poskihin tuuli,
Veret vanhat nuorena kiehuvat,
Lumitierain lailla jo tuuleen
Murehetkin lentävät mustimmat.
Pekunoineen tuolta ja täältä
Moni yhtyy naapuri kilpaan nyt;
Poku poijallenpa se mieleen:
Likimailleen yhtä ei päästänyt.
Poku kilpaan kiihteli varsat
Sekä miehet Karjalan kaunihin;
Hevosmiesten nosti se innon,
Hepokunnon myös koko Suomenkin.
Nevan jäällä näytti se sitten,
Miten eespäin rientävi Suomenmaa,
Sekä Moskovan pajareille,
Miten oivan meilläki kyydin saa.
* * * * *
Käsivars kun herposi herran,
Tutun ään' kun kaikunut enää ei,
Poku hiljalleen, alapäisnä
Ikirauhaan herransa ruumiin vei.
Ja se meiltä muutaki silloin
Veti rattaillaan ikipäivikseen:
Elinvoiman äitini hellän
Sekä nuoruus-aikani riemuineen.
1889.
Matkamiehen kerskaussanat.
Jo poikana uin yli Impilahden
Ja ohjailin ulapoille hahden
Kera lapsuus-ystävän armahan,
Ja veikkoni kanssa ma luistin kahden
Yli Laatokan syysjään notkuvan
Ja hiihdin korkeimman kotimäen.
Ja nuorukaisina ratsastimme
Kera tarkan tutkijakumppanin
Halk' Aunuksen sekä Vepsänkin
Ja Karjalan kankait' astelimme.
Ja sulhasmiesnä mä pulkassain
Poron vuohisen kapsetta kuulla sain
Sekä säihkyntää revontulten näin.
Ja nuorikon kanssa mun kiidätteli
Hepo höyryn Unkari-heimon luo;
Ja miesnä mun laivoin liidätteli
Tsheremissihin, Mordvahan Volgan vuo,
Ja Jasvan joen yli haapiollaan
Mun Permin mies meloellen loi,
Voguulipa hurjalla valjaikollaan
Uraalin harjujen poikki mun toi.
* * * * *
Mut runoratsuin kuitenkin
On kulku kaikkein hupaisin:
Sen kaviot on kultaa,
Sen turpa tuiskuu tulta,
Sen karvat kipunoivat,
Sen silmät salamoivat,
Ja siivet sill' on oivat,
Ja lento sill' on verraton,
Fantasia sen nimi on.
Tuo vapaa hengen tuoma
On Luojan mulle luoma,
Se tulee, kun sen aika saa,
Ja lähtee, konsa haluaa,
En tiedä kusta, kunne.
Ei kammitsaa se tunne,
Ei satulaa se kanna,
Ei kannustaa se anna.
Otavan olkapäitse
Se tähtitarhaan minut vie,
Ja pohjoisnavan jäitse
Vilahtaen sen käypi tie;
Se Hornan huokaajoihin
Yht'äkkiä mun vaivuttaa
Ja Luojan kartanoihin
Se samassa mun nostaltaa;
Se tuokiossa tuopi
Taas aijan ammoin mennehen
Ja vastaisuutta suopi
Ihailla minun silmien'.
Kun nousen sille selkään,
Sen lyytä väliin pelkään,
Mut runoratsuin kuitenkin
On kulku kaikkein hupaisin.
1889.
Veljelleni.
"Minä olen laulaja poika"
"Mull' on laulun-ääni."
Armas ainoa veikkosen',
Kasvinkumppani kultainen,
Parhain ystävä nuoruuten',
Kantama äitini rakkaan!
Varhain voimasi riutuivat,
Päättyi päiväsi riemuisat,
Toivees hautasit armaimmat,
Kärsiä sait ylimäärin.
Mutta Sa voittelit aineen lait:
Laulun lentimet oivat sait,
Niillä Sä tuskihis unheen hait,
Henkesi lens vapahaisna.
Lauluin viehätit armaitan',
Lapseni veit satumaailmaan,
Murheen multakin poistumahan
Soittosi sai useasti.
Kauvan näin elelimme myö.
Mutta jo nyt erohetket lyö,
Toisaall' alkavi Sullen työ:
Jäähyväisiksi mä laulan.
Kestit vaivasi niinkuin mies;
Viimein valkeni Sunkin ties,
Kohta jo Sull' oma leimuu lies,
Laulusi viet lavealle.
Kauvas soipi jo äänes Sun,
Yhtyy kansa jo lauluhun,
«Herää, Suomi»-kin Sun ja mun
Kaikuva on yli Suomen.
Sorja soittaja-veikkosen',
Laulinkumppani kultainen,
Parhain ystävä miehuuten',
Kiitos veljeydestäs!
1889.
Lauri Árpád.
Niinkuin Balaton'in pinta
Esikkon' ol' kaunoinen;
Niinkuin Tihany-vuoren rinta
Toivon' nousi korkeellen;
Täys' ol' perheonneni,
Kuin Füred'in rypäleet —
Mutta Tuoni katkasi
Maiset riemut, toivehet:
Tauti julma taloon hiipi,
Kallistihe kätkyehen,
Poskusilta ruusut riipi,
Kohta kasvoi enkel'-siipi
Hartiohon pienosehen. —
Maiset toiveet haihtuivat,
Mutta aukes taivahat,
Ja ma syömmin särkyvin
Hautakiveen kirjoitin:
«Maan on laina maan povessa»,
«Taivon lahja taivahassa.»
1879—1889.
Sotalaulu pojilleni.
Ei aasinkyytiin tyytyä
Käy teikäläisten laihin,
Ei istuimiinne hyytyä,
Kiinn' kasvaa leipämaihin:
Te Suomen poijat reippahat,
Te hevosmiesten aaluvat,
Ei veltostella kelpaa!
Viel' leikkijousin urhoat,
«Tutoni», varma piltti,
Ja leikkitorvees toitotat,
Pien' Eljas poika kiltti;
Hyv' on: käsivarsi varmistuu,
Ja silmän tarkkuus tarmistuu,
Ja korva tottuu torveen.
Ykskolmatta kun täytätte,
Soi torvi toisenmoinen,
Te miekat saatte vyöllenne,
Ja leikki alkaa toinen;
Te raisut saatte ratsahat,
Ja silloin niinkuin patsahat
Selässä istukaatte!
Jos silloin päälle täyttäen
Vihollisjoukko karjuu,
Pelotta, tyynnä olkaatten
Kuin Kangasalan harju!
Kun käsky soipi: eteenpäin!
Rivissä Suomen ratsuväen
Kuin leivot lentäkäätte!
Niin, entäkää kuin lentimin
Vastaamaan vainolainen,
Ja saakaa nimi sankarin
Kohottain maanne maineen,
Ja eestä ehjän Suomenmaan
Ja uskollisen ruhtinaan,
Jos tarvis, kaatuotte!
Ei aasinkyytiin tyytyä
Käy teikäläisten laihin,
Ei istuimiinne hyytyä,
Kiinn' kasvaa leipämaihin:
Te Hakkaa-päällit nousevat,
Te uudet Suomen rakuunat.
Ei veltostella kelpaa!
1889.
IV.
TUOKIOKUVIA
ERÄÄLTÄ MATKALTA.
Juna lähtee Pietariin!
«Juna lähtee Pietariin!»
Rinkaiseepi Riihimäen asemamies:
Matkustajat rientää vaunuihin,
Jäänehistä iäks eroten kenties.
Ristiin rastiin suudellen,
Viime jäähyväisten jätännässä kai,
Veljespari hieno, partainen
Soperoipi vielä: «Brat, prashtshai, prashtshai!»
Keitä ryssät lieneekään? —
Suomen ruotsalaista parhaimmistoa;
Isä kenraalina Venäjän —
Iso-isä Sandels'in ol' urhoja.
1885.
Runeberg'in kuvapatsaan näköala.
Seljin seisot ruotsikkoteaatteriin,
Kyljin käännyt Uusmaalaisten penaattiin,
Vilkaista et viitsis alma mater'iin,
Eikä silmäs kantais pieneen senaattiin.
Mitä nähnet, kaukokatse runoojan? —
Näät kenraalikuvernöörin hovilan,
Itäisellä rannalla myös taivahan
Kathedraalin katto näkyy nousevan.
1885.
Uusia katuja.
Pääkaupunkimme kaunokainen, nuori
Laventumistaan laventuu,
Ja levitäikse kivityksen kuori
Aloille, joill' ol' ennen röykkelikkövuori
Tai suo, tai jäyhä luonto muu.
Kas korkeutta kiviroukkioiden
Ja hiekkaläjäin laajuutta,
Ja laumaa katso kadunlaskijoiden:
On kirjopaita päällä roimahousuloiden
Ja housut saapasvarsissa.
Sulasta armost' työnsä meille myövät
— Markoista — taiturimme nää:
He kivistämme limppujansa lyövät,
Ja limppunsa he tosin kyllä itse syövät,
Mut kivet omiksemme jää.
1885.
Sieniä ja sekamelskaa.
Kun astuin «väntsaliin», taas hauskan parin näin:
Hämeestä herrasmies, jok' oli mulle tuttu,
Puhuttel' outoa, ku, selin minuun päin,
Piteli hinkkiä: siin' oli pieniä
Santarmilt' ostetuit' oravisieniä.
Hänellä yllähän ol' pitkä musta nuttu,
Ja hattu päässänsä leveälierinen;
Kun katsoin tarkempaan, niin alta lierien
Alaspäin pyrkivän ylitse kauluksen
Hiustulvan tuuheen näin; mut suomeks sujui juttu:
Herrasmies Hämeestä:
No, eikös naukkua?
Sieniherra:
Mie, kiitoksii, en juo:
Rakastain rahvasta oon njiistä kieldäydynnä;
En njiin oo tunnotoin kuin Suomen papit nuo,
Kutk' ei oo kansoaan eig' aigoans' älynneet,
Voan piispan hourehet hyväksyin hälynneet;[1]
Meist' on jo monjigi viinasta jeäksiyvynnä.
(Nyt tuttu näki mun:)
Herrasmies Hämeestä:
Päivää, saan esittää:
Kirkherra Gribakof ja herra Jännes.
Sieniherra:
Ää!
Minä:
Puhutte Suomea jo niinkuin Venäjää.
Sieniherra:
Mie Suomess' oongi
Asemamies:
Juna lähtee!
Sieniherra:
Syndynynnä.
1885.
[1] Lienee tarkoittanut pappien kokousta Kuopiossa v. 1885.
Suomesta Ruotsiin.
Kitkat katkat
Pitkät matkat
Keravalta Porvooseen,
Ahtahassa
Karsinassa
Aika kuluu verkalleen.
Pikku «jäärä»
Matkan määrää
Piipitellen ilmaisee;
Nikulassa,
Marttilassa,
Hinthaarassa viipyilee.
Ilma himee,
Pilvi pimee
Peittää taivaan, tantereen;
Kitkat katkat
Pitkät matkat
Keravalta Porvooseen.
1885.
Elma rouva.
Keväinen tuuli tuoksusi
Kesäinen lämmin läikähti,
Vaikk' oli kylmä, synkkä syys,
Kun matkan päähän tultuani
Tul' Elma rouva vastahani
Ja luoksensa mun pyys.
Ja siellä, hänen kodissaan
Kuink' aika lensi sukkelaan,
Kuink' oli hetket herttaisat:
Hän vilpas ompi Suomen vaimo,
Ja Suomen mies on miehens' aimo,
Ja lapset reippahat!
Niin, joka perhe pienonen,
Miss' suusta säätyvaimosen
Soi Suomen kielen kauneus:
On pilke pimeimmässä yössä,
On solki Väinämöisen vyössä,
On Suomen linnoitus.
1889.
V.
YHTÄ TOISTA.
Lapsen rukous.
Gud, som hafver barnen kär.
Pimeässä peljäten
Yksinäni astelen
Metsätieltä eksyneenä,
Lasna kymmenvuotisena.
Tuuli tuima puhaltaa,
Jäiset raidat rasahtaa,
Musta varjo liikkuu tuolla:
Susi ulvoo mäntysuolla.
Yksi pilkkii tähti vain
Haljenteesta hattarain,
Siihen siirtyy katseheni,
Sanat saapuu huulilleni: