Produced by Tapio Riikonen

HERÄÄMISENI

Kirj.

Arvid Järnefelt

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Tampere, 1917.

SISÄLLYS:

Johdatus
Suhteeni Jumalaan nuoruudessa
Suhteeni ihmisiin nuoruudessa
Molemmat suhteet muuttuvat
Uusi oppi
Rakkaus kansaan
Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden
ympäristön silmissä
Elämä siirtyy tulevaisuuteen
Humaltuminen muuttuu tarpeeksi
Kaksinaisuuden huipulla
Kotona
Päätökseni
»Kristuksen opin henki»
Uuden suhteen syntyminen
Rakkaus
Mistä syystä en ruvennut tuomariksi
Tasa-arvoisuus
Tulevaisuus
Usko

Johdatus.

Aivan kuin aamun valo valahtaa herätessä silmään, juuri niin kolme vuotta sitten [ensimäinen painos tätä kirjaa ilmestyi v. 1894. A. J.] täytti olemukseni suuri henkinen valo.

Tätä tapahtumaa sanonkin senvuoksi verrannollisesti heräämisekseni.

Ja niinkuin herätessä yö unohtuu ja mieli kokonaan kiintyy päivään, niin minäkin heti aloin tehdä ensimmäisiä tottumattomia liikkeitä uuden elämän valossa, enkä enää muistanut enkä ajatellut menneisyyttä.

Niin että vasta nyt, kun olen päättänyt kirjoittaa tästä heräämyksestä, minun täytyy lukijan vuoksi jälleen kääntyä entiseen elämään.

Ja etsiessäni sen johtavaa lankaa minä aluksi haparoin kuin hämärien unimuistojen seassa. Vaivalla näen siellä mitään järjestystä tai yhteyttä. Tuntuu kuin olisin kaiken aikaa ollut satunnaisten sokeitten voimien heiteltävänä, jotka minuun tulivat ja minusta menivät riippumatta tahdostani.

Mutta kun sitten syvennyn tuohon elämään, alkaa minulle vähitellen näkyä sen ajatus. Useimmat niistä asioista ja tapauksista, joita, tarkemmin mennyttä elämääni ajattelematta, olin tottunut pitämään sen tärkeimpinä asioina ja tapauksina, kadottavat nyt kaiken merkityksensä. Ja merkityksen saavat sitävastoin suhteet ja seikat, jotka hämärinä muistoina ovat enää vaivaloisesti pysyneet tietoisuudessa, joita minun täytyy erikoisesti unohduksista elvyttää, mutta jotka elvyttyänsä kummallisesti kasvavat ja levittävät valoansa hämäryyteen.— Koulunkäyntini, ylioppilas-, kandidaatti- ja lainopillinen tutkinto, häät, ulkomaanmatka ja muut semmoiset tärkeydet, joista kuvailin koko elämäni olevan muodostunut, himmenevät tuntumattomiksi; ja esille astuvat vähäpätöiset lapsuuden rukoukset ja toiveet, kärsimykset ja ajatukset, joiden luulin kuolevan kanssani ikuiseksi salaisuudeksi. Ei ole ollut minun elämäni tarkoitus niiden levottomien, usein intohimoisten ja ristiriitaisten pyrintöjen toteutuminen, jotka täyttivät tämän elämäni, nuoruudesta miehuuden ikään asti. Kaikki nuo pyrkimykset ja tavoittelut eivät ole olemassa olleet toteutuakseen, vaan päinvastoin valmistaakseen ja kypsyttääkseen omaa vastakohtaansa, omaa täydellistä särkymistänsä,—ja heräämistäni siihen elämään, jota nyt elän.

Nukkuva luulee unennäköä elämäksi. Mutta herännyt tietää, että se vaan on jouduttanut heräämystä elämään.

* * * * *

Ei mikään kirjallinen tehtävä liene niin vaikea, kuin oikean, täysin rehellisen kuvan antaminen omasta itsestä. Ulkomuodon voi helposti oikein kuvata, sillä minulla voi olla selvä kuva siitä, miltä muiden silmään näytän. Voin asettua ikäänkuin ulkopuolelle itseäni, sinne, mistä muut minua katsovat, ja sitten vaan kirjoittaa, mitä näen. Täten voin nähdä myöskin kaikellaisia tapojani, jopa luonteenikin ominaisuuksia—esimerkiksi, että olen epäluuloinen, että lepyn yhtä pian kuin kiivastun, että olen arka kunniastani ja niin edespäin. Mutta ihan toiselta tuntuu tehtävä, jos minun on kuvaaminen itseäni sisästäpäin, osoittaminen syyt ominaisuuksiini, esittäminen olentoni semmoisena, kuin voin olla vaan omissa silmissäni.

Kun ryhdyin itseäni tältä kannalta kuvaamaan, hämmästytti minua tehtäväni vaikeus. Se alkoi tuntua yhä enemmän voittamattomalta mitä lähemmäksi tarkoitustani koetin päästä. Tuskin olin pitkän miettimisen perästä saanut paperille jonkun piirteen, ja tuskin olin ennättänyt iloita sen onnistumisesta, sen kuvaavaisuudesta, kuin jo minusta alkoi tuntua, että suurempaa valhetta tuskin olisin voinut itsestäni kirjoittaa. Oma arvosteluni käänsi samassa hetkessä ylösalasin kaikki, mitä sain ajatelluksi ja suurella vaivalla puetuksi sanamuotoon.

Tahdoin muun muassa, perustuen nuoruuteni muistoihin, kirjoittaa itsestäni seuraavaa:

»Minä rakastan maalaista luontoa yli kaiken, koivuja, petäjiä ja pilviä;—rakastan maatyötä, hevosia, ajoa, vesiä, veneitä;—rakastan konepyöriä, varveja, pajoja, rautateollisuutta, mitä hyvänsä käsin tehtävää vaihtelevaa työtä, joka kysyy ruumiillista harjaantumusta ja taitoa. Samalla minä rakastan yksinäisyyttä ja haaveilua, rakastan kirjoitella kertomuksia ja kuvauksia, miettiä, rakentaa filosoofisia teoriioja. Kaikki yhteiskunnallinen virka- ja pakkovalta on minulle vastenmielinen; kammoon julkista esiintymistä ja yhteiskunnalliseen vaikutukseen ja valtaan pyrkimistä, mutta erityisesti sitä kilvoittelua, joka on näiden luonnollinen seuraus. Tahtoisin paeta tätä kaikkea, ja luulen, että valkoinen koivunrunko tai pilvien lomasta näkyvä iltataivas juuri siksi minua vetääkin semmoisella sammumattomalla kaipauksella puoleensa, että ne ovat vapaat siitä levottomasta kilpailun hengestä, jota tuntiessa sydän niin kipeästi sykähtää.»

Mutta kun jatkoin kuvaustani tähän suuntaan, hämmästyin yhtäkkiä sen virheellisyyttä. Minä melkein punastuin, kun ajattelin, että joku, joka minut tuntee, tulisi tuon valheellisen kuvauksen lukemaan. Ja tahtoisin nyt kirjoittaa ihan toisella tavalla:

»Minä olen kaupunkilaistyyppi kiireestä kantapäähän; rakastan valtakatuja, ihmisjoukkoja; käytän paraimpia pukuja, jotka antavat minulle edullisen ulkonäön; liikun mielelläni valaistuissa juhlasaleissa; pyrin puhujalavoille ja muuhun julkiseen esiintymiseen; koetan päästä kaikkien yhteiskunnallisten laitosten perille; valitsen toimialakseni käytännöllisen lakimiehen työn, joka voi johtaa korkeimpaan yhteiskunnalliseen asemaan; antaudun intohimoisesti puolue-elämään; kilvoittelu on minun elämäni,—vaikutukseen ja merkitykseen pyrkiminen on minun uskontoni.»

Mutta siinähän oli minulla edessäni kaksi kuvausta, jotka olivat melkein toistensa vastakohtia! Ensimmäinen oli ehdottomasti tosi, jos ajattelin itseäni ikäänkuin sisältäpäin, omissa silmissäni, mutta särkyi heti, jos ajattelin jonkun muun sitä katsovan. Toinen sitävastoin oli tosi, jos ajattelin itseäni muiden mielteenä. Ainoastaan muiden mielteenä se oli minunkin mielteeni.

Ikäänkuin pelastuakseni tästä vaikeudesta minä vihdoin rupesin tutkimaan syytä juuri siihen, miksi tehtäväni oikeastaan tuntui niin pulmalliselta. Ja näin huomasin, että vaikeuden tuottaa juuri tuo omituinen kaksinaisuus olemuksessani. Minulla on kuva itsestäni sellainen, kuin tunnen olevani sisällisesti. Ja minulla on kuva itsestäni sellainen, jollaiseksi tahdon että muut minua mielessään kuvailisivat.

Tämän seikan merkitys niinmuodoin ei ole suinkaan siinä, että se estäisi minua antamasta oikeata ja yhtenäistä kokonaiskuvaa itsestäni, vaan päinvastoin juuri kaksinaisuuden ymmärtäminen auttaa minua pääsemään olentoni varsinaisille perille.

Sen sijaan, että siis katsoisin pois tästä kaksinaisuudesta, minä nyt koetan seurata sitä läpi elämäni, kertoa sen synnyn, kehittymisen ja päättymisen.

Ja tämän kertomuksen on vastaaminen, mitä minä olin ennen heräämystäni.

Suhteeni Jumalaan nuoruudessa.

Suhteesta Jumalaan voi puhua kahdessa tarkoituksessa. Toinen suhde on ulkonainen, toinen sisäinen. Ulkonainen suhde on se, mitä minä järjen kannalta jumalasta ajattelen, mistä voin vapaasti keskustella toisten kanssa, minkä voin kieltää tai tunnustaa. Jumalan nimeä minä silloin sekä ajatuksissa että puheessa käytän vaan yleisen kylmän käsitteen merkitsemiseksi. Mutta sisäinen suhde jumalaan on riippumaton siitä, tunnustanko ulkonaisen jumalan olemassaoloa vai kiellänkö sen, riippumaton järjen päätelmistä. Semmoisena jumalan nimi ei ilmaise toiselle ainoastaan käsitettä, vaan avaa hänelle näköluukun minun syvimpään sieluuni. Eikä tätä nimeä voi silloin edes lausua pakottamatta itseään.

Sisäinen suhde Jumalaan syntyy aikaisessa lapsuudessa, silloin kuin ensimmäiset elämänkysymykset astuvat ihmisen eteen. Nämä kysymykset saattavat myöhempään ikään päästyä näyttää vähäpätöisiltä, ja sentähden se harras rukous taikka hätäinen avunpyyntö, joka silloin kohosi lapsellisesta sydämmestä, myöskin näyttää merkityksettömältä. Mutta kerran perustuneen suhteen muisto pysyy aina, ja se jatkuu yhtä lapsellisena kauas miehuuden ikään, silloin tällöin puhjeten tietoisuuteen vaikeiden tapausten sattuessa, vaikka elämä muuten olisi kuinkakin Jumalasta vieroittunut. Nuori ihminen, joka juuri on ylpeästi julistanut kieltävänsä jumalan olemassaolon, saattaa hetkeä myöhemmin sisässänsä rukoilla tai vedota omaan Jumalaansa, vähääkään ajattelematta, että olisi menetellyt ristiriitaisesti. Sillä hän ei tule ajatelleeksikaan, että nuo kaksi jumalaa, se, josta puhutaan, ja se, joka on jonakin parina hetkenä hänen sisässänsä elänyt, olisivat sama olento. Joskus ihmiset, tärkeinä ja ratkaisevina hetkinä, puhuvat toistensa kanssa tästäkin elävästä Jumalasta. Mutta ei kukaan voi tulla ajatelleeksi kieltää semmoisen Jumalan olemassaoloa. Ihmiset kieltävät sanoissa ja kirjoituksissa ainoastaan niitä ulkonaisia jumalia, joita he itse tai toiset heistä ovat sanoissa ja kirjoituksissa pystyttäneet. Tosin saattaa ihminen ajatuksissaankin kieltää jumalan, mutta silloin hän ajattelee jotakin väittelyä, jossa hän jo ennen oli menestyksellä esiintynyt kieltäjänä, tai muistelee jotakin kirjaa, jossa oli lukenut jumalaa kieltävän teorian. Hän ei sillä hetkellä ajattele eikä muista vanhaa suhdetta omassa sydämmessänsä. Mahdollisesti hän ei ole sitä tuntenut eikä tarvinnut sitten lapsuutensa. Mutta jos hän sitä jumalaa ajattelisi, niin ei hän kykenisi kieltämään; sillä se oli hänen sydämmessään. Silloin perustunut suhde on hänen oma kokemansa tosiasia, jota käy kieltäminen yhtä vähän kuin sitä, mitä näkee tai käsin tunnustelee.

Ei ole kauan siitä kuin tulin tähän johtopäätökseen,—vasta silloin, kuin rupesin tarkemmin ajattelemaan entisyyttäni.

Sillä vielä äskettäin olin täydesti vakuutettu siitä, että minä nuoruudessani kokonaan kielsin Jumalan.

Olimme ennen kotopiirissä äärimmäisiä vapaa-ajattelijoita. Emme rakastaneet polvistumista, messuja, saarnoja, veisausta,—emme koko noita sunnuntaimenoja, jolloin ihmiset kokoontuvat julkista rukousta pitämään, »jumalaa palvelemaan.» Se elämän hienous ja ylevyys, jota me saatoimme ajatella, oli aivan vieras sille jumalalle, joka esiintyi virsikirjoissa ja raamatuissa raakojen lauseiden ja epähienouksien keskellä, jotka jumalan ohessa kertoivat perkeleistä ja enkeleistä ja kaikellaisista meille oudoista juutalaisista käsitteistä.— Kristinopilla ei ollut myöskään mitään jalansijaa meissä. Kaikki se, mitä sanotaan pääasiaksi tässä opissa, se oli meille vastenmielistä ja loukkaavaakin. Semmoinen oli etupäässä lunastusoppi, joka meistä tuntui jonkinlaiselta uhritoimitukselta—hiukan vaan muodostuneelta—niin että uhrieläimen sijassa oli uhri-ihminen. Kun pakanain jumala tahtoi leppyäkseen eläimen verta, hyväksyi kristittyjen jumala ihmisveren syntiinlangenneiden lunnaiksi. Molemmat tapaukset edellyttivät leppymätöntä, vihaista jumalaa, jota ainoastaan orjan hengessä syntyneet ja kasvaneet ihmiset saattoivat kunnioittaa. Niinikään oli kolminaisuuden oppi meille vieras. Me emme voineet ymmärtää jumalaa, joka antoi ihmisille järjen, mutta käski uskomaan semmoista, mikä on tälle järjelle mahdottomuus, hullutus.—Erityisesti vastenmielinen oli meille myöskin kristittyjen puhe siitä, että tämä maailma oli jonkinlainen surunlaakso, nimenomaan aijottu ihmiselle valmistuspaikaksi taivaalliseen iloon, heidän taipumuksensa jakaa ihmiset uskovaisiin ja epäuskoisiin, ja heidän luulonsa, että jumala oleskelee vaan heidän seuroissaan kuunnellen heidän huokauksiansa ja jättäen kaiken muun ihmislauman selkänsä taa. Semmoinen jumala, joka heidän tavallansa ylenkatsoi taidetta eikä ymmärtänyt pyrkimistä taiteelliseen totuuteen,—joka viihtyi vaan siellä, missä veisattiin, rukoiltiin ja notkisteltiin polvia, semmoinen jumala jouti meidän puolestamme hyvin jättämään meidät selkänsä taa. Kurjin kaikesta oli meidän mielestämme oppi helvetistä ja sen polttavasta kidutuksesta yhdeltä puolen, ja toiselta puolen oppi taivaan ilosta ja paratiisista, joka odotti nöyriä kirkonkävijöitä ja virsikirjan viljelijöitä. Ei ollut meistä miehekästä pelätä uhkaa, yhtä vähän kuin myöskin imarrella itselleen palkintoa.

Mutta vaikka näin katsoin olevan syytä melkein ylpeillä siitä, etten tunnustanut mitään uskontoa, vaikka sekä puheissa että teoissa, sekä kotona että toverien piirissä kielsin kaikki jumalat, ja vaikka tällöin luulin olevani täysin rehellinen ja avomielinen, niin minulla oli yhtaikaa tieto, tai ehkä paremmin muisto toisesta jumalasta, joka kuului sisäiseen maailmaani ja jolla ei ollut mitään tekemistä uskonnon opetuksen, ei julkisen jumalanpalveluksen, eikä edes sen kanssa, mitä näistä aineista itse puhuin tai teorian kannalta ajattelin. Aivan riippumatta kaikesta tästä oli minussa syntynyt jumaluuden ensimmäinen tunto ja perustunut se Jumalan ja minun välinen suhde, joka tajunnassani on laadultaan ja luonteeltaan niin määrätty.

Sen synnyn juuri on seuraava.

Jo aikaisesta nuoruudesta pitäen minua vaivasi eräs pahe, joka ei ole painanut leimaansa ainoastaan nuoruuteeni vaan sittemminkin ja jo muodostuneena on ollut sisäisen elämäni pääkysymyksenä, ajatusteni ja surujeni keskuksena. Ijän karttuessa aloin yhä selvemmin ymmärtää sen turmiollisuuden. Suurena, salaisena häpeänä se minua painoi, värittäen kaikki silloiset ajatukset vastaisesta elämästäni ja omasta itsestäni. Minä aloin yhä enemmän pelätä, että koko tulevaisuuteni turmeltuisi, että tulisin tarmottomaksi ja kykenemättömäksi työhön ja jäisin kaikessa muista jäljelle.

Koetin sentähden kaikin voimin vapautua paheesta enkä koskaan luopunut tästä taistelusta. En ainakaan koskaan unohtanut, että kysymys oli taistelusta ja voittamisesta. Jos olisin sen tehnyt, niin olisi se minusta ollut samaa kuin jos olisin päättänyt suin päin häviöön heittäytyä.

Mutta pysyväisestä voitosta ei tullut mitään. Ja kun yhdeltä puolen minulle kävi yhä varmemmaksi tieto, että oli välttämätöntä voittaa, niin toiselta puolen yhä varmistuin siinä, etten sitä voi.

Ja niin aloin rukoilla.

Sain käsiini pienen kirjasen, joka käsitteli itsesaastutusta. Ja tässä kirjasessa sana, ettei itsesaastutuksen paheesta voi löytyä muuta pelastusta kuin harras rukous. Aloin hakea tämmöistä pelastusta rukouksen avulla.

Mutta ei rukouskaan minua auttanut eikä pelastanut. Rukouksissani minä tunsin Jumalan suuren, isällisen läsnäolon, joka kyllä lohdutti ja turvasi, mutta ei tehnyt sitä, mitä pyysin: ei vapauttanut minua paheesta. Hänen läsnäolonsa oli aivan sanaton; vaijeten se vetosi minuun itseeni antaen tuntea, etten ollut tehnyt kaikkea mitä voin. Kun sitten aloin pyytää voimaa, niin näin, että sekin riippuu minusta itsestäni, ja kun joskus kiusauksen voitin, niin tunsin, että olin voittanut omin voimin. Jumala oli vetäytynyt syrjään.

Mutta minä lankesin uudestaan ja yhä uudestaan.

Tuskin olin iloinnut siitä tyydytyksestä, minkä saavutettu voitto tuotti, ja tuskin olin tälle voitolleni rakentanut valoisamman tulevaisuuden, kun uusi kiusaus minut petti.

Voimakkaan kiusauksen hetkenä koko tuo Jumalan kanssa perustunut maailma meni, kiusauksen herättämän mielialan rinnalla, niin pieneksi ja mitättömäksi ja oli niin vähän puoleensa vetävä, etten voinut kuin heikosti muistaa sitä olleeksikaan. Minä muistin silloin vaan, että kysymys oli omasta tulevaisuudestani ja edustani, ja kun jo tiesin, että tulisin lankeemaan, niin en ollut tietävinäni muusta kuin vaan siitä, että tulisin menettelemään omaa etuani vastaan, vähän kevytmielisesti, mutta itse asiassa tulisin vaan olemaan samassa asemassa kuin tähänkin asti olin ollut, en parempi enkä huonompi.

Mutta lankeemuksen jälkeen muistin jälleen Jumalani.

Miksi hän oli vetäytynyt niin näkymättömäksi silloin, kuin hänen olisi pitänyt minua asioissani auttaa? Miten hän siis tahtoi, että minun olisi pitänyt häntä rukoilla? Pitikö minun pyytää, että hän ratkaisevalla hetkellä paremmin ja tuntuvammin muistuttaisi itsestänsä?

Lupaisinko, vannoisinko hänelle ja kirjoittaisin valani paperilapulle, jonka päättäisin lukea kiusauksen herättämän mielialan vallitessa?

Minä lupasin ja minä vannoin.

Mutta aivan niinkuin ennenkin kadotti jumala ja hänen ilmakehänsä kaiken merkityksen, kun tämä mieliala jälleen minut valloitti, tukkien joka suunnalta näköpiirini. Tieto, että menettelen vastoin omia toiveitani, tulevaisuuttani ja etuani ei taas ollut minulle mikään ratkaiseva pelotin.

Ja tämä kiusauksen mieliala saattoi minut unohtamaan myöskin erään toisen tärkeän seikan, joka rauhallisina hetkinä oli minulla niin elävänä mielessäni.

Kysymys siitä, voitanko paheeni vai en, ulottui nimittäin paljoa laajemmalle kuin vaan siihen itseensä. Minulla oli muita suuria virheitä luonteessani, jotka minua vaivasivat ja hävettivät. Minä olin epärehellinen, olin laiska, huolimaton, kevytmielinen. Näistä kaikista helmasynneistä, jotka tekivät minut inhottavaksi omissa silmissäni, minun täytyi päästä; tunsin koko elämäni siitä riippuvan; tiesin, että jokainen valehteleminen saastutti minua yhä enemmän ja teki minulle totta puhumisen yhä vaikeammaksi; tiesin, että mitä kauemmin olin voittamatta velttouttani, sitä varmemmin se muuttui varsinaiseksi luonteekseni; tiesin ja tunsin, että jokainen synti yhä kiinteämmin kahlehti kykyni siitä irtaantumaan. Ja sentähden minulla oli nuoruuteni omassatunnossa aina elävä aije tehdä täydellinen, perinjuurinen muutos, kääntymys. Mutta se kaikki ehdottomasti riippui siitä, voitanko tuon pääpaheeni. Koko taisteluni kärki oli kääntynyt sitä vastaan. Minä en voinut mitään voittaa, ellen voittanut tätä. En voinut muuttua ahkeraksi, rehelliseksi, totta puhuvaksi, ja samalla kuitenkin jatkaa paheeni harjoitusta. Sitävastoin oli minulle taistelu muita paheita vastaan helppoa, jos olin onnistunut ajaksikin kukistaa tuon pääpaheen, ja toiselta puolen, joka kerta kun olin siihen langennut, minulta samassa meni mitättömäksi muita paheita vastaan alotettu työ. Se oli aivan kuin ollut kaikki turhaa vaivaa. Ja sama epätoivo, minkä lankeemus vaikutti yhtäällä, levisi joka paikkaan toisaallekin. Kaikki kääntymys, kaikki parannus, jota alituisesti ajattelin, riippui yksistään tuosta ainoasta voittamattomasta pääpaheesta.

Mutta, kuten sanoin, kiusaus ei edeltäpäin muistuttanut mieleeni kaikkea sitä epätoivoa, jolla se lankeemuksen jälkeen täyttäisi sydämmeni.

Rauhallisina hetkinä minusta tuntui, että minun olisi pitänyt tehdä Jumalani kaikessa jokapäiväisessä elämässäni enemmän pääasiaksi, kuin mitä hän minulle oli, niin että olisin voinut alituisesti pitää häntä mielessäni ja alituisesti elää semmoisessa hengentilassa, kuin mikä minussa oli rukoillessani ja varsinaisesti tuntiessani Jumalan läsnäoloa.

Koetin rukoilla enemmän ja muistaa häntä niin usein kuin omilta toiveiltani ja asioiltani ja ajatuksiltani joudin.

Mutta eihän jumala voinut olla pääasia minun elämässäni niin, kuin hän oli rukouksissani.

Pitikö minun rukoilla, että hän muuttuisi pääasiaksi?

Vai pitikö minun sitä varten heittää ne ajatukseni ja toivomukseni, kaikki, mikä minua viehätti ja joka oli minulle pääasia, mutta tuntui olevan ikäänkuin ulkopuolella hänen ilmakehäänsä, se on, kaikkea sitä mihin hän minua kutsui?

Tämä kysymys ei esiintynyt minulle silloin näillä sanoilla, näissä lauseissa tai tämmöisessä ajatuksen muodossa. Lapsi, joka ei vielä osaa puhuakaan, voi kumminkin ajatella; ja aikaihminen voi tarvita hyvin monimutkaisia lausekäänteitä kertoakseen muille, mitä tämä lapsi ajattelee. Aivan samalla tavalla minä nyt vanhempana haen sanoja ilmaistakseni sitä, mitä nuoruudessani sanattomasti ajattelin.

Tämä kysymys ei myöskään alituisesti ollut minun edessäni. Jokapäiväisen elämän ensimmäinen henkäys sen saattoi puhaltaa haihduksiin. Ja ainoastaan sisällisen surun tai rukouksen aikana minä siihen palasin ja se muuttui eläväksi kysymykseksi.

Rukous tutustutti minua jumalaan. Oma rukoukseni loi minulle käsityksen
Jumalasta.

Eikä niin paljon rukous, kuin se, ettei jumala kuullut minun rukouksiani. Sillä samalla kuin tämä asia oudostutti minua, se myöskin saattoi minut yhä uudistuvalla huomiolla tutkimaan sitä olentoa, jota rukoilin. Mitä oli se jumala, jonka läsnäolon rukouksessa tunsin? Mitä hän minulta vaati? Miten hän suhtautui kaikkeen muuhun elämään,—siihen varsinaiseen, minun käsittämääni elämään, joka oli, kuten sanoin, ikäänkuin ulkopuolella hänen ilmakehäänsä?

Tästä sisäisestä Jumalasta, joka näin syntyi sydämmeni salaisimpien ajatusten ja surujen kanssa, minä sanon, etten voinut kuvailla häntä siksi samaksi jumalaksi, kuin se, joka oli johtanut Israelia korvessa; tai siksi, joka oli puhunut Abrahamille, Iisakille ja Jaakopille, tai siksi, joka oli lähettänyt ainoan Poikansa maailmaa vapahtamaan synnistä ja kadotuksesta, tai siksi, jolle rakennettiin kirkkoja ja jota julkisesti palveltiin.

Suhteeni ihmisiin nuoruudessa.

Minua sanottiin luonteeltani ujoksi, epäluuloiseksi ja helposti loukkaantuvaksi, ja joskus pidettiin ikäisekseni liian alakuloisena.

Tämmöinen arvostelu poika-iässä olevista ihmisistä ei ole suinkaan harvinainen, päinvastoin hyvin tavallinen. Sen lausuvat aikaihmiset, jotka ovat tekemisissä senikäisten kanssa, ja lausuvat usein semmoisista, jotka muuten voisivat näyttää vallattomilta, iloisilta poikanulikoilta. Mutta se seikka, että arvostelu on tavallinen ja usein kuultu, ei estä minua pitämästä sitä myöskin minun omana erikoisena luonnekuvauksenani.

Kun nyt kaikkia näitä ominaisuuksia ajattelen sisästäpäin, se on, ajattelen syitä siihen, miksi olin ujo, epäluuloinen, loukkaantuvainen ja alakuloinen, niin tunnen, että jos ottaisin nuo syyt esittääkseni minä samalla tulisin esittäneeksi oman olentoni ytimen.

Miksi olin alakuloinen?

Minussa oli alakuloisuutta enemmän kuin päältäpäin näkyikään. Tahdoin ja koetin sitä peittää, sillä sen syy oli jotakin, jota enin pelkäsin ilmaista,—nimittäin se pahe, josta juuri puhuin.

Jos sitä ajattelin syntinä jumalaa vastaan, niin ei se minusta tuntunut niinkään kauhealta. Jumala ymmärsi minut hyvin, ja tiesi, että minä usein olin pannut kaikki voimani paheen voittamiseksi. Ja hän antoi minulle anteeksi niin usein kuin sitä pyysin. Minä en hävennyt hänen edessään, etten voinut voittaa minulle melkein ylivoimaista kiusausta.

Häpeäksi asia vasta muuttui, kun sitä ajattelin häpeällä ihmisten edessä. Jo semmoisella se minua painoi ja löi leimansa koko olentooni. Salaisuuteni oli niin suuri, että, jos ajattelin jonkun pääsevän sen perille, minusta tuntui, että samassa olisi olemassaoloni käynyt mahdottomaksi. Kun nyt vähitellen aloin tulla siihen käsitykseen, etten voisi koskaan vapautua paheesta, niin ei ollut minulla muuta neuvoa kuin tottua siihen ajatukseen, että tuo mato jää ainaiseksi minua kalvamaan, että tuo salaisuus, tuo sisäinen häpeä on erottamattomasti liittynyt kohtalooni. Ja kun en aavistanut kessään muussa ihmisessä samallaista pahetta, kasvoi ja juurtui minuun se vakaumus, että olen muita ihmisiä ala-arvoisempi olento.

Se oli alakuloisuuteni syy.

Se oli syy myöskin epäluuloisuuteeni.

Sillä vaikka olin varma siitä, ettei salaisuuteni ollut kellekään tietty ja ettei kukaan voinut minusta mitään toteen näyttää, epäilin kuitenkin ihmisten vainuavan sisäistä viheliäisyyttäni eikä siis pitävän minusta. Tuntui kuin olisi sisäinen minuuteni ollut luettavana kasvonpiirteissäni, käytöstavassani ja kaikessa muussa olennossani. Ja jos niin oli, niin olisivat he joskus, vaikka hetkeksikin, tunteneet samanlaatuista inhoa minuun, kuin tunsin minä ajatellessani omaa sisäistä itseäni. Mutta juuri sitä he eivät saaneet millään muotoa tehdä. Minä sentähden epäluuluisesti tutkin joko ilmettä heidän katseessaan taikka tarkoitusta heidän puheissaan. Ja loukkaannuin syvästi, milloin vaan luulin huomaavani jotakin, joka ilmaisi rakkaudettomuutta minua kohtaan.

Miksi olin ujo?

Sylilapsi, niinpian kuin oppii erottamaan ympärillänsä olevia ihmisiä toisistaan, samalla tavallisesti alkaa myöskin ujostella. Lapsi tekee niin senvuoksi, ettei hän ole varma siitä, rakastaako jokainen häntä niinkuin äiti tai hänen jokapäiväiset hoitajansa ja vaalijansa. Että ujostelemisen syy todellakin on tämä, käy ilmi siitä tosiasiasta, että lapsi lakkaa heti ujostelemasta sitä henkilöä, jonka rakkaudesta se tavalla taikka toisella tulee varmasti vakuutetuksi,—tai siitä tosiasiasta, että ne, jotka tahtovat, että lapsi lakkaisi heitä ujostelemasta, koettavat sille kaikin tavoin saada todistetuksi ja vakuutetuksi, että he häntä rakastavat.

Mutta nuorukainen on ujo, kun hän pelkää esiintyä epäedullisessa valossa tuntemattomien ihmisten edessä; kun hän pelkää antamasta itseänsä ilmi; kun hän pelkää joka sanaansa ja joka liikettään, arvellen, että ne, jotka eivät häntä tunne, voisivat näiden perustuksella luoda itselleen semmoisen kuvan hänestä, jota sitten kylmästi arvostelisivat ja josta ehkä löytäisivät naurettavia puolia.

Mitä on tämä pelko, ellei se ole koko hänen olentonsa läpi tunkeva vaatimus, että muiden täytyy häntä rakastaa?

Tämän rakkauden tarve, kaipaus, tavoitteleminen, on ollut minun elämäni punainen lanka, sen suuri »pääasia». Kaikki minun ominaisuuteni perustuvat siihen, ja se määrää kaiken suhteeni ihmisiin.

Tästä alkaa myöskin se kaksinaisuus, josta olen maininnut.

Sillä salaten sisäisen itseni, joka ei kelvannut kenenkään rakastettavaksi, minä koetan luoda semmoisen tekokuvan itsestäni, jonka luulen kelpaavan. Ja niin minulla jo on kaksi miellettä itsestäni: se teeskentelemätön, mitä minä olen itseni ja Jumalan edessä, ja se valheellinen, mitä luulen olevani ihmisten edessä.

Molemmat suhteet muuttuvat.

Eräällä toisella kirjalla on niinikään ollut suuri vaikutus minuun. Se oli hyvin levinnyt ikäiseni nuorison keskuudessa. Ja se sisälsi jotakin aivan toista kuin tuo ennen mainittu pieni vihkonen, jossa ainoana pelastuksena itsesaastutuksesta neuvottiin rukousta.

Tämä uusi kirja ei ollut kirjoitettu siinä raskaassa, epätoivoon johtavassa mielialassa, joka ainoana pelastuksena pitää yhä uudistuvaa, väsymätöntä sisällistä taistelua. Tämän kirjan henki oli vapaa, kevyt, rohkaiseva. Jättäen sikseen kaikki teoloogiset näkökohdat, se tahtoi pysyä vaan lääkeopillisissa tosiasioissa ja usein vetosi yleistajuisella tavalla kaikkeen inhimilliseen tieteeseen, jota piti korkeimpana ratkaisijana. Vakuuttavasti se selitteli järjestetyn siitinelon tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä. Sekä miehen että naisen luonto muka vaatii säännöllistä ruumiillista yhteiselämää toisen sukupuolen kanssa, aivan niinkuin kaikessa eläinkunnassakin on asianlaita urosten ja naarasten välillä. Sentähden kirjoittaja käy sattuvin ja usein purevin sanoin taisteluun niitä katsantotapoja ja mielipiteitä vastaan, jotka rakentavat estettä ihmisten luonnollisuudelle tässä kohden ja koettavat mikäli mahdollista vieroittaa eri sukupuolia toisistaan, jotta nämä pysyisivät viattomina siihen asti kunnes varsinainen avioliitto tulee mahdolliseksi. Luonnollisuus on ensimmäinen, ja ihmisten laitokset saavat mukaantua sen mukaan, eikä päinvastoin. Luonnottomuus kostaa itsensä aina. Päätodistukset siihen on yhdeltä puolen porttolaitos ja toiselta puolen itsesaastutus. Edelliseen turvaantuvat ne ihmiset, jotka suoraan rikkovat tapojen vaatimukset. Jälkimmäiseen taas ne, jotka ulkonaisesti noudattavat tapojen vaatimuksia, mutta salaisuudessa kituvat oman paheensa tähden.—Kirjoittaja ei voi käyttää kyllin ankaroita sanoja itsesaastutusta vastaan. Se on luonnottomuuksista luonnottominta ja alhaisuuksista alhaisinta. Ja kuitenkin, kuinka lukuisat ovat sen uhrit! Sain vasta nyt tietää, että se pahe, jonka olin luullut vaan minua yksin painavan, joka oli ollut minun syvin salaisuuteni, oli niin yleinen ja levinnyt, että kirjoittaja piti harvinaisena poikkeuksena niitä, jotka olivat siitä kokonaan vapaina säilyneet. Kirjoittajan ehdoton neuvo tästä paheesta pääsemiseksi oli säännölliseen ja molemmin-puoliseen yhteiselämään antautuminen. Ja jos avioliitto oli syystä tai toisesta mahdoton, niin täytyi murtaa tapojen kahleet, hävittää turha ujous ja saattaa luonto oikeuteensa hinnalla millä hyvänsä! Itse prostitutsioonikin oli pidettävä oikeutettuna, koska toiselta puolelta tavat tekivät luonnolle väkivaltaa. Kirjassa esitettiin neuvoja, miten prostitutsioonia seuraavat terveydelliset vaarat olisivat vältettävät ja mitkä varokeinot olisivat noudatettavat.

Henki tässä kirjassa oli niin ystävällinen, tuttavallinen, niin sydämmestä sydämmeen käypä, että sana sanalta siihen yhä enemmän kiinnyin ja luottamus kirjoittajaan, hänen toverilliseen osanottoonsa kasvamistaan kasvoi. Yhtä vähän voin vieläkään epäillä hänen tarkoitustensa puhtautta, kuin jos olisivat omat vanhempani minulle samaa neuvoneet.

Omituisen vapauttava oli kirjan vaikutus. Samassa kuin olin, mitä itseeni tulee, ehdottomasti valmis myöntämään näiden uusien näkökantain oikeuden, minua sekä kummastutti että viehätti ajatus, että se, mitä olin pitänyt miltei suurimpana syntinä, nyt olikin semmoista, mihin päinvastoin kehotettiin.

»On hyvin järjetöntä uskoa, että meidän päävelvollisuutemme himoihimme nähden on kieltäytyminen niiden tyydyttämisestä. Tämä ominaisuus ei ole lainkaan aina hyvä; aivan yhtä usein se on pahe, jota ei pitäisi suinkaan ehdottomasti ylistää. Jokainen luonnollinen intohimo on, kuten kaikki ruumiin elimet, aijottu vaikuttamaan ja saamaan säännöllistä tyydytystä, ja siihen olisi jokaisen yksityisen niinkuin yleensä yhteiskunnankin pyrkiminen. Se on sekä yksilössä että yhteiskunnassa aina puutteelisuuden merkki, kun ei kaikkien jäsenten luonnollisia ja oikeutettuja vaatimuksia tyydytetä. Milloin hyvänsä näemme taudin seuraavan jotakin tekoa, voimme olla varmat siitä, että teko on ollut virheellinen ja synnillinen, sillä luonto ei erehdy. Kieltäytymisellä on usein seurauksia, jotka eivät ole ollenkaan vähemmän totista laatua kuin liioittelun seuraukset, vieläpä voivat olla paljoa petollisemmat ja vaarallisemmat, koska niitä ei niin yleisesti tunneta.»—-

[Näiden seurausten joukossa mainitsee kirjailija oikeastaan vaan ylenmääräisen kiihtymisen ja hermollisen tunteellisuuden, joka tekee mahdottomaksi ajattelemaan ja toimimaan muilla aloilla, tekee ujoksi ja araksi ja ennen kaikkea tarmottomaksi. Tämän seurauksena sitten on itsesaastutus ja ehdoton siemenenvuoto, jotka lopullisesti kuihduttavat ihmisen sekä henkiset että ruumiilliset voimat.—Minun täytyy huomauttaa, että oma kehitykseni oli käynyt ihan päinvastoin ja että nuo seuraukset minulla esiintyivät juuri siitä, etten kyennyt kieltäytymään. Kieltäytyminen vapautti minua ujoudesta, arkamaisuudesta ja tarmottomuudesta.—En kuitenkaan epäillyt kirjailijan arveluita, vaan näyttivät nekin minusta tosilta.]

Annettuansa Parent Duchâtelet'n teoksen mukaan asiallisen kuvauksen porttolaitoksen pääpiirteistä ja ominaisuuksista, lausuu tekijä muun muassa:

»Missä valossa esiintyy siis porttolaitos jos otetaan lukuun siitinelollisen yhtymisen perusvälttämättömyys? Se on pidettävä arvokkaana ajallisena korvauksena, kunnes olot muuttuvat paremmiksi. Se on parempi kuin luonnottomuus. Siis on ihmiskunnan vastedes halveksimisen sijasta osottaminen syvää kiitollisuutta niitä onnettomia naisia kohtaan, jotka ovat kärsineet meidän siitinelollisen luontomme asiassa. Totta on, että he ovat muuttuneet alhaisiksi, monessa tapauksessa joutuneet ihmisten poljettaviksi kuin koirat, hävittäneet ruumiinsa kohtuuttomuuden kautta sekä tärveltyneet huonojen ja luonnottomien intohimojen alaisina; tätä kaikkea ja vielä paljon enemmän he ovat tehneet, vaan kenen on syy? Ei suinkaan noiden, jotka ovat epäkohtien ja onton ja huonosti mietityn siveyslain orjia, vaan pikemmin meidän, heidän kanssaihmistensä, jotka olemme kovuudessamme ja huolimattomuudessamme antaneet heidän vajota niin alas. Totisesti, totisesti olemme mekin kärsineet ja tulemme vielä katkerasti kärsimään heidän alentumisensa tähden.»

»Ainoa mahdollinen keino porttolaitoksen välttämiseksi on tehdä rakkaus ulkopuolella avioliittoa kunnialliseksi. Jos nuoret henkilöt voisivat kunniallisella ja avonaisella tavalla saada sopivaa sukupuolten keskeistä kanssakäymistä, sitoutumatta yhteen koko elämän ajaksi, niin ostettu ja myyty rakkaus pian lakkaisi. Tällä asialla on ääretön merkitys. Ei ole mitään muuta keinoa päästä porttolaitoksen sanomattomasta epäkohdasta, veneerisistä taudeista ja kaikesta siitä yhteiskunnallisesta alennuksesta, joka näistä syistä seuraa.»

Minä ikäänkuin henkisesti suoriusin ja kohotin päätäni. Olihan oikeastaan naurettava koko tuo käsite: synti. Jokin asia, jokin paha tapa voi olla minulle vahingollinen ja sotia minun omia etujani vastaan, mutta ainoastaan lapsille pelottimeksi kelpaa selitys, että se samalla on synti jumalaa vastaan. Ja minä näin nyt tässä kirjassa semmoisen kannan, joka on kokonaan ottamatta lukuun jumalaa, ja perustuu yksistään ihmisen omaan etuun. Tämä kanta minusta tuntui terveeltä ja järjelliseltä; enkä minä voinut muuta kuin täydestä sydämmestä omistaa sen mielipiteen, jonka kirjasta löysin, että neuvot rukouksiin ja sisällisiin taisteluihin, jotka tarkoittavat paheesta vapautumista täydellisen kieltäytymisen avulla, eivät voi muuta kuin vaikuttaa epätoivoa ja ristiriitaisuutta ja kuluttaa parhaimmat hengen voimat turhaan työhön.

Sinä yönä, jona vihdoin olin voittanut »tuon tarpeettoman ulkonaisen ujouden» ja tapasin itseni kulkemassa kotiin syrjäisellä kaupungin kadulla, minä ikäänkuin sanoin hyvästi entiselle olemukselleni. Muistan selvään kuinka minusta oli outoa ajatus, että »juuri se, mitä olin pitänyt suurimpana syntinä», oli nyt tapahtunut. Ja muistan, että tunsin hetkeksi taas Jumalan tutun läsnäolon. Taas se ei minulle puhunut mitään; se oli vaan läsnä, ja minä ihmettelin, ettei sillä ollut sen enemmän sanomista minulle juuri silloin. Ei vähintäkään vivahdusta moitteesen! »Onko minulla todella vapaus tähänkin», kysyin sydämmessäni ensi kerran, vaikka ajatuksissani olin jo aikaa sitten ratkaissut kysymyksen, ja minä annoin ajatusten vastata sydämmelle. Muistan, että salaa, ikäänkuin Jumalan selän takana, päätin käyttää hyväkseni tuota hänen äänettömyyttänsä. »Minun omat etunihan tässä olivat kysymyksessä! Kuinka minä, joka aloin jo olla aikaihminen, olinkaan saattanut jäädä niin lapselliselle kannalle, että tahdoin ratkaista tätä asiaa kysymällä itseltäni, oliko se synti vai ei! Lapsille ja puolivillissä tilassa olevalle kansalle, jotka eivät itse ymmärrä mikä on heille eduksi, saattoi olla hyödyllistä opettaa, että tuo tai tämä on synti taikka ei sitä ole; koska heitä ainoastaan rangaistuksen pelko taisi pidättää siitä, mikä oli heille itsellensä vahingollista. Mutta että minä olin kulkenut sama lapsellinen mielikuvitus ajatuksissa, se minulle nyt oli selvenevinään. Jumalan äänettömyyskin ei voinut merkitä muuta, kuin että hän tahtoi sanoa minulle: »sinä olet nyt täysikäinen ja tiedät itse, mikä on sinulle hyväksi ja mikä vahingoksi; syntiä ei sinulla enää ole». Ja minä houkka, kun en ollut tätä ennen ymmärtänyt! Ympärilläni liikkuivat ihmiset kaikki täydessä toimessa ja puuhassa. He olivat aikaa sitten ymmärtäneet, että kysymys ei ollut muusta kuin heidän omasta edustaan. Ja sentähden, jos heillä onkin ollut nuoruudessa personalliset pienet erehdyksensä, niin he ovat aikaa sitten ymmärtäneet niistä vapautua, eivätkä enää ollenkaan niitä ajattele. Heillä on jokaisella elämäntarkoituksensa, heillä on tulevaisuutensa ja aatteensa, jotka heitä viehättävät ja vievät eteenpäin. Minä yksin olin takertunut hedelmättömiin punnitsemisiin, enkä osannut elää sitä reipasta, tervettä tulevaisuuden elämää, jota kaikki muut elivät.»

Muistan varmaan, että juuri niinä aikoina minä kadotin nuoruuteni. Jumalan,—kadotin sen hienon suhteen, joka oli syntynyt rukouksieni ja sisällisten taistelujen keskellä. Ei niin että suhde olisi tullut kerrallaan revityksi, mutta niin, että se vähitellen itsestään nukkui unohduksiin.

Ja aivan erilainen henkinen elämä kasvoi minulle sijaan.

Se alkoi muuttuneesta suhteesta ihmisiin,—sen perusti tieto, etten siis ollutkaan muita ala-arvoisempi olento, jonka olisi pitänyt kulkea elämän läpi sisällisesti masennettuna, hiipiä salattu synti sydämmessä. Se oli minulle vapauttava ilosanoma, että muutkin olivat olleet saman paheen alaisia kuin minä. Niinkuin muut olivat siitä vapautuneet, tahdoin nyt minäkin siitä vapautua,—aivan sillä samalla keinolla, jota kaikki aikaihmiset pitivät järkevänä eikä lapsellisena.

Minulle tuli hyvin tärkeäksi muuttua pian aikaihmisten tapaiseksi, tulla heidän joukkoonsa ja seuroihinsa, ja näyttää semmoiselta, josta voi sanoa, että hän on jo jättänyt nuoruuden ja viattomuuden selkänsä taa.

Maailma minulle aukeni. Minä hengitin syvään ja tunsin kuin olisin vasta nyt saanut oikeuden elää. Ihmiset eivät näyttäneet yhtä vierailta kuin ennen; olin ikäänkuin lähempänä heitä. Sisällinen kokemukseni, jota olin luullut niin perin personalliseksi, oli nyt muuttunut yhteiseksi muiden kanssa. Maailma sitoi minut omituisesti jäsenekseen.

Mutta ei siinä kyllä.

Minulle aukeni samassa myöskin ikäänkuin uusi oikeus: arvostella ympäristöäni, sääliä sen kärsimyksiä ja ajatella parannuskeinoja.

Oli ikäänkuin olisin nyt täältäpäin vasta löytänyt oikean tilaisuuden pyrkiä totuutta kohden, sittenkuin olin sulkenut jälkeeni sinne vievän ahtaan ja epämukavan oven.

Uusi oppi.

Se kirja, josta olen viimeiksi maininnut on nimeltänsä »Samhällslärans Grunddrag eller fysisk, sexuel och naturlig religion. En framställning af den verkliga orsaken tili och det enda botemedlet för samhällets tre förnämsta olyckor: fattigdom, prostitution och celibat.—Af en medicine doktor.» (Yhteiskuntaopin pääpiirteet eli fyysillinen, siitinelollinen ja luonnollinen uskonto. Todellisen syyn ja ainoan parannuskeinon esitys yhteiskunnan kolmeen suurimpaan onnettomuuteen: köyhyyteen, porttolaitokseen ja kieltäytymiseen siitinelosta.—Kirjoittanut lääkeopin tohtori.)

Mahdollista on, että nuorin nuoriso ei enää tunne tätä kirjaa ja että se on kokonaan joutunut pois muodista. Minun aikuiselleni. ylioppilasnuorisolle—noin 14 vuotta sitten—se oli hyvin tunnettu ja sen mielipiteet levisivät miehestä mieheen kuin kulovalkea. Nuo mielipiteet yhtyivät kiinteästi koko silloiseen »ajanhenkeen», joka lienee lukijoilleni kyllin tuttu. Niille, jotka eivät omin verin tunne tätä ajanhenkeä, koetan tehdä sen selväksi valitsemalla mainitusta kirjasta vielä pari kuvaavaa otetta, jotka ilmaisevat samalla sen, mikä minuun enin vaikutti.

Fyysillisestä uskonnosta puhuessaan, sanoo tekijä:

»Se hengen uskonto, joka keskuudessamme on vallan päällä, on uhkaamalla ikuista rangaistusta ja alituisesti teroittamalla nöyryyden ja altistumisen hemmottavia ominaisuuksia, suuressa määrin murtanut ihmishenkeä. Ei yksikään ihminen voi tosissaan uskoa ikuisia rangaistuksia, ilman että koko hänen luontonsa menee pilalle, ja ilman että hän joutuu pelonalaiseen mielentilaan omiensa ja muiden ihmisten tekojen tähden, joka pelko ei sovellu yhteen miehekkään arvollisuuden ja vapauden kanssa. Nöyryys ja alistuvaisuus ovat usein kyllä toivottavia avuja, mutta yhtävähän nämä kuin mitkään muutkaan mahdolliset tuntemisen tavat ovat kaikissa tapauksissa sanottavat hyviksi, ja niiden teroittaminen noin ylimalkaan on samaa kuin aikaansaada äärettömän paljon pahaa. Kun niitä koetetaan alituisesti tyrkyttää henkilöille, joiden sielu jo ilmankin on murtunut ujoudesta, itseluottamuksen ja voiman puutteesta, kyvyttömyydestä todellisesti nauttia elämästä (mikä kaikki on nykyjään juuri päävirhe luonteissamme), niin se paljon muistuttaa vanhaa parannustapaa: lyödä usein suonta ja antaa ulostavia aineita, jotka keinot lääketiede onneksi on hylännyt ja jotka vähitellen voivat lopettaa kaiken ruumiinvoiman. Nykyjään sekä sielu että ruumis eivät vaadi hurskautta tai laupeutta tai nöyryyttä tai hartautta, vaan vaativat itseluottamusta, miehekästä intoa ja todellista elämännautintoa,— sanalla sanoen terveyttä.»

Ja puhuessaan yhteiskunnallisista epäkohdista yleensä, sanoo tekijä:

»——Suurin osa tästä surkeudesta riippuu suorastaan siitä, ettemme tunne onnen ja hyveen luonnollisia lakeja, että päästäksemme tästä surkeudesta alituisesti takerrumme yliluonnollisiin keinoihin luonnollisten asemesta. Mitä hyödyttävät rukoukset, että jumala armahtaisi köyhiä, poistaisi köyhyyden tai ehkäisisi juopumuksen ja porttolaitoksen! Kaikki rukoukset taivaan alla eivät vähimmäksi osaksikaan voisi auttaa tätä kurjuutta ja tätä rikoksellisuutta. Ainoastaan tarkoin tutkimalla onnen luonnollisia ehtoja, voidaan näin siunattu tulos saavuttaa. Kuinka paljon aikaa onkaan tuhlattu, kuinka paljon inhimillistä tuskaa ja alennusta onkaan saatu tuntea, kun on pidetty kiinni näistä petollisista keinoista!

»Usko ylenluonnolliseen on aina vaikuttanut masentavasti ihmisten pyrintöihin kurjuuden poistamiseksi. Köyhyyttä on pidetty välttämättömänä pahana, joka on ylhäältä lähetetty ihmissuvulle, mahdollisesti rangaistukseksi heidän ylpeydestään ja synnistään. Tauteja on myöskin vuosisatojen kuluessa arvosteltu tässä väärässä valossa, kunnes lääketaito on näyttänyt niiden täydellisesti riippuvan fyysillisten lakien rikkomisesta. »Jumala on sallinut», taikka: »Jumalan käsi lepää heidän ylitsensä», on ollut alituinen sananparsi niiden suussa, jotka näkevät ylenluonnollista ilmestystä kaikkialla, ja tältä kannalta ovat siveystieteilijät aina halveksineet niitä tuumia, jotka tarkoittavat ihmissuvun olojen nostamista ja parantamista. »Nämät eivät voi onnistua»,—sanovat he—»sillä köyhyyden ja kaikkien muiden yhteiskunnallisten onnettomuuksien syy on ihmisissä itsissään asuva pahennus. Ja eikö raamattukin sano, etteivät köyhät koskaan katoa maan päältä?» Siis tyytyvät he rukoilemaan ylenluonnollista apua ihmismielten muuttamiseen, ja panevat verrattain vähän arvoa luonnontutkijan toiveihin ja aikeihin. Mutta tämäpä, vaikka sureekin ihmisten nykyistä alennuksen tilaa, on kuitenkin täynnä toivoa, sillä hän ei voi unohtaa sitä suurta totuutta, että kaikki kurjuus syntyy luonnollisista syistä, luonnonlaeista, joita on rikottu, ettei siis myöskään ole olemassa ylenluonnollisia esteitä sen poistamiseen, ja että me, kunnioittaen tutkimalla onnen ja onnettomuuden, paheen ja hyveen, köyhyyden ja rikoksen erilaisia syitä, olemme ajallamme, ainakin suuressa määrin, poistavat nämät epäkohdat.»

Erityisesti hyväksyin sen ajatussuunnan, joka oli viimeisessä kappaleessa. Se oli minun mielestäni valtava totuus, että ihmisten oli oma asiansa järjestää, korjata ja parantaa yhteiset laitoksensa ja olonsa, että jos he olivat syypäät niiden huonontumiseen, niin he myöskin itse voivat ne jälleen entiselleen saattaa,—ettei mitään ole tapahtunut ylenluonnollisesta sallimuksesta, vaan kaikki on seuraus luonnollisesta asiain kehityksestä. Se oli ihmisen ylpeys, kunnia ja onni, että hän tällä maanpallolla oli yksin herra, että hän sai muutella ja asetella täällä aivan niinkuin tahtoi.

Porttolaitos—niin, minä tätä laitosta pakosta käytin ja olisin ollut valmis neuvomaan sen käyttämistä paraimmalle ystävälleni,—oli yhteiskunnallisena laitoksena surkea epäkohta, kurja vääryys, Ei saanut, ei voinut olla oikein, että meidän keskellämme oli olemassa semmoinen mädännys. Yhteiskunnan piti muuttua niin, ettei porttolaitos siinä olisi välttämätön. Kuinka se voisi tapahtua, se ei ollut minulle aivan selvä; selvä oli vaan, että laitos oli poistettava. Ja jos ei muuten, niin kirkolliset käsitykset avioliitosta olivat hävitettävät; taloudelliset olot olivat muutettavat niin, että yhteiselämä tuottaisi aineellista voittoa eikä tappiota, kuten nyt; naisille oli välttämättä hankittava ansiotyötä, naisen tila oli parannettava, naisen arvo nostettava j.n.e.—kuka kaikki silloiset mietteet luettelisikaan!

Näin alettuani arvostella olevia oloja, ja yltyneenä siitä kasvavasta itseluottamuksesta ja voimasta, minkä tämä arvostelu tuntui minussa kehittävän, löysin epäkohdan toisensa perästä ja toistansa suuremman, Minä muistan, että tämä arvostelu, jonka kynsissä tahdoin pitää koko maailmaa, oli muuttunut ihan äkkiä minulle varsinaiseksi tarpeeksi, sielun ruuaksi, jota paitsi en voinut elää. Minä iloitsin kaikista näistä erehdyksistä, sillä ne antoivat minulle tilaisuutta pidellä totuutta kädessäni ja vakuuttaa itselleni, että minä sen omistin.

Erittäin teki mieleni arvostella ihmisten jumaluudenkäsityksiä, heidän jumalanpelkoansa, jumalanpalvelustansa ja kirkonmenojansa. Se oli näistä käsityksistä johtuva, tuo katsantotapa, jonka mukaan maailman järjestys on ylhäältä meille annettu, riippuu Korkeimman tahdosta,— siis myöskin kaikki köyhyys, kaikki eriarvoisuus ihmisten välillä. En voinut olla tuntematta suorastaan vihaa semmoista ihmistä kohtaan, jonka tiesin »uskonnolliseksi». Ja minä melkein nautinnolla ilmoittelin, etten puolestani enää uskonut mihinkään jumaliin, että olin »ateisti» ja pidin sitä kunnianimenäni,—että materia on ollut olemassa paljoa ennen kuin henki, ettei nytkään ole olemassa oikeastaan muuta kuin voima ja aine, joista kaikki muu sitten on syntynyt.

Löysin niitä, jotka, kuten minä, tahtoivat nousta vastarintaan yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan ja rakastivat odottaa suurta yleistä vallankumousta, jonka sanoivat jo olevan ihan kynnyksellä ja joka tulisi ukkos-ilman tavalla puhdistamaan koko maailman. Löysin kirjallisuuden, joka voimalla kävi olevia oloja vastaan; löysin sen ajanhengen, joka vaati muutosta, täydellistä muutosta, ja hylkäsi kaikki parsimiset.

Syvimpänä syynä kaikkeen kurjuuteen yhteiskunnallisissa oloissa näytti minusta olevan yhdenvertaisuuden puute ihmisten välillä. Yhdenvertaisuuden aate oli tosin jo ennestään ikäänkuin omainen minulle. En tiedä kuka oli istuttanut sen siemenen, enkä myöskään muista, milloin sen olisin itse omistanut. Tuntuu kuin se olisi minulla ollut jo syntyissäni. Ja tuntuu kuin sen pitäisi olla yhtä synnynnäinen jokaiselle ihmiselle. Niin yhdistynyt se on olentooni, etten voisi olla minä, ellei tuo ajatus, pyrintö, vaatimus—miksi sitä sanoisinkaan siinä asuisi. Jo lapsena minä tunsin jonkinlaista vastenmielisyyttä rahaan ja viranomaisiin, uniformuihin ja pakkomahtiin. Sillä tällä ijällä en vielä ymmärtänyt sitä, mitä vanhetessani sain oppia ja vähitellen itsekin todeksi tunnustin: että tuo jyrkkä vallan ja arvon erotus, mikä vallitsee yhteiskunnallisessa koneistossa, on välttämätön juuri yhdenvertaisuuden ja tasapainon ylläpitämiseksi kansalaisten kesken! Lapsena me olemme niin lapselliset, että meistä tuntuu maailma olevan vääryyttä täynnänsä. Me ihmettelemme, että toiset saavat liikkua töyhtöpäinä kenraaleina, koristettuina tähtiin, kultanappeihin, punanauhasiin ja rusettiloihin, syödä ja juoda mitä tahtovat,—silloin kuin toiset kulkevat likaisissa ryysyissä ja syövät kovaa leipää ilman voita.

Mutta nyt sai minussa tämä vastenmielisyys kaikkeen inhimilliseen viranomaisuuteen ja pakkovaltaan suurta vauhtia. Huomasin ilolla, etten ollut yksin minä ehdottomasti pakkovaltaa vastaan, vaan että niitä oli, jotka tahtoivat antaa tämmöisen minulle tutun vastenmielisyyden puhua teoissa. Historiassa ne olivat niitä, jotka olivat panneet toimeen yhteiskunnallisia vallankumouksia, ja nykyisyydessä niitä, joita sanottiin anarkisteiksi. Juuri niinkuin nämä, niin minäkin nyt tahdoin tuntea, että olin ehdoin tahdoin asettunut vastarintaan jumalaa vastaan, että minä oikeana, puhdasverisenä pakanana olin lämmin kanssaihmisiäni kohtaan ja tahdoin auttaa heitä heidän kärsimyksistänsä.—En voinut sammuttaa sydämmestäni myötätuntoisuutta näihin yhteiskunnan hävittäjiin. Rehellisyys, totuus oli minusta heidän puolellaan. Sillä he tahtoivat—ja se oli minusta tärkeintä— perinjuurin sitä, mitä tahtoivat. Tinkimisen varaa ei saanut olla pyrinnöissä pakosta vapauteen. (Sosialistien aatteista vieraannuin senvuoksi, että näin heidän asettavan käytännölliseksi tarkoitusperäkseen etuoikeuksien hankkimisen työväestölle lain ja asetusten avulla. Semmoinen pyrintö tulisi aina rajoittumaan jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen reformatsioniin, ja olisi lopussa, kun uusi työväestön luokka olisi etuoikeutensa saavuttanut ja järjestynyt). Minä olisin tahtonut jyrkkää, ehdotonta ja loppumatonta vastarintaa sitä yhteiskuntaa vastaan, joka myöntää ja jakaa etuoikeuksia jäsenilleen,—ihmisille, joilla täytyy olla yhtäläiset oikeudet kaikilla, omat synnynnäiset oikeudet, jotka eivät ole keltään saadut. Se, joka pyysi yhteiskunnalta etuoikeuksia, hän pyysi itselleen samaa väkevämmän oikeutta, johon koko yhteiskunta oli perustettu, ja joka oli vääryyttä, väkivaltaa ja verenvuodatusta.—Ainoastaan anarkistit olivat perinpohjin ja oikein käsittäneet lain järjestämän väkivallan epäpyhyyden. Ainoastaan heillä olikin täysi totuus sydämmessä.

Mutta—heidän keinonsa olivat väkivaltaisia ja verisiä, ja ne siis myöskin sisälsivät vääryyttä. Semmoisia keinoja ei saanut käyttää yhdenvertaisuuden aatteen toteuttamiseksi. Ihan toisella tavalla oli tämä aate ajettava.—Millä tavalla? »Vähitellen itsestäänkö», lain ja asetusten avulla?—Ei. Sillä tärkeintä koko kysymyksessä juuri oli se, että muutoksen piti olla perinjuurinen, täydellinen, eikä se saisi merkitä vaan siirtymistä toisesta pahasta toiseen.

Kysymystä en voinut ratkaista. Ja suuren osan ikääni olen sitten elänyt tietoisena tästä ratkaisemattomasta ristiriitaisuudesta, joka ulottui kaikkialle, mihin vaan ajatukseni käänsin. Yhdeltäpuolen eli minussa vaatimus, että piti viipymättä muuttaa kaikki; toiseltapuolen ei saanut käyttää väkivaltaisia keinoja; mutta syvimmin olin vakuutettu, ettei mitkään rauhalliset parsimiset voineet ihmiskuntaa auttaa kurjuudesta, jonka juuria minä aavistin ja olin tunnustelevinani niin kaukaa.

Nyt, kun minulla ei enää tätä ristiriitaisuutta ole olemassa, voin vaan sanoa, että koko tuo vaatimus saada perinjuurin, täydellisesti puhdistetuksi maailma ulkopuolellani syntyi siitä sanattomasta, itsellenikin tunnustamattomasta sisällisestä tiedosta, että ainoastaan perinjuurinen, täydellinen muutos olisi voinut auttaa minua itseäni, ja että minä, seuraamalla kirjan neuvoa, olin oikeastaan vaan siirtynyt toisesta pahasta toiseen,—siitä tiedosta, että olin kesken jättänyt sisälliset taisteluni, suhteeni jumalaan ja sen kanssa aikeeni muuttua perinpohjin.

Se tieto, että olin antautunut kirjan neuvoa seuraamaan, että yhä enemmän tulin uudessa muodossa esiintyvän paheen orjaksi, ja että samalla olin jättänyt aikeeni muuttua täydellisesti, teki, etten voinut jatkaa mitään sisällistä elämää. Minulle päinvastoin tuli tuntuvaksi pakoksi vapautua siitä, koko tuosta elämästä sisällisine ajatuksineen, kokemuksineen ja rukouksineen,—vapautua siitä arvostelusta, joka välttämättä käypi kaiken sisällisen elämän edellä ja mukana. Ja sen sijaan käänsin arvostelun kärjen ulkopuolelleni. Sillä kokonaan arvostelematta ei ihminen voi olla; se on hänessä välttämätön tarve. Ja niin minä nyt käytin kaikkea minulle mahdollista teräväpäisyyttä tuomitakseni olevat olot ja ympärilläni olevan yhteiskunnan.

Mutta yhtä välttämätöntä kuin minun näin oli löytää uutta esinettä arvostelulleni sen sisällisen arvostelun sijaan, joka minussa oli vaijennut,—yhtä välttämätöntä oli löytää ulkopuolellani alaa, jossa olisin voinut olla jalo, suurimielinen, rakastavainen, hyvä—sen sisällisen hyvään-pyrkimisen sijaan, jonka olin jättänyt.

Ja tähänkin tarjoutui tilaisuus.

[Leo Tolstoi väittää tupakanpolton syntyvän tarpeesta tukahuttaa omantunnon ääni. Tätä väitettä todistettaessa kelpaisin minä eläväksi esimerkiksi. Sillä juuri tähän aikaan, jolloin minä lakkaan sisässäni arvostelemasta ja koetan saada sekä itseni että muut vakuutetuksi siitä, että minulla on jotain muuta tekemistä elämässäni, tulee tupakanpoltto minulle varsinaiseksi tarpeeksi. Se auttoi minua haihduttamaan mielestäni omituisen henkisen epämukavuuden tunteen, joka vaivasi henkisesti aivan kuin esimerkiksi sopimaton kaulus voi vaivata ruumiillisesti. Vaivasta en ollut muka tietääkseni ja kuitenkin alituisesti ryhdyin erityisiin temppuihin sitä haihduttaakseni. Vasta sittenkuin jälleen voitin itselleni sisällisen elämän, on minulle ollut mahdollista luopua tupakoimisen tavasta.]

Rakkaus kansaan.

Siihen aikaan kuin tulin ylioppilaaksi, kulki suuri kansallinen herätys läpi meidän maan.

Ihmismieliin oli levinnyt uusi kansanrakkauden oppi. Oli syntynyt ja tuhansissa sieluissa vastakaikua löytänyt aate, että kansan kieli, jota tähän asti julkisessa elämässä, ruotsalaisen sivistyskielen rinnalla, oli melkein hävetty käyttää,—joka oli ollut vaan talonpoikien kieli maalla ja palvelusväen kieli kaupungeissa, oli nyt tunnustettava sivistyneiden kieleksi, ja uuden yhteisillä voimilla luotavan kansallisen sivistyksen mukana vähitellen korotettava maan korkeimman hallituksen kieleksi.

Ne, jotka nyt kuulevat ympärillänsä tätä kieltä jo valmiina sivistyskielenä, tuskin voivat ymmärtää sitä voimakasta tunnetta, joka vielä noin viisitoista vuotta sitten nostatti koko kansaa, kun siinä tuli yleiseksi ajatus, että oli häpeä nähdä oma äidinkieli sysättynä syrjään tässä sen kotimaassa, ja joka niin kuvaavasti puhkesi esiin rakastetuissa runosäkeissä:

Äänisjärvi, Pohjanlahti,
Auranrannat, Ruijansuu,
Siin' on suomalainen mahti,
Jok'ei oo kenenkään muun!
Sillä maalla sie oot vahti,
Älä ääntäs halveksu!
Nouse siis sä suomenkieli
Korkealle kaikumaan!

Erittäin oli innostus virinnyt ylioppilaihin, joita siihen aikaan koko maan huomio seurasi.

Kansallisen liikkeen herättäjän, Juhana Vilhelm Snellmanin heegeliläinen rakkauden oppi sytytti ylioppilaiden mielet ilmi liekkiin. Se oli uusi, demokraattinen oppi: sivistyneiden oli lähestyminen sivistymättömiä, herrojen piti muuttua talonpoikien veljiksi. Herännyt rakkaus kansaan oli pidettävä ylinnä kaikkea muuta; isänmaalle oli kokonaan uhraantuminen; yksilö oli vaan katoova varjo kansan rinnalla; yksilöt olivat vaan muotojen vaihtelua niinkuin meren laineet, jotka nousivat ja laskivat olematta itsessään mitään.

Ja he muuttivat vanhat sukunimensä suomalaisiksi, niinkuin jättivät koko entisyytensä ja vannoutuivat uudelle tulevaisuudelle.

Kun minä ensin tulin heidän piireihinsä, niin hämmästyin ja ihastuin sitä elämän rikkautta, intomieltä, vapautta, jossa he näyttivät elävän. He olivat täynnä suuria, rakentavia aatteita ja jaloja tulevaisuuden aikeita. Heidän silmänsä loistivat ja heidän verensä kuohuivat. Eikä heillä minun nähdäkseni ollut aavistustakaan mistään kivuloisesta, ikävästä, hedelmättömästä sisällisestä elämästä ja taistelusta.

Minä melkein kadehdin heitä. Minä myöskin olisin tahtonut tulla semmoiseksi kuin he. Minulla oli, kuten jo sanoin, välttämätön tarve juuri tämmöiseen ulospäin menevään aatteelliseen elämään, jonka päämäärä olisi tulevaisuudessa ja olisi ylevä, jalo,—johon kaikki ajatukset, kaikki pyrinnöt olisivat voineet kiintyä.

En vaan voinut innostua niinkuin he, vaikka kuinka olisin tahtonut. Tunsin, että heillä oli jotakin, jota minulla ei ollut, ja että se juuri oli tuo »rakkaus isänmaahan». Ja sentähden minä tutkimalla tutkin, mikä tunne se oikeastaan oli sydämmessä, jota he sanoivat isänmaanrakkaudeksi. Sillä mahdotontahan oli, ettei sitä minulla ollut, jos oli kaikilla muilla.

Vihdoin pääsinkin sen perille,—vaikka ensin hyvin epäilin olinko löytänyt oikean tunteen. Sillä se oli sydämmen monien tunteiden joukossa vähäpätöisimpiä. Se lehahti vaan vaatimattoman lämpimänä esille äidinkielen tutun soinnun kanssa,—värähti mielessä, kun muistui hongan humina kanervaisella salolla, tai kiurun viserrys pellon pientareella.

Ymmärsin toverien puheista, että se oli juuri se oikea tunne, se, joka oli sanottava rakkaudeksi kansaan eli isänmaahan. Silloin se minullakin yhtäkkiä alkoi kasvaa siksi, mikä se oli muilla. Isänmaallisia puheita kuultaessa, isänmaallisia lauluja laulettaessa ja isänmaanmaljoja juotaessa se saattoi paisua valtavaksi tunteeksi pienimmästäkin kosketuksesta. Ja minä paloin halusta näyttää tovereilleni, että nyt minäkin osasia innostua,—rajattomasti niinkuin hekin, ja puhua ihan saman hengen voimasta kuin hekin,—niin, että minulla oli ehkä enemmänkin intoa ja että osasin lausua suurempiakin ajatuksia, kuin mitä olin heiltä kuullut. Pian oli tuo ensin niin vähäpätöinen tunteen värähdys muuttunut ikäänkuin lähteeksi koko elämälle, koko tulevaisuudelle; se puhalsi todellisuudeksi ihanimmat ihanteet ja teki lihaksi ja luuksi kaukaisimmat haaveet.

Elämä oli nyt minunkin kuin asetettu uudelle pohjalle; minäkin olin kuin uudestasyntynyt, minullakin oli usko.

Eikä ollut epäilystä enää; varmin luottamus oli sydämmessä. Sillä elämä, joka perustui isänmaanrakkauteen, uhraantumiseen kansalle, ei voinut viedä harhaan. Ja meillä oli kaikilla tosi aikomus perustaa vastainen elämämme tähän rakkauteen, unohtaa itsemme ja elää vaan isänmaalle.

Hehkuvana elämäninnosta, horjumatta luottaen uuteen tulevaisuuteen, minä aloin tämän väririkkaan, edessäni tuhansissa taitteissa heijastelevan, kimeltelevän elämän,—elämän ilman Jumalaa.

Niin, mitä Jumalaan tulee, minä luulen, että tässäkin kohden nimenomaan tahdoin tuntea voimaa ja uskallusta ja intoa riippumatta hänestä. Minusta tuntui selvään, että minä olin, riippumatta Jumalasta, itse synnyttänyt kaiken sen henkisen rikkauden, joka niin uhkuvana ja niin aavistamattani oli alkanut tulvata sydämmestä.—Eläen hengen maailmoissa minä tosin saatoin usein puhua Jumalasta, minulla saattoi olla paljon tekemistä itse käsitteen kanssa, saatoin äkkiä unohtaa ateistiset mielipiteeni ja innokkaasti selitellä, että Jumala on rakkaus, että hän on juuri se meidän rakkautemme kansaan. Mutta Jumalaa sisällisenä uskottina en kaivannut. En antanut itselleni aikaa kuullakseni ääntä, joka niin vaatimattoman hiljaisesti tahtoi minulle jotakin sanoa, ja kesken minun korkealentoisimpia elämänpyrintöjäni kutsui pois melusta ja julkisuudesta, pois kaikesta maineentavoittelusta ja kilpailusta ja suuresta tulevaisuudesta.

Tämän elämän lyhyt kertomus on seuraava:

Minä luon itsestäni kuvan, jommoisena tahdon olla uuden ympäristön silmissä.

Jo alussa mainitsin, että ja mistä syystä olin ujo ja arka luonteeltani.

Määrittelin ujouden niin, että se oli pelko antamasta itseäni ilmi muille,—pelko, että muut loisivat itselleen semmoisen kuvan minusta, jota voisivat arvostella,—pelko, että minusta ajateltaisiin toista ja epäedullisempaa, kuin mitä tahtoisin ajateltavan. Ja sanoin, että tämä pelko äärimmäisesti johtui vaatimuksesta, että muiden täytyi rakastaa minua. Sanoin, että tämmöisen rakkauden tarve, kaipaus, tavoitteleminen on ollut minun elämäni punainen lanka.

Kun nyt tulin uuteen ympäristöön, vaati minulta ihan ensimmäiseksi ratkaisua juuri se kysymys, miten pääsisin tästä ujoudestani.

Mahdotontahan oli omistaa kaikkia noita suuria aatteita, innostua ja hehkua—ja samalla olla ujo. Aatteet käskivät minua purkaantumaan toisille, ja innostus kehoitti puhujalavalle. Ja niin oli minullakin edessäni selvä tienhaara: joko pysyä semmoisena kuin olin, ujona ja julkisuutta kammovana, taikka kerrassaan voittaa ujous ja rohkeasti, omin käsin, avata itselleni tulevaisuus ja elämä. Toisella puolen näytti minusta olevan minun pienuuteni ja vähäpätöisyyteni ehdot, ja toisella ehdot suuruuteen.

Tämä kysymys ja sen ratkaisu sattuu ajassa kokonaan yhteen minussa tapahtuneen, äsken kuvatun käänteen kanssa.

* * * * *

Siihen aikaan meidän joukossamme oli eräs puhujatoveri, joka oli yleisen ihailun esineenä. Hänellä oli omituinen voima vetää meidät puoleensa. Hänen sanansa olivat täynnä intoa, täynnä uhkaa ja rohkeutta. Meistä tuntui kuin hänen kanssaan suomenkieli olisi ylpeänä noussut oikeuksiinsa, majesteettisena kohottanut päätänsä ja muistuttanut meille raukkamaisuuttamme, jotka olimme antaneet oman äidin kielemme olla poljetussa asemassa.

Muistan, että me eräässä valmistavassa kokouksessa, jossa häntä ei ollut läsnä, teimme sellaisen päätöksen, että aijotussa ylioppilasjuhlassa ei saisi tulla kysymykseen muuta kuin yksi ainoa ruotsalainen puhe.—Kun hän sitten tuli saapuville, riensimme me ylpeinä ilmoittamaan hänelle, kuinka äärimmäisen päätöksen olimme tehneet.

Hän katsahti meihin kummastuneena:

—»Mutta hyvät ystävät, miksi tätä yhtäkään puhetta?»

Me vähän nolostuimme, ja joku meistä rupesi selittämään, että vaatiihan toki oikeudentunto … ja niin edespäin.

Se, mitä hän siihen vastasi, oli hänen hehkuvimpia puheitansa. Se oli tähdätty juuri tätä oikeudentuntoa vastaan, joka yksityisen tunteena nousi kansan etuja vastaan. Meidän ei ollut ainoastaan aatteessa tunnustaminen, että tahdoimme tehdä kansan edut omaksi tarkoitukseksemme, vaan meidän tuli käytännössä toteuttaa aate, se on, meidän tuli väkisin kukistaa vastustajamme ja murtaa heidän valtansa. Pois siis turha sääliväisyys ja yksityinen, tehoton oikeudentunto!

Se oli juuri nyt, jolloin minä ymmärsin, kuinka tuo vähäpätöinen sydämmen tunne, joka oli vaan lehahtanut esille äidinkielen soinnun tai jonkun kotoisen muiston kanssa, saattoi muuttua valtavaksi kaikki nieleväksi tunteeksi ja luoda minusta uuden ihmisen.

Hänen kuumuutensa tarttui meihin. Me kaikki hänen kanssaan tahdoimme maailmalle todistaa, ettemme suomalaisina olleet missään suhteessa ala-arvoiset muiden rinnalla. Kuka uskalsi olla tunnustamatta meidän arvoamme! Kuka uskalsi ylenkatsoa sitä, mistä me ylpeilimme! Mutta jos uskalsi, niin me tahdoimme kukistaa, maan tasalle musertaa hänet, hävittää niin, ettei jää jälkeäkään!

Kaikki ihailivat häntä ja hänen rohkeuttaan.

Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen. Sillä ei kukaan osannut liikkua uuden opin aatteissa, niinkuin hän. Ja sentähden olivat hänen sanansa meidän uskontomme.

Eläköön hän, joka tulkitsee meidän tunteemme!

Me saatoimme hurmaantuneina nostaa hänet hartioillemme ja kantaa juhlasaatossa läpi riemuitsevan ylioppilasjoukon. Kaikkia kuohutti sama innostus häneen ja yhteiseen asiaamme. Minä näin kuinka toverien kasvoihin nousi puna, kuinka heidän silmänsä paloivat, ja kuinka valmiit he olivat kaikkeen, mihin hän kehoitti.

Hän oli uusi ihminen.

Tiesin niin selvästi, mitä he hänessä rakastivat, mitä ajatuksia, mitä puhetapaa, mitä äänenpainoa, mitä kädenliikkeitä. Hän ei puhunut koskaan yksityisistä asioistaan. Ei olisi hänen suustaan voinut kuulla mitään, mikä olisi koskenut esimerkiksi hänen omaisiaan tai muita hänen personallisia suhteitansa.

Koko hänen olentonsa tahtoi sanoa, kuinka vähäpätöisenä ja asiaan kuulumattomana hän piti kaikkea semmoista. Niinkuin yksityiselle oikeudentunnolle hän ei antanut mitään merkitystä, niin hän ei antanut merkitystä yksityisen personallisille sukulaisille. Ja ilmaistakseen tätä kaikkea meille, hän ei aina tarvinnut sanoja; kun me—hänen opetuslapsensa—istuimme hänen ympärillään juomaseurassa, saattoi hän ruveta heittelemään laseja pirstaleiksi maata vastaan, yhden toisensa perään, tai pyyhkäistä pöydältä kaikki, mitä siinä oli, kysymättä sen kalleutta ja välittämättä ravintoloitsijan laskuista. Ja me ymmärsimme hänet ja tunsimme, ettei hän tälläkään tahtonut muuta, kuin osoittaa halveksimistansa yksityiselle punnitsevaisuudelle ja kirota kaikki vaikuttimet, jotka eivät olleet kotosin ylempää, kuin omasta personallisesta rahakukkarosta.

* * * * *

Ihminen sisältää aina enemmän ja syvempiä elämän arvoituksia, kuin mitä toiset voivat hänestä nähdä. Enkä minä tällä kuvauksella olekaan tarkoittanut määrätä hänen olemuksensa rajoja. Olen vaan tahtonut ilmaista, mitä minä itse silloin hänestä otin ja ihanteekseni omistin. Ydin kaikesta siitä, mitä hänessä ihailin, muuttui minussa siksi kuvaksi, jommoisena nyt itse tahdoin esiintyä ympäristölleni.

Tietysti jos minä tahdoin antaa semmoisen käsityksen itsestäni, että se olisi ihastuttanut muita, niin en minä voinut esikuvaa valita muusta, kuin siitä, mitä itse ihailin.

Tässä tarkoituksessa oli ennen kaikkea juuri ujouteni kukistettava. Sillä se oli omansa ilmaisemaan tuota personallista yksilöllisyyttä, joka ei saanut tähän kuvaan kuulua.

Muistan, kuinka, ensimmäisen puheeni edellä taistelin ujouteni kanssa, kuinka vaikea minun oli sitä voittaa. Yhdeltä puolen tuntui, ettei mikään asia maailmassa voisi olla luonnottomampaa, kuin minun esiintymiseni julkisena puhujana. Ja toiselta puolen näytti, kuin olisi koko elämäni riippunut siitä, että voitin ujouteni ja esiinnyin. Kaikki riippui siis siitä, että minä osasin peittää ja salata sen, mikä oli enin minua, se on, minun ujouttani eli sisällistä vastahakoisuutta julkisuuteen.

Sentähden, kun sitten astuin esille, en luule, että kukaan olisi voinut huomata ujouden merkkiäkään minussa. En tiedä itsekään mistä sain kaiken tuon rohkeuden ja ponnen. Lausuin puheeni semmoisella yhtyvällä voimalla, että omat sanani minua kummastuttivat ja innostuttivat. Ajatus oli puheessani jyrkkä ja osoitti minun kuuluvan radikaaleistakin radikaalisimpiin. Tunsin selvästi, että minäkin tempasin kuulijat mukaani ja että he vaan odottivat tilaisuutta räjähtää kestäviin hyvä-huutoihin minulle.

Ei kuitenkaan kaikki. Puheeni kestäessä ja sitä lopettaessani katseeni lensi tutkivana ja nopeana yli kuulijajoukon. Ja minä näin muutamien pilkallisesti nauravan minun odottamatonta ja vähän aiheetonta innostustani. (Muistan vieläkin ketkä ne olivat ja millainen ilme oli heidän kasvoissansa). Mutta paljoa suurempi joukko oli niitä, joihin huomasin onnistuneeni vaikuttaa sen kuvan itsestäni kuin tahdoin. He olivat ihastuen kummastuneet ja vaihtoivat keskenään hyväksyviä katseita ja päännyökkäyksiä. Minua he tulivat onnittelemaan ja me olimme kaikki heti kuin vanhoja ystäviä istuessamme juomapöytien ääreen.

Vielä samana iltana olin niin päässyt ujoudestani, että kävelin erään ystäväni kanssa edestakaisin keskellä valaistua juhlasalia, muiden pysyessä enemmän tai vähemmän seinien vierustoilla. Me puhelimme kovalla äänellä yleisistä asioista, enkä minä lainkaan tuntenut ahdistusta siitä, että tiesin olevani kaikkien huomion esineenä. Ja vaikka puhelimme asioista, oli minulla paljoa lähemmin mielessäni omat askeleeni, liikkeeni, päänpudistukseni, naurahdukseni.—Sillä, kaiken aikaa minä nyt »loin kuvaa itsestäni».

Tämä oli alku.

Näin minä ikäänkuin annoin suunnan sille toiselle itselleni, joka ihan uutena olentona oli kasvanut entisen minuuden rinnalle; eikä ainoastaan uutena, vaan—omituista kyllä—täydellisenä vastakohtana entiselle.

Tämä alkava kuva siitä, jommoiseksi tahdoin, että muut minua ajattelisivat, selveni nyt minulle yhä enemmän ja minä kehitin sitä yhä pitemmälle. Vastoin sisäistä luontoa esiinnyin ympäristölleni puhujana, julkisuudessa eläjänä. Tämä uusi minä oli pelkäämätön, kuumaverinen entusiasti, se oli iloinen, reipas, toverillinen,—ei rakastanut senttimenttaalisuutta, ei suruja eikä yksityisyyksiä, oli aina valmis tuimimpaan puolueotteluun, lähti viimeisenä juomaseurasta——niin, niitä oli jo tuhansia vivahduksia, jotka välttämättä kuuluivat tähän kuvaan.

En silloin huomannut erästä seikkaa, joka aivan kuin varkain hiipi ihan sydänverieni ääreen:

Minulle syntyi vihollisia.

Niistä vihollisista vähät, jotka olivat vastustajamme,—jotka eivät ymmärtäneet rakastaa suomalaista kansallisuutta, tai rakastivat omaansa ja sortivat meidän. Nämä viholliset olivat vähimpiä. Ne olivat luonnollisia ja välttämättömiä vihollisia, joita paitsi ei olisi voinut olla koko tuota taistelua suomenkielen ja kansallisuuden puolesta.

Varsinaiset viholliset minulle kasvoivat omassa suomalaisessa puolueessa,—semmoiset viholliset, jotka todella herättivät minussa vihamielisyyttä.

Ne olivat niitä, jotka olivat nauraneet ylenpalttista innostustani ja näyttäneet minua arvostelevan. Toisin sanoen: niitä, jotka eivät omistaneet sitä kuvaa minusta, jommoisena olin esiintynyt ja useimpia miellyttänyt.

Minä en silloin ymmärtänyt, että tämä katkera vihamielisyys heitä kohtaan olisi ollut missään ristiriidassa sen aatteen kanssa, joka käski rakastamaan kansaa ja tähän rakkauteen panemaan elämäni. Ne olivat minusta niin eri asioita, etten niitä yhtaikaa osannut ajatellakaan.

Elämä siirtyy tulevaisuuteen.

Tuon kuvan luominen ei suinkaan pysähtynyt tämmöiseen puhujan kuvaan. Puhujan kuva ja sen ylläpitäminen oli pääasia vaan niin kauan kuin kysymys oli esiintymisestä olevassa elämässä ylioppilastoverien keskuudessa.

Niinkuin palo ottaa yllykettä siitä, mitä kohtaa, ja tavoittaa kaiken nielemistä, niin tavoittaa syttynyt ihmismieli kaiken omistamista, mitä se edessään näkee.

Ylioppilaiden takana oli toisia ihmisiä, paljoa taajemmissa ryhmissä. Mitä minä olin heille? Ei mitään. He puhuivat paljon ja suurella ihastuksella henkilöistä, joita etevämpi tiesin olevani.—Minäkin tahdon olla heille jotakin! Heillä täytyy olla kuva minusta. Niin,— koko kansalla täytyy olla kuva minusta!

Mutta niinä kansallisen liikkeen aikoina oli kansallamme kuva miehestä, jota se kunnioitti herättäjänänsä,—joka oli sen suuri mies, sen rakkauden esine. Hän oli meidänkin kaikkien ihanteemme, jolle pidimme hehkuvia puheita ja vietimme innokkaita juhlia.

En siis kaivannut mallia tähänkään kuvaan.

Kuitenkin on tällöin suuri erotus huomattava. Kun puhujana esiinnyin, niin loin kuvaa nykyisyydessä. En tietysti voinut ryhtyä luomaan kuvaa kansalle, niinkuin olin ryhtynyt luomaan kuvaa tovereilleni. Tämä suuren miehen kuva oli kokonaan tulevaisuuden asia. Se oli luotava vastaisuudessa, elämälläni.

Mutta vaikka itse haave olikin näin luonteeltaan määrätty, olivat sen toteuttamisen keinot kuitenkin kokonaan epämääräiset ja aivan vähän selvinneet. Mielessä voivat risteillä milloin mitkin aikeet, eri aikoina erilaiset, eilen toiset kuin tänään, tänään toiset kuin huomenna, joskus toisilleen ihan vastakohtaisinakin. Ja onhan se luonnollista; sillä lukemattomathan ovat ne tiet, jotka voivat viedä suuruutta kohden,—jotka voivat tehdä minut kansan rakastamaksi.

Oliko siis tarpeellista tulla senaattoriksi, pitikö pyrkiä professoriksi, vai muutenko kansallissankarina tulla kohotetuksi kansan ihanteeksi,—ne olivat toisarvoisia kysymyksiä, joitten ratkaisusta en vielä tiennyt mitään.

Ainoastaan siitä oli selvä tieto, että oli tarpeellista osata voimakkaasti rakastaa sitä kansaa, jolle tahtoi olla suuri; että oli välttämätöntä tehdä jokin suuri, mittaamaton palvelus kansalleen, jokin valtava hyvätyö. Tieto, että rakkaus todella asui minun sydämmessäni, se oli, joka antoi niin suuren voiman tälle haaveelle ja teki sen toteuttamisen minulle uskottavaksi ja varmaksi.

Mutta nyt on kaikki rakkaus sitä laatua, että se voi elää vaan nykyisyydessä. Ainoastaan jos se vaikuttaa vastaavaa toimintaa nykyisyydessä, jos se on välitön vaikutin tekoihin, voi se elää ja pysyä elon lähteenä, laajeta ja kasvaa.

Minä luulen, että yhtä huomaamatta kuin viha toista puolueryhmää vastaan sai sijansa sydämmessäni, yhtä huomaamatta tapahtui minussa vähitellen vaikutinten vaihdos. Varma on, että tänä kehitykseni kautena tapaan itsessäni tulevaisuudenhaaveen,—tuon kansalle luotavan kuvan,— päävaikuttimena kaikkeen toimintaani. Ja rakkaus on jo siirtynyt vaan välttämättömäksi ehdoksi tämän haaveen toteutumiseen.

Tämä rakkaus ei siis itse vaikuttanut mitään toimintaa; se ei siis voinut kasvaa eikä laajeta, vaan pysyi aikojen kuluessa yhä samana ajatuksen tai tunteen esineenä. Ja kun se ei mennyt eteenpäin, niin sen täytyi vähitellen himmetä.

Muistan selvästi, kuinka tärkeänä pidin, etten tätä rakkautta kadottaisi, kuinka minä koetin ikäänkuin todistaa itselleni, ettei se ollut ohennut eikä kutistunut, kuinka koetin puhaltaa itseeni innostusta, ja kuinka minä sitten lohdutin itseäni sillä, että jos tuo rakkaus ajaksi sammuisikin, niin voisin minä sen kyllä tulevaisuudessa tarvittaessa jälleen eloihin herättää, kun olisin muuten kypsynyt ja valmistunut tuohon »suureen elämäntyöhön».

Missä on se elämän punainen lanka, jonka toisen pään olen kerinyt auki?

Se kulkee nyt tulevaisuudessa. Siellä minä kerran tulen rakastetuksi, sitä minä rakennan, sitä varten elän. Nykyisyydessä minulla on, paitsi läheisempiä tovereita, jotka tuntevat minut ja minun aikeeni, vaan yhä karttuvia vihollisia, jotka eivät minua ymmärrä eivätkä tunnusta.

Tulevaisuuteen siirtyi siis koko elämäni. Tulevaisuuden haave oli nyt sydämmeni sisäisin ajatus, sen syvin vaikutin. Siitä mieli syttyi, sille sydän sykki. Se sisälsi ainoan ja kaiken elämänviehätyksen,

Humaltuminen muuttuu tarpeeksi.

Ei se ensin ollut mikään tarve. Se vaan viritti innostustamme, aukasi sydämmen ja päästi kielen kahleista.

Mutta sittenkuin julkinen puhuminen ja isänmaalliset puheet olivat joutuneet pois muodista, jatkoimme me juomista totuttuna seurustelutapana keskenämme. Se tuotti meille hauskuutusta.

Tulevaisuus oli niin minun, niin varma minä siitä olin, että katsoin voivani juoda vaikka kolme vuorokautta yhtämittaa, ilman että sillä asialla oli vähintäkään vaikutusta oikeaan elämääni. Kaikki me ajattelimme niin, että mehän juomme vaan nyt; että sitten siellä tulevaisuudessa me tietysti emme juo. Ja mitä tehdään nyt, se on vaan satunnaista, merkityksetöntä. Nykyisyys on ikäänkuin vaan jonkinlainen varjo verraten siihen oikeaan elämään siellä tulevaisuudessa. Ja mitäpä siitä, jos vähän riehahtaakin nuoruudessa. »Man måste rasa ut!» sanoivat jotkut.

Sitäpaitsi, mitä minuun tulee, juominen kuului tavallaan siihen kuvaan, jommoisena tahdoin esiintyä tovereilleni. Vastatakseni tätä kuvaa täytyi ennen kaikkea esiintyä niin, ettei minussa olisi voinut havaita mitään pikkumaista punnitsevaisuutta, ei mitään peitettyjä, siveellisiä näkökantoja, jotka jollakin tavoin olisivat rajoittaneet iloisuuttani juomingeissa tai käskeneet minua esimerkiksi poistumaan kotiin määräaikana. Mielelläni kerskasin, kuinka muka tuimalla juomaretkellä olimme kulloinkin olleet. Minä tiesin, etteivät ihmiset minua tuominneet, vaan päinvastoin myötätuntoisesti naurahtivat: no jaa, hän nyt on kerran semmoinen! Ja juuri tuo »hän nyt on kerran semmoinen» se kuuluikin minun kuvaani toverien piirissä. Jos minun oli mahdoton kieltäytyä lasista punssia, jota toveri ehdotti, niin se ei ollut siksi, että olisin ollut juomisen orja, vaan siksi etten tahtonut rikkoa sitä kuvaa, joka toverilla oli minusta. Tämän kuvan orja minä olin.

Mutta varsinaiseksi tarpeeksi muuttui humaltuminen minulle vasta vähitellen ja ihan toisista syistä.

Ihmiselämä ei ole muuta kuin alituista nykyisyyttä. Entisyys on jo eletty, tulevaisuus on vielä elämättä. Ainoastaan nykyisyydessä on itse elämä.

Jos joku, tuntien syvää tiedonhalua, huomaa tarpeelliseksi ottaa selkoa esimerkiksi lakikirjamme historiallisesta kehityksestä tai pääoman suhteesta työhön, niin hän hankkii itsellensä tarpeelliset kirjat, lukee ne, ja hankkii uusia ja lukee nekin, ja lukee vielä kolmannetkin, kunnes huomaa, että hänen käsityksensä on selvä, ja tietonsa on riittävä. Kaiken aikaa on itse työ häntä viehättänyt. Suurella innolla hän on kaivellut kirjallisuuden aarteita ja sisällisellä ilolla tuntenut käsityksensä ja tietonsa laajenemista. Hän on elänyt nykyisyyden elämää, vaikka hän onkin ymmärtänyt, ettei hän yhdessä silmänräpäyksessä saa tahtoansa toteutumaan, vaan pääsee sen perille vasta tulevaisuudessa.

Aivan erilainen on sitävastoin sen mielentila ja sen työ, joka asettaa itse tulevaisuuden tarkoitusperäkseen. Jos minä luen kurssikirjoja vaan suorittaakseni lainopillisen tutkinnon, joka minulle on tarpeellinen saavuttaakseni vissin päämäärän, esimerkiksi päästäkseni johonkin virkaan, niin minä elän ulkopuolella nykyisyyttä. Minun työlläni ei ole yhteyttä sen tarkoituksen kanssa, jossa sitä teen. Pian suoriutuakseni minä koetan päästä työstäni niin vähällä kuin mahdollista, luen vaan mitä on välttämättömintä, mieluummin kompendioita. Minun työni, nykyisyys, ei voi minua viehättää. Minä elän tulevaisuutta varten.

Näin minä suoritin melkein kaikki pitkälliset lukutyöni tulevaisuuden ajatuksissa.

Tottumus viihtymään näissä ajatuksissa, tottumus tekemään vaan sellaista työtä, jonka yllykkeenä oli tulevaisuuden haave, kasvatti minussa vähitellen vastenmielisyyttä niitä lukemattomia asioita ja kysymyksiä kohtaan, joita nykyisyys alituisesti tuo esiin ikäänkuin ratkaisua vaatiakseen. Niillä ei ollut mitään merkitystä. Ne olivat olemassa ikäänkuin vaan vaivatakseen minua. Sillä ne esiintyivät aina vaatimuksina, kehoittaen välittömään toimeen, johon ei minulla ollut aikaa eikä halua. Nykyisyydellä oli aina minulle sanomista, ja jos ummistin korvani yksiltä vaatimuksilta, oli sillä kohta tarjona toisia, jos ei muuta niin: sinun pitäisi lopettaa keskeneräiseksi jäänyt kirjoitus, jonka aate muuten hälvenee ja kadottaa tuoreutensa.—Ei; minä jätän sen toistaiseksi, minulla on nyt tärkeämpää tekemistä. Taikka: sinä olet laiminlyönyt äitiäsi; sinä olet ollut maksamatta velkaasi toverille, joka on rahapulassa; sinä et ole ottanut selkoa tärkeästä päivänkysymyksestä. Ja jos täytän yhden näistä tehtävistä, niin nykyisyyden vaatimukset siitä vaan kasvavat. Ikäänkuin ilostuen voitostaan se kietoo minut heti pikkuasiainsa suunnattomaan joukkoon: kas tässä, tässä, tee tämä, tee tuo!—aivan kuin se vaan tahtoisikin kääntää huomiotani pois tulevaisuudesta, laasta umpeen koko sen tien, jonka olen elämälle viitoittanut. Ja sitäpaitsi, minulla on himmeä aavistus, mihin tämä nykyisyyden tienhaara johtaisi. Minä aavistan, että nykyisyys vihdoin ottaisi esiin kauan sitten unohtuneet kysymykset, ja sanoisi minulle: sinä elät tovereinesi porttoloissa;— tämmöiseksikö sinä aijoit tätä elämää, kun hait pelastusta paheestasi? —ja oletko sinä nyt edes itsesaastutuksesta vapaa?

Ei, ei, se on mahdotonta, etten minä olisi muuta kuin mitä olen nykyisyydessä.

Minullahan on suuret aikeeni. Minullahan on tulevaisuuteni!——

Mutta jos saankin tuon äänen vaikenemaan, niin jääpi minuun omituisesti kalvava vaiva.

Minun täytyy saada ikäänkuin vahvistusta, varmuutta siihen, etten ole huono. Minun täytyy jälleen saada nukutetuksi itseni siihen uskoon, että nykyisyys on jotakin olematonta ja merkityksetöntä.

Ja siinä tarkoituksessa minä haen esille toverini.

En tosin tarvitse hakea, sillä tiedän hyvin, missä he ovat, miksi he ovat sinne tulleet ja mitä he aikovat toisillensa sanoa. Minä vaan tulen heidän seuraansa.

Mutta me emme voi vapaasti puhua toistemme kanssa, ellemme juo. Erittäinkin emme voi sanoa toisillemme juuri niitä sanoja, joita kaipaamme ja joita varten olemme tulleet yhteen. Juomatuulella sitävastoin nuo sanat tulevat sanotuksi kuin itsestään. Ne saattavat olla vaan jotkin pari sanaa, joita toinen tarvitsee. Koko kysymys saattaa olla siinä, että saan tietää, kuinka hyvä mies minä olen, tai että näen toisen pitävän totena tulevaisuuden aikeitani ja uskovan niihin. Sillä se on tuo vakuutus, jota minä tarvitsen. Mutta juuri ne sanat ovatkin mahdottomat sanoa humaltumatta; kieli ei käänny; tuntuu kovin kömpelöltä.—

Enhän silloinkaan ollut viinan orja. En kurkistellut kaappiin, enkä ymmärtänyt juomista yksikseni.

Ja kumminkin oli humaltuminen minulle yhtä välttämätöntä, kuin minulle oli välttämätöntä saada toisilta tuo vakuutus ja haihduttaa itsestäni tuo omituisesti kalvava vaiva.

—Minä tunnen tämän vaivan herkästi, edeltäpäin, ennenkuin se on ennättänyt kasvaa rasittavaksi. Tunnen omituisen levottoman pyrkimisen vapautumaan siitä, ennenkuin se vielä on olemassakaan.

Tätä vaivaa minä saatan tuntea ollessani kotona, niiden ihmisten seurassa, jotka näkevät minussa sen, mitä olen sisällisesti, eivätkä usko siihen kuvaan, jona esiinnyn ulkopuolella kodin seiniä. Minä en viihdy heidän seurassaan. Minun täytyy ulos, sinne, missä minua uskotaan ja missä itsekin saan jonkinlaisen uskon, että olen sitä, mitä minusta luullaan.

Tätä vaivaa minä pakenen, kun jätän kesken jonkun vaikeuden, voittamatta sitä; kun päätän tyytyä siihen, mihin en ole tyytyväinen. Jollen pakenisi enkä haihduttaisi sitä, tiedän, mimmoiseksi se kasvaisi. Kaikki horjahtaisi, koko itseluottamukseni ja tulevaisuuteni.

Tätä samaa vaivaa on minussa valmis synnyttämään kevätpäivä. Sillä sen tuores ilma, sen uhkuva eloisuus ylistää nykyisyyttä ja kutsuu nykyisyyden elämäniloon, jota minulla ei ole. Kevät ja sen ihanuus joka hetkellänsä uhkaa pian haihtua, ja sentähden kehoittaa ja kiirehtää minua. Mutta nyt minä en voi nauttia. Kevät on kuin minun ulkopuolellani. Minun ohitseni, editseni vaeltavat nykyisyyden ihanuudet, ne jättävät minut. Kaihoa herättää minuun kevätpäivä. Minun täytyy juoda sammuksiin tämä keväinen kaiho. Täytyy tuntea jälleen omaa elämääni. Minun kevääni on tulevaisuudessa.

Tämä vaiva tuntuu minussa, kun vihdoin huomaan, että selvänä ollessani en enää voi rauhassa ajatella tulevaisuuttani, että minä hetki hetkeltä levottomasti muuttelen sen pääpiirteitä, että se ajatuksen kuva, johon olen koonnut koko tulevaisuuteni voidakseni olla jokakerta ajattelematta sen erikoisuuksia, ja joka on aina tarvittaessa mielessäni vilahtanut, on ikäänkuin kulunut, enkä minä voi enää sopivaa uutta keksiä; kun huomaan, että minulla ei ole enää sitä luottamusta, tulevaisuuteeni, ei ole enää sitä uskoa, sitä horjumatonta varmuutta, joka ennen teki rohkeimmatkin toiveet mahdollisiksi ja ylimielisesti painoi alas kaikki epäilykset. Ja minun täytyy saada luottamukseni takaisin, täytyy uskoa, sillä koko elämäni riippuu siitä uskosta.

Silloin on toverielämä ja sen kanssa välttämätön humaltuminen muuttunut tarpeeksi.

Kaksinaisuuden huipulla.

En voi tarkkaan sanoa, milloin vihdoin kadotin uskon alkuperäiseen tulevaisuudenhaaveeseeni.

Varmaan silloin, kuin huomasin, ettei minulla ollut entisestä suuresta rakkaudestani kansaan enää jäljellä muuta kuin se vähäpätöinen tunteen värähdys, jonka olin löytänyt äidinkielen soinnussa ja kotoisen seudun muistossa. Vähitellen oli tämän tunteen ympäriltä kadonnut koko sen taika ja sen mahti. Ja minun täytyi itsekin oudostua, että olin voinut niin mahdottomia haaveksia.

Tämän tulevaisuuden kadottaminen ei kuitenkaan läheskään vienyt minua epätoivoon. Kun tunsin, että ilma loppui tältä suunnalta, jatkoin hengitystä toisaalta, enkä ollenkaan ruvennut tukehtumaan. Entisen tulevaisuuden sijaan minä nyt vaan tein sisässäni ikäänkuin sopimuksen uuden tulevaisuuden kanssa,—kaikessa hiljaisuudessa.

Tämä sopimus uuden tulevaisuuden kanssa,—jonka luonteesen kohta tulen,—täytyi tapahtua ihan samassa kuin vanha tuli hylätyksi; niiden välillä ei ole voinut olla vähintäkään aukkoa. Sillä ilman tulevaisuutta en olisi voinut hetkeäkään elää, vaan olisin samassa silmänräpäyksessä kadottanut kaiken malttini; olisin kuin pudonnut pohjattomuuteen tai—kuten sanoin—tukehtunut. Ja tuo ylimeno vanhasta uuteen piti myöskin tapahtua niin, etten ollut ikäänkuin tietävinäni koko muutoksesta, niinkuin ainakin itsekkäästi jotakin ajatellessa tai päättäessä.

Minä vaan ymmärsin, että oli välttämätöntä antaa sekä itselleni että niille, jotka minua tunsivat, riittävä selitys muutokseen.

Sillä mehän olimme ennen kaikki toinen toisillemme koettaneet vakuuttaa juuri sitä, ettei innostuksemme ollut mitään hetkellistä nuoruuden innostusta, että mitä me ajattelimme ja puhuimme, sitä tulisimme ajattelemaan ja puhumaan koko elämämme. Emmekä me ketään olleet niin halveksineet, kuin niitä, jotka olivat koettaneet meille todistaa, että muka mekin, niinkuin kaikki muut, aikaa myöten jättäisimme innostuksen vähemmälle ja koreasti alkaisimme pyrkiä aineelliseen varallisuuteen ja yhteiskunnalliseen merkitykseen.—Me emme tulisi niin tekemään, vaikka koko maailma niin tekisi!

Ja tähän muuttuneen kannan selitykseen tarjoutui mitä sopivin tilaisuus,—tilaisuus täydelliseen käänteeseen. Sillä aivan kuin minua varten oli juuri siihen aikaan Schopenhauer ja hänen pessimisminsä tullut muotiin. Heti kun haistoin ilmasta tämän lähestyvän ajan hengen, olin minä sen ensimmäinen lapsi, ja minulle oli kohta selvänä, mitä minä tulisin olemaan sekä omissa että muiden silmissä.

»Elämän karvas kokemus oli nyt muka minulle osoittanut, etteivät aatteet ja ihanteet kelvanneet mihinkään. Kaikki tyyni oli vaan nuoruuden hullutusta. Tasa-arvoisuuden toteuttaminen oli maailmassa mahdotonta. Yhteiskunta ei liikahtanut meidän aatteittemme vaikutuksesta. Päinvastoin, mitä lujemmin siihen jyskytti, sitä selvemmin sain huomata, kuinka kallion kova se oli. Se liikkui vaan minkä itse suvaitsi, kehittyi ja muodostui vähitellen itsestänsä. Juuri tuo »vähitellen itsestänsä» oli totuus, vaikka olimmekin ennen halveksineet sitä ja pitäneet sitä anastajain ja sortajain valittuna tunnuslauseena. Mutta mitään kehitystä parempaan päin ei yhteiskunnalla voinut olla, koska tasa-arvoisuus oli saavuttamaton. Aina tulisi olemaan niitä, jotka tahtoivat ylentää itsensä muiden kustannuksella. Koko yhteiskunta-rakennus ei ollut muuta kuin rauhallinen tilaisuus muutamille sysätä raskain työ toisten niskoille, vapautuakseen siitä itse ja päästäkseen ylellisyyden ja hyvinvoinnin nautintoon.—Mutta yhtä vähän kuin oli yhteiskunnalla mitään tulevaisuutta, yhtä vähän oli tulevaisuutta odotettavana yksilöllä. Kaikki se onni, jota ihminen haaveksii ja odottaa tulevaisuudelta, on turha häikäsykuva,—niin, jos ei onneksi tahdo sanoa varallisuutta ja porvarillista avioliittoa; kaikki vähitellen sammuu ja katoaa ja muuttuu mullaksi; ihminen saattaa korkeintaan vaan surullisesti hymyillä sille elämälle, jota hän oli pantu elämään. Jos hän vielä jotakin toivoi ja johonkin luotti, niin oli se todistus hänen kehittymättömyydestään; kaiken kehityksen hienoin huippu oli synkkä pessimismi, ja sen järkevin pää—itsemurha.»

Olin siksi sokaistu, etten itsekään voinut erottaa omaa kuvaa oikeasta olennostani, vaan luulin olevani sitä, mitä tahdoin olla omissa ja muiden ajatuksissa: Ja sentähden, vaikka hyvin tiesin, että olin luopunut vanhasta tulevaisuudestani paljoa ennen, kuin olin katsonut tarpeelliseksi muuttua pessimistiksi, kuvailin kumminkin, että tämä pessimismi todella oli minut näin perinpohjaisesti muuttanut.

Itse asiassa olin kuitenkin niin vähän pessimisti, etten ainoastaan ollut tekemättä itsemurhaa, vaan päinvastoin olin mennyt naimisiin ja antautunut täydellä todella ratkaisemaan kysymystä, miten voisin järjestää elämäni mahdollisimman mukavaksi, huolettomaksi, suloiseksi, onnelliseksi. Ja tiesin hyvin, että se juuri oli minun uusi tulevaisuuteni.

Elämäni punainen lanka oli ihan itsestään siirtynyt entisestä tulevaisuudesta. Minulle yhtäkkiä ei ollutkaan enää tärkeä koko kansan rakkaus, vaan yhden ainoan ihmisen: vaimoni.

Erilaisuus pyrintöjeni esineissä ei estänyt täydellistä yhtäläisyyttä tämänkin uuden rakkauden historiassa. Minä olin löytänyt senkin, niinkuin olin löytänyt isänmaan rakkauden, aluksi vähäpätöisenä tunteena sydämmen monien tunteiden joukossa; olin sitten temmannut sen erilleen muista, nostanut ylemmäksi muita, ikäänkuin että: tässä se nyt on! minäkin olen nyt löytänyt sen kuuluisan rakkauden, jota runoilijat ylistävät ja joka romaanin sankareja viepi teosta tekoon, sen ikuisen rakkauden, jota varten ihmiset elävät ja maailma pyörii! minä tahdoin tuntea sitä yhtä voimakkaana kuin kuka tahansa muu!—Ja niin paisutan minä tämänkin tunteen mahdollisimman suureksi, aivan kuin tahtoisin sillä itselleni todistaa, että olen nyt löytänyt elämän varsinaisen sisällyksen. Minä tahdon taaskin uhraantua. Minun oma etuni ei saa merkitä mitään. Minä elän vaan sitävarten, että saattaisin vaimoni onnelliseksi. Ja taas olen tuntevinani samaa luottamusta ja varmuutta, enkä epäile mitään.

Mutta tässäkin käy jalojen aikomusten niinkuin ennen. Aivan pian ne kääntyvät vastakohtaansa. Sillä nytkään ei minun rakkauteni synnytä muuta kuin tulevaisuuden tarkoituksia. Ja nykyisyydessä pääsee itsekkäisyyteni täyteen valtaan. Rakkauteni on nykyisyydessä vaan vaatimus, että hän minua rakastaisi. Ja sitä varten minä koetan olla hänen edessänsä kaikkea muuta kuin mitä olen. Ylennän alituisesti itseäni hänen silmissään, puhun hänelle suurista aikeistani, joita tuskin itsekään uskon, ja koetan laittaa niin, että hän vaan oivaltaisi, että minä olen parempi, jalompi, viisaampi, lupaavampi kaikkia niitä miehiä, joita hän tuntee tai tulee tuntemaan.—Sitten minä vähitellen alan huomata, kuinka yhä enemmän paljastun hänen edessään ja hän ei oikein tunnusta minua siksi, miksi olen tahtonut antaa itseäni ilmi; alan usein epäillä, että hän näkee jotakin alhaista minun olennossani, ja sentähden ei voi ihailla minua, ei pitää minua muita parempana eikä rakastaa muita enemmän; alan kiusata häntä mustasukkaisuudella ja katkeroitan sekä hänen että oman elämäni, pannen alttiiksi koko sen onnen, jota olin sekä hänelle että itselleni aikonut.

Ainoa onni se oli odotettavana tulevaisuudeltamme. Nykyisyys ei nytkään viehättänyt minua entistä enemmän. Nykyisyydessä en tehnyt mitään koko huomiolla enkä koko rakkaudella. Kaikki tein tulevaisuudelle.—Vaimoni kerran kyyneleet silmissä valitti, ettei minulla ollut mitään oikeata halua kodin laittelemiseen. Muistaakseni en osannut puolustaa itseäni, mutta minä tunsin näin:—kyllähän minä kotia haluaisin rakentaa, mutta eihän tämä meidän kotimme ole se oikea, se koti, jonka me kerran todellakin perustamme; eiväthän nämä satunnaiset huonekalut, jotka sinä olet tuohon kerännyt ja järjestänyt, tule ehkä olemaankaan siinä oikeassa tulevaisuuden kodissa.——

—Mitä sinä tekisit, jos saisit sata tuhatta? kysyi vaimoni.

Mitäkö minä tekisin. Sepä kysymys!

Yhdeltä puolen se oli juuri ydinkysymys. Sillä tiesinhän minä, että minulle oli tullut kaikkien ajatusteni ajatukseksi kysymys, miten voisin saada tarpeeksi rahaa toteuttaakseni vastaisen onnen.

Ja toiselta puolen minun täytyi hämmästyä, etten voinut vastata tähän kysymykseen. Aikeita oli monenlaisia ja erilaisia. Ja ne, jotka olivat lähimpänä sydäntä, tuntuivat niin lapsellisilta ja alastomilta, ettei niitä olisi omalle vaimollekaan tunnustanut aikamiehen totisiksi tulevaisuuden ajatuksiksi.

Kun istuin kesällä kalastellen venheessä, saattoi minulle olla niin perin selvänä, mitä rahoilla tekisin. Tietysti toteuttaisin vanhan haaveeni: ostaisin maatilkun, johon rakentaisin kesäasuntoni. Eikä se vielä ollut pääasia. Pääasia oli, että siinä olisi minulle erikoinen venevalkama ja erotettu huone kalastustarpeita varten, jotka järjestäisin tarkasti, verkot erilleen, onkivavat erilleen, siimat vyyhteihin hyllyille ja sinne myöskin koukut, kukin laji omaan eri rasiaansa.—Tai ajattelin vastaista purjevenhettäni, jonka sisustus oli minulle pienempiin erikoisuuksiin asti selvänä.

Näin kesällä.—Mutta syksyllä oli tulevaisuuden kuva jo toinen:

Tärkeätä oli kaikissa tapauksissa lämpimät, korkeat, aistikkaasti sisustetut huoneet. Minun huoneessani (—vaimoni huone oli vähitellen häipynyt mielikuvituksesta) pitäisi olla kokonaismatto yli permannon,— käynti ei saisi kuulua kuin hiljaisena tassutuksena,—arvokkaat verhot korkeissa ikkunoissa, tummat seinät, joita koristavat taulut ja kipsikuvat. Kirjoituspöytäni—painava, viheriäverkainen—tulisi seisomaan vapaasti melkein keskellä huonetta. Pöydällä olisi matalajalkaiset kynttilät, komeat kirjoitusneuvot, avattu kirja, jonka lehdellä luinen paperiveitsi.

Tai kun kävelen alkaneen syksyn lokaisilla kaduilla: Miksi en pitäisi hevosta ja vaunuja! Ettäkö sitä moititaan ja nauretaan? Mutta moittijat ja naurajat eivät ole muuta kuin kadehtijoita. Mitäpä moitittavaa olisi asiassa.

Taikka minä tulisin matkustamaan ulkomaille, missä eläisin sen ajan, joka Suomessa on pimein ja ikävin. Kartuttaisin siellä tietojani, puhuisin sujuvasti ranskaa ja englanninkieltä, ja kotimaassa olisin keskuksena kaikelle kirjalliselle ja taiteelliselle elämälle.

Ja ihan kuin kaupanpäällisiksi saattoi näihin tuumiin liittyä aatteellinenkin puoli, joka ei ollut suinkaan vielä käynyt minulle tarpeettomaksi.

Kun minä tähän kaikkeen tarvittavia suuria rahoja saadakseni ajattelin niitä korkeita yhteiskunnallisia asemia, joihin lainopilliset tietoni ja kielitaitoni minua oikeuttivat, niin minulle samassa tarjoutui ihankuin itsestään tilaisuus olla sekä isänmaallinen että jalomielinen. Korkealta asemaltani minä kyllä tietäisin valvoa isänmaani etuja ja vaikuttaa kansani parhaaksi. Eikä ainoastaan sitä; Tahtoisin myöskin olla uskollinen nuoruuteni varhaisimmille aatteille. Minä käyttäisin vaikutusvaltaani aikaansaadakseni demokraattiseen suuntaan käyviä muutoksia yhteiskunnallisissa oloissa. Lausunnoissani aina pyrkisin siihen suuntaan, että tasa-arvoisuus ja yhdenvertaisuus kansalaisten kesken lähenisi toteutumistansa; enkä missään ummistaisi silmiäni, missä tämä kysymys olisi ratkaisun alaisena.

Tämmöinen aatteellinen mieliala ei minussa suinkaan ollut mitään satunnaista, vaan minä päinvastoin siihen perehtymistäni perehdyin. Toisin sanoen: minä tiesin niin selvästi kuin omin silmin näin, että pyrin yhteiskunnalliseen asemaan rahan ja personallisen hyvinvoinnin vuoksi; mutta minä tahdoin kuvailla ja kuvailinkin, että pyrin sinne jalomielisyydestä.

Tämä kuvaileminen tuli minulle tarpeelliseksi. Sillä minulle tuli tarpeelliseksi esiintyminen käytännöllisenä, kelpaavana ja luotettavana kansalaisena sen valtiollisen puolueen silmissä, johon kuuluin ja jonka kannatusta pyrinnöilleni toivoin.

Ja kun niin oli, niin ei ollut mikään helpompaa kuin jättää sikseen pessimismi, joka ei näihin piireihin ollenkaan sopinut. Täällä ei kukaan kysynyt, mitä minä olin ollut »ylioppilasaikana». Olot ympärilläni olivat kokonaan muuttuneet, ja minä itse olin nyt jo täysikäisten, julkisuudessa toimivien kansalaisten keskuudessa, jossa en suinkaan tarvinnut pelätä, että kukaan olisi tullut tutkimaan minun isänmaallisuuteni todellisuutta ja vaikuttimiani. Siellä ei edes kuulunut sopivaisuuteen puhua suoraan siveellisistä vaikuttimista julkisessa toiminnassa; olisi tuntunut kovin kömpelöltä ottaa vakaassa seurassa semmoista puheeksi. Siellä puhuttiin vaan puolueen käytännöllisistä tarkoitusperistä. Ja kaikki tuo muu se kuului paremmin lyseolaisille. Oli tietysti itsestään selvä, että julkisuudessa vaikuttavat miehet toimivat isänmaanrakkaudesta, että jokaisella heistä oli sisällinen vakaumuksensa, joka oli hänelle ylin toiminnan ohje. Mutta jos sattumalta muistui nuoruus ja sen vilpittömyys, niin naurahdettiin vaan sopivalla tavalla, tarkoittaen sillä osoittaa, että poikamaisuus oli jo jäänyt ammoisten aikojen taa.

Puolueessa annettiin kullekin arvoa sen mukaan, kuinka pitkälle kukin oli ennättänyt mahdollisuudessa astumaan johonkin vaikuttavaan yhteiskunnalliseen asemaan. Ihmiset ihailivat siropukuisia, vakavia nuoria miehiä, jotka osasivat käyttäytyä ja edustaa itseänsä.

Enkä tarvitse siis lähemmin selittää, mimmoisen kuvan minäkin nyt olin itsestäni luonut.

Huomattava on, että minä tähän aikaan, samalla kuin kaksinaisuuteni näin kasvoi, tulin yhä itsetietoisemmaksi siitä, että minä ja minun kuvani olivat eri asioita.

Mutta vaikka tulin itsetietoisemmaksi, en minä kuitenkaan koettanut heikontaa kuvaani enkä siitä vapautua. Päinvastoin minulle tuli yhä tärkeämmäksi uskotella itselleni, että se oli juuri minun kuvani, joka jotakin merkitsi, ja että tuon toisen minuuden piti vaan koettaa sovittautua kuvan mukaan. Sillä siitä, että muut tunnustivat tätä kuvaa ja sen perustuksella toivoivat minusta jotakin ja kannattivat minua, riippui koko menestykseni, tulevaisuuteni ja onneni.

Muistan hyvin siltä ajalta monta tekoa, joita tiesin aivan itsekkäiksi, lähteneiksi mitä tavallisimmista pikkumaisista vaikuttimista. Mutta minä en asettunut niitä arvostelemaan, en ottanut ollenkaan lukuun, että vaikuttimeni johtuivat halusta ylentää omaa itseäni, ja katsoin kokonaan tämän sisäisen tiedon ohi. Se, että minä oikeastaan en uskonut mihinkään isänmaallisiin vaikuttimiin,—se, että minä oikeastaan olin ateisti,—se kaikki oli minusta jotakin epäoleellista, ja oleellista oli minusta se, mitä olin ulkonaisesti, julkisesti, muiden silmissä, puolueen silmissä, niiden silmissä, jotka odottivat minusta lupaavaa virkamiestä.

Ja jos tämä kaksinaisuus häiritsi minun sisäistä rauhaani, niin ei minulla ollut muuta neuvoa kuin päästä sopusointuun kuvani kanssa. Minun täytyi ruveta ajattelemaan niinkuin kuvani oli kaikissa tapauksissa ajatteleminen. Kun minun piti esiintyä isänmaallisena, sopivassa määrässä kirkollisena, yhteiskuntaa ja olevia oloja. puolustavana, niin aloin hakea järjellistä tukea semmoisille mielipiteille,—pitihän minun toki voida puolustaa itseäni vastaväittäjiä vastaan. Eikä mikään ollut helpompaa. Kaikki oli sitä varten valmistettu ja jo minua odottamassa. Kaikki oli ammoisista ajoista valmiiksi mietitty, kaikki vastaväitteet kumotut ja perusteettomiksi todistetut. Kuka ei tuntisi noita ikivanhoja ajatuksia yhteiskunnallisten olojen historiallisesta kehityksestä, olevien olojen pyhyydestä, kirkonopin välttämättömyydestä rahvaan vuoksi j.n.e. Minäkään en siis tarvinnut näitä ajatuksia itse muodostaa, otin vaan ne täysin valmiina omikseni. Ne olivat tarjolla kuin minua varten. Minne katsahdinkin, siellä ne jo itsestään tulivat minua vastaan, tahtoen ikäänkuin onnitella minua. Ja kun olin ensin yhden ainoan omistanut, kaikki muut virtasivat itsestänsä mukana, aivankuin koko olentoni olisi ollut juuri niitä varten laadittu kuilu.

Ei mikään asia niinkuin tämä auttanut minua pääsemään vakavien ja kypsyneitten joukkoon. Minun taakseni kerääntyi itsestään koko siihen tarvittava tausta. Kun joku nuorukainen tuli minulle selittämään olevien olojen nurinpuolisuutta ja vaati senvuoksi niiden mullistamista, saatoin nyt minäkin aivan niinkuin ne muut vakaat pudistaa hymyillen päätäni. Mutta jos hän itsepintaisesti pysyi väitteessään yhä vaatien mullistuksiansa, niin en tarvinnut muuta kuin avata jonkun laatikon niistä monista, jotka kaikki olivat täytetyt lainopillisilla ja sosioloogisilla tiedoillani ja aivan kuin leikilläni heitellä sieltä esiin tavaraa,—kun hän jo vaikeni mykäksi ja painui alakuloiseksi oman riittämättömyytensä tiedosta.

Mutta puolueessa oli minut huomattu. Ja minä kuulin ääniä, jotka muun muassa arvelivat, että minä olisin saatava Pietariin Suomen ministeri-valtiosihteerin virastoon.——

* * * * *

Jos tämän kuvauksen perustuksella nyt tahtoisi antaa yleisen arvostelun minun luonteestani, niin saattaisi olla hyvin helppo vaan lyhyesti sanoa, että olin turhamielinen.

Arvostelu voi olla aivan paikallaan. Se vaan ei voi tyydyttää minua itseäni. Minä en ole tätä kuvausta kirjoittanut vaan osoittaakseni, kuin turhamielinen olin.

Minun täytyy siis edelleen vielä kysyä miksi olin turhamielinen,—mihin se minussa perustui,—mihin sillä pyrin.

Onhan jotenkin helppo antaa siveellinen arvostelu esimerkiksi keikailevasta naisesta. Me sanomme hänestäkin, että hän on turhamielinen, ja jokainen heti myöntää tuon arvostelun oikeaksi.

Jos meiltä sitävastoin nytkin kysyttäisiin, mitä on hänen turhamielisyytensä, niin olisi paljoa vaikeampi vastata.

Rupeisimme ehkä mielessämme luettelemaan joukon yksityisiä tapauksia voidaksemme ensin päättää, mitä yleensä turhamielisyydellä voi ymmärtää.

Mutta kun rupeamme esimerkkiä kokoomaan, niin hämmästymme, kuinka laajalle tuo käsite ulottuu. Alamme tanssisaleista, poimimme huvipaikoista, peilien äärestä, valtakaduilta; mutta huomaamme, että esimerkkien sarja voi jatkua ihan toisille aloille, missä ei enää ole kysymys huvituksesta eikä kevytmielisyydestä. Koulupoika, joka tekemällä kepposia hakee toveriensa suosiota, saattaa olla turhamielinen juuri samasta syystä kuin kirkollinen vanhus ulkokultaisuudessaan, nuori tyttö samasta syystä kuin tiedemies, taiteilija samasta syystä kuin politikoitsija ja niin edespäin.

Ennenkuin löydämme yhteisen syyn, täytyy löytää yhteinen tunnusmerkki.

Ja tämä yhteinen tunnusmerkki on se, että he kaikki tahtovat ympäristölleen esiintyä jossakin erityisessä valossa, antaa itsestään joku erityinen tekokäsitys.

Nainen, joka heijastellen itseänsä peilissä laittelee pukuansa, koettaa jäljitellä määrättyä kuvaa, mikä esiintyy hänen henkisen näkönsä edessä. Tämä kuva saattaa olla itsenäisesti syntynyt hänen oman makunsa ohjaamana, mutta lienee kuitenkin tavallisesti lainattu muotimaailmasta. Taikka jos hänellä ei ole mitään varmaa kuvaa itsestänsä, niin hän paraikaa peilin edessä luopi sellaista. Hän asettuu milloin mihinkin asentoon, sovittelee kukkaiset milloin vasemmalle milloin oikealle puolen päätä, milloin kohentaa milloin painaa alas tukkansa, milloin hyväksyy milloin hylkää jonkun värin tai muodon, kunnes hänen edessään on semmoinen kokonainen kuva, joka häntä tyydyttää ja jonka hän omistaa.—ja ulkona, kun hän hymyilee ja nyykäyttää päätä tervehdykseksi, kun hän pysähtyy puhumaan jonkun kansaa, saa tilaisuuden liikutella käsiänsä ja usein vaihtamaan kasvojensa ilmeitä, hän kaiken aikaa seuraa kuvaa, joka on hänen mielikuvituksessaan, tai joka paraikaa, siinä puhuessa ja nauraessa, ihankuin itsestään syntyy,—jonka hän tahtoo siirtää toisiin ja jonka hän näkeekin painuvan katselijoihinsa tai kuuntelijoihinsa. Usein on naisten koko ilo ja elämä siinä, että he näkevät onnistuvansa tässä. Ilo ei riipu siitä, että kuva todellakin painuu toisten mieleen, vaan siitä, että tämä kuva siellä myöskin miellyttää ja saattaa kiintymään.

Mutta se ei ole suinkaan yksistään naisille omituinen tuo halu esiintyä jollakin erityisellä tavalla toisten silmissä.

Niinpä tulee valtakaduilla lakkaamatta vastaani miesolentoja, jotka itsestään tahtovat luoda sekä minuun että muihin jonkun vissin kuvan. En tarvitse heitä tuntea; ulkonainen olentonsa heidät ilmaisee. Milloin heidät ilmaisee heidän muheva turkinkauluksensa ja ne silmäykset, jotka sen sisästä suvaitsevat kohdistua ohikulkijoihin, milloin heidän oma jäykistynyt niskansa, teeskennelty käyntitapa tai luonnottoman arvokas nauru. Samaa halua näen nuoressa virkamiehessä, joka ei katso minuun nähdäkseen, mitä minä olen, vaan nähdäkseen, mitä hänestä ajattelen, joka rupeaa puhumaan kanssani valituin lausein ja ääntänsä teeskennellen vakaammaksi, kuin hänen sisällinen poikamaisuutensa tahtoisi käyttää. Ja jos hänen tervehdyksensä ei olekaan mikään suloa tavoittava päännyökkäys, kuten naisen, niin puhuu ihan samaa kieltä se tekokylmä huolimattomuus, jolla hän ikäänkuin tahtoo tehdä uskottavaksi, että hänellä on liiaksikin tuttuja, tai että hän oli ajatuksissaan tervehtiessään, tai tahtoo sanoa, että se on vaan ulkonainen tapa hänellä, että hän tervehtiessään hymyilee ystävällisesti.

Ja jos tulen hänen vastaperustettuun kotiinsa, niin hänen raskaat huonekalunsa, hänen draperiansa ja mattonsa—kaikki minulle ilmaisee sen kuvan, joka hänen ajatuksissaan väikkyy ja jonka hän tahtoo siirtää minuun. Hän tahtoo uskottaa minulle kuuluvansa ylempään yhteiskuntaluokkaan, kuin mihin hän kuuluu, että hän on rikkaampi, kuin on, että hän rakastaa puhtautta enemmän, kuin hän rakastaa, ja niin edespäin.

Mutta kuvan luominen voi perustua haluun esiintyä jossakin erityisessä valossa myöskin mitä sisälliseen olemukseen tulee, eikä välttämättä tarkoita näin ulkonaista muotoa.

Kuka meistä ei tavan takaa huomaisi antavansa ihmisille toisen käsityksen itsestänsä, kuin mikä hän todellisuudessa on. Joka on tottunut tekemään havaintoja omasta sieluelämästään, on varmaan huomannut, että hän on eri ihmisryhmille antanut itsestänsä erilaisiakin kuvia. Hän on voinut yksille antaa aavistaa olevansa iloinen, käytännöllinen, elämänhaluinen optimisti, ja toisille jostakin syystä tahtonut esiintyä melkein »blaseerattuna», kaikki synkissä väreissä näkevänä pessimistinä; mutta kolmansien edessä, joille hän ei ole kyennyt mitään kuvaa itsestään antamaan, hän on saattanut tuntea semmoista epävarmuutta, että on ujostellut ja punastunut kuin koulupoika heidän edessään, aivan kuin olisi läpinäkyvä lasiastia.

Tunnen erään täydessä miehuudenijässä olevan henkilön, joka kokonaan elää siinä kuvassa, jolla hän luulee miellyttävänsä ulkomaailmaa. Hän on sisäisimmässä luonteessaan melkein naisellinen, suhteissaan lähimpiin tuttuihinsa aran hieno. Hän rakastaa kotia ja lapsiansa ja ottaa osaa koko sielullaan heidän puuhiinsa. Hän ihailee semmoista taidetta, missä löytää hiljaista, syvää runollisuutta, joka välttää efektejä ja kaikkea mahtipontisuutta. Mutta tämmöisenä hänet tuntevat vaan harvat lähimmät ystävät. Koko muulle maailmalle hän on ihan toinen henkilö: hän on siellä sitkeä öitten valvoja; juomatuulella ollessaan hän vetää alas kaikki pyhät, arvostelee lokaan koko maailman ja armon hänen silmissään on saavinaan vaan se, joka voi hänelle esittää jotakin suurta, meluavaa, mahtipontista. Ja tämä itsessään niin hieno sielu panee alttiiksi kotirauhansa ja kotionnensa näytelläkseen tuota tekokuvaa, jota hän luulee rakastettavan ja ihailtavan.

Tunnen niinikään taiteilijaluonteen, joka elää ja hengittää siitä kuvasta, mimmoisena yleisö häntä ihmettelee ja ihailee. En tarkoita, että hän olisi yleisön maun orja. Ei; hän on päinvastoin pikemmin luonut maun yleisölle. Mutta sen mukana hän on myöskin tullut luoneeksi oman kuvansa. Ja nyt hän ei voi mitään tehdä, minkä hän pelkää tulevan ristiriitaan tuon kuvan kanssa. Hän kärsii tästä, sillä se rajoittaa hänen alaansa ja estää häntä antautumista uusille urille. Ja sittenkään hän ei voi rikkoa kuvaa, jommoisena niin monet ovat häntä ihailleet ja rakastaneet.

Voin myöskin hyvin ajatella tiedemiestä, joka mitä ulkonaiseen asuun tulee, ei suinkaan välitä mistään kuvasta, vaan puikkelehtii mieluummin huomaamattomana ja vähäpätöisenä ihmisjoukossa. Mutta istuessaan kirjoittamaan tieteellistä teostansa hänelle avautuu se maailma, jonka edessä hän ei suinkaan tahdo kulkea vähäpätöisenä ja huomaamattomana. Hän on vasta alkanut herättää suurempaa huomiota. Hän tietää, että yksi ja toinen tunnettu asianymmärtäjä on pannut hänet mieleensä, muodostanut itselleen käsityksen hänestä ja odottaa jotakin häneltä. Ja hänellä on hyvä vainu siitä, mitä hänen asemassaan olevan tiedemiehen sopii väittää tai olla väittämättä, mikä voi näyttää lapselliselta tieteellisessä teoksessa, vaikka olisikin tosi, ja mikä antaa puhtaasti tieteellisen vaikutuksen esitetylle asialle. Hän tuntee tarkoin kaikki tieteelliset lauseparret, joihin ajatukset, ovat puettavat, eikä hän voi vahingossakaan jättää mihinkään raakaa aukkoa. Ja vihdoin on hänelle selvänä suuntakin, mihin hänen asemassaan olevan tiedemiehen sopii pyrkiä. Sillä tuo »hänen asemassaan oleva tiedemies» on hänen kuvansa, joka häntä johtaa niinkuin valo pimeydessä. Totuus saa tulla perässä niinhyvin kuin taitaa.

Mutta selvimmin näen tätä riippuvaisuutta omasta kuvasta politikoitsijassa. Kuvan luominen ja kuvassa eläminen ikäänkuin kuuluu hänen ammattiinsa. Puolue, jonka johtaja tai vaikuttava jäsen hän on, on vähitellen omistanut sen kuvan hänestä, jota hän alkujaan on tarkoittanut tai joka on itsestään syntynyt silloin kuin hänen esiintymisensä ensi kerran onnistui ja herätti huomiota. Ja nyt on tämä kuva määräävä koko hänen elämällensä. Koko kysymys hänellä on osata ylläpitää tätä kuvaa puolueensa mielessä, olla poikkeematta niistä kehyksistä, joita tämän kuvan luonne määrää, taitavasti ja varovasti sovitella jokapäiväisiä valtiollisia tapauksia itseensä, mutta myöskin olla laiminlyömättä tilaisuutta, milloin kuvan omassa hengessä sopii rohkeasti astua esiin ja pitää sopivaa melua.—Omituista hänelle on vielä se, että hän on, verraten kaikkiin muihin mainittuihin esimerkkeihin, vähin itsetietoinen siitä, että hän toimii tämän kuvan voimasta. Hän on niin kaiken aikaa ja niin täydestä sydämmestä elänyt kuvassansa, että hänen sisällinen ihmisensä on sillävälin jäänyt kokonaan kehittämättä. Hän on täydellinen lapsi erittäinkin mitä hänen toimintansa vaikuttimiin tulee. Hän saattaa tehdä jotakin tavallisesta vihasta tai koston tuomasta ja kuvailla toimineensa puhtaasta isänmaanrakkaudesta. Sillä hän on niin kauan uskotellut muita toimivansa jaloista ja ylevistä vaikuttimista, että hän vihdoin uskoo itsekin omaa valhettansa. Kun hän antaa äänensä ratkaisevaan äänestykseen ja lähestyy uurnaa, näkee hän itsessään vakavan, yleisissä asioissa koetellun, kaikkia syitä ja vastasyitä punnitsevan, taatun miehen, eikä hän tule ottaneeksi huomioonsakaan, että hän oikeastaan oli epävarma viimeiseen hetkeen saakka ja toimitti sisässänsä hyvin kevytmielisen »kruuna vai klaavan», ennenkuin pudotti lippunsa. Istuessaan lakiasäätävässä kokouksessa hän ajattelee sisällisellä liikutuksella sitä suurta edesvastausta, jota hän on pantu kantamaan ja unohtaa samalla, ettei hän suinkaan olisi sallinut, että kukaan muu olisi valittu tähän rasittavaan luottamustoimeen. Juhlapuheissa, vastauksissa maljanesityksiin, mietinnöissä, artikkeleissä ja omassa mielikuvituksessaan hän kuvailee toimivansa jaloista, ylevistä, isänmaallisista vaikuttimista, mutta itse asiassa hän toimii, niinkuin toimii, siksi, että hänen edessään on hänen kuvansa,—että tätä kuvaa kannattaa se puolue, johon hän kuuluu, että hänen täytyy tämän puolueen suosiota ylläpitää. Vielä enemmän:—Hän hämärästi aavistaa, että jos hän kallistaisi korvansa riippumattomille järjen ja sydämmen vaikuttimille, hän joutuisi kuin vuotavalle sannalle, koko hänen kuvansa horjahtaisi ja hän esiintyisi puolueellensa epäluotettavana, epävarmana, tai tulisi kokonaan mahdottomaksikin.

Kaikki tämä soveltuu nyt tosin yhteisen nimen, turhamielisyyden piiriin. Mutta kuitenkin nousee itsestänsä kysymys, mikä on tämän turhamielisyyden perustuksena, joka näyttää kaikkialla niin yhtäläisiä tunnusmerkkiä ja esiintyy kumminkin niin erilaisissa elämänoloissa. Onko se vaan satunnainen ominaisuus luonteessa, vika, josta voi vapautua heti kun on sen huomannut.

Ei, sitä se juuri ei ole. Päinvastoin se tuntuu olevan nykyisen kulttuuri-ihmisen perusominaisuuksia, joka ei riipu mistään satunnaisuudesta. Nainen, joka on tottunut viehättämään sillä kuvalla, jonka hän on itsestään luonut, ei voi mielin määrin luopua keikailemisen tavasta, jos hän keikailemalla juuri kuvaansa luo. Ainoastaan suurempi sisällinen muutos voi hänet tästä tavasta vapauttaa,—semmoinen muutos, joka tekee kuvan tarpeettomaksi, koska on tehnyt itse viehättämisen tarpeettomaksi. Toisin sanoen, hänen täytyy muuttaa uskoansa. Sillä se on hänen sisällisin uskonsa, että hänen on taivuttaminen toisten huomiota, tunnustusta tai rakkautta itseensä. Elämän koko viehätys on hänellä siinä, ja toimiminen jostakin muusta vaikuttimesta tuntuu hänestä käsittämättömältä, mahdottomalta, ikävältä. Elämä tältä toiselta kannalta ei vedä häntä puoleensa; ei viehätä häntä. Hänestä näyttää, että hän häviäisi tyhjyyteen, ettei hänestä mitään jäisi jäljelle, jos hän kadottaisi sen kuvan, minkä hän on itsestään luonut.

Ja aivan samasta syystä ei politikoitsijakaan voi ruveta huomisesta päivästä alkaen toimimaan isänmaanrakkaudesta, jos hän vielä eilen ja tänään toimi oman kuvansa ohjaamana. Hänelläkin on oma piintynyt elämänuskonsa, jota hän ei voi mielin määrin muuttaa. Hänenkään pyrintönsä eivät ole tavallista alhaisempia, sillä hän ei oikeastaan ole koskaan muuhun pyrkinyt kuin taivuttamaan itseensä toisten huomiota, tunnustusta ja rakkautta.

Mutta jos tämä kaikki nyt selitetään vaan turhamielisyydeksi, niin tämmöinen arvostelu katsoo kokonaan kysymyksen ytimen ohi.

Tämmöisen kuvan luominen, sen muuttuminen elämän vaikuttimeksi, ilmaisee, käsitettynä kaikessa laajuudessaan, ulottuen elämän joka alalle, sen erilaisimpiin suhteisin, selvän yleisinhimillisen pyrkimyksen. Siinä ei puhu mikään muu, kuin tuo vanha lapsellinen toisten rakkauden tavoitteleminen.

Siinä puhuu se usko, joka ei ota horjuakseen mistään vastatodistuksista, koska siihen yhtyy elämän koko viehätys ja yllytin.

10.

Kotona.

Eräänä kevännä matkustin vaimoni ja lapseni kanssa vanhempaini kotiin, hovioikeuskaupunkiin. Vietettyä kesän kotona oli syksystä aikomus seurata tuomaria lähiseudun käräjäkunnissa ja tutustua hänen käytännöllisiin toimiinsa, tullakseni vihdoin itse määrätyksi käräjiä toimittamaan, mikä kaikki tarvittiin vastaisia virka-ansioluetteloja varten.

Tulin nyt vanhempaini kotiin juristin koko kukoistuksessa; uusmuotisesti puettuna, käytöksessä alkavaa arvokkaisuutta ja tuota lakimiehille omituista varmuutta joka kysymyksessä, joka eteen sattui.

Näin tyydytyksekseni, että täälläkin tein kaikkiin sen vaikutuksen kuin tahdoin. Erittäinkin nuoremmat kotolaisistani ottivat minut vastaan huomattavalla ihailulla, kun minä tulin ilosena, ryhdikkäänä, kun puhuin oikeuslaitoksesta, maistraateista, poliiseista ja muusta semmoisesta, johon tavalliset kuolevaiset katsovat ylöspäin, aivan kuin olisin ollut kaiken tuon vastavalittu päällikkö. Erityisesti muistelen tyydytystä, minkä minulle tuotti keskustelut—muiden kuullen vanhan isäni kanssa,—keskustelut kunnallisista kysymyksistä, työpalkoista, tullisuhteista, rahakannasta, valtiolainoista. Kaikki nämä kysymykset viehättivät minua täällä kotona—aivan niinkuin ne olivat viehättäneet muuallakin maailmassa—ainoastaan mikäli niiden avulla sain liikutella sitä heijastinta, jolla näyttelin ja tein huomattavaksi itseäni. Tuo halu esiintyä teko-olentona oli niin vahvaksi juurtunut, että minä omien omaisteni edessä jokaisella sanalla pidin huolta kuvani istuttamisesta heihinkin, ja iloitsin onnistumisestani siinä.

Ainoa, jonka ihailu ei minua oikein tyydyttänyt, oli minun äitini. Hän osoitti kyllä iloa, että olin niin pitkälle tarkoituksissani päässyt. Ja hän kuunteli minua huomiolla. Mutta kuitenkin minä olin lukevinani hänen puhuvista harmaista silmistään, että hänen mielestään oli sentään jotakin, joka oli vieläkin korkeampaa.

Heräämiseni

HERÄÄMISENI

SISÄLLYS: