HILJAISUUDESSA

Kokoelma kertomuksia ja näytelmiä

Kirj.

Arvid Järnefelt

Otava, Helsinki, 1913.

SISÄLLYS:

Pelastettu »Kuolema, missä on sinun okaas?» Leipäkannikka Kuninkaitten seurassa Kehrääjä »Hiljaisuudessa» »Velvollisuus», (1-näytöksinen näytelmä) Mustan varsan kuolema Hän loi heidät omaksi kuvaksensa Kuolema. (I näytös)

PELASTETUT

Astun väliasemalla kolmannen luokan vaunuun pitkälle junamatkalle. »Tupakoitsemattomille.»

Vaunu on täynnänsä tärinästä tohloutuneita matkustajia, toiset makuulla, toiset veltoissa istuma-asennoissa, päivänpaisteelta nurkkiin suojautuneina, päät kallellaan seinää vasten, sangen haluttomina siirtymään ja paikkaa vierestään luovuttamaan. Asemasillan mukulakivistä paistaa sietämätön auringon heijastus ikkunoihin. Joku lapsi vaan elää, lyö sylkisillä, karamellintahmeilla kämmenillään ikkunalasiin, hokien: tetä tulee, tetä tulee … eikä näytä lainkaan vaivaantuneelta kivihiilenhajusta, kuumantomuisesta ilmasta ja auringon paahteesta, joka käsittelee häntä kuin paistia.

Huomautettuani vihdoin, että pitkät penkit ovat asetuksen mukaan kolmen istuttavat, saan paikan upeilevan turistin ja sahaansa piilottelevan työläisen väliin.

Kukaan aikuisista ei hiisku sanaakaan. Pitkän hiljaisuuden jälkeen kuuluu ulkoa vihdoin asemamiehen saappaiden kopina, kuuluu hänen kolmas soittonsa, konduktööri puhaltaa pilliinsä, vihellys—olemme liikkeellä, tärähtelemme, tärähtelemme kovemmin, tärisemme, lennämme…

Katse alkaa harhailla matkustajasta toiseen. Ei mitään mielenkiintoista. Yhtä harmaata ja vähäpätöistä kaikki. Luonto aurinkoineen voi usein olla harmaata ja ikävää, niin että mieluummin on siihen katsomatta. Mutta kuinka paljon harmaampaa ja ikävämpää voikaan olla junavaunun unisen riutunut väestö! Suorastaan haluttomuuden herättäjänä, apatian peruskuvana! Ennen menisi meren yksinäiselle kalliolle vilpoisten laineiden joukkoon, kuin yhdeltäkään noista kysyisi minne hän matkustaa ja mitä varten. Matkustakoot minne ikinä haluavat!

Mutta täytyyhän aivojen aina ajatella ja myös silmän aina katsoa. Parempi sitten katsoa johonkin yhteen kuin harhailla yhdestä toiseen. Ja niinpä on vastapäätäni katsottavana jotain epämääräistä harmaata, tarkemmin nähtynä se on harmaata sukkaa kutova vanha harmaa rouvan tapainen, sankalasit nenällä. Aurinko syleilee häntä valtoinaan. Hän tuntuu muita matkustajia jos mahdollista vieläkin ikävämmältä.—Ja tuohonko nyt saan siis tuijottaa neljä, viisi pitkää tuntia lakkaamatta! Mikä viehättävä perspektiivi!

Omatunto sanoo tähän: jokaisella noista vähimmistä on oma suuri kohtalonsa!—Minä vastaan omalletunnolle: tiedän, tiedän, jokaisella, ihan jokaisella, kunhan vaan ei nyt!

Ja koetan väkisin ummistaa silmäni.

Ei nukuta, katse harhailee omin päin, kunnes pysähtyy taas harmaaseen rouvaan. Sukkapuikot käyvät vinhaan, hiljaa kilisevät. Välistä on yksi sukkapuikoista hänen hampaattomien huuliensa puristuksessa, välistä katse nousee silmälasien ylitse ja ryppyinen suu kuiskaa silmukkojen luvun. Huh, kuinka aurinko paahtaa häneen! Minun tulee kuuma vaan katsellessa häneen, vaikka onneksi istun varjossa.

Neljäs asema lähdettyä. Jotain virtoja, siltoja, laitureita, lautatarhoja… Huh!—Mutta—turisti onkin noussut, kokoilee kamsunsa, tila väljentyy, olemme työläisen kanssa kahden pitkällä penkillämme. Vihdoinkin! Saapi ottaa takin napit auki ja antaa liepeiden retkottaa irrallaan! Mikä autuus! Ikkunat auki kummin puolin! Johan taas olemme liikkeellä. Läpi vaunun tuulee huikeasti. Roska silmässä. Mutta antaa olla!

»Jokaisella, ihan jokaisella noista vähimmistä…»—jankuttaa omatunto. »Jokainen heistä elää jotakin ihmeellistä omaa elämäänsä»—jauhaa se jauhamistaan. Sepä nyt merkillistä, ajattelen, ei saa rauhaa enää kurjalla junamatkallakaan! Aina vaan lähimäinen ja lähimäinen!—Mutta rouvan katse on alkanut tuon tuostakin vilkua kutimesta minuun. Katseemme ovat kohdanneet yhtämittaa toisensa. On ilmeistä, että rouva odottaa minun alkavan keskustelun. Äläpäs luulekaan!

Mutta rouva jo hymyilee, näkee ikkunasta lammaslauman säikähtyneenä pakenevan junaa, katsoo minuun ja—hymyilee. Minun pitää näet silloin myös hymyillä.

—Minua vaivaa reumatismi, tokasen vihdoin hänelle, osaksi vaiteliaisuuteni puolustukseksi ja osaksi tyydyttääkseni omantunnon ryhtymällä vihdoinkin keskusteluun vaunun ikävimmän »lähimäisen» kanssa, jolla nyt on »oma suuri kohtalonsa» j.n.e.

—A?—kysyy hän katsahtaen lasiensa yli ja anteeksianovasti hymyillen.

Siis venakko! Se vielä puuttui!

Ajattelin kuitenkin, että on hyvä toisinaan harjoituksen vuoksi puhua tuota kieltä, muuten se minulta kokonaan unohtuu. Ja sanoin siis venäjäksi, että minulla on pahanlainen reumatismi—tietäisikö hän ehkä jotain apua siihen.

Venättä kuultuaan hänen kasvonsa kirkastuivat, sukankudin pantiin heti syrjään ja mitä suurimmalla nautinnolla hän oli heti valmis vaikka kuinka pitkiin neuvotteluihin.

Hän oli matkalla Hankoniemeen, kylpylaitoksessa olevia sisariansa katsomaan.

—Vai on teillä reumatismi? Missä? Selässä? Se on ishias, se on ishias! Se on ishias, sanon minä teille. Tietysti ishias! Ruumiillista työtä! Niin, niin, ruumiillista työtä! Riisuutukaa alastomaksi, ottakaa lapio ja kaivakaa, kaivakaa, kaivakaa, kunnes paranee. Ja se paranee pian, hyvin pian, minä vakuutan. Ei muuta kuin riisuutukaa, lapio ja kaivakaa. Onko puutarha? On? No ja kaivakaa.

Huomasin kohta, että rouva oli noita automaatisesti puhelevia koneita, jotka kerran viritettyinä eivät enää lakkaa soimasta. Sangen mukavia muuten näin matkalla, ei tarvitse paljon vaivata itseään, riittää pieni »vai niin», joku myminä myönnytykseksi, naurahdus—ja he uskovat, että heitä on tarkkuudella kuunneltu ja odotetaan vaan lisää kertomuksia.

—Vai reumatismi?! Mikä reumatismi teissä olisi?! Ette te vielä tiedä mitä reumatismi onkaan. Näkisitte minun sisariani, kas se on toista, se on reumatismia se! Ja mitä kaikkia parannuskeinoja he ovatkaan jo koettaneet, ei mikään auta! Oikeata, ainoata oikeata keinoa eivät ole vaan vielä koettaneet—(huokaus)—eivätkä tule koskaan koettamaan. Niin, eivät koskaan, eivät koskaan. (Uusi huokaus). Sairasvoimistelua. Hierontaa. Savikylpyjä. Lääkäreitä joka jäsenelle. Tuhansia, kymmeniä tuhansia, satoja tuhansia ruplia vaan terveydenhoitoon. Nyt ovat Hankoniemessä. No, mitäpä siitä, kun rahaa on,—eivät suotta ole ruhtinattaria.

—Vai niin…

—Te katsotte kummastellen, minä en teistä näytä juuri ruhtinaalliselta?

Hän vilkutti viisaita silmiään ja nauroi herttaisesti, edeltäpäin nauttien siitä kuinka paljon hänellä siis vielä oli kertomista.

—En, minä en ole enää ruhtinatar—vieläpä sanon: jumalan kiitos, etten ole. Mutta se on toinen asia. He ovat. Reumatismi on niin sanoakseni sukuvika meissä. Yhden sisaristani se on jo kahdeksantoista vuotiaasta kiertänyt täydelliseksi raajarikoksi, hänen kätensä ovat koukussa, jalat kangistuneet kokoon, häntä kuljetetaan ratastuolissa huoneesta huoneeseen, ulkona saa olla korkeintaan jonkun päivän keskikesällä. Toinen sisaristani on myöskin jo hyvällä alulla, kaikki sorminivelet ovat kuin punaisia perunoita. Kolmas sisar tosin vasta »tuntee kipuja», vasta voihkii ja »etsii asentoja» … tiedättehän? Mutta mitäs te tietäisitte, terve ihminen!

—Näytättehän tekin terveeltä.

—Minä olenkin ainoa koko suvussa, minä olen pelastunut.

—Olette ehkä ajoissa ruvennut puutarhassa kaivelemaan?

—Kas teitä vaan, kun pilkkaatte! Mutta mitäpä jos todella olenkin ajoissa ruvennut kaivelemaan ja juuri siksi pelastunut?—Elämä on täynnänsä ihmeitä. Ei noita kömpelöjä poppamiehen ihmeitä, mutta järjellisiä ihmeitä, joilla on tarkoituksia, ja sitä syvempiä tarkoituksia mitä syvemmälle osaa katsoa. Ihminen esimerkiksi tahtoo pelastaa toisen, mutta tuleekin itse pelastetuksi—ja vieläpä pelastetuksi saman henkilön kautta, jonka hän aikoi pelastaa. Aikoi pelastaa, mutta kiitokseksi tuli itse pelastetuksi. Mitä siihen sanotte?

Minä haukottelin ja sitä peittääkseni sanoin luonnottoman kovalla äänellä, käsi suun edessä

—Vai niin…

Hän onneton käsitti kovaäänisyyteni uteliaisuudeksi ja antautui mitä suurimmalla nautinnolla kertomaan, kuinka hän oli siellä tahtonut jotakin pelastaa, mutta toinen pelasti ja hän pelasti ja toinen pelasti, ja pelasti ja pelasti ja pelasti. Minä aivan itkin salatuista haukotuksista.

—Elimme ylellistä elämää maatiloillamme, keisarillisen perheen jäsenet kävivät meillä vieraissa… Minä kasvatettiin pensionaatissa ruhtinattarien ja suuriruhtinattarien joukossa. Oli todella ihastuttavia tyttöjä … muutamat … en voi koskaan unohtaa … ja heistäkin vielä moni muistelee minua… Mutta elämämme oli joutavaa, turhanpäiväistä. Tytöt ovat mainion hyviä, kun vaan eivät ole toisten tyttöjen joukossa. Yksin ollen semmoisella letukalla voi olla ihanteita, jopa jumalakin, mutta toisten seurassa ei ole muuta kuin lemmenjuttuja, pukuja, kujeita, enin sittenkin lemmenjuttuja. Ne eivät koskaan kyllästytä tyttölaumaa. Kaikilla oli tietysti omat rakastettunsa, minulla myöskin.

—No niin. Kun minun lemmenjuttuni tuli ilmi, hämmästyivät toverini. Olin rakastunut hurjastelevaan, rajuun luutnanttiin. Hän oli tosin ylhäistä, hyvinkin ylhäistä sukua, mutta ylhäinen maailma oli hänet jo jättänyt, koska skandaalien jälkeen hänen maineensa korjaus oli melkein mahdoton. Toverit pitivät hänestä paljon, ja kauniin ja jalon näköinen hän oli ulkomuodoltaan, mutta kaikki yritykset saada hänet lopettamaan raju juopottelunsa osottautuivat turhiksi.—Minä olin nuorena myös hyvin kaunis ja voinpa teille kertoa, että minuun oli silmänsä iskenyt muun muassa—mutta ettehän te tunne meidän suurmaailmaamme, onkin ehkä parempi että vältän nimiä. Sanalla sanoen, tieto, että olin lemmistynyt tuohon juopottelevaan, toivottomaan luutnanttiin, sai aikaan mitä suurimman hämmingin ja hämmästyksen ympäristössäni. Jos te kuitenkin luulette, että aijon kertoa teille romaanin vanhempieni estelyistä tai karkausretkistäni, niin erehdytte. Me sisarukset olimme omissa asioissamme täysin itsenäiset, vanhempamme olivat kuolleet ja holhoojamme oli aivan vallassamme. Sitä suurempi oli kauhistus tyttölaumassa, ja heidän virittämänsä vehkeilyt meidän liittomme lopettamiseksi olivat todellakin suuremmoiset.—Rakastuin häneen silmittömästi lainkaan häntä vielä tuntematta muuten kuin näöltä. Ensi näkemältä! Hän taisi olla silloinkin juovuksissa. Näin hänet toisten upseerien joukossa, suuressa kevätjuhlassa, paraatien jälkeen. Kaikki, jotka seisoivat hänen ympärillään, katsoivat häneen uteliaasti. Hän puhui jotain ja sytytteli nauraen paperossiaan. Silloin minä rakastuin häneen eivätkä silmäni voineet olla häntä hakematta… Voitteko selittää minulle, miten ihminen saattaa rakastua toiseen näin vaan näöltä, ensi näöltä,—juopuneeseen,—ja kuinka rakastua!—niin, että pitää suurimpana onnenaan saada edes vilaukselta nähdä häntä, noin vaan nähdä hänen päänsä menevän jossain toisten päiden seassa—edes vilaukselta, sanon,—ja sitten viikkokausia, kuukausia uneksia uutta tilaisuutta taas vaan vaikka sekunnin verran saada nähdä hänet. Voitteko selittää?

—Varmaan olitte sentään jo ennen kuullut jotain hänestä.

—Kuullut! Mitä muuta minä olisin kuullut hänestä kuin että hän oli parantumaton hurjastelija! Kerron teille, mitä olin hänestä kuullut. Että hänen intohimonsa oli suotta pilata nimeään ja mainettaan. Aivankuin hän ei olisi voinut olla rauhallinen kun vaan jokukaan ainoa saattoi vielä toivoa hänestä jotakin tulevan! Keskellä päivää, ja välttämättä kaupungin vilkkaammalla kadulla, tietysti juuri sillä kellonlyömällä kun parhain kerma oli liikkeellä, hänen piti esiintyä mitä arveluttavimpien naisten seurassa. Että vaan kaikki näkisivät, välttämättä kaikki. Intohimo tehdä itsensä mahdottomaksi, voitteko kuvitella?!

—Se on jo paljon se,—sanoin minä harmaalle rouvalle,—teitä viehätti hänen rohkeutensa, kaiken sovinnaisuuden halveksimisensa, hänen ei-yhteiskunnallisuutensa.

Harmaa rouva ei ottanut tätä kuullakseen. Hajamielisesti hänen silmäyksensä kohtasi minut, kohta siirtyäkseen jälleen omaan ajatusjuoksuunsa.

—Ei. Mitään muuta kuin pahaa en ollut koskaan kuullut hänestä, pelkkää pahaa ja häväistystä. Ja merkillisintä kaikesta oli se, että minä oikeastaan juuri sentähden rakastuinkin häneen. Minä rakastin häntä niin, että olisin milloin hyvänsä voinut purskahtaa haikeimpaan itkuun, tai antaa henkeni hänen tähtensä, särkeä oman elämäni, istua vankeudessa, mitä tahansa, mitä tahansa! Enkä ollut koskaan sanaakaan puhunut hänen kanssaan! Hm?

—Nyt ymmärrän,—sanoin minä,—teissä oli herännyt halu pelastaa tuo nuori mies.

Harmaa rouva katsahti minuun niinkuin kaukaisuuteen katsoja, jonka eteen äkkiä ilmestyy joku esine liian lyhyelle näkövälille. Hänen täytyi vetäytyä edemmäs minusta, hänen silmänsä suurenivat, pyöristyivät, ja hän ei hetkeen saanut ääntä suustansa.

—Kuinka te sen tiedätte?

—Äskenhän itse sen minulle sanoitte.

—Pelastaa?! Mutta kuinka »pelastaa»! On suuri eroitus pelastamisen ja pelastamisen välillä. Kuulkaa kärsivällisesti älkääkä koettako mitään edeltäpäin arvata, niin kerron teille kaiken alusta loppuun. No niin. Tehän tiedätte naiset. Rupesin jäseneksi hyväntekeväisyysseuroihin ja siten pääsin helposti Sashan äidin tuttavuuteen. Jokin vastustamaton voima heti yhdisti meidät toisiimme … tuon vanhan kreivittären ja minut.

—Tahdoitte kumpikin »pelastaa».

—Älkää keskeyttäkö. Ette kumminkaan voi vielä mitään asiasta ymmärtää. Tahdoimme kumpikin pelastaa, niin. Tunsin heti vaistomaisesti, että kreivittärellä on sama ajatus kuin minullakin: kaikki käy hyvin, jos Sasha vaan joutuu naimisiin. Ja yhtä varmasti tunsin, että kreivitär ajattelee Sashan vaimoksi minua. Ensi katsauksesta, ensi kädenlyömästä sen tunsin. Ja vielä, että hän huomaa minun tietävän hänen tunteensa. Olimme kohta kuin tuhannen vuoden tuttuja, meillä ei ollut mitään toisiltamme salattavaa, aloimme heti puhua »hänestä» aivan kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Kuitenkin oli jokin erotus kreivittären ja minun tarkoitusteni välillä: kreivitär olisi tyytynyt, kun vaan olisi saanut poikansa pois paheen tieltä, mutta minun aikeeni ulottuivat pitemmälle, minä olin päättänyt nostaa hänet myöskin yhteiskunnallisessa merkityksessä, tehdä hänestä vähintäin ministerin! —Ja voitteko kuvitella riemuani, kun huomasin hänen todellakin rakastuneen minuun! Istui kaiket illat kotona kreivittären luona, kun vaan minä olin siellä, tai kun olimme tanssijaisissa, saattoi minut kotiin ja meni itse kotiinsa—mitään maistamatta koko iltana. Sellaista ei ollut vuosikausiin tapahtunut, ja kreivitär oli onnensa kukkuloilla, rakasti minua yhtä paljon kuin omaa poikaansa—me olimme kaikki äärettömän onnellisia…

—Kohta alusta aikain sain asiat semmoiselle kannalle kuin olin itsekseni suunnitellut. Tahdoin johtaa hänen voimakasta intohimoaan niin, että minun saavuttaminen tulisi hänelle samaksi kuin yhteiskunnallisen aseman saavuttaminen. Tärkeintä oli siis minulle peittää häneltä oma rakkauteni. Mikään asia maailmassa ei minulle ole koskaan ollut vaikeampaa kuin juuri tämä, mutta ei myöskään minkään asian onnistuminen ole minulle koskaan ollut tärkeämpi kuin tämän. Teidän Napoleoninne ja Gladstoninne ja Machiavellinne ovat kaikki suuria diplomaatteja, mutta yksikään heistä ei olisi voinut perille asti ajaa niin monimutkaista ja niin kaikkea huomiota kysyvää suunnitelmaa kuin voi olla jonkun naisen edeltäpäin mietitty sotajuoni. Olihan kysymyksessä vaan silloin osottaa hänelle vastarakkautta, kun hän puolestaan osotti halua ja innostusta jonkun aseman saavuttamiseen. Ja tehdä tätä kaikkea niin hienosti, ettei hän ruvennut pitämään tyhmänä tai kunnianhimoisena tai suorastaan porvarillisena tai myöskään huomannut tuota pelastamisen tendenssiä. Samalla täytyi katsoa, ettei tullut ikäväksi, ettei muuttunut konstikkaaksi, että pysyi hänelle yhtä viehättävänä, ettei hän rakastunut muihin … ah, te tuskin voitte milloinkaan ymmärtää näitä asioita. Teidän, miesten diplomatia on aina suoraviivaista, te aina käytätte jo tapahtuneita asioita ja jo olevia suhteita selittääksenne ne muka oman harkitun menettelynne seurauksiksi, mutta nainen todella luo uusia suhteita ihmisten välille ja siten hallitsee tapausten menoa, siinä se oikea diplomatia vasta alkaa.

—Kohota yhteiskunnallisesti vaikka kuinka korkealle ei merkinnyt Sashalle mitään, jos hän vaan katsoi sen tarpeelliseksi. Mutta tähän asti hän oli luullut, ettei se ollenkaan olekaan tarpeellista. Hän ei uskonut semmoiseen. Menestys seurasi häntä. Hän sivuutti vanhimmatkin toverinsa. Kaikki ihmettelivät hänen tavatonta kykyänsä ja häikäilemätöntä tarmoaan, kun oli kysymyksessä joku todellinen taidonosotus tai teko, josta paljon riippui. Silloin kuin muut vasta suunnittelivat ja arvelivat, hän jo löi ja viitoitti tietä. Mutta— minua suuresti vaivasi ja epäilytti vaan yksi pieni asia: kaikki mitä hän teki, sen hän teki aina ikäänkuin leikillään, aina vaan sama hymy huulilla. Hän osasi heti kaikki mitä hänen eteensä pantiin, mutta kohta ensi katsauksen jälkeen levisi tuo hymy jo hänen kasvoilleen. Leikillään hän oli taitava, leikillään hän oli diplomaatti, leikillään hän meni korkeimpiinkin esittelyihin, minä en kertaakaan huomannut, että hän missään näissä asioissa olisi koskaan ollut tosissaan. Tosissaan hän ainoastaan rakasti minua. Ja—ajatelkaa—minuun lämähtää äkkiä ajatus, että hän onkin oikeastaan paljon korkeammalla minua, joka olin aikonut hänet nostaa alhaalta muka ylös! Tämä ajatus sekoitti minut pahan päiväisesti. Minä kadotin käsistäni päälangan siihen juoneen, jonka olin itse virittänyt. Millä tavalla minä oikeastaan aijoinkaan hänet nostaa? Olinkohan minä mikään hänen pelastajansa? Tiedänkö minä ollenkaan minne minä hänet johdan, kun johdan niinsanotuille kunniankukkuloille? Entäpä jos johdankin harhaan?!

—Tässä minun täytyy kertoa teille myöskin toinen, personallinen suruni eli onnettomuuteni, painajaiseni, kuinka sen sanoisin.—Hääyönä, ei— tahdon olla teille aivan suora—ei ainoastaan hääyönä, vaan jo pari vuorokautta ennen hääyötä, jolloin emme vielä olleet vihityt ja kaikki olisi voinut tulla peruutetuksi, jos joku välttämättömyys olisi semmoista vaatinut,—tunsin äkkiä hirmuisen kivun selässäni. Kamalampi kuin tuo hirveä kipu oli kuitenkin kauhistukseni, sillä minä tiesin mitä kipu merkitsee. Minun kohtaloni oli oleva sama kuin sisarieni: minä olin tuomittu loppuijäkseni vaivaisen elämään. Kuulkaa minua älkääkä tuomitko minua: minä salasin kipuni … ajatelkaa! Salasin! Salasin häneltä, jota rakastin! Niin, niin, te ja kaikki muut teidän mukananne tietysti tuomitsette minua: minun olisi teidän mielestänne pitänyt ilmaista, menettelyni osottaa mielestänne todellisen rakkauden puutetta, koska salasin häneltä, että hän oli sitomaisillaan kohtalonsa vaivaiseen, ainiaaksi vaivaiseen. En tiedä. Mutta jos hän olisi minut jättänyt, niin hän olisi varmasti ainiaaksi turmeltunut, ja kumpi on parempaa? Tiedän vaan, että salaaminen oli minulle äärettömän vaikeaa, ei tosin ensi alussa, mutta aikaa myöten yhä enemmän ja enemmän. Kipuni olivat välistä aivan sietämättömät, mutta minä vaan hymyilin. Kestin vuosikausia. Hän ei kertaakaan kysynyt, kuin aivan vaan ohimennen. Ja minä pääsin sanomalla: ah, kultaseni, se ei ole mitään.—»Mikä onni, ettei sinun ole käynyt niinkuin sisariesi!»—sanoi hän minulle. Minä hymähdin, vaikka samassa olin kuin katketa selkäni hirvittäviin tuskiin. Minä olin hänen pettäjänsä enkä pelastajansa!

—Kun kärsimykseni olivat pahimmillaan aloin lisäksi ja suureksi kauhukseni huomata, että Sasha oli löyhtynyt päätöksissään olla mitään juomatta. Hän tosin toistaiseksi tyystin salasi sitä minulta. Ja minä puolestani, ollakseni saattamatta häntä siihen vaikeaan asemaan, että hänen olisi ollut pakko valehdella, en koskaan kysynyt häneltä, missä hän kulloinkin aikansa vietti. Hän näytti panevan suurta arvoa menettelyyni ja rakasti minua kaiketi senvuoksi vieläkin enemmän. Mutta yöt hän vietti kuitenkin yhä useammin ulkona, jumalaties missä. Ja minä tietysti surin itsekseni ja luulin, etten enää voinut olla hänelle minään viehätysvoimana, joka olisin jaksanut estää häntä vieraasta yöelämästä. Tietysti oli syy myöskin siinä, että minun täytyi kipujeni vuoksi lakata seuraamasta häntä jokapaikkaan, niinkuin olin ennen tehnyt. Mutta pääsyy oli jokin muu. Mitä enemmän hän menestyi, sitä vaikeampi näytti hänen olevan ottaa asioita totiseita kannalta. Ja mitä lähemmäksi tulimme hänen ratkaisevaa ylennystänsä—kysymys oli todella sangen merkitsevästä asemasta ylimmissä piireissä—sitä välttämättömämpi näytti hänen olevan hakea unhotusta, suorastaan humaltumista. Ikäänkuin hän, pakottamalla itseänsä siihen mitä kaikki muut kuitenkin pitivät suurimpana onnenaan ja johon koko maailma aina pyrki, olisi tehnyt jotain väkivaltaa itselleen, melkeinpä varastanut tai ainakin ollut sillä tavalla epärehellinen, että hänen täytyi humaltumisella saada omatuntonsa vaikenemaan. Niin, niin, te katsotte ihmetellen minuun, mutta minä sanon teille, että maailma on paljon syvempi ja ihmeellisempi kuin me kuvittelemme. Me tuomitsemme juoppoja, mutta usein ovat juopot juoppoja vaan siksi, että heillä on hienostuneempi, arempi omatunto kuin keskitason jokapäiväisillä ihmisillä… Mutta jättäkäämme tämä asia. Sanalla sanoen: olimme yhtaikaa sekä saavuttamaisillamme rohkeimman unelmamme että myöskin saavuttamaisillamme siveellisen turmeltumisen huipun… Minä vaan kuumeentapaisesti toivoin, että käännös parempaan päin oli tapahtuva, kunhan tuo ylennyskysymys vaan tulee ratkaistuksi, ja odotin, odotin, odotin, odotin niinkuin viimeistä pelastustamme,—en koskaan ole elänyt enemmän tulevaisuudessa enkä koskaan siihen niin kaikkea luottamustani pannut.

Ja nyt täytyy minun kertoa teille kaikkein suurimmasta kolauksesta, mitä olen elämässäni koskaan kokenut. Kuulkaa. Eräänä päivänä hän tulee omalta puoleltaan luokseni ja minä heti hänen tullessaan huomaan, että jotakin erinomaista on hänelle tapahtunut. Hänen silmänsä ovat suurenneet, ne yhtaikaa sekä hymyilevät että ovat ikäänkuin ihmeissään, tukka on epäjärjestyksessä … sanalla sanoen: hän näyttää aivan kuin juuri unesta heränneeltä. Minä ensin luulinkin, että hän tulee minulle kertomaan jotakin ihmeellistä unta, jota oli juuri nähnyt. Hän tulee aivan luokseni, suutelee minua hellästi, hymyilee onnellisena, niinkuin aikoisi kohta sanoa, että olemme voittaneet puolenmiljoonan palkintoarvan…

»Rakas, rakas Masha, sanoo hän,—olen lukenut muutamia kirjoja, joiden kansia en ikinäni ennen ole avannut. Nytkin otin aivan sattumalta käteeni, ja kohta minulle selvisi ihmeellisiä asioita, luin sieltä suuria totuuksia… Usko minua, Masha, ihmisen ei tarvitse pitää huolta mistään, ei yhtään mistään,—eikö se ole onnellista?»

Tämmöisiä hän puhui minulle kauan. Ja minä koetin häneltä peittää kauhistustani, ettei hän huomaisi minun epäilevän häntä hulluksi. Mutta varmaan kasvoni eivät voineet salata mielenliikutustani, koska hän äkkiä rupesi nauramaan ja sanoi:

»Mutta Masha kulta, ethän vaan luule minua hulluksi?!»

—Jumala minua semmoisesta varjelkoon! sanoin minä koettaen näyttää niin luonnolliselta kuin suinkin osasin, mutta oikeastaan menin yhä enemmän hämilleni ja mietin vaan kuinka saisin lääkärin käsiini.

»Ei, ei, Masha, totta minä puhun, vakuutteli hän,—olen saanut kokea niin päivänselviä todistuksia, ettei niitä yksikään ihminen voi epäillä,—niinkuin kaksi kertaa kaksi on neljä, vielä selvempiä, paljon selvempiä…»

—Mistä todistuksista sinä puhut, rakas Sashani, kysyin minä kaikkein rauhallisimmalla äänelläni. Hän ei osannut selittää.

»No, kuinka sanoisin,—siitä, että on … että on…»

Nyt huomasin, että hän tarkoitti sanoa: »siitä, että on Jumala». Mutta sekä hänen että minun suvussani oltiin sillä sivistyksen tasolla, ettei milloinkaan puhuttu jumalista, ainakaan ei totisessa merkityksessä. Hän suorastaan ei saanut tuota sanaa suustansa.

»Siitä, että on—kuinka sanoisin—korkein olento, mutta se on tässä, tässä» … sanoi hän ja löi kahdesti rintaansa, etten minä suinkaan luulisi hänen tarkoittavan jotain kirkollista tai mystillistä jumalaa, josta piti puhua silmät taivaaseen päin käännettyinä.

Pääsin vielä perille, että se kirja, jota hän oli lukenut, oli— evankeliumi tai joitakin sen uudenaikaisia selityksiä. Nyt oli mitta täysi. Ei enää epäilystäkään. Sasha oli tullut mielisairaaksi uskonnollisista mietiskelyistä!

Käännyin ensi tilassa maan parhaan psychiaterin puoleen. Lääkäri piti välttämättömänä saada personallisesti puhella mieheni kanssa, mutta minä en voinut mitenkään keksiä sopivaa juonta, miten järjestää kohtaus herättämättä epäluuloja miehessäni. Lääkäri alkoi nyt tehdä minulle kysymyksiä. Minä kerroin kaiken. Kerroin, että mieheni aikoi joistakin minulle käsittämättömistä filosofisista syistä keskeyttää uransa, selittäen että muka ihmisen ei tarvitse pitää huolta huomisesta, vaan tehdä tänään mitä on tänään tärkeintä. Kerroin, että hän oli ollut saavuttamaisillaan sen aseman, jota kaikki ponnistuksemme olivat tarkoittaneet, kun katastrofi tuli ja mikään ei voinut enää horjuttaa hänen päätöstään,—että hän—ajatelkaa!—oli ruvennut kantamaan lämmityspuita, sahaamaan ja pilkkomaan niitä, ja aikoi koettaa pestä permantoja ja rappukäytäviä!—että hän ei tahdo antaa palvella itseänsä kaikkein välttämättömimmissäkään asioissa, kuten saappaitten kiillottamisessa, vuoteen laittamisessa, vesien kantamisessa, ei edes kaikkein sopimattomimmissa… No mitä semmoisesta voi tulla! Ministeriksikö niin pääsee! Auttakaa, auttakaa minua, rukoilin minä lääkäriä. Hän kuunteli ja tahtoi aina vaan tietää enemmän ja enemmän, kenties oli hän utelias. Vihdoin hän huomasi kyyneleeni. »Miehenne yleinen mielentila, vaihteleeko se huomattavasti synkkyyden ja iloisuuden välillä?» kysyi lääkäri merkitsevästi ja suurella asianymmärtämyksellä rypistäen silmäkulmansa. Minä selitin, että synkkyydestä ei ole toistaiseksi mitään tietoa, mutta että iloinen hän oli rajattomasti, aina vaan yhtä iloinen ja huoleton, aivan kuin nauttisi elämästä enemmän kuin kukaan muu ihminen. Tämän kuultuansa lääkäri ei kysellyt mitään enempää. Asia oli nyt hänen mielestään ihan selvä. Hän mainitsi, että tapaus on hyvin tuttu lääkeopissa, nimitti latinalaisen nimenkin, mutta olen sen unohtanut. Tuollaisen iloisuuden hän sanoi olevan varman merkin ja ennusti, että iloisuutta on kerran seuraava vastaava mielen synkkyys. Mielentilat vaihtelevat moisilla potilailla, sanoi hän, niinkuin laineet, jotka milloin painuvat milloin kohoavat. Hän ei antanut minulle juuri mitään toiveita pikaisesta paranemisesta, kielsipä vaan pahoittamasta sairaan mieltä ja neuvoi senvuoksi mitenkään vastustamasta hänen aikeitansa ja päähänpistojansa. Siinä sitä oltiin. Olin tullut apua hakemaan, ja sen sijaan minun piti vaan olla vastustamatta mieheni hullutuksia!

Koko tämä asia oli minulle kuitenkin suurta tilintekoa itseni kanssa. Olin niin eläytynyt mieheni ylenemissuunnitteluihin, että ne olivat kuin minun omia asioitani. Nyt nousi kysymys: olinko minä tuota yhteiskunnallista menestystä toivonut hänen vai ehkä vaan itseni tähden? Suruni ja harmini hukkaan menneistä puuhista oli suuri, mutta jos todella ajattelin häntä, niin ei ollut niinkään syytä suruun. Sillä katastrofin päivästä asti hän oli ollut juomatta minkäänlaisia väkeviä, vieläpä oli tupakoimisenkin heittänyt niinkuin se olisi hänelle ollut maailman helpoin asia, ja nukkui joka yön kotona—uskotteko—pani maata kymmeneltä ja heräsi kuudelta, aamusin tuskin voiden hillitä itseään puhkeamasta ilolauluihin, kuten hän itse sanoi minulle. Ja enkö minä ollut juuri noista paheista tahtonutkin häntä pelastaa? Mitä minä siis surin? Tietysti omia rauenneita toiveitani. Olin siis oman itseni vuoksi hänen menestystänsä tavoittanut. Ja olisinko todellakin nyt vielä koettanut saada hänet luopumaan omista aatteistaan ja taas antautumaan asemain tavoitteluun, vaikka tiesin, että mikään sellainen menestys ei voinut antaa hänelle voimaa paheista luopumiseen! Olisinhan silloin menetellyt niin kierosti kuin suinkin voi. Pelastamisen asemesta olisin syössyt turmioon!

Edessäni ei siis ollut muuta valittavaa kuin antautua ottamaan lähempää selkoa siitä mitä hän oikeastaan tarkoitti ja löytää jotakin elämisen ja olemisen mahdollisuuksia tässä asiain täydellisessä mullistuksessa. Vaimo seuratkoon miestänsä, sanovat vanhat ja minäkin tietysti pidin sellaista sääntöä vanhentuneena; mutta mitä voi vaimo muuta, jos hän nimittäin miestänsä todella rakastaa? Siinäpä sitä oikein koetellaan, rakastaako vaimo miestänsä vai ei. Mutta jos luulette, että minun oli helppo suorittaa tämä koe, niin suuresti erehdytte, se oli vaikea, vaikeampi kuin mikään koskaan on ollut. Ajatelkaa asemaani. Kaikki, kaikki meni nurin, aikomukset, suunnittelut, laskelmat, kaikki ponnistukset ja kustannukset, joita oli tulevaisuuden varalle tehnyt, ajatukset, tunteet, mieliteot—kaiken, kaiken piti muuttua. Mitä oli tottunut ajattelemaan tai tuntemaan, sitä ei enää saanut ajatella eikä tuntea, sitä ei enää ollut, se oli haudattu ainiaaksi… Sanalla sanoen: ihminen on kasvanut niinkuin kasvi muiden mukana aukeutta ja valoa kohden, yhtäkkiä tulee käsi, taivuttaa toisaalle ja sanoo: kasva tuonne! Hyvä, kasva, mutta mistä ottaa siihen voimaa ja elämänhalua? Ihminen ei ole yksin eikä muista irrallinen. Hän on myöskin sitä, mitä muut hänestä ajattelevat ja odottavat. Ja vaikka ei tulevaisuuden suunnitelmista puhu kenenkään syrjäisen kanssa, on maailmalla kuitenkin aina joku määrätty ajatus ja odotus tuon ihmisen suhteen, josta hän on äärettömästi riippuvainen, hän pitää pyhimpänä tehtävänään toteuttaa tuo ajatus ja odotus, hän taistelee sen täyttämiseksi kuin henkensä edestä, se on hänen salainen kunnianasiansa, se on hänen kaikkensa kaikessa, voimansa, elämänhalunsa. Mitä odotti maailma minulta? En puhunut kellekään aikeistani Sashan suhteen, mutta kuitenkin ajatteli maailma: hän aikoo tehdä tuosta juoposta ministerin, katsokaamme onnistuuko hän! Minä tiesin, minä tunsin että maailma niin ajattelee, ja se oli koko minun elämäni, minä olin kuin arenalla, minä taistelin toteuttaakseni maailman odotuksen, mitään muuta elämää ei minulla ollut. Keikauksen jälkeen tuli maailma vieläkin uteliaammaksi— tietysti! Sisareni neuvoivat minulle avioeroa, ja lakimiehet pitivät sitä aivan helppona saavuttaa. Mutta—millä syyllä olisin sen voinut tehdä, kun mieheni oh tavallaan pelastunut eli oli siis tapahtunut juuri se minkä vuoksi minä tahdoin hänelle uhrautua?!

Sukulaisteni kauhistus kasvoi ylimmilleen, kun me muutimme pääkaupungista ja asetuimme maalle. Minä itse en suinkaan vähimmin kärsinyt tästä. Se nosti mullistuksen kukkuroilleen. Kadotin sanan täydessä merkityksessä en ainoastaan entistä ajatus- ja tunnemaailmaani, vaan suoraan silmistäni kaiken sen, mihin ne olivat ennen katsoneet, entiset ihmiset, entiset ystävät, entisen seurapiirin, tutut kotikadut, rakkaat oleskelupaikat, totutut illanvietot, teatterit, konsertit, jotka olivat olleet minun oikeata hengitysalaani. Ja sijaan nousi silmieni eteen oudot metsät, koivikot, lumiarot, nukuttava hiljaisuus, hitaat, harvasanaiset talonpojat…

Mikäs siinä auttoi? En ole koskaan voinut olla toimetonna. Hiljaisuutta ja tyhjäntekemistä kammoon enemmän kuin mitään muuta. Rupesin todellakin talouspuuhiin, uskotteko, menin niin pitkälle, että keitin ruokia, jopa pesin astioitakin—se on aina ollut erikoisen kauhuni esine. Mutta minulla on semmoinen luonto, että innostun kaikkeen mitä ikinäni teen, ja niinpä kävi tässäkin. Tiskasin, pesin, kesät kaiket puuhasin puutarhassa, minuun kasvoi tietämättäni aivan kuin uusi luonne, uusia asioita aloin rakastaa, intohimoisesti rakastaa. Puutarhamme oli syvän joen rannalla korkean pensasaidan ympäröimänä joka suunnalta. Pensasaitain takana kasvoi ikivanhoja lehmuksia, joten siellä oli kuin maailman suojatuimmassa ja hiljaisimmassa paikassa. Aurinko paahtoi sanomattoman kuumasti ja kasvullisuus oli omituisen, maasta itsestään nousevan kosteuden vuoksi niin rehevää, etten ole missään myöhemmin sellaista nähnyt. Se oli kuin minun toinen kotini, minä tunsin siellä joka puun, joka penkin, rikkaruohojen repiminen oli minun suurimpia huvejani, oletteko koskaan semmoista tehnyt?—no niin, te siis tiedätte, mikä nautinto on, kun revittyään rikkaruohot ulos juurineen, kaivelee käsillään maan rivien välistä pehmeäksi ja kuohkeaksi, penkin reunatkin, ja ojentaa samalla sen suuntaa, ja sitten näkee kuinka punajuurikkain punavehreät, suonikkaat lehdet loistavat auringon säteissä tai päästävät ne läpitsensä muuttuen yhä syvemmin vihreiksi ja punasemman suonikkaiksi, kasvavat suuriksi—suuriksi ja maa on niiden peitossa vihreää, kaikki hyönteisetkin, jotka niiden alla kuljeskelevat. Tiedättekö, minä kerran makasin penkkien välisessä ojassa ja katselin ikäänkuin salaa sinne lehtien alaiseen, syvän vihreään maailmaan. Siellä oli suloisen hämärää ja lämmintä, ja mikä elämä! Tuossa hienon hieno, vaaleanviheriä, juovikas mato taitavasti kortta ylös nousemassa, siinä nopeajalkainen sarviansa heilutteleva kovakuoriainen, kaikilla kiirettä ja puuhaa, kaikilla omat ihmeelliset pienoisrotkonsa ja käytävänsä, ihan erilaisissa muodoissa ja vaihtelevaisuudessa kuin meidän maailmassamme. Tutustuin niin heihin siellä, etten tahtonut voida irtaantua. Minä makasin aivan alastomana enkä kuitenkaan pelännyt mitään pistoja. Muurahaisetkin antoivat minun olla ihan rauhassa, joskus vaan tekivät nopean retken ylitseni, joka minua sanomattomasti huvitti. En tarvinnut myöskään pelätä mitään näkijöitä, sillä pensasaidat olivat hyvin korkeita. Ja minä rupesin yhä useammin ja useammin olemaan puutarhassani alastomana, aivan alastomana, ja voin vakuuttaa, että mitään pelkoa hyönteisistä ei ole, kunhan vaan itse asettuu heihin luottavalle ja hyvälle kannalle. Ainoa paha oli, että joskus mehiläinen takertui tuuheaan tukkaani, joka oli selässä hajalla, mutta se sattui ani harvoin. Nuori ruumiini ruskettui pian ja oli mielestäni hyvin, hyvin kaunis. Tunsin olevani yhtä luonnon kanssa. Se on suuri, se on ääretön nautinto, se on uskontoa. Kun vaan tulin puutarhaani, syttyi minuun suorastaan vastustamaton halu riisuutua alastomaksi. Niin saatoin tuntikausia tehdä työtä lapiolla ja haravalla, sekä pystyssä että kumarassa asennossa, vuoroin istuen, vuoroin työntäen, vuoroin vetäen, vuoroin makuullakin, ja mielessä koko ajan omituinen visertämisen tarve, riemu, halu puhjeta ylistyslauluun, syleillä jotain näkymätöntä, äärettömästi, äärettömästi rakastettua!— Ja sitten joskus nukkua väsyneenä lämpimälle mullalle, ah! Ei mitään pelkäämistä, minä vakuutan! Kerran ollessani pitkälläni näin vieressäni, kuivuneissa ruohoissa, rabarberien alla pienen pienet sysi mustat silmät. Hiiri! ajattelin, ja olin kavahtaa säikähtyneenä pystyyn. Mutta maltoin mieleni, kun muistin mitä juuri olin ajatellut: ei mikään elukka pure, ellei sitä ahdista, ellei se tunne olevansa vaarassa. Ja vaikka sykkivin sydämin, saatoin kuitenkin pysyä liikkumattomana. Hiiri lähestyy, nuuskii minun varpaitani, kohoaa siitä jaloilleni ja tunnen sen sametinhienot kosketukset, näen sen ihanan, pienoisen käpälän, vaaleanpunertavan, se aina vaan nuuskii minua ja sitten taas nopeasti etenee pitkin jalkaa, jo on lanteilla, vaikein kestettävä oli, kun hiiri kulki vyötäisten yli, mutta siinäpä se varmaan kuuli sydämen kovan tykytyksen, koska se äkkiä hyppäsi syrjään maahan ja katosi korteikkoonsa…

Junan pitkä vihellys keskeytti harmaan rouvan kertomuksen. Hän alkoi hätäillen ja huolestuneena katsella ulos, huomasi jotain, nousi kiireesti, nosteli matkakapineensa hyllyltä, pisteli laukkuihin kirjansa ja kutimensa, niin että juna pysähtyi asemalle juuri kun hänen kertomuksensa oli lopussa ja kapineet kootut.

—Mutta kertokaahan pääasia, sehän on vielä kertomatta!—sanoin minä pahoillani siitä, että meille tuli ero juuri silloin kun uteliaisuuteni oli äärimmilleen kohonnut.

—Kuinka niin, pääasia? Olenhan sen kertonut!—vastasi hän pujahtaessaan vaunun ovesta ulos.—Tässä minun on muuttaminen junaa tullakseni Hankoniemeen, hyvästi vaan ja suuret kiitokset seurasta, hyvästi, hyvästi!

Viimeiset hyvästit hän sanoi minulle ikkunaan, ollen itse jo asemasillalla.

Minä tempasin ikkunan auki ja työntäydyin vyötäisiä myöten ulos. Rouva alkoi perääntyä ja heilutteli kättään hyvästiksi, hänen ihana hymyilynsä hurmasi minut, olin kuin rakastunut, hän ei ollut minulle enää vanha, ei harmaa, hän oli nuori, täynnä elämänvoimaa, täynnä henkisyyttä.

—Mutta sanokaahan toki kuinka tulitte pelastetuksi, huusin minä, kun juna jo alkoi liikkua eteenpäin.

—Pelastetuksi! Enkö ole sitä sanonut. Jokeni ja puutarhani on minut pelastanut. Siitä saakka kuin aloin siellä työskennellä, en ole reumatismista mitään tiennyt, niin, niin, en mitään, olen terve kuten näette … hyvästi, hyvästi … ainoa koko suvussa … ei mitään kipuja … hyvästi … hyvästi…

—Missä miehenne?—elääkö?—huusin minä.

Mutta rouva ei enää välimatkan vuoksi voinut vastata. Ihanasti hymyillen ja päätänsä nyökytellen ja kättänsä sen yli heilutellen hän katsoi jälkeeni, sitten kääntyi ja meni kannoksineen raiteiden yli toista junaa kohden. Meidän junamme rupesi tekemään käännöstä ja hän katosi ijäksi näkyvistäni.

Miksi en keksinyt jatkaa matkaa hänen kanssaan voidakseni olla vielä hänen seurassaan? Miksi en heti noudattanut omantunnon ääntä, kun se minulle hokemistaan hoki: »ei pitäisi halveksia vähäpätöisimpiäkään ihmisiä, jokaisella noista vähimmistä voi olla oma suuri kohtalonsa», en totellut enkä alottanut aikasemmin keskustelua, että hän olisi voinut kertomuksessaan pitemmälle ehtiä? Ja että minä olisin ennättänyt kysellä hänen miehestään ja heidän nykyisestä elämäntavastaan ja asuinpaikastaan, tai saada tietää edes hänen nimensä. En ole koskaan jälkeenpäin mitään tietoja näistä asioista saanut, vielä vähemmän häntä tavannut ja hänen ääntänsä enää kuullut.

»KUOLEMA, MISSÄ ON SINUN OKAAS?»

(Kukan filosofia)

Lensin siemenenä, tulin kai tuulen mukana…

Alenin, alenin, tartuin johonkin kosteaan, sade vei maan rakoon…

Kaksi vastakkaista mielihalua, joista toinen teki toisensa peräti mahdottomaksi, riehui minussa ja minä paisuin tämän ristiriidan vaikutuksesta niin, että lopulta tuskaannuin ja halkesin. Toinen mielihaluni oli ravinnon kaipuu, ja se synnytti minusta juuren, jonka haarat, etsien, syventyen, yhä laajeten sitoivat minua kosteaan, pimeään multaan. Toinen oli päinvastoin intoni irtautua siitä kostean pimeästä mullasta, jälleen ilmoille noustakseni, jälleen liikkeelle päästäkseni, jälleen vapautuakseni. Ja se kaipuu kasvatti runkoni.

Näin heräsin uuteen elämään, ratkaisemattoman ristiriitani ihmeelliseen sovitukseen: saan ravintoa mullasta, mutta en ole sentään mullassa; juureni tähden en pääse paikaltani, mutta sentään tunnen kuinka jokin ihanan lämmin ja kuiva hivelee lehtiäni, jotka olen kasvattanut ikikaipuun vertauskuvaksi: minulta sammunutta valoa tavottaviksi, vapauteen kurottaviksi käsivarsiksi.

Sillä jos joku luulee, että olin uudessa elämässä valon ja irtautumisen kaipuuni kadottanut, se suuresti erehtyy. Se kaipuu oli päinvastoin muuttunut elämäni sisimmäksi sisällöksi. Siitä kaipuusta syntyi alati anovien ja rukoilevien lehtieni keskelle pieni nuppu, joka sitten eräänä kauniina päivänä, keskipäivällä,—voi ihme!—puhkesi, avasi värikkäät lehtensä ja minä näin valon, näin auringon täydeltä terältä. Suoraan minuun se katsoi ja minä siihen, välittömästi, suoraan elämänantajan hehkuvaan, kuumaan sydämmeen!

Ja seurasin sen kulkua aamun noususta päivän laskuun, katsettani siitä kääntämättä. Yöksi vedin terälehteni umpeen, mutta uuden aamun noustessa jälleen näin aurinkoni silmästä silmään ja taas join elämää sen hehkuvista säteistä.

Ja niin muuttui elämäni sulaksi nautinnoksi ja minä aloin unohtaa, että kaipuuni olikaan paitsi valoa vielä jotain irtautumista tarkottanut.

Vaan suuri elämännautintoni ja päivän kuumat säteet yksissä neuvoin kasvattivat sisimpään, peitetyimpään ytimeeni pisaran kaikkein imelintä nestettä. Ajattelin: onkohan se elämän nestettä minulle itselleni, etten ikinä, en ikinä tästä onneni nautinnosta pois kuolisi? Ja tuoksuin onnesta, varjelin pisaraani kuin aarretta. Kasvatin heteeni kiinteiksi vartijoiksi sen ympärille ja emini nielun paisutin melkein läpipääsemättömän ahtaaksi sen päälle.

Ja puhkesin onneni täyteen kukoistukseen.

Tunsin, että jotakin oli tulossa, mutta mitä se oli, en aavistanut. Niin aavistaen voi tuntea vaan se, joka tuntee suurta, suurta onnea.

Eräänä päivänä, kun oli vähän märkää ripotellut ja minä, peläten koko-päivän-sadetta, olin jo painanut pääni alas, ettei vettä olisi päässyt minun niin runsaspölyiseen, hentoon heteistööni, aurinko äkkiä välähtikin esille entistä kuumemmalla ja kirkkaammalla voimalla. Onnellisena nostin pääni, ja tuskin ehtivät verholehteni kuivaa, kun tuli se, jota olin aavistanut…

Minä tuuperruin ja nuokahdin melkein maahan asti…

Herranen aika, saako niin tulla!—En ehtinyt ummistaa terääni… Ja kuinka rajusti! Ei—ei! Koko heteistöni menee sekasin! Pöly kaikki mullin mallin! Mitä haet sinä? Sitä pisaraako? Vallaton, ei milloinkaan, ei milloinkaan! Se on aarteeni, se on onneni, se on elämäni! Pysähdy pörriäinen! Ei, ei aijotko sisääni tunkeutua? Seisatu! Mieletön mettiäinen, mitä teet sinä? Ai, ai,—ei, ei!

Se puhkasi minut. Se runteli minut. Se tunkeutui syvimpään, perimpään pohjaan … ja otti! Otti pisarani?

Voi minua! Kallelleen on pääni nuokahtanut, yksi terälehdistäni roikkuu irrallaan, heteissäni suuri sekasorto, toiset poikki, toiset rikki,— emi sydämmeni auki, täynnä sekaantuneen hedepölyn tahraa…

Meni kauneuteni, meni tuoksuni, meni haluni päivään katsoa ja sen kulkua seurata… Vieras oli minulle sen säde, tunnoton sen lämmön kosketus. Oliko päivä taikka yö—yhtäkaikki minulle. Itkin kohtaloani, luulin kuolevani. Vääryydeltä näytti kuolemani.

Mutta siihen kohti, missä pisarani ennen säilytin, nyt alkoi kihelmöiden nousta niinkuin pientä rupea. Sitten pallosiksi erottuivat.

Mitäs tämä?—ajattelen. Tunnen: jokin kasvaa minussa, nopeasti, monilukuisena… Tarvitsevat minun nesteitäni, käyvät yhä raskaammiksi. Varreltani, haluttomuuteen herpauneelta, uutta ryhtiä ja ojennusta kysytään. Valon voimaa heille imeäkseen lehtien täytyy levetä, tummeta…

Heteitten ja terälehtieni pudottua olin luullut onneni jo menneen. Minä houkka! Onni tuhat kertaa suurempi on kannettavanani: elänhän nyt jotain varten! Heitä armaitani, lapsiani varten. Mitä tekisinkään enää terälehdilläni ja kauneudellani kaikella?

Yksi huoli vaan, sekin rakas, koska heitä tarkottaa:

En saa maasta ravintoa tarpeeksi kaikille, liekö vika mullassa vai juurissani. Laajennan juuriverkkoani, kaikkiin suuntiin uudet haarat lähetän, ja niiden päät tuhansiksi rihmasiksi hajotan: niukkana on ravinto, ehtyy mujujen voima, loppuu multa lokeroista. Salaan sitä heiltä, levitän yhä uudet juuriverkot, uudet haarat, uudet rihmaset hajotan, etteivät he, ylimmällä latvallani nuokkuessaan, sinä ilmoisna ikänä minun huoliani huokailisi.

Suljenko heidät kuoreen, peitänkö koteloon, ettei myrsky vie? Ei, en sulje kuoreen, enkä peitä koteloon: eivät päivää näkisi, eivät kuulisi sateen rapinata korteikossa. Vaan peitän heistä jokaisen hienoilla untuvaisilla, keveillä-keveillä terhenhöyhenisillä varustan, ettei päivä polta eikä vesi vahingoita. Ja sitten pienillä-pienillä hakasilla sidon itseeni.

Mutta ihmeitä on kukan elo täynnä.

Eräänä kauniina aamuna, kun kaste juuri oli kuivanut,——puh!—he irtautuivat minusta… Ja mitä näen minä,—nousivat ilmaan, kasvattamani untuvaiset siipinänsä.

Lapseni, lapseni, minne te—? Jätättekö minut—!

Mutta he—kuulivatko jotain vai näkivät jotain, jota en minä enää voi nähdä enkä kuulla—he vaan kohosivat ja aamutuulen vieminä hiljaa, tasaisesti etenivät … etenivät … hajosivat … katosivat…

Olin antanut heille sen irtautumisen, joka oli ollut unelmaini unelma.

Itse puolestani tuskin voin lasteni lähdettyä kunnolleen enää seistakaan. Vähinkin tuulenhenki huojuttaa ja kaataa melkein maahan asti, en jaksa nousta. Lehteni lakastuvat, rungolleni hiipii ruoste ruskea. Mutta armas on kuolemani, heidän valoista onneansa ajatellen.

LEIPÄKANNIKKA

Kuka oli syypää Kristuksen tappamiseen? Sekö mies, joka hänet 30 markasta antoi ilmi. Annetaan Juudaksen olla. Hän oli ehkä köyhä mies, vielä päälliseksi perheellinen, ja salapolisin virka oli ehkä hänen ainoa tulolähteensä. Onko sitäpaitsi valtion ja isänmaan palveleminen salapolisina häpeällistä? Sentähden, joka Juudasta moittii, hän on julkikapinassa valtiojärjestystämme vastaan. Juudas oli tyhmä, kun hirtti itsensä, sillä hänelle oli asianomaisella taholla jo ehdotettu kunniamerkki virkaintoisuudeata.

Kuka oli siis syypäänä kauheaan tekoon? Nekö sotamiehet, jotka plutonapäällikkönsä komentamina marssivat yöllä Juudaksen osottamaan paikkaan, vangitsivat Kristuksen, pistivät piikit hänen käsiinsä ja löivät ristipuuhun? Mikä perusteeton syytös! Eikö vasta pari vuotta sitten Saksan keisari korkealta valtaistuimeltansa sanonut palvelukseen kutsutuille rekryyteille: »tietäkää että sotamiehen täytyy olla valmis esivallan käskystä hetkenä minä hyvänsä ei ainoastaan vihollista, vaan, jos tarvitaan, omaa veljeänsä ja isäänsäkin ampumaan!» Ja eikö ihan eilen tai toissapäivänä tätä periaatetta ole käytännössä noudatettu kaikkialla muualla? Kuka uskaltaa väittää, että Getsemanen sotamiesten olisi pitänyt tehdä lakko?

Jos siis sotamiehet ovat ainoastaan käskyn toimeenpanijoita, niin syyllinen kai on se, joka toi vangitsemiskäskyn kasarmiin. Vallesmanni toi kuvernöriltä käskyn kasarmiin. Tai sanokaamme suoraan: kenraalikuvernööri käski. Siihen pysähtykäämme.

Mitä vallesmanniin tulee, niin oli hänellä tietysti perhe ja lapset ja aivan vähän palkkaa, mutta jos hän olisi virastaan luopunut, niin olisi sekin vähä mennyt. Hän toimi sitäpaitsi ainoastaan käskyläisenä, eikä ottanut edes punnitakseen mitään muita mahdollisuuksia. Sama on kuvernörin laita. Vai olisiko valantehneen käskynhaltijan pitänyt punnita annettua käskyä.

Kenraalikuvernöristä, Pilatuksesta, taas tiedämme, että hän enin kaikista tunsikin omantunnon epäilyksiä, ja teki parastaan päästäkseen koko asiasta. Vasta sittenkuin hänelle huomautettiin, että Kristus teki itsensä kuninkaaksi ja oli siis kapinoitsija, myönsi Pilatus, että hänen keisarillisena luottamusmiehenä täytyy tuomita. Hän olisi muutoin suinpäin lentänyt asemastaan, menettänyt virkansa ja eläkkeensä. Eikö hänen olisi sittenkään pitänyt tuomita? Helppo sanoa. Hauska olisi tietää kuka meidän päivinämme jonkun pienen velvollisuuksien ristiriidan tähden on valmis luopumaan kokonaisesta maakunnasta! Vielä vähemmän kokonaisesta valtakunnasta.

Piispatko siis ja konsistorion jäsenet, jotka Pilatukselle huusivat: ristiin naulitse hänet! Mutta voiko heitäkään syyttää? Sillä olihan päivän selvää, että »jos tuo ihminen saa sinänsä olla, niin roomalaiset tulevat ja hävittävät koko kansan». Vai kuka meidän päivinämme, nähden että koko kansa on häviön partaalla, sittenkin menettelisi oikein ainoastaan siksi, että se on oikein, kävi kansan miten kävi? Kylläksi hengen miehet omantunnon äänen tiesivät, mutta nytpä ei ollut siitä kysymys. Arkkipiispa (Kaifas) sanoi konsistorion neuvottelussa nimenomaan; parempi on että mies häviää, kuin että koko kansa häviää, eli että politiikka on korkeampi kuin oikeus ja omatunto. Jos taas mieli menetellä omantunnon mukaan, riippumatta seurauksista, niin on parasta luopua arkkipiispan asemasta. Tämä tie olisi tietysti jokaiselle avoinna; entä leipäkannikka? Kaifas ei ollut tottunut ruumiillisin voimin leipäänsä hankkimaan; hän eli rovastikuntain tuloista, saarnoillansa ja päällikkyydellänsä;—miten hän olisi toimeentullut ilman palkkaa ja eläkettä? Hän johti siis mietelmänsä tämmöiseen tulokseen: jos luovun leipäkannikasta, niin kansa hukkuu. Ja niin ollen oli hänen pyhä velvollisuutensa pysyä leipäkannikassa.

Emme siis voi mihinkään muuhun päätökseen tulla, kuin että syyllinen Kristuksen kuolemaan oli leipäkannikka. Ei Juudas, eivät sotamiehet, eivät vallesmannit, eivät kuvernörit, eivät piispat, eivätkä arkkipiispat, vaan leipäkannikka, eli se seikka, että ihmiset leipäkannikan asettavat korkeammalle kuin omantuntonsa. Niinhän se on vielä tänäpäivänä. Vai kukapa palvelisi sensorina, polisina, santarmina, valtiopappina, ellei siitä olisi tuloja enemmän kuin tavallisella työmiehellä? Kahden ja puolen markan päiväpalkasta tuskin kukaan rupeisi sananvapautta kuristamaan tai kotitarkastuksia toimittamaan tai saarnaamaan vastoin vakaumustaan. Mutta kymmenestä markasta ja siitä eteenpäin löytyy näihin virkoihin hakijoita kosolta. Ja jos valtiomahti tänäpäivänä tahtoisi uudestaan ristiinnaulita (nykyään kai hirttää) Kristuksen, niin olisi siihen kätyreitä yllin kyllin.

Näitä asioita silmällä pitäen käy selväksi, missä tarkotuksessa Kristus puhui niin paljon juuri leipäkannikasta. Hänen vuorisaarnansa koko ponsi on tässä opissa: »Ei ihminen voi palvella yhtaikaa Jumalaa ja mammonata; sentähden älkää pitäkö huolta leipäkannikasta, vaan järjestäkää ensin yhteiskuntanne omantunnon mukaan, niin kaikki hyvät teille annetaan». Alkuperäiset sanat ovat luettavina Mateuksen evankeliumin 6:nen luvun 24-33 värsyissä.

KUNINKAITTEN SEURASSA

Isäni oli sotaherra ja valkeankotkan ritari. Mutta hän oli sydämmessään kansanmies, ja pani minut suomalaiseen kouluun, jossa oli enimmäkseen talonpoikaisten ja käsityöläisten lapsia. Melkein kaikki olivat paljon kookkaampia kuin minä, rotevampia ja vanhempia, ja muutamia heistä sanottiin kuninkaiksi.

Ei heitä sanottu kuninkaiksi samoista syistä kuin oikeita kuninkaita. Sillä eivät he päässään kruunua eivätkä kädessään valtikkaa kantaneet, eivät paashit pidelleet heidän purppuratoogansa liepeitä, eivätkä suopelit olleet henkeänsä ja nahkaansa antaneet tämän toogan koristeiksi. Vaan he olivat sellaisia kuninkaita, joiden henki haisi tupakalle, kun he tulivat tunnille, ja jotka uskalsivat luokkahuoneessakin, juuri ennen opettajan saapumista, aukaista uunin pellit, ja maassa kyykkysillään istuen vetelivät paperossista nopeita haikuja, puhaltaen savun uuninpesän vetoiseen nieluun. Tosin taisi nimi johtua siitäkin, että he olivat aina pallonlyönnissä kuninkaina. Mutta heidän pääkuninkuutensa oli siinä, että he aina ja jokapaikassa olivat opettajia vastaan, ja pitivät kaikkia siivoja ja ahkeria mammanpoikia alamaisinaan.

Kunnioitukseni ja ihailuni näitä kuninkaita kohtaan kasvoi luokka luokalta yhä suuremmaksi. Sitä suurempi oli kuitenkin suruni sen johdosta, että he, mitä ylemmäksi tultiin, vetäytyivät minusta erilleen. Heillä rupesi olemaan erikoisvehkeitä koulun ulkopuolella, joihin he eivät minua koskaan vihkineet. Arvattavasti he eivät luottaneet minuun, vaan epäilivät, että jotain voisi tulla tiedoksi opettajistolle vanhempieni kautta, jotka olivat opettajien personallisia tuttuja. Kuinka lieneekään ollut, viimeisillä luokilla meidän eromme kehittymistään kehittyi. Kuninkailla oli keskinäisiä aikeita, yhteisiä puuhia, ja usein he menivät koulun loputtua suuressa joukossa salaa minulta jonnekin—en tiedä minne. Totuin tähän asiain tilaan vihdoin, niin etten edes enää udellutkaan minne he kulloinkin menivät.

Mutta sitten tapahtui luokan ja opettajiston välillä suuria rettelöitä erään petosjutun vuoksi, joka oli huomattu tutkinnoissa. Opettajille tuli tärkeäksi saada syylliset ilmi. Pantiin toimeen ankaroita tutkistelemuksia. Kuulusteltiin kaikkia yhteisesti ja jokaista erikseen. Mutta opettajain yrityksistä huolimatta—ilmiantoa ei tapahtunut. Silloin saapui rehtori luokan eteen ja ehdotti, että syyllinen ilmaistaisiin koko luokan puolesta, joten ei kukaan yksityinen tulisi esiintymään toverinsa ilmiantajana. Muussa tapauksessa uhkasi rangaista koko luokan. Hän kehotti siis luokkaa pitämään kokousta ja tekemään päätöksensä, ja poistui.

Me pidimme käytävissä kokouksen—meluisan kokouksen.

Ja päätös tuli huimaavan rohkea: ei, vaikka joka mies erotettaisiin!

Oli ilta, kun jälleen kokoonnuimme luokkahuoneeseen rehtoria odottamaan.

Tyyneyttä teeskennellen hän astui luokan eteen kuivana, iänikuisessa harmaassa puvussaan, suupielet tällä kertaa kalpeina,—mikä ilmaisi hänen sisällistä kiihotustaan. Verkalleen hän astui ihan luokan eteen, hieroen niskalihaksillaan ahdasta alaspäistä kaulustansa—kuten hänen oli tapana. Hän asetti molemmat kätensä tuolinkarmille ja alkoi odotellen huojuttaa tuolia edestakaisin sen etujalkojen varassa.

Kuoleman hiljaisuus vallitsi äsken vielä niin meluisassa huoneessa, eikä kukaan liikahtanut siitä asennosta mihin oli jähmettynyt. Yksi ainoa kaasuliekki palaa sihisi luokan yläpuolella. Se valaisi niiden päälakeja, jotka istuivat juuri sen alla. Etäämmälle näkyi yhä himmeämpinä kasvot kasvojen vieressä. Huone oli suuri ja kolkko.

Kun ei kukaan noussut luokan vastausta antamaan, kysyi vihdoin rehtori pahaa ennustavan hiljaisella nenä-äänellä:

—Kuka siis on syypää siihen teille kaikille tunnettuun petosyritykseen, joka tapahtui koekirjotuksessa tämän maaliskuun 13 päivänä?

Sama kuoleman hiljaisuus.

Vasta nyt näytti jokainen ymmärtävän missä vaarassa oltiin.

Ja niinkuin hiiret ennenmuinoin olivat unohtaneet päättää kuka heistä panisi kellon kissan kaulaan, niin olimme mekin unohtaneet päättää kuka meistä oli astuva rehtorille kieltävää vastausta antamaan. Kokouksessa oli siitä kyllä tainnut olla vähän puhetta, oli ehdotettu useampia, vieläpä oli joku kuninkaista minuakin maininnut, mutta minä otin asian pilaksi, sillä niin suurta kunnioitusta en toki olisi odottanut—minä, jolle ainoalle ei edes oltu uskottu ketkä kuninkaista syyllisiä oikeastaan olivatkaan.

Nyt sitä vastoin välähti minussa ajatus, että yhdellä iskulla saavutan kuninkaitten luottamuksen. Sillä hetkellä jännittyivät kaikki sieluni voimat ja minä keksin diplomaatisen vastauksen, joka todella pelasti meidät samalla sekä onnettomuudesta että antautumisen häpeästä.

Kaikki hämmästyivät, kun näkivät minun nousevan ylös.

—Luokka antaa kieltävän vastauksen, sanoin minä.—Ilmiantajaksi ei meistä kukaan rupea, ei yksityisesti eikä liioin luokkana!—Ei vaikka joka mies erotettaisiin, lisäsin vielä.

Sanoin ja istuin. Rehtori kalpeni. Pitkän aikaa hän seisoi äänettömänä ja hieroi kaulustansa. Sitten meni sanaakaan sanomatta opettajahuoneeseen; sillä kouluneuvosto oli asiaa varten koolla.

Ja muutamien tuskallisten minuuttien jälkeen meille annettiin tieto, että neuvosto oli päättänyt vielä kolme päivää odottaa tunnustusta ja muussa tapauksessa erottaa koulusta joka viidennen oppilaan.

Minä olin päivän sankari. Minua lyötiin olalle, minusta sanottiin: kas se on mies! Ja kulkiessamme parvissa pois koulutalosta,—kun kaduilla sytyteltiin iltalyhtyjä,—näin ja kuulin, ettei ainoastaan siinä parvessa, jossa minä kuljin, vaan myös edelläni ja takanani kehuttiin minua.

Kuninkaitten parvi kulki edellä, ennätti lyhdyn alle kadun kulmaukseen ja piti siinä lyhyen neuvottelun. Kun me tulimme kohdalle, sanoi kuningasten kuningas, että eikö mentäisi Majefskiin. Mutta Majefski taisi olla jokin juomapaikka. Ymmärsin heti, että siinä nyt minulle tarjottiin avain heidän sisimpään toveruuteensa. Tule meidän kanssamme juomaan ja osota että olet hylännyt sen mittapuun, jonka mukaan opettajat arvostelevat siveyttä, niin me sinut tunnustamme!

Me menimme eräälle harvinaiselle ja hämäränpuoleiselle poikkikadulle. Kapean portin läpi pujahdimme lankkuaidan ympäröimälle mäkipihalle, ja nousimme jyrkkiä rappusia myöten puisen talon toiseen kerrokseen. Huone, johon tulimme, oli suurenlainen, mutta hyvin matala ja pimeästi valaistu. Huonekalut olivat alkujaan kai esittäneet jotain punaista komeutta, mutta olivat aikain kuluessa saavuttaneet samallaisen rasvaisen täpläisyyden kuin seinäpaperit ja muinoin valkea pöytäliina. Kun olimme istuneet pöydän ympärille ja kauan aikaa juhlallisina odottaneet, aukeni ovi, ja eräs naishenkilö, jonka puku oli täyteläisten rintain alta samalla tavalla tummentunut kuin sohva ja pöytäliina, kantoi sisälle ison tarjottimen. Se oli täynnänsä kiliseviä laseja, keskellä oli kannu höyryävää vettä, suuri sokeriastia ja karahvi keltaista konjakkia.

En ollut eläissäni vielä tämmöistä juomaa ottanut suuhuni. Kuuma vesi ynnä konjakki maistui minusta kamalan pahalta. Ja minun oli suuresta onnesta huolimatta perin vaikea pitää suupieliäni hymyssä; ne kiertyivät ihan vinoon—pöytäliinan, tuon naishenkilön ja nyt vielä tämän kitkerän sokeriveden takia. Join sentään urhoollisesti kokonaisen lasillisen, ja minulle laitettiin uutta.

Nyt rupesi yksi kuninkaista laulamaan erästä hyvin pitkää laulua kolmesta juutalaisesta, jota laulua en ollut ennen koskaan kuullut:

»Det var en gång tre ju-u-dar, ju-ju-ju, ju-ju-ju, ju-ju-ju, tre ju-udar, det var en gång tre ju-udar».

Ensin tuntui tuo renkutus hirmuisen typerältä. Mutta kuningas otti alusta ja taas alusta, ja yhä ryhdikkäämmin sekä vaati jokaista yhtymään loppusäkeeseen. Kun olimme toistaneet laulua puolikymmentä kertaa, alkoikin se saada merkillistä lentoa ja vauhtia. Mitä enemmän tahti varmistui, sitä selvemmin siinä alkoi tuntua joku salattu sisällinen rytmi. Ja tämä nostattava rytmi muuttui jonkinlaiseksi vertauskuvaksi meidän toveruudestamme, meidän yhteisestä uhmastamme opettajia vastaan.

»Den förste hette Abraham, a-a-a, bra-bra-bra, ham-ham-ham, Abraham, den förste hette Abraham!»

Hei vaan! Kippis!

Yksi kuninkaista pani kätensä minun olalleni ja jatkoi laulua. Minä katson eteeni ja laulan ja näen hänen ja muiden yhdellä tavalla suu auki, silmät pullollaan laulavan, ja minut tempasee jokin repäisevä ilonpuuskahdus, avartava ilonvavahdus. Ensi kerran tunnen, että nuo toverien tutut koulupenkeillä kuluneet takit ja liivit, nuo jokapäivä nähdyt hiustupsut, nuo ulkoaopitut nenät, silmät ja äänet ovat todella varsinaisten ihmisten, ystävien, eikä ainoastaan koulupoikain. En voinut olla ottamatta kaulasta sitä kuningasta, joka äsken oli pannut kätensä minun olalleni. Hän ei lainkaan oudostellut sitä, vaan herkeämättä laulamasta—voimainsa yltäkylläisyydessä nosti minut maasta ja kantoi ympäri huonetta, sekä laski sitten taas alas. Uusi, ennen aavistamaton toveruus ja uskollisuus yhdisti meidät toisiimme tänä iltana.

»Den andra hette Isakob, i-i-i, sa-sa-sa, kob-kob-kob, Isakob, den andra hette Isakob!»

Kuninkaat kilistelivät laseja minun kanssani ja kuninkaitten kuninkaat rupesivat tasa-arvoisiksi ystävikseni. Kaikki sinukset ja cosinukset, kaikki logaritmit ja geometriset sarjat, kaikki oratio obliqvat ja Westfalin rauhat ne menivät pieniksi ja mataliksi, ne kadottivat sen merkityksen, minkä opettajat pitkinä, harmaina kouluvuosina olivat yrittäneet niille antaa, asettuessaan elämän ja meidän välillemme ja sanoessaan: ainoastaan sinusten ja cosinusten kautta kulkee tie elämään. Ei! Elämä oli tässä meidän toveruutemme uhmassa. Pieneksi keräksi meni koko opettajisto ja vieri pois tieltä meidän koskena kohisevan vapaudenlaulumme tärisyttävästä voimasta:

»Den tredje hette Jakobin, ja-ja-ja, ko-ko-ko, bin-bin-bin, Jakobin, den tredje hette Jakobin!»

Lauloimme yhä ja yhä uudestaan, kunnes emme enää malttaneet pysyä paikoillamme. Muutamat rupesivat laulun ohella voimiansa koettelemaan nostamalla nojatuoleja ilmaan yhdellä kädellä ja yhdestä jalasta: ja laulun tahtiin sekaantui yhä kimakampia hihkahduksia. Sakean tupakinsavun vuoksi ei enää näkynyt kuin epäselviä, savussa sikin sokin hyppeleviä olentoja, tai oikeammin sanoen ikäänkuin yhteydettömiä, irrallaan olevia ruumiinjäseniä, huitovia käsiä, läheneviä ja eteneviä naamoja, jotka vihdoin kaikki lauluntahdin jätettyään huikeasti ääntelivät omiansa.

Muuta en sitten enää muista tästä merkillisestä illasta kuin sen lopun.

Minä menin ulos vilvottelemaan ja kun tulin pimeälle pihatörmälle, muistan, kuinka melu yhtäkkiä vaihtui syvään hiljaisuuteen, ja äänetön tähtitaivas katsoi pimeästä suoraan lakittomalle päälaelleni ja silmiini.

»Se on hyvä»—sanoin minä taivaalle—»ole sinä vaan siellä!»

Kun rupesin astumaan, niin joka askeleella luulin maan olevan kauempana kuin se oli, joten jalkani siihen ennen aikaa hauskasti töksähtelivät. Minua huvitti suuresti, etten voinut seista horjumatta paikallani. Aidan takaa himmeästi paistavan katulyhdyn valossa poksahteli hengitykseni höyry ilmaan keväisen yön pakastuksessa. Katselin myhäillen tuota muka niin erinomaisen suoraa aitaa ja ajattelin, että sekin, niinkuin cosinukset, oli oikeastaan paljon vähäpätöisempi laitos kuin kuvailtiin, ja että siis myös sen hajottaminen maan tasalle olisi sangen suotavaa ja paikallaan. Rupesin rynnistelemään sitä vastaan, mutta se ei huojunut. Löysin tangon ja pujotin sen portinpuoliskon alle, aikomuksessa nostaa koko portin saranoilta.

Samassa tulivat kaikki pojat ulos. He olivat lähdössä.

Mitä sinä rytyyttelet?—kuulin minä jonkun tovereista sanovan ja minulle pantiin lakki päähän. Toinen kysyi minulta: »Mistä vihat?»

Minä sanoin:

—Se on hävytöntä!

He kysyivät:

—Mikä on hävytöntä?

Minä vastasin:

—Nämä portit täytyy nostaa saranoilta, että ihmiset pääsee kulkemaan.

Ja samassa toinen isoista portinpuoliskoista irtautuikin yläsaranastaan, ja kallistui pahasti retkalleen alemman saranan varaan. Nyt ei pikku ovi, joka oli isossa portinpuoliskossa, lainkaan päässyt aukenemaan. Pojat kävivät käsiksi isoon porttiin, nostaakseen sen jälleen paikoilleen. Mutta se höltyi alemmastakin saranasta ja kaatui suuresti rämähtäen katukäytävälle. Laajalti kajahtelivat tyhjät kadut öisessä hiljaisuudessa.

—Prrrr—Polisi!—prr—pr—pr—Toinen polisi!—Prrr—kolmas!—prrrr— joka suunnalta!

Me käpälämäkeen.

Minne kaikki yhtäkkiä ennättivät kadota, en tiedä,—loukkoja löytyy onneksi aina, kun pojat niitä tarvitsevat,—mutta minä ainakin jouduin kahden kuninkaan väliin, jotka tarttuivat minuun kainalojen alta ja läksivät juoksuun.

Pääni upposi hartiain väliin ja vilistävät jalkani tuskin ulottuivat maahan, kun he minua kummaltakin puolen kannattaen huikeassa lennossa etenivät kotiani kohden. Siellä he auttoivat minut lankkuaidan yli— sillä oven avaamiseen ei ollut aikaa,—ja itse häipyivät kuulumattomiin. Seisoin henkeäni pidätellen aidan takana. Kuulen kuinka poliisi juoksee kulman ohi, meidän kadullemme poikkeamatta. Ei siis tavottanut heitä. Ja minä huokasin kevennyksestä. Nyt, luulin, on onneksi kaikesta päästy. Mutta voi kauhistusta!

Seuraavana päivänä ilmestyi poliseja kouluun. He olivat päässeet perille, että yölliset mellastajat kuuluivat meidän kouluumme. Nimiä eivät olleet saaneet tietää.

Ja rehtori lähetti vahtimestarin tiedusteluretkelle, ja vahtimestari palasi ja oli tainnut käydä Majefskissa, sillä hän toi rehtorille tiedon, että mellastajat olivat olleet meidän luokkalaisiamme. Nimistä ei hänkään ollut saanut tietoa.

Mutta kun minä vihdoin tahdoin mennä tunnustuksille, näyttivät kuninkaat minulle nyrkkiä, sillä he pitivät sellaista niin perin tyhmänä aikeena.

Kuninkaitten mielestä oli päivän selvää, että jos yhden tai kahden kaikissa tapauksissa piti erota koulusta, niin erota piti tietysti niiden, joilla tietojensa puolesta oli vähin toiveita päästä luokalta ja sittemmin yliopistoon. He neuvottelivat keskenään. Kahdella heistä oli todellakin vähänlaisesti toiveita. Nämät menivät rehtorin puheille ja ottivat kaikki niskoillensa, sekä petoksen että nyt tämän portinkaadon. Ja he erotettiin koulusta.

En ole edes kuullut mitä heistä sitten tuli ja minne ne elämässä joutuivat.

Mutta se tieto on minussa säilynyt, että olin ollut kuninkaiden seurassa, ei niiden, jotka kulkevat kruunu päässä, purppurassa ja suopelinnahkoissa, vaan oikeiden kuninkaiden, niiden, jotka ansaitsevat kaikkien runoilijain ylistystä,—jotka ovat todellisia voiman ja vapauden kuninkaita!

KEHRÄÄJÄ

En ole tavallinen langankehrääjä, jonka rukki lämpimässä pirttihämärässä hyrrää. Olen kehrääjä kruunun valoisissa saleissa, jonka kolea yösija on kiviseinäkopissa ja jonka unettomille kasvoille kuu piirtelee rautaristikon varjot.

Näen ristikon läpi kolkan nukkuvata kaupunkia. Valot ovat sammuksissa. Yhdessä talossa vaan syttyi tuike keskelle yötä. Liekö lapsi herännyt eikä ota nukkuakseen.

Nuku, nuku, kaikki nukkuvat, pahat vaan valvoo.

Ei viisas äiti susilla lastansa säikyttele, sudet ovat kaukana, mutta sanoo: kehrääjä tulee! Ja lapsi kysyy: äiti, mikä on kehrääjä? Niin äiti sanoo: se on jumalaton sikiönsä surmaaja, joka rikostaan kehrää tuolla punasten tiilimuurien takana; siellä istuvat rivittäin ja rukit lupisevat, ja vihaset silmät paistavat kuin öisen huhkaimen, ja vahdit heitä vartioi, sillä jos kuka heistä vaan irti pääsee, niin verinen veitsi kädessä se samoo ympäri maailman sinisilmälapsia surmaten. Ja lapsen sydän kouristuu, ja se nukkuu kauhusta tainnuksiin, eikä ilmoisna ikinä sitä kehrääjän hirmua unhota, vaan aikuiseksi päästyään uudet muurit meidän ympärillemme nostaa ja eteemme lisäristikot rakentaa.

Ja oikeassa olet, äiti, jumalattomia me olemme. Taivaan pyhät me nauramme ja maailman hyvät me herjaamme. Eikä ole niin pimeätä salaisuutta, ettemme sitä ilkkuen toisillemme kertoisi. Paatumus meitä yhdistää rivoksi joukoksi, että vielä yönkin yksinäisyydessä sydäntemme portit jumalien kolkutusta kestävät.

Mutta nyt sinulle kerron milloin jumala minut jätti, nyt sinulle salaisen virteni laulan, kelmeän kuun piirtäessä rautaristikon varjot kasvoilleni.

Mistä syystä tapoin?

Ymmärtämättömyydestä. Olin maailmassa yksin. Sieluni syvin salaisuus olisi synnyttämisen kautta tullut ilmi,—sellainen salaisuus, jota en olisi pystynyt ilmaisemaan, en vaikka minua olisi hengettömäksi tukahutettu tai tulessa elävältä kärvennetty.

Tietysti, ajattelinhan tappaa itseni ennenkuin synnytän, mutta ruumiinpesijä olisi salaisuuteni nähnyt ja sittenkin kylälle kertonut. Ja se ei saanut, se ei saanut tapahtua! On salaisuuksia, joiden ilmitulemisen ajatuskin koskee kipeämmin kuin sydänhaavan raateleminen soraisella raudalla. Sentähden en tappanut itseäni. En myös karkuun lähtenyt, sillä olin palveluksessa ja virkavalta olisi minut saavuttanut.—Ajattelin: menen rannan veteen synnyttämään ja niin lapsi tukehtuu ennenkuin on elämään ruvennut. Tai ajattelin: kaivan kuopan valmiiksi, ja ennenkuin ehtii hengähtämään sysään multaa päälle.

Mutta en tarvinnut upottaa enkä kuoppaan syöstä. Sillä nähtyään onnettoman tilani ja etten pystynyt salaisuuttani ilmaisemaan, jumala sääli minua ja esti murhasta. Onnellisesti ihmisiltä salattuani mitä tuleman piti, synnytin kenenkään aavistamatta lepikkoon. Odotin parahdusta, mutta ei parahtanut eikä liikahtanut. Kohottausin istualleni, ja näin, että napanuora oli valmiiksi kiertynyt kolmasti kaulan ympäri. Olisi tarvinnut vaan vetää tiukemmalle, niin lapsi olisi tukehtunut. Mutta jos olisin kierinyt auki, niin olisi ehkä jäänyt elämään. Minä en tehnyt kumpaakaan. Ja saamatta henkeä se hyvän aikaa aukoili suutansa, niinkuin vedestä nostettu ahven. Sitten alkoi ruumis nytkähdellä, vavahti pari kertaa, eikä suu auennut enää.

Olinko minä mikään lapsensurmaaja?

Minkä minä kuolleella teen, ajattelin. Ja salasin kaikki.

Kaivoin sen tunkioon, kun olin kuullut siten nopeimmin murtuvan, ja myös senvuoksi, että jos se sieltä olisi löytynyt, niin löytäjänä ei olisi voinut olla kukaan muu kuin se, joka talven tultua tunkion pellollensa ajaa. Mutta se oli lapsen isä. Ajattelin: nähköön hänkin mihin on sikiönsä hylännyt!

Ja ilmestyin ihmisten ilmoille niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Eikä kukaan mitään epäillyt. Jumalan kanssa taas luulin asian jo ennestään niinhyvin kuin sovituksi.

Mutta sitä poloista suun aukomista en voinutkaan unohtaa.

Ja eräänä yönä näin unta, että minä nopeasti kierin auki sen nuoran ja lapsi avasi silmänsä ja kirkkaasti hymyili minulle. Samassa sillä oli vaatteet yllään ja minä nostin sen syliini istumaan ja se osasi lepertää: äiti, äiti! Meillä oli mökki alhaalla harjun rinteellä. Rappusten edessä oli pyöreä kukkapenkki ja pähkinäpuulehtoja. Ja kun jätin lapsen yksikseen, noutaakseeni kaivosta vettä, niin minun jo ehti tulla häntä ikävä, ja mennessäni minä huutamalla puhelin sille, että se herkeämättä tuntisi läsnäoloni. Ja kuulin sen aina sopertavan: äiti, äiti! Ja tultuani laskin korvon käsistäni ja taas otin syliini ja se pienillä kätösillään leikki hivuksieni kanssa ja sivusi kasvojani. Ja kun moneen kertaan suudeltuani poskia ja kaulaa painoin pääni sen rintaa vasten, niin lämmin paita tuoksui rakkaalle, rakkaalle lapselleni.

Herättyäni koetin ensin nauraa.

Seuraavana yönä näin saman unen, enkä minä silloinkaan itkenyt.

Monena yönä näin aina vaan sitä samaa unta, kunnes siitä herääminen teki kipeämpää kuin jos olisi lävistetty, alkaen päälaelta kantapäähän asti. Kuinka paljon kipeämmin se koski kuin jos sydämmeni kaikki salaisuudet olisi maailman kuuluville huudettu!

Aloin ymmärtää, että jokin voima tahtoo saada minut itkemään. Mutta minä en sittenkään itkenyt, vaan kannoin kuormaa, joka oli raskaampi kuin jättiläisen, joka hartioillansa koko maailman kantaa.

Olisin kamppailussa ehkä tappiolle joutunutkin, elleivät ihmiset olisi minua vihdoin jumalan kovista kourista pelastaneet.

Tapahtui näet niin, että vallesmannin metsäkoirat vetivät lapsen ruumiin tunkiosta ja minut tutkittiin kaiken kylän kuullen, tuomittiin ja vietiin kehruuhuoneelle. Siitä hetkestä saakka olin unestani vapaa ja se mikä oli muille rangaistusta se oli minulle sulaa lepoa ja pelastusta.

Lepoa oli minulle kehrääjätoverini ilkkuva rivous, pelastusta heidän pohjaton paatumuksensa. Heidän rivoutensa tuli minun rivoudekseni ja heidän paatumuksensa minun paatumuksekseni muuttui, että yön yksinäisyydessäkin sydämmeni portit nyt jumalien kolkutusta kestää. Pelotelkaa lapsianne meillä ja visusti vartioikaa meitä, sillä totisesti ken meistä täältä vapauteen lasketaan, se levittää saastaa maailmaan, se kaikki taivaan pyhät nauraa ja kaiken hyvän herjaa. Korkeammiksi, korkeammiksi rakentakaa muurit ja kaksinkertaisiksi ristikot vahvistakaa!

»HILJAISUUDESSA»

(Eräs muisto)

Meidän puolentoista-vuotias tyttömme oli sairastunut keuhkokuumeeseen ja viikon kuluttua tuli vielä aivokuume lisäksi. Hän joko ääneensä valitellen nyppi huuliaan ja peitettään tai makasi tajuttomana, silmät auki. Lääkäri, lapsen nähtyään, teki kohta johtopäätöksensä, ja jos viivytteli sitä meille sanomasta, niin nähtävästi vaan säälistä meihin. Hän ilmaisi kautta rantain, ettei ollut juuri mitään toivomista, ja läksi. Kutsuimme vielä toisen lääkärin siinä toivossa että tällä olisi ollut enemmän luottamusta paranemisen mahdollisuuteen. Tämä toinen lääkäri alkoikin hoitaa lasta, muutti itse vesikääreitä joka kolmas tunti ja silmiänsä ummistamatta valvoi kokonaisen yön lapsen vuoteen ääressä. Mutta aamupuoleen hänkin sanoi, ettei ole mitään toivoa lapsen paranemisesta, ja matkusti pois.

Auringon noustessa näimme kaikki selvästi, että lapsella oli jo kuolemankamppaus edessä. Käsissä ja suupielissä alkoi käydä omituisia nytkytyksiä ja hengitysjaksojen välinen aika oli pidennyt.

Soitimme kolmannen tohtorin. Hän saapui hevonen vaahdossa, pitkä turkkinsa ja suuri karvalakki ihan lumisina, vaikkei lunta satanut. Hän hypähti reippaasti reestä ja nousi puoli juoksussa portaita ylös.

—Lapsi parka,—hän sanoo nähtyään pienokaisen ja silittelee sen päätä ja koettelee suonta,—niitä on paljon tämmöisiä tapauksia tähän aikaan,—Ja hän kertoo tapauksen, jossa lapsi oli, ihme kyllä, parantunut.

—Onko siis toivoa?—kysyimme.

—Ei, ei suinkaan. Olen aivan vakuutettu siitä, että huomenna tähän aikaan kaikki on lopussa, tai ehkä jo tänään iltapäivälläkin,—sanoo hän rauhallisella ja lempeällä äänellä.

Ja vähän aikaa istuttuansa hän nousee ja sanoo rohkasevasti: »no, nyt minun täytyy kiirehtiä toisten sairaiden luo, niitä on paljon.» Jättää hyvästit, istuu rekeen, kuski napauttaa pitkällä pystypiiskallaan hevosta ja lumipölynä he tuprahtavat näkyvistä.

Iltapäivällä, niinkuin tohtori oli sanonut, piteni hengitysten väli huomattavasti yhä pitemmäksi ja pitemmäksi, ja vihdoin ei tullut uutta hengitystä enää ollenkaan.

Kuinka selvää oli, ettei lapselle ollut oikeastaan mitään tapahtunut. Äsken se vielä hengitti, sitten harvensi yhä enemmän, harvensi niin, että kului kolme neljä sekuntia ilman hengitystä, vihdoin kuusi seitsemän sekuntia, kunnes jäi kokonaan tulematta. Sydämmentykytys samalla tavalla hidastui, harveni ja seisahtui.

Jyrkkää muutosta ei näkynyt eikä ollut. Ei ollut siinä mitään luonnotonta, ei mitään kummallista eikä erinomaista. Mutta yhtäkkiä herää outo sana: kuollut! ja joku—onko se yleinen mielipide, sopivaisuusko, aivan kuin joku uhkaaja—käskee ajattelemaan, että on tapahtunut jotain kammottavaa, hirveätä, jota emme osaa suinkaan itse arvostella, vaan täytyy ainoastaan osata tehdä sitä, mitä tämmöisissä tilaisuuksissa tavallisesti tehdään, noudattaa juhlallisuutta, puhua hiljaa, nyyhkyttää j.n.e.—koko tuo pitkä sarja kaikille tunnettuja tekoja. Vuosisatojen taikauskot kummittelevat niin sen sanan soinnussa, että ne ihan väkisin jatkuvat selkäydintäni myöten, ja vähän ajan kuluttua minua kammottaa oman lapseni ruumis ja pelottaa olla yksin samassa huoneessa vainajan kanssa.

Miksi ihminen ei voi vapautua kuolemankammosta? Miksi vapautuminen kuolemankammosta ei ole tehty hyveeksi, vaan sitä päinvastoin pidetään jonkinlaisena uskonnollisena velvollisuutena? Miksi ei jo lapsiin istuteta luonnollista käsitystä kuolemasta ja juurruteta heistä pois viimeisiäkin taikauskon ja kammon jätteitä, että heistä kasvaisi pelkäämättömiä ihmisiä? Miksi ei uskalleta sanoa lapselle: kuolema on ihmishengen ystävä, kuoleman kammoaminen ja pelkääminen on pimeyttä, kuolema on yhtä tarpeellinen kuin syntyminen. Pitäisi siis—ja erittäinkin lasten kasvatuksen nimessä luopua kaikista vanhoista tavoista, joiden noudattamisella olemme edistäneet väärää kuolemankäsitystä. Pitäisi myös lakata opettamasta (kuten vielä m.m. Z. Topelius, vert. »Lehtisiä mietekirjastani» ss. 23 ja 24), että muka saiturit ja pahantekijät kuoltuansa harhailevat aarteittensa kätköjen tai pahantekojensa paikkain ympärillä, ja että kaikki muutkin vainajat ovat muka näkymättöminä läheisyydessämme »vielä jonkun aikaa kuolemansa jälkeen». Pitäisi niinikään lakata opettamasta, että kuolleet ruumiit nousevat kerran haudoistaan, kuten uskonnossamme opetetaan. Ja pitäisi ennen kaikkea luopua salaperäisistä, pakanallisista hautajaismenoistamme, ja istuttaa lapsiin se käsitys, ettei ruumiista vapautuneella hengellä ole enää tietysti vähääkään tekemistä mätänevän ruumiin kanssa,—että kaikkein vähin voi vapautunut henki olla riippuvainen siitä hautaavatko ihmiset ruumiin siunattuun maahan vai ei j.n.e.

Niin pitäisi. Mutta kun sitten joutuu silmä vasten silmää tuon kysymyksen kanssa, niin on sen toteuttaminen paljon vaikeampaa kuin ajatuksessa näyttikään. Syvälle ovat meidän luuhumme ja vereemme syöpyneet lapsuudessa saamamme käsitykset, mielikuvat ja ennakkoluulot,—syvemmälle kuin yksikään meistä aavistaa.

Niinpä siis syntyi meillekin tuo tavallisissa oloissa niin luonnolliselta näyttävä hautaamiskysymys. Sekä lapsen äidillä että minulla oli varma vakaumus siitä, ettei millään ulkonaisella menolla voi olla mitään vaikuista henkisiin asioihin. Olimme muun muassa jättäneet lapsemme myöskin kastamatta, koska emme voineet antaa kasteelle mitään merkitystä. Nyt olisi johdonmukaisuus sitä enemmän vaatinut hylkäämään myöskin hautajaismenot. Mutta tämä velvollisuus tuntui sillä hetkellä niin vaikealta, että teki kipeätä ottaa sitä edes ajatellakseen. Tuhannet syyt olivat puhuvinaan vastaan, alkaen siitä, että maa oli puolenkyynärän paksuisessa roudassa, korkeiden nietoksien peittämänä, ja päättyen tuohon kaikkein pahimpaan ja tympäsevimpään: »mitä ihmiset sanovat!»

Kun kuulin, että vanha palvelijattaremme meni vinnille pyykkivaatteita järjestämään, minä kiipesin sinne myöskin muka jollekin asialle ja koetteeksi sanoin aikovani haudata lapsen kotiin.

—Kyllä sen nyt sentään saisi viedä siunattuun maahan,—sanoi hän nähtävästi loukkaantuen lapsen puolesta. Ja vähän ajan perästä, ihan kuin kauhistuttava aavistus olisi hänessä herännyt, lisäsi:

—Eikö tänne sitten mitään pappiakaan haeta?

Minä selitin, että ei.

Silloin hän kalpeni ja hänen hyväntahtoiselle luonteelleen vieras vihan ilme värähti suun ympärillä, kun hän sanoi:

—Niinkö se sitten kuopataan kuin koira vaan!

Ja vaikka hän oli minun palvelijani, tunsin minä olevani hänen edessään ikäänkuin poikanulikka, jota uhataan jonkun pahanteon vuoksi.

Vielä vaikeammalta olisi minusta tuntunut ilmoittaa aikomukseni naapurillemme, eläkeukolle, joka auttaa meitä ulkotöissämme. Tämä ukko on hyvin totinen ja harvapuheinen, ankara vanhantestamentin mies. Muun muassa ei hän eikä hänen perheensä käytä ruokaan sianlihaa eikä raavaan verta; hän ei puhu koskaan syödessään, ei myöskään salli pyydystää kalaa sunnuntaipäivänä, koska Moseksen laissa näitä kaikkia kielletään. Vaikea on hänen selviytyä paksussa raamatussa. Hän lukee sitä itse ja punnitsee kaikki omalta kannaltaan. Hän uskoo joka sanan ja koettaa toteuttaa parhaansa mukaan. Hän pitää nimenomaan kiinni vanhasta testamentista, ja antaa sille jonkinlaisen etusijan uuden testamentin rinnalla.—Maallisissa asioissa on hän sitävastoin hyvin kehittynyt ja tavattoman järkevä. Sitäpaitsi hän on hyvin siveellinen, rehellinen ja hyvä. Mutta koko elämänsä hän on elänyt suuressa köyhyydessä ja on nyt vanhoina päivinään vailla kaikkea uskoa tämän elämän paranemisen mahdollisuuteen. Ei hän sinä ilmoisna ikänä tule minkään vallankumouksen eduista osalliseksi, eikä häntä myöskään voi auttaa mitkään kaupunkilaiset työväestön työlakot. Hänen koko elämänilonsa on pyrkimisessä hengellisten asiain selvyyteen, ja kallionkova on hänen uskonsa, että selvyyden perille pääsee uppoutumalla yhä syvemmäs vanhan testamentin sokkeloihin sekä jyrkästi hylkäämällä oman järjen valo.

Kun ajattelin, että tälle ukolle sanoisin »tulkaapa nyt tuonne metsikköön kaivamaan hautaa lapsellemme» niin valtasi minut jo vaan ajatellessanikin kauhistus. Jos edessäni olisi ollut koko Suomen kansa, joka on perkanut tämän maan, pelloiksi kuokkinut sen kantoiset kivikot ja suliksi kyntänyt sen sitkeät savikot,—jos se kokonaisuudessaan olisi ollut edessäni vanhoine testamenttineen ja isiltäperittyine uskoineen, en olisi ollenkaan ollut enemmän hämilläni kuin tämän yhden ukon edessä. Sillä hän oli minulle Suomen kansa.

Näiden mahdottomuuden muurien vuoksi oli minulle todellinen kevennys, kun lapsen äitikin vastusti kotiinhautaamista, sillä se vapautti minut asian ratkaisemisesta.

Mutta sattui niin, että kuusivuotias tyttäremme kuuli meidän keskustelumme, ja kun oli päätetty haudata kirkkomaalle, niin hän rupesi allapäin valittamaan, miksi muka viemme niin kauvas pois. Tämä teki äitiin syvän vaikutuksen, ja siitä hetkestä huomasin hänen ottaneen tämän kysymyksen omakseen ja jääneen yhtä raskaasti kahdenvaiheille kuin olin minä.

Naiset elävät tunnemaailmassa, ja tunteillaan he totuuttakin vainuavat ja totuuden vihdoin löytävät.

Sitä en silloin ymmärtänyt, vaan pidin ainoastaan omaa järjen syytä pätevänä ja tuota tunteen syytä asiaan kuulumattomana.

Johonkin päätökseen tullaksemme jätimme kysymyksen kohtalon ratkaistavaksi. Päätimme niin, että jos pappi suostuu hautaamaan kastamattoman lapsen tavallisella tavalla kirkkomaahan, niin hautaamme sinne, mutta jos hän panee esteitä niin hautaamme kotiin ilman mitään kirkonmenoja. Läksin pappilaan. Kirkkomme on Suomen vanhimpia. Se on rakennettu kivilohkareista, jotka ovat aikain kuluessa hienosti sammaltuneet. Molemmat kiviset päätyseinät kohoovat mahtavina, teräväkulmaisina kolmioina korkean ja jyrkän pystykaton ylimpään harjaan saakka, joka on pantu niinkuin pärekatto, päreinä vaan pyöristetyt laudat. Harjalla istuu aina rivi mustia naakkoja, josta osa tuon tuostakin lähtee lentoon huutaen tuota tuttua: djakke, djakke, ja palaavat heti jälleen takasin, jolloin toiset lähtevät. Tietysti ovat kirkon rakentaneet jättiläiset.

Hautuumaan ohi päästyä poikkesin pappilan tielle.

Pian alkoi käänteessä näkyä ensin punainen jyväaitta, ja sitten sen takaa pappilan rakennuksen laudoilla vuorattu, kellertävänharmaaksi maalattu pääty. Tämän ei aivan korkean, mutta leveän ja pitkän, koruttoman, puhtaan talon edessä on laaja, puutarhan tapainen piha. Mutta tasaisia teitä oli suurella tarkkuudella luotu kaikkialle, joista tullut lumi oli kasvattanut kinokset vieläkin suuremmiksi, niin että rakennus ja punertavat taloushuoneet pihan toisessa päässä olivat ikkunia myöten lumiin uponneet ja näytti pappila kylmän valkeuden rinnalla sitäkin lämpimämmältä. Päärakennuksen oven edessä oli tuoreita havuja. Ensin tullaan suureen suljettuun kuistiin, sitten tilavaan ja korkeaan eteiseen, jossa on vaatenauloja ympäri seiniä ja kaksoisovi auki ruukkukasveilla täytettyyn saliin; siitä taas on ovi auki vielä johonkin huoneeseen vasemmalla, josta vanha rovasti nyt paraillaan tuli minua vastaan. Niinkuin hienosti sammaltunut kirkko, niinkuin tämä hiljainen pappilan talo ja sen valoisa, kukkainen sisustus teki turvallisen rauhan vaikutuksen, niin vaikutti rovastinkin vakaa ja hiljainen olento. Minun asiani tuntui minusta sillä hetkellä olevan jotakin kolkkoa loukkausta koko tätä vuosisatojen luomaa tyyssijaa kohtaan, jossa sadat ja tuhannet ihmiset minua ennen olivat käyneet pyytämässä sekä syntyneitten että vainajiensa siunaamista, ilman että vähinkään murunen oli tarvinnut rapista kalliista muinaismuistosta.

—Meillä on lapsi kuollut, mutta se oli kastamaton ja minä nyt tulin kysymään, kuinka tässä on meneteltävä,—sanoin minä.

Rovasti, tottumattomana täällä maalla siihen että ruvetaan heti paikalla ja seisaaltaan puhumaan asioita, käski minut, vastaamatta mitään, ystävällisesti sisälle kansliaan, mutta itse meni hakemaan kappalaista, joka asui samassa talossa ja hoiti kanslia-asioita.

Rovasti ja kappalainen tulivat sisälle.

—Terve, terve,—sanoi jälkimäinen minulle puristaen toverillisesti kättäni, ja istui heti kirjojen ääreen kirjottamaan määräystä haudankaivajalle.

—Käy siis laatuun haudata kirkkomaahan?—kysyin minä.

—Tietysti, sanoi hän varmasti. Mutta vanha rovasti oikasi:

—Se tahtoo sanoa, hautaus tulee tietysti tapahtumaan »hiljaisuudessa», luetaan ainoastaan Isämeidän ja Herransiunaus.

Sillä aikaa kuin kappalainen kirjotti, otti rovasti puheeksi kasteasian.

—Miksi ette ole kastattaneet lastanne? Eikö olisi ollut parempi tehdä niinkuin luterilainen kirkko vaatii?

—Käsitykset vähitellen muuttuvat,—sanoin minä, koettaen sanoa niin vähän ja niin hiljaa kuin mahdollista.

—Niin, mutta jos käsitykset muuttuvatkin, niin onko silti välttämätöntä erota kirkosta,—sanoi nyt kappalainen, kääntyen tuolillaan:—minun mielestäni pitäisi pysyä kirkon yhteydessä ja sitten vasta, jos näkee olevan jotain korjattavaa tai puhdistettavaa, erottaa kullasta kaikki se, mikä ei ole kultaa.

Hän oli kirjottanut valmiiksi määräyksen haudankaivajalle, ja jätti lapun minulle.

Onnellisesti olin siis kaikki esteet välttänyt, ja lupakirja taskussa läksin nyt kotimatkalle.

Mutta mieli kävi yhä alakuloisemmaksi.

Ei ainoastaan enää maantien lumiset, katkeamaisillaan olevat puut, vaan sammaltunut kirkko, sen hautuumaa, vanha harmaapää rovasti ja koko käynti pappilassa herätti yhä voimakkaamman tunnon siitä, että en ollut tehnyt mitä olisin voinut ja mitä olisin ollut velvollinen tekemään.

Ainoa puolustukseni oli, etten voinut myöskään menetellä vastoin vaimoni tahtoa: ja tätä puolustusta koetin pitää kaiken aikaa mielessäni. Mutta siitä huolimatta alakuloisuus ei mennyt.

Tulin kotiin. Vaimoni ensin ilostui, että olimme saaneet oikeuden haudata sinne mihin muutkin ihmiset, vaikkapa vaan »hiljaisuudessakin». Hän varustausi nyt vuorostaan matkalle kirkonkylään valitakseen sopivan hautapaikan. Ja kaikki näytti rupeavan menemään tavalliseen tuttuun tapaan.

Mutta kun hänkin sitten palasi kotiin, huomasin kohta, että häntä painoi taas sama raskas mieliala, joka oli häneen tullut kuusivuotiaan tyttäremme valituksen johdosta.

Kysyin kuinka oli käynyt.

—No, valitsin paikan,—sanoi hän hiukan välinpitämättömästi,—hyvin kauniin,—näkyy järvi,—torstaiksi lupasi saada haudan valmiiksi.

Vähän ajan perästä hän sanoi alakuloisena:

—Tiedätkö, minä olin aivan pakahtua suruun, kun kahlasin siellä lumessa ja hain paikkaa.—Ja itkuun heltyen hän lisäsi: »Miksi todellakin viedä niin kauas!»

Silloin minä menin sen eläkeukon luo.

Hän oli kotona ja saattoi minut pieneen ja matalaan erikoiskamariin, jossa oli hyvin moniruutuinen, vihertävää päivänvaloa päästävä ikkuna ja sen päällä kahtaanne jakaantuvat sanomalehtipaperista leikatut kellastuneet uutimet koristettuina muutamilla punaisilla paperikukilla. Ikkunan edessä oli pöytä ja valkoinen liina. Mustuneihin seiniin olivat lapset naulanneet joitakin laatikkojen päältä otettuja kansikuvia. Vielä oli huoneessa pari tuolia ja piironki, jonka päällä myöskin valkonen liina, ja ruostunut peili.

Me istuimme vastakkain, hän valoa vastaan, minä selin ikkunaan.

Nyt oli se hetki, jolloin minä istuin Suomen kansan edessä. Hikipisarat nousivat otsalleni.

—Aijomme haudata lapsemme tänne kotimetsikköön,—sanoin.

Oli pitkä äänettömyys.

Hän, ystävällinen hymy huulillaan, näytti tavottelevan jotain vastata, veti sitä varten jo henkeäkin, lipatti huulillaan, mutta ei löytänyt mitään sanottavaa. Hänenkin ohimoissaan suonet paisuivat ja hieno hiki nousi otsalle.

Hetken kuluttua sanoin minä:

—Taitaa olla vaan hyvin kova routa maassa?

Ja hän, aivan kuin olisi ilostunut, että kysymyksen teoreettisesta puolesta oli päästy, alkoi hyvin toimellisella äänellä laveasti selitellä, ettei se routa mitään niin kovaa ole, kun lumi tuli tänä vuonna aikaisin ja keskeytti maan jäätymisen.

Näin vähän oli Suomen kansalla sanomista. Hienotunteisuudesta suruamme kohtaan se vältti väittelyn eikä sanallakaan arkaan kysymykseen koskettanut.

Illalla loin tien auki sille paikalle kotimäen rinteeseen, jonka olimme hautapaikaksi valinneet, Se ei ollut talon vieressä, vaan vähän alempana, metsikön rinnassa. Siinä kasvaa vierekkäin kaksi vanhaa kuusta, joitten ympärillä on hyvin taajassa näreitä; alempana, järvelle päin on koivuja ja lyhyttä lepikköä. Lunta ei tässä kuusikossa ollutkaan paljon, kun se oli kaikilta tuulilta suojassa.

Merkitsin paikan neljällä paalulla. Kun seuraavana aamuna tulin paikalle, oli eläkeukko jo puhkaissut roudan kangella ja kaivoi hautaa.

Lapset koristivat sitten hautakuopan kuusen havuilla. Ja tätä tehdessään he lauleskelivat.

Erittäin selvästi muistan, kuinka minä, vanhat taikauskot vielä minunkin veressäni, aijoin ensin kieltää heitä laulamasta, mutta sitten riemastuin ajatuksesta, että lapsilla ei enää ole minun taikauskojani, ja annoin heidän laulaa.

Palvelustyttömmekin, joka ensin oli niin julmistunut, otti innolla osaa lasten puuhiin.—»Ei se enää tunnu minusta miltään», sanoi hän.

Kun me sitten loimme haudan jälleen umpeen, viserteli lähioksalla pieni lintu talven syvässä hiljaisuudessa. Ja hiljaisuus oli varmaan vielä syvempi kuin minkä rovasti olisi osannut hautauksellemme antaa…

»VELVOLLISUUS»

Yksinäytöksinen näytelmä

Tässä näytelmässä esiintyvällä oudolla kielten sekoituksella on erikoinen tarkoitus, joka on silmällä pidettävä, mutta noudatettava ilman minkäänlaisia liioitteluja. Sekä venäläinen, ruotsalainen että suomalainen ovat korkealla sivistyksen tasolla. Tekijää on kiinnittänyt, paitsi komedian ja tragedian sekoitus, myöskin halu kuvata, miten eri tavalla eri kansallisuuteen kuuluvat ihmiset suhtautuvat sellaiseen tapaukseen kuin näytelmässä esitettyyn. Venäläinen tahtoisi, että koko juttu heti painettaisiin alas, että nimismies edelleen kaikessa rauhassa jäisi virkaansa hoitamaan. Suomalaisruotsalainen Leander, tuo miellyttävä, jäykkä virkamies, ei voi mitenkään suostua semmoiseen tuumaan, hänen täytyy vähintäin saada ottaa ero virastaan. Suomalainen nainen taas edustaa näiden rinnalla nuorinta, ennakkoluulotonta, vapaata, valoisaa elämän katsomusta. Nämä kolme, Suomessa alinomaa toisiansa kohtaavaa kansallisuutta ovat esitettävät mitä suurimmalla huolella. Ei saa tahallaan tavoittaa koomillisuutta, vaan pitää mielessä henkilöjen sivistystä ja samalla kansallisia ominaisuuksia. Venäläinen on vilkas, käsiänsä liikutteleva, niiden avulla selittelevä,—ruotsalainen taas jäykkä, liikkumaton, mutta sitä miellyttävämpi johdonmukaisuudessaan ja lain kunnioituksessaan. Kielen murteellisuutta ei saa liioitella. Kun jäykkä ruotsalainen, joka ei koko näytöksen traagillisimmissakaan kohdin ole päästänyt liikutustaan näkyviin, vihdoin viimeisissä sanoissaan taittuu ja joutuu tunteiden valtaan, on se esitettävä niin, että tuo taittumus tuntuu järkyttävältä. Venäläistä esittävän henkilön pitää välttämättä jonkun verran tuntea venättä ja venäläisiä. Tärkein kohta on saada esille venäläisen rajatonta ihmettelyä sen johdosta, että hänen ystävänsä nimismies ei sano voivansa jäädä virkaansa, puoli, joka erikoisesti kuvaa venäläistä kansallisluonnetta suomalaisen ja ruotsalaisen rinnalla.

Näillä edellytyksillä saa kappaletta näytellä vapaasti kaikissa tilaisuuksissa, missä tulot käytetään yleishyödyllisiin tarkoituksiin.

HENKILÖT:

ANTON LEANDER, entinen luutnantti, nyttemmin harjoitteleva nimismies, 30-ikäinen, vastanainut, puhuu ruotsinvoittoista suomea, jäykkä, kankealiikkeinen, käyttää rilloja.

TYYNI LEANDER, hänen nuori rouvansa, suomalainen, ei puhu ruotsia, sivistynyt, hiljainen, hyvin herkkätunteinen.

LEONTJEV, heidän yhteinen venäläinen tuttavansa, puhuu venäjänvoittoista suomea, sivistynyt suurmaailmanmies, käyttää puhuessaan paljon käsiliikkeitä, tukka suittu keskijakaukselle.

MARIA MARTOLA, 26-ikäinen talonpoikaisnainen.

KUULA, entinen kersantti, nyttemmin nimismiehen käytettävänä oleva maapoliisi, suomalainen, ymmärtää vähän ruotsia, juoppo.

VANHA-LIISA, nimismiehen palvelija, uskonnollinen.

Tapaus maalla, Suomessa. Aika nykyinen.

Ruokasali nuoren pariskunnan vastaperustetussa asumuksessa; vasemmalle (katsomosta päin) ovi kyökkiin, oikealle rouvan huoneen ovi ja taaempana ovi herran huoneeseen; perällä avonainen ovi kansliahuoneeseen, jossa näkyy perimpänä valoisaan eteiseen vievä lasiovi, itse eteinen ja tämän lasien läpi puutarha. Ruokasalin oven luona puhelin.

Keskellä ruokasalia pyöreä pöytä, jolle on katettuna herkullinen illallinen. Oikealla etualalla toinen pöytä, sohva ja tuolia.

TYYNI LEANDER viimeistelee pöytälaitoksia, pää kallella tarkastellen, edeten ja taas lähestyen. Huomaa eteisessä kolme nimismiehen puheille pyrkivää asiamiestä: No joko taas!

Menee kättä hosuen perälle, avaa oven, mutta ei päästä miehiä sisälle:

Ei, ei, ei… Vallesmanni ei ota vastaan enää tänään … ei, ei, se ei käy laatuun, täytyyhän ihmisen joskus saada levähtääkin… Onhan ovelle merkitty vastaanottoaika … ei, ei, tulkaa huomenna, hyvästi, hyvästi, ne on yksityisiä asioita…

Sulkee oven. Miehet poistuvat.

VANHA-LIISA tuopi kyökistä tarjottimella pulloja ja muuta pöytätavaraa.

TYYNI LEANDER tullen kansliahuoneesta: Sano, Vanha-Liisa, oliko tuo nyt todella meidän Hektorin tekoja eikä minkään vieraan koiran?

VANHA-LIISA. Oli, rouva. Se katosi jo illalla—kyllä huusin moneen kertaan, mutta ei se tullut, ja niin jäi minulta kahlitsematta. Siitäkö asiasta nuo miehet—?

TYYNI LEANDER. Ei, ei, niillä oli jotain omia asioita. Tulevat milloin sattuu! Jos ihminen on vallesmanni niin hän ei saisi edes syödä rauhassa! Huokaa: Mutta minä vielä siitä koirasta… Eikö ole ihmeellistä, ettei maailmassa voi olla pienintäkään iloa, johon ei aina sekaantuisi jotain surullista. Sen olen niin varmaan huomannut.—Pankaa pomeranssi-viinaa eikä tuota.

VANHA-LIISA muuttaa pullot.

TYYNI LEANDER. Tai antakaa sentään tuonkin jäädä pöytään.—Kuinka iloitsinkaan saada vastaanottaa herraa metsästysretkeltä, valmistaa tämä illallispöytä parhaani mukaan—laittaa niin somaa—koko päivän olen ajanut asiamiehiäkin pois—mutta eikös vain sittenkin pitänyt tulla jotain ikävää! Koko iloni on häiriytynyt tuon jutun vuoksi. Ja mitä se oikeastaan minuun koskee?

VANHA-LIISA merkitsevästi. Onkohan ihmisen hyvä paeta suruja?

TYYNI LEANDER. Ah, sinä olet jumalinen, sano, eikö voisi tehdä niin, ettei koko asiasta tulisi mitään? Vanha-Liisa,—jospa salaisimme!