Produced by Tapio Riikonen

MAAEMON LAPSIA

Kertomus

Kirj.

Arvid Järnefelt

Otava, Helsinki, 1907.

SISÄLLYS:

Alkulause
1. Satimessa
2. Kulkukauppias
3. Nuoriherra
4. Rauhalahti
5. Syntymäpäivä
6. Herra Vendell
7. Maanalaiset voimat
6. Enkelien töitä
9. Viisas kuin käärme ja laupeas kuin kyyhkynen
10. Kinturin kuolema

Tämmöinen on tarina:

Muinaisina aikoina tulivat vallottajat tähän maahan, tulivat kiiltävin peitsin, kirjavin kypärin, sotakunniassa loistavaa ristiä edellänsä kantaen. Kalevan miehet nousivat jumaliansa puolustamaan, kylät paloivat, ryskyen kaatuivat pyhät lehdot. Vallottajan miekka ja tuli voitti. Vastahakoinen kansa karkotettiin korpiin kuolemaan, mutta heikko kansa kastettiin uusien herrain alamaisiksi.

Kansoja vallotetaan ja kukistetaan, ihmisiä karkotetaan ja nöyryytetään, mutta kukistuvatko jumalat, ja voidaanko jumaliakin karkottaa? Vai minne joutuivat Ilmattaret, minne Päivättäret, Kuuttaret, minne Ahti vellamoineen, minne Tapio sinipiikoinensa? Minne kaikki ne haltijat, jotka ihmiskieltä taitaen olivat ilman pitkiltä pihoilta ihmiselle puhuneet,—jotka meren hyrskyissä hänelle miehuutta laulaneet,—jotka tähtiöinä hänen haaveitansa herättäneet, tai metsäsalojen poluilla hänen runomielensä virittäneet ja hänen yksinäisyytensä ikävän vaihtaneet riemuun?

Jos miehet hävisivät, hävisivätkö jumalat?

Eivät hävinneet, kaikki elävät vielä tänä päivänä, joka meille paistaa.

Vallottajain tietämättä, tahtomatta, oli hurmeiseen maahan istutetun ristin mukana seurannut myös Totuuden Henki, joka ei ole koskaan tulen ja miekan kanssa liittoa tehnyt.

Maahan tultuansa se kutsui kansan hylkäämät jumalat eteensä ja puhui heille näin:

»Minun nimessäni menköön kerran kaikki takasin, mikä tulella ja miekalla rakennettu on, niin että joka on ottanut, se on kerran antava, ja joka on ryöstänyt, se on kerran jälleen lahjottava, ja joka on herraksi tullut, on itsensä palvelijaksi tekevä. Eikä se ole miekalla ja tulella takasin menevä, vaan minun enkelieni avulla. Katso, minä teen teidät enkeleikseni, ja teidän puheenne olkoon ihmisille jälleen kuuluva, kunnes kaikki täyttyy ja minä näen kahtia hajonneen ihmiskuntani jälleen yhtyneenä».

Näin puhui totuuden henki.

Ja antoi enkeleille aikaa tuhannen vuotta, ja antoi heille äänen, joka hiljaisena kuin aamutuuli soi ihmisten tunnoissa.

Se ääni soi vielä tänäkin päivänä, joka meille paistaa.

1.

Satimessa.

Sumuisena marraskuun päivänä, hämärtäissä, eli juuri siihen aikaan, jolloin tienristeyksessä oleva maakauppiaan puoti tavallisesti oli tyhjänä ja hän itse pääsi hetkeksi kamariinsa päivällisunille, pamahtikin puodin ovi suurella räminällä auki ja notkean vieterivivun päässä roikkuva ovikello, hurjasti edestakasin viuhtoen, hätääntyi pitkään häivytykseen:

—Tänne, tänne, täällä tulee Kinturin Janne, ettekö kuule, Kinturin Janne, joutuin joutuin, joutuin, Kin—Kin—Kinturin Janne, kin—kin— kingelikin—kin—kin—kin—

—Jaha, jaha,—vastasi kauppias kamaristaan, ja rupesi tekemään nousua, vaikka jo oli ehtinyt käpristyä sohvalle loikomaan, seinään päin kääntyneenä, takki ihanasti hartioille heitettynä, jalat ahtaista patinoista sukkasilleen vapautuneina.

—Se on Kinturin Janne!—puheli hän ja veti ähkien patinat jälleen jalkaansa,—sen tuntee kohta soitosta,—eipä luulisi että se on se kitupiikki, rämisyttelee ovia kuin paras rusthollari.

Ja tuli lönksöttäen puotiin, punanaamaisena, valkosia silmäripsiänsä räpyttäen, mutta kohta Kinturin nähtyään suli hyvälle tuulelle, ja reippaalla ystävyydellä tervehti, sekä kysyi kuulumiset.

Kinturin Janne, torppari, yhdeksän lapsen isä heitti tiskille kokonaisen tappovasikan sekä kolme kiloa torpan parhainta kirnuvoita. Sitten asettui nojalleen tiskiä vasten, ja paljon merkitsevällä, kunnioittavalla ja kohteliaalla kuiskauksella kysyi olisiko myydä— hiirenloukkuja?

—No mikäs nyt? Syövätkö hiiret viljaa? Ei taida Kinturin viljat enää laariin mahtuakaan? Täytyy vissiin säkeissä pitää?

—Se on asia, se on asia,—myönnytteli Kinturi, hyvin ymmärtäen kauppiaan iänikuiset pilat muka hänen rikkaudestaan.

Heillä oli sellaiset välit ja parakraahvit keskenänsä, että Kinturin oli kerran kaikkiaan sovitusta määrärahasta myyminen hänelle jokainen tappovasikka, kuusiviikkoiseksi juotettuna, samoin myös tuominen puotiin kaikki voi, mikä torpassa kirnuttiin, ja mitä ikänä muuta saattoi olla myytävänä.

Tämä välipuhe näytti Kinturista kohtuulliselta, sillä hän nautti puolestaan suuria etuja puodissa. Ei hän tarvinnut rahaa, kun tuli ostamaan, ja velkaa, joka hänelle vuoden pitkään kahvista, jauhoista, suolasta, sokerista ja tupakista karttui, ei kauppias milloinkaan sopimattomasti kiristänyt, vaan tyytyi aina odottamaan ensi vasikkoihin. Sillä kauppias oli todenteolla hyvä mies, ja Kinturi kävi mielikseen puodissa.

Erittäinkin tunsi Kinturi vielä ylpeyttä siitä läheisestä tuttavallisuudesta, mikä heidän välillään oli huolimatta siitä, että kauppiasta saattoi pitää herrasväkeen kuuluvana. Kinturi vihasi ja karttoi herrasväkeä, niinkuin kaikki hänen esi-isänsä olivat aikojen alusta tehneet. Mutta tämä kauppias se oli talonpojasta ponnistainnut herraksi ja monet herrat vetänyt nenästä, joten hän oli Kinturille todistuksena, että »onpa sitä meilläkin älyä, kun kysymys tulee». Suuresti hän sentähden kunnioitti kauppiasta ja koko tätä puotia, sekä ylpeili, kuten sanottu, läheisestä tuttavuudestaan kauppiaan kanssa. Kinturin suurimpia nautintoja oli tulla puotiin, kun siellä oli paljon väkeä, ja tuon tuttavuuden osottamiseksi hakea itse esille mitä tarvitsi,—ottaa esimerkiksi omin käsin koukkupää-kepillä alas kimppu suitsia, valita niistä mieleisensä, ja sopia kauppiaan kanssa hinnasta noin niinkuin ohimennen, kesken muuta kaupankäyntiä. Toisinaan hän saattoi itse mennä tiskin taaksekin, avata naulalaatikon, lukea käteensä sata kappaletta kolmituumaisia ja ottaa ne haltuunsa, kauppiaalle vaan hiukan päätä nyykäytettyään. Kauppias vastasi aina samalla tavalla: hiukan vaan nyykäytti ja iski silmää. Tai hyvässä lykyssä lisäsi: »mittaappas sinä Kinturi öljyä Sareenskalle, kun tässä on niin kiiru». Semmoisina hetkinä tutut ja vieraat puodissaolijat katsoivat Kinturiin suurella kunnioituksella, jopa nuo palkkojensa vuoksi ylimieliset sahalaisetkin, otsatukkavarsat, menivät äänettömiksi ja vaipuivat turhaan arvailemaan hänen ja kauppiaan välejä.

Mutta nyt tuli Kinturin Janne, kuten sanottu, hiirenloukkua ostamaan; eikä puodissa ollut ketään muita ostajia; ei myös Kinturin Janne ollut enää entinen Kinturin Janne.

Kauppias otti alas joukon erilaisia satimia, yhä laskien pilaa torpan muka täyttyneistä viljamakasiineista.

—Vai olisivatko hiiret päässeet skafferiin sokerin ja vehnäsen kimppuun?—pani hän, ystävällisesti silmää iskien.

Kinturi iski takasin ja koetti nauraa entisellä tavalla, niinkuin vaati heidän aina leikkisä välinsä, josta he eivät vielä milloinkaan olleet poikenneet. Mutta eipäs voinutkaan tällä kertaa kestää, vaan tuli totiseksi ja rupesi häpeissään niitä loukkuja muka lähempää tarkastelemaan.

Ei yksikään miellyttänyt häntä. Ne paukahtavat liian kovasti, sanoi hän. Hän tahtoi sellaisia, jotka eivät lauetessa antaisi ääntä. »Minä olen niin vikkelä heräämään. Jos totta puhutaan, niin ne hunsvotit pitävät meillä sellaista peliä,—hiiret meinaan,—ettei niiltä saa enää nukuttuakaan. Ja tässä tulee jo vanhuus, tietääkös herra kauppias. Se kustantaa, kun taksvärkin päälle yön mittaan silmät seljällään heittelee ruumistaan kyljeltä kyljelle.»

—Ja mikä ne hiiret tupaan ajaa, vaikka makasiinit on täynnä tavaraa!— sanoi kauppias kääntäen taas vaan leikin puolelle.—Varros nyt, minä annan Kinturille kohta sellaisen kojeen, ettei paukahda olleskaan.

Hän veti esiin merkillisen laitoksen. Siinä oli varsinaisen satimen sivussa lakkinen vesisäiliö ja tämän päällä komero, johon pieni rautalankaverkosta tehty sola nousi satimesta.

—Katos nyt, Kinturi. Kun hiiri on mennyt sisälle, niin putoo tuo pieni läkkiplootu aukon eteen. Nyt rupee hiiri reistaamaan itseänsä ulos ja kiipee ylös tuonne noin komeroon. Mutta kas silloin komeron pohja pettää ja hiiri putoo veteen, ja taas menee pohja paikoilleen ja plootu aukee loukun suun edestä. Niin tämä värkki upottaa viisi-kuusi hiirtä yhtenä yönä, eikä Kinturi tiedä mistään, nukkuu kuin posu, se kone käy kuin rasvatuilla pyörillä,—ei kuulu mitään.

—Aih—ihmetteli Kinturi. Hän tarkasteli tuota viekasta laitosta, ihmetteli, eikä voinut olla kehasematta ihmisjärjen terävyyttä.—Tuosta noin ensin,—matki hän kauppiasta,—sitten ylös komeroon,—ja ploiskis! Eläkä mene enää minnekään, ei pääse, siinä sitä ollaan,—turkane sentään!—Hän käänteli nakkia ja tirkisteli sen sisälle ja taas käänteli.—Mihinkäs siitä pääsit! Et mihinkään!—Niin se on, herra kauppias,—ajatukset eivät tahdo antaa yöllä rauhaa; meinaan: tuppaa funderamaan liiaksi. Ja Kinturi aikoi lopullisesti jättää leikkisyyden välit. Hänen nenänvarttansa kutkutti ja silmät vettyivät. Hän tahtoi puhua kauppiaalle kaikki surunsa. Kauppias oli hyvä mies, sen Kinturi oli itse nähnyt; oli nähnyt kuinka hellästi se osasi kasvattivarsaansa taputella, kuinka lempeästi hyväili kissaa, kuinka kuherteli vaimonsa kanssa,—ne olivat kuin vastanaineet ainakin,—ja kerrottiinpa vielä, että oli auttanut sisarensa pojan—hulttioimen—suuresta rahapulasta, kadottaen itse tuhansia. Miksikäs ei semmoiselle tuttavalleen sydäntänsä avaisi ja asioitansa kertoisi!

Ja niinpä siis Kinturi ensi kerran poikkesi leikillisyydestä ja ratkesi puhumaan pimeästä tulevaisuudestansa, sillä hullusti olivat hänen asiansa ennenkin olleet, mutta nyt oli käynyt vielä hullummin: hän oli riitaantunut isännän kanssa. Isännän riihestä oli näet kauroja kadonnut, jotka oli koottu puimahuoneen nurkkaan, ja isäntä oli pannut toimeen suuren etsimisen kaikkien alustalaistensa luona. »Minä en ole sinun kaurojasi varastanut», karjasin minä hänelle ja haukuinpa vielä kaikista entisistäkin, mutta se käski vaan polisin käydä sisälle, ja niin perhanat tulivat ja käänsivät kaikki nurin,—aitassa heittivät muijan klänningit maahan,—uuspeilit! Onko lupa tulla ihmisten asuntoihin? Vai saanko minä lähettää polisin hänen nurkkiansa penkomaan milloin vaan lystään?—No, eivät löytäneet kaurojansa meiltä, mutta vihapäissään se otti polisit todistajiksi ja käski minun pois koko torpasta. Sanokaa te, herra kauppias, saako hän niin tehdä?

—Onko Kinturilla paperia torpan päälle?

—Ei ole paperia, mutta eikö mahda sentään sana pitää, kun on minullakin todistajat? Torppa on ollut isälläni ja isän isällä. Joka sen metsään perkasi ja kiviaidalla ympäröitsi, tarvitseeko sekin vielä paperia?

—Se on sitten vaan niinkuin lupauksen päälle? Ei, ei se kelpaa. Kaikki pitää olla paperilla. Menkää nyt Kinturi ja tehkää pian sovinto isännän kanssa.

Kinturi huokasi ja rusahti ikäänkuin pienemmäksi entistään, rinta vajosi sisemmäs ja silmät jäivät tuijottamaan tiskillä olevia muruja.

—Johan minä sitäkin olen koettanut. Kovasti se kävi luonnolle, mutta koetinhan minä. Ja isäntä sanoi: »kun maksat velkasi ja suostut uuteen veroon, niin jää». Minä olen, näette, hänen tukeistaan rakentanut kamarihuoneen tuvan viereen. Mutta mistäs minä rahat otan?

Kauppias alkoi vainuta, että Kinturi ehkä aikoo häneltä rahoja tiedustella ja rupesi kääntämään purjetta poispäin näiltä sydämmellisyyden vesiltä. Hän kiipesi ähkien polvilleen tiskille kattolamppua sytyttelemään. Sieltä hän sanoi kyllä hänkin saaneensa ennen muinoin kovia kokea pelkkien liikeasiain vuoksi. Rahaa ei tule sisään ja vekselit lankee, maksupäivä ei koskaan odota. Monta kertaa on kaikki niinkuin tulessa. Ruoka ei maita, uni ei tule silmiin, täytyy vaan käännellä kyljeltä kyljelle.

—Jah, jah,—kyljeltä kyljelle,—matki Kinturi. Kokemuksien yhteisyys ilahutti häntä siihen määrään, että molemmin käsin täytyi pyhkiä pitkin kutisevaa nenänvartta vuotavia kyyneleitä. Hyvä, hyvä mies se on tämä kauppias. Jos se kiristelikin pennisiä, niin mitäs kauppias muuta mahtaa! Kerrassaan hyvä!

Lamppu syttyi ja valaisi häikäisevästi kaikki puodin pienimmätkin esineet.

—Noh, ei sovi moittia, onhan lopultakin ruvennut hyvin käymään,—sanoi kauppias ruuvaillen liekkiä ylemmäs. Hän pudotti itsensä kömpelösti tiskiltä alas ja ähki pois kaikki muistelmansa. Kuitenkin antoi hän Kinturille vielä hyvän neuvon,—parhaan minkä tiesi.

—Kuinkas vanha se Kinturin muija jo onkaan?

—Kolmekymmentä ja kahdeksan ajast'aikaa.

—Oho, vielä voi Kinturi sitten saada puolitusinaa lapsia tykö. Kuinka monta niitä olikaan entisiä?

—Yhdeksän on elossa ja kolme on kuollut,—sanoi Kinturi elpyen jälleen, ojentui ilosen ylpeästi ja odotti kauppiaan kehasua. Mutta kauppias alkoi torua.

—Onkos se laitaa, Kinturi? Köyhtyisi siinä moni varakaskin, jos semmoinen lapsilauma olisi elätettävänä. Mikä niitä niin paljon maailmaan laittaa? Se on pelkkää tyhmyyttä sellainen!

Ja hän kumartui lähemmäksi Kinturia, ja vaikka puodissa ei ollut muita, rupesi kuiskuttelemalla neuvomaan, kuinka lapsia voi välttää.

Kinturi katsoi suu auki kauppiaan silmiin, ymmärtämättä hänen tarkotustaan.

Samassa hulpahti puotiin roikka sahalaisia. Ja kun kauppias lopetti taas samaan huudahdukseen: »onkos se laitaa, semmoinen lauma!» rupesivat he myös ivaamaan Kinturia hänen lapsiliutansa vuoksi. Jokainen heistä oli häntä viisaampi. Ja he puhuivat ääneen siitä mitä kauppias oli juuri ikään kuiskutellut. Rivoja he olivat kovin suustaan.

Kinturi hiostui.

Harvoin hän metsätorpastaan osui näille sivistysmaille, mutta kovia kolauksia hän aina sai, kenen kohtasikin. Koetti nauraa ja pitää samaa ääntä kuin muutkin, mutta sydän oli tuskassa ja halusi pian takasin metsään, niinkuin lintu, joka on eksynyt ihmisasuntoon.

Tuli onnettomuudeksi puotiin vielä valttarin lihava rouva vasikanlihaa ja voita kysymään, ja kun kuuli, että kauppias torui Kinturia köyhyydestä, sanoi puolestaan närkästyksellä:

—Köyhe? Ei pite puhu köyhe. Kun teke paljo lapset ja juopottele ja osta kaffet ja vehneleibe, sitte tule köyhe. Kuka keske kaffet juoda, kun on köyhe?

Ja pyörähti kantapäällään omaa kiivauttaan.

Kinturin teki mieli hypätä ilmaan ja haukkana iskeä rouvan niskaan, tai muuten pöllyyttää sitä ja viskata sitten ulos puodista. Se oli Kinturin kipakka veri, joka niin käski; mutta esi-isät neuvoivat: kumarra kiltisti rouvalle ja sano: »taitaa olla niin», ja mene sitten matkaasi metsään.

Kinturi totteli aina esi-isiä. Hän kumarsi rouvalle ja sanoi: »taitaa», kallistui kuitenkin sitten käsien varaan tiskiä vasten ja rouvan kuullen, toimellisella kohteliaisuudella, käski kauppiaan panna paperiin kilon parasta kolmen markan kahvia ynnä saman verran palasokuria—, »ja antakaa vielä markan edestä vaikka vehnäsiäkin, koska näkyy olevan tuoreita».

Tämä kosto ei tosin ollut esi-isäin suostumuksella, mutta hän lunasti sillä verensä intohimoisen repelemishalun, ja esi-isät tyytyivät.

Kesti kauan ennenkuin kauppias sai Kinturin tilaukset kokoon. Rouva rupesi katselemaan hiirenloukkua. Silloin Kinturi, joka etsi lisä-kostoa, otti vielä senkin ja nyykäytti kauppiaalle, että »tämäkin otetaan».

Ja vaikka Kinturi ovessa kuuli kauppiaan vaativan rouvalta lihasta ja voista kaksikertaa suurempaa hintaa kuin minkä itse Kinturille maksoi, nautti hän vielä siitäkin kostosta. »Kukkaro nurin, rouva kulta, ja rahat maalle vaan!» ajatteli hän ja oli mielessään vetävinään ulos ja kääntävinään nurin vielä rouvan hametaskunkin.

Kauppias ei häntä lainkaan harmittanut. Kauppias teki hänen mielestään mitä ammattinsa mukaisesti pitikin, kiskoessaan hänestä, Kinturista, kaikkea mahdollista voittoa. Mutta se rouva! Turkane sentään, jospa olisi saanut lentää sen niskaan!

Ajaessaan kotiin hän yhä hikoili, kun muisteli niitä sahalaisten ja kauppiaan neuvoja. Mutta valtatieltä syrjään poikettuaan, ja sen mukaan kuin lampunvalon häikäsemät silmänsä jälleen tottuivat pimeään, kun nenästä haihtui petruulin ja silakan haju ja korvakin unohti puotikellon kilahduksen, väljentyi hänen ahdistunut mielensä jälleen, ja rauhottuen hän katseli tihkuvassa usvassa häämöttäviä mäntyjä, kun ne taajentuivat yhä tiheämmäksi seinäksi ja hän vihdoin uppoutui tutusti huokuvaan kotikorpeensa.

Se hiirenloukku, jota Kinturi toi mukanaan, tuntui hänestä olevan nyt se taikakalu, joka oli vielä auttava hänet jaloilleen. Sillä ainoastaan tuo unettomuus oli ehkä syynä hänen ruumiinsa voimien heikontumiseen, joka oli häntä ensin niin pelästyttänyt. Kun hän vaan saa hiiret hävitettyä ja jälleen nukkuu yönsä, on hän tekevä työtä taas kuin karhu. Itse hän menee päivätöihin, mutta yöltä hän varastaa kaksi aamutuntia, jolloin on kuudan, ja ajaa tukkia metsästä maantien syrjään, josta ne on joululumilla hyvät toimittaa sahalle, ja silloin tienaa viitosen päivää kohden. Putte ei ole nirsu. Sille kun ripottaa vähän jauhoa silpun päälle, rouskuttelee se nurkumatta yön läpeensä.

Ja kotiin tultuaan Kinturi pyyhkäsi Putteansa vähän oljilla, loi lannan, lykkäsi reen vajaan, ja meni tupaan.

Perhe oli jo illastanut.

Hän asetti loukun pöydälle, antoi kahvit, vehnäset ja sokerit vaimollensa, Marille, ja istui sanaakaan sanomatta syömään perunoita.

Mari katsahteli häneen kysyvästi, mutta ei mitään kysynyt, sillä näki selvästi, että mies oli nyt vaikenemisen päällä. Suuresti häntä ihmetytti tämä runsas kahviaineiden tulva. Kahvia oli Kinturi tosin Marille aina kovimpinakin aikoina hommannut, vaikka itse ei kahvista juuri vähääkään välittänyt, mutta tämmöinen suuri määrä, ja vielä vehnäsiäkin, oli sentään tavatonta; ja Mari rupesi epäilemään, että se ehkä tahtoi häntä jotenkin pistellä. Hän tuli surulliseksi myöskin katsellessaan Kinturia, joka siinä niin sanattomana söi, kenenkään voimatta ymmärtää mitä se siinä ajattelee ja vihottelee.

Lapsia oli tuvassa viisi kappaletta pieniä ja yksi suurempi, viidentoista vuotias Iita, joka heti isän tultua läksi miesten liikkeitä teeskellen talliin apetta Putelle laittamaan. Hukassa olisi Kinturi ollutkin, ellei hänellä olisi ollut sitä Iita-tyttöänsä; se oli hänen lohdutuksensa ja ilonsa, sillä aikuiset pojat olivat jo aikaa sitten hänet jättäneet, kun ei Kinturi voinut heille mieluista työtä tarjota ja päivätyöt taloon tuntuivat heistä rengintöiltä. Mutta menköötkin vaan pojat sahoihin ja kaupunkiin, kun on kerran sellainen tyttö kotona! Niinhän se ärjyy hevoselle kuin vanha tallirenki, ajaa jäitse saareen ja tuo sieltä heinäkuorman, nostaa hevosenjalat kengittäessä, pinoo rangot rekeen, hakkaa halot, äestää keväisen kaurapellon.—Pienistä lapsista oli poikia ainoastaan yksi, Jaakko, noin kuuden vuotias, muut tyttäriä.

Lapset ympäröivät hiirenloukun, koettaen arvailla sen tarkotusta; kajota ei siihen kukaan uskaltanut isän ollessa tuolla vaikenemisen päällä, ei edes Jaakkokaan, se isän heikkoranteinen lempipoika.

Syötyään otti isä satimen, täytti siinä olevan läkkiastian vedellä, ripotteli jotain murennusta satimen lokeroihin, käski lasten mennä maata ja sulkeutui itse tuvan viereiseen kamariin.

Tämän tuvan-viereisen kamarin hän oli rakentanut toista vuotta sitten, ja siitä pitäin oli nukkunut erillään muusta perheestään. Mari makasi lasten kanssa tuvassa.

Kamariin tultuansa Kinturi asetti satimen uunin ja seinän väliseen nurkkaan, mistä hiirillä oli kulkutie, heittäytyi sitten vuoteelleen ja oli hiljaa.

Eikä kulunut kuin pieni kotvanen, niin jo alkoi nurkassa rapista.

Hiiri varmaan tutkien kiertelee loukkua. Nyt se koskettelee sitä, nyt vähän rämisyttelee jotain sen liikkuvista osista.

Sitten ei kuulu taas pitkään aikaan mitään. Eikä apua odottamisesta.

Kinturin ajatukset irtautuvat satimesta ja lähtevät kiertelemään tuttuja latuja. Kulkevat aina ensin siihen kotitarkastukseen, joka oli niin tärisyttänyt koko hänen elämäänsä ja kääntänyt kaikki asiat nurin päin; kulkevat ja hiipivät isännän ympärille, panevat toimeen ankaroita sanakiistoja sen kanssa, väliin kiihottuvat käsikähmäänkin, jolloin Kinturi aina peittoo hänet pahanpäiväiseksi; ja siirtyy sen tehtyään kauemmas entisyyteen, siihen aikaan jolloin hän meni Marin kanssa vihille ja otti isältänsä vastaan torpan.

Mutta jo taas rapisee.

Rapisuttelee pahus, mutta ei mene sisälle. Se vissiin oudostelee kojeen kiiltäviä läkkiplootuja. Ja Kinturi kiepsahtaa sängystään, ottaa uunista tuhkaa, sylkäsee ja hivuttelee läkkituoppia tahraisemmaksi.

Sitten paneutuu taas hiljaa loikomaan ja odottelemaan. Ja ajatukset jälleen kokoontuvat ja lähtevät joukossa liikkeelle, sikin sokin niinkuin kymmenen kylän hevoset lumireen eteen valjastettuina. Näin alkaa uneton yö.

Kuukin rupesi jo toiselta reunalta paistamaan ikkunanpieleen; siitä näki Kinturi, että oli jo keskiyön yli päästy. Selvästi hän kuuli, kuinka tuvassa Mari rauhallisesti kuorsahteli,—se hänen Marinsa, jonka kanssa he olivat parhaan ikänsä yhdessä eläneet. Ennen, kun he vielä makasivat molemmat tuvassa ja samassa vuoteessa, ja kun ajatukset näin rupesivat kulkemaan, ei hän tarvinnut kuin kallistaa päänsä niin, että se kävi nukkuvan Marin olkaan,—silloin sai rauhan ja turvan.

Mutta nyt he olivat jo toista vuotta erillään maanneet. Sillä kyllä sekä Kinturi että Mari olivat sitä lastenpaljoutta ajatelleet, josta kauppias varotti, vaikkeivät he ymmärtäneet siihen parempaa neuvoa kuin toisistaan vierottumisen. Tosin hänen pienimmät lapsensa olivat todistuksena siihen, ettei hänellä ollut tarpeellista luonnonlujuutta, mutta siitä pitäin kuin tämä kamari oli saatu, olivat he vierottuneet toisistaan hyvinkin pian. Sitä vierottamista auttoi vielä sekin seikka, että Kinturi, voidakseen välttää kaikkia hellyyksiä, teki itsensä kovaksi ja äreäksi; mutta Mari taas käsitti hänen ärtyisyytensä omalla tavallaan ja asettui siihen luuloon, ettei Kinturi enää välitä hänestä, ja eli siis elämäänsä vaan lasten seurassa. Eikä tietysti aavistanut mimmoisilla viljamailla Kinturi häntä kuletti, mimmoisilla hopeahely-valjailla ajellutti ja mimmoisen kultatalon hänen asunnoksensa antoi—unetonna heitellessään itseään kamarinsa vuoteella.

Ja taas kulki Kinturin ajatuksissa hänen avioliittonsa historia alusta alkaen ja tähän päivään saakka.

Hän oli vasta toisella kolmatta sinä kesänä kun ensi kerran näki Marin. Ja Mari oli sinä kesänä täyttänyt vasta kahdeksantoista, solakka herrasväen palvelustyttö, pehmeä tukannuppu ylpeästi päälaella—ja puhvihihat.

Mitä herrasväkeä ne olivat, joiden kanssa Mari oli näille seuduille tullut, ei Kinturi vieläkään oikein ymmärtänyt. Niinkuin muuttolinnut joskus istahtavat mäelle tai toiselle, niin osui tämä seutu sinä kesänä äkkiä herrasväen tulopaikaksi. Niitä tuli valkosia neitosia ja monenvärisiä parasolleja, nuorukaisia, puseroihin ja polvipöksyihin puettuja, herroja ja rouvia. Kävivät katsomassa kevätpuroja, luulivat lampaita vasikoiksi, hyvin olivat sääliväisiä kaikkia elukoita kohtaan. »Aih, mikä ihana mänty! Katsokaa sen oksia, katsokaa kuinka voimakkaasti ne vääntyvät!» Semmoisia ne puhuivat. Ja joskus istuivat piirtämään niitä samoja mäntyjä. Joskus kuuntelivat niiden huminaa, katselivat pilvenhattaroita, ojentelivat käsiänsä järveen päin ja puhuivat isän maasta. Kaikkea ne rakastivat, pieniä kiviäkin keräilivät, ja itkivät kukkasia, kun tuli niittoaika. Talon isäntä niitä vähän ymmärsi, muut eivät ollenkaan. Mutta isännän pään ne panivatkin pyörälle, josta oli suurta pahennusta. Se rupesi näet niistä ottamaan mallia, toimitti tyttärilleen hatut päihin ja pani kouluun. Hänen tapansa muuttuivat herrasmaisiksi ja sen vuoksi hänen piti saada myös enempi rahaa irti maastaan. Hän rupesi myymään metsiä, ja ensimäiseksi möi metsän Kinturin isänmaan päältä, sen metsän, josta kinturilaiset olivat rakennuspuunsa ja tarveaineensa ottaneet. Siitä se pahennus tuli. Saiko niin menetellä? Sillä nyt tuli torpalle suuri hätä, kun rakennusaineet olivat ostettavat.—Mutta ei siinä kyllä. Torpan löysivät herrasväet samoillessaan metsiä sienien poiminnassa ja heidän mielestään oli Kinturin niemi ylen sievä, jonka vuoksi he rupesivat kyselemään talon isännältä torppaa huvilapaikaksensa. Siihen aikaan isäntä riitaantui kinturilaisten kanssa lopullisesti, sillä hän olisi mielellään myynyt torpan, mutta vanha Kinturi haukkui isäntää, kun hän kehtasi sellaista esittääkään. Torpan oli Kinturin isä ja iso-isä raivanneet korpimetsään järven rannalle, sekä varmuuden vuoksi ympäröineet alueen kiviaidalla, johon oli mennyt iso-isän parhain ikä. Mutta isäntä nyt herrasväen opastamana todisti, ettei mitään sellaista lakia, joka erikoisesti suojelisi kiviaidalla ympäröityjen maa-alojen nautinto-oikeutta, ollutkaan olemassa, ja että kirjotettu paperi oli ainoa turva, mutta sellaista paperia ei Kintureilla ollut. Ja nyt olisi varmaan hullusti käynyt, ellei se sama herrasväen palvelustyttö, Mari, johon Kinturi oli rakastunut, olisi torppaa heille pelastanut. Mari näet jutteli herrasväelle että sillä paikalla muka oli paljon käärmeitä, josta herrasväki pelästyi niin, että kaikki puheet torpan ostosta raukesivat siihen paikkaan.

Tästäpä Marin viisaasta menettelystä Kinturi olikin huomannut, että
Mari myös häntä rakastaa, ja rakastui itse vielä enemmän siihen Mariin.

Ja Kinturi muisteli noita aikoja, muisteli kuinka vaikea hänen ensin oli ollut päästä Marin puheille kyökkiin, kuinka he toisinaan ehtivät vaihtaa pari sanaa ja kuitenkin niistä ymmärsivät rakkautensa ja riemuitsivat,—kuinka hän sitten rupesi käymään kyökissä herrasväen ollessa poissa kotoa,—sitten herrasväen nukkuessa,—kuinka Mari osaksi siitä syystä menetti paikkansa, kuinka he sen jälkeen menivät naimisiin, kuinka hän otti haltuunsa isältä torpan, ja kuinka talon isäntä suostui häneen ainoastaan sillä ehdolla, että torpan vero nostettiin melkein kaksinkertaiseksi entisestä.

Kovat päivät tulivat Kinturille eteen sen veron vuoksi kohta alusta. Mutta hän oli nuorra voimakas kuin karhu. Lapsia he rupesivat saamaan joka toinen vuosi, ja kahdesti syntyi kaksoset. Marillekin tuli kovat eteen. Se tukannuppu näytti vuosien vieriessä painuvan yhä alemmas, ja yhä enemmän täytyi hänen myös luopua siitä alituisesta siistiämisestä, ruoka-astiain kiiltävinäpidosta, kukkain kasvattamisesta ja ikkunain verhoomisesta pitsikartiineilla, joita herrasväen hyviä tapoja hän ensin oli niin suurella sitkeydellä noudattanut. Lapset repelivät hyllyjen reunoista hänen vaatekoristuksensa, tahrasivat seinäpaperit, kolistelivat pöydät ja tuolit loville, ja Mari näytti vihdoin huomaavan, että siisteys on liian raskas taakka torpan paljolapsiselle emännälle. Hän muuttui vähitellen tavalliseksi maalaiseksi ja olisi kokonaankin unohtanut herrasväen tavat, ellei Kinturi itse olisi tahtonut hänen niissä pysyvän. Kas Kinturi ei tahtonut myöntää, ettei hän jaksa Mariansa elättää semmoisena kukkana kummoisena oli sen luoksensa ottanut. Ja ponnisteli viimeisiin asti, ettei vaan hänen Marinsa tuntisi köyhyyden kouria. Kahvia ja sokeria piti Marin sentähden saada, myös leninkinsä kaikki laittaa niinkuin ennen.

Mutta itsekseen Kinturi jo kauan sitten näki, että asiat huononemistaan huonontuvat.

Mitä pitemmälle yö kului, sitä synkemmiksi kävivät hänen ajatuksensa, sillä hän alkoi laskea velkojansa, laskea niitä ensin yhdestä päästä, sitten toisesta, ensin ilman korkoja, sitten korkoineen. Puolipimeässä, kun ikkunaruudut kolkkoina erottuivat pilventakaista kuuta vasten eikä mitään elämän ääniä kuulunut, ei lasten pilpatusta eikä Marin touhuamista, silloin suureni sielun silmä sitä tarkemmaksi, eikä mikään enää haihduttanut pois näkemästä uhkaavaa todellisuutta semmoisena kuin se oli, vaan mitä pitemmälle hän laski velkojansa, sitä selvemmin ymmärsi, ettei mitään pelastuksen paikkaa ollut. Tänään oli viimeinenkin toivo mennyt. Sillä kauppias oli kiivennyt tiskille, kun Kinturi oli ruvennut rahantarpeestaan puhumaan, ja kauppias oli kuitenkin Kinturin ainoa luottomies. Selvästi näkyvä seuraus,—jos silmiä ei totuudelta ummistanut,—oli oleva, että isäntä ottaa hänen torppansa sen syyn nojalla, ettei Kinturi voi velkaansa maksaa, ja myy sen paikan vieraille. Ei ikinä! Ei ikinä sitä saa tapahtua! Hän on kääntävä sata tynnyrinalaa ylös alasin, ja tuhannen sylen ojat hän on kaivava, mutta sitä häviön häpeätä hän ei ota vastaan, ei rupea vaivaistalon asukkaaksi eikä anna lastensa ympäri maailmata hajota. Ei ikinä! Hänen voimansa kasvavat jättiläisen voimiksi sen kummituksen edessä. Mutta samassa hiipii jo toinen ajatus: et sinä Kinturi ole enää se mikä olit nuorempana, mies, jolla oli väsymättömät voimat ja teräksinen tarmo. Viime aikoina olet tuntenut hienoa uupumusta ja levon tarvetta.—Ja tämä ajatus se oli kamalin, se ajoi hikeen koko hänen ruumiinsa, se painoi hänen rintaansa, se tukki häneltä hengityksen. Sillä voimien menetys—se on toki viimeisenkin toivonkipinän sammumista. Ja hän näkee silmiensä edessä kammottavan näyn, kuinka he lähtevät kotitorpastansa ja hänen Iitansa kuulee viimeisen kerran Puten hirnunnan.

Se uhkaava kukistuminen kasvoi hänen ylitsensä, hänen sivutsensa, alitsensa, päällitsensä,—kasvoi ja oli joka hetki tukahuttaa hänet.

Mutta kesken tätä painajaista tulee häneen äkkiä hurja ajatus: aukaista ovi, astua tupaan, istua Marin vuoteen laidalle, herättää hänet ja laskeutua hänen viereensä itkemään. Mari ottaisi käsin hänen kaulastaan, lohduttaisi häntä,—hän unohtaisi kaikki surut Marin kätten hyväillessä hänen päätänsä. Ja se tuntui Kinturista niin onnelliselta, hänen sydämmensä sykähti siitä ajatuksesta niin riemastuen, että hän todella nousi vuoteeltaan ja hoiperteli pari askelta ovelle päin.

Mutta tuhannet äänet rupesivat hänelle huutamaan:

»Mitä sinä ajattelet, Kinturi! Etkö ole kiven kovaan päättänyt pysyä poissa tuvasta?»

Kinturi vastasi:

»Ja enkö minä saa surujani hänelle itkeä? Tai eikö hän ole minun
Marini?»

Ja kun hän katsahti omaan vuoteeseensa, tuntui sinne palaaminen hänestä niinkuin palaaminen kidutuspenkkiin. »Kinturi, tule takasin, pane maata!» huusivat äänet.

Mutta Kinturi liikahti sittenkin tuvan ovelle päin. Ja valtaveri kouristi hänen sydäntänsä ja häntä pyörrytti oma aikeensa. Mutta hän tempasi oven auki ja astui alusissaan tupaan.

Mari tuntui samassa heräävän, nousi puoli-istuvilleen ja sanoi unenpöpperössä nopeasti:

»Mitä sinä haet?»

Kinturi oli etsivinään jotain pankolta ja vastasi vielä tavallistakin ärtyisemmällä äänellä:

»Perhanaanko sinä olet sen kaljatuopin pannut?»

»Siinähän se on höyläpenkillä edessäsi»—sanoi Mari ja heittäytyi toiselle kyljelleen seinään päin.

Kinturi meni höyläpenkin luo ja pitkissä siemauksissa joi väljähtynyttä kaljaa. Sitä tehdessään hän kuuli, että Mari oli jälleen nukkunut.

Silloin hän kääntyi ja meni takasin kamariin.

Syvään huoahtaen ja raukeana hän heittäytyi jälleen vuoteelle laimeasti puhutellen esi-isiään, ja heitä uskotellen, että oli todellakin vaan janoansa tuvassa käynyt. Ja yhtä laimeasti esi-isät kehuivat hänen lujaluontoisuuttansa.

Semmoinen hervottomuus tuli hänen ylitsensä, että hänen silmänsä todellakin ummistuivat, ja ennen kuin hän aavistikaan, loiskahteli jo mieli kuperkeikkaa vapauden ihanilla vainioilla.

Ohhoh, mikä lepo ja rauha autuaitten mailla! Aurinko paistaa, kiurut visertävät. Kinturi itse kyntää Luojan hyötyisätä kesantoa: kuohkeana kääntyy musta multa auran tieltä ja vaossa taivaiset västäräkit hyppelevät. Ei ole raja-aitoja, ei näy kivipyykkejä, vaan jokaisen on se minkä hän itsellensä muokkaa. Ei myös lapset köyhyyttä tuota, vaan iloa ja rikkautta. Pojat kasvattavat kotivarsoja ja tytöt hoitavat nuorempiansa ja kaikille riittää mielityötä kotitanhuvilla. Kas, siinähän jo tulee Aukustikin kesannolle: »antakaas isä kun minä lopettelen», sanoo hän. »Lopettele vaan». Ja poika nuorin voimin nostaa sahran, ravistelee, kääntää, ja lähtee uutta vakoa aukasemaan. Kinturi istuu ojan reunalle, pyyhkii hikeänsä, ihaellen katselee nuoren rotevuutta. Sitten nousee, panee piippuun, lähtee astelemaan kotimäelle, ja jo kaukaa kuulee kuinka Marin pirta paukkuu. Pihalla hän ottaa nuorimman lapsen syliinsä ja tulee tupaan. Hän pysähtyy avatun oven kynnykselle. Mari ei heitä huomaa, vaan kutoa helskyttelee, pehmeä tukannuppu korkealla päälaella, liivisillään, sukkasillaan, eikä lyhyet paidan hihat ylety kyynäspäihin. Kinturi laskee lapsen maahan. Silloin Mari katsoo taaksensa ja iloisesti naurahtaen kääntyy kangastuolinsa penkillä. Ja he katsovat toisiansa ja lukevat toistensa tunteet. On kuin Kinturi sanoisi hänelle:

»Vaikka täällä taivaissa lapsen syntyminen onkin aina uusi siunaus ja uusi onni vanhemmille, en minä kuitenkaan tule sinun luoksesi, kultainen Marini, sillä minä en tahdo sinulle uutta tuskaa tuottaa, en tahdo uutta rasitusta sinun armaille jänteillesi, enkä lisätyötä sinun heikontuneille käsiranteillesi.»

Ja on kuin Mari vastaisi hänelle kangastuolinsa penkiltä:

»Johan sinä puhut niinkuin muistelisit matoisen maailman asioita. Eivätkö minun tyttöni ole kasvaneet ja eivätkö kaitse minun karitsojani ja hoida minun pienoisiani? Ja jos vaikka tuhatkertainen tuska minua odottaisi ja jos työlleni ei päiviä riittäisi, kieltäisinkö minä sinua, kun sinä minun luotani lepoa haet? Ja jos taivas minua siunaa, niin työnkö pelosta minä hänen armonsa lahjoja hylkäisin?»

Kun Kinturi näkee nämä Marin ajatukset, alkaa hän vapista onnesta, suuresta, sykähyttävästä onnesta. Ja ottaa pari askelta tullakseen Marin luo.

Myös Mari tahtoo tulla hänen luoksensa ja nousee kangastuoliltansa ja lähestyy häntä.

Mutta juuri kun Mari tuli ja oli nostamaisillaan kätensä hänen kaulalleen, pamahti jokin, ja Kinturi hyppäsi istuvilleen vuoteessansa ja heräsi.

Kaikki oli sitä samaa vanhaa. Kelmeä, sumuntakainen kuu oli jo kerinnyt kohdalle. Tuuli huiskutteli tuttua paljasta koivunoksaa ikkunan edessä. Aukusti oli kaupungin töissä, neljä päivää oli tehtävä taloon, kauppias oli etukäteen vasikat ja voit ostanut, Iita oli tallin päällä, Hilta herrasväen palveluksessa——

Mikä ihmeen pamaus se oli?

Täysi hiljaisuus vallitsi. Mutta jonkun ajan kuluttua rupesi hiiri nakertamaan satimen rautaverkkoa, ja Kinturi ymmärsi, että hän olikin kuullut ainoastaan pienen läkkiplootun putoamisen loukun suun eteen.

Nyt oli siis vihdoinkin hiiri joutunut kiinni.

Se nakerteli levottomasti ja kiihkoisesti, välillä pysähtyi kuuntelemaan. Mutta ylös komeroon nousemisesta ei tullut mitään.

Kinturi nousi vuoteeltaan ja kyyristyi nurkkaan sekä otti satimen käsiinsä. Sen etuosassa istui hiiri kokoonlyyhistyneenä, liikkumattomana, mutta kuutamon heikossa valossa näkyi selvään vaan sen mustan kiiltävät tyrmistyneet silmät, jotka sanomattomassa kauhussa tuijottivat rautaverkon läpi Kinturiin, jotakin pelastuksen tilaisuutta odottaen.

»No, kas, onhan siinä murusia vielä, syö niitä, ja kauniistihan minä juttelen sinulle, ei vihaa, ei kiukkua. Luule vaan ja usko lujasti, että pelastut. Olet emähiiri, näen minä,—ja näen myös, ettet uskokaan olevasi häviössä,—et ymmärrä tätä konetta. Mutta katos minä tiedän, että sinun asiasi ovat peräti lopussa. Semmoinen kone se on tämä».

Ja Kinturi löysi naulan ja aikoi sillä likistää hiiren hengiltä. Hän pisti naulan rautaverkon läpi.

»Katos peijakasta! Vai kävit sinä hampain kiinni. Äläpäs huoli, ei naulaa hampailla katkaista. Tahtoisit vissiin mieluummin veteen hukkua, mitämaks?»

Mutta hiiri ei ottanut noustakseen solaa myöten komeroon, vaikka
Kinturi sitä sinne ahdisteli.

»Sama se on, hiiri rukka, mihin kuolee, jos veteen elikkä sitten naulan kärkeen. Vai mitä sanot? Ainako vaan kattelet? Taisi pienet poikaset jäädä pesään vikisemään? Nekin pitäisi murusilla syöttää, tienmä. Aih, aih, ne sinua odottavat: kyllä se mamma pian tulee, mamma se on niin viisas, ei se loukkoon joudu. Mutta jouduitpas. Koska joutuupa joskus pappakin. Joutuu se pappakin, sanon, vaikka on viisautta yli koko perheen. Joutuu pappakin, vaikkei lapset luulis, kun he iltapuhteella, valkean loimutessa hänen polvellensa kiipee ja kätensä hänen kaulaansa pujottaen kyselevät hänen viisauttaan.

»Ei, hiiri rukka! Ei me päästä, et sinä enkä minä. Ei meidän hampaamme rautaan pysty. Eikä ole sitä olentoa, joka meidät päästäisi».

Kun Kinturi huomasi istuvansa permannolla ja vetistelevänsä, suuttui hän, otti satimen, meni ja heitti sen ovesta ulos lumelle, tahallaan tällöin antaen läkkiplootun pudota pois satimen suun edestä. Ja niinpä satimen lentäessä hän näki sen edellä lentävän pienen mustan kerän, joka maahan tultuaan samaa kyytiä kierähti talon alle.

Mutta Kinturi sulkeutui takasin omaan kamariinsa, ja alkoi vetää housuja jalkaansa. Sillä hänen täytyi käyttää hyväksensä aamu-kuudanta, ajaakseen tukit metsästä maantielle, josta hän ne aikoi joulukuutamoilla viedä sahalle.

2.

Kulkukauppias.

»Mikä se noin ratisee?» sanoivat Vaanikkalan kylän pojat toisilleen ja pörhistivät korvansa. »Mikä kumma sieltä tulee?» ihmettelivät myös pyykkärit rannassa. »Nyt se viedään!» päättelivät muonamiehet tahkokivellä, missä he viikatteitansa laskivat, ja hyppäsivät pystyyn. —Ja kaikki pojat, akat, miehet joka taholta juoksivat sitä kalinata kohden, joka kuului pajan tieltä.

Kulkukauppias, kulkien kylään päin, oli raskasta selkäkuormaansa kantaen juuri nousemassa jyrkkää rantamäkeä, jonka takaa ei näkynyt vielä kuin sileä taivaanranta. Hiki päässä hän oli ponnistanut jo puoliväliin, kun äkkiä kuuli räminän hänkin ja katsahti ylös mäelle.

Siellä tuotiin Vaanikkalan isännän vastaostettua niittokonetta rantapellolle. Kone laskeutui, kahden hevosen vastaanpidellessä, mäen päältä. Keltaset rautapyörät, punaset akselit ja kiiltävät teräs-osat toisena aurinkona jo kaukaa häikäsivät näköä. Seppä, se puolikuuro, vihanen mies, tärisi koneen päällä, keltasessa istuinkupissa istuen ja hevosia hilliten, jotka rautain räminätä säikkyen vauhkoina töytäilivät hajalle. Ja pojat tanssivat taivasta vasten kauppiaan silmään kuin pienet paholaiset. Poikien perästä hulmusi akkain hameet.

Parrakas kulkukauppias heiskautti pahotellen kättään. »Eikö mokomata lie ennen nähty!» Niin nuo juoksevat kuin olisivat päästään vialla, eivät edes huomaa häntä,—häntä, Miihkalia, joka ennen tähän kylään tultuansa sai kaikki ympärilleen ja itse kuninkaana istui tavaroineen kedolla tai pirtin permannolla. Ohitse nyt juoksevat, eivät katsahda, eivät kysy mitä laukussa uutta, mitä sitsiä, mitä kankahia, mitä nauhasia, nappia, mitä helmilöitä, kukkaroita, lompakoita, huiveja, kellonvitjoja, kauluksia, ja vielä mitä muuta monenlaista.

Mokomakin masina!

Olisi kauppias ehkä sittenkin pyörtänyt heinäväen mukaan,—ehkä olisi tullut tilaisuus levittää siellä laukun sisältö johonkin pellonpientareelle katseltavaksi. Mutta hän huomasi väen joukossa ainakin yhden herraskaisen ja niin ollen oli parasta pysyytyä loitompana. Kauppias alkoi siis kompuroida edelleen ylämäkeen, ja mäen päälle vihdoin päästyänsä aukeni tyhjä kylä hänen eteensä. Huoahtaen hän laski raskaan laukun selästänsä tien puoleiselle kivelle ja itse istui maahan, asetti lakin viereensä ja alkoi punasenkirjavalla liinalla pyyhkiä kaljua päätänsä.

Hirtehinen! Ei missään vielä heinää näkynyt tehtävän, mutta tottapa sillä on uusi kone, koska ei malttanut edes oikeata heinäaikaa odottaa eikä kohoavia ukkospilviä pelännyt. Ja Miihkali juuri oli varannut parhaimman ajan tätä kylää varten,—sen ajan, jolloin miehet vielä tallinparvella istuen haravanpiikkejä vuoleskelevat ja vaimoväki leipoo ja hein'ajan kaljoja panee. Jos ei nyt tässäkään kylässä kaupat vetele, niin kääntyy kaikki hullusti päin. Ei hän ollut vielä niin köyhää ja kurjaa retkeä eläessään tehnyt kuin tämä tänkeväinen oli ollut, eivät myös koirat olleet milloinkaan ennen häntä niin vihasesti haukkuneet. Tottapa niin, kun oli lähtiessään unohtanut viemästä kynttilää kirkkoon pyhän Miihkalin kuvan eteen.

Ja syntinen Miihkali ihmetteli maailman kieroa menoa,—erittäinkin tämän nykyisen ajan käsittämätöntä mullistusta. Toistakymmentä vuotta hän oli Suomen saloilla kauppaa käynyt, eikä vielä koskaan ollut ikävä hänen mieleensä väkipakolla tunkenut. Mutta nyt se tahtoi tulla, eikä Miihkali tiennyt millä sitä enää karkottikaan.

Palata kotipihoille, Karjalan kotikankahille? Ei ole siellä enää isän perua, ei maata, toisen rengiksi joutuisi, jos sinne menisi. Ja toisen renkinä ei Miihkalin käsi auraan pysty, toisen renkinä ei käy Miihkalilta nuotanveto eikä haulikon käyttö. Ei, mieluummin Miihkali kuljeskelee reppu selässä minne nokka vie tai minne sylki tuo, mutta sentään vapaana, oman työnsä määrääjänä, ennenkuin palkasta toisen ojia kaivaa ja vierasta aitaa vitsottaa. Ehei, kun yksin, niin yksin, mutta sentään vapaana!

Taisihan asiat olla ennen muinoin toisin.

Kertoihan isävainaa senkin ajan olleen, jolloin ei kauppaa käyty, vaan elettiin iso-isän kultaisessa kodissa. Ja veljet ja sisaret ja vävyt ja miniät ja langot ja kälyt kaikki yhdessä kylässä vanhan taaton ympärillä asuivat. Kertoipa muinen isävainaa, kuinka hänen poikana ollessaan iltapuhteella kotiväki honkaisehen pirttiin kokoontui ja sai siihen vielä vieraankin kylän miehiä. Oli silloin aikaa kansan kokoon tulla. Ja vieraat vanhan taaton kanssa käsi kädessä lauloivat, toisten kuunnellessa, istuen pirtin pitkillä penkkilöillä, naiset kaikki naurusuulla, miehet mielellä hyvällä. Lauloivat ja kertoivat vapaista Kalevan uroista, kansasta, joka ei ollut vieraiden veroherrain orjuudessa, vaan yhtä laulukuningasta kuuli ja yhtä oppi seppo Ilmarista.

Muistui Miihkalin mieleen hänen isänsä honkainen pirtti, muistui veljet, siskot, kaikki kotiväki, josta hän oli vuosikausiksi eronnut, kun näille kauppamatkoille läksi. Muistelipa vielä entistä morsiantansa, josta ei tiennyt, vieläkö se häntä odotteli vai oli jo toiselle mennyt. Muisteli vanhaa, hajonnutta kotiansa.

Jo taaton aikana,—kun metsän riista kiellettiin,—oli isä kertonut kovien aikain tulleen sillekin kulmalle ja laulamasta laulumiestenkin herenneen—tai idän maille painuneen. Silloin isä-ukkokin sanoi käyneensä taatolle valittamaan: ei minusta, sanoi, ole näiden veroin maksajaksi, myön peruni, menen savotan töihin, siellä palkka maksetaan. Mutta vanha taatto virkkoi siihen uunin päältä: »metsät sinulta kielletään, mutta ei älyä viedä, ka, kun ei niin, niin kohtako jo herrain rengiksi? Ei, Ontrei poikani; ota reppu selkääsi, täytä savotan rihkamilla, vie kaupaksi. On vapautta sinnepäin kun ei ole tännepäin. Avarat on maailman tanhuat tallustellaksesi, ei ole rajoa missään, sama tuuli siellä kuin täällä, sama päivyt, sama kuudan, samat myös inehmon lapset. Ah, älä vapauttasi myö. Ei rupea Karjalan mies toisen rengiksi!»

Ja Miihkali muisteli myös mitä sittemmin hänen oma isä-ukkonsa oli hänelle sanonut, kun lähetti ensi kertaa yksin neuvoin Suomen puolelle. »Kaksi on tielläsi kovoa, yksi on Suomen vallesmanni, toinen on oma ikävä. Toista kierrä,—toista vielä uhommin vältä.» Ja sen ikävän välttämiseksi oli isä jo aikojen alusta, silloin kuin Miihkali vielä poikana häntä seurasi aina Limingalle ja Kemiin asti, tai myös Turun lääniä ja Kokemäen rikkaita seutuja hänen kanssaan kierteli, koettanut hänen mieleensä painaa noita vanhoja kotipuolen lauluja. Mutta eihän Miihkali silloin ymmärtänyt tarkotusta. Miihkali unohti laulut, kun ei vuosikymmeniin ollut niitä muistellakseen tarvinnut. Ja nyt niitä olisi tarvittu. Nyt—nyt ne olisi pitänyt muistaa. Miihkali oli alkavinaan,— jokunen runon sana, kaksi, pyöri hänen kielellänsä, mutta »kuinka se nyt taas olikaan?» ja »eihän se niin ollut.» Auttamattomaksi tunsi Miihkali olonsa ja ikävä juurtui juurtumistaan.

Eikä se isän puhe vallesmanninkaan varomisesta paikkaansa enää pitänyt. Ennen oli kyllä niin asiat, mutta nythän oli kaikki mullin mallin. Vallesmannit olivat käyneet Miihkalin ystäviksi,—sitä ei isä olisi tainnut uneksiakaan,—mutta ei Miihkalilla enää hätää heidän tähtensä. Pahempi oli sijaan tullut. Sillä nyt olivat hänen parhaat kauppa-paikkansa hänelle kylmenneet. Missä hän ennen, tosin julkiportaita kiertäen, tunsi hyvän tien takapihan kautta herrastaloihin,—missä herrat ja rouvat ennen aikaan kerääntyivät kyökkiin hänen laukkunsa ympärille ja naurusuin salasivat häntä vallesmannilta tai maakauppiaitten silmiltä, siellä nyt samat rouvat ajoivat kyökistä ja usuttivat koiria hänen kinttuihinsa. Mikä oli tämän maailman niin mullistanut! Kaiken kaupan täytyi käydä vaivaisissa mäkituvissa, joissa ei ollut ostajia, vaikka kyllä katselijoita. Äh, noita Suomen kollopäitä torppareita! Niitä ei Miihkali sietänyt. Ne olivat hänelle kaikki kuin itkeviä tihkusilmä-akkoja, vaivaisia, nykerrettyjä talonpojan orjia.

Ja suutuksissaan Miihkali taas heiskahutti kättään koko moskalle, koetti ruveta jotain hyräilemään, ettei enää ajattelisi, mutta ei muistanut laulun sanoja, ja vääntäytyi sentähden nurmelle mahalleen, pää käsien varaan, parrottunut turpa maata kohden, siihen nukkuakseen.

Sillä aikaa niittokone jo oli ajettu rantapellon pitkien apilasarkain päähän.

Kaikki muonamiesten lapset, ja myös kaikki aikuiset, jotka hetkiseksi töiltään pääsivät, olivat juosseet rantapellon veräjälle, mistä seppä ajoi niitylle.

Isäntää odotettiin tulevaksi.

Seppä tarkasti vielä kertaalleen koneenosat ja öljyili vaan muutamia paikkoja. Pojat pysyivät piirissä koneen ympärillä, uskaltamatta rähistä vihasen sepän vuoksi.

Mutta eivätpä aikuisetkaan mitään puhuneet.

Ja syynä äänettömyyteen oli se, että katsomaan oli tullut myös nuori helsinkiläinen herra, joka oli asettunut kesähyyrylle Vaanikkalan talon yläkertaan.

Ensi kertaa useat kylän ihmiset häntä nyt oikein nähdäkseen saivat katsella. Ja heidän uteliaisuutensa jakaantui sentähden yhtä paljon tämän nuoren herran osalle kuin koneenkin. Suu auki he tutkivat erikoisuuksia herran ulkonäössä, ruumiinrakennuksessa, vaatteissa,— tarkastelivat hänen kellonvitjojaan, kaulustaan, omituisia hienopohjaisia napeilla varustettuja kenkiään, hänen pitkää ja tavattoman hienoa paperossiansa. Perin kaunis hän oli kaikkien mielestä. Nenäkin oli niin hienoselkäinen, korkeanlainen, ylähuulessa vähäiset tummat viiksenalut, ja pieni parran tupsu alahuulen alla.

Kyllä oli ennenkin herroja nähty lukemattomia. Mutta uteliaisuuteen oli erikoinen syy. Omituisia puheita kulki näet kylässä tästä samasta ylhäissukuisesta herraspojasta. Sanottiin, että isä, joka oli joku korkea sotaherra, oli lähettänyt pojan tänne maalle parantumaan, kun poika oli pääkaupungissa viettänyt hurjaa elämää.

Senpätähden kaikki nyt katselivat sitä niin paljon puhuttua nuorta herraa. Ei olisi katsottu, ellei hän, sellaisten puheiden alainen, kuitenkin olisi ollut niin kaunis ja hieno. Muutamat unohtivat tykkänään mitä varten olivat tänne juosseetkaan ja uppoutuivat niin katselemiseen, että sylki alkoi vuotaa pelkästä suun aukipitelemisestä. Täytyihän ihmetellä että semmoinen herra lähetettiin kaupungista— parantumaan maalle, jossa ei ollut lääkäreitä eikä sairaaloita, ainoastaan kanervakankaita ja sammalkorpia.

Nuori herra seisoi avonaisen veräjän luona, jonka kautta niittokone oli pellolle ajettu,—seisoi kalpeana, kasvot laihuudesta vähän painuneina, imi hermostuneesti paperossiansa, niin että posket upposivat suuhun ja ruskeat silmät kävivät hajamielisesti esineestä esineeseen. Hän näytti ikäänkuin tuntevan, että hiljaisuus oli syntynyt hänen tähtensä, eikä löytänyt mitään mahdollista suhdetta talonpoikiin. Jo aikaa sitten hän olisikin lähtenyt tiehensä tästä katseiden ja arvostelujen ristitulesta, mutta hänenkin teki mieli nähdä minkä vaikutuksen kone on tekevä talonpoikiin. Olihan tuo kone hänen yhteiskuntaluokkansa keksimä laitos kaikkine merkillisine pyörineen ja terineen. Ja sentähden se ikäänkuin tuki hänen asemaansa.

»Tuolla se jo tulee!»—sanoi Kinturi, joka muutamien muiden kanssa seisoi toisen saran päässä, viikatteesensa nojautuneena. He olivat juuri saaneet sarkain päät avatuiksi, ja kuivasivat hikeään, lakit takaraivolla.

Kinturin herra, Vaanikkalan rusthollari näkyi tulevan mäen päältä. Se tuli pyylevänä kekkelehtäen ja Kinturin jo kieltä syhytti häntä katsellessa.

Kinturin ajanlaskujen mukaan oli se herrasväkien kotiutuminen näille seuduille ollut ainoastaan ensimäinen merkki niihin suuriin mullistuksiin, joihin hän sitten loppuiällään oli saanut olla todistajana tässä Vaanikkalan talossa.

Kun hän sentähden tänä kuumana kesäpäivänä, jolloin heinänteko olisi ollut aljettava, oli viikatteineen saapunut rantapellolle ja näki hevosparin valjastetuksi niittokoneen eteen, pusersi hän huulensa yhteen ja rupesi räpyttelemään silmäluomiaan. »Tietysti, tietysti», oli hän ajatellut, »pitäähän se semmoinen meidänkin patruunalla olla. Jukoliste!»

Yhtämittaisena rappuna oli tämän Vaanikkalan isännän elämä noussut aina vaan ylemmäs ja ylemmäs. Ja vaikka he sen kanssa olivat sekä tasaväkiset että yhdenikäiset ja kaiken nuoruutensa yhdessä kasvaneet, oli isäntä siitä herrasväkien tulosta saakka ruvennut pröystäilemään Kinturin edessä. Jos olot olisivat entisellään olleet, olisi Kinturi antanut sille selkään, kuten oli pari kertaa ennen tehnyt, mutta eipä ollut enää siihen herraan kajoomista. Erittäin sitten kuin se oli saanut suustansa ne onnettomat sanat »maksa velkas, niin saat jäädä», sen jälkeen se oli niin paatunut, ettei häntä voinut Kinturi enää silmiin katsoa. Vuori oli heidän välillensä kasvanut. Ja samassa kuin mielessä oli selkään antaminen, tuppasi käsi sille jo lakkia nostamaan. Oven suuhun jäi myös seisomaan, kun hänen eteensä tuli hänen kamariinsa, missä hän—lihavuutensa takia enää keinutuoliin mahtumatta —istui haikuja vedellen sohvalla Suomettarensa takana.

Kaikki kääntyivät mäkeen päin katsomaan. Pyöreät sorakivet sinkoilivat rusthollarin jaloissa ja kuuma tomu pölysi päivänpaahteisella tiellä, kun hän asteli alamäkeä, kyynärän pituinen varjo perässään.

—Herruus tuppaa ruumiiseen kuin pakkanen raajakenkiin,—sanoi Kinturi toisille.

Ja todella tuli isäntä voitonvarmana, uusi mahti rungossansa.

—Ajahan sinä nyt ensin,—sanoi hän sepälle.

Seppä peruutti hevoset koneen eteen, nousi istuimelle ja äänettömän jännityksen kohottua ylimmilleen ajoi koneen liikkeelle. Käärmeenä sähisevä ja hytkähtelevä terä upposi apilan syvyyteen, joka vaan vähän paneutui terän kohdalla matalammaksi.

Ja nauraen katseli isäntä kuinka miehet epäilivät ja nostelivat niitettyä heinää nähdäkseen oliko kone todella saanut irti kaiken sen minkä oli lyyhistänyt matalammaksi. Sänki oli lyhyttä, maata myöten, eikä missään ollut tupsuja jättänyt.

Ja toisen suupielen mielihyvästä vavahdellessa isäntä huusi pöyhistellen heille:

—Se kaataa kuuden miehen edestä!

—Aina miestä myöten,—sanoi Kinturi, jonka ei olisi enää tarvinnut työhön tullakaan sillä hän oli jo aikoja sitten sanottu irti torpasta ja olisi jo keväällä pitänyt muuttaakin. Olipa häätötuomiokin tullut, mutta Kinturi ei kuitenkaan ollut vielä tähän päivään asti uskonut isännän totta tarkottavan ja pysyi sitkeästi torpassaan sekä suoritti tarkalleen kaikki päivätyöt, vaikkei niihin koskaan enää käskettykään. Niin hävyttömäksi hän ei olisi itse Vaanikkalan isäntääkään voinut uskoa, että olisi toista kotoa ruvennut maantielle ajamaan. Hän luuli, että isäntä vaan kurilla tällaista peliä piti.

—Vai miestä myöten!—huusi isäntä.—Eikö minulle annettu takauksia sen päälle, että koneella on kuuden miehen voima!

—Tarvitsis koettaa puhuivatko totta, vai jos ovatkin isännälle krääpiä myöneet,—arveli Kinturi.

—Koettaa niin sitä pitäisi,—ja isäntä on hyvä sitten ja lisää öljyn hinnan ja miehen päiväpalkan ja vielä kahden valakan voimat.

Tämä naula veti: Isäntä rupesi todella jotakin päässänsä laskemaan. He tiesivät, että monissa miehin puhuttaissa se joutuu aina ymmälle ja tyhmistyy.

—Ja kun vielä hinta pannaan ja prosentit—sula vahinko siitä tulee, ellei se enemmän edestä niitä.

Miehet olivat jo edeltäpäin keskenään suostuneet yllyttää isäntä kilpakoetukseen ja yhdellä kertaa todistaa hänelle, että miesvoima on sittenkin kaikkia koneita luotettavampi. Kun isäntä ei kieltänyt eikä käskenyt, asettuivat he kohta toinen toisensa viereen viikatteita hiomaan, alkaaksensa kilpaniiton.

Mutta kun nyt seppä pääsi takasin sen saran päähän, mistä oli lähtenyt, rupesi isännän neljäntoistavuotias poikavekara kiusaamaan, että isä antaisi hänen ajaa niittokonetta.

Pojan silmät kiiluivat halusta päästä koneen istuimelle.

Ja kaikkien hämmästykseksi isäntä tarttui poikaan rinnuksista ja paiskasi hänet ylös istuimelle.

—Anna soida!

Se oli vaan uhkamieltä. Hän antoi poikanulikan kilpailla kuuden jäntevän miehen kanssa!

Miehet alkoivat niittää.

Kinturi, kaikista valituksistaan huolimatta vielä tanakka ja ketterä mies, heilui ensimäisenä. Hän otti leveältä ja huuhtoi kumarassa, melkein maata myöten. Toiset tulivat hartaasti perässä, ja kaikkien heidän niskansa ja hajallasäärin-olemisensa todisti miten tiukalle siinä voimia pinnistettiin.

Nuori herra oli ihastunut tähän kilpailuun, ja erittäin siihen, että kone niin loistavalla tavalla tulee voittamaan miehet.

Yhä kiihkeämmin imien paperossiansa hän rienteli poikien parvessa koneen ja miesten väliä.

Jokin hyvämieli näytti hänet mukaansa temmanneen. Ikäänkuin hän tällä hetkellä olisi unohtanut oman surullisen vakaumuksensa siitä, että hän on jokin taivaan ja maan välillä heiluva tarpeeton ruoko, ja olisi nyt odottamatta saanut tuntea todellista yhteyttä ihmismaailman kanssa. Ja koneen lähestyvä ja taas etenevä rätinä, ja kiurut ja sirkat ja mettiäiset, jotka surisivat apiloissa, kaikki auttoivat sitä hyvää mieltä, puhuen hänelle: ei maailma ole niin toivoton kuin näyttää, tulevaisuus on iloa, valoa, yhteyttä, ja sinäkin vielä tulet toiseksi.

Kuitenkin, kun hän innoissaan näin rienteli paikasta toiseen, rupesi huomiota vetämään puoleensa eräs toinen seikka, joka oli hänelle arvotuksena. Väki ei ollut lainkaan innostunut eikä mitenkään iloissaan. Lukuunottamatta muutamia poikia ja isäntää itseänsä, joka kädet lakkarissa rehennellen voitonriemuisena katseli ajavaa poikaansa, olivat muut tosissaan ja selvästi toivoivat miesten ottavan voiton koneesta. Kun hän kääntyi kahden vaimon puoleen, jotka seisoivat veräjällä katsomassa, ja ilmaisi näille arvelunsa, että niittokone nyt jo oli paljon edellä, niin tosin toinen vaimoista, suu nöyrässä hymyssä, myönsi koneen olevan voiton puolella, mutta seuraavana hetkenä nuoriherra huomasi heidän kiihkosta kalpeina seuraavan kilpailua, ikäänkuin olisivat vielä viimeiseltäkin toivoneet koneen joutuvan tappiolle. Miehet taas ponnistivat voimiaan aivan kuin tappio olisi ollut heille mikäkin hengen asia. Eivät nauraneet, vaan olivat vihasen ja kiihottuneen näkösinä.

Miksi eivät kaikki olleet yhtä iloset siitä, että oli keksitty tämmöinen nerokas kone, joka kuuden miehen vaivat säästää ja siirtää koko raskauden ihmisiltä vetojuhdille?

Ja yhä selvemmin hän tunsi, että jotakin tässä tapahtui semmoista, jota hän ei ymmärtänyt, jotakin paljon tärkeämpää kuin hän oli luullut tullessaan katsomaan niittokoneen käyntiä.

Puolen tuntia levähtämättä niitettyään miehet palasivat takasin saran päähän, ja näkivät kohta, että kone oli sillä valin kaatanut enemmän kuin kahdesti sen minkä he.

Isäntä kiipesi nyt itse puhkien niittokoneen istuimelle ja ajoi sitten hengästyneenä heidän ohitsensa.

—Joko piisasi?—ivaili hän.

Kovasti henkeä puhaltaen ja kuumasta höyryten miehet nojautuivat viikatteihinsa ja huusivat kaljaa. Yksi heistä kirosi kuuluvasti isännän perään, joka pään keikahdellessa ja takin täristessä tyytyväisenä eteni heistä.

Vähän aikaa seistuaan miehet noutivat takkinsa ja kovasimensa, ja koko väki rupesi totisena lähtemään niityltä.

Silloin nuoriherra päätti mennä miesten mukaan ja liittyä heidän seuraansa.

Hän ei ollut vielä milloinkaan tosissaan keskustellut talonpoikien kanssa, ja jos olikin joskus sitä koettanut, niin se ei ollut ollenkaan onnistunut. Hän oli esiintynyt heidän edessään jonkinlaisena sukkeluuksien sanojana, jolle he pitivät velvollisuutenaan nauraa, vaikkei naurattanut eikä ollut edes sukkelaa. Tyhmempää suhdetta tuskin olisi voinut keksiä,—suu meni väärään, posket rupesivat vavahtelemaan, nauru oli luonnotonta, sanat tulivat suusta turhan meluavasti ja äänekkäästi. Ja hän matki jostain syystä heidän murrettansa, ja kuuli itse kuinka hän käytti sitä väärin. Mutta mitään muuta suhdetta kuin tuota sukkelan herran näyttelemistä ei hän ollut voinut tähän asti aikaansaada. Ja kuitenkin hän tiesi varmaan, että heidän ja hänen välillä on suuri, voimakas yhdysside, nimittäin se, että he olivat sen saman maalaisen luonnon lapsia, jota ainoata hänkin sydämmessään rakasti. Pohjalla oli jokin suuri yhdysside, mutta silmissä ja kielellä oli vaan väärinkäsitystä, eikä mikään puheenaine tuntunut koskaan olevan se oikea.

Mutta nyt hänellä oli kuin olikin oikea puheenaine.

Hän joudutti sentähden askeliaan ja saavuttikin miehet mäen rinteellä.

Kinturi sen huomattuaan, erosi edelle, sillä hän ei rakastanut puhella herrassäätyyn kuuluvien kanssa ja aina mieluummin vältti heitä. Mutta ne kaksi muonamiestä pysähtyivät vastaanottamaan herran tarjoomia pitkiä paperosseja ja sytytettyään ne hänen tulestaan ja vilkaistuaan syrjään, josta päin epäilivät heille naurettavan, läksivät nuorenherran kanssa rinnan kylään päin.

Nuoriherra rupesi nyt, myötäymmärrystä tavottaen, juttelemaan kuinka hänkin oikeastaan vihaa kaikkia niittokoneita, sillä sen kautta häviää vanha runollinen heinänteko. Hän sanoi »runollinen», mutta huomasi kohta, että sitä sanaa talonpojat eivät ymmärrä ja rupesi toisella tavalla selittämään, kuinka hauska oli ennen katsella niittomiehiä ja haravaväkeä, mutta nyt se ehkä kaikki häviää tuon ratisevan koneen tieltä.

Miehet myöntelivät ja hän itsekseen ilostui, että oli aivan odottamatta löytänyt tien tuohon hienoon yhteisyyteen itsensä ja heidän välillään. Ja siihen nyt lujemmin tarttuakseen hän rupesi vielä runollisemmin kuvaamaan entistä heinäntekoa. Mutta vaikka miehet myöntelivät moneen kertaan ja eri äänenpainoilla, eivät he omasta puolestaan yhtyneet puheeseen. Sen sijaan he käänsivät puheen ja rupesivat tiedustamaan sellaisten koneiden hintoja ja parhaita lajeja. Kysyivät, ovatko englantilaiset vai amerikalaiset koneet parempia,—seikkoja, joista hän ei tosin voinut antaa mitään tietoja.

Ja yksi sanoi ihan päinvastoin:

—Olispa joka miehellä maata, kyllä sitte koneetkin kelpaisivat.

Josta lauseesta nuoriherra selvään huomasi, ettei syy heidän konevihaansa riippunutkaan runollisuuden rakkaudesta. Ja ettei siis nytkään mitään keskinäistä ymmärrystä ollut olemassa.

Toinen sanoi vielä:

—Sen tietääkin, ainahan koneella paremmin niittää kuin näillä tällaisilla, mutta kun se perhana—

—Älä sinä noin rumasti herran kanssa—

Nuori herra kiirehti sekaantumaan:

—Ei, ei, sanokaa vaan mitä sitten: kun se perhana—?

—Niin, meinaten, kun se perhana—en paremmin osaa sanoa—pääsee kaikki työt teettämään tuommoisilla poikanaskaleilla ja panee miehet pois. Miehet saa koittaa sahoihin ja kaupunkeihin. Mutta mitä työtä tämmöinen kaupungissa saa, joka on ikänsä maata kyntänyt?

Nuoriherra luuli vihdoinkin voivansa olla heille hyödyllinen; hän sanoi:

—Ruvetkaa itse viljelemään maata, valitkaa itsellenne joku paikka ja rakentakaa siihen oma mökki—

Miehet katsahtivat suu auki toisiinsa. Yksi muonamiehistä sanoi:

—Ei ole maata.

Tähän nuoriherra aikoi nostaa kätensä osottaakseen noin ylimalkaan metsiin päin ja sanoakseen: onhan tuollakin maata—ja tuolla—ja tuolla, sillä ei hän vielä milloinkaan, metsissä ja korpimailla harhaillessaan—joka oli hänen suurimpia nautintojaan—ollut tullut edes ajatelleeksi että ne olivat jonkun omaisuutta. Aina hän oli myös ihmetellyt, miksi ei niin moneen sopivaan paikkaan, niemen kärkiin— lahden poukamiin oltu rakennettu noita ihania pikku mökkejä, joita hän ei olisi vaihettanut komeimpiin kaupungin palatseihin. Mutta juuri kun hän aikoi nostaa kätensä osottaakseen miehille maita, hänet pysäytti ajatus, että hän ehkä sanoo jotakin tyhmää, ja hän vaikeni. Muonamies jatkoi:

—Eihän se meidänkään isäntä mistään hinnasta anna maata vuokralle, vaan tahtoisi häätää entisetkin torpparit.

Ja toinen muonamiehistä sanoi:

—Olisi Rauhalahden kartanon maanviljelysneuvoksellakin lääniä vaikka tuhannelle torpalle, mutta eipä vaan anna maitaan viljelyksen alle. Kasvakoon maa ennemmin kanervaa ja puolukan varsia, mutta älä tule pyytämäänkään arennille.

Kinturi, joka oli kaiken aikaa kulkenut vähän edellä ja toisella korvallaan kuunnellut keskustelua, jättäytyi nyt niin paljon että saattoi sanoa myrkyllisen sanansa siitä suuriläänisestä maanviljelysneuvoksesta, joka oli hänen erikoisen vihansa esineenä. Hän tarkotti maanviljelysneuvosta, mutta sanoi kaikista herroista yleensä:

—Mistä herrat löysiä miehiä töihinsä ottaisivat, jos köyhä väki maata saisi. Kyllä ne tietää, miksi eivät mailleen päästä!

—Mutta sehän olisi kauheata, jos niin on kuin te sanotte,—puhkesi nyt nuoriherra puhumaan.—Siitä täytyy kirjottaa sanomalehtiin! Te siis sanotte, ettei teille vuokrata maata? Niinkö?

—Ei pahinta korpimaatakaan.

—Ja siksi, että olisitte köyhiä ja tarjoutuisitte halvasta töihin?
Niinkö?

—Mitäs ne muuta tahtoo!

—Se on hirveätä! herrat siis tahtovat, että löytyisi köyhiä maattomia, jotka olisivat pakotetut tulemaan tehtaihin. Tästä minä kirjotan. Katsokaas—se maanviljelysneuvos—se on minun tuttuni—taikka oikeastaan hänen tyttärensä on minun morsiameni,—mutta ei se mitään tee, kyllä minä paljastan kaikki asiat, jos se mies kerran on sellainen.

Kinturi meni taas edelle.

Nuoriherra sanoi miehille käyvänsä heidän luonaan vielä tarkemmin asioita tiedustelemassa, ja erosi heistä mäen päällä. »Sitäkö se olikin!» sanoi hän itsekseen, mennessään nopein innokkain askelin, maahan katsoen ja pieniä viiksiänsä kiivaasti hypistellen, taloon päin.

Miehet pysähtyivät katsomaan hänen jälkeensä.

—Mikähän pappa se oli?—sanoi yksi heistä.

—Ja mitä se sanomiin meinasi kirjottaa?

—Mahtaako tuommoinen mitään kirjottaa. Taisi vaan piruuttaan puhua—

—Olleeko täysmielinenkään—

Ja miehet poikkesivat omille teilleen; toiset menivät pitkin kylätietä, missä seisoi pieniä mäkitupia toinen toisensa vieressä; toiset taas menivät metsätielle. Mutta juuri kun he tulivat sille kohdalle metsää, mistä polut erosivat eri torpille päin, kuului Kinturin torpasta päin kimakkaa ja vihasta koiran haukuntaa. Miehet seurasivat Kinturin polkua vähän matkaa ja näkivät, että koira haukkui kulkukauppiasta, joka suuri laukku selässä näkyi juuri astuvan tuvan ovesta sisälle.

Siiloin miehet menivät Kinturin torpalle. Eivät he tosin milleen ostoksille menneet, mutta juttelemaan sen tutun kauppiaan kanssa, jolla viime aikoina oli ollut niin paljon haastamista.

Ja siellä, sillaikaa kuin kauppias levitti rihkamansa Marin eteen, syntyi miesten kesken puhe taas vuokra-asioista.

Kulkukauppias selitti heille, ettei maat olleet jokapaikassa maailmaa niin jaetut kuin täällä. Hän sanoi, että heillä päin, Suomen rajan tuolla puolen, maat jaetaan talonpoikien kesken perheen suuruuden mukaan ja joka kymmenes vuosi.

Vielä sanoi, että isä Tsaari aikoo kurittaa Suomen herroja, ottaa heiltä maat ja jakaa maattomille. Kielsi mitään vuokrakirjoja enää tekemästä ja kielsi myös ensi syksynä ja keväänä viljaakaan kylvämästä, sillä—sanoi hän—maamittareita tulee kesällä kuin harmaita kissoja, että kaikki pellot sotkeutuvat.

Miehet kuuntelivat, ja poskipäät punasina tulivat ulos Kinturin tuvasta. Palamaan syttyivät miesten sydämmet. Sillä niin käy aina ihmissydämmen, kun se alkaa kuulostella vapauden tuulten puhallusta, ja kun aavistus herää, että hänen kitumisensa voi vielä tämän ajallisen auringon alla eikä vasta haudan takana onneen vaihtua.

Kaikki olisivat kohta lujasti uskoneet näitä kulkukauppiaan puheita, ellei Kinturi itse olisi niitä vielä epäillyt.

Mutta sentäänkin puheet kulkivat toiseen kylään ja löysivät matkallaan kaikkialta virikettä niinkuin maassa kytevä valkea kuivista sammaleista. Toisesta kylästä kulkivat kolmanteen, jossa niitä kohtasi sanoma, että samaa oli jo sielläkin kuultu. Ja neljännessä, kirkonkylässä, oli sitä kuultu sapelivyö-santarmilta itseltänsä.

Alustalaiset alkoivat kaikkialla kokoontua parviin ja kujilla ja takapihoilla he salaista neuvoa pitivät.

Ja maasammaleissako ja katajissako vaan valkea kyti? Ei, loitompana se jo leimahteli, niinkuin orava se viskautui kuusiin, sähähdellen paloivat jo petäjät, kulona kulki sanoma salojen halki.

3.

Nuoriherra.

Jos maailmassa kävi kulo, eli jos sydämet syttyivät ja nousivat kapinaan tai ihmiset uusia yhteiskuntia rakensivat,—siitä eivät tienneet mitään ne mehiläiset, jotka Vaanikkalan rusthollin vanhassa metsistymään jätetyssä riikuna- ja kirsikkapuutarhassa surisivat. Sata vuotta olivat surisseet, sata vuotta vielä aikoivat surista, niinkuin sata vuotta sama sinitaivas oli mitenkään muuttumatta heidän yllänsä kaareutunut ja samat kukat joka kevät, mettä tarjoten, heidän ympärillensä puhjenneet.

Kumminkaan ei ollut kaikki mehiläistenkään mielestä niinkuin olisi olla pitänyt,—ei lähimainkaan. Niityiltä olivat kukat tänävuonna parhaaseen kukoistukseensa hävitetyt, jonka vuoksi puutarhaan oli ilmestynyt täyteen vieraiden kupujen mehiläisiä. Mutta ei siinä vielä kaikki paha. Kiusallisinta oli, että Vaanikkalan isäntä oli hajotuttanut vanhan päärakennuksen ja sen sijalle rakennuttanut uuden, kaksikerroksisen, ponttilaudoilla vuoratun, jonka oli vetänyt niin lujaan vernissaan, että inhottava haju täytti koko puutarhan, hukutti tuntemattomaksi kukkain tuoksuvivahdukset ja synnytti siten mehiläisten maailmassa mitä suurinta hämminkiä. Keltasia lastuja, tiilikivenmuruja ja kalkkirapaa oli veistoksilta jäänyt ruohokkoon,—sekin oli inhottavaa. Mutta kerrassaan surkeata oli se, että vanhan rakennuksen oli täytynyt antaa tilaa uudelle,—sen vanhan, yksikerroksisen, joka tosin joskus muinaisina aikoina oli ollut punamullalla sivelty, mutta sittemmin vanhuuttansa harmaantunut ja sammaloitunut,—jonka pystypäin seisovien vuorilautain alla olivat sadat ampiaispesät ja miljoonien mehiläisten sateenpitopaikat. Oli hävittänyt vanhan ja rakentanut uuden, inhottavan, kiiltävän laitoksen, joka ei voinut muuta kuin työntää luotansa jokaisen tuntehikkaamman olennon. Oli tavotellut rakentaa sitä herraskartanon malliin, mutta arvatenkin hänen oli toisen kerroksen ikkunoihin päästyä lopultakin tullut surku tukkien määrää, koska ikkunain yli oli raskinut panna enää vaan pari varvia ja lyönyt kohta katon päälle. Räystäät tulivat näin ikkunain yli, joten katto muistutti korviin asti painettua hattua, sekä ilmaisi maantienkulkijoille sen mitä isäntä oli tahtonut juuri salata, nimittäin, ettei talo ollutkaan mikään herrastalo. Varmaankin tätä asiata parantaaksensa hän vielä rakennutti korkean suljetun kuistin ovien eteen,—ja sen aivan ilman mitään räystäitä, sekä maalasi kohta siniseksi.

Kottaraiset, ylen pitkävillaiset linnut,—jotka olivat myös entisen vanhan talon sammaltuneiden räystäiden alle pesineet, tulivat tänä vuonna, niinkuin aina ennenkin varhain keväisillä. Ja mikä pettymys ja mikä kauhistus heitä kohtasi!

—Kyllä, kyllä minä sinut kostan,—lauloi yksi, joka nyt sai luvan tehdä pesänsä vanhaan kuuseen.—Odota sinä, kyllä minä kostan! Kun sinä pääset valtiopäivämieheksi ja musta silkkihattu päässäsi kolmen aikaan päivällä kävelet Helsingin esplanaadilla, olen minäkin siellä, lennän ja merkitsen valkosella sinun mustan hattusi, että kaikki ihmiset, joiden ohi vaellat, nauruansa pidättäen tukkivat suitansa!

Mutta mitäs siinä mehiläistenkään ja ampiaisten vihat ajan pitkään auttoi! Ja tottuuhan vihdoin pahempaankin kuin keltaiseen liinaöljyyn. Onpa niitä sitäpaitsi oksanreikiä ja rakosia vernissatuissakin laudoissa. Sade pullistaa ja pouta ravistaa. Ja niin mehiläiset jo loppukesän kuluessa alkoivat lähestyä ja tutkistella uutta taloa. Lentelivät suristen pitkin seiniä, pysähtyivät, taas kohosivat, taas alenivat, tai sivuttain liikkuivat paikasta toiseen. Päivä paahtoi sinä kesänä vielä elokuunkin lopulla yhtä kuumasti kuin heinäaikana. Ja paahtoi jo varhaisesta aamusta alkaen.

Siihen aikaan jokunen heistä uskalsi toisen kerroksen päätyikkunan tasalle asti—lensi ja ensin peräytyi pitsikartiinia, jota sisältä tuleva vetotuuli löyhytteli avonaisesta ikkunasta, mutta kierroksen mentyään mehiläinen teki uuden yrityksen ja pullistuneen kartiinin hulmuamisesta huolimatta lensi kuin lensikin sisälle. Mutta siinä, pelkästä mielenjännityksestä voimat pettivät ja mehiläinen putosi kirjotuspöydälle. Siivet värisivät, vaan eivät nostaneet enää lentoon, ja takajalkain laahatessa hervottomina perässä mehiläinen alkoi etujaloillaan hätäisesti ja liukastellen kömpiä sileiden paperien päällä. Oli pudonnut sille paikalle, mihin oli kirjotettu: Surkeita epäkohtia, ja vielä jotakin muuta alkua. Ja suurella vaivalla, siipien yhä väristessä ja toisinaan auttaessa—ei lentoon, vaan ainoastaan tekemään surisevia kuperkeikkoja—oli juuri päässyt sen kirjotetun paikan ylitse, kuin hyvänhajuinen, hieno nenäliina painautui hänen päällensä, viskasi hänet ikkunasta ulos, ja nuoriherra itse istui paperiensa ääreen.

Hän otti esille juuri surkeat epäkohdat ja silmät tottumattomissa rypyissä luki vielä kerran alusta alkaen siihen saakka mihin kirjotus oli keskeytetty, piirsi sitten jatkoksi muutamia ankaroita sanoja, sitten pari vielä kovempaa, ja yhä tuimempaa jatkoa miettiessään alkoi kynänpäätä pureskella. Mutta tällöin hänen katseensa vähitellen kohdistui yhteen kohti. Puutarhan ylitse se näki Vaanikkalan suuren kivinavetan, ja vastakkain sattuvien, hämähäkinverkkoisten ikkunain läpi navetantakaisen, kohtisuoraisessa päivänpaisteessa sinertävän nurmirinteen, jossa tuuli heilutteli pitkiä horsmia. Ei se katse nurmen sinervyyteen pysähtynyt, vaan ainoastaan ilahtuen kimmahti takasin navetan läpi, palasi puutarhan yli taas yläkerran avonaisen ikkunan pimeyteen, ja meni mustista silmäteristä suoraan ihmisen sisälle. Kynä hiljaa vaipui, tottumattomat rypyt silisivät silmien välistä pois, lapsellisen hyvänmielen ilme alkoi väreillä huulilla. Ja niin hän pani syrjälle surkeat epäkohdat, otti esille postipaperin, ja kirjotti siihen: »Rakas isä», sekä alkoi rapistella paperille rivin toisensa perästä. Hän nosti toisen jalkansa tuolille ja istahti sen päälle. Ruumis köyristyi paperin yli ylenmääräisestä kirjottamisen innosta. Kärpäset surisivat ympärillä, hiki pisaroitui hänen otsalleen, hän ei huomannut kuumuutta, pyyhki vaan nenäliinalla otsaansa ja käsiään ja taas kirjotti. Jo mehiläisetkin olivat jälleen löytäneet sisälle. Yksi paukutti kattopaperia, toinen pyrki lentohyökkäyksillään puhkasemaan ikkunalasia, kolmas kiersi hurjassa vauhdissa ympäri huonetta, joka näin oli surinaa täynnä. Mutta ei nuoriherra nyt kirjottamiseltaan mitään huomannut eikä kuullut.

Ei kuullut edes kuinka ovi aukeni ja sen läpi pistäytynyt pää tervehti häntä.

Kun ei tervehdykseen tullut vastausta seurasi päätä koko muukin ihminen. Se katsahti ympärilleen ja astui sitten kirjotuspöytää kohden,—lyhyen puoleinen herrasmies, päälaki hiukan kalju, viikset punertavat ja karkeat, mutta muu parranajelu sekä mustan vaatetuksen kuosi ja kauluksien ynnä mansettien valkeus niin huolellisesti hoidettuina, että viiksien karkeus tuntui sekin hänessä vaan hienoudelta. Hän tuli pöydän luo ja sanoi:

—Mitäs sinä kirjottelet, Edvard?

—En mitään. Kas Vendell, milloinka sinä tulit? Ja näin varhain?

Muutamia ihmisiä mainitaan aina sukunimellä, eikä kukaan, olipa kuinka hyvä tuttu tahansa, ota milloinkaan selkoa heidän ristimänimestään, yhtä vähän kuin he itse kellekään puhuvat omaisistaan, kotopaikastaan tai muista personallisista asioistaan. Semmoinen oli herra Vendell, nuori lääkäri, toveruudestaan ja hiljaisuudestaan tunnettu.

Kuitenkin oli herra Vendellin käden päällä sininen ankkurinkuva ja selvät kirjaimet S. V., joista olisi aina voinut muistaa myöskin hänen etunimensä. Näitä kirjaimia herra Vendell tosin vältteli asettamasta näkyviin ja häpesi, ikäänkuin ne olisivat olleet hänelle todistuksena ajoista, joita hän ei tahtonut muistella,—hän oli tainnut joskus aikoa merimieheksi. Jokin hämärä rakkauden historia lienee sitten tehnyt käänteen hänen elämässään ja saattanut hänet sivistyksen kaikkein syvimmille ja hienoimmille poluille. Paitsi sitä, että hän oli lääkäri ja soittoniekka, oli hänessä omituinen pessimistisyyden piirre— varmaankin tuon vuosikausia kestäneeen onnettoman rakkauden tuote,— joka siihen kädessä olevaan entisyyden leimaan ei ollenkaan sopinut, tai suhtautui tämä leima siihen pessimismiin niinkuin valkoinen pystykaulus hänen karkeihin viiksiinsä: teki hänet sitäkin hienommaksi.

—Saavuin tänne varta vasten huomauttamaan, että sinun, Edvard, täytyy vihdoinkin lähteä mukaan Rauhalahteen. Minä olen nyt tullut sinua hakemaan.

Toinen rypisti haluttomasti silmäkulmansa eikä vastannut mitään.

—Kuulitko, Edvard? Me ajamme nyt Rauhalahteen. Kauemmin ei voi enää viivyttää, se rupeaa todellakin näyttämään jo liian omituiselta.

Ei sittenkään tullut vastausta.

Mutta Vendell näytti olevan taas tuolla itsepäisyyden tuulella, jolloin hän vei tahtonsa läpi huolimatta mistään esteistä. Ei hänen hyväntahtoista sitkeyttänsä kukaan pystynyt ajan pitkään vastustamaan.

Hän meni kaapille, veti laatikon auki, tarkasti siellä olevia liinavaatteita ja tuli kaksi erilaista kaulusta kädessään jälleen kirjotuspöydän ääreen.

—Kummanko näistä nyt panet kaulaasi? Minusta ainakin tämä suora pystykaulus pukee sinua paljon paremmin kuin nuo taitetut. Vai mitä itse sanot?

Edvardin olisi tehnyt mieli käydä kiinni siihen mieheen ja paiskata vasten seinää, tai tallata jalkoihinsa niin ettei hänestä olisi jäänyt kuin liejuinen paikka maahan. Se esiintyi kuin itsevaltias. Voidakseen mieltään hillitä Edvardin täytyi välttää katsahtamasta Vendelliin päinkään. Hän pelkäsi tällä kertaa nähdä Vendellin isoja korvia, jotka häntä niin usein olivat hermostuttaneet;—ne korvat muuten oli Vendellillä suuren soitannollisuutensa vuoksi, hän soitti mainiosti pianoa.

Mutta herra Vendell ei ollut huomaavinaan Edvardin kiukkua. Hän tiesi hyvin, että Edvard joskus ei voinut häntä sietää. Ja jäi äänettömäksi ja rupesi liikahtamatta paikaltaan itsepäisesti odottamaan Edvardin vastausta. Kunnes Edvard vihdoin kärsimättömänä nousi ja päästäkseen enemmästä piinasta,—hän tiesi että kun Vendell alkaa jotakin jauhaa, niin se jauhaa loppuun asti,—sanoi kiukustuneena:

—No, lähdetään sitten!—Ja lisäsi: koska minulla on muutenkin vähän asiaa sinne.

—Vähän asiaa?—sanoi Vendell.—Onko se vähän, että on oman morsiamen syntymäpäivä?

Edvard meni viereiseen huoneeseen peseytymään, sekä pani oven jälkeensä kiinni merkiksi, että Vendellin ei ollut sinne tuleminen.

Kuului kuinka hän siellä tuskitellen ja tiuskuen haki kaapista visiittivaatteita. Sitten kuului kuinka hän kaateli vettä vatiin ja alkoi läiskytellen peseytyä.

Mutta herra Vendell, yksin jäätyään, ennenkuin istui, vilkasi kirjotuspöydälle ja hänen silmänsä sattuivat heti »Surkeisiin epäkohtiin», joilla Edvard oli peittänyt isälle kirjottamansa kirjeen.

Herra Vendell ei voinut olla kumartumatta pöydän yli.

»Surkein vääryys on, että kun maata löytyy yltäkyllin, sen viljelemistä tahallisesti vaikeutetaan. Kaiken maan täytyy olla viljelykselle vapaan»—oli siihen kirjotettu. Ja toisessa paikassa luettiin: »Maa on sen, joka sitä viljelee.»—Ja vähän alempana: »Me olemme parasiitteja.»

»Varmaan on tarpeen, että löytyy maattomia eli toisin sanoen leivättömiä, jotka olisivat valmiit nälkäpalkoista tekemään rikkaiden haluamia töitä»,—luki herra Vendell yhä suurenevin silmin. Mutta kun hän uteliaana käänsi lehden, ei jatkoa ollutkaan. Sen sijaan paljastui kirje isälle.

Herra Vendell oikasi ensin itsensä ja aikoi jättää lukematta, mutta palasi kuitenkin viiksiänsä hermostuneesti pureskellen jälleen pöydän luo, kumartui ja luki:

»Nyt kirjotan sinulle, rakas pappa, sanoakseni että maalle tuloni taisi todella olla minulle olla suureksi hyödyksi, tai siinä on ehkä jotain aivan ratkaisevaa minun suhteeni, vaikka sitä silloin vastustinkin. Maalle tulo on vaikuttanut minuun nyt aikaihmisenä samalla tavalla kuin ennenmuinoin, kun meitä lapsina tuotiin kesäksi kaupungista. Voin yhä aivan samalla tavalla innostua puroista, kanervakankaista ja harhailemisesta metsissä ja vuorilla. Täällä en voi edes käsittää mitään juomahalua. Täällä muutun niin laiseksi, että jälleen rupean ujostelemaan ihmisiä, ja muisto siitä olennosta, mikä olen kaupungissa, kammottaa minua enemmän kuin ketään teistä. Tämä luonto on minulle Ellida-vainajan ja mamma-vainajan asemasta. Jos ei olisi näitä koivuja ja sammalia ja männynrunkoja, niin tuntisin itseni ihan kodittomaksi, eikä parantumisestani olisi toivoa.

Mutta eihän kesä ja tämä dolce far niente aina kestä; pian minun täytyy jälleen muuttaa kaupunkiin, ja toivoton olisi tilani siis sittenkin, ellei nyt olisi tullut jotakin ratkaisevaa lisäksi. Minulle ei ole tehnyt hyvää täällä niin paljon yksinäisyys, kuten sinä ja tohtorit odotitte, vaan päinvastoin olen juuri täällä tullut yhteyteen sellaisten ihmisten ja olojen kanssa, joita en tiennyt maailmassa olevankaan. Me elämme kaupungissa, emmekä tiedä mistään. Tämä maailma on niin kummallinen ja rakennettu niin suurelle vääryydelle. Ja kuka on rakentanut, ellemme me juuri itse. Ajatteles, kaikkihan tulee oikeastaan maalta, niinkuin se leipä jota me syömme, ja kaikki ihmiset ovat oikeastaan maalta kotosin, ja kuitenkaan ei kukaan ajattele niitä, jotka kyntävät ja kylvävät. Minä olen vasta täällä ensi kerran ymmärtänyt kuinka surkeassa asemassa toinen puoli ihmisiä on, juuri ne, jotka muutenkin saavat enin raastaa. Te kaikki, jotka johdatte yhteiskuntaa, te ette ole pahoja, niinkuin sinä, pappa, et ole paha. Ja kuitenkin on täällä maalla niinkuin me sivistyneet olisimme juuri tahallamme, pettämisen ja nylkemisen aikeessa ja vieläpä ihan pirullisella viekkaudella järjestäneet kaikki omaksi eduksemme. En voi enää ilolla kävellä metsissäkään. Mutta minä kerron alusta asti kuinka se on minuun vaikuttanut.»

Nyt kuului Edvardin ääni oven takaa toisesta huoneesta:

—Et suinkaan sinä vaan siellä lue minun kirjettäni?

Herra Vendell hypähti pöydän luota. Hän ei ollut uteliaisuudessaan huomannut kyllin kuulumattomasti kääntää lehteä.

—Kuinka voit ajatella minusta jotain sellaista,—hän huusi takasin.

Mutta hetken kuluttua painautui taas pöydän yli.

»Jo keväällä kun minä asetuin tänne ja kun täällä maalla oli vielä sellaista että kuten tiedät paikotellen on kokoonpainunutta lunta ja toisin paikoin taas ei ole lunta, menin minä kerran illalla kävelemään ja tulin ruman, paljaaksi haaskatun metsän läpi ihan odottamattani yhteen torppaan, joka oli omituisen kauniilla mäellä ja kiviaitojen ympäröimä. Kun en nähnyt mitään ihmisiä, menin minä lähemmäksi, tulin portista sisälle ja rupesin katsomaan vanhan petäjän keltasenpunasta kylkeä, johon ilta-aurinko paistoi. Silloin pyrähti lapsilauma jostakin läheltä, ja ne juoksivat minua pakoon sisälle. Minä rupesin katsomaan mitä ne siinä olivat tehneet, ja näin semmoisella lumettomalla paikalla, siinä petäjän juurella, lastuista rakennettuja pikku katoksia ja tikuilla aidattuja tarhoja, joissa oli rivittäin pieniä vihertäviä männynkäpyjä. Ne olivat tietysti lehmiä, jotka seisoivat navetoissa. Ihan juuri niinkuin mekin muinoin pieninä leikimme Ellidan kanssa, kun mamma hirveiden muuttopakkausten jälkeen oli vihdoin vienyt meidät maalle, eikä siellä enää ollut katukiviä. Kuinka hyvin Ellidakin olisi ymmärtänyt, että he, kun oli paljasta maata, vaikka maa olikin vielä kosteata, heti rupesivat semmoista leikkimään! Selvästi tunsin, että kaikki ihmiset ovat oikeastaan samaa,—ja samoja hienoja tunteita liikkuu heissä, vaikka me luulemme heitä vaan talonpojiksi.

Nyt äskettäin minä jälleen muistin tuon torpan ja päätin mennä katsomaan millaiselta se näyttää, kun puut ovat lehdessä. Taas kuljin saman rumasti hakatun metsän läpi, mutta torppa oli sitten niin kaunis, ettet voi kuvailla,—ei tavallisessa merkityksessä, vaan jossain uudessa. Ei ollut mitään kukkasia, vaan ainoastaan puhdas nurmi ja kattoa ei näkynyt pihakoivujen tähden. Minulla oli maalauslaatikko mukana, mutta ei tullut mitään maalaamisesta. Kohta huomasin, että oli paljon väkeä ja jotain tavatonta tapahtui. Ja niin olikin. Torpassa istui vallesmanni ja kaksi polisia—mitä inhottavia uniformujä niillä nyt on!—ja oli vielä joitakin lihavia talonpoikia. Ne olivat siellä kuin kotonaan, ja pitivät huutokauppaa. Kaikenlaista torpan tavaraa oli lattialla. Kun he luulivat, että minäkin olin tullut jotain ostamaan, niin käskivät he minutkin sisälle ja olivat muka hirveän kohteliaita. Mutta minä koko ajan tarkastin vaan torpan lapsia, jotka seisoivat ovensuussa vaikka olivat omassa kodissaan, ja yksi melkein täysikasvanut tyttö itki haikeasti, niin että koko ruumis tärisi, kun ruvettiin hevosta huutamaan. Kuinka minä en huomannut huutaa sitä hevosta, siirtääkseni sitten sen heille takasin ja vaikka koko torpankin ostanut, en minä voi antaa itselleni anteeksi. Ne siellä huusivat rakennuksia erikseen ja eri ostajat niitä saivat. Minulle sanottiin, että torppari on ajettu pois, kun oli riitaantunut isännän kanssa. Hän oli olevinaan hyvin toimelias, mutta minä näin, että hän olisi ollut valmis lyömään tuskasta päätänsä seinään. Ajatteles, he sanoivat, että hänellä muka ei ollut laillisia papereita ja torppa oli pysynyt vaan edellisten maanomistajain lupauksilla! Mutta kuinka voi olla mahdollista, että tähän maailmaan syntynyt ihminen ei saa pitää sitä paikkaa, jota hän ja hänen isänsä ovat kuokkineet ja vielä kaikki pellonkivet aidoiksi koonneet? Ajattele jos meitä näin ajettais! Eikö se ole hänen ja kaikkien hänen lastensa koti, jossa he tuntevat jokaisen polun ja jokaisen männyn ja kiven? Saako ihminen repiä toista ihmistä tämän kodista, ja kuinka tämmöinen asia voi riippua paperista?»

Herra Vendell hätkähti taas pöydän luota, sillä oli niinkuin Edvard olisi liikahtanut ovelle päin, ja huusi toiseen huoneeseen, niinkuin ei olisi ollut edes aikeissakaan lukea kenenkään kirjeitä:

—Minun täytyi lähettää Rauhalahden hevonen pois, mutta onko teidän isännällänne edes kunnollisia kääsejä antaa?

Edvard huusi vastaan:

—Sillä niitä on jos minkälaisia, on vaikka vaunujakin,—inhottavalla!
—Ja pesuvesi alkoi taas läiskyä.

Mutta kun Vendell kuuli veden läiskeen, hän piti mahdollisena katsahtaa vielä kirjeen loppuun, jättäen ajan täpäryyden takia pois sen mikä oli välillä. Ja lopussa seisoi—mikäli herra Vendell ehti sieltä täältä vilkaista:

—»Olen löytänyt elämäni tehtävän—tahdon taistella tämän sorretun kansanluokan puolesta.—Vielä minustakin tulee mies, rakas pappa. Saat nähdä! Tämä ei ole mitään hetkellistä innostusta. Minä tahdon sovittaa kaiken entisen, millä olen sinulle surua tuottanut. Pian kirjotan jälleen. Vastaa tähän kirjeeseni!»

Herra Vendell tuli hyvin totiseksi luettuaan loppuun.

Kun Edvard sitten ilmestyi peseytyneenä ja pukeutuneena samaan huoneeseen, sanoi herra Vendell: