Produced by Tapio Riikonen

VELJEKSET

Kirj.

Arvid Järnefelt

Otava, Helsinki, 1900.

ENSIMÄINEN OSA

I LUKU.

Henrik asui pääkaupungin äärimmäisellä laidalla, missä kallioiden vuoksi ei enää ollut säännöllisiä katuja tai oli vastasuunniteltuja tulevaisuuden linjoja keskellä rikkiammuttujen kivien röykkiöitä; — näiden takaa muutamien paljaiden aallon nuolemien karien perästä avautui meri aavaksi ulapaksi maan näkymättä taivaanrannassa, ja alituisesti pauhasi. Ikkunasta näkyi oikealle eräs turvalaitos langenneita naisia varten ja suunnattoman korkea tiilitorni, josta aina tuprusi paksu musta savupilvi, tuulen suuntaa osoittaen. Se oli sähkövalaistuksen voimankeskus, jonka ansiosta kaupungin puodeissa, julkisissa laitoksissa, juhlasaleissa, kaduilla kirkkaat valot leimahtivat vaan pientä nappulaa siirtämällä. Vasemmalla näkyi lähinnä lapsensynnytyslaitos, enemmän merelle päin kaivopuiston vallit, maallepäin katolisen kirkon viheriäinen huippu ja sitten alkavan kaupungin säännöllisemmät piirteet. Edessä, paitsi joitakin katujen tekeleitä, oli, kuten mainittu, meri mataloine kalliorantoinensa, joilla oli kumoon kaadettuja veneitä vielä talviteloillansa.

Talo, jossa Henrik, yksi tämän kertomuksen veljeksistä, asui, oli pieni puurakennus. Sen piha oli siisti, eikä siinä paitsi ulkohuoneita ja tallia ollut muita rakennuksia. Pihan ympärillä oli läpinäkymätön lankkuaitaus, ja sen suljetussa kaksoisportissa oli pikku ovi, josta mentiin kaupunkiin johtavalle tielle. Tämä oli ilman kivitystä ja vaan siellä täällä joku kallellaan oleva, puoleksi maahan uponnut kiviliuska osoitti katukäytävän paikkaa.

Eteiseen johti pihalta korkeat puurappuset kahdelta puolen. Se oli pieni, pimeä kaiteinen kuutio, josta vei neljä ovea huoneihin: vasemmalla oli ovi Henrikin huoneeseen, suoraan eteenpäin oli kaksi ovea: toinen vei emännän ja hänen väkensä huoneihin, ja toinen kyökkiin; oikealla oleva ovi johti talossa asuvan issikan huoneeseen.

Jo heti ensi päivästä, jonka Henrik kaupunkiin tultuansa tässä asunnossa vietti, harmitti häntä tuo pieni eteinen, jossa aina joku kävi ja ovet avatessa sattuivat toisiinsa. Sisällä ollessaan hän kuuli että siellä muut melusivat ja vaivoin selvisivät ovista; ja ulos tullessaan hän ei itse ihmeekseenkään voinut päästä tapaamasta jotakin talon asukkaista. Joko liikkui siellä suuri lihava emäntä, punasen ruskeassa, valkotäpläisessä puvussa, tai joku hänen punatukkaisista vilkkaista tyttäristään, taikka tuli issikka ruskeine leukapartoinensa kopsutellen raskaissa kengissään, tai sitten hänen vaimonsa tai tyttärensä; tämä viimeinen kävi hatussa, oli saanut kasvatuksen ja soitteli huonolla pianolla iankaikkisia skaaloja, joka kuului Henrikin huoneeseen. Vielä muitakin ihmisiä siellä hääräili, eikä niistä saanut selvää olivatko vieraita asioilla kävijöitä vai talonko asukkaita.

Nyt hän oli piinautunut täällä kaksi lukukautta, mutta hän oli päättänyt muuttaa tämän lukukauden kuluttua siitä pois. Meri joka alituisesti pauhasi, teki sitä paitsi hänen mielensä alakuloiseksi. Syksyllä ei sen harmaa, saareton avaruus ollut antanut mitään kiintymisen tilaisuutta. Ja nyt keväällä se herätti kahta kaihoisamman ikävän vanhaan saariseen kotijärveen, joka auringonpaisteisena läikkyi muistossa.

Henrikin oma huone oli pieni, neliönmuotoinen; siinä oli hyvin valkoset seinäpaperit. Huonekaluja oli uusi tummanruskea sohva, niin pinkkana, että vieterit eivät olleet tietääkseenkään kun istui. Oli vielä koviksi täytettyjä tuoleja pyöreine puuselustimineen, ja kirkkaaksi kiilloitettu pöytä, jonka jalat monenmoisilla koristuksilla kaareutuivat kiehkuroina yhteen pienoisen alustan ympärille ja erosivat sitten taas kiehkuroina maahan. Tämän tumman peilikirkkaan, liukkaan puolipyöreän pöydän päällä oli käsinkudottu valkonen pitsialus ja sen päällä yksinäinen pitkä korulamppu, ilman öljyä. Sekä liiaksi yhtyneet pöydän jalat että lampun pituus vaikuttivat, ettei pöytä sietänyt kosketusta, ja sen ympärillä piti liikkua suurella varovaisuudella. Sentähden joka kerta kun emännän punatukkainen tytär illoin aamuin ilmestyi suuren voileipä- ja maitotarjottimen kanssa syntyi juhlallinen mielenjännitys sekä tuojassa että Henrikissä. Henrik seurasi katseillaan menoa. Ensin oli tarjotin pantava pesukaapin päälle ja tutiseva öljytön korulamppu ja valkonen pitsialus siirrettävät kirjoituspöydälle, joka oli ikkunan luona. Sitten vasta asetettiin tarjotin varovasti tuolle epävakaiselle pöydälle ja tuolit työnnettiin tieltä, paitsi sitä tuolia, jolla Henrikin oli istuminen. Epämukavuus oli syödessäkin suuri pöytäliinan ja sen seikan vuoksi, ettei tiennyt minne jalat pistäisi.

Mutta vaikka tämä pöytä oli näin epämukava, oli se kuitenkin melkein ainoa, mikä tähän kortteeriin kiinnitti Henrikiä. Syynä siihen oli se, että heidän entisessä hävinneessä kodissaan oli ollut juuri tämmöinen vanhanaikainen pöytä. Tämä tässä oli vaan vähän uudempi ja tuntui jäykemmältä rakenteeltaan. Henrik oli siihen niin kiintynyt, että hän melkein vaan sen vuoksi oli saattanut näin kauan pysyä tässä kortteerissa.

Eräänä päivänä hän huomasi, että juuri sama pöytä oli tämänkin isäntäväen ylpeys ja ihastus. Huoneen muut huonekalut olivat paljon halvempia ja yksinkertaisempia: paitsi jo mainittuja, hyllykaappi nurkassa, kokoonpantava sänky ja Henrikin suorajalkainen kirjoituspöytä.

Nähtävästi korupöytä oli täälläkin jäännös jostakin entisestä rikkaammasta huonekalustosta, joka oli hävinnyt sittenkuin isä oli kuollut ja leski ruvennut elättämään henkeänsä hyyryläisten pitämisellä. Kerran kun punatukkainen Hilma, joka muuten kaikkein vähin kiinnitti Henrikiä tähän kortteeriin, oli taas saanut tarjottimen onnellisesti pöydälle, kysyi Henrik häneltä:

— Mistä teillä onkaan tämä pöytä?

Silloin Hilma vastauksen asemesta ihan aiheettomasti sai loukkaantuneen hymyn huulillensa, jonka piti ilmaista, että "kyllä he ovat parempiakin päiviä nähneet kuin nämä nykyiset ovat." Hän melkein kyyneltyi, ja olisi silminnähtävästi yhdellä purkauksella tahtonut syöstä sisästänsä kaiken sen sanomattoman vääryyden, mitä he olivat saaneet elämässä kokea. Löytämättä sopivia sanoja hän kuitenkin vaikeni, ja otaksuen että Henrik oli ymmärtänyt, puki sanoihin vaan ajatuksensa jatkon:

— Mutta jos maisteria tämä pöytä ei miellytä, niin kyllä meillä on toisiakin. — Hän punastui loukkaantumisesta ja oli heti valmis toimeenpanemaan muutoksen.

— Ei, ei, antaahan olla, — sanoi Henrik.

— Jaha, niinkuin tahdotte, — vastasi hän, oikasihe ihan suoraksi ja läksi ylpeänä aivan kuin syytetty, joka on saanut perättömäksi jonkun kunniallekäyvän herjauksen.

Tämä punatukkaisen Hilman hehkuva aiheeton kiivaus ja tuo erityinen jäykistymisen tapa, kun oli kysymys hänen oikeasta säädystään, oli Henrikille ylen vastenmielinen. Se saattoi hänet semmoiseen inhoon, että melkein raivostutti. Kaikki hänen vanhat vihansa plebeijejä vastaan, s.o. ei alhaisia, vaan semmoisia ihmisiä vastaan, jotka pyrkivät ylhäisiksi, kohdistuivat punatukkaiseen Hilmaan. Ja tämän Hilman tähden oli hänen nykyinen kortteerinsa sitäkin ikävämpi ja vieraampi hänelle — pöydästä huolimatta.

Henrikin omalla pöydällä oli muuten kaikki, mitä hänen vanhasta kodistaan oli enää tallella: kynttiläjalat punertavasta messingistä; kivi, jota pappa oli käyttänyt paperiensa painona, kun hän kuumina kesäpäivinä, istuen paitahihasillaan pöytänsä ääressä, kirjoitteli saarnojansa kaikkialla avattujen ikkunain ristituulessa; taskukellon alus, jossa oli tumman sininen, paikotellen harmaaksi kulunut samettisisus. Sitten oli vielä muita muistoja. Oli suurikokoinen valokuva pappilan rakennuksesta, otettuna rannan puolelta, niin että puutarhan tuuheat, rakennuksen seinää ja verantaa vastaan olevat ruusupehkot olivat mukana. Auringonpaisteella otettu valokuva teki varjon ja valon erotuksen kaksitaitteisessa pärekatossa, räystäissä, pystyynpäin kulkevien vuorilautojen reunoissa ja ikkunain laudoissa erittäin kirkkaaksi. Jokainen lehti erottui ruusupensaissa, ja samoin jokainen pyöreä sorakivi, sillä vähän ruohottuneella hiekkakäytävällä, jonka he pojat olivat mamman iloksi kerran perustaneet. He olivat peranneet lepikköihin ja pensaihin suoran aukon rannalle asti ja hiekkakäytävän tarkoitus olisi nyt ollut ylettyä sinne, mutta se oli takertunut jonnekin suurien leppäkantojen luo ja oli jäänyt keskentekoiseksi, niin että se nyt, ryhdikkäästi alkaen ihan kuistin rappusilta, selvään viittasi aijotun tarkoituksen suuntaa. Sen kauneus oli kuitenkin ollut pienellä päänkallistuksella helposti mieleen kuvailtu. Erittäin elävästi esiintyi valokuvassa myöskin tuo vanha tuttu, syvä räystäs, jonka alle pääskyset kilvan pesivät. Huikeasti huutaen: kivii — kivii, ne piirtelivät edestakasin ryytimaasta yli katon pihalle, ja koko heidän kehityksensä ensimäisistä tulopäivistä asti, uusien pesien laitosta ja vanhoista pesäriidoista, varpusten sekaantumisesta, poikasten syöttämisestä ja ulos katolle houkuttelemisesta aina syksyn suuriin parveutumisiin ja lähtöön saakka oli ollut kotiväen tarkastuksen ja keskustelujen alaisena. Katon alemmassa, melkein pystyyn kulkevassa taitteessa oli pienoinen ikkunakatos ja sisäpuolelta näkyi valkoset uutimet aivankuin missäkin nukkikamarissa. Se oli sisaren kesähuone, sen raukan, joka sitten kuoli parhaassa iässänsä, 18-vuotiaana. Ei ollut jäänyt mitään valokuvaa hänestä. Mutta vaikka Henrik oli hämmästynyt, että sisaren kuva oli ensi päivinä kuoleman jälkeen mielestä aivan kuin poissa, oli se kuitenkin sittemmin itsestään tullut takaisin, ja selvennyt yhä enemmän. Sisarella oli ollut valkonen polkkatukka, joka kiertyi alhaalta sisäänpäin juuri sen verran ettei hiuksen päitä näkynyt. Kaula oli hieno. Kasvot olivat heikon kalpeat ja silmän ympärykset aina punaset. Kun häntä nyt muisteli, täytyi sanoa että hän oli ollut luotu kuin kuolemaa varten: aina hiljainen ja sairasteleva, ei mitään koskaan väittänyt, ei tehnyt tärkeäksi olentoansa, niinkuin semmoinen, joka tietää, ettei hän ole elämää varten, ja sentähden ei koskaan puhu tulevaisuudestansa. —

Isästä sitävastoin oli valokuva, suurempaa kokoa, ja se oli nyt Henrikin pöydällä pienen takaapäin pitelevän messinkitelineen nojassa. Isä oli siinä parraton, kuten oli aina ollut juhlallisemmissa tilaisuuksissa. Tukka oli yksinkertaisesti, suoraan taaksepäin kammattu. Hänellä oli ollut tapa kastaa se joka aamu ennen harjaamista vedellä ja siten totuttaa ankaraan pysymiseen taaksepäin laossa. Jos hän solmiessaan kapsäkkiä tai muuten jossakin liikkeessä sattui saamaan tukkansa pörrölle, katosi hän kamariinsa ja vähän ajan kuluttua tuli takaisin tukka märkänä ja jälleen taapäin silitettynä.

Kaikki pojat opetettiin samaan kampaustapaan ja Henrik yhä vieläkin sitä tarkkaan noudatti ja piti sitä kaiken tukankampaamisen ylimpänä sääntönä. Isällä oli korkea otsa ja hyvin ystävälliset, ohimoiden kohdalla rypistyvät silmät, joka seikka ei mennyt yhteen kasvojen muun ankaruuden kanssa. Leuka oli kuten sanottu, aina puhtaaksi ajeltu, ja se, yhdessä tuon suoran harmaan tukan kanssa, antoi hänen kasvoillensa omituisen, nuorekkaan näön. Kuollessaan hän ei ollutkaan vielä edes kuuttakymmentä täyttänyt.

Mutta paitsi tätä valokuva-muistoa oli Henrikillä isästä vielä toinen, henkinen kuva, jossa isän ulkonainen muoto oli paljon elävämpi ja muuttelevampi kuin valokuvassa. Hiukset olivat siinä kuivuneet, kiillottomat ja pehmeät niinkuin seuraavana päivänä saunan jälkeen. Ei ollut juhlapukua eikä kirkkomieltä. Kaikki se hyvä, mitä isä oli eläessään tarkoittanut sanoa ja tehdä, oli hänen kasvojensa leppeässä ilmeessä eikä siinä ollut sijaa milleen muulle. Tätä kuvaa Henrik säilytti mielessänsä niinkuin jotakin pyhää, ja vaipuessaan sisällisiin tutkistelemuksiin, oli se siinä korkeimman rinnalla, neuvoi samaa, osoitti samaa, oli yhtä sen kanssa. Vielä enemmän: kun kaikkein korkein toisinaan tuntui kovalta suuressa oikeudenmukaisuudessaan, kääntyi Henrik mieluummin isän kuvan puoleen, joka aina silloin olikin vastassa rajattoman leppeine ryppyinensä ohimoissa ja kiillottomine harmaine hiuksinensa, niinkuin saunan jälkeen. Hänpä ei ollut vaativainen, hän koko ajan ikäänkuin selitti, ettei mistään vaatimuksista voinut olla kysymystä, että kaikki ponnistukset ja vaikeudet olivat Henrikin omaksi hyödyksi. Ja ilahutti mielen keskellä itkun halua, sillä järjellähän Henrikin täytyi ymmärtää, että kaikkein korkein, joka oli rakkaus, ei voinut puhua muuta kuin sitä samaa lohdutusta, mitä isäkin.

Äiti oli elossa. Hän asui nyt vanhimman poikansa Johanneksen luona. Johannes oli kappalaisena eräässä kaukaisessa suupohjan pitäjässä; toinen, Gabriel, oli — ikävä mainita — joutunut vähän huonoille jäljille, ainakin harhaan, — hän oli Turussa konetehtaalla jonakin viilarina; kolmas oli tämä Henrik, hän oli yliopistossa lukemassa; neljäs, Uuno, oli maamittarin oppilaana Viipurin läänissä Säkkijärvellä.

Johannes piti oloansa pohjanmaalla ihan väliaikaisena. Hänen toivojensa toivo oli päästä kerran entiseen kotipitäjään Savoon, jossa isä oli kirkkoherrana ollut, ja aikaa myöten takaisin siihen pappilaan, jossa he olivat syntyneet ja lapsuutensa viettäneet. Kirkkoherran kuoltua olivat pitäjäläiset kovasti kehoittaneet Johannesta pyrkimään kotiseurakuntaan ja luvanneet yksimielisesti pyytää häntä papiksensa, jos vaan tulee kysymys.

Näin kirjoitti kerran Johannes veljellensä Henrikille:

"Jospa se aika kerran koittaisi (nimittäin että hän pääsee jälleen kotipitäjään ja saa haltuunsa vanhan kotipappilan)! Ja miksi se ei koittaisi, kun siihen koko elämä tähtäsi. Silloinpa kelpaisi äidin ja kaikkien veljesten jälleen kokoontua yhteen ja jälleen he viettäisivät omalla kotitantereellaan samallaisen kesän kuin oli ennenmuinoin, pääskysten, pihamaan, aittojen, metsien, niittyjen, hevoshaan, omenapuiden, keinun, venheiden, vesien, kahilikkojen kanssa. Eikä tarvitsisi, niinkuin nyt kappalaispuustellin ahtaissa huoneissa, sijoittaa vieraat saliin, jossa vuoteet laitettiin epämukavasti permannolle joka kerta siirtämällä raskasta harmoniota, tunkemalla syrjään helposti horjuvia kukkatelineitä ja muita arkoja juhlahuonekaluja, joka kaikki tuotti suurta hankaluutta, — vaan saisi sijoittaa omaiset tilaviin suuriin vinttikamareihin, joissa saattoi hengähtää ja hoilaistakin. Jos vaikka kaikki pojat silloin olisivat jo naimisissa, riittäisi vanhassa kotipappilassa sijaa yllin kyllin. Jokainen saisi siellä oman osastonsa ja saisi elää vaimoineen ja lapsineen vaikkapa pientä erikoiselämääkin. Yhteisiä olisivat ruoka-ajat, huviretket veneillä, harhailut metsissä, kalastukset, heinänteot, leikkuu — — — Voi, kuka ne kaikki luettelee ne entiset ihanuudet! Jospa vaan saisi edes kerran, vaan kerrankin vielä elää yhdessä niinkuin ennenmuinoin!"

Tämä palautuminen entiseen kotipappilaan oli sekä äidin että kaikkien veljesten yhteinen elähyttävä lempiaate. Kaikki riippui siis vanhimmasta veljestä, Johanneksesta ja hän ei kyllä näkynyt olevan toiveissansa laimistunut.

Tämä aate oli heidän Elsas-Lotringinsa, — niin, se ei ole mikään sanaleikki. Henrik oli kerran kummaksensa huomannut tavattoman yhtäläisyyden ja ymmärtänyt ranskalaiset, — ymmärtänyt kuinka koko tuon kansan elonvoima riippui siitä, että se toivoi kerran jälleen omistavansa sen, mikä oli kadotettu. Ihmiset, jotka eivät ymmärtäneet, sanoivat, että tämä kansa eli kostontunteissansa. Mikä väärinkäsitys! Takaisinvoitto eikä kosto, sen takaisinvoitto, mikä oli menetetty, mikä oli kallis, mikä oli niinkuin osa omasta itsestä! Jollei tätä takaisinvoiton toivoa, niin miksi sitten koko elämääkään! Mutta jos se on välttämättä kostoa, niin kostoa, jonka tarkoitus on jälleen yhdistää erotetut, jälleen kokoonpanna särkynyt, lohdutuksen ja toivon hienoilla kultalangoilla neuloa kiinni, mikä on haavalle repeytynyt.

Ja miksei kostokin! Kaihoisain tunteiden, tyynten kotiunelmain rinnalla puhkesihan raivoisaan myrskyyn Henrikin mieli, kun hän vaan muisti heidän kotipappilassaan pidetyn huutokaupan!

Siitä oli jo viisi vuotta.

Uuno veli, se maamittarin oppilas, oli silloin vasta lyseon viidennellä luokalla. Hänestä ei sitten koskaan tullutkaan ylioppilasta. Henrik oli juuri suorittamassa pääsytutkintoja koulusta, ja näiden ja ylioppilastutkintojen väliajalla oleskeli kotona. Johannes oli myöskin tullut kotiin, samaten Gabriel, se, joka nyt oli Turussa, mutta joka silloin aijottiin maanviljelijäksi ja oli sentähden Mustialassa.

Hautajaismieli isän kuoleman jälkeen ei ollut vielä haihtunut, armovuosi ei ollut vielä loppuun kulunut, — silloin tuli kovin isku. Kuolinpesän velkojat eivät suostuneet mihinkään lupauksiin eikä tarjottuihin takuihin, vaan juonittelivat siksi, kunnes saivat huutokauppakuulutuksen aikaan.

Määräpäivänä tulivat pappilaan jo aamulla pitäjän tavalliset huutokaupanpitäjät: eräs jotenkin renttumaiseksi tunnettu, kaupungissa asuva herrasmies, jolla ei ollut mitään vakituista tointa paitsi tämmöisiä satunnaisuuksia, — ja harmaapäinen, lihava ukko — myöskin jotenkin irtonainen olento, — kasvot ruskeanharmaat, pöhötyksissä, ilman kulmakarvoja ja mitään partaa, silmät lasisina töröttäen ulkona kuopistansa. — (Nyt saattoi Henrik näin arvostella heitä, — silloin oli hän täynnänsä kunnioitusta ja pelkoa.) — Samaan aikaan kuin nämät herrat tulivat, alkoi veräjillä ja portilla ja renkituvan nurkalla näkyä kylän väkeä, ensin vaan piikoja, tuttuja muonamiehiä ja poikia, yhä suurenevassa parvessa sitten pitäjän varakkaampia rusthollareita, jotka tulivat piikaparven läpi ja arastelematta lähestyivät pappilan päärakennusta, joka kerta tuoden perässänsä joukon rohkaistuneita katsojia portilta. Pian oli piha täynnä ihmisiä, niitä istui aitan rappusilla, renkituvan kuistilla, ja nuoria talonpoikia seisoskeli ihan pääkuistin luona, nojaten sen pieliin, poltellen piippujansa ja naureskellen leveästi, kasvot punaisina. Ja tuli olo semmoiseksi, niinkuin ei kukaan olisi tiennyt onko talossa mitään hallitsijaa, ja kaikki, ollen tuttuja keskenänsä tunsivat oikeudeksensa olla niinkuin tahtoivat.

Äiti oli laittanut kahvipöydän herroille ulkomaiseen eteiseen, ja hänen aikomuksensa oli, että sitten mentäisiin renkitupaan toimitusta pitämään. Mutta herrat tulivat itsestään saliin, juotuaan kahvia aivan kuin kotonansa, ja rupesivat kyselemään pesän irtaimistoa tahtoen mennä sitä tarkastamaan. Ja äiti parkaan tuli vähitellen yhtäläinen pelko ja kunnioitus näihin herroihin. Hän ei ollut ajatellutkaan, että huutokauppa tulee kestämään kauan ja että oli tarpeen aamiaiset jopa ehkä päivällisetkin. Mutta nyt kestivät alustavat toimetkin jo niinkauan, että selvästi piti ajatella syöntiä. Joku tuttu, jonka puoleen hän kääntyi neuvoa kysymään, arveli, että olisi käskettävä ruualle ei ainoastaan näitä herroja vaan myöskin muutamia varakkaampia rusthollareita, jotka olivat joko pesän velkojia tai mahdollisia irtaimiston ostajia. Sitäpaitsi arveli sama neuvonantaja välttämättömäksi tarjota ryyppyä ja sitten joko viinaa tai konjakkia kahviin sekotettuna. Paitsi sitä, että se oli yleinen tapa tämmöisissä huutokauppatilaisuuksissa, — sanoi hän, — oli se tarpeen paremman ostohalunkin virittämiseksi.

Äiti hätääntyi. Hän ei ollut tämmöistä yhtään ajatellut. Kuten tavallista, hänen silmänsä menivät hajalle ja posket alkoivat punottaa. Kädet edellänsä, valmiina asiain järjestelemiseen hän, voimatta päättää mikä olisi tärkein ja ensin tehtävä, rupesi hääräilemään yhtaikaa kaikkialla. Sekä äidistä että heistä pojista näytti, että he olivat nyt tietämättään yhtäkkiä joutuneet korkeimman esivallan eteen, joka heitä piti kourissaan, vaati kuuliaisuutta ja ylhäältäpäin katseli kuinka he suoriutuvat tehtävästänsä. Kysymys, kuinka he suoriutuvat, teki tämän hetken elämän tärkeimmäksi ja ratkaisevimmaksi hetkeksi. Sen mukaan kuin äidin pula ehti tulla tunnetuksi ilmestyi yhä useampia neuvonantajia ja apulaisia, alkoivat kuiskutukset ja osaaottavat päänpudistukset nurkissa; muutamat tulivat kyökkiin asti, vihkiytyivät kaikkien erikoiskohtien perille, ottivat tärkeän ilmeen päällensä ja alkoivat puuhata, antaen ylemmyytensä tuntua asiaan vihkimättömien rinnalla. Ihmeellisellä tavalla, tarmokkaiden, kiihkeiden, kekseliäisyydestä kilpailevien kyökkineuvottelujen jälkeen, kun jokainen, aivan kuin kaikki olisi riippunut hänen päättäväisyydestään, huolestunut ilme kasvoissansa, oli rientänyt omalle suunnallensa, — ilmestyi vähän ajan perästä eri tahoilta sekä paistit, lohet, puuttuvat eturuuat että tarpeelliset ryyppyviinat ja konjakki kahvia varten. Nämä viime mainitut oli Gabriel jostain hankkinut. Hän oli tullut hengästyneenä pihan yli, läiskyvät aineet puteleissa. Ja kyökissä nousi vielä suurempi puhelemisen melu, kun jokainen nyt kertoi mistä oli mitäkin saanut ja kuinka vähästä oli riippunut, ettei olisi saanut ja mikäs sitten neuvoksi! Äiti määräsi nyt jokaiselle pojista mitä kunkin oli tehtävä. Johanneksen ja Henrikin oli pitäminen seuraa ja palveleminen tiedonannoilla molempia herroja, avaaminen voudin kanssa aittoja ja ullakoita ja osoittaminen sisällä kaikkien kalleimpien tavarain säilytyspaikkaa; isävainajan kirjastoa, äidin vanhoilla tavaroilla täytettyjä kirstuja ja vierashuoneen ja makuuhuoneen huonekaluja. Gabriel lähetettiin hankkimaan karafiinejä ja viinilaseja ja ostamaan tupakkiaineita. Uuno oli yleisenä juoksupoikana.

Vihdoin kello 11 oli aamiainen onnellisesti katettuna, ruokasalin ovet avautuivat ja mamma ilmestyi saliin, joka oli täynnä istuvaa miesväkeä, naurua, puhelua ja tupakinsavua. — Kuinka pienenä ja näkymättömänä oli kellertävä koti-harmoonio heidän nojaavien käsivarsiensa ja ristiin pantujen jalkojensa keskellä, sinisen tupakinsavun takana, mullin mallin viskeltyjen lakkien alla. Jospa nyt olisi avautunut aurinkoisen kanslian ovi, — sali oli verannankaton vuoksi aina hämärä, — ja pappa tullut sieltä arvokkaana astuen. Hän olisi varmaan, joka suunnalle kumartaen, ystävällisesti ja kummastellen tervehtinyt tätä suurta vierasjoukkoa. Mutta vieraat olisivat kaikki kunnioituksesta hiljenneet ja heidän olisi pitänyt nousta seisaallensa. He olisivat hävenneet eivätkä olisi tienneet kuinka hiipiä pois, he olisivat, piiloutuen toinen toisensa selän taakse, lähteneet ja jättäneet salin tyhjäksi, ja sitten olisi taas pantu järjestykseen ja alettu elää entistä hiljaista elämätä. Mutta ei mitään isää enää koskaan tullut kansliasta. Hän oli poissa. Sen sijaan seisoi äiti hämillään, punottavana ruokasalin avatussa ovessa, aivan kuin anteeksi pyytämässä siitä, että oli saanut aamiaisen valmiiksi ja uskalsi nyt tarjota sitä vieraille!

Vasta sittenkuin molemmat herrat ja muut pöytävieraat olivat ottaneet ryypyn ja tyytyväisinä alkaneet aamiaisen, tuli äitiin ja heihin poikiin rauhallisempi tunne: vieraiden suosio tuntui vähän jo voitetulta ja ne näyttivät rupeavan ikäänkuin kallistumaan talon puolelle. Mitä enemmän toimitusmiehet ottivat ryyppyjä, sitä vähemmän ankarilta ja pelottavilta he näyttivät. Ilomieli oli aamiaisen syötyä kaikissa vieraissa niin vallalla, että olisi luullut heidän valmistuvan tanssikemuihin. Nähtyään kuinka hämillään äiti ja pojat heidän tähtensä olivat, asettuivat kaupunkilaiset herrat vielä enemmän niinkuin kotiinsa ja koettivat alentuvalla tuttavallisuudella lieventää jäykkää väliä. Vanha herra koetti saada erittäinkin Johannesta nauramaan sukkeluuksillensa. Ja Johannes, kiitollisuudesta, nauroi! Kuitenkin oli Johanneksen suu hyvin luonnottomasti viistoon väännyksissä, kun hän, tutkien vanhan herran silmistä oman naurunsa vaikutusta, ääneensä hahatti. Oli Henrikin sitten kaikin voimin koettanut osoittaa, että häntä myöskin nauratti, — ettei heissä kummassakaan suinkaan ollut semmoisia helliä tunteita hajoavaa kotia kohtaan, jotka olisivat estäneet heitä puhumasta pilaa, viheltelemästä ja nauramasta.

Aamiaisen jälkeen alkoi huutokauppa ylimmilleen nousseen iloisuuden, pilapuheiden, sikarinsavun ja rähinän keskellä. Vanha herra rupesi sihteeriksi pihalle tuodun pöydän ääreen. Nuorempi otti vasaran ja rupesi huutavalla äänellä pitämään jotain pilasaarnaa, alkaen sanoilla: "koska me nyt olemme kokoontuneet…" ja höystäen järjetöntä loruansa jokaiselle tunnetuilla sanasutkauksilla. Kaikki nauroivat luonnottoman kovalla äänellä, ja kehuivat hänen suurta kykyänsä huutokaupan pidossa, hän kun ilveili vaan narratakseen ihmiset hyvälle ostotuulelle. Hän huusi vähä väliä nimeltä milloin mitäkin ympärillä seisovista, teki hänet ensin yleisen naurun alaiseksi ja asetti sitten niin, että tämän ei auttanut muu kuin lunastaa itsensä häpeästä korottamalla viimeksi tarjottua hintaa. Näin vähitellen muodostui kaksi puoluetta: ne, jotka olivat hyvillä ostoksilla jo saavuttaneet herrain suosion, — jotka ylistelivät myytäviä tavaroita; ja ne, jotka koettivat pilkata ja alentaa kaikkea, mikä oli vasaran alla. Ja näin pappilan kotoiset esineet joutuivat kaikkien arvostelun, ivan, pilapuheiden ja halveksivien kosketusten alaisiksi. Tämä henki pääsi erittäinkin vallalle silloin kuin vinniltä tuotiin alas romutavarat. Ostajille ne olivat romua, mutta mitä rakkaita kotoisia muistoja ne olivatkaan mammalle ja pojille, koko tuo joukko tuttuja, pihalla nyt niin paljon pienemmiltä näyttäviä kapineita! Siinä oli vanha lintuhäkki, papan entinen viheriäkuuppainen pöytälamppu, sinileimaiset vehnäjauhosäkit täytettyinä mamman höyhenkeräyksillä, vikaantuneita viheriällä veralla peitettyjä nojatuoleja vanhasta huonekalustosta ja puhkimenneitä ruokasalin viiniläisiä tuoleja, sisarvainajalle kuulunut, nyt jo jalaton sohva, hirvensarvet, papan satula, jota hän oli nuorena käyttänyt virkaretkillään erämaissa, kukkavaaseja, hyljätty keltaseksi maalattu rautasänky — se, johon sisarvainaja oli kuollut, kartiineja, lattiamattoja, vikaantunut Runebergin kipsikuva, kylpyamme, jossa mamma oli lapsia kylvettänyt. Tietysti tämä kaikki oli kulunutta, paikotellen särkynyttäkin, mutta juuri tuo kulutus, tuo kotoinen värin poishieroutuminen ja poleerauksen häviäminen olikin niin rakas. Ja kun pienikasvuinen Häyrynen, jonka nuorempi herroista sai pilapuheillansa kiihoitetuksi, tarjosi yhteensä kaikesta 10 markkaa ja huutokaupanpitäjä pudotti mielissään kolmannen kerran vasaransa, tuntui Henrikistä niinkuin osa hänen omasta olemuksestaan olisi irtileikattu ja tehty pilakaupan esineeksi. Hänen täytyi kääntyä poispäin salatakseen kasvoihin pyrkivää tuskaa ja sitä, ettei hän nyt ainakaan olisi milleen asialle voinut nauraa.

Vinttitavarain jälkeen seurasi kaikki vähemmänarvoiset maanviljelyskalut, sitten mentiin vaunuliiteriin ja ilveillen ja väitellen ajokalujen arvosta, soimaten niitä ränsistyneiksi, koputellen, kolistellen trillain pyöriä pysähtyivät rusthollarit pitkiksi ajoiksi turisemaan joutavia ja kilpailemaan sukkeluuksillaan. Isän vanhanaikaiset vaunut joutuivat erittäinkin pilan esineeksi. Neljä hevosta muka piti olla niitä vetämässä, liikkeelle saadakseen. Ja kuitenkin oli aina ajettu kahdella, kun oli käyty naapuripitäjissä vieraisilla serkkujen luona. Huutokaupanpitäjä pani parastaan nostaakseen hintaa, mutta se oli juuri hän, joka kaiken aikaa ylläpiti tuota loukkaavaa ja haavoittavaa pilaa. Pelkästä pulisemisesta oli hänellä vaahtoa suupielissä ja silmät hajalla punasten kasvojen keskellä.

Iltapäivällä myytiin muunmuassa veneetkin, ja viimeiksi hevoset. Karja oli myyty ennen päivällistä. Kun vanhan Pilpan varsaa alettiin tarjota, tuli Uuno ihan vasarapöydän viereen. Ei kukaan huomannut sanomattoman särjettyä ilmettä hänen kasvoissansa, ennenkuin hän, kolmannen vasaranlyönnin perästä, puristi kädellään suutansa, mutta ei voinut tukahuttaa kummallista ääntä sisästänsä: tr-tr-tr, siirsi äkkiä kätensä silmilleen ja päästi nyyhkytykset valloillensa.

— Mitä sinä nyt siinä —! sanoi vieressä seisova Johannes työntäen Uunon taakseen; hän teki niin kuin olisi itseään nuhdellut siinä tapauksessa että olisi itse ruvennut itkemään.

— No, no, — sanoi joku rusthollareista, — pojan on ikävä varsaansa! — Ja kaikki huutokauppaväki alkoi kilvan sääliä poikaa, aivankuin se olisi ollut Johanneksen syy, että hän itki, ja he sitävastoin olisivat olleet armeliaita ja laupeita.

Viimeiseksi, jo hämärtäessä, alettiin myydä sisätavaroita: ensin isän kirjastot ja huonekalut — se keinutuolikin mattoineen, jossa hän, piipun savujen keskellä, oli elämänsä parhaimmat saarnat sepittänyt; — kulunut kirjoituspöytä, jonka kulmista oli irti kiertynyt vaalistuneen viheriä verka, täynnä naarmuja, jotka olivat syntyneet siitä, ettei pappa malttanut olla ottamatta pöytänsä ääreen pienoisia, kun joku tämmöinen ryömi hänen kamariinsa ja nousi pystyyn hänen tuolinsa varaan, syliin pyrkien. Ei malttanut kieltää kolistelemasta imupaperi-painimella, repimästä vähänkin mahdollisia papereja tai hakkaamasta teräväsärmäisellä linjaalilla lovia pöydän reunaan. Pöytä katsottiin nyt niin kuluneeksi ja niin perinpohjaista sekä höyläämistä, lakeerausta että uudestaan verhoittamista kaipaavaksi, että sen hinta nousi vaan 12 markkaan.

Vasta salin huonekaluja myötäessä ehti mamma talousaskareiltansa huutokaupan pitoa lähemmin seuraamaan. Kun pojat hänelle osoittivat mitä jo oli myöty, — kun hän näki sekamelskan pihalla ja aittain tyhjennyksen, näki omat vuosikausien keräykset, onnentoivotuskortit, kirjesalkut, pikkulasten kengät, koltut, vanhanaikasen silkkisaalin, häähameeseen kuuluneet koristukset, luuvarsi-viuhkan, vanhan kynttiläkruunun vitjat, nauhaset, rasiat, helmilangat säälimättömällä kädellä vedetyiksi esiin suurista, punasista, rautahelyillä varustetuista kirstuista, joissa nämä tavarat olivat vuosikausia järjestyksessä maanneet, — vavahti hänen kätensä, jolla hän piteli Uunon kädestä. Mutta hän ei sanonut mitään. Johannes luetteli hänelle myymähintoja. Hänestä olivat useat niin alhaiset, että hän vaikeni vaan sentähden että sanat tuntuivat liian miedoilta ilmaisemaan loukkausta. Hän katsoi pois tavaroista, niiden yli, metsään päin ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

Ihan viime hetkessä sai äiti tietää, että kaikkein rakkaimpia tavaroita saattoi huutaa omakseen tai ainakin siten nostaa niiden hintaa, ja että paras oli kääntyä semmoisessa tarkoituksessa jonkun varakkaamman ystävän puoleen, joka hänen puolestaan ja hänelle huutaisi halutut esineet. Niin oli sitten tehtykin.

Kun ilta oli tullut ja vieraat jo lähteneet, istui äiti näin pidätettyjen ja pelastettujen lempitavarainsa keskellä ruokasalissa, kasvot itkusta punaisina, huokaillen ja toisella kokoon käärityllä nenäliinalla pyyhkien kyyneleitä, toisella, avonaisella, turhaan turistaen kovasta nuhasta tukkoon mennyttä nenää. Hänen tukkansa oli päivän kuluessa joutunut vähän epäjärjestykseen, yksi hieno suortuva roikkui päälaelta yli posken ja kiersi leuvan alle. Hänen silmänsä vilkkuivat toisesta esineestä toiseen, väliin pysähtyivät, väliin kääntyi pää äkkiä aivankuin muistaessa jotakin. Hänen ajatuksensa harhailivat näin sanattomina päivän tapauksissa ja hänen mieleensä muistui jokaisen erityisen esineen kohtalo.

He pojat olivat hänen ympärillään ja äitiä nähdessä heidän suurin huolensa siirtyi myydyistä tavaroista ja hävitetystä kodosta siihen, että — äiti itki.

Gabriel toi sisälle kynttilän. Ei se ollut yhtään hänen tapaistansa, ja hän itse vähän häpesikin tätä huolenpitäväisyyttänsä, ja oli sentähden sihistävinään jotain laulunnuottia, asettaessaan kynttilän pelastetun, nyt alastoman korupöydän lakeeratulle pinnalle.

— Ei, ei, sammuttakaa kynttilä; näin on parempi, — sanoi äiti jonkun ajan kuluttua heräten ajutuksistaan ja jälleen vaipuen niihin.

Kauan aikaa ei puhuttu mitään. Kynttilävalon jälkeen näytti huone pilkkopimeältä, mutta kun silmä alkoi tottua, tulivat esineet vähitellen yhä selvempinä esille. Pimeään olikin jo tullut uutta valoa kuusta.

— Mutta eikö voisi ostaa takasin, sittenkuin me saamme rahaa? — sanoi vielä lapsellinen Uuno, nykien mammaa hameesta.

— He, — naurahti siihen Gabriel.

— Niin, mutta kun Johannes taikka Henrik tulee virkamieheksi ja saa palkkaa? — selitti Uuno.

Kukaan ei vastannut mitään.

— Mamma, mamma, — alkoi hän taas herätellä äitiä hänen ajatuksistaan.
— Eikö voisi? Sano nyt mamma, eikö voisi?

— Mitä, lapseni? — sanoi äiti hajamielisenä, irrottaen hetkeksi päänsä kädestä, johon oli sitä nojannut.

— Eikö me voida joskus ostaa takasin niitä tavaroita, niitä mamman kirstuja? Mitä? Voidaanko?

— Ah, lapsi, jätä minut hetkeksikin rauhaan.

Ja hän painoi pään takasin kättä vastaan, huokasi ja rupesi hiljaa edestakasin kiikuttamaan ruumistansa. Hänen kasvonsa näkyivät jotenkin selvään kuutamovalossa. Kyyneleet vierivät jälleen hänen poskiansa myöten.

Lapsellinen Uuno rauhoittui vihdoin. Hetken ajan kuluttua hän lyykistyi jonnekin lähelle lattiata ja sieltä alkoi kuulua hänen sihisevää hengitystään. Hän nukkui.

Gabrielin puolelta ei kuulunut myöskään mitään. Hän oli pannut molemmat käsivartensa pöydälle, jonka ääressä hän istui, painanut päänsä mukavasti niiden päälle ja oli ihan hiljaa, silloin tällöin vaan vetäisten yhtäkkiä henkeensä ja kavahtaen valveille. Luultavasti hän häpesi, että häntä nukutti tämmöisenä surun ja onnettomuuden hetkenä, ja hän teki niin suurta vastarintaa unelle kuin mahdollista. Mutta luontonsa puolesta hän ei ollut altis millekään tunnelmille, niinkuin Johannes ja Henrik.

Kuu oli noussut jo jotenkin korkealle. Sen ympärillä olivat etäiset, liikkumattomat pilvet monenlaisissa valaistuksissa. Lähimpänä kuuta, äärimmäisessä kaukaisuudessa, oli hienot, läpitsensä valaistut, kellertävän valkoset höyhenutuset, pitkinä, ulospistävinä niemekkeinä vaakasuorasti poispäin kuusta. Sitten oli kellertävämpiä ja kokonaisempia muotopilviä, ei niin kaukana maasta, reunat hyvin kirkkaasti valaistuina, ja vihdoin tummia varjopilviä, jotka näyttivät olevan lähellä, ihan tuossa edessä, kun joku palanen niistä erkani ja joltakin syrjältä kirkastui. Tähdet siristivät vaan heikosti voimakkaan kuuvalon rinnalla tumman sinisellä taivaalla.

Haavanlehtikään ei värähtänyt pappilan ryytimaassa, niin oli tyyni.

Ja kun Henrik katsoi sinne ylös, sinne liikkumattomien höyhenpilvien etäisyyksiin, rauhaisiin avaruuksiin, niin syntyi hänessä ajatus: ei siellä ole mitään muuttunut, ei ole mitään rikottu, ei mitään hävitetty, ei mitään muistoja herjattu, kaikki on entisellään, kaikki tallessa, tallessa isä, tallessa keinutuoli mattoinensa, tallessa kuhmuihin mennyt ja pohjasta ruostunut vanha rautainen kylpyamme, tallessa kesä ja pääskyjen liverrykset ja suuri onnellinen, loppumaton kotielämä. Niin valtaavasti tuli tämä ajatus häneen, että hän yhtäkkiä käänsi silmänsä alas taivaan laelta iloisena äitiin, ja odotti, — hänestä näytti, — että äidin olisi pitänyt huokaista pois surunsa ja sanoa rohkaisevasti: "nyt, pojat, riittää jo itkut, mennään kävelemään tielle ja katsomaan kuutamoa, sillä onhan kaikki tallella." Mutta äiti ei sanonut semmoista, vaan itki hiljaa, kuten ennenkin. Kuu valaisi sisälle, ahtautuen epäjärjestyksessä seisovien huonekalujen välitse permannolle. Lakeeratun pöydän jalkakiehkarassa sen valo helkkyi kalpean sinertävänä ja teki surullisen, ikävän rajallisuuden vaikutuksen. Henrik mietti millä sanoilla hän olisi äidille voinut ilmaista oman iloisen lohdutuksen-tunteensa. Ensin hän oli jo rupeamaisillaan puhumaan ihan miettimättä, mutta ei löytänyt sopivaa alkusanaa ja sitten tuntui yhä vaikeammalta keksiä millä tavalla sanoisi, ja vihdoin, mitä enemmän hän ajatteli, kokonaan mahdottomalta. Mutta itse hän jälleen alkoi katsella ylös ja hänelle selvenemistääu selveni, että hänen lohdutuksensa oli todella oikeutettu eikä vaan joku hetken tunnelma. Se oli siinä ajatuksessa, että tuo sama kuu kumotti juuri tähän aikaan yli suuren, avaran maailman, näki tuhansia muita taloja, kyliä, kaupunkeja, pilkisti lukemattomien muiden ikkunaverhojen lomitse sisälle, ja että olihan samallaista monessa muussakin talossa, — mutta kuupa pysyi kuitenkin aina samana, rauhallisena, salaperäisesti lohduttavana. Tai toisin sanoin: se, mitä kuu nyt näki heidän pienen pappilan-ikkunansa läpi, tuossa kun se surullisesti hipasi lakeerattua pöydän jalkaa ja valaisi rajoitettua paikkaa permannolla, ei ollut kuin aivan pienoinen osa siitä kaikesta, mitä se tuolta ylhäältä juuri tällä samalla haavaa näki muualla, ja senvuoksi myöskin kaikki se, mikä oli heille tänäpäivänä tapahtunut ja näytti niin tärkeältä ja ratkaisevalta, ei ollut kuin aivan pienoinen osa siitä suuresta, mikä yhtaikaa tapahtuu. Ja jos tuo kuu on kuollut, niin on joku näkymätön, joka tätä kaikkea yhtaikaa näkee, — semmoinen oli olemassa yhtä varmaan kuin tuo kuu, — joka ei ollenkaan muutu eikä vähene eikä kadota suuruuttansa ja rauhaansa, vaikka mitä tapahtuisi. Tätä juuri oli Henrikistä ihan mahdoton pukea sanoihin. Olisi pitänyt saada äiti ensin huomaamaan kuutamon kauneutta ja rauhaa ja kokemaan juuri samaa tunnelmaa. Mutta ehkä hän saattoi kiertoteitse selittää. Hän aikoi nyt sanoa näin: "minusta näyttää että oikeastaan elämä on jossain tuolla päin (hän olisi osoittanut kädellään kuuhun ja odottanut kunnes äiti olisi katsonut), ja siis meidän ei oikeastaan tarvitse nyt surra." Mutta nämä sanat eivät sentään ilmaisseet sitä, mitä hän tarkoitti, vaan tuntuivat sopimattoman opettavilta. Toinen ehdotus oli tämmöinen: "tuollapäin on kaikki hienous" —, ei: pitäisi sanoa "ymmärrys", siis: "tuollapäin on kaikki ymmärrys" — tai vielä paremmin: "tuollapäin on se, mikä meitä ymmärtää;" voisi myöskin sanoa: "ne, jotka meitä ymmärtävät" ja siten viitata siihen, että siellähän on pappakin ja sisarvainaja. Mutta tämä lisäajatus, että isä ja sisar katselevat paraikaa alas avaruuksista tähän heidän pieneen huoneeseensa, hämmensi Henrikiltä itseltäänkin alkuperäisen ajatuksen, joka oli siinä, että he ja kaikki heidän tapauksensa ja kotisuhteensa olivat vaan pienen pieni osa siitä suuresta elämästä, joka yhtaikaa eli, ja joka sisälsi ja talletti kaikki eikä antanut minkään hukkua. Ja Henrik koetti ajatuksissaan uudestaan pukea tätä sanoihin: "Tuolla on kaikki se hieno, joka meitä ymmärtää — — minä tarkoitan: jätetään vaan tämä pappila, — muutetaan vaan pois täältä, yhä kauemmas ja yhä ylemmäs, ja vihdoin tuonne! — Kaikki nuo raa'at talonpojat, jotka kääntelivät meidän tyynyjämme ja arvailivat romun hintaa, ne jääkööt tähän elämään, jääkööt syömään läskiänsä ja kuorimaan perunoitansa"… — Mutta tämä ajatus meni vielä enemmän harhaan. Tyynen rauhan sijaan Henrik tunsi sen mukana päinvastoin alkavansa yhtäkkiä vihasta kuohua. Ja sitten hän ei enää ollenkaan voinut keksiä mitään sanoja ajatuksensa ilmaisemiseksi. Kuun eteen tuli samassa pieni pilvi ja muutti näkötunnelman. Yhtäkkiä Henrik ikäänkuin kadotti itseltäänkin oman lohduttavan ajatuksensa. Ja niinkuin rintalapsi tarttuu äitiinsä, joka tahtoo häntä vieroittaa, niin haki Henrik takasin tuota kuutamotunnelmaa, joka oli häntä lohduttanut, haki muistista, kun ei sitä enää ollut taivaalla, ja kyyneltyi ilosta, kun luuli sen jälleen löytäneensä. Vaikka hän ei voisi koskaan sitä sanoilla ilmaista, hän kuitenkin tiesi sen: oli olemassa semmoinen lohduttava ajatus, joka saattoi voittaa kaikkein hirmuisimman surun. Ja hän päätti itsekseen näin: on vähän vaarallista koettaa sitä sanoihin pukea.

Silloin tapahtui jotain odottamatonta.

Hänen näin miettiessä Johannes, joka oli istunut sisään päin, selin akkunaan, melkein kertaakaan liikahtamatta ja asentoansa muuttamatta, nousi yhtäkkiä ylös, ja vähän juhlallisesti, nyykäyttäen päätään omien sanojensa vahvistukseksi, sanoi:

— Minä rupean papiksi!

Kumma oli se vaikutus, minkä nämä hiljaisella äänellä, sekasorron keskellä lausutut sanat tekivät Henrikiin ja äitiin. Molemmat he ihan hytkähtivät. Mutta Johannes lisäsi vielä:

— Niin, se on päätetty.

Hyvään aikaan ei äiti puhunut mitään, vaan odotti että Johannes olisi selittänyt. Johanneksen papiksi rupeaminen ei ollut koskaan ennen ollut puheena, semmoista ei kukaan heistä koskaan tullut ajatelleeksikaan.

Isä oli ollut hyvin vapaamielinen uskonnollisissa mielipiteissään. Hän oli köyhtyneen, maalaisen aatelisperheen lapsi ja oli ylioppilaana ollessaan ottanut iloista osaa toverielämään, oli ollut kuuluisa tenori laulukunnassa, lukenut maisteriarvoa varten, aikalailla velkaantunut, kuten kaikki muutkin toverit, ja vasta ihan loppuaikoina yhtäkkiä kääntynyt sisäänpäin. Hänen huolettomat ilopäivänsä olivat nimittäin päättyneet siihen, että hän aivan mielettömiin asti rakastui ylhäiseen, vapaudessa kasvatettuun pääkaupunkilaisneitiin, joka kaikkien suureksi ihmeeksi nyt otti osaa sulhasensa kääntymiseen. He olivat molemmat saaneet jonkinlaisen "herätyksen", kuten silloin sanottiin. Ja ennen niin iloinen tenori erosi nyt yhtäkkiä kaikista laulukunnista ja tovereista ja kummastutti maailman uutisella, että rupeaa papiksi. Nuori morsian puolestaan — vielä suuremmaksi kummastukseksi ihmisille, — oli valmis ikuisiksi jättämään kaikki kaupungin huvit ja vaihtamaan ne hiljaiseen, vaatimattomaan ja hänelle ihan vieraaseen maalaiselämään. Sukulaisten varoitukset eivät auttaneet mitään. Rakastuneet kuvailivat vaan kuinka heidän pappilansa piipusta, luminietosten keskeltä, tyynenä talvisaamuna kerran nousee punertava savupatsas. Ja kaikki oli päätetty, voima vaikeuksia vastaan taattu. Tosin, heidän sitten päästyä vihdoin oman pappilan katon alle, oli huolia, velkasuruja ja todellista puutetta vielä niin paljon, että, talvipyryjen hetkeksi vaijettua ja tuulten tauottua, jos savu pappilan piipusta olisikin joskus patsaana punertanut, eivät he sitä olisi tulleet edes huomanneeksi. Mutta heidän elämänsä vuosien ja vuosikymmenien kuluessa tämän pappilan kotoisissa suojissa oli sitten lasten hoidosta ja niistä luonnollisista, yhä enenevistä iloista, joihin he alussa olivat tunteneet itsensä ikäänkuin pakoitetuiksi tyytymään, löytänyt vähitellen hiljaisen rauhan. Ja sitä olisi todella paraiten sopinut verrata juuri tuommoiseen tammikuun päivänpaisteisessa pakkasessa punertavaan, sinistä taivaanlakea kohden liikkuvaan savupatsaaseen. Heidän välillänsä oli aina ollut jotain sanatonta ymmärrystä, josta eivät lapset täysikäisiksi tultuaankaan päässeet oikein perille. Siinä ei ollut uskonnollisuudella tekemistä. Äiti ei edes puhunut koskaan uskonnollisista asioista. Ja isä puolestaan, vaikka oli mitä ankarimmin vaatinut lapsiltaan rehellisyyttä ja rangaissut valehtelemisesta, oli kaikessa, mikä koski uskonnollisia kysymyksiä, hyvin suvaitsevainen; muun muassa hän oli kerran Johannekselle selittänyt pelkäksi ihmisheikkoudeksi sen, että oli olemassa palkattuja ammattipappeja, semmoisia kuin hän, eikä sanonut pitävänsä pappeuttaan minään Jumalan säätämänä luonnollisena olotilana. Tämä hänen suvaitsevaisuutensa vaikutti, ettei lapsillekaan väkisin tyrkytetty opinkappaleita, ja he kasvoivat iloisessa kotihengessä, ominaistuneissa, sydämmellisissä kotitavoissa, melkein toveruussuhteissa vanhempien kanssa. Koko kasvatus oli tarkoittanut vaan saada heitä rehellisiksi, luotettaviksi ja sääliviksi toisiansa kohtaan, ja melkein ainoa jumalinen tapa, mikä heiltä vaadittiin, oli käsien yhteenpaneminen ennen päivällistä ja sen jälkeen. Kirkossa he tosin myöskin kävivät, mutta enemmän vaan silloin kuin heistä ja mammasta näytti, että papan olisi lystimpi, jos hän saarnansa aikana näki heidätkin siellä.

Kun sentähden Johannes nyt yhtäkkiä nousi seisaallensa ja sanoi: minä rupean papiksi, hämmästytti tämä Henrikiä ja äitiä ennenkaikkea siitä syystä, että se oli niinkuin hän olisi yhtäkkiä ruvennut puhumaan Jumalasta, josta he eivät koskaan ääneen puhuneet. Mutta heti ensi hämmästyksen jälkeen, nämät sanat avasivat heille Johanneksen sydämmen selko selälleen, ja he olivat niinkuin äärettömän aukon edessä, jonne oli pimeä katsoa vaan siksi, että se oli niin syvä ja rajaton.

Johannes ei koskaan arvostellut uskon asioita. Hänessä oli selvään näkyvissä niinkuin kaksi ihan eri Johannesta: milloin saattoi hänen käytöksestään, iloisuudestaan, satunnaisista sanoistaan ja niistä kirjoista, joita hän luki, päättää, että hän tahtoi ajatella hyvin vapaamielisesti, milloin taas hän kulki silmät rypistyksissä, oli hyvin jyrkkä sekä itseänsä että muita kohtaan ja käytti sanoja, jotka selvään ilmaisivat, että hän vaati uskomista johonkin ankaraan käskijään taivaassa. Nuo sanat: "minä rupean papiksi", ne nyt yhdellä kertaa ilmaisivat, että hän todella oli ajatellut kauas yli taivaan lakien ja muodostanut itselleen varman käsityksen jumalasta. Ne ilmaisivat vielä, että hän nyt tunnusti itsensä vaan jälkimäiseksi ja että se ilonen, huolettomassa asennossa istuva, leikkiin valmis Johannes ei enää ollut hän. Juuri tänä iltana, tässä huoneessa, kun äiti toivottomasti itki eikä pitänyt mitään lohdutusta mahdollisena, oli hän siis asettanut koko oman elämänsä vaa'alle, punninnut kaikki, mitä siellä oli tärkeintä, tehdäkseen yhdessä hetkessä päätöksensä. Nopeata, kiihoittunutta ja varmaan hyvin tuskallista sieluntaistelua oli tarvittu, ennenkuin hän saattoi nousta ja lausua nuo ratkaisevat sanat.

Mutta kun ne nyt kerran olivat lausutut ja kun hän oli lisännyt: "niin, se on päätetty", loisti hän tyytyväisyydestä, niinkuin kestetyn tuskallisen leikkauksen jälkeen. Hän seisoi siinä niinkuin sankari, joka on voittanut juuri silloin kuin tappiosta jo kaikki olivat varmat, — antanut itsensä voiton hinnaksi. Äiti nousi seisaallensa, tuli ihan Johanneksen luo, pani yhtäkkiä kätensä hänen olalleen ja purskahti hillittömään itkuun, ihan toisellaiseen kuin äsken, itkiessään myytyjä huonekaluja. Heillä ei ollut koskaan ollut tapana ulkonaisesti osoittaa tunteitansa, ja sentähden oli äidin kosketuksessa — se tuli kömpelösti ja niinkuin liian äkillisesti — jotakin tavattoman liikuttavaa. Johanneksen sanat saivat sen kautta vieläkin suuremman merkityksen, se oli niinkuin sinetti niiden alle. Ja heidän edessänsä sinä silmänräpäyksenä häämöitti uudet elämän mahdollisuudet ja uudet toivot.

Niin oli sitten käynytkin, että Johannes oli ruvennut papiksi. Kahdessa vuodessa hän oli suorittanut kaikki tutkintonsa ja joutui papin-apulaiseksi kauas Pohjanmaan pitäjään, ja puolen vuoden perästä sieltä kuului, että hän oli mennyt kihloihin erään pohjalaisen neidin, Alina Bäckin kanssa, joka oli naapuripitäjän vallesmannin tytär. Johannes pääsi pian vakinaiseen apulaisen virkaan, mutta yhä vaan pohjanmaalle, vähän vaan etelämmäksi ensimäistä paikkaa. Kun häät olivat vietetyt, muutti äiti Johanneksen luo, elettyään siihen asti siirtolaisena eri sukulaisten kodeissa.

Henrik ja muut veljet eivät olleet tavanneet Johannesta siitä saakka kuin tämä oli lähtenyt pohjoiseen päin, mennyt naimisiin ja perustanut siellä kodin, siis lähes neljään vuoteen.

Mutta nyt tänä kevännä olivat he Uunon kanssa sopineet tavata toisensa lukukauden loputtua Helsingissä ja lähteä yhdessä pohjanmaalle Johannesta ja mammaa katsomaan. Mutta Uunoa ei Henrik ollut nähnyt viiteen vuoteen.

II LUKU.

Äsken vielä he juoksivat kaikki neljä, huristaen kuin peltopyyt, pihamäeltä alas uimarantaan. Nyt he olivat viskatut maailmaan eri tahoille, siroitetut erille toisistansa, ja ihan kuin tahallisesta kohtalon oikusta he olivat päälliseksi joutuneet jokainen mitä vieraampiin oloihin: Johannes aukealle pohjanmaalle, — joka heistä enin Savon metsäisiä mäkiä ja vilppaita vesiä rakasti; Gabriel Turkuun konetehtaaseen, — joka ei malttanut kahta viikkoa pysyä naapuripitäjässä serkkujen luona, vaan jo ikävöi kotikujia, tallia ja punaista renkitupaa; Uuno virkamieheksi Viipuriin, — joka vasta ikään vielä oli veljien kurin- ja käskynalainen, ja Henrik Helsinkiin rikkiammuttujen kivimöhkäleiden, alituisesti pauhaavan meren ja kalliosärkkien ääreen, issikan, hänen tyttärensä skaalojen ja punatukkaisen Hilman seuraan.

Jos ei olisi ollut sitä elähyttävää toivoa ja päämäärää, että kerran sitä vielä jälleen kokoonnutaan vanhaan kotiin, niin olisi ainakin Henrikistä tuntunut hänen elämänsä olot, semmoisiksi kuin ne olivat muodostuneet, jotenkin epätoivoisilta.

Omituisessa ristiriidassa hän oli elänyt nämä viisi vuotta. Ei hän mitenkään voinut päättää miksi hän oli tuleva. Tämä kysymys, josta kaikki muut näyttivät niin helposti selviytyvän, tuntui hänestä ihan mahdottomalta ratkaista. Ja sitä mahdottomammalta mitä totisemmin hän sitä ajatteli. Usein hän iloisena hetkenä toverien seurassa ja heidän puheittensa vaikutuksesta oli jo päättävinään, mutta yksinäisyyteen päästyä ilmestyi ihan odottamattomia vastasyitä, jotka kumosivat päätöksen.

Hän oli alkanut filosofialla ja arvellut, että samalla kuin hän lukee sitä omasta sisällisestä halustaan sattuu niin onnellisesti, että erään kirjamäärän luettua voipi saada laudatuuri filosofiassa, ja sitten tarvitsee lukea vaan muutamia lisäaineita saadakseen filosofian kandidaatin arvon. Mutta sen saavutettua olisi avautunut tilaisuus henkensä elättämiseen monella eri tavalla. Näin hän luuli ajatuksissaan ratkaisseensa tuon vaikean "leipäkysymyksen". Alan valitseminen leipäkysymyksen perustuksella tuntui nimittäin hänestä epärehelliseltä, mutta eihän ollut hänen syynsä, että nyt filosofia, jota hän luuli rakastavansa enemmän kuin mitään muita tieteitä, samalla valmisti hänelle tilaisuuden henkensä elättämiseen.

Niinpä hän siis alkoi filosofian historialla:

Siellä oli ensin puhe siitä, mitä vanhat tietoviisaat pitivät alkuaineena, — mikä piti vettä, mikä tulta, mikä mitäkin. Henrik ymmärsi hyvin, että kysymys oikeastaan oli kaiken alkuperästä, s.o. jumalasta, ja häntä heti sykähytti ajatus, että filosofia siis oli oikeastaan tutkistelu siitä, mitä jumala on, jumala ja ihmiselämä. Niin että ensi rivit luettuaan hän tuli ihan haltioihinsa. "Jos minä saan valita tehtäväksi tutkia näitä asioita ja elää siitä, niin voinko mitään parempaa toivoa. En. Minä olen siinä löytänyt elämäni. Minulla on tekemistä tässä maailmassa, kaikki minulle hymyilee, minulla on tarmoa loppumattomasti." Näin ajatteli Henrik ja tässä ensi huumauksessa hän kirjoitti kirjeen kotolaisille, jossa selitti millä innolla hän oli filosofiaa ruvennut lukemaan, sekä mainitsi myöskin, että hän maisteriksi päästyään antautuu luultavasti opettaja-uralle.

Tämän hän kirjoitti kotolaisten lohdutukseksi, sillä kokonaisen vuoden hän oli horjunut eri tieteiden ja eri alojen välillä voimatta tehdä mitään tiliä aikeistansa.

Mutta tämä kaikki oli vaan ensi innostusta.

Kuumeentapaisella kiireellä oli Henrik, seuraamatta yliopistoluentojen menoa, lukea hotkaissut filosofian historian pääpiirteet. Erikoisuuksiin hän ei voinut vajota, sillä hänen palava mielenkiintonsa yhä piti esillä pääkysymystä: mitä on jumala ja mitä elämä? Hän vaan riensi eteenpäin vanhasta ajasta uusimpaan aikaan asti ja pysähtyi Kantiin.

Kant vastasi hänen kysymyksiinsä, että on ihan mahdotonta mitään tietää jumalasta, ja todisti että se on mahdotonta. Ja Henrik ymmärsi tämän todistuksen niin selvästi, ettei hän voinut lukea eteenpäin. "Mitä varten lukea filosofiaa, jos on mahdoton saada mitään tietää siitä, mitä jumala ja mitä ihmiselämä ovat?" Ne sivukysymykset hyveistä ynnä muista eivät huvittaneet häntä pääkysymyksen rinnalla.

Yksi asia kehotti kovasti lukemaan sittenkin filosofiaa: Henrikille oli Kantin lukemisesta niin suurella voimalla selviytynyt filosofian probleemi, että oppia maisterintutkintoa varten vaadittu kurssi näytti nyt ihan vähäpätöiseltä asialta, muutaman kuukauden työltä.

Mutta kun hän ryhtyi tähän työhön ja alotti jälleen alusta, pannakseen mieleen kaikki Xenofoneet, Empedokleet ja Anaxagoraat, kadotti hän heti sekä mielenkiintonsa että lukuhalunsa. Yhtäkkiä rupesi leipäkysymys jälleen kummittelemaan ja vaivaamaan. Tämä työ alkoi hänestä näyttää epärehelliseltä, koska sen tarkoitus silminnähtävästi ei enää ollut muu kuin maisteritutkinnon suorittaminen.

Seuraavana vuonna hän, ilmaisematta omaisilleen muuttuneita suunnitelmiaan, koetti lukea teologiaa, mutta ei löytänyt siitä mitään vastausta sen lisäksi, minkä hän jo pääkysymykseensä nähden oli ennen uskonnosta tiennyt. Se oli sitä samaa, mitä pappa oli joka sunnuntai saarnannut ja pitänyt kansan vuoksi välttämättömänä, vaikkei omille pojilleen tahtonut "tyrkyttää". Ei Henrikin juolahtanut mieleenkään, että se Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin jumala, josta pappa oli saarnannut, olisi ollut missään yhteydessä hänen sisällisen kysymyksensä kanssa. Hän oli ruvennut teologiaa lukemaan ainoastaan nähdäkseen oliko siinä jotain enempää kuin papan saarnoissa kansalle. Ja hän näki aivan pian, ettei ollut. Hän päätti, että kaikki on niinkuin olla pitää: teologia on lähdetiede papeille, joiden täytyy opettaa kansaa. Ja hän pani sillä teologiset kirjat kiinni; niillä ei ollut mitään yhteyttä hänen sisällisen kysymyksensä kanssa.

Mutta näissä tutkistelemisissa ja epäilyksissä oli mennyt taas yksi vuosi. Se meni yhä vielä filosofian kontolla, sillä olihan teologiakin vähän sinnepäin. Leipäkysymys vaan sukelsi esiin entistä uhkaavampana: kaksi vuotta olet sinä antanut mennä omiin mietteihisi, etkä ole tullut hituistakaan lähemmäksi Minua! — Toisinaan tämä ajatus ihan vapisutti. Sen edessä seisoi niinkuin rikoksellinen Majesteetin edessä. Uskallatko elää ja ajatella Minun ohitseni!

Sitten seuraavana vuonna Henrik luki luonnontieteitä ja rupesi ajattelemaan toiseen tiedekuntaan muuttamista. Hänellä ei ollut enää sitä rauhaa, mikä oli filosofiaa lukiessa. Hän heittelihe sinne tänne löytämättä perustaa. Mitä ikänä hän otti eteensä, siinä heti avaantui ääretön pohjattomuus, että ainoastaan silmät kiinni olisi saattanut kurssikirjoja eteenpäin lukea. Se kaikki tuli siitä, että hän tätäkin ainetta luki taaskin oman kysymyksensä tarkoituksessa. Hän alotti Darwinistä ja Haeckelistä, ja päästyään kehitysopin perille ei taaskaan nähnyt minne mennä eteenpäin. Sinä vuonna hän tosin koetti luopua tuosta haittaavasta "kysymyksestään", joka teki hänet niin erilaiseksi kuin kaikki muut. Hän koetti tehdä niinkuin muut olivat tehneet: lukea luonnontieteitä huolimatta siitä mihin ne vievät ja mitä ne selittävät. Erittäinkin sai hänet tähän suuntaan se ajatus, että luonnontieteet olivat välttämättömät lääkäriksi aikovalle, siis ainakin se, joka aikoo lääkäriksi, saattaa niitä lukea hakematta vastausta mihinkään kysymyksiin. Ja lääkärihän tekee työtä lähimmäisensä auttamiseksi eikä välttämättä leipää saadakseen. Sovittaen tämän itseensä hän nyt ajatteli: jospa minäkin rupeaisin lukemaan luonnontieteitä huolimatta kysymyksestäni, vaan tullakseni luonnontieteen opettajaksi, olisiko se työtä leivän vuoksi vai ei? Ja hän päätti, että hän epäilemättä palvelisi sillä lähimmäisiä, sillä luonnontieteet ovat kieltämättä hyödyllisiä kaikille ja lääkäreille välttämättömiäkin. Tyytyen tähän hän nyt ensi kerran antautui erikoistyöhön ja alkoi tuntea jonkinlaista tyytyväisyyttä. Toverilleen hän saattoi sanoa, kun illalla tapasi Aleksanterinkadulla: olenpa tehnyt aikalailla työtä tänäpäivänä. Ja hän tunsi omituista, suloista hengen yhteyttä kaikkien työtätekevien, koko tuon kiehuvan, kuohuvan maailman kanssa. Hän myöskin, niinkuin kaikki muut, rupesi leikkimään ateistia, alkoi käyttää hyväkseen tarjona olevia nautintoja, teki sievoisen velan tulevan opettajatoimen varalle ja uskoi toverejansa, jotka väittivät että nuoruuden pahe on vaihdettava säännölliseen sukupuoli-elämään, vaikkakin ulkopuolella avioliittoa.

Mutta ennenkuin hän ehti toteuttaa uutta vakaumustaan siihen määrään, että olisi myöskin tottunut uusiin elämäntapoihin, ennenkuin hänelle oli ehtinyt kasvaa vatsaa, kääntyi kaikki jälleen toisin päin.

Silloin hän oli jo viidettä vuotta yliopistossa. Hän istui silloisessa suuressa huoneessaan pöytänsä ääressä ja ajatuksissaan katseli ulos kattojen harjoja ja savupiippuja. Ilta-aurinko pyyhkäsi heikosti kaikkia kattoja, ja koko maailma ja elämä tuntui yhtäkkiä niin perin katoovaiselta.

Silloin tuli Henrikiin tämmöinen ajatus:

"Lukisinko minä luonnontieteitä ja aikoisinko ruveta niitä opettamaan, jos olisin varoissa ja saisin tehdä mitä tahdon?"

Ensin hän oli valmis vastaamaan: miksen? Mutta sitten hänen piti ihan itsekseen punastua, kun hän ei sen paremmin osannut mennä sydämmensä pohjaan. Tietysti hän ei opettaisi siinä tapauksessa luonnontiedettä, vaikka se kyllä saattoikin olla hyödyllistä erittäinkin kaupunkilaislapsiin, jotka eivät osanneet erottaa varista haukasta. Hän ihan varmaan tutkisi omaa pääkysymystään, jos hän voisi tehdä todella mitä tahtoo. Mutta sen sijaan kuin tutkia oman sydämmensä kysymystä hän oli tullut ateistiksi ja oli suinpäin kiinni leipätyössä, oli tehnyt velan vastaisten tulojen toivossa. Ja uudestaan hänen piti punastua, tällä kertaa siihen määrään, että hiki nousi otsalle. Hän säikähti niin, että hänen piti turvautua vanhaan keinoonsa: panna kädet ristiin ja ruveta puhuttelemaan näkymätöntä olentoa, — sitä samaa, jonka hän oli itse muodostanut itselleen tuona onnettomana kuutamoyönä keskellä hävinneen kodin sekasortoa.

Ja hän lupautuikin takasin tälle jumalalle tuntematta mitään pelkoa, vaikka tiesi, että kaikki oli sen johdosta jälleen muuttuva. Hän vaan kysyi itseltään: mitä minun nyt siis on lukeminen, että voisin olla rehellinen omalle itselleni ja kuitenkin tulla toimeen ja maksaa velka? Mutta siitä korkeasta mielialasta, mihin rukous oli hänet nostanut, hän ei löytänyt vastausta tähän kysymykseen. Mitä enemmän hän ajatteli lukukysymystä, sitä suurempaan ristiriitaisuuteen ja epäselvyyteen hän tunsi alenevansa. Ihan näytti jo siltä kuin jumala olisi ollut väliäpitämätön siitä, mitä hän lukee. Silloin hän ihan epätoivoissaan ja melkein ääneen sanoi: mutta enhän voi maksaa velkaa, jos luen omin päin! Mutta ei hän saanut mitään vastausta tähän suoraan kysymykseen, päinvastoin hänestä tuntui niinkuin hänelle olisi vaan sanottu: ajattele itse.

Ja hän rupesikin ajattelemaan itse. Ensiksikin kävi nyt selville, että ainoa keino velkaa vastaan oli menojen äärimmäinen supistaminen, se on: tyytyminen vähimpään. Aina hän pikkuisilla syrjätoimillakin saattoi ansaita hiukan enemmän kuin minkä kulutti, sillä hän tiesi, kuinka äärettömän vähän hän tarvitsee, jos vaan niikseen tulee. Tuo yritteleminen: kuluttaa äärimmäisen vähän, oli joskus häntä huvittanutkin. Ja jos nyt velasta pääseminen todella olisi kysymyksessä, niin saattoi hän sitä ihan vaan urheillakseen ruveta lyhentelemään milloin markalla milloin kymmenellä. Niinpian kuin hän oli tämän ajatellut, oli hänelle ihan selvä, että velasta pääseminen täytyi heti tulla yhdeksi hänen tarkoituksistaan, ja koko tuo entinen suunnitelma: tehdä vielä lisävelka, että pääsisi ensin tuottavaan paikkaan, näytti hänestä jo ilmeisesti väärältä. Tämä tienhaara oli sellainen, että toinen tie vei hänen sydämmensä halua, yksinkertaisuutta ja kieltäytymistä kohden, toinen taas ajallista tulevaisuudenkuvaa kohden ja lupaili nautintoa ja keveyttä elämässä. Ei Henrik kuitenkaan epäillyt kumman valitsisi, heti kun hän vaan oli selvyyteen päässyt, että siinä todellakin oli kaksi eri tietä. Hänelle oli vielä epäselvänä ainoastaan seuraava seikka: Kun hän nyt velkansa maksamiseksi ryhtyy syrjätöihin rahan ansaitsemista varten, niin minkälaatuinen on oleva se päätyö, joka ei saa tarkoittaa toimeentulokysymystä, vaan ainoastaan hänen sydämmensä kysymystä?

Henrik jätti tämän seikan tuonnemmaksi, arvellen että kyllä se itsestään sitten selviää. Ja hän siis ryhtyi ensiksi hankkimaan syrjätöitä, ja rupesi heti hommaamaan itselleen halvempaa kortteeria.

Kortteerin hän löysi syrjäisen merikadun varrella, juuri sen kortteerin, missä hän nyt asui. Eikä kestänyt kauan ennenkuin hän oli haalinut itselleen kaikellaisia syrjätöitä joka taholta: oli hänellä käännöstöitä, oli korjauksia, oli yksityistunteja. Ja kaikki tämä puuha innostutti ja huvitti häntä. Tuli kunnianasiaksi ehtiä jokapäivä kaikki säntilleen ja vielä vähän lisäksi ja seuraavana päivänä vielä vähän entisenkin lisäksi. Hän oli laskenut, että jos näin asiat menee, niin velka pitäisi olla maksettu viidessä vuodessa. Mutta nyt hän joka päivä ponnisti voimiaan, että tuli tehtyä hiukan ylimääräistä, ja häntä huvitti ajatella että hän ikäänkuin salaa itseltänsä — kummastuttaa itsensä sillä, että suorittaakin velan ylimääräisten säästöjen avulla ennen tätä aikaa. Hän oli niin innoissaan näistä monimutkaisista ansio- ja säästöaikeistaan, että iltasin vielä sänkyyn tullessaan hän kuherteli niiden kanssa ja usein ei tahtonut saada niiltä unta. Ja hän kun oli pelännyt, että kenties hän oli laiska, ja että siinä muka saattoi olla koko vika hänen saamattomuuteensa lukuasioissa! Nyt hän toki näki selvästi, että hän oli ahkerampi kuin kukaan. Mutta taaskin tuli odottamaton keskeytys. Kerran hän itse huomasi kuinka hänen kaikki ajatuksensa olivat nyt kohdistuneet yksinomaan tämmöisiin rahanansio-kysymyksiin. Hän oli nimittäin tullut ajatelleeksi, että sittenkuin hän on velkansa näin maksanut, niin hän alkaa samalla tavalla säästää itsellensä vielä pientä summaa —. Edemmäs ei tarvinnut ajatella: Hän säpsähti, että tämä ajatus oli tullut hänelle niin luonnollisena ja niin viattomassa muodossa, ja sehän sisälsi kumminkin juuri sitä, mitä hän oli paennut. Panna kaikki ajatuksensa velan maksamiseen tai panna kaikki ajatuksensa omaisuuksien keräämiseen, — mikä eroitus oli näiden kahden asian välillä? Hän vihasi jälkimäistä niinkuin myrkkyä, mutta edellinen ei ollut yhtään parempi, sillä sekin anasti kaikki ajatukset. Ja Henrik näki nyt ihmeekseen, että hän oli todella aivankuin tottunut olemaan ihan ajattelematta niitä sydämmen asioita, joiden nimessä hän muka velastansa tahtoi päästä. Hänen ei ollut koko tänä aikana kertaakaan edes mieleen juolahtanut kysymys: mitä on jumala ja mitä tämä ihmiselämä. Taas oli mennä kaikki työhalu. Hän tiesi hyvin, että hänen täytyy ottaa asia tarkan punnitsemisen alaiseksi, sillä se ei ollut ajateltu loppuun, vaan jäänyt kesken. Mutta peläten, että tämä punnitseminen tulee vaikeaksi ja ehkä viepi vielä suurempiin mullistuksiin, hän jätti sen yhä tuonnemmaksi.

Monta päivää hän oli peräkkäin ihan työtönnä ja, välttäen ajatuksiinsa vaipumista, vaan vihelteli, käveli kaduilla ja haki ulkonaista mielenvirkistystä.

Näin eräänä iltana tultuaan kotiinsa hän heittäytyi pitkäkseen sängylle, ja tahtoen yhä lykätä ratkaisevan ajattelemisen tuonnemmaksi otti pöydältä ensimäisen käteen sattuneen kirjan. Se oli Flammarionin "Bebodda verldar", jonka hän oli joskus lainannut tuttavaltaan, mutta jättänyt tähän asti lukematta.

Tämän kirjan johdanto alkoi näin:

"Kun lähemmin tarkastaa ihmisten nykyistä mielialaa, näkee heti että he ovat kadottaneet muinaisen uskonsa ja varmuutensa, — että meidän aikamme on taistelujen aikakausi, että ihmiskunta huolestuneena odottaa semmoista uskonnonfilosofiaa, mihin se voi jälleen luottaa."

Tämä vähän vavahutti Henrikiä, sillä se saattoi olla ajatusten johtolankana niihin ajatuksiin, joihin hän ei tahtonut vielä tulla. Mutta samalla häntä viehätti tuossa lauseessa se, että siinä oli sattuvasti juuri hänen oma monasti tuntemansa asia lausuttu: filosofian ja uskonnon ykseys.

Ja nyt seurasi kirjassa mahtava kuvaus uusista aurinkokunnista, kiertotähdistä, asutuista maailmoista, joissa elämän täytyi sykkiä voimakkaammin ja rikkaammin kuin meidän pienellä maapallollamme. Koko taivas tuntui aukeavan, ja oli aivan kun sieltä olisi tulvannut ihan uutta uskon ainetta. Henrikin oma, unohdettu tähtitaivas! Taas tuli eteen lapsuuden jumalankuva, ainoastaan äärettömän paljoa suurempana ja mahtavampana.

Henrikin valloitti omituinen mieliala: "Sieltähän minä ennenkin löysin jumalani, sinä onnettomana huutokauppa-yönä, ja sieltä se on löydettävä eikä mistään muualta," ajatteli hän.

Ja kun hän luki myöhään yöhön tätä kaunopuheliasta kirjaa, oli vihdoin niinkuin hän ei enää olisi mitään omia ajatuksia tarvinnutkaan, vaan kaikki selvinnyt itsestään.

Hänessä heräsi yhtäkkiä aate, että hän rupeaa tähtitiedettä tutkimaan tämmöisessä uskonnollisfilosoofisessa tarkoituksessa.

Sillä hetkellä sydän sykki melkein kuuluvasti. Hän antautuu niinkuin Flammarion pimeän yötaivaan mittaamattomiin syvyyksiin, hän on tekevä ahkeraan työtä, hän ei ole perääntyvä minkään vaikeuksien edestä, mutta aina on hänen tähtitieteellisen työnsä pohjana oleva tuo suuri, aatteellinen tarkoitus: kaikkivaltiaan tutkiminen.

Ja leipäkysymys, se järjestyi tällöin ihan itsestään. Joku pieni palkka observatoorio-työstä, siinä kaikki, mitä Henrik tarvitsi, sillä hänhän tyytyi niin tavattoman vähäiseen, kun vaan löysi oikean alansa ja mieluisensa työn. Henki kasvakoon, liha vähetköön!

Heti kun Henrik oli näitä asioita ajatellut, tuntui hänestä kaikki muu työ ihan sopimattomalta hänelle eikä häntä mikään muu olisi voinut enää viehättääkään.

Hän hankki itselleen myöskin muut Flammarionin teokset ja luki niitä innokkaasti. Niiden huutomerkeillä, tuhansilla superlatiivisilla apusanoilla varustetut kaunopuheliaat lauseet eivät vaivanneet häntä, sillä hän alusta asti innostui itsestään juuri siinä kohden missä kirjoittajakin ja tuntuivat siis kaikki huutomerkit olevan ihan paikallaan.

Tämä aika oli melkein onnellisin, mitä Henrik oli koko yliopistossa-olonsa aikana viettänyt.

Tahtomatta antautua tutkimaan oliko hän saavuttanut ehdottoman varmuuden hän luuli tuntevansa, että se hänellä oli, ja piti siis lähempää ajattelemista tarpeettomana.

Kun tähän tulee lisäksi, että kevät oli ihan jo käsissä ja siis saattoi minä päivänä tahansa odottaa Uunoa Viipurista heidän lähteäkseen yhdessä pohjanmaalle äitiä ja Johannesta katsomaan, niin alkoi Henrikistä näyttää ikäänkuin kaikki olisi nyt selvinnyt ja valennut, ja kaikki vaikeat miettimiset ikuisiksi häipyneet hänen tieltään.

Ja oli vielä kolmaskin seikka, joka Henrikistä tuntui hauskalta. Se oli, että hän nyt keväällä, koko vuoden kärsittyänsä, vihdoinkin pääsee irti tästä hänen ikävästä kortteeristaan ja viimeisiä kertoja enää näkee vastenmielistä, punatukkaista Hilmaa.

Hän melkein tahallaan haastoi pientä riitaa talonväen kanssa, "sanoi ylös," ja vähää ennen Uunon tuloa muutti tavaransa väliaikaisesti kesänajaksi yksikerroksiseen hienoon puurakennukseen Punanotkonkadun varrella, josta kortteerista hänen toverinsa oli matkustanut pois.

III LUKU.

Uuno tuli Säkjärveltä päivettyneenä ja pulleana. Hänen silmäinsä valkuaiset välähtelivät tummain silmäkulmain ja sinisten silmäkehäin ohella, ja hänen raikas naurunsa pyöristi punasenruskean poskilihan ja paljasti hänen hyvät hampaansa. Hän oli aivan miehistynyt ja puhui Henrikille aikaihmisen asioita. Riemulla hän kertoi niistä monista maamittarielämän yhteydessä olevista seikoista, joista he eivät Henrikin kanssa koskaan ennen olleet puhuneet. Henrikiä vähän nauratti tämä asia; nauratti se, että tuo lapsukainen, jota vielä ihan äskettäin oli pitänyt torua ja käskeä, nyt näytti kokonaan unohtaneen vanhat välit, puhui kovalla ja nauravalla äänellä kaikellaisista toverien kepposista ja omista virkatoimistaan, naputteli niinkuin ainakin mies, tupakin hiveniä pois paperossin kannasta, pisti paperossin hampaittensa väliin, alkoi sitä silmät rypyssä sytytellä mutta jatkoi samassa hampaat yhteen litistettyinä puhettansa niinkauan kunnes tulitikku ehti sammua, raapaistakseen sitten muka hermostuneesti tulen toiseen tulitikkuun.

Uunolla ei ollut "virkavapautta" muuta kuin kaksi viikkoa, — mutta tämäkin oli hänelle vaan lisäsyy puhua kovalla äänellä ja olla tyytyväinen. Hän aikoi käyttää tuon lyhyen ajan sitä hupaisemmin, laski tarkkaan (yhä samalla rähisevällä äänellä) kuinka monta päivää menee menomatkaan, kuinka monta paluumatkaan ja kuinka monta päivää saa siellä oleskella. Hän veti esiin matkailija-kirjasen, aikatauluvihon junankulkuja varten, — tietysti ne kaikki hänellä olivat, — toimitteli, suunnitteli, ja kaikki oli hänellä kohta valmiina ja selvänä.

— Milloins myö sitt' männään? — sanoi hän; tietysti hän oli jo ehtinyt omistaa viipurilaisen murteenkin.

— Perjantaina, — sanoi Henrik ehdottelevasti ja epävarmasti. Uuno sanoi: Jaha, jaha! — Ja kohta oli Uunolla kaikki järjestettynä niin, että juuri perjantaina eikä minään muuna päivänä olisi enää ollut mahdollistakaan lähteä. Sormet tulivat avuksi: Kahdeksan päivää hänelle jää siellä-oloa varten, lukien maanantaista, jolloin he saapuvat perille. Ja hyräillen ja tavoitellen matalimpia basso-äänejä hän mennä pyyhkäsi kaupungille asioilleen niin että ovet vaan paukahtelivat hänen jäljessään.

Vasta perjantai-aamuna, kolmannen luokan vaunussa he varsinaisesti tapasivat toisensa. Kun he istahtivat vastakkain veti Uuno viimeisessä hetkessä entisellä nopealla ja meluavalla tavallaan Henrikiä mukaansa ikkuna-aukkoon ja osoittaen asemasillalla kävelevää kevytmielisen näköistä lettiniekka-neitiä sanoi:

— Kasso tuota kui se on sorja, — voi, voi, kui se on sorja!

— Tycker du värkligen att den där är vacker? — sanoi Henrik. Ja se, että hän käytti heidän vanhaa äidinkieltänsä, jolla he vaan joskus vaihtoivat kaikkein sisällisimpiä ja ihan kotoisia asioita, vaikutti että Uuno heti paikalla herkesi kurottamasta ulos, jätti ikkunan, istui Henrikiä vastapäätä ja junan lähtiessä liikkeelle he ensi kerran katsahtivat toisiansa silmiin.

Juna alkoi vauhdin lisääntyessä meluta niin, ettei heidän tullut sillä kertaa mitään sydämmellisempää puhuttua. Ja niin Uuno veti taskustansa Suomettaren, jonka oli ostanut asemasillalta, pani tummareunaiset rillit nenällensä — sekin oli aivan uutta Henrikille — ja alkoi suustansa ruuan jätteitä mauskutellen lukea lehteä. Pian hän oli löytänyt mieleisensä palasen ja jo nauroi niin että vatsa hytkyi. Suomettaren Matti löylytteli Päivälehteä, joka silloin oli äskettäin syntynyt, todistellen tämän viikinkiläisyyttä.

Kun Henrik ei nauranut sille paikalle, jota Uuno oli käskenyt hänen lukea, puisti Uunokin naurun kasvoistansa, niinkuin olisi sanonut: "no, leikit pois," ja rupesi äkkiä hyvin toimeliaan näköisenä ja junamelun tähden sangen kovalla äänellä puhumaan aijotusta rannikkoradasta. Hän osoitti Henrikin mielestä sangen suuria tietoja tämän rataehdotuksen vaiheista eri valtiopäivillä, vieläpä osasi tehdä selkoa erityisistä teknillisistä seikoista, jotka koskivat rautateiden rakentamista yleensä. Mutta lopultakin hän kiertyi takasin fenomaniaan ja rupesi taas puhumaan naurunsekaisesti. Sveesit olivat hänen mielestään iskeneet kirveensä kiveen. He toivoivat rannikkorataa oman ruotsalaisen väestönsä hyväksi "från Pyttisskär tili Hangöudd och två mil uppåt land," — sanoi Uuno tutkien Henrikin silmistä oliko tämä sukkeluus hänelle ehkä uusi.

— Kuules, — sanoi hän: — från Pyttisskär tili Hangö — —

— Kyllä minä olen sen kuullut, — sanoi Henrik.

— Mutta he erehtyvät suuresti, — sanoi Uuno; — kulkuneuvojen edistys noilla seuduilla, joilla tähän asti ei ole ollut mitään erityistä merkitystä tai vetovoimaa sisämaasta päin, vaikuttaa, että niihin nyt rupeaa tulvaamaan suomalaista työväkeä ja liikemiehiä, se on: juna viepi läpi sen maan suomalaisvirran, joka huhtoo viikinkien viimeisetkin jäljet puhtaiksi, he — he!

Henrik sanoi käyneensä kerran Kirkkonummella ja Siuntiossa ja että ne paikat olivat hyvin häntä miellyttäneet, että siellä oli ollut hyvin kauniita ja vaihtelevia kumpuja, mainiosti viljeltyjä maita ja jokaisella mökilläkin oli oma pikku puutarhansa, pihalla suuret vaahterat tai pihlajat, istutettuina aivan vaan kauneuden nimessä, — mihin suomalaiset ani harvoin panivat mitään arvoa. Ja yleensä tuntui kehittyneemmältä.

Silloin Uuno, aivan kuin olisi ollut vanha mies, naputtaen väitteensä vakuudeksi etusormen kynnellä johonkin penkkipuuhun, sanoi:

Ja sinä saat nähdä, että vielä ne paikat kerran kaikki muuttuvat umpi suomalaisiksi.

Henrik ei sanonut tähän mitään, mutta juuri sen vaitiolon Uuno ottikin vastaväitteeksi. Hän muuttui totiseksi ja vihasen näköiseksi, lakkasi käyttämästä viipurilaista murretta ja — aivan kuin puolustaakseen itseään — alkoi kiivaasti soimata ruotsinmielisiä, päättäen siihen, että parasta olisi kuin kaikki pantaisiin laivaan ja lähetettäisiin meren yli, "sittepähän pääsisivät emämaansa helmaan". Hän sanoi "emämaansa" erityisen suurella inholla.

Mutta Henrik ei sittenkään sanonut mitään, sillä hänen vaitiolemisensa väitti juuri sitä, mitä hän tarkoitti, ja mikä olisi ollut epämukava sanoihin pukea. Hän tarkoitti että mammahan oli ruotsalainen, että he, — ainakin Johannes ja Henrik, — olivat lapsuudessaan käyttäneet vaan ruotsia ja vieläkin sitä käyttivät läheisimmissä veljessuhteissaan. Uuno tunsi, että Henrik vaitiolollaan tätä tarkoitti ja vetosi heidän kotioloihinsa ja sisällisiin tunteihinsa. Ja kun nyt Uuno sittenkin jatkoi ruotsalaisten murjomista, kiihtyi ja suuttui hän itse niin että suupielet kalpenivat ja värähtelivät. Piti senvuoksi vaijeta ja jatkaa sanomalehden lukemista.

Veljesten väliin tuli näin jotakin epäsointua, ja he olivat pitkän aikaa puhumatta mitään toisilleen.

Ennen muinoin oli kotona joskus naurettu alaikäiselle Uunolle, kun tämä oli selittänyt olevansa punanen fenomaani, ja todella osoittanut sen sillä, ettei häneltä ollut kukaan pitkiin aikoihin saanut ruotsin sanaa suusta. Olipa ne kotolaiset taikka vieraat, jotka häntä ruotsiksi puhuttelivat, hän vastasi aina suomeksi. Ja siksi hänestä joskus sanottiin "meidän fenomaani". — Mutta kuka olisi luullut, että hän jatkoi samaan suuntaan vielä nytkin päästyään itsenäiseksi ja ruvettuaan elämään omaa elämäänsä!

Henrik tuli yhä enemmän uteliaaksi Uunon suhteen ja mietti hänen elämäänsä, vaikka he ulkonaisesti olivatkin riitaantuneet. Muistellen Uunon lapsuutta ja heidän leikkejänsä Henrikiä rupesi salaa naurattamaan, että Uuno siinä oli hänelle suutuksissa. Ja saadakseen välin entiselleen Henrik nyt teki hänelle myönnytyksen.

— No, no, — sanoi hän, kun Uuno pani sanomalehden penkille, — voihan sinulla sentään olla jotain oikeinkin. Onhan tämä Suomenmaa.

— Laivaan ne pitäisi kaikki, ja Ruotsiin! — jatkoi Uuno, mutta myönnytyksen johdosta ihan jo leppyneellä äänellä. — Mitä ihmeitä ne täällä tekevät, jos ei heille suomi kelpaa! Mokomatkin herrat! Heh! — Mutta huomattuaan vähitellen jälleen kiivastuvansa hän pysähtyi ja rupesi puhumaan muusta.

— Tiedätkös että minä olen talven kuluessa aika lailla lukenutkin, — sanoi hän olkapäät koholla, kädet polvia vastaan ojona ja huulet yhteenpuristettuina.

— Mitä lukenut?

— Matematiikkaa, algebraata, trigonometriaa —

— Äläs nyt, mitä varten?

— Historiaa, saksaa, venäjää —

— No niin, niin, mutta mitä varten?

— Noh, mitä varten! — matki Uuno: — mitä varten luetaan?

— Se on totta, sinähän kerran aijoit vähän niinkuin polyteknikoon.

— Niinkö polyteknikoon — mitäpä siitä olisi? Ei kyllä minä aijon ylioppilaaksi, jos totta puhutaan, sanoi Uuno terävästi ja vähän ankarasti katsahtaen Henrikiin. Siinä katseessa oli jotakin vanhaa.

Henrikin silmät menivät selälleen, mutta hän ei sanonut mitään, jäi vaan miettimään eikä kuunnellut enää Uunoa, joka rupesi pitemmältä lukujansa ja aikeitansa selittämään.

"Uuno privatistina ylioppilaaksi!" ajatteli Henrik. "Hän, joka oli jätetty keskeneräiseksi siitä syystä ettei ollut varoja, — oli ajateltu, että kylläksi on kun Johannes ja Henrik saadaan ylioppilaiksi. Uuno siis ottaa kuin ottaakin sen mikä häneltä kiellettiin. Eikö tuossa hänen äskeisessä katseessaan ollutkin loukatun ihmisen ilmettä, silloin kun hän sanoi: 'ei, kyllä minä aijon ylioppilaaksi'. Omituista, omituista!" Henrik puolestaan ei olisi ymmärtänyt panna semmoista arvoa ylioppilaana olemiseen: hän oli vaan istunut koulunpenkillä kunnes tuli eteen tutkinnot, suorittanut ne ja päässyt ylioppilaaksi. Mutta Uuno pyrki omin ehdoin sinne, omalla tarmollansa, oli tehnyt itsekseen työtä koko talven. Ja kaikkea vaan tuosta pienestä alkusyystä, mikä oli räpäyttämän verran välähtänyt hänen silmäyksessään: "te luulitte muka että mitä siitä Uunosta, mutta minäpä näytän teille!" Henrikiä säälitti ja liikutti Uuno, mutta ei hän mitenkään tältä kannalta päässyt kovaäänisen Uunon kanssa puheisin. Se oli välähtänyt ja mennyt. Koko tuo luukku hänen sieluunsa oli, kuten sanottu, vaan hetkeksi auennut, ja se oli sitten niin sulkeutunut, ettei siitä näkynyt vähintäkään jälkeä. Ja Uuno puhui nyt luvuistaan ja töistään niinkuin olisi niihin ryhtynyt vaan iloisesta isänmaallisesta velvollisuuden tunnosta.

Henrik alkoi nyt jostakin käsittämättömästä syystä käydä yhä enemmän alakuloiseksi, niin että Uuno rupesi, seuraa hakien, tekemään tuttavuuksia matkustajien kanssa, antautuen näiden kanssa kaikellaisiin käytännöllisiin keskustelu-aineihin. Jonkun maanviljelijän kanssa käytiin ensin läpi kaikki isonjaon järjestelyasiat. Mutta maanviljelijän erottua Toijalassa hän vasta tapasikin oikein mieleisensä otuksen. Se oli matkusteleva henkivakuutus-asiamies. Ja senjälkeen Uunosta ei enää paljon tietänyt. Keskustelu heillä syntyi tietysti henkivakuutus-asioista ja hän suorastaan nautti, hän ei tiennyt kuinka kyllin kyykistää vartalonsa toisen puoleen kuunnellakseen ja antaakseen vastauksia. Ei aikaakaan niin he jo nousivat pystyyn ja esittelivät itsensä toisilleen. Ja nyt alkoi heidän välillään ihan tuttavallinen keskustelu. He olivat sanalla sanoen löytäneet toinen toisensa. Uuno kyseli tuon toimen palkkaetuja ja "tantieemiä". Hänessä oli, kertoi hän naapurille — jo kauan sitten herännyt ajatus, että jokin semmoinen toimi voisi olla väliaikaisesti hyvin sopiva hänelle, sittenkuin hän jättää maanmittarityön.

— Vai niin, herra —— on maanmittari?

— Niin, olen vaan opikseni sitä vähin harjoitellut. Ei mikään toimi niin opeta tuntemaan kaikkia maalaisoloja, erilaisimpia taloudellisia kysymyksiä, kuin juuri maanmittaritoimi. Ja kyllä ne on sentään juuri tiedot maalaisista oloista, jotka lopultakin ovat kaiken perustuksena, — sanoi Uuno.

— Kyllä se niin on, kyllä se niin on, — sanoi toinen ja vaikka näytti Uunoa vanhemmalta, jotenkin Henrikin ikäiseltä, alkoi kuunnella häntä niinkuin olisi ollut nuorempi.

Henrik ei voinut uskoa korviansa. "Maalaisolot", "taloudelliset kysymykset," — kuulla tämmöistä sanoja Uunon suusta, se oli sama kuin ihan kokonaan kadottaa hänet käsistään. Hän harjoitteli maanmittaustöitä vaan "opiksi!" Minne asti hän siis tavoittelikaan? Siinä se istui aivan kuin joku tuntematon vilkas herra. Henrik nyt vasta tuli ajatelleeksi kohdelleensa Uunoa ehkä liiaksi niinkuin lasta. Hän aikoi tästälähin muuttua huomaavaisemmaksi Uunoa kohtaan. Muutenhan menee kaikki heidän väliset suhteensa ihan pilalle.

Vasta Tampereelta erosi henkivakuutus-asiamies heistä.

Uuno istui tyhjälle penkille vastapäätä Henrikiä, haukotteli ja teki istualtaan torkkumaan rupeamista, nojautuen selin ikkunanpuolista seinää vastaan. Hän asetti pehmeän matkalakkinsa pään taakse ja nosti toisen jalkansa ojoksi pitkin penkkiä.

Henrikin korvissa soivat vielä eronneen asiamiehen sanat: "minne herra —— matkustaa, jos saan luvan kysyä?" — ja se matkan tarkoituksen merkityksettömyyttä, vähäpätöisyyttä ja satunnaisuutta ilmaiseva äänenpaino, jolla Uuno, toimimiehen tavoin otsaansa rypistäen, vastasi: "sukulaisiani vaan tässä käyn katsomassa", — sekä heidän yhteinen ikäänkuin anteeksiantava naurahduksensa tälle asialle hyvästijättösanojen ohella.

Henrik piti tätä matkaa tärkeimpänä, mitä hänelle voi tapahtua, — ja ainakin lukujensa ja toimiensa rinnalla. Mutta Uunosta se oli vaan jotain pikku tapahtumaa hänen varsinaisen elämänsä rinnalla. Mamma, Johannes, Henrik, entisyyden muistot, ne olivat hänelle vaan: — "sukulaisiani katsomassa". Henrik tiesi, että niin ei ollut, mutta hän vaan ei mitenkään ymmärtänyt kuinka saada esille tuota entistä lapsuuden suhdetta, joka koko ajan tuntui pakenevan hänen käsistään. Kaikkein omituisinta oli, että hänestä tuntui niinkuin pitäisi sovittaa entisiä vääryyksiä osoittamalla entistä suurempaa hellyyttä Uunoa kohtaan. Mutta tähän ei enää ollut aikaa eikä hän keksinyt mitään keinoja siihen. Ja sentähden hän tuli yhä enemmän alakuloiseksi. Hänestä näytti, että Uuno on eksymäisillään jonnekin raakaan, röyhkeään, herjaavaan maailmaan, ja että voisi häntä siitä vieläkin estää ja pidättää, jos oikein panisi siihen kaikki voimansa. Mutta kun Henrik heräsi ajatuksistaan, näytti hänestä kummalta, että hän oli saattanut noin ajatella Uunosta. Eikö juuri Uuno päinvastoin ollut edellä häntä; Uuno oli tarmokas, toimelias, kiinni asioissa, eteenpäin pyrkivä ja varmaan eteenpäin pääseväkin, Henrik sitävastoin epäilevä, saamaton, ilman mitään varmoja aikeita. — Henrikin tuli oikein hiki päähän, kun hän rupesi vertaamaan itseänsä Uunoon ja näki taas oman saamattomuutensa ja hataruutensa. Ja hän kun oli voinut ajatella että Uuno on eksyksissä ja että häntä täytyy jostakin pelastaa!

Uuno ei torkkunut todella, — ei tainnut saada ajatuksiltaan nukuttua. Tai oliko hän niin hyvillään, että hyvämieli teki estettä ja aukoili silmiä. Aivan kuin olisi muistanut jotakin tärkeätä, hän yhtäkkiä kavahti, veti povitaskustaan nahkaisen lompakon, — se oli hyvin moniosainen ja sitä piti käännellä sinne tänne ennenkuin pääsi minne tahtoi, — ja sieltä hän otti esille muutamia papereita, selaili niitä, mutta ei löytänyt mitä haki, ja rupesi tapailemaan muualta taskuista.

— Minne ihmeeseen minä paninkaan, — puhui hän itsekseen syventyen povitaskuunsa ja tuijottaen eteensä.

Samassa putosi hänen lompakostaan, jonka hän oli jättänyt hajalleen penkille, jotain taitettuja kirjeitä ja valokuva.

Henrik nosti ne ylös ja katsahti valokuvaan. Siinä oli nuoren naisen pää, älykkäät, lapselliset, luultavasti hyvin vaalean siniset silmät suoraaan ja toimessaan eteenpäin katsovina ja vaalea tukka ehkä tahallisesti järjestetyissä mutta nähtävästi luonnollisissa pitkissä kiharasuortuvissa, jotka tupruelivat joka suunnalle kasvojen ympärillä.

Henrikin vavahti sydän noihin kasvoihin katsahtaessa.

— Kuka tämä on? — kysyi hän pidellen valokuvaa kädessään.

— Mitäs arvelet?

— Onko sinun tuttujasi?

— Niin, ajatteles, minäkin olen ollut opettajana. Olen tunkeutunut sinun alallesi, ha-ha, käykö kunniallesi?

— En minä enää aijo opettajaksi. —

— Etkö, miksikäs sitten?

— No puhutaan siitä sitten, mutta vastaa sinä ensin.

— Niin, näes, minä olen siellä Viipurissa ollut suomenkielen opettajana kolmelle impyelle, — sanoi hän puoleksi piloilla, — ja yksi niistä on tämä. Olisitko uskonut: minä! — Mutta sanoppas nyt sinä, miksi aijot ruveta, kun et rupeekkaan opettajaksi?

Henrik katseli yhä valokuvaa ja ihmetteli, ettei Uuno siitä sen enempää välittänyt.

— Jo siitä on kauan kuin minä ne aikeet jätin, sanoi Henrik välinpitämättömästi, mutta lisäsi lämpimästi: — Kuinka sinä häneltä sait valokuvan?

— Hän antoi sen itse.

— Sinä pyysit!

— Enkä pyytänyt. Näes, jos nyt oikein tahdot tietää, niin meidän välillämme syntyi kerran "mankemangi". Ja juuri viimeisellä tunnilla. Tuli puhe suomenkielen sointuisuudesta, minä väitin, että se muistuttaa italiankieltä, — sanotaanhan niin?

— Olen minäkin kuullut.

— Niin nämäkös, fiinit ruotsikot, alkavat kaikki kolme kikatella ja hakevat kilvan rumimpia sanoja mitä löytävät: "mitä se nyt on: rakkaus, ush! tulitikku, yksimieli, yksikieli! ush, ush!" Minä sanoin, ettei "kärlek" ja "tändsticka" ole ollenkaan kauniimpia. Mutta vieläkös mitä! Näiden mielestä on "kärlek" jotakin aivan suurenmoista. Ja he matkivat: kärlek! kärlek! Sanalla sanoen syntyi kova kahakka.

— No kyllä sinä, Uuno, osaatkin kiivastua.

— En minä kärsi semmoista joutavaa. Sanoin heille, etten ymmärrä mitä varten opitaan kieltä, johon ei tunneta sympatiaa, ehkä sen oppiminen olikin tullut vaan jotenkin "muotiin", — ja nousin ylös, — tosin oli tuntikin jo lopussa.

— Ja olit tietysti ihan vimmoissasi.

— No, en juuri voi sanoa. Hanna — se on tämä valokuvassa — hän taisi luulla että minä olin loukkaantunut, ainakin huomasin että hänellä oli vedet silmissä, kun minä lopetin keskustelun ja rupesin tekemään lähtöä.

Henrik katsahti ehdottomastikin taas valokuvaan.

— Ja kun minä sitten seuraavana päivänä olin asemalla lähtemässä Helsinkiin, tuli hän sinne ja pyysi ottamaan hänen valokuvansa muistiksi.

— Tiedätkös, se on jotenkin paljon sivistyneeltä naiselta, — sanoi
Henrik.

— Taitaa, — naurahti Uuno. — Kyllä hän on tunnetusta perheestä. Ne on niitä T——ia, olet varmaan kuullut?

— En ole koskaan kuullut.

— Joilla vielä on nuo suuret maatilat juuri ennenkuin Viipuriin tullaan. Jaa, mitäs sanot, Henrik, se on rikas tyttö! — Mihin ihmeeseen minä sen tuppasin, — perhana! — sanoi hän ja rupesi taas hakemaan.

Uunon leikillinen ja perin tavallinen viittaus ei miellyttänyt Henrikiä. Se näytti hänestä loukkaukselta tuota naista kohtaan, jonka valokuva hänellä oli käsissään. Henrik olisi pitänyt itseänsä onnellisena, jos hänellä olisi ollut tämmöinen suhde: jos joku olisi tullut saattamaan, jos olisi antanut valokuvan ja pyytänyt muistamaan. Mutta Uuno näytti tätäkin asiaa pitävän pikkuseikkana. Joku taskuihin jäänyt paperilappu, johon oli asioita kirjoitettu, oli hänelle paljoa tärkeämpi!

Henrik viivytteli antamasta valokuvaa pois, ja kun Uuno sen otti ja tähtäillen sopivaa rakoa lompakossa, lennätti kahden kirjeen väliin, pisti povitaskuunsa, ja kohta sen perään huusi pitkää haukotusta, niin Henrikin tuli valokuvaa ikävä. Uuno oli nyt hänelle vielä kiinnittävämpi sen toisen olennon vuoksi, jonka kuvaa Uuno piti takkinsa alla.

Kun Henrik ei enää ymmärtänyt minkä syyn nojalla voisi kysellä vieraasta neidistä, jätti hän asian. Mutta itsekseen hän ei voinut unohtaa tuota tapausta: ensin kyyneleitä ja sitten tuloa junalle ja valokuvan antamista.

— Kuules Uuno, onko sillä vähän rokonarpiset kasvot? — piti hänen vielä kysyä.

— Niin neiti T:lläkö? On, mutta ainoastaan hiukan, ei se häiritse, se päinvastoin vähän sopii hänelle.

Juuri niin oli Henrikkin ajatellut.

Uuno asettui nyt todenteolla makuulle, pitkäkseen, ja hän nukkui Seinäjoen yöasemalle asti, jonne juna saapui illalla. Henrik herätti hänet.

— Jasoo, jasoo, — sanoi Uuno, hypähti pystyyn ja kulki Henrikin kanssa lakki silmillä unen pöppörössä, mutta varmasti ja nopeasti hotelliin, jossa oli yökortteereja matkustajille. Hän työntäytyi esille tungeskelevien matkustajien välitse, jotka kiirehtivät vahtimestarilta anastamaan kukin parhaimman huoneen numeron, ja esitti vaatimuksensa niin rähisevällä äänellä, että vahtimestari heti merkitsi hänelle hyvän numeron.

— Mille puolelle tämä huone antaa? — hän kysyi.

— Kyllä se on tänne radalle päin.

— Ei, ei, antakaa toiselle puolelle, aamusella ei saa unta kun junat huutavat.

Henrik olisi tahtonut juuri sen huoneen, missä junain vihellykset ja jyrinä kuuluvat. Hän rakasti kuulla ja tuntea unissaan olevansa jossain erinomaisessa. Mutta Uuno — hän tahtoi nukkua hyvin.

Ja heille osoitettiin toinen huone, poispäin monikiskoiselta radalta, ja Uuno meni kapsäkin kanssa sinne.

Henrikiä ei unettanut ja hän tahtoi ensin nauttia vähän raitista ilmaa vaunutomun jälkeen. Hän tuli ulos tasaisesti kivitetylle penkereelle, joka eroitti hotellin radasta.

Oli jo pimennyt. Ei yksikään matkustaja liikkunut enää ulkona. Jossain kauempana asemamies sulki tavarahuoneen ovea ja mennä kolisteli ensin pitkin kivitettyä pengertä, laskeutui sitten kivettömälle maalle ja hupeni kuulumattomiin. Kaikki oli hiljennyt. Kostean kevätilman vuoksi kuului siellä täällä tipahduksia räystäistä ja tikapuilta. Ja jossain ei aivan kaukana rääkkyi tyynessä hiljaisuudessa ruisrääkkä. Ilmassa tuntui kytösavun hajua.

Hämärässä ei selvään enää eroittanut kauas. Mutta sen verran kuitenkin näkyi, että edessä oli jokin suuri lakeus ja molemmille sivuille myöskin hyvin avonaista. Taivaan vaalean viheriä kirkas rantahohde ylettyi joka paikassa ihan kuin liian alhaalle. Tästä varmaan siis alkoivat Pohjanmaan lakeudet, mutta ne olivat nyt kostean yösumun alla.

Omituinen vetovoima jonnekin tuonne kauas valtasi Henrikin, niinkuin johonkin, jota hän ei vielä ollut nähnyt vaikka se olikin hänen omansa, ja hän edeltäpäin sitä rakasti. Ja samassa hän muisti että tuonne poispäinhän asuivat mamma ja Johanneskin, ja hänen tuli vielä selvempi tunto, että tuo vieraan luontoinen hämärä, kosteassa sumussa salautuva maisema oli hyvin, hyvin likellä hänen sydäntään, — ja yhtä likellä hänen sydäntään oli koko maailma, jonka ääriä ei näkynyt ja saattoi vaan osoittaa: tuonnepäin ovat mamma ja Johannes, ja tuonnepäin — Henrik ajatteli minnepäin Viipuri olisi hänestä katsoen, — jonnekin tuonnepäin on se vähän rokonarpinen, vaaleansinisilmäinen, joka tahtoi pyytää anteeksi Uunolta ja tuli junalle.

— Etkö tule jo maata, Henrik? — kuului samassa Uunon ääni. Hän seisoi paitahihasillaan hotellin ovessa.

Henrikin olisi tehnyt mieli vielä nauttia kevätyön viileyttä ja kuulla ruisrääkkää, mutta hänen suhteensa Uunoon näytti väkisinkin muodostuvan semmoiseksi niinkuin Uuno olisi häntä vanhempi ja johtaisi hänen askeliaan. Tosin se Henrikiä vähän nauratti, mutta ei hän sentään jäänyt ulos, vaan meni sisälle.

Uuno oli sytyttänyt molemmat kynttilät ja käveli takitta edestakaisin, peukalot liiviaukoissa ja paperossi hampaissa. Hän oli jo saanut huoneen täyteen savua. Nähtävästi hänellä oli jotakin sanomista Henrikille, mutta hän odotti, että Henrik rupeaisi riisuutumaan.

Vasta kun Henrik oli vuoteessa, pysähtyi Uuno, heitti pois paperossin pätkän, istui vuoteelle ja vetäen ahtaita kenkiä jaloistaan sanoi ponnistuksesta pingoitetulla äänellä:

— Niin, mitä se olikaan, mitä sinä puhuit, — ettäkö et aijo opettaja-uralle?

— Niin olen ajatellut.

— Se tahtoo sanoa, mihin siis olet ryhtynyt?

Henrik mietti ennenkuin vastasi.

— Katsoppas, minä olen ruvennut harrastamaan astronomiaa, sanoi hän, ja lisäsi sitten selitykseksi: tähtitiedettä.

— Niin, niin, kyllä ymmärrän. Vai niin. Sinä aijot varmaan geodeesiksi?

— Niin — onhan sitä monta tietä auki.

— On, on, — sanoi Uuno miettien jotain. — Olet siis käynyt observatoriolla?

— Kävinhän minä siellä, — sanoi Henrik epävarmasti.

— Oletko professorin omalla johdolla tehnyt työtä?

— Enhän minä, tarkoitan vaan että olen käynyt siellä katsomassa.
Oikeastaan en ole vielä niin pitkälle tullut.

— Mutta siitähän vasta aletaan?

— Aivan oikein, mutta katsos minä olen ottanut asian vähän toiselta kannalta, se tahtoo sanoa, olen vasta ikään tehnyt lopullisen päätöksen, enkä siis vielä ole ehtinyt — —

— Vai niin, sinä vasta olet tuuminut, minä ymmärsin väärin. — Mutta kuule, teetköhän vaan viisaasti, kun ryhdyt noin epävarmaan?

Henrik ei tiennyt mitä vastata.

— Ja sitäpaitsi, — aikoi Uuno jotain sanoa, mutta keskeytti ja lisäsi, — niin no, itsehän sen paraiten tiedät.

Henrik ymmärsi, että Uuno tarkoitti toimeentulokysymystä. Hän oli vähän niinkuin kuumilla hiilillä. — Uunon edessä! Hän ei ollut koskaan ottanut asiata tältä kannalta. Tietysti hän ymmärsi, että kohta hänen piti ruveta observatoriolla käymään ja valita joku käytännöllinen, vastaista ansiota tarkoittava päämäärä. Mutta oikeastaan hän oli valinnut tähtitieteen ihan toisellaisista syistä, joita hän ei olisi mitenkään pystynyt Uunolle selittämään. Ehkä ne olivatkin epäselviä. Oikeastaan niitä olikin vaan yksi ainoa syy: yleensä vaan se vetovoima, minkä hän tunsi tähtiä kohtaan. Kun hän Uunon kysymysten johdosta nyt selvästi tuli ajatelleeksi vaikuttimiaan, niin hän ensi kerran huomasi, etteihän hänen vaikuttimillaan ollutkaan oikeastaan mitään yhteyttä niiden kuivien matemaatillisten avaruuslaskujen kanssa, joita astronomia tarkoitti. Hän oli tullut tähtitieteeseen vaan Flammarionin kirjoista.

Olihan hänelle silloin asia ihan selvänä — ja nyt: Uunon kysymys kaikki tyyni sekoitti. Henrikistä tuntui yhtäkkiä niinkuin koko tuo astronomiajuttu olisi ollut hullutusta hänen puoleltaan: niinkuin hän, ratkaistessaan kysymystä elämänsä tehtävästä, ei olisi ottanut asioita vakavalta täysikäisen kannalta, kuten jo Uunokin, vaikka oli häntä nuorempi, osasi ottaa, vaan olisi ottanut joltakin perin lapsekkaalta kannalta. Koko tuo ajatus kaikkivaltiaan tutkimisesta tähtitieteen yhteydessä nyt myöskin tuntui lapsekkuudelta.

Geodeesiksiko, kuten Uuno ehdoitti? Se on: osata tähtien avulla määrätä kiinnepisteitä maan pinnalla, että näiden mukaan sitten voitaisiin piirtää oikeampia karttoja! Se kaikki oli kovin kaukana siitä, mitä Henrik tarkoitti, mutta toiselta puolen: jos nyt Flammarion jo on sanonut kaikki, mitä tähtitieteen perustuksella voi kaikkivaltiaasta sanoa!

Henrikiä tällä hetkellä suoraan peloitti. Ja ne vuodet, jotka hän tutkintoja suorittamatta oli yliopistossa ollut, kammottivat häntä. Hänen oli nyt vuoteessaan pahempi kuin pillastuneen hevosen selässä.

— A propos — oletko lukenut Flammarionia? — kysyi Henrik äänettömyyden katkaistakseen.

— Sehän kuuluu olevan tavaton fantasti, — vastasi Uuno.

"Mikä onni, ettei toinen ihminen voi nähdä toisen sisällisiä vaikuttimia!" ajatteli Henrik. Hän tunsi itsekseen punastuvansa ja sitä Uunolta salatakseen hän veti peitteen silmiinsä asti.

Riisuttuaan ja heittäytyessään voimalla pitkäkseen Uuno sanoi ikäänkuin lohdutukseksi:

— Sinun pitäisi neuvotella professorin kanssa ja päästä hyviin kirjoihin.

— No katsoppas, minä olen ajatellut hankkia sivutyötä. Voinhan minä suomentaa jotakin ja sitten olen ajatellut kirjoitella johonkin sanomalehteen — vaikkapa pienempiä tähtitieteellisiä sepustuksia à la Flammarion.

Henrik venytti päänsä jälleen peitteen alta ja ihmetteli ettei Uuno hyväksy hänen viimeisiä ehdotuksiaan.

— Se on kaikki hyvä, — sanoi Uuno, — mutta minä olen ainakin huomannut, että mihin kerran ryhtyy, siihen täytyy ottaa kiinni täydellä höyryllä, — ei mitään sivutöitä, kaikki aika siihen yhteen, aina vaan täydentää tietojaan ja ottaa selvää ja päästä perille!

— Hm, — pani Henrik.

— Aikaa ei saa piisata, saati että sitä vielä olisi sivutöihin panna.

— Mutta näetkös kun meidän tähtösemme esimerkiksi näin kesällä eivät paista, niin olen nyt ajatellut käyttää ainakin tätä aikaa sivutyöhön, — sanoi Henrik tyytyväisenä sukkeluuteensa.

— No niin niin, miksei. Mitä olet ajatellut hommata?

Henrik luuli jo luetelleensa, mutta hän lisäsi nyt vielä yhden:

— Esimerkiksi jotain kotiopettajan paikkaa, — sanoi hän.

— Vai niin, sanoi Uuno hyväksyvästi ja kehuvasti. — Jaha, jaha. No, puhutaan huomenna, vielähän meillä on pitkä taival edessämme.

Hän sammutti kynttilän.

— Jaa no, hyvää yötä sitten, — sanoi Henrik vähän ajan kuluttua ja vähän oudostellen, sillä ei hän eläissään ollut vielä Uunolle sanonut hyvää yötä.

— Hyvää yötä, — sanoi Uuno huolimattomasti ja kääntyi sängyssänsä.

Siinä he makasivat kaksi veljestä pimeässä ihankuin kaksi samaan huoneeseen sattunutta vierasta matkustajaa, jotka olivat vasta vähän tutustuneet keskenänsä. Ei kumpikaan tahtonut nukkua ensin eikä häiritä toisen nukkumista. Henrikissä oli jonkinlainen ahdistus: olisi tehnyt mieli sytyttää taas kynttilä, puhua jotain lapsellisempaa ja nauraa ennenkuin nukkui, mutta sen sijaan hän hyvin varovasti kääntyi toiselle kyljelleen ja rupesi teeskentelemään nukkuvan hengitystä. Hänen suuhunsa kerääntyi tällöin kuitenkin sylkeä, ja siitä päästäkseen hänen täytyi olla heräävinään, sitten hän taas oli nukkuvinaan, kunnes kuuli Uunon hiljaa kuorsaavan.

Silloin hän vapautui ahdistuksestaan ja hänen ajatuksensa pääsivät valloilleen. Hän jäi heittelemään itseään sängyssään voimatta saada unta, kunnes lasketun rullakartiinin inhoittavan huonosti töhräisty maisema lumivuorineen, puroineen ja myllärinmajoineen alkoi kuultaa kirkastuvan päivän tähden, ja hän siihen katsoessa vihdoin nukkui.

Seuraavana päivänä Henrik ilokseen huomasi, että yölliset synkät ajatukset saattoivat hyvin olla liioiteltuja: ei hän ehkä ollutkaan niin tarmoton, kuin oli näyttänyt, ja ehkä siitä tähtitieteestäkin vielä jotain tulee. Uuno on vaan toisenluontoinen ihminen, siinä kaikki. Jos Henrik löytää niin varmasti oman alansa kuin oli nähtävästi Uuno löytänyt, niin eikö hän muka voisi tarmokas olla! Kalliovuori ei estä häntä, jos niikseen tulisi. Siis koko vika oli vaan siinä, ettei hän vielä ollut varmaan löytänyt alaansa, — tai ei ollut vielä perehtynyt siihen, jonka oli vasta löytänyt.

Uunon oli hyvin vaikea nousta. Henrik sai häntä herätellä monta kertaa. Hän oli jo pessyt itsensä, mutta Uuno yhä virui voimatta tehdä päätöstä. Henrikin täytyi kiirehtiä ja torua häntä.

— Minua vaivaa aamusin omituinen väsymys, — sanoi hän puolustuksekseen.

— Sinä tupakoit liiaksi, — sanoi Henrik.

Vasta aamukahvin jälkeen ja saatuaan tupakan suuhunsa tuli Uuno tolkullensa, alkoi vilkastua entisekseen ja sortaa Henrikiä taas tohvelin alle.

Ouluun päin menevä juna läksi yöasemalta jo 7:ltä aamua.

He ehtivät näpin rynnätä ulos hotellin ravintolasta, jossa kahvit juotiin, ja hyppäsivät jo liikkeessä olevaan junaan.

— Olipa vähällä ettemme jääneet, puhuivat he toisilleen, virkistyneinä tästä liikeponnistuksesta ja tulivat pitkään, ihan uuteen ja ihan tyhjään kolmannen luokan vaunuun.

Henrik asettui käytävän keskelle ja kävi käsin penkkien välisiin rautatankoihin koettaen vetää itseään ylös. Mutta tangot olivat liian kaukana toisistaan. Hän ei voinut.

— Annas kun minä, — sanoi Uuno ja koetti samaa. Mutta tuskin oli hän saanut jalkansa vähän maasta, kuin kädet pettivät ja hän oli pudota selälleen. Rilleistä vierähti toinen lasi permannolle.

— Eikös perhanassa, — sanoi hän, antoi Henrikin hakea lasia ja itse teki uutta yritystä, kunnes todella riippui niinkuin tahtoi, vaikka tosin punaisena kuin krapu ja suonet pullollaan.

— Näätkös, näätkös, — köhisi hän Henrikille, ja laskeutui vasta sittenkuin tämä oli katsahtanut penkin alta, jonne lasi oli kiirinyt.

Tämä pieni tapaus oli yhtäkkiä tehnyt heidät taas tutuiksi keskenään. He sovittelivat yhdessä lasia takaisin kehään ja haukkuivat leikillään toistensa kykenemättömyyttä näin pienessä asiassa.

— Etpäs voinut vetää itseäsi ylös! — sanoi Uuno, kun lasi oli paikoillaan ja rillit painetut nenälle.

— Gabrielille se tietysti olisi ollut ihan kuin leikin tekoa, — sanoi Henrik, muistellen kuinka Gabriel, joka oli heistä kaikkein suurikasvuisin, oli ennen muinoin kotona vetänyt 24 kertaa käsivoimilla leukansa tankoon.

— Minäpä voitin Gabrielin hypyssä, — sanoi Uuno.

— Oletko muuten saanut mitään tietoja hänestä, — lisäsi hän vähän ajan perästä muuttuneella, totisella äänellä.

Henrik huokasi syvään ja myöskin samassa muuttui totisen näköiseksi.

— Ei muuta kuin että häntä ei hyväksytty koneenkäyttäjä-tutkinnossa.

— Kas niin! — sanoi Uuno harmistuneena. — Ei nyt luulisi paljon vaadittavan!

— Älä viitsi hänestä noin —, minun on häntä hirveän sääli. Siinä taitaa olla joku rakkausjuttukin vielä mukana.

— Tietysti: où est la femme! Se nyt vielä puuttui, — sanoi Uuno, aivan kuin olisi ollut valmis antamaan Gabrielille vitsaa. — Lopultakin siitä miehestä ei tule kuin tavallinen vetelys ja laiskottelija.

— Älä sano, ei sitä tiedä. Kun hän vaan kerran löytää oikean alansa — —

— Alansa! Tuota sanaa en voi sietää. Mies on jokapaikassa alallaan. Mutta vetelykset eivät koskaan pääse oikealle alalleen, sillä heidän oikea alansa on laiskuus.

Henrik punastui, mutta peitti sen siihen, että rupesi molemmin käsin hieromaan tomua kasvoistaan ja sanomaan, että hirveätä on istua näin kauan junassa.

Hetken aikaa vaitioltuaan Uuno rupesi jälleen tiedustamaan Gabrielista.

— Eikö hän jo suorittanut jotain pannututkintoa, vai mikä se oli? — kysyi hän.

— Niin niin, mutta katsos niitä on kaksi tutkintoa, ja toisessa hän ei tainnut läpäistä.

Sitten he eivät taas pitkään aikaan puhuneet mitään, vaan miettivät kumpikin itsekseen.

IV LUKU.

Gabriel oli perheen vanha suru.

Hänen historiansa kulki jo entisen kotonaolon aikana niinkuin erillään muista veljeksistä. Mutta kotoa lähdettyä se erosi muista niinkuin virran haara, joka on kääntynyt omille urilleen ja jättäen muut laskenut ihan toiseen veteen. Sentähden, kun hänestä rupeaa kertomaan muiden veljesten rinnalla, on niinkuin äkkiä tulisi laajalta niityltä tiheään metsään, — niityltä, josta on näkynyt taloja ja on ymmärtänyt paikat ja suunnat, — metsään, jossa ei näy kuin läheisimmät puut eikä ole tietoa etelästä eikä pohjoisesta.

Ja kuitenkin hän oli yksi veljeksistä, oli saman isän ja saman äidin poika, ja vaikka oli kookkaampi muita, muistutti kasvoiltaan äitiä enemmän kuin kukaan heistä.

Muut veljekset häntä ikäänkuin eivät huomanneet, tai eivät ottaneet lukuun, sillä vaikka hän oli kaikkia heitä väkevämpi, hänellä ikäänkuin ei ollut omaa tahtoa, vaan hän leikki aina sitä mitä muut keksivät, ja totteli muita. Uunoakin, vaikka tämä oli nuorin.

Hänellä ei ollut koskaan ollut halua lukuihin. Kesäisin hän oli kiiriskellyt haoissa, laitellut kaaripyssyjä ja tavoitellut käsiinsä kaikellaisia lintuja, hiiriä ja oravia, siirrellyt muurahaispesiä paikasta toiseen, pannut niitä tappelemaan keskenään. Talvisin hän taas mieluimmin oleskeli tallissa ja renkien mukana töissä. Ja saattoi olla ulkona aamusta iltaan. Ei hän tiennyt sen parempaa kuin istua multakuorman kuskina. Ja hänen hartain toivonsa oli muuttaa kokonaan renkitupaan, jossa ei joka kerta sisäänastuttua saanut toria siitä, että toi mukanaan tallin hajua, kuten nyt ruokasaliin ja saliin tullessa. Mamma ei voinut käsittää, mikä ihme sitä poikaa veti renkien luo, pappa ei ottanut asiaa ajatellakseen, vaan torui Gabrielia mamman pyynnöstä, kun ei mamman omista sanoista enää ruvennut olemaan apua. Gabriel lähetettiin kouluun niinkuin muutkin pojat. Mutta vuosi vuodelta kävi luku häneltä yhä huonommin. Toiselle luokalle hän oli jäädä kolmanneksi vuodeksi, pääsi kuitenkin armosta kolmannelle, mutta täällä hän peräti jätti lukemisen. Sitäpaitsi hän oppi yhä enemmän kujeilemaan, ikävää karkoittaakseen, ja vihdoin alkoi kuulua opettajien puolelta ehdotuksia, että poika otettaisiin kokonaan koulusta. Niin tapahtuikin. Pappa koetti alussa itse lukea hänen kanssaan, mutta hermostui tästä siihen määrään, ettei tuntenut lopulta itseänsä: hän näki, että rupeisi suoraan vihaamaan omaa poikaansa, jos vielä jatkoi opetusta. Ja niin jäi sekin asia. Gabriel oli jo kasvanut yli nuorukaisijän. Hän oli ehtinyt tottua pois renkien töistä ja osasi laiskotella. Eikäpä niistä töistä muuten kukaan kiittänytkään. Häntä huvitti sen sijaan kaikellaisten keksintöjen toimeenpaneminen. Siinä kaukaisessa toivossa että hän vielä saisi halua luonnontieteihin, kuten Linné muinoin, salli mamma hänen käyttää yhtä huonetta renkituvan vieressä jonkinlaiseksi lintutarhaksi. Gabriel asetti sinne kuusen näreitä ja keräsi punatulkkuja, tilhiä, ristinokkia ja muita talvilintuja, joita hän onkivavan päähän kiinnitetyn jouhiansan avulla osasi pyydystää elävinä käsiinsä. Mamma olisi kärsinyt huoneen hirmuista siivoa ja hajua, mutta se osoittautui muuten sopimattomaksi: linnut kuolivat savuun, joka kärysi huonosta uunista, ja kun ei parempaa huonetta voinut saada, jäi koko asia sikseen. — Perpetuum mobilea hän myöskin koetteli laittaa, ja sai pienten sähköpatterien avulla kaksi pyörää käymään. Mutta heti kun ne kävivät, ei asia enää huvittanut häntä.

Hänellä oli sitten aika hyvä käsiharmonikka. Sillä hän taisi soittaa koko pitkän iltapäivän jossain tallin vinnillä, kun isä oli poissa kotoa eikä voinut kuulla. Myöskin oli hän ottanut tavakseen käydä harmonikkansa kanssa jossain tuttavien poikien luona ja oli joskus jo renttuillutkin näiden kanssa. Vähitellen hän ei enää välittänyt siitä, että pappakin kuuli pihan perältä hänen harmonikkansa jankutuksia.

Mutta kerran hän soitteli jo vintikamarissa, ja silloin se tuli hänen asioilleen ratkaisu.

— Käske Gabriel alas, hetipaikalla! — sanoi pappa Uunolle. Uuno säikähti papan terävästi tuijottavaa silmää ja kalvenneita suupieliä. Hän meni nopein askelin, sydän kurkussa vinninrappusia ylös.

— Pappa käski sinun tulla alas, — sanoi hän vintikamarin ovesta Gabrielille, joka virui vuoteessa, ja huoletonna soitteli liimalta haisevaa harmonikkaansa.

Gabriel, ihan kuin olisi aavistanut jotain, nousi nopeasti, ja meni
Uunon edellä alas, harmonikka kainalossa. Uunosta näytti, että
Gabrielkin oli kalvennut.

Pappa odotti alhaalla, vintikäytävän oven luona. Kun Gabriel oli tullut alas ja sulkenut oven jälkeensä, aikoi hän mennä pari askelta eteenpäin, mutta pappa seisoi ihan liikahtamatonna hänen edessään, niin että Gabrielin oli perääntyminen ja hän painoi silmänsä alas.

— Jo kauan olen minä katsellut sinun elämätäsi. Sinä näyt pitävän tätä kotia paikkana, jossa on mukava vetelehtiä ja renttuilla. Anna tänne tuo kapineesi!