VELJEKSET

Kirj.

Arvid Järnefelt

Otava, Helsinki, 1900.

ENSIMÄINEN OSA

I LUKU.

Henrik asui pääkaupungin äärimmäisellä laidalla, missä kallioiden vuoksi ei enää ollut säännöllisiä katuja tai oli vastasuunniteltuja tulevaisuuden linjoja keskellä rikkiammuttujen kivien röykkiöitä; — näiden takaa muutamien paljaiden aallon nuolemien karien perästä avautui meri aavaksi ulapaksi maan näkymättä taivaanrannassa, ja alituisesti pauhasi. Ikkunasta näkyi oikealle eräs turvalaitos langenneita naisia varten ja suunnattoman korkea tiilitorni, josta aina tuprusi paksu musta savupilvi, tuulen suuntaa osoittaen. Se oli sähkövalaistuksen voimankeskus, jonka ansiosta kaupungin puodeissa, julkisissa laitoksissa, juhlasaleissa, kaduilla kirkkaat valot leimahtivat vaan pientä nappulaa siirtämällä. Vasemmalla näkyi lähinnä lapsensynnytyslaitos, enemmän merelle päin kaivopuiston vallit, maallepäin katolisen kirkon viheriäinen huippu ja sitten alkavan kaupungin säännöllisemmät piirteet. Edessä, paitsi joitakin katujen tekeleitä, oli, kuten mainittu, meri mataloine kalliorantoinensa, joilla oli kumoon kaadettuja veneitä vielä talviteloillansa.

Talo, jossa Henrik, yksi tämän kertomuksen veljeksistä, asui, oli pieni puurakennus. Sen piha oli siisti, eikä siinä paitsi ulkohuoneita ja tallia ollut muita rakennuksia. Pihan ympärillä oli läpinäkymätön lankkuaitaus, ja sen suljetussa kaksoisportissa oli pikku ovi, josta mentiin kaupunkiin johtavalle tielle. Tämä oli ilman kivitystä ja vaan siellä täällä joku kallellaan oleva, puoleksi maahan uponnut kiviliuska osoitti katukäytävän paikkaa.

Eteiseen johti pihalta korkeat puurappuset kahdelta puolen. Se oli pieni, pimeä kaiteinen kuutio, josta vei neljä ovea huoneihin: vasemmalla oli ovi Henrikin huoneeseen, suoraan eteenpäin oli kaksi ovea: toinen vei emännän ja hänen väkensä huoneihin, ja toinen kyökkiin; oikealla oleva ovi johti talossa asuvan issikan huoneeseen.

Jo heti ensi päivästä, jonka Henrik kaupunkiin tultuansa tässä asunnossa vietti, harmitti häntä tuo pieni eteinen, jossa aina joku kävi ja ovet avatessa sattuivat toisiinsa. Sisällä ollessaan hän kuuli että siellä muut melusivat ja vaivoin selvisivät ovista; ja ulos tullessaan hän ei itse ihmeekseenkään voinut päästä tapaamasta jotakin talon asukkaista. Joko liikkui siellä suuri lihava emäntä, punasen ruskeassa, valkotäpläisessä puvussa, tai joku hänen punatukkaisista vilkkaista tyttäristään, taikka tuli issikka ruskeine leukapartoinensa kopsutellen raskaissa kengissään, tai sitten hänen vaimonsa tai tyttärensä; tämä viimeinen kävi hatussa, oli saanut kasvatuksen ja soitteli huonolla pianolla iankaikkisia skaaloja, joka kuului Henrikin huoneeseen. Vielä muitakin ihmisiä siellä hääräili, eikä niistä saanut selvää olivatko vieraita asioilla kävijöitä vai talonko asukkaita.

Nyt hän oli piinautunut täällä kaksi lukukautta, mutta hän oli päättänyt muuttaa tämän lukukauden kuluttua siitä pois. Meri joka alituisesti pauhasi, teki sitä paitsi hänen mielensä alakuloiseksi. Syksyllä ei sen harmaa, saareton avaruus ollut antanut mitään kiintymisen tilaisuutta. Ja nyt keväällä se herätti kahta kaihoisamman ikävän vanhaan saariseen kotijärveen, joka auringonpaisteisena läikkyi muistossa.

Henrikin oma huone oli pieni, neliönmuotoinen; siinä oli hyvin valkoset seinäpaperit. Huonekaluja oli uusi tummanruskea sohva, niin pinkkana, että vieterit eivät olleet tietääkseenkään kun istui. Oli vielä koviksi täytettyjä tuoleja pyöreine puuselustimineen, ja kirkkaaksi kiilloitettu pöytä, jonka jalat monenmoisilla koristuksilla kaareutuivat kiehkuroina yhteen pienoisen alustan ympärille ja erosivat sitten taas kiehkuroina maahan. Tämän tumman peilikirkkaan, liukkaan puolipyöreän pöydän päällä oli käsinkudottu valkonen pitsialus ja sen päällä yksinäinen pitkä korulamppu, ilman öljyä. Sekä liiaksi yhtyneet pöydän jalat että lampun pituus vaikuttivat, ettei pöytä sietänyt kosketusta, ja sen ympärillä piti liikkua suurella varovaisuudella. Sentähden joka kerta kun emännän punatukkainen tytär illoin aamuin ilmestyi suuren voileipä- ja maitotarjottimen kanssa syntyi juhlallinen mielenjännitys sekä tuojassa että Henrikissä. Henrik seurasi katseillaan menoa. Ensin oli tarjotin pantava pesukaapin päälle ja tutiseva öljytön korulamppu ja valkonen pitsialus siirrettävät kirjoituspöydälle, joka oli ikkunan luona. Sitten vasta asetettiin tarjotin varovasti tuolle epävakaiselle pöydälle ja tuolit työnnettiin tieltä, paitsi sitä tuolia, jolla Henrikin oli istuminen. Epämukavuus oli syödessäkin suuri pöytäliinan ja sen seikan vuoksi, ettei tiennyt minne jalat pistäisi.

Mutta vaikka tämä pöytä oli näin epämukava, oli se kuitenkin melkein ainoa, mikä tähän kortteeriin kiinnitti Henrikiä. Syynä siihen oli se, että heidän entisessä hävinneessä kodissaan oli ollut juuri tämmöinen vanhanaikainen pöytä. Tämä tässä oli vaan vähän uudempi ja tuntui jäykemmältä rakenteeltaan. Henrik oli siihen niin kiintynyt, että hän melkein vaan sen vuoksi oli saattanut näin kauan pysyä tässä kortteerissa.

Eräänä päivänä hän huomasi, että juuri sama pöytä oli tämänkin isäntäväen ylpeys ja ihastus. Huoneen muut huonekalut olivat paljon halvempia ja yksinkertaisempia: paitsi jo mainittuja, hyllykaappi nurkassa, kokoonpantava sänky ja Henrikin suorajalkainen kirjoituspöytä.

Nähtävästi korupöytä oli täälläkin jäännös jostakin entisestä rikkaammasta huonekalustosta, joka oli hävinnyt sittenkuin isä oli kuollut ja leski ruvennut elättämään henkeänsä hyyryläisten pitämisellä. Kerran kun punatukkainen Hilma, joka muuten kaikkein vähin kiinnitti Henrikiä tähän kortteeriin, oli taas saanut tarjottimen onnellisesti pöydälle, kysyi Henrik häneltä:

— Mistä teillä onkaan tämä pöytä?

Silloin Hilma vastauksen asemesta ihan aiheettomasti sai loukkaantuneen hymyn huulillensa, jonka piti ilmaista, että "kyllä he ovat parempiakin päiviä nähneet kuin nämä nykyiset ovat." Hän melkein kyyneltyi, ja olisi silminnähtävästi yhdellä purkauksella tahtonut syöstä sisästänsä kaiken sen sanomattoman vääryyden, mitä he olivat saaneet elämässä kokea. Löytämättä sopivia sanoja hän kuitenkin vaikeni, ja otaksuen että Henrik oli ymmärtänyt, puki sanoihin vaan ajatuksensa jatkon:

— Mutta jos maisteria tämä pöytä ei miellytä, niin kyllä meillä on toisiakin. — Hän punastui loukkaantumisesta ja oli heti valmis toimeenpanemaan muutoksen.

— Ei, ei, antaahan olla, — sanoi Henrik.

— Jaha, niinkuin tahdotte, — vastasi hän, oikasihe ihan suoraksi ja läksi ylpeänä aivan kuin syytetty, joka on saanut perättömäksi jonkun kunniallekäyvän herjauksen.

Tämä punatukkaisen Hilman hehkuva aiheeton kiivaus ja tuo erityinen jäykistymisen tapa, kun oli kysymys hänen oikeasta säädystään, oli Henrikille ylen vastenmielinen. Se saattoi hänet semmoiseen inhoon, että melkein raivostutti. Kaikki hänen vanhat vihansa plebeijejä vastaan, s.o. ei alhaisia, vaan semmoisia ihmisiä vastaan, jotka pyrkivät ylhäisiksi, kohdistuivat punatukkaiseen Hilmaan. Ja tämän Hilman tähden oli hänen nykyinen kortteerinsa sitäkin ikävämpi ja vieraampi hänelle — pöydästä huolimatta.

Henrikin omalla pöydällä oli muuten kaikki, mitä hänen vanhasta kodistaan oli enää tallella: kynttiläjalat punertavasta messingistä; kivi, jota pappa oli käyttänyt paperiensa painona, kun hän kuumina kesäpäivinä, istuen paitahihasillaan pöytänsä ääressä, kirjoitteli saarnojansa kaikkialla avattujen ikkunain ristituulessa; taskukellon alus, jossa oli tumman sininen, paikotellen harmaaksi kulunut samettisisus. Sitten oli vielä muita muistoja. Oli suurikokoinen valokuva pappilan rakennuksesta, otettuna rannan puolelta, niin että puutarhan tuuheat, rakennuksen seinää ja verantaa vastaan olevat ruusupehkot olivat mukana. Auringonpaisteella otettu valokuva teki varjon ja valon erotuksen kaksitaitteisessa pärekatossa, räystäissä, pystyynpäin kulkevien vuorilautojen reunoissa ja ikkunain laudoissa erittäin kirkkaaksi. Jokainen lehti erottui ruusupensaissa, ja samoin jokainen pyöreä sorakivi, sillä vähän ruohottuneella hiekkakäytävällä, jonka he pojat olivat mamman iloksi kerran perustaneet. He olivat peranneet lepikköihin ja pensaihin suoran aukon rannalle asti ja hiekkakäytävän tarkoitus olisi nyt ollut ylettyä sinne, mutta se oli takertunut jonnekin suurien leppäkantojen luo ja oli jäänyt keskentekoiseksi, niin että se nyt, ryhdikkäästi alkaen ihan kuistin rappusilta, selvään viittasi aijotun tarkoituksen suuntaa. Sen kauneus oli kuitenkin ollut pienellä päänkallistuksella helposti mieleen kuvailtu. Erittäin elävästi esiintyi valokuvassa myöskin tuo vanha tuttu, syvä räystäs, jonka alle pääskyset kilvan pesivät. Huikeasti huutaen: kivii — kivii, ne piirtelivät edestakasin ryytimaasta yli katon pihalle, ja koko heidän kehityksensä ensimäisistä tulopäivistä asti, uusien pesien laitosta ja vanhoista pesäriidoista, varpusten sekaantumisesta, poikasten syöttämisestä ja ulos katolle houkuttelemisesta aina syksyn suuriin parveutumisiin ja lähtöön saakka oli ollut kotiväen tarkastuksen ja keskustelujen alaisena. Katon alemmassa, melkein pystyyn kulkevassa taitteessa oli pienoinen ikkunakatos ja sisäpuolelta näkyi valkoset uutimet aivankuin missäkin nukkikamarissa. Se oli sisaren kesähuone, sen raukan, joka sitten kuoli parhaassa iässänsä, 18-vuotiaana. Ei ollut jäänyt mitään valokuvaa hänestä. Mutta vaikka Henrik oli hämmästynyt, että sisaren kuva oli ensi päivinä kuoleman jälkeen mielestä aivan kuin poissa, oli se kuitenkin sittemmin itsestään tullut takaisin, ja selvennyt yhä enemmän. Sisarella oli ollut valkonen polkkatukka, joka kiertyi alhaalta sisäänpäin juuri sen verran ettei hiuksen päitä näkynyt. Kaula oli hieno. Kasvot olivat heikon kalpeat ja silmän ympärykset aina punaset. Kun häntä nyt muisteli, täytyi sanoa että hän oli ollut luotu kuin kuolemaa varten: aina hiljainen ja sairasteleva, ei mitään koskaan väittänyt, ei tehnyt tärkeäksi olentoansa, niinkuin semmoinen, joka tietää, ettei hän ole elämää varten, ja sentähden ei koskaan puhu tulevaisuudestansa. —

Isästä sitävastoin oli valokuva, suurempaa kokoa, ja se oli nyt Henrikin pöydällä pienen takaapäin pitelevän messinkitelineen nojassa. Isä oli siinä parraton, kuten oli aina ollut juhlallisemmissa tilaisuuksissa. Tukka oli yksinkertaisesti, suoraan taaksepäin kammattu. Hänellä oli ollut tapa kastaa se joka aamu ennen harjaamista vedellä ja siten totuttaa ankaraan pysymiseen taaksepäin laossa. Jos hän solmiessaan kapsäkkiä tai muuten jossakin liikkeessä sattui saamaan tukkansa pörrölle, katosi hän kamariinsa ja vähän ajan kuluttua tuli takaisin tukka märkänä ja jälleen taapäin silitettynä.

Kaikki pojat opetettiin samaan kampaustapaan ja Henrik yhä vieläkin sitä tarkkaan noudatti ja piti sitä kaiken tukankampaamisen ylimpänä sääntönä. Isällä oli korkea otsa ja hyvin ystävälliset, ohimoiden kohdalla rypistyvät silmät, joka seikka ei mennyt yhteen kasvojen muun ankaruuden kanssa. Leuka oli kuten sanottu, aina puhtaaksi ajeltu, ja se, yhdessä tuon suoran harmaan tukan kanssa, antoi hänen kasvoillensa omituisen, nuorekkaan näön. Kuollessaan hän ei ollutkaan vielä edes kuuttakymmentä täyttänyt.

Mutta paitsi tätä valokuva-muistoa oli Henrikillä isästä vielä toinen, henkinen kuva, jossa isän ulkonainen muoto oli paljon elävämpi ja muuttelevampi kuin valokuvassa. Hiukset olivat siinä kuivuneet, kiillottomat ja pehmeät niinkuin seuraavana päivänä saunan jälkeen. Ei ollut juhlapukua eikä kirkkomieltä. Kaikki se hyvä, mitä isä oli eläessään tarkoittanut sanoa ja tehdä, oli hänen kasvojensa leppeässä ilmeessä eikä siinä ollut sijaa milleen muulle. Tätä kuvaa Henrik säilytti mielessänsä niinkuin jotakin pyhää, ja vaipuessaan sisällisiin tutkistelemuksiin, oli se siinä korkeimman rinnalla, neuvoi samaa, osoitti samaa, oli yhtä sen kanssa. Vielä enemmän: kun kaikkein korkein toisinaan tuntui kovalta suuressa oikeudenmukaisuudessaan, kääntyi Henrik mieluummin isän kuvan puoleen, joka aina silloin olikin vastassa rajattoman leppeine ryppyinensä ohimoissa ja kiillottomine harmaine hiuksinensa, niinkuin saunan jälkeen. Hänpä ei ollut vaativainen, hän koko ajan ikäänkuin selitti, ettei mistään vaatimuksista voinut olla kysymystä, että kaikki ponnistukset ja vaikeudet olivat Henrikin omaksi hyödyksi. Ja ilahutti mielen keskellä itkun halua, sillä järjellähän Henrikin täytyi ymmärtää, että kaikkein korkein, joka oli rakkaus, ei voinut puhua muuta kuin sitä samaa lohdutusta, mitä isäkin.

Äiti oli elossa. Hän asui nyt vanhimman poikansa Johanneksen luona. Johannes oli kappalaisena eräässä kaukaisessa suupohjan pitäjässä; toinen, Gabriel, oli — ikävä mainita — joutunut vähän huonoille jäljille, ainakin harhaan, — hän oli Turussa konetehtaalla jonakin viilarina; kolmas oli tämä Henrik, hän oli yliopistossa lukemassa; neljäs, Uuno, oli maamittarin oppilaana Viipurin läänissä Säkkijärvellä.

Johannes piti oloansa pohjanmaalla ihan väliaikaisena. Hänen toivojensa toivo oli päästä kerran entiseen kotipitäjään Savoon, jossa isä oli kirkkoherrana ollut, ja aikaa myöten takaisin siihen pappilaan, jossa he olivat syntyneet ja lapsuutensa viettäneet. Kirkkoherran kuoltua olivat pitäjäläiset kovasti kehoittaneet Johannesta pyrkimään kotiseurakuntaan ja luvanneet yksimielisesti pyytää häntä papiksensa, jos vaan tulee kysymys.

Näin kirjoitti kerran Johannes veljellensä Henrikille:

"Jospa se aika kerran koittaisi (nimittäin että hän pääsee jälleen kotipitäjään ja saa haltuunsa vanhan kotipappilan)! Ja miksi se ei koittaisi, kun siihen koko elämä tähtäsi. Silloinpa kelpaisi äidin ja kaikkien veljesten jälleen kokoontua yhteen ja jälleen he viettäisivät omalla kotitantereellaan samallaisen kesän kuin oli ennenmuinoin, pääskysten, pihamaan, aittojen, metsien, niittyjen, hevoshaan, omenapuiden, keinun, venheiden, vesien, kahilikkojen kanssa. Eikä tarvitsisi, niinkuin nyt kappalaispuustellin ahtaissa huoneissa, sijoittaa vieraat saliin, jossa vuoteet laitettiin epämukavasti permannolle joka kerta siirtämällä raskasta harmoniota, tunkemalla syrjään helposti horjuvia kukkatelineitä ja muita arkoja juhlahuonekaluja, joka kaikki tuotti suurta hankaluutta, — vaan saisi sijoittaa omaiset tilaviin suuriin vinttikamareihin, joissa saattoi hengähtää ja hoilaistakin. Jos vaikka kaikki pojat silloin olisivat jo naimisissa, riittäisi vanhassa kotipappilassa sijaa yllin kyllin. Jokainen saisi siellä oman osastonsa ja saisi elää vaimoineen ja lapsineen vaikkapa pientä erikoiselämääkin. Yhteisiä olisivat ruoka-ajat, huviretket veneillä, harhailut metsissä, kalastukset, heinänteot, leikkuu — — — Voi, kuka ne kaikki luettelee ne entiset ihanuudet! Jospa vaan saisi edes kerran, vaan kerrankin vielä elää yhdessä niinkuin ennenmuinoin!"

Tämä palautuminen entiseen kotipappilaan oli sekä äidin että kaikkien veljesten yhteinen elähyttävä lempiaate. Kaikki riippui siis vanhimmasta veljestä, Johanneksesta ja hän ei kyllä näkynyt olevan toiveissansa laimistunut.

Tämä aate oli heidän Elsas-Lotringinsa, — niin, se ei ole mikään sanaleikki. Henrik oli kerran kummaksensa huomannut tavattoman yhtäläisyyden ja ymmärtänyt ranskalaiset, — ymmärtänyt kuinka koko tuon kansan elonvoima riippui siitä, että se toivoi kerran jälleen omistavansa sen, mikä oli kadotettu. Ihmiset, jotka eivät ymmärtäneet, sanoivat, että tämä kansa eli kostontunteissansa. Mikä väärinkäsitys! Takaisinvoitto eikä kosto, sen takaisinvoitto, mikä oli menetetty, mikä oli kallis, mikä oli niinkuin osa omasta itsestä! Jollei tätä takaisinvoiton toivoa, niin miksi sitten koko elämääkään! Mutta jos se on välttämättä kostoa, niin kostoa, jonka tarkoitus on jälleen yhdistää erotetut, jälleen kokoonpanna särkynyt, lohdutuksen ja toivon hienoilla kultalangoilla neuloa kiinni, mikä on haavalle repeytynyt.

Ja miksei kostokin! Kaihoisain tunteiden, tyynten kotiunelmain rinnalla puhkesihan raivoisaan myrskyyn Henrikin mieli, kun hän vaan muisti heidän kotipappilassaan pidetyn huutokaupan!

Siitä oli jo viisi vuotta.

Uuno veli, se maamittarin oppilas, oli silloin vasta lyseon viidennellä luokalla. Hänestä ei sitten koskaan tullutkaan ylioppilasta. Henrik oli juuri suorittamassa pääsytutkintoja koulusta, ja näiden ja ylioppilastutkintojen väliajalla oleskeli kotona. Johannes oli myöskin tullut kotiin, samaten Gabriel, se, joka nyt oli Turussa, mutta joka silloin aijottiin maanviljelijäksi ja oli sentähden Mustialassa.

Hautajaismieli isän kuoleman jälkeen ei ollut vielä haihtunut, armovuosi ei ollut vielä loppuun kulunut, — silloin tuli kovin isku. Kuolinpesän velkojat eivät suostuneet mihinkään lupauksiin eikä tarjottuihin takuihin, vaan juonittelivat siksi, kunnes saivat huutokauppakuulutuksen aikaan.

Määräpäivänä tulivat pappilaan jo aamulla pitäjän tavalliset huutokaupanpitäjät: eräs jotenkin renttumaiseksi tunnettu, kaupungissa asuva herrasmies, jolla ei ollut mitään vakituista tointa paitsi tämmöisiä satunnaisuuksia, — ja harmaapäinen, lihava ukko — myöskin jotenkin irtonainen olento, — kasvot ruskeanharmaat, pöhötyksissä, ilman kulmakarvoja ja mitään partaa, silmät lasisina töröttäen ulkona kuopistansa. — (Nyt saattoi Henrik näin arvostella heitä, — silloin oli hän täynnänsä kunnioitusta ja pelkoa.) — Samaan aikaan kuin nämät herrat tulivat, alkoi veräjillä ja portilla ja renkituvan nurkalla näkyä kylän väkeä, ensin vaan piikoja, tuttuja muonamiehiä ja poikia, yhä suurenevassa parvessa sitten pitäjän varakkaampia rusthollareita, jotka tulivat piikaparven läpi ja arastelematta lähestyivät pappilan päärakennusta, joka kerta tuoden perässänsä joukon rohkaistuneita katsojia portilta. Pian oli piha täynnä ihmisiä, niitä istui aitan rappusilla, renkituvan kuistilla, ja nuoria talonpoikia seisoskeli ihan pääkuistin luona, nojaten sen pieliin, poltellen piippujansa ja naureskellen leveästi, kasvot punaisina. Ja tuli olo semmoiseksi, niinkuin ei kukaan olisi tiennyt onko talossa mitään hallitsijaa, ja kaikki, ollen tuttuja keskenänsä tunsivat oikeudeksensa olla niinkuin tahtoivat.

Äiti oli laittanut kahvipöydän herroille ulkomaiseen eteiseen, ja hänen aikomuksensa oli, että sitten mentäisiin renkitupaan toimitusta pitämään. Mutta herrat tulivat itsestään saliin, juotuaan kahvia aivan kuin kotonansa, ja rupesivat kyselemään pesän irtaimistoa tahtoen mennä sitä tarkastamaan. Ja äiti parkaan tuli vähitellen yhtäläinen pelko ja kunnioitus näihin herroihin. Hän ei ollut ajatellutkaan, että huutokauppa tulee kestämään kauan ja että oli tarpeen aamiaiset jopa ehkä päivällisetkin. Mutta nyt kestivät alustavat toimetkin jo niinkauan, että selvästi piti ajatella syöntiä. Joku tuttu, jonka puoleen hän kääntyi neuvoa kysymään, arveli, että olisi käskettävä ruualle ei ainoastaan näitä herroja vaan myöskin muutamia varakkaampia rusthollareita, jotka olivat joko pesän velkojia tai mahdollisia irtaimiston ostajia. Sitäpaitsi arveli sama neuvonantaja välttämättömäksi tarjota ryyppyä ja sitten joko viinaa tai konjakkia kahviin sekotettuna. Paitsi sitä, että se oli yleinen tapa tämmöisissä huutokauppatilaisuuksissa, — sanoi hän, — oli se tarpeen paremman ostohalunkin virittämiseksi.

Äiti hätääntyi. Hän ei ollut tämmöistä yhtään ajatellut. Kuten tavallista, hänen silmänsä menivät hajalle ja posket alkoivat punottaa. Kädet edellänsä, valmiina asiain järjestelemiseen hän, voimatta päättää mikä olisi tärkein ja ensin tehtävä, rupesi hääräilemään yhtaikaa kaikkialla. Sekä äidistä että heistä pojista näytti, että he olivat nyt tietämättään yhtäkkiä joutuneet korkeimman esivallan eteen, joka heitä piti kourissaan, vaati kuuliaisuutta ja ylhäältäpäin katseli kuinka he suoriutuvat tehtävästänsä. Kysymys, kuinka he suoriutuvat, teki tämän hetken elämän tärkeimmäksi ja ratkaisevimmaksi hetkeksi. Sen mukaan kuin äidin pula ehti tulla tunnetuksi ilmestyi yhä useampia neuvonantajia ja apulaisia, alkoivat kuiskutukset ja osaaottavat päänpudistukset nurkissa; muutamat tulivat kyökkiin asti, vihkiytyivät kaikkien erikoiskohtien perille, ottivat tärkeän ilmeen päällensä ja alkoivat puuhata, antaen ylemmyytensä tuntua asiaan vihkimättömien rinnalla. Ihmeellisellä tavalla, tarmokkaiden, kiihkeiden, kekseliäisyydestä kilpailevien kyökkineuvottelujen jälkeen, kun jokainen, aivan kuin kaikki olisi riippunut hänen päättäväisyydestään, huolestunut ilme kasvoissansa, oli rientänyt omalle suunnallensa, — ilmestyi vähän ajan perästä eri tahoilta sekä paistit, lohet, puuttuvat eturuuat että tarpeelliset ryyppyviinat ja konjakki kahvia varten. Nämä viime mainitut oli Gabriel jostain hankkinut. Hän oli tullut hengästyneenä pihan yli, läiskyvät aineet puteleissa. Ja kyökissä nousi vielä suurempi puhelemisen melu, kun jokainen nyt kertoi mistä oli mitäkin saanut ja kuinka vähästä oli riippunut, ettei olisi saanut ja mikäs sitten neuvoksi! Äiti määräsi nyt jokaiselle pojista mitä kunkin oli tehtävä. Johanneksen ja Henrikin oli pitäminen seuraa ja palveleminen tiedonannoilla molempia herroja, avaaminen voudin kanssa aittoja ja ullakoita ja osoittaminen sisällä kaikkien kalleimpien tavarain säilytyspaikkaa; isävainajan kirjastoa, äidin vanhoilla tavaroilla täytettyjä kirstuja ja vierashuoneen ja makuuhuoneen huonekaluja. Gabriel lähetettiin hankkimaan karafiinejä ja viinilaseja ja ostamaan tupakkiaineita. Uuno oli yleisenä juoksupoikana.

Vihdoin kello 11 oli aamiainen onnellisesti katettuna, ruokasalin ovet avautuivat ja mamma ilmestyi saliin, joka oli täynnä istuvaa miesväkeä, naurua, puhelua ja tupakinsavua. — Kuinka pienenä ja näkymättömänä oli kellertävä koti-harmoonio heidän nojaavien käsivarsiensa ja ristiin pantujen jalkojensa keskellä, sinisen tupakinsavun takana, mullin mallin viskeltyjen lakkien alla. Jospa nyt olisi avautunut aurinkoisen kanslian ovi, — sali oli verannankaton vuoksi aina hämärä, — ja pappa tullut sieltä arvokkaana astuen. Hän olisi varmaan, joka suunnalle kumartaen, ystävällisesti ja kummastellen tervehtinyt tätä suurta vierasjoukkoa. Mutta vieraat olisivat kaikki kunnioituksesta hiljenneet ja heidän olisi pitänyt nousta seisaallensa. He olisivat hävenneet eivätkä olisi tienneet kuinka hiipiä pois, he olisivat, piiloutuen toinen toisensa selän taakse, lähteneet ja jättäneet salin tyhjäksi, ja sitten olisi taas pantu järjestykseen ja alettu elää entistä hiljaista elämätä. Mutta ei mitään isää enää koskaan tullut kansliasta. Hän oli poissa. Sen sijaan seisoi äiti hämillään, punottavana ruokasalin avatussa ovessa, aivan kuin anteeksi pyytämässä siitä, että oli saanut aamiaisen valmiiksi ja uskalsi nyt tarjota sitä vieraille!

Vasta sittenkuin molemmat herrat ja muut pöytävieraat olivat ottaneet ryypyn ja tyytyväisinä alkaneet aamiaisen, tuli äitiin ja heihin poikiin rauhallisempi tunne: vieraiden suosio tuntui vähän jo voitetulta ja ne näyttivät rupeavan ikäänkuin kallistumaan talon puolelle. Mitä enemmän toimitusmiehet ottivat ryyppyjä, sitä vähemmän ankarilta ja pelottavilta he näyttivät. Ilomieli oli aamiaisen syötyä kaikissa vieraissa niin vallalla, että olisi luullut heidän valmistuvan tanssikemuihin. Nähtyään kuinka hämillään äiti ja pojat heidän tähtensä olivat, asettuivat kaupunkilaiset herrat vielä enemmän niinkuin kotiinsa ja koettivat alentuvalla tuttavallisuudella lieventää jäykkää väliä. Vanha herra koetti saada erittäinkin Johannesta nauramaan sukkeluuksillensa. Ja Johannes, kiitollisuudesta, nauroi! Kuitenkin oli Johanneksen suu hyvin luonnottomasti viistoon väännyksissä, kun hän, tutkien vanhan herran silmistä oman naurunsa vaikutusta, ääneensä hahatti. Oli Henrikin sitten kaikin voimin koettanut osoittaa, että häntä myöskin nauratti, — ettei heissä kummassakaan suinkaan ollut semmoisia helliä tunteita hajoavaa kotia kohtaan, jotka olisivat estäneet heitä puhumasta pilaa, viheltelemästä ja nauramasta.

Aamiaisen jälkeen alkoi huutokauppa ylimmilleen nousseen iloisuuden, pilapuheiden, sikarinsavun ja rähinän keskellä. Vanha herra rupesi sihteeriksi pihalle tuodun pöydän ääreen. Nuorempi otti vasaran ja rupesi huutavalla äänellä pitämään jotain pilasaarnaa, alkaen sanoilla: "koska me nyt olemme kokoontuneet…" ja höystäen järjetöntä loruansa jokaiselle tunnetuilla sanasutkauksilla. Kaikki nauroivat luonnottoman kovalla äänellä, ja kehuivat hänen suurta kykyänsä huutokaupan pidossa, hän kun ilveili vaan narratakseen ihmiset hyvälle ostotuulelle. Hän huusi vähä väliä nimeltä milloin mitäkin ympärillä seisovista, teki hänet ensin yleisen naurun alaiseksi ja asetti sitten niin, että tämän ei auttanut muu kuin lunastaa itsensä häpeästä korottamalla viimeksi tarjottua hintaa. Näin vähitellen muodostui kaksi puoluetta: ne, jotka olivat hyvillä ostoksilla jo saavuttaneet herrain suosion, — jotka ylistelivät myytäviä tavaroita; ja ne, jotka koettivat pilkata ja alentaa kaikkea, mikä oli vasaran alla. Ja näin pappilan kotoiset esineet joutuivat kaikkien arvostelun, ivan, pilapuheiden ja halveksivien kosketusten alaisiksi. Tämä henki pääsi erittäinkin vallalle silloin kuin vinniltä tuotiin alas romutavarat. Ostajille ne olivat romua, mutta mitä rakkaita kotoisia muistoja ne olivatkaan mammalle ja pojille, koko tuo joukko tuttuja, pihalla nyt niin paljon pienemmiltä näyttäviä kapineita! Siinä oli vanha lintuhäkki, papan entinen viheriäkuuppainen pöytälamppu, sinileimaiset vehnäjauhosäkit täytettyinä mamman höyhenkeräyksillä, vikaantuneita viheriällä veralla peitettyjä nojatuoleja vanhasta huonekalustosta ja puhkimenneitä ruokasalin viiniläisiä tuoleja, sisarvainajalle kuulunut, nyt jo jalaton sohva, hirvensarvet, papan satula, jota hän oli nuorena käyttänyt virkaretkillään erämaissa, kukkavaaseja, hyljätty keltaseksi maalattu rautasänky — se, johon sisarvainaja oli kuollut, kartiineja, lattiamattoja, vikaantunut Runebergin kipsikuva, kylpyamme, jossa mamma oli lapsia kylvettänyt. Tietysti tämä kaikki oli kulunutta, paikotellen särkynyttäkin, mutta juuri tuo kulutus, tuo kotoinen värin poishieroutuminen ja poleerauksen häviäminen olikin niin rakas. Ja kun pienikasvuinen Häyrynen, jonka nuorempi herroista sai pilapuheillansa kiihoitetuksi, tarjosi yhteensä kaikesta 10 markkaa ja huutokaupanpitäjä pudotti mielissään kolmannen kerran vasaransa, tuntui Henrikistä niinkuin osa hänen omasta olemuksestaan olisi irtileikattu ja tehty pilakaupan esineeksi. Hänen täytyi kääntyä poispäin salatakseen kasvoihin pyrkivää tuskaa ja sitä, ettei hän nyt ainakaan olisi milleen asialle voinut nauraa.

Vinttitavarain jälkeen seurasi kaikki vähemmänarvoiset maanviljelyskalut, sitten mentiin vaunuliiteriin ja ilveillen ja väitellen ajokalujen arvosta, soimaten niitä ränsistyneiksi, koputellen, kolistellen trillain pyöriä pysähtyivät rusthollarit pitkiksi ajoiksi turisemaan joutavia ja kilpailemaan sukkeluuksillaan. Isän vanhanaikaiset vaunut joutuivat erittäinkin pilan esineeksi. Neljä hevosta muka piti olla niitä vetämässä, liikkeelle saadakseen. Ja kuitenkin oli aina ajettu kahdella, kun oli käyty naapuripitäjissä vieraisilla serkkujen luona. Huutokaupanpitäjä pani parastaan nostaakseen hintaa, mutta se oli juuri hän, joka kaiken aikaa ylläpiti tuota loukkaavaa ja haavoittavaa pilaa. Pelkästä pulisemisesta oli hänellä vaahtoa suupielissä ja silmät hajalla punasten kasvojen keskellä.

Iltapäivällä myytiin muunmuassa veneetkin, ja viimeiksi hevoset. Karja oli myyty ennen päivällistä. Kun vanhan Pilpan varsaa alettiin tarjota, tuli Uuno ihan vasarapöydän viereen. Ei kukaan huomannut sanomattoman särjettyä ilmettä hänen kasvoissansa, ennenkuin hän, kolmannen vasaranlyönnin perästä, puristi kädellään suutansa, mutta ei voinut tukahuttaa kummallista ääntä sisästänsä: tr-tr-tr, siirsi äkkiä kätensä silmilleen ja päästi nyyhkytykset valloillensa.

— Mitä sinä nyt siinä —! sanoi vieressä seisova Johannes työntäen Uunon taakseen; hän teki niin kuin olisi itseään nuhdellut siinä tapauksessa että olisi itse ruvennut itkemään.

— No, no, — sanoi joku rusthollareista, — pojan on ikävä varsaansa! — Ja kaikki huutokauppaväki alkoi kilvan sääliä poikaa, aivankuin se olisi ollut Johanneksen syy, että hän itki, ja he sitävastoin olisivat olleet armeliaita ja laupeita.

Viimeiseksi, jo hämärtäessä, alettiin myydä sisätavaroita: ensin isän kirjastot ja huonekalut — se keinutuolikin mattoineen, jossa hän, piipun savujen keskellä, oli elämänsä parhaimmat saarnat sepittänyt; — kulunut kirjoituspöytä, jonka kulmista oli irti kiertynyt vaalistuneen viheriä verka, täynnä naarmuja, jotka olivat syntyneet siitä, ettei pappa malttanut olla ottamatta pöytänsä ääreen pienoisia, kun joku tämmöinen ryömi hänen kamariinsa ja nousi pystyyn hänen tuolinsa varaan, syliin pyrkien. Ei malttanut kieltää kolistelemasta imupaperi-painimella, repimästä vähänkin mahdollisia papereja tai hakkaamasta teräväsärmäisellä linjaalilla lovia pöydän reunaan. Pöytä katsottiin nyt niin kuluneeksi ja niin perinpohjaista sekä höyläämistä, lakeerausta että uudestaan verhoittamista kaipaavaksi, että sen hinta nousi vaan 12 markkaan.

Vasta salin huonekaluja myötäessä ehti mamma talousaskareiltansa huutokaupan pitoa lähemmin seuraamaan. Kun pojat hänelle osoittivat mitä jo oli myöty, — kun hän näki sekamelskan pihalla ja aittain tyhjennyksen, näki omat vuosikausien keräykset, onnentoivotuskortit, kirjesalkut, pikkulasten kengät, koltut, vanhanaikasen silkkisaalin, häähameeseen kuuluneet koristukset, luuvarsi-viuhkan, vanhan kynttiläkruunun vitjat, nauhaset, rasiat, helmilangat säälimättömällä kädellä vedetyiksi esiin suurista, punasista, rautahelyillä varustetuista kirstuista, joissa nämä tavarat olivat vuosikausia järjestyksessä maanneet, — vavahti hänen kätensä, jolla hän piteli Uunon kädestä. Mutta hän ei sanonut mitään. Johannes luetteli hänelle myymähintoja. Hänestä olivat useat niin alhaiset, että hän vaikeni vaan sentähden että sanat tuntuivat liian miedoilta ilmaisemaan loukkausta. Hän katsoi pois tavaroista, niiden yli, metsään päin ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

Ihan viime hetkessä sai äiti tietää, että kaikkein rakkaimpia tavaroita saattoi huutaa omakseen tai ainakin siten nostaa niiden hintaa, ja että paras oli kääntyä semmoisessa tarkoituksessa jonkun varakkaamman ystävän puoleen, joka hänen puolestaan ja hänelle huutaisi halutut esineet. Niin oli sitten tehtykin.

Kun ilta oli tullut ja vieraat jo lähteneet, istui äiti näin pidätettyjen ja pelastettujen lempitavarainsa keskellä ruokasalissa, kasvot itkusta punaisina, huokaillen ja toisella kokoon käärityllä nenäliinalla pyyhkien kyyneleitä, toisella, avonaisella, turhaan turistaen kovasta nuhasta tukkoon mennyttä nenää. Hänen tukkansa oli päivän kuluessa joutunut vähän epäjärjestykseen, yksi hieno suortuva roikkui päälaelta yli posken ja kiersi leuvan alle. Hänen silmänsä vilkkuivat toisesta esineestä toiseen, väliin pysähtyivät, väliin kääntyi pää äkkiä aivankuin muistaessa jotakin. Hänen ajatuksensa harhailivat näin sanattomina päivän tapauksissa ja hänen mieleensä muistui jokaisen erityisen esineen kohtalo.

He pojat olivat hänen ympärillään ja äitiä nähdessä heidän suurin huolensa siirtyi myydyistä tavaroista ja hävitetystä kodosta siihen, että — äiti itki.

Gabriel toi sisälle kynttilän. Ei se ollut yhtään hänen tapaistansa, ja hän itse vähän häpesikin tätä huolenpitäväisyyttänsä, ja oli sentähden sihistävinään jotain laulunnuottia, asettaessaan kynttilän pelastetun, nyt alastoman korupöydän lakeeratulle pinnalle.

— Ei, ei, sammuttakaa kynttilä; näin on parempi, — sanoi äiti jonkun ajan kuluttua heräten ajutuksistaan ja jälleen vaipuen niihin.

Kauan aikaa ei puhuttu mitään. Kynttilävalon jälkeen näytti huone pilkkopimeältä, mutta kun silmä alkoi tottua, tulivat esineet vähitellen yhä selvempinä esille. Pimeään olikin jo tullut uutta valoa kuusta.

— Mutta eikö voisi ostaa takasin, sittenkuin me saamme rahaa? — sanoi vielä lapsellinen Uuno, nykien mammaa hameesta.

— He, — naurahti siihen Gabriel.

— Niin, mutta kun Johannes taikka Henrik tulee virkamieheksi ja saa palkkaa? — selitti Uuno.

Kukaan ei vastannut mitään.

— Mamma, mamma, — alkoi hän taas herätellä äitiä hänen ajatuksistaan. — Eikö voisi? Sano nyt mamma, eikö voisi?

— Mitä, lapseni? — sanoi äiti hajamielisenä, irrottaen hetkeksi päänsä kädestä, johon oli sitä nojannut.

— Eikö me voida joskus ostaa takasin niitä tavaroita, niitä mamman kirstuja? Mitä? Voidaanko?

— Ah, lapsi, jätä minut hetkeksikin rauhaan.

Ja hän painoi pään takasin kättä vastaan, huokasi ja rupesi hiljaa edestakasin kiikuttamaan ruumistansa. Hänen kasvonsa näkyivät jotenkin selvään kuutamovalossa. Kyyneleet vierivät jälleen hänen poskiansa myöten.

Lapsellinen Uuno rauhoittui vihdoin. Hetken ajan kuluttua hän lyykistyi jonnekin lähelle lattiata ja sieltä alkoi kuulua hänen sihisevää hengitystään. Hän nukkui.

Gabrielin puolelta ei kuulunut myöskään mitään. Hän oli pannut molemmat käsivartensa pöydälle, jonka ääressä hän istui, painanut päänsä mukavasti niiden päälle ja oli ihan hiljaa, silloin tällöin vaan vetäisten yhtäkkiä henkeensä ja kavahtaen valveille. Luultavasti hän häpesi, että häntä nukutti tämmöisenä surun ja onnettomuuden hetkenä, ja hän teki niin suurta vastarintaa unelle kuin mahdollista. Mutta luontonsa puolesta hän ei ollut altis millekään tunnelmille, niinkuin Johannes ja Henrik.

Kuu oli noussut jo jotenkin korkealle. Sen ympärillä olivat etäiset, liikkumattomat pilvet monenlaisissa valaistuksissa. Lähimpänä kuuta, äärimmäisessä kaukaisuudessa, oli hienot, läpitsensä valaistut, kellertävän valkoset höyhenutuset, pitkinä, ulospistävinä niemekkeinä vaakasuorasti poispäin kuusta. Sitten oli kellertävämpiä ja kokonaisempia muotopilviä, ei niin kaukana maasta, reunat hyvin kirkkaasti valaistuina, ja vihdoin tummia varjopilviä, jotka näyttivät olevan lähellä, ihan tuossa edessä, kun joku palanen niistä erkani ja joltakin syrjältä kirkastui. Tähdet siristivät vaan heikosti voimakkaan kuuvalon rinnalla tumman sinisellä taivaalla.

Haavanlehtikään ei värähtänyt pappilan ryytimaassa, niin oli tyyni.

Ja kun Henrik katsoi sinne ylös, sinne liikkumattomien höyhenpilvien etäisyyksiin, rauhaisiin avaruuksiin, niin syntyi hänessä ajatus: ei siellä ole mitään muuttunut, ei ole mitään rikottu, ei mitään hävitetty, ei mitään muistoja herjattu, kaikki on entisellään, kaikki tallessa, tallessa isä, tallessa keinutuoli mattoinensa, tallessa kuhmuihin mennyt ja pohjasta ruostunut vanha rautainen kylpyamme, tallessa kesä ja pääskyjen liverrykset ja suuri onnellinen, loppumaton kotielämä. Niin valtaavasti tuli tämä ajatus häneen, että hän yhtäkkiä käänsi silmänsä alas taivaan laelta iloisena äitiin, ja odotti, — hänestä näytti, — että äidin olisi pitänyt huokaista pois surunsa ja sanoa rohkaisevasti: "nyt, pojat, riittää jo itkut, mennään kävelemään tielle ja katsomaan kuutamoa, sillä onhan kaikki tallella." Mutta äiti ei sanonut semmoista, vaan itki hiljaa, kuten ennenkin. Kuu valaisi sisälle, ahtautuen epäjärjestyksessä seisovien huonekalujen välitse permannolle. Lakeeratun pöydän jalkakiehkarassa sen valo helkkyi kalpean sinertävänä ja teki surullisen, ikävän rajallisuuden vaikutuksen. Henrik mietti millä sanoilla hän olisi äidille voinut ilmaista oman iloisen lohdutuksen-tunteensa. Ensin hän oli jo rupeamaisillaan puhumaan ihan miettimättä, mutta ei löytänyt sopivaa alkusanaa ja sitten tuntui yhä vaikeammalta keksiä millä tavalla sanoisi, ja vihdoin, mitä enemmän hän ajatteli, kokonaan mahdottomalta. Mutta itse hän jälleen alkoi katsella ylös ja hänelle selvenemistääu selveni, että hänen lohdutuksensa oli todella oikeutettu eikä vaan joku hetken tunnelma. Se oli siinä ajatuksessa, että tuo sama kuu kumotti juuri tähän aikaan yli suuren, avaran maailman, näki tuhansia muita taloja, kyliä, kaupunkeja, pilkisti lukemattomien muiden ikkunaverhojen lomitse sisälle, ja että olihan samallaista monessa muussakin talossa, — mutta kuupa pysyi kuitenkin aina samana, rauhallisena, salaperäisesti lohduttavana. Tai toisin sanoin: se, mitä kuu nyt näki heidän pienen pappilan-ikkunansa läpi, tuossa kun se surullisesti hipasi lakeerattua pöydän jalkaa ja valaisi rajoitettua paikkaa permannolla, ei ollut kuin aivan pienoinen osa siitä kaikesta, mitä se tuolta ylhäältä juuri tällä samalla haavaa näki muualla, ja senvuoksi myöskin kaikki se, mikä oli heille tänäpäivänä tapahtunut ja näytti niin tärkeältä ja ratkaisevalta, ei ollut kuin aivan pienoinen osa siitä suuresta, mikä yhtaikaa tapahtuu. Ja jos tuo kuu on kuollut, niin on joku näkymätön, joka tätä kaikkea yhtaikaa näkee, — semmoinen oli olemassa yhtä varmaan kuin tuo kuu, — joka ei ollenkaan muutu eikä vähene eikä kadota suuruuttansa ja rauhaansa, vaikka mitä tapahtuisi. Tätä juuri oli Henrikistä ihan mahdoton pukea sanoihin. Olisi pitänyt saada äiti ensin huomaamaan kuutamon kauneutta ja rauhaa ja kokemaan juuri samaa tunnelmaa. Mutta ehkä hän saattoi kiertoteitse selittää. Hän aikoi nyt sanoa näin: "minusta näyttää että oikeastaan elämä on jossain tuolla päin (hän olisi osoittanut kädellään kuuhun ja odottanut kunnes äiti olisi katsonut), ja siis meidän ei oikeastaan tarvitse nyt surra." Mutta nämä sanat eivät sentään ilmaisseet sitä, mitä hän tarkoitti, vaan tuntuivat sopimattoman opettavilta. Toinen ehdotus oli tämmöinen: "tuollapäin on kaikki hienous" —, ei: pitäisi sanoa "ymmärrys", siis: "tuollapäin on kaikki ymmärrys" — tai vielä paremmin: "tuollapäin on se, mikä meitä ymmärtää;" voisi myöskin sanoa: "ne, jotka meitä ymmärtävät" ja siten viitata siihen, että siellähän on pappakin ja sisarvainaja. Mutta tämä lisäajatus, että isä ja sisar katselevat paraikaa alas avaruuksista tähän heidän pieneen huoneeseensa, hämmensi Henrikiltä itseltäänkin alkuperäisen ajatuksen, joka oli siinä, että he ja kaikki heidän tapauksensa ja kotisuhteensa olivat vaan pienen pieni osa siitä suuresta elämästä, joka yhtaikaa eli, ja joka sisälsi ja talletti kaikki eikä antanut minkään hukkua. Ja Henrik koetti ajatuksissaan uudestaan pukea tätä sanoihin: "Tuolla on kaikki se hieno, joka meitä ymmärtää — — minä tarkoitan: jätetään vaan tämä pappila, — muutetaan vaan pois täältä, yhä kauemmas ja yhä ylemmäs, ja vihdoin tuonne! — Kaikki nuo raa'at talonpojat, jotka kääntelivät meidän tyynyjämme ja arvailivat romun hintaa, ne jääkööt tähän elämään, jääkööt syömään läskiänsä ja kuorimaan perunoitansa"… — Mutta tämä ajatus meni vielä enemmän harhaan. Tyynen rauhan sijaan Henrik tunsi sen mukana päinvastoin alkavansa yhtäkkiä vihasta kuohua. Ja sitten hän ei enää ollenkaan voinut keksiä mitään sanoja ajatuksensa ilmaisemiseksi. Kuun eteen tuli samassa pieni pilvi ja muutti näkötunnelman. Yhtäkkiä Henrik ikäänkuin kadotti itseltäänkin oman lohduttavan ajatuksensa. Ja niinkuin rintalapsi tarttuu äitiinsä, joka tahtoo häntä vieroittaa, niin haki Henrik takasin tuota kuutamotunnelmaa, joka oli häntä lohduttanut, haki muistista, kun ei sitä enää ollut taivaalla, ja kyyneltyi ilosta, kun luuli sen jälleen löytäneensä. Vaikka hän ei voisi koskaan sitä sanoilla ilmaista, hän kuitenkin tiesi sen: oli olemassa semmoinen lohduttava ajatus, joka saattoi voittaa kaikkein hirmuisimman surun. Ja hän päätti itsekseen näin: on vähän vaarallista koettaa sitä sanoihin pukea.

Silloin tapahtui jotain odottamatonta.

Hänen näin miettiessä Johannes, joka oli istunut sisään päin, selin akkunaan, melkein kertaakaan liikahtamatta ja asentoansa muuttamatta, nousi yhtäkkiä ylös, ja vähän juhlallisesti, nyykäyttäen päätään omien sanojensa vahvistukseksi, sanoi:

— Minä rupean papiksi!

Kumma oli se vaikutus, minkä nämä hiljaisella äänellä, sekasorron keskellä lausutut sanat tekivät Henrikiin ja äitiin. Molemmat he ihan hytkähtivät. Mutta Johannes lisäsi vielä:

— Niin, se on päätetty.

Hyvään aikaan ei äiti puhunut mitään, vaan odotti että Johannes olisi selittänyt. Johanneksen papiksi rupeaminen ei ollut koskaan ennen ollut puheena, semmoista ei kukaan heistä koskaan tullut ajatelleeksikaan.

Isä oli ollut hyvin vapaamielinen uskonnollisissa mielipiteissään. Hän oli köyhtyneen, maalaisen aatelisperheen lapsi ja oli ylioppilaana ollessaan ottanut iloista osaa toverielämään, oli ollut kuuluisa tenori laulukunnassa, lukenut maisteriarvoa varten, aikalailla velkaantunut, kuten kaikki muutkin toverit, ja vasta ihan loppuaikoina yhtäkkiä kääntynyt sisäänpäin. Hänen huolettomat ilopäivänsä olivat nimittäin päättyneet siihen, että hän aivan mielettömiin asti rakastui ylhäiseen, vapaudessa kasvatettuun pääkaupunkilaisneitiin, joka kaikkien suureksi ihmeeksi nyt otti osaa sulhasensa kääntymiseen. He olivat molemmat saaneet jonkinlaisen "herätyksen", kuten silloin sanottiin. Ja ennen niin iloinen tenori erosi nyt yhtäkkiä kaikista laulukunnista ja tovereista ja kummastutti maailman uutisella, että rupeaa papiksi. Nuori morsian puolestaan — vielä suuremmaksi kummastukseksi ihmisille, — oli valmis ikuisiksi jättämään kaikki kaupungin huvit ja vaihtamaan ne hiljaiseen, vaatimattomaan ja hänelle ihan vieraaseen maalaiselämään. Sukulaisten varoitukset eivät auttaneet mitään. Rakastuneet kuvailivat vaan kuinka heidän pappilansa piipusta, luminietosten keskeltä, tyynenä talvisaamuna kerran nousee punertava savupatsas. Ja kaikki oli päätetty, voima vaikeuksia vastaan taattu. Tosin, heidän sitten päästyä vihdoin oman pappilan katon alle, oli huolia, velkasuruja ja todellista puutetta vielä niin paljon, että, talvipyryjen hetkeksi vaijettua ja tuulten tauottua, jos savu pappilan piipusta olisikin joskus patsaana punertanut, eivät he sitä olisi tulleet edes huomanneeksi. Mutta heidän elämänsä vuosien ja vuosikymmenien kuluessa tämän pappilan kotoisissa suojissa oli sitten lasten hoidosta ja niistä luonnollisista, yhä enenevistä iloista, joihin he alussa olivat tunteneet itsensä ikäänkuin pakoitetuiksi tyytymään, löytänyt vähitellen hiljaisen rauhan. Ja sitä olisi todella paraiten sopinut verrata juuri tuommoiseen tammikuun päivänpaisteisessa pakkasessa punertavaan, sinistä taivaanlakea kohden liikkuvaan savupatsaaseen. Heidän välillänsä oli aina ollut jotain sanatonta ymmärrystä, josta eivät lapset täysikäisiksi tultuaankaan päässeet oikein perille. Siinä ei ollut uskonnollisuudella tekemistä. Äiti ei edes puhunut koskaan uskonnollisista asioista. Ja isä puolestaan, vaikka oli mitä ankarimmin vaatinut lapsiltaan rehellisyyttä ja rangaissut valehtelemisesta, oli kaikessa, mikä koski uskonnollisia kysymyksiä, hyvin suvaitsevainen; muun muassa hän oli kerran Johannekselle selittänyt pelkäksi ihmisheikkoudeksi sen, että oli olemassa palkattuja ammattipappeja, semmoisia kuin hän, eikä sanonut pitävänsä pappeuttaan minään Jumalan säätämänä luonnollisena olotilana. Tämä hänen suvaitsevaisuutensa vaikutti, ettei lapsillekaan väkisin tyrkytetty opinkappaleita, ja he kasvoivat iloisessa kotihengessä, ominaistuneissa, sydämmellisissä kotitavoissa, melkein toveruussuhteissa vanhempien kanssa. Koko kasvatus oli tarkoittanut vaan saada heitä rehellisiksi, luotettaviksi ja sääliviksi toisiansa kohtaan, ja melkein ainoa jumalinen tapa, mikä heiltä vaadittiin, oli käsien yhteenpaneminen ennen päivällistä ja sen jälkeen. Kirkossa he tosin myöskin kävivät, mutta enemmän vaan silloin kuin heistä ja mammasta näytti, että papan olisi lystimpi, jos hän saarnansa aikana näki heidätkin siellä.

Kun sentähden Johannes nyt yhtäkkiä nousi seisaallensa ja sanoi: minä rupean papiksi, hämmästytti tämä Henrikiä ja äitiä ennenkaikkea siitä syystä, että se oli niinkuin hän olisi yhtäkkiä ruvennut puhumaan Jumalasta, josta he eivät koskaan ääneen puhuneet. Mutta heti ensi hämmästyksen jälkeen, nämät sanat avasivat heille Johanneksen sydämmen selko selälleen, ja he olivat niinkuin äärettömän aukon edessä, jonne oli pimeä katsoa vaan siksi, että se oli niin syvä ja rajaton.

Johannes ei koskaan arvostellut uskon asioita. Hänessä oli selvään näkyvissä niinkuin kaksi ihan eri Johannesta: milloin saattoi hänen käytöksestään, iloisuudestaan, satunnaisista sanoistaan ja niistä kirjoista, joita hän luki, päättää, että hän tahtoi ajatella hyvin vapaamielisesti, milloin taas hän kulki silmät rypistyksissä, oli hyvin jyrkkä sekä itseänsä että muita kohtaan ja käytti sanoja, jotka selvään ilmaisivat, että hän vaati uskomista johonkin ankaraan käskijään taivaassa. Nuo sanat: "minä rupean papiksi", ne nyt yhdellä kertaa ilmaisivat, että hän todella oli ajatellut kauas yli taivaan lakien ja muodostanut itselleen varman käsityksen jumalasta. Ne ilmaisivat vielä, että hän nyt tunnusti itsensä vaan jälkimäiseksi ja että se ilonen, huolettomassa asennossa istuva, leikkiin valmis Johannes ei enää ollut hän. Juuri tänä iltana, tässä huoneessa, kun äiti toivottomasti itki eikä pitänyt mitään lohdutusta mahdollisena, oli hän siis asettanut koko oman elämänsä vaa'alle, punninnut kaikki, mitä siellä oli tärkeintä, tehdäkseen yhdessä hetkessä päätöksensä. Nopeata, kiihoittunutta ja varmaan hyvin tuskallista sieluntaistelua oli tarvittu, ennenkuin hän saattoi nousta ja lausua nuo ratkaisevat sanat.

Mutta kun ne nyt kerran olivat lausutut ja kun hän oli lisännyt: "niin, se on päätetty", loisti hän tyytyväisyydestä, niinkuin kestetyn tuskallisen leikkauksen jälkeen. Hän seisoi siinä niinkuin sankari, joka on voittanut juuri silloin kuin tappiosta jo kaikki olivat varmat, — antanut itsensä voiton hinnaksi. Äiti nousi seisaallensa, tuli ihan Johanneksen luo, pani yhtäkkiä kätensä hänen olalleen ja purskahti hillittömään itkuun, ihan toisellaiseen kuin äsken, itkiessään myytyjä huonekaluja. Heillä ei ollut koskaan ollut tapana ulkonaisesti osoittaa tunteitansa, ja sentähden oli äidin kosketuksessa — se tuli kömpelösti ja niinkuin liian äkillisesti — jotakin tavattoman liikuttavaa. Johanneksen sanat saivat sen kautta vieläkin suuremman merkityksen, se oli niinkuin sinetti niiden alle. Ja heidän edessänsä sinä silmänräpäyksenä häämöitti uudet elämän mahdollisuudet ja uudet toivot.

Niin oli sitten käynytkin, että Johannes oli ruvennut papiksi. Kahdessa vuodessa hän oli suorittanut kaikki tutkintonsa ja joutui papin-apulaiseksi kauas Pohjanmaan pitäjään, ja puolen vuoden perästä sieltä kuului, että hän oli mennyt kihloihin erään pohjalaisen neidin, Alina Bäckin kanssa, joka oli naapuripitäjän vallesmannin tytär. Johannes pääsi pian vakinaiseen apulaisen virkaan, mutta yhä vaan pohjanmaalle, vähän vaan etelämmäksi ensimäistä paikkaa. Kun häät olivat vietetyt, muutti äiti Johanneksen luo, elettyään siihen asti siirtolaisena eri sukulaisten kodeissa.

Henrik ja muut veljet eivät olleet tavanneet Johannesta siitä saakka kuin tämä oli lähtenyt pohjoiseen päin, mennyt naimisiin ja perustanut siellä kodin, siis lähes neljään vuoteen.

Mutta nyt tänä kevännä olivat he Uunon kanssa sopineet tavata toisensa lukukauden loputtua Helsingissä ja lähteä yhdessä pohjanmaalle Johannesta ja mammaa katsomaan. Mutta Uunoa ei Henrik ollut nähnyt viiteen vuoteen.

II LUKU.

Äsken vielä he juoksivat kaikki neljä, huristaen kuin peltopyyt, pihamäeltä alas uimarantaan. Nyt he olivat viskatut maailmaan eri tahoille, siroitetut erille toisistansa, ja ihan kuin tahallisesta kohtalon oikusta he olivat päälliseksi joutuneet jokainen mitä vieraampiin oloihin: Johannes aukealle pohjanmaalle, — joka heistä enin Savon metsäisiä mäkiä ja vilppaita vesiä rakasti; Gabriel Turkuun konetehtaaseen, — joka ei malttanut kahta viikkoa pysyä naapuripitäjässä serkkujen luona, vaan jo ikävöi kotikujia, tallia ja punaista renkitupaa; Uuno virkamieheksi Viipuriin, — joka vasta ikään vielä oli veljien kurin- ja käskynalainen, ja Henrik Helsinkiin rikkiammuttujen kivimöhkäleiden, alituisesti pauhaavan meren ja kalliosärkkien ääreen, issikan, hänen tyttärensä skaalojen ja punatukkaisen Hilman seuraan.

Jos ei olisi ollut sitä elähyttävää toivoa ja päämäärää, että kerran sitä vielä jälleen kokoonnutaan vanhaan kotiin, niin olisi ainakin Henrikistä tuntunut hänen elämänsä olot, semmoisiksi kuin ne olivat muodostuneet, jotenkin epätoivoisilta.

Omituisessa ristiriidassa hän oli elänyt nämä viisi vuotta. Ei hän mitenkään voinut päättää miksi hän oli tuleva. Tämä kysymys, josta kaikki muut näyttivät niin helposti selviytyvän, tuntui hänestä ihan mahdottomalta ratkaista. Ja sitä mahdottomammalta mitä totisemmin hän sitä ajatteli. Usein hän iloisena hetkenä toverien seurassa ja heidän puheittensa vaikutuksesta oli jo päättävinään, mutta yksinäisyyteen päästyä ilmestyi ihan odottamattomia vastasyitä, jotka kumosivat päätöksen.

Hän oli alkanut filosofialla ja arvellut, että samalla kuin hän lukee sitä omasta sisällisestä halustaan sattuu niin onnellisesti, että erään kirjamäärän luettua voipi saada laudatuuri filosofiassa, ja sitten tarvitsee lukea vaan muutamia lisäaineita saadakseen filosofian kandidaatin arvon. Mutta sen saavutettua olisi avautunut tilaisuus henkensä elättämiseen monella eri tavalla. Näin hän luuli ajatuksissaan ratkaisseensa tuon vaikean "leipäkysymyksen". Alan valitseminen leipäkysymyksen perustuksella tuntui nimittäin hänestä epärehelliseltä, mutta eihän ollut hänen syynsä, että nyt filosofia, jota hän luuli rakastavansa enemmän kuin mitään muita tieteitä, samalla valmisti hänelle tilaisuuden henkensä elättämiseen.

Niinpä hän siis alkoi filosofian historialla:

Siellä oli ensin puhe siitä, mitä vanhat tietoviisaat pitivät alkuaineena, — mikä piti vettä, mikä tulta, mikä mitäkin. Henrik ymmärsi hyvin, että kysymys oikeastaan oli kaiken alkuperästä, s.o. jumalasta, ja häntä heti sykähytti ajatus, että filosofia siis oli oikeastaan tutkistelu siitä, mitä jumala on, jumala ja ihmiselämä. Niin että ensi rivit luettuaan hän tuli ihan haltioihinsa. "Jos minä saan valita tehtäväksi tutkia näitä asioita ja elää siitä, niin voinko mitään parempaa toivoa. En. Minä olen siinä löytänyt elämäni. Minulla on tekemistä tässä maailmassa, kaikki minulle hymyilee, minulla on tarmoa loppumattomasti." Näin ajatteli Henrik ja tässä ensi huumauksessa hän kirjoitti kirjeen kotolaisille, jossa selitti millä innolla hän oli filosofiaa ruvennut lukemaan, sekä mainitsi myöskin, että hän maisteriksi päästyään antautuu luultavasti opettaja-uralle.

Tämän hän kirjoitti kotolaisten lohdutukseksi, sillä kokonaisen vuoden hän oli horjunut eri tieteiden ja eri alojen välillä voimatta tehdä mitään tiliä aikeistansa.

Mutta tämä kaikki oli vaan ensi innostusta.

Kuumeentapaisella kiireellä oli Henrik, seuraamatta yliopistoluentojen menoa, lukea hotkaissut filosofian historian pääpiirteet. Erikoisuuksiin hän ei voinut vajota, sillä hänen palava mielenkiintonsa yhä piti esillä pääkysymystä: mitä on jumala ja mitä elämä? Hän vaan riensi eteenpäin vanhasta ajasta uusimpaan aikaan asti ja pysähtyi Kantiin.

Kant vastasi hänen kysymyksiinsä, että on ihan mahdotonta mitään tietää jumalasta, ja todisti että se on mahdotonta. Ja Henrik ymmärsi tämän todistuksen niin selvästi, ettei hän voinut lukea eteenpäin. "Mitä varten lukea filosofiaa, jos on mahdoton saada mitään tietää siitä, mitä jumala ja mitä ihmiselämä ovat?" Ne sivukysymykset hyveistä ynnä muista eivät huvittaneet häntä pääkysymyksen rinnalla.

Yksi asia kehotti kovasti lukemaan sittenkin filosofiaa: Henrikille oli Kantin lukemisesta niin suurella voimalla selviytynyt filosofian probleemi, että oppia maisterintutkintoa varten vaadittu kurssi näytti nyt ihan vähäpätöiseltä asialta, muutaman kuukauden työltä.

Mutta kun hän ryhtyi tähän työhön ja alotti jälleen alusta, pannakseen mieleen kaikki Xenofoneet, Empedokleet ja Anaxagoraat, kadotti hän heti sekä mielenkiintonsa että lukuhalunsa. Yhtäkkiä rupesi leipäkysymys jälleen kummittelemaan ja vaivaamaan. Tämä työ alkoi hänestä näyttää epärehelliseltä, koska sen tarkoitus silminnähtävästi ei enää ollut muu kuin maisteritutkinnon suorittaminen.

Seuraavana vuonna hän, ilmaisematta omaisilleen muuttuneita suunnitelmiaan, koetti lukea teologiaa, mutta ei löytänyt siitä mitään vastausta sen lisäksi, minkä hän jo pääkysymykseensä nähden oli ennen uskonnosta tiennyt. Se oli sitä samaa, mitä pappa oli joka sunnuntai saarnannut ja pitänyt kansan vuoksi välttämättömänä, vaikkei omille pojilleen tahtonut "tyrkyttää". Ei Henrikin juolahtanut mieleenkään, että se Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin jumala, josta pappa oli saarnannut, olisi ollut missään yhteydessä hänen sisällisen kysymyksensä kanssa. Hän oli ruvennut teologiaa lukemaan ainoastaan nähdäkseen oliko siinä jotain enempää kuin papan saarnoissa kansalle. Ja hän näki aivan pian, ettei ollut. Hän päätti, että kaikki on niinkuin olla pitää: teologia on lähdetiede papeille, joiden täytyy opettaa kansaa. Ja hän pani sillä teologiset kirjat kiinni; niillä ei ollut mitään yhteyttä hänen sisällisen kysymyksensä kanssa.

Mutta näissä tutkistelemisissa ja epäilyksissä oli mennyt taas yksi vuosi. Se meni yhä vielä filosofian kontolla, sillä olihan teologiakin vähän sinnepäin. Leipäkysymys vaan sukelsi esiin entistä uhkaavampana: kaksi vuotta olet sinä antanut mennä omiin mietteihisi, etkä ole tullut hituistakaan lähemmäksi Minua! — Toisinaan tämä ajatus ihan vapisutti. Sen edessä seisoi niinkuin rikoksellinen Majesteetin edessä. Uskallatko elää ja ajatella Minun ohitseni!

Sitten seuraavana vuonna Henrik luki luonnontieteitä ja rupesi ajattelemaan toiseen tiedekuntaan muuttamista. Hänellä ei ollut enää sitä rauhaa, mikä oli filosofiaa lukiessa. Hän heittelihe sinne tänne löytämättä perustaa. Mitä ikänä hän otti eteensä, siinä heti avaantui ääretön pohjattomuus, että ainoastaan silmät kiinni olisi saattanut kurssikirjoja eteenpäin lukea. Se kaikki tuli siitä, että hän tätäkin ainetta luki taaskin oman kysymyksensä tarkoituksessa. Hän alotti Darwinistä ja Haeckelistä, ja päästyään kehitysopin perille ei taaskaan nähnyt minne mennä eteenpäin. Sinä vuonna hän tosin koetti luopua tuosta haittaavasta "kysymyksestään", joka teki hänet niin erilaiseksi kuin kaikki muut. Hän koetti tehdä niinkuin muut olivat tehneet: lukea luonnontieteitä huolimatta siitä mihin ne vievät ja mitä ne selittävät. Erittäinkin sai hänet tähän suuntaan se ajatus, että luonnontieteet olivat välttämättömät lääkäriksi aikovalle, siis ainakin se, joka aikoo lääkäriksi, saattaa niitä lukea hakematta vastausta mihinkään kysymyksiin. Ja lääkärihän tekee työtä lähimmäisensä auttamiseksi eikä välttämättä leipää saadakseen. Sovittaen tämän itseensä hän nyt ajatteli: jospa minäkin rupeaisin lukemaan luonnontieteitä huolimatta kysymyksestäni, vaan tullakseni luonnontieteen opettajaksi, olisiko se työtä leivän vuoksi vai ei? Ja hän päätti, että hän epäilemättä palvelisi sillä lähimmäisiä, sillä luonnontieteet ovat kieltämättä hyödyllisiä kaikille ja lääkäreille välttämättömiäkin. Tyytyen tähän hän nyt ensi kerran antautui erikoistyöhön ja alkoi tuntea jonkinlaista tyytyväisyyttä. Toverilleen hän saattoi sanoa, kun illalla tapasi Aleksanterinkadulla: olenpa tehnyt aikalailla työtä tänäpäivänä. Ja hän tunsi omituista, suloista hengen yhteyttä kaikkien työtätekevien, koko tuon kiehuvan, kuohuvan maailman kanssa. Hän myöskin, niinkuin kaikki muut, rupesi leikkimään ateistia, alkoi käyttää hyväkseen tarjona olevia nautintoja, teki sievoisen velan tulevan opettajatoimen varalle ja uskoi toverejansa, jotka väittivät että nuoruuden pahe on vaihdettava säännölliseen sukupuoli-elämään, vaikkakin ulkopuolella avioliittoa.

Mutta ennenkuin hän ehti toteuttaa uutta vakaumustaan siihen määrään, että olisi myöskin tottunut uusiin elämäntapoihin, ennenkuin hänelle oli ehtinyt kasvaa vatsaa, kääntyi kaikki jälleen toisin päin.

Silloin hän oli jo viidettä vuotta yliopistossa. Hän istui silloisessa suuressa huoneessaan pöytänsä ääressä ja ajatuksissaan katseli ulos kattojen harjoja ja savupiippuja. Ilta-aurinko pyyhkäsi heikosti kaikkia kattoja, ja koko maailma ja elämä tuntui yhtäkkiä niin perin katoovaiselta.

Silloin tuli Henrikiin tämmöinen ajatus:

"Lukisinko minä luonnontieteitä ja aikoisinko ruveta niitä opettamaan, jos olisin varoissa ja saisin tehdä mitä tahdon?"

Ensin hän oli valmis vastaamaan: miksen? Mutta sitten hänen piti ihan itsekseen punastua, kun hän ei sen paremmin osannut mennä sydämmensä pohjaan. Tietysti hän ei opettaisi siinä tapauksessa luonnontiedettä, vaikka se kyllä saattoikin olla hyödyllistä erittäinkin kaupunkilaislapsiin, jotka eivät osanneet erottaa varista haukasta. Hän ihan varmaan tutkisi omaa pääkysymystään, jos hän voisi tehdä todella mitä tahtoo. Mutta sen sijaan kuin tutkia oman sydämmensä kysymystä hän oli tullut ateistiksi ja oli suinpäin kiinni leipätyössä, oli tehnyt velan vastaisten tulojen toivossa. Ja uudestaan hänen piti punastua, tällä kertaa siihen määrään, että hiki nousi otsalle. Hän säikähti niin, että hänen piti turvautua vanhaan keinoonsa: panna kädet ristiin ja ruveta puhuttelemaan näkymätöntä olentoa, — sitä samaa, jonka hän oli itse muodostanut itselleen tuona onnettomana kuutamoyönä keskellä hävinneen kodin sekasortoa.

Ja hän lupautuikin takasin tälle jumalalle tuntematta mitään pelkoa, vaikka tiesi, että kaikki oli sen johdosta jälleen muuttuva. Hän vaan kysyi itseltään: mitä minun nyt siis on lukeminen, että voisin olla rehellinen omalle itselleni ja kuitenkin tulla toimeen ja maksaa velka? Mutta siitä korkeasta mielialasta, mihin rukous oli hänet nostanut, hän ei löytänyt vastausta tähän kysymykseen. Mitä enemmän hän ajatteli lukukysymystä, sitä suurempaan ristiriitaisuuteen ja epäselvyyteen hän tunsi alenevansa. Ihan näytti jo siltä kuin jumala olisi ollut väliäpitämätön siitä, mitä hän lukee. Silloin hän ihan epätoivoissaan ja melkein ääneen sanoi: mutta enhän voi maksaa velkaa, jos luen omin päin! Mutta ei hän saanut mitään vastausta tähän suoraan kysymykseen, päinvastoin hänestä tuntui niinkuin hänelle olisi vaan sanottu: ajattele itse.

Ja hän rupesikin ajattelemaan itse. Ensiksikin kävi nyt selville, että ainoa keino velkaa vastaan oli menojen äärimmäinen supistaminen, se on: tyytyminen vähimpään. Aina hän pikkuisilla syrjätoimillakin saattoi ansaita hiukan enemmän kuin minkä kulutti, sillä hän tiesi, kuinka äärettömän vähän hän tarvitsee, jos vaan niikseen tulee. Tuo yritteleminen: kuluttaa äärimmäisen vähän, oli joskus häntä huvittanutkin. Ja jos nyt velasta pääseminen todella olisi kysymyksessä, niin saattoi hän sitä ihan vaan urheillakseen ruveta lyhentelemään milloin markalla milloin kymmenellä. Niinpian kuin hän oli tämän ajatellut, oli hänelle ihan selvä, että velasta pääseminen täytyi heti tulla yhdeksi hänen tarkoituksistaan, ja koko tuo entinen suunnitelma: tehdä vielä lisävelka, että pääsisi ensin tuottavaan paikkaan, näytti hänestä jo ilmeisesti väärältä. Tämä tienhaara oli sellainen, että toinen tie vei hänen sydämmensä halua, yksinkertaisuutta ja kieltäytymistä kohden, toinen taas ajallista tulevaisuudenkuvaa kohden ja lupaili nautintoa ja keveyttä elämässä. Ei Henrik kuitenkaan epäillyt kumman valitsisi, heti kun hän vaan oli selvyyteen päässyt, että siinä todellakin oli kaksi eri tietä. Hänelle oli vielä epäselvänä ainoastaan seuraava seikka: Kun hän nyt velkansa maksamiseksi ryhtyy syrjätöihin rahan ansaitsemista varten, niin minkälaatuinen on oleva se päätyö, joka ei saa tarkoittaa toimeentulokysymystä, vaan ainoastaan hänen sydämmensä kysymystä?

Henrik jätti tämän seikan tuonnemmaksi, arvellen että kyllä se itsestään sitten selviää. Ja hän siis ryhtyi ensiksi hankkimaan syrjätöitä, ja rupesi heti hommaamaan itselleen halvempaa kortteeria.

Kortteerin hän löysi syrjäisen merikadun varrella, juuri sen kortteerin, missä hän nyt asui. Eikä kestänyt kauan ennenkuin hän oli haalinut itselleen kaikellaisia syrjätöitä joka taholta: oli hänellä käännöstöitä, oli korjauksia, oli yksityistunteja. Ja kaikki tämä puuha innostutti ja huvitti häntä. Tuli kunnianasiaksi ehtiä jokapäivä kaikki säntilleen ja vielä vähän lisäksi ja seuraavana päivänä vielä vähän entisenkin lisäksi. Hän oli laskenut, että jos näin asiat menee, niin velka pitäisi olla maksettu viidessä vuodessa. Mutta nyt hän joka päivä ponnisti voimiaan, että tuli tehtyä hiukan ylimääräistä, ja häntä huvitti ajatella että hän ikäänkuin salaa itseltänsä — kummastuttaa itsensä sillä, että suorittaakin velan ylimääräisten säästöjen avulla ennen tätä aikaa. Hän oli niin innoissaan näistä monimutkaisista ansio- ja säästöaikeistaan, että iltasin vielä sänkyyn tullessaan hän kuherteli niiden kanssa ja usein ei tahtonut saada niiltä unta. Ja hän kun oli pelännyt, että kenties hän oli laiska, ja että siinä muka saattoi olla koko vika hänen saamattomuuteensa lukuasioissa! Nyt hän toki näki selvästi, että hän oli ahkerampi kuin kukaan. Mutta taaskin tuli odottamaton keskeytys. Kerran hän itse huomasi kuinka hänen kaikki ajatuksensa olivat nyt kohdistuneet yksinomaan tämmöisiin rahanansio-kysymyksiin. Hän oli nimittäin tullut ajatelleeksi, että sittenkuin hän on velkansa näin maksanut, niin hän alkaa samalla tavalla säästää itsellensä vielä pientä summaa —. Edemmäs ei tarvinnut ajatella: Hän säpsähti, että tämä ajatus oli tullut hänelle niin luonnollisena ja niin viattomassa muodossa, ja sehän sisälsi kumminkin juuri sitä, mitä hän oli paennut. Panna kaikki ajatuksensa velan maksamiseen tai panna kaikki ajatuksensa omaisuuksien keräämiseen, — mikä eroitus oli näiden kahden asian välillä? Hän vihasi jälkimäistä niinkuin myrkkyä, mutta edellinen ei ollut yhtään parempi, sillä sekin anasti kaikki ajatukset. Ja Henrik näki nyt ihmeekseen, että hän oli todella aivankuin tottunut olemaan ihan ajattelematta niitä sydämmen asioita, joiden nimessä hän muka velastansa tahtoi päästä. Hänen ei ollut koko tänä aikana kertaakaan edes mieleen juolahtanut kysymys: mitä on jumala ja mitä tämä ihmiselämä. Taas oli mennä kaikki työhalu. Hän tiesi hyvin, että hänen täytyy ottaa asia tarkan punnitsemisen alaiseksi, sillä se ei ollut ajateltu loppuun, vaan jäänyt kesken. Mutta peläten, että tämä punnitseminen tulee vaikeaksi ja ehkä viepi vielä suurempiin mullistuksiin, hän jätti sen yhä tuonnemmaksi.

Monta päivää hän oli peräkkäin ihan työtönnä ja, välttäen ajatuksiinsa vaipumista, vaan vihelteli, käveli kaduilla ja haki ulkonaista mielenvirkistystä.

Näin eräänä iltana tultuaan kotiinsa hän heittäytyi pitkäkseen sängylle, ja tahtoen yhä lykätä ratkaisevan ajattelemisen tuonnemmaksi otti pöydältä ensimäisen käteen sattuneen kirjan. Se oli Flammarionin "Bebodda verldar", jonka hän oli joskus lainannut tuttavaltaan, mutta jättänyt tähän asti lukematta.

Tämän kirjan johdanto alkoi näin:

"Kun lähemmin tarkastaa ihmisten nykyistä mielialaa, näkee heti että he ovat kadottaneet muinaisen uskonsa ja varmuutensa, — että meidän aikamme on taistelujen aikakausi, että ihmiskunta huolestuneena odottaa semmoista uskonnonfilosofiaa, mihin se voi jälleen luottaa."

Tämä vähän vavahutti Henrikiä, sillä se saattoi olla ajatusten johtolankana niihin ajatuksiin, joihin hän ei tahtonut vielä tulla. Mutta samalla häntä viehätti tuossa lauseessa se, että siinä oli sattuvasti juuri hänen oma monasti tuntemansa asia lausuttu: filosofian ja uskonnon ykseys.

Ja nyt seurasi kirjassa mahtava kuvaus uusista aurinkokunnista, kiertotähdistä, asutuista maailmoista, joissa elämän täytyi sykkiä voimakkaammin ja rikkaammin kuin meidän pienellä maapallollamme. Koko taivas tuntui aukeavan, ja oli aivan kun sieltä olisi tulvannut ihan uutta uskon ainetta. Henrikin oma, unohdettu tähtitaivas! Taas tuli eteen lapsuuden jumalankuva, ainoastaan äärettömän paljoa suurempana ja mahtavampana.

Henrikin valloitti omituinen mieliala: "Sieltähän minä ennenkin löysin jumalani, sinä onnettomana huutokauppa-yönä, ja sieltä se on löydettävä eikä mistään muualta," ajatteli hän.

Ja kun hän luki myöhään yöhön tätä kaunopuheliasta kirjaa, oli vihdoin niinkuin hän ei enää olisi mitään omia ajatuksia tarvinnutkaan, vaan kaikki selvinnyt itsestään.

Hänessä heräsi yhtäkkiä aate, että hän rupeaa tähtitiedettä tutkimaan tämmöisessä uskonnollisfilosoofisessa tarkoituksessa.

Sillä hetkellä sydän sykki melkein kuuluvasti. Hän antautuu niinkuin Flammarion pimeän yötaivaan mittaamattomiin syvyyksiin, hän on tekevä ahkeraan työtä, hän ei ole perääntyvä minkään vaikeuksien edestä, mutta aina on hänen tähtitieteellisen työnsä pohjana oleva tuo suuri, aatteellinen tarkoitus: kaikkivaltiaan tutkiminen.

Ja leipäkysymys, se järjestyi tällöin ihan itsestään. Joku pieni palkka observatoorio-työstä, siinä kaikki, mitä Henrik tarvitsi, sillä hänhän tyytyi niin tavattoman vähäiseen, kun vaan löysi oikean alansa ja mieluisensa työn. Henki kasvakoon, liha vähetköön!

Heti kun Henrik oli näitä asioita ajatellut, tuntui hänestä kaikki muu työ ihan sopimattomalta hänelle eikä häntä mikään muu olisi voinut enää viehättääkään.

Hän hankki itselleen myöskin muut Flammarionin teokset ja luki niitä innokkaasti. Niiden huutomerkeillä, tuhansilla superlatiivisilla apusanoilla varustetut kaunopuheliaat lauseet eivät vaivanneet häntä, sillä hän alusta asti innostui itsestään juuri siinä kohden missä kirjoittajakin ja tuntuivat siis kaikki huutomerkit olevan ihan paikallaan.

Tämä aika oli melkein onnellisin, mitä Henrik oli koko yliopistossa-olonsa aikana viettänyt.

Tahtomatta antautua tutkimaan oliko hän saavuttanut ehdottoman varmuuden hän luuli tuntevansa, että se hänellä oli, ja piti siis lähempää ajattelemista tarpeettomana.

Kun tähän tulee lisäksi, että kevät oli ihan jo käsissä ja siis saattoi minä päivänä tahansa odottaa Uunoa Viipurista heidän lähteäkseen yhdessä pohjanmaalle äitiä ja Johannesta katsomaan, niin alkoi Henrikistä näyttää ikäänkuin kaikki olisi nyt selvinnyt ja valennut, ja kaikki vaikeat miettimiset ikuisiksi häipyneet hänen tieltään.

Ja oli vielä kolmaskin seikka, joka Henrikistä tuntui hauskalta. Se oli, että hän nyt keväällä, koko vuoden kärsittyänsä, vihdoinkin pääsee irti tästä hänen ikävästä kortteeristaan ja viimeisiä kertoja enää näkee vastenmielistä, punatukkaista Hilmaa.

Hän melkein tahallaan haastoi pientä riitaa talonväen kanssa, "sanoi ylös," ja vähää ennen Uunon tuloa muutti tavaransa väliaikaisesti kesänajaksi yksikerroksiseen hienoon puurakennukseen Punanotkonkadun varrella, josta kortteerista hänen toverinsa oli matkustanut pois.

III LUKU.

Uuno tuli Säkjärveltä päivettyneenä ja pulleana. Hänen silmäinsä valkuaiset välähtelivät tummain silmäkulmain ja sinisten silmäkehäin ohella, ja hänen raikas naurunsa pyöristi punasenruskean poskilihan ja paljasti hänen hyvät hampaansa. Hän oli aivan miehistynyt ja puhui Henrikille aikaihmisen asioita. Riemulla hän kertoi niistä monista maamittarielämän yhteydessä olevista seikoista, joista he eivät Henrikin kanssa koskaan ennen olleet puhuneet. Henrikiä vähän nauratti tämä asia; nauratti se, että tuo lapsukainen, jota vielä ihan äskettäin oli pitänyt torua ja käskeä, nyt näytti kokonaan unohtaneen vanhat välit, puhui kovalla ja nauravalla äänellä kaikellaisista toverien kepposista ja omista virkatoimistaan, naputteli niinkuin ainakin mies, tupakin hiveniä pois paperossin kannasta, pisti paperossin hampaittensa väliin, alkoi sitä silmät rypyssä sytytellä mutta jatkoi samassa hampaat yhteen litistettyinä puhettansa niinkauan kunnes tulitikku ehti sammua, raapaistakseen sitten muka hermostuneesti tulen toiseen tulitikkuun.

Uunolla ei ollut "virkavapautta" muuta kuin kaksi viikkoa, — mutta tämäkin oli hänelle vaan lisäsyy puhua kovalla äänellä ja olla tyytyväinen. Hän aikoi käyttää tuon lyhyen ajan sitä hupaisemmin, laski tarkkaan (yhä samalla rähisevällä äänellä) kuinka monta päivää menee menomatkaan, kuinka monta paluumatkaan ja kuinka monta päivää saa siellä oleskella. Hän veti esiin matkailija-kirjasen, aikatauluvihon junankulkuja varten, — tietysti ne kaikki hänellä olivat, — toimitteli, suunnitteli, ja kaikki oli hänellä kohta valmiina ja selvänä.

— Milloins myö sitt' männään? — sanoi hän; tietysti hän oli jo ehtinyt omistaa viipurilaisen murteenkin.

— Perjantaina, — sanoi Henrik ehdottelevasti ja epävarmasti. Uuno sanoi: Jaha, jaha! — Ja kohta oli Uunolla kaikki järjestettynä niin, että juuri perjantaina eikä minään muuna päivänä olisi enää ollut mahdollistakaan lähteä. Sormet tulivat avuksi: Kahdeksan päivää hänelle jää siellä-oloa varten, lukien maanantaista, jolloin he saapuvat perille. Ja hyräillen ja tavoitellen matalimpia basso-äänejä hän mennä pyyhkäsi kaupungille asioilleen niin että ovet vaan paukahtelivat hänen jäljessään.

Vasta perjantai-aamuna, kolmannen luokan vaunussa he varsinaisesti tapasivat toisensa. Kun he istahtivat vastakkain veti Uuno viimeisessä hetkessä entisellä nopealla ja meluavalla tavallaan Henrikiä mukaansa ikkuna-aukkoon ja osoittaen asemasillalla kävelevää kevytmielisen näköistä lettiniekka-neitiä sanoi:

— Kasso tuota kui se on sorja, — voi, voi, kui se on sorja!

— Tycker du värkligen att den där är vacker? — sanoi Henrik. Ja se, että hän käytti heidän vanhaa äidinkieltänsä, jolla he vaan joskus vaihtoivat kaikkein sisällisimpiä ja ihan kotoisia asioita, vaikutti että Uuno heti paikalla herkesi kurottamasta ulos, jätti ikkunan, istui Henrikiä vastapäätä ja junan lähtiessä liikkeelle he ensi kerran katsahtivat toisiansa silmiin.

Juna alkoi vauhdin lisääntyessä meluta niin, ettei heidän tullut sillä kertaa mitään sydämmellisempää puhuttua. Ja niin Uuno veti taskustansa Suomettaren, jonka oli ostanut asemasillalta, pani tummareunaiset rillit nenällensä — sekin oli aivan uutta Henrikille — ja alkoi suustansa ruuan jätteitä mauskutellen lukea lehteä. Pian hän oli löytänyt mieleisensä palasen ja jo nauroi niin että vatsa hytkyi. Suomettaren Matti löylytteli Päivälehteä, joka silloin oli äskettäin syntynyt, todistellen tämän viikinkiläisyyttä.

Kun Henrik ei nauranut sille paikalle, jota Uuno oli käskenyt hänen lukea, puisti Uunokin naurun kasvoistansa, niinkuin olisi sanonut: "no, leikit pois," ja rupesi äkkiä hyvin toimeliaan näköisenä ja junamelun tähden sangen kovalla äänellä puhumaan aijotusta rannikkoradasta. Hän osoitti Henrikin mielestä sangen suuria tietoja tämän rataehdotuksen vaiheista eri valtiopäivillä, vieläpä osasi tehdä selkoa erityisistä teknillisistä seikoista, jotka koskivat rautateiden rakentamista yleensä. Mutta lopultakin hän kiertyi takasin fenomaniaan ja rupesi taas puhumaan naurunsekaisesti. Sveesit olivat hänen mielestään iskeneet kirveensä kiveen. He toivoivat rannikkorataa oman ruotsalaisen väestönsä hyväksi "från Pyttisskär tili Hangöudd och två mil uppåt land," — sanoi Uuno tutkien Henrikin silmistä oliko tämä sukkeluus hänelle ehkä uusi.

— Kuules, — sanoi hän: — från Pyttisskär tili Hangö — —

— Kyllä minä olen sen kuullut, — sanoi Henrik.

— Mutta he erehtyvät suuresti, — sanoi Uuno; — kulkuneuvojen edistys noilla seuduilla, joilla tähän asti ei ole ollut mitään erityistä merkitystä tai vetovoimaa sisämaasta päin, vaikuttaa, että niihin nyt rupeaa tulvaamaan suomalaista työväkeä ja liikemiehiä, se on: juna viepi läpi sen maan suomalaisvirran, joka huhtoo viikinkien viimeisetkin jäljet puhtaiksi, he — he!

Henrik sanoi käyneensä kerran Kirkkonummella ja Siuntiossa ja että ne paikat olivat hyvin häntä miellyttäneet, että siellä oli ollut hyvin kauniita ja vaihtelevia kumpuja, mainiosti viljeltyjä maita ja jokaisella mökilläkin oli oma pikku puutarhansa, pihalla suuret vaahterat tai pihlajat, istutettuina aivan vaan kauneuden nimessä, — mihin suomalaiset ani harvoin panivat mitään arvoa. Ja yleensä tuntui kehittyneemmältä.

Silloin Uuno, aivan kuin olisi ollut vanha mies, naputtaen väitteensä vakuudeksi etusormen kynnellä johonkin penkkipuuhun, sanoi:

Ja sinä saat nähdä, että vielä ne paikat kerran kaikki muuttuvat umpi suomalaisiksi.

Henrik ei sanonut tähän mitään, mutta juuri sen vaitiolon Uuno ottikin vastaväitteeksi. Hän muuttui totiseksi ja vihasen näköiseksi, lakkasi käyttämästä viipurilaista murretta ja — aivan kuin puolustaakseen itseään — alkoi kiivaasti soimata ruotsinmielisiä, päättäen siihen, että parasta olisi kuin kaikki pantaisiin laivaan ja lähetettäisiin meren yli, "sittepähän pääsisivät emämaansa helmaan". Hän sanoi "emämaansa" erityisen suurella inholla.

Mutta Henrik ei sittenkään sanonut mitään, sillä hänen vaitiolemisensa väitti juuri sitä, mitä hän tarkoitti, ja mikä olisi ollut epämukava sanoihin pukea. Hän tarkoitti että mammahan oli ruotsalainen, että he, — ainakin Johannes ja Henrik, — olivat lapsuudessaan käyttäneet vaan ruotsia ja vieläkin sitä käyttivät läheisimmissä veljessuhteissaan. Uuno tunsi, että Henrik vaitiolollaan tätä tarkoitti ja vetosi heidän kotioloihinsa ja sisällisiin tunteihinsa. Ja kun nyt Uuno sittenkin jatkoi ruotsalaisten murjomista, kiihtyi ja suuttui hän itse niin että suupielet kalpenivat ja värähtelivät. Piti senvuoksi vaijeta ja jatkaa sanomalehden lukemista.

Veljesten väliin tuli näin jotakin epäsointua, ja he olivat pitkän aikaa puhumatta mitään toisilleen.

Ennen muinoin oli kotona joskus naurettu alaikäiselle Uunolle, kun tämä oli selittänyt olevansa punanen fenomaani, ja todella osoittanut sen sillä, ettei häneltä ollut kukaan pitkiin aikoihin saanut ruotsin sanaa suusta. Olipa ne kotolaiset taikka vieraat, jotka häntä ruotsiksi puhuttelivat, hän vastasi aina suomeksi. Ja siksi hänestä joskus sanottiin "meidän fenomaani". — Mutta kuka olisi luullut, että hän jatkoi samaan suuntaan vielä nytkin päästyään itsenäiseksi ja ruvettuaan elämään omaa elämäänsä!

Henrik tuli yhä enemmän uteliaaksi Uunon suhteen ja mietti hänen elämäänsä, vaikka he ulkonaisesti olivatkin riitaantuneet. Muistellen Uunon lapsuutta ja heidän leikkejänsä Henrikiä rupesi salaa naurattamaan, että Uuno siinä oli hänelle suutuksissa. Ja saadakseen välin entiselleen Henrik nyt teki hänelle myönnytyksen.

— No, no, — sanoi hän, kun Uuno pani sanomalehden penkille, — voihan sinulla sentään olla jotain oikeinkin. Onhan tämä Suomenmaa.

— Laivaan ne pitäisi kaikki, ja Ruotsiin! — jatkoi Uuno, mutta myönnytyksen johdosta ihan jo leppyneellä äänellä. — Mitä ihmeitä ne täällä tekevät, jos ei heille suomi kelpaa! Mokomatkin herrat! Heh! — Mutta huomattuaan vähitellen jälleen kiivastuvansa hän pysähtyi ja rupesi puhumaan muusta.

— Tiedätkös että minä olen talven kuluessa aika lailla lukenutkin, — sanoi hän olkapäät koholla, kädet polvia vastaan ojona ja huulet yhteenpuristettuina.

— Mitä lukenut?

— Matematiikkaa, algebraata, trigonometriaa —

— Äläs nyt, mitä varten?

— Historiaa, saksaa, venäjää —

— No niin, niin, mutta mitä varten?

— Noh, mitä varten! — matki Uuno: — mitä varten luetaan?

— Se on totta, sinähän kerran aijoit vähän niinkuin polyteknikoon.

— Niinkö polyteknikoon — mitäpä siitä olisi? Ei kyllä minä aijon ylioppilaaksi, jos totta puhutaan, sanoi Uuno terävästi ja vähän ankarasti katsahtaen Henrikiin. Siinä katseessa oli jotakin vanhaa.

Henrikin silmät menivät selälleen, mutta hän ei sanonut mitään, jäi vaan miettimään eikä kuunnellut enää Uunoa, joka rupesi pitemmältä lukujansa ja aikeitansa selittämään.

"Uuno privatistina ylioppilaaksi!" ajatteli Henrik. "Hän, joka oli jätetty keskeneräiseksi siitä syystä ettei ollut varoja, — oli ajateltu, että kylläksi on kun Johannes ja Henrik saadaan ylioppilaiksi. Uuno siis ottaa kuin ottaakin sen mikä häneltä kiellettiin. Eikö tuossa hänen äskeisessä katseessaan ollutkin loukatun ihmisen ilmettä, silloin kun hän sanoi: 'ei, kyllä minä aijon ylioppilaaksi'. Omituista, omituista!" Henrik puolestaan ei olisi ymmärtänyt panna semmoista arvoa ylioppilaana olemiseen: hän oli vaan istunut koulunpenkillä kunnes tuli eteen tutkinnot, suorittanut ne ja päässyt ylioppilaaksi. Mutta Uuno pyrki omin ehdoin sinne, omalla tarmollansa, oli tehnyt itsekseen työtä koko talven. Ja kaikkea vaan tuosta pienestä alkusyystä, mikä oli räpäyttämän verran välähtänyt hänen silmäyksessään: "te luulitte muka että mitä siitä Uunosta, mutta minäpä näytän teille!" Henrikiä säälitti ja liikutti Uuno, mutta ei hän mitenkään tältä kannalta päässyt kovaäänisen Uunon kanssa puheisin. Se oli välähtänyt ja mennyt. Koko tuo luukku hänen sieluunsa oli, kuten sanottu, vaan hetkeksi auennut, ja se oli sitten niin sulkeutunut, ettei siitä näkynyt vähintäkään jälkeä. Ja Uuno puhui nyt luvuistaan ja töistään niinkuin olisi niihin ryhtynyt vaan iloisesta isänmaallisesta velvollisuuden tunnosta.

Henrik alkoi nyt jostakin käsittämättömästä syystä käydä yhä enemmän alakuloiseksi, niin että Uuno rupesi, seuraa hakien, tekemään tuttavuuksia matkustajien kanssa, antautuen näiden kanssa kaikellaisiin käytännöllisiin keskustelu-aineihin. Jonkun maanviljelijän kanssa käytiin ensin läpi kaikki isonjaon järjestelyasiat. Mutta maanviljelijän erottua Toijalassa hän vasta tapasikin oikein mieleisensä otuksen. Se oli matkusteleva henkivakuutus-asiamies. Ja senjälkeen Uunosta ei enää paljon tietänyt. Keskustelu heillä syntyi tietysti henkivakuutus-asioista ja hän suorastaan nautti, hän ei tiennyt kuinka kyllin kyykistää vartalonsa toisen puoleen kuunnellakseen ja antaakseen vastauksia. Ei aikaakaan niin he jo nousivat pystyyn ja esittelivät itsensä toisilleen. Ja nyt alkoi heidän välillään ihan tuttavallinen keskustelu. He olivat sanalla sanoen löytäneet toinen toisensa. Uuno kyseli tuon toimen palkkaetuja ja "tantieemiä". Hänessä oli, kertoi hän naapurille — jo kauan sitten herännyt ajatus, että jokin semmoinen toimi voisi olla väliaikaisesti hyvin sopiva hänelle, sittenkuin hän jättää maanmittarityön.

— Vai niin, herra —— on maanmittari?

— Niin, olen vaan opikseni sitä vähin harjoitellut. Ei mikään toimi niin opeta tuntemaan kaikkia maalaisoloja, erilaisimpia taloudellisia kysymyksiä, kuin juuri maanmittaritoimi. Ja kyllä ne on sentään juuri tiedot maalaisista oloista, jotka lopultakin ovat kaiken perustuksena, — sanoi Uuno.

— Kyllä se niin on, kyllä se niin on, — sanoi toinen ja vaikka näytti Uunoa vanhemmalta, jotenkin Henrikin ikäiseltä, alkoi kuunnella häntä niinkuin olisi ollut nuorempi.

Henrik ei voinut uskoa korviansa. "Maalaisolot", "taloudelliset kysymykset," — kuulla tämmöistä sanoja Uunon suusta, se oli sama kuin ihan kokonaan kadottaa hänet käsistään. Hän harjoitteli maanmittaustöitä vaan "opiksi!" Minne asti hän siis tavoittelikaan? Siinä se istui aivan kuin joku tuntematon vilkas herra. Henrik nyt vasta tuli ajatelleeksi kohdelleensa Uunoa ehkä liiaksi niinkuin lasta. Hän aikoi tästälähin muuttua huomaavaisemmaksi Uunoa kohtaan. Muutenhan menee kaikki heidän väliset suhteensa ihan pilalle.

Vasta Tampereelta erosi henkivakuutus-asiamies heistä.

Uuno istui tyhjälle penkille vastapäätä Henrikiä, haukotteli ja teki istualtaan torkkumaan rupeamista, nojautuen selin ikkunanpuolista seinää vastaan. Hän asetti pehmeän matkalakkinsa pään taakse ja nosti toisen jalkansa ojoksi pitkin penkkiä.

Henrikin korvissa soivat vielä eronneen asiamiehen sanat: "minne herra —— matkustaa, jos saan luvan kysyä?" — ja se matkan tarkoituksen merkityksettömyyttä, vähäpätöisyyttä ja satunnaisuutta ilmaiseva äänenpaino, jolla Uuno, toimimiehen tavoin otsaansa rypistäen, vastasi: "sukulaisiani vaan tässä käyn katsomassa", — sekä heidän yhteinen ikäänkuin anteeksiantava naurahduksensa tälle asialle hyvästijättösanojen ohella.

Henrik piti tätä matkaa tärkeimpänä, mitä hänelle voi tapahtua, — ja ainakin lukujensa ja toimiensa rinnalla. Mutta Uunosta se oli vaan jotain pikku tapahtumaa hänen varsinaisen elämänsä rinnalla. Mamma, Johannes, Henrik, entisyyden muistot, ne olivat hänelle vaan: — "sukulaisiani katsomassa". Henrik tiesi, että niin ei ollut, mutta hän vaan ei mitenkään ymmärtänyt kuinka saada esille tuota entistä lapsuuden suhdetta, joka koko ajan tuntui pakenevan hänen käsistään. Kaikkein omituisinta oli, että hänestä tuntui niinkuin pitäisi sovittaa entisiä vääryyksiä osoittamalla entistä suurempaa hellyyttä Uunoa kohtaan. Mutta tähän ei enää ollut aikaa eikä hän keksinyt mitään keinoja siihen. Ja sentähden hän tuli yhä enemmän alakuloiseksi. Hänestä näytti, että Uuno on eksymäisillään jonnekin raakaan, röyhkeään, herjaavaan maailmaan, ja että voisi häntä siitä vieläkin estää ja pidättää, jos oikein panisi siihen kaikki voimansa. Mutta kun Henrik heräsi ajatuksistaan, näytti hänestä kummalta, että hän oli saattanut noin ajatella Uunosta. Eikö juuri Uuno päinvastoin ollut edellä häntä; Uuno oli tarmokas, toimelias, kiinni asioissa, eteenpäin pyrkivä ja varmaan eteenpäin pääseväkin, Henrik sitävastoin epäilevä, saamaton, ilman mitään varmoja aikeita. — Henrikin tuli oikein hiki päähän, kun hän rupesi vertaamaan itseänsä Uunoon ja näki taas oman saamattomuutensa ja hataruutensa. Ja hän kun oli voinut ajatella että Uuno on eksyksissä ja että häntä täytyy jostakin pelastaa!

Uuno ei torkkunut todella, — ei tainnut saada ajatuksiltaan nukuttua. Tai oliko hän niin hyvillään, että hyvämieli teki estettä ja aukoili silmiä. Aivan kuin olisi muistanut jotakin tärkeätä, hän yhtäkkiä kavahti, veti povitaskustaan nahkaisen lompakon, — se oli hyvin moniosainen ja sitä piti käännellä sinne tänne ennenkuin pääsi minne tahtoi, — ja sieltä hän otti esille muutamia papereita, selaili niitä, mutta ei löytänyt mitä haki, ja rupesi tapailemaan muualta taskuista.

— Minne ihmeeseen minä paninkaan, — puhui hän itsekseen syventyen povitaskuunsa ja tuijottaen eteensä.

Samassa putosi hänen lompakostaan, jonka hän oli jättänyt hajalleen penkille, jotain taitettuja kirjeitä ja valokuva.

Henrik nosti ne ylös ja katsahti valokuvaan. Siinä oli nuoren naisen pää, älykkäät, lapselliset, luultavasti hyvin vaalean siniset silmät suoraaan ja toimessaan eteenpäin katsovina ja vaalea tukka ehkä tahallisesti järjestetyissä mutta nähtävästi luonnollisissa pitkissä kiharasuortuvissa, jotka tupruelivat joka suunnalle kasvojen ympärillä.

Henrikin vavahti sydän noihin kasvoihin katsahtaessa.

— Kuka tämä on? — kysyi hän pidellen valokuvaa kädessään.

— Mitäs arvelet?

— Onko sinun tuttujasi?

— Niin, ajatteles, minäkin olen ollut opettajana. Olen tunkeutunut sinun alallesi, ha-ha, käykö kunniallesi?

— En minä enää aijo opettajaksi. —

— Etkö, miksikäs sitten?

— No puhutaan siitä sitten, mutta vastaa sinä ensin.

— Niin, näes, minä olen siellä Viipurissa ollut suomenkielen opettajana kolmelle impyelle, — sanoi hän puoleksi piloilla, — ja yksi niistä on tämä. Olisitko uskonut: minä! — Mutta sanoppas nyt sinä, miksi aijot ruveta, kun et rupeekkaan opettajaksi?

Henrik katseli yhä valokuvaa ja ihmetteli, ettei Uuno siitä sen enempää välittänyt.

— Jo siitä on kauan kuin minä ne aikeet jätin, sanoi Henrik välinpitämättömästi, mutta lisäsi lämpimästi: — Kuinka sinä häneltä sait valokuvan?

— Hän antoi sen itse.

— Sinä pyysit!

— Enkä pyytänyt. Näes, jos nyt oikein tahdot tietää, niin meidän välillämme syntyi kerran "mankemangi". Ja juuri viimeisellä tunnilla. Tuli puhe suomenkielen sointuisuudesta, minä väitin, että se muistuttaa italiankieltä, — sanotaanhan niin?

— Olen minäkin kuullut.

— Niin nämäkös, fiinit ruotsikot, alkavat kaikki kolme kikatella ja hakevat kilvan rumimpia sanoja mitä löytävät: "mitä se nyt on: rakkaus, ush! tulitikku, yksimieli, yksikieli! ush, ush!" Minä sanoin, ettei "kärlek" ja "tändsticka" ole ollenkaan kauniimpia. Mutta vieläkös mitä! Näiden mielestä on "kärlek" jotakin aivan suurenmoista. Ja he matkivat: kärlek! kärlek! Sanalla sanoen syntyi kova kahakka.

— No kyllä sinä, Uuno, osaatkin kiivastua.

— En minä kärsi semmoista joutavaa. Sanoin heille, etten ymmärrä mitä varten opitaan kieltä, johon ei tunneta sympatiaa, ehkä sen oppiminen olikin tullut vaan jotenkin "muotiin", — ja nousin ylös, — tosin oli tuntikin jo lopussa.

— Ja olit tietysti ihan vimmoissasi.

— No, en juuri voi sanoa. Hanna — se on tämä valokuvassa — hän taisi luulla että minä olin loukkaantunut, ainakin huomasin että hänellä oli vedet silmissä, kun minä lopetin keskustelun ja rupesin tekemään lähtöä.

Henrik katsahti ehdottomastikin taas valokuvaan.

— Ja kun minä sitten seuraavana päivänä olin asemalla lähtemässä Helsinkiin, tuli hän sinne ja pyysi ottamaan hänen valokuvansa muistiksi.

— Tiedätkös, se on jotenkin paljon sivistyneeltä naiselta, — sanoi Henrik.

— Taitaa, — naurahti Uuno. — Kyllä hän on tunnetusta perheestä. Ne on niitä T——ia, olet varmaan kuullut?

— En ole koskaan kuullut.

— Joilla vielä on nuo suuret maatilat juuri ennenkuin Viipuriin tullaan. Jaa, mitäs sanot, Henrik, se on rikas tyttö! — Mihin ihmeeseen minä sen tuppasin, — perhana! — sanoi hän ja rupesi taas hakemaan.

Uunon leikillinen ja perin tavallinen viittaus ei miellyttänyt Henrikiä. Se näytti hänestä loukkaukselta tuota naista kohtaan, jonka valokuva hänellä oli käsissään. Henrik olisi pitänyt itseänsä onnellisena, jos hänellä olisi ollut tämmöinen suhde: jos joku olisi tullut saattamaan, jos olisi antanut valokuvan ja pyytänyt muistamaan. Mutta Uuno näytti tätäkin asiaa pitävän pikkuseikkana. Joku taskuihin jäänyt paperilappu, johon oli asioita kirjoitettu, oli hänelle paljoa tärkeämpi!

Henrik viivytteli antamasta valokuvaa pois, ja kun Uuno sen otti ja tähtäillen sopivaa rakoa lompakossa, lennätti kahden kirjeen väliin, pisti povitaskuunsa, ja kohta sen perään huusi pitkää haukotusta, niin Henrikin tuli valokuvaa ikävä. Uuno oli nyt hänelle vielä kiinnittävämpi sen toisen olennon vuoksi, jonka kuvaa Uuno piti takkinsa alla.

Kun Henrik ei enää ymmärtänyt minkä syyn nojalla voisi kysellä vieraasta neidistä, jätti hän asian. Mutta itsekseen hän ei voinut unohtaa tuota tapausta: ensin kyyneleitä ja sitten tuloa junalle ja valokuvan antamista.

— Kuules Uuno, onko sillä vähän rokonarpiset kasvot? — piti hänen vielä kysyä.

— Niin neiti T:lläkö? On, mutta ainoastaan hiukan, ei se häiritse, se päinvastoin vähän sopii hänelle.

Juuri niin oli Henrikkin ajatellut.

Uuno asettui nyt todenteolla makuulle, pitkäkseen, ja hän nukkui Seinäjoen yöasemalle asti, jonne juna saapui illalla. Henrik herätti hänet.

— Jasoo, jasoo, — sanoi Uuno, hypähti pystyyn ja kulki Henrikin kanssa lakki silmillä unen pöppörössä, mutta varmasti ja nopeasti hotelliin, jossa oli yökortteereja matkustajille. Hän työntäytyi esille tungeskelevien matkustajien välitse, jotka kiirehtivät vahtimestarilta anastamaan kukin parhaimman huoneen numeron, ja esitti vaatimuksensa niin rähisevällä äänellä, että vahtimestari heti merkitsi hänelle hyvän numeron.

— Mille puolelle tämä huone antaa? — hän kysyi.

— Kyllä se on tänne radalle päin.

— Ei, ei, antakaa toiselle puolelle, aamusella ei saa unta kun junat huutavat.

Henrik olisi tahtonut juuri sen huoneen, missä junain vihellykset ja jyrinä kuuluvat. Hän rakasti kuulla ja tuntea unissaan olevansa jossain erinomaisessa. Mutta Uuno — hän tahtoi nukkua hyvin.

Ja heille osoitettiin toinen huone, poispäin monikiskoiselta radalta, ja Uuno meni kapsäkin kanssa sinne.

Henrikiä ei unettanut ja hän tahtoi ensin nauttia vähän raitista ilmaa vaunutomun jälkeen. Hän tuli ulos tasaisesti kivitetylle penkereelle, joka eroitti hotellin radasta.

Oli jo pimennyt. Ei yksikään matkustaja liikkunut enää ulkona. Jossain kauempana asemamies sulki tavarahuoneen ovea ja mennä kolisteli ensin pitkin kivitettyä pengertä, laskeutui sitten kivettömälle maalle ja hupeni kuulumattomiin. Kaikki oli hiljennyt. Kostean kevätilman vuoksi kuului siellä täällä tipahduksia räystäistä ja tikapuilta. Ja jossain ei aivan kaukana rääkkyi tyynessä hiljaisuudessa ruisrääkkä. Ilmassa tuntui kytösavun hajua.

Hämärässä ei selvään enää eroittanut kauas. Mutta sen verran kuitenkin näkyi, että edessä oli jokin suuri lakeus ja molemmille sivuille myöskin hyvin avonaista. Taivaan vaalean viheriä kirkas rantahohde ylettyi joka paikassa ihan kuin liian alhaalle. Tästä varmaan siis alkoivat Pohjanmaan lakeudet, mutta ne olivat nyt kostean yösumun alla.

Omituinen vetovoima jonnekin tuonne kauas valtasi Henrikin, niinkuin johonkin, jota hän ei vielä ollut nähnyt vaikka se olikin hänen omansa, ja hän edeltäpäin sitä rakasti. Ja samassa hän muisti että tuonne poispäinhän asuivat mamma ja Johanneskin, ja hänen tuli vielä selvempi tunto, että tuo vieraan luontoinen hämärä, kosteassa sumussa salautuva maisema oli hyvin, hyvin likellä hänen sydäntään, — ja yhtä likellä hänen sydäntään oli koko maailma, jonka ääriä ei näkynyt ja saattoi vaan osoittaa: tuonnepäin ovat mamma ja Johannes, ja tuonnepäin — Henrik ajatteli minnepäin Viipuri olisi hänestä katsoen, — jonnekin tuonnepäin on se vähän rokonarpinen, vaaleansinisilmäinen, joka tahtoi pyytää anteeksi Uunolta ja tuli junalle.

— Etkö tule jo maata, Henrik? — kuului samassa Uunon ääni. Hän seisoi paitahihasillaan hotellin ovessa.

Henrikin olisi tehnyt mieli vielä nauttia kevätyön viileyttä ja kuulla ruisrääkkää, mutta hänen suhteensa Uunoon näytti väkisinkin muodostuvan semmoiseksi niinkuin Uuno olisi häntä vanhempi ja johtaisi hänen askeliaan. Tosin se Henrikiä vähän nauratti, mutta ei hän sentään jäänyt ulos, vaan meni sisälle.

Uuno oli sytyttänyt molemmat kynttilät ja käveli takitta edestakaisin, peukalot liiviaukoissa ja paperossi hampaissa. Hän oli jo saanut huoneen täyteen savua. Nähtävästi hänellä oli jotakin sanomista Henrikille, mutta hän odotti, että Henrik rupeaisi riisuutumaan.

Vasta kun Henrik oli vuoteessa, pysähtyi Uuno, heitti pois paperossin pätkän, istui vuoteelle ja vetäen ahtaita kenkiä jaloistaan sanoi ponnistuksesta pingoitetulla äänellä:

— Niin, mitä se olikaan, mitä sinä puhuit, — ettäkö et aijo opettaja-uralle?

— Niin olen ajatellut.

— Se tahtoo sanoa, mihin siis olet ryhtynyt?

Henrik mietti ennenkuin vastasi.

— Katsoppas, minä olen ruvennut harrastamaan astronomiaa, sanoi hän, ja lisäsi sitten selitykseksi: tähtitiedettä.

— Niin, niin, kyllä ymmärrän. Vai niin. Sinä aijot varmaan geodeesiksi?

— Niin — onhan sitä monta tietä auki.

— On, on, — sanoi Uuno miettien jotain. — Olet siis käynyt observatoriolla?

— Kävinhän minä siellä, — sanoi Henrik epävarmasti.

— Oletko professorin omalla johdolla tehnyt työtä?

— Enhän minä, tarkoitan vaan että olen käynyt siellä katsomassa. Oikeastaan en ole vielä niin pitkälle tullut.

— Mutta siitähän vasta aletaan?

— Aivan oikein, mutta katsos minä olen ottanut asian vähän toiselta kannalta, se tahtoo sanoa, olen vasta ikään tehnyt lopullisen päätöksen, enkä siis vielä ole ehtinyt — —

— Vai niin, sinä vasta olet tuuminut, minä ymmärsin väärin. — Mutta kuule, teetköhän vaan viisaasti, kun ryhdyt noin epävarmaan?

Henrik ei tiennyt mitä vastata.

— Ja sitäpaitsi, — aikoi Uuno jotain sanoa, mutta keskeytti ja lisäsi, — niin no, itsehän sen paraiten tiedät.

Henrik ymmärsi, että Uuno tarkoitti toimeentulokysymystä. Hän oli vähän niinkuin kuumilla hiilillä. — Uunon edessä! Hän ei ollut koskaan ottanut asiata tältä kannalta. Tietysti hän ymmärsi, että kohta hänen piti ruveta observatoriolla käymään ja valita joku käytännöllinen, vastaista ansiota tarkoittava päämäärä. Mutta oikeastaan hän oli valinnut tähtitieteen ihan toisellaisista syistä, joita hän ei olisi mitenkään pystynyt Uunolle selittämään. Ehkä ne olivatkin epäselviä. Oikeastaan niitä olikin vaan yksi ainoa syy: yleensä vaan se vetovoima, minkä hän tunsi tähtiä kohtaan. Kun hän Uunon kysymysten johdosta nyt selvästi tuli ajatelleeksi vaikuttimiaan, niin hän ensi kerran huomasi, etteihän hänen vaikuttimillaan ollutkaan oikeastaan mitään yhteyttä niiden kuivien matemaatillisten avaruuslaskujen kanssa, joita astronomia tarkoitti. Hän oli tullut tähtitieteeseen vaan Flammarionin kirjoista.

Olihan hänelle silloin asia ihan selvänä — ja nyt: Uunon kysymys kaikki tyyni sekoitti. Henrikistä tuntui yhtäkkiä niinkuin koko tuo astronomiajuttu olisi ollut hullutusta hänen puoleltaan: niinkuin hän, ratkaistessaan kysymystä elämänsä tehtävästä, ei olisi ottanut asioita vakavalta täysikäisen kannalta, kuten jo Uunokin, vaikka oli häntä nuorempi, osasi ottaa, vaan olisi ottanut joltakin perin lapsekkaalta kannalta. Koko tuo ajatus kaikkivaltiaan tutkimisesta tähtitieteen yhteydessä nyt myöskin tuntui lapsekkuudelta.

Geodeesiksiko, kuten Uuno ehdoitti? Se on: osata tähtien avulla määrätä kiinnepisteitä maan pinnalla, että näiden mukaan sitten voitaisiin piirtää oikeampia karttoja! Se kaikki oli kovin kaukana siitä, mitä Henrik tarkoitti, mutta toiselta puolen: jos nyt Flammarion jo on sanonut kaikki, mitä tähtitieteen perustuksella voi kaikkivaltiaasta sanoa!

Henrikiä tällä hetkellä suoraan peloitti. Ja ne vuodet, jotka hän tutkintoja suorittamatta oli yliopistossa ollut, kammottivat häntä. Hänen oli nyt vuoteessaan pahempi kuin pillastuneen hevosen selässä.

— A propos — oletko lukenut Flammarionia? — kysyi Henrik äänettömyyden katkaistakseen.

— Sehän kuuluu olevan tavaton fantasti, — vastasi Uuno.

"Mikä onni, ettei toinen ihminen voi nähdä toisen sisällisiä vaikuttimia!" ajatteli Henrik. Hän tunsi itsekseen punastuvansa ja sitä Uunolta salatakseen hän veti peitteen silmiinsä asti.

Riisuttuaan ja heittäytyessään voimalla pitkäkseen Uuno sanoi ikäänkuin lohdutukseksi:

— Sinun pitäisi neuvotella professorin kanssa ja päästä hyviin kirjoihin.

— No katsoppas, minä olen ajatellut hankkia sivutyötä. Voinhan minä suomentaa jotakin ja sitten olen ajatellut kirjoitella johonkin sanomalehteen — vaikkapa pienempiä tähtitieteellisiä sepustuksia à la Flammarion.

Henrik venytti päänsä jälleen peitteen alta ja ihmetteli ettei Uuno hyväksy hänen viimeisiä ehdotuksiaan.

— Se on kaikki hyvä, — sanoi Uuno, — mutta minä olen ainakin huomannut, että mihin kerran ryhtyy, siihen täytyy ottaa kiinni täydellä höyryllä, — ei mitään sivutöitä, kaikki aika siihen yhteen, aina vaan täydentää tietojaan ja ottaa selvää ja päästä perille!

— Hm, — pani Henrik.

— Aikaa ei saa piisata, saati että sitä vielä olisi sivutöihin panna.

— Mutta näetkös kun meidän tähtösemme esimerkiksi näin kesällä eivät paista, niin olen nyt ajatellut käyttää ainakin tätä aikaa sivutyöhön, — sanoi Henrik tyytyväisenä sukkeluuteensa.

— No niin niin, miksei. Mitä olet ajatellut hommata?

Henrik luuli jo luetelleensa, mutta hän lisäsi nyt vielä yhden:

— Esimerkiksi jotain kotiopettajan paikkaa, — sanoi hän.

— Vai niin, sanoi Uuno hyväksyvästi ja kehuvasti. — Jaha, jaha. No, puhutaan huomenna, vielähän meillä on pitkä taival edessämme.

Hän sammutti kynttilän.

— Jaa no, hyvää yötä sitten, — sanoi Henrik vähän ajan kuluttua ja vähän oudostellen, sillä ei hän eläissään ollut vielä Uunolle sanonut hyvää yötä.

— Hyvää yötä, — sanoi Uuno huolimattomasti ja kääntyi sängyssänsä.

Siinä he makasivat kaksi veljestä pimeässä ihankuin kaksi samaan huoneeseen sattunutta vierasta matkustajaa, jotka olivat vasta vähän tutustuneet keskenänsä. Ei kumpikaan tahtonut nukkua ensin eikä häiritä toisen nukkumista. Henrikissä oli jonkinlainen ahdistus: olisi tehnyt mieli sytyttää taas kynttilä, puhua jotain lapsellisempaa ja nauraa ennenkuin nukkui, mutta sen sijaan hän hyvin varovasti kääntyi toiselle kyljelleen ja rupesi teeskentelemään nukkuvan hengitystä. Hänen suuhunsa kerääntyi tällöin kuitenkin sylkeä, ja siitä päästäkseen hänen täytyi olla heräävinään, sitten hän taas oli nukkuvinaan, kunnes kuuli Uunon hiljaa kuorsaavan.

Silloin hän vapautui ahdistuksestaan ja hänen ajatuksensa pääsivät valloilleen. Hän jäi heittelemään itseään sängyssään voimatta saada unta, kunnes lasketun rullakartiinin inhoittavan huonosti töhräisty maisema lumivuorineen, puroineen ja myllärinmajoineen alkoi kuultaa kirkastuvan päivän tähden, ja hän siihen katsoessa vihdoin nukkui.

Seuraavana päivänä Henrik ilokseen huomasi, että yölliset synkät ajatukset saattoivat hyvin olla liioiteltuja: ei hän ehkä ollutkaan niin tarmoton, kuin oli näyttänyt, ja ehkä siitä tähtitieteestäkin vielä jotain tulee. Uuno on vaan toisenluontoinen ihminen, siinä kaikki. Jos Henrik löytää niin varmasti oman alansa kuin oli nähtävästi Uuno löytänyt, niin eikö hän muka voisi tarmokas olla! Kalliovuori ei estä häntä, jos niikseen tulisi. Siis koko vika oli vaan siinä, ettei hän vielä ollut varmaan löytänyt alaansa, — tai ei ollut vielä perehtynyt siihen, jonka oli vasta löytänyt.

Uunon oli hyvin vaikea nousta. Henrik sai häntä herätellä monta kertaa. Hän oli jo pessyt itsensä, mutta Uuno yhä virui voimatta tehdä päätöstä. Henrikin täytyi kiirehtiä ja torua häntä.

— Minua vaivaa aamusin omituinen väsymys, — sanoi hän puolustuksekseen.

— Sinä tupakoit liiaksi, — sanoi Henrik.

Vasta aamukahvin jälkeen ja saatuaan tupakan suuhunsa tuli Uuno tolkullensa, alkoi vilkastua entisekseen ja sortaa Henrikiä taas tohvelin alle.

Ouluun päin menevä juna läksi yöasemalta jo 7:ltä aamua.

He ehtivät näpin rynnätä ulos hotellin ravintolasta, jossa kahvit juotiin, ja hyppäsivät jo liikkeessä olevaan junaan.

— Olipa vähällä ettemme jääneet, puhuivat he toisilleen, virkistyneinä tästä liikeponnistuksesta ja tulivat pitkään, ihan uuteen ja ihan tyhjään kolmannen luokan vaunuun.

Henrik asettui käytävän keskelle ja kävi käsin penkkien välisiin rautatankoihin koettaen vetää itseään ylös. Mutta tangot olivat liian kaukana toisistaan. Hän ei voinut.

— Annas kun minä, — sanoi Uuno ja koetti samaa. Mutta tuskin oli hän saanut jalkansa vähän maasta, kuin kädet pettivät ja hän oli pudota selälleen. Rilleistä vierähti toinen lasi permannolle.

— Eikös perhanassa, — sanoi hän, antoi Henrikin hakea lasia ja itse teki uutta yritystä, kunnes todella riippui niinkuin tahtoi, vaikka tosin punaisena kuin krapu ja suonet pullollaan.

— Näätkös, näätkös, — köhisi hän Henrikille, ja laskeutui vasta sittenkuin tämä oli katsahtanut penkin alta, jonne lasi oli kiirinyt.

Tämä pieni tapaus oli yhtäkkiä tehnyt heidät taas tutuiksi keskenään. He sovittelivat yhdessä lasia takaisin kehään ja haukkuivat leikillään toistensa kykenemättömyyttä näin pienessä asiassa.

— Etpäs voinut vetää itseäsi ylös! — sanoi Uuno, kun lasi oli paikoillaan ja rillit painetut nenälle.

— Gabrielille se tietysti olisi ollut ihan kuin leikin tekoa, — sanoi Henrik, muistellen kuinka Gabriel, joka oli heistä kaikkein suurikasvuisin, oli ennen muinoin kotona vetänyt 24 kertaa käsivoimilla leukansa tankoon.

— Minäpä voitin Gabrielin hypyssä, — sanoi Uuno.

— Oletko muuten saanut mitään tietoja hänestä, — lisäsi hän vähän ajan perästä muuttuneella, totisella äänellä.

Henrik huokasi syvään ja myöskin samassa muuttui totisen näköiseksi.

— Ei muuta kuin että häntä ei hyväksytty koneenkäyttäjä-tutkinnossa.

— Kas niin! — sanoi Uuno harmistuneena. — Ei nyt luulisi paljon vaadittavan!

— Älä viitsi hänestä noin —, minun on häntä hirveän sääli. Siinä taitaa olla joku rakkausjuttukin vielä mukana.

— Tietysti: où est la femme! Se nyt vielä puuttui, — sanoi Uuno, aivan kuin olisi ollut valmis antamaan Gabrielille vitsaa. — Lopultakin siitä miehestä ei tule kuin tavallinen vetelys ja laiskottelija.

— Älä sano, ei sitä tiedä. Kun hän vaan kerran löytää oikean alansa — —

— Alansa! Tuota sanaa en voi sietää. Mies on jokapaikassa alallaan. Mutta vetelykset eivät koskaan pääse oikealle alalleen, sillä heidän oikea alansa on laiskuus.

Henrik punastui, mutta peitti sen siihen, että rupesi molemmin käsin hieromaan tomua kasvoistaan ja sanomaan, että hirveätä on istua näin kauan junassa.

Hetken aikaa vaitioltuaan Uuno rupesi jälleen tiedustamaan Gabrielista.

— Eikö hän jo suorittanut jotain pannututkintoa, vai mikä se oli? — kysyi hän.

— Niin niin, mutta katsos niitä on kaksi tutkintoa, ja toisessa hän ei tainnut läpäistä.

Sitten he eivät taas pitkään aikaan puhuneet mitään, vaan miettivät kumpikin itsekseen.

IV LUKU.

Gabriel oli perheen vanha suru.

Hänen historiansa kulki jo entisen kotonaolon aikana niinkuin erillään muista veljeksistä. Mutta kotoa lähdettyä se erosi muista niinkuin virran haara, joka on kääntynyt omille urilleen ja jättäen muut laskenut ihan toiseen veteen. Sentähden, kun hänestä rupeaa kertomaan muiden veljesten rinnalla, on niinkuin äkkiä tulisi laajalta niityltä tiheään metsään, — niityltä, josta on näkynyt taloja ja on ymmärtänyt paikat ja suunnat, — metsään, jossa ei näy kuin läheisimmät puut eikä ole tietoa etelästä eikä pohjoisesta.

Ja kuitenkin hän oli yksi veljeksistä, oli saman isän ja saman äidin poika, ja vaikka oli kookkaampi muita, muistutti kasvoiltaan äitiä enemmän kuin kukaan heistä.

Muut veljekset häntä ikäänkuin eivät huomanneet, tai eivät ottaneet lukuun, sillä vaikka hän oli kaikkia heitä väkevämpi, hänellä ikäänkuin ei ollut omaa tahtoa, vaan hän leikki aina sitä mitä muut keksivät, ja totteli muita. Uunoakin, vaikka tämä oli nuorin.

Hänellä ei ollut koskaan ollut halua lukuihin. Kesäisin hän oli kiiriskellyt haoissa, laitellut kaaripyssyjä ja tavoitellut käsiinsä kaikellaisia lintuja, hiiriä ja oravia, siirrellyt muurahaispesiä paikasta toiseen, pannut niitä tappelemaan keskenään. Talvisin hän taas mieluimmin oleskeli tallissa ja renkien mukana töissä. Ja saattoi olla ulkona aamusta iltaan. Ei hän tiennyt sen parempaa kuin istua multakuorman kuskina. Ja hänen hartain toivonsa oli muuttaa kokonaan renkitupaan, jossa ei joka kerta sisäänastuttua saanut toria siitä, että toi mukanaan tallin hajua, kuten nyt ruokasaliin ja saliin tullessa. Mamma ei voinut käsittää, mikä ihme sitä poikaa veti renkien luo, pappa ei ottanut asiaa ajatellakseen, vaan torui Gabrielia mamman pyynnöstä, kun ei mamman omista sanoista enää ruvennut olemaan apua. Gabriel lähetettiin kouluun niinkuin muutkin pojat. Mutta vuosi vuodelta kävi luku häneltä yhä huonommin. Toiselle luokalle hän oli jäädä kolmanneksi vuodeksi, pääsi kuitenkin armosta kolmannelle, mutta täällä hän peräti jätti lukemisen. Sitäpaitsi hän oppi yhä enemmän kujeilemaan, ikävää karkoittaakseen, ja vihdoin alkoi kuulua opettajien puolelta ehdotuksia, että poika otettaisiin kokonaan koulusta. Niin tapahtuikin. Pappa koetti alussa itse lukea hänen kanssaan, mutta hermostui tästä siihen määrään, ettei tuntenut lopulta itseänsä: hän näki, että rupeisi suoraan vihaamaan omaa poikaansa, jos vielä jatkoi opetusta. Ja niin jäi sekin asia. Gabriel oli jo kasvanut yli nuorukaisijän. Hän oli ehtinyt tottua pois renkien töistä ja osasi laiskotella. Eikäpä niistä töistä muuten kukaan kiittänytkään. Häntä huvitti sen sijaan kaikellaisten keksintöjen toimeenpaneminen. Siinä kaukaisessa toivossa että hän vielä saisi halua luonnontieteihin, kuten Linné muinoin, salli mamma hänen käyttää yhtä huonetta renkituvan vieressä jonkinlaiseksi lintutarhaksi. Gabriel asetti sinne kuusen näreitä ja keräsi punatulkkuja, tilhiä, ristinokkia ja muita talvilintuja, joita hän onkivavan päähän kiinnitetyn jouhiansan avulla osasi pyydystää elävinä käsiinsä. Mamma olisi kärsinyt huoneen hirmuista siivoa ja hajua, mutta se osoittautui muuten sopimattomaksi: linnut kuolivat savuun, joka kärysi huonosta uunista, ja kun ei parempaa huonetta voinut saada, jäi koko asia sikseen. — Perpetuum mobilea hän myöskin koetteli laittaa, ja sai pienten sähköpatterien avulla kaksi pyörää käymään. Mutta heti kun ne kävivät, ei asia enää huvittanut häntä.

Hänellä oli sitten aika hyvä käsiharmonikka. Sillä hän taisi soittaa koko pitkän iltapäivän jossain tallin vinnillä, kun isä oli poissa kotoa eikä voinut kuulla. Myöskin oli hän ottanut tavakseen käydä harmonikkansa kanssa jossain tuttavien poikien luona ja oli joskus jo renttuillutkin näiden kanssa. Vähitellen hän ei enää välittänyt siitä, että pappakin kuuli pihan perältä hänen harmonikkansa jankutuksia.

Mutta kerran hän soitteli jo vintikamarissa, ja silloin se tuli hänen asioilleen ratkaisu.

— Käske Gabriel alas, hetipaikalla! — sanoi pappa Uunolle. Uuno säikähti papan terävästi tuijottavaa silmää ja kalvenneita suupieliä. Hän meni nopein askelin, sydän kurkussa vinninrappusia ylös.

— Pappa käski sinun tulla alas, — sanoi hän vintikamarin ovesta Gabrielille, joka virui vuoteessa, ja huoletonna soitteli liimalta haisevaa harmonikkaansa.

Gabriel, ihan kuin olisi aavistanut jotain, nousi nopeasti, ja meni Uunon edellä alas, harmonikka kainalossa. Uunosta näytti, että Gabrielkin oli kalvennut.

Pappa odotti alhaalla, vintikäytävän oven luona. Kun Gabriel oli tullut alas ja sulkenut oven jälkeensä, aikoi hän mennä pari askelta eteenpäin, mutta pappa seisoi ihan liikahtamatonna hänen edessään, niin että Gabrielin oli perääntyminen ja hän painoi silmänsä alas.

— Jo kauan olen minä katsellut sinun elämätäsi. Sinä näyt pitävän tätä kotia paikkana, jossa on mukava vetelehtiä ja renttuilla. Anna tänne tuo kapineesi!

Pappa tavoitteli käsiinsä harmonikkaa silminnähtävällä tarkoituksella viskata se säpäleiksi. Mutta Gabriel väisti ylpeästi.

Samassa mamma tuli hätääntyneenä kyökistä ja pysähtyi kynnykselle. Pappa huusi:

— Panet tuon luotasi, taikka menet ulos!

Uuno vapisi papan julmistunutta ääntä. Hän oli jäänyt heidän väliinsä, eikä hämmästyksissään tiennyt kuinka pujahtaa pois. Mutta Gabriel nosti päänsä ja sanoi yhtä kovalla äänellä kuin pappakin:

— Lähden minä tästä vähemmälläkin huutamisella.

Ja Uunoon tuli kauhea ajatus: voittaisikohan Gabriel papan, jos he rupeisivat tappelemaan? Hän pujahti nyt pois ja siirtyi mamman luo. Pappa sanoi Gabrielille:

— Minun puoleltani ei ole esteitä.

Ja Gabriel meni harmonikka kainalossa tampuriin, lähteäkseen talosta, ja rupesi ottamaan palttoota naulasta. Ulkona oli syksyinen sadesää.

Pappa tuli jo vähän lauhtuneena hänen jälessään tampuriin ja väittääkseen Gabrielin äkkinäistä lähtöä mahdottomaksi, sanoi palttoosta, jota Gabriel haki:

— Onkohan sekään sinun?

Silloin Gabriel loukkaantui vielä enemmän ja tahtoi mennä ulos ilman palttoota. Mutta mamma ei voinut enää hillitä itseään, vaan kapsahti hänen kaulaansa ja rupesi estelemään ja sanomaan että pappa oli vaan kiivastunut.

Pappa jätti nyt asiat mamman huostaan ja meni pois omaan kamariinsa sanomatta sanaakaan.

Mutta Gabrielin mieli oli kuohuksissa, ja mamman estelyt vaan yllyttivät häntä.

Vihdoin mamma toi kuitenkin hänelle hänen palttoonsa ja hän meni ulos ilmaistuaan lohdutukseksi mammalle, missä hän aikoi olla yötä ja missä mamma saisi häntä huomenna tavata.

Suuri suru oli sinä yönä pappilassa, eikä lamppuja sammutettu koko yönä. Pappa ja mamma kuiskuttelivat keskenään papan kamarissa ja mamma nyyhkytti. Pappa puhui sortuneella äänellä ja yski usein. Uuno makasi yksin poikain kamarissa, valvoen, kylmä hiki säärissä. Johannes ja Henrik olivat siihen aikaan kaupungissa koulussa.

Seuraavana päivänä, ennenkuin mamma oli lähtenyt Gabrielia tapaamaan, tuli Gabriel poikain kamariin ja kysyi hiljaa Uunolta: missä pappa on?

Pappa oli lähtenyt ulos pitkävartisissa saappaissa, luultavasti ojatöitä katsomaan suoniitylle.

Gabriel istui poikain kamarin vahavaate-sohvalle odottamaan. Uuno jatkoi läksyjen lukemista, vaikkei ajatellut mitään mitä luki.

Vihdoin, kun pappa ei tullut, Gabriel laski päänsä alas sohvanpäädylle, nosti vähän ajan perästä jalkansakin, venyttäytyi pitkäkseen ja nukkui siihen.

Pappa tuli kotiin, kulki oman kamarin läpi poikain kamariin, katsahti sohvalle, tuli kaapin luo, otti sieltä sisä-takkinsa ja meni jälleen omaan kamariinsa.

Silloin Gabriel heräsi ja kavahti ylös. Hän meni suoraa päätä papan luo ja Uuno kuuli kuinka hän sanoi: anna minulle anteeksi, — ja pappa siihen vastasi: anna sinäkin minulle anteeksi liiallinen kiivauteni, ja kuului kuinka pappa taputti häntä syleillen selkään.

Sitten suljettiin ovi eikä kuulunut muuta kuin että he keskustelivat. Ja he keskustelivat kahden tunnin ajan.

Sillä välin Uuno meni mamman luo ja kertoi mitä oli tapahtunut ja he yhdessä eivät tienneet kuinka kyllin riemuita pitkän suruyön perästä.

Vihdoin pappa ja Gabriel tulivat pois papan huoneesta. He näyttivät onnellisilta. Gabrielin kasvot olivat punaiset, papalla oli punaiset täplät ohimoissa. He puhuivat jo vähäpätöisistä asioista ja pysähtyivät salissa muka ihmettelemään jonkun ruukkukasvin lehtien omituista kääntymistä ikkunaan päin.

Myöhemmin, kun pappa meni päivällisunelle, kertoi Gabriel mammalle mitä he olivat keskustelleet. Oli tullut päätetyksi, että Gabriel lähtee maanviljelyskouluun, koska hänellä kenties oli juuri siihen enin taipumusta. Ja Gabriel oli luvannut koettaa parastansa.

Kauas hän tulikin kotoa. Erityisten puuhien ja suositusten avulla hän vielä samana syksynä otettiin vastaan Mustialan maanviljelyskouluun. Ja sieltä ei hän päässyt seuraavana kesänäkään kotona käymään.

Tosin kuului pian, ettei hän tässäkään koulussa menestynyt ja olisi tahtonut lukuja välttääkseen siirtyä voutiosastolle. Niinkauan kuin isä vielä eli, suoriutui hän kumminkin jotenkin hyvin. Mutta isän kuoltua, kun hän pappilan huutokaupan aikana oli käynyt kotonaan ja piti jälleen matkustaa Mustialaan, löyheni hänen vähäinen tarmonsa taas kokonaan. Johanneksen täytyi tehdä hänelle semmoinen viittaus, että jollei hän nyt suorita päästötutkintoa, niin voi käydä niin, että hän vielä jääpi köyhän mamman elätettäväksi. Ja mamma puolestaan sanoi, että jo kunnioitus papan muistoakin kohtaan vaatii Gabrielia lopettamaan määräkurssi. Näillä puheilla hän saatiin silloin lähtemään.

Mutta ei ollut kulunut kuin pari kuukautta kuin tuli sana, että hän oli yhtäkkiä jättänyt Mustialan ja ruvennut — konepuhdistajaksi veturitalliin Turussa. Kirjeessä hän mainitsi, että hänelle oli luvattu lämmittäjän paikka verrattain lyhyen harjoitusajan kuluttua ja pyysi vielä jonkun ajan kuluessa lähettämään rahoja niinkuin ennenkin, mutta että pian hän toivoi pääsevänsä omille jaloilleen. Ja kun hän sitten pääsi veturinlämmittäjäksi Turun radalle, lakkasi mamma lähettämästä hänelle niukkoja eläkevarojaan.

Tässä virassa Gabriel sitten pysyi kaksi vuotta ja olisi tyytynyt pysymään kauemminkin, ellei olisi rakastunut erään tullivahtimestarin tyttäreen, Ingrid Vestlundiin Turussa.

Neiti Vestlund rakastui myöskin, mutta ei suinkaan niin, että olisi hellittänyt vaatimuksiaan tavallisen lämmittäjän suhteen. Ei. Hän vaati yhdessä isänsä kanssa tiukkaan, että Gabrielin pitää päästä veturinkuljettajaksi ennenkuin avioliitosta voi tulla kysymystä. Heidän tutustumisensa tapahtui asemasillalla. Neiti Vestlundin oli tapana kävellä iltajunan tuloaikana siellä, ja ensimäinen, jonka hän näki junan tullessa halliin, oli Gabriel, joka pidellen tenderi-bromsista kallistui koko ruumiillaan ulos veturista antaakseen seisahdusmerkkiä masinistille. Neiti Vestlund oli kerran vaan vilkasemalla katsahtanut häneen. Gabriel hyppäsi vallattomasti asemasillalle, ja veturinkuljettajan nauraessa hyökkäsi tekemään tuttavuutta neiti Vestlundin kanssa, tehden kurillaan kaikellaisia herrasharppauksia tämän edessä. Ei hän silloin vielä itsekään tiennyt, että hän sitten kiintyy tähän ihmiseen. Hän vaan kujeili masinistin huviksi. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt poistua neiti Vestlundin vihasilta torjumisilta, hän oli yhtäkkiä nähnyt tämän kasvoissa sen, mihin hän sitten rakastui, ja silloin hän samassa heitti kujeet. Näkikö neiti Vestlund myöskin hänen kasvoissaan jotakin, sitä neiti Vestlund ei kyllä mitenkään osoittanut. Mutta vaikka neiti Vestlund ei yhtenäkään iltana junan tullessa katsahtanut enää ylös, niin Gabrielin ja hänen välillään kuitenkin oli niinkuin kummaltakin puolelta puhuttu lämmin sana, joka merkitsi: sinua, yksinäinen ihminen, minä suojelen ja hoidan, älä ole milläsikään, sinulla on ainainen turva minussa.

Sentähden kun Gabriel vihdoin eräänä iltana junan tultua esitteli itsensä neiti Vestlundille ja tämä käytti mitä kylmimpiä ja vaativimpia sanoja, ei Gabriel uskonut häntä eikä pelästynyt, vaan pyysi seurata häntä kotiin.

— Ettekö ole saanut mitään sivistystä, kun ette ymmärrä, ettei sovi noin vaan tulla itseään esittelemään, — ja sitten hän vielä pyrkii saattamaan!

— No, edes tuonne kulmaan, — sanoi Gabriel, pannen liikkeelle ylimmän myhäilytaitonsa.

— Ei tule kysymykseen, ei koskaan! Hyvästi, — sanoi neiti Vestlund venyttäen ja korottaen viimeistä tavua ja päällään kumartaen.

Gabriel ei uskonut mitään näistä.

Kun neiti Vestlund ei saapunut enää asemasillalle, rupesi Gabriel häntä muualta hakemaan, tapasi pari kertaa iltamassa, mutta aina oli hän yhtä ynseä ja karkoitti yhä Gabrielia luotaan. Gabriel ei sittenkään uskonut, vaan seuraavana päivänä erään pahan kohtauksen jälkeen meni suoraa päätä hänen kotiinsa.

Neiti Vestlundia ei ollut kotona. Joku mies tuli häntä vastaan takitta, kaulassa musta sotamiesten kaulalappu.

— Mitä asiaa herralla on, — kysyi tämä, kun Gabriel astui sisälle.

— Onko neiti Vestlund kotona?

— Ei ole, mutta minä olen hänen isänsä, jos on asiaa —

— Ehkä voin häntä odottaa täällä?

— Miksei, herra on niin hyvä ja tulee sisälle. Ja tullivahtimestari Vestlund vei Gabrielin pieneen huoneeseen, joka oli olevinaan sali. Siinä oli kuitenkin piironki ja sen päällä peili ja pieniä posliinitavaroita. Myöskin oli kokoonpantu sänky, siististi peitettynä valkoisella päällyksellä. Toisella puolella oli pieni, hyvin tiukoilla vietereillä pyöreäksi pullistuva sohva, pöytä ja lamppu, sekä uunisermi pronssatuilla puupuitteilla.

Tämä oli silminnähtävästi yhtaikaa sekä sali että neiti Vestlundin huone. Gabriel huomasi sen, istuttuaan tuolille pöydän viereen, ja hän tuli hyvin hämilleen ajatellessaan, että oli näin tunkeutunut ventovieraan neidin kaikkein pyhimpään.

— Täällä alkaa olla vähän pimeä, — sanoi tullivahtimestari, noudettuaan sillävälin virkatakin yllensä ja tuoden sisälle valkokuuppaista palavaa lamppua.

Gabriel huomasi nyt, ettei huoneessa ollut kaikki semmoisessa järjestyksessä kuin sen haltiatar varmaan vaati ennenkuin päästi ketään sisälle. Ja hänen tuli vielä tukalampi olla.

Kaksi tietä näytti hänestä olevan edessä: joko paeta pois tai sanoa tullivahtimestarille kaikki ja pyytää hänen suostumustaan. Gabriel muisteli jossain lukeneensa, että tyttäriä voi kosia suoraan heidän isiltänsä. Ja hän päätti tehdä sen heti.

— Minä olisin samalla kysynyt sopiiko teille, että minä menen naimisiin hänen kanssaan.

Säikähdys ilmausi tullivahtimestarin kasvoilla. Hän rupesi änkyttämään ja hymyilemään.

— Vai niin — juu, juu, — he, he, — kyllä hän tulee kohta kotiin, — herra on vaan niin hyvä ja odottaa.

Gabriel huomasi nyt vasta, ettei hän ollut vielä edes esitellyt itseänsä.

— Nimeni on Gabriel ——, sanoi hän nousten seisaalleen.

Tullivahtimestari ei ymmärtänyt esitystä.

— Herra on niin hyvä ja istuu vaan, — sanoi hän niinkuin vaaralliselle mielisairaalle. — Joko herra on kauankin Turussa ollut?

— Minä olen veturinlämmittäjä.

— Vai niin, lämmittäjä — jassoo, — sanoi tullivahtimestari rauhoittuen ja hitaasti, ja kiersi hänet hirmuiseksi muuttuvalla katseella kiireestä kantapäähän: — Vai lämmittäjä, juu, juu! — Eikä siitä katseesta osannut päättää valmistuiko tullivahtimestari ajamaan häntä ulos vai kepittämään.

Samassa kuului avain käyvän ulko-oven lukossa ja neiti Vestlund tuli kotiin.

— Mitä — mitä tämä nyt taas on! — sanoi hän niinkuin olisi jatkanut eilistä toraa ja huomaamatta isäänsä.

Tullivahtimestari oli todellakin siepannut jostakin kepin ja tuli nyt uhkaavasti esille.

— Niin. poika, mitä sinä täältä oikein haetkaan, alatko laputtaa —

Mutta silloin neiti Vestlund purskahti itkemään ja otti Gabrielia kädestä.

— Kyllä se on niin, pappa, kyllä se on niin, — puhui hän nyyhkyttäen. Gabriel loisti.

— No, olisit kohta sanonut, jos se niin on, minä luulin, että mikä mies se on —

Neiti Vestlund esitti nyt Gabrielin papalleen, sanoi täydellisesti hänen etu- ja sukunimensä ja minkä pitäjän papin poika hän oli. Gabriel ei voinut kyllin ihmetellä, mistä hänen morsiamensa oli nämä tiedot saanut. Mutta tullivahtimestari rupesi häntä jälleen herraksi karahteeraamaan; sitten he joivat kolmisin teetä, hyvin juhlallisina ja harvapuheisina.

Neiti Vestlund, vaikka oli sillä kerralla antanut valtaa tunteellisuudelle, noudatti sen perästä sitä tiukemmin ankaruutta käytöksessään Gabrielia kohtaan. Jos Gabriel vähänkin koetti panna käytäntöön hellempiä suhteita ja siinä tarkoituksessa nykäsi häntä hihasta tai vaati käymään käsikynkässä, niin neiti Vestlund kiivastui ja närkästyi.

— Älkää luulko että mitään on vielä päätetty, — hän sanoi, ja lisäsi huokaisten: — Kyllä sitä vielä saamme odottaa, jumalaparatkoon.

— Mutta sinähän puhut aivan niinkuin minä tahtoisin viivyttää asiata. Ingrid, kultaseni, miksi me oikeastaan viivyttelemme. — Mitä sanot siihen että menisimme naimisiin jo huomenna?

— Niin, ehkä aivan ilman kuulutuksia!

— No, kolmen viikon perästä sitten. Mehän olemme vapaita kuin linnut.

— Kyllä kai ei teillä olisi mitään sitä vastaan, ei yhtään mitään, arvaan minä.

— Olisiko sinulla sitten? — Ja Gabriel retuutti häntä kyynäspäästä.

Silloin neiti Vestlund yhtäkkiä taas tulistui.

— Tuommoiset temput saatte jättää sikseen. Ei sormellakaan, sanon minä!

— Anna anteeksi, — sanoi Gabriel nöyränä kuin vuona, huomattuaan, että Ingridin silmiin oli tullut kyyneleitä. — Enhän minä, — leikillähän minä vaan. — Mutta sano nyt, onko niin, että sinä itse tahdot viivytellä?

— Ja minusta on sama vaikka herra jäisi suutariksi. En tuon vertaa minä siitä välitä. — Hän näytti etusormella peukalonsa päätä ja kääntyi hänestä ylenkatseellisesti, pannen: pyh, tuommoinen!

Mutta Gabriel ei uskonut. Hän vaan erottuaan siksi kertaa Ingridistä mietti itsekseen ja muisteli Johannesta, joka oli aina niin halveksinut "epäjohdonmukaisia" ihmisiä. Mitäpä hän nyt sanoisi Ingridistä! Eihän tällä ollut yhtään mitään järkeä, ei järjestystä sanoissaan. Ensiksi Ingrid moitti siitä, että heidän avioliittonsa toteutuu jumalaties milloin, sitten hän suuttui, että Gabriel tahtoi kohta viettää häitä, sitten hän sanoi, että vaikka jäisit suutariksi, ei ole yhtään väliä! Mutta kurjan lämmittäjän ei auttanut ruveta hakemaan viisaita ja johdonmukaisia. Ja olihan Gabriel jo katkaissut muutenkin pään häpeältä. Hän sai siis kaikessa rauhassa olla rakastunut tuohon epäjohdonmukaiseen. Ja hänen oli taas lämmin olla, niin kuin tullessa pakkasesta höyryävään veturiin.

Gabrielin suurena huolena oli päästä selville, oliko se tullivahtimestarin juonia, ettei Ingrid tahtonut ottaa ratkaisevaa askelta. Hän kysyi Vestlundilta suoraan asiata ja huomasi silloin tämän puheista, että isä oli ainoastaan yhtä mieltä tyttärensä kanssa, joka vaati, että Gabrielin täytyi päästä ensin veturinkuljettajaksi. He vaativat sitä yhteisesti.

Siinä sitä sitten oltiin.

Taas oli siis Gabrielilla edessä pakkotyö. Hänen oli ensin palveltava vähintäin kaksi vuotta jossain koneverstaassa ja sitäpaitsi suoritettava tutkinto Helsingissä.

Ingrid ei hellittänyt vaatimuksiaan tuumankaan vertaa: ylin koneenkäyttäjätutkinto oli suoritettava. Hän tuli tässä suhteessa niin ankaraksi, ettei ruvennut ollenkaan sinnepäinkään puhumaan avioliitosta eikä mistään, mikä vähänkään oli sen yhteydessä. Hän yhä teititteli Gabrielia merkiksi, ettei asia ollut vielä päätetty. Ja vasta sittenkuin Gabriel oli todellakin mennyt koneverstaaseen päällelyöjäksi ja eräänä päivänä aivan nokisena ja häpeissään hymyillen tuli kadulla Ingridiä vastaan, sinutteli tämä häntä ensi kerran ja Gabrielin suureksi kummastukseksi saattoi häntä läpi kaupungin hänen kortteeriinsa asti. Ja silloin Ingrid myöskin ensi kerran kosketti sitä tulevaisuuden asiaa. Hyvästiä jättäessään hän vähän viivähti ja sanoi: "voi, voi, kuinka se aika sentään lentää pian: pari kolme vuotta, mitä se on!" — ja hymähti tosin vähän, mutta hyvin ystävällisesti. Jos Gabriel oli ennen sidottu Ingridiin, niin nyt hän oli kahlittu.

Mutta samalla alkoi Gabrielille kovan koetuksen aika.

Työnjohtaja ehdotti, että hän olisi vuoden pajassa, toisen osaksi viilariverstaassa ja osaksi varvi- ja muiden koneiden ääressä. Ensimäinen vuosi oli kovin. Hän joutui kiukkuisen ja hermostuneen vanhan sepän apulaiseksi. Tämä seppä oli ollut hyvin vihoissaan siitä, että hänelle annettiin Gabriel päällelyöjäksi, sillä hän varoi, ettei olisi lupa haukkua ja komentaa herrasväen poikaa. Mutta pian hän huomasi, ettei ollut mitään pelkäämistä tältä puolelta ja karkoittaakseen apulaisestaan kaikki vaatimukset yhdellä kertaa, hän pani Gabrielin hyvin lujalle. Kiusalla pyöritytti selän takaa moukaria jäähtyneen raudan päällä ja muuta semmoista.

Ei mennyt viikko umpeen, niin Gabriel jo kyllääntyi. Kun seppä ei saanut hitsiä onnistumaan ja alkoi haukkua Gabrielia, ettei tämä ollut ehtinyt karistaa kuonaa raudastaan, menetti Gabriel malttinsa.

— Saatana tässä sinua palvelkoon! — huusi Gabriel kalveten, ja nakkasi moukarin päänsä yli kauas luotaan. — Perkele — lisäsi hän vielä mennessään pajan ovelle päin.

Seppä katseli hymyillen hänen jälkeensä. Muut sepät molemmin puolin ja päällelyöjät kääntyivät ahjoiltaan ja alasimiltaan häntä kohti ja alkoivat nauraa virnistää.

— Kas osaa se poika kiroillakin, en mää sit tiennykkä, — sanoi joku heistä.

— Mihkäs ny' menet, älä me, älä me, et pääse takaasin, — ilkkuivat he.

— Pojan tarttee saara lämmint maitoo mammaltaas välill — pani joku.

Mutta Gabriel kulki sivuilleen katsahtamatta kiroillen pois. Ja vasta kun hän oli päässyt ulos pihalle ja kirkas päivänvalo tuli hänen silmiinsä, huomasi hän mitä oli tapahtunut.

"Niin, niin, Ingrid", — huokasi hän ja istui pajan suuren ränniammeen laidalle. — "Menenkö konttoriin vaatimaan takasin työkirjaani, vai mitä pitää minun tehdä?" — Hän päätti kuitenkin parhaaksi olla mitään tekemättä, ennenkuin oli kysynyt Ingridin mieltä.

"Mustialaan minun olisi sittenkin pitänyt jäädä", ajatteli hän. "Mutta sitten en olisi tavannut Ingridiä. siis minun piti tulla tänne." Ja samassa heräsi hänessä mainio tuuma: jospa olisi palata Mustialaan, eiköhän Ingrid siihen tyytyisi yhtähyvin kuin veturinkuljettajan paikkaan. Paljon korkeammalle hän siten pääsisi. Inspehtoreja sanotaan ainakin herroiksi. Hän hyppäsi ammeen laidalta ja alkoi pitkin askelin harpata kaupunkiin päin, ja hän myhäili hienostaan jo edeltäpäin ajatellessaan minkä vaikutuksen hänen uusi ehdotuksensa tekee neiti Vestlundiin.

Hän pistäytyi hätimmiten kotonaan, peseytyi, pani toisen takin yllensä ja läksi Ingridiä tapaamaan.

Juuri kun Gabriel oli menemässä tullivahtimestarin asunnon portista sisälle, huomasi hän Ingridin kääntyvän kulmasta ja tulevan kotiin päin. Gabriel meni häntä vastaan ja he kääntyivät yhdessä poispäin kävelemään. Ingrid näytti ihmettelevän, mutta ei kysynyt ensiksi mitään.

— Ja minulla on sinulle hyvin tärkeitä asioita puhuttavaa, — sanoi Gabriel, kun he olivat istuneet puistikon penkille.

Ingrid katsahti häneen epäilevästi.

— Niin, niin, eikö minulla voi ollakaan mitään tärkeitä asioita, — sanoi Gabriel koettaen lyödä leikkiä ja edeltäpäin voittaa Ingrid puolelleen. — Katsos nyt, ja kuuntele tarkkaan, mitä sinulle sanon. Koko tämä minun nykyinen tuumani koneenkäyttäjätutkinnon kanssa on — pelkkää hullutusta.

— Vai niin, — sanoi neiti Vestlund lyhyesti, oikasihe ja jäykisti kaulansa. Ne oli kaikki pahoja merkkejä.

— Kuulehan ensin mitä sanon, — hyvitteli häntä Gabriel.

— En ole kuuro, — vastasi Ingrid yhtä lyhyesti.

— No niinpä niin, kosket ole kuuro, niin sanon sinulle, että minun on paljon viisaampaa jatkaa Mustialassa, jossa jo olen yli vuoden ollut ja varmaan pääsisin toisen vuoden kurssille takasin. Minulla olisi tie auki sieltä inspehtorin paikkoihin suurilla maatiloilla ja ehkä joskus voisin päästä omankin maatilan isännäksi, — kuka sen tietää! — Mitä?

— Teidänhän on valta tehdä niinkuin tahdotte, aivan niinkuin tahdotte.

— Niin, mutta mitä sinä sanot asiaan?

— Mitäkö minä sanon asiaan, ha-ha, sepä kysymys! Mitä ihmeen asiata minulla on? Ei minulla ole mitään asiata teille. Jos te menette Mustialaan tai vaikka johonkin insinöörikouluun tai tulette miksi suureksi herraksi tahansa — mitä minulla on siihen sanomista! Jag har äran gratulera! — venytti hän ja matki onnentoivotuskumarrusta.

Silloin Gabriel huokasi ja hänen tarmonsa katkesi. Hän tiesi, että kun Ingrid kerran pääsee tuohon epäjohdonmukaisuuden kuiluun, niin ei häntä sieltä mikään uita selville vesille. Hän ei tehnyt edes yritystäkään. Sen sijaan hän kertoi kaikki mitä oli pajassa tapahtunut.

— Hävyttömät vielä nauroivat minulle, kun minä tifileerasin heidän ohitsensa, kyllä minä niille perkeleille näytän! — sanoi hän.

— Herra ——, tuo puhe on sopimatonta teille, — sanoi neiti Vestlund totisesti.

Gabriel katsahti hämmästyneenä Ingridiin, sillä siinä oli jotakin muuta kuin epäjohdonmukaisuutta. Se sana kävi Gabrieliin kipeästi, ja yhtäkkiä hänen äskeinen pajassa liikkeelle päässyt raivomielensä alkoi jälleen kokoon kuohua.

— Minä tiedän itse mikä minulle sopii, mikä ei, — sanoi hän ja hänen huulensa vapisivat ja hän meni ihan kalpeaksi. Hän muisti hämärästi, että juuri noin tuntui kerran ennen, silloin kuin hän nousi pappaa vastaan, ja että nytkin ehkä kaikki täytyy loppua anteeksipyyntöön.

Neiti Vestlund nousi ylös.

— Niin no, minä olen siis tarpeeton, — sanoi hän.

Mutta kun Gabriel huomasi, että Ingrid teki näillä sanoilla lähtöä, nousi hän ja ennätti edelle ja teki niin että hän jätti Ingridin, eikä Ingrid häntä, — tuli mitä tuli.

Tosin hän oli kuulevinaan niinkuin joku olisi hänen jälkeensä sanonut: "Gabriel!" Mutta vaikka se tuntui hänestä hyvältä, sillä se oli hellyyden ilmaus, hän ei katsahtanut taaksensa. Penkillä vielä istuessaan hän oli jo ehtinyt päättää mennä kostoksi kapakkaan ja juoda itsensä juovuksiin, ja vaikka Ingridin hätäinen huudahdus ja entiset muistot nöyrtymisen välttämättömyydestä kehoittivat muuttamaan tätä päätöstä, ei hän enää malttanut hillitä jalkojaan, jotka jo nopeasti ja ylpeästi astelivat kapakkaan päin. Ja sitäpaitsi hän ajatteli, että ehkä pieni levottomuus hänen tähtensä tekee hyvää Ingridille ja saa häneltä esille vielä samallaisia odottamattomia hellyyden ilmauksia, jahka se vaan oikein ehtii pelästyä.

Heti humalaan päästyään rupesi hän kuitenkin tekemään tyhmyyksiä. Hän meni pajaan jatkamaan. Siellä hän piti hyvin kovaa ääntä, haukkui kaikkia yhteisesti ja heitti kousulla vettä ahjoihin, kunnes sai pomon niskaansa ja vietiin pois. Illalla hän toisen kapakan edustalla, jonne pyrki sisään, joutui tekemisiin kolmen juopuneen herran kanssa, joita hän koetti kummastuttaa ja nolata tiedoillaan, mutta kyllästyi heihin ja survasi luotaan niin että ne menivät läjään päällekkäin ja rupesivat huutamaan polisia. Kaikki vietiin polisikonttoriin, nimet kirjoitettiin, mutta laskettiin menemään ja käskettiin tulemaan seuraavana aamuna kello 8.

Kun Gabriel seuraavan päivän aamuna avasi silmänsä ja muistojen esirippu juhlallisesti kohosi, oli siinä yhtaikaa edessä melkein enemmän kuin Gabriel jaksoi kantaa. Mustimpana kaikesta oli väli Ingridin kanssa, ahjojen sammuttaminen ja käsky tulla polisikonttoriin kello 8.

Hän kopasi tuolilta taskukellonsa. Se oli jo 1/2 8. Viime hetkenä hänessä syntyi semmoinen pelastava ajatus, että hän pukeutuu herraksi! Epätoivoisella kiireellä hän, päänsärystä huolimatta, pesi kasvonsa, tempasi kaapinlaatikosta jotenkin kiiltävät patinakengät ja monta kertaa pantattuna olleen pitkän verkatakin. Oli hänellä myöskin olemassa kaulus ja kaulustin. Ja yhtäkkiä hän oli jälleen herraspuvussa. Ei puuttunut kuin toinen mansettinappi, jonka sijaan hän pujotti tulitikunpuolikkaan. Peilissä hän kiireimmän kautta viimeisteli itseänsä. Kampasi tukkansa pystyyn ja harjoitteli vähän herrasryhtiä päänliikkeillä. Ja sitten issikalla polisikonttoriin!

Hän tuli polisikonttoriin juuri kello 8.

Odotushuoneessa oli paljon kummallista väkeä: muutamalla oli posket sidottuina, toiset seista jomottivat mietteissään, oli epäillyttäviä naisia, passittomia kulkijamia, likasia, kohmeloisia rantajätkiä, jotka olivat saaneet täällä viettää yönsä. — Gabriel ei voinut mennä sisälle istumapaikkaa hakemaan, vaan jäi häpeissään ovensuulle, ikäänkuin ei olisi kuulunut tähän joukkoon. Veri nousi hänen päähänsä, kun hän tuli ajatelleeksi, kuinka pitkälle hän alentumistilassaan jo oli tullut. Ja hän päätti lujasti itsekseen, että jos hän vaan tästä jutusta nyt suoriutuu, niin kyllä hän vielä osaa kohota: hän menee kuin meneekin Mustialaan ja lopettaa tilanomistajana, vielä uhkeammassa verkatakissa ja istuvammassa kauluksessa. Ja jääkööt ikuisiksi kaikki sepät ja rantajätkät!

Samassa tuli komisarjus sisäovesta ja kulki odotushuoneen läpi sitä ovea kohden, missä Gabriel seisoi.

— Mitäs herralla onkaan asiata? — kääntyi hän ruotsiksi Gabrielin puoleen.

Gabriel pisti karkeat kätensä selän taakse, ettei ne näkyisi, ja puoleksi nauraen puoleksi ikäänkuin nuhdellen itseänsä sanoi niinkuin vertaiselleen herrastoverille:

— Sattui tässä vähän ikävyyksiä eilen. —

— No jaa, no jaa, — pani komisarjus ottaen heti samallaisen herrasmiinin kasvoihinsa. — Nimenne, — jos saan luvan kysyä? — sanoi hän kohteliaasti ja anteeksianovasti.

— Gabriel ——.

— Gabriel ——, — toisti komisarjus venyttäen, — selaillessaan kirjastaan tätä nimeä. — Mutta tässähän seisoo: lämmittäjä. Se on tietysti erehdys, — lisäsi hän ennenkuin Gabriel ennätti sotkeentua, ja huusi sitten kirjastaan, kääntyen huoneeseen päin, peräkkäin noiden kolmen herran nimet, jotka Gabriel oli eilen läjään viskannut.

— Eivät näy olevan vielä täällä, — sanoi hän, kun ei kuulunut vastausta. — Kello on jo 1/2 9. No jaa, hm, herra on niin hyvä vaan —, hän teki päällään viittauksen, että Gabriel saa lähteä ja silmää iskien ja nauraen sanoi hiljaa: sattuuhan semmoista, sattuuhan semmoista. — Ja he nauroivat molemmat kumartaessaan toisilleen: he-he-he, he-he-he, he-he-he.

Juuri kun he olivat eroamaisillaan lähestyi heitä huoneesta kurjan näköinen, punanaamainen ja puoleksi kaljupäinen mies pitkässä kellastuneessa palttoossa, joka teki takin virkaa, punanen huivi sidottuna rusetiksi paljaan kaulan ympärille. Joku kunniamerkki oli hänellä rinnassa. Hän tuli ihan Gabrielin luo pitäen vaalistunutta hattuaan toisessa kädessään ja toisella antaen jotakin likaista, kokoontaitettua paperia.

Komisarjus nauroi.

— Siinä saatte kohta kundin, kyllä niitä täällä on neuvonkysyjiä! — Mitä sinä tahdot, — ärjäsi hän kaljupäiselle juopolle.

Tämä alkoi änkyttää esille p:llä alkavaa lausetta ja pöpöttikin jotain hyvän aikaa komisarjuksen ymmärtämättä mitään.

— Jaa, jos herra hyväntahtoisesti rupee sinua kuuntelemaan. Minun kanssani puhutaan tuolla toisessa huoneessa, — sanoi hän, uhkaavasti viitaten päällään polisioikeuden istuntohuoneen ovelle. Ja iskien taas keskinäisen ymmärryksen silmää Gabrielille läksi omalle puolelleen.

Hänen mentyään tuli ilmi, että kaljupäinen olento osasikin mainiosti puhua ja selittää. Niinkuin iilimato hän tarttui Gabrieliin. Hänellä oli nyt kädessään kaksimarkkainen, jota hän näytti aikovan tarjota Gabrielille, päästyään puheensa päähän.

Ja yhtäkkiä melkein kaikki huoneen yleisö ympäröitsi hänet. Jokaisella oli pyyntöjä esitettävänä, kunhan vaan pääsisi vuorolle. Jotkut eivät vuoroa odottaneet vaan löpisivät yhtaikaa. Erittäin tiukasti takertui häneen eräs viheriä-hameinen, hammastautia sairastava sidottu mummo, joka sysäili kaljupäistä tieltään ja väkisin työnteli viismarkkaista Gabrielin käteen, kunhan tämä vaan olisi ottanut häntä ensin kuullakseen.

"Noin sitä vaan viisimarkkasia satelisi, jos olisi herrana", — ajatteli Gabriel, — "se on toista kuin päällelyöjänä tienata hikipäässä 2 markkaa päivässä."

Ja puoleksi väkisin irtauduttuaan rahantarjoojista hän riensi polisikonttorista ja läksi melkein juosten Ingridiä tapaamaan.

Vaikka tuntui niinkuin kokonainen vuori olisi omaatuntoa painanut, näki Gabriel nyt kuitenkin edessään omituisen pääsyn siitä. Oli tullut jotakin, joka painoi yhtäpaljon toisessa vaa'assa ja näin voitti kaikki pahat muistot ja niiden muuten välttämättömät seuraukset. Tämä toinen oli hänen äskeinen uudistunut herraksi-tulemisen aatteensa. Hänestä oli nyt selvää, että hän oli hullu kun ei käyttänyt hyväkseen niitä suuria etuja, joita hänen syntyperänsä ja hänen verrattain hyvät tietonsa ja taitonsa tarjosivat. Miksi hän rupeaisi päällelyöjäksi, kun hän kerran osasi lukea, kirjoittaa, laskea murtolukuja, korkolaskua, panna kokoon velkakirja ja mikä hyvänsä kiinteimistön kauppakirjakin! Ja miksi hän antaisi immen odottaa vuosikausia, kun hän kuitenkin saattoi yhdellä nykäsyllä kohottautua melkein miksi tahansa! Etteikö hän muka pysty lukuihin! — Gabriel naurahti itsekseen kaikille, jotka sitä luulivat? — Hän vaan ei ollut tahtonut! Mutta nyt oli tullut jotain, joka sai aikaan, että hän tahtoi. — Vaikka ylioppilaaksi hän vielä lukee, jos niikseen tulee. Ja se on menevä niinkuin leikki vaan.

Yksi seikka sai kuitenkin hänen vauhtinsa vähenemään. Jos hän kertoo Ingridille kuinka tämä ajatus syntyi, niin tulee ilmi että hän oli polisikonttorissa. — Mistä syystä? — kysyy Ingrid. Gabriel koetti mielessään vastata niinkuin oli vastannut komisarjukselle: "sattui pieniä ikävyyksiä!" Mutta se ei käynyt ollenkaan päinsä Ingridiin nähden. Pitäisi sanoa asia niinkuin se oli: kävin uudelleen pajassa, priiskoitin vettä ahjoihin, minut ajettiin ulos, menin jälleen kapakkaan, sitten toiseen, mälläsin kolme herrasmiestä pitkäkseen, — huuh! Veri nousi Gabrielin päähän ja hän pysähtyi kokonaan.

"Tämä asia on salattava tyystin Ingridiltä", — ajatteli hän, ja saadakseen kauemmin miettiä, valitsi kiertotien torin ympäri. — "Missä olit?" kysyy Ingrid. — "Kotona minä olin koko illan," — hänen pitää vastata. Se olkoon hänen ensimäinen ja viimeinen valheensa.

Ennenkuin Gabriel ehti neiti Vestlundin asunnolle, tapasi hän tämän, ihme kyllä, juuri samassa puistikossa, missä oli hänestä eronnut, Hän tuli kauppatorilta, kori kainalossa.

Gabriel hypähti hänen luoksensa ja niinkuin kohtelias herra sieppasi korin hänen käsistään.

Toinen ensin vähän hätkähti ja punehtui, mutta pian voitti malttinsa takasin ja tervehti hyvin kohteliaasti, ainoastaan vähän vieraasti.

— Nyt alkaa tälle pojalle toinen elämä, tiedätkös Ingrid, — sanoi Gabriel vilkkuen joka sanalla neiti Vestlundiin, joka ainoastaan yhdellä pitkällä katseella mittasi hänet kiireestä kantapäähän ja sitten nytkähytti tuikeasti päänsä pois.

— Niinkuin sanoin, toinen elämä tästä nyt alkaa, — alotteli Gabriel uudestaan.

— Minä aijon, — no, se on sama mitä aijon, — pääasia vaan, että saat nähdä, että ihan toista tästä nyt rupee tulemaan.

Neiti Vestlund oli katselevinaan pilviä tai puunlatvoja, joissa hän arvattavasti huomasi jotain tavatonta.

— Kolme vuotta olet antanut minulle valmistumisen aikaa, — niin, niin, Ingrid, itse olet määrännyt tämän ajan. Hyvä. Minä en pyydäkään enempää. Mutta tietysti saan tehdä sillä ajalla vähän enemmän kuin mitä minulta vaaditaan, — sanoi Gabriel koettaen taas lyödä leikiksi.

Samallainen uudistettu mittaus kiireestä kantapäähän.

— Sanalla sanoen, minä näytän sinulle. Aikomukseni on jatkaa lukujani ja suorittaa ylioppilastutkinto. Ja mitä toimeentuloon tulee, niin eipä se mitään vaikeata ole, kun kerran osaa kirjoittaa ja muutenkin —

— Tästä minun täytyy mennä, — sanoi nyt neiti Vestlund ja ojensi kätensä koria ottaakseen.

Gabriel näki nyt, että leikit olivat kaukana. Neiti Vestlundin silmäluomet olivat paisuksissa ja silmät pyöreinä ja pieninä. Hän oli nähtävästi itkenyt. Mikä ihme siinä oli: kaikki Gabrielin suuret ehdotukset lyötiin yhtä kylmästi takaisin. Ainoastaan veturinkuljettaja kelpasi!

— Ingrid, et suinkaan ole minulle suutuksissasi? — sanoi Gabriel anteeksi anovasti.

— Minulla ei ole oikeutta siihen, ettehän ole minua mitenkään loukannut.

Tämä kohtelias vastaus oli pahin kaikista. Jos Ingrid olisi suinpäin töytäissyt hänen kimppuunsa ei se olisi ollut niin pahasti selitettävissä kuin tuo kolkon vieras ja kylmä kohteliaisuus.

— Minä pyydän korini.

— Ingrid, onko kaikki lopussa, — sanoi Gabriel vapisevalla ja hiljaisella äänellä.

— Itsehän niin tahdotte.

— Minäkö, sanotko että minä niin tahdon!

— Niin, jos tuommoista olette miettinyt eilen, niin siitä kyllä näkyy — Ja mitä tässä puhunkaan. Saanko korini.

— Ingrid, istutaan tähän penkille niinkuin eilenkin.

Yhtäkkiä Gabriel lyyhistyi vartaloltaan ja syvään huokaistuaan sanoi:

— En minä mitään miettinyt eilen. Menin kapakkaan. Niin. Join itseni juovuksiin, renttuilin, kävin uudestaan pajassa, tein siellä tyhmyyksiä, niin että tulin ajetuksi ulos, sitten jouduin polisin kynsiin ja tänä aamuna olen käynyt polisikonttorissa, — sieltä juuri tulen. Semmoista minä olen miettinyt eilen. Anna minulle anteeksi, jos voit!

Sillaikaa kuin Gabriel epätoivoisella äänellä tätä puhui, kääntyi Ingrid penkkiin päin ja he todella istuivat siihen. Ingridin kasvot olivat Gabrielin puhuessa ihan muuttuneet ja hänen silmänsä kirkastuivat, kun Gabriel pääsi loppuun.

— Ai, ai, Gabriel, kuinka olet saattanut? — nuhteli hän, voimatta salata onneansa.

Gabriel katsahti kummastuneena ylös. Tuo sinutteleminen soi hänelle niinkuin suloinen lohdutuksen ja sovituksen sävel.

— Niin, mutta mitä minun siis nyt on tehtävä? — kysyi hän.

Ingrid pani kätensä hellästi hänen polvelleen ja sanoi:

— Eihän siinä ole muuta kuin pyytää anteeksi Viléniltä. (Vilén oli se seppä, jonka päällelyöjänä Gabriel oli.)

"Anteeksiko?" — ajatteli Gabriel iloissaan. "Silläkö vaan taaskin pääsee kaikista ikävyyksistä ja suhde Ingridiin tulee entiselleen. Hän oli taas ilonen ja onnellinen. Kuinka elämä oli sentään helppoa ja miellyttävää, kun vaan pyysi anteeksi ja koetti aina tehdä niinkuin joku oikein hyvä ystävä tahtoi. Veturinkuljettajaksi, veturinkuljettajaksi, veturinkuljettajaksi!" — ajatteli hän ja löi itseään nyrkillä otsaan varmemmaksi vakuudeksi. Ainoa pilvi tällä hetkellä oli se ajatus, joka Gabrielissa ihan itsestään heräsi: "Mitähän äiti ja veljet sanoisivat, jos saisivat tietää että hän, Gabriel, on pakotettu pyytämään anteeksi — sepiltä!"

Ja kuitenkin, ei ollut mitään muuta pelastusta. Sillä Ingridistä hän ei koskaan voi luopua ja Ingrid ei myöskään koskaan voi luopua veturinkuljettaja-aatteestaan. Ja eikö sepätkin ole ihmisiä! — ajatteli hän, hakien pönkitystä horjumisilleen.

Gabriel meni koreasti kotiinsa, riisui herraspukunsa, pani ylleen entiset pajavaatteet: polvista kiiltävät housut ja lyhyen työtakin tamperelaisen ruskean, tomuttuneen paidan päälle. Ja näin tehtyään ja kerran huoaistuaan alkoi astua pajalle päin.

— "Jag är nu hvad jag är," sanoi hän itsekseen vanhalla kotikielellä vastaukseksi niihin nuhteihin ja ihmettelyihin, joihin entiset kotolaiset hänen ajatuksissaan puhkesivat nähdessään hänen jättävän taas kaikki hyvät lukuaikeet ja kulkevan entistä alentumisen tietään.

"Olen mikä olen. Menkööt he sielläpäin, minä menen täälläpäin. Eronneethan olemme kumminkin, ja eivät he minusta tarvitse mitään tietää. Minä olen Ingridin."

Konetehtaalle päästyään hän ensiksi meni pajan värkmestarin luo, joka asui yläpuolella varastohuonetta, toisessa kerroksessa. Siellä oli värkmestarilla kaitojen puurappusten ylimmässä päässä eksyttävien ullakko-ovien keskellä pienoinen huone ja kyökki. Hänellä oli vaimo, mutta ei lapsia. Itse hän oli keuhkotautinen ja käytti kaikki lepohetket maatakseen selällään sohvalla, kukilla täytetyssä huoneessa, missä ei kuulunut mitään koneiden eikä vasarain melua ja vaimokin kävi tohveleissa, häiritsemättä häntä. Sepät vihasivat häntä niinkuin paholaista, sanoivat, ettei sen ilkeämpää miestä löydy taivaan alla. Hän oli ollut hyvä niinkauan kuin oli tavallisena seppänä, mutta värkiksi päästyään oli ihan muuttunut ja pelkästä kiukusta saanut keuhkotaudin.

Nytkin kun Gabriel tuli, hän makasi selällään sohvallansa.

— Tässä minä olisin, — sanoi Gabriel tervehdittyänsä. — Vieläkö minua otetaan työhön, jos pyytäisin?

— Miksei, miksei, jos vaan Vilén huolii. Eihän nyt ensi kerrasta pois panna, kun et vaan juopottelemaan rupee, — puhui värkmästari noustessaan ja sohvatyynyä korjaillessaan. — Vai tulit takaisin, minä luulin, että olet viisaampi, etkä tule enää. Pakkokos sinun on näihin koiran virkoihin, huhhuu, — ei mitään pakkoa yhtään, taitamattomuutta ainoastaan, huhhuu. — Minä tulen mukaan, mennään pajaan, kysytään Viléniltä, jos se "suuri herra Vilén" huolii sinusta — —

Värkmestari puheli näin puoleksi itseksensä. Vilén oli ennen ollut hänen toverinsa ja ystävänsä. Nyt he vihasivat toisiaan kuin kissa ja koira. Hän pani lakin päähänsä ja he menivät alas.

Kalisten nousi oviluoti ylös rullaansa kohden, kun värkmestari piloilla lennätti pajaoven selko selälleen Gabrielin edestä.

Sepät ensin tavan mukaan tarttuivat työhönsä, kun kuulivat oven käyvän, mutta sitten vilkasivat kaikki tulijoihin.

Värkmestari kulki edellä, Gabriel tuli perässä. Mutta sepät kääntyivät selin heihin, niinkuin eivät olisi mitään huomanneet. Ja ainoastaan pieni ja laiha Heikkilä — jolla oli aina suuri vilttihattu päässä — näytti nauravan. Sen ilmaisi hänen pyöristyneet poskipäänsä, joita punainen ahjotuli valaisi. Joku tuntui myöskin rykäisevän, vaikkei yskittänyt.

Vilénin luo päästyä Gabriel heti sanoi:

— Ei suinkaan Viléni pahaa tykkää siitä eilisestä.

— Jaa, jaa, sleka käteen vaan! Mitä täss' on enää puhumista! — ärjäsi hän katsahtaen kulmiensa alta.

Se poika, jolla oli moukari, kun he tulivat, antoi sen Gabrielille ja läksi pois. Värkmestari läksi myöskin, suu naurussa.

Mutta Viléni veti puolikuuman pultin ahjosta ja alkoi lyöttää sitä moukarilla, aivan kuin olisi jatkanut eilistä keskenjäänyttä peliä. Gabriel aavisti pahaa ja säästi voimiansa, mutta ne alkoivat sittenkin jo pettää, kun seppä vihdoin napautti vasarallaan alasimeen taukoomisen merkiksi. Huohottaen kuin sonni Gabriel istui moukarinsa varaan.

— Kyllä minä pojat opetan, — sanoi Vilén heittäen pultin ahjoon ja aukaisten tuulikraanan.

— Koksi on lopussa! — tiuskasi hän. Gabriel otti suuren nokisen kopan niskaansa ja meni pihalle kivihiiliä hakemaan.

Siellä hän pyhki likasella hihalla hikeä otsastaan. Mutta sydämmessään hän iloitsi suuresti, sillä kaikki oli taas entisellään ja Ingridin omistaminen tuntui varmemmalta kuin jos kultainen rinki olisi hänen sormessaan kiiltänyt. Hän olisi laulanut, jos olisi ilennyt, ja silmäluomia kutkutti niinkuin itkettäissä.

Tämän koetuksen perästä Vilén muutti käytöksensä Gabrielia kohtaan. Entisen ylenkatseellisen röyhkeyden sijaan oli tullut tutunomainen luottamus. Eivät muutkaan sepät, kun he kaikki päivällistunnilla poikkesivat ruokapaikkaan, enää puhuneet entisistä, vaan ensi kerran he kohtelivat häntä niinkuin toveria.

Ja Gabriel ajatteli taas: "jag är hvad jag är", ja hän oli ajatuksissaan panevinaan lukon taakse koko entisyytensä, veljensä ja muistonsa. Ja puolustaessaan itseään sillä, että "olisinhan minä voinut syntyä työmiehen perheessä", hän saattoi tuntea sitä turvallista iloa, jota hän oli rakastanut jo silloin kuin oli tahtonut pappilassa muuttaa renkitupaan.

Illalla kun hän läksi työstään oli Ingrid konetehtaan portilla häntä odottamassa ja tuli saattamaan niinkuin kerran ennenkin, pait että hän nyt oli vieläkin ystävällisempi ja viehkeämpi, ja koko ajan sinutteli.

Ja nyt hän ensi kerran myöskin rupesi puhumaan omista kotiasioistaan, joista hän ei ennen koskaan tahtonut puhua.

Hänen äitinsä oli kuollut viisi vuotta sitten, — sanoi hän, — ihan vaan surusta. Heitä painoi suuri perheonnettomuus, sillä yksi sisaruksista, Heddi, oli joutunut ihan hunningolle. Se oli juuri äidin lempilapsi. Se sai ensin steederskan paikan eräässä konditorissa, jossa myytiin limonaadia, torttuja, liköörejä ja viinejä. Kun hän oli hyvin nätti kasvoiltaan, niin ne herrat, jotka kävivät siellä, huomasivat hänet ja rupesivat kujeilemaan. Konditorin emäntä tahtoi nyt Heddiä bufettineidiksi yhdessä sen pitkän ruotsikon kanssa, joka jo ennestään siellä oli. Konditorissa rupesi silloin käymään kaksi kertaa enemmän herroja, joilta Heddi ei saanut rauhaa päivällä eikä yöllä. Ja ne saivat sen tytön ihan suunnilta pois. Kahdesti koetti isä ja äiti ottaa hänet kotiin ja pitää silmällä, mutta ne kulkivat yöllä hänen huoneensa ympärillä, ja kerran hän karkasi ikkunan kautta heidän kanssaan keskellä yötä. Vielä olisi ollut toivoa, sillä eräs nuori käsityöläinen olisi ottanut hänet vaimokseen ja hän alkoi jo suostua. Mutta juuri kun hän piti viimeisiä läksiäisiä konditorin emännän luona, joutui hän yöllä polisin käsiin, ja sen jälkeen ei hän enää parannuksesta mitään tahtonut tietää, antoi rukkaset Lehtoselle — se oli käsityöläisen nimi, — ja jatkoi vielä hurjempaa elämää kuin ennen. Äiti kuoli suruun. Isä heitti kaikki toivonsa eikä enää koskaan hae häntä eikä tahdo tietää hänestä.

— Ja minä kun niin rakastin Heddiä, Heddi raukkaa, — sanoi Ingrid purskahtaen itkuun.

— Onko hän vielä täällä Turussa? — kysyi Gabriel.

— Helsingissä, taitaa olla jo polisin kirjoissa, — itki Ingrid.

— Mutta ei ne herrat sentään kaikki semmoisia sikoja ole, — sanoi Gabriel.

Ingrid tempasi päänsä ylös nenäliinasta.

— Kaikki kaupungin hienoimmat herrat, kaikki, niin monta kuin niitä on, joka — joka ikinen!

— Kyllä niitä sentään on toisenlaisia. Esimerkiksi minun veljeni eivät ole semmoisia.

Ingrid ei sanonut mitään.

— Ei ne ole semmoisia, — toisti Gabriel.

Mutta Ingrid itsepäisesti oli vaiti, joka merkitsi yhtäkuin: en tahdo sinua loukata, mutta kyllä sinun veljesikin ovat yhtä sukua, sitä sukua jota minä inhoon ylitse kaiken, joka on minun ja minun isäni ja äitivainajani ja merillä olevan veljeni ja koko meidän yhteiskuntaluokkamme verivihollisia, ovat ja ovat iankaikkisesti olevat!

Gabriel huokasi.

Iltatähti oli juuri heitä vastapäätä, kun he tulivat pitkin katua ja Gabrielin tyhjän läkkikannun sanka vinkui hiljaa kannun heiluessa. Hänelle selvisi niin moni asia sillä kertaa, selvisi erittäinkin tuo Ingridin omituinen inho Mustialaa ja yliopistoa kohtaan. Siinä oli hänestä jotain surullista: ikäänkuin jokin juopa olisi tahtonut aueta Ingridin ja hänen väliin sentähden vaan, että hänessä ei ollut sitä inhoa kaikkia herroja vastaan, joka oli Ingridissä, ja joka nähtävästi oli suureksi osaksi tehnyt Ingridin siksi, mikä hän oli; ainakin oli alkusyynä tuohon Ingridille omituiseen sähähtämiseen ja kiivastumiseen ilman ymmärrettävää syytä. Kun olisi saanut Ingridille selväksi sen, että muutamat kyllä olivat semmoisia, joita saattoi vihata ja joita Gabrielkin vihasi, mutta ettei kaikki — että löytyi herrassäädyssäkin sentään hienoja, hyvin hienoja, semmoisia esimerkiksi kuin hänen veljensä Henrik. Mutta eihän Ingrid tuntenut yhtään semmoista, ja turhaa oli koettaa häntä vakuuttaa — sen Gabriel tiesi hyvin. Jos Ingrid olisi yhdenkin poikkeuksen myöntänyt, olisi hänen täytynyt luopua vihastaan koko herrassäätyä vastaan.

Kun Gabriel pistäytyi heillä sisällä, otti Ingrid piirongin laatikosta valokuvan ja näytti Gabrielille.

Siinä oli nuori, ylen määrin koristettu neitonen puoleksi loikovassa laiskan asennossa sohvalla, toinen käsi posken alla, toisessa sohvan tupsu. Tuuhea, kihara tukka oli kammattuna alas silmäkulmien tasalle, silmistä kiilui teeskentely.

— Se on Heddi se, — sanoi Ingrid ja taas rupesi itkemään.

Silloin Gabrielin tuli niin sääli häntä, että hän melkein oli mennä hänen puolelleen ja tunnustaa vihaavansa hänkin kaikkia järjestään, mutta hän muisti veljensä Henrikin, eikä voinut olla ihan Ingridin puolella, ja vaan huokasi uudestaan.

Tämä asia oli ainoa varjo Ingridin ja Gabrielin välillä. Joskus se näytti Gabrielista tavattoman vähäpätöiseltä, mutta toisen kerran taas se omituisesti eroitti heitä toisistaan, teki niinkuin vieraiksi toisilleen. Ingrid rupesi puhumaan hänelle niinkuin hän, Gabriel, olisi vietellyt Heddin, ja Gabrielista tuntui niinkuin Ingrid olisi vihannut juuri häntä ja hänen sukuansa. He erkanivat tunteissaan silloin niin kauas toisistaan, ettei kaksi ihmistä voi toisistaan sen kauempana olla, eivätkä voineet puhua mitään keskenään. Mutta kun he kuitenkin olivat samassa huoneessa ja katselivat toisiansa, tuli heidän toisiaan sääli ja he kapsahtivat itkien toistensa kaulaan sekä rupesivat sitten puhumaan muista asioista, jotka eivät heitä eroittaneet. Gabriel ymmärsi nyt selvästi miksi hänen piti päällelyöjästä, sepästä, viilarista, varvarista, tulla vähitellen veturinkuljettajaksi, joka oli oleva hänen korkein huippunsa. Hän ei tosin olisi sitä syytä voinut kellekään sanoin selittää, mutta itsekseen hän sen tunsi ja ymmärsi täydellisesti. Ja itsekseen hän vielä tunnusti, että tämä oli ainoa tie, jolla hänestä saattaa tulla mies, ja piti sentähden sydämmessään Ingridiä tältäkin kannalta johtavana tähtenään.

Gabrielin heikkoudeksi jäi ainoastaan se, ettei hän voinut luopua esiintymästä herrana silloin kuin häntä joku semmoisena piti. Oli muutamia herraspiirejä, joihin hän kuului ja joissa hän oli ihan toinen kuin tavallisuudessa, puhui varomattomasti, oli valmis pilkkaamaan ja keksimään hävyttömiä sukkeluuksia. Tämä piiri oli eräs metsästysseura, jossa hän hyvänä ampujana oli jäsenenä. Salaisuudessa hän olisi välttänytkin tätä seuraa, sillä hän ei itsekään ollenkaan rakastanut itseänsä tuona reippaana, jokseenkin tunnottomana ja aina pilkkaan valmiina herrasrenttuna, jommoisena hän siinä pakostakin esiintyi. Mutta kun he vaan hänet tapasivat ja ehdottivat jotakin yhteistä hommaa, oli hän olevinaan heti valmis kaikkeen ja ryhtyi itse panemaan toimeenkin metsästysretkiä. Ingridille hän ei olisi ikinä näyttäytynyt semmoisena kuin hän siellä oli. Sillä ne olivat kaikki ja hän heidän mukanansa sekä puheissaan että käytöksessään juuri niitä, joita Ingrid vihasi ja joita Gabrielkin oli Ingridille sanonut vihaavansa ja vihasikin, kun vaan ei ollut heidän seurassaan. Mutta kerran tultuaan heidän seuraansa hän antoi kaikki anteeksi ja hänestä olivat heidän puheensa ja pilkkansa hyvin sukkelia, samoinkuin ne vallattomuudet, joihin he juovuspäissään ryhtyivät. Ingridinkin vuoksi oli Gabrielilla sentähden vielä pahempi omatunto siitä, että hän ei irroittunut tästä metsästysseurasta.

Mutta irrottautumisen sijaan hän yhä useammin joutui siihen seuraan. Se tuli hänelle ensin jonkinlaiseksi vastapainoksi raskaalle pajatyölle ja sitten varsinaiseksi keinoksi, jolla hän haki vapautusta tästä työstä muka seuran asiain vuoksi. Metsästysseura tuli näin vähitellen pääasiaksi ja pajatyö semmoiseksi ikäväksi velvollisuudeksi, josta aina teki mieli päästä. Seuraavana vuonna perustettiin vielä purjehdusseura, johon kaikki metsästysseuran jäsenet olivat itseoikeutetut kuulumaan. Gabriel oli silloin juuri tullut koneosastolle, ja sen vuoden kuluessa täytyi ruveta valmistumaan tutkintoihin.

Näihin metsästys- ja purjehdusseuroihin kuului myöskin sen konetehtaan konttoristi, jossa Gabriel oli työssä. He eivät tosin tehtaassa paljon tavanneet toisiansa, mutta sitä enemmän seuroissa. Tämä konttoristi oli tunnettu "hulivili". Juomasyntejään hän hyvitti sillä, että oli sitä hienompi selvänä ollessaan. Hänellä oli silloin kaulassa aina tavattoman fiini valkonen silkkihuivi, jota hän pöyhisti esille palttoonsa alta ja maltillisilla päänliikkeillä varjeli rutistumasta. — Hänellä oli tapa jättää konttori vähää ennen kuin Gabriel pääsi työstä, ja sentähden hän oli usein sattunut näkemään neiti Vestlundia, joka odotteli portilla Gabrielia. Joskus Gabriel sattui tapaamaan tuon puhtosen konttoristin portissa eikä häneltä jäänyt silloin huomaamatta, että tämä herra lähetti kevytmielisiä silmäyksiä Ingridille, — tosin kääntämättä kaulahuivin vuoksi paljonkaan päätänsä, mutta sitä imelämmin silmiänsä pyöritellen ja itserakkaasti hymyillen.

Gabrielin mielestä Ingrid ei osoittanut kyllin selvää inhoa näiden katseiden johdosta, mutta hän ei kuitenkaan sanonut vielä silloin mitään.

Seuraava uutinen tässä asiassa oli Gabrielille se, että hän eräänä päivänä huomasi konttoristin tervehtivän Ingridiä. Tämä tervehdys tapahtui niin, että konttoristi sitävarten melkein pysähtyi ja Gabrielin mielestä inhoittavan sulavalla, hitaalla kädenliikkeellä kohotti hattuansa jääden semmoiseen asentoon niin kauan kuin Ingrid kulki ohitse ja koko ajan seuraten häntä silmillään. Ja — Ingrid vastasi hänen tervehdykseensä, ja vasta sitten huomasi Gabrielin portissa, ja punehtui.

— Mikäs katututtavuus se on? — kysyi Gabriel tuntien että hänen suupielensä kalpenivat ja sydäntä huimasi.

— Eikö hän ole sinun ystäväsi? — kysyi Ingrid viattomasti ja tottelevaisesti katsoen Gabrieliin.

— Mutta sinä et ole esitetty hänelle.

— Niin, ajatteles, kuinka omituista, tutustuin hänen kanssaan juuri niinkuin sinunkin kanssasi: hän itse esitteli itsensä ja pyysi tulla saattamaan minua.

Nyt Gabriel vuorostaan punastui. Hän katsoi syrjästä Ingridiä eikä voinut päättää tahallaanko tämä näin sanoi vai viattomasti. Ja kuitenkin juuri tämä asia olisi ollut hirmuisen tärkeä ratkaista. Sillä jos hän sanoi tahallaan, niin kenties koko juttu oli vaan aijottu Gabrielille jonkinlaiseksi opetukseksi, ja silloin olisi kaikki huoli lähtenyt hänen sydämmeltään. Mutta jos se oli sanottu vaan ilman sen suurempaa merkitystä, niin saattoi luulla, että Ingrid piti imelää konttoristia jotenkin yhtä suuressa arvossa kuin Gabrielia. Näin tärkeätä olisi ollut saada selville Ingridin oikea tarkoitus; mutta vaikka Gabriel kuinka katseli ja tutki, ei hän voinut vähimmässäkään määrässä ratkaista kysymystä eikä keksiä mitä kysyä tai kuinka urkkia päästäkseen totuuden perille. Ingridin kasvoilla leikki mitä viattomin ja hilpein mieliala.

Gabriel lakkasi tervehtimästä konttoristia, jonka aikeiden vilpillisyydestä hän ei hetkeksikään ollut kahden vaiheilla.

Mutta konttoristi ei ollut siitä millänsäkään, myhäili vaan ylenkatseellisesti kun tuli Gabrielia vastaan. Silminnähtävästi hän ei paljon välittänyt jonkun viilarin lakin-nostoista. Ingridiä hän sen sijaan hakkasi kahta sitkeämmin ja vahti häntä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa.

Eräänä iltana myöhään Ingrid kulki Gabrielin kanssa kadulla ja ennen eroamista sanoi salamyhkäisellä, paljon merkitsevällä hymyllä:

— Ja nyt saat kuulla vielä suuren uutisen: ystäväsi herra konttoristi on kosinut minua papalta — jaapas!

Gabriel, joka ei ollut yhtenäkään hetkenä uskonut konttoristin aikomusten rehellisyyteen, seisoi siinä kuin salaman lyömänä. Hänelle oli heti ihan selvänä, että tuon kosimisen tarkoitus oli vaan päästä Ingridiä niin lähelle kuin mahdollista, eikä sitten mitään muuta. Jos hän ei olisi satoja kertoja kuullut metsästysherrain puheita tytöistä ja keinoista näiden taivuttamiseen, niin hän olisi voinut ajatella, että konttoristilla oli tosi mielessä, ja olisi voinut antaa hänelle anteeksi tämä teko. Mutta nyt hän ei ollut ainoastaan kuullut, vaan itsekin ottanut osaa noihin juominkipuheihin; hän oli omin korvin kuullut heidän luettelevan, kuinka talonpoikaistyttö on otettavissa, kuinka piika, kuinka tehtaalainen, kuinka puotineiti, ja oli silloin nimenomaan ollut puhe siitä, että mestarien ja pikkuporvarien tyttäriä piti kosia heidän vanhemmiltaan, jotta vaan kaikki sopivaisuuden vaatimukset tulivat noudatetuiksi — ja sitten vaan purkaa kihlaus niinkuin yleinen tapa vaatii.

— Ja mitä sinun isäsi vastasi hänelle? — sanoi Gabriel vaivalla hilliten itseänsä.

— Pappa tuli vähän hämilleen, tienmä, eikä antanut mitään varmaa vastausta.

Gabriel muisti oman kosimisensa ja näki nyt herra Vestlundin ihka elävänä edessään vastaamassa konttoristille samoilla hämmästyneillä sanoilla, kuin ensin hänellekin.

— Tietysti, tietysti, — sanoi Gabriel, — mitä syytä hänen olisi ajaa sitä ulos.

Nyt purskahti Ingrid nauramaan, kun muisti kuinka pappa oli keppi kädessä uhannut ajaa ulos Gabrielia.

— Ylihuomenna meillä on metsästysretki, silloin kysyn itse konttoristilta mikä hänen meininkinsä oikein on.

Näillä sanoilla kääntyi Gabriel lähteäkseen omalle suunnalleen ja jo ottikin pari askelta, mutta sitten kuitenkin pysähtyi, kääntyi takaisin ja sanoi vähän liian juhlallisesti.

— Hyvästi, Ingrid. — Mutta hän itse huomasi, että se oli liian juhlallista, ja lisäsi: — Tarkoitan, että voithan tämän lyhyen matkan yksinkin mennä kotiin.

— Kyllä, kyllä, — sanoi Ingrid, ja Gabriel läksi.

Puolikuu valaisi heikosti toista puolta katua, toinen, missä Gabriel kulki, oli varjossa, ja Ingrid näki hänen rotevan vartalonsa vähitellen katoavan hämärään. Ei hän kertaakaan katsahtanut taaksensa.

Ingrid seisoi vähän aikaa kahden vaiheilla paikallaan, pani oikein kätensä sydänalalle pelkästä epävarmuudesta, mutta sitten läksi kiirein askelin kotiinsa päin.

Seuraavana päivänä Gabriel vaihtoi vanhan revolverinsa uuteen, niin hyvään, että piti antaa 4 markkaa väliä. Hänen piti vielä hankkia koiria jostakin ulkopuolelta kaupunkia, mutta hän kieltäysi siitä puuhasta eikä ottanut mitään toimia vastaan. Rihlapyssyänsä hän rupesi illalla puhdistamaan, otti kaikki auki, katseli piipun läpi, veti parikertaa laastikulla edestakasin, katsoi taas, mutta silminnähtävästi ei ollenkaan ajatellut mitä teki, jätti pyssynpiipun polvelleen pitkäksi ajaksi ja tuijotti nurkkaan. Sitten ei hänellä ollut tahdon voimaa kootakseen pyssyn eri osat yhteen, vaan hän otti taskustaan paperia ja aikoi pyyhkäistä kaikki ruuvit ja rautaset toistaiseksi siihen. Mutta sitäkään hän ei tehnyt. Hän vaan jotenkin varomattomasti pudotti tukin ja piipun nurkkaa vasten, jätti kaikki semmoisekseen ja meni ulos. Hän kulki torille asti ja kiersi sen ihan ympäri; sitten hän pysähtyi siihen katukulmaan, mistä Ingrid tavallisesti tuli kotoansa, ja katsoi kelloonsa. Kymmenen minuuttia hän seisoi siinä kello kädessä. Kun ne oli kuluneet, hän pisti päättäväisesti kellon taskuunsa ja, viimeisen kerran katsahdettuaan Ingridin katua pitkin, kääntyi ja meni jälleen kotiinsa. Nyt hän todella otti paperin, rutisti siihen kaikki pyssyn pikku-osat ja heitti samaan nurkkaan, missä piippukin jo oli. Revolverin hän sitävastoin otti varovasti kotelosta ja tarkasteli. Sitten otti kaapin alalaatikosta, vanhojen saappaiden ja sinne eksyneiden, pyykkiin aijottujen alusvaatteiden seasta patruunarasian, ja latasi revolverin kuudella patruunalla. Tämän hän teki hyvin pian ja pani sitten revolverin kiireesti luotansa, ensin pöydälle, mutta sitten, kun hän heittäytyi vuoteelle ja se näkyi hänen silmäänsä, nousi ja vei sen piirongille, mutta siitäkin hän sen vielä siirsi samaan alalaatikkoon.

Gabriel ei voinut sietää revolveria, se on, hän sitä aina vähän pelkäsi. Kerran pienenä poikasena hän oli saanut jonkun hyvin kalliin ja kauan halutun pikku kapineen käteensä ja sen kanssa hän oli kulkenut pitkin uimahuoneen siltaa. Yhtäkkiä hän otti tämän kapineen — ei hän nyt enää muistanut mikä kapine se oikein oli, vaan ainoastaan, että se oli hyvin rakas hänelle, — otti sen taskustaan, pysähtyi ja nojautui kaidepuita vasten katsellen alas veteen, joka oli korkeimmillaan ja siinä kohden sylen syvyinen. Hän otti tuon esineen peukalon ja etusormen väliin ja piteli sitä ulkopuolella kaidepuita veden yläpuolella. Ja ajatteli: kuinka omituista, sen kuin vaan aukaisi nuo sormet, niin esine putoo veteen eikä minulla enää sitä ole. Hän piteli ja piteli eikä voinut irtautua siitä ajatuksesta. Nyt jos päästäisi, nyt, nyt! Mutta sormet pitelivät hänen puolestaan. Ja vakuuttuakseen, että asia todella riippui hänestä itsestä eikä sormista, hän aukasikin ne ja esine pulahti veteen. Kauan hän katseli alas, kuunteli veden lotinaa uimahuoneen vihertynyttä pohjaa vastaan, ei tiennyt juuri surrakaan, oli vaan hyvin totinen, eikä koskaan kertonut tätä tapausta kellekään. — Mutta sitten jo täysikäisenä, kun hän tuli ensimäisen revolverinsa omistajaksi — hänellä oli silloin jo välit selvänä Ingridin kanssa ja hän vaan aiko ruveta harjoittamaan pilkkaan-ampumista revolverilla — istui hän kerran kotona, ladattu revolveri kädessä, käänsi sen piipun piloilla kasvojansa kohden, lähensi, lähensi, avasi suunsa niin, että luoti olisi suoraan kitaan lentänyt, jos hän olisi painanut liipasinta. Ja ihan samallainen ajatus syntyi hänessä, kuin hänen poikana pidellessä rakasta esinettä veden päällä: ei muuta kuin vähän painaa sormella tuota liipasinta, niin on kaikki lopussa. Sormi ei painanut. Ja hän tunsi kuinka hänen sydämmensä kouristui, sillä hän oli juuri painamaisillaan, osoittaakseen itselleen että asia todella riippui vaan hänestä itsestään.

Sen jälkeen hän pelkäsi revolveria.

Ei kukaan ihminen voinut aavistaa kuinka lähellä hän silloin oli itsemurhaa. Ja häntä kummastutti ja pelotti tämän tapauksen muisto erittäin siksi, että silloin kaikki hänen asiansa olivat mitä loistavimmalla kannalla: hän oli juuri päässyt varmuuteen Ingridin suhteen, elämä hymyili hänelle ja oli nyt jos koskaan hänelle "rakas esine". Juuri siksi se myöskin niin muistutti tuota tapausta poikavuosilta.

Gabriel heittäytyi vuoteellensa puolipukeissa. Ei hän nyt mitään osannut tehdä loppuun asti. Ei hän myöskään osannut nukkua, kun kuu kumotti huoneeseen ja valaisi hämärästi kaikki esineet, joita hän ei malttanut olla tarkastamatta.

Harvoin Gabriel antautui miettimään pilventakaisia asioita, mutta nyt, kun hän saamatta unta makasi selällään ja nosti toisen säärensä koukistetun polven päälle, hän katsahti tähän sääreensä ja hänen tuli perin kumma olla: tuoko nyt olen minä, ajatteli hän. Hänen täytyi katsella myöskin käsiänsä, ja se oli yhtä kummaa. Toisen käden sormella hän paineli toisen käden selkäpuolta ja toisti ajatuksissaan: minä, minä! — "Ihmeellistä! Ja tämä minä jostakin syystä takoo ja viilailee. Mitä varten? Elääksensä onnellisena Ingridin kanssa. — Mutta jos nyt ei tätä tarkoitusta olisikaan, mitä varten hän sitten eläisi? Ei mitään varten. Siksi vaan että sydän itsestään tykkii ja pulpattaa verta suoniin, tai että sormi ei uskaltanut painaa revolverin liipasinta, että hän pelkäsi revolveria ja oli piilottanut sen laatikkoon. Vaan siksi."

Ja Gabriel nousi ylös, meni ja otti revolverin laatikosta, asetti sen tuolille viereensä ja heittäytyi jälleen pitkäkseen. Hän ei olisi voinut ajatella vapaasti eteenpäin, jos revolveri ei olisi ollut nyt siinä hänen käytettävänään.

Kannattiko hänen oikeastaan elää, kun oli tullut eteen semmoisia suuria sekaannuksia? Hänen täytyi — sen hän oli päättänyt — kysyä huomenna konttoristilta, mikä tämän aikomus oikein oli. Ja revolverin hän oli hankkinut sitä varten, että hän ampuu konttoristin, jos tämä ei voi tyydyttävästi vastata. Ei hän hetkeksikään epäillyt että hänen on näin menetteleminen, mutta se tuntui ainoastaan hyvin vaikealta, ja senvuoksi hän kysyi itseltään: eikö olisi parempi ampua itsensä, niin pääsisi kaikista sekaannuksista, eikä tarvitsisi mihinkään ryhtyä. Hän ottikin todella revolverin käteensä, koettaakseen miltä tällä kertaa tuntui tähdätä vasten kasvoja, mutta mitään ampumisen kiusausta ei tullut. Hän ei tahtonutkaan tappaa itseänsä, vaikka sormi puolestaan olisi nyt kyllä ollut valmis painamaan liipasinta, kun ei ollut mitään kallista menetettävänä.

"Minun siis täytyy kuin täytyykin kysyä siltä perhanan konttoristilta. Voi sitä mies parkaa, jos se aavistaisi, kyllä se vapisisi!" — Pelkäämättä enää revolveria hän asetti sen jälleen tuolille, veti peitteen ylitsensä ja nukkui sikeästi.

Aamulla hän heräsi niin myöhään, ettei olisi enää ennättänyt muiden seuraan. — "Mutta se ei tee mitään, — hän ajatteli, — minä menen jälkeenpäin yksinäni ja tapaan hänet jossain jänistä väijymässä."

Gabriel pukeutui kiireesti, otti revolverin vyölle takkinsa alle ja meni rantakadulle, missä saaristolaiva jo teki lähtöä ja oli eronnut laiturista. Hän hyppäsi rohkealla harppauksella höyryvenheeseen, joka läksi ensin jokea pitkin ja sitten rupesi kiertelemään sisäisen merisaariston ahtaita väyliä. Pannun edessä seisova perämies kertoi pyöränsä takaa, että hän oli ensi reissulla vienyt koko metsästysseuran koirineen ja eväineen — "de va fina varor me', skall jag säga", sanoi hän silmää iskien Gabrielille, tarkoittaen juomatavaroita. Gabriel tapasi itsensä nauramasta entiseen herrasmalliin, mutta tämä nauru tympäsi häntä, hän tuli yhtäkkiä totiseksi ja siirtyi peräpuolelle laivaa. Siellä taas oli paikat täynnänsä huvilayleisöä ja Gabriel tunsi täällä vielä enemmän vieraisuutta pitkävartisissa saappaissaan ilman pyssyä, joka edes olisi ilmaissut hänet metsästäjäksi. Hän meni etummaiseen kokkaan, missä oli pieni kokkakaappi ja halkoja. Siihen hän seisahtui vasten vinhaa aamutuulta, niin ettei laivan tukutusta kuulunut, ja katseli saarien välistä siintävää avomerta.

"Minä en ole mikään, — ei missään ole minulla pohjaa. Saisin edes olla tuona tiirana ja liidellä noiden punasten kallioiden kohdalla ja tuolla tuulessa merenhajussa huutaa alakuloisesti niinkuin sekin: ti-rääy!

"Ei olisi seppiä, ei Ingridiä, ei minun mustaa mieltäni, eikä ketään tarvitsisi tappaa."

Ja Gabriel säpsähti. Oliko hän todella matkalla tappamaan? Mistä kummasta tuo ajatus oli häneen niin syöpynyt. Kysyähän hänen vaan pitää, mikä konttoristin tarkoitus on, eikä ampua muussa tapauksessa kuin että tämä vastaa pahasti. Sitäpaitsi hän ei ammu kaikkia patruunia, vaan säästää pari viimeistä itseänsä varten, ja sittenhän on hänen ollakseen jotenkin yhtä hyvä kuin tuon tiiran: surullinen, mutta huoleton.

Höyryvene tuli vihdoin sille sillalle, missä Gabrielin piti nousta maihin.

Se ei ollut saari, vaan mannermaa ja sieltä pääsi kaupunkiin myöskin maanteitse.

Sillan yläpuolella oli pieni torppa, josta oli tie taloon. Mutta Gabriel läksi metsäpolkua myöten tiheän havumetsän läpi sille metsästysmaalle, jossa hän tiesi seuran olevan.

Mitään ajoa ei kuulunut miltään suunnalta. Arvattavasti metsästyksen ensimäinen jakso oli lopussa, koirat ketjuissa ja aamiainen katettuna toisen metsätorpan tuvassa, — kuten tavallisesti ennen.

Gabriel lähestyi hiljaa ja haluttomasti tätä paikkaa. Ja jo alkoi kuulua torpalta päin iloisia ääniä. Aamiaista todella syötiin, mutta ei tuvassa, vaan nurmikolla, torpan pihan edessä. Hän tunsi leppien takaa vänrikin lakin, näki myöskin kaljupäisen kamreerin seisovan polvillaan maahan katettujen aamiaisruokien ja pullojen edessä ja konjakkilasi kädessä pitävän leikillistä puhetta nauraville syöjille ja juojille, näki hänen nostavan takajaloista jänistä ja kuuli samassa naurun remahtavan ylimmilleen, muutamat hurrasivat, ja kaikki joivat jonkin maljaa. Sitten rupesivat jotkut sanomaan, että metsästys alkaa uudestaan, joku näkyi nousevan, joku pujottavan pyssyä olallensa, joku alkoi laulaa glunttia, ja vähitellen kaikki olivat seisaallaan, lähtemässä.

Gabriel perääntyi väijyksistään peläten että häntä huomataan.

Koirat päästettiin irti ja vinkuen ja ulisten ne heti alkoivat kierrellä metsässä. Yksi tuli ihan hänen ohitsensa, katsahti häneen, heilahutti häntää ja jatkoi matkaansa.

Ei kulunut kuin joku minuutti, niin alkoi ajo käydä, ja tuntien tarkalleen sekä maat että metsästäjät Gabriel läksi sinne, missä koirat kuuluivat kiertelevän.

Tultuaan ahon reunaan, missä metsä alkoi harveta, hän kuuli takaansa huohotusta ja näki kuinka konttoristi juoksi punasena läähättäen yli näreiden ja risujen, haulikko ilmassa. Hänen kintereillään tuli toinen herra, jota Gabriel ei ollut ennen nähnyt. Tämä oli ihan kömpelö näreiden seassa, rillit yhtä mittaa putosivat hänen nenältään, niin ettei hän ennättänyt nostaa lakkia silmiltään, ja hän huohotti sentähden vielä tulisemmin kuin hänen johdattajansa. Molemmat herrat juoksivat Gabrielia huomaamatta hänen edelleen ja pysähtyivät siihen, missä metsä loppui. Jäljessä juossut herra rupesi heti järjestämään itseänsä, pyyhki vaalenneita suupieliään ja niskaansa ja tuskin tuli toimeen valloille päässeen hengästyksen kanssa. Hän oli nähtävästi ensikertalainen, sillä konttoristi piti kovaa huolta hänestä, määräsi hänelle seisontapaikan siirreltyään häntä sinne tänne, neuvoi hänelle mistä jänis arvattavasti tulee, käski vetää hanan auki ja pitää pyssyä ampumiseen valmiina. Ensikertalainen asettui ryntäävään asentoon, yhä vielä huohottaen.

Gabriel katseli semmoisella nautinnolla heidän vehkeitänsä, että melkein unohti mitä hänen oli puolestaan tässä tehtävä. Hänen tuli jostakin syystä sääli tuota toista herraa, joka oli nähtävästi aika mammanpoika ja nyt oli ensikerran antautunut sotaan jänistä vastaan, — tuli sääli senkin vuoksi, että se muistutti vähän Johannesta, tai ainakin olisi Johannes tämmöisessä tilaisuudessa juuri tuolla tavalla pannut suunsa irveen, jos jänis millä hetkellä tahansa olisi ollut odotettavissa ja Gabriel olisi käskenyt hänen vahtia. Ja jonkinlainen anteeksi-anto levisi tästä syystä myöskin konttoristin osalle. Mutta samassa Gabriel muisti, että konttoristi oli pahoissa aikeissa kosinut Ingridiä, ja veri kuohahti taas hänen päähänsä.

Konttoristi oli jättänyt toverinsa ja kiertänyt ahon syrjää polkua myöten tuonnemmaksi.

"Antaa niiden sitten saada se jäniksensä ensin", ajatteli hän, ja jäi paikalleen, mistä näkyi ensikertalainen ja osa ahoa.

Koirat lähenivät hyvin kaukana vielä, ainoastaan yksi kuului lähempää. Mutta jänis tuli jo hiljakseen toiselle puolelle ahoa, nuuski maata, harppasi pari askelta, pysähtyi, istui takajaloilleen, haisteli ilmaa, pörhisti korviaan, taas nuuski maata ja tuli pehmosesti koikaten sopivalle ampumavälille. — Ensikertalainen oli yhä entisessä jännittyneessä hyökkäysasennossa, valmiina ampumaan jos vaan näyttäytyy, mutta hän ei huomannut jänistä ja katsoi tiukkaan toiselle suunnalle.

Gabrielin metsämiesvaisto otti nyt voiton kaikista muista asioista, olipa ne mitä tahansa, ja hän veti esiin revolverinsa ampuakseen edes sillä jäniksen, kun se kohta juoksee ohitse.

Jänis lähestyikin samassa, mutta kiersi kauempaa Gabrielista. Ja nyt sen huomasi myöskin väijyvä pyssymies, kun se oli jo melkein ohitse. Hätääntyneenä hän hyppäsi ympäri koko käänteen ja rupesi taisteluun edessä olevan kuusenoksan kanssa, johon pyssy ja rillinauha kaikeksi onnettomuudeksi takertui. Kun hän vihdoin olisi ollut selvä tähtäämään, ei jänistä näkynyt.

— Den kommer! — hän huusi neuvotonna konttoristille.

Samassa jo kuului pamaus tämän pyssystä ja vähän ajan kuluttua konttoristi tuli kiroillen ja kovin kiukuissaan selittämään toverilleen kuinka tyhmästi tämä oli menetellyt.

Gabriel ajatteli, että nyt on paras hetki, muuten ne lähtevät matkaansa. Veri jätti hänen päänsä ja hän meni heitä kohden.

Konttoristi huomasi hänet ensiksi. Hänen silmänsä pyöristyivät ja hänkin kalpeni, mutta kadottamatta hetkeäkään hän sieppasi toverinsa pyssyn.

— Si på den fan, — hän sanoi ja ikäänkuin henkensä pelastukseksi nosti pyssyn ja pamahutti suoraan Gabrielia vastaan.

Haulit pösähtivät Gabrielin pään yli. Gabriel ei tiennyt sattuiko häneen vai ei, ei myöskään tiennyt aikooko toinen ampua uudestaan, hän vaan tiesi, että nyt hänen täytyy ampua, muutoin hän ei tee sitä mitä pitää.

Ja hän ojensi revolverinsa konttoristia kohden ennenkuin savu oli ehtinyt äskeisestä pamauksesta hälvetä. Konttoristin jalat jo näkyivät savun alta, mutta Gabriel odotti, että savu poistuisi päänkin kohdalta.

Tämä odotus oli kaikille onneksi, sillä Gabrielin ehti taas tulla sääli ja hän muutti aikomuksensa ja tähtäsi jalkoihin.

Laukaus sattui konttoristin vasempaan jalkaan, riipaisten pienen haavan pohelihaan.

— Hjälp, hjälp, — alkoivat molemmat herrat huutaa, ja vastaukseksi kuului metsästyksen keskeyttävä torventörähdys jotenkin läheltä ja sitten halloo-huutoja miehestä mieheen.

Gabriel kääntyi silloin skandaalin välttämiseksi pois ja läksi polkua myöten nopeasti taloon päin, josta maantie kulki kaupunkiin.

Mitä kauemmas hän tuli sitä nopeammin hän kulki, kunnes lopulta juoksi. Yksi ainoa ajatus hänellä oli: nähdä Ingridiä ennenkuin tapahtuu jotain, joka panee sille esteen. Ja hänen mieleensä kuvautui polisikonttorin odotushuone ja lähestyvä komisarjus ja mahdottomuus puolustaa itseänsä sanomalla: "sattui pieni ikävyys," kuten kerran ennen.

Kun hän nääntyneenä pääsi tullivahtimestarin asunnolle, oli tämä onneksi poissa kotoa, luultavasti sunnuntaikävelyllä uudessa virkapuvussa. Ingrid sitävastoin haki paraikaa lankarullaa, joka oli pudonnut ompelukoneen taa, ja oli kyykkysillään maassa.

— Sieltäkö se metsästäjä tulee, — sanoi hän nousten ylös ja tyrkkien näkyvistä ompeluksia, jotka ilmaisivat hänen olleen työssä sunnuntaina.

— Ei mitään hyviä, Ingrid, — sanoi Gabriel ja istui tuolille väsyneenä.

— No? — sanoi Ingrid, pisti langan hampaihinsa ja sujutti sitä sormiensa välissä odottaen mitä Gabriel sanoo.

— Minä ammuin häntä.

— Ammuit? — kiljahti Ingrid, mutta hänen kasvoilleen levisi samalla myöskin voitonriemu. Kaikki säikähdys katosi, kun hän sanoi ylpeästi ja hitaasti.

— No, Gabriel, ymmärrätkö nyt, että ne ovat kaikki sellaisia, kaikki, joiden kanssa sinä metsästät ja purjehdit!

— Mitä sinä tarkoitat, Ingrid?

— Tarkoitan vaan, että mitä hän aikoi tehdä minulle, sen he ovat jo tehneet Heddille, mutta sinä et suuttunut, kun minä silloin kerroin Heddistä.

— Silloin en ajatellut enkä ymmärtänyt, mutta nyt rupean ymmärtämään. Ingrid, en ikipäivinä mene enää heidän seuroihinsa.

— En minäkään menisi sinun sijassasi. Niidenkö seuraan, jotka eivät pidä meitä ihmisinä!

— Niin, niin — sanoi Gabriel — he halveksivat meitä.

Ja sanoessaan tuon sanan meitä Gabrielista tuntui, että hän sanoi jotakin ihan uutta omalle itselleen, niinkuin hän olisi antanut lupauksen ainiaaksi siirtyä sieltä, missä hän oli ollut ennen, tähän uuteen, missä hän ei ollut vielä ihan kotona. Ja hän olisi mielellään selittänyt tarkemmin, mitä hän tarkoitti.

Mutta yhtäkkiä Ingridin kasvoihin tuli taas entinen säikähdys ja hän juoksi Gabrielin kaulaan.

— Oma Gabriel, sanoitko että olet ampunut häntä? Herra jumala, Gabriel!

— Sattui jalkaan, muuta en tiedä.

— Anna anteeksi minulle, Gabriel, — sanoi Ingrid vapisten ja itkuun valmiina. — Olisinhan minä voinut heti karkoittaa hänet luotani — —

— Olisit.

— Mutta minä tahdoin opettaa sinua, että sinä ymmärtäisit mitä ne ovat Heddille tehneet.

Ja Ingrid ei voinut enää hillitä itseään, vaan purskahti itkuun.

— En ikipäivinä mene enää heidän seuraansa — toisti Gabriel Ingridille lohdutukseksi, mutta tunsi heti vielä tärkeämmäksi selittää yhtä asiaa, sanoa ainakin se, että niiden joukossa saattoi olla sittenkin joku poikkeus, kuten esimerkiksi hänen veljensä, erittäinkin Henrik. Mutta katsoen siihen, että hänen lauseensa niin lohdutti itkevää Ingridiä, hän sentään jätti tällä kertaa mitään selityksiä tekemättä ja antoi Ingridin luulla, että hän oli nyt muuttanut rotua ja piti kaikkia vallassäätyisiä luonnollisina vihollisinaan, kuten Ingridkin.

— Mitä ne nyt sinulle tekevät, rakas, oma Gabriel! — sanoi Ingrid puristautuen häneen kiinni.

Mutta Gabriel ei nyt ajatellut sitä. Hän tunsi, ettei Ingrid vielä koskaan ollut niin lähellä häntä ollut ja niin selvästi ja peittelemättä ilmaissut rakkauttansa häneen. Ja tämä tunto teki Gabrielin onnelliseksi. Se oli tullut hänelle ihan odottamatta, juuri silloin kuin hän oli menetellyt tyhmästi. Ja kun hän nyt painoi Ingridin päätä hiljaa rintaansa vasten, ajatteli hän itsekseen sitä tietä, joka oli hänet tuonut Ingridin luo, ajatteli, että hänen täytyy ruveta yhä enemmän tuntemaan sitä, mitä Heddille oli tehty, loukkaukseksi häntä itseänsä vastaan. Ja koko kysymys näytti hänestä olevan siinä, miten kulkea tätä tietä Ingridin luo ja kuitenkin olla kiroomatta omia veljiänsä ja niitä muita poikkeuksia, joita ihan varmaan oli. Mutta tämä ristiriita ei tuntunut ihan mahdottomalta selvittää, vaikka siihen aikaa tarvittiin. Ja sentähden Gabriel koetti rauhallisena katsoa alas Ingridin tummatukkaiseen päähän, joka oli hänen käsiensä välissä.

— Jospa ne vievät sinut oikeuteen! — sanoi Ingrid ja nosti pelokkaasti päänsä ylös katsoakseen häntä silmiin.

Silloin Gabriel vähän säpsähti. Ja yhtäkkiä hänestä taas tuntui alakuloisesti huutavan tiiran elämä paremmalta kuin hänen. Oikeuteen! Verkatakissako vai viilarinpuvussä? Tulla julkisen huomion alaiseksi, sanomalehtiin! Ei, ennen kuula otsaan!

Irroittuen Ingridistä hän huokasi, ja istui tuolille.

— Se ei saa milloinkaan tapahtua, — sanoi hän: — ei milloinkaan!

Eihän mitään vaikeutta olisi tässä asiassa ollut, jos Gabriel olisi vielä ajatellut niinkuin ennen: että konttoristi on ammuttava. Hän olisi mennyt ja ampunut sen. Mutta Gabriel ei ajatellut enää niin. Siitä saakka kuin hän, odottaen savun nousemista ylemmäs, alkoi sääliä sitä perhanaa ja laski sitä jalkoihin, näki hän sydämessään, ettei hän voi vihata herrasmiehiä, niinkuin hän oli kuvaillut hankkiessaan itselleen revolveria. Ingrid ei ymmärtänyt sitä, että jos ne olivat vihattavat, niin ne myöskin olivat ammuttavat.

"Mitähän tästä vielä tulee tästä asiasta", — ajatteli Gabriel kauhuissaan tultuaan omaan huoneeseensa, kun aika kului kulumistaan eikä hän ampunut itseänsä.

Sekaannuksia hän vihasi enemmän kuin kuolemaa, mutta nyt näytti kaikki menevän sekasin.

Yhtäkkiä välähti hänelle aate. Anteeksi pyytämään! Sehän oli aina ennenkin auttanut, — auttanut varmasti ja ehdottomasti. Ingrid ehkä voisi ihmetellä, mutta Ingridille ei tarvitse mitään sanoa. Eikä tarkoitus ole pyytää anteeksi mistään muusta kuin itse ampumisesta.

Mitä jos silloin kaikki selviää ja Gabriel taas on vapaa, taas saa hengittää. —

Hän tuskin malttoi odottaa huomista päivää, vaan jo aamulla varhain pukeutui siistiksi, kampasi tukkansa ja läksi konttoristin asunnolle.

Konttoristi oli vielä aluhousuissa ja ilokseen huomasi Gabriel, ettei haava — jos sitä paljon olikaan — tehnyt mitään estettä liikkumiselle.

Konttoristi oli ensin hyvin ylpeä, huusi ja uhkasi oikeudenkäyntiä, niin että Gabrielin oli hyvin vaikea olla lentämättä hänen niskaansa, ja hän jo läksi paiskaten oven jälkeensä ja aikoen siis elää ainoastaan oikeuden päivään asti.

Mutta konttoristi aukasi oven hänen jälkeensä ja huusi:

— Maksa 300, niin sovitaan.

Sillä kertaa ei Gabriel siihen mitään vastannut, ei edes kääntynyt takasin, vaikka ensin aikoi. Mutta kotiin päästyään ja mietittyään asiata kaikilta puolin, sekä keskusteltuaan tullivahtimestarin, Ingridin, värkmestarin ja Vilénin kanssa, hän tuli siihen päätökseen, että paras oli maksaa vaaditut 300, ja päästä hyvällä eroon koko asiasta.

Hän vei konttoristille tullivahtimestarin ja värkmestarin takauksen, että summa tulee maksetuksi vuoden kuluessa, ja konttoristi lupasi odottaa.

Tämä tapaus pani uuden pakon Gabrielin hartioille. Hänen piti ruveta säästelemään palkastansa, piti ruveta toden teolla lukemaan tutkintoa varten, ja ennenkuin hän ehti päätänsä kääntää, oli hän jälleen kaikellaisten semmoisten velvollisuuksien ympäröimänä, joita hän aina oli kammoen paennut. Ingridin tähden hän vielä olisi lukenutkin, mutta kun siihen tuli lisäksi nuo 300 markkaa, oli se aivan sietämätöntä hänelle, — näytti niinkuin hän olisi viilaillut ja varvaillut vaan konttoristin käskystä, ja kaikki vapaus tuntui olevan poissa.

Talvi kului Gabrielin saamatta mitään säästetyksi. Säästäminen oli hänelle aina ollut hyvin vaikea asia, mutta nyt konttoristin hyväksi se oli ihan mahdotonta. Kevätpuolella. kun lumet alkoivat sulaa ja Gabrielin lempiaika olisi muutoin ollut käsissä, hän päinvastoin alkoi yhä enemmän riutua. Hän oli kauhukseen huomannut, että vaikka hän puolet palkastaan säästäisi, ei hän enää ennättäisi määräajaksi koko summaa saada. Tosin hän olisi ehkä saanut jostain lainankin samoilla takuilla, mutta juuri tuo riippuvaisuus, jota takasinmaksamisen pakko synnytti, tappoikin hänen tarmoansa. Ei kukaan ihminen voinut sitä ymmärtää, eikä hän sitä siis kellekään voinut valittaa.

"Merkillistä!" — ajatteli hän sentähden itsekseen. "Merkillistä, ettei ihminen saa elää hiljakseen ja tehdä mitä tahtoo, vaan aina pitää sekaantua! Vaikka kuinka koettaisi välttää, aina lopultakin sekaantuu."

"Tunnustaakseni sekaannus alkoi jo silloin kuin minä rakastuin ja rupesin ajattelemaan naimista ja häitä ja muuta semmoista, mihin sen johdosta pitää ryhtyä. Siitähän se veturinkuljettaja-historiakin on alkunsa saanut. Mutta veturinkuljettaja tai lämmittäjä on sentään melkein yhtä. Tämä ampumishistoria sitävastoin — se se vasta on pirullisten sekaannuksien alku!"

"En ikipäivinäni ammu enää ketään, annan kaikkien olla rauhassa, en suutu kehenkään, panen silmät ja korvat kiinni, puhukoot mitä tahansa. Tästedes ei mikään asia maailmansa kuulu minuun, ei ikinä mikään!" — Näin vannoskeli Gabriel itsekseen, mutta ajatteli vielä: "Vaikka mihin se minut auttaisi?"

"Vaikka panenkin silmät ja korvat kiinni, en pääse leikistä sillä, vaan korkoa koron päälle kasvavat nyt sekaannukset, niinkuin se 300-markkanen."

"Kaikista entisistä sekaannuksista olen päässyt puhtaaksi sillä, että olen pyytänyt anteeksi. Niin oli papan kanssa, niin seppien ja niin Ingridin kanssa. Kaikki oli ensin näyttänyt menevän nurin, mutta kun pyysin anteeksi, selvisi asiat vielä paremmiksi kuin ennen olivatkaan. Mutta tässä asiassa ei auta anteeksi pyytäminen. Hän tahtoo itse 300 markkaa ennemmin. Ja niin minä olen kuin olenkin joutunut satimeen, josta en pääse milloinkaan irti."

V LUKU.

Tämmöiset olivat Gabrielin asiat siihen aikaan kuin Henrik ja Uuno matkustivat pohjanmaalle Johannesta tervehtimään. He eivät paljon Gabrielista tienneet. Henrik oli kuullut muka epäonnistuneesta koneenkäyttäjä-tutkinnosta ja jostakin "rakkaushistoriasta." Edellinen tieto oli väärä, sillä Gabriel ei ollut vielä alkanutkaan suorittaa tutkintojaan, jotka sitäpait olivat suoritettavat Helsingissä.

Kun Henrik ja Uuno itsekin tunsivat tietonsa Gabrielista kovin vaillinaisiksi, eivät he sen kauemmin panetelleet häntä, vaan lakkasivat puhumasta siitä asiasta.

Ei kestänytkään kauan ennenkuin juna saapui sille pienelle asemalle, missä heidän oli nouseminen.

Puolen minutin kuluttua juna vihelsi ja jätti heidät yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen.

Pieni asema oli suuren suokanervakankaan keskellä, vasta rakennettu tavanmukaisine ulkohuoneineen ja pienine asemasiltoineen, jonka kiville oli siististi ripotettu punasta hiekkaa. Suora maantie alkoi toiselta puolen ja vei ensin erääseen uutistaloon, jota asemamies sanoi keskievariksi ja jossa oli osaksi vanhoja punasia hirsiä ja osaksi uusia vastapiiluttuja. Siitä tie näytti jatkuvan suorana linjana eteenpäin jotakin tasaista tyhjyyttä kohden.

Ei missään näkynyt ihmisiä, ei elukoita eikä mitään liikettä. Asemapäällikkö katosi heti junan lähdettyä huoneihinsa.

Mutta Uunolla oli tietysti selvänä mitä piti tehdä.

— Jaha, sanoi hän. — Mene sinä, Henrik nyt tuonne keskievariin hevosta tilaamaan, niin minä käyn sisällä vähän sähköittämässä.

— Mitä ihmeen sähköittämistä sinulla on?

— No katsoppas, niillä siellä Viipurin puolessa, joista oli puhe, on juuri kotiopettajasta puute.

— Entä sitten? — kysyi Henrik ja hänen silmänsä pyöristyivät.

— Kysyn heiltä sähköteitse vieläkö ovat tarpeessa ja ehdotan sinua, — sanoi Uuno mennessään.

— Älä nyt hulluja, mitä sinä ajattelet? — Henrik tuskin sai häntä takinliepeestä kiinni.

— No? — pani Uuno, ja sen hän teki niin kummastuneena että Henrikin piti heti ruveta keksimään, mistä syystä hän on sitä vastaan. Mutta hän ei voinut keksiä. Sillä hän oli koko tuon kotiopettaja-aatteen saanut ensi kerran päähänsä ja kielellensä vasta eilen, puhuessaan Uunon kanssa, ja vaan tätä rauhoittaakseen.

— Enhän minä, — mitä sitä nyt noin äkkiä —. Siinä kaikki mitä hän sai sanotuksi ensi hätään.

— Äkkiä! Eihän voi päästää käsistään hyvää tilaisuutta. Ne maksavat vähintäin sata markkaa kuussa sinulle ja sitäpaitsi vapaa ylöspito! — Uuno oli taas irti hänen käsistään ja jo puolimatkassa asemahuoneen ovelle.

— Mutta minä nyt en voi noin äkkiä päättää semmoisia asioita. Älä mene, sanon minä?

— Minähän vaan aijon kysyä, ei päättämisestä ole puhettakaan, — sanoi Uuno, hänkin jo vähän kiivastuen, mutta yhä edeten.

Henrik aikoi vielä jotain huutaa, mutta nähden sen turhaksi, pani vaan: tjah! kääntyi ja meni vihoissaan istumaan sillan reunalla olevan pakkilaatikon päälle.

Uuno meni kuin menikin sisälle.

Henrik ei voinut pitkään aikaan tyyntyä. Kerran hän jo nousi jälleen ylös mennäkseen vieläkin estämään, mutta istui kumminkin taas ymmärtämättä mihin purkaa kiukkuansa. "Tuolla lailla mennä toisen asioita järjestelemään!" kiukutteli hän. Mutta samalla hän ei voinut olla ihmettelemättä, että hän oli niin tavattomasti suuttunut, ja kysyi vihdoin itseltänsä syytä siihen. Tietysti syy oli se, että hän itse sydämmensä syvimmässä myönsi, että tämmöinen sivutoimi oli hänelle ei ainoastaan hyvä, mutta ihan välttämätön nykyisissä oloissa. Hänelläkö olisi varaa ja oikeutta viettää koko kesä vapaudessa ja tyhjäntoimittamisessa. Ja mitä hän uhrasi tähtitieteelle, jos hän ensi työkseen matkusti kesää viettämään! Uuno oli siis vaan huomauttanut hänelle hänen kevytmielisyytensä.

Niin että kun Uuno oli asiansa toimittanut ja tuli pois, oli Henrik jo lauhtunut. Hän sanoi vaan:

— Enhän minä muuten, mutta mitä ne ajattelevat kun sinä suositat heille ihan vento vierasta.

— Älä huoli yhtään. He ottavat sinut avosylin vastaan. Minulla on vissiä takeita siihen, — sanoi Uuno merkitsevästi korottaen ääntänsä.

Samassa Henrik tuli ajatelleeksi, että silloinhan hän saa nähdä senkin, jonka valokuva oli ollut hänen kädessään ja hänen sydäntänsä hiipasi omituisesti.

— Etkö luule, että he kummastuvat suuresti tätä sinun hommaasi?

— Mitä ihmeitä he sitä kummastuisivat. He tarvitsevat kotiopettajaa ja minä ehdotan heille, asia on hyvin yksinkertainen. No lähtään nyt.

Ja he tarttuivat molemmat kapsäkkiin toinen toisesta ja toinen toisesta pitimestä ja läksivät epätasaisessa tahdissa koikkelehtien keskievariin päin.

He saivat suuren, kömpelöluisen hevosen linjaalirattaiden eteen ja vanhanpuoleisen miehen kyytiin. Hän alkoi kiivetä taka-istuimelle, mutta Uuno käski tulemaan eteen.

— Istu sie tähän miun sylliin, — sanoi Uuno unohtaen ettei pohjanmaalla viipurinmurretta puhuta.

— Tästä minä plaan ajaa, — vastasi kyytimies ja nousi taka-istuimelle.

— Plaan? — sanoi Uuno. — Sehän on ruotsia: plägar, älä sinä niin sano, sano: tässä on minun tapani ajaa. — Hirveätä murretta! — sanoi hän sitten Henrikille: plaan! Tunnustaakseni kuohuu minussa savolainen vastenmielisyys pohjalaisiin.

Maantie kulki ihan suorana peninkulman verran, niin että saattoi yhtaikaa erottaa miltei kolme virstantolppaa.

— Tämähän on jotain kauhean yksitoikkoista, — sanoi Uuno syventäen rillejään nenäänsä ja katseli arvostelevasti molemmille puolen tietä. Näinkö suorat teidän tienne aina "plaavat" olla? — kysyi hän taaksepäin kyytimieheltä.

— Ei tämä ole meirän kylän.

— Pitkäkö tästä on vielä ihmisasunnoille?

— O'.

Silloin Uuno jätti kyytimiehen ja alkoi koettaa saada Henrikiä puhelutuulelle, mutta Henrik oli vajonnut horroksiin rattaiden tärinästä, nyökytti päätään ja säpsähteli tuon tuostakin puolivalveille. Hän korvaili näin viimeöistä unettomuuttaan.

Vihdoinkin rupesi maa kohoamaan ja lupaili jotakin vaihtelevaisuutta. Tie katkesi taivaanrannassa eikä sen takaa näkynyt mitään muuta kuin valkea pilvi. Mutta ei siitä kohoamisesta tahtonut milloinkaan loppua tulla, tie oli yhtä tasaista ja se, mikä oli näyttänyt harjalta pakeni edestä. Viisi virstaa näin oli ajettu, silloin vasta rupesi etäinen metsänsini pistämään esiin maantien katkeaman takaa, — ajettiin vielä, jo häämöitti kaukana-kaukana niittyjen latoja, aivan kuin olisi ääretön kylä ollut nousemassa. Etäisyyden väräjävässä autereessa ne häipyivät näkyvistä yhteen metsäsinen kanssa, mutta tännemmäs ja tännemmäs ne yhä suurenivat, — niitä oli satoja, tuhansia, minne vaan katsoi.

Uuno katsahti taaksensa ja ihmetteli, että kyytimies siellä vaan pani käppyrässä tulta valkopesäiseen piippuunsa, niinkuin ei mitään outoa olisi auennutkaan eteen. Silminnähtävästi tämä oli hänelle jokapäiväistä. Se oli siis jotain mikä ehkä kuului pohjanmaan ominaisuuksiin.

Nyt noustiin jo mäen harjalle, ja silloin aivankuin loihtimalla, aukesi eteen mahtava näky.

Uuno nykäsi kyynäspäällään Henrikin hereille.

— Katso! sanoi hän.

— Merkillisen kaunista. Mainiota, — sanoi nopeasti Henrik, havahtaen, ikäänkuin todistaakseen ettei hän ollutkaan nukkunut.

— Ei mutta katso sinä!

— Juu, juu, johan minä sanoin, että se on erinomaista. Kylläpä tämä lakeus on asuttua!

— Ne on veikkonen pelkkiä latoja.

— Latoja?

— Mutta katso tuonne! — Uuno näytti kädellään vasemmalle. He olivat todella kohonneet ylängölle, sillä joka suunnalle näkyi maailmata vaikka kuinka pitkälle. Mutta vasemmalla laskeutui mäki kaikkein jyrkemmin.

— Oo! — pani Henrik katsahdettuaan sinne ja nyt todellakin heräsi.

Leveä virta kierteli siellä lakeutta, yhä pieneten etäisyydessä, milloin häipyen näkyvistä, milloin taas tullen esiin kaukaisten koivikkojen takaa. Kaikki sen äyräät olivat asutut, iloisessa ja loppumattomassa sekasotkussa, alkaen töyräistä kauas lakeudelle päin levisi punasia ja keltasia taloja valkosine ikkunalautoineen, maalaamattomia riihiä, aittoja, kaivojen vintejä, pieneten ja kadoten nekin etäisyyteen, silmän kantamattomiin niinkuin kaikki muu: viljavainiot, tummat kesannot, vihanoivat heinäpellot ja kirkkaan viheriät touot. Ihan kuin olisi joku soittanut ja helistänyt ilmoille elämän iloa, vaikka kaikki oli tyyntä.

— Ja sitten sanotaan Suomesta että se on köyhä maa! — virkkoi Uuno. — Mitä kyliä ne on nämä? — kysyi hän kyytimieheltä.

— Nämä kuuluu Alaklemettilän kappeliseurakuntaan, ja mihnä kirkko näkyy, se on Frantsila.

— Frantsila! — sanoi Uuno hiljaa Henrikille. Hänen halveksimisensa tarkoitti tuota F:ää, joka ei ollut suomenkielen mukainen.

— Odotappas, eikö se Johanneksen Alina ole juuri "Frantsilasta?" — muisteli Henrik.

— Mikä se onkaan Frantsilan nimismies? — kysyi Uuno kyytimieheltä.

— Niinkö mikä?

— Mikä nimeltään?

— Pekki.

Henrik ja Uuno katsahtivat yhtaikaa toisiinsa ja sanoivat nyykäyttäen päätä: — Se se on.

Ja samassa he ajoivat suureen kylään.

Talot olivat vieri vieressä, toinen toisensa jäljessä. Maantielle näkyi tavallisimmasti karjapihat, navetat ja tarhat. Päärakennukset olivat joko samassa ryhmässä, aitauksen eroittamina tai olivat tuonnempana joen varrella. Toiselle puolelle maantietä näkyi talojen takaa loppumattomat viljavainiot.

Paraikaa toimitettiin sonnan ajoa kesannoille, niin että näkyi väkeä paljon, piikoja kirjavissa alushameissa ja pitkäkasvuisia renkiä luomamiehinä sekä poikia ja tyttöjä ajomiehinä.

— Kyllähän se on hyvin rakennettua ja komeata, mutta jos ajattelen että pitäisi asua täällä, — ilman järveä, ilman mitään mäkeä ja metsiköitä, niin en vaikka mikä olisi —! sanoi Henrik. — Millä ihmeellä ne täällä itseään huvittelevat?

— No, onhan niitä muissakin maissa tasankoja, esimerkiksi Saksassa, — sanoi Uuno, ottaen asian yleisisänmaalliselta kannalta. Hän katseli ympärilleen aivan kuin hänen omaisuutensa olisi vaan odottamatta suurentunut. Ja ainoa, mikä häntä vihoitti ja kiihoitti, oli se, että ruotsalaiset F:t olivat tänne eksyneet tehden hänen omistusoikeuttaan epäilyttäväksi.

Kun oli ajettu joen poikki punakaiteisen, sirotekoisen puusillan yli, tultiin Frantsilaan. Se oli kirkonkylä, ja komeus oli vieläkin suurempi. Täällä oli myöskin keskievari, jossa kyytihevonen oli vaihdettava, ja juuri sitä ennen osoitti kyytimies pitkää valkeaksi maalattua taloa, jonka edessä oli ryytimaa ja hyvin säännölliset hiekkakäytävät, ja sanoi että siinä asui vallesmanni Bäck. Jo silloin tulivat Henrik ja Uuno ajatelleeksi, ettei oikein sovi matkustaa ohi käymättä tervehtimässä, mutta vasta keskievariin tultuaan ja kirjoitettuaan nimensä päiväkirjaan he mainitsivat asiasta toisilleen.

— Olisit ennen sanonut, kyllä minäkin sitä ajattelin kun ohi ajettiin, mitäs sitä nyt enää.

— Mutta se näkee nimemme päiväkirjassa ja loukkaantuu.

— Onkohan tuo niin vaarallista, eihän hän oikeastaan ole meille sukua.

— Oho, ajatteles, että esimerkiksi Alinan veljet ajaisivat sen talon ohi, missä mamma asuisi!

— Saakeli sentään. Ettäs kirjotitkin kirjaan. Nyt se näkee.

— Ja ajatteles Johannesta sitten, ehkä se loukkaa häntäkin, ellemme käy.

— Niin, se on totta, no mennään sitten.

Vähän siivottuaan itseänsä maantien pölystä he läksivät keskievarista valkoselle rakennukselle ja tasaisille hiekkakäytäville, jonne he pääsivät pienen pyörivän porttiristikon kautta. Suuri koira nousi sirenien takaa heitä haukkumaan ja samassa ilmestyi ryytimaanpuoleiselle verannalle joku rouvantapainen, avaimet vyötäryksillä ja uteliaalla kohteliaisuudella hitaasti kumarrellen tulijoille.

Henrik ja Uuno nostivat lakkiansa.

— Voisiko saada tavata herra nimismiestä?

Rouvantapainen vähän nolostui, etteivät tulijat ensin esitelleet itseänsä hänelle.

— Herrat ovat hyvät ja astuvat sisälle, — sanoi hän ja vetäytyi pois.

— Olipa siinä lihavata! — sanoi Uuno rouvasta.

— Se taisi olla emännöitsijä. Katsos kun Alina on poissa, niin ei täällä olisi ketään naisihmistä. Hänen on täytynyt ottaa emännöitsijä. Mamma kerran kirjoitti siitä.

— Hyvän on valinnut, — ennätti Uuno sanoa, kun syrjäkamarin ovenkynnykselle ilmaantui pitkä ja roteva vanhus, piippu kädessä, savun seuratessa häntä pitkänä kiemurana huoneesta eteiseen. Hänellä oli tuuhea, joka suunnalle pyrkivä harmaa parta ja ruskean punertavat, vähän pöhöttyneet kasvot. Lapsekkaan siniset, pienet silmät pitivät itselleen vaivalla aukkoa löksöttävien silmälihojen välissä. Käynnissä ja kaikissa jäsenissä tuntui, ruumiin koosta huolimatta, pehmeä höllyys.

Uuno esitti heidät.

Nimismies ei ensin aluksi erottanut oikein nimeä eikä ymmärtänyt esityksen tarkoitusta. Hän katseli heitä jotensakin epäkohteliaasti. Mutta sen sijaan, kun hän hoksasi asian, ei hän voinut kyllin suurella lämmöllä, hämmästyksellä ja painolla huudahtaa:

— Jassoo!

Hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan ja hän tarjosi molemmat kätensä tulijoille, nosti heidän palttoonsa naulaan, vei työhuoneeseensa ja, kokonaan unohtaen vanhuutensa, palveli heitä kuin kuninkaan poikia.

Ensimäisen pikku äänettömyyden synnyttyä, sittenkuin kaikki lähimmät kysymykset olivat tehdyt, hän jo nousi ja kurkki ovesta emännöitsijätä antaakseen tälle määräyksiä. Ja vähän ajan perästä kuului, kuinka hän toisessa huoneessa todellakin järjesteli asioita, puhui vuoteiden laittamisesta vintikamariin, ja totin tuomisesta sisälle.

— Hän luulee, että me jäämme yöksi! — sanoi kauhuissaan Uuno.

— Sitä emme missään tapauksessa tee, — sanoi Henrik.

— Tuo äkkinäinen ystävyys ei miellyttänyt minua.

Nimismies tuli samassa sisälle.

— No, siis sinä olet Henrik ja sinä olet Uuno, jaha, jaha. No, minun rakkaat ystäväni, nyt saatte yhden illan viettää ukko Bäckin seurassa ja hän on oleva ylen iloinen siitä, — ylen iloinen.

— Suokaa anteeksi, hyvä setä, mutta kyllä meidän on aikomus vielä tänä iltana päästä määräpaikkaan, — sanoi Henrik.

— Älkää, älkää veikkoseni, älkää tehkö vääryyttä vanhalle sedälle. Eihän teitä odoteta siellä, muuten olisivat vastassa, mutta minulta viette suuren ilon, jos nyt jätätte minut, kun juuri sain teidät tänne.

— Ei, ei, se ei mitenkään sovi, — koetti sekä Henrik että Uuno selittää, mutta nimismies ei ottanut kuuleviin korviinsa.

— Minne te yön selkään menisitte, — sanoi hän, ja kun emännöitsijä toi totitarjottimen:

— No, pankaa lasiin, tehkää niin hyvin. Jaha, vai että olette nyt täällä, no, no, laittakaahan totit. Vai eikö nuori sukupolvi osaakaan?

Ja hän näytti esimerkkiä viskaten kolme suurta sokeripalaa lasiin.

Uuno teki samoin.

— No, entä sinä, Henrik?

— Minä en juo.

— Raittiusmiehiä? No, no, eläköön vapaus. Ja kyllähän täytyy tunnustaa, että paljon, hyvin paljon ovat raittiusmiehet hyvääkin vaikuttaneet. Mutta me täällä pohjoismaissa olemme semmoisia jöröjä, ettei ilman pientä totilasia tahdo suu aueta. — Mutta, niinkuin sanottu paljon ovat raittiuspyrinnöt hyvää vaikuttaneet, erittäinkin yksinkertaisen kansan seassa. Minä olen vanha mies, minä tiedän entiset ajat ja tiedän nykyiset.

Uuno oli jo pari kertaa puhaltanut ilmaa suustansa noille ikuisille, aina ja jokapaikassa uudistuville lauseille raittiudesta. Ja ainoastaan jotain sanoakseen hän sanoi:

— Vai on juoppous vähentynyt pohjanmaalla?

— Kuinkas sitten? Ei voi verratakaan entiseen.

— Ja herra nim… ja setä arvelee, että kiellot ovat sen vaikuttaneet.

— Ei laki yksin, vaan kaikki riippuu siitä kuinka sitä pannaan toimeen. Minä olen vanhan kansan mies, minulla on ollut vielä pamppumetoodikin käytännössä.

— Setä katsoo siis, että virkamies, joka ei ole mitään muuta kuin kansan palvelija, saa myöskin pamputtamisella palvella kansaa.

— Kuinka muuten? — jos pamputtaminen vie hyvään? Kyllä sitä sanotaan ja kirjoitetaan nykyjään paljon kaikellaista roskaa, käräjöimään, edesvastuuseen, sakottamaan käsketään, mutta se on kaikki lorua. Minä annan selkään; ja annan oikeen porvoon mitalla, jos tarvitaan.

Uuno puhalsi taas ilmaa ja osoitti suurta kärsimättömyyttä, aivan kuin olisi tahtonut nousta ja lähteä tiehensä. Tämä pykälä, joka koski suomalaisen kansan ja sen vanhojen ruotsalaisten virkamiesten väliä, oli hänen arimpiansa. — Mutta lähtemisen sijaan hänen piti jotain sanoa, ja hän sanoi:

— Taitaa olla niin ja näin tämän ylpeäksi kehutun pohjolaisrodun kanssa. Itäsuomessa ei pamputtaminen kävisi päinsä.

— Ei, nuori mies, syy on se, että pamppu on hetken työ, mutta käräjät puolen vuoden. On sattunut, että olen pannut ehdolle: pamppu tai käräjät, ja aina on pamppua ennen otettu.

— En voi ymmärtää, kuinka sivistyneessä maassa saattaa toinen lyödä toista, täysikäistä! — sanoi Uuno kärsimättömästi.

— Et sitte tunnekaan oikeita rakkareja. Juu, juu, — sanoi nimismies miettien toista puheen ainetta. Ja syntyi pitkä äänettömyys, jota Uuno ei aikonutkaan lopettaa, vaan päinvastoin näytti ikäänkuin nauttivan siitä.

Henrikiin oli tämä pamppuhistoria myöskin tehnyt hyvin pahan vaikutuksen, ja kun hänen oli muutenkin vaikea sulattaa vallesmanneja niinkuin muitakin sentapaisia virkamiehiä, — ne olivat hänelle olleet vastenmieliset muinaisista pappilan huutokaupoista asti, — niin hänkin olisi mielellään epäsoinnun osoittamiseksi antanut äänettömyyden jatkua. Mutta hänen tuli vähän sääli tätä vanhusta, joka semmoisella gaudiumilla oli heidät vastaanottanut ja niin paljon heistä odottanut, ja nyt niin äkkiä joutunut harhatielle keskustelussaan. Sentähden Henrik sanoi:

— Olette jäänyt ihan yksin sittenkuin Alina muutti pois.

Ukko katsahti kiitollisesti Henrikiin ja sanoi ensin ajattelematta mitä sanoi:

— Niin, niin, kyllä minä jäin ihan yksin, — eihän minulla ole muita lapsia. Nyt on minulla emännöitsijä täällä.

Ja vähitellen hän rupesi itse ajattelemaan mitä puhui ja tuli yhä enemmän liikutetuksi omista sanoistaan.

— Ihan yksinhän minä olen. — Niin, mitä minun pitikään sanoa, sen pampun suhteen saatatte olla ihan oikeassa, eihän ole hyvä lyödä ihmisiä. — Juu, juu, yksin minä olen jäänyt. Hääiltana hän tuli minun luokseni, ihan luo, ja sanoi: pappa, pappa, annathan minulle anteeksi, että lähden sinun luotasi! — Itsehän asiasi tiedät, sanoin minä, sinua varten tämä kaikki on, nämä permannot, sinua varten pihamaa, navetat, lehmät, pellot, aitat, yliset, sinua varten rengit, piiat — sinun tahtoasi täällä kaikki palvelee, sinun mieliksesi kaikki tehdä pyrkivät. Sinä tahdoit jättää kaikki: Hyvä. Mitä meillä siihen on sanomista muutakuin: tee niinkuin tahdot.

Samassa tuli sisälle joku mies, suuri avain kädessä.

— Kas tässä, Kuhna, tässä on Alina neidin lankoja.

Mies katsahti Henrikiin ja Uunoon.

— Päivää, — sanoi hän pitkään, totisena. Enempää hän ei puhunut, vaan kääntyi asioissa isännän puoleen.

Kun hän oli mennyt, sanoi nimismies:

— Tämä sama vouti rakenteli kaksi vuotta rattaita Alinalle. Niiden piti tulla maailman parhaat. Mutta eipäs saanut valmiiksi ennenkuin neiti vietiin. — Ja mitä minäkin, vanha mies, enää tässä teen, — ei koskaan enää Alina kulje ovissa…

Hän veti äkkiä henkeensä liikutusta hillitäkseen.

Uuno nousi ylös.

— No, joko todellakin? — sanoi nimismies kummissaan. Tämä lähtö riisti häneltä harvinaisen tilaisuuden purkaa sydäntään. Henrik ja Uuno olivat hänelle sukulaisuuden tähden niinkuin näkyvä muisto tyttärestä. Alina oli ikäänkuin lähempänä häntä, kun hän sai heitä katsella ja puhutella.

Mutta Henrik ja Uuno puolestaan tunsivat, että he olivat vaan Alinan tähden jotakin tuolle "pehmeä-lihaiselle" vieraalle ukolle. Ja ukon suru tuntui heistä vähän epäkohteliaalta.

— Minä säälin Johannesta, mutta minun täytyy sanoa että jotakin niin epämiellyttävää kuin tuo vallesmanni, olen harvoin nähnyt. Uh! — sanoi Uuno heidän mennessään pois nimismiehen luota.

— Se nyt oli kuitenkin vaan ensimäinen vaikutus.

— Paha vaan, että juuri ensimäinen vaikutus minulla on tavallisesti oikea.

— Eikö mitä, usein päinvastoin hyvät puolet tulevat esiin vasta pitkän tuntemisen perästä.

— Älä nyt ole olevinas, sinä vaan Johanneksen tähden —!

— Olkoon vaikka Johanneksenkin tähden. Minusta semmoista ei pidä ollenkaan sanoa, sillä heti kun on sanonut, niin se on niinkuin leimattua, eikä voi enää muuttaa ajatustaan.

— Sano mitä sanot, mutta minä sanon: uh!

Henrik vaan huokasi.

Ja he tulivat takasin keskievariin, jossa heitä jo odotti uusi kyytihevonen.

Maantie vei joen äyräältä pois ja seudut alkoivat taas tyhjetä ja köyhtyä. Yötä he olivat epämukavassa pienessä keskievarissa. Ja seuraavan päivän he ajoivat yksitoikkoisia viljelemättömiä erämaita, kiertäen suurta, monen peninkulman pituista järveä.

Oli jo iltapäivä, kun he saapuivat tarkoitetun pitäjän pieneen kirkonkylään. Se oli taas suurella lakeudella. Kyytimies lupasi viedä heidät perille asti, kirkonkylästä muutaman kilometrin päässä olevaan kappalaispuustelliin.

Maantiestä erkani pienoinen kapea ruohottunut ajotie aidoitettujen pellonpiennarten välille, joita lampaat pureksivat ja joiden harvoihin leppiin ilta-aurinko vielä heleästi paistoi.

— Ajatteles sentään kuinka on kummallista, — sanoi Henrik: — kohta, ihan tuossa on se paikka, missä mamma ja Johannes ovat, — keskellä näitä pohjolaisia lakeuksia ja vieraita ihmisiä.

— Hm! — pani vaan Uuno.

— Eikö se ole merkillistä! — ihmetteli Henrik yhä. — Kaikki on vierasta ja sen keskellä on kotoinen paikka.

Uuno haukotteli.

— Ja mikä kohtalon kumma leikki on juuri Johanneksen tänne toimittanut, joka oli niin perin pohjin savolainen, ja naittanut hänelle pohjalaisen vallesmannin tyttären —!

— Saamattomuus, — sanoi Uuno, joka oli matkasta väsynyt.

— Ei, ei, et sinä ymmärrä mitä minä ajattelen.

— Mitä sinä ajattelet, en tiedä, tiedän vaan, että Johannes olisi voinut tulla omaan hippakuntaan ja saada ihan lähellä kotipitäjää samallaisen kappalaispaikan, mutta kas siihen olisi tarvittu hiukan niin sanottua puuhaa.

— Johannes tahtoi jättää asian kohtalon ratkaistavaksi.

— Äh, kuinka minä inhoon tuota sanaa: kohtalon ratkaistavaksi! Kohtalo vie hänet pois niistä seuduista, jotka ovat hänelle mieleen, kohtalo naittaa hänelle ventovieraan pohjalaisen tytön, kohtalo pitää häntä erämaassa ja estää tulemasta huomatuksi, estää hänen kykyjensä kehittymistä — tätä kaikkea hän olisi voinut välttää, — ja sittenkin sanotaan: hän tahtoi jättää kaikki kohtalon käsiin! Se ei ole totta, sanon minä: hän jätti asiansa kohtalon käsiin vaan siksi, että hän ei viitsinyt puuhata.

— Uuno, sinä et ymmärrä tätä asiaa.

— En, en ymmärrä, — sanoi Uuno ylenkatseellisesti.

— Tuolla jo näkyy puustelli, osoitti kyytimies piiskan varrella.

Ja sekä Henrik että Uuno samassa unohtivat mitä puhuivat, ja uteliaasti alkoivat tähystää osoitettuun suuntaan.

Näkyviin oli ilmestynyt sininen metsänreuna ja sen kupeella punersi täplä. Se oli kappalaispuustelli.

— Mutta sehän on kuitenkin ihan metsän reunassa, — sanoi Henrik.

Ei koskaan vielä ollut heistä lakeus niin pitkältä tuntunut kuin nyt, mielen tehdessä pian päästä perille.

Punanen täplä suureni verrattain pian, mutta metsä ei tullut lähemmäksi, vaan pysyi yhtä sinisenä. Ja pian näkyi ettei puustelli ollut lähimainkaan metsän laidassa, vaan että sinnepäin oli vielä saman verran lakeutta. Ei se myöskään ollut aivan yksinänsä siinä, vaan sen ympärillä oli kokonainen kylä harmaita rakennuksia.

Kun tultiin vielä lähemmäs, nähtiin että puustelli oli sentään vähän erillään kylästä.

— Siellä ne nyt ovat, eivätkä aavista, — sanoi Henrik.

Ja jonkinlainen puutarha näytti olevan puustellin takana, ainakin suuri vaahtera ja piilipuu. Ikkunalaudat olivat täälläkin valkoiset. Keskellä rakennusta oli kuisti ja sen molemmilla puolilla ikkunoita, mutta toisen puolen ikkunoissa näkyi valkoiset uutimet.

Jo näkyy, että joku istuu kuistilla.

— Se on mamma, — sanoo Henrik.

— Ei se ole mamma, — sanoo Uuno.

— On ihan varmaan, — sanoo Henrik, — minä näen jo sen harmaan tukankin.

— Ole nyt.

Ja he ovat molemmat venyttäneet kaulansa ja suoristuneet, eivätkä näe mitään muuta kuin sen ainoan pisteen punaisen rakennuksen kuistilla. Sydän lyö pampattaen kummallakin.

Puustellin edessä on aidoitettu ala, siinä on kymmenkunta riviä karviaismarjapensaita ja joku matala, harvaoksainen omenapuu. Pari ulkohuone-rakennusta on kummallakin puolella, sitten alkaa pellot. Ne puut talon takana ovat ainoita puita, mitä näkyy seutuvilla — luultavasti se on ainoa varjopaikka talossa. — Johannes parka!

Yhtäkkiä se olento, jota Henrik ja Uuno tähystelivät, näkyy nousevan, panevan jotain pois ja juoksevan sisään.

— Eipäs ollutkaan mamma, sanovat Henrik ja Uuno yhtaikaa.

Vähän ajan perästä tulla tumppasee sisältä toinen olento, katsahtaa eteensä, heihin päin, ja alkaa nopeasti laskeutua kuistin rappusia.

— Se on mamma, — huudahtavat Henrik ja Uuno.

Hetkeksi he eivät eroita sitä omenapuurunkojen ja karviaismarjapensaiden tähden, mutta kun he kääntyvät sille tienhaaralle, joka eroaa kylätiestä puustelliin, selviytyy harmaapää mummo ryytimaan veräjästä tielle ja tähdäten silmillään heihin tulee puolijuoksussa heitä kohden ja huitoo tervehdykseksi käsillään, hämmästyksen ja riemun puna kasvoissa.

Henrik hyppäsi jo rattailta, nostaa myöskin kätensä ilmaan riemun osoitukseksi ja juoksee häntä vastaan. Uuno pysyi rattailla ja joutui vähän ennen kohdalle, mutta ei ehtinyt hypätä alas, ennen kuin Henrik jo syleili mammaa. He seisoivat kauan sylikkäin, ja siinä silmänräpäyksessä heidän sielunsa yhtyivät ja poistivat väliltään kaiken sen ajan, joka oli heitä eroittanut, tutustuen samoiksi kuin olivat ennen pappilassa, niinkuin se kaikki olisi eilen ollut. Sitten he vasta erkanivat ja katsahtivat tuttuina toisiinsa.

— Ai, ai, mamma kuinka harmaaksi sinä olet tullut, — ja niinkuin vähän pienentynyt —!

— Samallainen minä olen kuin ennenkin, — mutta sinähän olet muuttunut, — ja Uuno poikaseni! aivankuin täysikasvanut!

Nyt syleilivät Uuno ja mamma toisiansa, ja kun aikoivat erota, mamma veti häntä toisen kerran luokseen, ja vielä kolmannen kerran, aivankuin hakien samaa äskeistä tutustumista heidänkin sielujensa välillä.

Sitten hän katsahti Uunoon.

— Ohhoh, onpa sinusta todella tullut aika herrasmies ja kuinka siro sitten! — sanoi hän leikillään, etsien Uunon myhähdystä ja heiluttaen edestakaisin hänen kättään. — Sinä, sinä, — jatkoi hän sitten, puistaen häntä lempeästi olkapäistä niinkuin säikkyviä lapsia herättäessä.

— Ja tiedätkö mamma, Uuno aikoo ylioppilaaksi, — sanoi Henrik.

— No mitä minä kuulen?

— Jaa-a, olen jo aika pitkällä luvuissa, — sanoi Uuno. Aloin matematiikasta ja huomasin, ettei se ole ollenkaan mitään vaikeata, sitten rupesin lukemaan historiaa ja se kerrassaan huvitti minua. Muutamassa kuukaudessa olin asioista perillä, ja nyt luen etupäässä kieliä.

— Hm —

— Saksa menee minulta jotakuinkin, mutta venäjä on vähän vaikeampaa, vaikka kyllä siitäkin vielä hyvä tulee. —

— Hm —

— No, entä Johannes, missäs hän nyt on? — sanoi Uuno huomattuaan, että oli liian kauas omiin asioihinsa antautunut ja että oli ensin paljon muuta puhuttavaa.

— Tuolla hän tulee! — huudahti Henrik, osoittaen taloon päin.

He olivat tulleet ryytimaan veräjälle ja juuri rupesivat sitä avaamaan kuin Johannes jo laskeutui alas kuistin rappusia.

Hän ei tehnyt mitään käden liikkeitä, vaan hänen kaikki kasvonsa olivat hymyssä ja punersivat niinkuin hämillä ollessa. Henrikin ja Uunon oli tilaisuus pitkän aikaa tarkastaa Johanneksen ulkonäköä, ennenkuin he ehtivät ryytimaan yli.

Johannes oli aika lailla laihtunut ja näytti sentähden pitemmältä entistä. Hänen tukkansa oli saanut kasvaa jotenkin vapaasti ja oli kihartunut niskassa ja hyvin kovasti erittäin ohimoissa. Silmälasit hänellä myöskin oli, ennen ei niitä ollut, ja ruskottuneet kasvot olivat vähän teerenpilkulliset. Silmät olivat suurentuneet ja entistä enemmän auki, vähän niinkuin säikähtyneellä, ja posket tuntuivat kovin tottumattomilta siihen hymyyn, johon niiden nyt oli pyöristyminen,

— No terve, terve, — sanoi Henrik suomeksi, kun he puristivat ja heiluttivat toistensa käsiä leikillään liian kovasti.

— Ja Uuno! ei mutta katsoppas mamma, kuinka meidän Uuno on miehistynyt, — sanoi Johannes riemulla katsellen Uunoa.

— Mutta sinä veliseni olet aika lailla laihtunut, jos tässä syynäämään ruvetaan, — sanoi Uuno.

— Olenko, — sanoi Johannes nauraen.

— Niin, ja aikoo ylioppilaaksi, — sanoi mamma: — ihan ylioppilaaksi.

— Mitä, ylioppilaaksi? — kysyi Johannes kummastuen ja hymy yhtäkkiä katosi hänen kasvoistaan. — Se tahtoo sanoa: privatistinä tietysti?

— Niin, kuinkas muuten — Ja Uuno kertoi luvuistansa saman kuin äsken mammalle. Ja samalla tavalla huomasi, että liian äkkiä oli tultu hänen asioittensa keskelle, ja sanoi: kas, mimmoinen sievä pikku ryytimaa sinulla täällä on. Mamma on tietysti ollut kaivelemassa, kaikesta päättäen.

Johannes ja mamma katsahtivat toisiinsa.

— Niin, mutta eihän täällä saa aikaan, mitä ennen kotona, — sanoi mamma. He seisahtuivat. — Muistatteko minun karviaismarjapensaitani?

— Joka oksa oli nostettu ja pönkitetty eikä pienintäkään rikkaruohoa juurella, — muisteli Henrik.

— Niin, ja kuinka ne kasvoivat! Suuria, peukalon kokoisia eikä mitään tuommoisia pieniä!

— Tässä pitäisi olla joku käytävä myöskin poikkipäin, niinkuin siellä kotona, ja joku penkki ja pöytä tuossa, — huomautti Uuno.

— Jaa, jaa, — sanoi mamma huokaisten, — tämähän on kaikki vaan väliaikaista.

He läksivät taas liikkeelle ja alkoivat nousta kuistin rappusia jutellen entisestä kotipappilan puutarhasta.

Kun he olivat nousseet ja aikoivat astua sisälle, seisoi oven pielessä Alina, odottaen että Johannes esittelisi tulokkaat.

Kaikki katsahtivat häneen, Henrik ja Uuno niinkuin olisivat unohtaneet, että hänenkin piti olla vastaan ottamassa.

— Niin, tässä nyt olisi Henrik, minun veljeni, — esitteli Johannes, sama hymy huulilla, niinkuin olisi ollut hämillään.

Henrik kumarsi ja antoi kättä, mutta vaikka hänen huulensa jotain höpisivät, ei hän keksinyt mitä sanoa, ja väistyi Uunon tieltä, joka myöskin tuli tervehtimään. Alina vähän jäykistyi, kun Henrik ei mitään sanonut hänelle.

— Ja tämä on Uuno, maamittari.

Uuno tervehti suu kohteliaassa hymyssä ja reippaasti lyöden saappaiden korot yhteen.

— Tehkää hyvin, astukaa sisälle, — sanoi Alina perääntyen ja kumartaessaan osoittaen kädellään sisäovelle.

Mutta mamma istui samassa kuistin penkille, niin ettei Alinan pyyntöä noudatettu, vaan kaikki jäivät istumaan kuistille.

— Voimme sanoa terveisiä Alinan isältä, — sanoi Uuno entisellä hymyilevällä kohteliaisuudellaan, jonka hän oli nähtävästi oppinut jossain Viipurissa.

Alinan kasvot kirkastuivat.

— Vai niin, kävittekö siellä, — sepä hauska, niin, se on minun entinen kotini, — vai niin, te siis poikkesitte sinne, — voi, voi!

— Ukko käski sanoa hyvin paljon terveisiä. Hän näyttää hyvin kaipaavan Alinaa, semmoinen hellännäköinen, miellyttävä ukko!

Henrik tuli totiseksi ja kääntyi pois niinkuin Uunon kohteliaisuus olisi häntä haavoittanut.

Mutta Alina lämpeni Uunoa kohtaan ja etsi sanoja jatkaakseen keskustelua isästä ja omasta kodostaan.

— Hän on niin — niin hellä, — sanoi Alina iloisessa vauhdissa ja pyyhki punehtuneilta kasvoiltaan suortuvia korvan taakse. —

Alina oli jotenkin pitkä kasvultaan, niin että näytti Johannesta pitemmältä, kun he eivät olleet toistensa lähellä, jolloin näkyi, että Johannes oli sentään pitempi. Hänellä oli palmikko niskassa ja lyhyenlainen suora hame, musta nahkavyö ja valkoinen puseroröijy. Kasvot muistuttivat isää siinä kohden, että silmät painautuivat näöltään niinkuin turvonneiden luomien alle, mutta silmät olivat ruskeat eikä siniset, niinkuin isällä, ja kasvojen väri vaalea. Heti ensi silmäyksellä Henrik ymmärsi, mihin Johannes oli rakastunut Alinassa. Se oli siinä kapean saksalaisen nenän yhtymisessä pehmeihin silmäosiin, sen sievässä kaareutumisessa, ja vielä teräväsärmäisessä etenevässä ylahuulessa. Molemmat huulet olivat tumman punaiset ja jyrkästi eroittuivat vaaleasta ihosta. Korvissa hänellä oli pienet ja hienot renkaiset.

Ja Alina ei voinut olla kertomatta esimerkkiä isän hellyydestä häntä kohtaan ja siitä, kuinka isä riippui kiinni hänessä. Ei isä esimerkiksi voinut milloinkaan nukkua, ellei tiennyt, että hän, Alina, oli mennyt viereisessä huoneessa levolle ja saanut unen päästä kiinni.

Alina innostui kertomuksessaan yhä enemmän ja alkoi vihdoin selvästi liioitella, kun ei saanut hereille tarkoitettua myötätuntoisuutta kuulijoissa.

— Joskus — sanoi hän, — minä rupesin ihan tahallani kuorsaamaan, että sain papan nukkumaan, ja kun hän nukkui, puin minä päälleni ja — ikkunasta ulos, niin että hytsh vaan! ja ukko siellä vetelee eikä aavista mitään!

Hän nauroi punehtuneena ihan liian kovaäänisesti koettaen saada muita nauramaan. Mutta ei kukaan nauranut ja mamma vaan sanoi:

— No, onkohan se hyvä noin isäänsä pettää.

Syntyi äänettömyys, jonka kestäessä Alina vähitellen muuttui totisemmaksi. Puheenaineen puutteesta hän vihdoin sanoi huokaisten:

— Juu, juu. — Ja lakkasi kokonaan nauramasta.

Sen jälkeen oli taas pitkä äänettömyys. Vihdoin alkoi mamma puhua.

— No, Henrik ja Uuno, kertokaapa nyt jotain matkaltanne. Mitä, tuntuiko pitkältä?

Alina nousi yhtäkkiä, ja pyöräyttäen itseänsä kantapäällään, aivan kuin uhkamielisenä tai suuttuneena, läksi sisälle paiskaten jälkeensä sisäoven jotenkin kovasti.

Mamma katsahti Johannekseen ja kohautti hiukan olkapäitään. Vähän ajan perästä Johannes nousi ja meni myöskin sisälle, niinkuin jollekin asialle.

— Mitäs se oli? — kysyi Uuno mammalta, Johanneksen lähdettyä, tarkoittaen Alinan käytöstä.

— Suuttui jostakin syystä. Millä tuulella aina sattuu olemaan. Ah, paljon on puhumista kaikista asioista, mutta en tahdo nyt heti, teidän tultuanne. Säälittää vaan vähän Johanneksen tähden.

— Omituista, — sanoi Henrik ihmetellen, — minä luulen, että hän suuttui siitä, ettemme menneet sisälle. Mamma, mennään nyt.

— Mutta olihan se ihan tyytyväinen jälestäpäin, nauroi ja jutteli. Ei, ei se voi olla sitä. Mutta voimmehan mennä. — Ja mamma nousi mennäkseen Henrikille ja Uunolle huoneita näyttämään.

Johannes tuli ovessa vastaan ja kun näki, että he tulivat, huusi sisälle ystävällisellä ja vähän luonnottoman reippaalla äänellä:

— Alina hoi, tuleppas nyt näyttämään vieraillemme pikku kotiamme.

Mutta Alina ei vastannut eikä häntä näkynyt yhdessäkään niistä kolmesta huoneesta, joissa käytiin katsomassa.

Ensimäinen huone oli sali, jonka suuruus vastasi jotenkin heidän entisen pappilansa eteistä. Se oli sisustettu vähän oudonlaisilla huonekaluilla, jotka muistuttivat nimismiehen luona nähtyjä. Erittäin outo oli kahden istuttavaksi tehty keinutuoli, jommoista he eivät olleet koskaan nähneet. Arvattavasti se oli tavallinen pohjanmaalla. Myöskin seinäpeili oli jotakin ihan erilaista kuin mitä olisi kuvaillut Johanneksen peiliksi. Mutta yhtäkkiä Henrik näki kaiken keskellä keltasen kotiharmoonion, jonka mamma oli huutanut itselleen. Ja sen nähtyään Henrikin tuli heti lämmin olla.

— Katsos tuota, — sanoi hän ja tunnusteli harmooniota kädellään. — Voi sentään, — tätäkin.

Uuno istahti sen ääreen ja alkoi soittaa jotain yksinkertaista renkutusta, jonka hän oli aikoinaan oppinut lukemattomien harjoitusten perästä. Kaikki he rupesivat nauramaan.

— Muistatteko, muistatteko, — puhui Uuno soittaessaan.

— Ja muistatteko kuinka pappa tuli aina kamaristaan, kun Uuno soitti, ja matki Uunoa, — sanoi Johannes, näyttäen kuinka pappa matki.

Hän vähitellen vilkastui äskeisen häiriön jälkeen, ja muistellen entisyyttä he nauraen ja jutellen tulivat ruokasaliin.

Tämä oli vielä paljon saliakin pienempi, ja rikas mahonkipöytä täytti sen melkein kokonaan. Omituinen kaappikello naksutteli harvaan nurkassa.

— Tämä pöytä on aivan liian suuri tähän huoneeseen, — sanoi mamma.

— Mamma ei voi olla sanomatta sitä jokaikiselle, joka käy meidän luonamme, — sanoi Johannes vähän hermostuneesti.

— Sillä pöytä on liian suuri, rakas Johannes, — sanoi mamma.

— Mutta eihän se tule sanomisesta pienemmäksi.

— Koetan olla ensi kerran vaiti, — sanoi mamma hiukan pahastuneena.

Sitten he puhuivat jotain supattaen keskenänsä, arvattavasti selitellen itseänsä, mutta kääntyivät jonkun ajan kuluttua tyytyväisinä ja sovinnollisina takaisin Henrikin ja Uunon seuraan.

Mammalla oli erikoinen huone, ja sinne kun katsahdettiin, niin sieltä lehahti ihan tuttu kotoinen henki. Silmään vilahti ensimäisenä tuo vanhanaikuinen korupöytä kaareutuvine jalkoineen, joka oli Henrikille niin rakas muisto. Sitäkin hän nyt käsillään siveli. Myöskin piironki oli vanha rakas tuttu. Kukat olivat mammalla samanlajiset kuin ennenkin ja samanlaiset olivat myöskin valkoset peittotäkit kokoonpantavan puisen sängyn päällä. Kaikki nuo tutut esineet olivat vaan liiaksi liketysten, huoneen tavattoman pienuuden tähden.

He ikäänkuin nyt vasta tutustuivat jälleen keskenään ja jokin omituinen hyvätuuli tapasi heidät: he olivat nyt kuin kotonaan täällä Johanneksen väliaikaisessa pikku pappilassa.

Yksi huone oli vielä katsomatta. Ja se oli kaikkein jännittävintä, sillä siellä uinaili Johanneksen puolenvuotias pienokainen, Aarne.

— No ja nyt, — sanoi mamma, lähestyen varpaillaan tämän huoneen ovea, — nyt tulee pääasia.

Hän tarttui oven kahvaan ja odotti että kaikki ensin saapuivat oven luo. Silloin hän sen juhlallisena avasi.

Mutta siellä seisoi Alina käsi toisen puolen kahvassa.

— Aarne nukkuu, — sanoi hän lyhyesti, ja pani oven melkein heidän nenänsä edestä kiinni.

Henrik ja Uuno menivät, tietämättä mitä tehdä ja mitä sanoa, edellä takaisin kuistille. Mutta mamma ja Johannes jäivät saliin.

— Mitähän niillä on oikein? — sanoi Uuno Henrikille, kun he olivat kuistilla.

— Varmaan oli jotain jo ennenkuin me tulimme.

— Se näyttää olevan aika lailla olevinaan.

— Älä nyt taas tee itsellesi mielipidettä ensimäisen vaikutuksen perustuksella, — sanoi Henrik levottomana, sillä häneenkään ei Alina ollut tehnyt hyvää vaikutusta.

— Ja ihan pappansa näkönen, — jatkoi Uuno.

— Hän on varmaan kasvanut hyvin vapaasti kotonaan, — arveli Henrik.

— Ja ollut siellä hyvin lellitelty. Kuuluihan se jo isän puheestakin: Alina, Alina, oli hänellä joka toinen sana.

— Semmoinen ylpeä tyttö sopisi paremmin jollekin luutnantille kuin meidän Johannekselle, — lankesi Henrik tuomitsemaan.

Uuno valmistui juuri sanomaan jotain myrkyllistä ja alkoi jo tapansa mukaan heiluttaa sitä varten etusormeaan, mutta silloin Johannes ilmestyi sisäovelle ja sanoi ankarasti:

— Henrik ja Uuno, tulkaa nyt vaan katsomaan.

Tosin hänen ankaruutensa ja rypyt silmien luona tarkoittivat nähtävästi jotain mikä oli siellä sisällä tapahtunut, mutta Henrik ja Uuno sen johdosta tottelivat paikalla ja menivät hänen jälessään.

Mamma oli lapsen huoneessa ja levitteli jotain kapalovaatetta. Alina seisoi ikkunan luona, kasvot poispäin ja naputteli sormillaan pöytään ikäänkuin odottamisensa merkiksi. Keskellä huonetta oli lapsen vaunut ja lapsentyttö seisoi niiden ääressä, vähän neuvotonna.

Johannes, yhtä ankarana kuin ennenkin, tuli päättäväisesti vaunujen luo ja tempasi hermostuneesti syrjään kuomu-uutimen, joka valon tähden oli laskettu nukkuvan, lapsen eteen.

Tyttö läksi silloin pois.

— Tässä se nyt on, tulkaa lähemmäksi, — sanoi Johannes Henrikille ja Uunolle.

Henrik ja Uuno astuivat vaunujen ääreen.

Hämillään siitä, ettei mamma eikä Alina puhuneet mitään eivätkä tulleet lasta näyttämään, ja myöskin siitä, että tottumattomina näkemään kapalolapsia heistä tuntui tuo turpeaposkinen ja lihavaleukainen, hiukseton olento jotenkin rumalta, tuijottivat he lapseen voimatta keksiä mitä sanoa. Henrikin kielellä pyöri lause: "kylläpä se on sievä," mutta hän ei uskaltanut päästää huuliltaan tätä valhetta tähän äänettömyyteen. Äänettömyys kasvoi ja Johannes alkoi osoittaa kärsimättömyyttä tehtäväänsä. Koko tämä katselmus, joka kuitenkin oli tuntunut olevan sekä Johanneksen, mamman että Alinan valtti, päättyi siihen, että Henrik väännellen itseänsä ja Uuno lyhyesti hokien: jaha, jaa-a, juu, juu — perääntyivät vaunujen luota. Onneksi Uuno keksi sanoa vielä:

— Suu on aivan selvään Alinan, ja muutenkin taitaa olla enemmän Alinan näköinen.

Niillä hyvillä he läksivät lapsenkamarista.

Johannes tuli mukaan. Hän huokasi helpoituksesta, kun he olivat tulleet saliin. Ja täällä Henrik löi häntä olalle ja sanoi:

— No, Johannes, mitä sinulle nyt oikein kuuluu?

Johannes huokasi vielä enemmän vapauttavasti ja otti Henrikiä molemmin käsin hartioista.

— Jaa, jaa, — sanoi hän, — tässä sitä nyt ollaan.

Henrik sanoi sitten:

— Tiellä juuri Uunon kanssa puhelimme, että kuinka merkillistä on sentään, että sinä olet joutunut näille lakeuksille.

Johannes naurahti kummastuneena, aivan kuin hän olisi ensi kerran tullut ajatelleeksi siinä olevan jotain merkillistä.

— Kuuleppas, etkö sinä olisi voinut muuallekin päästä, jos olisit hommannut, — sanoi Uuno.

— Ei, kyllä minun asiani ovat käyneet niinkuin niiden pitikin. Minä alan yhä enemmän ymmärtää miksi se oli minulle tarpeen.

— Se tahtoo sanoa: kuinka niin "tarpeen?" — kysyi Uuno: — jos olisit puuhannut, niin olisithan muualla.

— Ei löydy mitään "jos". Että minä olen täällä, se on minun kohtaloni ja minun asiani on tyytyä siihen ja ymmärtää sen ajatus. Sinä tahdot sanoa: jokainen on oman onnensa seppä, mutta se ei ole totta; ihminen ei voi mitään järjestää itselleen, vaan kaiken järjestävät muut hänelle — ja myöskin tapaukset, sanalla sanoen, kohtalo.

— No ei nyt vielä ruveta filosofeeraamaan, — sanoi Henrik, kun huomasi että Uuno valmisteli vastaväitettä. Ja tahtoen pysyä siinä äskeisessä mielialassa, joka syntyi heidän tultuaan saliin, Henrik otti Johannesta kainalosta ja sanoi:

— Ja nyt sinä näytät meille vähän "ympäristöjä."

Ja hän sanoi Uunolle, kun tämä jäi jälemmäs:

— Tule sinäkin.

Ja Johannekselle:

— Emmekö voi mennä kolmisin?

— Kyllä, kyllä, — sanoi Johannes ottaen avainta ovenpielestä.

He tulivat ulos kyökkitietä ja menivät pihan yli.

— Siis ei ihminen ollenkaan olisi kohtalonsa herra, — tarttui Uuno heti perille tultua.

— Ei olekkaan. Ihminen on ainoastaan niinkuin ajelehtiva lastu: laineet sitä heittelevät ja sen on vaan pysytteleminen pystyssä siellä missä kulloinkin on.

— Ja kuitenkin, jos olisit hiukan paremmin pitänyt varasi, niin et olisi täällä, vaan ihan toisaalla, — ei Uuno voinut olla sanomatta.

— Sitä vastaan on minulla varalla väite, joka on hyvin pätevä, sanoi Johannes: — jos olisin joutunut muualle, enhän silloin olisi tavannut Alinaa!

Johannes katsoi Uunoon niinkuin olisi lausunut ihan peräymättömän todistuksen, ja odotti Uunon vastausta.

Uuno puolestaan katsahti Henrikiin ja heidän katseensa tapasivat toisensa. He muistivat mitä juuri äsken olivat puhuneet Alinan sopivaisuudesta Johannekselle.

— Silloinhan se olisi vaan sattuma, että minä tapasin Alinan ja nyt olen hänen kanssaan naimisissa, — toisti Johannes, kun epäili, ettei Uuno ymmärtänyt. Hän katsahti sitten Henrikiin, mutta tämäkin oli vaiti.

— Ei mutta näyttää todellakin niinkuin ette ymmärtäisi! — Ja korottaen ääntänsä hän jatkoi tavu tavulta: — Minä sanon, että eihän se voi olla sattuma, että minä ja Alina olemme tulleet yhteen! Se tahtoo sanoa: kaikki mikä nyt muodostaa minun elämäni, sehän olisi silloin vaan sattuma: Alina, Aarne —!

Ja taas Johannes katsoi heihin, vastausta odottaen. Hän vihdoin kiivastui, ja hänen hermokkaat silmänsä tällöin vielä enemmän pyöristyivät.

— No sanokaa nyt mitä ajattelette!

Henrik ei löytänyt mitä sanoa, sitä vähemmin, kun kiirehdittiin. Mutta Uuno keksi:

— Sinä sanot, että ihmisen kohtalo ei riipu hänestä itsestään, vaan jostain muusta. Hyvä. Mutta olethan sinä pappi ja se nyt kumminkin oli ihan sinun oma aikomuksesi ja tahtosi jo puolikymmentä vuotta sitten.

Johannes nosti silmäkulmansa ja katsoen Uunoon sanoi:

— Kuka sen on sanonut?

Uuno mietti vähän ja sanoi sitten varmasti:

— Sen sinä olet itse sanonut.

— Minä olen voinut sanoa paljon, mutta sen minä tiedän itsessäni, että minä, oikea minä, en ole koskaan aikonut erittäin juuri papiksi tai miksi muuksi. Mutta olot ja asianhaarat ovat minun puolestani päättäneet ja ratkaisseet kaikki.

Uunon mielestä tämä lause oli epäselvä ja hän otti sen peräytymisen merkiksi ja sanoi voitonvarmana:

— Sinä sanot että niinkuin lastu laineilla, mutta minä sanon, että muodostan elämäni juuri siksi miksi tahdon: luen ylioppilaaksi, sitten maisteriksi, sitten ehkä vielä edemmäs — ja antaudun sitten yleiseen — valtiolliseen elämään. Niin teen minä ja sitä vasten vaan keinunkin laineilla.

— Sinä et ole vielä merellä ollutkaan, — sanoi Johannes hiljaa, ja oli vähän aikaa vaiti, mutta sitten hän taas suuttuneesti sanoi: — Sehän nyt on merkillistä, etten saa ymmärtämään! Sinäkin Henrik!

Henrik, joka oli suu auki kuunnellut tätä keskustelua ja ihmeissään tuijottanut Johannekseen, ihan säpsähti, kun tämä kääntyi hänen puoleensa ja hänen piti jotain sanoa.

— Katsos, Johannes, et sinä sentään ihan oikeassa ole. Voihan ihmisellä olla kaikellaisia haluja, jotka hänen elämäänsä määräävät — —

— Johan sanoin, että mitään erityistä — — alkoi Johannes taas samalla pänttäävällä äänellä, mutta Henrik keskeytti hänet:

— Ei, odota, — sanoi Henrik, — en minä sitä tarkoittanut. Sanon vaan, että ihmisellä saattaa olla erityisiä haluja ja toiveita, jotka hänen tulevaisuuttansa luovat — —

— Ei koskaan onnistu, — sanoi Johannes väliin.

— Olkoon sitten, ei koskaan onnistu, mutta ainakin kaikki hänen pyrintönsä ja puuhansa tarkoittavat sitä yhtä, ja voihan ajatella että kun kaikki sitä yhtä tarkoittaa niin vihdoin toive toteutuukin. Esimerkiksi nyt tuo meidän toivomme, että kerran yhdymme jälleen vanhassa kodissa. Miksei se voisi toteutua, mutta jos se toteutuu, niin meidän halumme tähdenhän se silloin on toteutunut. Siis me olemme luoneet kohtaloamme.

— Tietysti, se nyt on niin päivän selvää, — sanoi Uuno melkein ylenkatseellisesti, kun ei muka niin yksinkertaista asiaa ymmärretä.

Mutta Johannes oli keskipaikoilla Henrikin puhetta yhtäkkiä vaipunut ajatuksiinsa. Hän meni ihan sanattomaksi, nyppi vaan pieniä viiksiään ja tuijotteli milloin minnekin.

Ja sittemmin, koko aikana kun he olivat Johanneksen kodissa, Henrik huomasi, että joka kerta kun vaan tuli puhe tästä heidän tulevaisuudenhaaveestaan Johannes samalla tavalla vaipui ajatuksiinsa, meni sanattomaksi ja tuijottaen nyppi huuliaan.

Hän, Johannes, joka sinä huutokauppa-yönä oli noussut ylös ja sanonut: minä rupean papiksi, hän nyt ei ruvennut puhumaan tästä heidän toivojensa toivosta! Ja eikö se kuitenkin ollut ratkaisevana juuri hänelle silloin? Oliko hän siis vähitellen kadottanut uskonsa siihen?

He tulivat pois, ja Johannes oli koko ajan niin ajatuksissaan ettei pystynyt mihinkään puheihin.

Vasta illallispöydässä, teetä juodessa, Johannes alkoi jälleen voida seurata mitä juteltiin, ja kun hän huomasi, että Alina on itsepäisesti vaiti, rupesi hän sitä peittääkseen epäluonnollisen puheliaaksi.

Heti illallisen jälkeen Alina katosi ja Johannes tuli taas hajamieliseksi ja alkoi nyppiä viiksiään. Yhtäkkiä hän silmät rypyssä meni päättäväisesti siitä samasta ovesta, minne Alinakin oli mennyt. Silloin mamma sanoi Henrikille ja Uunolle:

— Ja tulkaa te nyt minun huoneeseeni.

He menivät sinne.

Mamman vuode oli jo laitettu. Ikkuna oli auki ja läpinäkyvät ikkunaverhot hiljaa pullistuivat tuulessa liikutellen sisäkukkien lehtiä.

— Istu vaan, — sanoi hän Henrikille, joka haki itselleen paikkaa ja epäili istua pehmeälle vuoteelle.

Uuno istui tuolille hänen suurilehtisten palmukasviensa väliin. Ja mamma itse nojatuoliin.

— Ja tuossa on kitarrikin vielä, — sanoi Henrik huomattuaan seinässä mamman vanhan kitarrin. — Ja siinä on kaikki kielet. Soita mamma, ei mutta todellakin —.

— Enpä taitaisi muistaa, vaikka olenhan minä sitä kielissä sentään pitänyt.

— Mamma soittaa nyt vaan, — sanoi Uuno ja nousi ottamaan kitarria alas.

Silloin oli vähän hämärä, sillä taivas oli mennyt pilveen niin ettei kesäinen koi valaissut. Avatusta ikkunasta kuului tuulen suhina vaahteran ja sireenien lehdissä ja ihan ikkunan luona kukkiva omenapuu tuoksahteli sisään.

Mamma näppäsi sormillaan kitarrin kieliä ja jo tämä viritys viritti heti myöskin Henrikin ja Uunon mielen.

— Voi, voi, — sanoi Henrik.

— Kuinka tuo on tuttua, — sanoi Uuno.

Mamma alkoi soitella vanhoja nuoruutensa ajan lauluja, joita ei enää kukaan nykyajan ihminen tuntenut. Ne olivat viattomia, reippaita, usein marssin tahtiin meneviä kappaleita, ja toisinaan, omituinen innostus tuntui niiden äkillisesti muuttuvissa repriiseissä. Kitarrin heikko, hymisevä ääni vei mielen kauas pois nykyhetkistä, kauas entisyyteen, hänen omiin, Henrikille ja Uunolle tuttuihin kertomuksiin hänen nuoruutensa päivistä, silloisista tavoista ja tapahtumista. Mitä mamma oli ennen näin kertonut, se oli niin painunut poikien mieliin, että he näkivät jokaisen yksityiskohdan ihan elävänä edessään — jokaisen luonteen, jokaisen ulkonäön, jokaisen tilaisuuden, jonka mamma oli kuvannut. Kaikki hänen sukulaisensa olivat vanhoja aatelissukuja, maakartanoiden omistajia, ja kaikilla niillä oli omituiset vaiheensa, pitkät romaaninsa. Myöskin papan kosimishistorian hän oli monasti kertonut, — kertonut oman romaaninsa, kuinka hän oli jättänyt papan tähden kuuluisan komean kotinsa, jossa hänellä oli valta tehdä mitä ikinä tahtoi, — jossa kaikki olivat häntä palvelleet ja sanoneet "armolliseksi fröökinäksi", — jättänyt ja muuttanut sydänmaan yksinäiseen pappilaan, jossa he usein saivat puutettakin kokea. Ja liikutuksella olivat lapset aina kuulleet tätä mamman kertomusta, se oli heille pyhä kertomus, sillä hehän olivat papan ja mamman, kertomuksen sankarien lapsia.

Ja kun nyt kitarri alkoi soida, vyörähti taas kaikki tuo mieleen — kauan sitten olleet ja eläneet ihmiset, tapaukset, — ne ihan kuin kuiskuttelivat huoneessa, ihmiset puhuivat yhä vieläkin sitä mitä ne silloin olivat puhuneet, — elivät yhä vielä samoin kuin silloin, kärsivät, rakkauden nimessä jättivät sukunsa ja mukavuutensa — —

— Ei mutta missä Johannes on, kun hän ei ole kuulemassa, — sanoi Henrik haltioissaan, kun mamma oli lopettanut vanhan poloneesin: — Hänen pitää välttämättä tulla.

Ja Henrik ei voinut pidättää, vaan meni toisiin huoneihin Johannesta hakemaan. Hän tuli saliin, mutta siellä ei ollut ketään; niin hän meni ruokasaliin. Siellä oli Johannes ja Alina.

He seisoivat molemmat vieretysten. Ja Henrik huomasi, että Alina pani äkkiä kätensä pois Johanneksen kaulalta ja että he luultavasti olivat suudelleet toisiansa. Henrik tahtoi ensin vetäytyä takaisin, mutta sekään ei enää oikein sopinut. Silloin hän sanoi:

— Voi, voi, tulkaa nyt kuuntelemaan, mamma soittaa niin mainioita vanhanaikaisia kappaleita, teidän pitää tulla.

— Mennään vaan, — sanoi Alina ja otti Johannesta kainalosta.

Johannes tuli kovin hyvilleen ja he menivät kaikki mamman kamariin.

Kun he tulivat, pani mamma kitarrin pöydälle.

— No, soitappas nyt vaan mamma, — sanoi Johannes leikkisällä äänellä.

— Enhän minä niitä osaa, muuten vaan tässä hupsuttelin. Mutta Alina soittaa myöskin. No? Otappas kitarri.

— Minäkö? — sanoi Alina sysäten kitarria luotaan, — en vaikka! Johan nyt soittaisin noin monelle kuulijalle.

Tuli jotakin toista kuin mitä Henrik oli tarkoittanut ja sentähden hän ei enää vaatinutkaan mammaa soittamaan. Henrikistä näytti asiat tämmöisiltä: Johannes ja Alina olivat sopineet keskenään, mutta mamma ei tiennyt heidän sopineen, sillä muuten hän ei olisi kieltäytynyt soittamasta. Parasta oli siis jättää tuo soitanto johonkin toiseen tilaisuuteen, jolloin Alinaa ei ollut saapuvilla, ja nyt ruveta pian puhumaan jostakin kaikille yhteisestä aineesta. Mutta kun Henrikin piti keksiä jokin semmoinen aine, ei hän sitä keksinytkään. Hän pani kaikki voimansa pakoittaakseen itseänsä löytämään, mutta vaikka hiki nousi hänen otsaansa, ei hän löytänyt. Sen sijaan hän vaipui mietiskelemään ihan joutavia asioita, kenkänsä kärkiä, siitä meni ikkunan läpi vaahteraan, tuli takaisin ja ajatteli että voisi ruveta puhumaan siitä hirveän suuresta palmikosta, jonka hän oli nähnyt eräällä neidillä. Jos alottaisi näin: tuosta Alinan palmikosta juontuu mieleeni — j.n.e. Mutta näitä arvellessa aika kului eikä keskustelusta tullut mitään. Vihdoin hän teki viimeisen ponnistuksen ja suoraan käski itsensä puhumaan, tuli mitä tuli.

— Tämä pohjanmaa on kaikki vaan yhtä tasankoa, — sanoi hän.

— Niin, eikö teillä siellä Savossa ole tasankoja, — vastasi Alina katsahtaen kulmiensa alta epäilevästi Henrikiin, jonka kanssa hän nyt ensi kertaa puhui.

— Eikö Alina ole Savossa ollut? — sanoi Uuno.

— En koskaan.

— Siellä on maa ihan epätasainen, mäkiä yhtämittaa ja laaksoja ja järviä jokapaikassa, — se on niin vaihtelevaa ja hauskaa, — pääsi Henrik puhumaan.

— Vai niin, — sanoi Alina.

— Ja kun me matkustimme puolitoista päivää ja oli vaan yhtä lakeutta, ja kyliä, talot taloissa kiinni, minä ajattelin koko ajan: millä ihmeellä ne ihmiset tuommoisessakin kylässä saavat päivänsä kulumaan!

— Oi voi, — sanoi Alina: — joka tähän on tottunut, ei ikinä vaihtaisi muuhun. En minä missään, en missään muualla tahtoisi elää kuin Pohjanmaalla.

— Ihmeellistä, — sanoi Henrik. — Mutta kun Alina ei ole nähnytkään Savoa.

— Kyllä minä tiedän, se on semmoista pientä-nättiä, — ei näe pitkälle, mäet ja metsät ovat edessä — — mutta täällä meillä on taivaanranta auki, näkee niin pitkälle kuin silmä kantaa, täällä tuntuu olo niin vapaalta, saa hengittää pohjaan asti, — voi, voi!

— Niin, ja hyvä olisi, jos joskus vähän vähemmänkin näkyisi, että paremmin näkyisi mikä aina on silmäin alla, — sanoi mamma tuntuvan hermollisesti.

Alina sävähti punaiseksi.

— Ja sen minä sanon, etten ikipäivinä tahtoisi muuttaa täältä pois, — en vaikka! — sanoi hän kiihkoisesti.

— Sen sinä olet sanonut niin monta kertaa, että kyllä se jo tiedetään, — sanoi Johannes synkästi.

Alina rupesi rummuttamaan sormillaan pöytään.

Kaikki olivat vaiti.

Ja tämän äänettömyyden aikana Henrikille selvisi paljon asioita. Siinä se siis oli syy, ettei Johannes ruvennut puhumaan heidän yhteisestä tulevaisuudenhaaveestaan!

Äänettömyyden lopetti mamma. Hän nousi ja sanoi.

— Eiköhän meidän matkailijamme ole väsyksissä? Aika taitaa jo olla panna levolle.

Kaikki muut nousivat nyt myöskin.

Hyvää yötä sanoessa Alina pidätti Henrikin kättä niinkuin olisi tahtonut jotakin sanoa, mutta muutti sitten aikeensa ja vaan itsekseen huokasi. Hän meni ensimäisenä ulos huoneesta.

Henrikille ja Uunolle oli makuusijat valmistetut saliin. Sänkyjen puutteesta oli toinen sija laitettu lattialle. Henrik sanoi rakastavansa maata lattialla ja otti siis sen sijan. Se oli oven vieressä, josta mentiin lapsenkamariin, eli Johanneksen ja Alinan makuuhuoneeseen. Johannes oli lapsen synnyttyä muuttanut työhuoneensa vinnille.

Salissa oli suuri epäjärjestys syntynyt Henrikin ja Uunon vuoteiden vuoksi. Harmoonio oli siirretty uunin eteen, laaja keinutuoli nurkkaan. Henrikin tyynyn ympärillä seisoi korkeita kolmijalkaisia kukkatelineitä, jotka olivat sinne siirretyt Uunon sängyn tieltä. Täytyi liikkua varovasti, ettei jotakin maahan kukistaisi. Vesikarahvi ja kaksi juomalasia oli pantu pöydälle keskelle lattiaa.

— Kylläpä hänessä on pippuria! — sanoi Uuno, heti heidän päästyään saliin ja ovien sulkeuduttua joka puolelta.

Henrik huokasi ja alkoi riisuutua.

Samoin teki Uuno, eivätkä he sen koommin mitään puhuneet, paitsi juuri mennessä peitteen alle Uuno sanoi:

— Kyllä minä Johanneksen sijassa sen opettaisin. "Vaimo seuratkoon miestänsä", ja sillä hyvä. Meidän Johannes se vaan liiaksi punnitsee ja ottaa sydämmelleen kaikkia pikkuseikkoja.

Kun ei Henrik vastannut mitään, ei Uunokaan enää puhunut sitten muuta, vaan kääntyi äkkiä seinään päin ja hiljeni.

Lakanat vuoteissa olivat uuden uutukaiset, — hyvin hienot, ja niissä näkyi suurilla punasilla ompeluksilla merkittynä: A. B.

Uunon puolelta jo alkoi kuulua hiljaista pihinätä, joka vähitellen muuttui rauhalliseksi kuorsaamiseksi.

Mutta Henrikin päällä oli jokin kamala painostus. Jokin suuri suru teki tuloa, tai oliko jo tullut. Kauan hän ei saanut sanoja ilmaistakseen itselleen hänen oman surunsa syytä. Ja niinkauan hän saattoi toivoa, että se voi puhaltua poiskin. Mutta sitten ne sanat tulivat, — tulivat säälimättöminä, musertavina ja kahlitsivat surun pysyväiseksi hänen sydämmeensä: "Johannes on onnettomasti naimisissa!" sanoi hän itsekseen ajatuksissaan.

Ja niinkuin kahlittu, vaikka tietää kahleet rautaisiksi, ensi hetkenä koettaa riuhtoa itseänsä irti, niin Henrik, heti kun nuo sanat tulivat, viskautui niiltä pakoon.

"Suutelivathan he toisiansa", — ajatteli hän. Mutta kahle tempasi hänet takaisin: "Alina on kaunis, nenä niin nätisti pyöristyy ja musta etuhuuli niin viehättävästi tulee eteenpäin: — se suuteleminen on ihan eri asia."

"Mutta tämäniltainen tapaus saattoi olla sattuma, — jotain ikävää oli varmaan tapahtunut ennen meidän tuloamme." Ja siihenkin oli heti vastaväite: "Huomattava oli päinvastoin kuinka kaikki, mamma, Alina ja Johannes koettivat jotakin salata, puhuivat vähän epäluonnollisesti ja usein joutuivat tuskalliseen äänettömyyteen. Selvä on, että he salasivat juuri tätä onnettomuutta."

"Mutta Johanneshan niin kiivaasti väitti avioliittoa kohtalon määräämäksi välttämättömyydeksi, — sanoi sitä ainoaksi elämäkseen!" — Ja vastaväite sanoi: "Voihan onnettomuuttakin pitää välttämättömyytenä."

"Kuinka voisi ajatellakaan, että tämä avioliitto olisi muuta kuin onneton! Johannes sanoi, että hän on papiksi tullut päästäkseen papiksi kotipitäjään, eikä ensiksi sisällisestä vaalista. Se on: hän tahtoi toteuttaa heidän yhteisen elämänihanteensa. Mutta Alina teki tämän toteutumisen mahdottomaksi, — onnellisen toteutumisen. Tässä on siis edessä suuri, syvä tragediia."

Näitä miettiessä Henrik kuuli, että viereisen huoneen toisessa ovessa joku kulki ja ikäänkuin vihaisesti, vaikkei kovasti, paiskasi oven kiinni. Askeleista päättäen se oli Alina. Arvattavasti oli lapsi, vieraiden tähden, siirretty tästä huoneesta mamman huoneeseen, koska Alina liikutteli esineitä hyvin kovalla kolinalla, aukasi ja taas työnsi kiinni jonkun laatikon, sitten kolisteli muualla ihan kuin olisi pannut jotain kokoon.

— Joko taas! Tuskin on entisestä selvitty, — kuului nyt Johanneksen hillitty, synkkä ääni saman seinän takaa.

Alina ei vastannut mitään vaan jatkoi entistä kolinaa.

— Ajattele vähän mitä vieraammekin tästä sanovat.

— Saattepahan sitten rauhassa istua mammanne ympärillä. Mutta sen minä näytän, että semmoisia sanoja ei sanota minulle!

— Mitä hän sitten sanoi erinomaista, en minä mitään erityistä huomannut.

— Et huomannut! Sinä et huomaakaan mitään, kun minua loukataan ja kun se vaan on sinun mammasi, joka loukkaa.

Nyt kuului se toinen ovi jälleen avautuvan. Ja mamman ääni sanoi:

— Pyytäisin, ettei minun tähteni riideltäisi. Jos tässä joku lähtee, niin kyllä minäkin olen valmis siihen. Sanoissani pysyn, enkä voi ottaa niitä takaisin: Alinan käytös oli "raaka".

Nyt kuului jalanpolkasu permantoon ja vimmastuneella äänellä Alina huusi:

— Jassoo, te vielä toistatte! Mutta minä kiellän sen! Ei kukaan ole koskaan uskaltanut minulle semmoista sanoa, ei kukaan!

— Minä pyydän vaan, ettet huutaisi Alina, — sanoi Johannes, — sinähän herätät heidät.

Mutta mamma sanoi kiihoittuneella ja omituisen kylmällä äänellä, jommoista Henrik ei ollut vielä koskaan kuullut:

— Ja jos ei kukaan ole tähän asti uskaltanut, niin hyvä on että vihdoin joku uskaltaa.

— Minä kiellän sen, kuuletteko minä kiellän!

— Mitä sinä oikein luulet olevasi, ettei sinulle saa puhua. Sinä — sinä olet tavallinen — huonosti kasvatettu sinä ainakin olet!

— Vait!

Se oli Alinan raivokas ääni. Henrikin sydän kouristui, sillä hänestä näytti, että sen sanan kanssa oli tehty joku ruumiillinen uhkaus. Tämän perästä hiljeni kaikki. Joku tuntui rupeavan liikkumaan. Mutta se olikin vaan Uuno toisella puolella huonetta. Hän heräsi puoli valveille, katsahti pelästyneesti Henrikiin ja sanoi:

— Mitä se oli?

— Ei mitään, ei mitään, olet varmaan nähnyt unta, — sanoi Henrik hiljaa hänelle.

— Aha, — pani Uuno ja nukkui taas, pari kertaa rauhallisesti nielaistuaan.

Mutta seinän takaa kuului taas jotain sanoja, joita Henrik ei eroittanut Uunon kanssa pidetyn välikeskustelun tähden. Hän eroitti vaan Alinan loppusanat:

— omassa huoneessani, niin minä lähden matkaani.

Ja Alina kulki, avasi oven ja meni toiseen huoneeseen.

— Alina! — sanoi Johannes hänelle, mutta hän ei vastannut. Siinä äänessä oli surua, nöyrtymistä, hätää, rukousta.

Sitten kaikki menivät siitä huoneesta ja tuli haudan hiljaisuus.

Ei epäilemistäkään enää! Kaikki on rikki. Henrikiä rupesi niin itkettämään, että hänen piti painaa kasvonsa tyynyyn tukahuttaakseen tyrskähdykset.

Ikäänkuin paetakseen sitä rajatonta surua, joka häntä uhkasi, hän katsahti vaistomaisesti ulos, näkyisikö siellä yhtäkään tähteä, ja löytäisikö hän sieltä saman lohduttajan, kuin huutokauppayönäkin. Mutta taivas oli harmaassa puolihämärässä ja se pilkutti epäselvästi kukanlehtien välitse. — Hän koetti ajattelemalla pakottaa esille vanhan tunnelmansa. Silloin hän muisti, että hänen lohduttajansa sanoi muinoin: "minä olen teidän kaikkien yläpuolella, kaikki mitä on nyt tapahtunut, on vaan pienen pieni osa siitä, mitä tällä hetkellä tapahtuu maailmassa". Tämä oli tarkoittanut lohdutusta silloisen huutokaupan vuoksi. Mutta jos saman sovittaisi tähän tapaukseen tänä yönä, silloin pitäisi ajatella: kaikki, mitä tuolla seinän takana äsken tapahtui, on vaan pienen pieni osa samallaisista tapauksista, jotka tapahtuvat maailmassa. Ja ihanhan se sopiikin. Eihän tässä oikeastaan ollutkaan esillä mitään muuta kuin kaikkialla tavalliset asiat: anopin ja miniän väliset suhteet, joista hän oli niin paljon ennen kuullut ja lukenut. Siis tämäkin todella oli "pienen pieni osa"!

Tämä ajatus tuntui ikäänkuin arvostelevan myöskin mammaa, ja sitä Henrik ei ollut vielä ikänään tehnyt. Sentähden koko ajatus tuntui hänestä katkeralta ja kolkolta ja hän olisi mielellään torjunut sitä luotaan, mutta se tuli itsestään, sillä se oli selitys ja tavallaan lohdutus. Mamman ei olisi pitänyt pistellä Alinaa! Miksei mamma soittanut! Miksi mamma soimasi Alinaa niin moneen kertaan, vaikka näki Alinan olleen poissa suunniltaan! Eikö mamma nähnyt, että tämä ristiriita repii Johanneksen sydäntä, että Johannes vaan siksi on niin kurjan näköinen.

Ja Henrikin ajatukset toivat yhtäkkiä niin paljon syytöksiä mammaa vastaan, että hänen piti ruveta etsimään puolustuksia hänelle:

Mamma raukka rakasti Johannestansa ylitse kaiken, ja kun hän tiesi, että Alina on esteenä Johanneksen sisimmän toivon täyttymiselle, ei hän voinut rakastaa Alinaa, vaan luultavasti vihasi tätä.

Siinähän tämän ristiriidan synkkyys onkin, että sen syyt ovat niin selvät ja niin mahdottomat muuttaa: Alina on pohjalainen, pohjalainen luonteeltaan, kasvatukseltaan, puheenparreltaan, ajatuksiltaan, mieliteoiltaan; — Johannes sitävastoin elää vanha koti mielessä, ja riutuu hiljakseen kadottaessaan päivä päivältä luottamustaan siihen tulevaisuuteen, jonka nimessä hän on valinnut elämänsä tehtävän, mamma taas näkee selvästi ristiriidan eikä voi sulattaa sitä, että onnettomuus pesiytyy Johanneksen elämään heille kaikille vieraan, kehittymättömän olennon vuoksi.

Mitä enemmän Henrik ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle tuli, kuinka mahdoton on sopusointu noiden niin erilaisten ihmisten välillä. Ja hän vaan ihmetteli, kuinka hän ennen ei ollut tullut asiaa tältä kannalta ajatelleeksi, vaan oli kuvaillut suhteita täällä erinomaisiksi ja luullut vaan tekevänsä pienen huvimatkan veljensä lämpimään kotiin.

Oli kulunut jo hyvä aika Henrikin näitä miettiessä.

Silloin ovi seinän takana taas aukeni ja kaksi astui hiljaa sisälle, Johannes ja Alina. Henrik kuuli selvästi, että Alina itki katkerasti. Sitten kuului, että he riisuutuivat ja menivät vuoteihinsä, mutta eivät puhuneet sanaakaan keskenään.

Henrik oli otaksunut, että Alina lähti aikeessa jättää kotinsa, ja hän oli luullut, että jokin suuri ratkaisu oli tapahtunut. Mutta nyt hän huomasi, kuinka järjetön hänen otaksumisensa oli ollut. Mihin olisi Alina yöllä voinut lähteä? Ei suinkaan maantielle! Ja eihän heillä ollut edes muita huoneita, jossa hän olisi voinut viettää yönsä erillään. Ja miksi hän olisi oikeastaan erillään maannutkaan!

"Se on sentään suuri onni, että he ovat pakoitetut olemaan yhdessä huoneessa," — tuli Henrik ajatelleeksi. "Ja eivätkö he jo sanoneetkin jotain toisilleen?" Henrik oli pelkkänä korvana.

Tämä takaisin-tulo kovasti rauhoitti Henrikin mieltä, niin että hän yhtäkkiä suu auki nukkui, jaksamatta ottaa selvää rupesivatko Johannes ja Alina keskenään puhumaan vai ei.

Seuraavana aamuna, kun he tulivat ruokasaliin kahville, tutki Johannes hyväähuomenta sanoessa Henrikin silmistä oliko tämä mitään kuullut, ja jäi nähtävästi siihen uskoon, että kaikki oli siltä puolelta hyvin. Tämän jälkeen hän kuiskutteli jotain mamman kanssa, ja heidän mielialassaan ei koko sinä päivänä saattanut huomata mitään erilaista verraten eiliseen. Alina, joka näyttäytyi vasta päivällisen aikaan, oli myöskin aivan samallainen kuin ennen.

Kolme päivää kului näin ilman mitään erinomaista. He tekivät visiitin vanhan rovastin luo, sitten kävivät yhdessä pappilanväen kanssa kuuluisalla Suomensodan taistelupaikalla ja toisena päivänä kävivät muutamien sivistyneiden talonpoikien luona, joissa paikoissa kaikkialla aterioittiin ja kestitettiin sanomattomasti ja Alina osoitti tavatonta sukkeluutta seurustelukeskustelussa, — ominaisuus, joka heidän muiden luonteelle oli ihan vieras. Alina jätti sentähden heidät kaikki täällä kovin pieniksi ja ihan takapajulle, ja Henrik teki kaikessa hiljaisuudessa sen johtopäätöksen, että täällä Alina vasta oli sitä mitä hän oli, ja että hänen mielitekonsa oli juuri seurustelu ihmisten kanssa, jota vastoin Henrik ja erittäinkin Johannes vetäysi mielellään pois paljojen ihmisten läheisyydestä ja nautti luonnosta. Mutta kun nyt pohjanmaalla ei luonnosta mitään nautintoa ollut, niin olihan se ihan luonnollista että täkäläisten ihmisten nautinto oli oleva jotain muuta.

Kotimatkalla Henrik kysäsikin mammalta, jonka kanssa hän ajoi, rakastiko Alina seuraelämää.

— Ensin alussa, — sanoi mamma ja hänen kasvoissaan värähti kylmyys ja epäystävyys, — juoksi meillä alituiseen kaikellaisia tyttöjä, Alinan tuttavia, rupesivat tulemaan suurissa seuroissa hänen entisestä kotipitäjästään asti. Kyllä oli naurua ja kikatusta kaikissa huoneissa silloin, — olivat kuin kotona meillä, ja Johannes raukka pakeni ja piiloutui niin hyvin kuin taisi. Alina otti asian hyvin leveästi, — sinä tiedät, hän on niin kasvanut isänsä luona, — aina kahvi pöydällä, monenlaista leipää — menot nousivat ihan uskomattomiin. Noh, se on totta, omasta kodistaanpa hän rahat on tuonut, se ei kuulu minuun, — mutta Johannes raukka, häntä minun oli sääli. Kuitenkin, — se tunnustus minun täytyy Alinasta antaa, — kun hän vihdoin huomasi kuinka vastenmielistä tuo alituinen seuraelämä Johannekselle oli, lopetti hän kerrassaan kaikki, mutta — niinkuin hän on äärimmäisyyksien ihminen — meidän talomme muuttui melkein liiankin yksinäiseksi.

— Se on kummallista, — sanoi Henrik, — ja hän näyttää kuitenkin niin säälimättä panevan vastaan muutamissa muissa asioissa, joita Johannes toivoo.

— Sinä huomasit? Niin, niin, — huokasi mamma, — hänessä on tuota inhoittavaa pohjalaista itsepäisyyttä ja ylpeyttä.

— Mutta minä en ymmärrä, mitä siinä ylpeydellä on tekemistä?

— Minua vastaan, rakas Henrik, minua vastaan hän on. Hänestä näyttää, että niinkauan kuin Johannes on pohjanmaalla, niin Johannes on hänen, mutta jos he muuttavat meidän puolelle, niin hän ikäänkuin luopuu Johanneksesta ja antaa hänet minulle. Sitä hän pelkää, rakas Henrik, sitä vaan. Parempi ikuinen sota, näetkös, kuin sitä. Parempi kiduttaa, riuduttaa —

— Mamma, sinä puhut hänestä niinkuin hän olisi hyvin paha ihminen? Kuinka se nyt oikeastaan onkaan?

— Oh, Henrik, jos se mies kestää tätä kaikkea, niin minä ihmettelen.

— Niin, minä kuulin kaikki, mamma, — tunnusti nyt Henrik.

— Sen arvasin. No, oliko kaunista?

— Se oli hirmuista.

— Te raukat, tulitte tänne, ja semmoista pitää teidän näkemän! Se on anteeksiantamatonta!

— Mutta mamma, — sanoi Henrik vähän ajan kuluttua, — ehkä olisi parempi, jos sinä vetäytyisit täältä pois?

Mamman silmät vettyivät ja sen huomattuaan lisäsi Henrik:

— Joksikin ajaksi vaan —

— Olen paljon sitä ajatellut, mutta sitä en voi, — sanoi mamma kyynelien läpi. — Ja ajattelehan itse, minä olen ainoa, joka täällä tuen Johannesta, ymmärrän häntä ja toivon sitä, mitä hän toivoo. Muuten kaikki sekin menisi ikuisiksi hukkaan.

— Mutta jospa se saakin mennä, — sanoi Henrik ja hän sanoi, mitä nyt itsekin ensikertaa tuli ajatelleeksi: — jospa se on meneväkin hukkaan! — sanoi hän.

— Niin ei ajattele Johannes, minä tiedän sen, hän elää yhä, yhä samasta toivosta.

— Oletko varma siitä? — sanoi Henrik. Mutta vastauksen sijasta mamma sanoi:

— Ja minne minä menisin?

Henrik koetti ajatella minne, mutta hän ei keksinyt.

Hänen piti oikein katsahtaa mammaan, sillä ensikerran eläissään hän tuli ajatelleeksi, että tämä mamma on samalla myöskin yksi ihmisistä, — että hänen todella täytyy jossakin erityisessä paikassa asua ja tulla toimeen.

— Ja sitten olen minä ihan turha kapine maailmassa, — sanoi mamma yhä enemmän kyyneltyen. — Te muut olette hajallanne, sinä asut Helsingissä, jonne minun on hyvin, hyvin vaikea tulla, — Johannes on ainoa, jota minä voin auttaa ja palvella. — Mutta sama se, voinhan kysyä Johannekselta itseltään.

Henrik tunsi, että hän oli tullut alalle, jossa hän ei ollut ratkaisija, ja hän vaikeni.

Kotiin tultua ja illallisen syötyä, kun he istuivat kuistilla ennen maatapanoa ja Alina oli sisällä Aarnea kylvettämässä, kysyikin mamma Johannekselta, kuitenkin teeskennellen asian ihan keveäksi itselleen:

— Ja mitä sinä sanoisit, Johannes, jos minä alkaisin niinkuin lähteä teidän luotanne?

Johannes vilkasi ensin Henrikiin epäillen, että tämä oli jossakin tekemisissä mamman kysymyksen kanssa. Mutta kun hän ei löytänyt sieltä mitään perustusta epäilykseensä, sanoi hän iloisesti mammalle:

— Ja milloin sitten?

Ennenkuin mamma ehti vastata, tuli Alina samassa ulos kuistille.

— Kuuleppas Alina ihmeitä, — sanoi Johannes: — mamma kun aikoo lähteä matkoille.

Alina samalla tavalla ensin käännähti ja vilkasi ympärilleen kaikkiin. Heti sen perästä veri syöksähti hänen kasvoihinsa ja terve riemastuksen puna tuli hänen poskiinsa, jota peittääkseen hän kääntyi muka korjaamaan kuistin pylväiden väliin ripustettua verhouudinta.

— Vai niin, — sanoi hän poispäin kääntyneenä, pitkään, teeskennellyn ihmettelevällä äänellä: — Milloin mamma sen on päättänyt?

Mamma ei vastannut mitään, vaan penkkiin katsoen hieroi sormellaan siinä jotain rakoa.

Henrikiin teki tämä keskustelu kovin kipeätä, sillä mammahan oli vaan aikonut Johannekselta kysyä mitä tämä ajattelisi jos hän lähtisi, mutta Johannes ja Alina otaksuivat hänen jo miettineen minne matkustaa ja tehneen päätöksensä. Ja ainakin Alinan riemastus oli jotenkin huonosti salattu.

Samassa Alina kuitenkin näytti huomaavan asian outouden, ja yhtäkkiä kääntyen päin hän sanoi todellisesti kummastelevalla äänellä.

— Mutta minne mamma sitten matkustaisi?

— Ehkäpä sitä minullekin paikka löytyisi missä olla, — sanoi mamma.

— Jassoo. Minä luulin että se oli tosipuhetta, — sanoi Alina tuikeasti, kääntyi ja meni jyskyttäen sisälle.

Mamma kalpeni eikä voinut kiihoittumisensa vuoksi mitään sanoa.

Johanneksen kasvoihin ilmaantui taas tuo omituinen rikki revityn ihmisen ilme, niin että Henrikin teki ihan mieli juosta hänen avuksensa.

Kaikki olivat vaiti. — —

Jonkun ajan kuluttua tuli lapsentyttö eteisen ovensuulle ja sanoi:

— Pastorska käski pyytää ruustinnaa sisälle.

— Sano, että minä olen täällä, — sanoi mamma suuttuen omista sanoistaan vielä enemmän.

Tyttö meni.

Alina kulki jyskyttäen eteisessä, avasi kolinalla nurkkakaapin oven ja rupesi ottamaan jotakin rohtopulloa.

Silloin mamma kääntyi säikähtyneenä sinnepäin.

— Mikä nyt on?

Alina vastasi kolkolla alttoäänellä:

— Aarnen vatsa on taas viheriä. — Ja kulki takasin.

Mamma nousi nopeasti, ja mennä tumssutti tohveleissaan sisälle Alinan jälkeen.

Kun he sitten molemmat sieltä tulivat, puhuivat he Aarnesta, tuoden kumpikin esiin asianhaaroja, joiden nojalla ulostuksen viheriäisyys oli muka selitettävissä ja vaaraton.

Henrikiä ihmetytti, että Johannes ei ilostunut nähdessään heidän äskeisestä huolimatta juttelevan keskenään Aarnen asioista. Mutta Henrikin katsahdukseen Johannes kohautti ja taas laski päänsä niin, että Henrik ymmärsi, että vaikka mamma ja Alina puhuvatkin sovussa Aarnesta, se ei kuitenkaan merkitse mitään.

Tämän mykän ajatusten vaihdon kautta Johannes ikäänkuin antoi Henrikille luvan ajatella ja arvostella heidän perheellisiä asioitaan, ja Henrikistä tuli entistä lämpimämpi olla. Hän oli nyt ikäänkuin osakas tämän perheen elämään ja sai miettiä keinoja olojen parantamiseen.

Ensimäinen yritys, mihin Henrik päätti tämän johdosta ryhtyä, oli se, että hän koettaa saada aikaan keskustelun Alinan kanssa.

Kun oli sanottu hyvää yötä ja he Uunon kanssa taas olivat sulkeutuneet saliin ja Uuno nukkunut, otti Henrik tämän asian oikein miettiäkseen. Hän ajatteli, että pitäisi Alinalle huomauttaa, kuinka Johanneksen elämä voi mennä pilalle, ellei hänen toiveensa toteudu ja kuinka Alina siten itsekin joutuu onnettomaksi.

Hirmuisen lujaa tahdon voimaa tähän yritykseen vaadittiin Henrikiltä. Kuinka hän ensiksikin alkaisi puheensa, kuinka pyytäisi saada puhutella, hän kun ei vielä kertaakaan ollut Alinan kanssa kahdenkesken ollut eikä suurin mitään hänelle erikoisesti sanonut tai edes tarttunut koskaan hänen sanaansa. Ja kerran, kun rovastin luona oltaessa oli pyydetty illalliselle ja he jäivät muiden mentyä viimeisiksi verannalle, kahdenkesken, niin Henrik oli tuntenut olonsa sangen tukalaksi, ei ollut voinut katsoa Alinaa silmiin eikä keksiä mitään puhuttavaa.

Johanneksen tähden hän kuitenkin tahtoi tehdä ankaran yrityksen ja pakoittaa itsensä puhumaan, niin vaikealta kuin se näyttikin.

Mutta seuraavana päivänä — se oli jo perjantai ja sunnuntai-iltana he olivat tulleet, — ennenkuin hän vielä ehti mitään tehdä aikeensa toteuttamiseksi, kävi niin, että Alina itse pyysi saada puhua hänen kanssaan kahdenkesken.

Se tapahtui niin odottamatta, ettei Henrik ehtinyt valmistua ja oli ensin hyvin hämillään, ei voinut sinnepäinkään nostaa silmiänsä Alinaan; hän näki ainoastaan mitä oli maassa, eikä olisi sentään sitäkään katsellut.

— Kun minusta näytti, että Henrik voi ymmärtää mitä toinen, — taikka, minä tarkoitan, kun Henrik — kun minä näen että Henrik on huomannut kaikki, — alotti Alina, mutta hylkäsi esipuheensa, ja sanoi suoraan: — — Eikö Henrikistäkin tämä elämä ole ihan kauhea!

— Mutta eikö sitä voisi parantaa, — sanoi Henrik ja vilkasi Alinaan, jonka jälkeen hänen silmänsä pysyivät jo metrin verran ylempänä maanpintaa.

— Parantaa? Niin no mitä muuta tässä koetetaankaan? Mutta se on — huh, se on vaan niin mahdotonta, niin mahdotonta —.

— Niin, sanoi Henrik, — teillä taitaa olla niin erilaiset sympatiat —

— Mitä Henrik tarkoittaa?

— Muuten vaan, kun Alina esimerkiksi ei mitenkään tahtoisi asua muualla kuin Pohjanmaalla.

— Oi voi, senkö Henrik on pannut mieleen mitä silloin puhuttiin — silloin mamman kamarissa? Minulle on aivan yhdentekevä missä me asumme, tässäkö puustellissa vai Savossa, — ihan yhdentekevä. — Johan minä olen kotini jättänyt, lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä ja Henrik huomasi, että hänen sieramensa liikahtivat ja alaleuka värähti. — Kyllä se oli minulle vaikeata, minä rakastin niin kotiani, — voi, voi, — kaikkea mikä oli kotona, ja ystäviäni. — Voi tietääkö Henrik, meillä oli Putte niminen hevonen, joka tunsi niin minua — minä kun annoin sille sokeria ja leipää, mitä sattui olemaan taskussa ja minä kannoin aina jotain taskussa vaan sitä varten, — niin se tunsi niin minua, että kun vaan näki, heti paikalla rupesi tulemaan luokseni, valjaissakin, voi, voi, ja kerran minä viettelin sen rappusille, se nousee ensimäiselle asteelle, sitten toiselle, sitten kolmannelle, ja voiko Henrik ajatella! tulee kuin tuleekin porstuaan, — palkit ryskäävät ja narisevat, — mutta Putte astuu vaan yhä edemmäs ja minä sain sen narratuksi papan kamarin ovelle asti, mutta ne kuulivat — meillä oli vieraita, kuten aina, meillä kävi hirveän paljon vieraita, aina talo täynnä vieraita, — niin, ne kuulevat ja juoksevat kauhistuneina, kädet ilmassa porstuaan. Syntyi hirveä hälinä, joku rupesi huutamaan apua. Pappa ei saanut Puttea kääntymään, porstua oli ahdas, piti viedä omaan kamariinsa ensin ennenkuin sai Puten kääntymään, ja ukko — (tässä Alina nauroi niin ettei voinut kertoa edemmäs) — ja ukko — hahahaha — ja ukko — hahahaha. Enhän minä voi — hahahaha —

Henrik rupesi nyt nauraen mainitsemaan heidän samantapaisesta hevosestaan Pollesta siellä vanhassa kotipappilassa. Silloin vasta Alina sai naurunsa hillittyä, ja melkein totisena saneli Henrikin kertomukseen: jaa, — jaa. Mutta heti sen loputtua hän muuttui ihan totiseksi ja jatkoi siitä, missä ei vielä ollut hevosesta puhunut:

— Kaikki minä jätin, ja päätin elää vaan Johannesta varten. Minun ystäväni eivät ensin ymmärtäneet että minä olin niin päättänyt. He tulivat usein meidän luoksemme tänne ollakseen minun kanssani niinkuin ennenkin. Mutta vähitellen he ovat huomanneet, että minä tahdoin heistäkin erota. Ei minulla ole mitään muuta kuin Johannes. Kuinka Henrik siis luulee, etten minä olisi valmis muuttamaan hänen kanssaan tästä puustellista toiseen! Mutta jos olen jättänyt kaikki, joille minä olen jotakin ollut, niin tahtoisin nyt olla sen sijaan jotakin hänelle, mutta sitä minä en saa, en, sillä mamma tekee hänelle kaikki, mitä hän tarvitsee, melkein kaikki, hoitaa hänen lapsensakin. — Enhän minä sano, kyllä meillä on hirveän paljon apua mammasta, mutta kuitenkin. Ja jos nyt me vielä muutamme sinne, niin mitäs minä sitten —! Ei Henrikin pidä luulla, että minä tahtoisin että mamma muuttaisi meiltä. Minä vaan en tahdo sinne muuttaa; kyllä Johanneksen kanssa sinnekin, mutta ei hänen. Kun mamma eilen sanoi, että hän matkustaa, niin minä tulin iloiseksi, niin, en tiedä itsekään miksi, mutta minä luulin, että hän aikoo vaan joksikin ajaksi —. Mutta kyllä minä suostun, että hän asuu meillä täällä, mutta ei vaan siellä. — Ymmärtääkö Henrik? — sanoi Alina lopuksi, kun Henrik, vastaamatta mitään, pysähtynein katsein tuijotti häneen.

— Kyllä, kyllä, — tokasi Henrik heräten ajatuksistaan. Hän ei ollut kuullut monimutkaista loppuosaa Alinan puheesta. Sen sijaan oli alkuosa, eli kertomus Alinan kodista, niin elävästi vaikuttanut häneen, että hän ikäänkuin nyt vasta tutustui Alinaan. Tähän asti hän oli Alinasta ajatellut vaan: Johanneksen vaimo, mutta nyt hän ensi kerran ajatteli: ihminen. Ja siitä hetkestä saakka hän taisi katsoa Alinaa silmiin, eikä ainoastaan että taisi, vaan vieläpä tuijotti niihin voimatta kääntää katsettaan pois. Tuolle vieraalle, nuorelle, elävälle ihmiselle hän saattoi sanoa "sinä" ja sai olla ihan-ihan tuttava! Se tuntui Henrikistä tällä hetkellä tavattomalta etuoikeudelta ja suorastaan onnelliselta. Ja kaikki hänen ajatuksissaan kääntyi ihan nurinpäin: Sehän olikin Alina, joka oli kadottanut vanhan kotinsa, tutut uksen ulvahdukset, kotivaahterat, aitat ja yliset, — ei tosin minkään huutokaupan tähden, vaan rakkaudesta Johannekseen, Henrikin tuttuun veljeen, — jättänyt omin ehdoin, jättänyt vanhan pappansa ja nuoret ystävänsä, joiden kanssa seurusteleminen oli ollut hänen elämänsä.

Henrik olisi vieläkin suu auki tuijottanut Alinaan, mutta kun tämä kysyi: ymmärtääkö Henrik? — täytyi hänen pian vastata: kyllä, kyllä, — ja teeskennellä niinkuin hän olisi kuullut kaikki.

Alina rupesi jatkamaan, mutta silloin Henrik vajosi taas omiinsa. Ja kun hän jälleen heräsi, puhui Alina jo ihan toisista asioista, — kesän lämpimyydestä, Henrikin tietämättä milloin hän oli mennyt yli tähän aineeseen.

Ollakseen näyttämättä tyhmältä Henrik sanoi:

— Minusta vaan tuntuu, että kaikki tulee vielä hyväksi.

Alina katsahti vähän kummastuen, mutta iloisesti Henrikiin.

— Hyväksikö? Kuinka niin? — sanoi hän.

Siis Henrikin sanat eivät olleet mikään vastaus Alinan viimeiseen puheeseen. "Mitä ihmettä hän onkaan minulle puhunut?" — ajatteli Henrik, mutta itse asiassa ei hänestä tuntunut tarpeelliselta saada sitä tietää, sillä Alinan alkusanoista hän oli tämän niin perin pohjin ymmärtänyt, että kaikki seuraavat sanat olivat tarpeettomat, — ymmärsi yhtä hyvin kuin olisi ymmärtänyt oman sisarensa tai itsensä.

— Minusta Alina niin sopii Johannekselle, ettei kaksi ihmistä voi sen paremmin toisilleen sopia, — sanoi Henrik.

— Niinkö? — sanoi Alina eikä voinut pidättää itseään kyyneltymästä:

— Ja minä aijon puhua noista asioista mamman ja Johanneksen kanssa, — sanoi Henrik.

— Mitä Henrik aikoo puhua? — sanoi Alina säikähtyneenä ikäänkuin peläten, ettei Henrik ollut sittenkään kuullut mitä hän oli puhunut.

— Ole vaan ihan rauhassa.

— Niin, — sanoi Alina, — tiesinhän minä, että sinä ymmärrät minua.

Ja hän antoi kättä Henrikille kyynelten puhjetessa hänen silmiinsä. Heidän mennessään, kutitti myöskin Henrikin nenää.

Henrik oli nyt kaksinkertaisesti perheen sisäisimpiin asioihin vihitty. Ja se teki hänet tavallaan onnelliseksi tässä onnettomuudessa.

Puhumaan hän ei sentään tullut tilaisuuteen Johanneksen kanssa koko seuraavana päivänä. Sillä se oli lauantai ja Johannes istui aamusta asti ylhäällä vintikamarissaan työskennellen seuraavan päivän jumalanpalvelusta varten. Hän sen kuin pistäysi vaan syömässä ja kahvia juomassa.

Nyt kun veljet olivat tulleet, tahtoi hän valmistaa jotain erinomaisempaa, sillä he eivät olleet vielä koskaan kuulleet hänen saarnaavan.

Hän koetti sovitella kokoon parhaimpia paikkoja entisistä saarnoistaan ja keksiä uusia ajatuksia.

Mutta vaatiko hän itseltään liikoja, vai mikä siinä oli, ei hän tahtonut saada aikaan mitään tyydyttävää: kaikki tuntui niin kaukaiselta. Teksti oli 1 Joh. 4: 16-21:

"Ja me tunsimme ja uskoimme sen rakkauden, jolla Jumala meitä rakastaa. Jumala on rakkaus, ja joka rakkaudessa pysyy, hän pysyy Jumalassa, ja Jumala hänessä. — Siinä täytetään rakkaus meissä, että meillä olisi turva tuomiopäivänä; sillä niinkuin hän on, niin olemme me myös tässä maailmassa. — Ei pelko ole rakkaudessa, vaan täydellinen rakkaus ajaa pois pelvon, sillä pelvolla on vaiva; mutta joka pelkää, ei hän ole täydellinen rakkaudessa. — Me rakastamme häntä, sillä hän rakasti meitä ensin. — Jos joku sanoo: minä rakastan Jumalata, ja vihaa veljeänsä, se on valehtelia; sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän näkee, kuinka hän taitaa Jumalata rakastaa, jota ei hän näe? — Ja tämä käsky on meillä häneltä: joka Jumalata rakastaa, hänen pitää myös veljeänsä rakastaman."

Tekstin toinen osa oli kertomus rikkaasta miehestä, joka helvetin liekeissä tuskaillen pyysi Abrahamia lähettämään kerjäläinen Latsarus kastamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään sillä hänen kuumaa kieltänsä. Se on: ettei Jumalan edessä ollut eroitusta kerjäläisen ja rikkaan välillä.

Yhdistää näitä aineita tuntui Johanneksesta tällä kertaa tarkoituksettomalta. Sillä ei hän tahtonut puhua siitä kuinka rikkaan täytyy köyhää rakastaa ja tälle osoittaa hyväntekeväisyyttä. Hän aikoi puhua jotain omista kokemuksistaan, rakkaudesta yleensä, — ylemmästä ymmärryksen langasta ihmisten välillä, samalle tasalle kehittyneiden ihmisten sielujen yhteydestä.

Katsoessaan vintikamarin ikkunasta Johannesta vei milloin mikin ajatus mukanansa äärettömiin syvyyksiin. Näin eivät ajatukset olleet vielä koskaan häntä temponeet, kuin nyt, hänen tietäessään että veljet tulevat kuulemaan. Hänellä tuntui olevan ihan äärettömät ainehistot, — mistä lienevätkään nyt yhtäkkiä esiinkumpuneet. Hän koetti kirjoittaa ne niin hyvin kuin taisi paperille ja pani suurta huolta muotoon. Aina hänellä oli jotakin vielä korjattavaa, ne eivät tyydyttäneet häntä semmoisina kuin olivat paperilla. Ei hän myöskään saanut niitä tyydyttävästi yhdistetyiksi, sillä vaikka kauniina itsessään, ne sisällisesti rikkoivat toisiansa. Sen monimutkaisen, hienon kutouksen asemesta, jota hän taisi pitää koossa ajatuksissaan, hänelle tahtoi tulla paperille jonkunlaista köyhää, kömpelöä, epätasaista ja ikävää filosofiaa.

Sentähden mitä enemmän aika kului, sitä tuskallisemmalla voimainponnistuksella Johannes koetti saada jotain kokonaista syntymään. Hän soimasi itseään, ettei ollut ennen alottanut, ja hän vihdoin päätti ryhtyä vieläkin johonkin toiseen tavallisempaan aineeseen, mutta samassa taas sanoi itselleen, ettei hän toisesta aineesta enää ehtisi mitään kunnollista saamaan. Niin että Johanneksen kasvot olivat jotenkin rypyssä ja hermot valloillaan, kun hän sunnuntaiaamuna varhain tuli alas ja yhtyi siellä oleviin kirkonmatkapuuhiin. Kaikki häntä hermostutti, enin kuitenkin mamman kunnioitusta ja ihailua säteilevä kysymys:

— No, ja mistä sinä saarnaat tänään?

Sen sanottuaan mamma, ihan kuin pelästyen, katsoi häntä silmiin.

Johannes hillitsi itseänsä kuitenkin jotenkin hyvin, paitsi juuri lähtiessä hermostus taas oli päästä purkautumaan, kun hänen mielestään ihan turhaan viivyteltiin ja tehtiin liian suuria varustuksia. Aivan kuin hän olisi luvannut jotain erinomaista! Hän itse oli jo kauan ollut lähdössä, ryytimaan keskipaikoilla.

— Eikö siitä nyt vihdoinkin päästä liikkeelle, — sanoi hän kääntyen taloon päin ja antaen molempien kämmeniensä retkahtaa vauhdilla alas.

Vähän aikaa hän seisoi ja hengitti nenäänsä, mutta kun mamma kuistilta taas kääntyi sisälle jotakin vielä hakemaan, sanoi Johannes kaiken malttinsa menettäen:

— Ja nyt minä menen. — Kääntyi ja läksi menemään.

Näin hän tuli kulkemaan muiden edellä, jotka huomattuaan hänen kärsimättömyytensä kiiruhtivat perässä.

Päivä oli jo aamusta asti kovin lämmin. Pelloilla oli vielä eilinen tukahduttava kuumuus, joka tyynen yön aikana ei ollut ehtinyt hälvetä.

Uuno oli saavuttamaisillaan Johanneksen, ja mamma tuli kiirehtien, punaisena ja hengästyneenä, liian pitkillä askeleilla, pidellen rinnallaan astuvan Henrikin käsivarresta. Kun hekin olivat saavuttamassa, kääntyi Johannes taaksensa.

— No, entä Alina? — sanoi hän suurin silmin ja tilille vaativasti katsoen mammaan, ikäänkuin mamma olisi estänyt Alinaa tulemasta.

— Ei hän tullut.

Henrik tiesi, että mamma oli päinvastoin kehoittanut Alinaa tulemaan mukaan. Mutta Johannes nähtävästi kuvaili, että mamma ei ollut sitä tehnyt, kohautti hermostuneesti olkapäitään ja läksi edemmäs.

Mamma rupesi nyt nopeasta astunnasta epävakaisella äänellä takaa kertomaan tarkasti kuinka asia oli, mutta Johannesta hermostutti tämä kertomus vieläkin enemmän.

— Kulkekaa te edellä, — sanoi hän yhtäkkiä, ummistaen suunsa ja päästäen pitkän hengityksen nenänsä kautta, ja pysähtyi.

Mamma ja pojat pujahtivat edelle.

Johannes jättäytyi tahallaan kauas jäljelle.

— Älkää olko tietääksennekään, — sanoi mamma Henrikille ja Uunolle, — se tapahtuu joskus hänelle, hän raukka on niin hermollinen, ja sitten se vaivaa häntä itseään niin kauheasti jälestäpäin.

"Mikä eroitus!" — ajatteli Henrik näiden mamman sanojen johdosta, ehdottomasti pannen rinnakkain nämä sanat ja sen, mitä mamma olisi sanonut, jos Alina olisi näin hänelle hermostustaan osoittanut. "Miksi mamma siis ei voinut rakastaa yhtäpaljon Alinaa? Kun mamma kuitenkin tietää, että kaikki olisi toisin, jos hän rakastaisi Alinaa yhtäpaljon, niin miksi hän ei rakasta? Mamma luulee, että hän alentuisi, jos Alinankin edessä olisi yhtä nöyrä kuin oli äsken Johanneksen, mutta Henrikin silmissä hän ei ollenkaan alentuisi, vaan päinvastoin olisi juuri silloin se oikea mamma. Voisihan mamma itsekseen kuvailla, että Alina on hänen lapsensa. Eikö mamma siis todellakaan näe, miksi Johannes, jota hän rakastaa, on niinkuin kahtia revitty. Siis mamma, joka rakastaa Johannesta, tuottaa hänelle hirmuisia kärsimyksiä."

Henrikille oli selvänä, että mitään onnettomuutta ei ollut Johanneksen ja Alinan välillä, vaan että kaikki paha tuli siitä, että mamma ei voinut rakastaa Alinaa yhtä paljon kuin Johannesta.

Sentähden Henrik yhä enemmän varmistui siinä, että mamman pitäisi välttämättä jättää heidät, ja että silloin ei olisi mitään estettä olemassa Johanneksen ja Alinan onnelle. Tämä ero oli tavalla tai toisella saatava aikaan, — päätti Henrik itsekseen.

Johannes, siellä perässä, synkkeni synkkenemistään. Kaikki hänen aikeensa tuoda saarnassaan esiin jotain erinomaista näytti auttamattomasti menevän myttyyn. Seista puolen tunnin kuluttua saarnastuolissa ja puhua — rakkaudesta! Rakkaudesta tämmöinen tunne sydämmessä!

Johannesta tympäsi hirmuisesti. Kirkkoon meneminen tuntui hänestä nyt äärettömän vastahakoiselta.

Mutta kirkkoväkeäkin jo näkyi joka suunnalta. Varmoina ne ajoivat sinne, selkä koukussa. Olihan heillä palkattu pappi, joka oli heille saarnaava puolen tunnin perästä. Sukeltua sammakoksi ruislaihoon viileiden ojaruohojen siimekseen olisi hänestä tuntunut nyt ainoalta toivottavalta, — kadota näkymättömäksi ja levätä, levätä, levätä. — Kuka on tehnyt sen, kuka on luonut sen vääryyden, että minun täytyy saarnata määrättyinä aikoina, avata suuni silloinkin kuin mieli on syttä pimeämpi. Sen suurempaa vääryyttä ei maailmassa ole. Tekisi mieli huutaa apua, paeta, tai ottaa itsensä vaikka hengiltä, — ja kuitenkin täytyy astua kirkkoa kohden, tervehtiä ystävällisesti pitäjäläisiä, heittää ohi mennessä heille pari sanaa, suu luonnottomassa irvessä, avata sakastin ovi, pukea yllensä musta viitta ja nousta saarnastuoliin.

Kirkkomäelle tultuaan, hymyiltyään tutuille, hän astui sakastiin. Ja tervehdykseksi lukkari ilmoitti sen harmillisen uutisen, että rovasti ei tule saapuville. Johanneksen oli siis toimittaminen alttaripalveluskin.

Lukkarin mentyä Johannes istui masentuneena tuolille, toinen käsi pöydälle ja toinen polvelle. Ohimo painui pöydän reunaa vasten ja silmä katsoi lakastuneena jotain rakoa permannossa.

"Jumala sinä, auta minua, — anna minulle anteeksi kaikki minun syntini! Minä tiedän että sinä sanot: mene ja sovi ensin sen kanssa, jolla on jotain sinua vastaan. Mutta enhän voi mennä nyt heitä puhuttelemaan, kun täytyy ensin saarnata. Minä teen sen jälestäpäin, kunhan nyt vaan autat minua, niin että voisin pitää ajatuksiani koossa ja onnistuisin."

Mutta ei hän tuntenut mitään vahvistusta. Päinvastoin, Hän ikäänkuin tuli vaan varmemmin vakuutetuksi siitä, ettei Jumala ollenkaan käskenyt hänen mennä nyt laulamaan alttarille ja saarnaamaan. Hänen silmänsä painuivat väsymyksestä kiinni. Ajatus liikkui pimeässä tyhjyydessä, niinkuin avaruudessa, jossa ei ole päivää eikä yötä eikä mitään rasitusta.

"Taitaisi se olla suuri urotyö Sinun kunniaksesi, joka olet totuus, jos minä pakenisin täältä. Tai menisin kirkkoon ja sanoisin, etten voi saarnata, en nyt, enkä koskaan, ja selittäisin syyn siihen. Selittäisin, että koko tämä kirkko ja se, että kello on 10, on pelkkää lasten leikkiä totuuden rinnalla. En menisi alttarille, vaan istuisin poikittain kaiteelle, jalat kirkkoon päin; tai palmunoksa kädessä kulkisin ja huiskisin ja huutaisin: ulos, ulos täältä! Ei totuus ole täällä!"

Johannes kavahti ajatuksistaan, jotka alkoivat huimaisten hämmentyä uneksi. Ja hän näki taas tutun sakastin ja kuuli urkujen sävelen ja ihmisjoukon astuntaa ylös rappusille ja sitten sisälle kirkkoon.

"Sitä en minä voi tehdä", — ajatteli Johannes ja rupesi koneentapaisesti pukeutumaan asianomaiseen pukuun. — "Puhun mitä sylki suuhun tuo. En välitä onnistuuko taikka ei."

Kirkosta kuului jo viimeinen virrenvärssy. Väkeä oli kokoontunut vähänlaisesti, enimmäkseen vaimoväkeä ja vaan harvakseltaan ukkoja oikealle puolelle. Lehterit olivat melkein tyhjät.

Henrik ja Uuno istuivat oikealla, neljännellä penkillä ensimäisestä, mamma istui eri tuolilla vasemmalla, penkkien edessä.

Kirkko oli valkonen sisältä, ristiin rakennettu ja valkoset kahdeksankulmaiset pilarit kannattivat lehtereitä. Kirkossa oli viileämpi kuin ulkona. Suuret ikkunat olivat auki ja niistä näkyi kirkas, auringonvalaisema puiden vihreä. Pääskyset lentelivät vapaasti ulos ja sisään.

Tämä seikka Henrikin mielestä hyvin muistutti heidän kotikirkkoansa. Sielläkin kesäisinä sunnuntaina vaahteran lehdet paistoivat kirkon varjoisaan sisustaan ja pääskyset lentelivät ikkunasta sisälle.

Ukot näyttivät hänestä myöskin samallaisilta, ja hän taisi hyvin kuvailla kuinka nämäkin olisivat ostelleet heidän vintitavaroitaan ja liikkuneet heidän pappilassaan niinkuin kotonaan, koska se oikeastaan oli heidän talonsa, heidän varoillaan rakennettu ja kunnossa pidetty. Eivät he ainoastaan olleet samallaisia, vaan ikäänkuin enemmän itsetietoisia veisatessaan ja odottaessaan paimentaan, joka oli heidän palkkaamansa.

Kun Johannes vihdoin tuli esille, Henrik melkein säpsähti ja veri jätti hänen kasvonsa. Hän pelkäsi Johanneksen puolesta. Ja kuinka hän olisi toivonut, ettei tätä tilaisuutta olisi tarvinnut olla! Johanneksen tukka oli entistä enemmän irrallaan päästä, hänen kasvonsa näyttivät tavattoman kapeilta, laihoilta ja kalpeilta. Hän kääntyi tavan mukaan ensin selin yleisöön ja asettui rukousasentoon. Ristiinnaulitun alttarikuva riippui hänen yläpuolellansa, Maria ja joitain muita naisia kuvattuina jalkain juureen itkemään.

Johannes suoritti alttaritoimituksen yhä sama riutumus sydämmessä. Kaikkein vastenmielisintä oli hänelle tällä kertaa laulaminen. Hän katseli suoraan eteensä, mutta sittenkin pilkotti hänen silmiinsä toiselta puolen Henrik ja Uuno, ja toiselta mamma. Ääni katkesi pari kertaa, tehden vähän oudonlaisen taitteen. Johannes nosti nenäliinan otsallensa ja pyyhki pois hiostuksen.

"Enhän minä voi!" — jatkoi hän entistä ajatustaan, — "älä jätä minua, vaikka minä kuljenkin omia teitäni!" Hän kohottautui, oikasihe ja kasvojen ilme kylmeni.

Lukiessaan alttarilta tekstin molempia osia Johannes jo huomasi, ettei hän voi jättää Latsarus-historiaa saarnansa ulkopuolelle, kuten hän kotona oli ajatellut. Se tuli luetuksi yhtä kovalla äänellä, ihan yhtä tärkeänä osana ja kesti saman verran aikaa kuin edellinen osa. Vieläpä se, viimeiseksi luettuna, teki odottamattoman voimakkaan vaikutuksen ja löi kerrassaan kumoon ne erikoiset ajatukset, jotka hän oli solminut ensin luetun epistola-tekstin yhteyteen.

Teksti kuului näin:

"Niin oli yksi rikas mies, joka vaatetti hänensä purppuralla ja kalliilla liinavaatteella, ja eli joka päivä ilossa herkullisesti. Oli myös yksi kerjääjä, nimeltä Lazarus, joka makasi hänen ovensa edessä täynnänsä paisumia: Ja pyysi ravittaa niistä muruista, jotka rikkaan pöydästä putosivat: mutta koirat myös tulivat, ja nuolivat hänen paisumansa. Niin tapahtui, että kerjääjä kuoli ja vietiin enkeleiltä Abrahamin helmaan: niin kuoli myös rikas, ja haudattiin. Ja koska hän helvetissä vaivassa oli, nosti hän silmänsä, ja näki Abrahamin taampana, ja Lazaruksen hänen helmassansa. Ja hän huusi, sanoen: isä Abraham armahda minun päälleni, ja lähetä Lazarus kastamaan sormensa pää veteen, että hän jähdyttäisi minun kieleni; sillä minä kovin vaivataan tässä liekissä. Niin sanoi Abraham: poikani, muista, että sinä sait sinun hyväs, niin myös Lazarus pahaa: mutta nyt hän lohdutetaan, ja sinä vaivataan. Ja paitsi kaikkia näitä, on meidän ja teidän välillä suuri juopa kiinnitetty, että ne, jotka tahtovat täältä sinne teidän tykönne mennä, eivät he voi, eikä sieltä tännekään tulla. Niin hän sanoi: minä rukoilen siis sinua, isä, ettäs lähetät hänen minun isäni kotoon: Sillä minulla on viisi veljeä, todistamaan heille: etteivät hekään tulisi tähän vaivan siaan. Sanoi hänelle Abraham: heillä on Moses ja propheetat; kuulkaan niitä. Mutta hän sanoi: ei, isä Abraham: vaan jos joku kuolleista menisi heidän tykönsä, niin he parannuksen tekisivät. Hän sanoi hänelle: elleivät he Mosesta ja propheettaita kuule, niin eivät he myös usko, jos joku kuolleista nousisi ylös."

Lukiessaan tätä tekstiä Johannes tuli ehdottomasti ajatelleeksi: tarvitsisinkohan minäkin, että joku kuolleista nousisi ylös ja vakuuttaisi minulle, että kerjäläisen rakastaminen on todella välttämätöntä? — Hänelle oli samassa ihan selvä, ettei hän voi mennä tekstin ohi.

Tultuaan takaisin sakastiin hän nojautui kyynäspäin korkealla olevaa ikkunalautaa vasten ja ajatuksissaan muodosti ihan uuden saarnan pääpiirteet.

Sen sijaan kuin puhua tuosta hienosta ymmärryksen langasta eli jonkinlaisesta ylemmästä rakkaudesta ihmisten välillä, aikoi hän nyt kokonaan hylätä tuon aineen ja mennä pohjaan asti, tuoda esiin sen äärimmäisen päämäärän, johon inhimillinen elämä tähtää: kaikkien ihmisten veljistymisen. Hän oli ikäänkuin suuttunut itselleen, että hän oli aikonut veljiensä tähden puhua muka jostakin vielä hienommasta rakkaudesta kuin siitä, minkä on yhdistäminen kaikkia ihmisiä eroituksetta. Hän oli — nyt hän sen huomasi — ajatellut saarnaansa veljiensä edessä eikä Jumalan. Mutta hän päätti muuttaa asian, ja jo tunsi kuinka rauha vuoti hänen sydämmeensä.

Oikea syy, miksi hän ei tahtonut kerjäläisestä puhua, oli se, ettei hän tahtonut näyttäytyä erittäinkään Henrikille semmoisena, mimmoisiksi hänen mielipiteensä olivat heidän erottuaan muodostuneet. Sydämmensä syvimmässä hän jo oli itsekin luopunut vanhasta päämäärästään: palaamisesta kotipitäjään. Eikä hän ollut tehnyt sitä Alinan tähden yksistään, vaan omasta puolestaan. Hän näki tässäkin asiassa kohtalon johtoa ja tahtoi vapaaehtoisesti taipua sen alaiseksi. Että siinä todella oli kohtalon käsialaa, selvisi hänelle silloin kuin hänelle selvisi hänen nykyisen elämänmuodostuksensa tarkoitus. Tarkoitus oli se, että hänen piti oppia rakastamaan vieraita ihmisiä ja vieraita seutuja. Että tämä tuotti hänelle kärsimyksiä, siihen hän oli itse syynä. Siihen oli syynä se, että hän oli aina "potkinut tutkainta vastaan", aina niin kauas kuin hän muisti, tahtonut välttää kohtaloa ja järjestää elämänsä oman erikoisen makunsa mukaan. Kohtalo oli vienyt häneltä voiton, kääntänyt kaikki mitä hän teki aikeensa toteuttamiseksi, erittäinkin hänen pappeutensa, omaksi hyväkseen ja asettanut hänet keskelle Pohjanmaata. Hän kärsi yhä edelleen ja kuitenkin hän yhtaikaa tyytyi. Hän tunsi, ettei hän vieläkään, ei lähimainkaan, tahdo sitä mitä kohtalo tahtoo, ja sentähden hän piti ihan luonnollisena, että hänen on yhä kulkeminen kärsimyksen tiellä.

Kun hän kirjoitti saarnaansa, oli tämä hänen sydämmensä totuus kumma kyllä joutunut ihan unohduksiin. Hän oli alkanut kirjoittaa koristeltua kukkaiskieltä jonkinlaisesta korkeammasta yhteydestä sielujen välillä, antanut hienon surunleiman lauseillensa, kun muka tämä elämä polkee jalkainsa alle sitä, mikä on todellisesti hienoa. Hän oli saanut kokoon mitä ihanimpia lauseita, viimeistellyt, huiputtanut ne, — ja nyt tunsi yhtäkkiä selvästi, etteivät ne kelpaa mihinkään. Nyt hän ei tarvinnut mitään valmistaa, eikä mitään kaunistaa. Hän tiesi mitä hänen oli sanominen tekstien johdosta: yksinkertaisesti vaan, mitä ne sisälsivät. Ja ne vastasivat täydelleen hänen omaa totuudentietoansa.

Ajan tultua hän sentähden meni päättäväisesti saarnastuoliin, luki tavalliset rukoukset, esipuheet, päivän molemmat tekstit ja Isämeidän. Sitten hän alotti puhua näin:

"Jumala on rakkaus. Joka sanoo tuntevansa Jumalan, eikä rakasta, hän valehtelee. — Näin sanotaan tekstissä. Meidän pitää siis rakastaa, että me tuntisimme Jumalaa.

"Ketä meidän pitää rakastaa?

"Rikas mies, jolle pitkin koko hänen elämänsä aikaa oli saarnattu rakkauden välttämättömyydestä, luuli, että hänellä oli rakkautta. Sillä hän rakasti veljiänsä, jotka hänen kanssaan seurustelivat ja istuivat hänen pöytänsä ympärillä, joille oli yhtä lämmin, ja yhtä valoisa, kuin hänelle, jotka olivat yhtä sivistyneet kuin hän.

"Mutta vaikea, mahdoton on minun ajatella, että se ryysyinen, likainen kerjäläinen, joka avaa minun kyökkini oven, on minun veljeni! Ja kuitenkin puhuu päivän teksti lahjomatonta kieltä. Se on niin. Jumalan tahto on, että kaikki ihmiset tuntisivat toisensa veljikseen.

"Rakasta kerjäläistä, mitä se on? Antaako hänelle niistä muruista, jotka putoavat minun pöydältäni? Sitä minä kyllä ehkä teenkin. Mutta se ei ole rakastaa kerjäläistä. Rakastaa kerjäläistä se on tunnustaa hänet todelliseksi veljekseni. Ja sitä minä en tee. Sillä jos minä kenen tunnen veljekseni, niin enhän salli että minun oloni on parempi kuin hänen, en salli että hän nälkäisenä katsoo kuinka minä syön, vaan me syömme saman pöydän ääressä ja jaamme kaikki keskenämme. Siksi että rakastan veljeäni. Mutta vieraan kerjäläisen sallin seista ovellani ja olen ilonen kun hänestä pääsen niillä muruilla, jotka pöydältäni putoovat.

"Onko siis Jumalalla sukulaisia, tai onko minun lihallinen veljeni Jumalalle läheisempi kuin se ihminen, joka on jäänyt minun oveni taakse? Ei, ja tuhat kertaa ei. Vaan Jumalan edessä ovat kaikki yhtä ja sentähden Jumala ei salli että me keskenämme pidämme erilaisuutta, niinkuin rukoilemme: tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin se tapahtuu taivaassa.

"Mutta onkohan asia sittenkään niin? Oudolta kajahtaa korvaan sana: rakasta tuota vento vierasta niinkuin omaa lihallista veljeäsi. Emme usko sitä, ja kuitenkin se on niin. Tekstimme opettaa sen meille, jonka mukaan yksi meistä rikkaista, kuoltuaan ja jouduttuaan helvetin tuskiin, pyytää että Abraham lähettäisi hänen vielä eläville sukulaisilleen erikoisen sanan, että se on niin. Rikas mies tietää, että nämä hänen sukulaisensa eivät usko tavallisia puheita ja kirjoituksia, ja sentähden vaatii, että joku kuolleista kummastuttaisi heitä ylösnousemisella ja saisi niin heidät uskomaan tätä ylen tärkeätä asiaa, josta koko autuus ja kadotus riippuu. Mutta — Aabraham hylkää hänen pyyntönsä ja sanoo, että asia on kylläksi ilmoitettu ja saarnattu maailmassa.

"Jos siis asia kerran on niin, niin kaiken elämän tarkoitus on lähestyttää meitä sinnepäin."

Sitten Johannes alkoi puhua siitä kuinka elämä vastoin ihmisen tahtoakin viepi häntä tätä päämäärää kohden, ja tuli tällöin hyvin lähelle itseänsä. Vihdoin hän puhui suoraan itsestänsä.

"Niin, te katsotte ylös minuun, — sanoi hän, — ja ajattelette: sinä puhut kauniisti rakkaudesta, mutta syökö kerjäläinen sinun omassa pöydässäsi sinun rinnallasi? Ja minä vastaan ja tunnustan: ei, ei syö, vaan kuivan leipäkannikan saatuansa palautetaan kyökistä takasin mierontielle. Minä olen yksi heikoimmista ja huonoimmista tässä saapuvilla olevista. Minä tiedän asian, eikä tarvitse että joku kuolluista nousee ylös minulle sitä ilmoittamaan, ja kuitenkaan minä en rakasta kerjäläistä niinkuin veljeäni. Minä, niinkuin ehkä moni muu tässä seurakunnassa, kuljen Jumalaa kohden niinkuin uppiniskainen, pakosta. Minä tahdon aina poiketa tieltä omille poluilleni, kuoleman poluille, mutta kärsimykset tuovat minua jälleen takasin ja pitävät minua pakostakin elämässä.

"Jumala on rakkaus, niinkuin tekstissä sanotaan. Se on: Jumalan tuntee ainoastaan se ihminen, joka rakastaa lähimmäistänsä. Ja niitä on ollut ja on ihmisiä, jotka kokonansa antautuvat Jumalalle eli lähimmäisillensä, palvellen näitä erotuksetta ja vapautuen omista himoistaan ja toiveistaan. Nämät kulkevat täydellisyyden tietä. Heillä ei ole kärsimyksiä, sillä mikä ikänä heille tapahtuu, he ottavat sen vastaan niinkuin Jumalan tahdon. Heillä ei ole kärsimyksiä, sillä heillä ei ole omaa tahtoa, jota kohtalo voisi rikkoa. Jumalan tahdon mukaan he rakastavat ja palvelevat vieraita ihmisiä niinkuin olisivat kaikki heidän omiaan. He jättävät omaisensa ja kotinsa. Ja heille käy niinkuin kirjoitettu on: 'Totisesti sanon minä teille: ei ole kenkään, joka jätti huoneen, taikka veljet eli sisaret, taikka isän eli äidin, taikka vaimon eli lapset, taikka pellot minun ja evankeliumin tähden; ellei hän saa jälleen satakertaisesti nyt tällä ajalla, huoneita, ja veljiä, ja sisaria, ja äitejä, ja lapsia, ja peltoja, ja tulevaisessa maailmassa iankaikkisen elämän.' — Tämä on täydellisyyden tie. Mutta on myöskin kärsimyksen tie. Niitäkin ihmisiä, jotka eivät voi luopua pyrkimästä järjestämään elämäänsä oman tahtonsa mukaan, viepi elämänkoulu eteenpäin, vaikkakin vastoin heidän tahtoansa. Ketä meistä ei kohtalo ole eroittanut rakastetusta ympäristöstä ja vienyt vieraaseen tai erilaiseen tai vastenmieliseen ympäristöön. Ja kuka meistä voi sanoa, että hänen on käynyt niinkuin hän vuosi sitten ajatteli, — että se elämä, missä hän nyt elää, on se tulevaisuus, jota hän muinoin itse tarkoitti. Ei kukaan. Se, mikä tapahtuu ulkopuolella tai vastoin meidän tahtoamme, sitä sanomme kohtaloksi. Mutta jolla on silmät nähdä, se näkee, että kaikki on tapahtunut ja tapahtuu vaan kohtalon käskystä, ja on tuottanut ja tuottaa kärsimyksiä sille, joka ei omasta tahdostaan luovu.

"Puhun tätä ei niinkuin opettaja, vaan niinkuin se, joka tunnustaa oman erhetyksensä ja kertoo oman kokemuksensa. Sanon vieläkin: minä en voi luopua omasta tahdostani, vaikka näen, etten sitä voi saavuttaa ja vaikken tarvitse, että joku nousee kuolluista minulle siitä ilmoittamaan. Mutta minä iloitsen kärsimyksestä, sillä ymmärrän, että joku minua taluttaa — taluttaa kiertoteitse oikealle polulle. Ja kun minä tunnustan, että minun pitää vierasta kerjäläistä rakastaa veljenäni, niin minä tunnustan oman kehnouteni. Sen vaan voi sanoa: älkää koskaan unohtako tätä Latsarus historiaa; älkää koskaan lakatko uskomasta että elämänne päämäärä on veljistyminen kaikkein viimeisimpäin, vieraimpain ja kurjimpain ihmisten kanssa."

Sitten Johannes taas palasi alkuperäiseen aineeseensa, että Jumala on rakkaus ja että Jumalaa ei muuten voi tuntea. Hän sanoi, että Jumalaa on turha hakea viisaustieteestä, turha myöskin pilvistä ja tähtimaailmoista, ja jälleen teroitti, että Jumalan ilmoittaa vaan rakkaus toiseen ihmiseen ja maailmaan.

Tämä oli pääasia Johanneksen saarnasta.

Hän piti tavalliset päättäjäisrukoukset ja meni alas.

Virren aikana Henrik mietiskeli Johanneksen sanoja siitä, ettei Jumalaa saa hakea tähdistä, ja oli vähän tyytymätön niihin. Hän päätti sopivassa tilaisuudessa ottaa asian puheeksi, ja kehoittaa Johannesta lukemaan Flammarionin kirjoja. Johanneksen kanta tuntui muutenkin Henrikistä vähän niinkuin ahtaanlaiselta ja hänen käsityksensä Jumalasta ikäänkuin liiaksi sidotulta tähän maailmaan.

Hän läksi mamman ja Uunon kanssa kirkosta kotiin ilman Johannesta, jonka täytyi ajaa ensin rovastin luo ja ottaa sieltä posti.

Kun he läksivät, rupesivat he kohta puhumaan saarnasta.

Uunonkin mielestä tuntui tämä saarna vähän oudolta, se ei ollut hänestä ollenkaan saarnan näköinen ja sentähden hän ei voinut sanoa oliko se hyvä vai huono.

Mamma sanoi, että täytyi tuntea Johannesta, ennenkuin hänen saarnojaan saattoi oikein käsittää. Ja sanoi vielä, että kirkossa käyvä rahvas ei tainnut oikein niistä pitää.

— Sopiikohan papin noin alentaa itseänsä? — arveli Uuno. — Miksi puhua itsestänsä? Tulee ajatelleeksi: mitä varten hän sitten saarnaa muille, jos hän on huonoin kaikista.

— Katsos, hänellä nyt on aina tuo aate mielessä, että on ikäänkuin kaksi tietä: toinen täydellisyyden tie, jota myöten valitut kulkevat, ja toinen kärsimysten tie, jota myöten hän sanoo kulkevansa.

— Mutta jos on kerran pappi, niin pitäisi toki olla valittujen tiellä, — sanoi Uuno.

— Kyllä hän on, rakas Uuno, — on jos kukaan, mutta hän itse sitä ei näe, eikä hän kärsi toista puhuttavan. Ja kansa taas ei tiedä mitä ajatella.

— Se nyt on niin Johanneksen näköistä tuo, — sanoi Uuno nuhtelevasti etusormellansa takoen.

Henrik kulki heidän vieressään eikä puhunut mitään, mutta hän oli taipuvainen yhtymään Uunon mielipiteeseen, eikä myöskään oikein tiennyt miltä kannalta saarnaa arvostelisi. Johannes säälitti häntä vähäsen, sillä ei hänen saarnansa ollut juuri mitään innostusta kuulijoihin herättänyt. Nämä tulivat ulos kirkosta silmät rypyssä, kovin ajatuksissaan, ja näyttivät iloisilta, kun saivat kirkonmäellä taas ruveta pakinoimaan jokapäiväisiä, istua rattaille ja lähteä kilvotellen kotimatkalle. Eikä Henrik myöskään voinut kieltää, että Uuno oli oikeassa kun sanoi: mitä varten hän sitten saarnaa muille, jos hän on huonoin kaikista?

Hän päätti itsekseen jollakin sopivalla tavalla huomauttaa Johannekselle myöskin sen, että vähän suurempi itseluottamus, — tai miksi sen sanoisi, — ei haittaisi, kun kerran oli seurakunnan pappina.

Kun Johannes tuli kirkonkylästä kotiin, meni hän ensimäiseksi mamman luo ja pyysi anteeksi, sitten pyysi myöskin muilta, syyttäen itseänsä pahaksi ihmiseksi. Hän antoi postilaukun mammalle ja meni itse ylös vintikamariinsa, kahvia juomatta. Alinaa hän suuteli ohimennen.

Kahvin juotuaan Henrik nousi ja meni hänen jälkeensä. Siellä Johannes pesi kasvojaan, pärskyttäen vettä ympärilleen, josta tavasta hän siis ei vieläkään ollut oppinut pois. Henrik tiesi, ettei hänen kanssaan auta puhua, ennenkuin pesutoimitus on kaikella säntillisyydellä tehty ja suoritettu. Hän istui sentähden odottamaan ja mietiskeli, kuinka ja missä järjestyksessä hänen oikein oli sanominen kaikki ne asiat, joita oli kerääntynyt.

Kun Johannes oli pärskytyksensä lopettanut ja ryhtyi kuivaamaan itseään käsiliinalla, katsoi Henrik ajan tulleen, ja sanoi muka välinpitämättömästi:

— Kuules, Johannes, et suinkaan sinä ole lukenut Flammarionin teoksia?

Johannes kuivasi juuri korvantaustoja, eikä sentähden heti ehtinyt vastata.

— Flammarionia? Mikä se on?

— Näetkös nyt, et ole edes nimeäkään kuullut, — sanoi Henrik ja alkoi selittää: — Flammarion, se on minun mielestäni yksi aikamme suurimpia neroja. Hän on kääntänyt ihmisten huomion siihen, että tämä heidän maapallonsa ei ole suinkaan ainoa paikka, missä on elämää.

— Vai niin, — sanoi Johannes yhä äänellä, joka osoitti, että hän piti pesua tärkeämpänä kuin Flammarionia. Hän kuivaili nyt nenänpieliä.

— Minun mielestäni, — sanoi Henrik, — se on äärettömän tärkeätä, että ihmisten tietoisuuteen painuu se totuus, että elämä ylettyy muihinkin planeetteihin kuin vaan meidän köyhään pikkuiseen maapalloomme.

— Hm — pani Johannes sovitellen henkselejänsä ja ruveten sitten potkimaan ja täristämään jaloistaan pois tärkätyn paidan johdosta syntyneitä epämukavuuden tunteita.

Henrikiä koko lailla harmitti tämä välinpitämättömyys, mutta ei auttanut muu kuin koettaa vielä selvemmillä sanoilla herättää Johanneksen mielenkiintoa.

— Erittäinkin tärkeätä se on siksi, että koko käsityksemme jumalasta silloin muuttuu.

— Kuinka niin, — sanoi Johannes ja koetti nähdä viiksiänsä.

Henrik hermostui ja sanoi kiivaasti:

— Siksi vaan, ettei voi kuvailla, että jumala on vaan meitä ajatellut ja lähettänyt tänne ainoan poikansa.

Nyt Johannes todellakin käänsi huomionsa Henrikin puheeseen.

— Jaha, jaha, — sanoi hän ja istui tuolille panematta takkia päälleen, — kuinka sinä sanoitkaan?

— Että miksi jumala olisi ainoan poikansa juuri meille lähettänyt.

— Kellekäs sitten?

— No samallaisia eläviä olentoja, kuin me, on muuallakin.

— Mistä sen tietää?

— Koska tietää, että on toisia maailmoita, jotka ovat suurempia, rikkaampia, valoisampia ja tuhat kertaa sopivampia elämälle kuin meidän maapallomme.

— Saattaa olla, mutta emme me niihin asioihin voi mitään perustaa, sillä emme voi koskaan saada niistä tietoa.

— Siinäpä juuri erehdytkin. Me voimme saada niistä tietoa ja saamme yhä enemmän. Ja minä sanon sinulle: se, mikä elättää minua, on juuri toivo, että kerran saamme siitä tiedon, — jollei minun eläessäni, niin ainakin minä tahdon parhaan kykyni mukaan myötävaikuttaa sinnepäin.

— Niin, — sanoi Johannes miettiväisenä, — Uuno sanoi minulle, että sinä aijot ruveta työskentelemään observatoriolla?

— Minä en riipu observatorioista, — sanoi Henrik.

Sitten oli vähän aikaa äänettömyyttä heidän välillään. Johannes rupesi hiljaa silittämään etusormellaan pöydän reunaa ja katsoi samaan paikkaan. Sitten hän sanoi:

— Tiedätkös, minä luulen, että tuo tähtitiede on yksi niitä hienoimpia viettelyksiä: se lupaa niinkuin muka tietoja jumalasta, mutta itse asiassa lykkää kaikki tyyni tulevaisuuteen. "Emme vielä tiedä, mutta saamme tietää," — sanot sinä. Mutta Jumala eli totuus, pitää kuitenkin olla semmoinen, jota jokainen aina voi oppia tuntemaan, jos vaan tahtoo katsoa ja kuunnella.

— Katsoa ja kuunnella?

— Henkisellä silmällä ja henkisellä korvalla. Jumalaa voi nähdä siten, että näkee kuinka jokainen tapaus, jokainen otettu askel minun elämässäni ja sen seuraukset on vaan hänen johtoansa, — se on niin kummallista, mitä enemmän sitä vaan katsoo, — niin äärettömän kummallista! Ja kuulla taas jumalata voi siten, että ymmärtää hänen tahtoansa: rakkauden käskyä. Muuta tietoa jumalasta meillä ei voi olla.

Henrikin mielestä Johannes oli nyt takertunut tämän maapallon asioihin ja tuntui juuri sentähden raskaalta ja vähän ahdasmieliseltä. Ja hän mietti sopivaa vastaväitettä. Myöskin tahtoi Henrik vähän kostaa hänelle tähtitieteen puolesta, ja alkoi sentähden toisesta päästä, näin:

— Kuinka sinä Johannes puhuit, että veljistyminen kerjäläisen kanssa olisi ihanne, päämäärä, mutta sittenhän pitäisi luopua kaikesta omaisuudesta, sillä kerjäläisiä on aina.

— Eikös ole sitten sanottu: "anna pois kaikki mitä sinulla on ja seuraa minua?"

— Mutta ethän sinä itsekään luovu omaisuudesta?

— Koko tänpäiväinen saarna ei ollut mitään muuta kuin tämän asian selitystä, etkä sinä sitenkään ymmärtänyt. Minähän sanoin itsestäni, että minä en kulje täydellisyyden tietä, niinkuin pitäisi, vaan kärsimysten. On kaksi tietä: toinen se, jolla ihminen itsetietoisesti kulkee jumalan tahdon täyttäminen mielessä, ne on niitä harvoja valittuja, ja toinen, jolla ihminen liikkuu eteenpäin vaan siksi että kärsimykset häntä liikuttavat. Ja minä kuljen tätä toista, kiertotietä. Minä ainoastaan ymmärrän sen oikean tien, mutta olen itsekäs, täynnä himoja, ja rakkautta ei minussa ole juuri ollenkaan; tiedätkö, minä olen ihan sympatiiojen ja antipatiiojen vallassa, minä voin hirveästi pitää muutamista, mutta inhoon toisia, — ja talonpoikia kohtaan ei minulla ole juuri mitään tunteita. Se on hirveätä, mutta niin se on.

— Sinä olet vaan rehellisempi kuin muut.

— Älä sekoita. Sinä et ollut tyytyväinen minun saarnaani, ja tosin minä ensin aijoinkin puhua vähän toista, mutta nyt sanon, että se mitä puhuin, on ainoata, mitä hyvällä omallatunnolla voin puhua, se tahtoo sanoa, puhua siitä, että minulla ei oikeastaan olisi mitään oikeutta puhua.

— Mutta kuinka sitten voit ollenkaan olla pappina, — sanoi Henrik, niinkuin Uunokin oli sanonut.

Johanneksen kasvoihin tuli taas tuo Henrikille jo tuttu rikkirevityn ilme.

— Sehän se on minun elämäni suurin ristiriita. Nyt sinä kerrankin osasit ytimeen. — Älä koeta parantaa, — sanoi hän, kun Henrik tahtoi ruveta lieventämään. — Minä en voi enkä saa olla pappina, ja kuitenkin olen. Sehän se minua kiduttaakin, mitäs muuta sinä luulit?

— Mutta eihän sitten kukaan voi olla pappina. — Miksei? Sanovathan muut, että he ovat sisällisestä kutsumuksesta tulleet papiksi. Mutta minä en ole tullut sisällisestä kutsumuksesta, — jos mennään oikein pohjaan asti. — Minähän tein päätökseni silloin — sinä tiedät. Ja nyt kun tuo silloinen vaikutin alkaa olla poissa, niin ilmaantuu, että minä olen pappina vaan toimeentulon vuoksi.

— No mutta Johannes —!

— Älä sekoita. Ei suinkaan totuudesta mihinkään pääse. Silloin kuin päätin, olin lapsellinen; nyt ymmärrän asian, ja minun pitäisi takaisin, mutta — toimeentulo!

Niin kuin Henrikiä surettikin, että kaikkialla Johanneksen ympärillä oli näin rikkinäistä ja särjettyä, tunsi hän kuitenkin omituista riemastusta siitä, että siis Johanneksellakin, juuri niinkuin hänellä, oli toimeentulokysymys ikäänkuin kaikkien muiden kysymysten keskuksena. Heillä oli siis pohjaltaan ihan sama kysymys ratkaistavana. Johanneksella vaan vielä selvempänä ja voimakkaampana. Ja se kiinnitti häntä Johannekseen. Hänen teki mieli tarttua Johannekseen yhtaikaa niinkuin veljeen ja opettajaan.

— Tiedätkö mitä, Henrik? — sanoi Johannes hetken kuluttua, ihan rauhallisesti: — elämässäni on yksi merkillinen asia: minulle ei onnistu mikään. Niin kauas kuin muistan lapsuuteen, muistan myöskin tämän asian. Jos lyötiin krokettia tai erittäin jos jossain leikissä heitettiin arpaa, minä aina hävisin. —

— No jokohan? — sanoi Henrik epäilevästi nostaen päätänsä.

— Ei, ei, älä nyt luule että minä jotenkin säälin itseäni, — sanoi Johannes valmiina hermostumaan, — se on minun huomioni: aina minulle, ihan kuin tahallaan, ei onnistu. Se on ollut niin silmiinpistävää, niin tuntuvaa. — Muille edes joskus onnistuu, yhtä usein onnistuu kuin ei onnistu, mutta minulle aina ei onnistu. Ja niin se on aina ollut.

— "Silmiinpistävää ja tuntuvaa" — ja minä en ole koskaan mitään semmoista huomannut sinun suhteesi! — väitti Henrik.

— Siksi, että sinä et voi mennä minun sisääni. Se on minun asiani ja sinun pitää uskoa, kun minä sanon. Ymmärrätkö, siinä saattaa olla jokin tarkoitus, sillä se on epäilemättä ihan tahallista. —

— Voi, voi, mitä sinä puhut, — sanoi Henrik.

— Katso muita: he elävät onnellisina, menevät naimisiin, saavuttavat tarkoituksensa, — mutta minä — kaikki käy ihan päinvastoin kuin mitä tarkoitin! — Uuno sanoo, että minun olisi pitänyt puuhata, mutta hän ei tiedä, että minä jo silloin olin rakastunut. Ja tietysti minun piti rakastua pohjalaiseen, — tietysti.

— Mutta sinähän se olit itse, joka rakastuit.

— Minä en voinut olla rakastumatta, tai ainakaan en ymmärtänyt, että siitä tuli jokin este minulle. Katsos siinä on taas esimerkki. Minulle ei saa mikään onnistua. Ja se nyt on juuri niinkuin olla pitää, se on juuri sitä, mitä minä sanon elämän kouluksi: minun täytyy luopua tahtomasta mitään. Minä ymmärrän sen hyvin, ja sittenkin tahdon itselleni kaikellaista. Eihän siinä voi olla muuta edessä kuin kärsimyksiä. Ne polttavat minusta vähitellen pois minun oman tahtoni, itsekkäisyyden.

— Mutta onkohan tuo oikein, — sanoi Henrik happamesti. — Mitä varten ihmisen pitää luopua omasta tahdostansa, jos se ei ketään vahingoita.

— Siksi, että hän oppisi tahtomaan vaan muiden ihmisten hyvää.

— En minä semmoisia ymmärrä.

— No että hän oppisi rakastamaan kaikkia ihmisiä.

— Niin, niin, kyllä minä tiedän, sinä jo puhuit siitä, — sanoi Henrik.

— Ja kun minä en voi kulkea oikeata tietä, niin minulla pitää olla kärsimyksiä, minä voin oppia vaan kärsimysten kautta.

Henrik huokasi.

Johannes mietti taas hyvän aikaa. Sitten oli juuri alkamassa puhua, mutta pani suunsa kiinni ja jatkoi miettimistä.

Henrik rupesi puhumaan muusta.

— Kuules, Johannes, sinulla pitäisi olla täällä oma hevonen, — sanoi hän, — että pääsisit edes ajelemaan milloin haluttaa.

— Odotappas, — sanoi Johannes keskeyttäen. Hän tahtoi nähtävästi vieläkin selittää. Sanoppas, Henrik, — alkoi hän, — onko maailmassa ketään vierasta, jota sinä rakastat?

— Kuinka niin? Eikö olisi? — sanoi Henrik kummastuen ja hän selaili ajatuksissaan tärkeimmät tuttavistaan, mutta ymmärtäen että Johannes tarkoitti: rakastaisit niinkuin veljeäsi, hän ei todella löytänyt yhtäkään heistä, joita olisi voinut sanoa rakastavansa.

— Näetkös nyt. Mutta avioliitossa tutustuu ihan vieraaseen ihmiseen, jota rupee rakastamaan.

— Niin, semmoisella rakkaudella!

— Ensin semmoisella, mutta sitten semmoisella että pelkää esimerkiksi rattaiden kaatuvan, jos hän lähtee yksin, — tuntee mitä hän meinaa ja rakastaa hänen ajatuksiaan. Näetkös, vierasta ei tahdo tulla ihan lähelle, sen ruumis on vastenmielinen. Mutta kun on semmoinen rakkaus, niin päinvastoin rakastaa toisen ruumista, ja samassa nyt oppii myöskin rakastamaan hänen ajatuksiaan ja yleensä mitä hän meinaa, ja niin hän tulee vähitellen yhtä läheiseksi kuin veli tai sisar. Katsos nyt: hän oli vieras, mutta muuttui yhtä läheiseksi kuin veli; siinä se juuri on plus. Ja huomaa vielä, tämä Jumalan tahto: vieraiden ihmisten veljistyminen, tapahtui tässä tapauksessa ihan ilman minun osanottoani. Minä vaan rakastuin.

Nyt Henrik myhäili tyytyväisyydestä. Hän oli yhtäkkiä päässyt Johanneksen ajatuksen perille ja ymmärtänyt nuo Johanneksen "kaksi tietä", — ymmärtänyt aivan niinkuin se olisi ollut hänen oma ajatuksensa, jota hän olisi ennen itsekin ajatellut, vaikkei koskaan ollutkaan.

— Sinä varmaan kysyt, — jatkoi Johannes, — miksi minä sanon tätä kärsimyksen tieksi; siksi, että minä tarkoitin naimisella omien toiveiden toteutumista, mutta sijaan on tullut, että minun on täytynyt luopua kaikista omista toiveistani. Nyt minä kyllä ymmärrän iloita siitä, että on tapahtunut tämmöinen "plus", joka on elämän ainoa tarkoitus, mutta koko elämäni tähän asti on ollut toiveiden silpomista pala palalta. Ja se on niinkuin olla pitää. Jospa tietäisit kuinka paljon minulle on maksanut tulla tähän päätökseen. Ohhoh.

— Jaha. sitäkö sinä tarkoititkin, — sanoi Henrik, ja nyt hän alkoi puhua Johanneksen kanssa ei väitellen, vaan jatkaen Johanneksen ajatusta omallansa: — Ihminen niskoittelee, mutta luonto itse vie hänet yhteen. Se on todella merkillistä! Ja siksihän useimmin juuri niin erilaiset ihmiset rakastuvat toisiinsa, ihan eri yhteiskuntaluokasta, — ja aina se kummastuttaa ihmisiä, että juuri nuo kaksi rakastuivat toisiinsa, mutta sillä onkin tarkoituksensa. Ihmeellistä! Koska sinä olet tuon aatteen keksinyt?

— Lienenkö sitä keksinyt, elämä on itse opettanut, — sanoi Johannes.

— Ja täydellisyyden tie taas on, — jatkoi Henrik, — kun ihminen luopuu omista toiveistaan ja vapaaehtoisesti antautuu palvelemaan kaikkia ihmisiä veljinänsä. Semmoiselle ihmiselle on tietysti avioliitto merkityksetön. Hän ei hae sitä.

— Niin, niin, — sanoi Johannes. — Se ei ole enää kärsimyksen tie, vaan elämän.

— Mutta se vaan ei ole oikein inhimillinen tie, — sanoi Henrik.

— Jaa, — pani Johannes, vaikkei enää ajatellut niin; hän vaan ei tahtonut joutua heti taas väittelyyn.

— Se tahtoo sanoa, ainoastaan semmoiset kuin Kristus on sitä kulkenut, — lisäsi Henrik.

— Niin, mutta onhan Kristus sanonut: seuraa minua.

— Niin, jaa, eiköhän se ollut tarkoitettu enemmän vaan opetuslapsille, — sanoi Henrik kallistellen arvostelevasti päätään.

— Ei, — sanoi Johannes, voimatta enää salata totuutta. — Sinä olet ihan väärin ymmärtänyt minua. Minä tarkoitan, että jollei pyri täydellisyyden tielle, jollei joka päivä pidä sitä silmiensä edessä, niin ei sillä sitten ole mitään merkitystä.

Mutta Henrikiin ei vaikuttanut tämä oikasu.

— Noh, — sanoi hän vaan: — minä nyt ainakin olen niitä syntisiä.

— Ja mitä syntisempi, sitä tärkeämpi, että on selvä päämäärä, — takoi Johannes: — Ymmärrätkö, koko asia on siinä, ettei anna perää päämäärästä.

— Juu, juu, kyllä, kyllä, mutta tarkoitan: ihmiset sentään aina kulkevat sitä toista tietä, jota sinä sanot kärsimyksen tieksi.

— Hm, — pani Johannes ja venytti huuliaan peittääkseen ihmettelyään, ettei Henrik sittenkään ymmärtänyt.

— Se on sentään suurenmoista, — sanoi Henrik innostuneena. — Kun ajattelee, mitä on todella ihmiselämä muuta kuin yhtämittaista pakollista yhtymistä kesken kaikkea vihollisuutta. Suvut ovat vihollisia keskenään, Romeo rakastuu Juuliaan ja luonnon mahtava voima solmii vihollismieliset suvut yhteen. Kyllä se on sittenkin tuo vanha, ylistetty sukupuolirakkaus, joka on kaikki kaikessa, — joka synnyttää uusia suhteita, joka luopi uutta elämää. Ja kun kaikki käy ympäri, niin se on sittenkin ihmiselämän suurin onni.

Johannes mietti, mitä hän voisi sanoa Henrikin innon mukaista, ja sanoi:

— Enhän minä sano, kyllähän kärsimyksen tielläkin voi olla onnea, — onhan omasta lapsestakin suuri ilo, kun se alkaa hymyillä ja puhella, mutta ei se ole sitä onnea, mitä me tavoittelimme, vaan se on sitä, mitä Jumala armostansa tahtoo sirottaa kärsimyksenkin tielle.

Henrik ei kuunnellut Johannesta, vaan mietti pukua omille yhä uhkuvammin esille pyrkiville ajatuksilleen, jotka kaikki rikkaana suihkuna johtuivat tuosta yhdestä Johanneksen aatteesta, että sukupuolirakkauden merkitys oli yhdistää kaksi toisilleen ventovierasta ihmistä.

— Niin, — niin, — hoki Johannes epäilevästi Henrikin innokkaaseen puheeseen, niinkuin hän olisi koko ajan tahtonut lisätä "mutta" —. Hänen ajatuksensa ei ollut aijottu niin varmaksi, kuin Henrik oli sen ottanut. Henrik oli nähtävästi tehnyt sen pääajatukseksi, jonka rinnalla ei näkynyt mitään muita asianhaaroja, mutta Johanneksella olisi näitä ollut paljon ja osaksi semmoisia, jotka puhuivat ikäänkuin vastaankin.

— Mutta, katsos, tie menee kuitenkin kärsimyksen kautta, — sanoi hän taas; — täytyy luopua omista haluistaan ja tuumistaan. —

Henrik tosin katsahti häneen, mutta ei nytkään ottanut miettiäkseen mitä Johannes oli sanonut.

— No niin, niin, — hän vaan sanoi, — tietysti täytyy luopua, kummin puolin, sitähän rakkaus juuri onkin, että luovutaan itsekkäisyydestä, — intoili hän.

Hänen mielestään oli tuo "kärsimyksen" tie paljoa viehättävämpi kuin se toinen. Hänelle oli tullut päivän selväksi Johanneksen huomautus, että hänellä, Henrikillä, ei ollut ainoatakaan vierasta ihmistä, jota hän olisi ehdottomasti ja ilman mitään rajoituksia rakastanut, niinkuin rakasti omaisiaan. Ja nyt yhtäkkiä herännyt ajatus, että hänkin kerran rakastuu johonkin vento vieraaseen naiseen, hurmasi häntä. Hän ei voinut enää paikallaan istua, vaan hänen piti kävellä ja puhuessaan huitoa käsiään, ja hän aukasi ikkunan ja hengitti välillä sireenien tuoksua, sitten taas puhui, sitten lauloi, ja oli ihan kuin toinen mies.

— Pojat, tulkaapas alas! — kuului mamman ääni alhaalta vinnin ovelta.

— Mamma huutaa meitä, — sanoi Henrik. — No, Johannes, mennään nyt! — Ja Henrik otti Johannesta puoleksi leikillä ja puoleksi niinkuin lohduttamisen aikeessa kaulasta ja rupesi vetämään mukanaan.

Johannes nousi heti, ja he menivät vinninrappusia alas.

Mamma seisoi ovella, silmälasit työnnettynä kauas nenän päähän, ja odottaen katseli ylöspäin, joku kirje kädessä.

— Mitä? — sanoi Johannes puolivälistä rappusia. Mamma ei vastannut, vaan odotti kunnes he tulivat ihan alas, ja sanoi sitten:

— Kauniita uutisia!

— No? — sanoivat yhtaikaa Johannes ja Henrik.

— Lukekaa itse, — sanoi mamma ja antoi heille kirjeen.

Se oli Gabrielilta, — ainoastaan muutama rivi.

"Rakas mamma.

Täten pyydän mammalta 300 markkaa. Lähetä niin pian kuin mahdollista. Ellen saa rahoja, ammun minä itseni.

Gabriel."

— Hm, — pani Johannes ja antoi kirjeen Henrikille.

Henrik kalpeni eikä voinut sanoa mitään.

Johannes vaipui mietteihin ja hänen silmänsä pysähtyivät yhteen kohti.

— Se poika tarvitsisi vitsaa, eikä mitään muuta, — sanoi Uuno tullen salista etehiseen, peukalot liivin aukoissa. Hän oli nähtävästi jo puhunut mamman kanssa ja sanonut mammalle samaa.

— Mitä sanotte tähän? — kysyi mamma, liikahtamatta katsoen heihin.

— Minulla on vaan 50, — sanoi Henrik, vetäen lompakkonsa esiin.

— No, no, ei ole kiire rahojen kanssa, kysymys on siinä lähettääkö ollenkaan, — sanoi Uuno.

— Uuno! Mitä sinä sanot, etkö ole lukenut kirjettä? Sehän ampuu itsensä ellei saa, — sanoi Henrik kauhuissaan.

— Eikö mitä, — sanoi Uuno.

— Minulla ei ole penniäkään, — sanoi mamma, — ja pensioonirahat tulevat vasta ensi kuussa.

— Jos ei ole rahoja, — sanoi vihdoin Johanneskin ikäänkuin mietteittensä johtopäätöksenä, — niin emme voi lähettää. Ja sattuu todella niin, ettei minullakaan ole nyt.

— Täytyy hankkia jostain, — sanoi Henrik. — Ja pian.

— Posti menee vasta torstaina, — selitti Johannes.

— Kyllä siihenkin neuvo keksitään, jos vaan yleensä on syytä lähettää, — sanoi Uuno.

— Mikä neuvo?

— Mehän matkustamme Henrikin kanssa jo tiistaina. Panemme postiin Toijalassa.

— Niin, se on totta, — sanoi Henrik, vaikka hän ei ollut suinkaan ajatellut matkustaa Uunon kanssa.

— Lähteekö Henrikkin? — kysyi Johannes kummastuen.

— Niin, saa nyt nähdä, puhutaan siitä sitten, — kaikissa tapauksissa Uuno lähtee.

— Odottakaas, — sanoi mamma, — onhan minulla ne Hildan säästörahat, 200 markkaa. Ne voimme ottaa.

— Johan olen sanonut, että niistä asioista kyllä suoriudumme, — sanoi Uuno: — Minulla on vaikka koko summa, jos niikseen tulee. Mutta kysymys on vaan siitä, onko tarpeellista lähettää tuommoisten kirjeiden johdosta. Se on lievimmin sanoen hävytöntä Gabrielilta.

— No Uuno, mistä sinä tiedät! — sanoi Henrik moittivasti.

— Ensiksikin on jo sopimatonta pyytää rahaa, erittäinkin kun se ei ole suinkaan ensikerta, kuten mamma sanoo. Mutta suorastaan hävytöntä on tuommoisella uhkauksella pelottaa mammaa.

— Mutta ajatteles nyt, Uuno, — sanoi Henrik, — jos hän todellakin on päättänyt ampua itsensä, niin täytyyhän hänen silloin pyytää!

— Pyytäköön, ja ellei saa, ampukoon, mutta älköön uhatko, — sanoi Uuno ylpeästi. — Ei yksikään gentlemanni olisi noin menetellyt.

Uunon varma esiintyminen vaikutti, että kaikki ehdottomastikin rupesivat kallistumaan samaan mielipiteeseen, ja jotenkin epäedullisesti ajattelemaan Gabrielista.

Johannes sanoi:

— Kun ymmärtäis edes, mistä syystä hän tarvitsee yhtäkkiä noin paljon.

— Varmaan joku velka, jota haetaan ulos, — arveli mamma.

— Mutta sehän on kauheata, — sanoi Henrik. — jos todellakin haetaan ulos eikä hänellä raukalla ole.

— Minä luulen, että se on jotakin toista, — sanoi Uuno. — Hän on varmaan suorittanut jotain semmoista, josta voi vaan rahalla päästä. Se on kanssa kaunista, ettei mainita syytä, vaikka kirjoittaa. Me vastaamme vaan yhtä lyhyesti, että rahoja tällä kertaa erityisistä syistä ei lähetetä.

Johannes ei voinut olla naurahtamatta Uunon varmoille päätelmille, ja kun Johannes, niin mammakin ja Henrik naurahtivat.

Ja he menivät kaikki saliin, jo vähän rauhoittuneina.

Mennessä sanoi Johannes Henrikille:

— Kummallista, ensi silmänräpäyksessä, kun luin Gabrielin kirjeen, heti ajattelin: mitähän kallista minulla on, jota voin myydä ja lähettää rahat Gabrielille. Enpä olisi niin ajatellut, jos joku vieras olisi pyytänyt; olisin vaan tyytyväisenä sanonut: ei minulla ole.

— No onhan siinä sentään suuri eroitus.

— On tosin eroitus, — sanoi Johannes ja mietti kuinka hän voisi selittää asiaa käyttämättä sanaa jumala, tai käyttää sitä niin, ettei se hieno ajatus, jota hän aikoi sanoa, menisi piloille. — On tosin eroitus, eroitus on, paha kyllä, mutta jumala tahtoo, ettei olisi. (Hän sanoi "jumala" nielasemalla ja nopeasti.)

— Tjah! — sanoi Henrik ja meni jotain Uunolta kysymään.

Gabrielin asia ei kuitenkaan voinut näin sammua, vaan mamma yhä uudestaan rupesi siitä puhumaan ja yhä suuremmalla huolestumisella.

— Ajatelkaa, jospa hän todella on tehnyt jotain luvatonta, — kiivastuksissaan, — hän on aina ollut niin vaarallinen, kun joskus tulee sille päälle, — ja nyt ehkä tarvitaan nuo 300 markkaa asian parantamiseksi. Semmoinen olisi ihan Gabrielin tapaista.

Mamman levottomuus kasvoi vihdoin niin, että toisten piti keksiä kaikellaisia lohdutuksia hänen tyynnyttämiseksi, ja hän rauhoittui vasta sittenkuin Uuno lupasi toimittaa rahat postiin heti kun pääsi rautatielle. Hän tahtoi mennä heti hakemaan Hildan säästörahoja, mutta Uuno ei suostunut, vaan sanoi panevansa kaikki omastaan, kunnes muut ehtivät antaa osansa tähän yhteiseen uhraukseen. Tietysti ei takaisin-maksamista voinut Gabrielilta odottaa.

— Ja pane postiin, heti rautatielle tultuasi, — eikä vasta Toijalassa, jossa et ehkä ehdi, ja niin se myöhästyy. Minä kirjoitan samalla Gabrielille.

— Ole ihan huoletta mamma, kyllä minä toimitan, — sanoi Uuno. — Me matkustamme tiistaina.

Taas Henrik kuuli, että hän matkustaa tiistaina. Ja kun hän katsahti Uunoon, tämä hymyili ja veti esiin kirjekuoren, jossa oli postin kautta saapunut sähkösanoma.

— Tämmöisen olen minä saanut, — sanoi hän ja täristi paperia ilmassa.

— Mitä se on? — kysyi Henrik hypähtäen tuoliltaan, sillä häntä jo aavistutti pahat.

Uuno antoi hänelle sähkösanoman.

Se oli kuin olikin Viipurista, kauppaneuvos T:ltä. Ja siinä oli sanat:

Veljenne tervetullut. Odotamme.

Se tahtoo sanoa: Henrik oli hyväksytty kotiopettajaksi, asia päätetty, ja nyt vaan odotettiin. Henrik käänsi kysyvän katseensa Uunoon, mutta tämä ei voinut katsoa häntä silmiin.

— Tästähän tulee hyvin vaikeaksi perääntyä, jollen minä suostukaan, — sanoi Henrik.

— Mitä vielä, — sanoi Uuno kevyesti, albumia selaillen, — voihan siinä tapauksessa sähköittää uudestaan. Kyllä ne nyt aina saavat kotiopettajia, vaikka kymmenen joka sormelle.

Mutta nyt oli tullut jotakin lisäksi tähän kysymykseen — ei Henrik itsekään ymmärtänyt mitä se nimenomaan oli, — joka vaikutti, että hänelle matka Viipuriin, kauppaneuvoksen suurelle maatilalle, josta Uuno oli kertonut, ei tuntunutkaan enää vastahakoiselta. Tuntui niinkuin hän äskeisen keskustelun jälkeen Johanneksen kanssa jo olisi saanut kaikki, mitä hän voi saada häneltä — ainakin niin paljon, ettei hän yhdellä kertaa huolinut enempää mukaansa ottaa. Se omituinen keveä ilo, jonka Johannes oli sytyttänyt, yhä lakkaamatta kyti hänessä, niin että hänen oli koko ajan ikäänkuin vilppaampi olla ja avarampi nähdä, Gabrielinkin juttu tuntui sivuasialta. Hän meni ja aukasi taas täälläkin ikkunan ja se tuulahdus, joka lehahti sisälle, uudinta kohottaen, tuntui hänestä tulevan jostain kaukaa meriltä, jossa suuret ulkomaan matkustajalaivat kyntävät vettä, ja tuntui niin hauskalta ja vapaalta, kun hän ei ollut sidottu mihinkään tämmöiseen nurkkaan, kuten Johannes. Hän sanoi Uunolle sykähtävällä sydämmellä:

— Me siis matkustamme.

— Mikäs siinä on, — sanoi Uuno ja nousi venytellen itseään.

— Ihanko todella matkustatte tiistaina, sinäkin Henrik? — sanoi mamma.

— Niin, mamma kulta, mikäs siinä auttaa, eihän minulla ole varaa kustantaa itselleni kesälomaa. Täytyy — sanoi hän aivankuin virkamies, ja kohautti olkapäitään.

— Luulimme ainakin että olisitte juhannuksen yli, — sanoi Johannes, ja lisäsi surullisesti: kuka sen tietää milloin enää tapaammekaan!

Siinä Johanneksen sanassa oli monta värettä, jotka heti kajastivat Henrikin mielialassa, mutta ennen kaikkea tuntui, niinkuin hän olisi sanonut: hyvästi siis, ja anna anteeksi minulle, että olen ikuisiksi luopunut vanhan kodin takaisinvoittamisen ajatuksesta.

Henrik tahtoi häntä lohduttaa. Henrik ymmärsi Johannesta ja olisi itse menetellyt samoin Johanneksen sijassa.

— Kylläpä teillä on sentään hyvin kodikasta täällä, — sanoi hän Johannekselle, katsoi sanoessaan ympärilleen ja tuli ajatelleeksi, että täällä todellakin oli erinomaisen siistiä ja sievää, niin ettei hän siis suoraan valehdellut.

Johannes ymmärsi hänet ja hänen silmäluomiensa reunat vertyivät, ja hän räpytteli silmiänsä kääntyen poispäin.

"Mikä paradiisi noilla kahdella voisi olla täällä, Johanneksella ja Alinalla!" — ajatteli Henrik. — "Molemmat he ovat eronneet vanhoista rakkaista kodeistaan, ja heillä on nyt pieni yhteinen uusi oma koti, jossa he ikäänkuin elävät vaan toisilleen. Mikä ääretön onni on kätkettynä tähän pieneen taloon! Se on liian lähellä heitä, ja vaan siksi he eivät sitä löydä. Kaksi toisiansa ymmärtävää, toisiinsa tutustuvaa vierasta ihmistä samojen seinien sisäpuolella, kahdenkesken —!"

Henrik päätti puhua mamman kanssa vielä kerran näistä asioista ja hakea siihen sopivaa tilaisuutta. Kahdenkesken täytyi Johanneksen ja Alinan olla, siinä se oli koko juttu.

Heti kun hän löysi tilaisuuden eikä ollut pelkoa häiritsemisestä, sanoi hän mammalle nostaen tämän kerää ja istahtaen hänen viereensä:

— Älä nyt vaan pahastu, mamma, mutta minä vieläkin sanoisin sitä samaa: kaikesta mitä olen huomannut minä luulen sittenkin, että jos sinä — esimerkiksi joksikin ajaksi — jättäisit heidät, niin se voisi olla hyödyksi Johanneksen ja Alinan kehitykselle.

— Et ole sitten huomannut kaikkea, — sanoi mamma.

— Ei, ei, älä ymmärrä väärin, — sanoi Henrik, — minä juuri puhelin Johanneksen kanssa —

— Minun lähdöstänikö? — keskeytti mamma vähän loukkaantuen.

— Ei, ei yhtään siitä, vaan siitä, että avioliiton oikea tarkoitus on yhdistää toisilleen vieraita ihmisiä, vieraita elementtejä, ja siten toteuttaa elämän tarkoitusta, ihmisten yhdistymistä ja veljistymistä.

— Kaikki olisi niin hyvä, mamma vaan on esteenä, — sanoi mamma hymähtäen.

Henrik vähän hermostui.

— Ei mutta mamma, miksi sinä otat asian tuolta kannalta. Johannes ajattelee niin suuremmoisesti ja jalosti. Ja minun mielestäni ja tietysti myöskin sinun mielestäsi kaiken, mikä suinkin estää heidän täydellistä yhtymistänsä, pitäisi väistyä.

— Sinusta, rakas Henrik, voi näyttää kummalta, että minä sittenkin olen toista mieltä, mutta niin se nyt vaan on.

Sitten hän oli vähän aikaa vaiti, jolla ajalla kyyneleitä alkoi kertyä hänen silmiinsä, ja liikutukselta hän vaivoin sai vapisevalla äänellä sanotuksi:

— Kesken ei saa koskaan mitään jättää.

Henrik ei ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti tuolla keskenjättämisellä, ja ihmetteli, että vaikka hän oli sanonut niin suuren ja selvän aatteen, siinä oli jotain sanomista sen ylitse ja sen ulkopuolella. Mutta ei hän katsonut voivansa mammaa vastaan väitellä.

— Minä ottaisin niin mielelläni sinut luokseni Helsinkiin, — sanoi hän vaan: — ainakin nyt aluksi.

— Entä jos sinäkin sitten menisit naimisiin, minne minä joutuisin? — kysyi mamma puoleksi leikillä.

Henrikille pani tämä kysymys vaikean arvoituksen eteen. Hänelle oli juuri äsken tullut selväksi, ettei äitien sovi asua naineiden poikiensa luona, joiden täytyy vaimonsa kanssa kehittää rakkauselämä kahden sielun välillä korkeimpaan huippuunsa. Mutta mamman kysymys teki hänelle samalla selväksi, että jossainhan mammankin täytyy olla. Ja sentähden Henrik luopui alkuperäisestä vaatimuksestaan ja sanoi mammalle näin:

— Kun osaisi olla niin, ettei missään asiassa tekisi oman mielen jälkeen, vaan antaisi heidän tehdä ihan niinkuin he tahtovat, vaikka he tekisivätkin alussa väärin.

— Niin, Henrik, "kun osaisi". Mutta tiedätkö sinä, ettei maailmassa löydy mitään niin vaikeata, kuin oppia palvelemaan toista, vaikka näkeekin tämän käskyt vääriksi ja kokemattomiksi. Ei löydy. Ja onhan lapsi myöskin minulle läheinen.

Henrik ei ollut ajatellutkaan lapsenhoitoa. Ja sentähden tämä mamman sana taas selvitti hänelle paljon asioita. Myöskin tuntui mamman vastauksessa, että hän on kyllä pannut parastaan voidakseen olla tahdoton. Henrikin juolahti tämän johdosta mieleen, että miksei mamma voisikin asettua kokonaan samalle kannalle kuin palvelija, joka kaikessa tottelee emäntää. Mamma on niin korkealla kehityksen kannalla, ettei sen pitäisi tuntua hänestä nöyryyttävältä.

— Jos olisikin asettua niinkuin vaan palvelijaksi, — sanoi Henrik arasti hymähtäen.

Mamma sanoi tähän:

— Vanhat palvelijat tekevät silmäin edessä rouvan mukaan, mutta selän takana aina niinkuin heistä näyttää oikealta, mutta minä en voi teeskennellä, enkä voi tehdä vastoin selvää tietoani. — Ehkä pitäisi voida, en tiedä.

Hän pani näin sanottuaan neuleen kainaloonsa ja kätensä poskelleen. Hänen silmänsä katsoivat surullisissa mietteissä kauas pois.

— Ja tietysti pitäisikin, — sanoi hän sitten, ja rupesi taas kutomaan. Vähän ajan perästä hän huokasi pois surunsa ja katsahti silmälasiansa yli Henrikiin.

— No Henrik, kerroppa nyt tarkemmin aikeistasi ja tuumistasi. Nyt lähdet ensin Viipuriin; entä sitten?

Henrik aikoi kertoa tähtitieteestä, mutta oli kumma kyllä epävarma, aivankuin olisi itsekin epäillyt koko hommaa, ja kun mamma mitään sanomatta valmistui tarkkaan kuuntelemaan, ei hänellä ollutkaan mitään siitä asiasta selittelemistä. Hän ei mitenkään enää muistanut omia vaikuttimiansa tähtitieteen suhteen.

— Minä aijon vaan yleensä ryhtyä ankaraan työhön. Katsos minä olen semmoinen, että tarvitsen kauheasti miettimisen aikaa. Mutta nyt olen miettinyt kyllikseni, ja alan tuntea, että seison vihdoin itsenäisesti jaloillani. Tästä tämmöisestä teen nyt kerrankin lopun.

— Niin, — sanoi mamma, — voihan se olla hyvä. Kuitenkin riippuu kaikki siitä, mitä työllä tarkoittaa.

Henrik katsahti yhtäkkiä mammaan ja tapasi hänen lempeät silmänsä katsomassa lasien yli häneen. Henrik painoi katseensa samassa alas. "Olisiko mamma todellakin nähnyt hänen läpitsensä." Pujahtaakseen pois mamman katseen alta ja myöskin hyvittääkseen mammaa, jota vastaan hän hämärästi tunsi tehneensä vääryyttä, käänsi Henrik puheen Gabrieliin.

— Mutta mitähän me sen Gabrielin kanssa oikein teemme, — sanoi hän.

Mamma heti kaikkineen siirtyikin taas tälle alalle ja he keskustelivat uudestaan asiasta juurta jaksain. He kutsuivat vihdoin Uunonkin esille, ja Gabrielin suhteen tuli nyt päätetyksi niin, että Henrik, ennen Viipurin matkaa, poikkee Turkuun ja itse viepi hänelle rahat. Samalla hän ottaa selkoa yleensä Gabrielin asioista, ja kirjoittaa viipymättä tänne mammalle ja Johannekselle. Kaikki tämä suuresti rauhoitti mammaa.

Ja niin lähestyi vihdoin lähdön aika, — lähestyi juuri silloin kuin Johanneksen elämä rupesi yhä uusilta puolilta avautumaan Henrikille.

Vasta viimeisenä päivänä Henrik huomasi, että olisi pitänyt paremmin tarkastaa Alinan lasta, jota he kolme olivat tuontuostakin pujahtaneet katsomassa, — että olisi pitänyt kysellä monista muistakin heitä koskevista asioista, ja että se, mitä Henrik luuli tietävänsä heidän elämästänsä, ei ollut lähimainkaan koko heidän elämänsä. Ennen kaikkea häntä myöskin vaivasi se, että hänen olisi välttämättä pitänyt ruveta Alinan kanssa uudestaan puhumaan, sillä olihan asiat jääneet sille kannalle, että Henrikin piti puhua mamman ja Johanneksen kanssa siitä mitä he olivat Alinan kanssa puhuneet. Alina epäilemättä odotti saada tietää tuloksen. Mutta kun kaikki tuo oli niin monimutkaista ja vaikeata selittää, oli Henrik yhä lykännyt tuonnemmaksi ja vihdoin oli ikäänkuin olevinaan myöhäistä parantaa asiata, vaikka hän vaan ei viitsinyt.

Tosin hänellä vilahti ajatus: "koeta nyt itse rakastaa tuota vierasta niin, ettet häntä laiminlyö." Mutta hän oli liiaksi kiintynyt omaansa, että olisi tuohon sen enempää huomiota pannut. Hänellä oli olevinaan kiire lähteä, ja kuitenkin tuntui, ettei pitäisi lähteä. Kiire oli sen vuoksi, että aavistutti, että se sanoin selittämätön ilo, joka pysyi yhä siitä saakka kuin hän oli Johanneksen kanssa puhunut ja jota hän aikoi kaikin tavoin hoitaa ja häviämästä varjella, ei tuntunut voivan enää kasvaa Johanneksen luona olemisesta, vaan uhkasi päinvastoin ruveta vähenemään. Hänen ilonsa ja reippautensa, alituinen halunsa hoilottaa tai ainakin viheltää ei enää sopinut täällä vallitsevaan surunsekaiseen ja hiljaiseen mielialaan.

Merkillistä: äsken vielä hän itse oli juuri samallainen: epätietoinen, epävarma, hapuileva. Mutta nyt, vaikka tähtitiedekin oli horjahtanut, kaikki häntä ilahutti, ilahutti linnun piiperrys, hattara, ja muurahainen, joka ponnistellen voimiansa raastoi eteenpäin tikkua, ilahutti sekin, että toinen hänelle suruansa valitteli. Hän ei tarvinnut muuta kuin muistaa sitä ainoaa: vieras nainen, johon hän rakastuu!

Erittäinkin juuri viimeisenä iltana, kun he istuivat kuistilla, tuli tämä muiden ja hänen mielialojen eroavaisuus esille, ja Henrikin täytyi suorastaan hillitä itseään pysyäkseen toisten mielialassa ja ollakseen osoittamatta tavatonta iloaan melkein juuri eronhetkenä. Kun oli istuttu ja hiljaa jutellen selailtu surunvoittoisia tunteita, kun kostea kastesumu jo alkoi tuntua öisessä ilmassa, ja mamma nousi, sanoi Henrik, joka oli ollut vaan puoleksi mukana, — sanoi ikäänkuin lähtijäisiksi:

— Ja mitä sitä suree, ehkä tässä vielä kerran yhdymmekin, kuka sen tietää!

Mutta hän heti huomasi, kuinka tyhmästi se oli sanottu, sillä eihän Johannes ollut leikkiä puhunut, vaan se oli hänen todellinen kohtalonsa, ja toiveiden toteumattomuus ei ollut hänen pelkkä luulonsa, vaan uskonsa. Ja nämä Henrikin ilosanat tahtoivat sentähden viedä hänet vähän takaisin siitä keskinäisen ymmärryksen korkeudesta, mihin hän tunsi Johannekseen nähden päässeensä, ja hän olisi mielellään sanonut taas jotain totisempaa, häivyttääkseen edellisen vaikutuksen, mutta ei keksinyt.

Niin he menivät viimeisen kerran kukin huoneihinsa, Henrik ja Uuno saliin yhä samalla tavalla syrjään työnnettyjen kukkien ja huonekalujen väliin laitettuihin vuoteihin, ja Henrikistä tuntui lystiltä, että he kohta Uunon kanssa taas matkustavat.

Seuraavana päivänä jo varhain seisoi hevonen valjaissa pihalla ja Henrikin ja Uunon kapsäkki oli sidottu nuorilla istuimen taakse.

He joivat aamutuimaan kuumaa kahvia. Kaikki olivat ruokasalissa, Lapsi kuului rupeavan itkemään, mutta Alina ei säpsähtänyt eikä juossut pois kuten tavallisesti ennen. Siellä oli lapsentyttö.

— No, ja mitäs nyt muuta kuin vaan hyvästiä sanomaan, ja — alkoi Uuno sanoa ojentaen kättä mammalle, joka heti veti hänet luokseen ja upotti syliinsä ennenkuin hän oli loppuun päässyt.

Henrik antoi kättä ensin Alinalle, ja hän huomasi kummakseen, ettei hän taaskaan voinut katsoa häntä silmiin, vaikka Alina nähtävästi juuri sitä haki.

Mamma oli tietysti yhtenä kyynelvirtana.

Viimeiseksi Henrik tuli Johanneksen luo hyvästiä sanomaan. Silloin he olivat jo kuistilla.

Johannes pani kätensä Henrikin olalle ja sanoi liikutettuna:

— Voi sinua, kun olet vapaa!

Henrik ihmetteli Johanneksen kaihoisaa, kyyneltyvää katsetta, eikä oikein ymmärtänyt sitä. "Ei suinkaan Johannes vaan tarkoittanut avioliittoaan! Pitikö hän siis todellakin vapautta korkeampana kuin avioliittoa?" Tuo puhe täydellisyydentiestä oli Henrikistä tuntunut enemmän vaan teorialta, johon ei hän luullut Johanneksen täydellä todella uskovan. Ja kuitenkin Henrikiä epäillytti, että Johannes oli tarkoittanut avioliittoa, eikä hän puolestaan voinut nytkään semmoista kantaa hyväksyä.

Kun he olivat rattailla ja kiertäen pihalta tielle ajoivat ryytimaan ohi ja vielä kerran katsahtivat jääneihin, seisoivat nämä kuistilla, ensin Alina, sitten harmaapäinen mamma ja rappuista alempana Johannes, — seisoivat erillään kaikki kolme ja liikahtamatta katselivat poisajavia. Puut juoksivat heidän ohitsensa, ensin yksi: vielä he näkyivät, sitten toinen ja kolmas: vilahtivat vieläkin peräkkäin Alina, mamma, Johannes; sitten tuli tuuhea tuomi ja kaikki muut puut, — eikä heitä enää näkynyt.

Ensimäisen osan loppu.

TOINEN OSA.

I LUKU.

— No, oliko lystiä? — sanoi Henrik Uunolle, niinkuin heillä oli tapana ennen lapsena kysyä toisiltaan. He olivat juuri kääntyneet rattailla oikein päin istumaan, kauan katsottuaan taakseen jäävää kappalaispuustellia, joka jo alkoi muuttua taas punaseksi täpläksi metsän reunaan.

— O-ja, o-ja, — sanoi Uuno, — erittäinkin se käynti tappelukentällä. — Siitä on vaan joku 80 vuotta — ajatteles! 80 vuotta vaan, kuin siinä taisteltiin. "Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut!" — Ja vähän ajan perästä Uuno yhä saman ajatuksen valtaamana saneli intohimoisesti: "äl' yli päästä piruja, sä poika urhoinen!" Hän huusi niin, että kyytipoika pelästyi.

— Mutta jos ajatellaan niinkuin Johannes, — sanoi Henrik, — niin pitäisi ryssiäkin rakastaa.

— Ja ni ponimaju po ruski, — sanoi Uuno.

— Niin, mutta sinä vihaat myöskin ruotsalaisia.

— Vihaan, sillä niillä ei ole mitään tässä maassa toimittamista.

— Sinä voit rakastaa vaan semmoisia ihmisiä, jotka ovat suomalaisia. Se on puutteellisuus sinussa, ja kuitenkin sinä siitä ikäänkuin ylpeilet.

— Rakastaa voi vaan niitä, joita rakastaa. Tiedätkös minä asuin yhteen aikaan erään nuijalaisen kanssa, joka oli ollut religeerattu Lederlapin vuoksi, niin se sanoi aina: bää, bää, bää, — kun joku rupesi puhumaan suvaitsevaisuudesta, ja käski pukeutua hameihin.

— Aha, — sanoi Henrik, — hänkö onkin sinun ihanteesi, — minä koko ajan ajattelin, että joku se varmaan on, joka on sinut kääntänyt.

Uuno rupesi nauramaan.

— Kyllä se ainakin on reima poika, jota kelpaa kuunnella. Suomen suku, — sanoo hän, — on yhtä laaja kuin mikä muu tahansa Euroopan kansoista. Ei pidä vaan antaa vähentää itseään kaikellaisilla punasilla rajaviivoilla, joita vedetään Laatokasta ujosti pohjoista kohden. Viroon on silta yli Suomenlahden ja pohjoisessa Vienan meri huuhtoo Suomen leijonan kylkeä, itään ei rajaa ole ollenkaan. Me olemme Suomen suvun edustajat Euroopassa, ei meillä ole aikaa ajatella jonkun rannikkoväestön kohtaloa. Joka ei tässä maassa tahdo olla suomalainen, se maasta pois!

Henrikiäkin tempasivat nämä väkevät sanat, ja hänen mieleensä kohosi yhtäkkiä suuri Suomen valtakunta, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut ajatellut, niin että hänkin nyt yhtäkkiä katseli ylpeästi pohjalaisia lakeuksia.

"Rakastaa kaikkia kansoja, ryssiä ja ruotsalaisia — se saattoi olla tuo Johanneksen täydellisyyden tie" — ajatteli Henrik, — "mutta hedelmälliseksi tämä aate tulee vasta sitten kuin täydellisyyden huipusta laskeudutaan vähän alemmas, ihmiselle mahdollisille aloille, niinkuin Uuno: rakastetaan ensin omaa kansaa. Ihan samalla tavalla oli Johanneksen aate, että pitää rakastaa kerjäläistä, minulle hedelmätön, kunnes ymmärsin, että voin oppia vierasta rakastamaan rakastumalla johonkin naiseen. Minä innostuin ja olen vieläkin innoissani. Täytyy ensin oppia rakastamaan omaa kansaansa, ennenkuin voi olla kysymys yleismaailmallisesta rakkaudesta ihmisten välillä. Mitä jos Uuno onkin minun edelläni, eikä jäljessä, kuten olen tähän asti luullut! Minussa varmaankaan ei ole sitä rakkautta Suomen kansaan kuin hänellä."

Ja pahan tapansa mukaan vaipuen ajatuksiinsa kesken toisen puheita Henrik, kuuntelematta Uunoa, koetti tehdä itselleen selväksi tätä kysymystä. Silmiinpistävää oli, että se, mitä Uuno sanoi isänmaanrakkaudeksi, ei oikeastaan tarkoittanut eri ihmisiä, sillä Uuno saattoi olla hyvinkin tyly jollekin kyytimiehelle ja arvosteli kaikkia ihmisiä jotenkin armottomasti. Mutta hän oli ikäänkuin luonut itselleen eri käsityksen jonkinlaisesta suomalaisuudesta, ja sitä käsitettä hän rakasti. Enemmän kuin ihmisiä tarkoitti hänen käsitteensä suomen kieltä, ja vielä itse maata. Henrik koetti nyt tutkia itseltään, eikö hän sitten rakastanut kieltä ja maata. Suomenkieli oli hänen koulukielensä, he veljekset olivat keskenään puhuneet sitä ja hän ajatteli useimmiten tällä kielellä. Kaikkia sen omituisuuksia, sitä, ettei siinä ollut sukuja, sitä, että korko oli aina ensimäisellä tavulla, sitä, että kieltosana vei päätteet tekosanalta, — näitä sen omituisuuksia hän sydämmessään rakasti ja rakasti myöskin sen kaksoisääntiöitä, ja onomatopoeetisiä sanoja, rakasti Kalevalaa ja Kanteletarta. Myöskin mitä maahan tulee rakasti hän Suomea, erittäinkin senvuoksi, että siihen kuuluu myöskin Savonmaa. Hänen mieleensä muistui, kuinka hän oli joskus tyynellä melonut saaren rantaan, jossa tervalepät kasvoivat pyöreiden, vedestä vaalistuneiden rantakivien takaa ja laskeva aurinko valaisi punertavan kirkkaasti etumaiset lehvät ja rungot, mutta sisemmäs metsään jätti syvät, aavistuksia herättävät varjot, — kuinka hän tuli ihan-ihan rantaan ja katseli sitä rajaviivaa, jossa vesi hipoi kiviä ja harvakseltaan lotkahteli veneen pohjaan. Jos hän ei rakastanut Suomenmaata, niin kuka rakasti! Tunteet maata ja kieltä kohtaan heillä oli kummallakin samat. Henrik tiesi hyvin, ettei Uunolla ollut mitään sen ylitse.

Jotain muuta täytyi siis olla vaikuttamassa siihen, että Uuno taisi pitää niin suurta melua isänmaanrakkaudestaan, jota vastoin Henrik ei voinut ollenkaan meluta erikoisesta rakkaudestaan leppärantaan ja Kantelettareen. Ja syynä täytyi olla se, että kun Uuno tämän yhden tunteen rinnalla ei antanut sijaa muulle, teki sen ainoaksi päätunteeksi, vieläpä tahallaan tappoi kaikki muut, oli taas Henrikillä sen rinnalla muitakin tunteita, ja erityisesti ruotsinkieltä kohtaan, jolla he puhuivat mamman kanssa ja usein keskenäänkin käyttivät erityisten ajatusvivahdusten ilmaisemiseksi. Tämän tunteen oli Uuno repinyt pois itsestään, tai ainakin luuli repineensä, tahallaan pannut suomenkielen etusijaan kaiken muun rinnalla ja sanoi vihaavansa ruotsia. Nyt tuntui Henrikistä, että omalta kannaltaan hänen olisi pitänyt säilyttää molemmat tunteet, koska ne kerran hänessä olivat eivätkä vielä koskaan olleet ristiriitaan tulleet. Ja jos Johanneksen kannalta asiaa ajatteli, niin vielä vähemmän sai tukehuttaa toista tunnetta, päinvastoin: jos ei suosiolla laajentanut tunteitansa, ihan "ryssiin" asti, ja luopunut erikoisesta rakkaudesta vaan omaansa, niin joutui "kärsimyksen tielle", kuten Johannes sanoi, jossa pakko opetti vierasta rakastamaan. —

Mutta Johanneksen täydellisyyden tietähän Henrik ei oikein hyväksynyt. Niinkuin siinä, että pitäisi rakastaa kerjäläistä, niin siinäkin, että pitäisi rakastaa vierasta kansaa, Henrik ei voinut nähdä mitään tulevaisuuden suuntaa, mihin tämä tunteiden tasapuolisuus olisi häntä vienyt. Hänen täytyi tunnustaa, että juuri tuo tasapuolisuus teki hänet jotenkin värittömäksi, eli "hedelmättömäksi", kuten Uuno oli hänestä sanonut. Täytyi myöntää, että Uunossa oli pontta, tarmoa, elämää, reippautta, tyytyväisyyttä ja kaikkia niitä ominaisuuksia, joita Henrik ihmisiltä enin kadehti. Ja se kaikki tuli siitä, että Uunolla oli selvä tulevaisuuden päämäärä, jotavastoin Henrikillä ei oikeastaan ollut mitään aikeita ensinkään. Sentähden hän, kierreltyään ajatuksissaan, tuli jälleen ja yhä suuremmalla vakaumuksella siihen päätökseen, että hänenkin, ollen ihminen, joka ei voi täydellisyyteen päästä, on ehkä sittenkin valitseminen yksi löytyvistä tunteista ja pantuaan syrjään muut puhaltaminen erikoiseen liekkiin tämä ainoa, sekä perustaminen sitten siihen toimintansa. Hän voisi siis tulla joko svekomaaniksi tai fenomaaniksi, koska hänellä oli edellytykset molempiin, ehkä mieluummin fenomaaniksi, katsoen siihen että Uunokin sitä jo oli, ja eihän hänen tarvitsisi tulla niin jyrkäksi, että kieltäisi ihan kaikki oikeudet ruotsalaisilta. Ei hän kuitenkaan näin yhtäkkiä voinut ratkaista kummaksiko hän tulisi, fenomaaniksiko vai svekomaaniksi.

Oliko hän jo kuinkakin kauan miettinyt näitä asioita, ei hän voinut tietää, mutta kun hän herättyään ajatuksistaan ajatteli taaksepäin, taisi hän selvästi kuulla, että Uuno oli melkein koko ajan jotain puhunut. Henrik havahti silloin kuin Uuno, lopettaen jotain lausetta, sanoi:

— Nyt tietysti voi vielä näyttää epävarmalta, mutta ei mene montakaan vuotta, ennenkuin suomalaiset ovat enemmistönä hallituksessa, — ja kas silloin!

— Juu, juu, — sanoi Henrik, ettei Uuno luulisi hänen olleen kuuntelematta.

Uuno, nähtävästi ilostuen siitä, että oli vihdoinkin saanut jonkinlaisen myöntävältä kuulostavan vastauksen, löi Henrikiä käsivarrellaan takaa selkään ja sanoi:

— Ja kyllä sitten kelpaisi sinunkin virkoja valita, etkä tarvitsisi geodeesiksi ruveta.

Henrik ei uskaltanut kysyä, mitä virkoja? sillä tietysti Uuno oli juuri niistä puhunut. Hän antautui arvion mukaan keskusteluun.

— Tokkohan suomenmieliset sentään enemmistöön pääsevät.

— Siinä uskossa sitä eletään. Ja jotain toki täytyy tehdä koetuksenkin päälle. Täytyy olla valmiina sopivia henkilöitä astumaan esille kun kerran tarvitaan. Sillä kaikki portit aukeavat yhtaikaa. Saat nähdä, että meillä ennen pitkää syntyy omat kansalliset laitokset, omat pankkiyhtiöt ja muut, — se kaikki on jo alulla, jos tahdot tietää, — kohta kaikki kääntyy ihan nurin. Ja silloin sitä miehiä tarvitaan.

Henrikin päässä ei voinut olla syntymättä hullunkurinen kuva: Uuno on suurena maffena korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa ja hän Henrik, koettaa Uunon kautta onkia itselleen edullista paikkaa.

— Minkä sinä sanoitkaan olevan jo alulla? — kysyi Henrik. Uuno katsahti päätänsä kääntäen häneen.

— Tokko sinulle uskaltaa puhuakaan, kuka sinun tietää, oletko edes fenomaani.

— Ole nyt! — sanoi Henrik.

— Jaa, jaa, — pani Uuno, mutta vähän ajan perästä kuitenkin selitti: — Perustamme suunnattoman kansallisen osakeyhtiön. Sinä arvaat mitä siitä tulee, kun koko kansa panee rahansa siihen!

Hän katsoi voitonriemuisena Henrikiin.

— Mistä sinä muuten olet sen saanut, etten minä olisi fenomaani? — sanoi Henrik.

— No etköhän sinä pidä yhtäpaljon ruotsista kuin suomesta.

Näin Uuno nyt sanoi juuri sen, mitä Henrik oli itsekin miettinyt, eikä ollut enää epäilemistäkään, että hän oli tullut äsken oikeaan päätökseen erotuksesta fenomaanin ja svekomaanin välillä.

— Jos pidänkin yhtäpaljon, niin voinhan työskennellä kuitenkin etupäässä yhtäänne päin.

— No niin, niin, miksei, — sanoi Uuno myönnytellen, ja hänen silmänsä syttyivät Henrikin tähden: — niinkauan kuin ruotsi ei tee estettä suomen kohoamiselle, olkoon vaan minun puolestani siellä missä on. Suottahan minä vaan.

Ja Uuno piti tästä hetkestä asti päätettynä, että Henrik on fenomaani ja yhtyy yleiseen virtaan. Hän oli innoissaan tästä asiasta. Varovasti hän pitkin matkaa koetti yllyttää Henrikin mieltä yhä enemmän puolueelliseksi. Ja Henrik puolestaan, vaikkei sisällisesti suinkaan ollut vakuutettu asiasta, antautuikin Uunon mielialaan. Se oli niin vapauttava, ja se niin selvästi osoitti hänelle suuntaa, päästi epätietoisuudesta ja ehdotti hänelle uusia tehtäviä.

Hänen entiset epäilyksensä siitä, mitä hänen oikeastaan oli tekeminen, näyttivätkin tässä uudessa Uunon valossa hyvin tarpeettomilta. Ja kolmannen kerran Henrik tunsi, kuinka tämä asia oli omituisella tavalla yhtä hänen Johanneksen luona saamansa aatteen kanssa, että ihmiselämän suurin onni on rakastuminen ja yhtyminen vieraaseen naiseen. Molemmat vapauttivat, innostuttivat ja sytyttivät häntä.

Kun he seuraavana päivänä ajoivat Alinan isän talon ohitse eivätkä pysähtyneet käymään vallesmannin luona, pääsi Henrik omantunnon nuhteista sillä, että rupesi taas puhumaan fenomaniasta.

Ilmaantui, että Uunolla oli jo kaikellaisia suhteita puolueen tunnettuihin vaikuttaviin henkilöihin ja että hän työskenteli maamittarina ja aikoi suorittaa ylioppilastutkinnon tämmöisten henkilöjen kehoituksesta ja heidän antamansa suunnitelman mukaan.

Sen mukaan kuin Uuno tuli omissa asioissaan avonaisemmaksi Henrikiä kohtaan, hän kasvoi Henrikin silmissä, eikä Henrik voinut olla ihmettelemättä hänen älykkyyttänsä. Mutta sen mukaan sammui myöskin Henrikin luottamus omaan entiseen itseensä ja hän piti nyt Uunosta kiinni niinkuin uudesta johtolangasta, — rakasti häntä entistä enemmän eikä olisi mitenkään tahtonut päästää häntä käsistään.

— Sinun pitää välttämättä tulla minun luokseni asumaan, kun tulet Helsinkiin tutkintoja suorittamaan, — sanoi Henrik Toijalassa, missä heidän oli eroominen. — Asut minun luonani ja minä luen ja teen ihan mitä sinä tahdot.

Uuno lupasi.

Uunon viimeiset sanat, kun hän jäi asemasillalle ja antoi Henrikille kättä Turkuun lähtevän vaunun etuselle, olivat:

— Ja muista nyt panna se Gabriel oikein lujalle, pidä siellä oikein kenraalisiivous. Ehkä me sen vielä saamme ihmisten ilmoille.

— Kyllä koetan parastani, — sanoi Henrik.

Sitten juna vihelsi ja läksi.

Vasta kun Henrik oli pitkän aikaa matkustanut yksin, palasi hänen tietoisuuteensa jälleen myöskin Johanneksen vaikutus ja asettui Uunon vaikutuksen rinnalle, joka oli ehtinyt anastaa kaiken tilan.

Niinkuin kaksi suurta, vastakkain seisovaa vuorta kuvautui hänelle Johanneksen ja Uunon erilaiset puheet. Päävaikutus Johanneksesta oli, että ihminen ei voi mitään kohtalollensa, että jokaisella hänen askeleellaan on hänestä riippumattomat, jumalan asettamat seuraukset. Päävaikutus Uunosta taas oli ihan päinvastainen: jokainen hänen sanansa uhkui vakaumusta siitä, että hän itse on oman kohtalonsa herra, ja vielä enemmän: hän tahtoi omin päin luoda ja järjestää kokonaisen uuden valtakunnan maan päälle.

Siitä, mitä Henrik itse ajatteli näiden kahden vuoren välillä, ei hän tahtonut tehdä itselleen tiliä. Ennen matkaa Johanneksen luo hän ajatteli jotenkin samalla tavalla kuin Johannes ja oli sisässään surrut, että Uuno tuntui hänestä menneen ikäänkuin alaspäin. Nyt hän taas ei olisi voinut ollenkaan sanoa kumpi oli oikeassa, ja tiesi vaan sen, että häntä vastustamattomasti veti Uunon puoleen.

Kun Henrik koetti katsella vaunussa istuvia ihmisiä ja ajatella kustakin erikseen: voisinko rakastaa tuota niinkuin veljeä, tai tuota, tai sitten tuota, — oli hänestä ihan selvä, ettei hän voinut, ja siispä hänellä Johanneksenkin kannalta ei ollut edessä muu kuin "kärsimyksen tie", jota Henrik kaikessa hiljaisuudessa piti elämänä ja onnena ja tietämättään riemuitsi siitä, että tunsi ikäänkuin jo kulkevansa sillä.

Johanneksen ajatuksia vastaan hänen täytyi yhä enemmän asettua väittelevälle kannalle; hänellä oli ikäänkuin tarve todistaa ne perusteettomiksi ja halu asettua Uunon kannalle ajattelemalla rakkautta naiseen elämäksi ja onneksi, johon saattaa tieten tahtoin pyrkiä.

Kovin häntä olisi haluttanut nyt tavata joku vanhoista tutuistaan. Juttelussa olisi kaikki selvinnyt ja hänen olisi helppo ollut saada kannatusta uudelle mielialalleen. Yksin hänen sitävastoin oli jotenkin ikävä istua. Hän koetti kurkistella ulos asemilla ja kävi jokaisessa vaunussa, mutta ei ihmeeksikään ollut ketään. Vihdoin hän eräällä asemalla keksi ostaa kirjalaatikosta lasin alta erään novellin, ja rupesi sitä lukemaan, voidakseen olla vaipumatta ajatuksiinsa ja siten ratkaisematta, oliko Johannes vai Uuno oikeassa. Novelli kesti ihan Turkuun asti.

Se novelli oli uuden uutukaisen hengen mukaan kirjoitettu. Se ylisti ja ihannoitsi sukupuolirakkautta. Sen tendenssi oli väittää, että todellinen rakkaus miehen ja naisen välillä on ylempänä kaikkea muuta, niin että sen rinnalla kaikki muut siteet särkykööt. Kerrottu oli, kuinka nainen, joka oli joutunut naimisiin ilman varsinaista rakkautta, rakastuu vieraaseen mieheen, joka myöskin rakastuu häneen, mutta myöskin on jo naimisissa. Rakastuneet yhtyvät luonnon lain riippumattomalla oikeudella, niinkuin koski syöksyy eteenpäin kysymättä lupaa äyräiltänsä. Kaikki muu saa sitten koettaa soveltua niin hyvin kuin taitaa elämään niiden uusien suhteiden ympärille, jotka rakkaus on luonut. Mutta rakkauden majesteettia ei saa mikään loukata.

Henrik tunsi, että hän olisi ollut aivan haltioissaan luetun johdosta, ellei junassa olisi ollut niin tukahduttavan kuuma.

Juna pysähtyi vihdoin Turun asemasillan eteen.

"Pystyneeköhän kohtalokaan tämmöisen rakkauden rinnalle, kun se oikein leimahtaa", — ajatteli Henrik noustessaan istualtaan ja pannen kirjan taskuunsa.

II LUKU.

Henrik tuli Turkuun keskipäivällä ja meni asemalta Jalkasin Gabrielin kortteeria hakemaan, sen osoitteen mukaan, joka oli merkitty mammalle tulleen kirjeen yläreunaan.

Aurinko paahtoi täydeltä terältä kivimuureihin ja maalattujen puutalojen seiniin. Vaaleat peltikatot loistivat kaukaisista rakennuksista ja katukäytävän litteä kivi ihan nenän alta, niin että poskilihojen täytyi kohota silmiä suojelemaan, nenä rypistyi, huulet erkanivat ja suu irvisti esille kaikki hampaat.

Kuolleelta näytti kaupunki tässä paahteessa. Joku pakaripoika kulki korin kanssa, läkkiseppä kiiltäviksi kuluneissa vaatteissaan kiersi kulmaa peltejä rämistellen, ajuri torkkui määräpaikallansa, muuta ei näkynyt. Useat hienompien talojen ikkunat olivat liitukiehkuroissa, osoittaen että huoneet olivat tyhjät ja niiden asukkaat jossakin viileässä saaristohuvilassa.

Henrik tunsi olevansa niinkuin erämaassa tässä hänelle tuntemattomassa kaupungissa. Gabrielin löytäminen tuntui hyvin kaukaiselta asialta, ja hänen olisi kovasti tehnyt mieli levähtää, ennenkuin antautui mihinkään jännittävään kohtaukseen.

Hänellä oli yksi ainoa tuttava Turussa, nuori lääkäri, jolla oli kolme komeaa huonetta hallussaan. Hän päätti ensin käydä tämän luona. "Ihan varmaan se lähettää kylmää seltteriä hakemaan ja me sitten juttelemme varjoisessa huoneessa ikkunain ristivedossa liivinnapit avattuina. — Ja minun suorastaan täytyykin mennä hänen luoksensa, sillä häneltähän saan varmaan tietää, missä konepajassa Gabriel voi mahdollisesti työskennellä, enkä tarvitse turhaan mennä Gabrielin kortteerille, joka ehkä on kaukana."

Hän löysi tämän asunnon helposti, Se oli kaksikerroksisessa kivimuurissa, jonka leveissä, kaikuvissa kivirappusissakin jo oli hyvin viileä ja hyvä olla. Toisen kerroksen totisissa, korkeissa kaksoisovissa oli suuret, yksiruutuiset lasit, joiden taakse oli vedetty kuvitettu punertava uudinharso. Tämän harson läpi saattoi nähdä pitkänlaiseen, valkoseinäiseen eteiseen, jossa oli seinäpeili ja viiniläisiä tuolia. Eteisen oviaukosta näkyi sisään salin parkettipermanto, jonka kiiltäviin, vahattuihin tammiruutuihin kuvastuivat mustansinisellä sametilla vuorattujen nojatuolien jalat. Ikkunaa vastaan näkyi naisen veistokuva raskaiden tummien ja keveiden valkoharsoisten uudinten alla.

"Merkillistä!" — ajatteli Henrik katsellen sisälle, — "yhteen aikaan näytti, että mies joutuu deekikselle, mutta sitten hän perii 50 tuhatta, eikä häntä vastaan ole mitään muistuttamista, ja noin hän elää."

Kun Henrikin ensimaiseen soittoon ei tultu avaamaan, soitti hän toisen kerran, ja odotti maltittomana, jo edeltäpäin nauttien ajatuksesta, kuinka hän asettuu ystävänsä luo. Tämä hänen ystävänsä oli yksi niitä, jotka ensimäiseksi olivat tulleet Henrikin mieleen, kun Johannes oli kysynyt, rakastiko hän ketään vierasta niinkuin veljeänsä. Ja sentähden Henrik tahtoi nyt mielellään nähdä tätä ystävää ja tehdä uudestaan havaintoja mainitussa suhteessa. Hänellä ei ollut mitään vastaan oppia rakastamaan lääkäriystäväänsä niinkuin veljeänsä ja alkaa nyt kohta tällä näkemällä. Hän aikoi sentähden olla hyvin avonainen, kertoa kaikki ja saada hänetkin yhtä avonaiseksi, että he entistä enemmän lähestyisivät toisiansa.

Henrik soitti vielä kolmannen kerran ja henkeä vetämättä kuunteli eikö kuuluisi piian askeleita. Vihdoin alkoikin kuulua, ja hän jo sanoi itseksensä: aha, — mutta se muuttuikin sitten muuksi ja oli vaan jotain paukutusta alhaalta pihalta.

Juuri kun hän epäili, soittaisiko vielä neljännen kerran, hän huomasi ihan nenänsä edessä lapun ovessa, jossa seisoi, että tohtori poismatkustaneena ei ollut tavattavissa ja osoitettiin toisessa paikassa asuvan sijaisen puoleen.

"Sepä nyt harmillista", — ajatteli hän, ja tunsi nolostuneensa. — "Tietysti jossain maalla virvoittelemassa! Eihän täällä ole yhtäkään oikeata ihmistä tähän aikaan." Ja kaupunki tuntui hänestä kahta kuolleemmalta ja ikävämmältä, kun ei ollut tätäkään ainoata tuttua.

Hän oli taas kuumalla kadulla, suu irvessä.

"Mikäs siinä on muu edessä kuin mennä vaan Gabrielia tavoittamaan", — ajatteli hän.

Taas hän otti kirjeen esille ja luki kadun nimen, sitten lähestyi seisovaa valkotakkista polisia ja kysyi minnepäin piti mennä löytääkseen semmoisen kadun.

Matka oli hirveä. Piti mennä ensin torin poikki, sitten nousta erästä mäkikatua ja kiertää kolmannella katuristeyksellä vasemmalle. Tätä katua sitten ihan kaupungin päähän.

Henrik kulki puolitorkuksissa, mutta yksi osa hänen ajatuksistaan liikkui. Hän kulki veltosti, uneliaasti, silmät valon tähden melkein ummessa, ja ajatteli näin:

"Johannes sanoi, että jokainen askel on kohtalon määräämä ja pienimmälläkin tapauksella on tarkoituksensa. Niin minäkin ajattelin, kun seisoin äsken oven edessä. Minä soitin ja soitin, mutta eipäs ollut kotona, vaikka minun kehitykselleni olisi ollut hyvin tärkeätä tavata häntä. Ja sentähden luulen, että suuri joukko tapauksia on pelkkää sattumaa, jolla ei ole merkitystä minun suhteeni. Tosin kyllä on tällä kertaa se merkitys, että minä nyt tätä rupesin ajattelemaan, mutta olisinhan voinut olla ajattelemattakin. — Ja miksi minä oikeastaan kuljen näin kovaa, vaikka on ylämäki!"

— "Anniskeluyhtiön raittiusravintola" — luki Henrik rasittuneilla silmillään sinisestä kyltistä toiselta puolen katua, eikä pitkään aikaan ymmärtänyt mitä oli lukenut. "Anniskeluyhtiön?" Mitä se on? — On yhtiö, joka anniskelee viinaa pienissä määrissä, etteivät humaltuisi, — vastasi hän itselleen. "Raittiusravintola?" — Aha: ei mitään väkeviä, ainoastaan limonaadia, seltteriä. — Seltteriähän minä halusinkin. Ei mikään estä minua poikkeemasta sinne.

Ja Henrik meni kadun yli, nousi neljä-viisi rappuista, avasi lasioven, jossa kohta kilahti monet kellot, ja tuli hämärään huoneeseen, jossa oli maalaamattomia pöytiä ja jakkaroita, toisella puolella tiski, jonka takana näkyi vehnäsiä ja sokeroituja korvapuusteja, sekä sarja limonaadipulloja. Tiskillä oli kaksi lautasta, molemmat täynnänsä suuria ruisleipä-voileipiä puna- ja valkotäpläisien makkarain ja kiiltävän juuston kanssa. Oli yksi, jossa näytti olevan mustaa peuran lihaa. Sen otti Henrik, istui tuolille pöydän ääreen ja alkoi syödä. Verhon takaa ilmestyi lyhyt lihava bufettityttö, jolla oli jakaus toisella puolen päätä.

— Seltteriä, — sanoi Henrik saatuaan vihdoin tukehtumatta nielaistuksi molemmat sitkeät peuranlihapalat. Seltteri tuotiin. Hän kaatoi ja ajatteli pyreistä, että luonnonlaki kyllä löytyy, mutta kohtaloa ei löydy.

Juodessaan seltteriä Henrikin silmät katsoivat pitkin nenää ja kallistuvaa lasia huoneen sisempään nurkkaan ja sattuivat kahteen työmieheen, jotka istuivat jo tyhjennetyn limonaadipullon ääressä ja katsoa töllöttivät mitään puhumatta häneen. Toisella oli suu ihan auennut pelkästä töllöttämisestä.

Henrik koetti olla katsomatta heihin ja nauttia vaan omasta seltteristään, josta oli vasta yksi lasi juotu. Mutta hän tunsi päällään miesten katseet ja häntä alkoi yhä enemmän harmittaa. Tietysti ne inhoittavat vaan odottivat, milloin hän kaataa toisen lasin ja rupee sitä juomaan. Eikä Henrik kiusallakaan tahtonut tehdä sitä mitä he odottivat… Inhoittavat! — ajatteli hän vielä kerran, nousi, maksoi ja läksi miesten katseiden seuraamana.

Taas hän jatkoi matkaansa samaa kuumaa katua myöten, ja jatkoi myöskin entistä omavaltaista ajatusjuoksuaan.

"Mitä nyt silläkin tapauksella saattoi olla merkitystä, että minä olin tuolla ravintolassa? Ei ikinä mitään."

Vähän ajan perästä hän ajatteli:

"Johannes käskee rakastaa noita, jotka töllöttivät, niinkuin veljiä. Hyi sentään, kuinka ne olivat inhoittavia!" — muisti hän taaskin. — "Se on täydellisyyden tie, sanoo Johannes," — ajatteli hän edelleen. — "Ei ikipäivinä. On ihan varmaan satunnaisuuksia, pikkutapauksia, joissa ei tee mitään, jos vähän inhoittaakin."

Jonkun matkan käytyänsä Henrik pysähtyi ja alkoi järkiperäisesti pyyhkiä kuivaksi niskaansa, kaulaansa, otsaansa ja lakkiansa, sekä puhalsi pari kertaa keuhkot tyhjiksi. Lähdettyään taas, jatkui sama ajatus:

"Minun olisi kai pitänyt ruveta ystävällisesti juttelemaan heidän kanssansa, avata liivinnapit ja vilvoitella —"

"Totisesti!" — ajatteli hän samassa ja hänen piti taas pysähtyä. — "Nehän olivat sepän näköisiä työmiehiä ja ne olisivat varmaan tienneet Gabrielista ja siitä konepajasta."

"Sepä nyt kiusallista, etten kysynyt," — ajatteli hän, ja aikoi jo palata, mutta se olisi osoittanut perääntymistä hänen ajatussuunnastaan ja myöntymistä siihen, jota vastaan hän oli koko ajan itsekseen väittänyt, niin ettei hän palannut ravintolaan, vaan itsepäisesti jatkoi matkaa Gabrielin asunnolle, vaikka häntä kyllä epäillytti, ettei tämä työaikaan voinut olla kotona.

Tahallisesti reipastuttaen itsensä ja kooten ryhtiä hän meni kuumuudesta välittämättä paljoa nopeammin eteenpäin, eikä entiset ajatukset enää tulleet takasin.

Noin puoli tuntia käytyänsä hän huomasi jo olevansa lähellä matkan päätä, sillä rakennukset harvenivat ja muuttuivat mataliksi ja ränsistyneiksi. Vihdoin oli yhdessä portissa haettu numero. Henrik meni pihalle ja arvion päältä kiersi piharakennuksen maantasalla olevaan oveen sekä, koputtamatta kellarikerran tummia porstuaovia, kiipesi kaitoja puurappusia myöten ylempään kerrokseen. Siellä tuli eteen monia ovia ja pimenevä pitkä välikäytävä. Ei Henrik kajonnut yhteenkään näkyvistä ovista, vaan yhä arvion päältä meni pimeää kohti, ja jonkun verran hapuiltuansa tunnusteli käteensä ovenkahvan sekä koputti oveen.

Heti se avattiin ja asumuksen tapaisesta kyökistä tuli esille punakasvoinen, pelästyneen näköinen naisihminen.

— Asuuko täällä Gabriel ——, — kysyi Henrik.

Silloin naisihminen, vastaamatta sanaakaan, pujahti nopeasti takaisin ja pani oven jälleen kiinni. Oven takaa kuului supatusta. Henrik odotti. Ovi aukeni jälleen ja toinen, vanhempi naisihminen esiintyi, hyvin tutkivasti katsellen Henrikiä.

— Kyllä hän asuu täällä, — sanoi hän varovasti. — Kukas herra on?

— Minä olen hänen sukulaisensa. —

— Jassoo, jassoo, — sanoi vanhempi naisihminen ihan muuttuneella äänellä, nuoremman myöskin anteeksianovasti hymyillessä hänen takanaan. — Juuri ikään hän pistäytyi ruokatunnilla täällä kotona, tuli juoksujalassa, kirjoitti kirjeen ja taas läksi. Mutta herra on hyvä ja astuu sisään hänen huoneeseensa, koska herra on hänen sukulaisiansa. Ehkä herra onkin veli?

— Niin, veli.

— Jassoo, jaa, kyllä hän on kertonut paljon veljistänsä. Herra on vaan niin hyvä — sanoi hän, kun huomasi, ettei Henrik aijo antautua pitempiin puheihin ja johdatti hänet takasin käytävään.

Henrikille avattiin yksi niistä ovista, joiden ohi hän oli tullut. Hän astui vihertävällä, kuluneella seinäpaperilla sisustettuun huoneeseen, ja sulki oven jälkeensä. Huoneessa tuoksahti koneöljylle ja hiukan ummehtuneelle. Henrik avasi ensimäiseksi ikkunan, niinkuin hän aina teki missä vaan saattoi, ja katsoi vasta sitten ympärilleen. Seinänaulassa hän huomasi takin ja housut, jotka hän jo heti poimuista tunsi Gabrielin omiksi, sillä Gabrielin kaikissa vaatteissa oli aina samallaiset synnynnäiset poimut.

Henrik tuli nyt oikeastaan ensikerran täydellä huomiolla ajatelleeksi, että Gabriel, se sama roteva ja hyväluontoinen oma veli, asui täällä vieraassa Turussa ja kävi jossain nokisessa ja rasvaisessa konetehtaassa tavallisena työmiehenä. Kaukaa ajatellen se ei ollut koskaan niin omituiselta ja suoraan hämmästyttävältä näyttänyt. Gabrielin asioita koskevien tietojen sattuessa korvaan Henrik oli vaan aina ajatellut: no niin, mitäs merkillistä siinä, Gabriel on nyt kerran semmoinen. Mutta nuo vaatteet puhuivat elävästä, näkyvästä todellisuudesta. Noita hän siis piti yllänsä, hänellä oli oma jokapäiväinen elämänsä, omat tuttavat, omat kokemukset, omat suhteensa asioihin ja ihmisiin!

Vaatteista silmä siirtyi sänkyyn. "Tuossa hän makaa ja mietiskelee omia asioitansa. Kas kun se on sentään niinkin siististi korjattu. Kukahan täällä häntä palvelee, varmaan se nuorempi niistä kahdesta, — ja se tuntee hänet ja hänen asiansa paremmin kuin minä, hänen veljensä. Ne ovat ottaneet hänet itselleen, nämä ja se, jonka kanssa hänellä on rakkausjuttu. Mitähän suhteita siinäkin oikein on!"

Pöydällä ei ollut paljon tavaroita, kokoonpantava keltanen metrimitta, avattu algebran oppikirja ja vanha sirkkelin puolikas, jolla arvattavasti pöytä oli piirretty täyteen naarmuja. Oli vielä jotakin romua patruunoista, ruuveista ja muttereista, niiden keskellä pieni pinkka postipaperia ja hajanaisia kirjekuoria, joista yhdellä näkyi onnistumaton mamman osoite. Pienellä pöytätelineellä Henrik vihdoin huomasi valokuvan ja näki ihmeekseen, että se oli valokuva hänestä itsestään, Henrikistä, joka oli otettu hänen tultuaan ylioppilaaksi, valkonen lakki päässä. Henrikiin vaikutti tämä löytö lämpimästi. — "Kas että se noin muistelee meitä, sillä on kai hänellä ollut suuri vaiva säilyttää tätä valokuvaa kokonaista viisi vuotta kaikissa hänen monissa vaiheissaan," — ajatteli Henrik. Sitten hän vaipui hetkeksi tarkastelemaan itseänsä valokuvasta. Hänestä hän näytti vähän itserakkaalta siinä: tuskin näkyvät viikset, leuka taakse vedettynä, että syntyi pieni toinen leuka. Muistettuaan siitä olleen jo kokonaista viisi vuotta ja ettei hän vieläkään ollut mitään, hän pani valokuvan pian pois ja jatkoi huoneen tarkastusta.

Nurkassa näkyi hajoitettu pyssy.

"Se on totta, — ajatteli Henrik, — aikoihan Gabriel ampua itsensä, ellei saa rahoja." Henrik tunnusteli äkkiä poveansa. Siellä se oli lompakko.

"Mitä ihmettä sekin kaikki on!" — ajatteli Henrik aivan kuin hän nyt vasta olisi lukenut Gabrielin oudon uhkauksen ja ymmärtänyt mitä se sisältää.

"Siinähän on kokonainen elämä, — viiteen vuoteen en ole häntä nähnyt, — kuinka paljon olen kokenut tällä ajalla itse, ja miksei hän olisi kokenut yhtäpaljon, kokenut ja muuttunut yhtäpaljon kuin minä! Täytyyhän muistaa, että hän on minun oma veljeni! Hän on pelastettava ja se on minun tehtäväni. On otettava tarkka selko hänen elämästään, seurapiireistään ja erittäinkin tuosta rakkausjutusta. Häntä täytyy sanalla sanoen johtaa, hienosti hänen huomaamattansa johtaa pois tämmöisestä elämästä."

Henrik katsahti vielä kerran ympäri huonetta, likasiksi tahraantuneita ja paikotellen kiiltäviä seinäpapereja, kulunutta kaappia, jonka avonaisesta alalaatikosta törötti pyykkiin aijottuja alusvaatteita, ja tuli ajatelleeksi, että missähän hän makaa, jos jääpi Gabrielin luokse. "Arvattavasti he hilaavat tänne jonkun epäilyttävän sängyn ja matrassin, tai ehkä vaan sohvan, jossa ihan varmaan on lutikoita ja tyyny pannaan lakanan alle. Missä saa sitten käydä syömässä, ja jos pitää syödä täällä, niin mitähän ne kaksi oikein kokkaavat siellä kyökissä, jossa he samalla myös asuvat!" Hänelle oli ylen vastenmielistä koko tämä kortteeri. Mutta vaikeata olisi toiseltapuolen myöskin muualle mennä.

"Jääköön siis kerrankin 'kohtalon' ratkaistavaksi. Jos tapaan Gabrielia ja hän vaatii minua luokseen, niin tulen tänne, mutta jollen tapaa, niin menen johonkin hotelliin. Paras on että kirjoitan hänelle lapun varmuuden vuoksi."

Henrik nousi päättäväisesti, otti muistikirjan takkinsa ylätaskusta, ja kirjoitti siihen:

"Rakas Gabriel. Olen käynyt luonasi. Rahat mukana. Ellen tapaa sinua, tule sinä luokseni Phoenixin hotelliin." —

Tässä Henrik pysähtyi ja mietti: "Mitä jos eivät päästä Gabrielia sisälle niin hienoon hotelliin? Minun pitäisi puhua portierin kanssa." Hän kirjoitti riviä alemmas: "Veljesi Henrik", repäsi lehden ja pani sen pöydälle.

Sitten hän tuli pois Gabrielin huoneesta ja meni takasin käytävän pimeyttä kohden, missä löysi saman oven.

Molemmat naisihmiset olivat entisessä kyökissä ja näiltä Henrik sai tietää missä Gabrielin työpaikka oli. Selityksistä kävi ilmi, että juuri samaisesta sinikylttisestä Anniskeluyhtiön raittiusravintolasta piti kääntyä poikkikadulle ja matkaa oli siitä ainoastaan 10 minutin verran konetehtaalle.

Henrik sanoi jättäneensä kirjelapun pöydälle ja meni pois.

Hänen huolensa oli nyt ajurin saaminen, sillä kuumuus tuntui yhä yltyneen. Mutta ajuria ei koko tällä syrjäisellä kadulla näkynyt. Käveltyään jonkun verran Henrik tunsi olevansa kovin haluton jatkamaan vaellusta. Hän istahti hetkeksi tolpalle kadun kulmaan ja katseli lohdutukseksi edes toista katua myöten, ettei näkisi sitä inhoittavan pitkää katua, jota myöten hänen oli kulkeminen. Ja istuessaan hän ajatteli:

"Jos jokaisella askeleella on tarkoituksensa, niin mitähän tarkoitusta voi olla sillä että minun pitää tässä näin kuumassa avuttomana madella! Ja kuitenkin minä tarkoitan jonkun toisen hyvää enkä omaani."

Samassa sattui hänen silmäänsä kaukainen-kaukainen issikka ajamassa sen kadun yli, jota myöten hän katseli. Henrik hyppäsi pystyyn.

— Isvossik! — huusi hän, vihelsi ja taas huusi kuin vimmattu. Ja juuri viimeisessä nipussa issikka katsahtikin ympärinsä, pyörsi hevosen ja alkoi täyttä vauhtia ajaa Henrikiä kohden.

"Pelastettu!" — ajatteli Henrik. — "Olimpa sentään viisas kun istuin juuri tähän levähtämään, muuten en olisi issikkaa saanut käsiini."

Henrik retkahti istumaan mukaviin roskiin, ja issikka, kysymättä minne ajetaan, alkoi ajaa keskikaupunkiin päin. Ajosta syntyvä tuuli teki Henrikiin kovin hyvää. Hän päätti olevansa ylen väsynyt, niin että kun issikka kääntyi kysymään minne ajetaan, hän yhtäkkiä jonkinlaisesta kevytmielisyydestä keksi vastata konetehtaan sijaan: hotel Phoenix. Tosin hän heti jälestä katui sitä, sillä nyt oli siis päätetty, että hän ei asetu Gabrielin luo, vaan syö päivällistä tässä kalliissa ravintolassa ja ottaa siellä myöskin huoneen pestäkseen itsensä ja jäädäkseen sinne yöksi, sillä eihän hotellissa anneta huoneita muuta kuin koko vuorokaudeksi, — mutta mikä oli tehty, se oli tehty. Syötyään ja levättyään hotellissa hän menee konetehtaalle Gabrielia tapaamaan. Ei siitä asiasta siis sen enempää.

Hotellissa Henrik otti kolmen markan huoneen, kiillotutti saappaansa, puistatti ja harjautti vaatteensa ja käveli pelkissä alusvaatteissa sukkasillaan hienossa numerossaan, valeltuaan itseänsä hyvänaikaa kylmällä vedellä, ja suurella nautinnolla ja tarkkuudella pestyään kasvonsa, kaulansa, kätensä ja käsivartensa hyvänhajuisella, helposti vaahtoavalla saippualla.

Kaikki näytti palvelevan häntä: puhtaat posliiniset saippua-alustimet, marmorinen pesukomoodi ja sinisen ja valkosen kirjava tilava pesuvati, jalanpolkaistava, sukkela suihkukone, josta vesi painettaissa pulpahti esille, vilposet käsiliinat, hämärä alkoovi, matot, joiden päällä hän liikkui, suurten ikkunain reekelilaitos, jonka avulla molemmat jättiläispuoliskot yhtaikaa aukesivat, maasta ylettyvä seinäpeili, — kaikki ilosella mielellä ja auliisti palveli häntä.

Ja Henrik oli mitä parhaalla tuulella. Hänen oli tavattoman keveä olla, hänellä oli kuin olikin jonkinlainen luottamus kaikkeen, itseensä, yhteiskuntaan, kykyyn järjestää omia ja muiden asioita. Siitä saakka kuin hän istui issikkaan muisti hän alkaneensa ikäänkuin matkia Uunoa, ja hän jatkoi tahallaan tätä matkimista yhä edelleen. Uunon tavalla hän oli tilannut itselleen huonetta, Uunon tavalla juoksuttanut palvelijoita soitoillansa ja Uunon tavalla hän nyt vihellellen ja lauleskellen tassutteli edestakasin huoneessaan. Sama varmuus, sama elämänhalu, sama tarmokkaisuus! Ja miksi hän ei voisi aina jäädä tämmöiseksi, iloseksi, toimeliaaksi. Helei vaan!

Hän tapasi itsensä katsomasta seinäpeiliin ja huomasi tehneensä sitä jo tarpeeksi kauan, jonka tähden hän alkoi pian pukeutua, ja järjestettyään asunsa parhaimpaan mahdolliseen kuntoon, meni alempaan kertaan yleiseen ruokasaliin päivällistä syömään. Nyt eivät palvelleet enää ainoastaan kuolleet esineet, vaan ihmisetkin: pitkä hovimestari opasti häntä kallistetuin päin alakäytävästä salin ovelle asti ja kumartaen viittasi astumaan saliin. Kyypparit riensivät tilausta vastaanottamaan ja tarjoomaan pöytiänsä, kantoivat ruuat esiin ja talrikit katosivat pöydältä milloin tarvittiin ja puhtaat ilmestyivät pöydälle milloin tarvittiin. Ja Henrik söi ja joi.

Yhtäkkiä ilmestyi Johanneksen kuva hänen eteensä — ilman vähintäkään syytä — juuri silloin kuin Henrik oli saanut järjestetyksi vasikanpaistin talrikilleen salaattien, gurkkujen ja puolukkasyltin keskelle ja oli rupeemaisillaan sitä leikkaamaan, — ilmestyi kaikessa surkastuksessaan, haparoivana, rikkirevityn ilme kasvoissa, siellä kaukana-kaukana Pohjanmaalla. Henrikin täytyi hetkeksi pysähtyä ja vetää suunsa totiseksi. Mutta sitten hän heitti koko kuvan. — "Se on Johannes se," — ajatteli hän eroittaen Johannesta itsestään, ja pisti tihkuvan paistipalasen suuhunsa. — "Se on juuri tuo hänen täydellisyydentie-aatteensa, joka muuttaa koko hänen elämänsä jonkinlaiseksi ikäväksi paastoksi. Ja hyvä on, että minä hänet näin, sillä oikeastaan minulla itselläni oli paljon taipumuksia tuommoiseen munkkilaisuuteen, mutta nyt minä toki käännyn siitä jyrkästi!"

Vasikanpaistin perästä oli jotain hyytelöä, joka nielaistessa omituisen virkistävästi suljahti kurkusta alas.

"Hänen aatteensa aviorakkauden merkityksestä on suurenmoinen, mutta usein aatteen keksijät eivät osaakaan toteuttaa omaa aatettansa, vaan se jää muille tehtäväksi," — ajatteli Henrik hyytelöä syödessään.

Kahvia juodessaan ja pureskellessaan hammastikkua hän taas yhä enemmän syventyi tähän ajatukseen omalta kannaltansa ja, melkein silmänkostumiseen saakka liikutettuna, sanoi itselleen: miksi pyrkiä saavuttamattomaan korkeuteen? miksei tyytyä siihen onneen, joka on ihmiselle mahdollinen: rakkauteen kahden sielun välillä? miksi sanoa kärsimyksen tieksi sitä, joka on ihmisen korkein onni? Voi sinä, minun ihana, tuntematon, umpivieras morsiameni! Ihan näen sinun kasvosi, sinun silmäsi katsoo minuun, sinun sielusi puhuu minun kanssani, me olemme jo kihloissa, olemme jo toistemme omat!

Henrik nousi niin ajatuksissaan, ettei tiennyt minne panna serviettiä käsistään. Esiin hypähtänyt kyyppari hänet herätti. Maksettuaan päivällisestä ja odottaessaan rahoja takaisin hän ajatteli, että kovin paljon tämä kaikki nyt tuleekin maksamaan, päivälliset, huoneet, portierit, — ja muisti myöskin ohimennen tähtitieteen, ja että hän oli joskus päättänyt supistaa menonsa äärimmäisen vähiin, mutta nyt oli kaikki ikäänkuin muuttunut: hänellä oli ihan toinen elämänhalu, ei pilventakainen, vaan täkäläinen; hänellä ei ollut enää epäilyksiä siitä, mikä hänen oikea alansa on, kaikkeen hän tunsi halua, ihan niinkuin Uuno oli sanonut: mies on jokapaikassa alallansa.

Henrik meni ylös huoneeseensa, paneutui pitkäkseen mukavalle vieterivuoteelle puoli pimeään alkooviin ja heitti takin löysästi päällensä. Taskukello jäi naksuttamaan viereen pikku pöydälle suuren sinisen puhtaan juomalasin ja matalan samanvärisen vesikarahvin viereen. Ja Henrik nukkui makeasti ruoka-unta kokonaista kaksi tuntia.

Kun hän raskaan unen jälkeen heräsi, kavahti hän pystyyn niinkuin olisi jotain pahaa tehnyt. Mitä se oli? Onko hän lyönyt Johannesta unissaan? Ei. Se tunne tuli siitä, mitä hän oli äsken päivällistä syödessään ajatellut. Otan kaikki takaisin, Johannes raukka! — Jumala johti minua äsken, vei Anniskeluyhtiöön seltteriä juomaan, istutti kadun kulmaan nähdäkseni issikan, ja minä kuitenkin hylkään hänet!"

"Ja kuinka on mahdollista, että minä makailen tässä, vaikka Gabriel on ihan lähelläni, jota minä en ole nähnyt viiteen vuoteen! Onko joku antanut minulle unijuomaa!" — ajatteli Henrik ja hän itse näytti hänestä niin kummallisen pahalta, että hänen teki mieli vääntää käsiään tuskasta.

Mutta sitten hän nousi vuoteeltaan ja pyyhki silmistään unen. Kaatoi matalasta sinisestä karahvista vettä lasiin ja joi, katsahti marmoriseen pesukomoodiin ja yhtäkkiä kaikki esineet rupesivat jälleen palvelemaan häntä, ensin arasti, ikäänkuin peläten hänen hylkäämistänsä, mutta sitten entisellä mairittelulla ja ylpeydellä, ikäänkuin olisivat sanoneet: tottahan olet niitä, joita meidän on määrä palvella?

Henrik tuli pimeästä alkoovista.

"Se oli omituinen painajainen," — ajatteli hän siitä mitä oli äsken unenpöpperössä tuntenut. —

"Onko siinä mitään pahaa, että minä olen ajatellut rakkauden kahden sielun välillä elämän korkeimmaksi huipuksi? Ei voi olla, sillä koko luonto on vaan sitä, linnut, kukat, — ja se on ihmistenkin ihanne, runoilijain ainainen aine; kuinka sitä pyöritäänkin, aina sitä siihen lopulta tullaan. Ja niin minäkin olen pyörinyt ja hakenut ja haparoinut ja olen nyt tullut siihen. Mitä väärää siinä olisi! Se, että vaikka mieleni on iloinen, tunnen niinkuin olisin laskeutunut, täytyy siis johtua jostain muusta' —"

Henrik rupesi yhtäkkiä viheltämään ja meni ikkunasta katsomaan ulos, ettei tarvitsisi ajatella enää. Mutta hänen silmänsä pysähtyivät sittenkin ja hän monta kertaa turhaan koetti viheltämisellä ja ohikulkevia katselemalla uudestaan päästä ajatuksistaan, onnistumatta.

Ilta oli kaunis ja tyyni, jostain puistosta kuului torvisoittokunnan soittoa, ja Henrik olisi taas niin sanomattomasti kaivannut mennä ulos ja tavata joku toveri puhellakseen tämän kanssa. Voi kun ei se tohtori sentään ollut kaupungissa! Ei ole minne mennä. Sitäpaitsi, täytyyhän odottaa Gabrielia.

Mutta jos taas hän jääpi tänne, niin hänen täytyy ajatella loppuun, ja sitä hän ei millään muotoa tahtonut.

Hän vihdoin väkisin tempasi itsensä ikkunan luota, järjesti pukunsa ja meni pahalla tuulella kiireesti ulos lähteäkseen Gabrielia hakemaan konetehtaasta, ennenkuin työaika päättyy.

Konetehdas löytyi pian.

Henrik läheni suurta tiilirakennusta, jonka sisästä kuului kalsketta, räminää, pyörien surinaa ja jokin vonkuva yhtämittainen ääni. Hän avasi pikkuportin ja tuli pihalle, joka oli ihan mustana kivihiilestä ja rautaromusta. Kaksi suurta tehdasrakennusta oli edessä. Henrikistä tuntui selvästi, että pitäisi mennä vasemmanpuoliseen, mutta hän tahtoi olla viisaampi ja päätti mennä oikeanpuoliseen, koska se näytti suuremmalta ja sieltä jyskyi enemmän.

Takinliepeitään ja käsiään varoen hän koetti avata nokista ovea kaukaa etusormen ja peukalon avulla, mutta kun se ei auennut riuhtasi hän sitä koko kädellään. Se aukesi, mutta sulkeutui nopeasti jälleen ja veti Henrikin perässään luokseen. Hänen täytyi nyt molemmin käsin kiskoa ovi auki ja pujahtaa pian sisälle ettei se ehtinyt paiskautua päälle.

Henrikin edessä oli pitkä pajahalli, jonka molemmilla puolilla oli kattoon asti ylettyvät pikkuruutuiset, mustiksi nokeentuneet ikkunat, ja keskellä kulki kaksi riviä ahjoja, joissakuissa paloi häikäisevät hehkut. Muutamalta alasimelta, jonka ympärillä useita miehiä moukaroi, lensi kipinät suurena tulisuihkuna joka taholle.

Henrik yritti mennä eteenpäin saadakseen kysytyksi joltakin sepältä asiaansa, mutta ensimäinen seppä ei joutanut hänen puheilleen, toinen ei katsonut häneen, ja edemmäs oli mahdoton mennä kipinäin tähden.

— Ei se polta, herra menee vaan, — huusi joku sepistä.

Henrik rohkasi mielensä ja eteni.

Kun hän jo lähestyi pahinta kohtaa, jossa kipinät hänen ilokseen vähenivät, vedettiin toisesta ahjosta samallainen valkosena hehkuva pallo, niin että — moukarin siihen käydessä Henrik joutui täydelliseen tulimereen ja antautui juoksemaan pakoon eteenpäin.

Häpeissään siitä, että hän oli näin kadottanut ryhtinsä, ja ymmärtämättä, miksi kohtalo oli tahtonut tehdä häntä naurunalaiseksi, Henrik lähestyi viimeistä seppää.

— Missä täällä on Gabriel ——? — kysyi hän sepältä.

— Jaha, kyllä minä tunnen sen, herran olisi pitänyt mennä toisesta ovesta, se on juuri masinahuoneen vieressä, varvikoneen luona.

Henrik aikoi kääntyä takaisin.

— Herra tulee sentään täältä, kyllä minä viisaan.

Seppä saattoi Henrikiä pienestä ovesta viilariverstaaseen ja käski menemään tämän läpi toiseen osastoon.

Täällä tuli Henrik tuhansien pyörien, hihnojen ja koneiden keskelle. Täältä sai alkunsa myöskin se vonkuva ääni, joka oli niin pitkälle kuulunut kaupungille.

Pelkästä kävelystä ja huomion kiinnityksestä Henrik oli ihan märäksi hikoontunut. Mutta hän lähestyi nyt kuumenevaa paikkaa, josta kuului säännöllinen suuren höyrykoneen käynti.

Lautaseinä eroitti höyrypannun ja koneen tehdasosastosta. Tämän seinän pienellä avonaisella ovella seisoi selin Henrikiin päin joku mies, nojaten ovipieleen ja jutellen sisäänpäin jonkun toisen, tuolla puolen istuvan miehen kanssa.

Henrik ei mennyt sinne asti sen tukahduttavan kuuman vuoksi, joka sieltä löyhkäsi, vaan kääntyi ympäri ja saavutti pajapojan, jolta kysyi asiaansa.

Poika meni lautaseinän ovella seisovan miehen luo, nykäsi sitä hihasta ja osoitti kädellään Henrikiä.

Mies katsahti pojasta ylös Henrikiin päin, hänen silmänsä suurenivat, kulmakarvat nousivat otsalle ja yhtäkkiä koko naama pyöristyi iloiseen hymyyn.

— Henrik! — sanoi mies, nostaen molemmat kätensä riemun merkiksi.

— Gabriel! — sanoi Henrik tunnettuaan hänet. Ja he kiirehtivät toistensa luo, kättä antamaan.

— No mitä? Täälläkö sinä nyt vaan —? — sanoi Henrik.

— Täällähän minä, — vastasi Gabriel. — Ja mi-mistä sinä?

— No pohjanmaalta…

— Po-pohjanmaalta? Johanneksen —?

— Johanneksen luota. Tulin kirjeesi johdosta.

— Jassoo, — niin, katsos — se on pitkä historia, minä näet ammuin yhtä konttoristia jalkaan — —

— Mitä sinä sanoit? Ammuit? — sanoi Henrik kauhuissaan.

— Ei se mitään sen vaarallisempaa, tuli pieni naarmu vaan pohkeeseen, ja hän ampui minua ensin.

— Mutta Gabriel, mitä sinä sanot?

— Ei, ei, et sinä sitä ymmärrä, minun piti niin tehdä, — mutta en minä olisi sittenkään ampunut, ellei hän olisi ampunut ensin.

— Mutta miksi hän ampui sinua?

— Hän luuli, että minä tahdon ampua häntä. Hän näetkös rupesi hävyttömästi kosimaan — niin, katsos sinähän et tiedäkään, että minä olen kihloissa.

— Olen vähän kuullut. Kenen kanssa?

— Se on yksi Ingrid Vestlund.

— Kuka se on? —

— On vaan.

— Kuka hänen isänsä on?

— Se on tullivahtimestari ja Ingridin äiti on kuollut. Kyllä minä näytän sen sinulle. Kuinka kauan viivyt?

— No kyllähän minä —, mutta selitä nyt vielä sitä ampumishistoriaa.

— Niin, näetkös, hän rupesi hävyttömästi kosimaan ja minä päätin kysyä häneltä noin että mitä hän oikein meinaa. — Ai, odotappas, — sanoi Gabriel ja meni nopeasti koneensa luo, joka oli alkanut rätistä. Hän laskeutui kyykkysilleen, tarkasteli jotakin, väänsi pyörää ensin yhtäänne päin, sitten toisaanne, kiroili itsekseen suuttuneesti, siirsi pyöräremmiä ja alkoi vasaralla kolistaa jotakin irti.

Henrik lähestyi konetta ja koetti ymmärtää sen tarkoitusta.

— Sinäkö tätä konetta hoidat? — kysyi Henrik.

— Minä.

— Mitä siinä tehdään?

— Se on varvi.

— Mitä se on.

— Siinä varvataan koneakseleita. Meneppäs vähän tieltä.

"Gabriel parka," — ajatteli Henrik, — "kyllä hän on tavalla tai toisella saatava pois tästä alennuksen tilasta."

— Ja se uhkasi sitten haastaa minut raastupaan, se pirun penikka, — sanoi Gabriel polviltaan, vasemmalla kädellään vääntäen kiinni ruuvimutteria ja oikealla pidellen kantaa. — Vaatii kolmesataa sovintorahoja.

— Minulla on rahat mukanani, — sanoi Henrik tuntien, että tällä hän juuri piti Gabrielia vallassaan.

— Mammaltako?

— Niin.

Gabrielin silmissä välkähti jotain kosteata.

— Kyllä minä sen tiesinkin, — sanoi hän. — Kiitoksia nyt sinulle Henrik paljon, mutta asia on järjestetty ja juuri tänä päivänä. Kaikki on hyvin. Mammalle jo kirjoitin, ettei tarvita.

— Vai niin, sepä hyvä, — sanoi Henrik, mutta oikeastaan hän ajatteli, että häneltä oli horjahtanut koko se holhoja-asema, jonka perustuksella hän juuri oli aikonut vaikuttaa. Nyt täytyi jotenkin muuten, nöyremmin, suuremmalla varovaisuudella ja valtioviisaudella panna vireille tuuma, jonka tarkoitus oli: vieläkin koettaa johtaa Gabriel sivistyneiden ihmisten elämän-urille.

Samassa alkoi tehtaan torvi huutaa, koneet pysähtyivät, kaikki yhtäkkiä hiljeni ja ennenkuin ehti katsoa ympärilleen oli verstas tyhjä ihmisistä.

— Mitäs se oli? — kysyi Henrik kummissaan.

— "Sapaas," — sanoi Gabriel pyyhkien rasvaisia käsiään.

— No nyt mennään, — sanoi hän ja ensi kerran Henrik kuuli selvään hänen tutun äänensä.

Gabriel heitti jakkunsa hartioilleen, otti tyhjän läkkikannun käteensä ja he menivät pitkin tehtaan pihaa suuren työmiesparven keskellä.

Kadulla alkoivat Gabrielin puukengät kalkattaa käytävän kiviä vastaan ja hänen kasvonsa olivat ihan nokiset, niinkuin kaikkien muidenkin seppäin.

Mutta kun he tulivat kauemmas kaupunkiin ja muut työmiehet vähitellen olivat hajonneet eri suunnille, huomasi Henrik, että ihmiset kääntyvät heitä katsomaan, oudostellen, että hieno herra ja nokinen seppä kulkevat rinnatusten.

Kulmassa Henrik pysähtyi.

— Tänneppäin, — sanoi Gabriel ja aikoi kääntyä ylämäkeen.

— Ei, katsoppas, minä olen asettunut Phoenixeen. Minulla on siellä huone.

— Voi, voi sinua, olisithan minunkin luona olla saanut, — sanoi Gabriel. — No minä tulen ainakin saattamaan.

— Ei, kyllä minäkin voin sinua saattamaan tulla, — sanoi Henrik kääntyen valmiiksi menemään Gabrielin kortteeriin päin. Hän ei tahtonut mielellään näyttäytyä Gabrielin seurassa keskellä kaupunkia ja erittäinkin Phoenixin portierille.

He päättivät niin, että huomenna, kun oli juhannus-aatto ja tehtaasta oli iltapäivästä saakka vapaus, Henrik tulee työn loppuessa jälleen konetehtaalle ja he menevät yhdessä Gabrielin kortteeriin, josta sitten menevät tullivahtimestari Vestlundin luona käymään ja Ingridin kanssa tutustumaan. Sieltä he menevät kaikki yhdessä juhannusaaton vietolle kaupungin puistoihin tai venheellä katsomaan tervakokkoja. Tämä kaikki oli Gabrielin mielestä suurenmoista ja hän oli ihan haltioissaan, kun he eräästä kulmasta erkanivat.

* * * * *

Henrik viipyi Turussa pyhien yli, tällä ajalla tarkkaan tutkien Gabrielin elämää, hänen tuttavapiirejään, ja rakkaushistoriaansa, niinkuin oli tullessa päättänyt.

Mitä rakkaushistoriaan tulee, niin Ingrid ei häntä lainkaan miellyttänyt.

Jo heti ensi näkemästä, kun he juhannusaattona tulivat tullivahtimestarin luo, tympäsi Henrikiä Ingridin ulkonainen käytöstapa, — tympäsi erittäinkin siitä syystä, että Ingrid suuresti muistutti sitä punatukkaista Hilmaa sieltä Henrikin vanhasta Helsingin kortteerista, joka Hilma oli ollut hänen pahimpia antipatiojansa. Sama aiheeton tulistuminen, sama epäjohdonmukaisuus, sama sanotun monikertainen toistaminen ja jonkun asian itsepäinen päähänsä saaminen, ilman mitään mahdollisuutta sitä sieltä poistaa. Sanalla sanoen: sama piikamaisuus. Mitä hyvänsä Henrik olisi sanonut, Ingrid otti sen tahalliseksi hyökkäykseksi häntä tai hänen piiriänsä vastaan ja asettui puolustusasemaan, luottamatta mihinkään leppeyteen, jolla Henrik koetti häntä kesyttää.

Ja niinkuin heidän ensimäinen teenjuontinsa oli muodostunut piinaavaksi salataisteluksi ulkonaisesti viattomilta näyttävien sanojen alla, niin jatkui tätä taistelua edelleen silloin kuin Henrik jälleen tuli puheihin hänen kanssaan.

Henrik olisi Gabrielin tähden tahtonut kyllä teeskennellä, että Ingrid miellyttää häntä, mutta Ingrid itse teki tämän aikeen tyhjäksi, ja Henrik joutui vastoin tahtoansa koviin kahakkoihin hänen kanssaan, jotka enemmän kuin kylläksi osoittivat mitä Henrik oikeastaan hänestä ajatteli.

Gabriel koetti sovittaa, milloin kääntäen kinastukset leikiksi, milloin taas ottaen muka osaa ja hakien puolueetonta näkökohtaa, ja kokien suostuttaa molemmat siihen.

Yhtä tyytymättömäksi jäi Henrik Gabrielin muihin tuttaviin, vaikka hänen oli tässä helppo peittää Gabrielilta vastenmielisyyden tunteita.

He kävivät sekä Vilénin että värkmestarin luona, koska Gabriel nimenomaan esitti ne tuttavikseen.

Viléni jäykistyi kokonaan, kun Gabriel tuli Henrikin kanssa heidän kellarikerrokseensa, joka sijaitsi eräälle hovioikeusneuvokselle kuuluvan puutalon kivijalassa. Vilénillä oli yksi pieni huone ja hyvin paljon lapsia, eivätkä he olleet tulleet huonettaan siivonneeksi juhannuksen varalle. Viléni itse sattui olemaan hyvin likainen, samoin hänen vaimonsa. Henrikille levitettiin karkea, verrattain puhdas lakana vuoteen yli, ja pyydettiin siihen istumaan, ettei likaantuisi. Hän koetti keskustella, mutta siitä ei tullut mitään, Viléni töllötti ihan juuri niinkuin se mies siellä raittiusravintolassa. Jokaiseen Henrikin lauseeseen hän huusi: joo, joo, — eikä mitään sen enempää. Ja oli vaiti, kun oli toista mieltä, antaen Henrikin parhaansa mukaan arvoitella, mitä hän ajatteli.

Värkmestarin luona taas oli sen puolesta ikävä, että tämä luuli keksineensä hyvin sopivan keskusteluaineen, kun rupesi puhumaan nykyisen elinkeinovapauden ala-arvoisuudesta verraten vanhaan ammatti-aikaan, ja jauhoi sitä ainetta herkeämättä.

— Eikö sinulla todellakaan ole mitään tuttavuuksia sivistyneiden joukossa, — sanoi Henrik, kun he kulkivat pois värkmestarin luota.

Gabriel joutui vähän hämilleen.

— Kyllähän minulla alussa olikin, mutta minä olen vähitellen jättänyt ne kaikki. Meillä on niin erilaista, ja — minähän olen tämmöinen —

— Olisit koettanut vaan pysyytyä sivistyneiden piireissä niin kauan kuin mahdollista. Katsos, ihminen rupee helposti menemään alaspäin, jos hän joutuu huonompiin seuroihin, — enhän minä tarkoita "huonompiin", mutta noin, — sinä ymmärrät.

— Niin, niin, kyllä minä ymmärrän, — sanoi Gabriel ja otti sydämmelleen harkitakseen, oliko hän todellakin mennyt alaspäin.

— "Olen tietysti," — ajatteli Gabriel. — "Alaspäinhän minä aina olen mennyt, ja Ingridille olen vannonut, etten koskaan edes pyri ylöspäin. Voi, voi, jospa sinä Henrik aavistaisit, — ajatteli hän edelleen, — kuinka minä tahtoisin, ettet sinä olisi täällä, ettet kulkisi minun vieressäni, ettet huolisi minusta. Olisit kaukana, ja minä rakastaisin sinua kaukaa niinkuin ennenkin. Mutta nyt sinä olet tullut tänne, ja sinä revit rikki minut, ihan tietämättäsi. Sillä ethän sinä tiedä, että minulla voi olla vaan sinä taikka Ingrid, jompikumpi, mutta molempia ei."

— Eihän Vilénissä tavallisesti noin likaista ole, mutta kuinka sattui juuri tällä kertaa, — koetti Gabriel puolustaa, vaikka ei hän siitä puolustuksestaan paljokaan apua luullut lähtevän. Sanoihan vaan.

— Hm, — pani Henrik.

Gabriel oli viime aikoina erityisesti kiintynyt Viléniin, ja syynä siihen oli se, että Viléni, kun Gabriel joutui ampumishistoriansa vuoksi pulaan, pani parastaan auttaaksensa Gabrielia. Hänen ainoa keinonsa oli uhata erota työstään, ellei tehtailija saa pakotetuksi konttoristia kohtuulliseen sovintoon, — mutta Viléni oli tehtaan paras seppä. Tehtailija ei tahtonut sekaantua asiaan. Silloin Vilén meni värkin luo sanomaan, että hän eroo. Ja olisi eronnut ja jäänyt työttömäksi suuren perheensä kanssa. Mutta värkki oli myöskin Gabrielin ystävä ja nyt ne yhtyivät Vilénin kanssa, vaikka tavallisessa työssä olivat kuin kissa ja koira keskenään. Värkki meni tehtailijan luo ja sanoi että sekä Vilén että hän eroovat molemmat, ellei tehtailija pakota konttoristia sopimaan. Silloin tehtailija sanoi konttoristille, että joko sopii taikka muuttaa muualle. He määräsivät 25 markkaa sovintorahoiksi, ja Viléni ja värkki tyytyivät siihen sekä menivät päivällistunnilla yhdessä Anniskeluyhtiön raittiusravintolaan limonaadia juomaan tukahduttavan kuuman ilman ja oman harvinaisen sopunsa johdosta. Mutta Gabriel juoksi kotiin mammalle kirjoittamaan, ettei tarvittu rahoja, ennättääkseen laskea kirjeen ajoissa laatikkoon.

— Etköhän sinä, Gabriel, tahtoisi päästä polyteknikoon, — sanoi Henrik, alotellen näin panna vireille ennakolta mietittyä tuumaa.

— Kuinka niin?

— Arvelen vaan, että sinulla nyt on käytännöllistä kokemusta kylläksi mekaanisella alalla, ja pitäisi ehkä täydentää teoreettisia tietoja.

— Kohtahan minä suoritan tutkinnon.

— Minkä tutkinnon?

— Ensimäisen koneenkäyttäjä-tutkinnon.

— Niin, mutta ethän sinä sillä tutkinnolla voi esimerkiksi insinöörinpaikkoja saada.

— En.

— Näätkös nyt. Mutta polyteknikumi valmistaa insinöörejä. Eikös se ole suuri erotus?

— Tunnen minä sen sepän, joka on kaartinmaneesin rautaisen välikaton rakentanut, eikä se ollut mikään insinööri vaan ihan tavallinen seppä, samallainen kuin minäkin, — tosin vanhempi.

— Mitäs erinomaista siinä välikatossa on?

— Et ole sitten nähnyt sitä. Siinä ei ole ainoatakaan pylvästä, joka sitä kannattaisi.

— Mutta sen on insinööri piirtänyt —

— Insinööri on laskenut kuinka paljon se tulee maksamaan —

— No mutta kuinka sinä noin sanot, Gabriel?

— Sanon niinkuin asia on: insinöörillä ei ole mitään tekemistä, mutta seppä rakensi ja ymmärsi sen asian ihan yhtä hyvin.

— Polyteknikumi on siis tarpeeton?

— Ei ainakaan niin tarpeellinen kuin luulet, — sanoi Gabriel.

He vaikenivat. Heille molemmille oli ihan odottamaton tämä kahakka, jossa he yhtäkkiä kiivastuivat.

Henrik huomasi siitä, että Gabriel vainusi hänen aikeitaan ja oli niitä vastaan.

— Minkähän tähden sinulle lukeminen on aina ollut niin vastenmielinen, Gabriel? — sanoi Henrik entisellä rauhallisella äänellä, niinkuin mitään kiivastumista ei olisi ollutkaan.

— Sehän on jo vanha asia, sanoi Gabriel kärsimättömästi; hän ei vielä ollut voittanut itseänsä.

— Oletko todella jostain suuttunut? — kysyi Henrik niinkuin ei olisi mitään ymmärtänyt.

— Sinä vaan pidät kaikkia työmiehiä nollana.

— Suo anteeksi, siinä erehdyt suuresti. Rehellinen työmies, olipa millä alalla tahansa, on minusta yhtä kunnioitettava.

— Kuitenkin tahdot välttämättä minua polyteknikoon.

— Sinua tahdon, siksi että olet veljeni.

Gabrielilla oli tähän jotain väittämistä, mutta hän ei mitenkään saanut selitetyksi mitä tarkoitti.

— Jos sinä tahdot minua polyteknikoon siksi että minä olen sinun veljesi, niin sittenhän sinä pidät lukenutta ihmistä parempana ja vaan siksi tahdotkin minua sinne.

— En minä nyt oikein ymmärrä mitä sinä tarkoitat, mutta sinua tahdon myöskin siksi, että sinä olisit voinut tulla lukutielle ja päästä eteenpäin, mutta silloin kuin olisit voinut, et viitsinyt, olit laiska. Ja nyt minä sanoin sinulle, ettei vieläkään ole liian myöhäistä ja minä ja Uuno kyllä voisimme toimittaa sinulle tilaisuuden päästä polyteknikoon.

— Minä olen ihan sama kuin ennenkin, en kärsi lukemista, konetutkinto piinaa minua niin, että olemme — että olen päättänyt, ainakin melkein päättänyt, että jään tänne enkä rupeekaan veturinkuljettajaksi, — sanoi Gabriel yhä kiivaasti. — Niin, sinähän et tiedäkään, että me, että minä aijon veturinkuljettajaksi, — lisäsi hän leppeällä äänellä.

— Kyllä, kyllä, mutta siitä lukemisesta vielä. Ei sinulla ole mikään huono pää, ei ensinkään. Mamma kertoi, että papalle kaikki opettajat sanoivat, ettei päässä mitään vikaa ollut. Sinä vaan olit kouluaikana hirveän laiska. Mutta nyt kun olet oppinut työtä tekemään, nythän sinä voisit jälleen lukuakin koettaa.

— Siihen et sinä minua saa. Asia on sitäpaitsi jo päätetty.

— Päätetty?

Henrik siinä silmänräpäyksessä käsitti, mitä se merkitsi. Hän oli jo heti Ingridin seuraan tultuansa huomannut, että tämä se oli, joka määräsi Gabrielin aikeet ja asiat, ja erittäinkin hän pani merkille Ingridin itsepäisen vastarinnan kaikkeen, mikä vähänkin herrassäätyä koski. "Se oli siis Ingrid, joka kannatti Gabrielin huonoa puolta", — ajatteli Henrik, ja jo entisen valmiin vastenmielisyyden lisäksi hänessä nyt kiehahti selvä viha Ingridiä kohtaan.

— Missä merkityksessä päätetty? — toisti Henrik. — Etkö sinä ole vapaa ihminen?

— O-olen. Mutta me olemme tulleet siihen päätökseen, että minun täytyy tulla veturinkuljettajaksi, paitsi että jos tutkinto menee huonosti, silloin jään tänne konepajaan.

— Mikään ei voi olla päätetty niinkauan kuin et vielä ole vihitty. Ei, kuuleppas Gabriel, — sanoi Henrik, pysähtyi ja otti kiinni Gabrielin rintanapista. — Vastaa minulle äskeiseen kysymykseen: mistä syystä lukeminen on sinulle niin vastenmielinen, että ennen voit 12 tuntia seista kuumassa tehtaassa, kuin olla joku 6 tuntia lukutyössä?

Gabriel ei ennen ollut erityisesti tätä kysymystä ajatellut, mutta Henrikin tähden hän nyt pinnisti voimansa ja koetti ajatella. Hän alkoi kulkea silmät rypyssä miettien. Henrik antoi tahallaan hänelle aikaa eikä kiiruhtanut vastausta.

— Siitä syystä, — alotti Gabriel vihdoin pontevasti, mutta keskeytti yhtäkkiä ja sanoi: — Ei, odotas. — Ja taas jatkoi miettimistä. Henrik odotti maltillisesti.

Mikä teki Gabrielille vaikeaksi selittää, oli se, että osaksi se oli Ingridin tahto, että hän oli lopullisesti jättänyt luvut, osaksi taas hän todella omasta puolestaan tunsi, että lukeminen kouluaikana ja vielä nytkin, kun oli kysymys konetutkinnosta, oli hänellä voittamattoman vastenmielinen. Hän olisi nyt voinut näin sanoakin, että kaikki luku oli hänelle vastenmielinen. Mutta se ei olisi ollut totta, sillä kun hän jotain itse tahtoi tietää, luki hän kylläkin mielellään. Äskenkin hän esimerkiksi oli algebraata tarvinnut omissa asioissaan; hän oli lainannut kirjan ja lukenut sen kannesta kanteen ja oppinut yhtäkkiä kaikki tärkeimmät asiat. Se oli häntä vielä jälkeenkin päin niin kiinnittänyt, ettei hän pitkiin aikoihin voinut iltasin panna maata, ellei katsonut kirjaan ja jotain uutta siitä oppinut. Selville oli siis saatava: milloin luku oli hänelle vastenmielinen ja milloin ei. Ja sitä Gabriel nyt miettikin. "Silloin luku ei ole vastenmielinen, kun minä itse tahdon tietää jotakin", — ajatteli hän. — "Siis se on vastenmielinen, silloin kuin minä en tahdo tietää ja kuitenkin pitää lukea. Juuri niin. Mutta se ei ole vielä riittävää, sillä luku ei ole ainoastaan vastenmielinen, vaan se inhoittaa minua. Ihan niinkuin silloin kuin Vilén taotti minulla turhan päiten kylmää rautaa. Minun pitää lukea muka tullakseni joksikin, eikä siksi että tahdon tietää. Se se on, jota minä en kärsi." Nyt oli Gabrielille itselleen asia selvänä.

— Minkä tähden välttämättä pitää tulla joksikin. Minä en kärsi tuota: -ksi, -ksi, — sanoi hän.

Henrik ymmärsi hyvin, mitä hän tarkoitti.

— Mutta jos sinä olet konetehtaassa ja varvailet akseleita, — sanoi Henrik, — niin teethän sinä sitäkin vaan tullaksesi vihdoin joksikin, — tullaksesi veturinkuljettajaksi. Siis myöskin -ksi.

— Siinäpä se juuri onkin, — sanoi Gabriel. — Nyt itse sanoit semmoista, joka selittää asian. Johan sanoin sinulle, etten voi edes koneasioita lukea, jos sitä varten että veturinkuljettajaksi. Mutta akseleita mielelläni varvailen ja teen kaikellaista muuta mitä täytyy tehdä, mutta en siksi että veturinkuljettajaksi, vaan siksi, että laitan akseleita; ymmärrätkö? Ja minä olenkin jo Ingridin kanssa puhunut, että ehkä jäänkin tehtaaseen.

— Siis sinä et tahtoisi olla veturinkuljettajana?

— Sama se minulle on olenko lämmittäjä vai veturinkuljettaja. Lämmittäjänä on vapaampi. Mutta Ingridin tähden olen sentään luvannut koettaa. Ymmärrätkö? Mutta minä itse tahtoisin tehdä vaan sitä mitä minä tahdon tehdä.

— Siinäpä sinä näet, heti kun menet naimisiin, saat luvan tehdä hiukan toisin kuin tahtoisit.

— Etkös sinä sitten koskaan aijo mennä naimisiin?

— Mi-minäkö? — änkytti Henrik. — Ehkä. Luultavastikin.

— No?

Tämä Gabrielin kysymys saattoi hänet niin hämille, että hän punehtui korvia myöten, eikä todella tiennyt mitä sanoa. Hieno hiki nousi hänen otsallensa ja poskien alle. Hyvä oli, että he kävelivät ja Gabriel katsoi eteensä eikä häneen.

— Minä aijon mennä naimisiin, mutta semmoisen kanssa, joka ihan ymmärtää minua ja tahtoo mitä minä tahdon.

Nämät sanat olivat Henrikille kuolleita sanoja, joita hän käytti joistakin entisistä jo hyljätyistä ajatuksista ja paremman sanottavan puutteesta.

Gabriel taas otti ne ensin kovin sydämmelleen. Ne tuntuivat hänestä väitteeltä, että hän, Gabriel, menee naimisiin semmoisen kanssa, joka ei häntä ymmärrä eikä tahdo mitä hän tahtoo. Ensin hänestä näytti, että niin se onkin, ja hän ja Ingrid työntäytyivät yhtäkkiä erille toisistaan. Mutta heti hän kuitenkin huomasi, ettei asia ollut niin, ja rauhoittui, jopa rupesi myhäilemään. Hän tunsi sydämessään yhtä hyvin kuin päivän näki silmillään, miksi Ingrid tahtoi häntä juuri veturinkuljettajaksi: Juuri siksi, että Ingrid oli pannut merkille, millä nautinnolla Gabriel silloin piteli tenderibromsista ja kallistui ulos veturista, kun juna vieri asemahalliin. Mutta eiväthän he voineet elää ilman tuloja, jos kerran menivät naimisiin.

— Miksikäs sinä sitten aijot? — kysyi Gabriel.

Tämä kysymys heitti lopullisesti Henrikin alas siitä ylemmyydestä, johon hän oli Gabrielin suhteen asettunut. Yhtäkkiä häntä hävetti että hän oli semmoisessa suhteessa ollutkaan. Yhtäkkiä tuntui, että sen sijaan kuin isällisesti neuvoa hänen olisi parempi itkeä Gabrielin edessä julki koko ääretön kehnoutensa ja päinvastoin pyytää neuvoa. Gabriel oli mies, joka tiesi mitä tahtoi, mutta hän, Henrik, — viisi vuotta hän oli turhaan kuluttanut yliopistossa, löytämättä "alaansa", ja kuudennella saanut villin aatteen — mennä naimisiin!

Henrikin tuli vallan omien ajatustensa vuoksi niin tukala olla, ettei hän voinut olla kenenkään seurassa. He tulivat juuri sopivaan kulmapaikkaan, josta edempänä puuttui rakennuksia ja alkoi plankkuaita. Henrik pysähtyi ja antaen kättä Gabrielille sanoi:

— Anna nyt anteeksi, Gabriel, etten minä tule sinun luoksesi —

— Noh, mitäs siitä, ymmärränhän minä, että sinun on mukavampi hotellissa.

Mutta Henrik ei eronnut nyt sentähden, että hänen oli mukavampi hotellissa, vaan sen vuoksi, että hänen välttämättä täytyi olla yksin.

— Huomenna minä odotan sinua tehtaan portilla ja tulen sinun luoksesi. Niinkö? — sanoi Henrik.

— Hyvä vaan, tehdään niin, — sanoi Gabriel. Ja he erosivat.

"Mitäs mieltä minä siis olen Gabrielin suhteen?" — ajatteli Henrik. "Mitä varten minä olen tullut tänne? Kuinka minä voin olla niin varma siitä, että Ingrid on sopimaton Gabrielille? Ja että Gabriel menee hunningolle, ellen minä häntä pelasta? Joko uskoa Gabrielin asiat kohtalolle, pitää Ingridiä kaikkien muiden ihmisten veroisena, etsiä hänestä hyviä puolia, — tai tarmokkaasti ryhtyä toimeen, niinkuin olin alkanutkin ja niinkuin Uuno varmaan olisi tehnyt. Hän ei olisi lähtenyt kaupungista ennenkuin Gabriel olisi suostunut polyteknikumiin tai muuhun sellaiseen. E-ei! Mutta minulta äsken ihankuin kaikki aseet kirposivat käsistäni."

"Minä olen taas hukannut itseni ja iloni. Kuinka se nyt taas olikaan?"

Mutta ajatukset eivät hänen käydessään totelleet häntä.

Alakuloisena hän palasi hotellihuoneeseensa.

Ja se tunto, että hän on jotakin loukannut, — se sama tunto, joka hänellä oli äskettäin tässä samassa huoneessa raskaan päivällisunen jälkeen ja jota hän oli luullut vaan tavalliseksi painajaiseksi, tuli nyt uudestaan hänen ollessa ihan valveilla. Eikä voinut olla mitään epäilystä, että ne olivat hänen omia esiinpyrkiviä ajatuksiaan, ja että niitä ei enää sopinut välttää.

Huoneessa oli ikkunat auki. Laskeva aurinko paistoi suoraan sisälle ja taas kuului tuo kaukainen soitanto jostakin puistosta. "Merkillistä kun ihmiselämässä samat hetket voivat uudistua!" ajatteli Henrik. Tuntien että hän voisi jälleen ruveta nojalleen ikkunaa vasten ja katsomaan ulos, hän meni ja sulki ikkunat, ollakseen uskollisempi omalle itselleen kuin silloin, veti vielä tummat uutimet eteen, niin että huoneeseen tuli jotenkin hämärä. Hän heittäytyi istumaan pehmeälle sohvalle, venytti käsiään, ja haukotteli; huomasi että häntä janottaa, meni ja joi ja tuli samaan paikkaan jälleen istumaan. Sitten tuntui, että toinen saapas vähän puristaa; hän veti molemmat jalasta ja heitti pois, sekä riisui samalla myöskin takin, ja istui uudestaan.

"No tulkaa nyt sitten", — ajatteli hän omista ajatuksistaan ja piteli käsiään silmiensä edessä.

Ensin oli vaan pimeä ja jonkinlaista kaksi rinkiä kulki vasemmalta oikealle. Henrik seurasi niitä, mutta hänen huomionsa kiintyi hyvin kirkkaaseen vihertävään ristintapaiseen kuvioon, joka seisoi paikallaan pimeässä. Hän tuijotti siihen. Silloin sen väri muuttui muuttumistaan, tummeni punaiseksi ja siitä rupesi kellertämään, kirkastui jälleen ja aukeni niin omituiseen, ihanaan, uuteen valoväriin, ettei Henrikillä ollut ikinä ollut semmoisesta väristä aavistusta. Hän katsoi suljettujen silmäinsä pimeään, ja ihmetteli.

"Mitäpä jos taivaassa, meidän herättyämme, saamme kokea juuri näin jotakin ihan, ihan uutta", — ajatteli Henrik. — "Johannes sanoi, ettemme voi taivaasta mitään tietää, ja että meillä on ihan kylläksi näkemistä ja ajattelemista tämän maan asioita. Hän sanoi, että jumalaa voi vaan tuntea eikä ajatella. Ei, hän sanoi, että sitä voi kuulla, — varmaankin juuri näin omain silmäin pimeydessä —."

Henrik avasi yhtäkkiä silmänsä, käännähti, katsahti sivuilleen ja vihelsi keskipaikan eräästä laulunpätkästä.

"No, ettehän te tulleetkaan", — ajatteli hän taas omista ajatuksistaan ottamatta lukuun edellistä, joka oli tapahtunut jossakin vielä syvemmällä tavallisia ajatuksia.

"Missähän se on se minun keltanen ristini", — ajatteli hän ja pani silmänsä taas kiinni. Siinä ei ollut enää kuin heikko sininen viiru, joka toisinaan näkyi, toisinaan hälveni. Hän avasi silmänsä ja aikoi nousta avaamaan myöskin uutimia, mutta häntä raukasi tänpäiväiset pitkät kävelyt. Olisi voinut mennä maatakin, mutta oli vähän liian varhaista. Hän nosti jalkansa sohvalle ja asettui mukavammin, puoleksi makuulle. Ajatukset tulivat ja menivät. Hän muisti jostakin syystä sen issikan, joka oli hänen vanhassa kortteerissaan seinän takana asunut, muisti lukunsa, sitten: kuinka hän kerran haki valkoista kaulahuivia ja jäi tanssihuveista pois, kun ei sitä löytänyt. "Olisinhan minä voinut mennä ostamaan, minä hölmö, mutta minä en tullut sille päällekään. Minä kuvailin, että se oli ihan ratkaiseva este. Olikohan se minun luontoni syy, vai oliko se kohtalo?"

"Johannes sanoo, että paitsi kuulla Jumalaa, voi myöskin nähdä Jumalaa, se on: nähdä kuinka kohtalo johtaa kaikkia tapauksia. Johanneksen mukaan minun pitäisi pysyä yhä edelleen hiljaa paikallani, ja antaa asiain muodostaa minua miksi tahtovat. Johanneksen mukaan jumala ei yhtään moiti minua siitä, etten minä ole löytänyt alaani. Päinvastoin minun pitäisi vieläkin vaan pysyä hakevalla kannalla, eikä turvautua edes tähtitieteeseen, sillä olihan sekin oikeastaan keksittyä. Johanneksen mukaan minulla ei ole mitään omaa tulevaisuutta, vaan kaikki on annettava kohtalon käsiin: siis myöskin tuo rakastuminen. Pitäisi jättää kaikki ajatuksetkin sinnepäin. Ehkä se tulee itsestään; ehkä ei. Nyt heti pitäisi jättää. Tästä hetkestä riippuu kaikki. Kaikki riippuu siitä jätänkö nyt vai en —"

"Mutta minun iloni, minne se sitten joutuu?"

Henrikin nousi tuskallinen hiki otsalle.

Sohvan yläpuolella seinässä oli valkonen sähkönappi ja hänen ajatuksensa, paeten vaikeaa ratkaisua, kiintyivät siihen.

"Tuohon jos painan, tulee kyyppari ja kysyy mitä tahdon, ja minä pyydän sanomalehtiä. Painanko siis vai enkö paina? Kuinka hullunkurista! Riippuuko nyt kaikki todellakin siitä että minä painan tai en paina?"

"Joutavia! Voinhan minä lukea vähän sanomalehtiä välillä. Tietysti voin."

Henrik painoi valkoista nappulaa ja kuuli kaukaa seinien ja käytävien takaa vastaavan kellonkilinän. Hän nousi sohvalta, huokasi keventyen, ja työnsi uutimet ikkunan edestä. — Aurinko oli juuri laskennut. Hän avasi molemmat puoliskot ja ulkoa lehahti tuore illan-ilma ja rattaat rämisivät kadulta.

Kyyppari tuli sisälle.

— Tuokaa minulle sanomalehtiä — Nya Pressen, Åbo Tidning.

— Jaha — sanoi kyyppari ruotsalaisella murteella ja meni.

"Kun en minä kerran ymmärrä, mitä väärää siinä olisi, että minäkin rakastun, kuten kaikki muut ihmiset!"

Kyyppari koputti, tuli sanomalehdet kädessä, asetti ne pöydälle, kumarsi ja läksi.

Henrik otti turkulaisen lehden ja meni ikkunan ääreen lukemaan. Mutta hän ei vielä ehtinyt taittaa lehteä sopivaan muotoon kuin hänen silmänsä ensi sivulla sattuivat tutun lääkärin nimeen, ja hän luki ilmoituksen, että lääkäri C—— on jälleen saapunut kaupunkiin ja ottaa sairaita vastaan.

"Sepä mainiota!" — ajatteli Henrik. — "Jospa minä nyt paikalla lähdenkin hänen asuntoonsa, ehkä tapaan hänet. Kello on vasta vähän yli 9".

Sen enempää hän ei vitkastellut. Ahtaanlaiset saappaat olivat tuossa tuokiossa jälleen jalassa, kaikki napit kiinni ja takki yllä. Hotellin rappusia alas mennessään hän oikein tahallaan koetti kuinka pian hänen jalkansa taisivat siirtyä portaalta portaalle. Alhaalla vestibyylissä kaikille vieraille ystävällinen portieri, huomattuaan Henrikin tyytyväiset kasvot, avasi ovet ja päästi myhäillen hänet ohitsensa.

— Skön afton! — ei hän voinut olla sanomatta.

— Härlig, — vastasi Henrik pysähtymättä ja meni vihellellen ja rintaansa pullistellen kaupungille.

Kaikesta siitä mitä hän äsken oli ajatellut, ei ollut jäljellä muuta kuin tämmöinen tunne: äsken istuin itsekseni ja ikävöin, nyt elän jälleen.

Henrik oli juuri avannut sen kaksinkertaisen kivimuurin alaoven ja tullut hengästyneenä kiviportaille, kun yläkerrasta kuului kovaäänistä puhetta. Sanoja tosin ei voinut erottaa tavattoman kaikumisen vuoksi, mutta Henrik kuitenkin heti tunsi sen ystävänsä ääneksi. Tohtori puhui ovelta sisään palvelijallensa, jonka ääni kuului yhtaikaa. Sitten kuului kuinka ovi naksahti kahdesti lukkoon ja askeleet tulivat nopeasti rappusia alas.

— Mitä minä näen? Henrik! — huusi iloisesti keskikokoinen herra pysähtyen kummastuksesta ylemmäksi Henrikiä ja levittäen hansikoidut kätensä. Hänellä oli vaalea ranskalainen suippoparta, silinterihattu päässä, vaalea kesäpalttoo auki ja toisessa kädessä kävelykeppi.

— Mistä, kuinka, miksi, minne? — sanoi hän iloisesti.

— No, muuten vaan, minulla on täällä sukulaisia.

Sinä olet menossa kävelemään?

— Ei, ei, tule ylös vaan Henrik! Sepä odottamatonta! Kyllä tulit kreivin aikaan. Minä juuri mietiskelin kenen saisin käsiini.

Hän veti Henrikiä vastustamattomasti ylös, soitti, ilmaisi yhä hämmästystään, ja kädellään työnsi Henrikiä takaa, kun tämä siekaili ovessa.

— Käy sisään, käy sisään vaan!

Sievä palvelustyttö auttoi Henrikiltä palttoon naulaan, ja he menivät saliin ja sieltä keltaväriseen vastaanottohuoneeseen.

— He-hei vaan, — sanoi Henrik kehuvasti, — kylläpä sinä oletkin asettunut komeasti. — Ja hän katseli ihmettelevällä uteliaisuudella ystävänsä työhuonetta. Ikkunan luona pienillä mustilla pöydillä oli kaikellaisia lasipurkkeja ja lääkärin tarvekaluja, samoin lasisessa kaapissa, sinisamettisilla aluksilla. Paitsi tavallista turkkilaista sohvaa ja matalia tuolia ilman selustimia, oli huoneessa vielä kaikellaisia sairaan-istumia ja suuri sairassohva.

— Katsos, katsos vaan! — pani Henrik.

— Mitä niin? — kysyi tohtori tyytyväisyyden hymy huulilla, sillä hän vallan hyvin tiesi toisen ihailevan näitä hänen laitoksiaan.

— Täällä sinä vaan Turussa? — sanoi Henrik katsellen kuviteltuja seiniä, omituisia naisten valokuvia, joilla oli kellä vaan jokin harso yllä, kellä tukka hajalla, kellä jalat vedessä, — yksi liehui ilmassa pienten kiharatukkaisten enkelien kanssa, toinen oli menossa uimaan, kolmas muuten loikoili ilman vaatteita joutsenien parissa.

— Turkulainenhan minä oikeastaan olenkin. Mutta jo minä olen tähän pesään kyllästynyt.

— No?

— Muutan Helsinkiin.

Tohtori oli jo istunut, mutta nousi jälleen ylös, tuli Henrikin luo ja, puistaen häntä olasta, sanoi:

— Minä olen kihloissa, mies. Hurraa!

— Hurraa, hurraa! — sanoi Henrik, mutta ajatteli itsekseen: "noin ne kaikki menevät kihloihin, eikä se tälle ainakaan ole mikään kärsimyksen tie". — Ja he huusivat yhtaikaa:

— Hurraa! — ja ottivat toisiaan hartioista.

— Ei, ei se käy tämä nuoren miehen elämä enää, naimisiin sitä pitää mennä, — sanoi tohtori istuen nojatuoliin.

— Niinkö arvelet, heh, — sanoi Henrik.

— Minä saan ehkä paikan kirurgissa. Täällä Turussa minä olen liian tuttu ihmisille — niin ja syyskuussa menen naimisiin. Minulla on jo kortteeri Helsingissä. Häiden jälkeen matkustamme kuukaudeksi Italiaan.

— Mutta kenen kanssa, kenen kanssa?

Tohtori nimitti morsiamensa ja näytti valokuvan.

— Henrik vähän ihmetteli, että juuri semmoiseen voi rakastua. Neiti oli kyllä kaunis, tai ainakin hyvin maukkaasti puettu, mutta hänellä oli Henrikin mielestä aivan liian paksut huulet.

— Juu, juu, — sanoi Henrik katsellen valokuvaa.

— Mitäs sanot?

— No mitäs muuta kuin onnea vaan! Milloin sinä häneen tutustuit?

— Oikein hävettää vastata, — ainoastaan pari kuukautta sitten.

— Sinä rakastuit paikalla?

— Ihan paikalla näin että siinä se on minun.

— Mitäs kummaa siinä on! Voihan rakastua valokuvastakin, sanotaan, — sanoi Henrik katsellen kysyvästi ja jännityksellä ystäväänsä. Mutta kun tämä ei vastannut, hän kysyi:

— Etkö ollut ennen ajatellut naimisiin-menoa?

— Katsos, se on minulle aivan välttämätöntä, — sanoi tohtori, vaipuen hetkeksi mietteihinsä.

Henrik katsahti tohtoriin ja ymmärsi, että se oli tälle välttämätöntä siveellisistä syistä. Henrikillä ei ollut tämmöisiä syitä. Hän huokasi, ja jatkaakseen keskustelua sanoi:

— Ja kaikki on päätetty?

— Katso! — sanoi tohtori vastaukseksi ja näytti paksua kultasormusta. — Häät vietetään Heinolassa. Tiedätkö, se on pikkuinen nätti kaupunki lahtien, salmien ja lehtojen keskellä. Lähdemme sieltä laivalla, sitten junalla Hankoniemeen ja siellä Lyybekkiin. — Mutta hauskimmaksi ajattelen sentään tuloa uuteen kotiimme Helsinkiin. Tiedätkö ne on kerrassa erinomaiset huoneet, korkeat, hyvin maukkaasti maalatut. Ne tulevat sisustettaviksi Iiriksen johdolla. Niin — sivumennen sanoen: mehän tulemme kumpikin kaksi kertaa rikkaammiksi, kun yhdymme.

— Vai niin, hänkin on varakas.

— Tuoda vaimo omaan kotiin ja ruveta asumaan, se mahtaa olla taivaallista.

— Sen nyt arvaakin, — sanoi Henrik.

Tohtori kääntyi nyt Henrikiin päin, löi kämmenillään polviinsa ja sanoi, niinkuin uutta puheainetta alottaessa:

— No, entä sinä, Henrik?

— Minäkö? Minä olen ajatellut antautua lakitieteen alalle.

Henrik keksi tämän asian juuri nyt ja ihmetteli, ettei hänelle ilmestynyt mitään vastaväitteitä tämmöistä aijetta vastaan, jos se olisi ollut tosi.

— No mikä sinut juristiksi on saattanut, — sanoi tohtori; — sinä olit ennen semmoinen filosoofi ja luonnontieteilijä.

— Ei filosofia elätä.

— Ei, se nyt on varma, — sanoi tohtori yhtyen leikkiin, mutta samalla pitkään katsellen Henrikiä. — Vai juristiksi, vai juristiksi. Hm, hm. — Tohtori etsi mitä hän voisi sanoa muuta kuin mitä ajatteli. — Niin, olenhan minäkin yhden termiinan juristina ollut, — sanoi hän. — Meidän vanha professorimme sanoi aina: juridiikka se ei ole mitään muuta kuin "läran om mitt och ditt". — Hm, vai niin, vai niin. — Vaikka kyllähän se niin on, että kun kerran muuten on kypsynyt, niin antautuipa mille alalle tahansa, se menee puolta lyhyemmässä ajassa.

— Tietysti, — sanoi Henrik. — Grölssi, esimerkiksi! Hän suoritti oikeustutkinnon puolessatoista vuodessa, ja sitä ennen hän ei ollut juriidista kirjaakaan avaissut. Eikä kuulu menevän sitäkään, jos oikein lujalle pannaan.

— Apropos: hän on naimisissa, — sanoi tohtori.

— Grölssi?! — huusi Henrik.

— Niin-niin. Mitäs kummaa siinä on.

— No en olisi ikinä uskonut. Grölssi naimisissa! — ihmetteli Henrik, suu mehellä.

— Ja hänellä on ainakin kuudentuhannen tulot. Kuuluu makselleen jo velkojansakin.

— Niin se maailma menee ylösalasin.

— Kuuleppas, Henrik, sinä et varmaankaan ole vielä syönyt. Me menemme ulos kaupungille, kun on näin kaunis ilma. Mutta muista, sinä et lakkaa olemasta vieraani.

He nousivat ja menivät etehiseen.

Kun Henrik heitti palttoota hartioillensa, huomasi tohtori sen taskussa kirjan, veti sen ulos ja katseli kansilehteä.

— Jaha, tuo. Minä olen sen lukenut. Mainio novelli.

— Pidätkö?

— Juuri ihan niinkuin se onkin: me ihmiset olemme todellakin hulluja, laitamme itse lakeja itsellemme ja kuvailemme olevamme niiden sitomia. Mutta kas rakkauttapa et vaan sitonutkaan!

— Kuinka tarkoitat, mitä niin lakeja?

— No esimerkiksi: ei sinun pidä rakastuman veljesi vaimoon. Mutta rakkaus tulee, eikä kysy onko se veljesi vaimo vai ei.

— Ja sinä ajattelet, että vaikka se on — että se ei ole mitään pahaa, — että vaikka se on veljen vaimo —

— Ajattelen, että rakastumisen faktumi on ylin laki, — sanoi tohtori pannessaan ovea ulkopuolelta lukkoon.

— Sinä et siis luule, että sitä voi voittaa?

— Ei ikipäivinä. Se tahtoo sanoa: kyllä voi, mutta se ei ole ihmisen tehtävä. Se kostaa itsensä: ihminen kadottaa terveytensä. Ja useimmissa tapauksissa se on sitäpaitsi ihan mahdotontakin.

Kun he tulivat ulos kadulle, jatkoi tohtori puhettaan edelleen:

— Minulla on tämmöinen teoria: kaikki mikä vaikuttaa haitallisesti ihmisen terveyteen, se on pahaa; kaikki mikä vaikuttaa siihen edullisesti, se on hyvää,

Henrik ei ollut ennen koskaan asiata tältä kannalta ajatellut. Ja se tuntui hänestä hyvin selvältä ja yksinkertaiselta. Myös tuli hänen eteensä taas hakeva, rasittuneen näköinen Johannes. "Ehkä Johannes ei olisi semmoinen, jos hän toisella lailla ajattelisi avioliitostaan; — ottaisi sen reippaammalta, kevyemmältä kannalta", — ajatteli Henrik.

— Kuihtuva ihminen, — puhui tohtori, — siinä on aina jotakin väärää pohjalla, siitä saa olla varma.

Ja hän innostui omaan teoriaansa yhä enemmän.

— Luonto se on meidän kaikkien äitimme, — sanoi hän. — Se antaa meille rakkauden, ja sitä vastaan älä mene sotimaan. Kaikki lakisi ja laitoksesi ja yleiset mielipiteet alistukoot sen alaisiksi.

"Kuinka ihan päinvastoin tämä on kaikkeen siihen, mitä Johannes puhui", — ajatteli Henrik iloiten itsekseen, että hän oli löytänyt tämmöisen tieteellisen tukeen omille väitteilleen Johannesta vastaan.

He menivät Samppalinnaan kävelemään. Söivät ja joivat ravintolassa ja kuuntelivat musiikkia. Talrikit kilisivät edestakasin liehuvien kyypparein käsissä, maukas biffin haju sekaantui musiikin ääniin, ja kaikki tuntui Henrikistä niin perin keveältä, selvältä, iloiselta ja toivehikkaalta.

Merkillistä oli myöskin, ettei häntä ollenkaan mitkään ajatukset vaivanneet, kun hän myöhään yöllä palasi hotelliin ja laittautui alkoviin vuoteellensa. Ei ollut vähintäkään kysymystä siitä, että hän nyt yksinäisyydessä olisi muka vajonnut toisellaisiin ajatuksiin. Hän ajatteli edelleen ihan niinkuin oli ajatellut Samppalinnassa, ja iloitsi suuresti.

Seuraavan päivän aamulla hän oli yhtä hyvällä tuulella, ja vaikka hän koetteeksi tahallaan rupesi ajattelemaan entiseen ankaraan suuntaan, ei ajatukset menneet sinnepäin.

Ja Henrik kohotti päänsä ja ajatteli näin: "Jos niin, niin minä nyt jo hankin itselleni juriidista lukemista sinne Viipuriin."

Hyppäsi istuiltaan, rupesi kävelemään ja ääneensä hyräilemään, — ja sama Johanneksen luota tuotu ilo oli täydellisesti palannut, vieläpä saanut ikäänkuin perustan ja pohjan. Hän vietti koko tämänkin päivän lääkäriystävänsä seurassa, ja hyvästiä sanoessa he ottivat toisiltaan lupauksen, että Helsingissä rupeavat usein käymään toistensa luona.

Illan suussa Henrik meni konetehtaalle Gabrielia tapaamaan. Hän oli päättänyt puhua viimeisen kerran suoraan tämän kanssa hänen asioistaan. Ja nyt sen viimeistään pitikin tapahtua, sillä huomis-aamuna oli Henrikin määrä lähteä Turusta.

Hän tapasi Gabrielin tulemasta jo hyvän matkaa tehtaalta poispäin. Gabrielilla oli tällä kertaa tavalliset nahkakengät jalassa, ja nappiin pantu takki työpaidan päällä. Kasvonsa hän oli nähtävästi tehtaasta lähtiessä pessyt, sillä tukan reuna oli korvan luota märkänä; siihen paikkaan oli jäänyt vähän nokea. Mitään kannua ei hänellä myöskään ollut nyt mukana. Gabriel tuli vastaan suu toiselle puolelle vinossa, niinkuin hänellä aina oli nauraessaan ja vähän hämillä ollessaan. Henrik selitti sen syyksi nyt tuon hänen peseytymisensä, joka oli ilmeisesti tapahtunut Henrikin vuoksi, ja hän rupesi sentähden pilalla tarkastamaan Gabrielin päätä ja nosti ylemmäs hänen lakkiansa.

— Tuohon on vielä jäänyt, — sanoi hän näyttäen nokea korvan luona.

Gabriel rupesi nauramaan ja ilmaisi sillä, että hän todellakin oli ollut loukkaantunut Henrikiin ja siitä syystä peseytynyt. He tällä ikäänkuin sopivat, ja rupesivat juttelemaan keskenään entistä avonaisemmin ja tuttavallisemmin.

He juttelivat Johanneksesta ja Henrik kertoi Johanneksen saarnasta, koettaen tehdä selkoa noista kahdesta eri tiestä, täydellisyyden ja kärsimyksen, ja siitä, kuinka Johanneksen mielestä kaikki riippuu kohtalosta.

Sitten sanoi Henrik:

— Miten sinä, Gabriel, oikein jumalaa ajattelet?

— En minä mitään jumalaa usko, vaan kaikki riippuu minusta itsestäni, — vastasi Gabriel, ja Henrik ihmetteli, että hänellä oli vastaus näin kohta valmiina.

Henrik tuli hyvin uteliaaksi.

— Etkö yhtään mihinkään, et mihinkään, — kysyi hän.

— En.

— Mutta kuinka sinä sanot, että kaikki riippuu sinusta itsestäsi?

— Niin juuri, sillä minähän itse ajattelen jumalaakin, ja jos tahdon, voin olla hyvä, ja jos tahdon, voin olla paha, ja voin tappaakin itseni.

— Etkä kuitenkaan tapa. Luulet voivasi, etkä sittenkään voi.

— Usko minua, kyllä voin, mutta en tahdo.

— Mikset tahdo?

— Siksi, että on tullut semmoisia asioita. —

— Sepä se.

— Ei yhtään "sepä se", vaan siksi, että toiset tarvitsevat minua. Vaan siksi.

Henrikin teki mieli kysyä, "ketkä toiset", mutta se tuntui sopimattomalta. Henrik kääntyi takasin yleisemmälle kannalle:

— Sinä sanot: kaikki riippuu sinusta, ja kuitenkin sinä olet vaan pieni atoomi maailman kaikkisuudessa. Huomaa, että ei edes meidän maapallomme ole kuin pieni hitunen äärettömän maailman rinnalla. Ja niitä on asuttuja maailmoita muitakin kuin tämä; vieläpä paljon suurempiakin kuin meidän maapallomme. Ihan hurjaa on ajatella, ettei olisi mitään jumalaa, joka johtaa kaikkea.

— Johtakoon vaan, mutta minua ei johda kukaan muu kuin minä itse.

Henrik alkoi tulla jo itsensäkin vuoksi uteliaaksi, sillä tämä oli juuri hänen omaa kysymystänsä, jonka edessä hän paraikaa oli kahdenvaiheella.

— Etkö siis ole huomannut, että kohtalo johtaa sinua ja omin päin järjestää sinun elämäsi? — kysyi hän.

— En ole koskaan mitään sellaista huomannut.

— Sinä siis väität, että voit järjestää elämäsi ihan niinkuin tahdot?

— En minä ole koskaan tahtonutkaan järjestää, muut ne tahtovat. Sinäkin tahdot minua polyteknikumiin, että minä tulisin joksikin.

Henrik ei tiennyt mitä tähän sanoa. Hänelle oli aivan uutta se, että Gabriel osasi keskustella tällaisissa järjen kysymyksissä, jopa saada hänet kiinni epäjohdonmukaisuudesta. Eikä hän voinut olla ihailematta Gabrielin selvänäköisyyttä. "Kuka hänen tietää, minkälaisia taipumuksia hänessä ehkä piilee", — ajatteli hän itsekseen. "Ja tännekö hänen pitää hautaantua sivistymättömien ihmisten keskuuteen ja vähitellen tylstymistään tylstyä!"

— Koska "minä" sinusta merkitsee niin paljon, että kaikki on sen käsissä — alkoi Henrik, mutta Gabriel keskeytti:

— Ei kaikki minä, mutta semmoinen erityinen, luonnollinen — kuinka sanoisin.

— Niin, niin no — jos se nyt merkitsee niin paljon, niin sinä siis uskot sielun kuolemattomuuteen?

— Ei, mutta minä uskon, että sama luonnollinen minä on aina maailmassa ja vaikka minä siis kuolen, niin minä kuitenkin elän niinkuin ennenkin, vaikkei minun nimeni tietysti tarvitse enää olla Gabriel, niinkuin nimi ei nytkään oikeastaan mitään merkitse.

— Mistä sinä olet tuon ajatuksen saanut? — kysyi Henrik.

— Omasta päästäni vaan olen siihen tullut. Tai oikeastaan se oli niin, että minä kerran ostin karpaloita puodista ja niiden ympärillä oli mikä lie rikkinäinen painettu paperi, — niin siinä oli siitä, että minä on aina maailmassa — ja se selvitti minulle tämän asian. Eikä siitä olekaan kauan. Mutta siitä saakka minulle se on niin — niin selvä, etten voi sanoakaan.

Henrik käänsi puhe-aineen toisaanne.

— Kävin eilen ja tänään erään ystäväni luona täällä Turussa. Ehkä tunnetkin tohtori C——.

— Kyllä tiedän.

— Puhelimme hänen kanssaan sinustakin. Hän sanoi, että hyvin mielellään ottaa sinut vastaan, jos käyt hänen luonansa niinkauan kuin hän on vielä Turussa.

— Vai niin.

— Ja hänen kauttaan voisit sitten tutustua muidenkin intresanttien ihmisten kanssa, joita täällä ihan varmaan on.

— Se sama tohtori on kuitenkin eleskellut jotenkin huonosti täällä Turussa, — sanoi Gabriel, ja Henrik ei huomannut, kuinka hänen huulensa tällöin kalpenivat ja vavahtivat.

— No jaa, no jaa, — pani Henrik, niinkuin olisi sanonut: "mitäs nyt siitä!" — Henrik tiesi hyvin, että hänen ystävänsä oli ollut äärimmäisiin asti kevytmielinen naisasioissa. Mutta ei hän koskaan ollut tullut sille päällekään, että olisi sen johdosta moittinut häntä tai pitänyt vähemmin ystävänä. Päinvastoin tuo vapaa elämä ikäänkuin sopi hänelle, teki hänestä sen, mikä hän oli.

— Hän on nyt sitäpaitsi kihloissa, — puolusteli Henrik.

— Vai niin, — sanoi Gabriel: — sitä pahempi.

— No, Gabriel, ei sitä pidä asettua noin tuomitsevalle kannalle. Onhan jokaisella virheensä.

Gabriel aikoi jotakin sanoa, mutta pidätti itsensä.

— Hän on erinomaisen intelligentti ja sinulle voisi monessa suhteessa olla hyötyä hänestä, — jatkoi Henrik.

Siihen päättyi heidän avonaiset välinsä.

Gabrielilla oli jotakin sanottavaa, jota hän ei sanonut. Henrik taas, kun kerta oli tullut tälle alalle, päätti niin jatkaa loppuun asti ja sanoa kaikki sanottavansa.

— Merkillistä on, — sanoi Gabriel pitkän äänettömyyden perästä, kun he jo lähestyivät hänen kortteeriansa, — että sinä annat kaikki anteeksi semmoisille kuin hän on, mutta toisilta taas kylläkin vaadit.

— Keiltä toisilta?

— No eipä ne sinua vaan miellyttäneet, joiden luona kävimme.

— Miksei. Semmoisinaan ne kyllä voivat miellyttää minua, mutta ei vaan sinun tuttuinasi.

— Mikäs minä sitten olen?

— Sinä olet sivistyneestä perheestä.

— En ole käynyt koulua.

— Olkoon, mutta kaikki sinun käsityksesi, koko sinun ajatustapasi, on jotakin toista.

— Ethän sinä niitä tunne.

— Noh, ei ole vaikeata nähdä.

— Ja mitä erinomaista on minun käsityksissäni. Viléni on paljon viisaampi minua.

— Sehän nyt kumma on, ettet tahdo ymmärtää.

— En ymmärrä.

— Vaikka hän olisi kymmenen kertaa viisaampi sinua, niin teidän välillänne sittenkin on suuri eroitus — ja kyllä sinä sen itsekin tiedät. Älä nyt viitsi, Gabriel, kinata.

— Hm, — sanoi Gabriel.

He olivat molemmat niin kiinni siinä, mistä puhuivat, että ihan koneen tapaisesti tulivat kortteerille, avasivat oven, astuivat sisälle ja yhä puhuivat, huomaamatta että olivat tulleet.

— Sinä et ole koskaan tuntenut ainoatakaan semmoisista ihmisistä — sanoi Gabriel kuumasti, koko ajan ajatellen "semmoisten ihmisten" joukkoon myöskin Ingridiä.

— Ei mutta, Gabriel, ihanko sinä todella vielä väittelet! Olkoon sitten. Sitä erotusta sivistyneen ja sivistymättömän välillä ei voikaan niin sanoilla selittää, mutta se tuntuu. Ja minä tiedän hyvin, että sinä sen tunnet yhtä hyvin kuin minäkin.

Nyt vasta Gabriel hoksasi, että hehän jo olivat hänen huoneessaan.

— Istuhan, Henrik, — sanoi hän ja veti tuolin erille pöydästä. Itse hän istui sänkynsä laidalle.

Henrik meni ikkunan luo ja avasi sen.

Ilta oli yhtä tyyni ja kaunis kuin eilenkin. Hän muisti luvanneensa ystävälleen, jos suinkin ehtii ja muuten soveltuu, tulla Samppalinnaan vielä tätäkin iltaa yhdessä viettämään. Hänen piti vaan saada ensin sanotuksi Gabrielille kaikki mitä oli päättänyt. Ja pääasia oli vielä sanomatta.

Hän kääntyi ikkunalta muka vähän hyräillen, suuntasi askeleensa Gabrielin ohi, mutta luo tultua istahti hänen viereensä sängyn laidalle.

— Kuules nyt, Gabriel, — sanoi hän tutunomaisesti ja pani kätensä Gabrielin harteille. — Älä pane pahaksesi, että minä sanon sinulle suoraan niinkuin ajattelen. Se on tietysti minun velvollisuutenakin veljenäsi.

— Sano vaan, mikäs siinä on! — sanoi Gabriel kohottautuen vähän ja sitten taas laskien käsivartensa vastakkain polvilleen.

— Katsos, minun mielestäni, ei se neiti Vestlund sovi sinulle, ei se voi ymmärtää sinua, — hän nyt on kasvanut ihan toisenlaisissa piireissä ja toisenlaisissa käsitystavoissa, — ja ennen tai myöhemmin sinä sen ehkä tulisit huomaamaan, kun perääntyminen voisi olla jo mahdoton. Sentähden olin päättänyt varoittaa sinua ajoissa.

Gabriel huokasi syvään ja nosti toisen kätensä otsaa vastaan, niin että hänen pitkänlainen taapäin kammattu etutukkansa jäi sormien väliin.

— Miksi sinä niin luulet? — sanoi hän hiljaa.

— Noh, en tahdo ruveta väittelemään, — sanoi Henrik ja otti kätensä Gabrielin harteilta. — Pidin vaan velvollisuutenani sanoa syvimmän vakaumukseni, ja sen olen tehnyt ja tarkoittanut sillä sinun omaa onneasi.

— Niin, niin, — kiirehti Gabriel lohduttamaan Henrikiä, ja vaikeni siihen.

Henrik katseli häntä ja odotti hänen vielä jotain sanovan, eikä hän voinut olla näkemättä kuinka syvältä tämä asia koski Gabrieliin.

Henrikin piti silloin ruveta hakemaan puolustuksia ja lisäperustuksia siihen, että hän oli näin neuvonut Gabrielia. Hän ajatteli itsekseen:

"Minähän olen sanonut ainoastaan mitä olen ajatellut. Se ottaa tosin ensin alussa kovalta, mutta lopuksi on Gabriel kiittävä minua. En vaan mitenkään saa antautua heikkouteen ja säälistä peruuttaa jotakin. — Parasta sentähden on, että poistun ja jätän hänet nyt itsekseen miettimään tätä asiaa."

— Sanon vieläkin sinulle, — kääntyi hän Gabrielin puoleen nousten hänen vierestään, — älä pane pahaksesi minun suoruuttani, ja anna anteeksi minulle, jos olen erehtynyt, mutta minun piti sanoa se mikä oli sydämmelläni.

Henrik puhui niin kauniisti, ja oli niin huolissaan siitä, että Gabriel mahdollisesti loukkaantuu, — että tämän täytyi lopulta ruveta taas lohduttelemaan ja näyttää huolettomalta.

— Niin, niin, ymmärränhän minä, — sinä sanoit niinkuin sinusta näyttää, — sanoi Gabriel myöskin nousten ylös.

— Minä sanoin vaan ajatukseni ja sinä tietysti teet niinkuin parhaaksi näet.

— No niin, niin.

— Eikä siitä siis sen enempää.

Ja veljekset ottivat toisiansa olasta ja Henrik vähän taputti Gabrielia sovinnon merkiksi.

— Kyllä minä pääsen tehtaasta sinua saattamaan huomen-aamuna, — sanoi Gabriel hyvästiksi.

Mutta Henrikin mentyä hän taas istui sängyn laidalle ja huokasi vielä syvemmin kuin äsken; — ei sen vuoksi, että olisi itse ruvennut epäilemään suhdettansa Ingridiin, vaan senvuoksi, että "mitä Ingrid olisi sanonut, jos olisi saanut tietää Henrikin puheesta!" Henrikiähän Gabriel piti ainakin varmana poikkeuksena niistä herroista, joista Ingrid sanoi: "kaikki, joka ikinen he ovat samallaisia". Ja nyt juuri Henrik —!

Ei. Gabriel sittenkin ymmärsi Henrikiä. Henrik ajatteli "me" itsestään, Gabrielista ja kaikista muista heikäläiseen piiriin kuuluvista, joiden ajatuksia hän tunsi, mutta Vilénistä, vahtimestari Vestlundista, Ingridistä, värkmestarista ja muista semmoisista hän ajatteli "he", eikä ollenkaan tuntenut heitä samoiksi kuin "me". Sen Gabriel hyvin ymmärsi. Eikä hän siitä surrut. Vaan ei voinut voittaa suruansa siitä, ettei siis koskaan, ei koskaan voi syntyä mitään ymmärrystä Henrikin ja Ingridin välillä. Tämä asia poltti ja repi häntä ja hivutti hänen voimiansa.

"Kun vaan voisin olla kertomatta tätä Ingridille", — ajatteli hän. "Mutta minä olen niin tyhmä, että minun aina pitää saada kaikki kerrotuksi, mitä vaan on omissa ajatuksissani."

"Ja se on Ingridin oma syy. Hän aina katsoo ja kysyy: mitä sinä taas suret? Minä sanon: en mitään, mutta silloin juuri rupeankin totiseksi. — Etkö sinä tahdo sanoa minulle, mitä on sinun sydämelläsi? — kysyy hän, ja silloin minä en voi olla kertomatta."

"Jos minä nyt menen hänen luoksensa, niin on ihan varma, etten voi pitää naamaani niin, ettei hän huomaa. Tietysti vähän väliä rupean ajattelemaan ja tulen totiseksi."

Gabriel nousi ja pani ikkunan Henrikin jäljiltä kiinni. Aurinko jäi seinälle hänen sänkynsä yläpuolelle.

Sitten hän meni kaapilleen ja veti sieltä kartonkilaatikkoon huolellisesti suljetun harmoonikan, puhalteli siitä tomua, katsoi, onko joku kulmalappu irtaantunut, veti pari valtavaa akordia ja istui sitten taas sängyn laidalle hiljaa soittelemaan.

Hän soitteli ensin joitakuita vanhoja valssia, ja sitten alkoi, tavoitellen sinne tänne, muistella erästä nuottia, jota hän olisi niin kovin halunnut juuri nyt osata. Pitkien yritysten jälkeen hän vihdoin pääsi perille ja onnistui mielestään mainiosti. Siinä oli erittäinkin yksi käänne, joka hiipasi hänen sydäntään ja jokin suloinen, saavuttamaton surunsekainen tunne aukeni hänelle muistojen maailmasta joka kerta kun hän sen paikan soitti. Tämän käänteen vuoksi hän soitti uudestaan ja yhä uudestaan samaa kappaletta, soitti hyvin kauan samalla nautinnolla. Vihdoin ei auttanut enää soittaa. Hän nousi huokaisten, pani harmoonikan yhtä huolelliseen talteen kaappiin ja alkoi hiljakseen riisuutua levolle.

III LUKU.

Kauppaneuvos T:n maatila Viipurin läheisellä merenrannalla oli yhtäpaljon ja enemmänkin aijottu vaan hänen ja hänen perheensä kesähuvilaksi kuin taloudelliseksi tuottopaikaksi. Rahoja oli etupäässä pantu puistoon ja puutarhaan, sen kukkalavoihin, nurmikenttiin, käytäviin, tekolammikkoon, kauniiseen laituriin meren rannalla, kahteen uimahuoneeseen, joista toinen seisoi sileäksi hakatun kivijalan päällä, vasten aavaa ulappaa, ja toinen, tuulilta suojatulla puiston varjoisella rannalla, valkosena, reunalistat sinisinä, katto tötterönä, huipussa peilipallo ja metallinen piikkiriuku.

Niin tarkkaan laskeva kuin kauppaneuvos oli kaikissa pienimmissäkin kauppa-asioissa, niin runsaalla, jopa tuhlailevallakin kädellä hän sirotti rahoja tähän maatilaansa ja erittäin kaikkeen siihen mikä oli lähinnä asuntotaloa. Se oli hänen miellyttävä heikkoutensa, sanottiin. Se oli hänen elämänsä aate tämä puisto ja tämä puutarha, sanoivat toiset.

Mitä suurinta huolta oli pantu myöskin talleihin ja niiden hevosten kasvatukseen, sukimiseen ja syöttämiseen, joiden oli vetäminen kauppaneuvosta, hänen perheeseensä kuuluvia jäseniä ja niitä lukuisia sukulaisia ja muita vieraita, joita heillä aina oli. Karjapiha, ruispellot, vuoroviljelys ja lehmärodut eivät olleet erinomaisia, eikä niiden ollut tarkoituskaan tuottaa enempää kuin juuri palvelusväen ja tallihevosten elättämistä. Kauppaneuvokselle, hänen perheelleen ja vierailleen hankittiin suurin osa ruuasta kaupungista sillä pienellä saaristohöyrylaivalla, joka poikkesi joka aamu laiturille.

Mutta kaikkein suurinta huolta oli pantu itse asuntotaloon, sen balkongeihin, suljettuihin ja avonaisiin verantoihin, terasseihin, kukkapylväihin, kevyeihin huonekaluihin ja muuhun sisustukseen.

Sillä niissähän oleskeli ja liikkui hän itse, kauppaneuvos T——, suuri, punertavakasvoinen, vyötäryksistä kolmen miehen mittainen herra, kultasankaiset rillit nenällä, paksu, kultainen kellonketju mahalla, — hän ja hänen perheensä, joita varten oli olemassa koko talo ja kaikki sen vuosikausien kuluessa mietityt, keksityt ja toimeenpannut ja yhä lisääntyvät mukavuudet.

Kauppaneuvosta kehuttiin ja ylistettiin kaikin puolin, ja enimmin juuri siitä, ettei hän ollut monen muun kauppamiehen tavoin unohtanut asioittensa tähden omaa ja perheensä elämää, vaan oli osannut itsellensä ja perheellensä järjestää täydellisen paratiisin maan päälle.

"Niin sitä pitää elää, eikä koko ikäänsä vaan säästää ja säästää", — sanottiin hänestä. Hän oli suorastaan ihannekuva siitä, miten ihmisen on samalla sekä yhä rikastuminen että rikkauksiansa nauttiminen.

Niin sukurakasta ihmistä, kuin kauppaneuvos T—— oli, harvoin saattoi enää nykyaikoina tavata. Jos hän sai vihiä jostain henkilöstä, olkoonpa kuinka vähäpätöisestä tahansa, joka vaan oli jollakin lailla sukua hänelle itselleen tai hänen vaimolleen, niin heti hän otti tästä henkilöstä selvän; — ja jos samainen henkilö sattui olemaan lähiseuduilla, kutsui hän sen aina taloonsa, tai jos se oli puutteen-alaisessa tilassa, toimitti hänet tavalla tai toisella takaisin jaloilleen. Ihmiset sanoivat, että kauppaneuvoksen sukulaisista saattoi kuka tahansa ruveta liikemieheksi ja saada heti joka paikassa täydellisen luoton, sillä kauppaneuvos ei missään tapauksessa olisi sallinut kenenkään heistä tehdä vararikkoa.

Ei löytynyt toista niin kohteliasta ja huomaavaista isäntää ja emäntää kaikkia vieraitakaan talossakävijöitä kohtaan, vaikka kauppaneuvos muuten tosin kuului raha-asioissa usein kieltäytyneen auttamasta ja kannattamasta vieraita. Ja hänellä oli silloin pysyväisenä syynä: "minun täytyy ennen kaikkea pitää huolta sukulaisistani".

Mitä sitten perheen keskinäisiin väleihin tulee, niin siinäkään ei kukaan koskaan ollut vähintäkään moitteen sijaa löytänyt. Kauppaneuvos oli rouvallensa aivan samalla hurskaudella kohtelias, kuin vierailleen, ja rouva puolestaan vastasi samallaisella lempeällä arvonannolla. Toisinaan tuntui — että he vieläkin olivat ikäänkuin rakastuneet toisiinsa.

Muita perheenjäseniä oli: kaksi kauppaneuvoksen tätiä, molemmat hyvin vanhoja; yksi rouvan veli, joka ei ollut alallaan onnistunut ja nyt palveli ylimääräisenä kirjurina lankonsa konttorissa, silloin tällöin todellakin käyden siellä; sitten kolme tytärtä, joista vanhin oli ulkomailla harjoittamassa kaikellaisia taiteita ja kieliä ja muuten sivistymässä, keskimäinen, Hanna, — se, jonka valokuvan Henrik oli nähnyt Uunolla, ja joka oli kotona, samoinkuin nuorin, juuri koulun päättänyt, sukulaisten luona vierailemassa oleva Lissi; ja vihdoin kaksi poikaa, Voldemar ja Aksel, joiden ikäväli oli vaan vuosi ja joita kotiopettajan oli auttaminen ylemmälle luokalle, lukemalla heidän kanssaan erityisiä aineita. Vähempiä sukulaisia ja ystäviä vilisi kauppaneuvoksen kesälinnassa niin paljon, ettei niistä kaikista osannut lukua pitää.

Mitä tulee kysymykseen, miten kauppaneuvos oli rikkautensa ansainnut, niin se oli hyvin tunnettu asia. Hän oli koonnut omaisuutensa, ja yhä sitä kartutti, taitavilla leveranssikaupoilla, toimittaen Suomen tuotteita, erittäinkin halkoja, aluksi Suomeen sijoitetulle venäläiselle sotaväelle, mutta sittemmin myöskin Pietariin ja Kruunstattiin. Hyvin suuressa määrässä hän myöhempinä aikoina myöskin harjoitti viljakauppaa, tuottaen leveranssilaivoillansa venäläistä jauhoa Suomeen.

Mielipiteiltään vihdoin oli kauppaneuvos kaikin puolin vapaamielinen ja suvaitsevainen: elinkeinovapaus muutamilla rajoituksilla, tullivapaus pienillä poikkeuksilla. Hän oli järjellisesti "vapaa" kaikessa, missä vaan saattoi vapaa olla. Myöskin oli hän suuri patriootti ja otti osaa kaikkiin isänmaallisiin juhliin ja päivällisiin merkittävien henkilöjen kunniaksi. Asiat ja afäärit ne olivat erikseen sinänsä, ne toimitettiin eri äänellä, eri liikkeillä ja eri mielentilassa, mutta erikseen oli patriotismi, joka otettiin esiin lepohetkinä kotosalla, juhlissa ja satunnaisissa pyräyksissä, joita vastaan seuraa rakastava kauppaneuvos ei koskaan ollut.

Kielikysymykseen nähden ei kauppaneuvos kuulunut kumpaankaan puolueeseen. Hän piti molempien olevan oikeassa, vaikkei hän suomenkieltä paljon ollenkaan tuntenut. Ja kovasti hän varoitteli riitelemästä, sanoen että milloin emme aavistakaan, saattaa kolmas tulla ja ottaa osansa.

Henrik saapui kauppaneuvoksen kesälinnaan kauniina iltapäivänä. Jo silloin kuin hän maantiellä näki kaksi sammaltunutta kivistä porttitolppaa, joiden päässä oli mustat pallot, ja ajoi näiden välitse tuuheaan, hämärään puistoon, sykähti hänen sydämmensä. Puut molemmin puolin tietä olivat niin kauhean korkeat, iänikuiset vääräoksaiset koivut sekaantuivat valtavien kuusien kanssa, ja ainoastaan hiukan taivasta näkyi latvain yläpuolella. Jättiläisrunkojen ja oksien alla puhdas, pehmeä sammaltanner pimeni ja pimeydestä oudon suuret sanajalat vihersivät. Rattaiden rätinä ja hevosen juoksu tasaisella sileällä tiellä tuntui vähäpätöiseltä tämän majesteetisen metsän syvyydessä. Kaikki oli Henrikille täynnä satumaista aavistusta siitä, mikä oli tien päässä, metsän takana, — siitä, minne johti punaset kaideaidat ja sievät ojasillat, joiden yli menoa rattaat eivät tunteneet, vaan ainoastaan erilaisella hurahduksella ilmaisivat.

Eräässä käänteessä jo pilkisti valkoinen päärakennus puiden välistä ja ennenkuin aavisti oli siinä taikalinna esiinloihdittuna tiheimmän metsän reunaan.

Kyytimies ei uskaltanut ajaa hiekkakäytävälle, joka kaarena kiersi pylväskattoisten portaiden eteen ja toisena kaarena pois, vaan tahtoi ajaa vasemmalle, josta näkyi etäämpänä talousrakennuksia ja näiden takaa peltoja. Henrik nousi rattailta, maksoi kyytimiehelle, otti kapsäkkinsä ja meni jalan vallasportaita kohden.

Ei ollut ketään vielä eteisessäkään, josta kaksoisovet johtivat joka haaralle. Kaikki muut ovet olivat suljetut paitsi yhdet, joiden läpi näkyi varjoiseen, melkein pimeään huoneeseen. Sen lattia oli peitetty paksulla matolla ja pimeydestä hohti kultakehyksinen seinäpeili. Siitä huoneesta näkyi sitten avatun oven läpi ulos balkongille, joka oli auringolta suojattu alas asti ylettyvällä markeesilla ja jossa valo läpäisi jonkin kirkkaankeltaisen varjostimen suurilehtisten palmukasvien keskellä. Balkongilla näkyi kolmella jalalla seisova pikku pöytä, sen vieressä matala, hienoista virpilöistä nidottu nojatuoli ja jotain pöydälle jätettyjä ompeluksia, mutta ei ketään ihmistä.

Omituinen, miellyttävä sekoitus ruusuntuoksusta ja inhimillisistä hajuvesistä tuntui tulevan tästä pimeästä huoneesta, jossa, silmän totuttua pimeään, alkoi näkyä mitä viettelevimpiä lepotuoleja ja loikoilusohvia.

Henrik jätti kapsäkkinsä eteisen oven suulle, harjasi hiukan pukuansa harjoilla, suki vähän päätänsä ja päätti avata keskimäisen suuren kaksoisoven, jonka takaa hän oli jostakin kauempaa kuulevinaan nauravia ihmisääniä.

Kun hän kurkisti sisälle oli siellä suuri komea sali, parkettipermanto, valkosia tuolia pitkin seiniä, suunnaton flyygeli, pikku laseista kimalteleva suuri kruunu katossa ja ovet auki avonaiselle terassille, jonka kaiteiden takaa näkyi sypressin tapaisia tummia tötteröpuita ja sitten alkava puutarha.

Salissakaan ei ollut ihmisiä, mutta viereisessä vastaanottohuoneessa tuntui nais-ääniä, ei kuitenkaan herrasväen, vaan suomalaisten palvelustyttöjen, ja silloin tällöin mörähteli miesäänikin leikkisästi joukkoon.

Henrik eteni niin että saattoi nähdä siihen huoneeseen, ja rykäsi.

Silloin tässä huoneessa kaikki vavahti; jokin hyökkäsi, jokin hyppäsi pystyyn, jokin lensi ulos, ja samassa silmänräpäyksessä hiljeni kaikki.

Salin ovelle ilmestyi nyt vierashuoneesta hengästynyt palvelustyttö kysymään mitä asiaa Henrikillä oli.

Herrasväki oli poissa huviretkellä, sanoi hän.

Henrik ilmoitti olevansa odotettu kotiopettaja ja alkoi puhua tytölle suomea, kun huomasi hänen huonon ruotsinsa. Silloin tyttö tuli vapaammaksi ja ollakseen emännän sijaisena, pyysi istumaan, pahoitteli yhtämittaa, että sattui näin hullusti, tarjosi lopulta maisteria varten aijotun huoneen yläkerrassa hänen käytettäväksensä, ja lupasi toimittaa pesuvehkeet kuntoon, jos herra tahtoi peseytyä.

Tyttö puhui tuttua savonmurretta.

— Kyllä minä en ou teältä päin, — vastasi hän Henrikin kysymykseen.

— Et. Sin oot Savosta, — sanoi Henrik.

— Niinpä kyllä, — sanoi tyttö ja veti suunsa nauruun. Ja vähäksi ajaksi katosi heidän väliltään kokonaan palvelijan ja herran suhteet ja he katsahtivat toisiinsa niinkuin kaksi savolaista. Mutta palasivat heti takasin oleviin oloihin, kumpikin osaansa.

Herrasväki oli odotettavissa kotiin vasta illaksi. Mutta Anna — se oli tytön nimi — selitti Henrikille, missä se saari oli, johon herrasväki oli mennyt ja lupasi lähettää pojan soutamaan, jos maisteria halutti päästä sinne.

Henrik sanoi menevänsä rantaan katsomaan, mutta poikaa ei huolinut mukaansa. Hän kulki salin läpi terassille ja laskeutui sen rappusia myöten alas puutarhaan. Täällä leikkeli vanha puutarhuri polvillaan ollen tekonurmikkoa ja hänen vieressään seisoi taaskin kaksi joutilasta palvelijaa, jotka huusivat nauraen jotain muille palvelijoille puutarhan toiseen päähän. Hekin ensin hytkähtivät vieraan nähtyään, mutta sitten rauhoittuivat, ja vaan vähän epätietoisin ja epäilevin silmäyksin seurasivat Henrikiä, sekä rupesivat keskenään nauramaan, kun hän oli päässyt ohitse.

Puutarhan kauneuksia ei Henrik nyt viitsinyt katsella, kun hän tunsi olevansa ainoana vallassäätyisenä ypö yksinänsä tässä palvelusväen meressä, ja hän koetti vaan kiireimmän kautta paeta pois niinkuin vihollisten keskeltä, jotka olivat kaiken alan valloittaneet.

Rannalla oli talon venheitä, jotka eivät olleet lukittuina. Henrik työnsi yhden semmoisen vesille ja alkoi soutaa neuvottuun suuntaan.

Vasta päästyään pitemmälle lahden pohjukasta Henrik huomasi, kuinka tavattoman kaunis se puistoranta oli, jolta hän oli lähtenyt, ynnä sen sinivalkoinen uimahuone puiden varjon vastassa, joka kuvastuksellaan teki tyynen veden mustaksi. Hänen piti heittää airot hetkeksi valloilleen.

"Tuossa ne siis käyvät uimassa — ja siinä minäkin rupean uimaan. Järjestän elämäni säännöllisesti: aamulla menen ensimäiseksi uimaan, sitten tulee ehkä opetustunnit, sitten ehkä aamiainen, sitten menen kävelemään, sitten luen loppuajan, panen kaikki voimani lukuun, — illalla, kuudesta asti, olen vapaa, mutta koetan lukea vielä yli päivämääränkin. Niin teen."

Pikku kalliosaarten välitse, missä Henrik souti, pilkotti tuon tuostakin avomeri, väräjävänä, äärettömänä, täyttäen hänen sydämmensä kummallisella uutuuden ilolla, joka alkoi airon edestä sysätyn viheriäisen, raittiin veden pyörteistä ja levisi joka suunnalle, minne hän katsoi, — etäisyyteen asti.

Erään niemen ohi päästyä hän kääntyi, nousi varovasti seisaalleen veneessä ja alkoi tähystellä siihen saareen päin, jossa huviretkeläisten piti olla.

Sydämmen kyllyydestä Henrik ei malttanut olla itsekseen puhumatta.

— Tuolla eivät ole, tuolla eivät ole, mutta tuolla ovat, ja ovat ihan varmaan. Onpa sinne matkaakin, — sanoi hän ääneen.

Sitten hän istui taas selin saareen päin ja alkoi soutaa, pantuaan suunnan merkiksi erään kalliosärkälle jäävän vaivaisen petäjän. Olisi ollut parempikin merkki, mutta hän valitsi säälistä tämän raukan, koska se tietysti, vaatimattomana ja vaivaisena siellä kivien välissä, oli onnellinen, että joku oli ottanut sen merkiksensä.

Kun hän seuraavan kerran lakkasi soutamasta ja kääntyi katsomaan eteensä, näkyi saaren rannassa, kallioita ja metsää vasten, ihan jo selvästi punasia ja valkosia ja muunvärisiä pilkkuja, sekä savupatsas nuotiosta.

— Aha, siinä ne ovat, — sanoi Henrik, asetti melkein ympäri kääntyneen veneen jälleen vanhan merkin mukaan, ja taas alkoi soutaa.

Ensi katsahduksella erotti jo liikkuvia kirjavapukuisia olentoja, ja vielä lähemmäksi tultua näkyi hiekkarannalla nuotion ääressä puuhailevia naisia, sitten vähän ylempänä, kallion kupeella, ryhmä herroja ja naisia ja siellä täällä metsässä yksinäisiä valkosia liikkujoita. Joitakin lapsia juoksenteli sinne tänne ja niiden huudot kuuluivat selvästi pitkin tyyntä vettä.

Henrik ei voinut olla muistamatta äskeisiä huviretkiään juhannuskokoilla Turussa. Silloin häntä soudettiin ja hän istui kuninkaana perässä, ja kaikki olivat vaiti, ja ujostelivat ja arastelivat häntä, odotellen mitä hän suvaitsee sanoa. Nyt, sitävastoin, hän souteli itse, ja oli levotoin niinkuin kuninkaan portin edessä.

Näky oli tavattoman kaunis, mutta Henrik ei enää malttanut rauhallisesti katsella. Hän tuli levottomaksi ajatellessaan, että hän kohta on suuressa seurassa, jossa ei tunne ainoatakaan sielua.

Ottaen taas suunnan ja pantuaan toisen merkin petäjän sijaan, jota ei enää näkynyt, Henrik alkoi taas soutaa.

"Nyt ne ovat ehkä jo huomanneetkin minut", — ajatteli hän. "Täytyy pysyä hyvin suunnassa, etteivät luule huonoksi soutajaksi."

Henrik huomasi vähän ajan kuluttua soutavansa aivan liian kiihkeästi ja olevansa siksi hengästynyt. Hän hiljensi. Myöskin oli hän ihan tarpeettomasti jännittänyt kaikki jäsenensä. Hän koetti päästää jännityksen auki ja soutaa luonnollisesti. Entiseen luonnolliseen mielentilaan päästäksensä hän haki vieläkin sitä vaivaispetäjää, mutta sitä ei voinut enää eroittaa. "Enkö todella voi olla luonnollinen, vaikka tahdon", — ajatteli hän, ihmetellen sitä voimaa, joka vastoin hänen tahtoansa jännitti ja jäykisti koko hänen olentonsa. — "Koketeeraankohan minä?" — ajatteli hän katsellen luonnottoman miehekästä soutuansa ja tuntien kuinka hänen päänsä kekottaa pystyssä ja kääntää profiilia saareen päin.

Hän katsahti eteensä ja näki, että äärimmäisellä rantakallion kielekkeellä seisoi kaksi neitosta, toinen punasessa, toinen valkosessa puserossa, — seisoivat käsikynkässä, ja joka oli kokonaan valkosessa puvussa, varjosti toisella kädellään silmiänsä katsellen Henrikin venheeseen päin.

"Se se on!" — ajatteli hän, ja hänen sydämmensä alkoi jostakin syystä jyskyttää, niin että hänen täytyi vetää monta kertaa syvään henkeä ja olla katsovinaan pilviin. Hän valitsi paikan kallion luona, jonne aikoi laskea, ja otti takaansa viimeisen kerran merkin. Luonnollisuutta hän ei enää ollenkaan ehtinyt ottaa lukuun, vaan eli jo kokonaan siinä sen ajatuksen vallassa, mitä hän on sille seuralle, jonka katseet tuntuivat selässä, päässä, käsissä, jopa korvain nipuissakin. "Kumartaako jo venheestä, vai nousta ensin maalle?"

"Merkillistä, mikä minun sydämmelleni on tullut! Onhan tämä vähäpätöisimpiä asioita, mitä maailmassa voi tapahtua, enkä minä voi asettua sen yläpuolelle!" Vene tuli rantaan. Henrik katsahti taakseen, mutta nousi sitten tervehtimättä maalle, veti venheen hiukan ylös, kääntyi ja vasta sitten nosti kaarevassa liikkeessä ja vähän jäykästi lakkiansa, parhaimman taitonsa mukaan.

Naiset vastasivat hymyillen uteliaalla hämmästyksellä.

Se, joka oli valkosissa, oli todellakin se, jonka Henrik oli nähnyt Uunon valokuvassa. Hänellä oli samalla tavalla kuin valokuvassa kihartuneita tukansuortuvia irrallaan pään ympärillä. Tukka oli vaalea, samoin kasvot vaaleanveriset, ihossa terve kellertävä väri ja poskien alla jonkinlaista hienoa rokonarpisuutta, niinkuin Henrik oli jo valokuvastakin huomannut. Kuitenkin näytti hän nyt nuoremmalta ja vähemmin vaativalta kuin valokuvassa, — joka seikka hyvin rohkaisi Henrikiä ja yhdellä kerralla antoi hänelle varmuuden.

— Nimeni on Henrik ——, — esitteli hän itseään. — Kotiopettaja —

— Vai niin, — sanoi valkopukuinen neiti nähtävällä ilolla ja vähän hätääntyen, erosi punaisesta ja tuli Henrikiä vastaan, tarjoten kättä. — Terve tuloa!

Hänen katseensakin oli juuri semmoinen kuin Henrik oli ajatellut valokuvasta: sininen ja kiilloton, ja jonkinlaiset lisäringit olivat silmäkeskuksen ympärillä.

— Pappa, mamma, se on maisteri ——, — huusi hän taaksensa.

Jotkut seurasta, joka oli sijoittunut metsän reunaan, olivat jo alkaneet nousta, niiden joukossa suuri, lihava herra, pieni kangaslakki päässä. Henrik arvasi, että se oli papaksi puhuteltu kauppaneuvos. Vaivaloisesti ja varovasti pujotellen jalkojaan kivien välitse se teki tuloa alas hiekkarannalle päin. Vielä yksi nuorempi herrasmies seurasi häntä, edellä odotellen. Muut, naisväki, jäi ylhäältä tähystelemään tapauksien menoa.

— Kuinka ihmeessä, maisteri olette tänne osannut? Se nyt oli hyvä että tulitte. Sinnehän ei jäänyt ainoatakaan ihmistä, — puhui valkonen neiti.

— Siellä oli paljon ihmisiä, — sanoi Henrik.

— Niin, niin, — nauroi neiti.

— Hyvin tehty, herra maisteri, hyvin tehty, — huusi kauppaneuvos päästyään hengästyneenä tasaiselle maalle ja tuli täyttä vauhtia Henrikiä kohden. — Terve tuloa, terve tuloa. Veljellenne kiitos, että hän toimitti teidät tänne. No, pojat, — tulkaapas tänne, — pojat hoi!

Lapsien joukosta, jotka leikkivät rantahiekassa erottautui kaksi yhdenkokoista poikaa, haluttomasti kiemurrellen ja hakien viivyttelemisen syytä.

— Tässä esitän tyttäreni, Hannan, — sanoi kauppaneuvos, — ja neiti Selig. Tässä lankoni — herra Stråhlman. Pojat, pojat!

Neiti Selig oli se punapuseroinen. Hänellä oli omituinen veitikan vino hymy, kun hän antoi Henrikille kättä, ja vaikka hymy oli ihan aiheeton, niin se kuitenkin pani Henrikin ajattelemaan: "no tuosta nyt saadaan ainakin ensi hätään ystävä".

Herra Stråhlman oli tavattoman kohtelias nuori mies, silmät epävakavina päässä, nauru omituisella tavalla tuleva ja samassa taas menevä, jättäen kasvot yhtäkkiä ihan totisiksi. Tervehtiessä hän sähisi kovasti pelkästä kohteliaisuudesta, mutta ei siltä sanonut mitään. Päässä oli hyvin vähän hiuksia. Hän muuttui totiseksi, kun kaikki oli tehty, sekä rupesi katsomaan merelle.

— Pojat! — huusi nyt kauppaneuvos, tällä kertaa vaan rahtusen erilaisella äänenväreellä, jolla oli se kummallinen seuraus, että pojat tulivat kuin piilit paikalle.

— Tässä on nyt maisterinne.

Pojat kumarsivat päällänsä ja löivät saappaan korot yhteen, ja kättä antaessa kumarsivat toisen kerran erinomaisella huomaavalla ja arvonantavalla kunnioituksella. Tehtyään tämän velvollisuudentyön he kertaakaan katsahtamatta edes minkä näköinen Henrik oli, poistuivat ja olivat jälleen leikeissänsä.

"Lapset eivät osaa peittää välinpitämättömyyttänsä", — ajatteli Henrik kadottaen osan ilostansa ja rupesi heti tutkimaan olivatko nuo aikaihmisetkin hänelle vaan kohteliaat, vai todella ystävälliset niinkuin näyttivät.

Naiset metsänrinteellä olivat niin täynnänsä ystävällisintä hymyä ja niin luonnolliselta tuntuvaa huomaavaisuutta, että Henrik siellä unohti tarkastuksensa ja saavutti jälleen entisen hyväntuulen.

Neiti Selig oli tavattoman sievä. Hän oli puettu kuin kevein keijukainen, vaaleanpunaseen lyhyeen hameeseen ja samanvärisiin sukkiin, käsivarret puoleksi paljaina. Hän oli tummaverinen, ja punavuorinen hattu yhdessä punasen liivin kanssa heijastuivat hänen kasvoihinsa, jotka siitä saivat taikamaisen viehättävyyden.

Kauppaneuvoksetar otti vastaan maisterin istualtaan. Hän oli lihava, vaatteilla hyvin pingoitettu; kasvot olivat vertyneet, harmaan punertavat. Otsatukka oli pantu hienoihin kiharoihin, päässä pitsilaitoksia, samoin kaulassa, vaalean, sinipunervan silkkiliivin päällä.

Kaksi hyvin vanhaa, arvostelevannäköistä, tummapukuista tätiä istui kauppaneuvoksettaren kummallakin puolella. Toinen katsoi lornjetilla Henrikiä.

Vielä oli muita ihmisiä kauempana, mikä metsässä mikä rannalla, joiden kanssa Henrik tutustui myöhemmin tai ei tullut ollenkaan esitetyksikään.

— Suokaa anteeksi, maisteri, että olette saaneet nähdä niin paljon vaivaa meitä löytääksenne, — sanoi kauppaneuvoksetar.

"Tästä hetkestä riippuu kaikki!" — ajatteli Henrik.

— Oh, mikä vaiva se oli minulle! — sanoi Henrik niinkuin olisi ollut maailman vapain seuramies. — Minä rakastan soutua, ja matka tänne on todellakin erinomaisen —

— Mutta kuinka osasitte, — kuka teille neuvoi?

— Oo, siellä oli kyllä neuvojia. Minä otettiin vastaan sangen ystävällisesti, näytettiin huone yläkertaan, — odottakaapas: — Anna oli hänen nimensä, jos oikein muistan.

— Aivan oikein. Olipa onni, ettei hän ollut sulkenut ovia ja lähtenyt.

— Mitä vielä, päinvastoin, minä kun tulin, luulin ensin, että talossa on kestit: kuulen naurua, kikatusta, mitä vilkkainta konversatsioonia. Avaan oven saliin, ei ketään. Vierashuoneessa! ajattelen. Rykäsen: psiuh, kuuluu kuinka kaikki vieraat hajoovat niinkuin akanat tuuleen.

Kaikki purskahtivat nauruun ja Henrik ihan tunsi kuinka paljon hän oli voittanut tällä vilkkaalla kertomuksellaan, jonka hän tosin oli jo venheessä ajatellut jotenkin näin kertoa.

— Istukaa maisteri, olkaa niin hyvä, — sanoi kauppaneuvoksetar osoittaen kiveä vieressänsä. — Tuoli on kovanlainen, eikä meiltä ole kysytty sen mallia. — Niin että te siis tulette pidoista pitoihin? — sanoi hän tarjoten teelasia. — Kenties pidot siellä olivat tanssin kanssa?

— Arvattavasti puuttui vaan pianisti, — jatkoi Henrikkin leikkiä, — mutta muuten tuntui siellä kyllä olleen kaikki tanssiin tarpeelliset sukupuolet.

— Todellakin.

Kauppaneuvos ja kauppaneuvoksetar vaihtoivat keskenään katseen ja tädit koettivat Henrikin huomaamatta supattaa toisilleen.

— Eikö totta, tee maistuu mainiolta näin saaressa, ulkoilmassa? — sanoi emäntä yhä kääntyen Henrikiin ja muuttaen jyrkästi puheaineen. — Mutta ottakaahan toki leipää.

— Mainiolta, — sanoi Henrik keräten teeleipää kuppivadin reunalle. Hän oli alkanut omasta mielestään sangen vapaasti ja sujuvasti, ja ilo sen johdosta lisäsi yhä hänen vauhtiansa ja sukkeluuttansa.

— Mutta rakas Emelie, — puuttui nyt kohtelias lanko puheeseen, — sinä et ole kysynyt, olisiko maisterilla ehkä nälkäkin.

Henrik ei olisi epäillyt tämän kohteliaisuuden alla mitään pahaa, mutta hän oli näkevinään, että kauppaneuvoksetar rypisti varoittaen silmiänsä kohteliaalle veljelleen ja tämä sen johdosta kääntyi väliäpitämättömästi pois. Henrikiin iski nyt ajatus, että tuo oli piikki hänen runsaan leipäkokoelmansa johdosta ja hän vasten tahtoansa ja ponnistuksistaan huolimatta alkoi punastua.

Jonkun ajan kuluttua oli vilkas keskustelu täydessä käynnissä ilman Henrikin osanottoa, eikä hän enää ollut huomion keskuksena, vaan päinvastoin, — hänellä oli hyvä aika itsekseen hävetä äskeistä riehahdustaan.

Ja istuessaan nyt siinä teensä kanssa ja järjestäessään noita onnettomia leipiä polvelle, hän yhtäkkiä muisti mamman ja kuinka mamma ennen latoi heille leivoksiaan, ja hänen tuli niin ikävä, että leuka tahtoi värähtää. Ikävä oli siksi, että kaikki tuntui yhtäkkiä vieraalta ja yksinäiseltä tässä ihmispaljoudessa.

Hän haki pian ajatustensa joukosta oman lohduttajansa, johon hänen tämmöisissä tapauksissa oli aina tapana tarttua, ja löysikin, mutta siihenpä ei nyt voinutkaan tarttua, sillä sen kanssa hänellä oli Turusta asti epäselvyyksiä eli ikäänkuin huono väli, jota ei nyt joutanut selvittämään, niin että hän kääntyi apein mielin siitäkin.

Mutta kun hän oli juonut teensä ja kieltäytynyt toisesta lasista ja noussut seisaalleen muka näköalaa katsellakseen, kohtasi hän neiti Hannan katseen, joka ikäänkuin vähän levottomasti tarkasteli häntä. Saman ilmeen oli Henrik ennenkin hänessä huomannut, ja jo silloin se tuntui hänestä selittämättömältä ystävyydeltä.

— Te varmaan hyvin rakastatte luontoa; jos tahdotte minä näytän teille mainioita paikkoja, — sanoi neiti Hanna.

Tämä oli Henrikille kovin iloista ja lohduttavaa, sillä epäluulo, että kaikki tyyni oli vaan kohteliaisuutta ei ollenkaan sopinut neiti Hannaan, jonka ehdotus oli ystävyyttä; se tuntui erehtymättömän varmalta. Neiti Hanna näytti vaan pitävän huolta siitä, ettei Henrikin olisi mitenkään paha olla.

— Tulkaa minun kanssani rantaan, minä näytän teille.

He menivät, ja Henrik hengähti vapaasti niinkuin satimesta päästetty.

"Tietysti minä olen erehtynyt," — ajatteli hän. — "Minä olen vaan niin kauhean epäluuloinen välistä. Nämä ihmiset ovat mitä herttaisimpia."

— Nyt menemme vaan tuon kallion yli ja sitten koetamme voimmeko kulkea vähän matkaa pitkin rantaa, — sanoi neiti Hanna.

— No miksi se olisi niin vaikeata? — kysyi Henrik.

— Ettekö näe? missäs siinä kulkee, kun oksat ovat ihan veden päällä! — Mutta me otamme veneen, eikö niin? Tulkaa.

He ottivat sen ruuhen, jolla Henrik oli tullut ja soutivat pitkin lahden rantaa. Henrik souti ja neiti Hanna käänteli melalla venettä minne tahtoi. Hän katseli omituisen luonnollisesti ja avonaisesti Henrikiä silmiin, vaikka puhui kaikellaisista vähäpätöisyyksistä, niinkuin siitä, että valkoset lumpeet olivat hänen mielestään paljon kauniimpia kuin keltaset, tai että kahilan lehti kerran leikkasi syvän haavan hänen sormeensa, ja muusta semmoisesta.

Henrik oli olevinaan myöskin ihan luonnollinen ja heillä oli hyvin lysti. Mutta koko ajan tuntui Henrikistä, että neiti Hanna ei ole vielä päässyt puhumaan siitä, mistä oli tahtonut.

He soutivat jotenkin pitkälle. Lahti kärkeytyi pieneen niemeen, jonka päässä oli matala, ainoastaan pari korttelia ylempänä vedenpintaa oleva kallio, joka tyynen aikana oli kuivanut vaaleaksi. Keskellä kasvoi muutamia miehenpituisia vanhoja tervaleppiä, ja oli pieni lätäkkö.

— Välistä saa kummallisen halun: tekisi niin mieli olla juuri tuossa ja astua jalallaan tuon sileän valkosen päälle, — sanoi neiti Hanna.

— Siis lasketaan sinne, — sanoi Henrik ja rupesi kääntämään venettä.

— Ei, ei, antakaa olla, minähän vaan sanoin. — Ja hän koetti melalla voittaa Henrikin soutua.

— Mutta minua myöskin haluttaa kävellä siinä.

— No se on eri asia se.

He nousivat tuolle matalalle kalliolle, ja kun neiti Hanna oli kävellyt sen ympäri, istui hän ihan veden rajan luo.

Henrik istui ruuhen kokan varaan.

— Kuka se olikaan, se nuorempi herra, kyllä hän esitettiin minulle, mutta minä en huomannut, — sanoi Henrik alkaakseen keskustelun.

— Ah se on mamman veli, — sanoi neiti Hanna äänellä, joka osoitti, ettei se henkilö ole pidettävä minään tärkeänä olentona täällä. — Hän on vaan semmoinen. — Mutta sanokaa nyt vihdoin minulle, mistä te oikein tulette?

Tämä oli sanottu niinkuin nyt vihdoinkin olisi päästy oikeaan aineeseen.

— Turusta viimeksi, — vastasi Henrik.

— Ettekö te siis ollutkaan Pohjanmaalla? — sanoi neiti Hanna avaten silmänsä niinkuin peljästyessä.

— Olin kyllä, sitä ennen.

— Niin, niin: sitä ennen. Tuota noin — sehän taisi tulla lyhyeksi se visiitti?

— Olisin ehkä jäänytkin, mutta kun tämä tuuma tässä tuli väliin —

— että teidän piti lähteä? — ja te läksitte ihan yksin?

— Veljeni kanssa.

— Aha. No — no — tuota noin — te matkustitte sitten yhdessä Turkuun?

— Niin.

— Teillä oli varmaan asioita Turkuun?

— Niin, minulla on siellä sukulainen.

— Kuka niin?

— Veli.

— Todellakin, sitä en ole tiennytkään. Mikä hän on siellä?

— Hän on mekaanikeri.

— Mekaanikeri, mikä se on? Ah niin, se on insinööri?

— Kas kuinka kaunista tuonnepäin todellakin on! — sanoi Henrik.

— Juu, onhan se. No tuota te asetuitte sitten sen veljenne luokse?

— Ei, hänellä on vaan pikkuinen huone. — Mutta katsokaahan tuonne, neiti, se on suuremmoista, — sanoi Henrik koettaen jo muuttaa keskustelun ainetta toisaalle.

Neiti Hanna katsahti taas ja sanoi vaan: "ai kuinka kaunista". Sitten kääntyi taas takasin ja hänellä oli selvästi mielessä vielä kysellä samoja asioita, mutta hän ikäänkuin epäili, ja sanoi vaan yleisesti:

— No kertokaa minulle jotain Turusta. En minä ole koskaan siellä käynyt.

Neiti Hanna kuunteli Henrikin kertomusta kuitenkin vaan puolella korvalla. Muutamin paikoin hänen uteliaisuutensa tosin näytti ihan odottamatta heräävän, Henrikin pääsemättä perille missä nimenomaan, mutta se sammui yhtä odottamatta. Silminnähtävästi neiti Hanna ei vieläkään ollut tullut pääasiaan.

— Ja sitten te matkustitte yksin Viipuriin?

— Niin.

— Vai niin, — sanoi hän huokaisten.

Henrik rupesi ajattelemaan, että neiti Hanna ehkä ei löydä keskustelun ainetta.

— No soudammeko siis sitä kaunista paikkaa katsomaan? — sanoi hän.

— Ah se on totta, sitähän meidän piti —

Neiti Hanna nousi istualtaan, mutta veneeseen menosta ei tahtonut tulla mitään. Hän istui vuorostaan sille paikalle, josta Henrik oli jo noussut pois.

Taas neiti Hanna huokasi alakuloisesti ja vaikeni, mutta ei noussut veneen kokalta.

Henrik ajatteli, että häntä varmaan huvittaa kuulla ihmisistä, ja rupesi kertomaan veljestänsä Johanneksesta ja Alinasta, mutta huomasi pian, että neiti Hanna tahtoi olla tarkkaavainen vaan kohteliaisuudesta. Silloin hän rupesi kertomaan eräästä helsinkiläisestä tuttavastaan, mutta sitä neiti Hanna silminnähtävästi ei ollenkaan kuunnellut.

— Onko veljenne Johannes vanhin? — kysyi hän kesken kaikkea.

— On.

— Ja nuorin se, joka jäi Turkuun?

Henrik luuli hänen tarkoittavan Gabrielia, ja sanoi:

— Ei, nuorin on Uuno.

Neiti Hanna sai silmänsä suuriksi.

— Mutta eikös hän juuri jäänyt Turkuun?

— Ei hän edes ollutkaan Turussa.

Neiti Hanna vilkastui suuresti. Hän rupesi nauramaan ääneensä.

— Mutta tehän juuri vastikään sanoitte: me matkustimme Turkuun!

— Kuinka, sanoinkohan minä?

— Ihan varmaan sanoitte. Te sanoitte: me matkustimme Turkuun. Niin te sanoitte.

— Mahdotonta.

— Ja minä vielä ajattelin: hän on siis jäänyt sen lääkärin luokse.

— Uunoko?

— Niin.

— Ei, hän erosi jo Toijalassa minusta.

— No sitähän minäkin. — Ai, mutta pitihän meidän soutaa sitä paikkaa katsomaan.

Henrik työnsi veneen jälleen vesille ja neiti Hanna asettui istumaan soututuhdolle.

Ja tästä lähin hän oli ihan kuin muuttunut: ilo tulvi kaikista hänen sanoistaan ja liikkeistään, eikä ollut yhtään huokausta.

Henrik ei voinut päästä nytkään asian perille, mutta tuntui, että tuo pääasia nyt jo oli ohitse.

— Osaatteko tekin laulaa? — kysyi neiti Hanna. Hän oli vuorostaan ruvennut soutamaan ja Henrik meloi.

— Kukas vielä osaa? — kysyi Henrik.

— Ei, mutta osaatteko te?

— En minä niinkään, mutta veljeni Uuno — hän laulaa jotenkin hyvin.

— Vai niin?

— Kuinkas, kertoihan se minulle laulaneensa täälläkin? — sanoi Henrik.

— Jaa niin, se on totta, — sanoi neiti Hanna hienosti punastuen. — Voi, voi, kun ei teidän vaan tulisi ikävä meillä, — sanoi hän koettaen voittaa punastustansa.

— Minunko ikävä?

— Ei sitä tiedä.

— Tämmöisessä kesälinnassa ei voi tulla ikävä.

— Pidättekö? Niin, kyllähän täällä on kaunista.

— En minä ainakaan ole sen vertaista ennen nähnyt.

— Hm, onhan se.

— Juuri noin minäkin järjestäisin oman kotini, jos olisin — jos voisin.

— Ja minä taas tyytyisin vaan pieneen, pieneen mökkiin.

Henrik olisi kohta sanonut, että niin hänkin tyytyisi: pieneen-pieneen mökkiin, — jos olisi vaan sopinut heti äskeisen jälkeen niin sanoa. Äskeinen ei ollutkaan sitä paitsi totta. Ei Henrik ollut tarkoittanut sitä, mitä Hanna näytti tarkoittavan: elämää ystävän kanssa.

Nyt katsahti Henrik — aivan kuin olisi yhtäkkiä muistanut jotain — Hannaan. Ei katsahtanut enää ainoastaan hänen päähänsä, vaan hänen ulkonaiseen olentoonsa kokonaisuudessaan. Hanna veti katseensa pois ja taas vähän punastui. Hän souti hiljaa, jalat ojennettuina ruuhen pohjakaarta vasten ja äskeisen punastumisensa vuoksi katseli poispäin vedelle. Henrik näki yhtaikaa kaikki: hänen hienot sormensa vierekkäin puristamassa airoa, hänen vartalonsa, — tukan, hatun — nenän ja huulien, leuan ja kaulan linjan, ja ihmeellisen sievän, leveän nahkavyön hänen vyötäryksillänsä, — yhtaikaa koko hänen olemuksensa.

Ja se, mitä hän oli tuntenut jo silloin kuin hän Uunolla näki valokuvan, — se, mikä sitten Johanneksen luona oli kaukaisena mutta sykähtävänä aavistuksena liikahtanut hänen sydämmessään, — se, mitä hän vielä äsken Turussa oli yhä selvenevällä tajunnalla ja hurmauksella ajatellut, pukenut sanoihin, nimellä nimittänyt, — se oli nyt ihan elävänä hänen edessään, vaan pienen välimatkan päässä, samassa ruuhessa, tuossa mustan tervapohjan eroittamana, ainoastaan kahden kaaripuun takana.

Tuo, tuo on se vieras nainen — ajatteli Henrik, — vieras ja kuitenkin niin äärettömän tuttu nainen, jonka vieressä hän tahtoo seista ja suudella häntä, niinkuin Johannes ja Alina seisoivat ruokasalissa, ja suutelivat toisiansa, ja Alina piti kättään Johanneksen kaulan ympärillä.

Henrikin sydän alkoi oudosti sykkiä ja veri syöksähti voimakkaasti hänen suonissansa. Hän pelkäsi, että Hanna kääntää päänsä häntä kohden, ja rupesi sentähden itse katsomaan ruuhen toiselle puolelle.

Samassa heitä huudettiin rannalta, Hanna käänsi päänsä, mutta Henrik käytti tilaisuutta kääntyäkseen taakseen, katsomaan huutajia.

— Kas niin, emme ehtineetkään perille. Se olisi ollut tuon niemen takana, — sanoi Hanna. — Nyt täytyy palata, muutoin he kaikki hermostuvat.

— Ja minä tulen soutamaan, — sanoi Henrik nousten seisaalleen.

— Ai, ai, varovasti ruuhessa, älkää nousko; pappa sanoo aina, että täytyy näin vaan kyykkysillään siirtyä toisensa ohi. Tulkaa te nyt ensin hiljakseen tännepäin.

Henrik teki niinkuin neiti Hanna pyysi. Ja nyt nousi neiti Hanna myöskin, ja painaen molemmin käsin hänen olkapäitänsä vasten pujottautui hänen ohitseen perätuhdolle.

Tämä kosketus huumasi Henrikiä, — eikä hän sen jälkeen enää ollenkaan voinut katsoa luonnollisesti Hannaan; silmät hakivat hänen katsettansa, mutta pakenivat sitä, kun löysivät.

Kun he tulivat rantaan, olivat muut jo lähdössä.

— Kiitoksia, — sanoi Henrik tarjoten kättä Hannalle.

Hanna ensin antoi kätensä, mutta sitten katsahti vähän kummastuen Henrikiin.

— Mistä te oikeastaan kiitätte? — sanoi hän.

— Halutti vaan kiittää teitä, — ja kiitän vieläkin.

— Mistä täällä nyt ollaan niin kiitollisia, — sanoi sievä neiti Selig tullen heidän luokseen ja sekaantuen puheeseen. — Mennään me kolmisin tällä ruuhella, — ehdotti hän ja rupesi työntämään ruuhta jälleen vesille.

Henrik hyppäsi ruuheen ja rupesi sitä airolla työntämään sopivan nousukiven luo.

— Hanna ja Olga tänne! — huusi kauppaneuvos. — Olkaa niin hyvä, maisteri, teillekin on tilaa suuressa venheessä, — sanoi hän Henrikille. Molemmat neidit samassa jättivät ruuhen ja menivät muiden seuraan, jotka jo suurimmaksi osaksi olivat sijoittuneet paikoillensa.

Kaksi renkiä, jotka olivat tähän asti pysyytyneet jossain piilossa, pitelivät venettä kohdallaan, seisten sen kummallakin puolen, polvia myöten vedessä.

— Kukas tämän sitten soutaa? — sanoi Henrik.

— Olkaa huoletta, tulkaa vaan tänne.

— Ei, ei, kyllä minä hyvin mielelläni soudan tämän, koska sen toinkin.

— Herra maisteri, se ei tule kysymykseen, minä pyydän.

Tämän sanoi kauppaneuvos semmoisella omituisella hiljaisemmalla mutta samalla ehdottomasti käskevällä äänellä, että Henrik heti heitti ruuhensa ja asettui muun seuran yhteyteen veneeseen.

Ruuhi sidottiin perään, rengit kiipesivät vedestä etutuhdolle ja alkoivat seuran selkäin takana äänettöminä soutaa pitkillä airoillaan suurta venettä, jossa Henrikin ruuhen hidastuttavat nytkähdykset tuon tuostakin tuntuivat. Seura oli heti hyvin vilkkaassa ja sotkuisessa puhelussa. Muutamat nauraa kikattivat keskenään, toiset puhuivat käsittämättömillä lyhennyksillä ja viittauksilla, ja ainoastaan kauppaneuvos, jonka ääni hallitsi koko seuraa, jakeli armollista huomiotansa yhdestä toiseen.

Pojat oli käsketty Henrikin viereen. Ne istuivat yksi kummallakin puolen häntä ja puhelivat keskenään kurottautuen hänen ohitsensa.

Henrik puolestaan tunsi turvallisuutta vaan siksi, että tiesi Hannan istuvan kohta toisella puolella neiti Seligiä, jota herra Stråhlman hakkasi toiselta puolen. Muuten hän olisi ollut taas painuksissa, sillä kun pojat komennettiin lähtiessä hänen viereensä, tuntui hänestä yhtäkkiä niinkuin hänelle olisi sanottu: tiedä sinäkin asemasi ja tehtäväsi! Mutta kauppaneuvoksen kohteliaat seurustelusanat, jotka kummallisella tavalla puhuivat ihan toista, antoivat hänen luulla loukkaantumistansa taaskin erehdykseksi.

Kesken Stråhlmanin, neiti Seligin ja koko muun seuran kovaäänistä seurustelupalpatusta, kumartui neiti Hanna rivin ulkopuolelle ja katsahti kauniilla silmillään Henrikiin sekä sitten ulapalle, vaatien näin häntä huomaamaan kuinka tyyni ja suurenmoinen meri oli. Henrik teki niin ja sitten pudisti Hannalle päätä, merkiksi ettei sen näön ihanuutta voi kielin kertoa.

Mutta hänen oli niin äärettömän hyvä olla tämän mykän ajatuksenvaihdon jälkeen, ettei hän ollenkaan enää tuntenut yksinäisyyttä eikä loukkaantumista, vaan koskettaen kädellään eväskorin päällä olevaan vaippaan kysyi kauppaneuvoksettarelta eikö olisi syytä viileyden vuoksi ottaa sitä hartioilleen.

— Todella, antakaa vaan tänne, — sanoi rouva peräpenkiltä, ojentaen kätensä vaippaa ottamaan.

Henrik tunsi tällä vähäpätöisellä huomaavaisuudellaan saavuttaneensa menestystä ja kohottautui jälleen seurahengen pinnalle. Mutta pohjalla tuntui koko ajan vaan hänen suhteensa Hannaan, ja se, mitä ja miten hän puhui perässä-istujille, oli vaan siksi, että Hanna, joka istui keskellä venettä eikä puhunut samalla kertaa toisten kanssa, täytyi kuulla hänen puhettansa; kaiken puhelumelun takaa hän tunsi, että Hanna koettaa erottaa hänen ääntänsä ja kuunnella sitä.

Kun Henrik illallisen syötyä tuli omaan huoneeseensa, oli hän yhä vielä samassa jännittyneen virkeässä mielentilassa.

Huone oli sievä ja rikkaasti, kaikilla mukavuuksilla sisustettu. Hän tunsi taas täälläkin samaa kuin hotellissa, että kaikki häntä palveli ja sama omanarvon tunto nytkin jousti hänen jäseniään ja liikkeitään. Hän ryki ääneensä ja kolisi ylenmäärin, hypisteli olemattomia viiksiään, eikä huomannut siinä mitään luonnotonta.

Hän avasi kapsäkkinsä ja paiskasi pöydälle juriidiset kirjat, jotka hän oli ottanut Turun kirjakaupasta; sitten ripusteli kaappiin vaatteensa ja oli vaativinaan, että siinä olisi pitänyt olla hyllyjä.

Ikkunasta näkyi sireenien ja pehkojen sisältä toinen, matala, valkoinen rakennus, jossa oli taitekatto ja suuri, kolmiosainen vintikamari-ikkuna.

Juuri kun hän oli vetämässä alas mukavaa vieterikartiinia — tai oikeastaan leikki sen kanssa, vedellen alas ja taas päästäen ylös, — kuuli hän kovalta santakäytävältä keveitä askelia, ja samassa näki Hannan ja Seligin sipsuttavan nopeasti samaa vastapäätä-olevaa valkoista rakennusta kohden. He aukasivat oven ja kääntyessään pysähtyivät ja katsahtivat Henrikin ikkunaan. Henrik katsoi takaisin. Silloin Hanna pujahti nopeasti pois sisälle, mutta neiti Selig tietysti ei voinut olla ensin nyykäyttämättä päätä ja vasta sitten meni sisälle.

Vähän ajan kuluttua he näyttivät tulleen ylös vintikamariin, vetivät uutimet ikkunan eteen ja sytyttivät lampun, jonka valo näkyi selvästi uutimien läpi, ja jos tarkkaan katsoi saattoi erottaa liikkuvien hahmot.

Henrik sytytti myöskin lamppunsa ja veti tumman vieterikartiininsa alas. Mutta raosta, joka jäi sen ja ikkunan väliin, saattoi hän nähdä kuinka kauan vastapäisessä ikkunassa oli valoa. Ja hän sammutti vasta jälkeenpäin.

Näin alkoi Henrikin olo rikkaan kauppaneuvoksen kesälinnassa.

Se opettajatoimi, jota varten hän oli tänne tullut, ei häntä kuitenkaan oikein miellyttänyt. Nuo lihavat pojanlylleröt, erittäinkin toinen heistä, olivat hyvin haluttomia lukuihin, ja armottoman hitaita käsittämään. Tottuneina kotiopettajiin he heti paikalla asettuivat samalle kannalle kuin sairasvoimistelija, joka antautuu liikuteltavaksi ja pudisteltavaksi ja hytkyteltäväksi aikomatta tehdä omasta puolestaan pienintäkään ponnistusta. Mutta Henrikin tehtävä oli kerran kaikkiaan määrätty: hänen oli toimitettava niin, että nuo molemmat pytyt pääsivät luokalta; sitä varten hänelle maksettiin sata markkaa kuussa paitsi hyvää ylläpitoa.

Kun hän huomasi, että pojat kohtelivatkin häntä vähän niinkuin palvelijaansa, alkoivat ne häntä inhoittaa. Mutta tämän taas huomattuansa hän rupesi tahallaan herättämään itsessään hellempiä tunteita heihin, joka oli mahdollista sen ymmärryksen perustuksella, että ne kumminkin olivat lapsia. Toisinaan hän semmoisissa tapauksissa saikin heidän silmistään kiinni sen, mitä haki: lapsiraukan. Mutta heti oli hänelle silloin selvänä, että ne pitäisi panna johonkin ihan muuhun työhön, viedä johonkin kauas, jylhään Suomen erämaahan, kertoa heille totisia muinaissatuja, että heidän silmänsä suurenisivat ja he laihtuisivat henkisemmiksi. Ja tuntui vielä, että kaikki se vaiva, jolla hän otsa hiessä koetti päntätä heidän päähänsä yleistä sivistystä, ei ollut missään yhteydessä tämän heidän todellisen olentonsa kanssa, vaan yhteydessä ainoastaan hänen palkatun tehtävänsä kanssa.

Kauppaneuvos oli tekevinään Henrikiin mitä parhaan vaikutuksen. Se esiintyi hänelle jonkinlaisena mallina onnellisesta ihmisestä: siinä oli iloisuutta, siinä arvonsa tuntemista, siinä varmuutta, siinä riippumattomuutta. Omituisella tavalla tämän ihmisen ruumiillinenkin suuruus ja vankkuus herätti pienempikokoisessa ala-arvoisuudentunnon hänen rinnallaan ja pani tekemään mielisteleviä ja hätäileviä kohteliaisuuden harppauksia hänen edessään. Hän oli kuin ruhtinas maatilallaan. Hänen pienimmätkin toivot tulivat toteutetuiksi, mutta myöskin jos rouva huomautti mitä tahansa puutetta puutarhassa tai rappeutumista rakennuksissa, kohta oli tuo paksuilla kultasormuksilla koristettu käsi viitannut työmiehet paikalle asiata auttamaan ja yks kaks oli kaikki tehty. Ei Henrik voinut ymmärtää, mikä salainen mahti ylläpiti tätä ihanteellista järjestystä ja komeutta kaikkialla. Ei koskaan paiskattu mitään ovea, ei koskaan kuulunut mitään ääntä tai näkynyt mitään vastahakoisuutta palvelijoissa, ja kuitenkin kaikki tapahtui nopeasti ja nöyrästi niinkuin olisi piiska uhannut.

"Mitä ihmettä täytyy ihmisen tehdä, saavuttaakseen tällaista onnea!" — ajatteli Henrik lakkaamatta. Se oli hänen pysyväinen kysymyksensä, joka aina uudistui, mihin ikinä hän katsahti täällä.

Mitä emännyyteen tulee, niin ei se ollut vähemmän ihmeteltävä, ja taaskin tuon omituisen sulavuuden, meluttomuuden vuoksi, joka talon kaikissa liikkeissä oli huomattavana. Päivällispöydässä oli Henrikistä todellinen nautinto tarkastella, kuinka tämä rouva pelkillä silmänkäänteillä ja huomaamattomilla, vaikkakin ankaroilla mulkaisuilla hallitsi palvelijarykmenttiänsä, samalla hetkeksikään keskeyttämättä mitä ystävällisintä ja hymyilevintä vuoropuheluaan lukuisten päivällisvieraiden kanssa. Palvelustyttöjen poskipäät punottivat heidän suhahtaessa kuulumattomasti ruokasalista kyökkiin ja kyökistä ruokasaliin. — Henrik, jolla poikien keskellä istuessa oli kyllä tilaisuus tehdä havaintojansa, ei voinut ensin päästä perille, miten palvelustytöt ymmärsivät juuri ajallansa hyökätä sisälle, kun lautaset olivat vaihdettavat, tai muu nopea toimitus suoritettava. Vihdoin hän sen kumminkin huomasi: pöydässä, emännän kohdalla oli salainen sähkönappula, joka antoi kuulumattoman merkin kyökkiin. Emäntä ei koko päivällisaikana vaihtanut ainoatakaan sanaa yhdenkään palvelijan kanssa, muutakuin silmillään.

Henrikin ensi havaintoja oli myöskin seuraava:

Se savolainen palvelustyttö, joka oli ottanut Henrikin vastaan, oli myöskin Henrikin huoneen siivoojana.

Henrik koetti yhä edelleen ylläpitää ystävällistä suhdetta hänen kanssaan, mutta hän näyttäytyi jo seuraavana päivänä hyvin omituiseksi. Jo aamulla, kun hän tuli kenkiä hakemaan kiilloitettaviksi, herätti hän Henrikin huomion itsepäisellä vaikenemisellaan. Henrikin leikkisiin aamutervehdyksiin hänellä ei ollut pienintäkään myhähdystä, vaan läksi hän pois välttämättömimmät palvelukset suoritettuansa.

Seuraavina päivinä Henrik kummakseen näki hänen silmänsä ihan turvonneiksi itkusta, ja jonkun päivän kuluttua häntä ei enää ilmestynyt ollenkaan huonetta siivoomaan, vaan oli hänen sijassaan toinen, jota Henrik ei ollut ennen nähnytkään. Samaan aikaan, vaikka ei ollut mikään muuttoaika, tapahtui kuitenkin monen muunkin palvelijan eroittaminen, — kaikessa hiljaisuudessa: entiset äänettömästi hävisivät ja uudet ilmestyivät vähitellen sijalle.

Henrik kysyi nyt asiata neiti Seligiltä, ja tämä, vannotettuaan häntä ensin mitä ehdottomimmalla vaitiolon lupauksella, kertoi, että palvelijat olivat erotetut palveluksesta, kun kuuluivat herrasväen poissa ollessa pitäneen iloa sisähuoneissa, päästäneen muun muassa vesirengin sisälle.

— Ja te olette ilmiantaja, — sanoi neiti Selig, mutta kun huomasi, että Henrik hämmästyi, lisäsi: — no, no, kyllä minä tiedän ettette tahallanne, se oli vaan teidän sisääntulo-valttinne — hha-ha-ha-ha.

— Minä en todellakaan aavistanut, — sanoi Henrik peittäen hämmästystään sen johdosta, että neiti Selig oli nähnyt hänen läpitsensä: — En olisi ikinä luullut, että tämä ystävällinen isäntäväki on niin ankaria.

— Oo, — pani neiti Selig nostaen päätänsä ja silmiään ummistaen: — Järjestys ennen kaikkea!

Henrik ei oikein ollut varma miltä kannalta hänen oli ottaminen tämä asia. Hänen tuntui kyllä kipeältä se, että hän oli syynä niin monen ihmisen onnettomuuteen, mutta ei hän nytkään voinut olla ihmettelemättä ja ihailematta sitä hiljaisuutta ja tarmoa, millä noin suuret mullistukset talossa pantiin toimeen. Kun ennen muinoin mamma sattui joutumaan jonkun palvelijan kanssa riitaan, ja tuli kysymys sen eroittamisesta, niin vaati tämä asia sekä aikaa että punasia poskipäitä ja kyyneleitä, eikä sittenkään tullut varmaa päätöstä, mutta täällä ei näkynyt edes pienintäkään keskeytystä hymyilevässä seurustelukohteliaisuudessa, ja kuitenkin ne hävisivät kuin akanat.

"Ainoastaan tämmöisellä isännyydellä ja emännyydellä on mahdollinen tämmöinen järjestetty onnela", — päätteli Henrik.

Innolla Henrik ryhtyi omiin juriidisiin lukuihinsa. Tottuneena ottamaan selvää ja käsittämään monenlaisia tieteitä ja niiden perusteluja ei Henrikille ollut mitään vaikeata päästä hyvin pian myöskin lakitieteen perille.

Yhtäkkiä hänen eteensä avautui aivan kuin uusi maailma, josta hän ei ollut aavistanutkaan, vaikka oli elänyt sen keskellä.

Hän oli aina ennen ajatellut tästä yhteiskunnasta, että se on jotakin perin pahanpäiväistä, joka täytyisi kiireimmän kautta laittaa parempaan kuntoon. Mutta nyt hän tuli ihan toiseen käsitykseen: tämän yhteiskunnan tarkoitus oli varjella juuri hänen omia oikeuksiansa niitä vastaan, jotka mahdollisesti aikoivat niitä loukata. Ja hänellä todella oli oikeuksia: joita ei hän ennen tiennytkään, suuria, laajoja oikeuksia, oli personaoikeuksia, oli perheoikeuksia, oli kansalaisoikeuksia, oli yhteiskunnallisia, oli valtiollisia oikeuksia. Hän tosin ei näitä oikeuksia itse puolestaan paljon tullut käyttäneeksi, kun oli hiljainen mies, mutta sitä enemmän hän niitä tulee tarvitsemaan, jos hänkin kerran pääsee niin merkitseväksi olennoksi kuin esimerkiksi tämä kauppaneuvos.

Mutta vielä suuremman vaikutuksen teki Henrikiin se kaikilta suunnilta valaistu ja paksusti alleviivattu ilmoitus, että koko tämän uuden maailman: valtion, kansan ja yhteiskunnan perustus on Perhe. Eli että perhe on kuin onkin ihanne!

Hänen silmänsä avautuivat.

Johannes oli siis yksin ei ainoastaan Luterusta, vaan myöskin kaikkea tiedettä vastaan!

Henrik alkoi lukea yhä suurenevalla huomiolla.

Kirjoista tulvi niin paljon uutta hänelle, niin voimakkaasti, niin vakuuttavasti, että hän tunsi kaikki entiset ajatuksensa ja perustelunsa kukistuvan.

Perhe oli se pohja, se "valtio pienessä", johon ihmisen ennen kaikkea oli rakentaminen; kaikki muu: yhteiskunta, valtio, isänmaa ne olivat vaan rakennuksen huippu. Ja Johannes kun sanoi perhettä "kärsimyksen tieksi!"

Tämä oli Henrikille ihan odottamaton kannatin sille suunnalle, mihin hänen mielitekonsa muutenkin nyt kallistui.

Tavatoin elämänilo tempasi Henrikin uudella voimalla, eikä hän mitään epäillyt enää, — ei välittänyt entisistä epäilyksistään.

Hän oli rakastunut korvia myöten.

Hän ei voinut mitään muuta ajatella kuin vaan Hannaa; ne paikat ja polut, missä hän tiesi Hannan kulkeneen, olivat hänelle rakkaita, — ne ovenkahvat, joita Hannan käsi oli koskettanut, ne krokettinuijat, joita Hanna valitsi, ne sanat, joita Hanna sanoi, ne huviretkiehdotukset, joita Hanna teki, ne romaanit, jotka Hanna luki, kaikki, kaikki se oli Henrikille rajattoman rakasta.

Mutta rakkainta oli se hänen utukuvansa, että hän seisoo Hannan vieressä ja Hannan käsi on hänen kaulassansa!

"Sitä ei Johannes sittenkään osannut selittää", — ajatteli Henrik, tultuaan eräänä iltana omaan sievään kamariinsa yläkertaan, — "sitä, että minä niin äärettömästi, niin rajattomasti haluan palvella tuota naista, — sitä, että minä olisin valmis antamaan kaikki, henkenikin."

"Niin hullunkuriselta kuin se näyttääkin, mutta minä melkein toivon, että hänelle sattuu joku onnettomuus, josta minä hänet henkeni uhalla pelastan!"

"Oikea rakkaus on sitä, että uhraa toiselle, ja sitähän minä juuri tahdon, — en ainoastaan tahdo, vaan se on minun suurin onneni, minä elän ainoastaan voidakseni palvella häntä, — niin juuri: palvella häntä!"

"Tämä rakkaus on siis oikea, pyhä rakkaus."

Hanna ei ensin huomannut mitään Henrikin suhteen, mutta itse hän puolestaan kiintyi Henrikiin päivä päivältä yhä enemmän eikä mitään niin rakastanut kuin jutella kahden kesken Henrikin kanssa kaiken maailman asioista, enin kuitenkin omistaan.

Kun hän sitten vihdoin huomasi Henrikin tunteiden laadun, alkoi hän usein punastua tämän seurassa ja näytti epätietoiselta, ei enää niin vapaasti hakenut kahdenkeskisyyttä, ja piteli mielellään Seligin käsivarresta, kun tämä oli läsnä, pysyytyen itse taaempana.

Kävi niinkuin joskus näyttämöllä, kun jonkun näyttelijän erehdyksen takia kaikki sekaantuvat eivätkä tiedä mitä sanoa.

Sillä samaan aikaan huomasi Henrik, joka ei tiennyt Hannan tehneen oman huomionsa, että neiti Selig oli rakastumaisillaan ellei jo rakastunut häneen, Henrikiin.

Tämä Henrikin huomio, omituista kyllä, ei lainkaan kiinnittänyt häntä neiti Seligiin eikä herättänyt palvelemisen halua, vaan ihan päinvastoin: neiti Selig alkoi häntä vähän niinkuin hermostuttaa, erittäin senvuoksi, että alinomaa katseli häneen, kääntämättä silmiään, — ihaili häntä.

Neiti Selig muuttui tästä syystä vähän totisemmaksi, kun hänkin puolestaan huomasi kestä toinen piti, ja he kävelivät Hannan kanssa haaveksien metsissä, niinkuin semmoiset, jotka ovat uskoneet surunsa toisilleen, tai semmoiset, joiden aikeet ovat menneet nurinpäin.

Asiat kävivät vielä monimutkaisemmiksi, kun herra Stråhlman huomasi Seligin suhteet. Hän tuli mustasukkaiseksi ja alkoi kaikin tavoin kiusata neiti Seligiä ja vainota Henrikiä.

Niin että kesän loppuosa uhkasi tulla ulkonaisissa suhteissa sangen pilviseksi ja myrskyiseksi.

IV LUKU.

Juuri siihen aikaan saapui Uuno Viipurista parin päivän käynnille.

Hän tuli varhain aamulla.

Henrik oli silloin suuressa salissa kauppaneuvoksen kanssa puhumassa poikien luvuista, kun Uuno avasi oven ja tuli terveenä, punertavana, nauravalla rähinällä sisälle. Ei tiennyt loistivatko hänen valkoset hampaansa vai siniset silmänsä enemmän.

— No terve, Heikki, — sanoi Uuno ensin Henrikille, antaen hänelle kättä, ja tervehti sitten vasta kauppaneuvosta.

Kauppaneuvos remahti iloiseksi Uunon tulosta ja otti molemmin käsin hänen kädestään, sekä rupesi kohta huutamaan koko taloa kokoon.

Suuresti Henrik kummastui, miten Uuno oli täällä asettunut tuttavalliselle pohjalle. Kauppaneuvos hääri hänen ympärillään vähintäin niin nöyränä kuin vertainen. Uuno puhui kovemmalla äänellä kuin kauppaneuvos ja yleensäkin — hallitsi mielialaa.

Hanna ja Uuno eivät tavanneet toisiansa ennenkuin aamiaisilla, jotka tavan mukaan syötiin seisoalta.

Henrikin suureksi kummastukseksi Uuno tuli esiin kukkavihon kanssa ja vei sen, taitavasti kumartaen, Hannalle. Uunolla oli vähän suurenlainen pään takaraivo, ja tässä tilaisuudessa se erityisesti pisti Henrikin silmään, kun Uuno, annettuaan kukkavihon, perääntyi.

Ottaessaan vastaan Uunon kukkavihkoa Hanna katsahti Henrikiin ja punastui niin onnettoman rajusti, ettei se voinut keltään jäädä huomaamatta.

Hän oli sitten koko päivän poskipäät punasina, nauroi onnellisena Uunon sukkeluuksille ja punastui punastumistaan.

Henrik katseli tätä asiaa ihmetellen.

Hänessä kiehahti yhtäkkiä outoja, repiviä epäilyksiä esille.

Hän kierteli heitä kuin tiikeri kierteli peuraparia siinä kuvakirjassa, joka oli aina ollut vanhan pappilan lastenhuoneen pöydällä. He lapset kyselivät huolestuneina mammalta, hyökkääkö se peurojen kimppuun vai ei, ja vaikka mamma lohdutteli että kyllä peurat vielä ehtivät paeta, niin oli heihin kuitenkin jäänyt jäytävä epäilys. Unissa he vielä näkivät tiikeriä ja surivat viattomien peurojen puolesta. — Nyt oli Henrik itse tiikeri, ja vaikka muisti heidän entisen kauhunsa ja epätoivonsa peurojen puolesta, antoi hän kaikkien suhteiden mennä rikki ja tämä rikkoontuminen vielä enemmän kasvatti ja nostatti häntä tiikeriksi.

"Nyt, Henrik, pois ujous, pois turha, lapsellinen riippuvaisuus ihmisten katseista! Jollet nyt ota, mikä on sinun, niin kadotat ainiaaksi kaikki!"

Henrik tunsi kummallisen väreen käyvän ruumiissansa, niinkuin kylmän tullessa, tai niinkuin rohkean hypyn edellä.

Hän oikasihe. Hän kasvoi. Hänen huulensa vetäytyivät hienosti kurttuun, pää kohosi, olat antoivat tilaa hänen vartalollensa. Ei hän ollut enää Henrik. Ilman pelkoa, varmana kuin kallio hän lähestyi Hannaa. Mutta ei hän sanonut mitään tavatonta, sanoipa vaan:

— No neiti Hanna, minä hävisin viime kroketissa, minun täytyy voittaa takasin!

Mitä merkillistä oli näissä sanoissa? Ja kuitenkin: Hanna, joka ensin oli antamaisillaan leikillisen vastauksen, yhtäkkiä alistuvasti pysähtyi ja pelästyneenä katsahti hänen silmiinsä.

Silloin oli jo ilta tulemassa. He läksivät krokettikentälle.

— Uunon täytyy saada parhain nuija, — sanoi Henrik sinne tultua: — Saanko valita?

— Tietysti, valitkaa, — sanoi Hanna urkkien vilkaisten häneen.

— Ja tämä neiti Seligille, — jakeli Henrik.

— Ohhoh, — sanoi neiti Selig, — tehän olette tänään jalomielinen, kun valitsette vihollisillenne.

— Me olemme parempia pelaajia, — sanoi Hanna muka naurahtaen, — me tulemme toimeen huonommilla.

— Suokaa anteeksi, mutta minä aijoin pelata neiti Seligin kanssa, — sanoi Henrik.

Hanna katsahti taas kummastuneena ja kysyvästi Henrikiin, arasti, niinkuin olisi epäillyt jotenkin loukanneensa häntä.

Mutta Henrik, yhä sama mahtava varmuuden ja päättäväisyyden tunto joka jäsenessään, ei ottanut huomatakseen mitään vivahduksia kenenkään kasvoissa.

Hän määräsi vuorot ja pyysi Uunoa alottamaan.

Uuno, tuntien taitavuutensa ja aikoen tietysti voittaa, alkoi pelin loistavasti, mutta keskiporttien luona, kun piti kulkea viidennen läpi, oli ruoho niin kasvanut, että Uunon pallo kimposi ohitse ja hänen pelinsä pilaantui. Uuno ei osannut salata harmiansa, vaan suuttui syyttömästi Henrikiin.

Neiti Selig ja Hanna hermostuivat vähän toisiinsa samojen ruohojen tähden, kun neiti Selig rupesi repimään niitä pallonsa edestä pois, mutta Hanna väitti semmoista luvattomaksi.

Ainoastaan Henrik pysyi yhä alkuperäisessä maltissaan. Hän repi nyt tarkasti ruohot Hannan pallon edestä, mutta tuli itse viimeisenä ja sivuutti kaikki, lennättäen Hannan pallon kentän ulkopuolelle ja auttaen neiti Seligin asentoon.

Uuno teki parastaan, mutta kun hänen aikeensa tulivat tyhjäksi, hermostui hän taas Henrikille, joka ei ollut kuitenkaan siitä nytkään tietääksensä.

Kun peli oli loppumassa, oli Uuno, Hanna ja Selig ilmeisesti kiihoittuneet.

Henrik koetti kaikin tavoin sovittaa.

Vihdoin kun Hanna oli jo palannut ja hänen pallonsa seisoi Uunoa odottamassa pari kyynärää puikosta ja Henrik oli antanut Seligin tappaa itsensä, tuli Henrik Uunon palloon kosketettuaan Hannan pallon viereen. Hän olisi voinut koskettaa Hannan palloon ja taas lennättää se pois, mutta hän katsoi Hannaa naurahtaen silmiin ja löi samalla pallonsa syrjään, ikäänkuin muka osumatta.

— Aha, aha, — huusi nyt Uuno työntäen innoissaan rillejään nenälleen ja valmistuen lyömään. Hän löi ja he voittivat.

— No kyllä osasitte pilata pelin, — sanoi neiti Selig happamesti Henrikille.

— Kaikki syy on minun, — sanoi Henrik.

Niin että ainoastaan Hanna tiesi hänen vaan rauhan nimessä tahallaan luopuneen voitosta.

Siitä saakka kuin Henrik ensin pyysi krokettia pelaamaan, mutta erittäin tämän pelin loppuessa Hanna koko ajan katseli häntä ja ihmetteli, koetti lähestyä ja tahtoi osoittaa erityistä ystävyyttä, mutta ei tiennyt mitä sanoa, kun Henrik ei ottanut häntä vastaan. Hänestä se ei ollut Henrik, Se oli joku ihan toinen, voimakas henkilö, joka yhtäkkiä oli ottanut hänet valtaansa, josta hän riippui, — jota hän olisi pitänyt onnena rakastaa, jos olisi uskaltanut, ja tiennyt ettei se ole vihoissaan hänelle.

Henrik ei koko aikana millään tavalla osoittanut muuta kuin kohteliaisuutta, ainoastaan että illalla hän ei katsahtanut ulos, kuten oli tullut tavaksi Hannan ja Seligin mennessä makuulle valkoiseen rakennukseen, vaan veti rullakartiinin jo edeltäpäin alas omassa huoneessaan.

Ja tiesi että hän sillä vaan yhä enemmän vangitsi Hannaa.

Seuraavana päivänä Hanna lähestyi taas Henrikiä alistuvalla ja etsivällä katseella, niinkuin olisi kysynyt millä voisi palvella, millä lepyttää, millä hyvittää. Mutta Henrik, vaikka näki kaikki, ei ollut mitään näkevinänsä, ja katseli Hannaa avonaisella, riippumattomalla, ikäänkuin muita asioita ajattelevalla katseella.

Sisässään hän tunsi, että yksi ainoa hellä sana, jolla hän kutsuisi Hannan luoksensa, tekisi kaikki, ja sitten Hanna seisoisi hänen vieressään ja painaisi päänsä hänen rintaansa vasten ja kiertäisi kätensä hänen kaulansa ympäri. Ainoastaan siksi, että hän oli niin varma siitä, ei hän kiirehtinyt.

Ei Henrik tänäkään iltana katsahtanut ulos. Raosta hän näki, että Hanna ja Selig katsahtivat.

Uuno makasi Henrikin kanssa hänen huoneessaan.

He eivät olleet vielä alkaneet juttelujaan, jotka edellisenä iltana olivat kestäneet yli puolen yön.

Uuno riisuutui äänetönnä ja kiipesi vuoteeseensa. Siellä hän rutisti pehmeän tyynyn kyynäspäänsä alle ja nojautui poskellaan kättänsä vasten.

— Kuules, Henrik, — sanoi hän: — mitä sinä oikein pidät Hannasta?

Tämän hän sanoi ei yhtään tavallisella Uunomaisella, vaan viattoman lapsellisella, melkein tytön äänellä, eli semmoisella kuin hänellä oli ennen muinoin kotona.

— Ooja, — sanoi Henrik: — onhan se. — Ja kävi kädellään leukaansa.

— Niin minustakin, — sanoi Uuno: — se on oikein hyvä tyttö.

— On se, on se, — myönsi Henrik.

— Niin ihmeesti, noin, kuinka sanoisin —

— Niin juuri. No kuule ja sinähän toit sille kukkavihon.

Uuno hämmästyi ja keikahutti itsensä toiselle kyljelle.

— Ha-ha-ha-ha, — nauroi hän. — Ei, nyt täytyy ruveta maata.

— Kuka sinun tietää? — sanoi Henrik muka leikkien.

— Ole nyt. Ei, no hyvää yötä vaan.

— Sammuta toki ensin.

— Jaa se on totta, — sanoi Uuno ja puhalsi kynttilästä tulen. — Hyvää yötä.

— Hyvää yötä.

Ihan samalla tavalla he taas makasivat pimeässä kuin silloin yöasemalla, eivätkä kumpikaan nukkuneet. Jotakin oli kuitenkin ihan päinvastaista silloiseen verraten. Ja se oli, että Uuno oli nyt Henrik ja Henrik oli Uuno.

Henrikin sänky oli semmoisessa asennossa, että Uuno ei voinut nähdä häntä, mutta Henrik taisi nähdä Uunon. Vähän aikaa nukuttuansa hän heräsi siihen, että Uuno raapasi jälleen tulen kynttilään ja nousten puoli koholle kääntyi hiljaa katsomaan oliko Henrik hereillä. Ja oli sillä lailla vähän aikaa liikkumatta. Sitten kohosi istuilleen, otti tuolilta, takkinsa povitaskusta lompakon, ja taas kuunteli kauan oliko Henrik valveilla. Henrik oli varjossa kynttilältä, melkein pimeässä, ja teeskenteli nukkunutta, vaikka silmät olivat raollaan.

Uuno ottaa nyt lompakosta esille valokuvan, Hannan valokuvan, ja katsoo sitä kauan, käännähtää välillä äkisti päänsä Henrikiin päin, ja sitten taas katsoo, katsoo ja katsoo. Sitten hän lähentää valokuvaa suutansa kohden, mutta taas kääntää päänsä Henrikiin, kuuntelee, jättää tekemättä mitä aikoi, ja panee valokuvan takasin lompakkoonsa. Hän huokaa ja heittäytyy selälleen makaamaan, korkealle tyynylle, kädet pään alle, kyynäspäät pystyssä. Näin hän makaa kauan-kauan.

Henrik on heräävinään.

Uuno sammuttaa kynttilän, kääntyy seinään päin ja parin minutin päästä nukkuu.

"Ei ole epäilemistäkään", — ajattelee Henrik, — "Uuno on rakastunut, on ollut jo ennen minua."

Ensin oli Henrikistä kaikki niin kummallista ja uskomatonta. Puoleen yöhön hän vaan ihmetteli ja toisti toistamistaan ajatuksissaan kaikkea sitä, mikä oli tapahtunut valokuvan ensimäisestä näkemisestä näihin päiviin asti.

Sitten tuli kauhistus: Seuraukset kuvastuivat mieleen toinen toisensa jälkeen.

Suhde Uunoon täytyy rikkoontua.

Henrik ymmärsi nyt paremmin kuin ennen, että rakkaus todella oli se voima, jonka rinnalla, kuten tuossa Turun matkalla luetussa, hänen ystävänsä ylistämässä novellissa sanottiin: kaikki muut suhteet ja siteet saavat alempiarvoisina väistyä ja murskaantua.

Niin se todella oli. Ei mikään, ei mikään maailmassa saa estää Henrikin yhtymästä Hannaan ja ottamasta vastaan Hannan rakkautta, joka jo oli syttynyt!

Tuossa makaa Uuno eikä aavista mitään, ei aavista, ettei hän koskaan, ei koskaan Hannaa saa, ei aavista mitä on edessä, — että Henrikin ja hänen suhteensa kohta rikkoutuvat! Henrikin teki niin kipeätä, että hän väänteli itseään vuoteessaan. Mutta muuta keinoa ei ollut: huomispäivänä oli Uunolle sanottava suoraan kuinka asiat olivat.

Ja monella tavalla kuvautui Henrikin mieleen se keskustelu, joka aamulla oli syntyvä hänen ja Uunon välillä. Milloin hän oli säilyttävinään rauhallisuutensa, milloin taas yltyvinään, jolloin tuli sanotuksi ratkaisevat katkeruuden ja eron sanat. Henrik tapasi itsensä kiihoittuneesti hengittämästä, täynnänsä intohimoista vihaa Uunoa vastaan. Ja kuitenkin häntä itseänsä kauhistutti tämä viha. Päästyään siitä hetkeksi vapaaksi, hän koetti huokaista sen pois niinkuin olemattoman ajatuksen.

"Enhän minä ainakaan vielä vihaa häntä, omaa Uunoani, ja voihan olla että hän ottaa asian tyynesti, ja kaikki selviää itsestään kun aamu tulee," — ajatteli hän ihankuin painajaisen tuskissa.

Ja aamu tuli Henrikin saamatta unta koko yönä. Aamu tuli ja valaisi huoneita kartiinin läpi. Kyökistäkin, joka oli Henrikin huoneen alla, alkoi jo kuulua jotakin jyskytystä, ja kardemumman hajua levisi huoneeseen.

"Tänään on Hannan syntymäpäivä, varmaan on aikomus kaakkua leipoa," — ajatteli Henrik. — "Hannan syntymäpäiväksihän Uuno siis onkin saapunut."

Jo kuului pihamiehen vihellys, joka valjasti hevostaan, ja sitten hänen tynnyrinsä kumina, kun hän ajoi kaivolta vettä ammentamaan.

Vielä kaksi tuntia, ja jo oli muidenkin nousuaika.

— Hehei — sanoi jo Uunokin, venytellen käsiään. — Huomenta.

— Huomenta, — vastasi Henrik kääntymättä päin.

— Etkö aijo vielä nousta? — kysyi Uuno.

— Kohta. Anna minun vähän vielä nukkua.

Uuno rupesi, hiljaa viheltää sihistäen, hyvällä mielellä pukeutumaan; nähtävästi hän kiirehti pian puutarhaan, jossa tytöt tavallisesti olivat aamulla.

"Nyt minun täytyy puhua, nyt ennenkuin hän menee, tai se tulee kymmentä kertaa pahemmaksi," — ajatteli Henrik.

Hän alkoi myöskin pukeutua, ja saavutti Uunon silloin kuin tämä oli pesuhommissa. Mutta kun piti sanoa, tuli niin sääli Uunoa, ettei sana syntynyt.

"Minun täytyy sanoa, juuri nyt täytyy", — ajatteli Henrik.

— Sinä taidat olla vähän pahalla tuulella? — sanoi Uuno kuivatessaan itseänsä.

— En nukkunut. Päätä kivistää.

— Ai-ai, kun ei vaan olisi ollut häkää, täällä tuntuukin jonkinlaista kyökkikäryä.

— Ei se tee mitään.

Nyt oli Henrik sanomaisillaan, mutta sydän löi liian kovasti.

Uuno pani vikkelästi liivin napit kiinni, sujahutti takin yllensä ja sanoi mennessään ovessa:

— No sinä tulet sitten.

Näin Henrikiltä jäi kuin jäikin sanomatta.

Kaksi kertaa hän oli ollut aukasemassa suutansa, mutta sydän oli molemmilla kerroilla lyönyt niin, ettei hän voinut alottaa. Ei voinut koko sinä päivänä.

Sanoa Uunolle — se olisi ollut sama kuin ikuisiksi määrätä kaikki. Uunon olisi senjälkeen täytynyt jollakin erityisellä tavalla suhtautua tähän ilmoitukseen, eikä mitään voinut enää koskaan peruuttaa. Joka kerta kun hän koetti lähestyä Uunoa sanomisen aikomuksessa, tuntui Henrikistä selvään, että vaikeneminen on parempi kuin puhuminen, sillä vaikenemisesta ei voi mitään pahaa seurata, mutta puhuminen lähettää sarjan määrättyjä, kylmiä, luonnonlaeista riippuvia seurauksia tulevaisuuteen.

Hän ajatteli sitten, että antaa Uunon itsen huomata. Olkoon puhuminen tämän huomion seurauksena. Ja vaikka hän tiesi sen vielä vaikeammaksi, oli se kuitenkin tulevaisuuden asia, ja siksi tuntui helpommalta.

Koko päivänä hän ei ollut lähestynyt Hannaa, ja kuitenkin kaukaa hallinnut tätä vielä suuremmalla voimalla kuin edellisenä päivänä.

Illalla, kun he kaikki olivat puutarhassa ja Hanna seisoi erillään, hän vihdoin lähestyi. Nyt oli tullut ratkaiseva hetki. Hän tuli ihan hiljaa Hannan luo, niinkuin ei olisi ollut mitään erinomaista heidän välillään, ja seisahtui ensi kerran tänäpäivänä hänen viereensä.

Hanna kääntyi puolittain poispäin ja koko hänen ruumiinsa vapisi niin, että Henrik taisi sen nähdä.

Henrik aikoi juuri sanoa hänelle jotain, mutta jäi sen sijaan katsomaan häntä, eikä sanonutkaan. Sanomisen sijaan tuli kovasti surku Hannaa ja taas Henrikistä tuntui niinkuin hän olisi ollut tiikeri, joka on ajanut toisen vuonan kalliojen väliin vapisemaan ja toisen jo tappanut metsään. Taas tuntui myöskin, että vaikeneminen oli paljon, paljon parempi kuin puhuminen.

"Jätä, Henrik, hänet", — ajatteli hän.

Tätä ajatusta vastaan tulvahti ensin joka haaralta voimakkaat, palavat vastalauseet, muistui luettu novelli, muistui tohtorin "rakkauden faktumi", välähti oma nouseva tulevaisuus, alotettu lainoppi, — näkyi unohtuminen, näkyi entisen epätietoisuuden, vähäpätöisyyden harmaa hämärä, vasta voitetun tarmon herpoutuminen. Mutta tämä sama ajatus, niin uusi ja niin perin mahdoton kuin se olikin, ei jättänyt häntä, vaan yhä enemmän hämmensi hänen mieltänsä.

Kaikkein syvimmässä sydämmessä tuntui, että tämä ajatus vei häntä ikäänkuin kotiin päin, mutta puhuminen vei johonkin vieraaseen.

"Olkoon sitten", — ajatteli Henrik: — "minä olen erilainen kuin kaikki muut."

Niin hän ei sanonutkaan mitään, ja tunsi päästävänsä käsistään tilaisuuden, joka ei ole enää koskaan palaava.

Hän meni pois erilleen, puutarhan ympäri kulkevan syrjäisen käytävän käänteeseen, yksinäiselle penkille, ja siellä rupesi itkemään.

Itkun kanssa tuli ensimäinen lohdutus:

"Minne sinä aijoitkaan lentää! Aijoitko unohtaa vanhat polkusi, tutut maat vaihtaa vieraihin korkeuksiin! Pysy vaan alallasi Henrik. Tunnustele, tunnustele, sinun alasi on tämä tuttu, tasainen, näkymätöin —"

Ennen pitkää hän huomasi itkun asemesta tavoittelevansa sirenin lehtiä käsiinsä ja paukahuttavansa niitä rikki toisen käden nyrkin päällä.

Hän alkoi miettiä, että pian tullaan häntä hakemaan. Mutta ihmisiä ei hän nyt tahtonut millään tavalla nähdä.

Ainoa keino oli sanoa itsensä sairaaksi, — päätä kivistää — tai jotain sellaista. Niin ainakin sai olla häiritsemättä yksinäisyydessä, kunhan vaan ensi kysymykset olivat onnellisesti vastatut ja sivuutetut.

Henrik meni puutarhasta ylös omaan huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen välittämättä siitä mitä huomiota tämä herätti.

Pian tultiinkin kysymään, mikä häntä vaivaa, ja Uuno toi Hannalta terveisiä ja kukkia ja rupesi, voimatta samalla hillitä onneansa, ehdottamaan lääkärin kutsumista sekä pitämään kovaa ääntä.

— Jos sinä rakastat minua Uuno, niin älä puhu lääkäristä, — sanoi Henrik hänelle.

— No, no, — sanoi Uuno, — antaa olla ellet tahdo, mutta minä istun sinun luonasi, koko illan istun tässä.

— Minä voin jo paremmin Uuno, kiitoksia vaan, — sanoi Henrik ja puristi hänen kättänsä.

— Tulet ehkä illallisellekin.

— En, en. Mene sinä vaan.

— No ehkä sitten menenkin. Siellä jo käskettiin.

Uuno meni.

Se palvelija, joka tuli vuodetta laittamaan, toi illallisella olevalta herrasväeltä kaikellaisia ehdotuksia toimenpiteistä sairautta vastaan, sekä lasillisen kuumaa kamomillateetä.

Henrik seisoi pöydän luona odottaen kun palvelija muihin toimiin kiirehtien kohenteli häthätään alusta, löi tyynyjä ja laitteli vuodetta. Yksinäinen kynttilä tuikki sameasti hänen silmäänsä komoodilta.

Kun vuode oli laitettu ja Henrik mennyt makuulle, ajatteli hän itsekseen:

"Jos on joku jumala, niin vaan semmoinen, joka antaa ihmisten elää onnekseen. Mutta minulta on onni mennyt. Missä tarkoituksessa siis enää eläisin."

"Voi jospa todellakin nyt voisin sairastua ja vähitellen kuolisin pois maailmasta. Jospa olisi joku jumala, jolta voisin sitä pyytää."

* * * * *

Uuno matkusti, mutta sanoi tulevansa syksyllä vielä uudestaan käymään. Kenties hän oli jo tällä käynnillään aikonut kosia ja mennä salakihloihin, mutta nyt hän nähtävästi siirsi asiansa syksyyn.

Uunolle hyvästiä sanoessaan Henrik vielä varmemmin ymmärsi, että hänen on luopuminen kaikesta.

Hän pysytteli niinpaljon kuin mahdollista yksinäisyydessä, jätti kaikki lukunsa ja käytti vapaat hetket kuljeskelemiseen metsissä ja kaukaisilla takamailla, sillä paikallaan istuessa hän ei voinut hallita ajatuksiaan, mutta kävellessä ja vastaanottaessa ulkoa tulevia vaikutuksia hänen oli paljon helpompi.

Se, mikä ensi hetkellä oli tuntunut niin tuiki mahdottomalta, alkoi vähitellen antautua mahdolliseksi.

Hän huomasi hyvin pian, että hänellä oli kahdenlaisia hetkiä: toiset semmoisia, joina todella ei ollut ajattelemista vastaansotimisesta, vaan oli paras luvata itselleen nähdä Hannaa ja seurata häntä, mutta toiset semmoisia, jolloin hän oli vapaampi ja saattoi pitää kaikellaisia filosoofisia keskusteluja itsensä kanssa.

"Jos minä häntä rakastan", — ajatteli hän silloin, — "miksi tarvitsen että hän minua rakastaisi? Oikea rakkaus on semmoinen, ettei se riipu vastarakkaudesta. Minun pitäisi voida tehdä hänelle hyviä töitä vaikka hän olisi toisen morsian."

"Voisin tehdä niin, että hän tahtoisi lähestyä minua. Tunnen selvään että voisin. Silloin hän jättäisi Uunon ja varmaan sekä itse sitä surisi että Uuno tulisi onnettomaksi; minä taas kadottaisin lohduttajani ja siirtyisin ihan toiseen elämään, — tulisin juristiksi, voisin olla sydämmetön enkä välittäisi olla edes rehellinen. Jos ajattelen silmät ummessa, pimeyden edessä, niin se on vaan tuo syleileminen, joka minua tenhoo. En ollenkaan minä ajattele hänen parastansa, vaan ainoastaan seista hänen vieressänsä kädet hänen kaulansa ympärillä ja suudella hänen päätänsä. Mutta jos ajattelen hänen hyväänsä, silloin en ollenkaan tarvitse syleillä häntä, en edes näkyä hänelle; päinvastoin teen paraiten, jos estän hänen mieltymästä minuun samalla kummallisella tavalla, jolla minä olen häneen mieltynyt." —

"En ennen ole ymmärtänyt, mutta nyt ymmärrän, että se on tuo syleilemisen tyhmä kuva, joka minua estää voittamasta itseäni. Koetan siis siitä päästä."

Ja tämmöisistä päätöksistä huolimatta, kun hän sitten tuli tuohon toiseen mielialaan, niin se tempasi hänet niin, että hän olisi ollut valmis paikalla juoksemaan Hannan luo ja pyytämään häntä omakseen. Ja ainoastaan ihan ulkonaiset asiat estivät häntä siitä.

Sentähden koko Henrikin taistelu muodostui taisteluksi tähän mielialaan tulemista vastaan.

Tässä auttoi häntä se seikka, että ihan samallaista taistelua mielialoja vastaan hän oli ennen voitollisesti käynyt paljon alhaisemmilla asteilla, ja hän saattoi nyt käyttää hyväkseen kaikki silloiset kokemukset tähän.

Niimpä hän tiesi panna suurimman painon kaikkiin pikkuseikkoihin, esimerkiksi: katsoako ulos ikkunasta, kun hän illallisen jälkeen tuli huoneeseensa ja vähän ajan perästä kuuli tyttöjen sipsuttavan hiekkakäytävällä valkoiseen rakennukseen päin, — katsoako vai ei. Halutti niin, että silmät melkein väkisin kääntyivät. Hän piti suurena voittona, ettei hän katsahtanut, josta hän iloitsi vielä seuraavana aamuna. Ja ensi kerroilla se oli jo paljon helpompi, ja sai ryhtyä vaikeampiin.

Melkein vaikeinta oli Henrikistä puhua luonnollisesti Hannan kanssa, niinkuin he puhuivat silloin kuin Hannan puolelta ei vielä mitään ollut. Tahtoi väkisinkin antaa hänen aavistaa sanojen alla jotakin salamyhkäistä, osoittaa katkeruutta, tehdä viittauksia. Mutta joka kerta kun Henrik vähänkään sai itsensä tässä suhteessa voitetuksi, näki hän kuinka Hanna ikäänkuin vapautuu niistä kahleista, joihin Henrik oli hänet kahlinnut, muuttuu taas iloiseksi ja luonnolliseksi ja he tulevat ikäänkuin entisiksi ystäviksi toisilleen.

Nämät ankarat ponnistukset tekivät Henrikin muuten ympäristölleen käsittämättömäksi. Kaikki luulivat, että hän on aina pahalla tuulella, niinkuin hän tavallaan olikin; ja tämä selvä aleneminen muiden silmissä oli Henrikille myöskin tavattoman vaikea kantaa, — erittäinkin mitä Hannaan tulee.

Neiti Selig jätti hänet tähän aikaan kokonaan, ja suostui Stråhlmaniin.

Juriidisia kirjojaan ei Henrik voinut enää nähdä silmiensä edessä. Hän ei voinut ymmärtää kuinka hän oli siihen määrään saattanut valehdella itsellensä. Tietysti hän oli ostanut ne ja ruvennut lukemaan niitä vaan saadakseen merkitystä ja voidakseen kosia Hannaa. Mutta vielä ihan äsken lukiessaan niitä, hän oli todellakin kuvaillut lukevansa siksi, että hänellä oli muka tiedonhaluinen henki!

Myöskin muuttuivat suhteet kauppaneuvokseen, jota Henrik oli ollut niin ihailevinaan. Se oli kaikki ollut vaan siksi, että niistä piti tuleman hänen sukulaisiansa kärsimyksen tiellä. — Nyt hän ei voinut ymmärtää kuinka hän oli saattanut ihailla tätä miestä. Kuinka ihmeessä hän ei ollut ottanut lukuun, että kauppaneuvos ylläpiti kesälinnaansa eli onneansa semmoisella toimella, joka ei olisi koskaan voinut tyydyttää Henrikiä. Hankkia halkoja, lihaa, patruunakoteloita Pietarin kasarmeihin ja Viaporin linnaväelle! Niillä rahoilla hän palvelutti itseänsä ja perhettään, palvelutti rengeillä, piioilla, puutarhureilla, kuskeilla, bonneilla ja kotiopettajilla!

Merkillisintä oli, että Henrikille tuli myöskin poikien opettaminen yhtäkkiä ihan sietämättömän vastenmieliseksi, tuntui tyhmältä ja tarkoituksettomalta.

Kaikki kreikkalaiset, roomalaiset, germaanilaiset, saksalaiset, ranskalaiset, englantilaiset kansat, joiden urotöitä, kuninkaita, tappeluja ja näiden vuosilukuja hänen oli opettaminen, rupesivat näyttämään hänestä tavattoman itserakkailta. Ne olivat kirjoittaneet jokainen oman historiansa, ja nuo heidän kuninkaittensa sukutaulut, hallitusvuodet ja naurettavat ylistelemiset tuntuivat kokonaan tarpeettomilta opetusaineilta. Kun Henrik ei parhaalla tahdollakaan voinut löytää käytetystä historian oppikirjasta mitään muuta kuin vaan tämmöistä kansallisen itserakkauden valhetta, olisi hän, ollen muutenkin pahalla tuulella, mielellään viskannut koko kirjan mäsäksi permantoa vasten. Suomenkin historia inhoitti häntä, koska se tuntui olevan kirjoitettu matkimalla muiden kansain historioita, ja kaikellaisista olemattomista asioista oli vaivaisesti parsimalla tehty suurtapauksia.

Kaikki tämä olisi tosin saanut jäädä Henrikiltä muuten rauhaan, mutta kun sitä piti opettaa noille lihakkaille, pani se Henrikin sisälliseen raivoon ja hammasten kiristykseen.

Myöskin maantieteen opetus rupesi hänestä yhteen menoon näyttämään pelkältä palvelustyöltä, johon rikas kauppaneuvos palkkasi vaivaisia lukumiehiä, semmoisia kuin Henrik oli. Kirjassa ei ollut sanaakaan vieraiden maanosien luonnosta, muukalaisista roduista, näiden uskonnoista, ajatus- ja elämäntavoista, vaan oli pelkkiä paikannimiä ja luetteloja teollisuuden tuotteista, — vastaisten kauppaneuvoksien tarpeiksi!

Luvunlaskukin ja kirjoitus inhoitti, sillä hän ei voinut olla mielessään ajattelematta kuinka hänen oppilaansa vastaisuudessa siirtelevät sormillaan laskulaudan luunappuloita tiskin takana tai kirjoittelevat verolistoja rahatoimikamareissa.

Syksyn lähestyessä, kun Henrik jo luuli olevansa tunteittensa herra, tulikin hänelle kovin taistelu vielä eteen.

Uuno ilmoitti kirjekortilla tulostansa.

Henrik tahtoi lähteä ennenkuin Uuno tulee, mutta tämä juuri oli vaikeata, ja kun hän tutki itseltänsä, miksi se oli vaikeata, pääsi hän selville, että hänestä tuntui niinkuin hän silloin ratkaisevasti luopuisi Hannasta ja antaisi hänet Uunolle.

Heti kun hän tämän asian ymmärsi, päätti hän matkustaa ennen Uunon tuloa, mutta helpommalta ei se siltä tuntunut.

Hanna näytti olevan hänen lähtöpäivänänsä ikäänkuin taas epäselvillä hänestä. Tämä tuotti vieläkin Henrikille jonkinlaista mielihyvää, sillä se antoi hänelle tunnon, niinkuin yhä vieläkin olisi joku mahdollisuus jäljellä kääntää asiat toisin päin.

Kun hän oli jo jättänyt muille hyvästi ja tuli Hannan luo, sanoi tämä tahtovansa tulla häntä saattamaan parkkiin kivisiin porttipylväihin saakka.

He menivät.

Parkin tielle oli jo pudonnut paljon kellastuneita lehtiä.

He antoivat hevosen kulkea edellä ja tulivat käyden jälempänä.

Ja tällä tiellä, mahtavien, pimentävien puiden alla, oli Henrik nyt antautumaisillaan kiusaukseen. Hän ei ruvennut luonnolliseksi, vaan antoi Hannan käydä rinnallaan ja tunsi hänen taas huolestuneen epätietoisena katselevan syrjältä hänen kasvoihinsa.

Henrik tiesi, ettei hän itse alota mitään, mutta hän tunsi, että hän voi vaitiolollaan pakoittaa Hannan puhumaan ja että se sitten voi antaa syytä hänellekin purkaa tunteitansa, hänen olematta enää vastuunalainen siitä. — Tässä pimentävässä parkissa, kenenkään näkemättä, pysähtyä, ottaa häntä kädestä, katsoa häntä silmiin — —

Kuitenkin, se oli jo kuollut ajatus Henrikille, se oli jo ikäänkuin irrallaan ja sen aistillinen vaikutin näkyi hänelle selvästi.

Kun Hannan huolestunut levottomuus oli korkeimmillaan, sanoi Henrik iloisesti:

— Ei mutta Hanna! Sanoinko minä hyvästi herra Stråhlmanille?

Hanna tuli iloiseksi kuin lapsi, nauroi ja puhui kauan siitä asiasta.

Kuitenkaan ei Henrik vielä voinut laskea kaikkea käsistänsä. Kun Hanna näin selvästi ilmaisi iloansa, vaikeni Henrik taas ja antoi Stråhlman-aineen vähitellen häneltä loppua.

Taas he olivat molemmat vaiti ja kulkivat rinnakkain.

Kivitolppain luona Henrik sanoi hyvästi ja nousi rattaille.

Hevonen läksi liikkeelle.

Jos hän nyt käänteessä ei katsahda taaksensa Hannaan ja nyykäytä ystävällisesti päätä, niin epäselvyys jää heidän välillensä ja asia pysyy ikäänkuin ratkaisematta.

Kaikki nousi vielä kerran vimmattuun taisteluun Henrikissä: "En katso, en katso!" — ajatteli hän. — "Minullakin on oikeuteni!"

Mutta juuri käänteessä hän ajatteli: "Henrik, katso nyt vielä kerran Hannaan." Hän käänsi päänsä, ja iloisena voitosta saattoi ihan luonnollisesti ja ystävällisesti hymyillä. Hän heilutti hattuansa loppuun asti ja näki kuinka Hanna hätäisesti tempoi hameensa taskusta sinne takertunutta nenäliinaansa ja saatuaan sen esille alkoi innokkaasti huitoa, taas ihan selvänä Henrik-ystävästänsä. Silloin se oli kaikki tehty ja ratkaistu.

Toisen osan loppu.

KOLMAS OSA.

I LUKU.

Henrik matkusti Helsinkiin.

Hän ei poikennut Viipuriin vaan ajoi lähimmälle rautatieasemalle, jonka odotushuoneessa, mustaksi maalatulla pöydällä, suuren posliinisen vesikannun vieressä hän kirjoitti sähkösanoman tapaisen kirjelapun Uunolle. Hän alkoi kirjoittaa:

"Rakas Uuno. Lähtenyt tänään Helsinkiin. Toivotan onnea."

Mutta sitten hän pyyhki pois viimeiset sanat, koska huomasi, että niihin oli sekoittunut vähän pahansuopuutta, kirjoitti muita kirjaimia niiden päälle, ettei voisi eroittaa mitä siinä alkujaan oli, ja jatkoi sitten täydellä välittömyydellä ja rakkaudella:

"Jos saan hyvän kortteerin, niin tulethan luokseni asumaan?

Oma veljesi Henrik."

Sitten hän hyppäsi junaan ja tunsi itsensä irtaantuneeksi kaikesta mikä jäi taakse, jota hän jo sanoi entisyydeksi.

Henrik seisoi vaunun etusella ja junan kiitäessä eteenpäin, peltojen ja niittyjen ja metsien lentäessä hänen ohitsensa, häneen tuli vanha mahtavuuden tunto. Se oli samaa kasvamisen ja oman voiman tuntoa kuin hänen silloin lyödessä krokettia. Ainoastaan toisesta syystä. Hän ajatteli:

"Kohtalo muka hallitsee ihmistä! Ei. Niinkuin minä olisin voinut saada Hannan, jos olisin tahtonut, niin minä myöskin hallitsen kohtaloani."

Hänen oikea kätensä oli avatun palttoon taskussa ja hän puristeli sillä jotakin avainta. Vasen käsi oli rentonaan pitkin sivua.

Sitten hän meni sisälle vaunuun ja heittäytyi istumaan, nostaen jalkansa vastapäiselle penkille, vaikka siinä istui joku nainen. Hän haukotteli, hieroi silmiänsä ja aikoi ruveta torkkumaan, välittämättä kestään, sillä kaikki olivat ikäänkuin hänen vallassansa, — koko maailma.

"Voi kuin sinä olet vapaa!" — oli Johannes sanonut. Ja vapaa Henrik nyt olikin: saattoi tulla hyväksi tai pirulliseksi, miksi vaan tahtoi. Kaikki riippui hänestä itsestään.

Siinä oli jotakin hauskaa siinä ajatuksessa, että nyt saattaa siis rakastuttaa itseensä jonkun muun, kenen vaan tahtoo valita, — rakastuttaa ja rakastua ja nauttia elämästä.

Ja jos Johanneksenkin kannalta tahtoi asiata ajatella, niin oli hauskaa ja uteliaisuutta herättävää kysymys: mihinkähän oloihin ja minkä ihmisten yhteyteen kohtalo nyt häntä vie? Kun ei hänellä vieläkään ollut mitään halua Johanneksen täydellisyyden tielle, pitää kai jonkun uuden rakastumisen olla sittenkin edessä.

* * * * *

Henrikin Helsinkiin tulon aikaan olivat ilmat jo muuttuneet hyvin kolkoiksi. Kylmät ankarat syystuulet puuskuivat pitkin katuja, nostattivat pölypilviä ilmaan ja tanssittivat kellastuneita lehmuksenlehtiä käytävillä. Telefooniverkko vonkui kaupungin päällä, alinomaa kuului tuulessa paukahtelevia ovia, ihmiset rientelivät kehenkään katsahtamatta sinne tänne asioillaan, ja naiset, unohtaen asunsa ja asentonsa pitelivät vaan hattujaan ja hameitaan.

Kortteeria oli hyvin vaikea löytää. Väen tulva kaupunkiin oli niin tavaton, että kaikki mahdolliset asuntopaikat olivat anastetut. Henrik juoksi rappusia ylös, toisia alas, — missä oli juuri otettu, missä jo asukas sisälle muuttanut. Erään kortteerin kivitalon kolmannessa kerroksessa Annankadulla Henrik vihdoin löysi, joka häntä erikoisesti miellytti. Taloudenpitäjä vai mikä lie ollut, joka ovea aukasi, otti hänet tosin jotenkin kylmästi ja ylpeästi vastaan, mutta itse huone' oli ihan tavattoman miellyttävä, korkea, totisen ja hienon näköinen; seinäpaperi oli siinä samean vihertävä, Uuni oli kellertävillä ja valkeilla korukaakeleilla muovailtu, kiiltävä, jossa Henrikiä erityisesti kiinnitti göötiläiseen muotoon suippeneva syvennys; sisempänä oli tummilla uutimilla peitetty makuu-alkoovi, jommoiseen hän oli aina pannut hyvin suurta arvoa; huoneen kaksi ikkunaa oli hyvin korkeita, ja ne sen juuri tekivätkin niin totiseksi. Sisustus oli hieno ja näytti korkeassa huoneessa miellyttävän matalalta, — erittäinkin kirjoituspöytä. Ikkunoista näkyi hyvin hauskasti talojen kattoja ja bulevardin puiden kellastuneita latvoja.

Henrik itsekseen jo päätti, että tässä eikä missään muualla. Hänestä näytti työskentely tässä huoneessa niin viekottelevalta ja lämpimältä, että vaan senkin vuoksi hän oli työskentelevä kaksinkertaisella tarmolla.

Erityisellä ystävyydellä ja hempeydellä hän kääntyi sievänlaisen vaikka kylmän taloudenhoitajattaren puoleen hintaa tiedustellen, ja saikin esille tältä vihdoin pienen hymyilyn, seuraavan selityksen ohella:

— Täällä on käynyt jo eräs toinenkin herra katsomassa, ja pyysi, että huonetta ei annettaisi pois ennen kello viittä tänään, silloin hän tulee sanomaan ottaako hän.

— Mutta minä voisin maksaa vaikka vähän enemmän hyyryäkin.

— Jaa, en tiedä, — ehkä herra tahtoo vähän odottaa.

Taloudenhoitajatar meni sisähuoneihin, nähtävästi varsinaiselta emännältä tiedustamaan. Hän palasi sanoen:

— Jos herra ehkä tahtoo käydä uudestaan kysymässä kello 5.

— Mutta te, arvoisa neiti, varmaan pidätte minun puoliani, eikö niin?

Nyt hymähti taloudenhoitajatar jo vallankin leppeästi, ja Henrik läksi sieltä hyvillä toiveilla, eikä enää mennyt muita kortteereja katsomaan.

Hän oli tässä juoksussa ja näissä tuulissa aikalailla vilustunut. Rintaa painoi, poskipäitä epäillyttävästi kuumotti, silmät eivät tahtoneet mitään katsella, aivastutti, ja vielä oli omituinen, epämiellyttävä vaiva niskassa.

Kun hän sentähden tuli väliaikaiseen hotellihuoneeseensa, heittäytyi hän sohvalle ihan tahdotonna kello viittä odottamaan. Ruoka ei maittanut, päivällisen ajatuskin inhoitti. Kun hän koetti nukkua, valahtivat kuumeentapaiset, sekaiset, huimasevat ajatukset hänen tietoisuuteensa, silmien tuontuostakin puoleksi ummistuessa ja pyörähtäessä nurin, hänen kuitenkaan voimatta oikealla tavalla päästä uneen. Ei ollut enää kysymystäkään siitä mahtavuudesta, jolla varustettuna hän oli tullut kaupunkiin. Kaikki uudet mielialat unohtuivat ja kesken raukasevaa, levotonta kuumetta hän yhtäkkiä oli taas entinen turvaton Henrik. Ei hän voinut mitään muuta ajatella, kuin vaan tuskalla kortteeriasioitaan. Havahtaessaan hereille hulluista unikuvista, hän huolestuneena muisti, että hänen täytyy pitää vaaria määrätystä kellonlyömästä, ja katsahtikin kelloonsa joka viides minuutti. Ja huolimatta siitä, ettei hän koko kesäaikaan ollut missään selvissä väleissä vanhan lohduttajansa kanssa, hän lankesi semmoiseen lapsellisuuteen, että rupesi lukemaan rukouksia, ja pani kätensä ristiin niinkuin pienenä. Herransiunauksen perästä hän saneli:

"Tee niin, että minä saan sen kortteerin; en minä pyydä paljon, tee nyt niin, minä uskon että sinä teet, kun minä pyydän, tee niin, tee niin, rakas, rakas, — — Isä meidän, joka olet taivaissa, pyhitetty olkoon sinun nimes, lähestyköön sinun valtakuntas, anna meille — ei: tapahtukoon sinun tahtos niin maassa kuin taivaissa, anna meille meidän jokapäiväiväinen leipämme, niinkuin mekin meidän velvollisillemme — —"

Henrik sekaantui ja nukkui samassa sikeästi.

Kun hän heräsi oli hänen ikäänkuin vähän parempi olla, mutta ikävä vaan, että kello oli jo yli viisi.

Hän hyppäsi ylös ja kovasta päänkivusta huolimatta puki palttoon yllensä ja meni kadulle. Kun hän taas tuli tuuleen, puistatti vilu koko hänen ruumistansa, mutta hän kiirehti vaan kortteerilleen.

"Heti kun pääsen asettumaan, käsken laittamaan vuoteen ja menen suoraan yölevolle", — ajatteli Henrik.

Hän poikkesi vielä apteekkiin ja osti 5 kiniinikapsellia, joista 2 nielasi jo apteekissa.

Sitten hän tahallaan reipastutti itseään siihen määrään, että perille tultua juoksi ylös kolmen kerroksen rappuset.

— No? — kysyi hän astumatta kynnyksen yli samalta taloudenhoitajattarelta, joka nytkin avasi ovea hänen soittoonsa.

— Mutta herrahan tulee myöhään. Kellohan on jo 1/2 6. Juuri äsken kävi se toinen herra täällä ja otti kortteerin. Hän on paraikaa huoneessaan.

— Vai niin. No minkäpäs sille teki. Hyvästi vaan.

— Hyvästi, — sanoi neiti korottaen ja venyttäen viimeistä tavua, ja lukitsi itsensä jälleen oven taa: triks-traks.

Mutta Henrik kulki hitaasti rappusia alas, pää kumarassa, eikä voinut tukehuttaa harmiansa. Sitä asiaa, että hänen lapsekas rukouksensa ei tullut kuulluksi, ei hän erityisesti ajatellut, se oli niin tavallista. Mutta että hänen piti nukkua yli ajan, se loukkasi häntä.

"Ihan kuin kiusalla!" — ajatteli hän vihasena jollekin epämääräiselle kohtalolle, joka silminnähtävästi oli vähitellen asettunut häntä vastaan.

Ja omasta puolestaan hän nyt myöskin "kiusallakin" reipastutti itsensä jälleen ja päätti sittenkin mennä vielä jotain uutta kortteeria hakemaan. Hänellä oli pari tiedossa, jotka hän oli aikaisemmin hylännyt, ja sitäpaitsi oli tämänpäivän Hufvudstadsbladet vielä tutkimatta: ehkä siinä oli jotain uusia ilmestynyt eilisten lisäksi.

Hän kulki Robertin katua ja, tuntien kovaa janoa, mietti minne ensin pistäytyä juomaan.

Silloin hän näki hämärässä suuren sinisen kyltin ja valkoiset kirjaimet. Se oli: "Anniskeluyhtiön Raittiusravintola", juuri samallainen kuin siellä Turussakin, ja hän muisti yhtäkkiä koko sarjan silloisia tapauksia ja omia ajatuksiaan kohtalon osanotosta hänen askeleihinsa.

"En mene kiusallakaan," — ajatteli hän jostain syystä taas.

Mutta kuljettuaan jonkun verran eteenpäin hän huomasi, että siellähän ehkä saisikin nähdä Hufvudstadsbladetin, nöyrtyi ja kääntyi takasin ravintolaan.

Ei siellä ollut ketään sisällä, mutta lamppu paloi kirkkaasti ja kodikkaasti katosta, ja ovikellon soinnista tuli pieni vaatimaton tyttö tiskin taa.

"Ei ainakaan täällä ole mitään työmiehiä, joita minun pitäisi rakastaa," — ajatteli Henrik.

Hän tilasi teetä, aikoen koettaa sitä juoda huolimatta päänsärystä ja korvainhuminasta.

Kun hän löysi hyyryilmoitukset Hufvudstadsbladissa, ei hän ensin huomannut mitään uusia kortteereja eilisten lisäksi. Mutta sitten kuitenkin tapasi yhden, hyvin pienillä kirjaimilla painetun. Se oli merikadun varrella, numero… Maltas, mikä numero olikaan hänen vanhalla merikadun kortteerillaan? Aivan oikein. Juuri sama numero — 16.

"Ei ikipäivinä!" — ajatteli Henrik, ja punatukkainen Hilma oli ihan elävänä hänen edessään, kuumeen, nenän ja korvain tukkeutumisen vuoksi vielä entistäkin vastenmielisempänä.

Henrik maksoi teensä, juomatta sitä enempää kuin puoleksi, ja läksi jälleen kadulle.

Oli alkanut tulla kylmää sadetta vinosti tuulen kanssa ja kadullakin oli jo pimennyt. Henrik huusi issikan.

Ensimäinen niistä kahdesta kortteerista oli sotkuiselta pihalta löydettävä. Talonmiestä hakiessaan Henrik eksyi johonkin pilkkopimeään kellarikäytävään, jossa taisi koputella asumattomiin kumiseviin kammioihin ja tuskin löysi takaisin pihalle. Eräältä portille menevältä vaimoihmiseltä hän kyseli, tämä vastasi: "en minä tiedä," ja meni pois; hän nousi umpimähkään pimeitä kyökkirappusia, avasi erään kyökki oven, josta kimakka-ääninen rakki töytäsi häntä vastaan eikä antanut hänen kuulla edes omia kysymyksiänsä. Vihdoin hän ymmärsi vastauksista yhden sanan, ja meni pois. Se sana oli: "kivitalo". — Pihalla oli siis myöskin kivitalo. Ja niin olikin, kolmekerroksinen. Henrik kiipesi ylimpään kertaan, varmana siitä, että kortteeri oli suurimman mahdollisen vaivan takana. Mutta se olikin toisessa kerroksessa ja niin inhoittavan surkea, että hän hintaa kysymättä läksi pois.

Hän ajoi nyt viimeiseen toivoonsa, — sitä toista kortteeria kysymään.

Sekin oli pihalta haettava, mutta pieni piha oli kaikki asfaltilla pantu, sähkölamppu oli porttiholvissa ja iloisesti vilkkuivat valot korkeitten kivitalojen lukemattomista ikkunoista. Joku poika tuli vihellellen ulos pihalle antaen oven paiskautua kiinni räminällä jälkeensä. Hän oli livahtaa ohitse, mutta pysähtyi Henrikin kysymykseen ja sanoi luulevansa, että oli mentävä kolmanteen kertaan.

Aivan oikein oli poika neuvonut. Mutta kortteeri ei vaan enää ollut saatavissa.

Nyt Henrikillä ei ollut valittavana kuin joko tuo inhoittava likanen taikka hänen entisensä, merikadun varrella. Hän ajoi vielä kerran siihen likaseen, nousi taas toiseen kertaan samoja kyökin rappusia ja pyysi näyttämään uudestaan huonetta. Se tympäsi nyt vielä enemmän, ja hän kysyi sen hintaa vaan siksi ettei kehdannut lähteä samalla tavalla kuin äsken.

— Ei, kyllä se on minulle liian kallis, — vastasi hän hinnan ilmoitukseen ja aikoi lähteä.

— Mutta mistä herra luulee saavansa halvempia tähän aikaan, kun hyyryt ovat niin nousseet, — puhuttiin hänelle pimeästä tampurista vihasella äänellä.

— Täytyy koettaa, täytyy koettaa, — sanoi Henrik perääntyen, tarttuen oven kahvaan ja astuen jo kynnyksenkin yli.

— No mitäs herra sitten maksaisi tästä huoneesta?

Henrik laski puoleen pyydettyä.

— Semmoisia kortteeria saa herra mennä Antipoffilta hakemaan, — sanottiin Henrikille ja ovi paiskattiin kiinni hänen nenänsä edestä.

Henrik aikoi ajaa takasin hotelliin, mutta tunsi olevansa niin sairas, että mahdollisesti pitäisi jäädä vuoteeseen muutamiksi päiviksi, ja hotelli sentähden pelotti. Hän päätti käydä ensin ainakin kysymässä oliko merikadun kortteeri vielä vapaa, että jos huomenna ei jaksaisi enää hakea uusia, niin voisi hätätilassa vaikka nyt sitten asettuakin sinne.

Hän ajoi ja koetti kuvailla, ettei hän vielä ole mitenkään antautunut.

Kortteeri oli tietysti vapaa.

Kaikki tutut olennot ilmestyivät ahtaaseen neliskulmaiseen eteiseen sekasin avattujen ovien kanssa, kun kuulivat Henrikin nimeä mainittavan: issikka, emäntä, nuorempi tämän punatukkaisista tyttäristä, issikan vaimo. Ylhäällä pienen nurkkahyllyn päällä paloi eteisessä vähän savuava lamppu. Emäntä oli yhä samassa punasenruskeassa, valkotäpläisessä puvussa. Hän mittasi Henrikiä katseillaan voitonriemuisesti senjohdosta, että tämä oli palannut, vaikka oli riidalla lähtenyt. Mutta otti hänet kuitenkin heti takasin holhooja-suosioonsa, joka holhous oli Henrikiä ennenkin jo harmittanut, koska siinä ilmeni ikäänkuin asettumista ulkopuolelle tavallisten hyyryläis suhteiden rajoja.

Henrik jätti kaikki eteiseen ja meni huoneeseensa, sekä sytytti toisen niistä kynttilöistä, jotka niinkuin ennenkin seisoivat pöydällä molemmin puolin lamppua.

Hän olisi mielellään palannut takasin hotelliin ja jättänyt tämän hyyrykysymyksen vielä ratkaisematta, mutta hän oli niin väsynyt ja vilu puistatti niin ankarasti hänen ruumistaan, ettei hän tuntenut voivansa enää minnekään mennä.

— Hilma olisi niin hyvä ja laittaisi minulle kohta vuoteen, minä en ole terve, — sanoi hän Hilmalle, joka jo toi uunin eteen sylillisen pieniä koivuhalkoja.

— Minä näen sen, että maisteri on sairas, — sanoi Hilma osanottavasti huolestuneena.

Henrik kulki edestakasin huoneessa ja hampaat kalisivat hänen suussaan. Kauan hän ei jaksanut kävellä, vaan istui tutulle paikalle sohvalle ja käpristi jalat alleen.

Siinä istuessa Henrikissä käväsi ajatus, että joskus on ennenkin näin ollut, — että taas jotain toistuu — että noin on kynttilä tuikkinut sameasti pöydältä ja palvelija ollut vuodetta laittamassa. Mutta hän ei jaksanut muistaa missä ja milloin se oli.

Hilma, saatuaan halot uuniin ja sytykkeet palamaan meni pöydän luo ja sytytti viheriäkuuppaisen lampun, mutta kynttilän sammutti. Sitten hän rupesi kohta laittamaan vuodetta, pöyhisti alustimia ja löi tyynyjä.

— Kun vaan tietäisin kuinka sen hotellin kanssa tehdä, — sanoi Henrik.

— Minkä hotellin?

— Jossa olen asunut. Se ei ole vielä maksettu, mutta minä en nyt jaksa.

— No kyllä täältä joku voi mennä sitä asiaa toimittamaan.

Ja Hilma katosi. Hän tuli hetken kuluttua:

— Fabu lähtee yöajolle, hän vie rahat hotelliin, — sanoi Hilma.

Fabu — se oli se issikka, joka oli vuosikymmenen tässä talossa asunut ja jota Hilma ja hänen sisarensa sanoivat Fabuksi. Hänen oikea nimensä oli Fredrik Fabian Karlsson.

422

Henrik antoi rahat Hilmalle.

— Mutta eikö pitäisi käskeä tohtoria, jos se on jotain vaarallista? Fabuhan voisi senkin tehdä, — sanoi Hilma.

— Ei, ei, ei suinkaan. Tämä menee kyllä ohitse.

— Pitääkö olla jotain syötävää?

— Ei, en huoli mistään.

— Mutta jos munia sentään keittäisi?

— Ei, ei.

— No teetä saa kumminkin tuoda?

— Kiitoksia, minä en voi nyt mitään syödä enkä juoda, kun vaan pääsisin nukkumaan.

Hilma katsahti häneen huolestuneena.

— Minä tulen kyllä panemaan pellit kiinni, maisteri on niin hyvä vaan ja panee levolle, — sanoi hän ja meni.

Tuskin oli Henrik riisuutunut ja mennyt sänkyyn, kun emäntä itse tuli sisälle, paksu viltti mukana. Hän rupesi kertomaan, että eräänlainen teekeitos ihan varmaan auttaisi tässä tapauksessa, — että hänellä oli semmoisia ja semmoisia tapauksia tiedossa, joissa kaikissa tuo mainitunlainen teekeitos oli auttanut.

Kun tuli puhe teekeitoksesta, niin Henrik nyt muisti kuinka hänelle tarjottiin kamomillateetä kauppaneuvoksen luona ja että siitähän tapauksesta tämä nykyinen olikin toisinto.

Hän rupesi sen johdosta nytkin ajattelemaan, niinkuin silloin, ettei hänellä ole mitään sitä vastaan, että hän kuolee, ja että hän kenties nyt saakin sen, mitä oli silloin pyytänyt.

Ainoa, mikä häntä huolestutti, oli se vanha velka, joka olisi pitänyt saada suoritetuksi ennen kuolemaa. Mikään muu ei tuntunut pidättävän elämässä.

Henrik hylkäsi teekeitoksen, mutta ollakseen loukkaamatta rouva Forsbergia — niin oli emännän nimi: Johanna Forsberg, — salli hänen levittää yllensä viltin, peitteen lisäksi. Kun Henrik oli hylännyt myöskin hänen ehdotuksensa, että lääkäri haettaisiin, läksi rouva päätänsä pudistellen pois, sammutettuaan Henrikin pyynnöstä lampun.

Koivut pohahtivat iloiseen vetotuleen, ja uunista tuleva valo leikki lattian tilkkumatoilla ja seinillä. Henrik tunsi lämpenevänsä ja unen lähestyvän.

Rouva Forsberg tuli vieläkin sisälle, tällä kertaa kysymään eikö maisteri suostuisi panemaan vesikäärettä ruumiinsa ympäri, jota Fabun vaimo neuvoo ja jossa tapauksessa hän itse tulisi sitä panemaan.

— Ei, ei, — sanoi Henrik: — tämä kaikki menee kyllä ohitse ilman vesikääreitä.

Taas läksi rouva pois huomautettuaan, että jos yöllä vaan mitä tarvitsee, niin koputtaa seinään, kyllä he heräävät.

Henrik nukkui eikä enää kuullut kun Hilma kävi uunia hämmentämässä ja sulkemassa peltiä.

Seuraavana päivänä Henrikillä oli yhä kova päänkivistys ja vaiva niskassa, niin ettei hän jaksanut olla paljon pystyssä, ja jo neljältä iltapuolella meni yövuoteeseen. Kuitenkin saattoi hän sinä päivänä vielä menestyksellä torjua yhä uudistuvia vaatimuksia lääkärin suhteen. Mutta seuraavina päivinä, kun hän ei enää ollenkaan jaksanut nousta sängystä ja pitkin päivää houraili, päättivät he omin ehdoin kutsua lääkärin.

Lääkäri tuli, tunnusteli nukkuvaa Henrikiä, tutki termomeetterillä kuumetta, kyseli oireita ja sanoi, että Henrikiin oli tulossa lavantauti, joka oli kaupungissa hyvin liikkeellä. Hän sanoi vielä, että hoito täällä kotona tulee vaikeaksi ja että tauti oli jotenkin tarttuvaa laatua, jonka kaiken vuoksi parasta olisi toimittaa Henrik klinikkaan, niinkauan kuin hän ei vielä ollut ihan heikontunut.

Lääkärin lähdettyä pidettiin neuvottelu. Kun Henrik heräsi, sanottiin hänelle lääkärin jo käyneen ja että kysymys oli hänen siirtämisestään klinikkaan. Taudin laatua he eivät hänelle sanoneet.

Henrik oli kovassa kuumeessa tullut lapsekkaaksi, ja kun klinikkaa mainittiin sai hän vedet silmiinsä.

Tämän huomattuaan pitivät he toisen neuvottelun emännän puolella, ja tuli päätetyksi, että tohtorin vaatimaa hoitoa voi kyllä täälläkin saada toimeen, ja että siis Henrik jääköön vaan, koska hän sitä haluaa. Tämä oli rouva Forsbergin mielipide, ja Hilma ja Fabun vaimo sanoivat samaa. Fabun tytär lupasi olla soittamatta niinkauan kuin sairautta kestää. Tarttumisen suhteen ei emännällä ollut itsellä mitään pelkoa, mutta hän kysyi kuitenkin hyyryläisiltään, oliko näillä mitään vastaan. Ei kellään ollut muistuttamista, ja Fabu itse arveli, että "jos on kuollakseen, niin kuolee, tarttuipa tauti eli ei".

Henrik tuli iloiseksi kuin lapsi kuultuaan, ettei häntä viedäkään klinikkaan.

* * * * *

Näin sairasteli Henrik elämän ja kuoleman välillä pari kuukautta, kun tauti vihdoin teki käänteen ja hän alkoi hiljalleen parantua.

Henrik oli kaiken tämän ajan harhaillut lapsekkaissa mielikuvissa, unohtanut kaiken sen, mikä oli häntä terveinä päivinä vaivannut, ei ymmärtänyt selvään missä oli, vaan juonikkaan lapsen tavoin vaati palveluksia ympärillä olevilta.

Niinpä hän vaati Hilman istuvan alati luonaan, eikä tyytynyt muihin. Kun Hilman piti mennä asialle kaupunkiin, rupesi Henrik itkemään.

Tohtorin käskystä oli Henrikille annettu korkean kuumeen vuoksi kylmiä puolikylpyjä suuressa kylpyammeessa, jonka rouva Forsberg oli jostakin hankkinut. Fabu haettiin joka kerta nostamaan häntä ammeeseen ja sieltä pois. Fabun rotevissa käsissä näyttikin laihtuneen Henrikin koukistunut ruumis todella pieneltä lapselta.

Häntä syötettiin hyvin varovasti, lämpimällä maidolla ja vehnäkorpuilla, jotka sekotettiin velliksi maitoon. Henrik alkoi yhä kiivaammin riidellä itselleen korppuja enemmän kuin oli luvattu. Ja vaikka hänen kanssaan oli silloin vaikea tulla toimeen, iloitsivat kaikki siitä, että tämä juonitteleminen ja kasvava ruokahalu selvästi todistivat parantumista.

Tauti oli hänessä raivonnut tavattoman kovasti, niin että vasta joulun lähestyessä päästettiin hänen luokseen muita kuin jokapäiväisiä hoitajia.

Uuno oli pitänyt suurta huolta Henrikistä ja lähettänyt säännöllisiä ilmoituksia mammalle, mutta Henrikin puheilla ei hän paljon ollut, koska tohtori siitä kielsi.

Kun Henrik ensikerran taisi ottaa täydellä järjellä häntä vastaan, oli hän jo ylioppilas ja kovassa työssä eteenpäin. Hän oli kirjoittautunut fyysillis-matemaatiseen osastoon.

— Miksi sinä puhut niin hiljaa minun kanssani? — sanoi Henrik hitaasti kääntäen päätänsä tyynyllä: — enhän minä enää kipeä ole.

— No, no, — sanoi Uuno, taputtaen häntä polvelle niinkuin lasta, — ethän sinä tervekään ole, mutta toivotaan nyt, että pian paranet.

Uuno toi aina tuoreen ja voimakkaan ulkoilman mukana ehdottomastikin niin paljon elämän touhua omasta maailmastansa, että Henrikillä oli hänen käyntinsä jälkeen joka kerta posket punaisina, jonka vuoksi lääkäri ei Uunon käyntejä hyväksynyt.

II LUKU.

Erään hyvin nukutun yön jälkeen Henrik vihdoin ensikerran taas näki ajatuksissaan oman elämänsä, mutta ei se esiintynyt hänelle enää sinä vaikeana nykyisyytenä, jona se oli ollut ennen sairastumista, vaan se esiintyi jo elettynä entisyytenä ja liittyi vanhempien muistojen sarjaan.

Hän naurahti vaan itseksensä, kun muisti muutamia koomillisia olosuhteita, joissa oli ollut, mutta ei hän jaksanut sillä kertaa sen enempää ajatella.

Seuraavalla kerralla hän jaksoi ajatella enemmän ja yhä suuremmalla huomiolla hän asetteli kokoon ja järjesteli kaikkea sitä, mikä oli äsken eletty.

Kohtalon käsi — semmoinen, josta Johannes oli puhunut — näkyi nyt hänelle niin selvästi, ettei siinä ollut vähintäkään epäilystä enää. Tämä oli todellakin Johanneksen "kärsimyksen tie", vielä päälliseksi niin että Henrikin piti sairastella, se on, sanasta sanaan: kärsiä. Itse hän oli tämän tien ensin valinnut, pitäen sitä paljon viehättävämpänä kuin täydellisyyden tietä, sillä hän kuvaili saavansa Hannasta alkaa. Nyt oli kuitenkin tullut selväksi, että siinä tapauksessa piti alkaa Hilmasta.

"Mutta se on myöskin selvä, että minun nyt on jättäminen tämä kärsimyksen tie ja vapaaehtoisesti meneminen toista tietä", — ajatteli Henrik.

Henrik vaati iltapäivällä Hilman luoksensa, jolloin tiesi hänellä olevan aikaa, ja rupesi kyselemään häneltä hänen lapsuudestaan.

Se oli ihankuin avaimen löytäminen Hilman olentoon.

Hän rupesi mielellään kertomaan, ja Henrik, ennenkuin aavistikaan, oli jo unohtanut nuo molemmat tiensä, ja suurella uteliaalla huomiolla kuunteli, mitä Hilma puhui. Ilmaanrui, että Hilman lapsuuden koti oli juuri samalla tavalla hävinnyt kuin Henrikinkin. Velkojat olivat isän kuoltua tulleet ja ottaneet kaikki. Isävainaja oli ollut rakennusmestari, ja taisivathan he elää vähän yli varojensa, mutta jos isä vaan ei olisi noin aikasin poistunut, niin kyllä hän olisi asiat järjestänyt. Hänen aikomuksensa oli antaa tyttärilleen täydellinen sivistys, he seurustelivat sivistyneissä piireissä ja kävivätkin jo tyttökoulussa. Hilma itse oli jo neljännellä luokalla. Mutta konkurssi keskeytti kaikki. Ihmiset, entiset tuttavapiirit kääntyivät pois heistä, ja he joutuivat unohduksiin muutettuaan tänne merikadun varrelle, jossa he ottivat koko talon arennille ja elivät siitä voitosta, minkä hyyryläisten hoito heille tuotti, — puhumatta koruompelutöistä, jotka olivat Hilman erikoinen työala.

Merkillistä tässä kaikessa oli Henrikin kokemusten ja tunteiden täydellinen yhtäläisyys, joka jokaisessa Hilman kertomuksen käänteessä huokui häntä vastaan; mutta vieläkin suuremmassa määrässä se, että Hilmakin oli jo lakannut toivomasta entisyyden uudistumista. Hän tuntui Henrikistä olevan tässä suhteessa paljon pitemmällä kuin Henrik.

Heillä tahtoi vaan tulla riita siitä, että Hilma, huomattuaan Henrikin poskien alkavan punottaa, lopetti kaikki kertomukset eikä vastannut enää hänen kysymyksiinsä.

— Enhän minä enää ole sairas, — sanoi Henrik närkästyneesti.

— Ei, ei, tohtorihan se vaan käskee olla vuoteessa, — sanoi Hilma.

— Minä nousen huomenna, sen saatte nähdä.

Hilma rupesi nauramaan ja jätti hänet yksin. Silloin Henrik, koetellakseen voimiansa, kohosi istuvilleen, pujotti jalkansa maahan ja nousi lattialle seisomaan. Jalat kannattivat. Paitasillaan hän astui varovasti ikkunan luo ja katsahti ulos. Ei mitään hätää. Huimasee vaan pikkusen. Hän pitelee toisella kädellään ikkunalaudasta ja toisella aukasee ikkunaruudun, ja haistelee suojaista kosteaa sumuilmaa, joka höyrynä tulee hämärästä ulkoa. Sitten hän panee ikkunan kiinni saatuaan tehdä tuon mielitekonsa, avata ikkunaa. Mutta takasin hoiperrellessa huimasi niin, että Hilma, palattuaan huoneeseen, löysi hänet lattialta pyörtyneenä.

Hilma kauhuissaan nosti suuren melun, huusi koko talon kokoon ja Fabu nosti Henrikin takasin, jonka jälkeen Henrik, kun hänen polviansa kasteltiin kylmällä vedellä ja hierottiin, virkosi.

Vielä useamman päivän perästä Hilma itki, syyttäen itseänsä. Mutta Henrik lohdutti häntä ja kertoi kuinka asia oikein oli, sekä mainitsi, että se oli hänen puoleltaan itsepäisyyttä, jommoista oikeastaan oli heissä kaikissa veljeksissä, ja oli papalta perittyä.

Hilma vähitellen rauhoittui ja niin Henrik vuorostaan rupesi kertomaan omasta entisyydestänsä ja kotolaisistaan.

Sen mukaan kuin Henrik parani ja voimistui, alkoi kuitenkin eräs seikka yhä enemmän kaivaa hänen mieltänsä.

Katsellessaan Hilmaa ja ihmetellessään, kuinka kaikki se, mikä oli tässä ihmisessä ollut hänelle vastenmielistä, nyt oli muuttunut puoleensavetäväksi, muisteli Henrik Gabrielin Ingridiä, joka niin monessa suhteessa oli hänestä ihan Hilman kaltainen. Yhä raskaammalta tuntui Henrikistä muistaa sitä neuvoa, jonka hän oli Gabrielille Turusta lähtiessään antanut: että Gabriel luopuisi Ingridistä. Kuinka hän oli voinut semmoista neuvoa! Jos Gabriel rakasti Ingridiä, niin tottapa Ingridissä oli rakastettavia ominaisuuksia. Ja varmaan ne olivat juuri samoja rakastettavia ominaisuuksia kuin Hilmassakin, jota Henrik ankaran sairautensa vaikutuksesta nyt vasta oli oppinut tuntemaan. Ei hän voinut keksiä mitään keinoa hyvittääkseen Gabrielia ja Ingridiä, sillä kirjoittaminen tuntui liian kömpelöltä hyvitykseltä näin suuressa asiassa. Hän tottui siis siihen ajatukseen, että tämä omantunnonvaiva oli hänelle hyvin ansaittu rangaistus, jota hänen täytyi nurkumatta kantaa, — ja suri vaan hiljakseen.

* * * * *

Vasta joulun jälkeen pääsi Henrik ensikerran ulkoilmaan kävelemään. Silloin olivat pyryt juuri asettuneet ja aurinko pilkisti esiin tyyneen talvimaailmaan.

Hänestä tuntui oudolta tulla lumisille kaduille ja kävellä valkoista, laastua katukäytävää myöten. Kaikki nämä tunnelmat olivat aivan kuin ensikertaisia. Koko maailma oli uusi ja teki häneen uudestaan vaikutuksensa; sähkötorni ja sen itään painuva savu, turvalaitos, kirkko; sitten suuremmalla kadulla ajuri, joka lyhyessä ja korkeassa reessään kiidätti töyhtöpäistä everstiä, juopunut, nokinen seppä, kalpea pappi ja hänen liian väljät silmälasinsa, kolmimiehinen sotilaspatrulli, joka kivärit olalla kulki keskellä katua, — kaikki tämä yhtäkkiä toi hänen eteensä kuvan siitä suuresta maailmasta, jossa hän eli, semmoisena kuin se oli. "Me kaikki, kaikki palvelemme toisiamme rahasta, eikä sen ymmärryksen mukaan, minkä olemme jumalalta toistemme palvelemista varten saaneet", — ajatteli Henrik, jatkaen taudin keskeyttämiä ajatuksia.

"Me palvelemme niitä isäntiä, joilta saamme rahaa: keisaria, kauppaneuvoksia, yleisöä, ja usein emme edes kysy ovatko ne palvelukset hyviäkään, joihin he meitä palkkaavat.

"Mielissä pitäisi tapahtua yhtäkkiä näkymätön, mutta suuri muutos, niin suuri, ettei jäisi entisestä kiveä kiven päälle: Kaikki rupeisimme näkymättömän isännän palvelukseen, jonka käskyt ovat ymmärryksessämme. Kyllä varmaan tulisi parempia asioita palvelluksi ja parempi valtakunta syntyisi.

"En minä toivollani voi sitä luoda, mutta minun pitää elää niin, että jos kaikki eläisivät niinkuin minä, niin uusi valtakunta toteutuisi.

"Ja nyt minä olen nähnyt, että tämmöinen elämä vaan voikin olla minulle onnellinen. Kaikki muu on kärsimystä, niin minulle kuin jokaiselle ihmiselle."

Illalla vuoteessaan Henrik vielä ajatteli:

"Kun nyt vaan en enää tulisi takasin entiseen, nyt kun minä paranen, — en tulisi enää mahtavaksi, vaan että olisin aina näin niinkuin sairaana, etten ymmärtäisi muuta kuin sitä valtakuntaa."

Päästyään ulkoilmaan kävelyille Henrik parani hyvin pian ja voimiensa mukaan heti ryhtyi kaikellaisiin toimiin.

Hänen tarkoituksensa oli selviytyä asioistaan niin pitkälle, että voisi päästä jonnekin maalle, muita häntä sekoitti tästä hommasta tuo vanha velka, joka sairauden aikana ei ollut suinkaan vähentynyt. Näytti tosin teorian kannalta, että jos hän menettelisi oikein, se on: muuttaisi maalle ja siellä antautuisi semmoiseen itsenäiseen työhön, jota hänen ymmärryksensä käski, niin hänen velkansa siten kaikkein pikemmin pitäisi tulla maksetuksi. Mutta kun hän ei sinnepäinkään voinut kuvailla, millä tavalla hänen työnsä siellä voisi muuttua rahoiksi, päätti hän, tunnustaen heikkoutensa ja epäjohdonmukaisuutensa, jäädä toistaiseksi varmuuden vuoksi kaupunkiin ja mahdollisimman rehellisellä työllä saavuttaa tarkoituksensa täällä.

Ensi aluksi hän ryhtyi taas suomentamistyöhön ja antoi yksityisiä tunteja.

Kesäksi Henrik sai paikan erään jokapäiväisen sanomalehden toimituksessa, mutta sitten syksystä hän otti vastaan viran sijaisuuden eräässä yksityisessä koulussa. Hänen aineensa oli luonnontiede kahdella korkeammalla luokalla ja maantiede ja historia kahdella alemmalla.

Tämmöisissä toimissa Henrik eleli useita vuosia, yhä pitäen silmämääränään velan maksamista.

Kaiken aikaa hänessä kyti nuo samat ajatukset, ja paloi ulkonaisesti tyynen kuoren alla hillitsemätön halu kerran vapautua ja päästä tekemään sitä mitä hän uskoi olevan tehtävän. Ja tämä halu oli niin suuri, että hän sen nimessä saattoi kieltäytyä melkein mistä hyvänsä, saattoi supistaa tarpeensa ja menonsa tavattoman vähiin. Siksi hän vihdoin maksoikin velkansa, ja maksoi työllä, jota hän piti olevissa oloissa siveellisesti mahdollisimpana.

Koko tämän ajan, viisi vuotta yhtämittaa, Henrik asui samassa vanhassa merikadun kortteerissa, sillä erotuksella ainoastaan, että hänellä oli toinen huone, vielä pienempi entistä; se oli Fabun tyttären entinen huone; siinä oli myöskin ihan valkoset tapetit ja siitä näkyi koko aava meri, jota Henrik huomasi kummakseen rakastavansa. Fabu oli muuttanut tyttärineen ja vaimoineen — ikävä kyllä — pois. Sijaan oli tullut siivo juutalaisperhe: isä, kaksi poikaa ja yksi tytär. Ne olivat melkein koko päivän asioilla, ja illalla heidän palattua kuului seinän takaa vaan hiljaisella, hiukan korisevalla äänellä lausuttuja saksalaisia lukuja: ein mark, zwei mark, siebzig, achtzig, funfundzwanzig mark, penni, — ja sitten paneutuivat raukat levolle. — Myöskin se muutos oli tapahtunut, että Henrik söi nyt kaikki ateriansa täällä rouva Forsbergin pöydässä, yhdessä rouvan, Hilman ja Signen kanssa. Heillä oli aina juttelemista ja erittäinkin Hilman kanssa jatkui entinen luonnollinen ystävyyden suhde, niin että Henrik monasti päivässä tuli huoneestaan häntä hakemaan ja juttelemaan hänen kanssaan.

Viimeisellä vuodella Henrikin kuitenkin täytyi jättää tämä kortteeri, joka oli hänen varsinaiseksi kodiksensa tullut. Sille tontille ruvettiin näet rakentamaan kivimuuria ja kaikkien hyyryläisten täytyi laittautua pois. Rouva Forsberg perusti erään kaivopuisto-huvilan tiiliseen kellarikertaan pienen ruokapuodin, jossa heillä oli paitsi puotihuonetta ainoastaan yksi huone asuttavaksi, eikä siis voinut hyyryläisistä olla puhettakaan.

Eräänä iltapäivänä kevätpuolella talvea Henrik läksi kävelemään merikadulle päin nähdäkseen oliko hänen vanhaa kortteeripaikkaansa jo ruvettu purkamaan. Sinne tultua häntä kohtasi suuren hävityksen näky. Piha oli täynnänsä vanhoja hirsiä, lautoja, plankkuja, kattolevyjä ja kaikellaista tiiliromua. Asuinrakennus oli puolilleen purettu: näkyi vielä osa Henrikin kamarin valkoisia seiniä. Tapettiliuskoja heilui revityssä yläreunassa, ja rappausporoa tuli esiin paperin ja hirsien väliltä. Ylhäältä tulevassa kirkkaassa valossa näkyi kaikki tutut seinäkuviot, joita Henrik oli muinoin sairaana ollessaan ulkoa oppinut ja sittemminkin loikoessaan aina katsellut. Uuni oli myöskin puoleksi jo alhaalla, ja permannolla oli suuri kasa tiilitörkyä.

Siinäpä katsellessa juolahti hänen mieleensä, että juuri noin hävisi kerran vanha pappilakotikin. Ei sen seiniä tosin revitty, vaan sydämmestä se juuri noin revittiin kuin tämäkin. Ja muistui vielä entinen lohduttaja kaikkea hävitystä vastaan. Ei elämässä mikään pysy, kaikki häviää, mikä silmillä näkyy, mutta lohduttaja pysyy, joka on näkymätön ja aina mukana.

"Ei ole mitään suuntaa eikä mitään tulevaisuuden tietoa tässä elämässä. Kaikki muuttuu ja vaihtuu, ihmiset siirtyvät asunnoista toisiin, uusia sukupolvia kasvaa, ja minä kohta alan tuntea itseni vanhaksi. Kotia ja turvaa ja lohdutusta ei ole olemassa muuta kuin olemisessa uuden valtakunnan jäsenenä, tietäen vaan siitä, mihin sen näkymätön isäntä joka hetki käskee."

Näin ajatteli Henrik kulkiessaan pois, ja keskellä näkyvää hajaannusta hänen sydämmensä sitoi kaikki jälleen yhteen, niinkuin akseli kokoo hajalle menevät puolat keskukseensa.

Ja tästä hän alkoi ajatella, että tämäkin rikkirevitty rakennus oikeastaan muistutti hänelle, kuinka tarpeellista oli irroittua jälleen siitä totutusta, mikä oli viiden vuoden kuluessa ehtinyt kerääntyä. Se tosin oli olevinaan vaan hiljainen, vaatimaton, ahkera elämä, mutta itse asiassa siinä oli hyvin paljon mukavaa toimettomuutta, niin että päivä vaan tuli toisen perästä Henrikin voimatta pysyä siinä ajatuksessa, jossa hän tahtoi pysyä: että jokaisen päivän kanssa pitää alkaa ikäänkuin oma erityinen elämä.

Nyt oli vihdoinkin tullut se aika, jolloin Henrikin olisi pitänyt ajatella maalle muuttamista. Mutta hän oli tottunut kaupungin elämään. Vaikka hän kuinka ymmärsikin, että hänen pitäisi päinvastoin totuttaa itseänsä elämään luonnon yhteydessä, aina tuli ajatuksia, jotka olivat puolustavinaan sitä, mihin hän jo oli tottunut. Joskus hän päälliseksi ihan selvään ymmärsi, että hänen oli hyvä ja mukava kaupungissa vaan siitä syystä, että hän itse vapautuu niistä varsinaisista kaupunkilaistoimista, jotka juuri tekivät hänen olonsa niin mukavaksi, kuten enimmät ja välttämättömimmät ruumiilliset kaupunkityöt: katujen lakaseminen, kasteleminen, rakentaminen, ajurina oleminen ja niin edespäin. Mutta nämä toimet olivat kaikki semmoisia, että hänen olisi lakannut olemasta hyvä ja mukava, jos hän olisi niihin antautunut.

Kaikki se vapaa henkinen työ taas, jota hän itsellensä ajatteli, oli sitä laatua, että sitä sopi tehdä maalla yhtä hyvin ja vielä paremminkin kuin kaupungissa. Hän ajatteli nimittäin ruveta kirjoittamaan uudenlaista oppikirjan koetta historian opetusta varten, semmoista, joka ei olisi eri kansallisuuksien historia, — jossa ei olisi puhetta vaan kuninkaista, tappeluista ja kansojen etevämmyydestä toistensa rinnalla, vaan joka osoittaisi tasa-arvoisuuden ja veljeyden aatteen vaivaloista ja melkein näkymätöntä kehitystä vanhimmista ajoista uusimpaan aikaan asti, ja siis tarkoittaisi selventää ja vahvistaa ihmisen uskoa tähän ihmiskunnan yhteiseen, ihanteelliseen tarkoitusperään — uutee valtakuntaan, jonka kuningas on näkymätön.

III LUKU.

"Koska kaupunkeja kerran on, niin tottapa siinä minullakin voi olla toimialani", — ajatteli Henrik, taas kulkiessaan kerran tuttua katua myöten.

Se seikka, että hän ei oikein hyväksynyt olemistansa kaupungissa, ja kuitenkin yhä kaupungissa viipyi, vaikutti, että hänen oli pakko alinomaa näin väitellä itsensä kanssa.

"Minä en voi vielä kokonaan jättää tulolähdettäni ja lähteä kaupungista; minulla täytyy siis löytyä myöskin täällä jotakin tekemistä, oikeata tekemistä, tekemistä uuden valtakunnan jäsenenä. Sillä uuden valtakunnan aate täytyy olla paikkansa pitävä juuri siinä kohden, että se joka hetkenä osoittaa mitä on tehtävä nyt."

"En tahdo mitään järjestää itselleni, en edes puuhata itselleni olinpaikkaa maalle, — jättäydyn kokonaan kohtalon haltuun. Ja sentähden juuri kysynkin: mitä minun pitäisi tehdä nyt, tässä missä olen?"

Henrik katsahti ehdottomastikin ympärillensä ikäänkuin vastausta hakien.

Hän näki edessään suoran linjan toinen toisensa vieressä seisovia rakennuksia, sekä käytävälle ulkonevan viirullisen sotamies-vahtikojun sillä puolen katua, missä kulki, — ja toisella puolella vaan erään epäillyttävän naishenkilön, joka otti itseensä hänen katsahduksensa ja mennessään nyykäytti kevytmielisissä aikeissa hänelle päätä sekä kääntyi tuontuostakin taaksensa katsomaan.

Tämähän oli aivan kuin kohtalo itse olisi hänen kanssaan puhunut:

"Jos kerran kaupungissa, niin tuossa on sinulle toimiala: levitä henkeäsi niiden kesken, jotka tämän kaupungin lapsista enin sitä tarvitsevat."

Henrik punastui itseksensä.

Mutta hän ei myöskään tahtonut enää perääntyä.

Häntä sykähytti ajatus, että voisihan todella mennä ja puhua tuon kanssa ihmisiksi, kysellä hänen elämäänsä ja ehkä auttaa häntä parempiin pyrintöihin. Ensin hän säikähti tätä mieleenjuolahdusta ja hylkäsi sen kokonaan. Mutta hän ei voinut tyydyttävästi selittää itselleen syytä, miksi hän ei menisi, kun juuri oli muka ollut valmis vaikka mihin hyvänsä.

Ei ollut elävää sielua muita tällä kadulla.

Se, että tuommoiset naiset inhoittivat häntä, ei tässä saanut merkitä mitään. Tässä täytyi perustua siihen, mikä kaikkialla piti paikkansa: ajatella, että antaisinko minä oman sisareni mennä ohitse, jos hän olisi näin onnettomassa tilassa. Henrik muisti sen vaaleaverisen sisarvainajansa, jolla oli kiertyvä polkkatukka ja punaiset silmäluomet.

"En päästäisi käsistäni, ennenkuin olisin liikuttanut hänen mieltänsä ja saanut hänet muuttumaan, mutta tuon päästän, — ja kohta onkin jo myöhäistä." —

Yhtäkkiä Henrik harppasi pari askelta eteenpäin ikäänkuin saavuttaakseen kevytmielisen naisen. Mutta hän pysähtyi ja keksi:

"Jos minun täytyisi jokaista tuommoista naista kohdella niinkuin sisartani, niin enhän sitten joutaisi muuta tekemäänkään, — en pääsisi kaduilla kulkemaankaan", — ajatteli hän ja oli jo rauhoittua. Mutta toinen ajatus ehti heti jälkeen:

"Siksipä et voikaan asua kaupungissa. Joko asut kaupungissa etkä muuta tee kuin seurustelet noiden kanssa, taikka sitten mene pois kaupungista äläkä ota siihen osaa."

Henrikiä ahdisti kummallinen pelko, että kohta on kaikki myöhäistä.

Hänen sydämmensä alkoi lyödä kiivaammin ja hän taas lisäsi vauhtia, ja vihdoin melkein juoksi.

Nainen huomasi hänen kiireensä ja heti pysähtyi pyöritellen ruumistaan toisella kantapäällään, kädet lanteilla, ja hymyili silmät suurina, kevytmielisinä.

Vielä kerran tahtoi Henrik seisahtua, niin voimakkaasti pani tämän asian outous vastaan. Mutta hän tuskin enää olisi voinutkaan pysähtyä näyttämättä jonkinlaiselta mielipuolelta tytön silmissä. Hän tuli luo ja nosti lakkiansa.

Tyttö ojensi hänelle kätensä ja nykäsi häntä leikillä vastaansa.

— Mikäs lintu sinä olet? — sanoi hän nykäistessään.

— Sinähän lintu olet, koskon siivetkin, — sanoi Henrik tarkoittaen hänen hattuansa, ja katsellen ympärilleen ajatteli: "antaa sen vaan luulla minusta mitä tahtoo."

— Missä ihmeen kapakassa minä olenkaan sinua ennen nähnyt? — sanoi Henrik luonnollisella äänellä, muistutellen todellakin mieleensä näitä kasvoja.

— Kadulla tietysti, missäs muualla.

— Ei, muualla se taisi olla: — ellei vaan Alppilassa?

— Ole sinä! Minnes mennään, hä?

— Missäs sinä asut?

— Kas vaan, kohta kysyy missä asut. Mutta vie sinä ensin minua ja tarjoo jotakin hyvää. Eikös mennä johonkin oikein fiiniin paikkaan, mitä?

— Mitäs me siellä?

— "En kehtaa", sano niin. Kyllä minä jo näenkin mikä lintu sinä olet.

— Ei mennä ravintolaan, mutta mennään kävelemään, minä tulen vaikka minne.

— Etpä tule esplanaadille.

— Tulen vaikka esplanaadillekin, — sanoi Henrik vähän punastuen.

— Koetetaans! Mennään!

Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa ja tyttö huomasi, että siitä voi tulla tosi, pysähtyi hän ja sanoi.

— Ei, ei mennä sinne. Hyvästi nyt.

— No nytkö jo jättäisit minut?

— Herra tekee vaan pilkkaa minusta, hyvästi.

— En yhtään tekisi pilkkaa, mutta sinäpä itse et kehtaa tulla esplanaadille.

— Eihän siellä tämmöiset voi kulkea.

— Mimmoiset?

— Tämmöiset.

— Mimmoinen sinä sitten olet?

— Nosh, älkää siinä —

— Oletteko te erilainen kuin muut?

— Ei, ei, hyvästi nyt, tästä minä menen.

— Enkö saa tulla saattamaan?

— Ha-ha-ha. Miksei, tietysti, herra tulee vaan.

Hän lähti kulkemaan jotenkin nopeasti, ja Henrik seurasi rinnalla, koettaen löytää sopivaa puheen jatkoa, mutta ei keksinyt muuta kuin tulla suoraan asiaan:

— Oletteko te koskaan koettanut ruveta muuksi? — kysyi hän ihan luonnollisella äänellä.

Tyttö kulki pää kumarassa, mutta hiljensi vauhtia.

— Ei se ole niin helppo, kun on näin pitkällä, — sanoi hän.

— Niin, niin, joka koettaa, hän on yhtä hyvä kuin kaikki muut, — sanoi Henrik.

Tyttö katsoi ylös häneen ja sanoi:

— Herra taitaa olla pelastusarmeijalainen?

Nyt Henrik ei enää voinut jatkaa. Jo silloin kuin hän sanoi edelliset opettavaiset sanat, hänen tuntui tukalalta. Mutta tytön arvelu, että hän oli pelastusarmeijalainen, kokonaan tukki häneltä suun.

Tämä kuva, että hän elelee mukavasti kaupungissa ja harjoittaa ammattinaan sielujen pelastusta saman kaupungin langenneiden joukossa, hävetti häntä siihen määrään, että hän taas punehtui itsekseen.

Kaikki oli kuin katkaistu.

Vähän ajan perästä hän katsoi kelloonsa ja sanoi toisella, arkiäänellä:

— Ei, kyllä minunkin tästä täytyy lähteä. No meistähän ei tullut tuttavia.

Tyttö nauroi ja ojensi hänelle kätensä.

— Hyvästi, — sanoi Henrik, nyykäytti hänelle päätä ja erosi takasin omalle suunnallensa.

"Onko siis ihan mahdotonta, — ajatteli hän mennessään, — puhua tuommoisen kanssa niin, ettei se huomaa minun opettavan. Siinä kuitenkin on koko asia. Hän huomaa minun opettavan, sillä minä todella opetan ja asetun hänen yläpuolellensa. Mutta jos oikein suhtautuisin häneen, niin en lainkaan tuntisi olevani yläpuolella. Sillä ensiksikin olisin ihan varmaan samallainen, jos olisin ollut samoissa oloissa. Ja toiseksi, jos hän olisi ollut sisareni, niin minä olisin ajatellut: kyllä hän itsekin tietää, että hänen elämänsä on paha, ja olisin vaan kaikin tavoin koettanut auttaa häntä käytännöllisesti, edes vähän parempaan. Mutta nyt minä luulin pääseväni vaan pienellä opetuksella, ja hän huomasikin sen, eikä minulla ollut mitään vaikutusta. Siinä taas todistus, etten voi olla kaupungissa, sillä elääkseni täällä oikein minun pitäisi elää aina noiden seuroissa ja vielä turmeltuneempien, enkä minä sitä ainakaan vielä voi. Tai oikeastaan: ihmisten tähden en uskalla, vaikka voisin."

Henrik ei voinut pitkään aikaan unohtaa tätä kohtausta. Hän alkoi nyt vasta ajatuksissaan tuntea rakkautta sitä vierasta henkilöä kohtaan, jolle hän oli kylmästi vaan puhunut ja päästänyt sitten menemään. "Opinkohan koskaan olemaan itse näkymätön. Äsken ainakin näin vaan itseni, kun päinvastoin olisi pitänyt katsoa ja nähdä toista."

Vähitellen hänelle nyt selvisi, missä hän oli ennen nähnyt tämän saman ihmisen.

Se oli kuin olikin vanhassa Alppilassa, ja hyvin ikävissä oloissa.

Siitä oli jo monen monta vuotta:

Henrik oli lähtenyt varhain aamulla kävelemään Eläintarhaan ja poikkesi ylös ravintolaan, aikoen nousta verannalle syksyistä auringon nousua katsomaan. Silloin hän huomasi jonkun herran istuvan lakitta päin verannan kaideaidan luona ja tunsi heti sen siksi toverikseen, jonka hän oli sittemmin Turun retkellä tavannut. Tämä oli silloin juuri suorittanut lääketieteen-kandidaattitutkinnon. Henrik ensin juoksi iloisena rappusia ylös tervehtimään, mutta huomasi heti, että hän oli ihan päissään.

Rappuisten yläpuolella olevasta huoneesta kuului kovaa melua, lasien kilinää, sekasin mies- ja naisääniä, naurua, pianonsoittoa, laulunhoilotusta. Henrikille oli silloin selvinnyt kaikki: tämä oli kandidaattiviftin jatkoa.

Liian myöhään Henrik huomasi asiat, sillä päihtynyt toveri tarttui hänen käteensä ja veti väkisin mukaansa juomaseuraan, siihen huoneeseen, josta melu kuului.

Huone oli täynnä tupakinsavua. Keskellä oli katettu pöytä, täynnänsä laseja, kuppeja, pieniä kahvikannuja, likööripulloja, paperossin pätkiä, tuhkaa, sokeripaloja. Kaikki huoneessa-olijat olivat niin päissään, etteivät huomanneet uutta tulokasta, ei vaikka saattaja huusi Henrikin nimeä kohtikulkkua ja vaati hiljaisuutta.

Naisten joukossa, jotka kirkuivat ja ottivat osaa meluun, oli yksi ihan tämän äskeisen näköinen, ja se oli ollut kaikkein pahimmin päissään.

Näistä muistoista Henrikin ajatukset vähitellen siirtyivät hänen lääkäri-ystäväänsä, jonka asiat olivat hyvin huonolla tolalla. Kihlaus oli aikaa sitten purettu. Kerrottiin, että hänen heinolalainen morsiamensa oli, ibseniläisen kirjallisuuden vaikutuksesta ja saatuaan tietää sulhonsa entisyydestä, hylännyt tämän. Ikävintä oli, että mies oli sittemmin taas heittäytynyt huonoon elämään, niin että hän oli jo paikkansakin menettänyt, eikä ollut enää juuri missään työssä.

Henrik oli käynyt monasti hänen luonansa, mutta voimatta mitenkään vaikuttaa häneen.

— Ihmisiä on erilaisia, — sanoi hänen toverinsa, — sinä voit olla puhdas, mutta minä en voi.

Henrik pani parastaan selittääkseen että kaikki riippuu sisällisestä elämän intressistä, että ilman sitä ei voi olla mitään vastustusvoimaa, että senvuoksi olisi parasta mennä sittenkin naimisiin ja perustaa oma koti.

Mutta kaikki heidän keskustelunsa olivat aina loppuneet painostavaan sanattomuuteen ja alakuloisuuteen, eikä niistä ollut tullut mitään sen enempää.

Viimeksi oli Henrik tavannut hänet kotona, pienessä, pitkulaisessa, kylmässä hyyryhuoneessa. Henrikin tullessa hän loikoi vuoteellaan ihan yksin, mutta totutusta, yhä säilyneestä gentlemannisuudesta aikoi hypähtää ylös. Hän oli kuitenkin tullut vuosien kuluessa hyvin lihavaksi, niin ettei se hänelle ensi yrittämällä onnistunut. Henrik kiirehti antamaan hänelle kättä ja vaati häntä vaan loikomaan, sekä oikasihe itse sohvalle, jolloin hänkin suostui jäämään paikoilleen.

Mieliala oli jo heti alussa tukalan ikävä. Hän ei näyttänyt ollenkaan tahtovan puhua.

Henrik siitä huolimatta tavallisuuden mukaan rupesi puhumaan hänelle samasta asiasta, mutta kohta tuli itse taas alakuloiseksi, sillä hän joka sanalla tunsi vaativansa ystävältään semmoista askelta, jota hän itse ei milloinkaan ollut tehnyt. Ja kuitenkaan hän ei ymmärtänyt neuvoa muuta. Sillä neuvoa "täydellisyyden tietä" tuntui tässä tapauksessa mahdottomalta.

— Ei, Henrik, — sanoi hän, vetäen povitaskustaan pienen pännäveitsen: — katsos tämä tässä on hyvin terävä, — suurempaa ei tarvita.

— Mitä tarkoitat?

Hän osoitti pienellä liikkeellä vasemman käden valtimoa.

— Se on hyvin helppo kuolema, — sanoi hän.

Ei keskustelusta tullut mitään.

Sen jälkeen ei Henrik ollut häntä tavannut.

"Senkin luona minun pitäisi välttämättä käydä," — ajatteli Henrik nyt, huokaisten. — "Tuon langenneen naisen puhutteleminen kadulla saattoi olla erehdys, sillä hän oli minulle vento vieras, ja tietysti luuli pelastusarmeijalaiseksi, mutta toista pitäisi olla vaikuttaa ystävään, jonka tuntee ja joka myöskin tuntee minua. Minun esiintymisessani on joku vika, ja minun täytyy koettaa uudestaan."

Ennenkuin Henrik kuitenkaan ehti panna toimeen uutta ristiretkeänsä, sai hän Johannekselta kirjeen, joka antoi hänelle muuta ajattelemista ja sai hänen toistaiseksi unohtamaan tämän aikeensa.

IV LUKU.

Sen jälkeen kuin Henrik useita vuosia sitten Uunon kanssa kävi pohjanmaalla Johannesta tervehtimässä, olivat tämän asiat paljon entisestään muuttuneet. Mamman kehoituksesta ja hänen luvattua ottaa omaan hoitoonsa puolivuotiaan pienokaisen, (joka oli Johanneksen neljäs lapsi), olivat Johannes ja Alina ensin tehneet huvimatkustuksen erityisiin paikkoihin Suomea, käyneet Imatralla, Valamossa, merenrannalla, ja pistäytyneet vihdoin Savossa vanhaa kotipappilaa katsomassa.

Alina oli kovin innoissaan kaikesta mitä näki. Imatraa katsellessa hän ensin kalpeni, ja sitten sanoi, ettei hän niiin suurenmoista ollut voinut mieleensä kuvailla, ja piteli koko ajan Johanneksen hihasta. — Vuoksen tuuheat ja mehevät lehtimetsät miellyttivät häntä niin, ettei hän voinut silmiänsä niistä kääntää. Meri häntä enemmän kummastutti kuin miellytti. Se seikka, ettei maata lainkaan näkynyt, oli hänestä niin ihmeellistä, ettei se näin lyhyessä ajassa voinut ruveta näyttämään kauniilta. Ja aaltojen pauhu se oli niin uutta, vei tunteet ihan vieraihin maailmoihin, sekoitti kaikki entiset, niin että ihailun sijaan rupesi raukasemaan ja nukuttamaan.

Savo sen sijaan miellytti häntä, ja ennätti näyttää kauniilta, erittäinkin matka höyrylaivalla Lappeenrannasta pitkin Saimaan vesiä. Hän matkusti silloin ensi kerran höyrylaivalla. Johannekselle hän omin ehdoin tunnusti, ettei ollenkaan tämmöiseksi kuvaillut Savon luontoa ja ihmisiä, ja myönsi, että vuoristossa saattoi olla yhtä paljon mahtavuuden tunnelmaa kuin lakeudessakin.

Mitä taas Johannekseen tulee, jolle Imatrat ja Valamot eivät olleet mitään uutta, niin hän ensin voittamattomalla kiihkolla halusi vaan pian saada nähdä vanhaa kotia, mutta kun hän sen sitten oli nähnyt, ei se vastannutkaan hänen odotuksiansa.

Kaikki näytti vanhassa kodissa kumma kyllä paljoa pienemmältä kuin hän oli tottunut ajattelemaan. Renkitupa ja päärakennuskin, jotka hänen muistissaan olivat heijastaneet mahtavina rakennuksina, näyttivät nyt todellisuudessa kuin leikkikaluilta. Olikohan siihen syynä se, että hän oli pohjanmaalla tottunut näkemään yleensä suurempia ja komeampia rakennuksia, vai ehkä se, että kotipappila oli painanut häneen vaikutuksensa silloin kuin hän itse vielä oli pienikokoinen lapsi, ja pappila häneen verraten siis suurempi? Johannes katseli ja katseli, eikä voinut kyllin ihmetellä.

— Mikä sinun on? — kysyi Alina, joka seurasi häntä kintereillä ja tahtoi nähdä kaikkea mikä saattoi olla Johannekselle kallisarvoista.

— Ei, eihän tämä, — sanoi vaan Johannes harhaillen silmillään sinne tänne.

Renkitupa oli maalattu punaiseksi ja pappilarakennukseen oli tehty uusi, ihan outo, paljon laveampi kuisti, joka oli keltaisessa vernissassa. Ei ollut enää sitä harmaata kuistia, jossa mamma aina kahvia joi. Ystävällinen, naimaton v.t. kirkkoherra, joka kuului olevan myöskin erinomainen maanviljelijä ja hevosmies, — kun sai kuulla keitä vieraat olivat ja missä asioissa tulleet, pyysi sisälle ja tarjosi kahvia salissa, jossa ei enää ollut kukkia ja jäykkä sohva seisoi nurkassa vinottain, eikä keskellä seinää, kuten heidän vanha syvä kotisohvansa ennen muinoin.

Tämäkin sali näytti matalalta ja pieneltä verrattuna Johanneksen mielikuvaan, jonka mukaan sen olisi pitänyt olla suurimpia saleja mitä yleensä oli. Hajamielisesti pidetyn keskustelun jälkeen ilmaisi Johannes halunsa katsahtaa muihinkin huoneihin.

V.t. kirkkoherra avasi auliisti entisen papankamarin oven. Se oli nyt hänelläkin työhuoneena, mutta uusilla seinäpapereilla vuorattu ja permanto maalattuna punertavan ruskeaksi; tämä kiilsi uutuuttaan niin että ikkuna kuvastui siihen. Ruokasalin ovea kirkkoherra vitkasteli avata, mutta teki sen kuitenkin, pyydettyään anteeksi. Siellä seisoi näet pöydän päällä valkoisiin pilkkuihin priiskoittunut tapiseeraaja ja siveli kattoa, paperiliuskojen kiemurrellessa lattialla liisteriastiain ympärillä, ja oven läpi näkyi mamman kamariin, joka oli valmis: tumman sinisillä seinäpapereilla vuorattu. Muuta ei Johannes sitten enää pyytänytkään saada katsoa.

Sattui vielä, että oli vinha pohjoistuuli, niin että pihaltakin oli ruma katsella: se niitty, joka alkoi veräjästä ja loppui sankkaan lepikköön, näytti kylmältä, — kaikki lehdet käänsivät tuulessa ikävästi nurjan, vaaleamman puolensa.

Puutarha oli ihan uudestaan suunniteltu ja järjestetty; se ei huvittanut Johannesta.

Näistä asioista hän sittemmin kirjoitti Henrikille ja oli kirjeessä sanottu muun muassa näin:

"Vanhaa kotia olin lähtenyt katsomaan, sanoakseni hyvästi sille, ilmoittaakseni sille raukalle, ettemme koskaan enää tule sinne. Mutta minä en löytänytkään sitä ollenkaan. Se oli mennyt ennen minua. Ei mitään semmoista ole enään olemassa, Henrik. Se kaikki on vaan muistoa.

"Kun me Alinan kanssa matkustimme sieltä, tuntui minusta vähän niinkuin olisin irroittunut koko elämästä. Varmaan tuntuu samallaiselta laivalla, kun ranta lakkaa siintämästä. Mutta toiseltapuolen, — ja juuri sitä tahdoin sinulle erityisesti kirjoittaa, — minusta tuntui niinkuin olisin vapautunut. Saatoin nyt vapaasti asettaa laivalleni kurssin, riippumatta enää rantamerkeistä. Ensin tosin tuntui vähän turvattomalta keinua ulapalla, epäillytti voinko todella luottaa yksistään siihen kompassiin, joka on vaan tuossa ihan minun luonani. Mutta mitä kauemmin olen aavalla purjehtinut, sitä ihastuneempi olen nyt siihen. Ja se seikka, että rannat ovat olemattomat ja seuraavat mukana näkymättöminä muistoina sydämmessä, se vaan lisää turvallisuutta ja riippumattomuutta. Kaikki on minulla niin perin pohjin muuttunut siitä asti, etten tiedä kuinka sen sanoilla selittäisin. Sanon vaan: koko asia on siinä, että kompassiin täytyy luottaa täydellä rohkeudella, niin että kun se pikkusenkin kääntyy, on koko laiva ilman vähintäkään epäilystä sen mukaan käännettävä.

"Minä sain heti tilaisuuden kokea tätä. Kotimatkalla selitin Alinalle kaikki mitä tunsin, — ja ajattele kuinka merkillistä: — ensi kerran tulin hänelle puhuneeksi sen, mikä sinulle on hyvin tuttua, — sen, että minua vaivaa pappeuteni, ja mistä syystä vaivaa. Ja me antauduimme pitkään keskusteluun, joka on minun elämäni siunatuimpia tapauksia. Kuinka se on mahdollista, etten minä Alinan kanssa ollut ennen puhunut siitä, mikä oli aina sydämmelläni, sitä en voi ollenkaan ymmärtää. Ehkä minä pelkäsin, että hän ottaa asian taloudelliselta puolelta. Mutta juuri tässä keskustelussa, kun koetin hänelle selittää ja kun hän teki kysymyksiänsä, selvisi minulle itselleni ne asiat, jotka lähes vuosikymmenen kuluessa olivat epäselvinä painaneet ja vaivanneet minua. Alina ymmärsi kohta kaikki ja me puhuimme molemmat ihan rohkeasti, ollenkaan lukuunottamatta, mihin se voi johtaa. Erittäinkin ymmärsi Alina sen, etten minä voi olla muiden ihmisten opettajana, ainakaan en nauttia palkkaa semmoisesta toimesta, ja kaikkein vähin opettaa palkkaa saadakseni, niinkuin asia kuitenkin on, jos ihan rehellisesti katsoo pohjaan asti. Alina itse sanoi, ettei hän ymmärrä muuta kuin että pitää ottaa ero virasta.

"Et usko, Henrik: — olin tottunut elämään siinä käsityksessä, että kohtalo hallitsee minua, — en voinut ottaa askeltakaan tuntematta sen painoa päälläni. Mutta tämän keskustelun jälkeen oli ihan kuin sulut olisivat avautuneet minun edestäni. Ei, tahdon käyttää entistä vertausta: ihan kuin olisin tullut aavalle ihanalle ulapalle, jossa maata ei mistään siintänyt ja jossa ensi kerran vapaasti oman kompassini mukaan määräsin suuntani.

"Sinä jo tiedät, että minä olen jättänyt papillisen toimeni, mutta älä vaan luule minua todella niin sankarilliseksi, että ihan tietämättä tulevaisuudesta ja toimeentulosta olisin päätökseni tehnyt. Luultavasti oli siihen suurenakin apuna se, että toimeentulomme on kaikissa tapauksissa jotenkin taattu Alinan omaisuuden tähden. Me muutimme Frantsilaan, Alinan isän luo, joka ei enää jaksanut hoitaa maatalouttansa. Alina tahtoi ensin, että olisimme ottaneet isän luoksemme ja ostaneet toisen talon jossain Savossa, mutta — niin kummalta kuin se sinusta kuuluukin — minä olen jo niin kiintynyt täkäläisiin oloihin ja asioihin, etten omin ehdoin täältä lähde.

"Ei, kyllä pohjanmaa on nyt jo meidän kotimme. Sitäpaitsi olimme mamman kanssa niin kiintyneet Alinan vanhaan isään, ettemme hänenkään tähtensä olisi raskineet muuttaa. Nyt ovat asiat toisin. Ilmoitamme sinulle sen surusanoman, että tämä jalo vanhus on nyt jo vainaja. Hän kuoli noin puoli vuotta sitten, rauhallisesti, Alinan ja meidän ympäröimänä.

"Frantsilaa et sinä ole nähnyt muuta kuin ohiajaessa, jos muistat ja tulit silloin huomanneeksi. Täällä on syvä joki ja ihan lähellä hyvin hauska havumetsä. Täällä on aika suuri kylä ja meillä alkaa syksystä oma pikku lastenkoulu, jossa aijomme itse opettaa ja eräs Alinan tuttu neiti, joka on sivumennen sanoen ihan erinomainen lasten opettaja. Hän on aina hakenut semmoista tilaisuutta, jossa saisi opettaa vapaasti oman vakaumuksensa mukaan, ja nyt hän aikoo meillä tehdä tätä työtä palkatta, pelkästä ylläpidosta, — joka tietysti on tavattoman suuri hyvätyö, meidän Aarnelle ja Gertrudille, jotka molemmat ovat jo kouluijässä. Olemme jutelleet ja haaveksineet, että laajennamme koulua sen mukaan kuin lapset kasvavat ja koko ajan pidämme kylän lapsia mukana. Alina tahtoo opettaa oikokirjoitusta, historiaa ja maantiedon alkeita. Minun osalleni tulee luvunlasku ja luonnontieto, muut aineet ottaa se neiti.

"Mutta ei tulisi loppua, jos näistä kaikista alkaisin kertoa. Ennen kaikkea pyydämme: tule sinä tänne käymään, olisi niin kovin paljon puhumista ja neuvottelemista. Tulethan? Älä kiellä, jos suinkin mahdollista. Mamma raukkakin on jo kovin vanhentunut. Terveisiä kaikilta.

Veljesi

Johannes.

J. K. Koska tiedän, että varasi ovat hyvin niukat, lähetän minä sinulle matkarahan heti kun vaan voit tulla ja siitä ilmoitat.

Sama."

Tämä kirje saattoi Henrikin suunniltaan. Hänen rupesi kovin tekemään mieli matkustaa Johanneksen luo. Hänestä rupesi se näyttämään ihan välttämättömältäkin: piti muka olla apuna Johannekselle koulun järjestämisessä, — tai piti kiiruhtaa näkemään mammaa niinkauan kuin tämä vielä oli elossa, ja oli niitä monta muutakin tärkeätä matkustamisen syytä. Mutta jokin häntä siitä pidätti: hän ei voinut olla näkemättä, että kaikki matkustamisen syyt olivat keksittyjä, syntyivät hänen halunsa voimasta ja oikeastaan olivat vähäarvoiset muiden tehtävien rinnalla, joita hänellä oli. Hän ymmärsi, että jos näin antautuu halujansa palvelemaan, niin tieten tahtoin luopuu siitä uudesta toiminnan määrääjästä, jonka hän oli omistanut. Oli sentähden aikoja, jolloin hän sydämessään iloitsi vapautuneensa aikeesta matkustaa Johanneksen luo; mutta oli toisia aikoja, jolloin tämä halu jälleen tuli viettelemään ja sekoittamaan häntä syiden ja vastasyiden sotkuisaan verkkoon, josta hän uudestaan ja yhä uudestaan sai sitten vaivalla selviytyä.

Kuitenkin tapahtui vihdoin eräs hänestä riippumaton seikka, joka tavallaan pakoitti hänet lähtemään haluamalleen retkelle pohjanmaalle.

Siihen oli syynä Uuno.

V LUKU.

Uunon kohtalo näytti muodostuvan ihan siihen suuntaan kuin hän itse oli ennustanut jo vuosikausia sitten, jo silloin kuin hän nuorena maamittarin-apulaisena kävi Henrikin kanssa Johanneksen luona ja siellä sanoi: "minä järjestän elämäni juuri sellaiseksi kuin tahdon, luen ylioppilaaksi, sitten maisteriksi, ja antaudun yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen elämään".

Päästyään ylioppilaaksi hän kahden vuoden kuluttua suoritti kandidaattitutkinnon matemaattisessa osastossa ja vihittiin maisteriksi samana kevännä. Vaikka ylioppilaselämä oli hänen aikanansa hyvin meluista ja kaikkien ihmisten huomio oli heidän kokouksiinsa kääntynyt, otti Uuno ainoastaan hyvin varovaisesti siihen osaa. Hän oli tosin muutamissa radikaalien suljetuissa puoluekokouksissa, ei puhunut julkisesti, vaan ainoastaan yksityisissä keskusteluissa johtajien kanssa, ja vaikutti yksityisillä, käytännöllisillä neuvoillansa. Johtajat tunsivat hänet hyvin ja heidän välillään oli ikäänkuin sovittu, että Uunon onkin paras olla ääneti katsoen niihin valloitusaikeihin, joihin he häntä valmistivat ulkopuolella ylioppilaspiirejä. Uuno oli heidän joukossaan ihan ensimäisiä, vaikkei kukaan syrjäinen kuullut hänen ääntänsä, — henkilö, josta ainoastaan he olivat perillä, ja johon muut katsoivat jonkinlaisella salaperäisellä kunnioituksella.

Ei edes promotsionissakaan hän pitänyt ainoatakaan julkista puhetta.

Se, mikä teki hänet kuitenkin yleisen puheen ja huomion alaiseksi, oli hänen kihlauksensa seppeleensitojattarensa, rikkaan neiti Hanna T——n kanssa.

Kihlaus julaistiin tässä tilaisuudessa.

Neiti T—— oli tavattoman sievä valkoisessa puvussaan, kukissa, siniset rinkiteräiset silmät ilosta säihkyvinä. Hän tanssi paljon, tanssi itsensä ihan kuumaksi, semmoisella innolla niinkuin tämä sama ilontunne olisi lupautunut hänelle koko elämänajaksi. Hän oli niin huomattu, että kavaljeerit kilvan tavoittelivat häntä käsiinsä, ja lapsekkaalla luottamuksella hän heittelihe sylistä syliin tanssien jatkuessa aamunkoittoon asti.

Mutta siitä ilosta tuli loppu sillä kertaa.

Heti maisterinvihkijäisten jälkeen Uuno vetäytyi nuoren vaimonsa kanssa hiljaiseen pikkukaupunkilaiselämään, jossa heidän seurapiirinsä muodostui vaatimattomista, säästävästi elävistä kolleegoista ja lehtoreista, jotka kaikki pitivät seurustelua ainoastaan virkistyskeinona väsyttävien opetustuntien jälkeen ja joita rupesi nukuttamaan jo kello 11-12 välillä.

Ensin tämä elämä kovasti tympäsi Hannaa, mutta Uuno, joka ei vaimonsa kanssa yleensä puhunut valtiollisista aikeistaan, selitti hänelle, että ihmisen täytyy oppia tyytymään vähään, ja eräänä heikkona hetkenään viittasi siihen, että kaikki tyyni oli oikeastaan valmistusta johonkin suurempaan. Tästä luottamuksesta, joka oli Hannalle odottamaton, oli tämä niin kiitollinen ja niin ilonen, että ikävän kestäminen tuntui hänestä enää leikin asialta. Hän kätki tämän tapauksen syvälle sydämmeensä ja eli siitä pitkiä vuosia, näkymättömässä elämässä.

Hanna muuttui sen jälkeen kokonaan. Niinkuin Uunon oma elämä oli rakennettu tulevaisuudelle, niin oppi nyt Hannakin käyttämään nykyhetkeä ainoastaan asteena tulevalle. Uunoa ajatellen ja hänen tulevaisuutensa nimessä Hanna tuli äärimmäisen säästäväiseksi, seurusteli vaatimattomasti lehtoorskien kanssa ja puvussaankin noudatti suurta yksinkertaisuutta. Säästämisen into saattoi hänet hyvin pian ottamaan tehokasta osaa kyökkiasioihin, niin että hän nähtiin itse liikkuvan torilla kori kainalossa, ja kotona tuli päivällisille usein suoraan hellan äärestä, posket hohtavina, eikä aivan vapaana rasvan kärystä. Entisestä hienopukuisesta, valkohöyhenisestä Hannasta ei ollut pian mitään jäljellä, vaan oli käytännöllinen, hiljainen, terveennäköinen, tummapukuinen rouva, jonka muuten kaikki näkivät kohta tulevan äidiksi.

Mitä Uunoon tulee, niin olivat monet ihmiset ensin vähän aikaa ihmeissään, että nuori lupaava maisteri muka oli valinnut tämmöisen näkymättömän työalan opettajana pikkukaupungissa, mutta sittemmin unohtivat hänet useimmat. Ei kestänyt kuitenkaan kauan ennenkuin hän nousi yhtäkkiä vedenpinnalle, ja silloin huomasivat kaikki, että hiljaisuus oli vaan edeltäpäin mietitty shakkiveto, jota ensimäisen rivin mahtavat tornit ja juoksijat olivat suojelleet: Kaksi vuotta oltuaan näkymättömissä tämä tanakka maisteri väitteli tohtorinarvoa varten, ja suoritettuaan tutkinnot muutti takasin Helsinkiin, kutsuttuna suuren kansallisen osakeyhtiön toimitusjohtajaksi.

Pääkaupungin puolueklubissa otettiin tämä homo novus riemulla vastaan. Juuri semmoisia miehiä tarvittiin nyt, kun oli juuri alettu suuri valloitusretki kaikille kansallis-taloudellisen ja hallinnollisen elämän aloille, missä vastapuolueella oli tähän asti ollut yksinomainen sananvalta.

Tie kulki voitosta voittoon.

Niinkuin Uuno oli ennustanut omaa tulevaisuuttansa ja toteuttanut sanasta sanaan ennustuksensa, niin oli toteutumassa myöskin hänen puheensa suuresta suomalaisesta valtakunnasta, jonka hän ja hänen suomenmieliset toverinsa olivat luovat.

Kerran oli Henrik käskettynä Uunon kutsuihin, joissa hän tapasi kaikki nuo tulevaisuuden miehet. Siellä oli sanomalehtimiehiä, asianajajoita, kirjailijoita, kansallismielisiä liikkeenharjoittajia, nuoria yliopistonmiehiä, jotka kaikki puhuivat puolueasioista aivankuin omista yksityisistä asioistaan. Henrik oli ollut niin pitkän väliajan poissa tämmöisistä piireistä, ettei hän nyt voinut edes oikein seurata heidän puheitansa eikä ymmärtää niitä suhteita, jotka muille läsnäolijoille olivat pienimmistäkin viittauksista selvät ja panivat heidät milloin vaihettamaan merkitseviä katseita, milloin purskahtamaan yhteiseen nauruun, milloin taas näyttämään huolestuneilta.

Hän tunsi itsensä jo heti alussa kovin pieneksi heidän joukossaan. Esitysten ja niitä seuraavien lyhyeiden kohteliaisuuskeskustelujen jälkeen, joissa enimmäkseen kosketettiin hänen veljyyttään tohtoriin ja hänen nykyistä olinpaikkaansa sekä vielä tuota ikävää kysymystä hänen "toimialastaan", hän vetäytyi nurkkaan ja vaikeni.

Hänen ensimäinen ajatuksensa täällä oli: ja minä raukka kun olen keksinyt "valtakuntani"! Tuossahan ne ovat, jotka pitävät koossa kaikki tyyni ja joita paitsi täydellinen sekasorto syntyisi maailmaan! — Ja mitä minä kuvailen kaikkimääräävästä kohtalosta ihmisen elämässä: tuossahan ovat ne, jotka hallitsevat paitsi omaa kohtaloansa vielä päälliseksi koko kansankin kohtaloa!

Henrikin tuli ihan tukala olla, sillä koko hänen uskonsa tahtoi kutistua yhtä olemattomaksi kuin hän itse oli nurkassansa.

Hän alkoi puolustuksekseen hakea heissä virheitä ja tekikin sen havainnon, että he järjestään puhuivat muka esiintyäkseen toistensa edessä eikä ollenkaan asian vuoksi. Koukkunenäisen asianajajan huolena näytti olevan, ettei hänen vatsansa pönköttänyt vielä kyllin mahtavasti esille, vaikka hän sillä kuinkakin koetti pöyhistellä.

Ollakseen tasapuolinen, Henrik otti veljensä Uunonkin arvosteltavakseen samalla mitalla, mutta huomasi heti, ettei voinut eikä raatsinut tätä nauraa, ja niin hänen tuli kaikkia muitakin sääli.

Uuno oli kasvattanut itselleen neliskulmaisen pukinparran, semmoisen kuin heidän puolueensa vanhalla johtajalla oli, — joka teki hänet sangen perusteellisen ja itseensäluottavan näköiseksi. Erinomaisesti sopi tämä parta hänelle erittäinkin silloin kuin hän silmät rypyssä, hidastuttaen sanojaan ja etusormeaan täristäen käytti usein toistuvaa sanaa "arvelen" jostakin poliitisesti muka tärkeästä asiasta puhuessaan.

Uuno oli sekä kohtelias ja huomaavainen isäntä että myöskin silminnähtävästi hyvin arvonsatunteva puolueenjäsen heidän joukossansa. Häntä sanottiin usein vanhan johtajan nimellä, lisäämällä eteen sana "pikku". Jo nyt, verrattain nuorena, hän ikäänkuin piteli käsissään yleisten asiain langat ja järjesteli niitä mikäli hänestä riippui.

Luulla, että Uuno oli päässyt korkeimpaan huippuunsa, kun oli tehty kansallisen osakeyhtiön tirehtöriksi, olisi kuitenkin ollut suuri erehdys. Hän oli ajateltu erääseen paljon vaikuttavampaan yhteiskunnalliseen asemaan, vaikka se suurelle yleisölle oli vielä salaisuus ja riippui eräästä manööveristä vastapuoluetta vastaan, jolla oli tähän paikkaan oma ehdokkaansa. Nämät kaikki täällä olivat asiaan vihittyjä, ja kysymys, vaikkei siitä puhuttu, keskitti Uunon ympärille kaiken huomion, teki hänestä kaksinkertaisessa merkityksessä illan sankarin.

Kuitenkaan ei Henrik voinut salata itseltään, että Uuno, niin korkealle kuin muuten olikin kohonnut, tuntui hänestä menneen ikäänkuin päinvastoin alaspäin. Tai oikeastaan Henrik oli usein vieläkin kahdenvaiheella hänen suhteensa, ihan niinkuin oli jo silloin kuin ensi kerran tapasi hänet maailmassa, vanhasta kodista erottua: milloin hänestä, kuten äsken, näytti, että Uuno on todella korkealla, milloin taas ihan selvään tuntui, että Uuno on suistunut raakaan, röyhkeään, herjaavaan elämään, ja ainiaaksi häipynyt Henrikin käsistä. Ei Uuno enää koskaan näyttänyt sitä puolta itsestään, joka ilmeni kotona, kun hän itki myytyä varsaa, tai sittemmin pohjanmaan matkalla, tai viimeiksi siinä lapsellisessa äänessä, jolla hän kerran sanoi: "kuules, Henrik, mitä sinä oikein pidät Hannasta?" — Nyt hän taisi elää vaan silloin kuin kysymys oli politiikasta ja kun hän seurusteli puoluelaistensa kanssa. Henrikin seurassa hän ei oikein viihtynyt, ei tiennyt mistä puhua. Samoin hän omassa kodissaan ei tiennyt paljon lapsistaan ja oli jotenkin tyly Hannalle. Hanna kuitenkin yhä entiseen tapaansa katsoi häntä huolestuneena silmiin, niinkuin peläten loukanneensa, ja niinkuin Henrik kuvaili hänen tehneen silloin kuin muinoin toi Uunolle valokuvaansa asemalle.

Herrain keskustelu tuli Henrikille yhä sekavammaksi sen johdosta, että yhä useampi puhui yhtaikaa ja kaikki yhä kovemmalla äänellä. Voimatta seurata mitä sanottiin Henrik taas vaipui arvostelemaan heitä kaikellaisten ulkonaisten merkkien, puhetavan, kasvojenilmeen ja liikkeiden perustuksella, ja kun hänen arvostelunsa jälleen kääntyi tuomitsevaksi ja ivaavaksi, teki hän viimeisen ponnistuksen siitä vapautuakseen. "Tässä minä istun ja ivailen, mutta he ovat kuin ovatkin kohtalon herroja, siksi että he rakastavat enemmän kuin minä. He palvelevat kansaa, mutta minä en palvele ketään."

Tämän ponnistuksen perästä Henrikiä rupesi vähän nukuttamaan, ja hän lankesi taas tuomitsemaan:

"Koko illan istuvat ja haukkuvat vastustajiansa", — ajatteli hän, — "eikä ainoastaan vastustajiansa, vaan oman puolueen vierimmäistä klikkiä!"

Lopulta, kun herrain puhe tuli yhä vaan äänekkäämmäksi, — kun sikarinsavu paksunemistaan paksuni ja totivesiä yhä tuotiin uusia, alkoi Henrikiä niin nukuttaa, ettei hän millään tahtonut saada silmiään pysymään ummistumatta.

"Palvelevat", — ajatteli hän, heräsi ja huomasi, että hän oli arveluttavasti nuokauttanut päätään. Onneksi ei ollut kukaan huomannut.

Henrik nousi ja meni pois suuresta vastaanottohuoneesta. Samassa hän heti virkosi.

Hän kulki Uunon korkean, valkosen salin läpi, johon oli myöskin sijoittunut muutamia herrasryhmiä, — meni ja raotti ruokasalin ovea.

Siellä oli kaikki jo järjestyksessä. Ainoastaan joku palvelijoista kiiti kuulumattomasti sipsittäen korkkimattoisella permannolla viinilasien kanssa, ja toinen, seisten varpaillaan, koetti kurottautua ottamaan jotain mahonkisen bufettikaapin ylimmältä hyllyltä. Pitkä ruokapöytä oli komeasti katettu seisovaa illallista varten. Kaksi korkeata hedelmämaljaa oli sen kummassakin päässä, ja omituinen, kukilla koristettu desäärilinna keskellä. Servietit olivat mitä merkillisimmällä tavalla pystyssä, taitettuina viuhkojen muotoon. Veitset ja kahvelit kiilsivät kuin sotarinta.

Henrik pujahti ovesta varpaillaan sisälle ja sulki sen hiljaa jälkeensä.

Molemmat palvelijat tunsivat hänet ja ottivat vastaan kuin kotolaisen. Toinen näistä oli se sama savolainen Anna, jonka Henrik oli nähnyt kauppaneuvoksella ja jonka Hanna hänen mieliksensä oli jälleen hakenut esille ja ottanut omaan palvelukseensa.

— Ehei, onpa teillä täällä laitoksia — ja mimmoiset vaasit! — ylisteli Henrik, ja palvelijat tulivat ja unohtuivat hänen kanssaan pöytää ihailemaan.

Samassa Hanna tuli punaisena kiireissään kyökistä.

— Täälläkö te vaan, — ah, Henrik, sinäkö? Kuules, hyvä Henrik, tule tänne minua auttamaan.

Ja hän vei Henrikin kyökkiin.

Jos oli ruokasalissa hiljaista, niin kyllä ei kyökissä ollut. Siellä rienteli olentoja sinne tänne. Mikä tuhersi jotakin jauhossa, mikä hieroi sinappia, mikä leikkeli sipulia, mikä kaatoi jotakin astiasta toiseen, mikä veti paistia uunista. Hellan luona pihisi ja pohisi ja paukkui, ja sakea paistetun voin savu nousi höyrykuuppaan.

Hanna pisti Henrikin käteen astian ja vispilän ja pyysi vispaamaan munaa ja maitoa omelettia varten.

— Teethän sen, rakas Henrik?

Henrik löysi viileän paikan kyökin ja ruokasalin välisessä solahuoneessa ja istui siihen vispaamaan, jutellen alituisten ohikulkijain kanssa ja saaden koko kyökin hyvälle tuulelle.

Hän jätti kyökin silloin kuin siellä pahin taistelu vasta alkoi: — kun ruokasalin ovi avattiin ja herrat täyttivät sen, tullen salista ja vastaanottohuoneesta isännän opastamina, jatkaen kovaäänistä jutteluansa.

"Jos te palvelette, niin kyllä vaan teitäkin palvellaan!" — ajatteli Henrik sen vankan ihmismuurin takana, joka nyt yhtäkkiä erotti hänet illallispöydästä, — ajatteli noita lukemattomia koksia, palvelijoita, tarjoojia, ja Hannaa itseänsä, joka Uunon tahtoa arvaillen ja palvellen oli koko olemuksensa kohdistanut hänen kyökkiinsä.

Illallisen loppupuolella Uuno, tyytyväisenä onnistuneiden kestien johdosta ja tietämättä kenen puoleen erityisesti kääntyä, pyörähti sydämmen yltäkylläisyydestä Henrikiäkin puhuttelemaan. Hänen iloinen, valloille päässyt mielialansa sai pitkän aikaa asetella läikkymistänsä, ennenkuin hän löysi sen väreen, joka hänestä sopi Henrikille.

— No ja mitäs sinä, Henrik veli? — sanoi hän, venyttäen suoremmiksi liiallisen tyytyväisyyden pyöristämiä poskilihaksia.

— No mitäs minä, olenhan vaan, — sanoi Henrik.

— Muistatkos sinä vielä kuinka me kerran sinun kanssasi kävimme pohjanmaalla?

— Kuinka en sitä muistaisi.

— Joo, joo, oli nekin aikoja, — sanoi hän, puhaltaen itsensä tyhjäksi.

— Mitenkäs se onkaan, siitä on kohta kuusi vuotta, — muisteli Henrik.

— Niin se aika kuluu. Mutta etkö aijo vielä toisten siellä käydä?

— Menisin vaikka huomenna, jos soveltuisi.

— No miksei sovellu?

— On muita asioita.

— Mitä asioita sinulla on? Sanoithan että olet tällä haavaa koulusta vapaa? — kysyi Uuno kummastellen.

Henrik mietti kuinka selittää Uunolle, ettei halu nähdä Johannesta ollut hänelle riittävä matkustamisen syy.

— Siitähän tulisi vaan huviretki, — sanoi hän.

— Entäs sitten? — sanoi Uuno ja hänen silmänsä pyöristyivät.

— En minä voi tehdä huviretkiä, — sanoi Henrik.

— Noh, jaa, no-no, katsotaan, katsotaan, — hoki Uuno siihen, ja näkyi, että hänen nenäänsä kutkutti ja että hän teki jonkun päätöksen.

Enempää eivät he puhuneet keskenänsä, ja Uuno taas sekaantui mustien verkatakkisten syövään, nauravaan ja toinen toisensa ohi puhuvaan joukkoon.

Seuraavana päivänä toi kaupunginlähetti Henrikille Uunolta kirjelapun, jossa oli kiertopiletti tutulle Oulun radan asemalle ja sieltä takasin.

Henrik ei ensin älynnyt mitä tämä merkitsi, mutta löi sitten yhtäkkiä kädellään otsaansa.

"Se ymmärsi minut väärin!" — ajatteli hän ja hänen tuli samalla sekä sääli Uunoa että vähän vaikea olla hänen tähtensä.

"Merkillistä, kuinka se sentään rakastaa veljiänsä! Ja kuinka erilainen hän on Hannalle!" — ajatteli hän taas.

Koska näin kerran kävi, eikä hän olisi voinut loukata Uunoa hylkäämällä hänen hyväntahtoisuuttansa, päätti Henrik mennä kiittämään Uunoa, ja matkustikin lyhyelle käynnille kauas pohjanmaalle.

VI LUKU.

Omituista oli Henrikin tulla Frantsilaan nyt kun se oli Johanneksen koti.

Ennenkuin hän ajoi portaiden eteen ja näyttäytyi kellekään, hän itseksensä pyysi anteeksi nimismies-vainajalta, sanoen hänelle: "enhän minä silloin ymmärtänyt!" — ja tunsikin kohta niinkuin vanha Bäck olisi taputtanut häntä olalle tai päähän ja ystävällisesti sanonut: "ei se tee mitään, tule vaan!"

Hän ilahtui ja käski kyytimiehen ajaa esille.

Tuskin hän oli ehtinyt rattailta päästä ja suorittaa kyytimaksunsa, kun joku hänet huomasi sisältä, katosi ikkunan luota, ja Alina ja mamma kolistautuivat ovelle ja alkoivat riemuiten päivitellä.

Henrikin vielä tervehtiessä heitä, käski Alina yhtäkkiä olla hyvin hiljaa ja keksi, että Henrik saatetaan läpikäytävän kautta pihalle, ja että mitähän Johannes sanoo, kun äkkiarvaamatta näkee Henrikin.

Niin tehtiinkin.

Alina vei hänet perässään. Mamma tuli varpaisillaan jäljessä, viekkaasti hymyillen ja sormella varottaen olemaan hiljaa. He tulivat rakennuksen läpi pihaovelle, jonka yläpuoli oli auki, mutta alapuoli haassa.

— Tuolla se on, — kuiskasi Alina innoissaan, ja työnsi Henrikiä katsomaan ulos.

Kun Henrik katsahti pihalle, oli siellä tallin oven eteen sidottu hevonen; joku mies piti sen takajalkaa koholla, ja Johannes istui polvillaan maassa, selin Henrikiin, vasarallaan lyöden naulaa sen kenkään.

— Johannes! — huusi Alina hillitsemättömällä riemulla.

— Mikä on? — pani Johannes, kääntymättä katsomaan ja valmistuen naulanpäitä lyyhistämään.

— Mutta Johannes, katsohan tänne! — huusi taas Alina.

Silloin Johannes, päästämättä pihtiä ja vasaraa käsistään ja kengitysasentoaan muuttamatta vilkasi sinnepäin.

Hänen kasvoissaan kävi riemullinen hämmästys.

— Katos, katos, — sanoi hän.

Mutta nousematta työstään hän väänsi ensin poikki kaikki naulat, ja sitten vasta, heittäen pihdit ja vasaran käsistään, ja viitaten rengin odottamaan, alkoi tulla luo, loistaen tyytyväisyydestä, lakki takaraivolla, hikihelmet otsalla.

— Terve, terve!

Johannes olisi heti vienyt kaikkia paikkoja katsomaan, mutta Alina välttämättä tahtoi ensin istumaan ja juotatti kahvia sekä näytti lapset ja pani ne kumartamaan Henrikille. Mamma käytti kaikissa huoneissa.

Sitten ei Johannes enää voinut malttaa, vaan valloitti Henrikin itselleen ja kuljetti joka sopessa, pellot, riihet, myllyt, navetat, läätit, eloaitat, tallit, halkoliiterit, verstastuvat ja vihdoin vei vinnille.

— Tämäpä on mahtava vinti, — sanoi Henrik, — en ole semmoista vielä ikinäni nähnyt.

— Ja seisoo ihan tyhjänä! Eihän teitäkään sieltä saa lähtemään hyvällä eikä pahalla.

Sitten Johannesta haettiin ulos jollekin asialle, ojatöistä sopimaan.

— Äläs nyt vielä, — sanoi Henrik pidätellen häntä liivinnapista. — Ja ihanko sinä siis itse teet työtä ulkonakin, ihan noin vaan —?

— Ihan. Ja mitäs sanot minusta?

— No hyvin laiha sinä olet, mutta olet kuitenkin ikäänkuin sitkistynyt.

— Kun löytäisi vaan sen tasapainon, — sanoi Johannes, — tasapaino tässä on tärkein, näes, ettei innostu liiaksi ulkotyöhön, mutta ei myöskään laiminlyö sitä henkisen työn rinnalla. Oi voi, paljon on näistä asioista meillä puhumista, mutta anna anteeksi, minun täytyy — —

Ja Johannes saattoi Henrikin alas, mutta meni itse asioille.

Vasta päivälliseksi Johannes taas ilmestyi näkyviin, iloisena ja vallattomasti leikkien Aarnen kanssa, joka koetti saada häntä muka kumoon nostamalla hänen toista jalkaansa.

Heillä oli laitettu niin, että he söivät tuvassa, jossa oli hella pienen väliseinän takana, mutta avonainen tulisija ja leipoma-uuni tuvassa.

Juuri kun he olivat istumaisillaan pöydän ääreen, huomasi Henrik, että muilla oli jotain keskenään, koska he katsahtelivat toisiinsa ja naurahtelivat.

Kun he jo istuivat kysyi Henrik puoliääneen Johannekselta, että mitä se oli.

Johannes pani kätensä suunsa eteen, ettei kuuluisi, ja sanoi aukasematta paljon huuliaan:

— Ei mitään, ei mitään, Mari vaan ei kehdannut tulla samaan pöytään, kun sinä olet täällä.

— Kuka Mari? — kysyi Henrik.

— Mari hoi, etkö sinä ole vielä vierasta tervehtinytkään? — huusi Johannes väliseinän taa.

Sieltä tuli kiharatukkainen palvelustyttö, nauraen, punastuen, ja ujostellen niin, että hänen ruumiinsa näytti vyötäisistä ihan kahtia irtautuvan.

Johanneksella näytti olevan todella niin paljon touhua, että Henrik vasta parin päivän perästä löysi tilaisuuden ottaa esille se asia, josta he ensiksi olivat puhuneet ja joka suuressa määrin kiinnitti hänen huomiotansa.

— Mitä sinä Johannes sanoitkaan siitä tasapainosta, muistatko siellä vinnillä?

— Tasapainosta? Odotas. Niin, katsoppas tämmöinen talous vie kauheasti aikaa. Siihen voi innostua aivan liian paljon eikä siinä koskaan työt lopu. Taikka sitten ihan päinvastoin: voi jättäytyä huolimattomaksi ja vapautua siitä. Niin näetkös, vaikeus on siinä, että osaa löytää sen oikean määrän: tehdä ulkotyönsä rauhallisesti joka päivä tahtomatta välttämättä päästä itse jokapaikkaan, niin että siten voi jonkun tunnin päivästä todella vapautua kokonaan kaikista taloudellisista ajatuksista ja tehdä puhtaasti henkistä työtä. Se se on vaikeata, enkä minä tahdo mitenkään siihen päästä.

— Mitäs henkistä työtä sinulla sitten on? — kysyi Henrik.

— Henrik! Luulitko sinä todellakin, että minä olen sillä tavalla jättänyt?

— Niin no —

— Voi sitä muutakin kuin saarnata. Ja minä sanon sinulle, että papillinen toimi ei olekaan mitään jumalanpalvelusta. Mutta jumalanpalvelus on ainoastaan tehdä Jumalan tahtoa.

— Mitä sinä sillä tahdot sanoa?

— Sitä vaan, että jos tahdon opettaa, niin kyllä minulla on opettamista muuallakin, esimerkiksi omia lapsiani, koska olen niitä kerran hankkinut, ja samalla opetan muitakin ympärilläni olevia lapsia.

— Niin mutta se ei sitten ole erikseen uskonnon opettamista.

— Uskontoa ei tarvitse eikä saakaan erikseen opettaa.

— Se nyt on vähän merkillistä.

— Sillä kaikki muut aineet tarkoittavat vaan uskonnon opettamista, maantiede, luonnontiede, historia, joilla kaikilla täytyy opettaa lapsille elämäntarkoitusta.

— Historian opetus on ihan väärällä kannalla, — myönsi Henrik mielellään.

— Ihan väärällä. Se on myrkkyä, — kovensi Johannes.

— Mutta hauska olisi tietää miten sinusta maantietoa voi opettaa uskonnollisessa tarkoituksessa, — sanoi Henrik.

— Täytyy opettaa etupäässä mitä eri kansoja on eri maanosissa ja mitä nämät ajattelevat jumalasta ja elämästä, ja mitä ne ymmärtävät jumalanpalveluksella. Sen ymmärtämiseksi täytyy antaa eri maista oikeita luonnonkuvauksia. Se on maantiede.

— Hyvä, mutta sittenkin minua kummastuttaa, ettei itse uskontoa erikseen opetettaisi.

— Kyllä, kyllä, mutta ainoastaan niitä elämisen ohjeita, joita Jeesus on antanut. — Jeesus opetti, että Jumalaa voi palvella vaan työllä ja teolla ja kuulla häntä vaan omassa hengessä ja nähdä vaan uskossa hänen tahtoonsa. Ja samaan päätökseen täytyy oppilaan tulla, kun hän oppii vertailemaan koko maailman jumalankuvia ja jumalanpalveluksia toisiinsa. Hänen terve järkensä on sanova hänelle, ettei yksikään olevista käsityksistä ole oikea, ei edes se, jota meillä opetetaan, vaan että oikea on ainoastaan se Jumala, jonka johtoa näkee omin silmin, ja oikea on vaan se jumalanpalvelus, joka tapahtuu omin korvin kuullun jumalankäskyn voimasta. Kaikki ulkonainen jumalanpalvelus on siis erehdystä ja syntiä. — Voi, voi, meillä on siitä vielä paljon puhumista, — sanoi Johannes, kun huomasi innostuvansa eikä kuitenkaan voivansa kaikkea yhtaikaa sanoa.

— Kuules, — sanoi hän lauhtuneena, — vieläkö sinä tähtitiedettä harrastat?

— Ehei, — naurahti Henrik. — Viime vuotena olen lukenut paljon juuri noita aasialaisia uskontoja, joista puhut.

— Vai niin, — sanoi Johannes. — Kerran se kaikki tulee vanhan testamentin sijaan.

Niinkuin kaikki, mitä hiljainen Johannes sanoi ajatuksen alalta, oli kaikkea muuta kuin hiljaista, oli mullistavaa, täynnä melkein raivoisaa hehkua, — niin kuulosti tämäkin nyt-sanottu Henrikistä ensikuulemalta hämmästyttävältä ja oudolta. Hän tarvitsi ainakin sulatus-aikaa. Mutta se, että hän Johanneksen sanoissa tapasi niin paljon juuri sitä mitä hän itsekin oli ajatellut, kiinnitti häntä tenhovasti näihin sanoihin ja hän tunsi taas, kuinka uutta, ihan uutta ainetta oli Johannekselta vuotanut hänen ajatusmaailmaansa.

Mamma oli aivan mummoksi vanhentunut. Tukka oli ihan valkonen. Hän oli aivan hampaaton ja syödä mutusteli huulillansa.

— Niin, — sanoi hän, istuen lasiverannan laveiden rappusten asteelle, sukanneule kädessä ja silmälasit alhaalla nenän päässä: — kuka olisi uskonut, mutta näin sitä on meille käynyt.

— Teillä kaikilla, — jatkoi hän vähän ajan perästä, — on jotakin papasta. Jokainen teistä edustaa yhtä osaa hänen luonteestansa, niin Gabriel, niin Uuno, niin sinä Henrik —

— No millä lailla minä? — sanoi Henrik.

— Sinä erittäin kaikessa ulkonaisessa. Sinulla, tiedätkös on niin kokonaan papan tavat puhua, nauraa, liikkua, että usein katsoessani sinua ajattelen: siinähän sinä olet, Gustaf, ihan semmoisena kuin olit ennen. — Et voi aavistaa, Henrik, missä määrin olet sama.

— Niinkö?

— Mutta enin kaikesta on Johanneksella yhteyttä papan kanssa. Tiedätkö, Henrik, minä sanon sinulle, se oli papan alituinen ajatus: luopua kerran papin virasta. Juuri niinkuin Johannes, niin hänkin sanoi: minä olen pappina palkan vuoksi. Ja vaikka minä kuinka koetin lohduttaa ja osoittaa hänen työnsä hedelmiä, pudisti hän vaan päätänsä. Minun tähteni hän ei ottanut eroa, ei siksi etten olisi suostunut, vaan siksi, ettei hän jaksanut niin suurta askelta enää ottaa. — Nyt on Johannes tehnyt sen, mitä hän ei jaksanut.

Mammalla oli silmät täynnä kyyneleitä.

Näissä muistoissa ja vertauksissa ja punnitsemisissa hän eleli enimmät aikansa, ja ryhtyi mielellään ajatuksiaan kertomaan, jos joku tahtoi kuunnella. Mutta ei hänelle ollut kertominen pääasia, vaan miettiminen. Usein tuli mummoon kuitenkin omituinen tarve lähestyä toisia. Niinpä Henrik kerran näki, kuinka hän tapasi Alinan eteisen ja lasiverannan kynnyksellä ja ilman mitään syytä pysäytti tämän, otti kaulasta ja liikutettuna taputti selkään.

— Sinä minun Alinani, minun Alinani.

— No mitä nyt, mamma kulta?

— Muuten vaan, muuten vaan, — sanoi mamma ja he erosivat molemmat vähän naurahtaen.

Mitä Alinaan tulee, niin oli hän Henrikistä niin miellyttävä, ettei sitä voinut sanoin sanoa. Pienet hyväntahtoiset ikäviivat hänellä jo oli kummankin silmän pielessä, mutta saksalainen nenä ja teräväreunainen tummanpunanen ylähuuli yhä samalla tavalla kuuluivat yhteen. Samallaiset pienet renkaat hänellä oli vieläkin korvissa ja tukka siinä hyvin kiharana. Hänellä oli arkipukuna mustan-sininen kiiltävä leninki ja kaulassa näkyi hieno valkonen kauluksen reuna. Näin hän oli melkein aina.

Alina ilmaisi kuitenkin aivan odottamatta jälkiä entisestä pikaisesta tulisuudestaan, vaikka Henrik jo oli alkanut luulla hänen siitä päässeen kokonaan vapaaksi.

Asia oli tämmöinen.

He olivat kaikki jo kauan sitten aikoneet tehdä kanttarelliretken erääseen metsään ei aivan kaukana talosta. Vihdoin siitä tuli tosi. Johannes ja Henrik hankkivat navetan parvesta korit itsellensä, ja mennessään tarhan ohi, Johannes huusi aitauksen takaa Alinalle, joka leninki kohotettuna teki varovasti matkaa karjakon jäljessä läävään, että nyt mennään, ja heilutti merkiksi tyhjää käsikoppaa ilmassa.

— Jaha, jaha, — sanoi Alina, — menkää te edellä, minä tulen sitten.

Niin he menivät, ja heillä oli jo kopat puolillaan kun Alina tuli.

— Täällä on hirveästi sieniä! — ehti Johannes sanoa hänelle.

— Entäs mamma? — kysyi Alina.

— Eihän se —

— Pyysitkö sinä edes?

— Emmehän me pyytäneetkään, — vastasi Henrik Johanneksen puolesta.

Alina punastui ja meni lähemmäksi Johannesta, ja sanoi siellä:

— Se on kanssa kaunista itsekkäisyyttä! Sinä tiedät, että mamma on jo kuinka kauan puhunut että pitäisi mennä —

Hän kääntyi kiivaasti, lopettamatta lausettaan, ja meni pois metsästä, kuuntelematta Johanneksen väitteitä. Hän meni itsepäisesti kotiin ja toi kuin toikin sieltä vanhan mamman mukanaan metsään.

— Karkasitte, — sanoi mamma hengästyneenä Johannekselle ja Henrikille.

— Niin no kun me luultiin — alkoi Johannes sanoa.

Alina meni heidän ohitsensa ja vieläkin rypisti ankarasti silmänsä Johannekselle, joka oli yhtäkkiä saanut jonkinlaisen vasikan-ilon, hyökännyt Henrikin kimppuun ja ruvennut häntä retuuttamaan.

— Menkää nyt te kaikki hakemaan, minä istun tähän ja heti puhdistan mitä te tuotte, niin emme tarvitse kantaa kotiin matoisia, — sanoi mamma.

— Ai, tietääkös mamma, niitä on niin paljon, ei mamma ehdi kaikkia puhdistaa. Minä jään myös tänne, — sanoi Alina ja istui maahan vastapäätä mammaa levittäen esiliinan polviensa yli.

Aarne, Johannes, Mari, jonka Alina oli tuonut myöskin mukaan ja joka oli melkein kaikista iloisin tästä sieniretkestä, ja Henrik menivät koppineen metsään. Ja heidän mennessä mamma oli jo pannut silmälasit alas nenälleen nähdäkseen sienten runkoja, ja puhui paraikaa jotain, katsoen lasien yli ja naurattaen Alinaa, joka kaatoi sieniä kopasta syliinsä esiliinalle.

Johannes kertoi Henrikille myöskin tarkemmin — siitä koulusta, jonka he aikoivat perustaa omille ja kylän lapsille omassa tuvassaan.

— Oppilaan työ, — sanoi hän, — on heti alussa järjestettävä niin, että hän tulee ruumiillisen ja henkisen työn tasapainoon. Katsos, minä, ja sinä, ja tuo renkiraukkani, me emme ole tasapainossa, me olemme yksipuolisia ja vaivaisia, mutta oppilaat täytyy ainakin auttaa tasapainoon, se on äärettömän, äärettömän tärkeätä. Kaikilla voimilla mitä on, ruumiillisilla ja henkisillä, täytyy palvella Jumalaa, eikä kuunnella ketään mistään.

— Voi teitä onnellisia! — sanoi Henrik huokaisten.

Johannes katsoi häneen ja punnitsi mielessään jotakin, ikäänkuin olisi epäillyt Henrikin häntä jossain kohti väärin käsittäneen.

Hän sanoi:

— Sinä taidat luulla, että meillä on kaikki niin hyvin — puutarhat — pellot — hevoset — rengit. Mutta sinä erehdyt suuresti. Koko meidän nykyinen elämämme on nurinpäin, ja me pyrimme ihan toiseen kuin miltä näyttää. Katsos minä nyt olen kerran semmoinen, että voin mennä eteenpäin vaan ihan vähitellen, askel askeleelta. On niin vaikea tulla vähemmällä toimeen ilman totuttuja papin tuloja. Ja niin hullusti on käynyt, että me muka pyrkisimme kaikkien palvelijoiksi, mutta olemme vasta käskevä isäntäväki. Me kuitenkin pyrimme aina, aina vähentämään. Me tahdomme Alinan kanssa supistaa taloutta, — ensiksikin että olisi vähemmän käskyläisiä, yhä vähemmän.

Henrik ajatteli tähän: "Tuohan on aivankuin ensi rakkauden ajoilta, että tyytyisi vaikka mökkiin."

Mutta ääneensä hän vastasi Johannekselle näin:

— Vähät siitä taloudesta, mutta kun sinua katsoo, sinua ja Alinaa, niin näyttää niinkuin te olisitte saavuttaneet korkeimman maallisen onnen — ja tekee mieli ruveta pyrkimään samaan.

Johannes yhtaikaa sekä huokasi että naurahti.

— En minä saa sinua koskaan tätä asiata ymmärtämään, — sanoi hän.

Henrik ymmärsi hyvin, mutta vaan nauttiakseen Johanneksen vaivaloisista selityksen ponnistuksista hän ei ollut ymmärtävinään ja vaikeni.

— Jos tahdot tietää, — sanoi Johannes hiljentäen ääntään ja katsahti ympärilleen ikäänkuin tahtoen, ettei kukaan syrjäinen heitä kuulisi, — niin me olemme Alinan kanssa jo kauan sitten tulleet siihen päätökseen, että meidän täytyy päästä vapaaksi toisistamme, ymmärräthän, sillä tavalla vapaaksi.

— No miksi niin?

— "Miksi?" Siksi vaan.

— Tottapa sinulla pitää olla jokin syy.

— Siinäpä se juuri onkin, ettei ole mitään syytä, — muuten vaan pitää. Ja vasta siitä saakka me olemme ruvenneet tulemaan oikein onnellisiksi, nimittäin lähestyneet toisiamme. Voi, voi, kyllä tämä ihmiselämä on sentään merkillinen, — niin syvä ja mittaamaton.

Johannes vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, suu vähän auki, tiedoton hymy huulilla.

— Ja tässä on taas sama asia, — jatkoi hän: — me pyrimme pois siitä elämästä, jossa elämme, mutta ihmiset luulevat, että tämä elämä on se korkein onni, mihin me pyrimme. Jos meidän elämämme on onni, niin ei siihen kuitenkaan pääse kukaan, joka siihen pyrkii. Kunpa maailma sen kerran ymmärtäisi!

Taas hän huokasi ja vaipui ajatuksiinsa.

Henrik pani kätensä silmiensä yli muka liikanaisen valon vuoksi, mutta oikeastaan hän sen teki salatakseen silmiensä kostumista. Hänen olisi tehnyt mieli sanoa Johannekselle: "ymmärrän, ymmärrän sinua, olen ymmärtänyt siitä saakka kuin ensi kerran kävin luonasi, — sinun oppisi on siitä saakka ollut minun elämäni." Mutta peläten taas omaa näkymistänsä hän ei sitä sanonut, vaan sanoi:

— Tiedätkö, minä luulen, että hyvin moni ihminen sentään ymmärtääkin tämän asian, mutta kaikki semmoiset ajatukset hukkuvat siihen pauhuun, jolla maailma opettaa omaansa.

— Niin se on, niin se on, — sanoi Johannes, ja nousi istualtaan, taaskin johonkin mennäksensä.

VII LUKU.

Vasta kotimatkalla alkoi Henrikille selviytyä, että kaikki mitä Johannes oli puhunut koulunsa johdosta historiasta, maantieteestä ja uskonnosta oli todella Henrikin omia ajatuksia, vähän vaan toisilla sanoilla esitettyinä.

Hän oli kirjoitellut uudenlaista historian oppikirjaansa vaan enemmän kokeena, ja usein epäillyt sen merkitystä, se kun niin arveluttavasti ja yhä suuremmassa määrässä alkoi poiketa tavallisista. Nyt hän sai uutta luottamusta ja vauhtia aatteellensa, ja itsekseen istuessaan tärisevässä vaunussa hän innostui suurenmoisiin laajennus- ja täydennysaikeihin. Myöskin hän rupesi ajattelemaan uskonnon oppikirjaa, — eli Johanneksen mielestähän sen siis pitäisi tulla maantieteen oppikirjaksi, ja tavattomalla selvyydellä hänelle kuvautui semmoisen teoksen suunnitelma. Hän päätti heti Helsinkiin tultuansa sukeltua yliopiston kirjastoon ja lukea siellä löytyvät kirjat, ja myöskin hän tunsi muutamia teosoofeja, joilla tiesi olevan tätä alaa koskevia kirjoja.

"Kuinka äärettömän suuret työalat aukenevat senmukaan kun vapaudun leipätyöstä," — ajatteli Henrik, nauttien yksinäisyydestä vieraiden matkustajien keskellä.

Myöskin ajatteli Henrik käydä heti kaupunkiin tultuaan lääkäriystävänsä luona.

Keskustelut Johanneksen kanssa olivat tässäkin suhteessa paljon selventäneet hänen ajatuksiansa.

Erittäin oli hänelle selvinnyt, kuinka Johanneksen täydellisyyden ihanne todella sopi ihanteeksi mitä erilaisimmilla kehitys asteilla. Ensin hänestä oli näyttänyt ihan mahdottomalta ruveta neuvomaan tätä ihannetta onnettomalle lääkäritoverilleen, joka eli porttojen kanssa. Hänelle oli ollut epäselvänä, kuinka niin laskeutunut ihminen voisi yhtäkkiä muuttua täydelliseksi. Mutta nyt hän ymmärsi, että löytyy lukemattomia asteita alhaalta ylöspäin, ja että ihminen kyllä voi nähdä ylimmän asteen yhdellä katsahduksella, mutta tulla sinne hän voi vaan astumalla jokaiselle erityisesti, alimmasta alkaen, jokaiselle vuorotellen yhä ylemmäs ja ylemmäs. Toverinsa suhteen hänen siis piti menetellä niin, että saisi hänelle yhtaikaa sekä näytetyksi ihanteen että myöskin osoitetuksi mikä oli lähin aste ylöspäin siitä asteesta, millä hän oli. Siinä asiassa piti tarkkaan punnita, ennenkuin saattoi ryhtyä toimeen. Huono on se kelloseppä, joka suurilla hohtimilla tonkii hienon hienoissa pyöräsissä. Sitä varovammin ja huolellisemmin täytyy katsoa eteensä sen, jonka pitäisi virittää jälleen ihmissydämmen. Mutta mitä kauemmin Henrik ajatteli onnetonta ystäväänsä, sitä rakkaammalta jo kuvautuivat tämän piirteet hänen mieleensä ja hänen epäilyksensä sen mukaan väistyivät.

Oli vaan yksi ainoa seikka, joka kovasti painoi Henrikin sydäntä.

Hän oli Johanneksen luona saanut ihan odottamattaan kuulla sen uutisen, että Gabriel oli jo aikaa sitten viettänyt häänsä Ingridin kanssa. Kun muut puhuivat siitä iloisesti ja hänen tietysti olisi myöskin ollut syytä iloita, seisoi hän erillään murretuin mielin. Tietysti tämä asia todisti, että Gabrielilla oli yhä muistissa Henrikin silloinen sydämmetön neuvo, jonka Gabriel tietysti oli kertonut Ingridille ja he nyt olivat jättäneet ilmoittamatta Henrikille häistänsä.

Ensin, kun Henrik läksi Johanneksen luota, valloittivat iloiset ajatukset ja työsuunnitelmat hänen mielensä, mutta mitä kauemmas hän tuli, sitä painavammin kalvoi häntä taas tämä suru, josta hän ei voinut keksiä mitään pääsyä.

"Mutta se taitaa kuulua minun tasapainooni, että minulla aina on elämänilon rinnalla myöskin joku suru painamassa. Ja varmaan se niin pitää ollakin, koska se niin on," — ajatteli hän ja tyytyi taaskin rangaistukseensa eikä miettinyt miten vapautua siitä.

Henrik oli juuri innokkaasti antautunut töihinsä, juuri saanut kaiken huomionsa hereille ja uponnut kirjoihin, kun hän muisti, että hänenhän piti käydä ystävänsä luona. Ensin hän yksinkertaisesti vaan jätti asian tuonnemmaksi, mutta hän muisti uudestaan, ja niin se asia alkoi häntä siihen määrään häiritä, että hän vihdoin väkisin irtautui mieluisasta työstä, ja läksi kuin läksikin ystävänsä luokse.

"Kun nyt vaan osaisin olla kyllin näkymätön", — ajatteli hän koettaen koko sielullaan asettua uudestaan siihen tehtävään, jossa hänen sielunsa oli jo kerran elänyt. Hän kokosi muistosta kaikki ne ajatukset, jotka hän silloin oli synnyttänyt.

"Niin, niin se oli, ja niin minun on menetteleminen: yhtaikaa siis sekä korkein ihanne että myöskin lähin ja luonnollisin askel sitä kohden. Ei mitään alempaa ihannetta, kuten minä ennen neuvoin, vaan täydellisyyden ihanne ja lähin askel sitä kohden. Niin, niin se oli."

Kun Henrik lähestyi rappusia myöten ystävänsä ovea, kuuli hän jo kaukaa sieltä iloisia, epäillyttäviä ääniä — naisääniä, ja huomasi, ettei asianomainen ollutkaan siis yksin. Henrikin tuumat menivät hukkaan, sillä mahdotonta oli tällä kertaa ottaa puheeksi semmoisia monimutkaisia asioita, kuin hän olisi tahtonut, — jos sinne ollenkaan nyt sopi mennä.

Mutta hän ei enää uskonut tämmöisiä omia epäilyksiä, vaan ajatteli, että tottapa näin pitää olla, koska se kerran näin on. Ja koputti.

Äänet heti vaikenivat, ja syntyi kuolonhiljaisuus. Hetken kuluttua kuului eteisestä kopinata ja aivan oikein: tohtori avasi oven.

Henrik huomasi, jo eteisen ja sisäoven välitse, että pöydällä oli pullo, — suuri, keltaista viiniä sisältävä.

— Suo anteeksi, hyvä mies, minulla on täällä pari tyttötuttavaa, mutta ellet välitä, niin tule vaan sisälle.

Huoneessa oli yhä täydellinen hiljaisuus.

— Miksen minä tulisi.

— No tule sitten.

Tavallisella gentlemanisuudella hän auttoi Henrikiä ripustamaan palttoon naulaan, ja kumarteli hänet edellänsä sisälle.

Kaksi hyvinpuettua naista oli asettunut ikkunaan päin seisomaan, selin tulijaan.

Tohtori tuli tyttöjen luo ja rupesi toimittamaan esittelyä, puoleksi piloilla ja puoleksi tosissaan.

— Tässä on hyvä ystäväni, — esitti hän Henrikiä tytöille, ja tässä on —

Toinen tytöistä löi häntä kädelle, mutta hän jatkoi:

— Jaa, sukunimeä ei minulla ole kunnia tietää, vaikka jo kahdeksan vuotta olen sinua tuntenut. Henrik, kahdeksan vuotta me olemme tunteneet toisiamme, tämä tyttö ja minä.

Nyt vasta Henrik huomasi, että se oli sama tyttö, jonka hän oli nähnyt Alppilassa tämän toverinsa ja muiden seurassa, ja jota hän sitten oli kadulla puhutellut.

— Ympäri käydään, yhteen tullaan, — sanoi Henrik hänelle naurahtaen.

Tyttö oli tuntenut hänet jo ennen ja katseli häneen vähän arasti.

Sitten he supattivat jotain toisen tytön kanssa ja rupesivat yhtäkkiä lähtemään.

— Älkää minun tähteni menkö, — sanoi Henrik, mutta he rupesivat nauraa hihittäen tunkeutumaan pois ovesta.

Toinen tyttö pääsikin pujahtamaan pois, mutta toisen, sen, joka oli Henrikille tuttu, sai isäntä kädestä kiinni ja veti sisälle takaisin.

Heidän ilonsa oli nähtävästi juuri ollut alkamassa silloinkuin Henrik tuli, sillä huoneessa oli verrattain vähän savua ja muutenkin oli jotenkin siistiä. Pullo oli juuri alotettu.

— Ei tämä minun ystäväni publikaaneja halveksi, — sanoi Henrikin toveri tytölle ja retkahti sohvalle istumaan, vetäen tytön mukaansa. — Kaadappas sinä Henrik meille.

Mutta ennenkuin Henrik ennätti mitään tehdä, nousi tyttö seisaalleen ja kaatoi lasit täyteen, ja istui uudestaan, yhä enemmän ujostellen Henrikiä. Hänen ohimonsa punottivat ja hän aina käänsi silmänsä pois, kun Henrik katsoi, mutta katsoi itse herkeämättä Henrikiin, silloin kuin tämä ei katsonut.

Isäntä koetti ylläpitää leikkisää ja vapaata suhdetta ja kiirehti juomista. Henrik ei juonut omaa lasiansa, vaan istui hajareisin tuolilla, kädet selustimella.

— Tämä minun ystäväni, — sanoi isäntä tytölle, osoittaen Henrikiä, — kehoittaa aina minua naimisiin.

Näistä sanoista Henrik nyt selvästi näki neuvoneensa ennen väärin. Ei hänen olisi pitänyt neuvoa naimisiin, vaan siihen mitä Johannes ja mitä Henrikkin piti ylimpänä itselleen. Ainoastaan se seikka, ettei hän ollut antanut toverilleen täyttä arvoa, saattoi hänet neuvomaan tälle jotakin muuta kuin mitä itselleen piti ylimpänä.

Tyttö nousi, aivankuin pinteestä päästen, istualtaan, ja täyttäen taas lasit sanoi rohkealla ja huolettomalla äänellä:

— Tietysti naimisiin. Värner, enkös minäkin ole sitä sanonut sinulle: mene sinä naimisiin. — Kippis! — sanoi hän sitten nostaen lasiansa, Henrikin kanssa juodakseen.

Henrik otti lasinsa, kilisti tytön kanssa ja vei huulillensa.

— Ei, ei, — sanoi nyt hänen ystävänsä hätääntyneenä, estäen häntä.

— Nosh! — pani Henrik, työntäen hänen kättään pois, ja joi.

— Mikäs nyt on? — sanoi tyttö muka kummastuneena.

— Eihän hän juo, — sanoi tohtori tytölle nuhtelevasti.

Tyttö käännähti korollaan ympäri.

Henrik pani suunsa selustinta vasten ja katsoen silmäkulmiensa alta sanoi toverilleen totisesti:

— Kuka on sinulle sanonut, että minä neuvon sinua naimisiin?

— Kuinkas muuten? Tietysti olet neuvonut.

— Ehkä olen ennen, mutta en nyt neuvo, enkä pidä edes hyvänä.

— He-he, et suinkaan sinä luule, että minä voin tulla viattomaksi kuin enkeli!

— Et ehkä ihan yhtäkkiä. Etkä sinä yksin, mutta yhdessä hänen kanssaan. — Henrik viittasi tyttöön.

He ensin äimistyivät, mutta sitten keksivät ruveta molemmat nauramaan.

— Jassoo että me menisimme naimisiin? ha-ha-ha-ha.

Mitään sen hassumpaa ei Henrik olisi voinut sanoa.

Mutta eivät he kumpikaan nauraneet luonnollisesti loppuun asti, vaan nauru keskeytyi ja molempien suut jäykistyivät.

Ainakin tyttö punastui. Toinen taas, tietämättä mitä sanoa, sihisteli nolona hengitystään, ja hieroi kiivaasti keskisormellaan sohvapuuta.

Syntyi epämiellyttävä äänettömyys, ja kun he eivät voineet nauraa, otti Henrik tällä ajalla kaikki ohjat käsiinsä. Huomattuaan molemmat kyllin nöyrtyneiksi, jatkoi hän samalla rauhallisella äänellä:

— Enhän minä tarkoita, että te menisitte vihille eli että noin oikein papin kanssa —, mutta vaan että päättäisitte olla elämättä kenenkään muun kanssa.

Tohtori istui punaisena ja äänetönnä eikä kehdannut katsoa minnekään. Heidän viinipullonsa seisoi avattuna, siitä oli vaan vähän juotu. Pullon suusta otettu tinatötterö makasi rutistettuna vieressä, ja siinä oli suuri, pinnistyksen jälkeen paisunut ja murentunut korkki. Tyttö istui sohvan toisessa päässä ja katseli pois syrjään, toisella kädellään hermollisesti repien sohvapäädyn tupsua.

— Mitäpä se siitä paranisi, — sanoi tohtori vihdoin, liikahtaen, ja katsomatta Henrikiin.

— Ei muuta, mutta ajattelen, että te koettaisitte toistenne avulla päästä vapaaksi liikanaisuudesta, — ja ehkä sitten kokonaankin vapaiksi toisistanne.

Tohtori veti yhtäkkiä pari kertaa omituisesti ja kuuluvasti henkeensä, ikäänkuin itkun purskahdusta hillitäkseen. Tyttö taas kavahti pystyyn ja tahtoi mennä heti pois.

— Katso nyt, hän itse jättää minut, — sanoi tohtori.

— Ei, ei, älkää lähtekö, — sanoi Henrik: — minä lähden.

Ja hän noustessaan pidätti kädellään tyttöä, ja rupesi itse panemaan päällystakkia ylleen.

— Niinkuin sanottu, enhän minä tarkoita avioliittoa, — sanoi hän uudestaan, — vaan että päättäisitte molemmat, ettei kenenkään muun kanssa. — Ei mitään muuta.

— Sitten olisi parempi — koetti tohtori sanoa, mutta hytkytyksiltä ei taaskaan voinut.

Henrik arvasi hänen tarkoituksensa ja kiirehti sanomaan:

— Tietysti on paras kokonaan vapautua, — tietysti. Mutta jos ette aluksi voi, — kuten sanoit, ja kuten minä luulenkin, — niin ainakaan ei kenenkään muun kanssa.

Tyttö meni nyt tohtorin luo ja peittääkseen tämän liikutusta asettui neuvotonna ja hämillään hänen eteensä. Sitten hän pyyhkäsi kädellään ylös hänen otsatukkaansa ja sanoi hiljaa:

— No, — Värner!

Henrik sillävälin poistui, pani hiljaa oven kiinni, kuunteli vähän aikaa ja hiipi sitten, koko sielullaan vielä eläen jääneiden kanssa, rappusia myöten alas kadulle.

VIII LUKU.

Useampaan kuukauteen ei Henrik sitten näyttäytynyt Värnerille, vaan ainoastaan muiden toverien kautta huomaamatta tiedusteli hänestä. Nämät ensin pudistelivat päätään eivätkä tienneet mitään entisen lisäksi, mutta vähitellen yksi ja toinen alkoi sanoa puoleksi leikkisällä ja puoleksi todella iloitsevalla äänellä, että "se meidän Värner-paha kun kuuluu taas muuttuneen vähän niinkuin parempaan päin."

Tytön ja hänen suhteesta toisiinsa ei Henrik sentään parhaalla tahdollakaan saanut mitään urkituksi, kun tahtoi pitää näitä asioita tyystin salassa kaikilta. Ja jostakin syystä, joka ei tosin ollut hänelle aivan selvä, mutta tuntui kuitenkin ihan varmalta, hän ei pitänyt hyvänä tahallaan tavata Värneriä.

Mutta asiasta tuli selvä ihan odottamattomalla tavalla.

Se tapahtui näin.

Eräänä päivänä hän saapi kirjeen Gabrielilta, jossa tämä kirjoittaa seuraavasti:

"Nyt kirjoitan sinulle rakas Henrik vaimoni tahdosta ja käskystä ja koska minä itse en osaa niin kirjoittaa kuin ajattelen, siis kirjoitan niinkuin hän sanoo. Että kirjoittaisin että hän kiittää sinua ja kyynelillänsä siunaa sinua ja on aina muistava sinua. Että Heddi kävi meillä täällä Riihimäellä ja hän oli ihan kuin toinen ihminen ja kertoi meille. Sillä minä olen nyt veturinkuljettaja ja me asumme Riihimäellä. Ja me vielä rukoilemme sinua sanoo Ingrid, tulkaa käymään meidän luonamme täällä Riihimäellä, mutta jos sinä tahdot tavata minua niin tule perjantaina tai maanantaina Helsingin asemalle, kun minä tuon kello puoli 11 junan ja vien taas yöjunan kello puoli 12.

Veljesi

Gabriel."

Niin iloista kuin Henrikin olikin saada kirje Gabrielilta ja lukea tämmöisiä ystävyyden sanoja Ingridiltä, jonka hän luuli ikipäiviksi jäävän hänelle vihamieliseksi, oli tämä kirje Henrikille kumminkin aivan käsittämätön, täydellinen arvoitus. Hän luki ja luki sitä, osasi sen vihdoin ulkoa ja kertoi sitä itselleen voidakseen näin ehkä paremmin ymmärtää, koetti erilaisella painolla lukea samoja paikkoja. Ei tullut mitään valoa. Mutta sitten hän rupesi toistamaan: Heddi, Heddi, ja alkoi hämärästi muistella Gabrielin kertoneen jostakkin Heddistä, Ingridin sisaresta, joka oli joutunut harhateille.

Ja silloin Henrikin sydän yhtäkkiä lämähti.

Hän ei uskaltanut loppuun ajatella heräävää aavistustansa, siinä pelossa, ettei se sitten kuitenkaan niin ole.

Hän meni suoraa päätä ystävänsä luokse.

Tämä oli kotona.

Hän tuli avaamaan ovea Henrikin koputukseen.

Oli lähes puoli vuotta siitä kuin he viimeiksi tapasivat toisensa.

Hänellä oli nyt alaspäinen kaulus. Tukka oli kammattu sivujakaukselle ja vedellä kasteltu. Kasvot olivat entisiltään punaiset, mutta kiillottomat, niinkuin pesun jälkeen, ja kaikki vaatteet tuntuivat väljentyneiltä.

Tervehdysten jälkeen hän sanoi lapsellisella iloisuudella:

— Tiedätkös minä aijon antautua apteekkialalle, ja muutan täältä pois. Minä voin saada pienen apteekin eräässä kauppalassa. Siellä ei häntä kukaan tunne eikä minua. Niin, — sillä minä luulen asian loppuvan siihen, että me ehkä sittenkin menemme naimisiin, — ymmärräthän, on vähän vaikea ihmisten tähden — tai en tiedä sentään. Saa nyt nähdä.

— No niin, niin, — sanoi Henrik, vaivalla salaten iloansa. — Mutta kuulehan, rakas Värner, sano minulle kerrankin, kuka on se tyttö.

— Niin, älä nyt ihmettele, mutta sitä en todellakaan tiedä, hän ei koskaan tahdo puhua omaisistansa. Turussahan minä sen kanssa jo tutustuin, mutta kuka niistä bufetoista ottaa selkoa.

— Turussako?

— Sinua hän sanoo tuntevansa hyvin ja tietää kaikkien omaisiesi nimet.

— No etunimi vaan?

— Lulu'ksi on häntä sanottu, mutta hänen oikea nimensä on Hedvig.

Kun Henrik tuli kadulle oli suuri riemu hänen sydämmessänsä.

"Voi teitä, kun kuljette siinä ettekä aavista!" — ajatteli hän ihmisiä, jotka liikkuivat kadulla jokapäiväisissä asioissaan ja ajatuksissaan.

Huoneeseensa tultuaan hän olisi mielellään langennut vaikka polvilleen, mutta tuntui että se olisi vienyt häntä kauemmas siitä missä hän oli.

Hän kävi ajatuksissaan läpi kaikki tähän asiaan kuuluvat tapaukset ja suhteet, luki uudestaan Gabrielin kirjeen ja Ingridin liikuttavat kiitollisuuden purkaukset, ja hänen ihmetyksensä kasvoi kasvamistaan eikä sille vihdoin ollut rajoja — —

"Tämä on sitä mistä Johannes sanoi: nähdä omin silmin," — ajatteli hän.

* * * * *

Tietysti meni Henrik perjantaina tapaamaan Gabrielia.

Hän tuli junalle hyvissä ajoin ja pääsi syrjätietä asemasillalle. Siellä käveli vaan muutamia odottajia, jotka olivat, samoinkuin Henrikkin, osanneet käyttää hyväkseen satunnaisesti auki ollutta syrjäporttia. Ennen junan tuloa oli ihan hiljaista. Sähkölamput levittivät kuutamollista valoansa korkeitten tolppien päästä, niin että jokainen sillan lankku ja rakoset selvästi näkyivät, mutta lamppujen yläpuolella oli tumman pimeä taivas. Ja siinä kävellessä kuulumattomin askelin Henrikillä oli pelko Gabrielin puolesta: kuinka muka hänen tulonsa onnistuu. Juuri noita kiiltäviä, pimeyteen katoavia kiskoja myöten Gabrielin juna kohta tulee, mutta nyt hän on vielä tulemassa jossain pimeydessä, sumuisten niittyjen ja metsäin läpi.

Henrikin sydän oikein sätkähti kun yhtäkkiä alkoi kuulua kaukaa pitkä vihellys. Nyt tuli juna siis jo kaihojen läpi Töölön lahdelle. Vihellys kesti niin kauan että ihan selvään tuntui nopea läheneminen. Jo rupesi kuulumaan jyryä. Se koveni kovenemistaan. Ja yhtäkkiä syntyi kolme kirkasta säteilevää valosilmää keskelle pimeyttä.

Siinä se oli, — läheni, kasvoi kasvamistaan, jo erotti mustan möhkäleen ja vaskisia vanteita, — pitkin maata lähestyy valojen edellä kulkeva kiskolakasija, kuuluu vihaset höyrysihahdukset, ja, pimeydestä kokonaan esiin sukeltaen, suureneva veturi lentää Henrikiä kohden, joka seisoo sillan melkein äärimmäisessä päässä.

"Kun hän nyt vaan osaisi pysähtää hyvissä ajoin," — ajatteli Henrik sydämmen sykkiessä levottomasta jännityksestä.

Ennenkuin hän ennättää ajatellakaan kiitää veturi hänen ohitsensa. Siellä, siellä oli Gabriel, — näkyi sivultapäin hänen masinistilakkinsa, näkyi hänen tuttu nenänsä ja parroittunut leukansa, — hän seisoi sisäpuolella lämmittäjän takana, joka katseli ulospäin, seisoi ja siirsi kätensä toisesta kiertimestä toiseen, ja sitten veturi katosi ohitse höyryjen taa.

Henrik läksi kiireesti harppasemaan sillan toiseen päähän, mutta kaikki vaunut ehtivät hänen ohitsensa.

Juna pysähtyi. Matkustajat töytäsivät asemasillalle. Odotussalien ovet aukenivat ja sieltä tulvi odottajat. Entisen hiljaisuuden sijaan oli melua kaikkialla, puhetta, tervehdyksiä, huutoja, tavarakääryjen kolinaa, juoksua.

Henrik, töytättyään arveluttavasti yhteen useamman erisuunnalle pyrkivän matkustajan kanssa, pääsi vihdoin siihen pimeämpään osaan asemahallia, missä veturi, nyt enää hiljaa sihisten, seisoi.

Veturikopin aukossa seisoi parroittunut Gabriel ja rauhallisesti pyyhkieli rasulla öljyä käsistään, puhuen jotakin lämmittäjälle taaksensa.

— No Henrik! Terve! — sanoi hän ja tuli Henrikiä vastaan eikä voinut olla ottamatta Henrikiä kaulasta.

He katselivat kauan, säteilevin silmin toisiansa upottaen toisensa kymmeniin kysymyksiin ja ehtimättä kuin ihan hätäisesti vastata.

He löysivät istumapaikan asemahallin sisimmässä päässä, seinän vieressä, missä kohosi ylös raakoja seinäpylväitä ja oli melkein pimeä.

— No kuuleppas, miten sinä hänet oikein tapasit? — sanoi Gabriel uteliaalla jännityksellä.

— Niin, ajatteles kuinka merkillistä!

— Sinä tunsit häntä ennen?

— En ollenkaan. Mutta omituisinta on, että tapasin hänet kerran ennenkin kuin tohtori C——:n luona.

— Niin, niin, kyllä hän siitä kertoi. Mutta mistä syystä sinä silloin menit häntä puhuttelemaan?

— Noh, katsos, se nyt oli —

Henrik vähän punastui eikä tiennyt kuinka selittää.

— Se nyt oli — sanoi hän koettaen sanoa huolettomasti — katsos toisinaan sattuu päähän semmoinen ajatus että pitäisi muka tehdä hyvää — noin vaan, ilman mitään muuta syytä —

— Niin, niin, sattuuhan sellaista, — sanoi Gabriel nopeasti, vapauttaakseen Henrikin, ja lisäsi sitten hitaasti toisella, ihmettelevällä äänellä: — Vai niin, vai niin. — Ja vaipui ajatuksiinsa, suu vinossa hymyssä.

Asemasilta oli sillävälin ihan tyhjentynyt.

Gabriel nousi ja katseli pitkin siltaa.

— Tule mukaan, vekslataan yhdessä, — sanoi hän vetäen Henrikiä kädestä veturiin.

— Onkohan se luvallista?

— No ei tee mitään, tule vaan.

Henrik tuli ensikerran eläissään veturikoppiin kiiltävien ja monimutkaisten koneiden eteen.

Yhtäkkiä pamahti ihan korvan juuressa lyhyt, kimakka vihellys, Gabriel jotakin väänsi ja toisella kädellään käänsi, kuului sihahduksia, — sitten kauhea pohahdus, rupesi jalkojen alla kolisemaan, asemahuoneen halli liikkui, — yhtäkkiä toinen hirveä pohahdus, — se, missä Henrik seisoo, rämisee ja tärisee, — kolmas pohahdus, neljäs, viides, kuudes — ne seuraavat toisiaan yhä taajemmin, yhä nopeammin ja äkkiä lakkaavat. Asemahalli on aikaa sitten hävinnyt, sähkölamput lentäneet ohitse, ja pimeä taivas tullut sijaan. Nyt vasta näkyy että veturi liikkuu.

— Oletko sinä mammalta saanut kirjeitä? — kysyy Gabriel.

— En-en, — tai juu-juu, olenhan minä.

Ei Henrik osannut tämmöisessä jännityksessä puhua kirjeistä.

Mutta Gabriel jatkoi tämmöisiä kyselyjä, välillä yhä väännellen ja käännellen, vihellyttäen milloin tyynellä, lyhyellä bassokumahduksella, milloin kimakkailla hihkauksilla, milloin pysäyttäen, milloin taas liikkeelle pannen veturinsa. Muutamin paikoin oli ramina, jyske ja tärinä niin armotoin, että Henrik ajatteli: nyt, nyt kaikki hajoaa. Mutta eikös mitä! Selvisi se siitä, ja Henrik alkoi kuin alkoikin tottua.

— Eikö tämmöisestä hirveästä tärinästä hermot pilaannu? — kysyi Henrik.

— Noh, — sanoi Gabriel, — kuuluvathan ne vanhemmat kuljettajat pilaantuvan, mutta en minä ole vielä ainakaan mitään tuntenut.

— Mihinkäs toimeen ne sitten tulevat, kun eivät enää kelpaa kuljettajaksi?

Gabriel ja lämmittäjä katsahtivat toisiinsa ja naurahtivat.

— Jotkut pääsevät varastonhoitajiksi talleihin, — sanoi Gabriel.

— Ei semmoisia paikkoja ole kuin juuri muutama, — sanoi lämmittäjä jylhällä, korisevalla äänellään.

Taivas ei ollutkaan niin pimeä kuin näytti sähkölamppujen päällä, vaan oli hieno kuutamo, ja kuu paistoi toiselta puolelta kopin ikkunan läpi ja voitti silläpuolen himmeän lampun valon. Kuun viheriäinen kiilto näkyi erään vaskisen konepislaakin päällä, ja sitä katsellessa Henrik muisti jossain ennen nähneensä ja tunteneensa samoin. Se oli kauan-kauan sitten kotona pappilassa, mamman korupöydän lakeeratulla jalkakiehkuralla.

Ja kun hän nyt katsahti Gabrieliin, tuntui Gabriel hänestä suurelta sankarilta heidän muiden rinnalla.

Ennenkuin Henrik huomasikaan, oli veturin jäljessä pitkä jono korkeita ja totisia boggievaunuja, ja juna liukui hiljaa takaperin jälleen asemahalliin. Ei hän myöskään huomannut milloin oli tapahtunut se, että Gabriel ja lämmittäjä olivat alkaneet syödä, mutta lämmittäjällä vaan oli esiinvedettynä mytty, joka oli auki ja jossa näkyi myöskin paperitötterö, lihapalanen ja maidolla täytetty olutpullo. Gabriel vähä väliin pisti kätensä sinnepäin ja puhuessaan Henrikin kanssa sitten syödä mutusteli.

— Koska siis tulet käymään? — sanoi Gabriel vihdoin, osoittaen sillä myöskin, että Henrikin jo oli lähteminen veturista.

— En voi tulla ennenkuin ehkä kesällä, mutta sinua käyn kyllä täällä usein katsomassa, jos saan.

Kun Henrik sitten kulki pois, avattiin juuri odotussalien ovet, ja matkustajat alkoivat tulvata asemasillalle, toinen toisensa ohi kiirehtien.

Tämähän tapahtui ihan jokapäivä samalla tavalla: matkustajat tulvahtivat esille, samalla tavalla sähkölamput valaisivat vaunujonon, jonka etupäässä kiilui veturin vaskivanteet ja kohosi sen musta piippu. Eikä kukaan ajatellut erikseen juuri veturia ja sen kuljettajaa. Mutta Henrikille oli tällä kertaa kaikki outoa ja uutta, ihmeellistä, juhlallista, — näytti niinkuin koko elämä olisi ollut yksi ainoa, suuri kirkko.

* * * * *

Henrik pitikin sanansa, ja matkusti loppupuolella kesää Riihimäelle.

Gabrielilla oli siellä hyvin pieni, mutta kaksikerroksinen rakennus korkean lauta-aitauksen sisällä. Kun hän saattoi Henrikiä junalta luoksensa, ei Henrik aavistanut mitään ennenkuin eräässä kohdin kyläkadulla Gabriel yhtäkkiä pysähtyi ja sanoi:

— Tässä.

Hän avasi aitauksen oviportin ja he pujahtivat pienelle pihalle, jossa oli kuljettava lautaista käytävää myöten kanakopin, läätin, tuuheitten georgiinein, taimilavan ynnä muun sekaisen ahtauden välitse.

Kun Henrik seisahtui katselemaan ympärilleen, sanoi Gabriel.

— Äläs nyt, äläs nyt, — tämä kaikki on minun, mutta me katsomme sitä sitten, tule ensin sisälle.

Mentiin sisälle.

Heidän astuttuaan eteiseen, vilahti siellä jokin naishenkilö ovesta oveen. Sillä oli valkoinen esiliina ja valkoinen myssypäähine. Gabriel saavutti sen, ja Henrik kuuli Gabrielin hätäisesti kysyvän:

— "Kuinka on?" — sekä näki hänen kalpenevan saatuaan jonkun kuiskauksen vastaukseksi.

— Noh? — kysyi Henrik.

— Se alkaa! — vastasi Gabriel vapisevin huulin, aivan hajalleen hämmentyneenä.

Henrik oli tullut tavallaan "sopimattomaan aikaan", vaikka Gabriel väitti asemalla iloisena, ettei parempaan aikaan olisi voinut tulla. He odottivat pienokaista Ingridille.

Tuo sama Gabriel, jonka Henrik oli nähnyt niin miehekkäänä ja rauhallisena pimeässä yössä lennättelevän kiskoilta kiskoille mahtavaa, rämisevää, höyryissään sihisevää ja pohahtelevaa veturia, hän nyt, kuultuaan kätilöltä, että "se alkaa", taittui kuin ruoko ja hätääntyi kuin lapsi.

Henrik tahtoi vetäytyä pois jonnekin muualle siksi aikaa, mutta Gabriel ei päästänyt ja piteli hänestä kiinni niinkuin viimeisestä turvastaan.

Molemmat he olivat ensikertaa tämmöisessä tilaisuudessa.

Ja kun iltapuoleen alkoi oven takaa kuulua voivotuksia, jotka toisinaan yltyivät repiviksi tuskanhuudoiksi, hätääntyivät he molemmat: Gabriel riuhtaantui sisälle ja tuskin saatiin palaamaan; Henrik taas seisoi vapisten ikkunaa vasten ja kokosi voimia maltin säilyttämistä varten.

Aina kun kätilö vähänkin näyttäytyi ovella, hyökkäsi Gabriel tiedustelemaan. Kätilö vastasi lyhyesti aina samalla tavalla, että asiat menevät säännöllisesti, mutta että luultavasti tulee kestämään kauan. Hän ei tarvinnut kuin vähänkin kiirehtiä ovissa tai hermostuneesti pyytää jotakin, niin Gabriel jo luuli että kaikki tyyni on hukassa.

Illalla he olivat yhdessä, Gabriel ja Henrik, viereisessä huoneessa. Gabriel milloin nousi kävelemään milloin taas istui tuskallisessa levottomuudessa. Lamppu paloi hiljaa sihisten ja ulkona soi ränni yksitoikkoisesti sadeveden tippuessa.

Henrik istui ja mietti mitä hän voisi sanoa kaikkein parasta Gabrielille lohdutukseksi. Hän tuli ehdottomastikin vanhaan filosofiaansa:

— Ajatteles, — sanoi hän, — että se mikä tässä nyt tapahtuu on oikeastaan ihan jokapäiväinen asia, — on laskettu, että ihmisiä syntyy noin kaksi joka minuutti.

— Mitäs se tässä auttaa, — sanoi Gabriel ja nousi huokaisten jälleen kävelemään.

— Ettet panisi noin sydämmellesi, — sanoi Henrik.

— Mutta minustahan tämä kaikki on riippunut! — sanoi Gabriel, istui, ja pidätetty itku rupesi häntä tärisyttämään.

Kummakseen ei Henrik voinutkaan enää lohduttaa Gabrielia, sillä hän tuli ajatelleeksi, että jos hän olisi mennyt Hannan kanssa kihloihin ja naimisiin, niin se kaikki olisi, aivan niinkuin Gabriel sanoi, riippunut todellakin melkein yksin hänen tahdostaan. Hän nyt yhtaikaa sekä iloitsi, ettei ollut mennyt naimisiin, että olisi lohduttanut Gabrielia, joka soimasi itseänsä. Mutta niin hirveästi kuin olisikin tehnyt mieli lohduttaa, mitään lohdutusta hän ei voinut keksiä.

Kello 10 aikaan illalla, kun oli jo varustuttu yövalvomista varten, kuului portilta kova kolkutus. Gabriel meni aukasemaan. Se oli käsky ylimääräiselle junalle. Hänen täytyi jättää kotinsa koko yöksi. Henrik ei voinut tukahduttaa ajatusta, että tämä oli sentään liian kovaa kohtalon puolelta. Mutta Gabrielissa ei tämän viimeisen iskun vaikutus kuitenkaan näkynyt niin kuin olisi odottanut. Hän tuli päinvastoin yhtäkkiä päättäväisen näköiseksi, ja rupesi vetämään pitkävartisia jalkaansa. Hän kävi Ingridinsä luona ja Ingrid oli kesken tuskia taputtanut häntä kädelle ja sanonut:

— Jumala siunatkoon sinua, ellemme enää tapaa!

Gabriel tuli sieltä huulet yhteen puristettuina, rotevana ja pelotonna, eikä hänessä näkynyt vähintäkään nureksimista kohtalon kovuudelle. Joku antoi hänen käteensä pienen korin, josta taas näkyi maidolla täytetty olutpullo; hän veti mustan sadetakin yllensä, otti korin käteensä ja rupesi lähtemään.

Henrik silloin myöskin heitti ylleen palttoonsa ja läksi häntä saattamaan asemalle.

He kulkivat nopeasti puhumatta keskenään sanaakaan. Ajatukset menivät niin yhtäänne, ettei tarvinnut puhua.

Vasta kun he jo lähestyivät suurta, puolipyöreää veturitallia, sanoi Gabriel:

— Ja jollen palaisi aamuksi, niin lähetä kirje Pietariin päin, vastaantulevalle junalle numero 12.

— Minä sähköitän.

— Ei, ei, se maksaa paljon ja on vaikeampi toimittaa.

Yksi veturitallin suurista porteista oli auki ja pimeydestä tuikki pienen lampun valo.

— Mene sinä tuosta ja odota minua, — sanoi Gabriel osoittaen porttiin ja meni itse johonkin konttorihuoneeseen, josta loisti vähäinen valo uutimen takaa.

Kun Henrik tuli lähemmäksi porttia, jomotti ihan sen suulla Gabrielin veturin mahtava hahmo. Sen etulyhdyt eivät olleet vielä sytytetyt, mutta se pihisi hiljaa ja levitti lämpimyyttä ympärilleen. Henrik meni sisälle talliin. Siellä erotti pimeydestä myöskin muiden veturien muodot, jotka kaikki näyttivät satumaisen suurilta tässä pimeässä hiljaisuudessa. Mutta ei yksikään pihissyt niinkuin Gabrielin. Lamppu paloi peräseinällä, jonka nokeentunutta rappausta se valaisi pitkälle ylöspäin. Lämmittäjä kulki öljyastian kanssa vandrinkilla, pieni lyhty kädessä. Sitten hän hyppäsi alas ja meni veturinlyhtyjä sytyttämään. Muita ääniä ei kuulunut.

Gabriel palasi ja alkoi tarkastella veturiansa.

— Omaa veturia voi rakastaa ihan kuin lastansa, — sanoi hän, kumartuen katselemaan pannun alle, molemmat kädet takkinsa taskuissa.

— Mutta eikö ne kaikki ole ihan yhdenlaisia?

— Ei, kyllä niissä on suuri ero. Minä tunnen tämän kaikki tavat ja ominaisuudet.

Sitten Gabriel ojensi kätensä Henrikille.

— No ei muuta kuin näkemiin asti!

Otti molemmin käsin veturin rautakaiteista ja hyppäsi ylös.

Veturi läksi hiljaa ulos tallista kiertosillan päälle, ja siitä lisäten vauhtia eteni pian asemalle päin. Sitä ei näkynyt pimeässä, mutta vielä kaukaa kuului sen nopeat pohahdukset ja lyhyet vihellykset.

Vahti tuli panemaan tallin porttia kiinni, ja Henrik läksi takasin Gabrielin asunnolle.

Kulkiessaan sateessa Henrikistä tuntui kaikki tyyni niin juhlalliselta ja totiselta. Gabrielin sankarillinen rohkeus ja nurkumattomuus hämmästytti häntä. Siinä oli jotakin ihan uutta hänelle. Ei hän ollut omissa piireissään vielä koskaan nähnyt ihmistä, joka olisi niin epäilemättä asettanut yhteiskunnallisen tehtävänsä omien yksityissuhteittensa tasalle, — tai hän ei voinut edes keksiä ainoatakaan muuta tointa, joka olisi ollut yhtä vastuunalainen ja yhtä selvästi välttämätön ihmisille, kuin Gabrielin.

Henrikin piti ehdottomastikin kysellä itseltään: "mitäs minä sitten teen? olenko minä hyödyllinen maailmalle?" Kaikki hänen koulutuntinsa juoksivat ohitse, voimatta kannattaa häntä Gabrielin rinnalla. Ja ainoa mikä tuntui tukevan oli se, että hänhän kirjoitti tuota uudenlaista oppikirjaansa, jonka välttämättömyyttä ei hän hetkeksikään voinut epäillä.

"Mutta sittenkin jokin minulta puuttuu. Minun täytyy vielä paljon, paljon totisemmin ryhtyä siihen tehtävääni, että olisin Gabrielin rinnalla; — voi kuinka äärettömästi minä tahtoisin palvella ihmisiä myöskin näillä oman ruumiini voimilla, niinkuin Gabriel. Ne ovat kuihtuneet minulla, kun en ole käyttänyt. Mutta kuka tietää, ehkä ne vielä voisivat elpyä, jos rupeisin harjoittamaan. — — Jättäisin koulutunnit ja tekisin sekä järjelläni että käsivoimillani vaan sitä, mikä minusta itsestäni näyttää tehtävältä!"

Henrik kiirehti käyntiään ja oli pian Gabrielin asunnon portilla, jonka hän avasi Gabrielin antamalla avaimella.

Sisällä eivät asiat olleet entisestään muuttuneet. Kuului joskus voivotuksia, joskus taas hiljeni kaikki.

Myssypäinen kätilö-mummo toi Henrikille hymyillen tohvelit ja sytytti pöytälampun.

— Käski maisterin panna maata tuonne ylähuoneeseen, mutta kun minä kerroin, että maisteri sanoi tahtovansa valvoa, sanoi hän olevansa siitä hyvillään — puhui kätilö.

— Ja sanokaa, etten ummista silmiäni ennenkuin kaikki on onnellisesti päättynyt, ja että olen valmis auttamaan, jos vaan suinkin missä voin.

— Niin, ajatelkaas, matami kun jätti minut yksin tänne. Jos vaikka mitä tapahtuisi, enhän minä täältä jouda —

— Onko siis jotakin, jota minä voisin tehdä? — sanoi Henrik innolla.

Mummo kursaili vähän sanoa.

— Olisihan sitä — mutta eihän maisteri toki semmoista —

— Sanokaa vaan, minä koetan.

— No kun se matami jätti meidät ihan ilman halkoja, eikä olisi tarvinnut kuin liiteristä tuoda, vai liekö siellä hakattujakaan — en tiedä.

— Minä menen, — sanoi Henrik.

— Voi, voi sentään sitä maisteria — jäi mummo päivittelemään, saatettuaan Henrikin kuitenkin kyökin läpi ulko-ovelle.

Henrik tuli pihalle sateeseen, mutta oli innoissaan unohtanut kysyä missä liiteri on, ja oli niin pimeätä, ettei hän nähnyt eteensä. Tahtomatta kääntyä takasin hän koetti hapuroida eteenpäin tunnustellen käsillään esineitä, oli kompastua johonkin pakkilaatikkoon, sitten poikkiteloin asetettuun lankkuun.

Huomattuaan mahdottomaksi tottua pimeään ja nähdä, hän palasi kyökkiin neuvoa kysymään, mutta mummo oli jo mennyt sisälle eikä Henrik tahtonut mitenkään koputtaa siihen huoneeseen, missä Ingrid makasi.

Hän huomasi lyhdyn, haki uunin reunukselta tulitikut, sytytti ja meni uudestaan ulos.

Pieni vaja löytyi.

Hakattuja halkoja ei ollut, vaan ainoastaan pitkiä rankoja.

Henrik asetti lyhdyn varovasti maahan lastujen päälle ja rupesi hakemaan kirvestä, joka vihdoin löytyi rankojen välistä. Sahaa ei ollut näkyvissä.

Hän asetti yhden rangon maahan eteensä ja alkoi hakata sitä kirveellä poikki.

Aiheeton riemastus täytti yhtäkkiä hänen sydämmensä, syyttä, niinkuin joskus ennen muinoin.

Hän iski voimiensa takaa. Vaja tuntui liian matalalta, sillä tuontuostakin kävi kirves lakeen, kun hän sitä varren päästä molemmin käsin ilmaan kohotti. Ei myöskään tahtonut osua samaan paikkaan.

Ranka kaivautui vihdoin poikki, erittäinkin sittenkuin Henrik alkoi jyrsiä sitä myöskin toiselta puolen. Hän ryhtyi nyt uuteen, ja sai senkin vähitellen poikki. Mutta lyhdyssä syttyi nyt se paperi, joka oli loppuun palaneen kynttilänpätkän ympärillä. Valo loimotti entistä suurellisempana, valaisi joka lastun, mutta uhkasi sitä pikemmin sammua ja jättää Henrikin pimeään. Puut olisivat vielä olleet halottavat, mutta peläten ettei hän pimeässä osaisi liiteristä, Henrik kiirehti loimottavan lyhdyn kanssa kyökkiin.

Heti sinne päästyään hän kumminkin huomasi, että asiat olivat sisällä muuttuneet pahempaan päin. Kuului kovia tuskanhuutoja, jotka tosin vaikenivat, mutta sen sijaan säikähytti Henrikiä kätilön nopeat askeleet huoneessa. — Se avasi oven ja tuli kyökkiin, selvästi hätäisenä, jotakin hakemaan. Huomattuaan Henrikin hän sanoi:

— Eihän meillä ole vettäkään, voi-voi sitä matamia.

Ja ennenkuin Henrik oli ehtinyt tiedustella tarkemmin, pujahti takasin sisälle.

Samassa alkoi tuskanhuuto uudestaan.

Henrik otti tulitikkulaatikon sekä ämpärin ja hyökkäsi ulos.

Hänen mielessään hämärästi väikkyi päivänvalossa nähty kaivon kansi. Ja sateesta huolimatta hänen onnistuikin useampien tulitikkujen avulla löytää se, kiivetä esteiden yli ja päästä sen ääreen. Vielä yksi tulitikku ja hän ehti nähdä kaivokiulun ja nuoran.

Saatuaan veden ylös hänen piti ensin kiivetä edestakasin taas samojen tuntemattomien esteiden yli, sillä hänen oma ämpärinsä oli epähuomiosta jäänyt mukaan ottamatta. Ja nyt oli pahin koetus jäljellä, kun oli täyden ämpärin kanssa päästävä yli. Tulitikkua ei saanut enää syttymään, sillä laatikon molemmat raapasupuolet olivat kastuneet märissä käsissä. Henrik jännitti kaikki voimansa, nosti täysinäisen ämpärin jonkin päälle, kiipesi varovasti itse sen ylitse, sitten vielä jonkin korkean ja horjuvan ylitse, ja oli onnellisesti sileällä maalla, josta näkyi kyökin oven valoisa rako. Perille päästyä Henrik oli sekä sisällisesti märkä että märkä sateesta ja veden läikkymisestä. Mutta mitään semmoista hän ei nyt huomannut. Hän oli yhtaikaa sekä riemuissaan, kun oli nyt saanut palvella noilla voimillansa, että myöskin peloissaan siitä, mitä sisällä tapahtui.

Mutta ei tässä ollut aikaa mietteihin. Hän löysi kyökkipöydän laatikosta kynttilän pätkän, pani sen lyhtyyn, sytytti ja hyökkäsi jälleen ulos halon hakkuuta lopettamaan. Hän huhtoi kuin hullu.

Mutta tuotuaan halot kyökkiin, kuuluikin tuskanhuutojen asemesta huoneesta nyt vaan kätilömummon iloista puhelua ja vastasyntyneen ääni: bäy — yäy — äy — äy.

Kaikki oli ohitse.

Pitkän jännityksen perästä tämä vaikutti Henrikiin niin tärisyttävästi, että hän oli kadottaa koko malttinsa ja purskahtaa itkuun. Onnellisena hän meni entiseen huoneeseensa ja yhä kuulosteli kaikkia ääniä siitä toisesta huoneesta. Pitkän aikaa tuntui kätilö yhä liikkuvan ja puuhaavan jotakin. Vihdoin kuului Ingridkin puhuvan.

— Voi, voi sinua raukkaa, — sanoi Ingridin ääni omituisen hellästi ja liikuttavasti.

— Ihan pappansa näköinen, — sanoi kätilö.

Henrik istui kirjoittamaan Gabrielille riemukirjettä, jonka aikoi lähettää, jos Gabriel ei pääse kotiin aamuksi.

Mutta hän itsekään ei ollut näin suurta onnea vielä eläessään tuntenut.

Tuskin oli hän lopettanut kirjeensä, kuin mummo ilmestyi tuomaan virallista viestiä tytön syntymisestä.

Hän toi samalla teekannun ja astiallisen kiehuvaa vettä sekä lasin ja asetti tarjottimen Henrikin eteen.

"Sitäköhän varten puita ja vettä tarvittiin", — ajatteli Henrik.

— Lapsi näytetään vasta huomenna, — sanoi mummo hymyillen: — nyt täytyy kaikkien levätä.

— Mutta olisiko todella ihan mahdotonta saada nähdä äitiä, — edes senverran että ovenraosta nyykäyttäisin päätä?

— No jos senverran, miksei.

Henrik raotti ovea ja näki Ingridin. Hän makasi niin, että lamppu pöydältä hiukan valaisi häntä pään takaa. Kasvot olivat hämärässä, mutta Henrik näki, että ne jotain sanoivat ja tervehtivät häntä ja käsi ojentui häntä kohden.

Silloin Henrik meni sisälle ja suuteli hänen laihtunutta, vaaleaa kättänsä, jonka nimettömässä kalisi kaksi sormusta. Ja kun hän katsahti hänen kasvoihinsa, muisti hän kohta Hedvigin.

— Kiitoksia teille, — sanoi Ingrid silmät täyttyneinä kyyneleillä.

Henrik ymmärsi mistä hän kiittää ja koetti heti keksiä miten kääntää puheen toisaanne.

— Ja minä kun äsken luulin, että minuakin tarvittiin.

— Kuinka niin?

— Luulin että jostakin syystä tarvitaan ihan välttämättä kuumaa vettä — —

Ingrid naurahti.

— Minä hyökkäsin kuin vimmattu, ämpäri kourassa, ulos — —

Ingrid yltyi hillittömästi nauramaan.

— En nähnyt tietä ja aloin kompuroida suoraan eteenpäin. Mitä herran nimessä siinä oli edessä —

— Ne oli vissiin niitä Gabr — Gabrielin kan — kanak —

Ingrid ei saanut naurulta mitään sanotuksi ja pyyhki vaan kyyneleitänsä.

— Minä kiipesin ylitse, tulen kaivolle: — oma ämpäri unohtui!

— Ei, ei, — sanoi nyt kätilömummo, — tämä ei käy laatuun.

— No minä menen, minä menen — sanoi Henrik. — Mutta näyttäkää sentään vähän lastakin.

— Se nukkuu nyt. Huomenna.

Henrik olisi kovin mielellään vielä jäänyt Ingridin luo, mutta mummo lykki häntä väkisin ulos ja hyvääyötä toivottaen rupesi panemaan ovea kiinni.

— Olen kirjoittanut Gabrielille, — ennätti Henrik sanoa, ja Ingrid ennätti nyykäyttää hänelle päätä kiitokseksi.

Juotuaan teensä Henrik meni yläkertaan.

Heillä oli omituisella tavalla avonaiset rappuset lämpimästä eteisestä kahteen ylähuoneeseen.

Täällä ylhäällä oli vuode laitettu jonkinlaiseen puoli-verstaaseen, joka tilaisuutta varten oli siistitty. Mutta senverran kuin Henrik ymmärsi tarkoittivat kaikki nuo rauta- ja messinkilangat, pyörät, purkit ynnä muut — joitakin sähkökoneen tekeleitä.

Vähän erillämpänä oli pienellä ruuvipenkillä eräänlainen "konsertiini", se on: kehittyneempi laji harmonikkaa, jossa oli kahdeksankulmaisissa päälautasissa pieniä nappulapainimia, mutta niiden monimutkaisesta äänijärjestelmästä ei Henrik voinut mitään selvää saada, vaikka hän hiljakseen koetteli niitä vuorotellen painella.

Toinen huone, ilman mitään huonekaluja, oli melkein täynnänsä erinomaisesti hoidettuja ja harvinaisia ruukkukasveja, enimmäkseen palmuja. Silminnähtävästi olivat nämä ylähuoneet Gabrielin erikoisosastoa.

Kun Henrik riisuutui ja meni vuoteeseensa, huomasi hän seinässä juuri yläpuolellaan revolverin.

Hän otti sen naulasta, tarkasteli sitä ja aukasi: se oli kuudella patruunalla ladattu. Ihmeellistä, että Gabriel saattaa näin maata ladatun aseen alla. Henrik nosti sen pois ruuvipenkille.

Sitten hän päätti herätä kello 7, viedäkseen kirjeen junalle. Ripusti taskukellonsa varmuuden vuoksi tikuttamaan seinään. Ja nukkui sikeästi, tietäen heräävänsä silloin kuin oli päättänyt.

Mutta kun hän määrähetkellä heräsi, oli Gabriel jo kotona.

Henrik kuuli hänen äänensä hänen oltua nähtävästi jo kauan aikaa kotona. Joku ovi aukeni alhaalla ja hetkeksi kuului selvästi mitä puhuttiin.

— Antakaa se viltti, pannaan ympärille —

Se oli Gabriel.

— Ei älä vie, kylmettyy.

Se oli Ingridin ääni kauempaa.

— Minä vaan vähäsen tänne valoisempaan. Tuitui, tuitui, atututui. Kas, kas, kuinka se vääntää kasvojansa, atututui, äläs nyt, äläs nyt — se taitaa ruveta itkemään, pupukka raukka, sypykkä, lipukka. — Se nauroi, kuules Ingrid, se nauroi!

— Tuo hyvä Gabriel jo pois.

— Minä tuon, minä tuon. Ja koetas kuinka tavattoman hieno iho sillä on, ihan kuin silkkiä, koeta tästä näin, minä tuon —

Ovi sulkeutui taas eikä enää erottanut muuta kuin vaan että siellä puhuttiin.

Vähän ajan perästä ovi taas aukeni ja rappusia myöten kuului kaksi — kolme jättiläisharppausta: Gabriel oli ylhäällä Henrikin kamarissa.

— Hoo, hoo, — pani hän huutaen, kädet ilmassa, ja tuli semmoisella vauhdilla Henrikiä kohden, että tämän täytyi käpristyä puolustuksekseen.

Gabriel istui Henrikin vuoteen laidalle ja he purkivat toisilleen molemminpuoliset ilontunteet.

— Sehän oli suora onni, että sinun piti joutua junalle, — sanoi Henrik: — et sinä olisi ehkä kestänyt viimeisiä hetkiä.

— Sinä olit salissa koko ajan? — kysyi Gabriel.

— Kyllä minä vähän kuulin, — sanoi Henrik, huomaten että olihan hän itsekin ollut pahimman ajan poissa.

Kun Henrik jo oli pukeissaan, sanoi hän osoittaen Gabrielin verstaspöytää:

— Ja mitä tämä kaikki on?

— Sekö? — sanoi Gabriel ja tuli totiseksi: — se on, se on —

Vastaamisen sijaan hän kuitenkin vaipui ajatuksiinsa ja rupesi selailemaan erästä kirjaa, jossa kirjoitetun ohella näkyi ekvatsioneja ja juuria.

— Mitä se on?

— Mikä niin?

— No tuo kaikki tuossa pöydällä.

— Se on minun sähkö-osastoni. Mutta kas kun revolverikin on tänne pantu.

— Niin, Gabriel, miksi sinä pidät ladattua revolveria ihan pääsi päällä?

— Anna sen vaan olla siinä.

— Eikö se yhtähyvin voi olla jossain laatikossa?

— Ei. Minä en osaa selittää sinulle, mutta sen pitää olla seinässä, missä sen aina näen.

— No mitä tuo nyt on!

— Näetkös, jos minä kerran voin tappaa itseäni milloin tahdon, mutta en kuitenkaan tapa, niin tietysti elän vaan siksi, että eläisin jotenkin erikoisesti.

Henrik katsoi häntä pitkään ja uteliaasti.

— Tuota noin, vieläkö sinä et usko kohtalon johtoon, niinkuin ennen? — kysyi Henrik.

— Ei mutta olen tullut siihen päätökseen, että jos vaan voi pysyä sekaantumatta mihinkään, niin tässä elämässä saa tehdä juuri sitä mitä ihminen rakastaa.

— Se tahtoo sanoa: kuinka niin "sekaantumatta"?

— No niin vaan, ettei sekaannu kenenkään asioihin ja elää niinkuin kaikki olisivat hyviä ihmisiä.

— Ja silloin pääsee veturinkuljettajaksi?

— Katsos sinua, — sanoi Gabriel naurahtaen: — sinä osaat aina kohdalleen. Veturinkuljettaja minä olen siksi, että melkein jokainen ihminen jossain kohti sekaantuu. Ja minäkin sekaannuin. Mutta en minä nurku: olisin voinut paljon pahemmin sekaantua. Ja juuri Ingrid on pelastanut minua pahemmin sekaantumasta, kun vaati veturinkuljettajaksi. Minä olen aina rakastanut koneita.

— Niin, niin, kyllä minä muistan. Mutta siellä kotona sinä rakastit myöskin kovasti maatöitä.

— Rakastinko todella? Ihmeellistä.

— Kuinkas muuten. Sinä istuit aina multakuorman päällä. Mamma vielä torui.

— Niin, me Johanneksen kanssahan taisimme olla maanviljelijöitä.

— Johannesta sanottiin pehtoriksi.

— Ja sinä Henrik vaan aina mietiskelit. Mamma sanoi että sinusta tulee pappi.

He menivät näin jutellen alas kahvia juomaan.

Sitten he olivat yhdessä Ingridin luona, eikä Henrik ollut vielä eläissään Gabrielia niin onnellisena nähnyt.

Henrik nyt tämän keskustelun jälkeen ensikerran katsahti Ingridiin siltä kannalta, että tämä oli se, joka oli kasvattanut Gabrielin ja tehnyt hänestä tuon miellyttävän, tyynen, voimakkaan ja oloonsa tyytyväisen miehen. Kun hän katsoi ja näki Ingridin hienot silmäpiirteet ja laihtuneen nenän, tuli hänen, entisen kylmyytensä vuoksi, hirveän sääli Ingridiä ja hän tunsi tätä kohtaan niin loppumatonta rakkautta, että ainoastaan sisarvainajaa kohtaan oli joskus semmoista tuntenut. Teki mieli tulla ja hyväillä Ingridin tukkaa ja otsaa, ja kun se ei sopinut, alkoi silmissä kutkua ja kostua.

Päivemmällä, kun sää selkeni ja aurinko alkoi helakasti paistaa, näytti Gabriel Henrikille kaikki pihalaitoksensa.

Tavattoman paljon hän oli saanut mahtumaan pienenlaiselle pihalle, jota lankkuaitaus joka taholta ympäröitsi. Siinä oli kanakoppeja, — muutamien yli oli Henrik yöllä kiivennyt, — siinä oli useita omenapuita, taimilavoja, kukkapenkkejä, ja mehukkaina rehoittivat punajuurikkaiden täyteläiset, suonikkaat lehdet auringonpaisteessa.

Gabriel oli innoissaan tämän kaiken keskellä. Hän milloin oli kyykkysillään maassa, milloin harppaili edestakasin. Oli hänellä siellä muun muassa pieni omenapuukoulu, ja hän näytti kuinka ympätään ja kuinka okuleerataan, selitti kuinka saadaan vähällä lannalla mainioita komposteja, vei katsomaan omaa keksimäänsä, sahajauhoihin laitettua kellaria, jossa jäät säilyivät melkein koskaan sulamatta.

— Sinulla pitäisi vaan olla vähän enempi maata, — sanoi Henrik.

— Ei, ei, tässä on Ingridille ja minulle ihan kylläksi työtä. Se on juuri hyvä, että on näin vähän.

— Pelkäät sekaantuvasi? — sanoi Henrik.

Gabriel rupesi nauramaan.

— Niin, niin, katsos, jos olisin tilan omistaja tai vaikkapa vaan pehtorikin, niin enhän minä saisi näin mielin määrin mylleröidä, vaan pitäisi tehdä laskuja ja hoitaa taloutta, — ei se työ minua lainkaan viehätä. Mutta tässä emme tarvitse pitää mitään käskyläisiä, ja ansaitsemme aika lailla: näistäkin ympätyistä omenapuista saamme 2 markkaa kappaleelta ja niitä on tässä nyt valmiina 60, taimina on 120, katso: koko tuo penkki on pieniä koulutettuja omenapuuntaimia, ja kohta panemme taas siemeniä talven yli itämään.

Gabriel alkoi joitakin pensaita laskemaan, ja Henrik sillävälin rupesi keräilemään maasta ja valikoimaan erivärisiä ja -muotoisia lehtiä.

— 25, — sanoi Gabriel: — Mitä sinä noita lehtiä poimit?

— Vien malliksi eräälle ystävälleni. Katso kuinka ne ovat kauniit, erittäinkin nämä kellastuneet vaahteranlehdet!

— Ahaa, — sanoi Gabriel, ja venyttäen päätänsä eteenpäin rupesi lävistämään Henrikiä katseellaan: — Vai niin, jaha, jaha, "eräälle ystävälleni", hm!

— Mitä tarkoitat?

— Morsian?! — huusi Gabriel.

Henrik purskahti nauruun.

— Jaa, jaa! — sanoi Gabriel pysyen omassaan.

— Niin no sen verran siinä on perää, — sanoi Henrik, — että jos menisin naimisiin, niin en menisi kenenkään muun kanssa.

— Ja kuka hän on?

— Onpahan vaan eräs "neitsyt".

— Neitsyt? Eikö neiti?

— Tjah! En tiedä kuinka sanoisin.

Gabriel vaikeni.

Henrik jatkoi lehtien keräilemistä. Kun hän sitten kohottautui, kohtasi hän Gabrielin katseen, ja huomasi Gabrielin koko ajan tutkivasti tarkastelleen häntä. Ja vaikka Gabriel heti käänsi silmänsä muuanne, oli Henrik tuossa miettivästi pysähtyneessä katseessa ehtinyt nähdä elävän, syvän, riemuitsevan hämmästyksen.

IX LUKU.

Kun Henrik matkusti takasin Riihimäeltä, oli väentulva koululaisten tähden rautatiellä hyvin suuri. Ei ollut enää kuin muutama päivä lukukauden alkuun. Ja kuitenkaan ei Henrik ollut vielä varma tunneistaan. Asiat olivat kääntyneet niin, että hän saattoi mielensä mukaan joko jättää tai pitää entiset tuntinsa. Tahallaan hän oli jättänyt tämän asian ratkaisemattomaksi ja odotti, vanhan luontonsa mukaisesti, että jokin ulkonainen seikka sen ratkaisee hänen puolestaan. Mutta aika kului eikä mitään ulkonaista tapahtunut: Ja nyt oli niinkuin hänkin olisi matkustanut muiden mukana Helsinkiin lukukautta alkamaan.

Muuten ei koululaisten tulo pääkaupunkiin ollut tällä kertaa mitään riemullista. Suuria oli tapahtunut valtiollisessa suhteessa viime vuoden kuluessa. Ja lapsetkin vainusivat, että tähän aikaan täytyy olla tavallista hiljaisempina ja totisempina, niinkuin olivat heidän vanhempansa, jotka kävivät mustissa puvuissa, veivät surukukkia senaatintorille ja lauloivat virsiä kivipatsaalle.

Henrik tapasi matkustajien joukossa useita tuttuja opettajia ja näillä kaikilla oli pysyvänä sanana: — Pian tulee kai koulujenkin vuoro! Jäätyään itsekseen Henrik ei tiennyt pitikö hänen kiittää vai moittia itseänsä. Tunnustaaksensa olivat kaikki nämä suuret käänteet kansan kohtalossa tapahtuneet ikäänkuin ulkopuolella hänen sisäisintä tietoisuuttaan ja elämäänsä. Hän kyllä seurasi sanomalehtiä ja puhui ihmisten kanssa "päivän suurista tapahtumista", mutta ei se koskenut hänen ytimeensä. Hän eli yhtäällä ja nämät tapahtuivat toisaalla.

Kun hän siinä istui ja näki noita lapsia, jotka toisiinsa katsahdellen leikkivät totisia, — kun hän näki peltojen ja puutarhojen ja metsätilkkujen niinkuin ennenkin vilistävän vaunu-ikkunan ohi ja jo laskeneen auringon muuttumatonna ruskottavan pilvissä, ja kun hän ajatteli että koko tämän suuren maan tähänastinen elämä oli kohta entisyyttä ja tulevaisuus oli jokaiselle tuntematon, — silloin hän tunsi salaista iloa sydämmessänsä: koko kansan nykyinen tila oli niin kovasti hänen oman elämänsä näköistä. Hänellä oli ollut kuva omasta elämästänsä: kaikki siinä oli niin nättiä ja pientä ja hyvää; sen alku ja sen pää oli auringonpaisteinen kotipappila; siitä lähti kaikki elämä niinkuin säteet lähtevät keskuksesta. Mutta tuli aika, jollon tämä keskus hävisi. Sen kanssa kaikki säteet pimenivät, hajosivat, — kaikki sekaantui. Ei näkynyt mitään suuntaa enää, entisyys ei ollut tukemassa, tulevaisuudesta ei ollut mitään tietoa, se ammotti tyhjänä, pimeänä. Kunnes hän, erittäinkin sairautensa jälkeen, heräsi ihankuin unesta, ja iloisella hämmästyksellä tunsi, että kaiken keskus oli lähempänä kuin koskaan, — oli siirtynyt hänen omaan sydämmeensä. Kaikki elämä olikin ihan toista kuin hän oli ennen ajatellut. Kotipappila ja hänen entinen kuvansa elämästä oli vaan niinkuin rikkinakutettu munankuori, josta hän oli tullut ulos. Ja tuon ahtaan asumuksen jättäminen, joka ensin suretti, muuttui riemuksi, kun uuden kodin katto taivaan laeksi väljeni ja seinät eteni siniautereeksi.

Näin juuri ajatteli Henrik koko kansankin nyt siirtyvän vanhasta elämänmuodosta uuteen laajempaan. Vanha, iloisesti säteilevä elämänkuva autonoomisesta pienoisvaltiosta omine senaattineen ja eduskuntineen oli mennyt rikki, — oli käsissä hetki, jolloin näytti kaikki sekaantuvan, entisyys ei ollut tukemassa, tulevaisuudesta ei ollut mitään tietoa. Mutta hämmennys ja epätoivo syntyi vaan siitä, etteivät ihmiset, kotoiseen munankuoreen tottuneina, ja sen jätettyään, olleet vielä katsahtaneet ympärillensä eivätkä nähneet uuden elämänmuodon sytyttävää suuruutta.

Henrikistä näytti, että tämä aika oli suuri uudestisyntymyksen aika, suurin ylimenon aika, mitä maailmassa vielä koskaan oli ollut. Suuri oli tosin ylimeno muinoin, kun keskenään vihamieliset heimot tasoittuivat ja yhtyivät kansallisuudeksi: mutta vielä suurempi on ylimeno nyt, kun ihmisten on kansallisuuksista nouseminen maailmalliseen kokonaisuuteen.

Tosin jos ulkoapäin katsoi asioita, niin ajan merkit eivät viitanneet sinnepäin: Maailmallisen sovinnon sijaan ovat maailmalliset sodat syttyneet, maailman suurimpain kansain hallitukset ovat mahtavuutensa kukkuloilla, ja hävittävät tieltään kaikkea, mikä ei heitä kannata, hävittävät pienempien kansallisuuksien erikoishallitukset, ja omassa kansallisuudessaan verisesti sortavat kaikkea, mikä osoittaa uuden elon merkkiä. Mutta tätä tekevät vaan kansallisuuksien vanhentuneet hallitukset. Ihmiset ovat jokapaikassa jo paljon edellä, ja sillä aikaa kuin hallitukset meluavat, ihmiset niiden takana näkymättömästi yhtymistään yhtyvät. Niin että kun ylimielisten hallitusten puolelta nykyään sama sorto kohtaa erotuksetta kaikkia valoon pyrkiviä ihmisiä, kuuluivatpa pieniin tai suuriin kansallisuuksiin, niin se seikka juuri edistää näiden ihmisten keskinäistä yhdistymistä heidän kansallisesta eroavaisuudestaan riippumatta. Tämä tie ei ollut itsetietoisuuden, vaan "kärsimyksen".

Surra ja kärsiä muiden tavalla Henrik ei voinut myöskin siitä syystä, että juuri tähän aikaan hänessä puolestaan kuohui ennen tuntematon elämän ja toiminnan halu. Hän oli ennen kuvaillut olevansa vaan erilainen kuin kaikki muut ihmiset, niin ettei ollut voinut toisten tavalla ilman muuta valita toimialaansa ja ruveta esimerkiksi valtion virkamieheksi. Hän oli luullut tähän syyksi yksistään saamattomuuttansa. Mutta nyt hän ymmärsi olleensa tavallaan ihan oikeassa, — olkoon vaan, että oli saamatonkin. Sillä siinä uudessa valtakunnassa, jossa ei palvella mitään näkyvää hallitusta, ei hallituksen palveleminen eli virkamiehenä oleminen voinutkaan olla minään ihanteena, kuten se oli nykyisissä, nyt jo häviävissä kansallisvaltioissa. Uudessa valtakunnassa saattoi olla ihanteena ainoastaan se toimi, jota jokaisen oma henki piti tälle valtakunnalle kaikkein välttämättömimpänä.

Tämmöisen toimen oli Henrik omasta puolestansa löytänyt, ja mitä enemmän hän siihen oli perehtynyt, sitä tärkeämmältä se tuntui ja sitä laajemmalle etenivät sen äyräät. Sentähden hän ei voinut surra.

Näistä mietteistä Henrik heräsi, kun pimeän tähden ei enää näkynyt ulos ja lamput sytytettiin vaunuihin.

Juuri ennen Helsinkiin tuloa hän tapasi koulunsa johtajan, joka tuli vaimonsa seuraamana hakemaan koria siitä vaunusta, missä Henrik oli.

— No, sepä hyvä että teidät tapasin. Muistaakseni jäi päättämättä otatteko täksikin lukukaudeksi entiset tuntinne, — sanoi rehtori.

— Kyllä, mutta ainoastaan luonnontieteessä.

— Niin, katsokaas, mutta luonnontieteet ottaa haltuunsa maisteri V——. Teille aijoin tarjota historiatunnit yhä edelleen, ja myöskin kahdella korkeammalla luokalla.

— En luule olevani tilaisuudessa.

— Vai niin, sepä ikävä. Mutta saammehan vielä puhua — minun täytyy, — kuten näette, — suokaa anteeksi — näkemiin asti!

Johtajan vaimo kiirehti häntä koria hyllyltä nostamaan, nyki hihasta ja veti lopulta kesken puhetta pois.

* * * * *

Kulkiessaan rautatietorin yli Henrik yhtäkkiä pysähtyi. Hänen ympärillään ei ollut ketään. Sirius-tähden tenhoisa välkähteleminen korkean katonharjan päältä herätti ensin hänen huomionsa. Siitä silmä valahti yli koko taivaan. Siristen katsoivat miljoonat tähdet taivaanlaelta kohtisuoraan alas, ja Henrik huokasi keventyen, niinkuin olisi muistanut kauan sitten unohtuneen ilon. Siinä se oli taas, syvänä, äänetönnä, loppumatonna.

— "Enkös vaan pelästynyt, kun se kysyi minulta, ja pidätin ainakin luonnontieteen tunnit. Minun olisi pitänyt sanoa: en ota mitään tuntia vastaan."

"Ja minä sen vielä sanon, sanon huomispäivänä", — päätti hän yhtäkkiä, ja omituinen, sykäyttävä vapauden liekki leimahti hänen sydämmessänsä.

Hän asui eräässä Eläintarhan huvilassa, ja kulkiessaan sinne Pitkänsillan yli rupesi taas tähtiä katselemaan sekä muisti, kuinka hän aina ennen oli sieltä hakenut jumalaa ja sinnepäin rukoillut. Nyt hänelle sen sijaan oli pääasia, että keskus on ihmisessä, ja se tieto, että sama jumala on myöskin noissa tähdissä, ainoastaan lisäsi hänen iloansa. Se sama Isämeidän-rukous, jota hän oli ennen käyttänyt kaikellaisissa pikku tilaisuuksissa, ymmärtämättä sen sisältöä ja sentähden usein sekoittaen ja unohtaen sen eri lauseiden järjestystä, — se oli nyt osoittautunut hänen omien ajatuksiensa selvittäjäksi, hänen oman henkensä tulkiksi. Siinähän oli puhe juuri vaan tuosta hänen "uudesta valtakunnastaan". Vastakohdaksi kaikelle näkyvälle hallitukselle sanottiin: sinä meidän Isäntämme, joka olet näkymättömissä, Sinun nimesi yksin olkoon pyhitetty, Sinun valtakuntasi läkestyköön, Sinun tahtosi tapahtukoon meidän keskellämme, niinkuin se tapahtuu kaikkialla tuolla!

"Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme", — se lause merkitsi Henrikille nyt: opeta meitä olemaan pelkäämättä leipäkysymystä. Sekin oli siis käynyt koko hänen elämänsä läpi, ollut melkein hänen alituisimpana ajatuksenaan.

Mutta palavimpana rukouksena olivat Henrikille viimeiset lauseet, jotka merkitsivät hänelle: älä nyt vaan johdata meitä pois tästä sinun ymmärtämisestäsi takasin näkyvän valtakunnan palvelemiseen, vaan päästä meitä pahasta, sillä ainoastaan Sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti.

Tultuaan kotiinsa, pieneen kamariin huvilan toiseen kerrokseen Henrik raapasi tulitikkuun tulen ja heti jo sen valossa huomasi pöydällään kirjeen, jonka päällekirjoituksen tunsi Johanneksen käsialaksi. Kun tuli oli siirtynyt kynttilään, pienennyt ja jälleen vakaantunut, istui Henrik uteliaana lukemaan kirjettä, riisumatta edes päällysvaatteita.

Mutta ensimäiset sanat luettuaan hän paheksui omaa uteliaisuuttansa, pani kirjeen pöydälle, riisui rauhallisesti päällysvaatteensa, peseytyi, harjasi tukkansa rautatien tomusta, kasteli ja kampasi ylöspäin, sytytti lamppunsa, asettui sitten säännölliseen asentoon istumaan pöydän ääreen ja luki kirjeen.

"Emme tule toimeen, rakas Henrik", — kirjoitti Johannes pohjanmaalta: — "koulun alotimme elokuun keskiväliltä, ja kylän lapsia tulvaa niin paljon, että meidän on ihan mahdoton suoriutua kunnolla. Tähän tulee vielä lisäksi se seikka, että olemme joutumaisillamme ihan sekasin siitä, mitä on opetettava ja kuinka on opetettava. Vaikka me jokainen olemme yhtä mieltä yleisestä suunnasta emmekä ole lakanneet innostumasta kaikista uudistuksista, joista sinunkin kanssasi puhelimme, niin tuntuu näiden käytännöllinen toimeenpaneminen tuskastuttavan vaikealta. Siihen on syynä etupäässä se, että käsilläolevat oppikirjat sekä historiassa että myöskin muissa aineissa joko vievät ihan päinvastaiseen suuntaan kuin me tahdomme, taikka eivät anna mitään johtoa peruskäsitteiden opettamiseen.

"Sentähden olemme päättäneet kääntyä sinun puoleesi ja pyytää sinun apuasi. Vastaa meille: voitko yhtyä meidän kanssamme ja antaa meille apuasi. Minä tiedän, että sinä olet työskennellyt juuri niillä aloilla, jotka meille ovat suurimpina kysymyksinä käytölliseen toimeenpanemiseen nähden. Etkö siis voisi tulla tänne? Ja etkö voisi tulla nyt heti?

Veljesi Johannes."

Henrik otti vastaan tämän kirjeen kaksinaisella tunteella. Hän ei ollut nyt ajatellut matkustamista Johanneksen luo, vaan ajatteli ihan toista, — ajatteli, että nyt hän riippumatta leipäkysymyksestä ja valmiina äärimmäiseen köyhyyteen antautuu rohkeasti koko voimallaan niihin töihin, jotka hän tunsi tehtäväksensä, ja muuttaa myöskin maalle säännöllistä ruumiillista työtä harjoittamaan. Mutta hänen täytyi myöntää, että vaikka Johanneksen luo asettuminen veikin hänen aikeeltaan kaiken näkyvän puolen, niin ettei se enää tuntunut miltään urotyöltä, niin tämä asettuminen sitävastoin itse asialle saattoi olla vaan suureksi eduksi. Sillä jos hän jotain oli kaivannut, niin se oli juuri tilaisuutta uusien oppikirjojensa käytännölliseen sovittamiseen. Ja mitä muuta kuin asiaa oli hänen silmällä pitäminen!

Hän siis päätti kuin päättikin matkustaa Johanneksen luo — tällä kertaa asian tähden.

Ensimäinen paikka, mihin Henrik meni tämän uutisensa kanssa, oli hänen vanha hyyryemäntänsä, rouva Forsberg, jolla nyt oli Kaivopuistossa pieni myymälä.

Käytyään päivällä ensin rehtorin luona, Henrik meni kaivopuistoon illalla, jolloin lyhdyt jo olivat sytytetyt. Kiertäessään pimeää hiekkakäytävää myöten puiden ja pensaiden ohi huvilarakennuksen alakerran ovelle kahisivat hänen askeleensa pudonneiden lehtien suuressa parvessa. Tiilisessä kivijalassa, matalan oven kyljessä oli pieni, tuttu, tumma kyltti, jossa seisoi keltaisilla kirjaimilla: Matvaruhandel, ja sen alla hyvin pienillä valkoisilla: J. Forsberg.

Henrik tuli auki-olevaan eteiseen, kulki varovasti sinne pinottujen jauhosäkkien ohi, tunsi taas tuon tutun lamppuöljyn- ja sillinhajun, näki luukusta että sisällä oli valkeata, avasi kilahtavan oven ja astui puotiin.

Lamppu paloi tavarahyllyyn kiinnitettynä ja valaisi kirkkaasti ympäriltänsä hyllyn rihkamatavarat: paperirasioita ynnä näiden kiiltäviä nappeja, pientä 25 pennin peiliä, Rettigin paperossipuntteja ynnä muuta kirjavaa, sekä erihyllyllä leipiä ja vehnäsiä. Alhaalla tiskillä, vähemmässä valossa oli voita, suolalihaa, munia ja maitohinkka. Sivuhyllyillä ja maassa oli ruoka-aineita tynnyreissä ja laatikoissa. —

Kun ei kukaan tullut puotiin sisähuoneesta, meni Henrik tiskin ja joidenkin tynnyrien välitse peremmälle ja avasi oven.

Siellä istui Hilma lampun ääressä. Hän nousi ihmeissään ja iloissaan Henrikin tulosta. Kun hän nousi, valaisi lamppu alhaalta päin hänen poskiansa, leukaansa, silmäsyvennyksen yläpuolta, ja Henrik lämpeni hänen ystävällisestä hymyilystään.

Hilma sanoi luulleensa, että puodissa kävi mamma. Rouva Forsberg oli poissa Signen kanssa. Hilma istui taas paikallensa, rupesi ompelemaan, ja Henrik istui häntä vastapäätä, pani tapansa mukaan molemmat kyynäspäät pöydälle ja sormien selkäpuolet ohimoita vasten, sekä Hilman ommellessa kertoi missä oli käynyt ja minne nyt aikoi matkustaa, ja luki Johanneksen kirjeen.

— Kyllä se olikin parasta, että se niin kävi, — sanoi Hilma.

— Kuinka niin?

— Ei Henrik olisi kuitenkaan maalla yksin viihtynyt.

— Niin, niin, en tahdo koskaan enää mitään aikeita itseni suhteen pitää, vaan missä minua tarvitaan, sinne menen.

Henrik otti nyt taskukirjastaan esiin ne lehdet, jotka hän oli Gabrielin luona kerännyt, ja antoi ne Hilmalle.

He katselivat niitä hyvän aikaa ja arvostelivat.

— Voi, voi, sentään, Hilma, kyllä minun tulee teitä kaikkia ikävä, — sanoi Henrik ikäänkuin hyvästiksi.

— No, ehkä Henrik vielä joskus tulee takasinkin, — sanoi Hilma, ja purtuaan pian rihman poikki alkoi valoa vasten sovitella sen päätä neulan silmään. Hän sovitteli sitä vähän liian kauan.

— Olen niin tottunut tähän kaupunkiin ja näihin tuttuihin välimatkoihin teiltä meille ja meiltä teille, — sanoi Henrik.

— No Henrik tietää, että näin minä aina tulen istumaan.

— Niin minäkin.

— Kuinka? — sanoi Hilma nauraen, ja selvisi rihmastansa.

Henrik rupesi myöskin nauramaan omaa vastaustansa ja alkoi tehdä lähtöä. Hän lupasi käydä vielä hyvästillä ennen matkaansa.

* * * * *

Ennenkuin Henrik matkusti pohjanmaalle, joutui hän taas tänäkin vuonna vielä Uunon tavallisiin herrain kutsujaisiin.

Mutta kuinka toisenlaista oli siellä tällä kertaa!

Tänä yhtenä vuonna oli kaikki mennyt nurinpäin Uunon laskuissa. Hänen puolueensa kadotti yhtäkkiä merkityksensä hallituksessa, ja se paikka, johon hän oli koko totutulla varmuudellansa tähdännyt, meni hänen ja hänen puolueensa käsistä. Kaikki oli mennyt rikki.

Ja tähän olivat syynä Uunon omat aatteet, joille hän oli pysynyt uskollisena viimeisiin saakka, — ne aatteet, joiden mukaan kaikki, mikä ei ollut suomalaista tässä maassa, oli suomalaisuuden edistymisen vuoksi painettava niin paljon kuin mahdollista alas. Nämät aatteet olivat nimittäin ajanmukaiset, ja olivat jo ennen kuin ne Uunoon tulivatkaan muuttuneet luuksi ja vereksi paitsi hänen vastapuoluessaan, joka samalla tavalla ajatteli ruotsalaisuudesta, — myöskin muualla, vielä mahtavammilla aloilla. Juuri sinä hetkenä kuin suomalaisen puolueen oli ruotsalaiselle puolueelle kuolinisku annettava, ilmaantui, että samat aatteet olivat nimittäin Venäjälläkin päässeet leviämään, ja, ensin oltuaan vaan intoilevan nuorison elähyttäjinä, tämän nuorison parroittuessa muuttuneet yhteiskunnalliseksi voimaksi, saaneet vihdoin jalansijaa hallituksessa ja täyttäneet sen kokonaan tulvallansa. Näiden aatteiden mukaan kaikki, mikä ei ollut venäläistä, oli niin paljon kuin mahdollista painettava alas ja yksikielinen ja yksimielinen Venäjä kohotettava valtiuteen.

Kaikki oli käynyt niin äkkiarvaamatta, niin pian, että yhden vuoden kuluessa näkyi jokapaikassa vaan pelkkiä raunioita.

Neuvotonna, harmistuneena, alakuloisena oli Uuno nyt päättänyt noudattaa muutamien henkiheimolaistensa kehoitusta ja käyttää tätä epätietoisuuden ja toimettomuuden aikaa perehtyäkseen venäjänkieleen ja Venäjän oloihin.

Hän oli matkalla Pietariin, ainakin vuoden, ehkä parinkin ajaksi.

Nykyinen koti hajoitettiin ja Pietariin oli muutettava koko perhe ja talous.

Nämä kestit olivat Uunon läksijäisiä. Järjestetty oli niin, että Uuno lähtee jo huomenna, edeltäpäin, ja Hanna tulee lasten ja kodin kanssa sittenkuin on saanut kaikki pakatuksi. Eivät he kuitenkaan kaikkea vieneet, sillä he aikoivat asettua siellä ihan vaatimattomasti eikä ylläpitää luonansa mitään seurusteluelämää.

Kun Henrik tuli kutsujaisiin, olivat vieraat jo kaikki kokoontuneet.

Uuno ja Hanna tulivat häntä vastaan tampuriin, ja heidän kolmen kesken syntyi siinä pieni keskustelu.

— No sinähän lähdet lopullisesti pohjanmaalle, — sanoi Uuno.

— Niinhän tuota lähden, en voi sanoa kuinka kauaksi.

— Saa nähdä emmekö mekin, Hanna, ensi kesänä pistäydy siellä. Johanneksella on siellä suuri talo, — ja sitten vielä, — kääntyi hän Henrikin puoleen: — minulla olisi kovin paljon puhumista sekä Johanneksen että sinun kanssasi, Henrik.

— Mitäs muuta kuin tulette. Gabriel uhkasi myöskin lähteä Ingridin kanssa mammaa katsomaan.

— Gabriel, — sanoi Uuno hymähtäen ja nyykäyttäen mietteissään päätänsä.

Sitten hän pani kätensä Hannan olkain yli ja puristi hänet lähemmäksi itseään.

— Niin, niin, näin sitä on meille käynyt, — sanoi hän katsoen ihan läheltä Hannaan, ja he heiluivat yhdessä edestakasin.

Hanna koetti tehdä surullista ilmettä, mutta loisti onnesta.

Mutta Henrik ajatteli itsekseen:

"Et sinä Uuno rukka ole mistään korkeudesta alas pudonnut, sillä nyt sinä olet vasta niillä alkuasteilla, missä elämä opettaa miestä rakastamaan vaimoansa."

Sisällä olivat myöskin vieraat toisellaiset kuin ennen. Siellä oli monta entistä, Henrikille tuttua, ja näiden joukossa hän huomasi erittäinkin asianajajan: tämä oli omituisesti solakistunut, ja kaikki muutkin olivat sekä huomaavaisempia että kuuntelevaisempia, ja vähemmän äänekkäät.

Illan kuluessa Henrik teki huomion, että Uuno oli avannut sen laatikon sydämmessänsä, jonne hän oli lukinnut vanhan lapsuudenrakkautensa ruotsinkieleen. Hän lausui kyynelsilmin erästä Tegnérin runoa, ja puhkesi ihastuksiin eräästä "sovintopolitiikkaa" koskevasta sanomalehtikirjoituksesta. Kaikki muutkin myöntelivät.

Totien aikana, loppu-iltana, piti tämän johdosta eräs sanomalehtimies, — yleistä mielipidettä arvaillen, — innokkaan puheen jostakin uudenlajisesta isänmaasta, johon mahtui sekä suomalaisuus että ruotsalaisuus.

Henrik huomasi, että Uuno istui vähän kyllästyneenä eikä näyttänyt hyväksyvän. Samoin vaikenivat muutamat muut. Toiset taas huusivat ja jatkoivat puhetta yhä hehkuvammilla sanoilla, ylistellen kaikkien suomalaista "yhteistä" isänmaanrakkautta.

Henrik rupesi silloin taas istumaan nurkkaan.

Ei häntä tällä kertaa nukuttanut, päinvastoin, puheita kuunnellessa hänen omat ajatuksensa liikkuivat voimakkaina ja hillittömästi. Hänestä tuntui, että hänen ajatustapansa oli ainakin tärkeä osa siinä alkuaineiden äkkinäisessä temmellyksessä, joka arvaamatta oli maassa noussut ja kuvastui tässäkin pienessä seurassa.

Mutta hänestä oli aina tuntunut kummalliselta, kun kehuttiin omaa isänmaanrakkautta, — yhtä kummalliselta kuin jos joku olisi ruvennut kehumaan rakastavansa omaa äitiänsä ja veljiänsä enemmän kuin vieraita ihmisiä. Henrik oli päinvastoin kalliilla elämällä kokenut ja saanut tietää, että se todella oli puute hänessä, että hän ei rakastanut muita ihmisiä niinkuin äitiään ja veljiään. Ja niin hänestä nyt myöskin näytti puutteellisuudelta, jos hänellä ei ollut rakkautta muuhun kuin omaan kotimaahansa.

Tuo puhe oli kaikki sitä vanhentunutta elämänymmärrystä, joka katsoi olevansa kutsuttu hallitsemaan kansaa ja sen kohtaloa.

Niinkuin Henrikin asia ei ollut murehtia kenenkään ihmisen kohtaloa tai koettaa järjestää kenenkään asioita, ei mamman kohtaloa eikä Gabrielin asioita, vaan hänen täytyi uskoa, että heidän kohtalonsa oli yhtä hellässä kädessä kuin hänen omansakin, niin juuri ihmisen asia ei ollut järjestää ja johtaa isänmaankaan asioita. Jos oli olemassa suomenkieli, niin tottapa sillä oli merkityksensä ja tarkoituksensa: Miljoonien ihmisten täytyi sen kielen avulla päästä korkeimman totuuden tietoon, mikä on olemassa, ja antaa luotansa tämä totuus omalla omituisella tavalla valaistuna ja uudella tavalla selvitettynä. Tämä tehtävä on jumalan antama maailman hyväksi, eikä sitä mikään mahti tee tyhjäksi. Siihen ei voida koskaan panna edes mitään esteitä. — Jos ei voi ihminen johtaa edes omaa yksityistä kohtaloansa, niinkuin Henrik oli varmasti ja horjumattomasti kokenut, niin kuinka saattoi olla kysymystäkään koko kansan kohtalon hallitsemisesta. Ainoa, mitä Henrik saattoi ajatella tässä suhteessa mahdolliseksi, oli sitä samaa, mitä hän oli itsensä suhteen kokenut, kun oli tietämättänsä Heddiä puhutellut ja sitten saanut todistaa niin merkillisen kohtalonkäänteen: Hän ajatteli nyt, että jos ne, jotka pitävät itseänsä kutsuttuina menettelemään kansan nimessä, ottaisivat menetelläkseen oikein, ainoastaan siksi, että se on oikein, ja ihan kysymättä minne se viepi, niin ehkä tulisikin vastaan aavistamattomia kohtalon käänteitä, pimeimmällään ollessa ihan uusi valo koittaisi ja uudet näköalat aukeaisi. Mutta valtioviisaudella ei nykyaikaan voi enää johtaa muuanne kuin karille.

Yksi asia oli tässä suhteessa Henrikin mielestä ihan varma: se, että jos kohtalo kerran asetti jonkun henkilön, — kuten punatukkaisen Hilman — hänen viereensä, niin ei siitä päässyt muulla kuin perustamalla hyvät suhteet tämän henkilön kanssa. Ei auttanut valhe ja itsensä pettäminen: suhteen täytyi olla sydämmen pohjasta rakkaudellinen. Niin kansallisuuksienkin sijoituksessa toinen toisensa viereen, Henrik tunsi niin varmaan kuin hän näki päivän, ettei mitään muuta tietä päässyt eteenpäin. Hän tiesi, että jos koetti välttää, kiertää tai vastustaa kohtalon tahtoa, niin joutui "kärsimyksen tielle", jossa pakko vei sinne, mihin ei vapaaehtoisesti tahtonut mennä.

Sentähden Henrikin tuli oikein sääli Uunoa, kun hän ajatteli, että vähän ajan kuluttua Uunon pää ynnä sen suurenlainen takaraivo tärisee junavaunussa hänen istuessa selin Helsinkiin matkalla Pietariin — venättä oppimaan. Sillä näytti selvältä, että Uuno oli astunut kärsimyksen tielle, sen ensimäisille asteille: kadottanut entisen varmuutensa oman tulevaisuutensa suhteen ja näki kaiken sekaantuvan edestään eikä voivansa enää mitään hallita, ei edes omaa kohtaloansa.

Ja Henrik tiesi kokemuksesta, että ensimäiset askeleet kärsimyksen tiellä olivat tuskalliset.

Hän ihmetteli suuresti, kuinka sattuvasti myöskin Uunon kohtalo kuvasi koko kansan kohtaloa, ja kuinka kansakin oli yhtäkkiä kadottanut entisen varmuutensa, näki kaiken sekaantuvan edessään eikä voivansa enää mitään hallita.

Mutta hän lohdutti itseään sillä varmalla tiedolla, että kärsimyksen tieltä voi koska tahansa päästä oikealle tielle, ja silloin, ihankuin taikasauvan kosketuksesta, kaikki muuttuu.

Loppu.