VENEH'OJALAISET

Kirj.

Arvid Järnefelt

1909

ENSIMÄINEN OSA

1.

Läntisen Hämeen sydänmailla, vesien takana, asuskelee hajallansa veneh'ojalaisia. Ne tunnetaan kaikki pitkistä käsivarsistaan, kieroista sääristä, ulkonevista poskiluista ja isosta pään takaraivosta, joka aina töröttää päähinettä ulompana, minkään tavallisen lippalakin tai edes huopalakinkaan voimatta sitä suojaansa käsittää.

Monet sanoivat heitä nähdessään: kuinka he ovat muodottomia! Ovatko ihmisen poskiluut rakennetut vaan virnistystä varten, jotta hän niiden avulla saisi silmänsä suojaan hankien häikäisyltä? Onko ihminen luotu pelkäksi maan tonkijaksi? Onko tarkotus, että hänen käsivartensa pikemmin maahan ulottuakseen kasvaisivat polviin asti, kämmenet tuommoisiksi lapioiksi laajenisivat, ja jalat menisivät koukkuisiksi? Onko myös tarkotus, että hänen pääkallonsa takaraivo noin mahdottomasti paisuisi? Mikä muodoton moukka! Mikä kollo!

Mutta tämä on väärä tuomio. Sillä mainitut ruumiinviat ja muodottomuudet ovat järjestänsä veneh'ojalaisten suurista ansioista peräisin. Mitä erityisesti tuohon heidän merkillisimpään ominaisuuteensa eli pään suureen takaraivoon tulee, josta heitä tyhmiksi tuomitaan, niin ovathan peräaivot muistokyvyn ja perinnöllisen viisauden säilytyspaikkana. Senvuoksi, jos takaraivo rupeaa ylenmäärin paisumaan, ei se tarvitse todistaa muuta kuin että tämä viisaus ei ole voinut löytää luonnollista laskua ympäristöänsä hedelmöittääkseen, koska ihminen on ihmeellisten olojen ja vaiheiden pakotuksesta asettunut korpeen elämään, erilleen muiden ihmisten kyliltä ja hänen lapsensa ja lapsenlapsensa, täysi-ikäisiksi kerittyänsä, eivät jää isäinsä asunnoille, vaan yhä syvempiin korpiin painuvat.

Oliko heissä siis joku erikoinen roturakkaus korpeen? Tai kammo ihmisyhteyteen?

Silloinpa olisikin voinut sanoa heitä tyhmiksi, sillä totisesti on se ihminen tyhmä, joka erakoksi eriytyy, kun hänen päänsä kaikki Väinämöisen viisaudet sisältäisi.

Mutta seuraavasta näkee, että veneh'ojalaisten koko elämäntaistelu onkin päinvastoin ollut pelkkää kovaa ja turhaa taistelua juuri korpeen ajautumista vastaan.

Paholaisen elkeet kuuluvat olleen perimmäisenä syynä siihen, että veneh'ojalaisten hurskas suku joutui kylästä hajallensa. Sillä ei alusta niin ollut, vaan tämä suku oli muinoin kauneudestaan, viisaudestaan ja taidostaan maan kuulu. Paholainen vihasi heitä sammumattomasti heidän hurskautensa ja lujan kyläyhteytensä vuoksi. Kaikkialla muualla aina joku tarttui hänen pauloihinsa, mutta kun hän nuottansa Veneh'ojan yli heitti, luvaten suuria rikkauksia sille, joka hänen palvelukseensa erkanisi, ja veti nuotan maalle, ei siinä koskaan yhtäkään Veneh'ojan miestä ollut.

Silloin pukeutui paholainen hienoksi neuvosherraksi, meni kuninkaan puheille ja sanoi: Teidän Majesteettinne, minä olin valtakunnassanne matkoilla tarkastellakseni onko kaikki niinkuin olla pitää, ja tultuani Veneh'ojan kylään huomasin, että sen miehet olivat suuria ja naiset ylen kauniita, mutta Teidän Majesteetistanne ei siellä kukaan tiennyt yhtään mitään.

Koska neuvosherra nämä sanonut oli, muuttui kuninkaan hahmo ja hän kysyi: Ketä he siis tottelevat ja ketä he kunnioittavat?

Paholainen sanoi: Yksi heillä on viisauden ja laulun kuningas, jota sanovat Veneh'ojan Heikiksi, sitä he kaikki kuuntelevat.

Ja valtakunnan herra sanoi: Käske kaikki, joilla viisauden lahjaa ja laulun ääntä on tänne minun kaupunkiini; täällä he laulelkoot ja minä olen heitä palkitseva itsekutakin ansionsa mukaan. Mutta että se Veneh'ojan Heikki on itsensä kuninkaaksi tehnyt, hakkautan minä häneltä pään.

Neuvosherra sanoi: Sata Heikkiä nousisi sijalle ja viimeinen villitys tulisi ensimäistä pahemmaksi.

Ja tämän kuultuansa kuningas tuli surulliseksi ja sanoi: Siksi sinä olet neuvosherra että sinä neuvon tietäisit, mutta et sinä mitään keksi.

Ja neuvosherra sanoi: anna minulle kolme valtaa, jotka ovat jakajan valta, sovittajan valta ja kieltäjän valta, ja minä sinulle sen kylän hajotan niin ettei veneh'ojalaisista koskaan enää kahta tai kolmea yhteen tule.

Ja nämä kolme valtaa kuninkaalta saatuansa paholainen pukeutui maamittariksi, ja meni Veneh'ojaan. Mutta Veneh'ojan nuoriso oli kylän keinulla. Koska he siis keinun pysäyttivät, sanoi maamittari: olen kuninkaalta lähetetty teille maita jakamaan, että jokaisella olisi omansa. Ja suuri riemu nousi nuorten joukossa, jotka eivät uskoneet pirua olevan. Mutta vanhat, jotka uskoivat pirun olevan, katsoivat karsaasti maamittariin ja sanoivat: emme tahdo jakaa, vaan elämme koko kylä yhtenä pesänä niinkuin tähän asti. Tämän kuultuansa nuoret huusivat: kuningas lupaa meille maat omiksemme! Ja suuri riita nousi vanhojen ja nuorten välille. Mutta kun riita oli ylimmillään, pukeutui paholainen tuomarin pukuun ja tuli Veneh'ojaan ja sanoi: minun kuninkaani on rauhaa rakastava mies eikä hän salli riideltävän, vaan on minun lähettänyt sovittajaksi teidän välillenne.—Ja avasi lakikirjan ja luki: Olkoon valta sen, joka jakaa tahtoo. Ja vahvisti maamittarin jaon antaen kiinnekirjat itsekullekin ja tuomiten jokaisen muuttamaan riitaisesta kylästä hajalleen, kunkin omille maillensa. Mutta ettei heille tulisi erakkoina ikävä opetti paholainen heille viinankeiton.

Näin hajosi Veneh'ojan kylä ja näin joutui Veneh'ojan Heikki rintaperillisineen takamaille, vaikka hän oli tähän asti kylän johtomiehenä ollut, vaikka oli viisaudestaan ja hurskaudestaan kuulu ja oli kaikkea ihmisyhteyttä rakastaen aina ollut emäkylän yhdistävänä siteenä.

Tämän isonjaon suoritettuansa paholainen muutti sihteeriksi kauppalaan. Sillä ei hän vielä uskonut sitoneensa Veneh'ojan Heikkiä.

Kului muutamia vuosikymmeniä ja Heikin maat olivatkin kuokittuina, kannot juurinensa pengottuina, ojat kaivettuina.

Jakamattomille takamaille oli Veneh'ojan Heikin ympärille uusi kylä syntynyt, pojat kasvaneet ja menneet naimisiin, tyttäret tuoneet kylään kotivävyjä. Ja Heikin peräaivot, jotka korpielämässä, luonnollisen laskun puutteessa, olivat ruvenneet arveluttavasti pään takaraivoa paisuttamaan, pysähtyivät vähitellen kasvussaan, kun hänen perinnöllinen viisautensa ja mahdoton muistinsa alkoi jälleen löytää hedelmöittävää vaikutusalaa ihmisyhteydessä.

Eleli siis yhteisessä kyläkunnassa taas Veneh'ojan Heikin rintasuku. Ja he tekivät keskenänsä perinnönjakoja vaan lain sakkoja välttääksensä. Mutta toista haaraa heistä sanottiin nyt Tyrvännäisiksi, joiden isä oli naapurikylästä ensimäisenä kotivävynä tähän uuteen Veneh'ojan kylään tullut. Ja kun Tyrväntäinen rupesi miniänsä perintöosaa erilleen vaatimaan, eivät he antaneet asian mennä lakiin, vaan sopivat hänen kanssaan niin että ositus- ja lohkokustannusten välttämiseksi vävy otti emätilan omiin nimiinsä, mutta Heikki poikinensa asettui lain edessä niinkuin hänen perinnölliseksi vuokramieheksensä.

Näin elettiin lähemmäs puoli vuosisataa, kunnes tapahtui kummallinen selkkaus. Vanhin Tyrväntäis-vainajan pojista, toivoen suuria rikkauksia, möi itsensä paholaisen palvelukseen. Sanottiin hänen tehneen haavan käteensä, vuodattaneen omaa vertaan korpin sulkaan ja kirjottaneen tällä nimensä paperille, jonka oli vienyt sen suuren Hiidenkiven alle, missä vanhan Veneh'ojan kylän jaettujen talojen rajat käyvät yhteen.

Paholainen ei ollut kuitenkaan näyttäytynyt, vaan oli antanut Tyrväntäiselle käskyjänsä viattomien ihmisten suulla.

Niinpä kerran kauppalan torilla Tyrväntäinen hevosta myydessään oli kuullut takaansa jonkun sanovan: »haasta se käräjille»; mutta kun hän taaksensa katsahti ei siellä ketään ollut ja hän sillä hetkellä ymmärsi noiden sanojen tulleen paholaisen suusta. Tyrväntäinen mietti päänsä puhki mitä olisi paholaisen käskyn johdosta tekeminen, ketä haastettava käräjille ja minkä syyn varjolla. Kolme päivää hän maleksi kauppalan katuja, vaikka markkinat olivat jo toisena päättyneet ja kadut tyhjenneet. Neljäntenä päivänä juoksi muutamasta portista kaksi ämmää hänen ohitsensa, joista toinen sanoi toiselle: »kolkuta sihteerin ovelle». Ja koska Tyrväntäinen taaksensa katsahti olivat he kulman taa menneet eikä ketään näkynyt. Piru voi olla yhtä lailla hameessakin, ajatteli hän ja kääntyi oikopäätä siitä portista pihalle; eikä sydän ehtinyt pampatuksellaan häntä herpaista ennenkuin hän oli jo koputtamassa sihteerin kyökinovelle. Sieltä neuvottiin valkosen salin läpitse kilisevän kynttiläkruunun alitse peräkamariin, missä istui keinuskellen pieni mies, pitkä piippu hampaissa, punanen nokka savuisissa parroissa, mutta muu pää kumotti kaljuna ja kelmeänä; sarven alkuja näkyi siellä täällä pääkallossa. Tyrväntäinen tiesi nyt visusti, että hänen edessään oli pirujen pääpappa itse.

Sihteeri alkoi kysellä ja tiuskia ja, kun ei päässyt muka millään puheilla Tyrväntäisen asiasta perille, oli vihdoin suutuksissaan ajavinaan ulos. Vasta ovessa kysyi nimeä. Tyrväntäinen antoi nyt neuvotun merkin, koskettaen toisella kädellä niskaansa ja toisella kantapäätänsä. Silloin sihteeri rykäsi, meni pöydän ääreen ja paiskasi auki suuren kirjan. Ja koska hän oli aikansa kirjan lehtiä käännellyt, nosti hän katseensa Tyrväntäiseen.—Ketä sinä aijot käräjille haastaa?—Olkoon vaikka sen vanhan Veneh'ojan Heikin, sanoi Tyrväntäinen peläten sihteerin muutoin hänen niskaansa lentävän.—Mutta sihteeri ei ollut Veneh'ojan Heikistä tietävinään ja kysyi viattomasti: Kuka on Veneh'ojan Heikki?—Naapuri.—Mikä talon nimi?—Tyrväntäinen selitti Veneh'ojan Heikin omistavan kahdeksan yhdeksännestä samaa Veneh'ojan emätaloa, josta Tyrväntäisellä oli yksi yhdeksännes. Taas katsoi sihteeri kirjaansa ja taas nosti silmänsä Tyrväntäiseen, sanoen: Sinulla näkyy kuitenkin olevan kiinnekirja koko taloon.—Taitaa se olla muorin kirstussa.—Millä paperilla Veneh'oja viljelee?—Liekö sillä papereita.—Nyt istui sihteeri pöytänsä ääreen ja kirjotti, ja koska hän siitä jälleen nousi, käski hän todistajiksi kaksi vierasta miestä ja Tyrväntäinen piirsi nimensä paperiin. Välikirja oli tehty sellainen, että Tyrväntäinen lupasi sihteerille puolet kaikesta siitä mitä käräjillä hänen hyväkseen mahdollisesti voitetaan. Näin Tyrväntäinen oli toisen kerran piirtänyt nimensä pirun papereihin.

Mutta ei kaksi kolmetta mene.

Veneh'ojan Heikki sai haasteen talvikäräjille ja tuomittiin muuttamaan maaltansa, koska ei ollut niiden omistaja eikä osannut viljelysoikeuttansa millään paperilla tukea. Asian oikeudessa päätyttyä kutsui sihteeri Tyrväntäisen sivukamariin ja sanoi:—Sinä olet voittanut.—Veti esiin valmiin velkakirjan ja sanoi: Kirjotas nyt tuohon. Ja niin kirjotti Tyrväntäinen kolmannen kerran nimensä pirun paperiin.

Veneh'ojan Heikki ei paljonkaan näistä tällaisista tuomioista ymmärtänyt, ajatteli, että ne on vaan niitä lain välttämättömiä temppuja, joilla tahtovat ehkä pakottaa häntä tilusten lohkomiskustannuksiin. Eikä liioin Tyrväntäinen uskaltanut kylässä mitään muutoksia esitellä tuomion johdosta, jonka merkitystä ei hänkään ymmärtänyt. Ja ajatteli jo peruuttaa koko liittonsa paholaisen kanssa.

Mutta jonkun kuukauden kuluttua siitä kuin tuomio oli saanut lainvoiman ilmestyi vallesmanni ajaen Tyrväntäisen taloon ja rupesi maksettavaksi joutuneen velkakirjan nojalla vaatimaan sihteerin palkkaa, joka teki monta sataa riikin talaria.

Silloin asiasta vasta tosi tuli. Tyrväntäinen ei päässyt paholaiselta puuhun eikä kantoon. Sihteerille rahoja hankkiakseen hän nyt kiristi veneh'ojalaisia joko maksamaan vuotuisia verorahoja, niinkuin olisivat hänen torppareitaan olleet, tai sitten jättämään maansa hänen myytäväkseen. Ja ne riitaisuudet, jotka ennen isojako oli synnyttänyt, olivat pelkkää pienten pilpatusta niiden temmellysten rinnalla, jotka nyt alkoivat tyrvännäisten ja veneh'ojalaisten välillä.

Vähältäpä oli mennä veneh'ojalaisten omassakin keskuudessa kaikki välit rikki, sillä toiset tahtoivat panna kovan kovaa vastaan, nostaa tappelun tyrvännäisiä vastaan ja lyödä kuoliaaksi, toiset taas panna alulle uudet käräjät ja sitten suostuttaa Tyrväntäisen maksamalla puolet sihteerin palkasta.

Ainoastaan vanha Veneh'ojan Heikki itse ei malttiansa menettänyt, vaan pysyi hurskaudessaan yhtä jäykkänä.—Ei tehdä kumpaakaan, puhui hän nuorille,—ei tapeta Tyrväntäistä eikä liioin hänelle veroa makseta. Nurkumatta ottakaamme vastaan Herran vitsaus.—Ja niin suuri oli Heikin vaikutusvoima, että hän tyynnytti enimmän osan laumaansa, käräjöimiset keskeytettiin ja siirryttiin uusiin korpiin. Ainoastaan harva perhekunta nöyrtyi Tyrväntäisen torppareiksi, ja jokunen tappelupukari vallesmannin rautoihin.

Ne maat, joille vanhaa Heikkiä seuranneet veneh'ojalaiset nyt karjoineen ja irtaimistoinensa muuttivat, olivat suureen sukutilaan kuuluvia autioiksi jääneitä torppia muiden hajallaan olevien asuttujen köyhäin ja ränsistyneiden torppain seassa. Kartanon herra päästi veneh'ojalaiset sinne valtoinansa myllertämään. Lupasi autiotorppien maita viljellä ja metsiä rakennuksiin ja kotitarpeiksi vapaasti käyttää, eikä verojakaan sanonut toistaiseksi vaativansa. Kymmeneen vuoteen ei käynyt katsomassakaan. Ja jo alkoi vanha Veneh'oja jälleen tuntea iloa sydämmessään. Taas oli Veneh'ojan miesten sitkeä tarmo ja heidän naistensa voimakas hedelmällisyys tehnyt tehtävänsä. Kyläinen yhteisyys alkoi jälleen syntyä. Vieraatkin torpat elpyivät tästä eloisasta naapuruudesta, yhtyen samaan kyläkuntaan. Hajoavat seinät pönkitettiin, uudet hirret alkoivat paistaa lahojen paikalta, ja missä vallan uudet pirtit laitettiin, siellä ne laitettiin pitkät ja iloiset, että koolle mahtui muutakin kuin vaan oman talon väkeä.

Yhdentenätoista vuotena eksyi kartanon herra metsästysretkeltänsä veneh'ojalaisten uuteen kylään eikä voinut uskoa silmiänsä. Hänen mielensä ilahtui niinkuin sen, joka äkkiä huomaa olevansa rikkaampi kuin luulikaan. Sillä missä hän muisti ennen olleen vaivaisia töllejä ja hajanaisia peltotilkkuja korpirämeikköjen erottamina, siellä nyt pitkät yhtenäiset sarat työnsivät tieltään metsänrintaa ja iloiset kyläkujat luikertelivat taloista taloihin. Kaikki oli kuin jättiläiskäden luomaa. Missä nurmi oli käännettynä, siellä oli aura viiltänyt nurin kyynärän paksulta pohjasoraa ja juuria. Missä suota oli perattuna, siellä ojat olivat sylen syvyisiksi luotu, siellä yksi ainoa kuokan irrottama kokkare olisi kokonaisen talvikuorman täyttänyt, siellä kannot ja juuret kohosivat talon korkuisiin läjiin. Ja ihmeellinen, muusta maailmasta tietämätön, sisäänpäin kääntynyt vapaa suunnitelma tuntui kaikkialla, ikäänkuin kaikki olisi ollut yhden ainoan, järkevän miehen luomaa.

Kartanon herra oli tullut ratsain. Mutta hänen vieressänsä ratsasti voudiksi pukeutunut paholainen.

—Merkillistä! Merkillistä! sanoi kartanon herra ihastellen peltoja ja ymmärtämättä mikä se tämän ihastuksen ohella pyrki hänen mieltänsä samalla niin painostamaan.

Tämä metsäkulma täällä kuunteli ikäänkuin jotakin omaa keskustansa, viisasta, vapaata, sille rakasta, ja kopeassa itsenäisyydessään ei näyttänyt tietävän mistään suuremmasta maailmasta. Se ärsytti ja kuitenkin tahtoi mieli siihen kaihoten rakastua.

Kaksi nuorta, ylen muodokasta naista, toisella raskaasti heilahteleva punainen alushame, tuli pellon piennarta. Kiipesivät kuja-aidan yli, katsahtivat ohimennen ratsastajiin, sitten kiipesivät toispuolisen aidan yli ja painuivat kylään päin, omiaan keskenänsä jutellen. Tuonnempana tuli mies kirves olalla kujaa myöten. Hän talutti nuorta hevosta ja lauloi raikuvasti. Hetkeksi sentään hillitsi laulunsa, nyykäytti päätään tervehdykseksi, mutta ohi päästyään kajahutti kahta äänekkäämmin. Eivät tunteneet kartanon herraksi tai jos tunsivat eivät välittäneet sen enempää.

Kartanon herra sanoi voudillensa:

—Sellaiset miehet ja sellaiset tytöt voisivat minua kartanossakin palvella, mutta minä en ole nähnyt yhtäkään heistä kartanossa. Minä kaipaan lähempää yhteyttä alustalaisteni kanssa, minä olen kansaa rakastava mies. Johda asiat siis niin, että tämä kunnon väki muuttaa lähemmäksi kartanoa ja tarjoo nuorisonsa minun palvelukseeni. Tämä metsäkulma kelpaa huonommallekin väelle.

Tähän vouti vastasi:

—Teidän armonne, jos me veneh'ojalaisille parempaa maata antaisimme vaikka kohta kartanon tarhan takaa, niin ei heistä yksikään kartanon rengiksi rupeisi. Sitä vastoin jos me heidät lähettäisimme tästä heidän kylästänsä korpeen, niin voisi heidän nuorisonsa siellä ikävystyä ja ehkä joku pitäisi parempana muuttaa kartanoon.

Kartanon herra sanoi:

—Neuvosi on niin viisas, että onpa aivankuin olisin sen itse keksinyt. Me verotamme tämän kylän maat niin lujasti, etteivät he näitä voi viljellä, vaan ennen muuttavat korpeen. Nuorisolle lupaan kartanossa lämpimät huoneet ja hyvät palkat. Lähetä siis korpeen.

—Ymmärrän, teidän armonne; lähetän korpeen hajallensa, annan kullekin eri töllin ja eri maat, hajalle toisistaan. Ja iloliemen keitto olkoon heiltä kielletty.

Kun he tulivat kylään ja päätös tuli kylän tietoon, niin eivät miehet enää laulelleet eivätkä naiset omiansa joutaneet haastelemaan. Vaan lapsetkin nostivat äläkän. Eikä koskaan tuuli paiskonut ovia niin tuimasti kuin nyt akat paiskoivat hakiessaan huivejansa. Miehet jättivät työnsä kesken. Pikemmin kuin tulipalon sattuessa koko kylä juoksi kokoon.

Kartanon herra ilmotti nyt tahtonsa. Mutta ihmeellistä! Vaikka hän oli luetellut mielestään kaikkein ankarimmat verovaatimukset, suostuivat veneh'ojalaiset niihin kuin yhdestä suusta.

Mikä ihmeellinen vastenmielisyys uutismaihin! ajatteli herra ja hän piti vanhoille puheen kieltäen korpimaita vihaamasta. Sanoi usein itsekin ratsastavansa ihan huvikseen synkkään korpeen. Ihmisen pitää, sanoi, rakastaa jylhääkin luontoa.

Suu auki veneh'ojalaiset kuuntelivat kartanonherran puhetta. Eikö hän ymmärtänyt tätä asiaa vai oliko niin paha, ettei välittänyt heidän kyläisestä yhteydestään, vaan ainoastaan heidän raa'asta ruumiinvoimastaan, jota tahtoi käyttää korpiensa raivaamiseen?

Puheensa pidettyään kartanonherra nousi jälleen ratsun selkään. Mutta kun hän vielä kerran katsahti kokoontuneen kylän väkijoukkoon, kävi hänen sääliksi vanhojen veneh'ojalaisten huolestuneet kasvot, nuorten poispäin käännetyt päät ja lasten liikkumaton ällistys. Ja hän päätti antaa armon käydä laista, ja jatkaen puhettansa ratsun selästä sanoi:

—Katsoen kuitenkin Veneh'ojan Heikin korkeaan ikään saatte olla muuttamatta niin kauan kuin hän elää.

Sillä hän luuli Heikin huomenna kuolevan.

Ja tyytyväisenä osottamaansa hyvyyteen hän, lihava lyllerö, pompahteli poispäin juoksevan ratsunsa selässä, ajatellen mielessään kuinka hänen takanaan kylän miehet ja naiset nyt toruivat toisiaan etteivät olleet kohta tunteneet ja lakinnostoilla tervehtineet mahtavata ja samalla niin hyvää herraansa.

Mutta vanhan Heikin edessä ei nyt ollut muuta tehtävää kuin olla kuolematta.

Ja niinkuin hän kaikki elämänsä asiat oli viisaasti ja sitkeästi päähän asti vienyt, niin hän tämänkin tehtävänsä suoritti, eläen sadan ja kahdeksan ajastajan ikäiseksi.

Seitsemän poikaansa ja kolme pojanpoikaansa ehti jo sillä välin ikämiehinä hautaan mennä, mutta ukko itse elämistään eli, ja kylä kasvamistaan kasvoi.

Jo kuoli kartanonherrakin ja hänen riitainen poikansa otti sukutilan haltuunsa. Koviin rettelöihin tosin joutuivat veneh'ojalaiset tämän uuden isännän kanssa, sillä hän tahtoi häätää heidät kaikki, koska aikoi tehdä heidän kylästänsä itsenäisen ulkokartanon. Mutta kun veneh'ojalaisten nuorempi sukupolvi teki kiivasta vastusta, todistaen vanhan herran ilmeiset lupaukset, jäi häätö nuorenkin herran puolelta aina tuonnemmaksi siinä toivossa, että se vanha Veneh'oja viimeinkin kuolee ja silloin heidän kaikki oikeutensa lakkaavat.

Mutta vanha Veneh'oja ei kuollut.

Ei päässyt edes kangistumaan, sillä vihreillä koivuvihtasilla häntä miniät vuoden umpeensa saunoittivat, ja hän eli elämistään.

Ei ollut hänellä lopulta kuin yksi ainoa etuhammas, sekin pahoin liikkuvainen, mutta nuorikot syöttivät ohrarieskalla niin pehmeällä, että se hampaan koskematta siihen kielelle suli; ja kun sekin hammas meni, laittoivat makosia maitovellejä, joita aivan hampaatonkin alas suljutti, ja hän elämistään eli.

Meni häneltä jo näkökin ja silmäin kohdalla vaan tihrurakoset enää hymyilivät, mutta tyttöset häntä kädestä taluttivat ja hänelle elämäniloa pilpattivat.

Ja kun ei tahtonut enää päästä käymään, ja tuli elonkorjuu, niin vuoleskelivat poikaset tukisauvan, ja katso, hän nojasi sauvaan ja tutisten käveli elopellolle, ja vaikkei nähnyt mitään, kuuli sirpin kalskeen ja elämistään eli.

Rakastui lopulta ehkä vähän liiemmäksi saunaan, liekö sieltä lämmintä hakenut vai muuten lepoa elämän iloiselta humulta.

Jäi kerran yksiksensä lauteille, sanoi nukahtavansa siihen lämpimään. Kun ei kuulunut kotvaan ja yö jo oli, mentiin lyhty kädessä katsomaan, niin olikin ainaiseksi silmänsä ummistanut. Ja vainajan kasvot tuntuivat huolestuneina pyytävän anteeksi: »Enhän minä, mutta kun nukutti niin kovasti. Kaivakaahan kuoppa ja siirtäkää minut hiljaisuudessa sinne maata, etteivät soita kelloja ja herätä kartanonherraa.»

Mutta sitä käskyä eivät veneh'ojalaiset täyttäneet, vaan soitattivat kirkonkelloja ja rämisyttivät yli koko seudun vanhan vaarinsa kuolinsanoman, ja kartanonherra heräsi.

Rettelöt alkoivat kohta, sillä kovasti oli kartanonherra iskenyt silmänsä Veneh'ojan kylään, joka oli sekä asemansa että maittensa suuren tuottavuuden vuoksi sangen sopiva muodostamaan itsenäisen ulkokartanon. Herra ei siis suostunut mihinkään uusiin veroihin, joita veneh'ojalaiset olisivat hänelle luvanneet, vaan olisi ottanut heitä muonamiehiksi, tarjosi heille renki- ja piikapaikkoja uudessa kartanossa, tai kyllä myös samoja korpimaita, joita vanhakin herra.

Ja veneh'ojalaisten kesken nousi riita siitä, mitä vanha Heikki vainaja olisi tässä tilassa tehnyt. Toiset väittivät, ettei nyt ollut asema sama kuin Tyrväntäisen riidassa ja ettei nyt Heikki olisi lähtenyt kylästä ennenkuin olisi viimeisen paitansa kuittiin käräjöinyt. Johon nuoremmat sanoivat vielä, että häätäjille olisi käräjäin asemesta annettava kirkasta rintaan ja kartanonherran henkeä uhattava. Toiset taas arvelivat välttämättömäksi taipua kartanonherran tahtoon ja ruveta vanhempien hänen muonamiehikseen ja nuorempien hänen rengeikseen ja piioikseen.

Ja niin tapahtui, että niiden välillä, jotka olisivat muonamiehiksi suostuneet, ja niiden, jotka olisivat käräjiin tai tappeluun turvautuneet, syntyi hajaannus, ennenkuin kylä oli hajonnutkaan ja katkerampi kuin aikoinansa Tyrväntäisen synnyttämä.

Silloin vanhin Heikki vainajan vielä elossaolevista pojista, hänkin jo harmaa hapsinen ja Heikki nimeltänsä, nousi ja läksi poikineen, karjoineen ja irtaimistoinensa korpeen. Ja katso, suurin osa veneh'ojalaisia, toinen toisensa jälkeen, seurasi häntä. Ainoastaan jokunen taaskin nöyrtyi kartanon muonarengiksi, ja yksi ainoa teki väkivaltaa, lyöden kirveenpäällä kartanonvoudin otsaluun sisälle. Hän olisi siitä teostaan joutunut Siperiaan, mutta pelastui pakenemalla.

2.

Tämä ainoa väkivallantekijä oli myös Heikki vainajan pojan poika, mutta ei sen pojan, joka korpeen ensimäisenä läksi. Kuitenkin oli tämänkin nimi Heikki. Hän oli hakenut itselleen vaimon vanhasta Tyrvännäisten kylästä—sillä vaikka suvut olivatkin ikiriidassa, tapahtui aina vaan vieläkin, että tyrvännäisten tyttöjä haettiin Veneh'ojaan emänniksi. Tämä vaimo oli synnyttänyt hänelle tyttären, mutta itse kuollut synnytykseensä, jota Heikki suuresti suri.

Väkivallantyön tehtyänsä hän otti evässäkin selkäänsä ja kirveen olalleen ja samosi metsään niin kauas ettei miltään suunnalta hallin haukunta enää kuulunut eikä savupatsasta näkynyt. Ja hänen tuli nälkä ja hän istui mättäälle syömään eväitänsä, mutta syötyänsä heittäysi selällensä lepäämään ja sininen taivas paistoi petäjän latvain välistä hänen silmiinsä. Ja koska hän voudin vajonneen otsan muisti, tuli hänen mieleensä katumus ja hän ajatteli mennä jälleen ihmisten ilmoille ja antaa itsensä rautoihin panna. Mutta taas hän ajatteli: ihminen taitaa myös toisella tavalla rikoksensa sovittaa. Ja se paikka, kussa hän näitä ajatteli, oli kauniilla kunnaalla, jossa käki kukahteli yhtä rakkaasti kuin Veneh'ojan pihkaisessa hongikossa, mutta maa oli perältään vielä mullakkaampaa kuin Veneh'ojan parhaissa pelloissa. Ja hän nousi ja sanoi: tähän rakennan minä majani ja vastaisen elämäni jumalan pelkoon perustan. Ja iski kohta kirveensä petäjän juureen. Mutta koska hän päivän työstä leväten tähtiä lueskeli, kulkivat hänen aatoksensa toivon kultaisilla kunnahilla. Kun maja valmistuu, hakee hän tähän emännäksi toisen Tyrväntäisen tyttäristä ja suuri heimo on heistä alkunsa saava; sillä joka jumalanpelvolle rakentaa, hänen siemenensä pitää sukukunnasta sukukuntaan siunatuksi tuleman. Ja taas on kirjoitettu: autuaat ovat siviät, sillä he saavat maan periä. Ja kun hänen kylänsä kasvaa niin suureksi, että sen maine tulee veneh'ojalaistenkin korviin, silloin hän aukaisee suunsa ja sanoo heille: »Muistatteko sen eksyneen veljen, joka muinen erehtyi väkivallan töihin? Herra vei hänet korpeen ja siellä hän katui tekoansa, ja joka teiltä hyljätty oli, sen on nyt Herra kulmakiveksi rakennukseensa asettanut!» Ja sen sanottuaan hän antaisi veneh'ojalaisten yhtyä hänen kyläänsä, unohduksen hymy huulilla ja sovituksen kirkas kyynel silmässä ilmottaen heille: »Tulkaat minun ilooni!»

Tällaisia hurskaita ajatuksia ei hänellä ennen ihmisten ilmoilla ollutkaan. Mutta ah mitä voikaan katumus ja parannus korven yksinäisyydessä aikaansaada, ihmetteli hän, ja haltioissaan jo viritteli virsiäkin, paljastaen päänsä, ja polvensa sammaleiselle mättäälle notkistaen.

Mutta kun hän seuraavana päivänä iski kirveensä petäjän juureen kuului kaatuvien puiden ryske metsävahtien korviin ja he tulivat kysymään: mikä mies sinä olet? ja sanoivat: ei tähän saa rakentaa, tämä on kruunun maata.

Sillä niinä vuosina kun veneh'ojalaiset kartanon maita viljelivät, oli maamittari jakanut muutkin kylät ja tuomari hänen jakonsa vahvistanut. Ja oli jakanut metsää taloille niin paljon kuin kukin tahtoi ottaa, mutta liikamaan pannut kruunun nimiin. Kun Heikki sentähden vaelsi kauemmas, ei hän mistään enää sellaista maata löytänyt jota olisi voinut viljelykseen ottaa tulematta kruunun tai talollisten torppariksi. Mutta torppareilta oli esivalta viinanpolton kieltänyt, niin ettei rikastua voineet muut kuin talolliset, jotka viinaa rengeilleen ja alustalaisilleen kauppasivat. Kuinka olisi siis Heikki torpparina sen suuren kyläaatteensa toteuttanut? Ei ollut hän turhaan perinyt suurta pään takaraivoa, vaan muisti hyvin veneh'ojalaisten pitkän historian. Juuri kun hänen vastainen heimonsa olisi suurimmillaan ja kylänsä kukoistuksissaan, tulisi maanomistaja sanomaan: muuta korpeen tai rupee rengikseni.—Ja hän vaelsi aina vaan edemmäs ja edemmäs, syvemmäs ja syvemmäs metsään. Sillä jossain, jossainhan piti sentään olla maata, joka ei ollut kenenkään. Eihän ilman sitä jumalaakaan voinut olla olemassa.

Eväät alkoivat ehtyä ja ruumista rupesi kangistamaan. Ei mistään hän pystynyt löytämään niin pitkiä metsiä, joita ei maamittari ja tuomari jo olisi ehtinyt kruunulle ja talollisille jakaa. Miksei Jumala katumuksen ja parannuksen tehneelle näyttänyt missä sellaista maata oli? Jos olisi näyttänyt, niin hän olisi vanhan Israelin tavoin kymmenykset kaikista mintuistansa ja vaikkapa puoletkin tuloistaan koko elinaikanansa ja lastensa ja lastensa lasten aikana kaikkien ihmisten nähden Jumalalle uhrauttanut.

Mies alkoi hakuihinsa väsyä.

Ja niin tapahtui, että hänen eteensä nousi mahdottoman suuri vuori, jonka yli ei hän enää jaksanut kavuta, vaan yöpyi korpeen tähtien alle, päänsä kallistaen karhunsammaleiselle turpeelle.

Ja näki ihmeellisen näyn.

Kirves, jolla hän oli kartanonvoudin otsan puhki lyönyt ja jonka hän nukkumaan pannessaan oli viereensä asettanut, alkoi kasvaa suuremmaksi. »Vai sinä minulla pikkuherroja kolistelet, puhui kirves,—nytpä et jaksa nostaakaan!»—Katsotaan, sanoi Heikki, nousi pystyyn ja alkoi myös kasvaa, pysyäkseen rinnalla. Kirves kasvoi niin suureksi, että kun sen terä kumotti laakson pohjalla, niin varsi vuoren ylimpään huippuun nojasi. Mutta Heikin pää yletti jo yli vuoren, ja korkeuden vinhat tuulet hulmuttivat hänen tukkaansa. Kirves huusi: »Etpä jaksa heilutella!»—Katsotaan, sanoi Heikki, ja vuoren huippu oli jo hänen jalkainsa astinlautana. »Et uskalla lyödä, mihin lyötävä on!» kiljui kirveen säkenöivä terä.—Katsotaan, sanoi Heikki, ja hänen silmänsä tulta iskivät ja Veneh'ojan satavuotiset kärsimykset nostivat hänessä huimaavan vihan voiman, ja hän tarttui kirveeseen ja heilahutti kerran päänsä ympäri. Ei ollut vielä vauhti hyvä. Heilautti toisen kerran. Ei ollut vauhti vielä hyvä. Heilautti kolmannen kerran, ja kirveen terä upposi päinensä taivaankannen sydämmeen. Kilisten ja kalisten tippuivat tähdet maahan. Ja taivas meni kahtia. Paljastui Jumala itse valtaistuimellaan. Ja kun Heikki näki, ettei kirves ollutkaan satuttanut pääsyylliseen, heitti hän sen kädestään, tarttui jumalata partaan, kiertäen kämmenensä ympäri niinkuin ohjakset, tempasi itse ylisen luojan valtaistuimelta ja alkoi retuuttaa alas maahan, suu vaahtoisessa vimmassa huutaen:

»Ellei saa häätäjätä tappaa, niin näytä missä täällä on maata muualla!»

Uni oli kestänyt koko yön, sillä hänen herätessään peipponen jo piiperteli viserrystään ja tähdet olivat sammuneet aamuruskon tieltä.

Ja kun hän näki pienen, vaivaisen kirveen vieressänsä, tuli häneen tuskainen ihmismitättömyyden tunto, ja hän selvään ymmärsi, ettei yliluonnollisitta voimitta voi taivasta halkoa eikä veneh'ojalaisille maita vapaiksi ostaa.

Kaksi oli hänen tietääkseen yliluonnollista voimaa: toinen jumalan, toinen perkeleen. Ja kun hän nyt oli Jumalan kanssa mielestään riitaantunut, nousi hän nopeasti makuultaan ja samosi Tyrvännäisten kylään ottamaan selkoa siitä miten on menetteleminen, kun itsensä pirulle myydä tahtoo.

Ja niin tapahtui, että hurskaan ja varmasti autuaitten mailla lepäävän Veneh'ojan pojanpoika, leveäkämmeneisin ja voimakkain, lujin ja pelottomin heistä kaikista avasi kätensä hurmeen vuotaa ja töhri verisen puumerkin paholaisen paperiin lupautuen hänen orjaksensa siellä, jos se vaan tekee hänet rikkaaksi täällä. Olisiko kukaan toinen hänen sijassansa tämän teon tehtyänsä saanut yön rauhaa, tarvitsematta kauhistuksen tuskissa itseänsä väännellä, on epätietoista. Mutta Heikin rinta hengitti rauhallisesti kuin myrskyn jälkeen tyyntyneen meren maininki, tai niinkuin sen rinta, joka kauan eksyksissä harhailtuaan vihdoin näkee valontuikkeen ja ennen lähtöänsä viimeiselle toivon taipaleelle autuas hymy huulilla nukahtaa lepoon.

Kohta seuraavana päivänä valmistui hän tappamaan postia, jonka oli määrä viedä kruunun maarahoja. Mutta koska postin aisakello jo maantieltä kuului ja Heikki näreikössä odotteli, näki hän että tapettava olisi ollut kyytipoikakin, joka oli hänelle tutun Tyrväntäisen poikia. Ja kirves vaipui hänen kädestänsä ja posti ajoi ohitse. Ja samassa kuuli hän paholaisen sanovan:

»Mene siihen kaikista isoimpaan herraskylään, sinä kollo!»

Ja hänen sydämmensä säpsähti riemusta. Mene siihen kaikista isoimpaan herraskylään, sanoi! Ei sanonutkaan: tapa posti!

Tietämättä vielä mikä ja missä se kaikista isoin kylä oli, mutta tuntien varmasti, että käsky oli pettämättömän oikeaan osattu, Heikki valmistautui nopeasti matkaan. Hän poikkesi ensin hätimmiten veneh'ojalaisten uusille korpeen rakennetuille vuokra-asumuksille, möi siellä vähäisen perintöosuutensa karjaan ja irtaimistoon, ompeli sitten säkin sarkaisesta vaatteesta, pani siihen pienen tyttärensä, nosti selkäänsä ja läksi maailmalle.

Hurskaat veneh'ojalaiset tulivat ihmetellen köyhistä tölleistänsä kummaa matkamiestä näkemään, kun se, sarkasäkki selässä ja pienen lapsen pää säkinsuussa, reippain askelin oikasi veräjältä suoraan metsätielle.

—Ostatko meille kylän omaksemme, jos rikastut? huusi muuan akka hänen jälkeensä.

Heikki pysähtyi, kääntyi taaksensa ja näki ihmeekseen, että koko jumalinen Veneh'oja pirun palvelijalta vastausta janoo.

—Katsotaan! hän huusi ja hänen rintaansa paisutti jälleen väkevän uhman lieska niinkuin koska hän vuorella päänsä ylitse kirvestä heilutteli ja sen taivaankanteen sinkautti.

Sitten ei enää kertaakaan taaksensa katsahtanut. Ja niin veneh'ojalaisten näkyvistä iäksi häipyi heidän tähtensä helvetin hirmukitaan viskautunut ihmislapsi.

Heikki pani matkansa määräksi saman kauppalan, jossa se vanha Tyrväntäinenkin kuului ennen muinoin paholaisen sanoja tietää saaneen. Se oli suuren kosken partaalla ja sitä kauppalaa sanottiin isoksi kyläksi; mutta isoonpa kylään oli paholainen Heikin käskenytkin.

Ensi kerran eläessään hän tuli tähän liikepaikkaan, ja kohta näki, ettei se ollut mikään oikea kylä, sellainen kuin vanhat veneh'ojalaisten kylät olivat olleet, vaan tavallinen vaivaiskylä. Rikkaat olivat lyöttäytyneet yhteen asumaan ja palveluttivat itseänsä niillä nöyrtyneillä ihmisillä, jotka eivät korpeen menneet eivätkä myös voutien kalloja murtaneet. Sellaisia kyliä Heikki sanoi mielessään renkikyliksi, ja oli hän niitä paljon ennenkin maanhaku-vaelluksillansa tavannut, tämä oli ennen nähtyjä vaan suurempi.

Ja hän nyt ajatteli olevansa paholaiselta lähetetty sytyttämään tämä kauppala tuleen ja ryöstämään sen rikkaudet.

Mutta koska hän jo turulla seisoi sytytysaineista kauppaa tehden, niin katso, lapset tulivat hänen selkänsä taa puhelemaan sen kanssa, joka sarkasäkissä istui, ja ojensivat sille rinkeliä. Ja hän kääntyi taaksensa, katsoi lapsia ja ajatteli: palaisivatko nämäkin? Ja meni pois ja istui murheissansa rannan kivelle. Mutta siinä paikassa oli laituri ja haaksi täynnänsä viinaa ja viljaa, ja miehet irrottelivat köysiä rantalepistä haahden lähteä.

Suuri oli sillä hetkellä työ hänen aivoissansa ja hyvä oli myös että oli aivoilla tilaa liikkua, sillä ties kuinka muutoin olisi käynyt.

Mitään pirun sanoja ei hän ihmisten suun kautta kuullut, mutta sittenkuin oli turulta lähtenyt, oli pirun peli hänen aivoissansakin pysähtynyt. Jumalako vai perkele se oli pannut hänet ottamaan tämän kakaran selkään ja nyt sille vielä loisten kakarain kautta rinkeliä syöttänyt? Polttamaan käskee saatana, sillä kuinka tässä kaupungissa muutoin rikkaaksi pääsee? Ei hänellä ollut maata, josta olisi veroa ottanut ja rengeillä itsellensä rikkautta teettänyt. Kaiketi olisi itsen pitänyt ruveta rikkaiden rengiksi. Mutta mitä rahoja siitä lähtee! Ei koko Veneh'ojalle kylänmaita pienillä rikkauksilla osteta. Rannan veteen on tämä tyttö säkkineen upotettava, koska hän viattomat silmänsä uneen ummistaa, ja sitten kaupunki poltettava. Mutta voi ettei saatana, joka hänelle tehtävän antoi, siihen myös voimaa antanut!

Ja hänen pääkoppansa oli haljeta aivojen puristuksesta.

Aikansa siinä tuskailtuaan hän löi kätensä otsaan sanoen: Tyhmä olet sinä Heikki, sillä jos paholainen on tämän kaupungin rakentanut, ja hän on totisesti sinun mestarisi, niin meneekö kukaan mestarinsa rakennusta tulee sytyttämään? Ja kenen töitä sinä teet, jos sinä perkeleeltä hänen kaupunkinsa hävität? Perkeleenkö vai jumalan? Jumalan töitä sinä silloin teet. Anna siis kaupungin kunniansa palmuissa kukoistaa. Niin käskee saatana.—Ja tyhmä sinä olet vielä sittenkin, sillä

—Onkos tämä se kaikista isoin kylä? kysyi hän haaksimiehiltä.

—On niitä isompiakin, sanoivat he, ja isompi sekin on, johon me nämä viinat ja nämä viljat viemme.

Näes nyt, ajatteli Heikki,—ja sinä olisit tänne pysähtynyt paholaiselta hänen omaa tervapyttyänsä polttamaan! Ja eikö hän sanonut sinulle: mene siihen kaikista isoimpaan kylään, sinä kollo!

Hän hyppäsi säkki selässä haahteen, kun se jo liikkeellä oli, ja rupesi miesten kanssa välipuhetta tekemään, että he hänet mukaansa ottaisivat. Ja koska ankkuriköysi oli selvitetty ja haahteen saatu, panivat he hänet kokeeksi ensin pienempää venettä soutamaan. Mutta sillaikaa kuin Heikki kilvoitteli, kokoontuivat he ihmetellen sarkasäkin ympärille pientä tyttöä katsomaan ja kyykkysillänsä istuen kukin paraansa mukaan koettivat puhutella lasta. Mutta se katseli ympärilleen ja naposteli rinkeliä eikä sanonut mitään. Ja miehet mielistyivät, että heidän haahteensa sellainen asukas tullut oli. Kun Heikki oli soutanut, ja vaikka hän väkeväkin oli, puuttui kilpakokeesta viisi aironmittaa. Mutta tytön tähden he hänet mukaansa ottivat. Silloin Heikki ajatteli:

»Turhaan sinä häntä veteen upottaa tahdoit, sillä totisesti on tämä tyttö pääosakas saatanan suuriin tarkotuksiin.»

Ja niin läksi haaksi veden selville selille ja maat taivaanrantaan loittonivat. Ja koska tuulet kävivät ja aallot loiskuivat haahden laitoja vasten, laittoivat miehet vesiruovoista ja kaislankorsista tytölle vuoteen, jonka he purjeen alle vipuun ripustivat ja visusti tuulilta suojasivat. Ja tyttö nukkui kohta siihen. Ja he istuivat vuoronsa mukaan kaislavasua heiluttamaan.

Mutta kun he saaren suojaan saapuneet olivat ja päivän töistä nuotion ääressä lepäsivät, alkoivat he Heikiltä kysellä hänen kotiperäänsä, ja hän kertoi heille entisen elämänsä vaiheet ja kautta rantain mainitsi myös nykyisistä rikastumisen aikeistansa sekä pirun palvelukseen rupeamisesta. Mutta he sanoivat: ei sellaisia yksin tehdä, vaan täytyy olla sakki, niinkuin Riikilläkin on. Ja he kertoivat hänelle moninaisia maankuulusta Riikistä ja sen pelottavasta joukosta, jotka parihevosilla ajelevat maita mantereita, viinanpoltosta rikastuneita talollisia ryöstäen. Kun Riikki joukkoinensa taloon tulee, sanoivat, hän käskee aitat avata ja hopeat esille kantaa, ja jos isäntä on aarteensa piilottanut eikä kätköpaikkaa ilmaise, sidottaa Riikki hänen kätensä yhteen, ja pitelee palavaa pärettä kämmenien alla, kunnes tunnustavat. Eivät he ketään tapa. Rikkailta ottavat, köyhille antavat.

Mutta ei Heikki sillä kertaa sen enempää Riikin joukosta kysellyt, vaan pani heidän eteensä pulmallisen kysymyksen: mistä herrat rahoja ottavat, vaikkei kaikilla maitakaan ole, että viinanpoltolla rikastuisivat, eivätkä myös talollisia ryöstä?

Silloin alensivat haaksimiehet äänensä, ja Heikki sai kuulla kumman salaisuuden.

Olipa yksi heistä etelän puolelta, ja oli sielläpäin ollut kartanon renkinä. Niin sen herran luo sanoi joka vuosi juhanin aikaan pirun ajaneen suurella huminalla ja mustilla parihevosilla, joiden suusta tuli soitti niinkuin lohikäärmeen suusta. Ei ketään syrjäisiä silloin päästetty kartanon huoneihin. Ja koska piru jälleen lähti, niin kun riihen kohdalle ennätti, rusahtivat hevoset mustana lepakkona kujaan ja kaikki hävisi näkyvistä. Mutta toisena vuotena se tuli taas ja taas lähti samalla tavalla. Ja viljalti oli aina pirun käytyä ollut kartanossa rahaa, niin ettei sitä keltään puuttunut.

Ja näin he kertoivat kukin kotipitäjästään paljon juttuja niistä, jotka olivat itsensä pirulle myöneet. Niillä sanoivat kaikilla olevan suuren liiton keskenänsä aina vieraista valtakunnista asti. Ja kerran vuodessa sanoivat niillä olevan kokouksen Linnanmäellä. Siellä oli silloin suuret tanssit, ja jotka eivät olleet liiton käskyjä pitäneet, ne piru parkitsi niin että tulivat sieltä paidat verisinä. Toiset sanoivat, ettei piru parkinnut, vaan toverit parkitsivat.

Nämät kaikki pani Heikki visusti mieleensä.

Ja matka kesti kolme viikkoa myötätuulessa ja tyvenessä. Ja taas kun vastatuuli puhalsi, saattoivat he lautan suojaan, hakivat kyläin huitukoita ja viettivät hurjia ilonpäiviä.

Ja suuresti Heikki mielistyi heihin, sillä nämä täällä, jospa olivatkin kauppiaan palkkarenkiä, olivat kuitenkin osanneet varastaa vapauden mukaansa vesille. Eivätpä he vaivaisrenkien tavalla palkkojansa säästelleet, että vasta isänniltä torpan kerjättyänsä olisivat naimisiin menneet, vaan naivat milloin luonto nousi ja muutoin tuulilta soveltui, mutta palkallansa tuottivat tisleerattua osto-iloa, joka heidän haahtensa teki laveaksi kisakentäksi, huimaavaksi kirkkotantereeksi muutti, ja vedet ja maat yhteen ainoaan maailmaa syleilevään riemunremakkaan yhdisti, ikäänkuin eivät he koskaan olisikaan kotikyliänsä jättäneet ja rengeiksi ruvenneet.

Ja Heikki ajatteli: ostankin niillä pirun rahoilla huikean lautan ja tuon koko Veneh'ojan pontulle ja niin lähdetään laulaen ja riemuiten kunne vapaa virta viepi.

Tapahtui myös niin, että he pitkien vastatuulten sattuessa menivät maihin jättäen haahden Heikin vahdittavaksi. Ja viikonpäivät juopoteltuansa ja mellastettuaan, rikottuansa kyläin veneitä ja tuuliajolle hajotettuansa airoja, tanssittuaan ja tapeltuaan raukeina palasivat yksitellen takasin, vaatteet revittyinä, sinelmät silmäin alla, kallot vanteissa. Ja myötätuulen jälleen lehahdellessa taas alkoivat hiljaiset työpäivät haahdella. Eikä heillä enää levähtäessäkään muita mielihaluja ollut kuin puhella viattomia lapsen kanssa, laittaa sille salkkionkia, syöttää sitä, pestä sen vaatteita, harjata sen päätä, lepoon tuudittaa, niinkuin muistivat muinoin äitinsä tehneen heille itselleen tai heidän pilpattaville sisarilleen.

Ja kun lapsi jo nukkui ja yön kuudan kimalteli haahden edessä lipovan veden virissä, lauloi valvova haahtelainen kaihoisasti ikäänkuin olisi ikimennyttä muiston untuville vielä elvytellä tahtonut.

Ja Heikki valvoi ja kuunteli laulua ja vannoi uuden valan pirulle, ettei hän suinkaan ole pelkäävä sitä kaikista isointa kylää tuleen sytyttää, kunhan piru hänelle apulaisia antaa, niinkuin Riikille.

Ja kolmantenakolmatta päivänä sen jälkeen kuin he matkalle lähteneet olivat, kun ilta jo hämärsi, saapuivat he Hämeenlinnan lahteen. Ja koska Heikki oli jälleen sarkasäkin selkäänsä ottanut ja he astuivat maihin, teki yksi haaksimiehistä hänelle merkin ja he läksivät muista erinänsä.

Mutta kaupungissa oli suuret hevosmarkkinat. Ja sen torit ja kadut olivat täynnänsä huutoja ja villiä ajoa ja humaltuneita väkijoukkoja eikä yövartijat saaneet soitoillaan ja puhalluksillansa ihmisiä hajoamaan, vaikka jo pimennyt oli. Ja kaupungin porvarien kesken oli suuri pelko rosvon tähden, jonka sanottiin joukkoinensa markkinoille tulleen.

Ja se haaksimies johdatti Heikin väkijoukkojen läpi kaupungin toiseen laitaan, ja he pysähtyivät suljetun portin eteen, joka lautaiseen aituukseen tehty oli. Ja koska hän koputti, aukeni portti ja he astuivat pimeälle pihalle, jonka perällä oli matala maja, eikä sen luukuissa mitään valoa näkynyt. Mutta se, joka portin oli avaissut, käski heidän odottaa ja meni majaan, ja kun hän mennessänsä majan oven avasi, leimahti sieltä päreitten loimu ja näkyi savupatsas ja paljon miestenääniä kuului. Kun he olivat hetken odottaneet tuli majasta kookas mies pihalle, palava tuohus kädessä. Ja hän kiroili pitkään.—Ettekö te saatanat, sanoi, tiedä että kolmesataa kasakkaa on kaikille maanteille hajotettu minua kiinniottamaan, ja te portille koputatte! Mutta haaksimies teki hänelle merkin ja he menivät erinänsä. Ja hetken kuluttua se pitkä mies tuli Heikin luo ja sanoi: Vai olet myynyt itsesi, ja paljostako hinnasta? Heikki sanoi: Sen isoimman kylän rikkauksista.—Hyvä, hyvä, sanoi pitkä mies, ja kuka sinä olet, en minä tahdo tietää, en nimeäsikään, mutta minä olen Riikki.

Ja näin sanoen hän kiersi loimuavan tuohuksen niskansa taakse ja avasi ammottavan kitansa, nähdäkseen pelkääkö Heikki. Mutta Heikin silmä ei värähtänyt.

—Hyvä olet, sanoi Riikki, sinuapa tässä juuri tarvitsenkin, sillä tänä yönä me sytytämme kokot kaupungin ympärille. Ja kunhan käskyni täytät, saat jo tänä yönä paholaisen rikkauksista maistaa. Mitäs seljässäsi kannat?

Ja Riikki valaisi tuohuksella sarkasäkin suuta, pisti sormensa lapsen leuan alle ja kohotti sen päätä. Mutta lapsi nukkui suu auki, että maitohampaat näkyivät, ja sen pää retvahti kallelleen isän niskaa vasten. Silloin Riikki naurahti.

—Oletkos jo kauan emännättä ollut? kysyi hän. Ja sanoi hetken mietittyänsä: onhan meillä vielä aikaa.

Eikä vienytkään majaan miestensä sakkiin, vaan vaihetti Heikin kanssa lakkia, avasi portin ja johdatti kujaa pitkin lähes kymmenen kivenheittämän väliä toiseen majaan.

Heidän mennessänsä sanoi Riikki:

—Viedään lapsi talteen.

Ja kotvan vaiti oltuansa sanoi taas:

—Mennään Sandran luo. En minä ole häntä vielä tuntenut. Sinä saat hänet.

Heidän sisälle tullessaan paloi pesässä hiiltyneet rangot ja tyttö odotteli Riikkiä, yksinänsä vuoteella maaten, mutta huomattuaan että heitä kaksi oli hyppäsi jaloillensa. Ja Heikki näki, että Sandra Riikkiä kovin pelkäsi.

Riikki nosti lapsen Heikin selästä ja antaen Sandran syliin sanoi:

—Ota sinä tämä niinkauan kuin me asioissa ollaan. Eikä lapsi herännyt. Ja koska Sandra sen hellästi vuoteelle asetti, oli hän Heikin mielestä kauniimpi kuin kaunein Tyrvännäisten tyttäristä.

Mutta Riikki sanoi Heikille:

—Jos kasakat sinut tavottavat, annan minä tytölle viisikymmentä hopearuplaa ja hän katsoo lapsen.

Ja koska hän näki, että he toisiansa lempeästi puhuttelivat, sanoi hän viekastellen Sandralle:

—Taitaisi olla hänen morsiamenansa parempi? No, jos hän elävänä leikistä pääsee, tuo hän sinulle kultaa ja hopeata ja ottaa emännäksensä.

—Sen vannon valehtelematta, sanoi Heikki.

Ja Riikki sanoi:

—Jokos mennään. Ja oli menevinään hänen kanssaan ovelle.

Silloin Sandra ojensi salaa kätensä Riikin selän takaa ja tavotti Heikkiä hihasta, ettei hän vielä menisi. Mutta Riikki näki sen ja rupesi nauramaan.

—Taidat olla nälissäsikin? sanoi hän Heikille, ja Sandralle sanoi:—Syötä ja juota häntä kunnes minä palaan.

Ja meni pois eikä tullut ennenkuin aamupuoleen yötä.

Ja kun he tytön kanssa jo kaikesta keskenänsä sopineet olivat ja rakkaudessa sikeästi nukkuivat, koputti Riikki ovelle ja huusi: Joudu!

Ja heidän tultuansa kujalle oli siinä toinen mies Riikkiä puolta lyhyempi. Ja Riikki sanoi:

—Nyt on kaikki valmiina. Minun muut mieheni sytyttävät kaupungin pohjosen, lännen ja etelän puolelta, sytytä sinä idän puolelta. Mutta joutuin, ennenkuin päivä valkenee.

Ja annettuaan Heikille omat tuluksensa hän hävisi nopeasti.

Mutta Heikki meni sen lyhyen miehen kanssa itäpuolelle kaupunkia ja mies opasti häntä ja näytti kuhunka tervakset olivat koottu ja mihin olkikasat kannetut. Ja oli viisi paikkaa, jotka sytytettämän piti, lähes kolmen kivenkantaman päässä toisistansa.

Ja Heikki iski kohta tulen pakuriin ja sytytti ensimäisen tervaskasan, joka hajotetun oljen kanssa oli pihavajaan kätketty. Ja suuri valkea roiskahti kohta ilmaan. Mutta tuulenhenki kävi idästä. Sen tehtyään hän juoksi toista tervaskasaa sytyttämään, joka oli kotaan koottu. Kolmas oli rakennettu rikkaan talon ympärille, jossa oli lasi-ikkunat. Ja hän sytytti senkin. Mutta koska hän neljättä sytytteli, kuuli hän ensimäisestä paikasta heräävien ihmisten huutoja. Ja juostessansa viimeisen kasan luo alkoi kaupungilla rumpu päristä sotaväkeä kokoon kutsuen. Kun hän sen viidennen oli syttymään saanut meni hän katsomaan paloivatko muut. Ja valkean kohina oli kaikkialla suuri ja korkealle loimut kohosivat valaisten itäpuolen kaupunkia ja taivaan pilvet. Ja Heikki näki ihmisten juoksevan edestakaisin ja kuuli heidän hätähuutonsa. Ja hän meni läheiselle kummulle nähdäksensä olivatko Riikin miehet työnsä tehneet niinkuin hän. Mutta pohjoinen, etelä ja länsi olivat pilkko pimeinä, ja rumpu pärisi jo kujalla hänen allansa. Villinä vihurina ensimäinen kasakkaparvi nelisti hänen ohitsensa, ja koska hän sivuillensa katsahti, näki hän ratsujoukkojen rientävän pohjoisen, etelän ja lännen puolelta, palopaikkaa joka kulmalta piirittääksensä. Silloin Heikki ajatteli: nyt on paras paeta, kunnes Riikin kokot syttyy. Mutta mennessään palavan talon ohitse hän näki ihmisten hyppivän akkunoista ulos, ja he olivat jättäneet partasuu äijän sinne yksinänsä hosumaan, joka ei omin voimin ulos päässyt. Niin Heikki kapusi akkunasta sisälle häntä auttaaksensa. Mutta äijä rupesi kynsimään vastaan ja huutamaan: Riikki tappaa! Ja ihmiset huusivat: Riikki! Riikki! Ja osottivat kasakoille, mistä Heikki sisälle oli kavunnut. Ja kasakat huusivat: kolii, ja heittivät häntä kujalta keihäillänsä. Ja koska hän oli savun ja tulen läpi kantanut äijän ulos, ja sammuttanut hänen partansa, vangitsivat kasakat Heikin, sitoivat hänen kätensä satuloihin ja veivät hevosten välissä pois. Ja ihmiset riemuiten huusivat: nyt on Riikki kiinni! Ja Heikki käänsi päätänsä ja katsoi hevosten yli pohjoiseen, länteen ja etelään, mutta siellä oli pimeys. Silloin hän ymmärsi, että Riikki oli hänet pettämällä itsellensä pakotien avannut.

Ja Heikkiä tutkittiin raastuvassa ja käytettiin monilla käräjillä, sillä he kantoivat hänen päällensä kaikkinaisista Riikin pahoista töistä. Ja kun hän yhden ajastajan linnassa istunut oli, tuomitsivat he hänet kuolemaan.

Ja Heikki ajatteli: Miksikäs menin minä sitä äijää tulesta ja savusta tuomaan! Oikein he minut kuolemaan tuomitsivat, sillä tähän asti en ole ymmärtänyt, ettei piru ihmisestä ulkona ole, vaan ihmisen on itse itsessänsä piru oleminen.

Mutta kun Heikki jo kuolemaan valmistunut oli ja linnan holvissa pyöveliänsä odotti, joka hänen oikean kätensä olisi miekalla katkaissut ja hänen päänsä poikki lyönyt, avasivat he holvin oven ja toivat hänelle paperin. Ja kun Heikki oli siihen puumerkkinsä piirtänyt, veivät he paperin jälleen pois ja hän istui linnassa taas kolmen kuukauden päivät. Niin neljännen kuukauden ensimäisellä neljänneksellä he sanoivat hänelle: Sinä olet armon saanut, eikä sinun pidä kuolemalla kuoleman, vaan olet ikipäiviksi Siperiaan tuomittu.

Mutta kun aika tuli, että Heikki piti muiden pahantekijäin kanssa Siperiaan vietämän, oli linnan portille yksi mies lähetetty, joka heidän ulosastuissansa sanoi Heikille: Sandra on sinulle pojan synnyttänyt. Eikä muuta sanonut vartijain ja sotaväen tähden, jotka siinä olivat.

Ja niin läksi Heikki pitkälle taipaleelle. Ja oli kevät ja maamiehet jäivät peltojansa äestämään ja varikset istuivat aidan seipäihin lennoistansa lepäillen ja jäivät Suomeen. Mutta Venäjän metsänrinnasta kukahti käki: Sandra on sinulle pojan synnyttänyt! Ja Heikki ajatteli: Vielä ei ole minun asiani maan päällä loppunut, vaan piru on minut jälleen palvelukseensa ottanut, että kerran näen valani täyttyvän, jonka Veneh'ojan miehille vannoin.

3.

Sandra oli torpan tyttö Hauhon suuresta kylästä, jonka myös maamittari oli jakanut ja hajottanut ja tuomari jaetuksi vahvistanut. Kun torppareilta viinankeitto kiellettiin kurkisti köyhyys Sandran kotitupaan ja hän pantiin piiaksi sille talolliselle, joka oli kiellon antanut ja siten itse rikastunut. Mutta Sandra ikävöitsi kotiansa, ja kun Riikki tuli joukkoinensa taloon, antoi Sandra hänelle salaa aittain avaimet ja Riikki ryösti talon puhtaaksi. Mutta kauniin Sandran vei mukanansa Hämeenlinnaan.

Sittenkuin Sandra oli Heikille pojan synnyttänyt lähetti Riikki hänelle kolmekymmentä hopearuplaa eikä sen enempää hänestä tietänyt. Sen jälkeen Sandra elätti itseään ja molempia lapsia myymällä tisleerattua viinaa Hämeenlinnan kasakoille.

Mutta Riikin joukko kasvamistaan kasvoi. Sillä oli paljon miehiä, jotka ennemmin ryöstivät talollisia kuin olivat heidän renkeinänsä. Ja kun heidän vallattomuutensa kävi niin suureksi, ettei kukaan voinut enää olla kullastaan ja hopeastaan varmana, tuli keisarilta ja senaatilta käsky, että rautatie oli rakennettava Hämeenlinnan ja Helsingin välille. Ja paljon Riikin miehiä tuli kruunun töihin ja vallattomuus lakkasi.

Mutta Sandra, joka oli huonon elämän tähden kaupungista ajettu, rupesi ruuan ja viinan myyjäksi rautatien rakentajille, lautakojuansa siirtäen sen mukaan kuin rautatie valmistui.—Silloin oli hänen poikansa, jonka hän Franssiksi nimittänyt oli, kymmenen vuotias. Mutta Kustaava, jonka Heikki oli hänelle sarkasäkissä tuonut, oli viisitoista täyttänyt ja jäänyt Hämeenlinnaan saunoittajan toimeen.

Rautatie rakennettiin alkaen yhtaikaa kummastakin päästä, Hämeenlinnasta ja Helsingistä. Kun päät tulivat yhteen, loppui työ ja miehet saivat vapaan kyydin toiset pohjoiseen päin toiset etelään. Mutta Sandra jäi kojuinensa keskelle kaupunkien väliä.

Ja hän alkoi maanteillä viinaa kaupiten ja poikaansa kerjuulle lähettämällä itseänsä elättää, painuen eteläänpäin ja kuoli Helsingissä väsymyksen ja tautien runtelemana.

Parinkymmenen vuoden kuluttua Sandran kuolemasta oli hänen poikansa jo rikas mies.

Eräällä pääkaupungin syrjäkadulla, jossa nykyään on vieri vieressä suuria kivimuuria täynnänsä ylhäistä hyyryväkeä, oli viime vuosisadan 70-luvulla mataloita, harmaan ruskeiksi siveltyjä puutaloja, joihin mentiin pihan puolelta, sillä niissä ei asunut niin ylhäistä väkeä, että olisivat erityistä katuovea kaivanneet. Yhdessä tämmöisessä talossa asui hyyryllä pihan perällä myös issikka n:o 16, Frans Henrikson, jotenkin pienipäinen, valkotukkainen pitkä ja lihava leskimies, jonka etuhampaista oli ainoastaan joka toinen tallella, vaikka ikää oli vaille kolmekymmentä. Se oli saman Sandra vainajan poika.

Hänellä oli kaksi pulskaa hevosta tallissa, vajassa hyvänlaiset ajurinrattaat, roskat, kahdet reet. Sanomalehti oli tilattuna vuodeksi, ja hän paraikaa hieroskeli kauppaa ostaaksensa omakseen sen talon tonttineen, jossa asui, sillä tonttien hinnat nousivat vuosi vuodelta, joten säästörahoille ei olisi parempaa sijotuspaikkaa voinut löytyä.

Tyhjästä hän oli alkanut.

Rikastumisen suuri salaisuus oli hänelle selvinnyt jo hänen pikku poikana ollessaan, kun hän kerjäilevän äitinsä kanssa maantieltä saapui tähän suureen kaupunkiin. Äiti oli aina opettanut kerjäilemällä ja varastelemalla kokoomaan. Mutta semmoisesta ei milloinkaan rikkautta syntynyt, vaikka olisi kuinkakin monta hopealusikkaa hänelle tuonut. Varastettua tavaraa ei voi panna talteen, vaan se muuttuu viinaksi ja laiskuudeksi, kuten äidillä. Mutta rikkauden salaisuus on siinä, että tavaraa voi panna talteen ja se siellä itsestänsä kasvaa, sillä aikaa kuin toista tavaraa hankitaan. Vielä on varastelemisen suuri vika siinä, että tahtoo joutua rikkaiden kanssa riitaan ja polisien ajettavaksi, mutta rikastuminen riippuukin vaan siitä, osaako tekeytyä rikkaiden ystäväksi ja polisien lellipoikana pysyä.

Salaisuus oli hänelle selvinnyt oikeastaan jo ensi päivänä, kun hän äitinsä kanssa maantien tomusta pääsi kaupungin puhtaille kaduille.

Silloin oli ollut kauhean kuuma päivä.

Äiti oli istunut lepäämään kirkon rappusille. Mutta Frans oli niin janoinen, että olisi lätäköstäkin juonut, jos vaan olisi sellaisen mistä löytänyt. Vettä hakiessaan hän näki kuinka muuan suuri roimahousu ryssä kantoi keskellä katua pönttöä päänsä laella ja pysähtyen aina rikkaitten talojen kohdalle huusi kukon tapaan kiekahtaen: »Maroosina karoosi!» Pieni valkonen impi avasi nyt akkunan ja kohta juoksi ryssä ketterästi akkunan alle, täyttäen immeltä saamansa astian helakan punaisella puurolla, jota hänellä oli pöntössänsä. Ja impi antoi ryssälle rahasetelin. Nyt tuli Frans viereen katsomaan kuinka ryssä antaa immelle pikkurahoja. Rahat olivat sillä pyöreään, kovaan lakkiin piilotetut. Sillä jos ne olisivat sillä taskussa olleet, arveli Frans, ei ryssä olisi voinut päälaella pideltävän pöntön tähden niitä varkailta varjella. Ei Frans ollut eläessään niin paljon rahoja nähnyt kuin nyt näki ryssän lakissa, hopeita, kuparia, seteleitä. Kun se oli pyyhkinyt hikisen otsansa, rahat jälleen piilottanut ja lakin päähänsä pannut, huomasi se kerjäläispojan, otti pöntöstä pienen luisen lusikan kärkeen sitä samaa puuroa, irvisti ja pisti Fransin suuhun. Ensin Frans aikoi sylkäistä pois, kun se oli jääkylmää. Mutta se alkoikin sulaa janoiselle kielelle, levisi suupieliin, herahti kuivaan kitaan ja yhtäkkiä, kun oli jo nielty, alkoi maistua—maistua äärettömän hyvälle, niin sanomattoman, niin ihanan autuaalle—eikä tullut enään takasin imemälläkään, ei sitä ollut enää missään—ei missään. Frans oli varmaan ollut taivaan avattujen porttien edessä eikä mennyt sisälle ennenkuin ne jo sulkeutuivat! Hän hyökkäsi ryssän jälkeen, mutta tällä oli pönttö jo kiinni ja päälaella.

Imelä unohtui kyllä pian. Mutta rikastumisen salaisuus oli hänelle tästä hetkestä selvinnyt iki päiviksi: täytyi palvella rikkaita kaikkein makoisimmalla.

Ei tosin hänestä milloinkaan marosinaryssää tullut. Mutta on maailmassa muutakin makeata, josta rikas rahansa antaa.

Hän meni naimisiin lesken kanssa, joka oli toistakymmentä vuotta häntä vanhempi ja neljän poikalapsen äiti. Joku oli sanonut: tuosta miehestä ei tule ikinä rikasta. Mutta malttakaa! Leskellä oli kaupungin laidassa velkainen talorähjä, jossa hän harjotteli luvatonta viina- ja olutkauppaa, juottaen kuorma-ajureja ja satamalastaajia ja vuokrasi huoneita katutytöille. Kun Frans pääsi lesken ja liikkeen herraksi, muutti hän asiat kokonaan toisin päin. Mitään luvatonta ja poliseille salattua ei hänen periaatteensa mukaan saanut harjottaa, sillä kaikki sellainen teki polisin ja rikkaitten vihamieheksi. Sitäpaitsi eivät ajurit eivätkä lastaajat olleet niitä, joita palveleman piti, vaan rikkaat rahoilla eläjät. Frans toimitti lesken alaikäiset lapset oppipojiksi verstaihin, kaksi vaunumestarin pajaan, yhden suutarinoppiin ja yhden räätälinverstaaseen. Sitten löi kivijalkaan katuoven ja laudotti kellariin huoneen, josta tuli laillinen viini- ja portterimyymälä. Mutta ylähuoneiden korjaamiseen hän pani kaikki omat roposensa ja viimeisetkin lesken varat. Huoneet tapitseerattiin punasilla seinäpapereilla, sisustettiin punasilla mööpeleillä, komeilla sängyillä, ikkunoihin ripustettiin kaksinkertaiset verhot, seinille hankittiin peilejä ja koristuksia, saliin saatiin vanha pianokin. Kun kaikki oli valmista, rupesi leski emännäksi siihen komeuteen ottaen huoneihin asukkaiksi hienoja ruotsinmaalaisia ammattinaisia. Mutta Frans itse rupesi rengiksi lähimmäisen talon ajuri-isännälle. Eikä hän tähän vaatimattomaan ammattiin ryhtynyt sen vuoksi, että oli kaikki varansa pannut talon sisustukseen, vaan siksi että saattoi ajaa taloonsa yövieraita ravintoloista ja siten tehdä liikettänsä tunnetuksi. Ja tytöt maksoivat huikeita hintoja lesken huoneista ja kestityksestä, ja herrat yhtä huikeita Fransin viinistä ja portterista. Pian oli hänellä oma hevonen, pian kaksi, pian neljä, omat tallit, omat liiterit, reet, rattaat ja ajurirengit.

Ja ties kuinka rikkaaksi hän olisikaan päässyt, ellei leski olisi äkkiä kuollut. Frans ei voinut löytää sopivaa emäntää liikkeeseensä.

Oli hänellä sisarpuoli Hämeenlinnassa, se Kustaava. Tästä Kustaavasta hän oli kuullut, että se oli joku vuosi sitten saanut siellä lapsen, ja oli Franssilla senvuoksi hyvä toivo, että Kustaava ottaa toimen mielellään vastaan. Mutta kun Kustaava kuusivuotiaan lapsensa kanssa Helsinkiin tultuansa huomasi, mitä elkeitä Fransilla oli ja Frans suoraan suositteli hänelle emännän paikkaa liikkeessänsä, oli Frans saada häneltä korvillensa.

Kustaava ei kuitenkaan enää palannut Hämeenlinnaan, vaan jäi Helsinkiin ja rupesi elättämään itseänsä pyykin pesulla.

Toisen kerran otti Frans saman asian puheeksi vasta parin vuoden perästä ja katsoi silloinkin varovaisuuden vaativan pitää ensin esipuhe rikastumisen salaisuuksista ylimalkaan. Kustaava kuunteli toisella korvalla, mutta vähitellen alkoi käsitellä esineitä yhä vihasemmin. Ja kun Frans pääsi siihen asti, että sanoi pyykkiä voivan kyllä tyhmempienkin ihmisten pestä, ymmärsi Kustaava mihin hän tähtäsi ja lennätti kauhan hänen silmillensä.

Nyt katsoi Frans tarpeelliseksi pitää vieläkin pitemmän väliajan. Mutta ei tuumasta sentään luopunut. Hän vuokrasi tyttöhuoneuston vieraalle emännöitsijälle ja piti toistaiseksi ainoastaan ajurinliikettä ja viinikauppaa, kunnes toivoi Kustaavan taipuvan. Kustaava oli hänelle suurimpana kummana mikä milloinkaan oli hänen eteensä tullut. Elää saunoittajana vallattomassa kaupungissa upseerien ja sotamiesten keskellä, joutua häpeään, saada lapsi ja sittenkin halveksia tällaista rikastumisen ja hyvityksen tilaisuutta, ja muuttua jo kolmenkymmenen viiden ikäisenä äreäksi, miehiä luotaan lykkiväksi pyykkiakaksi, se oli Franssille selittämätön arvotus. Mutta mitä vihasempi ja tuittupäisempi Kustaava oli, sitä enemmän hän Franssia miellytti ja sitä enemmän Frans taivuttamisyrityksissään kiihottui.

Kustaavan poika, Hannes, oli jo kahdentoista ikäinen silloin kuin Frans, tarkoin asianhaaroja harkittuansa ja punnittuansa, teki vihdoin kolmannen taivuttamisyrityksen. Ja tämäpä poika se nyt juuri olikin pääpykälänä hänen suunnitelmassaan. Kustaava rakasti poikaansa ylitse kaiken ja Frans oli päättänyt todistaa hänelle, että Kustaavan rikastuminen oli pojan kasvatuksen vuoksi välttämätön.

Asia oli tällainen:

Vaikka Frans oli rikas mies, vaikka hän pyhäisin kävi ponsuuriin puettuna ja paksu kultainen kellonvitja roikkui taskusta taskuun hänen möhöisen mahansa ylitse ja kantasormukset kiristivät hänen punaisia, pulleita sormiansa, eikä olisi luullut häneltä ikinä mitään puuttuvan, oli hänelläkin sentään pahat harminsa. Sen tuottivat hänen kolme poikaansa, jotka leski oli hänelle synnyttänyt. Ne eivät vaan voineet seurata isäänsä parempien ihmisten kirjoihin, siksikö että Frans oli liian nopeasti itsekin kohonnut vai ehkä siksi, että olivat jo luonnostaan hulttioimia. Frans eli heidän tähtensä alituisessa vaarassa tulla polisien kanssa rettelöihin—seikka, joka oli Franssille perin vastenmielinen. Kaksi kertaa hän oli jo ollut käskettynä polisikamariin heidän vehkeittensä vuoksi. Tämä kaikki syntyi siitä, ettei heille voinut keksiä mitään työtä. He kasvoivat ensi luokan katupojiksi, joiden tähden saattoi minä hetkenä tahansa odottaa ikävyyksiä. Selkäsaunasta ja arestikurista ei ollut mitään apua.

Mutta tulipas vihdoinkin apu asiaan.

Eräänä lauhkeana keväisenä iltapäivänä Frans istui paitahihasillaan pihakamarissaan, avatun akkunan ääressä lueskellen Suometarta. Hän kyllä kuuli kadulta sitä tavallista kirkunaa ja tiesi ketkä siellä taas harjottavat vallattomuuksiaan. Myös tunsi, että olisi pitänyt mennä niitä kurittamaan ennenkuin polisi tuo ne niskasta pidellen hänen eteensä. Mutta tässä sattui olemaan niin merkillinen kirjotus, että jos pojat olisivat nyt vaikka virsikirjat kainalossa kotia ilmestyneet, hän olisi ne piiskalla takasin kadulle ajanut.

Aluksi hän ei osannut muuta kuin suu auki töllistää Suomettareensa. Hän luki kirjotuksen uudelleen ja taas uudelleen. Vuoroin naurahteli vuoroin meni totiseksi, katseli lehteen milloin kaukaa milloin aivan läheltä. Niin siinä seisoi ja niin se oli, ei siitä päässyt puuhun ei kantoon.

Siinä seisoi, että koulu avataan suomalaisille kansan lapsille, josta he kahdeksan vuoden kuluttua pääsevät yliopistoon.

Tästä kummasta hän kyllä oli kuullut epäillen puhuttavan, mutta nyt nähtyään asian Suomettaressa täytyi asian uskoa todeksi.

Siinä samassa hetkessä oli hänelle selvänä, että hän panee kaikki poikansa tähän kouluun. Tämä eriskummallinen koulupuuha oli aivan kuin häntä vaan odottanut,—että hänen asiansa olisivat kypsyneet: hän rikastunut ja hänen poikansa kouluikään tulleet. Hyväpä oli, ettei hän niitä vielä verstaisiin ollut ehtinyt antaa, joka olisikin ollut taka-askel hänen nopeassa edistyksessään.

Mutta niinkuin tämä omain poikain kouluun paneminen häntä innostikin, oli hän vielä enemmän innoissaan siitä vaikutuksesta, minkä ehdotus oli tekevä Kustaavaan. Kaikki seikat nyt kiertyivät siihen, että Kustaava tulee lopultakin taivutetuksi. Asia oli nimittäin sellainen, että vaikkei Frans varmasti tiennytkään Kustaavan pojan isästä, oli hänellä aina ollut epäilys, että se oli muuan hieno sotakapteeni. Tämän vuoksi Franssin pojat olivat antaneet Kustaavan pojalle kapteenin haukkumanimen. Mutta Kustaava oli sen kuultuansa kerran raivoissansa huutanut: kyllä minä teille piruille hänestä kapteenin teenkin! Josta Frans päätti, ettei Kustaava tiedä mitään suurempaa kostoa maailmalle kuin jos saisi poikansa herraksi. Sentähden hän nousi ja meni Kustaavaa hakemaan.

Hän löysi sen Kaivopuiston rannasta pyykinpesusillalta, jossa Kustaava suuren paukutuksen keskellä muiden pyykkiakkain mukana virutteli ja kierteli hienoja liinavaatteita jääsohjun seassa. Kun Frans malttamattomuudessaan kutsui hänet erikseen ja lyhyesti mainitsi Hanneksen panemisesta herraskouluun, lensivät Kustaavan kasvot tulipunaisiksi ja hänen täytyi hämmästyksestä istua vaatekorin päälle. Frans oli osunut keskelle hänen sisintä sydäntänsä.

Frans ei sillä kertaa sen enempää puhunut, vaan meni myhäillen kotiinsa odottamaan. Ja aivan oikein: jo kolmantena päivänä Kustaava tuli hänen luoksensa, vaikkei muutoin koskaan käynyt. Tultuansa Kustaava tietysti ei sanonut uskovansa sanaakaan kaikesta siitä mitä Frans oli hänelle koulusta puhunut.

Silloin Frans haki Suomettaren ja luki siitä.

Ei Kustaava vaan uskonut, nousi ja rupesi kiukkuisesti Franssin huonetta luutuamaan.

Silloin Frans todisti hänelle asian toisella tavalla. Hän kertoi viime talvena kerran yön aikaan odotelleensa Kaisaniemen ravintolan luona muiden ajurien mukana milloin siellä kestit loppuisivat. Mutta kun herrat tulivat ulos, olivat muutamat liikutetut ja heidän välillänsä nousi suuri riita. Silloin hyppäsi yksi verannan pöydälle seisomaan ja alkoi selittää tätä samaa koulu-asiaa, ja he vetivät hänet alas, ja yksi rupesi hosumaan kepillä ja sanomaan: issikkainko lapsia te siihen kouluun panette? Toiset sanoivat: eikö issikka ole ihminen? Ja, jotka enemmän juopuneita olivat, rupesivat tappelemaan. Mutta toiset istuivat rekiin, ja ne, jotka hänen rekeensä tulleet olivat, puhuivat samasta asiasta vielä sittenkin kun hän heitä tyttöjen luo ajoi, ja hän kuuli selvästi heidän moneen kertaan sanovan: toiset ajat tästä syntyy! Perille tultua, kun Frans kumartui taakseen vällyä kiinnittämään, yksi herroista löi häntä olalle ja sanoi: onkos sinulla lapsia? Frans vastasi: on.—Pane ne kouluun, niin saat ne herroiksi. Tästälähin suomalaisetkin saavat sivistystä.

Kustaava oli tullut hyvin levottomaksi ja kiihottuneeksi. Kun Frans lopetti, sanoi hän: sinulle ne koulun laittavat, joka rikas olet.

Silloin Frans sanoi: Miksi ei Kustaavakin voisi rikkaaksi tulla?

Mutta Kustaavan rupesi molemmat leuat vapisemaan, eikä hän saanut sanaakaan suustansa, ja meni niin kotiansa.

Sinne tultuaan hän rupesi kohta vitsa kädessä kiivaasti hakemaan poikaansa pihalta, mutta poika pakeni nurkasta nurkkaan. Kustaava juoksi perässä ja torui:

—Vai olet taas noin rypenyt! Sisso, poika, kyllä minä sinut opetan!

Ja asettui edeltäpäin kaikkiin aukkoihin ja soliin mistä poika olisi voinut hänen käsistään livahtaa vapaalle kadulle.

Mutta poika pakenikin äitiä ainoastaan nimeksi, sillä hän oli tullut sangen uteliaaksi. Tämmöiset ilman vähintäkään syytä toimeenpannut selkäsaunat ennustivat aina jotakin suurta tapahtumaa eli käännettä hänen elämässään. Hän senvuoksi, vaikka näki, että tällä kertaa uhkasi mitä perusteellisin selkäsauna, antautui melkein omin ehdoin. Mankelihuoneen ylisparven alta äiti koppasi hänet kiinni, paukahutti tillin kummallekin korvalle, tukisti ja sitten niskasta pidellen vei sisälle saamaan oikeata pehmitystä. Siellä kukisti pojan, riisui häneltä pöksyt ja alkoi hutkia vitsalla:

—Vai meinaat aina vaan porsaana elää, vai meinaat, vai meinaat! hän saneli lyöntinsä tahtiin.

Poika kiljui sentään vaan niinkuin viran puolesta. Silmät pyöreinä ja odottavina kysyivät äidiltä: Mikä siis on asiana? Onko se hyvää vai pahaa?

Mutta äiti ei ruvennut kohta antamaan selityksiä näihin ilmeisiin kysymyksiin. Selkäsaunan piti olla asian tärkeyttä vastaava.

Kun toimitus oli vihdoin suoritettu, nousi hän äärimmilleen kiihottuneena seisaalleen ja rupesi puhumaan vienon hiljaisella äänellä, niinkuin se, jonka valta toisen ihmisen yli on ylimmilleen kohonnut ja joka senvuoksi ei tarvitse kovalla äänellä käskyjänsä antaa.

—Kädet ristiin, poika, pane kädet ristiin!

Poika vaikeni ja pani sormet ristiin, niinkuin kirkossa tehtiin, ja odotti nöyränä ja uteliaana.

—Osaatko isämeitää? Lue isämeitää. Jaa, jaa, lue isämeitää!

Poika rupesi höpisemään isämeitää, mutta ei osannut kuin puoliväliin.

—Vai et osaa isämeitää? Jaha, täytyy panna kouluun, että opit isämeitää. Mene kouluun. Vaatteet ovat hyllyllä ja saappaat ovat hyllyllä. Ota jalkaas ja mene kouluun…

Kustaava aikoi vielä sanoa jotain, mutta sen sijaan istui tuolille ja voimatta hillitä itseään purskahti äänekkääseen itkuun:

—Että minun pitikin synnyttää sinut tämän auringon alle!

Ja taas hyppäsi pystyyn, polkasi jalkaansa ja komensi:

—Sisso! Pese itsesi ja kampaa tukkasi!

Ja hän otti pojan vaatteet ja saappaat hyllyltä ja nakkeli yksitellen permannolle ja meni itkien pois.

Tasan kuukauden kuluttua tästä merkillisestä päivästä he kulkivat molemmat jälekkäin ajuri Henriksonille päin, äiti edellä, silmät mielenliikutuksesta turpeina, juhlaliina päässä ja juhlallinen päätös kasvoilla. Pojalla oli jalassa kömpelösti kolisevat saappaat, vähän liian pitkät housut ja täys'ikäisen lainalakki päässä. Paljaskinttuiset katutoverit osottelivat ihmetellen häntä sormellaan. Mutta hän ei kääntänyt päätänsä oikealle eikä vasemmalle, ja ainoastaan silmillään seurasi heidän kadehtivaa ihmettelyään.

Henrikson oli myös valmistanut poikansa kouluun vietäviksi, kaikki kolme. He seisoivat saappaat jalassa portilla ja odotellen katsoivat kadunkulmaan päin. Ja kun näkivät Kustaavan tulevan kaukaa poikansa kanssa, sanoivat toisillensa: tuolla tulee kapteeni. Ja juoksivat sanomaan isällensä, joka oli huoneessansa, piha-ikkunassa istuen.

Silloin Frans työnsi jalallansa oven auki sisempään huoneeseen ja huusi sinne:

—Vaari hoi, Kustaava tulee pojan kanssa!

Sillä siellä sisemmässä huoneessa asui vanha äijä, jota lapset sanoivat vaariksi ja Franssin olisi pitänyt sanoa isäksi, mutta sanoi vaariksi, ja piti ikäänkuin piilossa ihmisiltä, koska äijä oli aikoinaan ollut murhapoltosta vankina Siperiassa ja sieltä karannut. Merkillinen äijä senkin puolesta, ettei se osannut puhua muusta kuin menneistä ajoista ja taitamattomuudessaan rupesi aina kertomaan karkuretkistänsä, olipa sitten kuulijana ollut vaikka polisimestari itse. Senkin tähden eikä ainoastaan häpeän vuoksi hän oli ihmisiltä salattava.

Franssin huutoon vaari käänsi makuultaan päätänsä, katsoi hetken eteensä ja alkoi sitten:

—Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen palasin…

Frans huusi keskeyttäen:

—Kustaava tuo poikansa kouluun!

—Jaa mihin tuo?

—Kouluun.

—Turhaan minä sen sarkasäkissä maailmalle kannoin, sanoi vaari ja katsoi hetken eteensä.

—Meitä oli kymmenen, alkoi hän, jotka Siperiasta läksimme ja lautalla virran ylitse tultiin, mutta Aunuksen rajalle päästyä ei ollut kuin minä ja Matti. Sitä on näes huikeasti matkaa. Kolme vuotta kesti käydä ja kahdesti tauti tapasi kaverin. Mutta koska minä Suomeen takasin tullut olin…

Kustaavan tulo keskeytti hänen kertomuksensa, kuten sen aina jokin keskeytti. Hän kääntyi toiselle kyljelleen eikä tullut etuhuoneeseen, sillä hän ei pitänyt Kustaavasta eikä välittänyt hänen pojastaan. Hän välitti vaan Franssin lapsista. Niiden vehkeitä hän aina tarkkaan seurasi, ja kun ne varastelivat tai murtivat lukkoja tai joutuivat polisin kynsiin, kasvoivat vaarin toiveet yhä suuremmiksi. Paljon, paljon hän niistä pojista odotti. Ja milloin Frans voivotteli lapsiansa, silloin vaari niistä enin iloitsi.

Mutta eipä vaari ollut oikein tyytyväinen itse siihen poikaan, jonka Sandra oli hänelle synnyttänyt, sillä heidän välillensä oli noussut jyrkkä erimielisyys jo kohta siitä päivästä pitäen, jolloin hän Siperiasta palattuaan Franssinsa löysi.

Ilokseen hän tosin ensin näki, että myöskin Frans ennen kaikkea muuta, ajatteli rikastumista. Mutta Franssin »rikastumisen salaisuus» ei miellyttänyt vaaria, sillä vaarilla oli mielessä toinen salaisuus.

Siperiassa hän oli, seurustellessaan maankuulujen pahantekijäin kanssa, oppinut venäläiseltä ammattirosvolta väärän rahan valmistamistaidon. Vehkeet olisivat vaarilla olleet kaikki kunnossa vaikkapa uusia Suomen kultarahoja valmistaa, ja sattui vielä niin onnellisesti, että Frans oli hopeasepän opissa käynyt, joten hän olisi tuntenut koko joukon tärkeitä seikkoja, jotka väärän rahan valmistamiseen kuuluu. Mutta Frans ei tahtonut ottaa kuuleviin korviinsakaan vaarin suunnitelmia. Ei tahtonut muka tehdä mitään laissa kiellettyä eikä joutua polisin kanssa rettelöihin. Rahoistakin, jotka vaari oli hänelle tuonut, ensin kysyi, mitä rahoja ne olivat. Ja vasta sittenkuin vaari oli kertonut, että ne olivat hänen ammutun kaverinsa ryöstämiä ja hänelle talteen jättämiä, oli Frans suostunut ottamaan ne vastaan. Mutta saatuaan rahat ei ruvennutkaan niillä rahaverstasta kuntoon laittamaan, vaan kaikki pani talonsa sisustuksiin. Ei uskaltanut. Ei ollut hänessä miestä. Tahtoi rikastua vaan omiksi huvikseen, ilman tarkotusta, että olisi vaan punaseen naamaansa aina saanut kaapista viiniä kaataa ja huitukoita silitellä. Maitten vapaaksi ostamisesta ei ymmärtänyt mitään.

Mutta jos oli Frans vaarin mielestä huono, niin sitä enemmän hän odotti pojista. Odotti niistä kerran tulevan semmoisia miehiä, jotka tietävät, että piru on ihmisessä itsessään, eivätkä sentähden mitään tekoa tunne, mihin ei heidän kätensä uskaltaisi kohota.

Paniko Frans heidät kouluun taikka ei, se oli vaarin mielestä vähäpätöinen kysymys.

Ja sentähden vaari vaan käänsi kylkeänsä eikä välittänyt kuunnella poikansa ja tyttärensä puheita koulusta.

Mutta Frans sanoi Kustaavalle, kun he olivat istuneet:

—Ottaisit aluksi vaikka tämän viinipuodin hoitoosi.

Kustaavan värähtivät taas leuvat. Mutta hän sanoi hillitysti:

—Jos koettaisin sentään ensin pyykinpesulla.

Fransin naama venyi pitkäksi, mutta hän ajatteli kärsivällisesti: ehkä koulutat pari vuotta, mutta poika kasvaa ja kerran sinä sittenkin taivut!

He nousivat ja menivät viemään poikiansa koulun rehtorille.

4.

Seitsemänkymmenen luvulla ei ollut Tähtitornivuorella vielä mitään ihmiskäden laitoksia, ei istutuksia, ei harvinaisia puulajeja, ei runkoruusuja, ei nurmikkoja, ei käytäviä, ei haaksirikkoisten länteen kääntyvää hätähuutoa eikä sopivaa paikkaa Suomen oikeuksia vartioivalle eduskuntatalolle.

Vuoren huipulta näkyi etelän puolelle esteettömästi avomeri ja pohjosen puolelta satama, tori, valkonen Nikolainkirkko ympäröivine kivimuurineen, yhtä komeana kuin nytkin, ja loitompana joka suunnalle matalien puurakennusten epätasainen taistelu yhä taajemmin nousevia tiilitaloja vastaan. Länteenpäin näkyi etenevä saaristo. Mutta itäänpäin yhtä esteettömästi Viaporin linnoitus vallinensa ja kasarmineen.

Vuoren itäisen osan ylitse luikerteli kivittämätön tie jalankulkijoita ja niitä kuorma-ajureita varten, jotka kuljettivat kaupunkiin kalliosta louhittuja kiviä. Myös koko läntinen puoli oli louhoksien vallassa ja oli käynti siellä kiviröykkiöiden tähden vaikeata. Epätasaisuutta lisäsivät vielä suuret soraläjät, sillä tätä osaa vuoresta käytettiin kaupungin yleisenä kaatopaikkana.

Jospa hienommat kävelijät siis välttivätkin Tähtitornivuoren särmäkkäitä kivirotkoja, pullojen sirpaleita ja tiilisoraa, niin kuitenkin suuri joukko kultaisen pääkaupungin asukkaista jo silloin rakasti vuorta lempipaikkanansa. Niihin kuului ennen muita satamalastaajat, jotka laivoja ulapalta tähystellessään, mielellään siellä pulloansa kallistelivat, kaartilaiset ja heidän huitukkansa, ja muut joutolaiset, joilla oli aika vetäytyä kaupungista louhikkojen vapauteen juopottelemaan.

Mutta niihin kuului myös erään koulun oppilaskunta, sillä hekin olivat vuoren valinneet olinpaikaksensa.

Tämä koulu oli ensimäinen ja ainoa suomalainen alkeiskoulu pääkaupungin monien muunkielisten sivistyskoulujen keskellä, ja sen pojilla oli siis suuria vastuksia voitettavana. Sillä heidän oli käyminen alituista, sitkeätä taistelua arvonsa ja kunniansa ylläpitämiseksi muiden koulujen monilukuisia joukkoja vastaan, jotka heitä joka suunnalta piirittivät ja luonnollisina vihollisinaan pitivät. Tappeleminen oli ensiksikin »norsseja» vastaan, joiden koulu oli keskikaupungilla, sitten »rottia» vastaan Kasarmintorin kulmassa, ja vihdoin »ryssiä» vastaan, jotka sijaitsivat Välitorin kulmassa. Näistä kaikista olivat »rotat» rohkeimmat, purevimmat ja lähimpänä heitä. Ne olivat myös kaikkein vahvimmat. »Norssit» taas pahat siitä että olivat usein pampuilla varustetut tai iskuraudoilla, joka teki heidät vielä vaarallisemmiksi. Mutta ryssät olivat lukuisimmat.

Alituisen sotatilan vuoksi tuli koulun oppilaiden kesken ainoaksi arvonmitaksi tappelukelpoisuus. Muut arvonmitat, kuten käytös, ahkeruus, tarkkuus, taito, sääty—ne olivat merkitystä vailla. Ahkerat, osaavaiset ja ylempisäätyiset pidettiin pikemmin ala-arvoisina, koska olivat tavallisesti voima-asioissa takapajulla ja suoriutuivat rotista ainoastaan toisten vahvempien turvissa. Tappelukokemus ja siitä lähtevä kunnia saavutettiin yksityisissä ja yhteisissä otteluissa kohtaavan vihollisen kanssa, mutta yhtäpaljon myöskin varsinaisissa taisteluharjotuksissa, joiden leiripaikkana oli Tähtitornivuori.

Eräänä kevätiltana pari päivää ennen odotettua yhteentörmäystä norssien kanssa kokoontuivat koulun tappelukykyiset sinne sotaharjotuksiin. Hinkin, heidän kuninkaansa, oli määrä käytännössä näyttää heille uutta suunnitelmaansa, miten vihollisen voima petetään hajalle teeskennellyn pakenemisen avulla. Odottaessaan tätä Hinkkiä he harjottelivat tavallisia sotaharjotuksia, jommoisia olivat nähneet ryssän sotamiesten tekevän Kampin kentällä. He olivat tällä kertaa ottaneet mukaansa myöskin sen ainoan aatelispojan, joka koulussa oli. Poika oli tosin tappeluihin liian heikko, mutta kun sen isä oli Venäjän palveluksessa oleva suomalainen eversti, saivat he siten käsiinsä pitkän laahustavan miekan, joka räminällään suuresti lisäsi sotamieltä. Tekivät hänestä tilapäisen päällikön ja keppikivärit olalla, rivittäin kulkivat, juoksivat, hajosivat ketjuksi, paneutuivat pitkäkseen ampuma-asentoon, taas hyökkäsivät pystyyn, kertasivat rivejä ja tekivät rynnäkköjä suljetussa joukossa. Liput liehuivat kivärien päissä, ja ne, joilla oli leikkipyssyjä, paukuttivat nalleja.

Kuitenkin oli tavalliseen verraten suuri alakuloisuus nyt vallalla. Eikä kauan kestänyt ennenkuin he jättivät harjotuksensa ja istuivat sinne tänne hajallensa odottelemaan eikö kuningas lopultakin sentään saavu.

Alakuloisuuteen oli syynä suuri, harvinainen, mieliä tärisyttävä tapaus heidän koulu-elämässään.

Se poika, joka heidän keskuudessaan kantoi kuninkaan nimeä ja todella oli kaikkivaltias, ei ollut voimakkain heistä. Hän oli sukkelin, hän oli viekkain, taitavin tappelussa, nerokkain suunnitteluissa, hän petti opettajat paraiten, hän poltteli tupakkia melkein heidän nenänsä alla, meni kuiskauksien avulla läpitse vaikkei lukenut mitään ja sai toimeen lupapäiviä melkein milloin vaan hänelle paraiten soveltui, sillä kun hän käski, ulisi koko koulu, kunnes rehtorin täytyi suostua. Mutta voimakkain hän ei ollut. Voimakkain oli toinen poika, jota sanottiin »kapteeniksi».

Ja nämä kaksi olivat tänäpäivänä tapelleet keskenään koulun pihalla.

Mitä leikkisotia saattoi tulla kysymykseen, kun tappelun valtava näky oli syöpynyt mieliin ja jokaisen ajatuksiinsa vaivutti ja pani eteensä tuijottamaan!

Jotakin oli Hinkki ensin »kapteenille» sanonut, ei kukaan ollut kuullut mitä. Se vaan tiedettiin, ettei kapteeni kärsinyt tätä haukkumanimeä. Kapteeni oli heti rajusti käynyt päälle ja paiskannut kuninkaan maahan. Hinkki hyppäsi pystyyn ja löi korvalle, mutta kapteeni paiskasi hänet jälleen maahan ja piteli siinä kunnes Hinkki tunnusti olevansa voitettu. Pystyyn päästyänsä Hinkki kuitenkin heti raapasi kapteenia kasvoihin, mutta joutui uudestaan alle. Kolmasti hän näin petti voittajansa. Silmät pyörivät vertyneinä Hinkin päässä ja vaahtoa tuli suusta hänen raivokkaan huohottaessaan maassa. Monet ajattelivat, että hänen olisi ollut parempi kuolla kuin nousta siitä häpeästä. Neljännellä kerralla hänen täytyi kaikkien kuullen vannoa olevansa voitettu. Ylös noustuaan hän koetti nauraa, mutta ei voinut kuin irvistää, ja sanoi hiljaa hengästyksen katkaisemat sanat: me—koetamme—iltapäivällä—uudestaan.

Heti iltapäivätuntien päätyttyä hän oli käskenyt kaikki harjotuksiin vuorelle, mutta kapteenin kanssa he olivat kadonneet muuanne.

Senvuoksi eivät sotaleikit sujuneet. Hirveältä tuntui ajatella, että ne nyt jossain kenenkään näkemättä temmelsivät elämän ja kuoleman kamppausta. Ehkä olivat ottaneet veitsiä mukaansa, ainakin kuningas, eikä vaahtoisessa raivossansa osannut olla sitä käyttämättä.

Mutta sitä suurempi oli hämmästys ja ilo, kun joku äkkiä huusi: mikäs tuolta tulee! ja kaikki kääntyivät sinnepäin ja näkivät molempien ilmestyvän ihkasen elävinä kasarmin kulmasta, vieläpä käyden rinnakkain välinsä jo sopineina.

Kuningas oli kapteenia lyhyempi ja solakampi. Myöskin hänen kasvonsa olivat melkein naisellisen hienopiirteiset. Viehättävän sinisistä silmistä ei olisi hänen kuninkuuttansa voinut päättää. Mutta käynti oli todellisen kuninkaan. Se hetkahteli miesmäisesti joka askeleella niinkuin satamalastaajilla ja ruumis heilahteli puolelta toiselle ylpeästi. Takki oli auki, helyvyö kannatti housuja tuuman verran liiviä alempana, että siniraitainen paita näkyi väliltä. Peukalot hän piti vyön alla antaen muun kämmenen valtoinansa retkottaa. Sekin painoi vyötä alas.

Kapteeni oli pitempi ja rotevampi Hinkkiä. Kulki tämän kanssa samassa tahdissa, mutta käynti ei hetkahdellut eikä ruumis heilahdellut kummallekaan puolelle. Hänen päänsä oli pyöreä ja sen takaraivo isonlainen. Ruskean ja vihertävän sekaiset silmät katsoivat totisina ja rehellisinä suoraan eteenpäin, niinkuin olisivat joka hetki tahtoneet pudistautua vapaaksi kaikkinaisesta valheesta, mikä ihmisten ympärille tahtoo väkisin tarttua. Leuvassa oli juova, joka antoi hänen totisille kasvoilleen loukkaantumisen liikuttavan ilmeen, niinkuin joskus lapsella, jolle vääryyttä tehdään. Mutta silmät ikäänkuin tästäkin pyrkivät irti ja värähtelivät vaan rehellisesti totuuteen päin.

Kun nämä molemmat sankarit tulivat muiden luo, sanoi Hinkki aivan kuin sopimuksesta:

—Joka häntä tästä edes vielä uskaltaa kapteeniksi sanoa, sen minä lyön nuuskaksi.

Tämän sanottuaan Hinkki meni syrjään ja antoi kapteenille tilaa.

Kapteeni astui nyt vuorostaan esille ja silmät maahan luotuina, niinkuin valehtelijan, sanoi ikäänkuin tunnustaen:

—Kyllä Hinkki voittaa minut.

Hinkki katsahti vihasesti ja ankarasti ympärilleen, nähdäkseen uskoiko jokainen erikseen mitä kapteeni oli sanonut.

Mutta kapteeni ei katsonut kehenkään, vaan meni ja istui syrjään. Hänen silmänsä olivat turpeina eikä voinut olla epäilystäkään siitä, että hän oli katkerasti itkenyt. Hänen surunsa sen johdosta, mitä aamupäivällä oli tapahtunut, näytti niin syvältä, että häntä katsoessa tahtoi muidenkin mieli masentua.

Kun Hinkki näki, että kaikki uskoivat, tuli hän laupeaammaksi ja kertoi heidän sopineen jutun niin, että Hannes tästälähin (se oli kapteenin oikea, mutta melkein tuntematon nimi) tuo hänelle kouluun joka päivä viisi penniä veroa. Ja uudelleen kielsi sanomasta häntä enää kapteeniksi.

Sitten Hinkki rupesi katsomaan heidän patterejansa, jotka he olivat laatineet kivensirpaleista kiintonaisten kivien väliin, ja nauroi, että he aikoivat antaa nallipaukutusten käydä tykkitulesta. Hän nauroi myös heidän sapeliansa, veti miekan huotrasta ja löi linkkuveitsen terällä miekan terään lovia osottaakseen ettei sen miekan teräs mihinkään kelpaa. Vielä hän nauroi lippujakin. Ei hän oikeastaan välittänyt mistään leikkisodista, eikä yleensä pitänyt taisteluja ryssiä, norsseja ja rottia vastaan minään leikkinä ollenkaan, vaan hänen sotakavaluutensa, vihollisvihansa, pampuniskunsa olivat aina täyttä totta, oikeata, intohimoista tappelua. Eipä hän muutoin kuningas olisi ollutkaan.

Hän veti nyt esiin parin korttelin pituisen sytytyslangan ja sanoi että täytyy mennä ruutia hakemaan.

Kun he kysyivät, mistä hän ruutia saapi, nauroi hän vaan, että kyllä hän aina saa, ja sanoi huomenna näyttävänsä miltä oikea pamaus kuuluu. Osotti kivenkolon, jonka sanoi lataavansa täyteen, reunoja myöten, ja määräsi valmiiksi mihin eri suuntaan kunkin piti paeta, kun polisit alkaisivat juosta vuorelle.

Että Hinkki oli tuon mustan sytytyslangan saanut käsiinsä, se oli jo kylläkin suuri ihme, mutta mistä hän aikoi niin paljon ruutia saada, se meni yli jokaisen ymmärryksen. Hinkille oli kaikki mahdollista. Hänen kuninkuutensa ei perustunut voimaan, vaan siihen että hän joka alalla tunsi maailmata paremmin kuin muut, tunsi ja tiesi sellaista, mitä muut osasivat vaan suu auki ja posket hehkuvina kuunnella, milloin hämmästyen, milloin kauhistuen, milloin surren, milloin tuleen syttyen.

—Menkää te muut kotiin, mutta Hannes tulee minun kanssani, sanoi hän.

Sykkivin sydämmin, täynnä ihmeellistä odotusta hajosivat kaikki vuorelta.

Mutta Hinkki ja kapteeni menivät vuoren itäiselle harjalle.

Siellä he paneutuivat pitkäkseen kalliolle illan hämärtymistä odottamaan.

Kun kapteenin rinnasta kohosi silloin tällöin itkun jäljiltä vieläkin hytkähdyksiä, katsoi Hinkki säälien häntä, niinkuin olisi tahtonut sanoa: älä enää viitsi valittaa. Ja kun he vähän aikaa siinä vielä olivat, kuului kasarmilta iltasoitto. Sitten kuului soitto päävahdista ja rummunpärinää Viaporista, ja Hinkki nousi pystyyn.

—Nyt täytyy saada kaksi punttia tolanderia, sanoi hän.—Onko sinulla 5 penniä?

Kapteeni sanoi:

—Kaksi tolanderipunttia maksaa markan. Mitä sinä viidellä pennillä teet?

Hinkki sanoi:

—Se on sinun päivärahas. Anna tänne.

Ja kapteeni antoi hänelle viisi penniä.

—Nyt mennään tästä alas, sanoi Hinkki, ja johdatti kapteenin jyrkimmästä paikasta kadulle vuoren taakse. Siinä oli vähän matkan päässä katolin-uskoisten pieni kirkko, jonka luota alkoi puisto ja kylpylaitokseen meren rannalla johtava vanha lehmuskäytävä.

Puistossa soitteli musiikki.

Hinkki osotti sormellaan kirkon luona seisovaan pieneen äijään, joka olan yli heitetyllä hihnalla kannatti edessään laatikkoa ja möi siitä appelsiinejä ja paperossia puistoon kulkeville.

—Mene sinä, sanoi, toista kautta ja kun minä tulen täältä päin ostamaan siltä paperossia, niin tule vastaan äläkä ole tuntevanas minua. Kun minä rupeen juoksemaan, niin kiroo sinä ja juokse minun perässäni ja ole ottavanas minua kiinni. Ymmärrätkö?

Kapteeni sanoi:

—Pitääkö minun ottaa sinut kiinni?

Hinkki katsoi häneen, naurahti ja sanoi:

—Ota, jos saat. Mutta mene nyt, ja muista, älä ole tuntevanas.

Kapteeni kiersi kokonaisen asuinkorttelin, ja kun hän lähestyi äijää seisoi Hinkki jo siinä ja otti tulta paperossiinsa. Mutta kohta kun kapteeni ehti kohdalle, heitti Hinkki paperossin äkkiä suustansa ja alkoi juosta puistokäytävää alas.

Äijä huusi: ottakaa kiinni! ja alkoi laatikkoineen ontuen linkuttaa perässä. Kapteeni kirosi nyt käskynmukaisesti ja rupesi juoksemaan Hinkin jälkeen.

Kun lehmuskäytävällä oli paljon kävelijöitä käänsi Hinkki oikealle ja kierteli syrjäteitä syvälle varjoisaan puistoon. Hän antoi kapteenin päästä aivan kintereillensä, mutta kiinni ei antautunut, sillä vaikka kapteeni tosin olisikin suorassa juoksussa saanut kiinni, ei hän voinut tehdä niin nopeita luikerruksia ja käänteitä.

Vasta rantavallin takana meren rannalla Hinkki pysähtyi ja silloin kapteeni näki hänen kädessään kaksi punasta Tollanderin paperossipunttia. Hinkki ei avannut niitä, vaan pisti yhden kumpaankin takintaskuunsa, ja istui kivelle odottamaan että juoksun kiihkeä hengästys talttuisi.—Ei se nyt enään meitä löydä, sanoi hän paperossiäijästä.

Levättyään hän nousi, katsoi ympärillensä ja vei kapteenin rantaan, jossa oli pyykinpesulautta, ja sen kaidepuuhun oli kahlittu useita veneitä.

Hinkki koetteli jokaisen lukkoa. Ne olivat suljetut. Mutta ulompana oli kaljaasi ankkurissa ja sen perään oli korkealaitainen musta vene pantu köyteen. Kaljaasi liikkui hiljaa milloin ulommas, milloin lähemmäs rantaa ja pikku vene käänteli mukana vuoroin kiristellen ja vuoroin löyhentäen köyttä. Hinkki haki ongenvavan rannasta, käski kapteenin pidellä lauttaan lukittua venettä kääntyneenä merelle päin, meni itse perään ja jonkun ajan odotuksen jälkeen tavotti kuin tavottikin vavalla mustan venheen ja sai siitä käsin kiinni. Pian hän linkkuveitsellä katkasi köyden ja haki kapteenin venheeseen.

—Souda lujaa, mutta niin ettei loiskahtele, sanoi Hinkki vähän levottomana ympärilleen katsellen.

Kapteeni oli miltei ensi kertaa vesillä ja vene käänteli hänen käsissään sinne tänne, josta Hinkki alkoi hermostua.

—Mikäs näkyy minun pääni takaa, häh? tiuskasi hän.

—Tokan savupiippu, sanoi kapteeni.

—No, jos piippu menee tälle puolelle päätä, niin souda tällä airolla, mutta jos tuolle, niin tuolla, ymmärrätkö?

Kapteeni teki niin eikä vene enää käännellyt.

Hän näki ihmeeksensä, että Hinkki oli merelläkin aina vaan sama kuningas kuin maalla.

He tulivat salmesta kylpylaitoksen pitkän sillan ohitse ja vene jo keinui rasvatyyneen avomeren sileällä mainingilla. Laskenut aurinko paistoi meren takaa pitkän pilven tuhansiksi punajoutseniksi, jotka yhä suurenevina kohosivat taivaan laelle asti.

Hinkin mieli lauhtui. Hän lupasi soutaa hiljaa ja rupesi itse selkäkenoon perälle.

—Mikäs nyt on pään takana? kysyi hän.

—Harakan vallit, sanoi kapteeni.

—Souda niin, käski Hinkki, mutta itse laskeutui retvanaan perätuhdolle, ummisti silmänsä ja oli kuorsaavinaan.

Jonkun aikaa soudettuaan kapteeni huomasi, että Hinkki oli todella nukahtanut. Silloin kapteeni lakkasi pitämästä Harakan valleja merkkinä ja alkoi kiertää kaupungin satamalahteen.

Vihdoin hän lakkasi soutamasta, nosti kolistelematta airot ja rupesi katselemaan ympärillensä. Uusi, merkillinen maailma oli kuin loihtimalla noussut hänen eteensä. Hinkki se häntä aina vei ja opetti uusia maailmoita näkemään.

Vene hiljensi vauhtinsa. Sen herättämät laineet olivat ruskosta valoisia. Nikolainkirkon kello vielä jymisi, vuoroin heleämmin, vuoroin kumeammin. Liike satamassa oli hiljentynyt.

Vene pysähtyi kokonaan.

Kun sen laineetkin tyyntyivät, silisi merenpinta ja koko kaupunki näkyi ylösalaisin kääntyneenä lahden pohjasta.

Jonkun verran nukuttuansa Hinkki havahti istuvilleen ja ärjäsi:

—Mitä sinä noin venettä heiluttelet?

—Katso! sanoi kapteeni innoissaan osottaen laineita.

Hän oli todella saanut heilutuksellaan ihmeitä aikaan.

Hajosi liitoksistaan koko kaupunki, puistot maasta erkanivat ja tornit kaatuivat. Horjuivat vanhat tullimakasiinit, vavahtelivat monikertaiset kivimuurit, pankit, hotellit, itse keisaripalatsikin syttyi punaliekkeihin ja kirkko kupuineen ja kultaristineen perustuksiltaan sortui.

Kapteeni oli kuin hulluna.

—Istu hiljaa, sanoi Hinkki, ja katsahdettuaan ympärilleen sanoi: minne helvettiin sinä olet soutanut!

Näin sanoen hän melalla käänsi veneen poispäin kaupungista, ja kapteeni alkoi vedellä.

Lähes neljänneksen tuntia soudettuaan he sivuuttivat suuren sotalaivan, joka mahtavine piippuinensa kellui meressä kuin puoleksi uponnut jättiläistynnyri. Merimiehet iloisesti leikkivät kannella. Kylki-aukoista näkyi kanunain mustat suut.

Kapteeni ei sanonut laivasta mitään, vaan kysyi:

—Mitä ne kranaatit oikein ovat?

—Ne ovat kanunankuulia, selitti Hinkki.

—Mutta sinä kerran sanoit, että niissä on ruutia?

—Näes nyt, sanoi Hinkki, kranaatti on niinkuin pieni kanuna, joka pannaan suuren kanunan sisään ja ammutaan ulos niinkuin kuula, mutta siinä on perässä ruuvi, josta pannaan ruutia sisälle, ja päässä on nalli, ja kun se sattuu vaikka laivaan taikka sitten tuonne kaupunkiin, niin se räjähtää ja palaset lentävät ja sattuvat ihmisiin ja ihmiset kuolevat.

—Vaikkako eivät olisi mitään pahaakaan tehneet?

Hinkki ei ruvennut sellaisiin kysymyksiin ollenkaan vastaamaan.

—Mutta kuinka ihmiset lainkaan uskaltavat olla sivelistejä?

Hinkki ei pitänyt tätäkään kysymystä vastauksen arvoisena.

—Tahtoisitko sinä olla upseeri vai sivelisti? kysyi kapteeni viimein.

—Ei sivelistit mitään merkitse, sanoi Hinkki. Sellaiset lasisilmäherrat! Mäskiksi menisivät, jos Viaporista ammuttaisiin.

Ja vähän ajan perästä sanoi:

—En minä vaan. Merille minä karkaan.

Kapteeni vaipui kadehtien mietteihinsä.

Merille,—se on tuonne, tuonne, missä ei maata näy ja kaikki on suurta ihmeellistä aavistusta. Meri on Hinkin. Ja maa näytti kapteenista tällä hetkellä mitättömän harmaalta, ikävältä, pieneltä.

Taas neljänneksen tuntia soudettuaan kapteeni kysäsi:

—Mihinkäs me nyt mennään?

—Katso taakses, sanoi Hinkki.

Ja kun kapteeni kääntyi katsomaan taaksensa, osotti veneen kokka kohti merestä nousevaa, harmaista kivistä muurattua pitkää ikkunatonta linnanseinää, joka kaikkinensa kuvastui meren pintaan.

Suuret illanruskossa punertavat lokit lentelivät yöpymistä tehden ylhäällä linnanseinän edessä ja kun joku laskeutui alas ja kohottaen siipensä sipaisi noukallansa vedenpintaa, hajosi kuvastus pitkiksi viiruiksi, joihin jo kuukin heitti välähdyksensä.

Hämmästyneinä ja kysyvinä kääntyivät kapteenin silmät takasin Hinkkiin.

—Älä pelkää, souda vaan, sanoi Hinkki ja rupesi juttelemaan kapteenille ihmeellisiä tarinoita tästä Viaporin harmaasta vesilinnasta.

Kertoi sen seinän takana olevan sotavankeja, jotka ovat siellä istuneet monta kymmentä vuotta. Sanoi niiden olevan teljettyinä koppeihin, joiden ovet ovat kiinnimuuratut, ettei ole kuin yksi läpi linnanpihalle päin ja toinen läpi ylhäällä merelle päin.

—Katso tuonne! näetkö pieniä aukkoja linnanseinässä? siinä on toinen läpi, josta he saavat ilmaa hengittääkseen, mutta eivät ylety näkemään.

Kapteenin silmät suurina ja palavina tuijottivat linnaan päin.

—Souda vaan lähemmäs, sanoi Hinkki.

Ja kertoi, että kun seinän juurella on hiljaa, voi kuulla vankien huokauksia ja valituksia.

He tulivat juuri seinän viereen. Enin osa siitä oli rakennettu suoraan veteen, joka veneen lähestyessä kumeasti lotisi kivien vihreissä uurteissa. Muutamassa kohti pisti karin kivet esille ja siinä oli ruohon tupsuja kasvanut karikivien ja linnankivien väliin.

—Pitele noista, sanoi Hinkki, minä tahdon kuunnella. Kapteeni tarttui ruohontupsuihin, Hinkki nousi pystyyn ja kallisti korvansa kiviseinää vasten.

—Kovasti huokailevat, sanoi hän jonkun aikaa kuunneltuansa. Sitten rupesi itse pitelemään venettä ja käski kapteenin vuorostaan kuunnella.

Kapteeni kallisti nyt hänkin korvansa kiviseinää vasten.

Lieneekö hiljainen tuulenhenki yläilmoissa käynyt ja linnanseinän aukoissa suhissut, mutta veri oli jättänyt kapteenin kasvot, kun hän kuuntelemasta pääsi, sillä hänkin oli kuullut huokauksia, syviä, ikionnettomuutta itkeviä.

Hän kallistui uudestaan seinään kiinni.

Ei epäilystäkään. Ne huokailivat—huokailivat.

Kapteeni mittasi silmillään korkeuden maasta henkiläpeen.

—Mutta jos auttais ne sieltä pois, sanoi hän.

—Hm, pani Hinkki ikäänkuin olisi jo ennen itsekin sitä ajatellut ja mahdottomaksi huomannut.

—Varrottais yötä ja heitettäis köysi lävestä sisään, arveli kapteeni.

—Ei siitä lävestä mahdu ihmisen pää, sanoi Hinkki.

—Tai tultais joka yö ja kaivettais reikää muurin läpi, esitti kapteeni.

—Täytyy läksyjä lukea, sanoi Hinkki ivallisesti, ja kapteeni heräsi haaveistaan.

—Saatana! huusi hän kalpeana, nousi pystyyn ottaen airon käteensä ja ylimalkaisessa raivossa aikoi sillä ruveta huitomaan ympärilleen.

Hinkki säikähti ja koetti kapteenia tyynnytellä, mutta kun kapteenin silmät pyörivät päässä yhä kummallisemmin, hän huusi:

—Vahti näki meidät, souda pois, se ottaa kiinni ja pistää linnaan, joutuin, joutuin!

Ja kapteeni istui ja vetäsi vettä airoilla niin lujasti että toinen niistä siihen katkesi:

—Mitäs nyt tehdään?

—Ojenna tänne ehjä, sanoi Hinkki, ja saatuaan airon hän nousi pystyyn, pani perässä olevaan loveen ja rupesi kierrellen melomaan, niinkuin tekivät punamustain korkeiden englantilaisten kivihiililaivain matruusit, kun he nokisessa paidassaan kiipesivät pikkuvenheeseen ja seisten sen perällä yhdellä airolla soutivat köyden pollariin.

Hinkki seisoi melotessaan selin veneen kokkaan eikä pitänyt mitään kiirettä.

—Ethän sinä kaupungin rantaan soudakaan, huomautti kapteeni.

Mutta Hinkki ei ollut kuulevinaan, vaan vihelteli hiljakseen, ja vene eteni joustavan nopeasti Viaporin linnoitusta kohden.

—Annas kun minä tulen soutamaan, sanoi kapteeni toivoen samalla saavansa veneen käännetyksi kotiin päin.

—Et osaa tämmöistä soutua, sanoi Hinkki ja veneen kokka osotti aina vaan Viaporia kohden.

Linnoituksen vallit, jotka kaupungista päin näyttivät tavallisilta ruohokummuilta, kasvoivat yhä suuremmiksi. Ne kohosivat vihdoin kuin mahtavat vuoret kallioiden päällä ja suuret tykit ammottivat aukoista merelle päin. Pieniksi pilkuiksi hävisivät vahtimiehet, jotka kiväärit olalla korkealla vallien harjalla kulkivat nopeasti edestakasin.

Jo tuli esille linnatelakan hirmuinen veden yli kallistuva nostohana, ihmeelliset muurit, salaperäinen laituri ja linnotukseen vievä rautaportti. Kaikki suurenemistaan suureni, nousi heidän eteensä aivankuin nielläkseen pienen veneen. Ilma pimeni, jylhistyi, kylmeni kosteammaksi.

Hinkki vaan meloi suoraan surman suuhun.

Kaukana idän taivaan takana on suuri valtakunta, jonka laumat hallitsevat puoli maailmaa. Tämä valtakunta on rakentanut linnoituksen mereen ja pannut sotamiehensä sen valtaa vartioimaan. Mutta Hinkki soutaa vihellellen kohti kitaa.

—Älä herran tähden, kuiskasi kapteeni kiihkeästi. Ryssä tappaa meidät!

Hinkki kääntyi katsomaan.

Kiviportaalla, alhaalla muurin juurella vahdissa oleva ryssä alkoi todella huitoa käsillään ja puiden nyrkkiä kielsi heitä lähestymästä.

Hinkki antoi rohkeasti veneen mennä eteenpäin.

Silloin haki ryssä vahtikopista kivärinsä ja rupesi suurilla liikkeillä muka sitä lataamaan.

Hinkki ei vaan ollut tietääkseenkään.

—Herran tähden, Hinkki! Hinkki!

Heti kun vene oli tullut niin lähelle muuria, etteivät ylhäällä kulkevat vahdit heitä enään voineet nähdä, veti Hinkki taskuistaan punaset paperossipuntit, ja antoi sitten veneen kääntyä pitkittäin porrasta vasten.

—Anna ruutia, kuiskasi Hinkki, ja rupesi ruudin syttymistä matkimaan: puh, puh,—että ryssä ymmärtäisi.

Ryssä rupesi tavottamaan puntteja Hinkin kädestä.

—Älä luule, poika, sanoi Hinkki ja työnsi veneen ulommas.—Ni ponimai poruski. Hellitä vaan ruuti ensin.

Ryssä pani nyt kivärinsä jälleen vahtikojuun ja katosi pienestä portista muurin sisäpuolelle.

Heidän odotellessaan sanoi Hinkki:

—Täältä kaikki kivimiehetkin ruutia ostavat, ja jos olisi viinaa, saisimme paljonkin.

—Mistäs ryssät itse saavat ruutia? kysyi kapteeni.

—Kranaateista raapivat.

Tämän kuultuansa kapteeni tunsi yhtäkkiä olevansa kuin kotonaan keskellä näitä pilviin nousevia valleja ja hirmumuureja. Hinkki oli näyttänyt avaimen ja avannut niiden sisimmän salaisuuden. Ja yhdellä iskulla hajosi linnotuksen jylhä taika kapteenin mielestä.

Iloissaan hän alkoi kovalla äänellä morista Hinkin opettamaa englantilaista merimieslaulua:

Hel Viktooria, hel Viktooria! Tshilivili vippan boi!

—Ole hiljaa, sanoi Hinkki.

Ryssä toi pussissa naulan ruutia ja otti Hinkiltä vastaan paperossit.

Kun he paluumatkalla lähestyivät jälleen Kaivopuiston rantaa, nousi Hinkki pystyyn ja kauan tähysteli maalle päin. Oli jo niin hämärä, ettei hän voinut nähdä. Silloin hän käski olla soutamatta ja kuunteli kauan.

—Kaljaasin miehet hakevat venettä, sanoi hän tyynesti.

Rannalta päin kuului ääniä ja saappaitten rapinata kivien päällä.

—Ne tulevat tänne päin. Päästä minut maalle, sanoi Hinkki.

Kapteeni päästi Hinkin maalle ja alkoi itse melota venettä, saaden vihdoinkin tilaisuuden tehdä niinkuin Hinkki ja niinkuin kivihiililaivain nokiset merimiehet.

Ensi innostuksessa vene läksi menemään suoraan ulapalle, sillä kapteeni ei huomannut sen suunnasta vaaria pitää. Mutta suunnan pitäminen siinä konstissa oli vaikeinta. Ja niin tapahtui, että kun hän Harakan salmelle ehti, kuuli hän huutoja rannasta, jotka hänelle suuntaa neuvoivat ja niitä totellen hän löysi pesulautan, sitoi veneen köyden pätkällä kaidepuuhun, missä muutkin veneet olivat ja tuli rantaan.

Kaksi saarelaista oli siinä, jotka olivat suuntaa huutaneet ja sanoivat hänelle: kenen luvalla olet veneen ottanut ja köyden katkaissut ja vielä aironkin taittanut? Ja rupesivat häntä polisikamariin vaatimaan.

Silloin tuli Hinkki rantaan, keppi kädessä ja sanoi miehille:

—Mitä hän on tehnyt?

Miehet sanoivat mitä pahaa hän oli tehnyt, ja Hinkki sanoi:

—Taitaa olla sama poika, joka meidänkin veneen on vienyt. Sallikaa minun antaa hänelle selkään.

Ja rupesi tulemaan keppi ojona kapteenin päälle. Mutta kapteeni pakeni ja Hinkki rupesi ottamaan häntä kiinni ja he alkoivat juosta ylös pimeätä lehmuskäytävää, niinkuin olivat äsken alaskin juosseet. Sillä se oli Hinkin ainainen konsti.

Pari kivenheittämän väliä juostuansa Hinkki sanoi: seisata, ei ne osaa juosta, ne on saarelaisia.

He pysähtyivät ja rupesivat kulkemaan rauhallisesti eteenpäin.

—Olisiko ollut lysti polisikamarissa istua, sanoi Hinkki, kun he olivat päässeet kadulle.—Ei siellä lystiä ole.

—Oletko ollut? kysyi kapteeni.

—Olen, sanoi Hinkki. Siellä on ikävä. Tule saattamaan minua.

—Löivätkö ne?

—Eivät lyöneet, käskivät papan lyödä.

—Löikö se?

—Löi.

Tähtitornivuoren yli tultua Hinkki piilotti ruutipussin alhaalla olevan saunan kellariluukkuun.

Kun he tulivat hänen asunnolleen, oli portti suljettu ja kapteeni ehdotti, että Hinkki kapuaisi hänen olkapäiltään portin ylitse. Mutta Hinkki tiesi paremman keinon. Hän nosti toisesta päästä portin alla olevaa lautaa ja pudotti sen lappeelleen, jonka jälkeen laskeutui maahan pitkäkseen ja notkeana kuin orava pujahti portin alitse pihalle.

—Huomenna pamahtaa, sanoi hän portin takaa.

—Olrait, vastasi kapteeni Hinkin opettamalla enkelskalla.

Ja he erosivat.

Siinä talossa asui Hinkin isä, ajuri Frans Henrikson. Ajurin toisia poikia ei oltu kouluun hyväksytty, sillä ne olivat liian vanhoiksi katsotut ja olivat myös jo kotikurin saamiseen tuomittuina olleet.

5.

Ainoa, joka kuunteli vaarin pitkiä kertomuksia eikä heti mennyt pois kun hän suunsa avasi, oli tämä sama Hinkki,—vaarin lempipoika.

Peräkamarin puolipimennossa, kolkutellen ja käännellen vaarin merkillisiä sulatuskuppeja, viiloja, pihtejä, Hinkki istui kuunnellen permannolla, ja vaari taas makuultansa hänelle jutteli. Yhdessä kohti heillä tuli usein riita.

Vaari koetti aina päästä veneh'ojalaisista hänelle puhumaan; Hinkki taas ei niistä niinkään välittänyt; olisi tahtonut kuulla enemmän vaan Siperian seikkailuista ja yhä uudestaan vaati kertomaan siitä merkillisestä raharyöstöstä, jossa vaarin toveri oli taistellut yksin kymmentä kasakkaa vastaan ja vihdoin ammuttiin kuoliaaksi. Opettaakseen rakkaalle Hinkillensä vaikka puoli väkisin sen kaikkein tärkeimmän asian, nimittäin sen suuren vääryyden, minkä veneh'ojalaiset olivat kärsineet jäädessään maattomiksi, vaari menetteli näin: hän lupasi kertoa uusia seikkailuja, kunhan Hinkki ensin lupasi kuunnella Veneh'ojan asioita. Hinkki tosin lupasi, mutta oli hajamielinen ja kovin kolkutteli vasaroita. Ei vaari saanut häntä ymmärtämään tavallisimpiakaan talonpojan asioita. Ei Hinkki tiennyt mitä oja on, mitä lato, mitä virta, mitä niitty, mitä korpi, mitä kartano, vielä vähemmän ymmärsi torpan veroja ja metsänmyynti-asioita, jotka kaikki olisivat olleet välttämättömät ymmärtää vääryyden perille pääsemiseksi.

Sitävastoin jo ensi kerralla kun vaari otti puheeksi nuo kupit ja viilat ja mitä niillä oikein voisi tehdä, höristi Hinkki korvansa, tuli vaarin viereen vuoteelle istumaan, ja ymmärsi kohta kaikki.

Vaari sanoi vaan:

—Jos näillä tehtäis rahoja niin paljon, että koko Veneh'oja vapaaksi ostettaisiin!

Ja koko Hinkki oli liekkinä. Silmät hehkuivat, posket paloivat. Ei tosin siksi, että Veneh'oja vapautettaisiin, vaan siksi, että rahoja tehtäisiin. Taas saattoi vaari kauan aikaa sen kustannuksella puhua Veneh'ojasta.

Vähän aikaa kuunneltuaan Hinkki sanoi:

—Pitäisi ruveta polisiksi. Sitte ei kukaan arvaisi.

Ja nämät sanat kuultuansa vaari taas hämmästyi Hinkin suurta neroa ja näki selvään, että hänestä tulee se mies, joka ei usko mitään ihmisestä ulkona olevaa pirua, vaan rohkenee olla piru itsessänsä. Mutta hän rakasti Hinkkiä niin, ettei uskaltanut vielä opettaa, peläten hänelle vaaraa. Sitäpaitsi Veneh'ojan asiain ymmärtämättömyyden takiakin hän päätti jättää lähemmän opettamisen kunnes Hinkki paremmin miehistyy. Ja sanoi:

—Olet huonoissa kirjoissa, eivät ota polisiksi.

Ja kun Hinkki rupesi miettiväiseksi, sanoi, tietäen Hinkin mielihalun:

—Menisit ensin merille, niin sieltä tultuasi saisit uudet kirjatkin.

Hinkki ihastui.

Ja siitä pitäen neljännelle luokalle asti hän ei muuta ajatellut kuin keinoja millä saisi isänsä ottamaan hänet koulusta, sillä laivan kapteenit eivät alaikäisistä karkureista huolineet, vaan vaativat holhoojan suostumusta.

Nyt oli asianlaita kuitenkin sellainen, että mitä korkeammille luokille Hinkki tuli, sitä enemmän opettajat halusivat päästä hänestä. He eivät pitäneet Hinkkiä nerona, niinkuin vanha vaari. Eivät myöskään olleet samaa mieltä kuin Hinkin toverit, joiden joukossa hän oli juuri mittaamattoman neronsa vuoksi kuninkaaksi kohonnut. Opettajat kutoivat siis verkon hänen ympärillensä ja kun Hinkki käski kapteenin naulaamaan opettaja Örbomin kalossit eteisen lattiaan, jonka johdosta Örbom meni nokillensa, vetivät he verkon päät yhteen ja nostivat Hinkin koreasti maalle, eli toisin sanoen erottivat koulusta.

Jättäessään koulun Hinkki sanoi tovereille:

—Totelkaa Hannesta, niin ei ne teille mitään mahda.

Ja kapteenin rinta kohosi ylpeästi.

Opettajat olisivat kyllä hänetkin erottaneet yhdessä Hinkin kanssa, mutta he toivoivat hänen vielä parantavan tapansa, kun Hinkin vaikutusvalta nyt lakkasi. Senvuoksi he päättivät jättää kapteenin toistaiseksi kouluun.

Koulun sisäiset asiat pääsivätkin kohta Hinkin lähdettyä sille tolalle, jota opettajat olivat tarkottaneet perustaessaan tämän opiston pääkaupunkiin vastaisen suomalaisen kulttuurin kulmakiveksi, kasvattaakseen oman suomalaisen sivistyssäädyn. Oppilaat alkoivat uskoa opettajiansa. Ahkeruus, tarkkaavaisuus ja sääty tuli arvon mittapuuksi. Kaikki muuttui.

Kun siis kapteeni tuli Hinkin jälkeen kuninkaaksi, kasvoi hänen ympärilleen heti, tiedon, taidon ja säädyn perustuksella pikku kuninkaita, jotka Hinkin aikana eivät olisi uskaltaneet päätänsäkään nostaa. Kapteeni ei ymmärtänyt missä vika oli, vaan rupesi ajattelemaan, että hänen täytyy, valtansa vahvistamiseksi, haastaa kaksintaisteluun norssien, rottain ja ryssäin kuninkaat ja siten osottaa voimansa suuruus. Norssien ja rottain kuninkaat kaatuivat ensi törmäyksessä. Ryssät taas houkuttelivat hänet kaksintaistelun varjolla koulunsa pihalle, mutta siellä hyökkäsivätkin kaikki hänen kimppuunsa. Ja nyt tuli kapteenin eteen tosi voimankoe. Hän taisteli kuin karhu. Sillä aikaa kuin hän nurkkaan ajautuneena koetteli vapautua käsiensä ja jalkojensa ympärille takertuneista harmaista pikkuryssistä, takoivat suuret häntä nyrkeillänsä päähän. Silloin pani kapteeni silmänsä kiinni ja ajatteli: nyt vaikka maa allani haljetkoon ja helvetti minut nielköön! Ja samassa huikeasti ärjähtäen äkki tempauksella irrotti kätensä. Osa pikku ryssistä kaatui, osa peräytyi hätkähtäen ja heti vapautti hänen jalkansa. Kapteeni hyppäsi ilmaan ja sitten hurjassa raivossa kätensä hajottaen kyykistyi kuin tiikeri lauman päälle hypätäkseen. Silloin soi ryssäin kello ja kapteenin päästellessä villiä huutoja he pakenivat kaikki toinen toistaan jalkoihinsa sotkien.

Porttikäytävään juoksivat kapteenin toverit ja he todistivat sitten kaikille kapteenin yksin voittaneen ryssät.

Mutta merkillistä! Vaikka hän oli avonaisessa kamppailussa kaatanut norssien ja rottain kuninkaat,—vaikka hän oli yksin ajanut koko ryssäin koulun pakoon, ei hänen valtansa sittenkään vakiintunut, vaan kaikellaiset pystynokat tietokuninkaat pyrkivät häntä sittenkin viisasteluillaan nolaamaan ja päätä lyhyemmät naskalit tekivät hänen urotöistänsä ivaa, niin että joskus melkein kolmas osa luokkaa jo uskalsi olla tottelematta, kun hän johonkin asiaan komensi.

Tämä kävi häneen kovin kipeästi,—ei senvuoksi että hän olisi tahtonut itsellensä kunniaa, vaan senvuoksi, että jos hänen valtansa olisi päässyt höllistymään, niin olisi saattanut tapahtua, että olisivat vähitellen uskaltaneet ruveta jälleen sanomaan häntä kapteeniksi. Varjelkoon sellaista tapahtumasta!

Ilmeistä oli, ettei voima yksin riittänyt. Eipä Hinkkikään ollut voimakas. Hinkki oli tosin antanut luulla olleensa kaikkein voimakkain ja oli siinä tarkotuksessa saanut kapteeninkin valheellisesti tunnustamaan pojille, että Hinkki oli hänet muka voittanut. Mutta oikeastaan oli Hinkki ollut vaan kaikista viekkain. Hän oli ollut niin paha niille, jotka häntä eivät tunnustaneet, että sellaisten elämä oli käynyt mahdottoman happameksi ja heidän oli lopultakin aina täytynyt taipua. Itki tai parkui, kyllä Hinkki sai vihdoin aina armoille heittäytymään. Mutta kapteeni ei millään osannut olla kovuudessa niin sitkeä kuin kuninkuus olisi vaatinut. Erittäin oli hänen mahdoton kauan toisia itkettää; niskurin ei tarvinnut kuin parahtaa, niin kapteeni jo heltyi ja päästi käsistään. Ei auttanut kapteenin teeskennellä julmuria, kertoa hirmuisia ryövärijuttuja omasta säälimättömyydestään, äkkiä ärjähdellä, mulkoilla silmillään, paukahutella kämmeniään yhteen ja hyppiä villisti ilmaan ikäänkuin olisi ollut valmis tuossa tuokiossa tuhoamaan koko koulun. Kaikki tiesivät, että hän olisi kyllä saattanut rikkoa pulpetit ja taulut ja lennättää opettajan tuolin ikkunasta, mutta että tarvitsi vaan ruveta itkemään niin hän heti päästi.

Ja niinpä sitten tapahtuikin, että yhteisesti pihalla telmittäissä joku satutettu uskalsi heittää hänelle laumasta jälleen tuon kamalan haukkumanimen, jonka hän oli luullut kaikilta jo unohtuneen.

Ainoastaan lähimmät silloin näkivät, että hän kävi äkkiä totiseksi. Muut eivät huomanneet mitään. Ja vasta useiden päivien jälkeen alkoivat kaikki ihmetellä suurta, käsittämätöntä muutosta kapteenin koko olennossa ja käytöksessä;

Hän alkoi lukea.

Todella alkoi osata läksyjä, nousi ja vastasi lyhyellä käheästi mörähtävällä äänellänsä ja vastattuaan istui tuiman näköisenä, ympärilleen vilkuilematta.

Hän tuli nyt kouluun karkea tukka aina vedellä kasteltuna ja harjalla silitettynä, selaili lakkaamatta kirjoja, koska oli kaikessa jälkeen jäänyt ja paljosta piti selville päästä. Kävellen edestakaisin luki ja pänttäsi päähän väliajoillakin, kehenkään katsomatta ja ketään kuuntelematta. Käytävät vaan kumisivat hänen yksitoikkoisesti jonottavasta mörinästänsä.

Ei kukaan ymmärtänyt mitä tämä kaikki merkitsi. Summa vaan oli, että kapteeni ihmeellisesti alkoi tiedossa ja taidossa varttua. Opettajatkin jo ihmetellen katsahtelivat häneen ja ensin ikäänkuin koetteeksi tekivät hänelle sellaisia kysymyksiä, joita he muuten ainoastaan parhaille tekivät. Kapteeni rypisti silmäkulmansa, vastasi lyhyeen ja täsmällisesti ja istui kohta vastauksen jälkeen, silmät alas luotuina, ikäänkuin häveten tietoansa.

Oliko siis kapteeni luopunut kuninkuuden tavottelusta? Oliko lakannut tuntemasta olevansa vallanperijä Hinkin jälkeen tai tahtomasta olla valtijaana? Ei. Sillä jos kuningas näkee valtansa hajoavan, niin syyttää hän itseänsä huonommaksi heikointa alamaisistaan, joka sikoja paimentaessaan on valtansa sikojen yli säilyttänyt. Ei yksikään kuningas salli sanottavan: valta meni hänen käsistään. Sentähden, jos vaikka hän aikoisi vallasta luopua, vahvistaa hän ensin valtansa. Hän tutkii ja ajattelee päänsä ympäri: miksi olen minä kelvoton? Ja nähtyänsä missä kohden hänen asemansa on heikko, käyttää kaiken kykynsä ja järkensä ja tarmonsa valtansa vahvistamiseksi siltä heikolta puolelta.

Niin teki myös kapteeni.

Huomattuaan että tietokuninkaat hänen valtaansa jäytävät hän päätti voittaa heidät heidän omilla aseillaan. Päätti voittaa heidät tiedossa ja taidossa. Ja kun Kustaava oli hänen päänsä suurenlaiseen takaraivoon antanut hänelle Veneh'ojan viisauden perinnön, ei tarkotus ollutkaan hänelle vaikea saavuttaa. Hän löi pystynokat tietokuninkaat perinpohjin. Lakkasivat nenästelemästä ja muiden mukana alkoivat nöyrinä, epätietoisen uteliaina katsoa ylöspäin hänen silmiinsä. Voimakkain ja samalla viisain! Onko yksikään kuningas koskaan osannut lujemmin valtaansa turvata? Sellainen on totisesti kaikkivaltias!

Mitä olisikaan Hinkki tällaisesta asiain käänteestä sanonut! Kapteenin ei ollut omatunto tähän aikaan hyvä, vaan muuan seikka teki nämä uudet kuninkuuden valjaat hirmuisen hankaliksi. Hinkiltä perittyyn ja kapteenin uskollisesti omistamaan kuningashenkeen kuului ehdottomasti opettajiston sitkeä vastustaminen kaikilla mahdollisilla keinoilla, uppiniskaisuudella, lunttaamisella, nenästä vetämisellä, kiusanteolla,—sanalla sanoen, opettajien vallan vähentäminen. Asia olikin kapteenista ollut päivän selvä ja luonnollinen niinkauan kuin hän oli kuten Hinkki opettajiston avonainen vihollinen. Mutta nyt olivat asiat muuttuneet ja hän joutui ilman Hinkkiä kuin yksin tuntemattomalle ulapalle. Se seikka, että hän nyt aina osasi läksynsä ja ymmärsi kaikki opettajain kysymykset teki opettajat väkisinkin hänen ystävikseen. He katsoivat häneen lempeästi, välistä ikäänkuin hänen suosiotansa tavottaen. Hinkki olisi tietysti teeskennellyt vastaystävyyttä ja takanapäin yhä hurjemmin ilvehtinyt. Mutta kapteenilla piti aina kaikki asiat olla joko niin taikka näin eikä koskaan molempaa yhtaikaa. Näyttelemiseen ja teeskentelemiseen hänen suorain kasvojensa lihakset eivät taipuneet, ja pyöreät silmänsäkin olivat semmoiseen jo luonnostaan liian jäykästi avonaiset. Olisi jäljellä ollut ainoastaan suora vastustus, vaikka osasikin läksynsä ja vaikka opettajat kilvan kiittivät. Tämä oli kuitenkin mahdoton ristiriita, koska läksyjen osaaminen oli jo itsessään täysi myönnytys ja kädentarjous opettajille. Ja kapteeni oli kuin terävällä miekan terällä. Ristiriita tuli hänelle sietämättömäksi, josta oli seurauksena, että hän päivä päivältä, ehdottomastikin yhä enemmän luopui Hinkin hengestä ja antautui opettajain henkeen. Hän lohdutti itseään sillä, että Hinkki tätä kaikkea ei näe ja että koulun käyntiä ei kestä ikuisesti. Neljän, sanoo neljän vuoden kuluttua hän on täysi herra, päässä valkea ylioppilaslakki, ja silloin hän on vapaa teeskentelystä.

Ja niin tapahtui, että kapteeni suljahtikin kokonaan Hinkin vastaiselle tielle, avasi takaraivonsa kaikki onkalot tiedon ja taidon hedelmöittäviksi. Veneh'ojalaisten vanha viisauden perintö, joka siellä läntisen Suomen sydänkorvissa heidän pääkoppiinsa visusti kätkettynä odotteli maiden vapautumista ja kansan kokoontumista vapauden kyliin, pääsi nyt kapteenin kautta ennen aikojansa päivän valoon, ulos pursuessaan löytämättä vapautuneita maita, auroja, multaa, uuden kylän salvoshirsiä, vaan pelkkää sivistystä ja opettajia, jotka hiki päässä tekivät työtä ravitakseen sitä kylläiseksi algebralla, latinalla ja kuninkaiden historialla, ettei se taaksensa näkisi ja peruansa kysyisi ja voimaansa tuntien nousisi koulun omaa sivistystyötä tuhoamaan.

Ja onkin mahdollista, että jos kaikki olisi päässyt jatkumaan niinkuin oli nyt alkanut, niin kapteenista olisi tullut samallainen tulevaisuudessa eläjä kuin ne, jotka suuren maailman täyttävät haaveillaan ja rajattomilla vaatimuksillaan. Johan hänkin alkoi salata sukuperäänsä, karttoi johtamasta ketään tietämään missä asui, saamaan vihiä hänen Siperiassa olleesta vaaristaan, eno Fransista, joka piti porttolaa, ja äidistä, joka Kaivopuiston rannassa paukutteli parempain ihmisten likariepuja.

—Hän on äpärä, sanoi vaari, kuultuansa kapteenin erinomaisesta menestyksestä koulussa.

Mutta ennenkuin lukuvuosi loppui, tapahtui sellaista, joka antoi asioille uuden käänteen.

Hinkki näet astui vielä kerran näyttämölle.

Hinkki oli erotettu syksyllä, juuri kun hän oli alottamassa V:ttä luokkaa. Silloin olivat purjelaivat jo saapuneet kotiin tai jääneet talvehtimaan ulkomaille, joten Hinkin ei sinä vuonna enää onnistunut päästä merille.

Jonkun kerran hän oli talven kuluessa tavannut kapteenia. Entisissä suhteissa vielä pysyen Hinkki silloin oli kysellyt koulun kuulumisia ja kapteeni koetti puolestaan myöskin teeskennellä entisiä välejä haukkumalla opettajia. Mutta Hinkki katseli häneen huolestuneesti ja epäluuloisesti, jonka vuoksi kapteeni ei voinut katsoa häntä silmiin, vaan käänteli päätänsä sinne ja tänne.

—Näytäs tuota, sanoi Hinkki tavattuaan kerran kapteenin koulusta tulemasta. Kapteeni antoi hänelle ainevihkonsa. Ja heidän kulkiessaan Hinkki selaili vihkoa. Siellä oli aineita »Kesän vietosta», arvosana 9, »Kaarle Suuresta», arvosana 8, »Lapsuuden uskosta», arvosana 10, ja niin poispäin. Hinkki ojensi vihon takasin ja kapteeni oli mennyt tiilenkarvaiseksi häpeästä.

Senjälkeen he eivät olleet voineet puhua mitään keskenänsä, ja he tapasivat toisensa vasta keväällä, jäidenlähtöaikaan. Hinkki oli silloin jo mönstrattu suureen purjelaivaan, joka otti lastia eteläsatamassa lähteäkseen Espanjaan ja sitten Välimeren satamiin.

Viimeisenä pääsiäispäivän aattona, pari iltaa ennen merille lähtöä hän ilmestyi kapteenin luo, jolla nyt oli jo oma eri kamari, kirjahylly, pesukomooti ja harmaalla viltillä peitetty rautasänky. Hinkki tuli ikäänkuin hyvästijätölle, olipa pukeutunut uusiin, hänen yllänsä oudon hienoihin vaatteihin. Oli tullut pyytämään kapteenia läksijäisille, joita sanoi vietettävän morsiamensa luona.

Kapteeni tuli kovin ihmeihinsä, että Hinkillä oli jo morsian; sitä hän ei ollut aavistanutkaan. Itsellä hänellä tosin kyllä myös jo oli mielitietty, viaton, vielä lyhythameinen tyttö, joka suuresti rakasti häntä ja alituiseen oleskeli Kustaavan luona. Mutta kapteeni oli tätäkin asiaa ruvennut ikäänkuin tukehuttamaan, sillä se tyttö oli yhtä pimeätä sukuperää kuin hän itsekin: erään palvelijan avioton lapsi, joka palvelija oli jostakin vaarin hämäriltä kotiseuduilta kaupunkiin tullut, ja kapteeni tahtoi kaikki semmoiset asiat painaa maailmalta salaan.

Hinkki kertoi morsiamestaan, että se hänen morsiamensa oli hirveän fiini, oikein semmoinen, jolla on rannerenkaita, punaisia rusetteja, kraji ja sinjonki—sana jota kapteeni ei ymmärtänyt, mutta sitä hartaammin kunnioitti. Hinkki ei todella näyttänyt koulun ulkopuolellakaan lakkaavan olemasta kuningas. Kaunis hän oli, viehättävämpi kuin koskaan ennen, eikä olisi yhtään ollut kummasteleminen, vaikka hienoimmat prinsessat olisivat häneen rakastuneet.

Kapteeni rupesi siis pukeutumaan Hinkin läksijäisjuhlaan. Hän tahtoi pukeutua parhaimpansa mukaan, koska Hinkki itsekin näytti olevan tavallista hienommissa tamineissa. Erittäinkin somensi Hinkkiä valkea paidankaulus hänen tavallisen siniraitaisen asemesta. Ja sentähden päätti kapteenikin panna kauluksen kaulaansa, mutta oikein tärkätyn.

—Ei sitä tarvita, sanoi Hinkki.

Mutta kapteeni oli itsepäinen ja suurten ponnistusten jälkeen sai takana nuppineulan ja edestä napin avulla kauluksen pysymään paikoillaan, vaikka se työntäytyikin ehkä liian korkealle pönköttämään, kun pehmeä aluspaita ei pitänyt vastaan. Hinkki sitoi hänelle rusetin, yksipuoliseen solmuun.

Kellon tultua kuusi he läksivät.

Hinkin morsian asui Hietalahden rantakadulla. Ja kun he sinnepäin kulkivat tuli heitä vastaan jonottain telakan työmiehiä iloisesti rupattaen ja kiiruusti käyden. Keväinen ilta-aurinko paistoi vielä vinottain talojen räystäs-ikkunoihin ja kattojen piippuihin. Vesi lorisi ojissa; hanget olivat katujen reunoista sulaneet ja siellä täällä oli ainoastaan alta veden kalvamia ja päältä mustuneita jääkuoria, jotka hauskasti kopisivat ihmisten käydessä niiden ylitse. Tähän aikaan kapteeni tavallisesti tuli koulusta; luettavien läksyjen paljous pakotti karkottamaan mielestä keväistä meren tuoksua ja sanomatonta halua piilottaa kirjat johonkin kivijalan luukkuun ja lähteä epämääräisesti eteenpäin pitkin hämärtyviä katuja rantakaduille asti, missä suuret, teloille nostetut laivain rungot häämöttivät ja meri huokui suolaa ja laiturien tervaa. Nytpä he kulkivat Hinkin kanssa—ei koulusta kotiin läksyjä lukemaan, vaan hämärtyviä katuja myöten epätietoiseen, viehättävään vapauteen. Sillä Hinkin läikkyville merille lähtevä mieli heitti suuresta yltäkylläisyydestään leiskauksen kapteenillekin. Ja jo veteli kapteeni syviä huimaavia savuja Hinkin paperossista, kokonaan hänen henkeensä antautuen.

Hinkki kulki nopeasti edellä ja ikäänkuin tuntien jälleen entistä valtaansa kapteeniin hän hytkähteli joka askeleella, antaen saappaittensa korkorautain rytmillisesti raapaista katukäytävän laakeita kiviä.

Äkkiä hän kiersi kadulta talon pihalle, niin että kapteeni vauhdista meni hyvän matkaa edelleen pitkin katua ja sitten juosten saavutti Hinkin, kun tämä oli jo talon pihalla nousemassa portaita ylös.

Hinkki koputti ovelle ja he päästettiin kyökkiin, jonka johdosta kapteeni ensin luuli, että Hinkin morsian olikin vaan palvelustyttö. Mutta ei. Palvelustyttö meni naurahtaen sisälle ja selvästi kuului kuinka se siellä ilmotti heidän tulonsa, sanoen: neiti Magdan vieraat ovat tulleet.

Oven avautuessa kapteeni ehti vilkaista sisälle suureen huoneeseen ja näki silloin Magdan sisaret—arvatenkin ne olivat Magdan sisaria. Ne kampasivat vasta päätänsä ja kumartuen vatien yli pesivät itseään niinkuin suureen juhlaan; joku oli vielä alushameisillaan ja yhdellä oli musta kalotti päälaella.

Kapteeni korjasi kaulustansa ja silitti vaatteitaan. Suuri hetki oli tulossa. Nähtävästi oli tässä aikomus viettää todella juhlaa Hinkin kunniaksi, vaikka he olivat tulleet liika aikasin. Ja onko ihme, että juhlaa vietettiin, kun Hinkki, kuninkaallinen Hinkki läksi merille!

He käskettiin nyt kyökistä toiseen huoneeseen, joka oli hyvin hieno, niin ettei kapteeni ollut koskaan vielä semmoisessa käynyt. Hän oli tosin kerran ollut vieraissa everstin poikain luona, ja ovien avautuessa hätimmiten tarkastanut vierashuonetta, nähnyt pianon, peilejä, pehmeitä nojatuoleja ja muuta ihmeellistä, mutta täällä oli vielä hienompaa ja punasempaa, punasta silkkiä ja samettia, ihmeellisiä varjostimia, kirjavia linnunsulkia. Peiliin katsahtaissa he Hinkin kanssa olivat parhaissakin vaatteissaan kuin mitäkin kadulta tulleita hampuusia, mutta Hinkki sanoi aina vaan: ei se mitään tee, ja rohkaisi kapteenin mieltä.

Keskellä huonetta oli pyöreä pöytä, jolle oli katettu appelsiinejä, omenia ja pitkäkaulaisia viinipulloja. Kapteeni ei olisi uskaltanut ajatellakaan, että tuo kaikki oli heitä varten, mutta Hinkki sanoi: se on meitä varten.

Ylimmilleen nousi sentään kapteenin ihastus, kun sisäovi avautui ja morsian ilmestyi. Se lensi kohta Hinkin kaulaan, ja vasta sitten tervehti kapteenia, sanoen: tämäkö on Hannes?

Eipä ollut Hinkki liiotellut kehuessaan morsiantansa. Häikäisevän kaunis ja komea oli tämä hänen ihana morsiamensa. Ihmeellisenä tornina kohosi tukkalaitos päälaelle, ja edessä se oli kammattuna oikealle puolelle päätä. Korvarenkaat kilisivät hänen korvissaan ja kaulaa somisti rinnoille asti avonainen pystykaulus ulospäin pyöristyvine kulmineen. Monia rannerenkaita hohti hänen käsivarsillaan, jotka alastomina katosivat väljiin, avonaisiin hihoihin. Mutta kasvot olivat sentään kaikkea kauniimmat. Ihon väri oli maidon valkea ja poskipäillä helotti mitä ihanin ruusunpuna. Kulmakarvat olivat hienona mustana viivana, mustat olivat myös silmäripset sekä ylä- että alaluomissa. Ja silmäin sini ui niissä niin viehkeästi, että katsoessa sydän kuoristui ja mieli juopui.

Ihmeellinen oli sentään se Hinkki! Kuinka se oli osannut itselleen hankkia näin taivaallisen morsiamen, sitä oli mahdoton käsittää. Eikä kuitenkaan ollut itse millänsäkään koko asiasta. Vieläpä näytti ikäänkuin häpeävän morsiamensa hellyyksiä ja hyväilyjä, sillä aivan huomattavasti ja useampaan kertaan hän työnsi Magdan poispäin, kun tämä tahtoi häntä suudella.

Kapteeni koetti parhaansa mukaan korjata Hinkin epäkohteliaisuutta, tarjoili Magdalle tuolia ja teki kaikkein hartaimpia kumarrusharppauksia lyöden kantapäänsä yhteen ja muuta sellaista mitä suinkin oli oppinut everstin pojilta.

Kun Hinkki ei tullut Magdan viereen sohvalle istumaan, vaan meni tuolille pöydän ääreen, missä kapteenikin istui, koetti Magda ruveta juttelemaan vieraittensa kanssa. Mutta Hinkin ja kapteenin juttelemisesta ei tullut mitään. Silloin Magda avasi pianon ja rupesi soittelemaan polkkaa.

Kapteeni ajatteli:

—Kyllä totisesti on tämä Hinkin morsian sentään toista kuin se minun heitukkani, se saparoniska, jonka sitkeät kiharat eivät pysy palmikossa, vaan kaikille suunnille töröttävät, ja joka kävelee avojaloin, vaikkei vielä kaikki lumikaan ole sulanut. Hinkin morsiamen iho on valkea kuin hienoin perunajauho ja sanomattoman ihana tuoksu lähtee hänen vaatteistaan, mutta se minun tyttöni on ruskea kuin kahvipapu eikä suinkaan aina hyvältä tuoksu.

Kuinka monta kertaa olikaan kapteeni pyytänyt äitiä, että sille hankittaisiin kengät ja tukka kammattaisiin, mutta sillä taisi olla sellainen luonnonvika, että se mieluummin käveli avojaloin ja tukka pörröisenä. Nyt kapteeni päätti uhata, että jollei se mene kansakouluun, niin hän sen kokonaan hylkää.

Nämä ikävälle suunnalle joutuneet ajatukset, äskeinen suuri mielenjännitys, appelsiinien syöminen, viinin maisteleminen, illan hämäryys ja kauan kestänyt soitanto vaikuttivat kaikki yhteisesti, että kapteenia rupesi sanomattomasti nukuttamaan, niin että hänen täytyi tehdä hirmuisia ponnistuksia pitääkseen silmäluomia edes raoilleen avoinna.

Hinkki torkkui myöskin, leuka tuolinselkää vasten nojattuna.

Vihdoin lakkasi morsian soittamasta ja käski palvelustytön korjaamaan pöydältä kaikki mitä siinä oli.

Kapteeni nousi nyt lähteäkseen, sillä hän luuli juhlan loppuneen; mutta Hinkki sanoi: istu, ei tämä ole vielä loppunut.

Ja hän olikin oikeassa, sillä pöydälle tuotiin valkonen liina, asetettiin neljä lautasta, veitset ja kahvelit, sitten tuotiin leipälaitos, jossa oli rivittäin vehnä- ja hiivaleipää, ihmeellinen, korkea voitorni, josta lähti ulospäin niinkuin kielekkeitä,—sinappia, etikkaa, pippuria, kaikennäköisiä pikku asetteja, joissa oli sardiinia, anjoovista ja kravunlihaa.

Sisälle astui nyt vanhanpuoleinen hyvin lihava vaimoihminen, joka ei ollut läheskään niin hienoissa pukimissa kuin Magda, ja oli kaiketi tämän äiti taikka täti. Hänellä oli povessaan kaksi veden kirkkaalla aineella täytettyä pulloa, ja tirrikkalaseja joka sormen välissä.—Ohhoh, sanoi hän, kaksi kavaljeeria ja yksi daami, se ei käy laatuun. Ja aikoi näin sanoen mennä huutamaan lisään daameja, mutta Magda kielsi. Sitte avasi lihava rouva viinapullot, kaasi laseihin ja sanoi: saako herroille luvan olla ryyppy?

Hinkki kulautti heti koko sisällyksen kurkkuunsa ja ähkäsi päälle, jonka jälkeen myöskin kapteeni teki samoin; mutta koska hän ei ennen ollut eläessään viinaa suuhunsa ottanut, karvasteli hänen kurkkuansa niin että vesi puristautui silmistä. Silloin Magda, ojentaen molemmat kätensä häntä kohden, tuli ja sanoi: Voi, voi, eikö Hanneksen tehnytkään viina hyvää? Minä otankin tämän Hanneksen, koska Henrik ei minusta huoli.—Näin sanoen hän kietoi käsivartensa kapteenin kaulan ympäri ja suuteli häntä. Kapteeni käsitti tämän leikiksi, ja äkkiä hän tunsi olevansa täällä yhtä kotona kuin ennen muinoin Viaporin kanunavallien alla, kun ryssä avasi linnan rautaoven ja toi heille kranaatista kaiverrettua ruutia. Oikein hänen teki mieli hihkaista eikä hän vierastellut enää ketään.

Nyt laski palvelustyttö alas ikkunauutimet ja sytytti viisi kynttilää hopeisiin jalustimiin ruokapöydälle. Ja meni pois. Lihava rouva meni myös pois. He istuivat kolmisin katetun pöydän ääreen.

—Oliko se teidän äitinne? kysyi kapteeni ilon huumauksessa.

Magda alkoi äänekkäästi nauraa, mutta tuli äkkiä totiseksi ja rupesi Hinkiltä kysymään:

—Etkös ole Hannekselle sanonut mikä paikka…

Totta Hinkki teki sille jotain merkkiä, koska se jätti kysymyksensä kesken.

Ja Magda rupesi senjälkeen kapteenille vielä hellemmäksi ja käytöksessään entistään hienommaksi. Hänen äänensä tuli vienon sävyisäksi, kaikki liikkeet enkelimäisen herttaisiksi ja viehättäviksi. Ei huolinut toisesta ryypystä ja olutta ei saanut hänen lasiinsa ollenkaan kaataa. Ei, ei, sanoi hän alakuloisesti.

Hinkki ja kapteeni lauloivat paljon merimieslauluja. Kapteeni osasi sanat, mutta laulun-ääntä hänellä ei ollut ja oli hänen tapanansa sentähden möristä aina vaan samaa käheätä ääntä, luiruttelipa toinen mitä tahansa. Tässä ilossa kului kolme tuntia. He olivat juoneet viimeiseksi kahvia ja punssia, ja kapteenin silmissä alkoi huonekin jo ilonhypyissä tanssahdella. Ei hän paljon enää erottanut kuka meni ja kuka tuli; ainoastaan sen hän näki, että huoneeseen tuli ja meni paljon Magdan sisaria, jotka joivat heidän kanssansa, ja että Hinkki istui sohvalla jonkun toisen kanssa, jolla oli valkonen yönuttu, ja Magda taas koko ajan tahtoi olla kapteenin kanssa ja kallistaa päätänsä hänen rinnalleen, jotka asiat hän selitti itselleen niin, että Magda tahtoo kostaa Hinkille ja Hinkki Magdalle.

—Jospa Hinkki suuttuu! kuiskasi kapteeni hänelle hiljaa.

Mutta vastaukseksi Magda yhä hellemmin painautui hänen rintaansa vasten tai pani armaat käsivartensa hänen päänsä ympäri.

—Kello on jo puoli kaksitoista, kuiskasi Magda,—tulkaa toisen kerran, mutta älkää enää olko täällä.

Mutta ei kapteeni halunnut lähteä, sillä hänen oli kauhean hauskaa ja hän oli kuin tulessa Magdan syleilyjen vuoksi.

Magda pyysi vielä toisen kerran, mutta ei kapteeni totellut.

Kello neljännestä vaille kaksitoista, kun Hinkki vieruskumppaninsa kanssa oli mennyt jonnekin muuanne, rupesi sen ison huoneen puolelta kuulumaan humalaisten melua, ja Magdan sisaret menivät yksitellen pois.

Kapteeni ei ensin tehnyt selkoa itselleen mitä ääniä ne olivat ja mistä ne oikeastaan kuuluivat, sillä koko maailma tanssi aukeana ja iloisena hänen ympärillään, ja voihan olla, että Hinkki oli käskenyt muitakin toverejaan tähän samaan iloon ja että kohta väliovet avataan ja he kaikki yhtyvät hirmuiseen riemun remakkaan. Eläköön, eläköön Hinkki! Eläköön laiva, joka hänet viepi, eläköön sen laivan kapteeni ja matruusit, eläkööt sinisen meren laineet, eläköön koko maailma huikeassa tanssissansa.

—Menisit, menisit vaan, pyysi Magda riippuen hänen kaulassansa.—Katso, johan kaikki muutkin ovat menneet.

Sen sijaan kapteeni viritti merimieslaulun. Hel Viktoria, hel Viktoria——!

Kun laulu ei kuitenkaan sujunut ilman Hinkkiä, nousi hän hakeakseen Hinkin esille. Mutta hoiperrellessaan salin suljetun oven editse, pysähtyi hän äkkiä niinkuin salaman lyömänä, silmät aukenivat, kulmakarvat kohosivat ja veri pakeni kasvoista. Hetken hän kuunteli liikahtamatta.

—Mitäs miehiä ne ovat? kuiskasi hän käheällä äänellänsä.

Magda rupesi tulemaan hänen luoksensa.

—Katsos nyt, sanoinhan minä sinulle, että olisit mennyt!

Mutta kapteeni ei ottanut Magdaa vastaan, vaan kallisti korvansa oven avaimenreikään.

Magda silloin lukitsi nopeasti oven.

—Sano herran nimessä mitä miehiä ne ovat! kähisi kapteeni.

—Voi, voi, valitteli Magda, sanoinhan minä—tämä on kaikki Hinkin peliä, hän tahtoi että sinä jäisit näkemään. Voi, voi, Hannes kulta, elä suutu…

—Oletko sinä Hinkin morsian vai et? kysyi kapteeni. Hänen kulmakarvansa olivat aina vaan yhtä koholla, silmät yhtä pyöreinä ja kasvot yhtä verettöminä. Hän oli aivan selvinnyt.

Magda rupesi muka vetistelemään,—sillä hän oli jo huomannut kapteenin hellän luonteen,—ja itki niin runsaasti, että nokea vuoti silmäripsistä hänen maalatuille poskilleen. Miksi ei hän mielelläänkin olisi Hinkin morsiamena—valitteli Magda,—mutta kun Hinkki nyt hänen poloisen jättää ja menee merille, eikä kukaan, ei kukaan huoli hänestä enää. Hinkki olisi jättänyt hänet Hannekselle, mutta ei Hanneskaan huoli, kun sai nyt tietää hänen olevan porton kirjoissa. Voi, voi, minua onnetonta!

—Elä poraa, tyttö, sanoi kapteeni karkeasti, joka merkitsi, että häntä alkoi Magdan itku säälittää.—Missä on Hinkki? kyseli hän ja alkoi vihaa puuskuen kävellä ympäri huonetta. Että se Hinkki olikaan hänet tällaiseen soppaan johdattanut! Hän vihasi porttoloita ja porttoja enemmän kuin mitään muuta. Ne inhottivat häntä, hän vihasi kaikkia, jotka porttoloissa kävivät, ja nyt itse oli täällä ja kuuli seinän takaa oman opettajansa juopuneen äänen! Kapteenin tahtoi mennä pää sekaisin, vaikka hän olikin humalasta selvinnyt.

Samassa kuului salista tahtiin monen miehen yhtaikainen huuto:

—Mag-da!

Selvä oli, että he kaipasivat Magdaa sinne. Magda kavahtikin pystyyn ja kuivasi pian kyyneleensä. Vähän ajan perästä kuului taas yhteen ääneen, mutta vielä kovemmin:

—Mag-da!

—Tulen, tulen, vastasi Magda.

—Et tarvitse mennä sinne, sanoi kapteeni.

Mutta Magda oli jo peilin luona ja nopeasti otti pois rannerenkaita ja korvarenkaita sekä korjasi poskimaalausta, silmäripsiä ja pani uutta jauhoa ohimoille ja otsaan.

Taas tuli oven takaa hirmuisena karjuntana:

—Mag-da!

—Et saa mennä! toisti kapteeni.

—Ohoh, mitä sinä ajattelet, sanoi Magda riisuen hänen nähtensä hamettaan,—ja mitä emäntäkin sanoisi! Täytyy minun mennä, ennenkuin oven särkevät.—Minä tulen, huusi hän.

—Elä mene, sanon minä.

—Otatko sinä minut? Et ota. Ja opettajaas sinäkin tottelet.—Magda otti ylleen yöpuvun. Hänellä ei ollut nyt mitään koristeita. Hän oli valkosessa väljässä yönutussa yhtä kaunis, mutta ei yhtään enää välittänyt olla hieno, sittenkuin kapteeni tiesi mikä hän oli.

—Jospa minä ottaisin sinut, niinkauan kuin Hinkki on merillä, sanoi kapteeni, valmiina Hinkin tähden lyömään rikki kaiken tulevaisuutensa.

Magda rupesi äänekkäästi nauramaan, sulki käsillään hänen suunsa ja silittäen hänen kasvojansa puhui liikutettuna:

—No niin, niin, sinä otat minut, ja tulet sitten minua hakemaan, minun poikaseni, rakas, rakas,—mutta nyt minun täytyy mennä vähän heidän luoksensa, ymmärräthän, täytyyhän sinunkin totella opettajia, no minun täytyy totella emäntää,—ja kun sinä sitten tulet, minun poikaseni, ehkä sinulla on silloin jo pitkät viikset tässä näin, niin, ja sinä otat minut vyötäisistä ja minä olen sinun vaimosi, hieno ja hellä—juuri niinkuin äsken tässä, kun et vielä tiennyt … eikö se ollut lysti?

—Mag-da! kuului salista kuin sadan miehen suusta.

Ja Magda nopeasti irtausi kapteenista, avasi ovenlukon ja pujahti saliin, jossa seiniätärisyttävä tervehdyskarjunta otti hänet vastaan.

Kun kapteeni pitkän ajan kuluttua heräsi tunteittensa sekaisesta huumeesta, näki hän Hinkin seisovan kumarruksissa oven luona ja tirkistävän avaimenreijästä saliin, josta kuului huikeita huutoja ja pianon rämpytystä.

—Meinaavat ruveta tanssimaan,—sanoi Hinkki nostamatta päätään lukolta.

—Tule pois, sanoi kapteeni. Hän oli ottanut päällystakin yllensä ja suuren karvalakin päähänsä.

Hinkki sanoi: varro vähän. Ja jäi katsomaan.

Nyt alkoi salista kuulua kauheata tanssin töminää, että lasit ja pullot kilisivät siinä huoneessa missä Hinkki ja kapteeni olivat. Lattiakin hytkyi ja suuri koristeruukku ylhäällä vaatekaapin päällä jyskyi seinää vasten.

—Maisteri on riisunut takkinsa, kertoi Hinkki,—ja menee kuin ajakka. Näes, näes vaan! Noin pojat! Muista antaa Hannekselle 10, kun se kesän perhosista sinulle kirjottaa!

—Tule pois! sanoi kapteeni tuimasti.

—Ja, ai-ai sitä meidänkin likkaa, jatkoi Hinkki,—kun nostaa hameitaan, katos noin:

Hinkki rupesi matkimaan kapteenille Magdan tanssia. Pidellen käsillään muka hameita mahan päällä hän hyppi yhdellä jalalla eteenpäin ja toisella jalalla potki hurjasti ilmaan. Sitten meni vesissä suin taas katsomaan avaimenreijästä.

—Nyt potkii maisterikin, puheli hän sieltä. Varro sinä maisteri kulta, kun me vaarin kanssa mynttiä ruvetaan lyömään, vielä se likka sinun käsistäsi ostetaan!

—Tule pois, sanon minä, huusi kapteeni.

—Varro, sanoi Hinkki, ja rupesi nyt keksimään omiansa.

—Mikäs tuokin vanha kapteeni on? oli hän avaimenreijästä näkevinään.—Tule sinä katsomaan, jospa tuntisit…

»Kapteenin» nimen kuultuaan ei Hannes enää voinut hillitä itseään. Mitta oli täysi. Vaikkei hän uskonutkaan Hinkin viittausta että tuolla seinän takana olisi todella ollut se mies, joka oli antanut hänen syntyä maailmaan äpäräksi, riitti sellaisen mahdollisuuden pelkkä ajatteleminenkin kuohuttamaan hänen mieltänsä yli reunojen; sillä maisterin tanssi oli loukannut ainoastaan häntä itseänsä ja hän olisi ollut valmis lähtemään hiljaa pois, mutta kapteenin nimi pani saman loukkauksen ulottumaan hänen äitiinsä ja koko hänen elämäänsä. Ja niinkuin hän oli kerran koulunpihalla hyökännyt Hinkin kimppuun, kun tämä oli uskaltanut kapteenin nimellä haavoittaa hänen äitiänsä, niin hän nyt sydänveriin haavoittuneena sekä omasta että äitinsä puolesta hyökkäsi ovelle, paiskasi Hinkin tieltään ja yhdellä ainoalla tempauksella riuhtasi lukitun oven selälleen.

Koko talo vaan kerran hirmuisesti jysähti.

Tanssi pysähtyi. Kaikki meni äänettömäksi. Kuului vaan ovesta puupirstaleiden mukana irtauneen lukon putoaminen maahan ja jonkun pienen lasiastian kilahtava särkyminen.

—Mikäs sälli se on? kysyi äänettömyyden keskeltä uhkaavasti nouseva humalainen ääni.

Vastaukseksi kapteeni sieppasi tuolin ja päänsä yli lennätti salissa olijain joukkoon.

—Ulos kaikki! hän huusi.

Naiset juoksivat kirkuen eri suunnille poliseja huutamaan. Mutta miehistä vaan yksi ainoa totteli kapteenin käskyä. Se oli maisteri. Hän pujahti nopeasti pitkin seinävieriä, ällistyneiden ihmisten välitse eteiseen ja katosi ulos.

Kaksi vahvinta hyökkäsi kapteenin kumpaiseenkin käsivarteen heittääkseen hänet ulos. Mutta onnellisena siitä, että ei mitään sotaherraa näkynyt, että maisteri oli paennut ja siis murha vältetty, hän päätti ottaa loput tavallisen voimakokeen kannalta. Selkä edellä perääntyen hän antoi heidän työntää itseänsä ovelle, siitä eteisen läpi aina rappusille asti, mutta siihen tultua äkkiarvaamatta riuhtasi ensin toisen heistä ja sitten toisen käsistään, ja molemmat lensivät suinpäin alas rappusia. Samaa tietä meni seuranneesta joukosta vielä yksi, jonka hihasta hän ehti saada kiinni. Kaksi muuta pakeni vapaaehtoisesti ja muut perääntyivät takasin saliin, jossa nyt suurin temmellys alkoi kapteenin ja varajoukon välillä, joiden seassa oli vielä seuran vahvin. Mutta kesken taistelua kaatui korkeajalkainen lamppu pianon päältä ja sammuen meni pirstaleiksi lattialle. Silloin pakenivat useimmat. Käsirysy jatkui nyt vaan heidän kahden kesken pimeästä huolimatta ja loppui siihen, että kapteenin suuri vastustaja lensi kolisten rappusia alas.

Tällä oli kapteeni nyt puhdistanut talon, jossa ei yksikään enää uskaltanut päätänsä esille kurkottaa.

Huohottaen tuli hän vilposelle pihalle. Sekin oli tyhjä. Kelmeä kevätkuutamo kiilui räystäiden hienoissa jääpuikoissa. Portti oli suljettu. Sen takaa kuului kadulta kiivasta puhelua ja selittelyä.

Silloin Hinkki tuli varkain esille pihan pimeästä nurkasta ja sanoi kohta iloisesti:

—Lähdeks merille?

Aivan kuin olisi odottanut, että kapteeni ilahtuen lyö häntä olalle ja yhtä reippaasti vastaa: Lähdetään vaan!

Mutta kun Hinkki oli tämän sanonut, näki kapteeni edessänsä kohtalon sysimustan seinän, jonka hän oli tänä lyhyenä yönä eteensä kasvattanut. Ja maahan tuijottaen hän kirosi.

Sen kuultuansa Hinkki huokasi pettyneesti. Sillä hän oli tämän kauan mietityn suuren suunnitelmansa toteuttanut siinä varmassa uskossa, että kapteeni nähtyänsä maisterin tanssin heti luopuu opettajien alamaisuudesta. Hinkin laskujen mukaan kapteenin olisi tämän perästä pitänyt vaatia äidin ottamaan hänet koulusta ja viimein karata, johon Hinkki olisi tarjonnut hänelle tilaisuuden. Mutta nyt näkyi, ettei kapteeni ollutkaan vielä tämmöiseen tekoon kypsä. Ja kun ei kapteeni vapaaehtoisesti tahtonut, katsoi Hinkki velvollisuudekseen pelastaa hänet polisien kynsistä.

—Anna tänne karvalakkis, sanoi hän, ja otti sen itse kapteenin päästä, kun kapteeni ei kohta totellut, sekä pani oman lippalakkinsa kapteenin päähän.

Tämän tehtyänsä hän rupesi nopeasti kiskomaan päällystakkia kapteenin hartioilta.

—Mitä, mitä nyt? kysyi kapteeni hajamielisen kiukkuisesti.

—Täytyy vaihtaa, sanoi Hinkki sillä käskevällä äänellä, jota kapteeni ei tavallisesti milloinkaan vastustanut.—Etkös kuule, polisit on porttien takana. Vai lähdetkö siis merille?

—En, sanoi kapteeni toistamiseen.

He vaihtoivat nyt päällystakit, ja tuskin oli kapteeni ehtinyt väistyä siihen vajan nurkkaan, jonka Hinkki hänelle osotti, kun suljettu portti avattiin ja koko lauma ulosajettuja vieraita hyökkäsi polisien johdolla pihalle.

—Tuossa hän on! huusivat he heti, osottaen keskellä pihaa seisovaan Hinkkiin, joka muka koetti paeta ja teeskenteli juopunutta.

Kun polisit ottivat häntä kainaloista ja alkoivat viedä portille, kuului Hinkki panevan vaan heikosti semmoista menettelyä vastaan. Hänen monisanaiset ja tahallisen sekaiset vastalauseensa hukkuivat muiden voitonriemuiseen ulvontaan.

—Hän se oli! huudettiin poliseille,—hän se oli,—juuri tuollainen lakki sillä oli…

Polisit huusivat ajurin, Hinkki nostettiin roskaan, ja, sittenkuin hän oli ottanut itsetietoisen mukavan asennon, mennen lyyhyksiin istuimen ja ajuripenkin väliin, niinkuin oli nähnyt juopuneille tehtävän, ja polisit olivat asettuneet istuimelle ja panneet jalkansa Hinkin ylitse, ajaa huristettiin poliisikamariin.

Vasta tänne tultua Hinkki alkoi pontevammin todistella viattomuuttansa. Hän tuli yhä kovempiääniseksi ja vaati poliseille edesvastausta siitä, että he olivat muka sotkeneet hänet väkivaltaisesti roskain pohjaan ja istuneet hänen päällensä. Sen yön hän tosin sai viettää polisiputkassa, mutta seuraavana päivänä itse paikalla toimitetussa kuulustelussa kävi hänen viattomuutensa selville ja juttu raukesi, kun oikean syyllisen nimeä ja asuntoa ei kukaan osannut ilmaista.

Mutta vaikka Hinkki näin saikin kapteenin onnellisesti polisien kynsistä, ja kapteeni olisi voinut häiriöttä jatkaa koulunkäyntiänsä, tuli asia kuitenkin ilmi itse koulussa ja siellä se ei päättynyt kapteenille suinkaan onnellisesti.

Opettajaneuvostossa jotkut nuoremmat koettivat puolustaa kapteenia ja löytää lieventäviä asianhaaroja, mutta valtava enemmistö sentään oli jo ennen kokousta siinä varmassa vakaumuksessa, että moisten luonnonvoimain kurissapitäminen kuuluu poliseille ja vankiloille eikä sille koululle, joka oli perustettu luomaan Suomen kansallista sivistyssäätyä.

Kapteeni erotettiin koulusta.

Hinkki ei tästä kapteenille onnettomasta asiain käänteestä saanut tietää, sillä hän purjehti silloin jo kaukana meren sinisillä ulapoilla.

6.

—Hän tulee vaariinsa, sanoi ajuri Frans Henrikson, kun kuuli kapteenin surkeasta tepposesta. Erittäin tarkan tiedon tapauksesta hän sai toiselta pojaltansa, joka sinä yönä oli ajamassa ja—veljensä Hinkin huomaamatta—vei tämän polisikamariin. Frans olisi tahtonut kurittaa Hinkkiä, mutta Hinkki oli lähtenyt merille ilmestymättä enää hänen eteensä. Ainoastaan vaarille oli Hinkki hyvästi sanonut.

Kapteenin menettely oli Franssille suuresti vastenmielinen. Hän ei voinut kärsiä mitään väkivaltaisuuksia, ja kaikkein vähin sellaisia, joilla ei ollut mitään käytännöllistä tarkotusta. Ryöstöä, murhapolttoa—niitä kaikkia hän ymmärsi, vaikkei polisinvastaisina tekoina hyväksynytkään; mutta että joku ilman mitään tarkotusta, pelkän tunteen vuoksi rupesi mellastamaan, se oli hänelle niin vierasta ja vastenmielistä, että hän oli vähältä mennä sisarensa Kustaavan luo tarjoamaan apuansa kapteenin löylyttämiseen.

Kustaavan suru sen johdosta, että hänen poikansa erotettiin ainaiseksi koulusta ja näin katkaistiin kaikki ne suunnitelmat, joita varten hän oli suuret uhrauksensa tehnyt pojan kouluttamiseksi, vaatettamiseksi, kirjain, vihkojen, kynien, paperien ja muiden koulutarpeiden ostamiseksi, ilmeni aluksi siten, että hän puristi huulensa yhteen eikä puhunut asiasta halkaistua sanaa. Että jotain muuta oli kuitenkin tulossa, sen tiesi kapteeni hyvästi. Mutta tämä sanaton väliaika oli hänelle vaikein kestää. Jos äiti vaan olisi ruvennut jotain puhumaan, olisi Hanneksellakin ehkä ollut millä lohduttaa. Sillä tällä välin hän oli jo tehnyt tulevaisuutensa suhteen sellaisen päätöksen, joka aivan varmaan olisi äitiäkin tyydyttänyt, jopa uutta keskinäistä ymmärrystä heidän välillensä luonut. Hän ajatteli näet ruveta polisiksi, niinkuin Hinkki, mutta ei tosin lainkaan samoissa tarkotuksissa. Polisiksi hän aikoi sen vuoksi, että kohottuaan komisarjukseksi ja siitä polisimestariksi hän saisi vallan kieltää kuoleman uhalla kaikki sellaiset talot ja laitokset, joissa Hinkki oli äsken häntä käyttänyt. Tämän tarkotuksensa hän aikoi pitää ihmisiltä visusti salassa, ettei kukaan pääsisi häntä estämään saavuttamasta sitä suurta valtaa, mikä aikeen toteuttamiseen tarvittiin. Mutta tuuma oli muuten senkin puolesta hänen mielestään viisaasti harkittu, että vaari ja eno Frans tulisivat, tietämättä hänen salaisesta tarkotuksestaan, antamaan aineellista apua ja kannatusta, ja äiti taas varmaan tyytyisi, koska polisikomisarjus kiiltonappinensa oli ehdottomasti herraksi luettava. Sentähden Hannes malttamattomalla hartaudella odotti sitä suloista hetkeä, jolloin äiti ei enää voi hillitä itseänsä ja vanhan, lapsuuden ajoilta yhä jatkuvan tavan mukaisesti rupee häneen käsiksi antaen hänelle tukkapöllyä.

Eivät kaikki sentään olleet tapauksesta kauhuissansa. Näihin kuului vaari. Hän ei tavallisesti ottanut korviinsa mitään kaikesta siitä, mitä Kustaavasta tai tämän pojasta sanottiin. Kustaavaa hän ei vieläkään ajatellut muuten kuin sarkasäkkiin mahtuvana pikkutyttönä ja hänen poikaansa ei senvuoksi voinut paljonkaan vaaksaa pitemmäksi arvostella. Mutta nyt hän höristi korviansa.

—Mitä, mitä mä kuulenkaan? sanoi hän, kun Hinkki tuli jättämään hyvästiä ja kertoi hänelle kapteenin asiasta. Ja koska hän Hinkille hyvästi sanonut oli, nousi hän kolmantena päivänä vuoteeltansa, kampasi päänsä, löysi sauvansa, pani lakin päähänsä ja meni Kustaavan majaan. Ja pojan nähtyänsä hän hämmästyi sen suurta kokoa, sillä tähän päivään asti hän ei ollut kertaakaan sen puoleen silmiänsä kääntänyt.

Mutta Kustaava oli murheissansa, että poika koulusta oli erotettu. Ja koska vaari näki, että Kustaava jo oli vanha ja itki niin katkerasti, tuli hänen häntä surku, ja hän meni kotiansa ja otti vuoteensa alle kätketyn kirstun ja luki käteensä sata Suomen markkaa, jotka hän Kustaavan pojalle vei, ja sanoi:

—Nämät annan minä sinulle, ja sinun pitää vielä enemmän saaman, jos minun käskyni täytät.

Mutta Kustaavalle sanoi:

—Pane hänet valurin oppiin.

Eikä hän tätä sanonut, että olisi pojasta paljon apua itsellensä odottanut, sillä pojan silmät olivat uskolliset ja lempeät, mutta että hänen oli Kustaavaa surku. Ja meni jälleen kotiansa ja laskeusi vuoteelleen.

Mutta Kustaava ei totellut vaaria eikä pannut poikaa valurin oppiin, vaan sonnusti itsensä ja meni koulun rehtorin puheille rukoillakseen, että poika armahdettaisiin ja vielä kouluun otettaisiin. Ja lupasi kurittaa niin että kyllä muistaa olla toisten tekemättä. Mutta rehtori rupesi nauramaan ja sanoi: eipä sille vahvat miehet kuulu pystyvän selkään antamaan, saatikka te. Ja vähän mietittyänsä sanoi: pankaa se sotaväkeen, kyllä ne siellä siltä puhdin ottavat, ja voihan se sitten päästä alaupseeriksi tai ehkä vääpeliksikin. Ja Kustaavan jo hyvästellessä lisäsi: minä kysyn asiasta everstiltä, ja ilmotan teille. Hyvästi.

Oli vielä yksi, joka ei surrut tätä kapteenin onnettomuutta, ei surrut, vaan päinvastoin iloitsi. Se oli Kerttu Fagerlund, kapteenin saparoniska morsian.

Kerttu oli kapteenin suuresta onnettomuudesta yhtä iloinen kuin jos maailman suurin onni olisi hänen osaksensa tullut. Ja syy hänen iloonsa oli se, että Hannes oli nyt kadottanut mahdollisuuden tulla joskus herraksi ja Kerttu siis päässyt ainaisesta pelostansa, että Hannes kerran hylkää hänet. Erittäin suureksi paisui Kertun ilo, kun Kustaavan retki rehtorin puheille oli mennyt myttyyn. Salatakseen tämän pursuavan, hytkyttävän, kaikella tavalla näkymään pyrkivän ilonsa syytä hän koki tehdä parastaan oman ulkoasunsa saattamiseksi sellaiseen kuntoon, ettei vastakohta hänen ja parempain ihmisten välillä olisi liian räikeänä silmiin pistänyt. Ilmestyi Kustaavan luo korskeasti narahtelevissa kengissä—mistä lieneekin ne lainannut,—ja kiharansa oli kastanut niin märiksi ja niin kireästi palmikoinut, että ainoastaan korvain luona jokuma oli päässyt sittenkin valloilleen. Esiliina oli pantu hameen etupuolella olevaa nelikulmaista repeämää peittämään ja kaulassa oli merkillinen litteä rusetti, jonka oli löytänyt ja repinyt irti Franssin naisten vanhoista puolikengistä.

Mutta eräänä päivänä, kun Hannes oli jo käynyt valurintöitä tiedustamassa ja Kustaavakin, joka tosin aina vaan oli yhtä puhumaton, näytti siihen jo pakostakin ikäänkuin suostuvan, huomasi Kerttu ikkunasta, että heidän pihalleen tuli hienopukuinen nuorukainen, parempain ihmisten lapsia. Ja Kertun sydän sykähti pahasta aavistuksesta, sillä hän epäili sitä everstin pojaksi.

Poika näytti kapteenin ikäiseltä, katseli ympärilleen mistä sisälle mennään, aikoi tulla heidän portaistaan, mutta jostakin syystä ei tullut, kun oli valkosella, hienolla etusormella ja peukalolla raottanut ovea ja katsahtanut rappusille.

—Asuuko täällä Hannes? hän kysyi ylös ikkunaan, josta Kerttu kurkotti.

—Ei ole kotona, sanoi Kerttu, vaikka Hannes oli mennyt vaan vähän asialle.

—Mutta Hanneksen äiti?

Kerttu sulki ikkunan ja sanoi Kustaavalle, että Hannesta kysytään. Mutta oliko nyt Kustaava kuullut, että kysyttiin häntäkin,—alas pihalle se ainakin meni. Ja siellä vaan vähän aikaa puhui everstin pojan kanssa, joka oli jo menossa, kun Kerttu raotti ikkunaa kuullakseen mitä he puhuvat. Ei kuullut.

Kustaava tuli sisälle ja rupesi kohta pukeutumaan.

Ei ollut siis epäilemistäkään: hän oli käsketty everstin puheille.

Niinkuin se, joka on valmistunut nimipäiväänsä viettämään, mutta kutsuvieraiden sijaan saakin luoksensa kuolinsanoman tuojan, niin Kerttu kauhistui tätä asiaa ja ilo pakeni hänen pienestä sydämmestään. Sillä hän aavisti, että tässä on kysymys Hanneksen tekemisestä herraksi.

Kun Kustaava oli mennyt, tuli Hannes asialta.

Kerttu pakotti itsensä nauramaan muka ihan kuollakseen, koska sanoi nähneensä niin hassun unen.

Hannes kysyi mikä uni se oli.

Kerttu sanoi: se oli semmoinen uni, että Hannes oli tullut polisimestariksi.

—Älä herran nimessä! Mistä sinä sen olet keksinyt?

—Ja kaikki kumarsivat Hannesta.

—Mutta sittenhän Kerttukin oli fiini rouva, sanoi Hannes.

—Eipä. Unessa oli niin, että Hannes otti toisen, joka oli paremmista ihmisistä. Mutta ei hänen olisi pitänyt niin tehdä, sillä—en tiedä viitsinkö kertoakaan … unessa on niin hassua.—

—Sano vaan.

—Oli semmoinen musta kuoppa ja Hannes raukka putosi siihen ja kun nousi, kaikki viskasivat lokaa hänen päällensä ja Kerttu olisi yksin ollut hänen ystävänsä.

—Sanoppas sinä Kerttu, mistä se tulee, että muutamilla ihmisillä on niin-niin hieno ja valkonen iho ja toisilla taas sellainen ruskea.

—Parasollista se tulee, sanoi Kerttu.

Mutta Hannes naputti sormellaan Kerttua niskaan ja sanoi:

—Onkohan Kerttu pessyt itseänsä?

Kerttu väisti ja sanoi:

—Mutta sanoppas sinä Hannes, onko vääpeli herra vai ei?

Hannes vastasi:

—Vääpeli ei ole herra.

—Mutta vänrikki? kysyi Kerttu.

Hannes vastasi:

—On.

—Niin minäkin luulen, sanoi Kerttu.

Hannes selitti tarkemmin:

—Herra on se, jolla on palvelijoita ja jonka vaimo ei keitä ruokaa.

—Mutta sekin vänrikki—mikä sen nimi taas on—sillä ei ole palvelijoita ja se syö klupilla. (Kerttu tiesi näistä asioista, sillä hänen äitinsä palveli kasarmilla.)

Hannes joutui pulaan.

—Sinä et voi näitä asioita ymmärtää, sanoi hän.—Näes nyt, vänrikki syö klupilla, mutta sinun mammas tiskaa klupin kyökissä astiat, mutta vääpelin astiat tiskaa vääpelin muija ja vääpelin saappaita kiillottaa vääpeli itse taikka muija, mutta vänrikin saappaita ei vänrikki kiillota, vaan sotamies taikka sinun mammas.

Kerttua ei tämä määritelmä tyydyttänyt ja oli ilmeistä, että hän mietti uusia kumoavia esimerkkejä.

—Ja siksi toiseksi, sanoi Hannes lisäselitykseksi, vääpeli on sotamiesten korkein virka, mutta vänrikki on herrain alhaisin.

Tämä oli Kertusta vieläkin hämärämpää, sillä ne esimerkit, joita hän nyt ajatteli, eivät olleet mitään virkamiehiä, vaan lapsia, ja sittenkin oli yhtä selvä ja jyrkkä ero. Kun hän siitä Hannekselle sanoi, selitti Hannes, että lapsi on sitä mitä hänestä »meinaa» tulla. Niinpä Hanneskin oli yhtä hyvä kuin herra niinkauan kuin hänestä meinasi tulla ylioppilas, mutta nyt ei hän enää ollut mikään herra.

—Valurimestari Liimatainen on myöskin herra, sanoi Kerttu.

—Omasta mielestään, sanoi Hannes, mutta ei herrain mielestä.

—Mutta sillä on palvelijoita eikä muija keitä ruokaa, sanoi Kerttu.

Nyt huomasi Hannes rusetin Kertun kaulassa.

—Mitäs valurimestari tähän kuuluu? sanoi hän kiivastuen.

Ja hän huomasi esiliinan ja narisevat kengät.

—Kerttu vissiin meinaa tulla valurin rouvaksi, mutta pois semmoiset meiningit, sanon minä. Pane pois kohta tuo kaulastas.

Kerttu riisui pelokkaasti rusetin kaulastaan.

—Vai semmoisia, vai semmoisia! puhui Hannes ja suutuksissaan käveli nopeasti keittiön nurkasta toiseen.

—Itsehän olet käskenyt mennä kansakouluunkin ja kengät panna jalkaan.

—Hiljaa! sanoi Hannes uhkaavalla äänellä.—Kerttu ei saa viisastella, kyllä minä opetan. Ei Kerttua kukaan kasvata eikä kurita, siis minun täytyy se tehdä. Vai sinä tässä fröökinäksi rupeisit!

Näin sanoen Hannes tuli Kertun luo ja tukisti häntä aimo lailla.

Kerttu rupesi itkemään, mutta oli oikeastaan onnensa huipulla. Nyt oli ainakin selvää, ettei Hannes miksikään herraksi enää meinannut.

Vähän itkettyään Kerttu tuli Hanneksen eteen esiliinan kulmalla silmiään pyyhkien, niiasi ja pyysi anteeksi.

—No-no, sanoi Hannes.—Kerttu muistaa vaan, ettei toisten enää… Kerttu saa nyt istua pallille, niin minä kerron Kertulle taas historiaa.

Ja kun Kerttu oli istuutunut, alkoi Hannes pasuunamaisella, osaksi opettajaa ja osaksi komentavaa kenraalia matkivalla äänellä kertoa Austerlitsin tappelusta, johon he edellisiltä kerroilta olivat joutuneet. Senjälkeen rupesi kyselemään.

—Muistaako Kerttu kuinka monta miestä Napoleonilla oli tässä taistelussa?

—Kahdeksankymmentä ja yhdeksän tuhatta, sanoi Kerttu.

—Ei. Niinpaljon oli liittoutuneilla. Napoleonilla oli kuusikymmentä viisi tuhatta, siis lähes kaksikymmentä viisi tuhatta vähemmän.—Nyt kerro kuinka Napoleon voitti.

—He meinasivat kiertää oikealta puolelta…

—Liittoutuneet aikoivat kiertää Napoleonin oikean siiven,—oikasi Hannes.—Jatka.

—Mutta hän meni keskeltä…

—Ai, ai, Kerttu, kuinka Kerttu noin—! Kuuntele: Napoleon, saatuansa tietää vihollisen aikeen, peräytyi, ja jättäen oikean sivustan suojattomaksi vietteli vihollisen taistelemaan sitä vastaan; mutta hyökkäsi itse joukkoinensa vihollisen heikontunutta keskustaa vastaan, ajoi sen pakoon ja kiersi oikealla sivustalla taistelevan vihollisen selkään, joka näin joutui kahden tulen väliin. No, kerro uudestaan.

Mutta ennenkuin Kerttu ehti päästä alkuun, huomasi Hannes, joka istui ikkunarahilla, että Kustaava juhlallisena ilmestyi portille, tullen kaupungilta.

—Missäs mamma on ollut? kysyi hän Kertulta. Kerttu näki, ettei Hannes odota häneltä vastausta, vaan uteliaasti katselee äitiä,—ja jätti vastaamatta, sillä sydän pampatti niin.

—Nyt taidan minä saada kyytiä, sanoi Hannes;—aina kun sillä on silmäluomet noin alhaalla, tulee ilmanmuutos. Mene sinä Kerttu pois.—

Kerttu meni, mutta ainoastaan viemään laskiämpäriä pihanperälle. Kun hän toinen käsi ilmaa huitoen ja kieli vasemmassa suupielessä kantoi raskasta korvoa Kustaavan ohi, kysyi tämä: onko Hannes kotona? Kerttu sanoi: se lupasi laittaa valkean, kun on puut niin märkiä.

Kerttu viipyi vähän aikaa pihalla, sitten varovasti rupesi nousemaan rappuja ja raotti keittiön ovea.

Hannes oli arvannut oikein. Heti sisälle tultuansa Kustaava, mitään esipuheita pitämättä, oli tarttunut hänen tukkaansa ja pöllyytti nyt sitä ankarasti. Hannes, vaikka oli joku aika sitten ajanut puolen tusinaa täysikäisiä miehiä kadulle, otti vastaan äitinsä kurituksen nöyrästi kuin lapsi. Ja niinkuin lapsena ollessaan hän nytkin tunsi että jokin suuri käännekohta on hänen elämässään tapahtumassa, koska äiti häntä näin kurittaa. Ja oli onnellinen siitä, että äidin raskas vaitiolo nyt vihdoin purkautui sekä myöskin siitä, että on joku, joka hänen kohtaloansa onnettomuudessakin valvoo.

Myöskin Kerttu katseli ovenraosta Hanneksen kurittamista hartaana kuin olisi jotakin pyhää toimitusta suoritettu, ja muisti Hanneksen sanat: »Sinua Kerttu ei kukaan kurita, siis minun täytyy se tehdä», ja uudestaan päätti häntä aina totella. Kerttu oli melkein aivan varma siitä, ettei Kustaava ollut everstin luona mitään asiata saanut toimitetuksi. Ja sen hän päätti etenkin Kustaavan tutisevista huulista, jotka ilmaisivat mitä suurinta mielenliikutusta.

Toimituksen päätyttyä Kustaava, punakasvoisena, luomet aivan alhaalla, silmäinraot täynnä kyyneleitä ja suljetut huulet yhä tutisevina sanoi hiljaisella valtijaan äänellä ja sormella osottaen: Mene kamariis. Ja Hanneksen mentyä meni itse hänen jälkeensä sekä sulki oven.

Kerttu nyt nopeasti riisui narisevat kenkänsä, pujahti sukkasillaan keittiöön ja hiipi oven taakse kuuntelemaan. Hänen sydämmensä pampatti niin hurjasti, että olisi luullut sen päässeen irroilleen puseron alle.

Nyt he puhuvat.

Hannes sanoo jotakin—ei kuulu mitä.

Nyt sanoo Kustaava, hyvä jumala, mitä hän sanoo? Puhuu sotakoulusta!

Hannes vastasi: Kyllä minä olen sen verran ryssää oppinut.

Kustaava sanoo: Ensin, sanoo eversti, täytyy sinun vuoden olla kaartissa—

Kaartissa!—

—Ja kun sen vuoden olet siivosti palvellut, ettei mitään muistuttamista ole, ja kaartin herrat upseerit ja korkea päällystö kuin myös alipäällikkökunta—

Hyvä jumala, niin mitä sitten?

—Ovat sinuun tyytyväiset ja sinä opit sotakurin säännöt, niin he komentavat sinut Ryssänmaalle junkkarikouluun.

Junkkarikouluun! Mitä se on—junkkarikouluun? Ja Ryssänmaalle!

Hannes sanoo: On Suomessakin sotakoulu—Haminassa on kadettikoulu.

Kustaava sanoo:—Hannes on hyvä ja kuuntelee vaan eikä puhu mitään. Suomessa on sotakoulu, sanoi everstikin, mutta ei sinne ketä tahansa oteta; parempain ihmisten lapsia sinne otetaan eikä semmoisia, joita on toisesta koulusta erotettu ja jotka tappelevat.

Nyt olivat kauan aikaa ääneti kumpikin.

Sitten sanoo Kustaava:

—Hannes ei saa vihotella.

Kaiketi Hannes kiristeli yhteen hampaitansa, ehkä itkikin, koska Kustaava näin sanoi. Voi, hyvä jumala!

Taas Kustaava puhuu:

—Kolmen vuoden kuluttua, sanoo eversti, pääset vänrikiksi.

—Ai, ai, ai, ai—rupesi Kerttu itkien huutamaan, ja sekä Kustaava että Hannes tulivat katsomaan mikä hänen oli.

Kerttu ulvoi ikkunarahilla.

—Kun poltin sormeni, selitti hän heidän kysymyksiinsä.

—Eihän täällä valkeatakaan ole, ihmetteli Hannes.

—Näytä tänne sormes, sanoi Kustaava.

Mutta Kerttu työnteli itsensä kyynärpäillään irti heidän käsistään ja meni rappusille ja itki koko päivän, pimeään iltaan asti.

Kuitenkaan ei olisi Kertun pitänyt vielä itkeä, vaan itkeä vasta vuoden perästä. Sillä eihän Hannes vielä Suomesta lähtenyt, vaan läksi Suomesta vasta vuoden perästä. Unohtaa lintukin surunsa, kun syksyyn on vielä pitkälti ja aurinko joka aamu aina uudestaan nousee metsäin takaa; miksi ei olisi Kerttu unohtanut, kun hän vuoden mittaan joka päivä näki Hanneksen.

Olivat kaikki hämmästyneet Hanneksen komeutta, kun hän ensi kertaa Keisarillisen kaartin kolmannen Suomen tarkk'ampuja-pataljoonan I komppanian ensimäisen plutonan miehenä, pitkässä harmaassa sinellissä, pajunetti vyöllä, siniset olkalaput helottavina, napit kiiltävinä, kokardilakki vähän kallellaan ilmestyi ihmisten eteen. Hänet nähtyään ei kukaan olisi enää tahtonut nähdä häntä muuna kuin sotilaana. Oli kuin luotu siksi. Sitä varten hänen kokonsa, sitä varten hänen rehellisesti räpyttelevät silmänsä, sitä varten hänen jäykkä niskansa ja suora ryhtinsä, sitä varten hänen voimansa. Se kaikki mikä oli hänelle sivilinä ollut kompastukseksi, se nyt kaartissa näytti nostavan hänet kunniaan ja arvoon.

Hämmästyivät ja ihastuivat kaikki.

Yksin vaarikin kallisti päätänsä toiselle puolelle Hannesta katsellessaan.

Kustaavankin totisissa kasvoissa käväsi hymähdys vuosimäärien takaa, sillä ei kukaan muistanut hänen sitä ennen hymyilleen.

Ja Franssilta pääsi hieno, kateellinen älähdys. Hän oli aikoinaan vaivoin saanut Kustaavan myöntymään kouluuttamisasiaan. Nyt oli hänen oma Hinkkinsä ties millä merillä, mutta Kustaavan Hannesta odotteli junkkarikoulu, sapelit ja kilisevät kannukset.

Minä myös! ajatteli Frans. Ainakin toinen pojistani, se rotevampi, menköön kaartiin. Jos Kustaavan poika kelpaa junkkarikouluun, niin miksei minunkin. Tästä Franssin aatteesta ei tullut kuitenkaan sillä kertaa vielä mitään, sillä kun hän vei molemmat poikansa tarjolle, vaadittiin mainetodistuksia, ja ne nähtyä luvattiin ottaa vasta poikien täysi-ikäisiksi tultua, jos papinkirjoissa ei silloin enää mitään mustaa ollut. Ja niin pojat jäivät toistaiseksi edelleen isänsä ajurinrengeiksi.

Sen vuoden piti Hannes Kertulle koulua niinkuin ennenkin, milloin kotona kävi, erittäin Napoleonin sotahistoriaan pääpainoa pannen. Oikasi hän sentään laskuvirheetkin ja kovisti ankarasti, kun Kerttu alkoi lauseen pienellä kirjaimella, mutta kirjotti ja-sanan isolla J:llä.

Vaikeinta ei Kertusta kuitenkaan olleet isot eikä pienet j:t, ei laskut eikä Napoleonin vasemmat ja oikeat sivustat, vaan Hanneksen yhä ankarampien käyttäytymisvaatimusten noudattaminen.

Kerttu ei mitenkään osannut olla hänen mieleensä eikä voinut päästä perille hänen vaatimustensa johtolangasta.

Erään kerran sanoi Hannes: Kun me tänään tultiin ampumaharjotuksista, näin minä tulliportin luona nelijalkaisen. Minä kysyin mikä se on. Muut sotamiehet sanoivat: se on lehmä. Tietääkö Kerttu minkä vuoksi minä heiltä kysyin.

Kerttu ei tiennyt.

Senvuoksi, että Kerttu kävelee juuri niinkuin se nelijalkainen. Saako kävellä katsomatta eteensä ja astua minne tahansa?

Kerttu katsoi jalkoihinsa ja—varmaan hän oli astunut johonkin puolikuivaan lätäkköön, sillä ison ja keskivarpaan välissä oli savipötky. Kerttu ymmärsi nyt Hanneksen tahtovan, että hän kävisi kengissä. Mutta kun hän sitten ilmestyi niissä narisevissa lainakengissä, suuttui Hannes.

Yhtä paljon saattoi Hannes suuttua, kun Kerttu ilmestyi äitinsä vanhoissa kengissä ja ne lotkahtelivat jalassa.

Vielä vaikeampi oli arvata Hanneksen vaatimuksia päähineiden suhteen. Hän ei kärsinyt, että Kerttu juoksi kadulle paljainpäin. Mutta pääliina ei ollut myöskään hänen mieleensä. Nyt syntyi kysymys: mikä siis oli Hanneksen mielestä päähän pantava? Sillä kun Kerttu sai Franssin poikain kautta lahjaksi hienolta naiselta hatun, jossa oli oikein paperista tehtyjä kukkia, ja ilmestyi siinä, odottaen Hanneksen ihastuvan, raivostui Hannes niin että tahtoi ilmaan hypätä.

Vielä esimerkki: Jos Kerttu koetti—Hanneksen vaatimuksia arvaillen—käyttää jotakin sanaa, jota säätyläiset käyttivät, saattoi se ensi kerralla onnistua mainiosti. Hän huomasi selvästi, että Hannes salavihkaa katsahti häneen ja tyytyväisesti hymyili. Mutta toisen kerran taas—vaikka Kerttu käytti juuri samaa sanaa, Hannes torui, heristi sormea ja ilmotti, ettei oppi ja sivistys ole mitään ihmisten matkimista, sekä otti esille sen kauhean ikävän vieraskielisen kirjan, josta vaivaloisesti parin tunnin aikana käänsi Kertulle vanhoja viisauden lausuntoja, kuten:

§ 1. Älä naura kauan, ei usein eikä liian kovasti.

§ 2. Ole useammin ääneti, tai sano ainoastaan mikä on tarpeellista, ja vähillä sanoilla.

§ 3. Ihmisen hienous tulee hyveistä eikä syntymästä.

§ 4. Kun Antistheneelta kysyttiin, mikä oppi on tärkein, hän vastasi: olla oppimatta turhia.

§ 5. Älä puhu ihmisistä milloinkaan pahaa, älä naura heitä äläkä vertaa heitä toisiinsa.

Ja niin edespäin.

Kesäkuuman tultua matkusti kaarti leiriin Venäjälle ja Hannes vietiin mukana. Tämä oli Kertulle vastaisen pitkän eron esimakua.

Mutta Kerttu käytti aikaa hyväkseen.

Yksikseen jäätyäänkin hän lakkaamatta tutki käyttäytymissääntöjä, joista nyt kerran koko hänen vastainen onnensa ja elämänsä näytti riippuvan.

Kaikista Hanneksen opetuksista, suuttumisista ja leppymisistä oli Kertulle jäänyt varmimmaksi tulokseksi se tieto, että Hannes ei kärsinyt Kertun matkivan muita ihmisiä. Siitä tahtoi Kerttu nyt tehdäkin itsellensä periaatteen, ja pienellä nyrkillänsä lyöden otsaan koetti takoa sitä opetusta päähänsä. Mutta juuri tämäpä Hanneksen vaatimus se tekikin kaikki niin vaikeaksi. Sillä kuinka saattoi ilman mallia tietää millaisena pitää olla! Ja sitäpaitsi Kerttu suuresti epäili, että Hanneksella itsellään oli jokin salainen malli, jonka mukaan hän arvosteli ihmisten käyttäytymistä. Jo kauan aikaa oli Kerttu epäillyt, että everstin perhe, josta Hannes ei Kertun kanssa koskaan puhunut, koska piti häntä siihen liian ymmärtämättömänä, oli juuri se Kertulta salattu »kaikkein pyhin», josta Hannes ammensi tietonsa ja vaatimuksensa mitä käyttäytymiseen tulee. Nyt oli everstillä paitsi poikia myöskin neitejä. Ja Kerttu sentähden pani ensimäiseksi tarkotusperäksensä päästä näitä neitejä näkemään ja niistä jotain mallia itsellensä ottamaan. Ei tietysti hän toivonut koskaan voivansa laittaa itseänsä niin hienoksi kuin kuvaili everstin neitien olevan, mutta ehkä hän jotain sinnepäin voisi saavuttaa—tai ainakin päästä edes ymmärtämään mikä se oikeastaan Hannesta ihmisissä miellytti.

Eikä kestänyt kauan ennenkuin Kerttu pääsi jo niin pitkälle tässä tarkotuksessaan, että tutustui everstin palvelijain kanssa. Köksä lupasi hänen istua odottamassa sattuisiko joku neideistä tulemaan kyökkiin, että Kerttu olisi saanut niitä nähdä. Mutta odottamisesta ei ollut apua. Köksä kyllä kertoi herrasväestä kaikellaista ja sai Kertun uteliaisuudesta melkein pakahtumaan, mutta elävää mallia ei Kerttu vaan saanut nähdä. Kerran kävi everstinna. Katsahti vähän oudoksuen Kerttuun ja meni, jonka jälkeen palvelija sanoi: nousisit ylös, kun herrasväkeä tulee. Kerttu punastui, mutta pani visusti mieleensä tämän ensimäisen käyttäytymis-säännön. Ajatella, että Hannes tulee kerran upseerina sisälle ja Kerttu ei edes ymmärrä nousta ylös!

Vasta talven jälkeen, kun ensimäinen laiva oli jo vienyt Hanneksen meren yli Rääveliin, ja Kerttu, itkettyänsä kyllältä, tuli köksänsä luo lohdutuksille, onnistui hänen saada nähdä molemmat everstin neitoset. Sisäpiika tuli kyökkiin ja, tietäen hänkin Kertun asian, sanoi: nyt juuri lähtevät neidit kävelylle. Eikä hänen tarvinnut sanoa toistamiseen, sillä Kerttu juoksi vikkelästi kadulle. Samassa neidit tulivat katuovesta ulos.

Kertun hämmästys oli suuri. Sata kertaa fiinimpiä hän näki joka päivä kaduilla. Nämä olivat niin yksinkertaisia, että oikein häntä nauratti. Hän rupesi kulkemaan heidän jälessänsä ja tarkasteli tyystin kaikki paikat heidän puvuissansa. Päässä niillä oli vaan mustavillainen, hienokiharainen karvalakki ja kaulassa samallainen korkea kaulus, ja kaikki muukin oli tosin hyvin puhdasta ja istuvaa, ehkä myös kallista, mutta semmoista, jota Kertun ei ollut suinkaan mahdoton ajatella kerran saavuttavansa.

Mitä kauemmin hän kuitenkin kulki heidän jälessänsä sitä uteliaammin hän alkoi tarkastella heitä. Jotakin oli heidän liikkeissänsä, askeleissansa, pään käänteissä, joka väkisin kiinnitti heihin,— kiinnittämistään kiinnitti. Ja Kerttu seurasi heitä lakkaamatta ja tuli hyvin lähelle heidän taaksensa. Nyt hän näki että heidän ihonsa oli hyvin hieno. Toisella heistä kurkotti nahkakauluksen alta hienon hieno ryyshivaatteen reuna, ja vaikka niskatukan irtautuneet haivenet sitä hieroivat oli se kuitenkin aivan puhdas, samoin myös niska. Tätä katseli ja ajatteli Kerttu senvuoksi, että muisti Hanneksen kerran sanoneen: mistä se tulee, että muutamilla ihmisillä on niin hieno iho, … ja kysyi oliko Kerttu niskaansa pessyt… Mutta vielä viehättävämpää oli Kertusta katsella heidän poskiansa, kun he käänsivät päänsä kohti toisiaan ja nauraen puhuivat keskenään. Kaikki oli yhtä puhdasta ja hienoa. Ja silmäin seudut ja ohimo erittäinkin vetivät puoleensa.

Erään suuren puodinikkunan eteen he pysähtyivät ja rupesivat katsomaan siihen näytteille pantuja kuvia.

Nyt oli Kertun tahtomattaankin kulkeminen heidän ohitsensa ja silloin hän kuuli heidän puhuvan keskenään suomea. Hänen täytyi oikein säpsähtää, niin kummalliselta se tuntui. Sillä ei hän ollut vielä ikinä kuullut parempain ihmisten puhuvan suomea, vaan suomea puhuivat ainoastaan huonompi väki, semmoiset kuin Kerttu ja muut siellä Punavuoren kaduilla, kaikellaiset paljasjalkaiset. Kerttu ei ensi kerralla uskonutkaan korviansa, vaan meni vielä toistamiseen heidän ohitsensa. Suomea he puhuivat,—ja millaista suomea! Niin kauniisti he puhuivat, ettei hän uskaltanut ajatella sitä todella hänen omaksi suomeksensa. Samaa, juuri samaa se oli sittenkin—ihan tutut sanat—noin, noin juuri mekin sanotaan. Ja kuitenkin oli aivan kuin eivät ihmiset olisi puhuneet, vaan enkelit soittaneet harpuilla Kertun kieltä.

Eipä ihme, eipä todellakaan ihme, että Hannes oli heihin niin kiintynyt, koskapa Kerttukin oli jo suoraan rakastunut heihin—poismenneen Hanneksen asemesta oli rakastunut heihin! Ei olisi malttanut enää jättää heitä ollenkaan näkyvistä. Ties milloin niitä enää saa nähdä, ja niin tulee kaikki kolkoksi ja pimeäksi: ei ole Hannesta eikä ole heitä.

Ja Kerttu seurasi heitä koko heidän kävelynsä ajan, milloin kauempaa milloin lähempää. Mutta kun he jo kulkivat kotikatua poispäin keskikaupungilta, kulki Kerttu hyvin lähellä ja ajatteli pysäyttää ja sanoa: Kunpa ottaisitte minut mukaanne kadulta! Minä tulisin teidän palvelijaksenne, minä palvelisin teitä aamusta iltaan, kunpa ottaisitte minut! Minä pesisin laattiat, minä pyyhkisin pölyä teidän tieltänne, etteivät teidän valkoiset kätenne milloinkaan tahraantuisi, minä lämmittäisin teidän huoneenne, minä laittaisin vuoteenne, minä harjaisin päällysvaatteenne ja pesisin alusvaatteenne, minä riisuisin teidän kenkänne ja minä jälleen ne pauloittaisin, aamusta varhain ja iltaan myöhään minä teitä palvelisin, enkä itselleni mitään pyytäisi, kunpa ottaisitte minut ja minä näkisin ja oppisin—ja kelpaisin hänelle.

Mutta eihän Kertulla ollut mitään valmiita sanoja siihen mitä hän ajatteli ja tunsi. Hän olisi voinut vaan kömpelösti pysäyttää hihasta ja sanoa: seisahtukaa, ja kun he olisivat seisahtuneet, sanoa päivää ja kysyä palveluspaikkaa. Johon he olisivat nauraneet ja sanoneet: kyllä meillä on palvelijoita ennestäänkin.

Nyt he jo työnsivät auki asuntonsa raskaan katuoven. Kolisten, ulvahtaen kohosi toisella puolella ovipaino ja neitien mentyä sisälle ovi vetäysi jymähtäen kiinni.

Suuri suru vallotti Kertun sydämmen, paljon suurempi suru kuin se, joka häntä oli polttanut silloin kuin Hannes meni laivaan ja laiva erkani laiturista merelle. Sillä silloin hän vielä toivoi kerran kelpaavansa Hannekselle, mutta nyt, nähtyänsä ja kuultuansa everstin neitejä, ei hän toivonut enää mitään.

7.

Niinä viitenä vuonna, joina Hannes viipyi Venäjällä sotakoulussa, Kustaava teki jättiläisponnistuksia voidakseen pyykinpesulla ylläpitää poikaansa. Minkä hän päivin pesi, kuivasi tai mankelissa käytti, sen hän yöllä silitteli. Lisäksi oppi vielä kiillottamisen salaisuuden, ja Kertun toimelias äiti hankki hänelle töitä kaartin hienoimmilta perheiltä.

Myöskin Frans, joka edelleen vietti ilotonta elämäänsä ja yhä useammin aukoili kaappinsa konjakkipulloa, tarjosi Kustaavalle apuansa. Frans oli aina ollut enemmän huvitettu sisarensa kohtalosta kuin omastaan. Ja nyt kun hänen kaartissa palvelevien poikiensa pääsemisestä junkkarikouluun ei voinut olla kysymystäkään—sillä ne istuivat arestissa yhtä usein kuin olivat vapaina—jätti hän heidät herran nimeen, tunnusti kerran kaikkiaan Kustaavan menneen hänestä edelle ja antautui täydellä innolla tämän asioihin.

Huomattuaan miten Kustaava raataa, miten se käsien ankarassa kolotuksessa kärsii saamatta niiltä edes unenkaan lepoa, pääsi Frans nyt tilaisuuteen soutaa aina valmiina olleen veneensä vihdoinkin esille. Tällä kertaa hän kuitenkin suoritti asian mitä suurimmalla varovaisuudella, souti kautta rantain, niin ettei kokka ollut koskaan suoraan Kustaavaan päin kääntyneenä. Eräänä päivänä hän aivankuin satunnaisena mieleenjuolahduksena esitti, että Kustaava rupeisi myymään eräänlaista tupakkia, jonka valmistelun ja muun käsittelyn hän kyllä lupasi opettaa, samoin kuin myös hankkia polisin varalta valmistukseen ja myyntiin tarpeelliset oikeudet. Tätä ehdotustaan Frans alkoi nyt lakkaamatta uudistella luvaten vihdoin myynnistäkin pitää huolta, kunhan Kustaava vaan ottaisi valmistaakseen. Ja niinpä, kun hän kymmenennen kerran otti asian puheeksi, huokasi töihinsä tuskaantunut Kustaava syvään ja huoaistessaan antoi suostumuksensa.

Nyt Frans vilkastui. Hänen alituisesta kaappiryypyistään tihkuisesti kimaltelevat silmänsä kirkastuivat ja kaikkiin liikkeihin tuli vanha eloisuus. Asian käytännöllinen järjestäminen oli hänelle aivan vähäpätöinen homma. Pian oli Kustaavalla tarpeelliset kojeet ja vehkeet. Tupakka osottautui heti niin merkillisen halutuksi tavaraksi, että Kustaava sai ainakin puolet entisestä pitkästä työajastaan käyttää tähän käsiä lepuuttavaan ja samalla monin verroin tuottavampaan työhön.

Kun asia oli nyt alulla, tunsi Frans kuitenkin ottaneensa vasta ensimäisen askeleen voittoon päin. Mutta hän jatkoi väsymättä.

Frans oli aivan viime vuosina rikastunut tavattomasti, vieläpä itse siitä melkein tietämättä; ainakaan ei ollut tikkua ristiin pannut tämän rikastumisensa vuoksi. Kaupunki oli vaan ruvennut Franssille aivan tuntemattomista syistä huikeasti kasvamaan. Sanottiin norjalaisten insinöörien tulleen maahan ostamaan talollisilta tukkipuita ja maksavan niistä ennen kuulumattomia hintoja, niin että jolla metsää oli, hän rikastui kohta. Mutta niitä asioita ei Frans ymmärtänyt. Hän näki vaan, että rahaa alkoi tulla kuin syytämällä kaupunkiin. Ihmiset väljensivät kukkaroitaan, toiset eivät päässeet rahoistaan heittelemälläkään, kassat täyttyivät, pankit paisuivat, tehtaat tupruttelivat savujaan, junat vihelsivät, laivat puhalsivat. Mutta kaikista tulliporteista tulvi tulvimalla maattomaksi ja metsättömäksi jäänyttä kansaa raha-ansiolle. Ja kun kerran tulivat, eivät koskaan enää lähteneet. Niinpä kasvoi kaupungin väkiluku Franssin aikana 20 tuhannesta lähes 100 tuhanteen. Mutta Franssin rikkaus tuli ilmi näin: Hän rupesi panttaamaan vanhaa taloansa saadakseen lainan, jolla aikoi ostaa sen talon, missä Kustaava asui. Kun hän rupesi rahapaikoista rahaa tiedustamaan luvattiin hänelle lainaa kolmas osa talon arvioidusta arvosta, mutta sen johdosta tapahtuneen arvion mukaan teki tämä kolmas osa kolme kertaa suuremman summan kuin minkä Frans oli alkujaan talostaan vaarin rahoja maksanut. Näin huomasi Frans olevansa tonttien huikean hinnannousun vuoksi lähes kymmenen kertaa rikkaampi kuin oli itse luullutkaan. Ajaa huristella öisin jonkun vuoden pitkin katuja, ryypiskellä, nautiskella, sitten mitään tekemättä maata selällänsä ja herätä sadantuhannen omistajana! Taikalinna, satujen ihmemaa oli hänelle tämä kultainen kaupunki ehtymättömine rikkaudenlähteineen.

Semmoisesta pikkuasiasta kuin Kustaavan pienen talorähjän ostamisesta ei hänen asioissaan siis kannattanut puhuakaan. Sitä taloa ei oltu koskaan arvioitu ja hän sai sen halvasta. Itse hän jäi vaarin ja poikien kanssa sentään asumaan vanhaan taloon siirtäen ainoastaan viini- ja portterikaupan uuteen.

Tämä tuli kaikki jotensakin Kustaavan tietämättä. Frans selitti hänelle syyksi puodin siirtoon sen, että tämä paikka oli viinikaupalle paljon edukkaampaa kuin entinen, koska sekä vastapäätä että aivan lähellä kummallakin puolen oli taloja, joihin meni lujasti viiniä ja portteria kaikkina vuorokauden aikoina. Tämän hän oli näin tunnustavinaan Kustaavalle, mutta muuten, pelosta, ettei Kustaava vaan alkaisi mitään suunnitelmia hänen puoleltaan epäillä, oli kokonaisen vuoden ajan ihan hiljaa, ainoastaan kaikin tavoin yritteli Kustaavan viihtymistä edistää ja ennakolta arvata hänen vähimpiäkin toiveitaan mitä mukavuuksiin tulee. Vasta vuoden perästä ja muuttoajan onnellisesti mentyä ohitse hän taas souti veneensä esille:

Kustaavan sairastellessa lähes kuukauden päivät niin kovaa luunkolotusta, ettei päässyt makuulta eikä voinut mitään ansaita, ehdotti Frans, että sisar nyt ottaisi haltuunsa hänen viinikauppansa, jossa tapauksessa he vaikka tasaisivat voiton keskenään ja Kustaava voisi silloin varmaan jättää kokonaan sikseen ei ainoastaan pyykinpesun vaan silityksenkin ja saada käsivartensa jälleen terveiksi. Nämä syyt eivät vielä olisi saaneet Kustaavaa suostumaan Franssin ehdotukseen. Mutta Frans rupesi yhä suuremmalla ponnella todistelemaan, kuinka vaikeissa oloissa Hannes oli saadessaan kärsiä toveriensa rinnalla köyhyyden häpeää. Sellainen ei sovi upseeriksi aikovalle, sanoi Frans; sillä upseeri on korkean esivallan palvelija; suutari pysyköön lestissänsä, voivat Hannekselle sanoa, ja ehkä sellaisesta kitsastelemisesta hänen majesteettinsakin saattaa suuttua. Ajattelepas sitä, Kustaava kulta!

Tämmöinen puhe vaikutti Kustaavaan, sillä hän myönsi veljensä olevan oikeassa. Eikä Franssin tarvinnut kuin pari kertaa terästellä näitä samoja sanojaan, niin Kustaava taas raskaasti huokasi ja huokaistessaan suostui viini- ja portteripuotiin.

Frans sai aivankuin uutta elämisen intoa. Raskas paino, jolla hänen sisarensa mykkä tuomitseminen oli toistakymmentä vuotta alinomaa häntä painanut, ja joka oli saattanut hänet ikäviinsä väkeviä maistelemaan, helpponi nyt tuntuvasti. Sillä mitään muuta omaatuntoa kuin tämän sisarensa mielipide ei Franssilla ollut. Mutta haave, että Kustaava kerran suostuu alkamaan rikastumista samalla tavalla kuin hän itsekin oli alkanut, oli sentähden hänen mielessään valoisimpana, vapauttavimpana tulevaisuuden toiveena. Hei vaan! Jos kerran niin kävisi, saisi hän sellaista tarmoa, että pääseminen kivimuurien omistajaksi ja vaikkapa pääkaupungin kaikkein rikkaimmaksi mieheksi olisi hänelle pelkkää leikintekoa. Maailman me sinun kanssasi valloittaisimme, Kustaava kulta!

Franssin laskut, mitä viini- ja portterikauppaan tuli, näyttäytyivät täsmälleen oikeiksi. Menekki oli uudessa paikassa lähes kolminkertainen. Ja kun hän sai aikaan vielä sen, että sisar otti talon puotineen vuokralle, nousivat Kustaavankin tulot kohta niin suuriksi, että saattoi lähettää Hanneksellensa toista sataa markkaa kuukausittain.

Saatuaan näin sisarensa sidotuksi viini- ja portteriliikkeeseen Frans ryhtyi tekojensa kauniiseen viimeistelyyn.

Hanneksen tulevaisuuteen vetoaminen oli näin osottautunut siksi pettämättömäksi sillaksi, jota myöten Kustaavan sai astumaan kaikkien entisten epäilyksiensä ylitse.

Punaseen nokkaansa nuuskaa töhertäen Frans nyt rupesi sanomaan:

—Kuuleppas Kustaava kulta, oletko sinä nähnyt minkään upseerin keskellä päivää kulkevan näillä meidän kaduillamme?

Kustaava vastasi:

—En ole kyllä nähnyt.

Frans aivasti ja sanoi: Et ole nähnyt, sillä upseerinpuku on arka kunniasta ja ainoastaan hienoimmat kadut ovat heille kyllin hienoja.

Hetken vaiti oltuaan ja annettuaan Kustaavan rauhassa sulattaa näitä viisauden sanoja Frans jatkoi:

—Mutta Hannes—jos hän joskus tahtoisi tulla vanhaa kotiansa katsomaan, saisi kai niellä häpeän.

Taas antoi Frans Kustaavalle sulattamisaikaa ja nyt vielä pitemmän. Nähtyään että Kustaava jo alkaa olla tästä uutisesta hämillään ja liikuttelee huuliansa Frans sanoi: Noh', mitä me voimme kadullemme, se on sen näköinen kuin on, mutta voisimme ainakin laittaa tämän oman hökkelimme vähän parempaan kuntoon, ettei hän ainakaan tänne sisälle astuessaan häpeää tuntisi.

Kustaava hämmentyi kokonaan. Hän ei ollut tätä asiaa tullut koskaan vielä ajatelleeksikaan. Nyt kun Frans sen sanoi, tuntui hänestä itsestäänkin aivan mahdottomalta, että Hannes upseerina ollen istuisi näille mustuneen keittiön penkeille ja söisi yhdessä heidän kanssaan heidän ruokakupeistaan kattamattomalta pöydältä. Uusi ajatus tuli niin äkkiä, että Kustaava peräti hätääntyi.

—Sinunhan tämä talo nyt on, kun olet sen minulta vuokrannut, mutta kyllähän minä sinua autan tässäkin asiassa, jos vaan tahdot, sanoi Frans—ja jos vaan enää ehdimme, ärsytteli Frans edelleen.—Syksyllä pitäisi hänen jo olla upseerina ja silloin hän varmaan tulee käymään.

Kustaava tarttui kuin tarttuikin Franssin avuntarjoukseen. Mutta ei hän sentään sellaista siitä tulevan aavistanut kuin mikä tuli.

Eräänä aamuna varhain hän heräsi omituiseen yksitoikkoiseen kivien kilahtelemiseen ja kun hän katsoi ulos oli siellä kolme kuorma-ajuria, jotka laittoivat tiilikiviä neliskulmaisiin läjiin hänen pihallensa.

Mitä tästä nyt tulee? ajatteli Kustaava. Mutta hänen ihmetyksensä kohosi korkeimmilleen, kun pihalle rupesi tulemaan hirsiä, lankkuja, lautoja ja niin suuriin läjiin, että koko piha täyttyi, jokainen nurkka ja sopukka. Viimein tuli Frans ja esitti, että Kustaavan olisi paras muuttaa joksikin aikaa hänen kortteeriinsa niiden »pienten korjausten vuoksi», sanoi hän, joita talossa tulisi tehtäväksi.

Kustaava ei pitänyt kiirettä.

Mutta jo taas eräänä aamuna hän sai hypätä vuoteeltaan säikähdykseen, kun koko talon vesikatto suurella pauhinalla romahti alas pihalle. Sitten alkoivat vuorilaudat lentää irti seinistä, ovet irtaantuivat saranoistaan ja kannettiin syrjään, ikkunat reväistiin säpeistään, uunit kolisteltiin alas ja hävitys lähestyi Kustaavan huonetta niin nopeasti, että kiireimmän kautta hän sai korjata vaatteensa ja kamsunsa ja paeta Franssin luo. Franssin »pienet korjaukset» päättyivät siihen, että koko vanha rakennus purettiin maan tasalle ja aivan uusi rakennus nousi kuin loihdittuna sijalle. Alakerta oli siinä tiilestä. Siihen tuli huoneisto viini- ja portteripuotia varten ja toiselle puolelle holvattua pihakäytävää huoneisto Kustaavaa varten. Yläkerta taas laitettiin jotensakin samalla tavalla kuin Franssin talossa. Huoneet verhottiin valoisilla seinäpapereilla, kaakeli-uuneihin pantiin siroja koristuksia, suuret, isoruutuiset ikkunat katsoivat kadulle päin. Frans selitti Kustaavalle, että jos niin kävisi ettei Hannes saisikaan upseerin paikkaa kaartissa, niin kyllä tämä yläkerta kelpaisi sitten muillekin hienoille ihmisille vuokrata; ja kun Kustaava tämän johdosta katsahti häneen vähän pitkään, lisäsi: no, no, eipä siltä, tietysti Hanneksesta tulee kaartin luutnantti. Tällainen asunto, sanoi hän, on sittenkin vielä kaikista huonoin, mihin kaartin upseeri voi asettua asumaan, ja hän piti välttämättömänä että huonekaluston suhteen kaikki jätettäisiin hänen, Franssin, huostaan. »Kyllä minä olen ennenkin osannut huoneita sisustaa», sanoi hän.

Mitä enemmän Frans näin hommasi, sitä paremmin Kustaava alkoi myöntää, kuinka tuiki välttämätöntä tämä oli, kuinka kehnossa tilassa hänen asiansa todella olisivat Hanneksen tultua olleet, ellei Frans olisi ajoissa puuhiin ryhtynyt.

Näin Frans tuli vihdoin täydelliseksi isännäksi kaikkiin Kustaavan asioihin ja hän nautti elämästä täysin siemauksin, aivan suunnattomia tulevaisuuden tuumia päässänsä pyöritellen.

Hannes ei tullut kuitenkaan vielä syksyllä, mutta tasan viiden vuoden kuluttua siitä kuin hän oli lähtenyt Suomesta, toukokuussa, siihen aikaan kuin tuiman, paljolumisen talven perästä lauhkea kesäilma äkkiä laskeutui maahan ja herätti elämän.

Kustaava varhain aamusilla rupesi irrottamaan yläkerran sisäpuolisia talvi-ikkunoita. Silloin hän näki postiljoonin tulevan kirje kädessä pihalle. Tuli ylös, ojensi kirjeen hänelle ja meni.

Kustaava otti kirjeen ja pani viereensä penkille, jolla seisoi ikkunoita aukomassa. Hän ei osannut lukea. Veri lensi hänen kasvoihinsa ilosta ja uteliaisuudesta, sillä että kirje oli Hannekselta, sitä ei hän hetkeäkään epäillyt. Nyt kun vaan Kerttu tulisi iltapäivällä ja lukisi hänelle mitä siinä seisoo.

Kustaava rupesi muka jälleen ikkunoita irrottamaan, mutta katse lensi tavan takaa rahille silloinkin kuin käsien olisi pitänyt olla ojennettuina ylös ja silmäin tarkata ikkunain rakoja, joista pumpulit tippuivat. Ei, ei hän voinut jatkaa työtänsä ennenkuin oli ainakin vähän aikaa istunut kirje käsissä. Ja hän istui rahille ja silitteli kirjettä sylissään. Siinä, siinä nyt oli kaikki mitä varten hänen sydämmensä tykki, vastaukset vuosien kysymyksiin ja kaipauksiin: missä sinä olet? mitä ne tekevät sinulle? ajatteletko äitiäsi? tuomitsetko häntä, kun hän on sinut viskannut vieraalle maalle vieraitten ihmisten pideltäväksi?

Kustaava varovasti avasi peukalollaan kirjekuoren kulmaa, aukasi enemmän, kunnes kirje alkoi liikkua, vielä vähäsen repäsi kuoren paperia ja kirje irtausi. Kun ei nyt vaan olisi tullut tehtyä mitään tyhmyyttä, hän ajatteli,—mutta ei malttanut olla avaamatta kirjettä levälleen. Oli siinä sivun verran rakasta töherrystä. Ja tuo on varmaan nimi; sellaisen tapaista Kustaava oli ennen nähnyt Hanneksen kouluvihkojen päällä.

Ettei sentään voinut tietää, vaikka piteli käsissään,—vaikka oma poika oli tuon ja tuon siihen piirrellyt! Kustaavalta putosi kirjotukselle märkää, jonka hän säikähtäen pyyhki siitä pois. Oliko hän jotenkin muita mitättömämpi, huonompi, koska ei elämä ollut hänelle antanut mitä hän olisi nyt pitänyt omaa hengitystänsäkin tärkeämpänä, kykyä saamaan tietää mitä hänen oma poikansa, hänen synnyttämänsä, hänen imettämänsä, hänen kätkyessä heiluttamansa tässä hänen edessään, tässä hänen käsissään hänelle puhui? Frans ja hänen poikansa ja monet lapsetkin lukivat, ja lukivat kuin lystiksensä, ei muun vuoksi kuin saadaksensa tietää sotauutisia ja muuta mitätöntä—Herra Jumala ja taivaallinen isä! jospa Hannes kirjottaakin lähtevänsä sotaan! lämähti nyt Kustaavan mieleen.

Hänen rupesi sydän pelosta niin sykkimään, että täytyi mennä kohta tapaamaan Kerttua kenraalin herrasväen luo, missä Kerttu palveli, vaikkei työaikana saanutkaan käydä palvelijain luona vieraisilla. Ikkunat jäivät auki läpättämään.

Onneksi olivat herrasväki vielä makuulla, kun Kustaava tuli Kertun luo. Toinen palvelija oli mennyt torille ja Kerttu sentähden hoiti tämänkin tehtäviä; seisten hellan luona hän paraillaan odotteli kahvin kiehautumista.

—Nyt en minä jouda, täti kulta, sanoi Kerttu.

Ettei Kerttu säikähtäisi hirmuista uutista, sanoi Kustaava hänelle kohta:

Näin kauheata unta … Hannes vietiin sotaan…

Kerttu rupesi nauramaan:

—Mihin sotaan?

—Turkin sotaan, sanoi Kustaava.

—Voi täti kulta, Turkin sota on jo päättynyt, luuletteko etten minä ole sitä asiaa seurannut.

Kustaavan vierähti kuin kivi sydämmeltä.

—Minulla olisi tässä kirje, sanoi hän asettuen Kertun paikalle hellan viereen, jossa kahvin höyry pannun kantta jo koholle puskutteli.

Kerttu lensi hehkuvan punaseksi; otti nopeasti kirjeen ja silmänräpäyksen siihen katsottuansa kävi Kustaavan kaulaan ja yhtaikaa sekä nauraen että itkien rupesi sanomaan: voi, voi, voi, voi! Sitten nauru voitti ja hän rupesi riemuissaan pyörittämään Kustaavaa ympäri.

—Hannes tulee! Hannes tulee!

Kustaavan piti istua, sillä jalat eivät kannattaneet seista näin suuren uutisen jälkeen. Kaikki meni sekasin hänen päässään. Viiden vuoden perästä äkkiä yhtenä päivänä kaikki on ratkaistu!

Mutta sekasin meni kaikki kyökissäkin. Kello pirisi sisällä. Kahvi kuohui ylitse. Kansi oli jäänyt Kustaavan käteen. Kerttu ennätti paraiksi pelastamaan pannun tulelta. Kahvitarjottimen kanssa Kerttu juoksi sisälle. Kun hän tuli pannua ja leipää hakemaan, oli Kustaava saanut sen jo pyyhityksi, ja ennätti kysymään:

—Milloin?

Leikellessään tulisessa kiireessä ranskanleipää Kerttu selitti yhtaikaa sekä ilosta vapisevana että kahvin kohtalosta närkästyneenä:

—Kolmen päivän perästä—illalla—iltajunassa Pietarista—niin, niin!—Ja nyykäyttäen päätä, säteilevänä ilosta ja punasena kiukusta meni taas sisälle.

»Kolmen päivän perästä—yö—päivä—yö—päivä ja Hannes seisoo hänen edessänsä! ajatteli Kustaava itseksensä. Valtavasti löivät tällä hetkellä hänen sydämmensä tyyntyneen myrskyn mainingit.

Kerttu tuli silmät rypistyneinä taas kyökkiin.

—Teillähän se on! sanoi hän temmaisten kannen Kustaavan käsistä ja taas meni.

Kunpa Kustaava nyt olisi saanut Kertun luoksensa tänä heidän elämänsä ehkä onnellisimpana päivänä! Siellä ne kahvit vasta olisi keitetty! Ja he olisivat istuneet ja puhuneet Hanneksesta kolme päivää ja kolme yötä. Mutta Kerttu tuli ja sanoi:

—Nyt täti kulta, menkää, en jouda—ja paha on vielä sekin, että illalla juuri kolmen päivän perästä täällä on vieraita enkä voi silloin tulla Hannesta näkemään, mutta mitä siitä!

—Kuinka et sinä tulisi, johan Hannes pahastuisi!

Kerttu nosti silmäkulmansa ja alas katsoen sanoi:

—Vielä mitä, hän nyt siitä välittäisi!—Mutta itse oli onnensa huipulla Kustaavan sanoista.

Ja taas otti äkkiä Kustaavan kaulasta, retuutti, pyöritti häntä ja nauraen työnteli ovesta ulos.

Kolmantena päivänä alkoi Kustaavan luo alakertaan kokoontua naapureita ja sukulaisia odottamaan Hanneksen ilmestymistä. Vaikka kirjeessä, jota moneen kertaan luettiin, seisoi selvästi ja kahdessa eri paikassa: tulen _ilta_junassa ja ajan kohta kotiin, älköön kukaan tulko asemalle, minä tulen siis illalla, muistakaa—, niin siitä huolimatta vaari ilmestyi jo aamulla. Frans oli hänelle sanonut: vaari menee nyt Kustaavan luo, siellä on pidot. Ja tietämättä pitojen syytä oli vaari ajellut parranhaivenensa ja pitkän, korvain taa kiertyvän harmaansekaisen tukkansa vedellä kastellut ja harjalla silittänyt.

Ylleen oli saanut Franssilta lainaksi mustan syrtuutin, joka oli hänelle kovin väljä ja vähän lyhythihainen, sillä vaarilla oli kookkaan miehen pitkät kädet. Tämä hihain lyhyys oli vaarille hankalaa sen puolesta kun hänen piti tavan takaa pyyhkiä silmiänsä, jotka olivat ruvenneet vuotamaan. Toiset sanoivat: niissä on tauti; toiset taas sanoivat: hän itkee. Niin sanoi etenkin Kerttu, sillä hän oli pannut merkille, että vaari rupeaa aina pyyhkimään silmiänsä, kun tulee puhe Hinkistä, joka viiteen vuoteen ei ollut antanut sanaakaan itsestään tietoa ja jota vaari oli alkanut pitää hukkuneena.

Niistä kahdesta muusta Franssin pojasta, jotka kaartissa palvelivat, ei vaari suurtakaan lohdutusta saanut, vaikka kyllä heitäkin rakasti. Hän oli kaikki kuppinsa ja vehkeensä piilottanut, sillä näistä pojista hän selvään näki, että niinkuin ne vääriä rahoja halusivatkin tehdä eivät he Veneh'ojasta ilmoisena ikänä mitään olisi ymmärtäneet.

Tänäpäivänä, vaikka Kustaavan luona ei kukaan Hinkistä mitään maininnut, rupesi vaari pyyhkimään silmiänsä heti kun oli sisälle tullut ja ympärilleen katsahtanut. Sentähden Kustaava puolestaan ajatteli: tauti niissä silmissä on, sillä kukapa tämmöisenä riemupäivänä itkuun hyrähtäisi! Ilahuttaakseen vaaria Kustaava sanoi: varmasti hän tänäpäivänä tänne sisälle astuu.

—Jaa kuka? sanoi vaari.

—Hannes, Hannes.

—Paniko ne sen taas koulusta? kysyi ukko elpyen ja selviten kyyneleistään.

—Vai paniko koulusta! Upseerina hän tulee, kapteenin he hänestä tekevät!

Tämän sanan sanottuaan Kustaava ei malttanut istua, vaan nousi seisaalleen, hengitys tahtoi ahdistaa kurkkua ja kädet vavahtelivat. Hän oli voittamaisillaan. Pilkkanimestä oli hän tekemäisillään Hannekselle kunnianimen. Sanokaa koreasti häntä kapteeniksi kaikki!

Mutta vaari ei voinut näin suuria asioita heti ensikuulemalla käsittää. Hänen piti kaikissa tapauksissa ensin saada ajatella omiansa, jonka vuoksi hänen silmäluomensa rupesivat painautumaan ikäänkuin uneen, kunnes aukenivat ja hän alkoi vanhan virtensä:

—Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen kävelin—

Mutta Kustaavalla oli nyt paljon muuta tekemistä ja ajattelemista eikä hän senvuoksi kuunnellut sanaakaan.

Jo aikasin saapui myöskin Frans.

Hän oli ottanut tapauksen täydellisen juhlan kannalta ja maistellut pitkän päivän varoiksi kaapistansa niin vahvasti, että kasvot olivat turpean punaisina ja silmät tahmeina.

Oli tuonut mukanaan kaksi suurta, loistavanväristä öljypainokuvaa, jotka esittivät Heidän Majesteettejään Keisari Aleksanteri III:tta ja Hänen Korkeata Puolisoansa Keisarinnaa kruunauspuvuissa. Tästä keksinnöstään itse melkein kyyneliin asti liikutettuna Frans nyt ehdotteli kuvat ripustettaviksi seinään niin, että ne heti näkyisivät ovesta sisään astuville ja panisivat tuntemaan, mikä suuri siunaus oli tätä matalaa majaa kohdannut, se kun oli nyt Hanneksen kautta tullut ikäänkuin suhteisiin valtakunnan korkeimpien huippujen kanssa. Ehkä oli tässä majassa niitä, jotka olivat eläessään vääryyttä tehneet, ehkä niitäkin, jotka olivat suoraan esivaltaa vastaan rikkoneet, nyt oli sentään kaikki sovitettu ja lainkuuliainen nöyryyden ja alamaisuuden henki oli tästedes täällä vallalla. Kuvien seinään kiinnittäminen ja naulojen naputtaminen suoritettiin äänettömällä juhlallisuudella. Ne muut vieraat, jotka olivat silloin jo saapuneet, vaihtoivat ajatuksia kuiskuttelemalla, ja jotka olivat sukua Kustaavalle tunsivat olevansa vieraampien kadehtimia. Loviisa, Kertun äiti, se hienon maailman tuntija, joka oli saanut lomaa kasarmilta ja myöskin tullut Kustaavan luo, katseli kuvia päätänsä kallistellen ja pitäen nyrkkiään toisen silmänsä edessä, jonka jälkeen sanoi kuvat erittäin onnistuneiksi. Tämä Loviisan käytös kohotti myöskin suuresti juhlatunnelmaa.

Kustaavan huone täyttyi illemmalla vieraista. Saapuneet olivat myöskin Franssin neljä poikapuolta, hänen vaimovainajansa lapsia ensimäisistä naimisista, Albert, Eemil, Johan ja Oskar, jotka Frans oli jo pieninä toimittanut pois läheisyydestänsä oppipojiksi verstaihin. He olivat nyt lähes 30-ikäisiä, juroja, karkeakouraisia työmiehiä, seisoivat seinävierillä ujostellen väen paljoutta. Muut kaikki istuivat suuressa ringissä, punakasvoisina viinin ja kahvin paljosta juomisesta, juhlallisen äänettöminä.

Viimeiseksi saapuivat Franssin omat pojat, kaartilaiset Haagert ja Vilhelm; he olivat molemmat kookkaita, ylpeän näköisiä miehiä, ivan hymy huulilla.

Frans nosti kysymyksen, oliko sopivaa, että sotamiehet esiintyivät samassa huoneessa kuin upseeri, mutta Haagert ja Vilhelm sanoivat itse paremmin ymmärtävänsä sen asian, eikä tarvittu muuta kuin luutnantin sisään astuessa komentaa: »staatj!» sekä nousta seisaallensa, jonka jälkeen luutnantti antaa merkin kädellä ja he saavat jälleen istua. Frans arveli tähän, että samasta komennuksesta olisi paras muidenkin nousta seisaalleen, mutta Loviisa vastusti jyrkästi tätä mielipidettä ja neuvoi, että tervehdys oli tapahtuva näin: ensin menee Kustaava kynnykselle vastaan ja tervehtii, sitten tervehtii Frans ja sitten muut.

—Vaarin unehutit, sanoi Haagert Loviisan takaa bassollansa. Ja kun kaikki katsahtivat vaariin, istui tämä muista syrjässä, rintaperillistensä ja jälkeläistensä lauman takana, joka oli kotimaastansa tietämättömäksi tähän kaupunkiin syntynyt, ja itki niin katkerasti, että pää tutisi. Silloin kaikki rupesivat sanomaan: ei silmissä vikaa ole, mutta joku suru sitä vaivaa. Ja jättivät hänet omillensa.

Sillä välin kun vieraat näin istuivat ringissä Hannesta odottamassa, oli hän kuitenkin aikaa sitten Helsingissä. Hän oli tullut jo aamulla voidakseen ensin käydä komendantin ja pataljoonan päällikön luona tervehdyksellä ja rauhassa suorittaa muut viralliset asiansa. Asemalta hän oli ajanut hotelliin ja ottanut siellä itsellensä huoneen niiksi päiviksi, joina aikoi viipyä Helsingissä; mutta kotiinsa aikoi mennä vasta hämärtäessä, kun oli kaikista muista asioista vapaa, ja myöskin—kun ei hänen liikkumisensa niillä kaupungin huonomaineisilla laitakaduilla olisi tarpeettoman julkista.

Riemu sydämmessä, veikeänä, nuorena viiksiniekka upseerina hän asteli niitä kotikaupunkinsa katuja, joilla oli koulupoikana juoksennellut, joista joka soppi ja käänne oli hänelle tuttua ja kodikasta. Kulkiessaan nopeasti toimehikkaan näköisenä niinkuin tärkeissäkin asioissa hän vasemmalla kädellään piteli miekkaa, ettei se jaloissa hoippunut, ja oikealla taas oli aina valmis sotilastervehdyksiin. Joka toinen vastaantulevista, tai joka kolmas, jos vaan olivat pääkaupunkilaisia, tunsi hänet näöltä, mutta melkein kaikki ällistyivät vähän liian myöhään, niin että hän, nopeasti kulkiessaan, oli jo ehtinyt ohitse silloin kuin toinen vasta pääsi perille siitä kummasta, että tuokin nyt on siis upseerina. Odottakaa, odottakaa, soi hänessä riemuisa lupaus vastaantulijoille. Odottakaa, tämä on vasta alkua!

Ei hän sentään malttanut iltaan asti kulkea kaduilla poikkeematta sille pienelle torille, mistä tiesi kotitalonsa kaukaa näkyvän tutussa rivissä muiden katutalojen kanssa. Sykkivin sydämmin hän lähestyi sitä katujen kulmaa, sillä kuka ties juoksee Kerttu paljasjalkaisena kadun yli, ihan elävänä se Kerttu, jota hän oli monta vuotta saanut ainoastaan ajatuksissaan kuvailla. Ehkä myös äiti, Frans tai joku muu sattuu olemaan tulossa tai menossa. Mutta kun hän siihen paikkaan saapui, ei hän voinutkaan kotitaloa nähdä. Joku vieras talo oli asettunut eteen. Hän katseli puolelta ja toiselta ja yhä enemmän hämmästyi, sillä sen vieraan, tiilisellä jalustalla seisovan, uudelta hohtavan rakennuksen täytyi olla juuri hänen kotitalonsa paikalla, se oli uutisrakennus, josta hän ei ollut tiennyt mitään. Ja se on kaksinkertainen, toisessa kerroksessa suuret ikkunat, yksi, kaksi, kolme, ja vielä neljäs, ei, vielä viideskin. Tiilijalustassa on kyltti—Hannes meni sinnepäin kunnes erotti kyltissä sanat Viini- ja Portteripuoti. Silloin hän kääntyi nopeasti takasin aivankuin joku olisi hänet nähnyt ja hän ruvennut pakenemaan.

Niinkuin pimeä pilvi olisi äkkiä tullut hänen iloisen mielensä eteen; tunteet ja ajatukset viskautuivat valtoinaan joka suunnalle hänen tietämättään vielä mikä ne oli lentoonkaan ajanut.

Ensin hän koetti vaan käyntinsä nopeudella ja hienolla viheltämisellä tukahuttaa nolouden tunnetta. Sitten alkoi hakea jotain ajatusta, joka olisi samaa noloutta lieventänyt.

Kuinka olenkaan voinut tähän asti kuvailla, että minua olisi näin kauan elätetty pelkällä pyykinpesulla. Enkö ole saanut yli sata markkaa kuussa? Johan äiti raukan kädet olisivat tyngille kuluneet. »Viini- ja portteripuoti», onko siinä mitään pahaa, eikö tuossakin ole paljon suurempi viinikauppa, ja eikö tuossa ole ravintola ja eikö koko kaupunki elä sillä kaupalla? Mitä siis siitä että joku on sillä kaupalla tullut upseeriksi! Mikä hölmö minä olen!

Moisista sekaisista ajatuksista rupesi yksi yhä sitkeämmin tekemään itsellensä tilaa, kunnes mitkään muut ajatukset eivät voineet sitä enää karkottaa, vaan se itse syrjäytti kaikki.

Millä rahoilla äiti on rakentanut?

On voinut saada jonkun lainan—saahan niitä semmoisia—koetti hän ajatella, mutta se yksi tunki semmoiset kaikki tieltään, selvästi ilmoittaen:

Tietysti eno Franssin rahoilla.

Hän koetti vieläkin irrottautua:

Entä sitten. On voinut lainata eno Franssilta. Ja onko eno Franssin myntti kruunun mynttiä huonompi!

Mutta se yksi toitotti vielä kuuluvammin:

Talo on juuri samanlainen kuin eno Franssin oma eikä ole siis mitään syytä olla varma siitä, ettei meidänkin yläkerrassa tanssita—! Näin ollen minä en ole ainoastaan viinin ja portterin kaupalla upseeriksi tullut, vaan—. Uskallanko ajatella loppuun asti?

Hannes oli rohkea ja itsepäinen. Hän otti uudestaan etulauseesta vauhtia ja ajatteli loppuun asti:

Näin ollen minä en ainoastaan viini- ja portterikaupalla ole upseeriksi tullut, vaan sillä kaupalla, jonka hävittämistä varten olen upseeriksi tullut!

Hänen kulkiessaan rupesi selkää ja päätä kuumottamaan niin, että hänen piti nenäliinalla kuivata ohimoitaan.

—Olkoon! mutta minä olen sittenkin upseeri ainoastaan hävittääkseni kerran sen pahuuden, ja jos olen sellaisilla rahoilla upseeriksi tullut, niin juuri senvuoksi minä vielä enemmän hävitän, juurinensa hävitän, maan tasalle hävitän!

Se oli minulle rangaistus ja terveellinen muistutus. Enkö juuri äsken vielä ollut innoissani näistä mitättömistä kiiltonapeista ja miekastani. Niinkuin Hinkki muinoin pisteli neuloilla rintaansa sinisen laivankuvan, joka ei siitä ikinä voi lähteä, niin pitäisi minun kirjottaa kulumattomilla kirjaimilla lihaani ja vereeni: porttolain ja kapakkain hävittäjä, muista!

Tanssikaa! mutta niillä rahoilla, jotka tanssitte kokoon, luotte te oman hävittäjänne!

Odottakaa! minä jo ymmärrän, ettei polisimestarilla ole valtaa teitä hävittää. Ei myös tällaisella luutnantti pahasella. Mutta katsotaan, eivätkö minun siipeni kannata ylemmäksi lentää! Kannattavathan muiden, jotka vaan leikillänsä lentelevät, miksi eivät sen, jolla on tosi lento mielessä.

Valtaan, ylimpään valtaan! mutta niin että he kaikki luulevat minunkin vaan huvikseni ilmoihin kohoovan, sillä muuten he minut ampuisivat alas. Siis keveyttä, kasvot iloisiksi, kumarruksia, viiksien voitelua, siroja lauseita!

Ja Hannes saikin heti tilaisuuden esiintyä sellaisena suurmaailman temppuihin tottuneena upseerina, jonka sekä ulkonaisen että sisällisen olennon hän Venäjällä ollessaan oli mitä seikkaperäisimmin tutkinut ja mielestään sangen hyvällä menestyksellä omaksunut, ja jonka matkiminen sitä paitsi—miksei hän sitä olisi avonaisesti itsellensä tunnustanut—tuotti hänelle monessa suhteessa hauskuutta.

Näissä kiihottuneissa ajatuksissa hän oli tietämättään kulkenut keskikaupungille asti. Ylioppilastalon luona äkkiä joku huusi hänen nimeänsä, ja kun hän katsoi taakseen saavutti hänet entinen toverinsa, everstin poika, hänkin jo täysikäisenä, valkonen ylioppilaslakki päässä. Sanoi tulevansa eilispäivän juhlasta.

—Mistä juhlasta?

—Etkö sinä todellakaan tiedä? Koko kansa on siihen ottanut osaa, mutta sinähän tuletkin näen minä Venäjältä.

Ne asiat, joista tämä toveri nyt alkoi innostuneesti kertoa, olivat Hannekselle aivan tuntemattomia. »Koko programmi toimeen!» hoki toveri, ja niin paljon Hannekselle hänen puheistaan selvisi, että tarkotus oli saada yliopisto, koulut, virkamiehet, hallitus, sotaväen päällystö, polisikunta, kaikki suomalaisiksi, että olisi omat suomalaiset sota-upseerit, omat suomalaiset polisimestarit, omat suomalaiset senaattorit j.n.e.

—Se sopii minulle, ajatteli Hannes,—he valmistavat minulle tietä!

Ja hän innostui kuuntelemaan toverinsa puheita. Kaikki tuo oli todellakin syntynyt aivan kuin häntä varten, avaamaan hänelle mahdollisuuksia. Hänen katseensa sattui kelmeän kuun hahmoon, joka laskevan auringon mukana näkyi keväisellä taivalla, ja sykäyttävä riemu täytti hetkeksi hänen rintansa. Tämmöisen riemun tunnossa oli hänen käyntinsä niin notkeata, koko hänen käytöksensä niin sulavan veisteltyä, että sen ehdottomasti täytyi tehdä vaikutuksensa. Hänen toverinsa pysähtyi, peräytyi pari askelta hänestä, katseli häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi: sinun täytyy tulla meille.

—Kelpasin! ajatteli Hannes.

—En paraalla tahdollakaan jouda, vaikka tunnustan, että olisi velvollisuuteni, sanoi hän.

—Mitä vielä, kyllä sinä joudat. Saat meillä tänä iltana nähdä Suomen kaikki suurmiehet, tulet heille esitetyksi—. Me teemme sinustakin suurmiehen.

—Elä herran nimessä!

—Sinun täytyy kerran tulla Suomen vasta perustetun sotaväen päälliköksi. Niin juuri!

—Tämähän jo alkaa kuulua kapinalliselta, leikki Hannes.

Mutta hänen toverinsa rupesi nyt suurin sanoin esittämään tätä päähänpistoa niinkuin se olisi hänellä ollut jo kauan sitten harkittu suunnitelma. Kaikki riippuu siitä millaisissa piirteissä uskaltaa ajatella, sanoi hän. Mitä uskaltaa, sen saa. Eikö teidän omissa piireissänne sanota: huono on se sotamies, joka ei toivo kerran kenraaliksi pääsevänsä?—Ajatteleppas vaan, he ovat panneet siihen henkilön, joka ei osaa sanaakaan suomea! Suomen sotaväkeä, jonka on antaminen verensä, komentaa mies, joka ei tunne edes sen kieltä! Se ei saa tapahtua! Siihen täytyy ennen tai myöhemmin tulla umpi suomalainen. Ja sinä olet oikea mies, sinä olet ainoa suomalainen heidän joukossansa. Uskalla vaan ajatella! No! Onko tällä keväällä, onko tuolla taivaalla rajoja? Miksi pitää siis olla ihmisen uskalluksella rajoja?

Vaikka Hannes kyllä ymmärsi, että tämä innostus oli liian pitkälle jatkuneen juhlan jälkikaikua, hämmästyi hän kuitenkin merkillistä yhteensattumaa näiden puheiden ja hänen omien tulevaisuuden suunnitelmiensa välillä. Niin korkealle ei hän tosin itse ollut ajatellut kohota, mutta jos uskallus ja tarmo todella ovat jotain tekijöitä ihmiskohtaloissa, niin ei hänellä ainakaan niitä tekijöitä ollut puuttuva.

Hannes seurasi toveriansa tämän asunnolle asti ja tahtoi siitä kääntyä, sillä alkoi jo hämärtää, mutta toveri veti hänet puoli väkisin mukaansa sille kadulle, jossa heidän asuntonsa oli. Ja vihdoin Hannes, kun hänellä juuri sattui olemaan paras pukunsa yllään, paraat hansikkaansa sormissa, paras jäykkyys viiksissä, ja parhaan parturin hajuvedet vaatteissa, lupasi tulla hetkeksi sisälle.

Siellä oli myös sama juhlatunnelma vallalla. Kenraalitar—sillä Turkin sodan jälkeen oli eversti tullut kenraaliksi—otti Hanneksen hyvin ystävällisesti vastaan. Tyttäret samaten iloista hämmästystä ilmaisevin katsein mittasivat Hanneksen olentoa joka suunnalta ja hymyilivät hänelle sangen armollisesti. Tämä ilmeinen menestys antoi hänen liikkeihinsä ja puheluunsa yhä enemmän varmuutta ja aito pietarilaista sulavuutta, jopa niin että hänen onnistui taidokkaasti kääntää tietämättömyytensä suuren kansallisjuhlan vaiheista omaksi ilmeiseksi eduksensa. Teeskennellen mitä hartainta mielenkiintoa hän sai neitoset kiihkeällä, keskenään kilpailevalla vilkkaudella kertomaan viikon suurista tapahtumista, valmistuksista, sen loistavasta onnistumisesta, juhlan sankarin suuremmoisesta henkilöstä, miten hän oli astunut sisälle, mitä puhunut, mitä sanonut sille tai tuolle. Vielä he kertoivat hänelle kaikkien pääkaupungin kansallismielisten naisten aikeesta lahjottaa voittoisalle ylioppilaskunnalle sininen lippu kultakirjaiminensa: »sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto»; puhuivat hänelle kukista, seppeleistä, kevään ihanuudesta ja tulevaisuuden valoisuudesta. Ja kaiken aikaa Hannes, samalla kuin tuo mieletön aate Suomen sotaväen päällikkyydestä tuon tuostakin ihmeellisellä tavalla muuttui tunteissa mahdollisuudeksi, oli mitä elävimmällä osanotolla mukana neitosten riemukkaassa juhlahumussa, huudahteli ihastuksesta, innostui, tuli haltioihinsa, niin että kun hän nousi lähteäksensä neitoset eivät mitenkään olisi siihen suostuneet ja kenraalitar vaati kiven kovaan luutnantin juomaan ainakin lasillisen teetä ennenkuin lähtee.

Samassa astui sisälle kenraali itse.

Hannes kavahti pystyyn, löi joustavasti kantapäänsä yhteen ja meni sitten Pietarin ratsukaartin ylimysten malliin jäykässä kumarrusasennossa kenraalia vastaan, joka oli ojentanut hänelle kätensä. Tervehdys onnistui odottamattoman hyvin. Kenraali suvaitsi kysellä Venäjän sotakouluoloista ja siirtyi sitten puhumaan oman maan vasta perustetuista pataljoonista, erinomaisesti kiittäen sitä, että nuori vänrikki oli pyrkinyt ja päässyt Itä-Suomen lääniin, jonka väestö—arveli kenraali—enemmän kuin mikään muu kaipasi sotilaallisen kurin ja järjestyksen kasvattavaa vaikutusta.

Kenraalin puhuessa Hannes huomasi että palvelustyttö oli jo pitkän aikaa seisonut hänen edessään teetä tarjoten. Mutta hyvin tuntien etiketin vaatimukset hän ei ollut sitä huomaavinaan ja silmää räpäyttämättä katsellen kenraaliin odotti milloin tämä kädellään viittaamalla pyytää teetä ottamaan. Juoda teetä seisaaltaan ja tehdä se niin, ettei kenraali huomaa vähintäkään kömpelyyttä tai vaivautumista eikä sentähden tule pyytäneeksi istumaan, kas se on kaiken taitavuuden huippu. Ja hän päätti suoriutua tästä kokeesta sitä suuremmalla loistolla, kun tunsi jäsenissään että neitoset kaiken aikaa seuraavat uteliaisuudella hänen esiintymistään voimatta löytää sitä heikkoa kohtaa, joka oikeuttaisi heitä ajattelemaan: siinä se sittenkin ilmaisi plebeijisyytensä.

Mutta kun kenraali vihdoin pyysi ottamaan teetä ja Hannes kumarrettuaan kääntyi tarjoojan puoleen, niin kenen kasvot näki hän tarjottimen takaa? Kertun ihastuksesta ja riemusta punehtuneet kasvot sieltä loistivat häntä vastaan.

Hanneksen silmät värähtivät, kulmakarvat kohosivat ja luomet alkoivat nopeasti räpyttää. Ohimoihin nousi sankka puna, mutta suun ympärykset kalpenivat.

Viiden vuoden aikana Venäjällä ollessaan hän oli hartaasti tutkinut pientä elämänviisautta sisältävää kirjasta nimeltä »Les maximes d'Epictète philosophe stoïcien» saavuttaakseen sotilaalle tarpeellista mielenmalttia ja tahdonlujuutta elämän äkkiarvaamattomissa kohtauksissa; oli sekä sinisellä että punasella kynällä ja paikotellen kummallakin viivannut paraat, mieleen pantavimmat kohdat siitä, mutta nyt, kun hän olisi juuri tarvinnut niistä viisauksista tyyneyden voimaa ammentaa, hän ei muistanut ainoatakaan. Lasi alkoi tutista hänen käsissään, katse harhaili pitkin seiniä ja kenraali sanoi heti: mutta istukaahan herra luutnantti! sekä jätettyään hänet naisten seuraan poistui omalle puolelleen.

Kuinka oli Kerttu joutunut palvelijaksi, kuinka Kerttu oli juuri tänne keksinyt hakeutua, oliko Kerttu ilmaissut täällä suhteensa häneen, ne olivat kysymyksiä, joihin Hannes turhaan koetti tavottaa vastausta.

Naiset olivat pian jälleen virittäneet samat vilkkaat puheet, jotka kenraalin tulo oli äsken keskeyttänyt. Mutta sen mukaan kuin Hannes pääsi heistä perille, ettei Kerttu ollut mitään ilmaissut, lakkasi hän ponnistamasta voimiaan näiden puheiden kuuntelemiseen. Nauramatta missä olisi pitänyt nauraa ja nauraen missä ei sopinut nauraa hän koneellisesti myönteli kaikkeen ja sanoi vai-niin sopiviin ja sopimattomiin paikkoihin. Asema tuli yhä tukalammaksi, sillä hän lopulta ei nähnyt, ei kuullut, ei ymmärtänyt mitään. Ei nähnyt edessään muuta kuin Kertun olennon, sen ihmeellisesti solakistuneen vartalon mustissa hienosti istuvissa vaatteissa, sen ihanat, irtautuneiden suortuvain ympäröimät kasvot ja sirot liikkeet. Ja niinä hetkinä, jolloin Kerttu tuli sisälle, Hanneksen huomiokyky lakkasi kokonaan tottelemasta häntä kääntyen väkipakolla Kerttuun, jopa väkipakolla kääntäen hänen päätänsäkin sitä kohden missä Kerttu liikkui. Joten hän oli itse minä hetkenä hyvänsä ilmaisemaisillaan sen minkä Kerttu oli nähtävästi osannut salata.

Ja kansalliset suurmiehet tulivat, ja hänet esitettiin suurmiehille, mutta hän ei nähnyt mitään, ja suurmiehet söivät ja joivat ja puhuivat sekä yksitellen että yhteisesti keskustellen maan tulevaisuudesta ja hän ei kuullut mitään, sillä hän ajatteli ja ihmetteli vaan sitä yhtä, sitä, että se nainen, joka oli tarjottimen takaa katsonut häneen riemusta loistavin, rakastunein silmin, oli Kerttu.

—Mutta mikä teitä oikein vaivaa, herra luutnantti? kuuli hän vihdoin nuoremman neideistä nauraen kysyvän.

Silloin hän huomasi, että hetkenkin viipyminen täällä voi neideissä herättää perusteellisia epäluuloja hänen ja Kertun keskinäisestä tuttavuudesta ja tulla siten hänen tulevaisuudelleen mitä tuhoisimmaksi.

Senvuoksi hän hyvästeli ja katosi.

Vähän ajan perästä tuli Kerttu saliin ja katseli ympärillensä, teki asiaa herrain kamariin ja katseli ympärillensä, meni vierashuoneeseen ja katseli ympärillensä. Ja meni kyökkiin ja sanoi köksälle: Enkö minä ole teitä aina auttanut? Köksä sanoi: Olet. Kerttu sanoi: Nyt auttakaa te minua; he ovat syöneet, ja ennenkuin lähtevät ehdin minä juosta Kustaavan luo. Köksä sanoi: Ole rauhassa; näin minäkin hänet oven raosta, ai, ai, kuinka komea luutnantti hänestä on tullut, mutta kyllä hän ei sinusta enää huoli, juokse nyt vaan sentään itse kysymään häneltä.

Kerttu oli jo juossut ulos. Liina päässä hän huristi sen matkan muutamassa minutissa.

Kustaavan luona ei ollut enää ketään vierasta. Kun Kerttu juoksusta hengästyneenä tempasi oven auki ja kynnykseltä katsahti Kustaavan huoneeseen paloi siellä yksi ainoa kynttilä, mutta Hannes istui kuin istuikin Kustaavan vieressä.

—Täällä hän istuu ja tuliaisiksi toruu minua, sanoi Kustaava Kertulle puoleksi leikillä ja puoleksi todella valittaen.

Tervehtimättä Kerttua Hannes nousi ylös ja rupesi kävelemään nopeasti edestakasin niinkuin hän ennen muinoin teki, kun Kerttu ei osannut läksyjänsä. Silmäkulmat olivat hänellä nytkin samalla tavalla koholla, huulet hörössä ja ankara katse harhaili pitkin permantoa, sopivia torumasanoja hakien.

—Hän toruu minua, kun olen muka pannut sinut palvelukseen, mutta minäkö sen olen tehnyt? sanoi Kustaava Kertun puolustusta pyytäen.

—Tästä pitää tulla paikalla loppu, sanoi Hannes kiivaasti, melkeinpä ettei jalkaa polkaissut.

Kerttu luuli hänen tarkottavan, että heidän suhteestansa piti tulla paikalla loppu. Ja senvuoksi niinkuin Kerttu oli vielä ovella, jota ei ollut vielä jälkeensä kiinnikään vetänyt, alkoi Kerttu maahan katsellen sormillaan nopeasti hieroa oven kahvaa, josta piteli, ja suu aukeni noloon, kärsivään ilmeeseen.

—Voiko olla mitään sen tyhmempää! puhui Hannes,—voiko olla sellainen kananpää!

—Niin, niin, noin se on minuakin koko ajan torunut, lohdutteli Kustaava Kerttua, joka painoi päätänsä yhä alemmas.

Hannes vaan käveli kiivaasti toruen:

—Ja jos Kerttu olisi saanut palveluspaikan esimerkiksi jossain Porvoossa tai Loviisassa, en minä puhuisi mitään, mutta nyt on hän juuri siellä, missä hän vähin saisi olla. Ei hän ikinä pääse piian nimestä. Ajatelkaamme, että minusta tulisi kerran—hän aikoi ensin sanoa sotaväenpäällikkö, mutta sanoi sentään:—vaikkapa kapteeni. Eikö Kerttu siis ymmärrä, että kun me menemme naimisiin, ei Kerttu saa olla piika?

Nämä sanat kuultuansa Kerttu juoksi Kustaavan luo ja langeten hänen eteensä nyyhkyttäen kätki päänsä hänen syliinsä. Mutta tämä oli sitä Kertun onnen ja ilon itkua, sillä hän oli kuullut Hanneksen sanat: »kun me menemme naimisiin», ja siis aikoi Hannes mennä hänen kanssaan naimisiin ja mistään muusta ei Kerttu välittänyt, sen rinnalla oli kysymys siitä miten hän peseytyy vapaaksi piiannimen häpeästä aivan vähäpätöinen ja helppo asia.

Mutta Hannes luuli Kertun itkevän hänen kovuuttansa.

—No, no, Kerttu, älä huoli itkeä, kyllä me tästä selvitään. Näistä sanoista Kerttu sai vielä enemmän varmuutta siihen, että Hannes aikoo ottaa hänet, ja kun Kustaava vielä silitteli hänen päätänsä, kasvoi hänen onnensa niin suureksi, että hän itki ihan valtoinansa.

Sellaista surua ei Hannes enää voinut kestää, vaan meni ja otti Kerttua kädestä.

—So, so, so, tyttö, saako noin itkeä! puhui hän lievästi toruvalla äänellä ja veti Kertun polvellensa istumaan sekä rupesi puhumaan toisista asioista, että Kerttu unohtaisi surunsa.

—Mikäs se Kertun oikea nimi taas onkaan, eihän Kertun nimi oikeastaan ole Fagerlund.

Vaikka Kerttu jo oli herennyt itkemästä, hytkytti häntä vielä niin että hän sai vaivoin äännetyksi:

—Tyr———

—Tyr—kuinka se olikaan, sanoi Hannes.

—Tyr—vän——

—Niin oikein Tyrväntäinen on Kertun oikea nimi. Mutta Fagerlund on sentään toistaiseksi parempi. Neiti Fagerlund.

Nyt rupesi Kerttua yhtä paljon naurattamaan kuin häntä oli itkettänyt. Ja he nauroivat kaikki kolme. Aina kun he taas katsahtivat toisiinsa, täytyi heidän purskahtaa uuteen nauruun, niin että lopulta Hanneskin pyyhki naurun tähden kyyneleitä silmistään ja hieroi niskaansa.

Kunnes Kerttu äkkiä hyppäsi ylös hänen polveltaan, katsoi säikähtäneenä kelloon ja ehtimättä edes hyvästellä juoksi liinaa päähänsä sitoen ulos.

Hänen mentyänsä Hannes tuli jälleen totiseksi, nousi kävelemään, pyyhki otsaansa ikäänkuin tuskitellen, sitten pysähtyi Kustaavan eteen ja sanoi nöyrän hiljaisella äänellä:

—Kenen on tämä talo?

Kustaava vähän säpsähti Hanneksen hiljaista ääntä.

—Puolet on eno Franssin, mutta puolet hän sanoo lankeavan minulle perintönä vaarin jälkeen.

—Rahalla on aina joku pimeä alkuperä, sanoi Hannes raskaasti huokaisten.—Entä viinikauppa?

—Se on nyt minun.

Hannes tuli vielä lähemmäksi äitiä ja osottaen sormella ylöspäin kysyi melkein kuiskaten:

Ja kuka asuu tuolla?

—Ei vielä ketään asu.

—Miksi se siis on rakennettu?

—Mitä me ymmärsimme! Luulimme sinun ottavan Kertun kohta.

Hanneksen vierähti suuri paino sydämmeltä ja koko maailma valkeni. Siis ainoastaan viini-, portteri- ja tupakkikaupalla!

—Ei-ei-ei, sanoi hän ankarasti, kuten aina kun oli hyvillään—siitä naimisesta ei voi tulla mitään. Minä matkustan pois hyvin kauaksi aikaa ja Kerttu muuttakoon heti siitä paikasta. Heti, sanon minä! Ruvetkoon aluksi vaikka ompelijaksi tänne teidän luoksenne.

Sitten hän taas tuli hiljaiseksi ja sanoi:

—He eivät ottaneet minua kaartiin. He sanoivat: kaartiin pääsee vaan kadettikoulusta. Mutta kadettikouluun he eivät päästä muita kuin parempisäätyisiä. Se olkoon heidän asiansa. Minä tahdon nyt siis mennä Pietarin sota-akatemiaan.

—Mikä se on?

—Se on valtakunnan korkein sotaopisto, joka avaa tien kaikkiin kaarteihin. Mutta minä tarvitsisin paljon, paljon rahaa.

Ylpeänä kohotti Kustaava päätänsä.

—Luuletteko että voisin saada eno Franssilta lainaa?

Kustaava sanoi: Kyllä hän lainaa, mutta jospa hän rupeaa sitten tähän isännäksi ja vuokraa yläkerran kenelle tahtoo?

Hannes oli kahden vaiheella sanoako: vuokratkoon, sillä ilman rahoja ei hän koskaan voi valtaan päästä, mutta ilman valtaa ei hän koskaan voi porttoloita hävittää. Silloin Kustaava näki hänen ajatuksensa ja pelasti hänet sitä sanaa sanomasta:

—Lähde, Hannes, sinä saat rahaa minun kädestäni.

Ja Hannes tyytyi olemaan kysymättä mistä äiti ottaa rahat.

Hän rupesi taas nopeasti kävelemään edestakasin Kustaavan huoneessa, vaipuen niin syviin mietteihin ettei lainkaan muistanut huonetta missä oli eikä äitiä, joka hiljaa hänen ympärillänsä häärien laitteli hänelle vuodetta.

Ymmärränhän minä, että ajatus Suomen sotaväen päällikkyydestä on mielettömyyttä. Tietysti! Tietysti ymmärrän! Mutta se on kuitenkin mielettömyyttä ainoastaan nyt. Jos sitävastoin nuo suurmiehet kerran todellakin saavuttavat sen vallan, johon pyrkivät, niin tulee kysymys myös sotaväenpäällikkyydestä. Silloin pitää olla mies käsillä. Ja silloin se ei ole enää mielettömyyttä!

Valmistua! Valmistua!

Ja hänen mieleensä ehdottomasti muistuivat Hinkin sanat: »Ei sivelistit mitään merkitse,—sellaiset lasisilmäherrat! Maskiksi menisivät, jos Viaporista ammuttaisiin.»

Siinä oli Hinkki peräti oikeassa. Ehdottakoonpa joku »sivelisti», vaikkapa kuinkakin oppinut, että porttolat olisivat kiellettävät, kohta asetetaan komiteoja, jotka esittävät asian kaikki puolet, historialliset kehitykset, tuhannet seikat ja asianhaarat, ja loppusumma on se, että porttoloita ei voida kieltää. Mutta sanokoonpa se, jolla on valta kääntää tykin suu kaupunkia kohden, vaikka vaan kuiskatkoonkin: korjatkaapa porttolanne. Heti ovat porttolat jäljettömiin kadonneet.

Äiti kävi hiljaa häntä hihaan osottaen että vuode oli valmis.

Ja hän muisti taas missä oli. Muisti äidin lupauksen hankkia rahat ja oman päätöksensä olla kysymättä mistä äiti ne rahat ottaa.

Tuli niin kova halu pian, pian toteuttaa tulevaisuus ja siten päästä lyömään pirstaleiksi myös nämä nykyisyyden mitättömät, ilkeästi kalvavat ristiriidat. Pois täältä! Pois suuriin voiman ja tarmon ponnistuksiin!

8.

Vasta monta vuotta palveltuansa upseerina Suomen sotaväessä, milloin reservijoukkojen milloin vakinaisen väen opettajana, sai Hannes voitetuksi ne suuret vaikeudet, jotka olivat sota-akatemiaan pääsemisen tiellä, ja siirryttyään Pietariin täydellä tarmolla antautui sotatieteisiin.

Mutta hänen loistavasti jo suoritettuansa muutamia tutkintoja, tapahtui uusi suuri selkkaus hänen elämässään.

Luonto, joka jokaisena keväänä määräaikaan sulattaa hanget, määräaikaan kasvattaa uutta mäihää mäntyjen runkoihin, määräaikaan puhkaisee koivut lehteen, määräaikaan lennättää leppäin siitepölyn, määräaikaan yhdistää kukkain heteet paisuneihin emiin ja määräaikaan siemenet kaikille tuulensuunnille hajottaa, ei voi ihmiseenkään nähden lykätä kevättänsä tuonnemmaksi, jättää häntä vaikutustaan vaille ja kevätkuohuista häntä vapauttaa. Ihmisellä olkoon esteitä, joiden vuoksi hän katsoisi tarpeelliseksi jopa välttämättömäksikin lykätä kevään tulon tuonnemmaksi, se tulee määräaikanansa. Ihminen ajattelee: vasta kahden—kolmen vuoden perästä; sitten tulkoon minun kevääni, sillä jos se nyt tulisi jäisi minun työni vaille tuloksia, ja tulevaisuuden suunnitelmani menisivät mullin mallin. Mutta kevät lähestyy kysymättä hänen lupiansa. Vielä vähän aikaa ja sota-esikuntain portit olisivat hänelle jo selko selällänsä auki, mutta kevät on jo tullut. Jäät jo irtautuvat rannoista, mahlaja nousee koivuihin, urvut puhkeaa, ja Hannes kirjottaa Kertulle monen talven perästä:

»En tiedä mikä minuun on tullut, mutta minun täytyy nähdä sinua. Jospa hetkenkin saisin nähdä sinun kasvosi! Kerttu, minä tulen.»

Ja jos ne kevään kohtaamat eivät olisi olleet Hannes ja Kerttu, vaan olisivat olleet vanhan sivistyksen hienostuneita lapsia, niin he olisivat tienneet kuinka ihmisjärki voi sentään keväänkin voiman pettää ja sen häiritsevät tarkotukset rikki lyödä. Mutta sellaiset ihmiset, jotka sivistyksessänsä olivat vasta ensi polvea toinen Veneh'ojasta toinen Tyrvännästä, jossa sukukunnan luja lisääntyminen luetaan miesten iloksi ja hedelmällisyys naisten ylpeydeksi, sellaiset ihmiset eivät voi sota-akatemiankaan tähden kevään tarkotuksia harhaan johtaa.

Ja hän tuli. Ja kohta kun he näkivät toisensa, jo kymmenen askeleen päästä, he avasivat sylinsä ja juoksivat toisiansa vastaan.

Tämän vastustamattoman luonnonvoiman vuoksi Kerttu sitten kirjotti Hannekselle Pietariin olevansa mahdollisesti tulemassa äidiksi.

Niinkuin muinaisina vuosina uutta kyläänsä rakentava Veneh'ojan Heikki, koska hänen tyttönsä häntä salvoksille lähestyi ja kävi hihaan ja kuiskaten sanoi: minä olen sinusta äidiksi tulemassa, riemastui että hänen valittunsa oli itsensä hedelmälliseksi osottanut ja hän nyt sai sen vaimoksensa, niin tunsi tätä vanhaa Veneh'ojan sukuriemua ensi kuulemalta myöskin Hannes. Mutta kun hän ehti ympärilleen katsahtaa eikä mitään kylän salvoksia eikä uutispeltoa hänen ympärillään ollut, ja kun hän muisti sota-akatemian, joka hänet esikunta-upseeriksi oli tekevä, ymmärsi hän ettei suurempaa häiriötä hänen suunnitelmiinsa mikään muu asia maailmassa olisi voinut aikaansaada kuin tämä riemua herättänyt toivo lapsen syntymisestä.

Jonka vuoksi hän heti kirjotti Kustaavalle ja Kertulle:

»Toivon viimeiseen asti että Kerttu on erehtynyt. Koettakaa salata sitä asiaa niin tyystin kuin voitte. Kerttu matkustakoon siksi aikaa johonkin toiseen kaupunkiin, jossa häntä ei tunneta. Se ei saa tapahtua nyt. Ellei mitään muita syitä olisikaan niin ymmärrättehän että minun upseerina on yleisen tavan mukaan kysyminen päällystöltä lupaa avioliittoon. Kuinka voin sitä tehdä jos minulla jo on perillinen!!! Sentähden salatkaa herran nimessä tätä asiaa.»

Kun tämän perästä ei moneen kuukauteen ruvennut mitään kuulumaan, alkoi Hannes toivoa Kertun otaksumisen olleen erehdystä. Jo meni puoli vuottakin, eikä vaan sanaakaan tullut tietoa siitä asiasta. Kertulta tuli tosin kirje, mutta siinä ei Hannes ensi katsaukselta huomannut mitään ihmeellistä. Hän oli silloin niin kiireessä työssä tutkintojensa kanssa, ettei ehtinyt tarkkaan lukeakaan. Mutta illalla kun hän, pietarilaisen kivimuurin neljännessä kerroksessa olevan huoneensa oli yöksi lukinnut, riisuutunut ja poltettuaan yhden noita pitkän pitkiä mielipaperossiansa sammuttanut kynttilän, muisti hän Kertun kirjeen ja että siinä oli jäänyt hänelle jotain epäselväksi. Hän sytytti uudestaan kynttilän, tavotti takkinsa taskusta kirjeen ja luki sen toistamiseen. Epäselvä kohta oli näin kuuluva:

»Sinun äitisi on kovasti vanhentunut tänä viimeisenä vuotena. Hänen tukkansakin on aivan harmaaksi käynyt ja niska köyristynyt. Hän ikävöitsee sinua, sillä varmaan hän kovasti rakastaa sinua. Mutta miksi eivät muut äidit saa rakastaa lapsiansa.»

Mitä merkitsee tämä: miksi eivät muut äidit saa rakastaa lapsiansa?

Onko Kertulla lapsi?

Mutta jos on, niin miksi ei hän saa sitä rakastaa? Miksi samassa yhteydessä sanotaan, että äiti on vanhentunut ja harmaantunut?

Ja niinkuin salama yhdessä silmänräpäyksessä lyö puuhun ikuisen jäljen, löi Hannekseen ajatus: he ovat erottaneet lapsen Kertulta!

Ja niinkuin salaman lyötyä ikihonkaan, lehtipuut, jotka vieressä kasvavat, eivät aluksi huomaa mitä ympärillä on muuttunut, vaan auringon pilkistäessä esille jatkavat kasvamistaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja vasta ajan mentyä alkavat tuntea autioitumista ympärillään, niin Hanneskin ensin, vaikka tuo ajatus oli häneen lyönyt, ajatteli samalla:

Huomenna on tutkinto taktiikassa ja tutkijana on se pelätty hampaaton harvaparta kenraali. Toisin sanoen: minun täytyy nyt nukkua, sillä siksihän olen niin varhain maatakin pannut, että huomenna olisin voimissani.

Ja sammuttamatta kynttilää asettui selälleen, kädet taivutettuna ristiin päänsä alle, ummisti silmänsä ja oli nukkuvinaan.

Pöydällä seisoi vartioimassa Boguslawskin »Taktiikan kehityksen historia» neljässä paksussa nidoksessa, vaatien sekin nukkumista.

Mutta kynttilä paloi ja viattomasti liekkiänsä kallistellen ehdotteli: kynä on pöydällä ja postipaperia on pöydällä, kirjota, vie yöjunan postiin, tule takasin, sammuta minut ja nuku.

Sen todella teen kaikki tyyni puolessa tunnissa enkä tarvitse häiriytyä huomisesta tutkinnosta.

Hän pukeutui nopeasti, nosti Boguslawskin vasemmalle puolelle pöytää, Jominen kaksi nidoksisen »Précis de l'art de guerre» oikealle puolelle ja työnsi taaemmaksi lempikirjansa, Welitshkon teokset linnoitussodasta, joita hän ei milloinkaan voinut olla selailematta eikä edes nytkään voinut olla katsahtamatta muutamaan siinä olevaan piirrokseen Strassburgin piirityksestä. (Sillä linnoitustiede oli hänen erikoisalansa).

Saatuaan kirjojen tähden ahtaalla pöydällänsä tilaa hän otti esille paperin ja kynän aikoen parilla sanalla kysyä Kertulta miten asianlaita oikeastaan oli.

»Rakas Kerttu» oli kyllä helppo kirjottaa, mutta itse kysymykseen hän ei voinut löytää mitään sopivia sanoja. Vaan kun piti käyttää tuota sanaa lapsi, tuli koko hänen suhteensa Kerttuun niin moninaisena elämän äärettömyytenä hänen eteensä, ettei miljoonat sanat olisi riittäneet tämän tärkeän asian puheeksi ottamiseen. Hän veti jälleen Kertun kirjeen povestansa ja koetti lukea sitä niin ettei siitä tuo ajatus esiintyisi, mutta se esiintyi päinvastoin vaan entistä varmempana.

Mitä olen minä tehnyt Kertulle? Minä olen antanut hänen—

Mielenjohde oli niin kauhea, ettei hän voinut sitä selviin sanoihin puettuna eteensä ajatella. Koetti nousemalla seisaalleen ja tarttumalla Boguslawskiin sekä avaamalla auki sen vaikeimmat sivut ja niitä lukemalla karkottaa sitä mielenjohdetta ajatuksistaan. Mutta kirjan rivien välistä nousi tukahutettu ajatus selvin sanoin:

Minä olen antanut hänen kärsiä häpeää aviottoman lapsen synnyttämisestä!

Hannes paiskasi kirjan voimakkaasti pöytään.

Miksi tahdoinkaan porttoloita hävittää? Nehän ovat juuri minun kaltaisiani varten olemassa! Minun olisi pitänyt mennä porttolaan silloin keväällä. Niin tekevät kaikki, joiden täytyy asioiden vuoksi lykätä naiminen tuonnemmaksi. Mutta minä menin Kertun luo ja olen nyt tehnyt hänelle sen minkä joku joskus teki minun äidilleni. He sanovat sen olleen jonkun kapteenin. Miksi ei se kapteeni ottanut lapsen äitiä vaimokseen? Vai pyrkikö hänkin sota-akatemiaan!

Tämä kamala vertaus tuotti Hannekselle suurta kipua ja hänen ruumiinsa tunsi milloin kuumaa tuskaa, milloin värisi vilusta.

Vähän ajan perästä hän alkoi nopeasti koota jotain tavaroita.

Näyttää siltä kuin aikoisin minä matkustaa, ajatteli hän huomatessaan tahtomattaan ottaneensa esille matkalaukun. Se ei voi kuitenkaan tulla kysymykseen, sillä minulla on huomenna tutkinto taktiikassa.

Ja siitä huolimatta hän rupesi järjestämään kampoja, saippuoita ja partaveitsiä laukkuunsa, panipa sinne jo tavallisen hajuvesipullonsakin.

Jos minä nyt lähden, voi tutkintotilaisuus tarjoutua vasta vuoden perästä. Seis, mies!

Ja siitä huolimatta hän vähän ajan perästä astui jo ulos kadulle, huusi ajurin ja ajoi rautatieasemalle.

Ehti viimeiseen yöjunaan kun tämä oli jo liikkeellä.

Helsinkiin tultuansa aamulla hän ajoi kohta asemalta suoraan kotiin muistellen matkalla jonkun vanhan filosoofin lausuneen: Jos menet velvollisuutesi ohitse sen tullessa vastaasi pukkina, kohtaa se sinua ensi kerralla varmasti härkänä. Tätä hän ajatteli koska muisti kerran odottaneensa illan hämärää ennenkuin meni kotiinsa, ja nyt hän kuitenkin ajoi niille samoille kaduille kirkkaan aamun valossa, jolloin siellä tavallisesti hoiperteli viimeisiä myöhästyneitä yökävijöitä, ja aika siis oli kaikkein sopimattomin vastaisen esikuntaupseerin siellä liikkua.

Kun hän astui sisälle, oli Kerttu yksin ompelukoneen ääressä. Kertun kalpeista kasvoista ja siitä, että hän, Hanneksen nähtyään, hämmästyksestä huudahtaen juoksi häntä vastaan, mutta ei ollenkaan hymyillyt, vaan painoi heti päänsä hänen rintaansa vasten, hän päätti kohta, että asianlaita oli niinkuin hän oli otaksunut. Kaikkein pahinta aavistaen hän sanoi niin hellästi kuin vaan taisi:

—Missä on meidän lapsemme, Kerttu? Ja samalla silitti Kertun päätä.

Kertun suupielet vähän värähtivät ja pitäen päätänsä yhä niin lähellä, ettei Hannes voinut nähdä häntä silmiin, sanoi:

—Kaikki on salattu niin, ettei kukaan aavista mitään, Hannes.

Jos Hannes olisi nyt langennut polvilleen Kertun eteen ja sanonut: minä kadun tekoani, ja jos lapsen olisi jo ehtinyt käydä huonosti, olisi Kerttu syyttänyt itseänsä eikä olisi eläessään saanut rauhaa. Sentähden Hannes sanoi vaan:

—Se on hyvä. Ja oli ennen valmis kärsimään senkin, että Kerttu noiden sanojen johdosta näytti ilmeisesti kylmentyvän häntä kohtaan.

—Se on hyvä, toisti hän vielä melkein tahallisen koleasti. Mutta itse oli raueta suruun ja sanoi Kertulle:

—Minä näen, Kerttu, että sinä olet rakastanut minua enemmän kuin olen ansainnutkaan.

Mutta Kerttu ei ymmärtänyt näiden sanojen tulleen Hanneksen itkevästä sydämmestä, vaan meni vähän kauemmas hänestä sekä pyysi istumaan.

Kustaavalle, joka todella oli kovasti vanhentunut, ei Hannes myöskään sanonut muuta kuin: Se on hyvä.

Äidiltä hän sai kuulla että he olivat Kertun omalla suostumuksella ottaneet lapsen häneltä heti sen synnyttyä, niin ettei Kerttu ollut ollenkaan lastansa nähnyt.

—Miksi te niin teitte? kysyi Hannes.

Äiti sanoi: Voihan Hannes ymmärtää että jos Kerttu olisi saanut lastansa imettää ei hän enää olisi jaksanut erota.

Nämä sanat tahtoivat repiä Hanneksen kahtia, mutta hän sanoi vaan taas jäykästi: Se on hyvä.

Ja »se on hyvä» sanoi hän myöskin silloin kuin hän kuultuaan ylhäältä pianon rämpytystä kysyi mitä soittoa se on? ja Kustaava siihen vastasi: Frans on nyt täällä isäntänä. Sillä Hannes ajatteli: he voivat olla suruun pakahtumatta ainoastaan niin kauan kuin luulevat minun tätä kaikkea vaativan. Ja sanoi äidillensä niinkuin ohimennen: Mihin te olette lapsen vieneet? Mutta äiti sanoi: Se on parempi ettemme sitä kukaan tiedä.

Mutta Hannes ei jättänyt asiaa tähän. Saatuaan tietää kätilöimen nimen Hannes jätti Kertun ja äidin hyvästi ja matkusti junalla takasin, pysähtyen siihen kaupunkiin, jossa lapsi oli synnytetty. Kätilöin ilmaisi hänelle antaneensa lapsen sellaiselle naisihmiselle, joka piti hylkylapsia hoidossaan. Hannes antoi kätilöimelle rahaa kieltäen ikipäivinä ilmottamasta hänen käyneen lasta kysymässä.

Nyt meni Hannes sen neuvotun naisihmisen luo, sillä hän ajatteli:

Minä tuon heille lapsen takaisin, vasussa kantaen, keskellä Jumalan kirkasta päivää minä sen heille tuon!

Mutta kun hän löysi sen naisihmisen ei sillä ollutkaan enää lastenhoitolaa siinä kaupungissa, vaan se sanoi kaikki sellaiset lapset nyt vievänsä Pietarin suureen hoitolaan. Hannes maksoi taas rahaa ja vannotti olla ikinä kertomatta hänen käyneen lasta kysymässä.

Minä en lakkaa hakemasta ennenkuin löydän. Minä tuon sen heille sittenkin! Tuon, tuon, tuon!

Pietariin palattuaan hän ajoi kortteeriinsa ainoastaan pestäkseen itsensä, muuttaakseen vaatteet ja juodakseen teetä, jonka jälkeen aikoi heti mennä neuvottuun kasvatuslaitokseen ottamaan selkoa Kertun lapsesta. Mutta juuri kun hän oli itsensä täyteen pietarilaiseen kuntoon saanut ja haki vaan laatikosta puhtaampia hansikkaita, kuuli hän rappusissa kolmen venäläisen upseeritoverinsa iloiset äänet. He tulivat meluten sisälle ja rupesivat kysymään mikä Hannesta vaivasi, kun ei ollut tutkintoon tullut? Hannes selitti olleen laillisia esteitä. Mutta he ihmettelivät mitä salaisuuksia ihmisellä voi olla, joita ei tovereille sanota, ja rupesivat arvailemaan: hänellä on joku rakkausjuttu.

Yhdellä heistä oli hyvin vähän menestystä sota-akatemiassa, koska ei voinut oppia kieliä. Mutta myöskin nyt taktiikan tutkinnossa hän oli tullut hylätyksi. Hän aikoi senvuoksi antautua jälleen santarmilaitoksen palvelukseen osaksi siitä syystä, että tämä laitos oli nyt terroristien viimeisten tekojen jälkeen muuttunut kaikkein suosituimmaksi ja myös kannattavimmaksi toimialaksi, mutta osaksi myös puhtaasti aatteellisista syistä.

Tämän toverin kanssa oli Hannes mitä parhaimmissa ystävyyden suhteissa senvuoksi, että he kerran yleisessä keskustelussa olivat huomanneet olevansa täsmälleen samaa mieltä ja juuri siinä asiassa, mikä näytti Hanneksesta kaikkein tärkeimmältä. Asia koski porttoloita ja kapakoita. Toveri, Boris Mihailovitsh, oli sanonut: hallituksen täytyy paisua niin mahtavaksi voimaksi, sen täytyy laajentaa valtaansa niin joka soppeen, että se kerran voi pelkällä mahtisanalla yksinkertaisesti kieltää sekä viinan että siveettömyyden.

Näiden sanojen jälkeen oli Hannes puristanut toverin kättä niin lujasti että tämä vastedes aina otti nimettömästä sormestaan kihlasormuksensa pois, kun joutui Hanneksen kanssa samoista asioista puheisiin.

Toisella tovereista, Gregor Gregorovitshillä, vaikka hän oli ruhtinaallista sukua, oli myöskin sangen vähän toiveita suoriutua koskaan sota-akatemiasta—ja monesta syystä, mutta ei vähin siitä, että hänellä oli suuri taipumus juopumukseen. Hänen olemassaolonsa riippui kokonaan suosituksista.

Heti sisälle tultuaan ja huomattuaan että Hanneksella oli jotain sydämmellä Gregor Gregorovitsh, luvaten silmänräpäyksen kuluttua palata, pujahti takaisin ulos.

Hänen kanssaan oli Hannes ystävyyden suhteissa senvuoksi vaan, että häntä miellytti Gregorin rajaton avomielisyys kaikkein arimmistakin sukupuoli-asioista keskusteltaessa.

Kolmannella toverilla Aleksei Dmitrievitshilla sitä vastoin oli aivan varmat toiveet päästä sota-akatemiasta ja hänestä oli ilman vähintäkään epäilystä kerran tuleva mitä loistavin sotapäällikkö, jos vaan joku sota onnistui hänen aikanaan syttymään. Hanneksen suuri ystävyys tämän toverin kanssa perustui siihen, että heillä oli sama lempi-ala sotatieteissä, nimittäin linnoitus- ja aseoppi. Ollen aivan vastakkaisia mielipiteiltään ja elämäntavoiltakin he saattoivat, päästyään mieliaineeseensa, tuntikausia istua päät yhdessä tutkimassa piirustuksia linnoitusjärjestelmistä. Oli silloin muilla mitä hauskaa hyvänsä, kyllä heillä kahdella hauskempaa oli. Tavallisesti rupesi kuitenkin muita kohta alussa nukuttamaan, kun he pääsivät siihen lempiaineeseensa käsiksi. Toinen puolusti niinsanottua linnoitustieteen »uutta koulua», mutta Hannes oli Velitshkon miehiä. Näitä asioita koskeva väittely ei kuitenkaan ollut vielä mitään erinomaista ja nukkujat saivat makeasti kuorsata sohvannurkissa. Mutta annas kun puhe siirtyi shrapnelleihin! —Trah! huutaa Hannes silmät säkenöivinä. Trah! vastaa toinen. Se merkitsi heillä shrapnellien sattumista maaliin. Mutta joka huudolla pompahtelevat nukkuneet säikähtyneinä sohvannurkista. Toivottomina he lähtevät vihdoin pois. Mutta Hannes ja Aleksei Dmitrievitsh jatkavat puoliyöhön, milloin kumartuneina piirrosten yli, milloin kiihkeinä ja innostuneina kävellen vastakkain pitkin huonetta hirmuaseiden tuhoavaa vaikutusta eri ääntein ja liikkein kuvaten.

Gregor Gregorovitsh ilmestyi ulkoa juuri oikeaan aikaan, sillä vastoin tavallisuutta alkoi puhe toveruksilta kokonaan loppua Hanneksen merkillisen hajamielisyyden takia.

—Oletteko hänelle jo sanoneet? kysyi ruhtinas tullen neliskulmaiseksi laaditun kannoksensa kanssa, jossa kuitenkin oli pelkkiä viinipulloja.

—Emme ole hänelle mitään vielä sanoneet, mutta anna tänne pullot, niin ehkä tässä kielen kanta heltii.

—Kyllä se vaan on päivänselvää, että tässä pelaa joku nainen ensi viulua,—arveli Gregor Gregorovitsh asetellessaan kauniita pullojaan pöydälle.

Aleksein avattua korkit—sillä hänellä oli aina se merkillinen korkkiruuvilaitoksensa taskussa—ja Boris Mihailovitshin haettua lasit Hanneksen kaapista sekä Gregorin ne täytettyä ja käskettyä juomaan, joivat kaikki, mutta Hannes esteli.

—No sanoinhan minä, että tässä on ollut nainen mukana, äh! sanoi Gregor sylkäisten.

Ja toisetkin nyt uskoivat sairauden olevan syynä Hanneksen alakuloisuuteen.

—Varovasti, varovasti veljeni, murahti Aleksei, ei nyt ole ajat sellaiset, että sopii vapaasti tyttöjen kanssa elellä. Tuonaan raportteerasi urkkija, että Didrichs oli nähty Shtsherbagofskin kadulla ja se mies älköön enää avatko akatemian portteja.

Hannes tuli uteliaaksi ja kyseli häneltä tarkkaan tuota tapausta, mikä vielä enemmän vahvisti toverien epäluuloa.

—Ai, ai, puheli ruhtinas, katsotaanpa mitä Epikteetillä on tähän sanomista!—

Näin sanoen hän rupesi tarkastelemaan kirjoja kaapin hyllyltä, sillä Hannes oli heidän keskuudessaan tunnettu hartaana moraalifilosofian tutkijana.

—Entä Bacon, luki Gregor kirjahyllyltä.—Ja mistä hitosta se on ne kaikki kaivellutkin, puhui Gregor syleskellen.

Lopuksi he ilmaisivat Hannekselle sen ilosanoman, jonka vuoksi olivat tulleet, nimittäin että Hannekselle oli osotettu erityinen armo ja myönnetty oikeus suorittaa taktiikan tutkinto ylihuomenna.

Äkkiä kohdanneen ilonpuuskauksen johdosta Hannes löi Gregoria olalle semmoisella voimalla, että tämä lyyhistyi veteläksi mytyksi sohvalle.

—Nyt veljet minun täytyy lähteä tärkeälle asialle, mutta jos hyvin käy, niin vielä me sinun kanssasi, Boris, rautaisella kädellä—rautaisella kädellä—!

Näin sanoen Hannes silmät säkenöivinä leijonan voimalla pudisti vahvaa nyrkkiään ilmassa. Se merkitsi, että vielä me sinun kanssasi, Boris, rautaisella kädellä hävitämme pahuuden maailmasta!

Juotuaan toveriensa mieliksi muutamia laseja viiniä ja erottuaan heistä hän läksi ajamaan asiallensa.

Kaikki oli äkkiä taas valjennut hänelle. Toverien toivehikkaat, elvyttävät puheet ja huudahdukset, aamupäivä-auringon häikäisevä loisto kirkkojen kultaisissa kuvuissa, mahtavat palatsit, rantapuistojen suihkulähteet, muistopatsaat, Nevskin loppumattomat ihmislaumat, joiden keskellä yksityisen personalliset ristiriidat väkisin häipyivät tietoisuudesta, äsken juotu erinomainen viini, ja pika-ajurien pyöräin puisella katusillalla äänettömästi lentävä hurina, se kaikki taas nostatti Hanneksessa vanhan ihastuksen hänen upseeriammattiinsa ja erittäin hänen sotatieteelliseen lempi-aineeseensa, linnoitus- ja aseoppiin. Pää, joka tuota yhä laajenevaa tieteellistä ainehistoa sisälsi, tuntui muuttuvan maailmalle yhä tärkeämmäksi esineeksi.

Nyt kun vaan saisi selvän siitä Kertun lapsesta, ajatteli Hannes, kun ajuri käänsi pimeämmille syrjäkaduille.

Mutta mitä kauemmin he ajoivat, sitä ihmeellisempiin kaupungin lokeroihin ajuri häntä vei ja sitä tukalammalta alkoi olo tuntua. Hän etsi turhaan jotain tähän tilaisuuteen sopivaa viisauden sanaa, josta olisi saanut tarpeeksi selkärankaa halveksiakseen sellaisten sotilas-urkkijain vaaraa, kuin ne jotka olivat Didrichsin tuhonneet. Lopulta oli kaupunginosa jo sitä laatua, ettei ainoatakaan säätyhenkilöä siinä enää liikkunut. Ja pika-ajurilla esiintyvää upseeri-ilmiötä kääntyivät sentähden kulkijat ihmeeksensä katsomaan.

Itse kasvatuslaitos oli tässä ympäristössä kuin mikä palatsi, mutta ovesta tuli ja meni pelkkiä epäilyttävän näköisiä henkilöitä.

Kulmakarvat koholla, silmäluomet räpyttelevinä, mutta katse ja käytös vihaista ankaruutta teeskentelevänä Hannes astui sisälle. Hän olisi tuhat kertaa mieluummin mennyt avonaiseen tykkituleen tai vaikkapa suoraan ryöminyt ladatun kanuunan kitaan.

Käynti loppui kuitenkin lyhyeen, sillä konttorissa sanottiin, että lasta oli mahdoton löytää, ellei ulkonäköä tuntenut tai ainakin numeroa tiennyt.

Hannes suoritti loistavan tutkinnon taktiikassa ja ensimäisellä yöjunalla matkusti uudestaan kätilöintä ja sitä naishenkilöä tapaamaan.

Pietariin palattuaan tapasi Hannes huoneensa pöydällä avonaisen kirjeen, jossa oli kutsumus strategian tutkintoon samana päivänä kello 5. Mutta kello oli jo 10 iltaa.

Hannes räpytteli vähän aikaa silmiänsä, pyyhki otsansa hienosta hiestä, joka oli siihen kirjettä katsellessa kohonnut, meni kirjahyllylle, otti viisauden kirjan esille, selaili kauan aikaa ja löysi kuin löysikin siitä paikan, jota haki. Siinä seisoi: »Elä anna tapausten syödä sinun sydäntäsi,—elä itke menneisyyttä, joka on jo haudattu, vaan tee sinä mitä pitää tehdä, ole voimakas, miehekäs, ja niinkuin tähti, joka ei lepää eikä kiirehdi.»

Tämän luettuaan hän pani maata, sammutti kynttilän ja nukkui sikeästi aamuun asti, jolloin ajoi uudelleen kasvatuslaitokseen.

Mutta täällä tehtiin asiaan uusia vaikeuksia. Milloin sellaista numeroa ei sanottu lainkaan olevan, milloin sanottiin sen numeroisen lapsen jo kuolleen, milloin taas arveltiin numeron mahdollisesti vaihtuneen. Muuta ei ollut Hanneksella neuvona kuin pyytää saada tarkastaa kaikki lapset siltä varalta, että jollakin näistä sattuisi olemaan Kertun ulkomuoto, josta sen voisi tuntea omakseen.

Hannes johdettiin pitkään käytävään, jossa oli ovia kummallekin puolelle, ja hän joutui näin yleisen huomion esineeksi. Joka paikasta tunki esille uteliaita päitä katsomaan kummaa ilmiötä: komeata, korskeata upseeria kätilöinten, lastenhoitajain, kaikellaisten epäilyttävien asialla kävijäin joukossa, hakemassa salattua lasta.

Hänelle avattiin ovi oven perästä. Jokaisessa huoneessa oli kymmenkunta lasta, mutta näistä oli hänen tarkastaminen ainoastaan ne, jotka olivat olleet laitoksessa kahta kuukautta vähemmän aikaa. Ensimäisiä lapsia katsellessaan hän oli vielä niin hämillään häntä seuraavien hoitajattarien läsnäolosta ja kaikesta siitä huomiosta, minkä oli vetänyt puoleensa, ettei hän nähnyt mitään eteensä. Joitakin pieniä olentoja tuotiin hänen nähtäväkseen ja taas vietiin nopeasti pois, kun ei hän sanonut mitään. Kun yhdestä huoneesta olivat kaikki lapset näytetty, mentiin toiseen huoneeseen, sitten kolmanteen ja niin hän vähitellen alkoi todella katsella noita rimpuilevia pikku olentoja. Ne olivat ensin hänen mielestään samannäköisiä kaikki ja jotenkin vähän puoleensavetäviä. Hän alkoi pysäyttää kaikki ruskeasilmäiset, kyseli niiden ikää, tuojan nimeä, ja päästi pois vasta kun oli saanut täyden varmuuden ettei lapsi ollut Kertun.

Tähän päivään asti hän oli puuhannut lapsen hakemisessa yksinomaan siinä tarkotuksessa ja mielessä että olisi saanut sitten viedä sen Kertulle, jotta Kerttu olisi nähtyänsä hänen katumuksensa jälleen lämminnyt hänelle. Sillä niin äärettömäksi kuin Kertun rakkaus häntä kohtaan olikin osottautunut, kun Kerttu oli hänen tähtensä omasta lapsestaankin luopunut, niin oli Hannes kuitenkin varma siitä, että Kerttu oli hänen kylmän »se on hyvä» sanansa vuoksi kokonaan lakannut häntä rakastamasta. Senvuoksi Hanneksen palavalla innolla löytää lapsi ei ollut mitään rajoja.

Mutta nyt omin silmin saadessaan nähdä noita lukemattomia hylätyitä olentoja ja totuttuaan niihin niin, että alkoi erottaa toisistaan kunkin heidän pienen yksilöisyytensä, oli hänen sydämmensä kuin revennyt ja hän haki yhtä suurella innolla lasta jo sen lapsen itsensä vuoksi. Kertun maidotta jäänyt Kertun lapsi! Jossain tässä aivan lähellä Hannesta ja kuitenkin hukkumaisillaan vieraan kaupungin pohjattomiin syvyyksiin!

Yhä kasvavaa sydämmen ahdistusta tuntien hän kirjotteli listaan ne lapset, joista sitten vielä aikoi merkitä erikseen mahdollisimmat ja lopulta näiden joukosta sen oikean löytää. Mutta kun sen päivän vastaanotto-aika päättyi, ei hän ollut vielä ehtinyt tarkastaa kuin osan kasvatuslaitoksen kaikista kahden kuukauden ikäisistä lapsista. Täytyi jättää seuraavaan päivään.

Kun hän tuli kortteeriinsa, oli pöydällä kirje tovereilta, jossa seisoi vaan nämä sanat:

»Mitä tämä on? Ilmesty huomenna kello 11 Hänen Ylhäisyytensä luo ja ehkä saat vieläkin armon!»

Hannes ei tämän johdosta mennyt edes viisauden kirjaa selailemaan, vaan työnsi toverien kirjeen syrjään ja painoi päänsä käsien varaan miettiäkseen asemansa selväksi.

Paitsi Kertun hyvittämistä, paitsi lapsen itsensä pelastamista oli vielä kolmas seikka, joka tuli kaiken lisäksi ja joka teki aivan välttämättömäksi löytää lapsi. Se oli koko tämän asian painava rikoksellisuus ja se oli hänelle vasta nyt koko musertavalla voimallaan ruvennut tuntumaan.

Ei hän kuitenkaan voinut mitenkään myöntää tehneensä rikosta siinä, että silloin keväällä oli matkustanut Kertun luo. Se oli rehellisyyden, se oli siveellisyyden vaatimus, ja senvuoksi heidän silloinen kohtauksensa oli vieläkin hänellä mielessään elämänsä suurimpana onnena, jota muistellessa yhä samat onnen aallot alkoivat läiskyä. Mutta ei hän myöskään paraalla tahdollansakaan ymmärtänyt, kuinka hän olisi voinut, pyrkiessään kenraali-esikunnan upseeriksi, julkisesti vihityttää itseänsä Kertun kanssa ennenkuin tämä oli saatu pois piian kirjoista. Rikoksellisuus oli siis ilmeisesti siinä, että hän ollenkaan pyrki kenraali-esikuntaan, koska juuri se oli tehnyt lapsen salaamisen välttämättömäksi. Tähän asti oli kaikki selvää ja jollei mitään muuta olisi ollut, niin helppo olisi hänen ollut heittää kaikki sellaiset pyrkimiset hiiteen. Mutta juuri tässä kohtasi häntä uusi epäselvyys: hän pyrki esikuntaan hävittääkseen kerran maailmasta juuri ne olot, jotka pakottavat ihmisiä tulevaisuutensa nimessä välttämään avioliittoa ja turvaamaan porttoloihin. Hän pyrki esikuntaan siksi, että oli rintaansa kirjottanut: porttoloiden hävittäjä, muista! Oliko se pyrkiminen sittenkin rikoksellista?

Mitä enemmän hän näitä asioita mietti—ja hän mietti niitä koko yön—sitä ilmeisemmäksi hänelle kävi, ettei hän pysty tätä ristiriitaa ratkaisemaan.

Valvomisesta ja ajattelemisesta näännyksiin asti väsyneenä, mieleltään masentuneena hän seuraavana aamuna kello 11 meni Hänen Ylhäisyytensä luo.

—Mikä on teidän laiminlyöntiinne syynä? kysyi tämä.

—Upseerikunniani kautta vakuutan, vastasi Hannes, että syyni ovat lailliset.

Ja luutnantin rehellisesti räpyttelevät silmät miellyttivät Hänen Ylhäisyyttänsä niin, että ukko heti armahti häntä. Matkien Hanneksen karkeata ääntä ja leikillä nostaen sormensa kunniantekoon sanoi kenraali lyhyesti:

—Huomenna kello 5, teidän jalosukuisuutenne!

Eikä sen enempää mitään syistä kysellyt.

Jospa hänen nyt onnistuisi kasvatuslaitoksessa yhtä hyvin!

Mutta kasvatuslaitoksessa ei onnistunut yhtä hyvin.

Sitten kun hän oli puoli päivää taas lapsia tarkastellut ja hetken aikaa lepäsi, tuli hänen luoksensa hyvin lyhytkasvuinen, pitkäkätinen, kyttyräselkäinen hoitajatar, jolla oli lyhyeksi leikattu, suora ja kiilloton pikimusta tukka ja ruskeat, vilkuilevat silmät, kuten positiivi-apinoilla.

—Te näytätte kovin väsyneeltä, herra luutnantti, sanoi tämä apina sujuvalla ranskankielellä.

Hermostuneesti ja jyrkästi vastasi Hannes hänelle:

—Minun kieltäni ette osaa, puhukaa siis venättä, jos teillä on jotain asiaa.

Loukkaantumatta ja yhtä sävyisästi sanoi nyt hoitajatar venäjäksi:

—Minulle on kerrottu teidän asianne ja, minun täytyy se sanoa, te teette turhaa työtä, herra luutnantti, tämähän on pelkkää komediaa.

—Minulle se on luvallanne tragediaa, jota tuskin mitkään sivuhenkilöt voivat millään komismilla lievittää.

—Vakuutan teille, herra luutnantti, että olisin valmis antamaan teille kaiken apuni lapsen hakemisessa, ellen tietäisi sitä turhaksi.—Ja muuttaen taas puheensa ranskaksi hoitajatar sanoi:—Mahdotonta on ettei numeroa tiedettäisi, mutta jos lapsi on tänne tuotu vastasyntyneenä, on se, kuten tavallisesti, kuollut ja he ovat ainoastaan laitoksen maineen vuoksi hakevinaan.

Hannes sanoi masentuneena:

—Te tahdotte riistää minulta viimeisen toivon, mutta teette sen jotenkin löyhillä perustuksilla.

—Herra luutnantti, kaksi vuotta olen palvellut tässä pesässä ja se riittää nähdäkseni mikä laitos tämä on.

—Ihmeellistä, että saatatte murhalaitoksessa palvella, arveli Hannes ivallisesti.

—Minä opiskelen, sanoi hoitajatar vähän kohauttaen olkapäitänsä,—mutta se ei nyt kuulu tähän, pääasia on, että olen sanonut teille mitä ajattelen ja sen olen tehnyt yksistään teidän itsenne tähden, sillä minun on teitä hyvin, hyvin sääli.

Tämä odottamaton toivon menettäminen masensi Hannesta niin, ettei häntä haluttanut enää väsymystänsä vastustaa, vaan hän herpautui voimattomana käytävän päässä olevalle halkolaatikolle istumaan ja otti molemmin käsin ohimoistansa.

Apina lähestyi häntä uudelleen.

—Herra luutnantti, ihminen on erehtyväinen, enhän minä—puhui hän koettaen lieventää sanojensa vaikutusta.—Minä teen kaiken voitavani hankkiakseni teille varmuutta tähän asiaan. Ja jos lapsi vaan on elossa, niin kyllä se silloin myös löytyy. Jättäkää vaan kaikki minun huostaani.

Nyt huomasi Hannes uskaltaneensa olla tyly tälle hyvälle naiselle ainoastaan sillä perustuksella, että se oli apinan näköinen ja sen huomattuaan hän suuresti häpesi hengessä Epikteetin edessä. Rohkaistuna neidin uutta toivoa antavista sanoista hän nousi reippaasti ja sanoi mitä kohteliaimmin kumartaen:

—Suokaa minulle anteeksi. Teidän jalomielinen avuntarjouksenne on minulle suunnattoman arvokas enkä voi teitä kyllin kiittää.

—No, mitään muuta en tahdokaan, sanoi apina ilostuen ja istui nyt vuorostaan halkolaatikolle.—Menkää te vaan kaikessa rauhassa kotiinne. Epäilemättä tämä paikka ei ole nuorille upseereille sovelias. Mutta minä teidän puolestanne saatan tutkimukset loppuun ja annan teille tiedon tuloksista.—Ehkä vielä tänä iltana.

Liikutettuna Hannes ojensi apinalle käyntikorttinsa ja he esittelivät itsensä toisilleen sekä kirjottivat muistiin toistensa osotteet. Mutta omaa osotettaan ilmaistessaan apina kielsi kiven kovaan tulemasta luoksensa ja sanoi kyllä itse käyvänsä Hanneksen luona, kun asia selviää. Tämän jälkeen sanoi Hannes apinaa Natalja Feodorovnaksi ja apina sanoi häntä Ivan Ivanovitshiksi.

Lähtiessään ei Hannes kuitenkaan malttanut olla vielä kerran kysymättä:

—Luuletteko olevan jotain toivoa?

Natalja Feodorovna katsahti hänen silmiinsä, mutta ei raatsinutkaan sanoa niinkuin ensin aikoi, vaan sanoi:

—Te kysytte siis mitä minä luulen?

—Niin, sanoi Hannes, jännittyneenä odottaen hänen vastaustaan.

Natalja Feodorovna pudisti hiljaa päätänsä, ja jäi sitten surullisena katsomaan kuinka suurikokoinen mies, voimatta liikutukselta saada suustansa hyvästiä, läksi menemään.

9.

Kaksi kertaa elämässään kohtasi Hannes vielä Natalja Feodorovnan.

Ensimäisen kerran jo saman päivän iltana.

Kello seitsemän aikaan Natalja Feodorovna koputti hänen huoneensa ovelle.

—Niinkuin minä sanoin teille, Ivan Ivanovitsh, niin onkin. Minun on onnistunut saada täysi selvä, kuten tästä todistuksesta nyt itse näette, sanoi Natalja Feodorovna antaen Hannekselle paperin.

Täysin valmistuneena tällaiseen tietoon ja surtuaan suruansa itsekseen Hannes nyt osasi jo jotenkin sujuvasti harjottaa isännän kohteliaisuutta, siten paraansa mukaan sovittaakseen ensi tylyyttänsä Natalja Feodorovnaa kohtaan. Hän tarjosi vieraallensa teetä ja koetti puhua muusta, jopa laskea leikkiäkin.

—Muuan seikka, sanoi hän, herätti minussa aamupäivällä suurenlaista uteliaisuutta. Te sanoitte »opiskelevanne» tuossa laitoksessa? Kuinka se on selitettävä?

—No niin, opiskelen, tutkin elämää, vastasi Natalja Feodorovna.

—Mutta, luvallanne sanoen, tuota filosofiaa seuraten minä voisin antautua vaikkapa rosvoksi ryövärijoukkoon, ryöstellä ja sanella: minä opiskelen, tutkin elämää.

—Te sitä vastoin, sanoi Natalja Feodorovna, sulkisitte heti koko laitoksen?

—Hävittäisin heti paikalla.

—Ehkä se kävisi päinsä pelkällä mahtikäskyllä, sanoi Natalja Feodorovna,—mutta tämä laitos on kuitenkin aivan välttämätön niin kauan kuin prostitutsioni kukoistaa, ja prostitutsionia emme voi mahtikäskyllä hävittää.

Hannes nousi kuohahtaen seisaallensa.

—Miksi emme voi prostitutsionia hävittää? Se on hävitettävä ja sen voi hävittää! En ainakaan minä tiedä mitä varten eläisin, ellen sitä hävittääkseni.

Natalja Feodorovna katsahti häneen iloisesti hämmästyneenä, mutta sanoi vitkaan:

—Minusta näyttää että täytyy olla upseeri käsittääkseen yhteiskunnallisia asioita noin lapsellisesti.

—Ja minun täytyy sanoa, että ellette katso prostitutsionilaitoksen olevan heti perustuksia myöten hävitettävän, niin minä mieluummin olen kanssanne keskustelematta yhteiskunnallisista asioista.

Natalja Feodorovna näytti yhä enemmän hämmästyvän.

—Niin juuri, jatkoi Hannes; tämä kysymys on minulle kaiken muun alfa ja omega. Ja juuri tällä hetkellä, kun olen lapseni kadottanut, enkä ainoastaan lasta, vaan—minun täytyy sanoa se teille—olen ikuisiksi kadottanut sen naisen kunnioituksen, jota paitsi——

Hanneksen rinta kuorsahti näitä sanoja sanoessa vastoin hänen tahtoansa ja koko hänen ruumiinsa hytkähti niin ettei hän voinut lopettaa lausettaan.

Mutta huomattuaan että Natalja Feodorovna vedet silmissä kokoo nopeasti muruja pöydältä hakien sanoja lohduttaakseen häntä, kokosi Hannes miehekkyytensä kaikki voimat ja tavattoman kovalla ja karkealla äänellä rykien kurkkuansa selväksi huusi, ettei Natalja Feodorovnalla ollut teetä lasissa ja rupesi suurella puuhalla uutta teetä hänelle valmistamaan.

—Sanalla sanoen,—huusi hän yhä samalla äänellä,—tarkotan sanoa, että tämän tapauksen perästä minä olen lujemmin kuin koskaan ennen päättänyt, että prostitutsiooni on hävitettävä—maan tasalle—kuulkaahan: maan tasalle!

Natalja Feodorovna koetti nyt tämän kovan äänen viereen tulla mahdollisimman sävyisällä ja varovaisella nuotilla:

—Ivan Ivanovitsh, te suuresti erehdytte, jos luulette, etten minä ole prostitutsionilaitoksen vihollinen. Sellainen otaksuminen tuntuu minusta päinvastoin melkein personalliselta loukkaukselta. Tietäkää siis, että minä pidän prostitutsionia pahimpana yhteiskunnallisena mätähaavana.—Tietysti, Ivan Ivanovitsh! Tietysti!.

—No?! No!? innostui Hannes ja oli lyödä Natalja Feodorovnaa olalle suuren ystävyydentunteen merkiksi, niinkuin oli lyyhistänyt Gregorin.

—Mutta—sanoi Natalja Feodorovna.

—Älkää herran nimessä sanoko enää mutta!

—Mutta—naurahti Natalja Feodorovna ja lisäsi niin vienosti kuin taisi: prostitutsioni on sittenkin välttämätön seuraus vääristä yhteiskunnallisista oloista, jotka siis ensin ovat hävitettävät.

—Mitä tarkotatte? Onko mitään suurempaa vääryyttä kuin prostitutsioni?!

—Ivan Ivanovitsh, onko mitään pahempaa tautia kuin isorokko, mutta eihän sitä paranneta repimällä pois rupia. Taudin syy on löydettävä. Prostitutsioni on kaupungin tuottama tauti. Eikö se ole äärimmäinen seuraus köyhien pakosta jättää maansa ja muuttaa kaupunkiin rahanpalvelukseen?

Sanoessaan sanat »köyhien pakosta» Natalja Feodorovna ei voinutkaan säilyttää sitä vienon nöyrää äänilajia, jolla nähtävästi oli aikonut loppuun asti keskustella. Ääni värähti mielenkuohusta ja silmät ihmeellisesti terottuivat.

—Suokaa anteeksi, sanoi Hannes, mutta minä olen sangen tyhmä näissä asioissa, enkä voi ymmärtää——te puhutte pakosta, mutta mikä voisi pakottaa ihmisiä vastoin heidän tahtoansa muuttamaan kaupunkeihin?

Natalja Feodorovnan suupielissä värähti nolo hymähdys ja hän katseli hyvän aikaa Hannekseen ennenkuin rupesi jatkamaan, ilmeisesti mielessään harkiten oliko Hanneksen kysymys todella tietämättömyyttä vai ehkä viekkautta. Yhä pitäen Hannesta silmällä hän sanoi hitaasti:

—Eiköhän talonpoikia pakota kaupunkeihin maan puute?

Mutta Hannes rupesi tätä asiaa niin rehellisen syvällisesti miettimään, että Natalja Feodorovnalta katosivat kaikki epäilykset ja hän sanoi hilpeästi:

—Niin, niin, Ivan Ivanovitsh, te katsotte minuun suu auki uskomatta suuressa Venäjässä voivan olla maan puutetta, mutta kyllä meillä on asianlaita sama kuin muuallakin maailmassa: maa on viekkaudella ja väkivallalla riistetty työväen käsistä, joka senvuoksi laumoittain siirtyy rahan palvelukseen. Eikö teidänkin maassanne ole niin?

Hannes joutui pulaan. Hän ei todellakaan tiennyt maalaisista asioista mitään muuta kuin minkä oli kuullut joskus vaarin jankuttavan joistakin Veneh'ojan metsäjaoista, joilla toiset olivat tehneet toiset torppareikseen.

—No niin, sanoi Natalja Feodorovna, puhukaamme siis vaan Venäjän oloista, joita ainakin minä tunnen.—En tahtoisi kuitenkaan myöntää, että yksistään meidän työväessämme olisi vapauden ja ihmisarvon tunto sammunut, vaan minä olen paljon matkustellut ja kaikkialla näen samaa: työväki ei enää tunne mitään häpeää siitä, että se rahan edestä palvelee meitä, kumartelee meitä, kiillottelee meidän kenkiämme, juoksee meidän asioillamme. Se myy itsensä mihin tahansa; se tekee kaikkea tuota nöyryyttävää, minkä vuoksi me sitä juuri halveksimme, jopa pidämme alempirotuisina olentoina. Se myy itsensä kuskiksi, lakeijaksi, piiaksi,—yhdentekevää!—polisiksi, urkkijaksi…

Näitä sanoessa Natalja Feodorovnan hengitys kävi äkkiä epätasaiseksi, joten hänen täytyi hetkeksi pysähtyä. Vasta kun hengitys oli jälleen tasottunut koetti hän alkaa taas nöyrällä sävyllä, mutta ei onnistunut pitemmälle kuin ensimäiseen lauseesen.

—Ivan Ivanovitsh, te sanotte: prostitutsioni on hävitettävä, mutta en minä tiedä mikä ero tässä oikeastaan on. Jos ihminen kerran on oppinut myymään ruumiinvoimansa enintarjoovalle kysymättä mihin niitä käytetään,—miksi sitten pidettäisiin erikoisempana häpeänä itse ruumiinkaan myymistä?

Nyt ei Natalja Feodorovna enää voinut hillitä itseänsä, vaan hengitti taas tiheään ja hänen kasvojensa lihakset nytkähtelivät hullunkurisesti ja ääni vavahteli mielenkuohusta:

—Myydä rahasta ruumiin voimat sille, joka niillä tekee mitä ikinä haluaa, ja myydä rahasta ruumis sille, joka tekee sillä mitä haluaa,—mikä ero siinä on? Edellistä harjottavat etupäässä miehet, jälkimäistä etupäässä naiset. Eikö se ole vaan luonnollinen jatko ja huippu asiain kehityksessä? Onko urkkija parempi kuin prostituerattu— sanokaa te—minä—en todellakaan tiedä——

Hengen ahdistus ei antanut Natalja Feodorovnan sanoa pitemmälle. Väliajan täyttääksensä Hannes sanoi:

—Olette siis sitä mieltä, että täytyy ennen kaikkea antaa talonpojille riittävästi maa-alaa?

Natalja Feodorovna voitti äkkiä mielenkuohunsa ja sanoi kylmän tyyneesti:

—Olen mieluummin sitä mieltä, että talonpojan täytyy ennen kaikkea ottaa itsellensä riittävästi maata.

Ymmärtämättä mitään eroa tässä Hannes tokasi iloisesti:

—No, jos niin, niin mitäpäs muuta kuin annetaan hänelle kylläksi maata.

Natalja Feodorovna kohottautui vähän tuolillansa, katsahti väsyneesti Hannekseen ja sanoi vieläkin tyynemmin:

—Maata ei voi antaa, ellei sitä joltakin oteta.

—Siis otettakoon! huusi Hannes, innostuneena saavutettuun yksimielisyyteen heidän välillänsä.

Natalja Feodorovna piirteli sormellaan kirjainta leipämurujen joukkoon.

—Aivan oikein, Ivan Ivanovitsh, mutta siinä tapauksessa kehottaisin teitä puhumaan ainoastaan kuiskaamalla, sillä seinätkin sellaisiin ehdotuksiin höristävät korviansa.

Natalja Feodorovnan kasvot olivat muuttuneet ankariksi ja jokin voimakas ylpeyden ilme alkoi tehdä ne yhä vieraammiksi ja pelottavammiksi Hannekselle:

—Mutta te varmaankaan ette tiedä mitä sanotte, jatkoi Natalja Feodorovna.—Keltä maa olisi otettava? Eikö juuri niiltä, joita te, herra luutnantti, palvelette kantaessanne tuota upseeripukua? Vai ettekö luule isäntänne pyytävän teidän palvelustanne juuri maan riistämiseen talonpojilta? Olettehan valalla vannonut tottelevanne häntä. Älkää siis puhuko minulle aikeestanne hävittää prostitutsionia. Sillä juuri te itse, suojellessanne väkivallalla maan anastusta ja pakottaessanne kansaa rahan palvelukseen, olette kaiken ihmis-alennuksen, sen alhaisen orjamielen ja sen porttolain oikea synnyttäjä!

Nyt näytti Natalja Feodorovnan kasvot muuttuvan jälleen lempeämmiksi. Mutta jokin ylimyksellinen, itsetietoinen ylemmyyden ilme oli yhä vallalla. Hannes tunsi yhä enemmän pienenevänsä hänen edessään. Natalja Feodorovna kasvamistaan kasvoi. Tuijottaen hänen kasvoihinsa Hannes hämmästyen tarkkasi niiden piirteitä. Mistä olikaan Natalja Feodorovnalle ilmestynyt tuo hieno ja kuitenkin niin korskea ilme nenän ja silmäkulmien yhtymäkohtaan? Miksi ei Hannes ennen ollut huomannut hänen ylpeästi kaareutuvaa aatelisnenäänsä? Kuinka oli käynyt, että se sama pieni, apinamainen ihminen, jota Hannes oli vielä äskettäin uskaltanut hermostuneesti kohdella, nyt oli kasvanut jättiläiseksi hänen eteensä ja kohta kokonaan hallitsi häntä?

—Ainoastaan teidän hirmuinen tietämättömyytenne, herra luutnantti, voi suoda teille jotain puolustusta. Minä näen, että tekin olette nousukas, niinkuin enimmät teidän kaltaisenne. Te olette vapautensa jo unohtaneen ja orjiksi kasvaneen työväen lapsia, siksi itsekin olette voinut rahapalkasta myydä omantuntonne ja toimintavapautenne.

Lempeys taas katosi Natalja Feodorovnan kasvoista. Silmät alkoivat säkenöidä, sanat hehkuivat kuin maanalaisen pätsin purkausta.

Hannes kalpenemistaan kalpeni.

—Voi teitä raukkoja, jotka porttoloita muka hävitätte ja huomenna juoksette komennosta ihmisiä tappamaan! Voi teitä viheliäisiä, jotka viekkaudella ja väkivallalla olette kansan opettaneet rahasta myymään pyhät työvoimansa ja pyhät ruumiinsa teidän oikkujenne palvelemiseen! Voi teitä elämän sammuttajia, voi teitä laulun ja runouden tukahuttajia, voi teitä vapaan ihmisyhteyden hajottajia! Voi teitä kuolleiden kylien ja mätien kaupunkien rakentajia, joissa te rahasta tanssitatte, rahasta laulatatte, rahasta soitatatte! Voi teitä vapauden hävittäjiä! Voi teitä mässääjiä kuolleen elämän haudalla! Voi teitä…

Natalja Feodorovna olisi sanonut vieläkin enemmän, mutta nyt kuului koputus, ja Gregor Gregorovitsh, ollen jotenkin päissään, avasi oven lupaa odottamatta. Hänen jälessään tulivat sisälle myös Boris Mihailovitsh ja Aleksei Dmitrievitsh.

—Uuu! pani Gregor Gregorovitsh, nostaen silmäkulmansa hullunkurisen korkealle, ollen hämmästyvinään niinkuin muka tahtomatta häiritessä kahta rakastunutta.

Natalja Feodorovna katsahti Boris Mihailovitshiin, nousi ja nolosti hymähtäen, odottamatta esittelyä poistui.

Kun Hannes, saatettuaan Natalja Feodorovnan, tuli eteisestä takasin, sanoi Gregor Gregorovitsh:

—Nä, nä, nä, veliseni,—kyllähän me arvasimme, että tässä on nainen pelissä, mutta että se olisi ollut niin loistava kaunotar, sitä emme toki osanneet aavistaa!—Sanalla sanoen: me olemme tulleet tänne vahtimaan sinua, ettet enää jäisi tutkinnosta. Pullot taskuissa tietysti! Usko minulle kaunottaresi nimi! Nä?

Aleksei Dmitrievitshillä oli pinkka linnoituspiirroksia ja hän odotteli nähtävästi kärsimättömänä milloin tervehdyksistä ja muista syrjäseikoista päästään.

Mutta Boris Mihailovitsh, santarmiupseeri, seisoi kalpeana kuin lakana oven luona.

—Boris, mikä sinun on? sanoi Aleksei ihmeissään.

Boris Mihailovitsh sammalteli vähän puheessaan ainakin, mutta nyt ei tahtonut saada sanaakaan suustansa.

Kaikki kääntyivät ihmetellen häneen päin.

—Tä-tässä ei ole a-ainoastaan ra-rakkausjuttu. Ivan, voitko sanoa minulle missä olet tuohon naiseen tutustunut?

Hannes rypisti silmänsä eikä vastannut mitään.

—Tahtoisitko sanoa minulle hänen osotteensa?

Hannes otti esille Natalja Feodorovnan käyntikortin, johon tämä oli kirjottanut osotteensa, ja vasta annettuaan sen Boris Mihailovitshille muisti Natalja Feodorovnan nimenomaan kieltäneen ilmaisemasta tätä osotetta.

Boris Mihailovitsh pisti käyntikortin taskuunsa.

—Sinä, Ivan, olet joutunut vallankumouksellisten pauloihin!

—Mitää? huusi juopunut ruhtinas pitkään.

—Mitä joutavia, sanoi Aleksei.

Boris Mihailovitsh teki nyt itsensä yhä tärkeämmän näköiseksi ja sanoi sormea heristäen:

—Varo, varo! Tuo nainen on vaarallisimpia vallankumouksellisia, hallitukselle miltei tärkein tällä hetkellä, sillä hän johtaa propagandaa sotaväen keskuudessa.

Aleksei Dmitrievitsh, joka jo oli istunut, nousi levottomana ja tyytymättömänä, ja rupesi kädet housujen taskuissa liikkumaan edestakasin pienessä huoneessa. Hän sanoi kävellessään:

—Voithan selittää mitä tekemistä sinulla on tuon naisen kanssa.

—Sitä en voi, sanoi Hannes.

Kavahtaen katsahtivat kaikki kolme äkkiä häneen, ja tuskallinen äänettömyys seurasi.

—Kehenkä se kuuluu, sanoi ruhtinas.—Ja antakaa te kaikkien olla rauhassa, hallituksen hallituksena ja vallankumouskel-uksellisten vallankumouskil—Hän ei nyt osannut toistaa tätä monimutkaisuutta, ja sanoi sentähden: piru vieköön kaikki!

Hannes sanoi:

—Sen sanon ainakin sinulle, Boris, että Natalja Feodorovna vihaa porttoloita yhtä paljon kuin me ja tahtoo niiden hävittämistä juurinensa.

—Ivan, he tahtovat ennen kaikkea hallituksen hävittämistä juurinensa. Mutta me sinun kanssasi tahdomme hallituksen vahvistamista absolutiseksi voimaksi. Vai emmekö?

Hannes ei vastannut mitään.

Aleksei, estääkseen tuskallisen äänettömyyden uudestaan syntymästä, kysyi Boris Mihailovitshiltä oliko Natalja Feodorovna ollut sekaantuneena viimeisiin skandaaleihin.

Boris Mihailovitsh vastasi:

—Istunut tutkintovankilassa keisarimurhasta asti. Päästettynä vapaalle jalalle joutunut uudelleen epäluulonalaiseksi. Piileskellyt menestyksellä Pietarin lokeroissa. Syntyjään ruhtinatar—(hän nimitti Venäjän vanhimman ruhtinassuvun nimen).

—Ahaa! Malttakaa, huusi Gregor Gregorovitsh,—Natalja Feodorovna—. Se kyttyräselkä. Tunnen. Hänen äitinsä, Vera Vannovskaja, synnytti hänet siirtovankilassa mitä kamalimmissa oloissa. Todellakin, Boris, sinä pääset everstiksi, jos hänet nappaat.

Hanneksen kasvoihin nousi hehkuva puna.

—Senkö vuoksi sinä hänen osotettaan pyysit? kysyi hän Boris Mihailovitshiltä.—Minä vakuutan sinulle: Natalja Feodorovna on mitä jalomielisin nainen, ja hän on tehnyt minulle palveluksia, joita en tule koskaan unohtamaan. Enkä ole koskaan ketään ihmistä kohtaan tuntenut sellaista ystävyyttä.

Boris Mihailovitsh sanoi:

—Se on ikävä,—se on todellakin valitettava asia, mutta ymmärräthän itse, että asemani santarmiupseerina——

—No niin, sanoinhan minä sen, huusi ruhtinas väliin:—hän aikoo tulla everstiksi!

Aleksei Dmitrievitsh rupesi lähtemään pois, sanoen, ettei häntä haluta tulla todistajaksi mahdollisiin ikävyyksiin.

Mutta ruhtinas, nähtyään Hanneksen kiivaasta hengityksestä värähtelevät kalvenneet sieramet ja hampaitten lujasta yhteenkiristämisestä korvain luona liikahtelevat mukulat, älysi että tästä alkaa tulla täysi tosi ja selvisi kohta humalastaan. Nousten sohvalta hän tuli Boris Mihailovitshin luo ja sanoi hiljaa:

—Olisi sentään suoraan konnamaista tässä tapauksessa käyttää hyväksensä—oman ystävänsä luona.—Boris, jätä!

—Konnamaista taikka ei, se riippuu miltä kannalta katsoo. Armeijaupseerilla on yksi näkökanta, keisarillisella santarmistolla voi olla toinen. Siinähän meillä on vanha ero.

—Voit toisin sanoen vaikka oman veljesi antaa ilmi?!

—Silmää räpäyttämättä. Pyhin kaikesta on keisari ja isänmaa, eli hallituksen absolutinen voima, jos Ivan sen paremmin ymmärtää. Ystävä, veli,—se tulee toisessa sijassa.

Nyt huomasi ruhtinas, että Ivan Ivanovitshistä oli kadonnut kaikki, mikä hänessä oli hienostunutta upseeria ja jokin seurauksia laskematon luonnonvoima huohotti hänen auenneista sieramistaan ja silmistään. Ruhtinas ymmärsi silloin, että jotain täytyy heti tehdä hirmuisen katastrofin välttämiseksi. Ja siinä tarkotuksessa hän veti miekan huotrastansa. Hän tahtoi alkamalla tappelun estää Hanneksen alkamasta.

—Ja minä sanon sinulle, huusi hän muka äärimmäisessä vimmassa Boris Mihailovitshille,—että ellet heti vanno luopuvasi siitä aikeesta, sivallan minä sinut päättömäksi tuohon paikkaan!

—Unohdatte, että minullakin on miekka kupeellani, huusi Boris Mihailovitsh käyden miekkansa kahvaan.

—Me taistelemme sääntöjen mukaan. Valitkaa aseet! sanoi Gregor Gregorovitsh.

Kun Hannes heräsi jälleen tuntoihinsa olivat molemmat lähteneet.

Hän vaipui ymmärtämättä mitään sohvalle, ja kauan hieroi päätänsä, sekottaen kaiken tukkansa.

* * * * *

Kolmannen ja viimeisen kerran tapasi Hannes Natalja Feodorovnan tämän asunnossa.

Täynnä kysymyksiä ja kiihkeätä vastausten janoa, täynnä valtoinansa lainehtivaa mielenkuohua Hannes meni pari tuntia ennen viimeistä tutkintoa Natalja Feodorovnan luo, joka asui annetun osotteen mukaan aivan lähellä kasvatuslaitosta.

Pimeät ja kapeat porraskäytävät noustuansa Hannes pysähtyi oven eteen, jonka takaa kuului miesten iloista lauluääntä ja naisten naurua.

Hän koputti varovasti.

Silloin kaikki hiljeni ja vasta pitkän ajan kuluttua ääni kysyi juuri oven takaa: kuka siellä?

Hannes nimitti nimensä, mutta ovea ei avattu ennenkuin kiihkeiden kuiskausten ja juoksujen jälkeen, jotka selvään kuuluivat ulos.

Hän päästettiin nyt suureen, pimeään eteiseen, josta useita ovia oli auki valoisampiin huoneihin. Näistä kurkisteli uteliaasti nuorta väkeä, isotukkaisia miesylioppilaita ja säikähtäneitä kurssilaisnaisia. Siis niitä tavallisia ylioppilas-korttereja, joissa mies- ja naisylioppilaat elävät keskinäistä siviliavioliittoa, siten tarvitsematta porttoloita.

Hanneksen kysymykseen Natalja Feodorovnasta vastattiin hänelle yhtaikaa kahdella tavalla. Toisaalta sanottiin: täällä ei asu mitään sellaista; toisaalta kuului: ei ole kotona! Ilmeisesti eivät olleet ehtineet sopia yhteisestä valheesta, jonka vuoksi Hannes sanoi: minä odotan.

—Täällä ei ole teitä varten mitään sopivaa odotuspaikkaa, rohkeni kaunis pieni nainen huomauttaa.

Mutta ennenkuin tuli ratkaistuksi Hannesko suostuu tottelemaan ulos-käskyä tai toiset tulevat pakotetuiksi tarjoomaan hänelle tuolia, ilmestyi Natalja Feodorovna esille.

Sekä iloisesti että nuhtelevasti hän sanoi kohta:

—Ivan Ivanovitsh, enkö kieltänyt teitä?!

Muut asukkaat vetäytyivät nyt huoneihinsa niinkuin simpukat kuoriinsa.

Natalja Feodorovna vei Hanneksen pimeästä eteisestä pieneen kyökkiin, joka samalla oli hänen oma olinpaikkansa.

Täällä he, istuen toinen pienen kirstun päällä ja toinen selättömällä tuolilla keskustelivat ensin kauan aikaa ylioppilaiden ja kurssilaisnaisten elämästä. Sillä niin paljon kuin Hannes aikoikin vielä kysellä niitä samoja asioita, joista Natalja Feodorovna oli hänen luonaan puhunut, oli tieto ylioppilaiden ja heidän hilpeäin säestäjäinsä elämästä ja suhteesta porttoloihin hänelle melkein yhtä tärkeä.

—Hyvä. Jos sellainen miekkoinen saapi tulevaisuudessa sen viran, jota varten hän nyt lukee, ottaa hän tytön kyllä vaimoksensa ja omistaa lapset. Mutta jollei luvut onnistu?

—Heillä tavallisesti ei ole lapsia, sanoi Natalja Feodorovna.

—Kuinka se on mahdollista? sanoi Hannes ihmetyksestä kohottautuen ja rehellisesti räpyttäen silmiänsä.

—Se on kyllä mahdollista, vaikka tosin hirmuista, sanoi Natalja Feodorovna alakuloisesti. Ja ikäänkuin puolustaakseen niitä raukkoja, joita hän täällä nähtävästi äidillisesti hoiti, kyökistänsä ruokkien, koetti hän ihmettelevälle Ivan Ivanovitshille selittää:

—Teidän täytyy ymmärtää, etteivät he ajattele tulevaisuuttansa minkään viransaannin muodossa, vaan he elävät kaikki pikaisen ja täydellisen olojen mullistuksen toivossa.

—Mutta miksi he sitten lukevat? Mullistaisivat!

Natalja Feodorovna huokasi raskaasti:

—Täytyyhän kahleissakin ollen jotain tehdä. Ei, Ivan Ivanovitsh, jättäkäämme tämä asia. Siihen minun sydämmeni vielä kerran pakahtuu. En kestä.

Nyt rupesi Hannes kyselemään vallankumouksellisista ja samassa muisti, ettei hän ollut vielä kertonut siitä, mitä Natalja Feodorovnan käynnin jälkeen oli hänen kotonansa tapahtunut.

Natalja Feodorovna näytti kovin säikähtävän, mutta ei lainkaan omasta puolestansa, vaan ainoastaan Hanneksen, johon hän, oli ruvennut yhä enenevällä lämmöllä katsomaan.

—Ja senjälkeen olette te uskaltanut tulla tänne! Rakas Ivan Ivanovitsh, poistukaa niin nopeasti ja niin salaa kuin mahdollista!

Hannes tahtoi kuitenkin vielä vastauksia muutamiin tärkeihin kysymyksiin.

—Ei-ei-ei-ei—lähtekää heti, heti,—ei saa suotta panna itseään vaaran alaiseksi—no-no-no, ei mitään puheita, lähtekää nyt vaan.

Hän melkein väkivallalla lykki Hannesta ovelle.

Mutta kun Hannes oli saanut päällystakin ylleen, ja seisoi jo ovessa, sanoi Natalja Feodorovna vedet silmissä:

—Me emme näe enää toisiamme koskaan.

—Miksi? kysyi Hannes ja ensi kertaa tunsi kuinka lujilla siteillä hän oli Natalja Feodorovnaan kiintynyt.

Natalja Feodorovna ei vastannut, vaan sanoi:

—Minä neuvon teidät toisen ystävän luo, joka teille kaikki selittää, mutta me emme näe enää toisiamme.

Nimitti kadun ja numeron.

—Sanokaa häntä aina vaan Vasiliksi, älkää koskaan kysykö muuta nimeä, sinutelkaa ja sallikaa hänen sinutella teitä, hän selittää teille kaikki ja paljon paremmin kuin minä. Vähän voin ilmaista: hän on kuuluisan vallankumousperheen jäsen, toiset ovat kaikki mikä kotivankiloissa, mikä Siperiassa. Ja jos joku pääseekin vapaaksi, joutuu kohta jälleen. Isä, kenraali, suuri, joka suunnalle jäykkänä törröttävä tukka, silmät huhkaimen, itse ajaa lapsiansa kokouksiin: mikä mies sinä olet, sanoo, kun tämmöisenä aikana et mene kokoukseen! Ja kun saa tiedon lapsiensa vangitsemisesta, murahtaa: Aina ovat sanoneet kelpo pojaksi, nyt itse näin.—Mutta Vasili asuu erillään, paremman toimintamahdollisuuden vuoksi. Jos he ottavat teidät perheeseen, onnittelen minä teitä. Pääsette kaikki tietämään. Tulette maailmalle tarpeelliseksi ihmiseksi—! Hyvästi ainiaaksi, Ivan Ivanovitsh!

Kun Hannes tuli kadulle, löivät tapulin kellot jossain kuutta. Hän oli tunnin verran myöhästynyt tutkinnosta.

—Se on hyvä, sanoi hän itsekseen, räpytteli vähän aikaa silmiään ja sitten, päättäväisyyden ilme katseessa suuntasi askeleensa Natalja Feodorovnan antaman osotteen mukaan.

Natalja Feodorovna oli oikeassa: he olivat nähneet toisensa viimeisen kerran, sillä kolmen päivän kuluttua antoi Boris Mihailovitsh hänet ilmi ja hän hävisi ainiaaksi vankiloihin.

10.

Kahden vuoden kuluttua näiden tapausten jälkeen levisi Venäjän vallankumouksellisten keskuudessa huhu jostakin merkillisestä suunnitelmasta, joka oli jätetty heidän Genevessä sijaitsevaan pääkortteeriinsa. Huhu suunnitelmasta saattoi levitä ainoastaan sen vuoksi, että ehdotus sen toteuttamisesta tuli pääkortteerissa hylätyksi.

Mutta hylätyksi ei se suunnitelma tullut senvuoksi, että olisi ollut vaillinaisesti kokoonpantu tai että sen toteuttaminen olisi ollut missään suhteessa mahdoton, vaan ainoastaan häikäilemättömän, hämmästyttävän, sydäntä kouristavan julmuutensa vuoksi. Vallankumous oli siinä suunniteltu alotettavaksi yhtaikaa Moskovasta ja Pietarista. Mutta Moskovaa koskeva osa suunnitelmasta oli jätetty muodostelematta ja riippuvaksi edellisen eli Pietaria koskevan osan hyväksymisestä. Suunnitelman nerokkaasti mietitty pääjuoni tarkotti Pietarin kaupungin hukuttamista veden alle avaamalla Laatokan puolelta pitkin Nevan virtaa tulevien vesien sulut.

Kun asia oli lopullisen ratkaisun alaisena vallankumouksellisten pääkortteerissa, jakautuivat johtomiehet kahteen kiivaasti keskenään taistelevaan joukkoon, joista vähemmistö kannatti suunnitelman omaksumista. Voimakkaassa puheessa koetti jyrkemmän puolueen edustaja tuoda esiin suunnitelman hämmästyttävää nerokkuutta ja sen yhtä ihmeteltävää viimeistelyä, jossa kaikki sotatieteen vaatimukset olivat mitä huolellisimmin noudatetut ja punnitut. Todistetuksi tuli myöskin, että vallankumouksellisten asejoukkojen taidokkaasti suunnitellun asetuksen avulla ympäri hukkuvaa kaupunkia voisi suurin osa vallankumouksellisiksi itsensä tunnustavista kaupungin asukkaista tulla pelastetuksi. Mutta äänestyksessä saavutti sittenkin voiton hylkäävä lausunto, joka perustui yksistään suunnitelman julmuuteen.

Ne samat miehet, jotka olivat tikari- ja pommimurhiin valmiina,—jotka sellaisiin olivat tovereitansa äänestäneet ja arvoilla määränneet, perääntyivät sentään, kun tuli kysymys kokonaisen kaupungin upottamisesta.

Mikä mies se oli heidän joukossansa, joka oli tuon suunnitelman tehnyt? Kuka oli se jättiläinen, josta uhkasi niin peloton ja häikäilemätön leijonamieli? Kuka oli pitänyt ikäänkuin koko maapalloa kädessään, katsonut Venäjän paikkaa ja sormellansan osottaen sanonut: tuo kohta upotettakoon veden alle ja tuosta kohdasta nostakoon vallankumous verisen päänsä?

Kun suunnitelma oli tullut hylätyksi, ilmaisi Vasili, joka oli sen Schveitsiin tuonut, johtomiehille sen tekijän. Se oli entinen sota-akatemian upseeri, Ivan Ivanovitsh, jolla nimellä häntä sitten vallankumouksellisten kesken sanottiin.

Ja pääkortteerissa oltiin yhtä mieltä siitä, että sellaisen miehen liittyminen vallankumouksellisiin oli katsottava suureksi voitoksi, ja että hänen ilmeistä kykyänsä oli nyt välttämättä käytettävä erääseen toiseen tekeillä olevaan yhtä laajaan, mutta vähemmän julmaan suunnitelmaan.

TOINEN OSA

1.

»Merkillisiä ihmisiä!» ajatteli Hannes, kun Vasili ilmotti hänelle uutisen siitä, että tuo hänen paljotöinen, tarkkaan perusteltu ja joka puolelta punnittu suunnitelmansa oli pääkortteerissa tullut hylätyksi.

»Merkillisiä ihmisiä, kun pelkäävät tappaa monta, mutta eivät pelkää tappaa yhtä tai kahta!»

Vasili seisoi hänen edessään kädet riipuksissa, kasvot pitkinä ja surullisina. Sillä Vasili rakasti Hannesta, ja vaikka Genevessä oli itsekin äänestänyt suunnitelmaa vastaan, oli hänen nyt—hukkaan menneen työn vuoksi—tuskallisen sääli Hannesta, kun ajatteli miten Hannes oli kahden vuoden aikana lakkaamatta ja innosta säihkyvin silmin siitä puhunut, lyönyt nyrkkiä pöytään, tärisyttänyt seiniä ja ikkunaruutuja räjähdyksiä matkivilla huudoillansa.

—Ja tunnusta, sanoi Hannes,—että ilman sinun ääntäsi olisi asia mennyt läpitse!

Vasili vaikeni, ja myönsi siten asian todella olleen niin, että hänen äänensä oli ollut ratkaiseva.

Surullisesti alas katsoen hän jotakin epäselvää mielessään punnitsi, jolloin hänen silmäluomensa säännöllisessä tahdissa painuivat kiinni ja aukenivat, ja tummat, pitkät ripset löivät yhteen kuin kaksi luutaa. Vasilin hienot ylimyskasvot suurine ruskeine silmineen ja naisellisen sileine ihoineen olisivat sopineet ihanimman kaunottaren kasvoiksi.

Miksi Vasili ei ollut ennen, noiden kahden vuoden aikana, jolloin hän joka päivä tapasi Hannesta, kertaakaan maininnut katsovansa suunnitelmaa liian julmaksi, vaan oli päinvastoin aina innolla kuunnellut Hannesta ja kaiken aikaa ikäänkuin ottanut asiaan osaa? Tämä seikka suuresti lisäsi Vasilin surua, sillä näytti melkein mahdottomalta selvitellä Hanneksen eteen koko se monimutkainen, tuhansien ristiriitaisten ajatusten ja tunteiden vyyhti, joka olisi tuolle suoraviivaisesti ja mutkattomasti ajattelevalle suomalaiselle osottanut, ettei tässä ollut Vasilin puolelta harjotettu mitään tahallista kaksinaisuutta. Vaikeutta enensi Vasilille vielä seuraava seikka:

Hän oli kerran ruvennut lukemaan Hannekselle Nietzschen kirjaa »Also sprach Zarathustra», joka oli eräässä suhteessa muuttunut melkein evankeliumiksi kaikille vallankumouksellisille, siinä kun arvosteltiin säälintunne pelkäksi heikkouden hyveeksi, josta todellisen yli-ihmisen täytyi olla vapaana. Tosin oli Hannes ollut luettaissa melko uninen, kirjan voimatta missään suhteessa kiinnittää hänen huomiotansa, mutta sensijaan oli juuri Vasili itse ollut aivan haltioissaan tuosta vastailmestyneestä kirjallisuuden aarteesta. Vasilia oli suuresti harmittanut Hanneksen uneliaisuus: eikö se mies todellakaan tuntenut luissaan ja ytimissään kirjan ihmeellisesti vapauttavaa vaikutusta! »Minä en tarvitse tuota kirjaa», oli Hannes vaan sanonut, ja se oli vielä enemmän harmittanut Vasilia, sillä se kuului samalta kuin jos Hannes olisi sanonut: kyllä säälintunnekin voi olla hyvä. Muutamana hetkenä oli sohvalla loikova Hannes tuntunut Vasilista suoralta viholliselta, jota olisi tehnyt mieli hävittää siinä silmänräpäyksessä kokonaan olemattomaksi. Olla sellainen raakilo, sellainen tölppämäinen, keskeneräinen, tunteeton ihminen, että nukkuu Nietzscheä luettaissa, vaikka valmistelee vedenpaisumusta kokonaisen kaupungin ylitse! Mies ei lainkaan tajua, että moisen jättiläisaikeen toteuttaakseen täytyy olla yli-ihminen, vapaa sellaisesta mahdollisuudesta että ratkaisevalla hetkellä säälintunne hänen kauttansa tunkeutuu tekijäksi historiallisten valtatapausten keskelle, ja turmelee kaikki. Ei, hän loikoo sohvalla ja mymisee unisena: kyllä säälintunnekin on hyvä! Vasili oli silloin ehdottomasti ajatellut: ollakseen sellainen tölppä täytyy todellakin olla suomalainen!

Mutta kuinka oli käynyt?

Vallankumoukselliset hylkäsivät suunnitelman sen julmuuden tähden, ja—mikä ihmeellisintä—juuri saman säälintunteen vaikutuksesta oli Vasilikin äänestänyt suunnitelman hylkäämistä,—siitä seikasta oli hän, toimitettuaan kaikkien sisällisten vaikuttimiensa tarkan seulouksen, nyt päässyt täysin perille.

Nämä sisäisimmät vaikuttimet olivat kuitenkin sitä laatua, ettei Vasili, kuten sanottu, nähnyt mitään mahdollisuutta saada niitä Hanneksen kohtisuoraan katsovien silmien läpitse hänen aivoihinsa ja sydämmeensä. Vasilin lähtiessä matkalle Geneveen Hanneksen suunnitelma mukanaan oli hänet täyttänyt sykähtelevä ylpeys siitä, että hän oli saanut viedäkseen niin tärkeän paperin tovereilleen, ja hänellä oli ollut koottuna joukko tuoreimpia kertomuksia hallituksen viimeisistä julmuuksista, joiden pontevalla esiintuomisella hän toivoi varmaan nostattavansa toveriensa joukossa sellaisen määrän tervettä, kuohahtelevaa ihmisvihaa, että suunnitelma tulisi yleisen innostuksen purkautuessa pelkällä huutoäänestyksellä periaatteessa hyväksytyksi. Berlinissä oli hänen täytynyt asiain tähden viivähtää useampia päiviä, ja välttääkseen sikäläisten toveriensa uteliaisuutta hän oli tahallaan pysytellyt heidän kaupunginosastaan erillään kuluttaen loput aikaansa kaikkein virallisimmilla kaduilla ja kävelypaikoilla. Istuessaan ikävissään Unter-den-Lindenillä oli hänen mieleensä muistunut Venäjän paljon lämpimämmät, kotoiset olot ja niiden keskellä ties mistä syystä erikoisesti—Vera Mihailovna.

Kuka oli Vera Mihailovna?

Vanha, vierasvarainen, kodikkaan hämärissä huoneissa asuva, puhelias, iloisiin kinasteluihin aina valmis, aina teekyökin ääressä istuva ja vieraillensa teetä jakeleva, lihava pietarilainen rouva, mielipiteiltään mitä vanhoillisin—hän teki pitkiä kumarruksia kotijumalilleen, joiden lämpimät tulet tuikahtelivat talon korkeissa, hämärissä nurkissa,—mutta sydämmeltään niin herttainen, että nekin hänen vieraistaan, joilla oli ennestään oma koti kaupungissa, tulivat hänen luokseen niinkuin vielä parempaan ja lämpimämpään kotiin,—mitä sitten sanoakaan niistä lukemattomista ylioppilaista, teknikoista, kurssilaisnaisista, joilla ei kotia ollut! Ja saman Vera Mihailovnan luona Vasilikin, joka oli äidin puolelta orpo, löysi äidillistä mielenkiintoa personallisiin asioihinsa, joita tavallisesti ainoastaan oikeat äidit ymmärtävät ja tahtovat pitää yhtä tärkeinä kuin ne itsestä tuntuvat olevan. Myöskin oikea äiti oli Vasililla ollut jumalinen ja mielipiteiltään vanhoillinen.

Vasilin mieleen oli nyt Unter-den-Lindenillä juolahtanut tämmöinen kuva:

Vedenpaisumus. Vera Mihailovnan kasvoilla epätoivon ilme. Koettaa nousta teepöydän äärestä, mutta ei kukaan auta häntä, sillä kaikki hänen nuoret vieraansa ovat paenneet ja jättäneet ovet auki. Teekyökki on kaatumassa, tehden 45 asteen kulman pöydän pintaa vasten. Vera Mihailovna on käynyt kalman kalpeaksi ja huutaa: Vasili! Vasili! Tule auttamaan! Kylmä vesilaine on hyökännyt vierashuoneeseeni! Vasili, nyt se huuhtoi kaikki kupit pöydältä! Vasili, nyt se kaasi samovarin! Vasili, auta, minä tukehdun!—Mutta Vasilia ei tule. Hän on pelastamassa toisia ihmisiä, sellaisia, jotka eivät ole mielipiteiltään vanhoillisia!

Veri nousi Vasilin päähän, kutkutti tukan juuria, ja takasin painuessaan jätti pään hienoon hikeen.

Hän ei tietysti ollut huomaavinaan koko tuota mielijohdetta eikä myöskään sitä että hirmuinen kauhu oli hänen tukkansa juuria kutkuttanut, vaan oli täydellisesti vakuutettu siitä, että tuo ohimenevä ilmaus oli hänessä jotain jäännöstä lapsuuden ajoilta, jolla ei ollut mitään valtaa hänen vallankumouksellisen toimintansa yleiseen kulkuun. Siitä huolimatta, kun ratkaisevassa istunnossa ensimäinen puhuja alkoi tuoda esiin suunnitelman teoreettisia heikkouksia, oli suuri ilo levinnyt Vasilin muille näkymättömiin sydänlokeroihin, ja hän oli tuntenut erikoista lämpimyyttä tuota pitkätukkaista, turpeahuulista venäläistä toveriansa kohtaan, joka näitä vikoja esitti, sekä erikoista vihaa sitä hienosti sivistynyttä, kauniskasvoista juutalaista kohtaan, joka rauhallisesti ja erinomaisen seikkaperäisesti suunnitelmaa arvosteltuansa antoi sille teoreettiselta kannalta täyden tunnustuksensa. Äänien jo mennessä melkein tasan, antoi komitean voimakkain jäsen, intohimoinen puolalainen insinööri lausuntonsa. Puolustettuaan suunnitelmaa rajun tulisessa puheessa, mikä vallankumouksellisten kesken ei milloinkaan ollut tapana, kun istuivat omassa toveripiirissään, hän kääntyi suunnitelman vastustajien puoleen ja viskasi vasten heidän silmiänsä väitteen, että he tuomalla esiin keksittyjä heikkouksia salasivat todellista vaikutintansa, joka ei ollut mikään muu kuin lyhytnäköinen, tunteiden maailmaan kuuluva kammo joukkomurhaan.—Toverit!—huusi hän suu vaahdossa:—Ensi kerran tarjoutuu venäläiselle vapaudenliikkeelle tämän mahtavan suunnitelman kautta laajempi perspektiivi, tilaisuus terroristisen sissisodan asteelta kohota ratkaisevaan historialliseen taisteluun! Mutta joukossamme on—(hän huusi kimakasti:)—lalluksia!

Tämä teki suuren vaikutuksen.

Näin oli siis suunnitelmaa kannattanut: sivistynyt juutalainen, sivistynyt puolalainen ja kolme köyhälistöön kuuluvaa sivistymätöntä venäläistä; vastaan taas olivat neljä sivistynyttä venäläistä.

Nyt oli tullut vihdoin Vasilin vuoro sanoa sanansa ja antaa ratkaiseva äänensä.

Hän tunsi siis pitävänsä Pietarin ja koko Venäjän kohtaloa käsissään. Turhaanko hän oli kasvattanut itsessään Nietzschen yli-inhimillisiä ominaisuuksia!

Hän nousi rauhallisena seisaallensa sanoakseen tietysti alistuvansa mitä suunnitelman teoreetiseen kelpoisuuteen tulee esiintyneiden häntä etevämpien asiantuntijain lausuntoon, samalla kuin indignatsionilla torjuvansa luotaan sen jokaiselle vallankumoukselliselle häpeällisen oletuksen, että mitkään muut vaikuttimet kuin vapausliikkeen menestys olisivat olleet määräävinä suunnitelman vastustajilla. Mutta silloin alkavat hänen kätensä vastoin hänen tahtoansa vapista. Vastoin hänen tahtoansa kouristaa jokin vieras voima hänen sydäntänsä, niin että kaikki veri pakenee kasvoista ja jalat herpautuvat:—Vasili, minä hukun! huutaa Vera Mihailovna.—Vasili, minä vannotan sinua kaikkien pyhien nimessä, en itseni vuoksi—minä olen jo vanha,—vaan sinun tähtesi, Vasili, Vasili!

Ratkaisevat sanat eivät lähde Vasilin suusta.

Vasilin edessä ei ollut mikään muu kuin tunnustaa olevansa hermokohtauksen alaisena ja pyytää sen perustuksella asian ratkaisun lykkäämistä toiseen kertaan. Mutta tunnustaa olevansa tunteiden vallassa näin tärkeässä tilaisuudessa olisi ollut samaa kuin todistaa olevansa kokonaan kelpaamaton vallankumouksellisten pääkomiteassa toimimaan. Vasili sentähden katsahti ankarasti ja merkitsevästi insinööriin, antaen siten kaikille sen käsityksen että hänen vapisemisensa ja kalpenemisensa oli muka vaivalla hillittyä raivostumista puolalaisen toverin viskaaman insinuatsionin johdosta, sillä raivostuminen ei ollut niitä tunteita, jotka tekivät vallankumouksellisena-olon mahdottomaksi. Tämä teeskennelty värinmuutos antoi Vasilille aivan odottamatta erinomaisen näyttelijätaidon. Voimatta nyt muka raivon tähden saada sanaakaan suustansa hän sammalteli vapisevalla äänellä:

—Vaadin suljettua äänestystä!

Ja tarvitsematta enää näytellä istui melkein kaatumalla alas.

Tällä hetkellä Vasili oli vielä täysin varmana siitä että hän, kaikista vapisemisistaan huolimatta, oli äänestävä suunnitelman hyväksymistä. Mutta kun toverit olivat jakaneet jaa- ja ei-liput, ja hän kääntyi selin heihin katsahtaakseen kumpi lipuista oli jaa-lippu, seisahtuivat hänen silmänsä molempiin, ja vielä kerran asettui kysymys hänen eteensä vaa'alle. Ei-lippu oli aivan yhtä suuri kuin jaa-lippukin. Ei-lipun päällä oli hänen omatuntonsa, lapsuutensa, äiti-vainajansa. Ei-lipun päältä Vera Mihailovnan hukkuva ääni yhä toisti hänen nimeänsä: Vasili! Vasili!

Vasili teki jättiläisponnistuksen rikkoakseen kaiken sen mikä puhui ei-lipusta. Yli-inhimillisiä voimia käyttäen hän pakotti oikeaan käteensä jaa-lipun, mutta tulos oli sittenkin, että hän vasemmalla pudotti ei-lipun sylinterihattuun, jonka juutalainen oli uurnaksi pöydälle asettanut.

Hänen käytöksensä omituisuus, geneveläisten toverien oudostelu, tieto siitä että suunnitelman muiden vastustajien oli ainakin näennäisesti onnistunut piiloutua sen teoreettisten tekopuutteiden taa, mutta että hän yksin oli auttamattomasti ilmaissut todelliset vaikuttimensa ja siten tehnyt itsensä pääkortteerissa mahdottomaksi,—se kaikki oli Vasilille verrattain helppo kantaa. Vaikeinta oli hänen sitävastoin Pietariin palattuansa katsoa Hanneksen silmiin.

—Merkillisiä ihmisiä!—hoki Hannes.

Ja Vasili katsoi alas ja hänen tummat silmäripsensä löivät yhteen tasaisessa tahdissa.

—Merkillisiä ihmisiä, kun pelkäävät tappaa monta, mutta eivät pelkää tappaa yhtä tai kahta!

Vasili tunsi kuinka Hannes turhaan hakee tilaisuutta katsahtaakseen hänen silmiinsä, mutta ei voinut mitenkään hänen katseeseensa vastata. Ja vuoren raskaana painona laskeutuivat Vasilin hartioille Hanneksen sanat:

—Tunnusta että ilman sinun ääntäsi olisi asia mennyt läpitse!

Mutta mitä olivat nämäkään sanat niiden rinnalla, jotka nyt tulivat Hanneksen suusta:

—Teillä Venäjällä ei vallankumouksesta tule koskaan mitään, sillä ette osaa erottaa järkeä tunteista.

Nämä sanat palottelivat jäännöksenkin siitä kokonaisuudesta, joksi Vasili itseänsä ihmisenä vielä ehkä tunsi. Mitäpä jos hän, vaikuttamalla ratkaisevasti etevän suunnitelman kukistumiseen, olikin tehnyt jotain paljon pahempaa kuin Pietarin hukuttaminen olisi ollut! Mitäpä jos hän, Vasili, oli tehnyt mahdottomaksi tai ainakin epämääräiseen tulevaisuuteen siirtänyt Venäjän vapausasian! Jos niin, niin lopputilinsä ei voinut olla muu kuin hirttäytyminen.

Mutta nyt kuului Hanneksen huolestunut huudahdus:

—Kuule, et suinkaan sinä vaan suuttunut?

Ja Vasili tunsi kuinka Hanneksen lämmin sydän kiehtoi hänet aivan kuin lapsen äidinsyliin.

Heistä oli muutaman vuoden kuluessa tullut suuret ystävykset. Vasilia oli vastustamattomasti vetänyt puoleensa ensiksi vaan Hanneksen harvasanainen, mörähtelevä miehekkyys, sitten hänen ehdottoman luja toveri-uskollisuutensa, ja vihdoin tuo ihmeteltävä sekotus hämmästyttävästä voimasta ja samalla lämpimästä sydämmestä. »Kuule, et suinkaan sinä vaan suuttunut»—ne sanat vetivät Vasilin itsensähalveksimisesta takasin ihmisten ilmoille kuin väkevä käsi vetää hukkuvan suosta. Ja silmät täynnänsä kyyneleitä Vasili katsahti Hannekseen.—Mikä ihmeellinen mies! ajatteli hän nähdessään huolestumisen jopa tuskan ilmeen Hanneksen kasvoilla.—Ei voi tuskatta nähdä kyyneleitä, vapisee toverin puolesta, jos näkee tämän käsittelevän varomattomasti browninkia, mutta samalla, kun kysymyksessä on asia, ei epäile avata meren sulkuja kokonaisen miljoonakaupungin hukuttamiseksi! Nukkuu Nietzscheä luettaissa, ja kuitenkin juuri hän yksin on oikea yli-ihminen. Sillä viisas ja voimakas oli ollut tuo geneveläinen juutalaistoveri, tätäkin vielä voimakkaampi se kaunopuheinen insinööri, mutta mitään yli-ihmisiä ne eivät olleet kumpikaan. Heitä tuhat kertaa voimakkaampi oli tämä suomalainen, jolla oli ikäänkuin toisena luontona pettämätön kyky erottaa toisistaan asia ja persona, järki ja tunne,—tuo ihmeellinen mies, joka suotta ei tappanut kärpäistäkään, mutta asian vuoksi upotti vaikka puolet maailmaa,—jonka luona oleminen sentähden yhtaikaa sekä pelotti että tuntui turvallisen lämpimältä. Pelotti hänen luonansa ikäänkuin jokin kaukaa tuleva, raakain ja nokeentuneiden työmiesten rintamassa kulkeva, maan pimeästä sydämmestä nouseva hirmuinen kostonvoima, joka puhjettuaan kerran toimintaan ei ole ketään säästävä, ei ystävää ei omaista, ei kokonaista kaupunkia, vaan lyövä murskaksi kaikki mikä sen tielle asettuu. Lämmitti hänen luonaan taas se uskollinen toveruus ja turva, joka hänestä huokui tämän kumouksellisen voiman rinnalla, jokin siitä riippumaton, siitä tietämätönkin sivistynyt, hieno, altistuva inhimillisyys, joka oli siihen liittynyt ulkoapäin, aivankuin välttämättömästä katastrofista tietämätön karitsa olisi viattomasti hakenut tyyssijansa nukahtaneen leijonan pehmeälle turkille.

Hannes puolestaan oli kiintynyt Vasiliin aluksi vaan tämän hienon-hienon ylimyksellisyyden vuoksi, joka oli junkkarikoulussa ja sivistymättömien armeijaupseerien keskuudessa kasvaneelle Hannekselle jotakuinkin uutta. Ensin se oli herättänyt hänen uteliaisuuttansa, sittemmin, lähemmän personallisen tutustumisen jälkeen, kunnioitusta ja salaista ihailua. Todelliset ystävyyden tunteet heräsivät hänessä, kun Vasili, vaivoja säästämättä, alkoi lukea hänen kanssaan venäläistä kaunokirjallisuutta, käyden läpi Gogolit, Turgenjevit, Dostojevskit, ja samalla vihkien hänet viimeisinten ja hienostuneimpain kirjallisuudentuntijain arvosteluihin ja ajatuksiin. Se avasi uusia maailmoja Hanneksen omassa sielussa, saattaen hänet ymmärtämään sellaisia sieluelämän hienouksia, joista hänellä ennen ei ollut aavistustakaan, avarsi hänen katsettansa ja kehitti kaikkia aisteja. Mutta ei Vasilin ylimyksellinen hienous ja hänen olentonsa kauneus, ei syvä kiitollisuus häntä kohtaan uusien maailmojen avaamisesta vielä olisi aikaan saanut sitä ihmeellistä, ikäänkuin aivan ylenluonnollisilla siteillä solmittua sielujen yhteyttä, jossa Hannes tunsi olevansa Vasiliin nähden. Sen oli saanut aikaan seuraava sielullinen tosiasia:

Olojen täydellistä kumousta janoova intohimo, joka oli näennäisesti niin äkkiarvaamatta leimahtanut ilmiliekkiin tuon nuoren, ulkonaisesta esiintymisestä tärkeätä ja turhan tarkkaa huolta pitävän upseerin povessa, ei ollut Natalia Feodorovnan herättämä;—se oli siellä jo ennestään, jo Hinkin ajoilta asti, niiltä vuosilta, jolloin hän, seurauksia ajattelematta, oli lakaissut puhtaaksi porttolan,—jolloin hän sitten, välittömän oikeudentuntonsa kanssa kieräillen ja olojen parannuksen lykäten tulevaisuuteen, oli Hinkin-vastaisessa hengessä mennyt niin pitkälle, että valhe joka taholta ympäröitsi häntä ja hän, samalla kuin kulki hajuvesissä ja hansikkaat käsissä, odotti sitä välttämätöntä hetkeä, jolloin hän voimatta enää sisällistä pakkoa vastustaa antaa vallan raivollensa, repii jossain julkisessa paikassa upseeripuvun yltänsä, alkaa huutaa ja ilmaan hyppiä ja koko maailman hävittämisen esikuvaksi nakkelee tuolit ulos, särkee peilit ja rikkoo tieltään esineitä niinpaljon kuin suinkin mahdollista. Sillä tällaisiin katastrofeihin olivat aina päättyneet kaikki Hanneksen yritykset viekkauden ja itsepetoksen avulla päästä vapaaksi Hinkin osottamasta elämänsuunnasta. Ja siihen oli ennen tai myöhemmin varmaan tämäkin hänen upseerikieräilynsä päättyvä, niin totta kuin aurinkoa ei voi estää nousemasta tai maailmata radaltansa muuttaa.—Silloin, juuri tämän katastrofin viimeisimmällä hetkellä, oli hänen tiellensä sattunut Natalia Feodorovna ja Vasili. Suureksi ihmeekseen Hannes nyt näki, että Hinkin edustamalla ja hänen omassa sisimmässä sydämmessään piilevällä kumoushengellä oli vastineensa maailmassa, että se oli siellä jo valmiiksi opiksi muodostunut ja ikäänkuin häntä odottamassa. Ihmisille tapahtuva vääryys, josta hänellä oli ollut ainoastaan hämärä, jonkinlaisena painajaisena sydäntä kalvava ja sanoihin kokonaan pukematon tuntumus, oli tässä opissa lausuttu julki niin selvin ja voimakkain sanoin, että Hanneksen väkevä kumoushenki, näistä tietoisista perustuksista lähtien, kasvoi satakertaiseksi ja valtasi koko hänen olentonsa. Sen puhkeamista ei mikään olisi enää voinut estää, ellei tämä oppi itse olisi juuri vaatinut kumoushengen talttumista järjen kylmien lakien alaiseksi tulevaisuuden suunnitelmaksi. Järjetön katastrofi oli vältetty, ja Hannes pani sen sijaan koko uhkuvan voimansa suuren suunnitelman luomiseen vallankumoukselle, josta suunnitelmasta olikin sitten paisunut todellinen näyte hänen sisällisestä voimastaan. Mutta samalla kuin tämä kumouksellinen intohimo näin sai yhä laajemmalle ylettyvää ilmaa siipiinsä, kulki sen rinnalla hänen sielussansa lakkaamatta myös tuo toinen kehitys: ihanoiva ihmettely, että se vapautta rakastava, hänen sisintä itseään edustava, vaikka kyllä tähän asti ikäänkuin päivän valoa kammonut ja Hinkin nimellä kulkenut mielihalu oli sama myös maailman hienoimmilla ja sivistyneimmillä ihmisillä, jommoisina hän piti Natalia Feodorovnaa ja Vasilia. Eikä ainoastaan sattumalta sama, vaan se oli siltana heidän luoksensa, siltana yli koko porvarimaailman, siltana heidän hienostuneeseen, syvintä siveellisyyttä ja lahjomattominta rehellisyyttä henkivään elämäänsä.

Tämä tosiasia se oli perustuksena siihen ihmeelliseen, aivankuin yliluonnolliseen vetovoimaan, jota Hannes puolestaan tunsi Vasilia kohtaan.

Kyyneleistään selvittyänsä Vasili sanoi:

—Jospa vaan olisit nähnyt millaisia ne olivat, ne, jotka suunnitelmaa puolustivat!

—Millaisia ne olivat?

—En tarkota sitä juutalaista, enkä puolalaista,—ne olivat kyllä oikeassakin, vaan niitä kolmea venäläistä,—sivistymättömiä,—raakoja—. Jumala varjelkoon vallankumouksen milloinkaan joutumasta sellaisten miesten käsiin!

—Hm, pani Hannes.

Vasili katsahti Hannekseen.

—Sinä ajattelet varmaan, että sellaisiakin tarvitaan?

—On hyvä,—sanoi Hannes,—että komiteassa on myös voimamiehiä.

—Ei,—sanoi Vasili.—Voima ja hienous täytyy olla yhdessä ihmisessä, mutta ei niin että toisessa on voima ja toisessa hienous,—siitä ei tule koskaan mitään, ei koskaan!

Vasili kirjotti tästä huomiota herättäneen kirjotuksen parisilaiseen vallankumoukselliseen lehteen. Hän oli sitä mieltä että ylin johto olisi ollut välttämättä annettava yhden ainoan miehen käsiin, joka olisi henkilöönsä yhdistänyt ne ajan vaatimat, Friedrich Nietzschen esittämät, korkeimmat luonteenominaisuudet,—jossa hienoin sielullinen kulttuuri olisi yhtynyt tunteita täydellisesti hallitsevaan tahdonvoimaan. Niinkauankuin sellaista henkilöä ei ollut—kirjotti Vasili—niinkauan puuttui vallankumoukseltakin välttämättömin edellytys onnistumiseen. Komitean enemmistöpäätökset olivat yksipuolisia, milloin yksistään vihaan milloin yksistään sääliin milloin näiden hedelmättömään sekotukseen perustuvia elottomia ja voimattomia sokkoliikkeitä.

Oli ilmeistä, että Vasili ajatteli: Hanneksesta on se tulevaisuuden mies tuleva,—ja yksityiskeskusteluissa vaikuttavien toveriensa kanssa hän lakkaamatta toikin esiin Hanneksen ihmeteltävää sopivaisuutta vallankumouksen palvelukseen: mitä hienointa käsityskykyä, täydellistä vapautumista porvarillisista ajatustavoista, ja samalla kuitenkin rajatonta kumouksen voimaa, jonka lähteet olivat aivan kuin jossain maan tuntemattomissa, syvissä onkaloissa ja jonka pettäminen oli yhtä mahdoton kuin tulivuoren muuttuminen lakeaksi laaksoksi.

Kuitenkin, kun vallankumoukselliset sitten todellakin kääntyivät Hanneksen puoleen, eivät he sitä tehneet Vasilin kautta.

Eräänä pimeänä syysiltana Hannes istui huoneessaan odottelemassa sovittua kellonlyömää, joka oli määrätty salaperäisessä hänen pöydälleen ilmestyneessä kirjeessä. Tuuli ulvoi ja toinen toistaan vinhemmät puuskat paiskelivat ikkunoihin lakkaamatta virtanaan valuvia sadepisaroita. Sateen ja tuulen kohinalta aniharvoin kuului kadulta rattaiden räminää ja kavioiden kopsetta, mutta aina ajoivat ohitse.

Hannes ei ollut tyytyväinen tähän näin järjestettyyn kohtaukseen. Hän tuskaili ja nousi tuon tuostakin kädet taskuissa kävelemään edestakasin nurkasta nurkkaan. Hän liikkui nopeasti ja silmät vilkkuivat kiukkuisesti sivuille:

»Että ne saattoivatkin panna näin varomattomasti toimeen yhtymiä! Eivät lainkaan ottaneet lukuun että toinen on upseeri ja siis tuhat kertaa aremmassa asemassa kuin he kaikki yhteensä.»

Tuuli yhä yltyi ja sen puuskat jyskyttivät ikkunoita.

Hannes pysähtyi äkkiä:

»Pelkäänkö minä»? hän ajatteli ja alkoi tehdä itselleen tiliä siitä ihmeellisestä tunteesta, joka saattoi häntä tällä hetkellä levottomaksi.

Tähän asti hän oli, muodollisesti vallankumouksellisiin kuulumatta, ainoastaan kirjojensa ääressä vallankumousta suunnitellut, mutta nyt hän odotteli henkilöä, joka oli vallankumouksellisten puolesta ottava häneltä sitoumuksen ja antava hänelle aktiivisen toimen. Ehkä määräävät he hänelle koetehtäväksi sellaisen murhan suorittamisen, johon hänellä on upseerina parempi tilaisuus kuin muilla. Sen he tekevät, siitä hän oli varma. Sitäkö hän pelkäsi?

Ei. Ei hän sitä pelännyt. Inhosi yksityismurhia, mutta ei pelännyt. Jos asia vaati oli hän valmis kaikkeen.

Mutta tässä tuulen ulvonnassa oli jotakin—. Kuinka lapsellista ja sittenkin kuinka voittamatonta! Äiti oli ukkosen käydessä aina sanonut: se on Herran voima, onko Hanneksella syntiä sydämmellä? Ja Hannes oli uskollisesti aina miettinyt oliko hänellä syntiä sydämmellä, ollakseen valmis astumaan iankaikkisen tuomarin eteen, jos salama hänet tappaa. Vaikka hän mieheksi tultuaan oli aikaa sitten vapautunut uskosta sellaiseen ukkospilvissä elävään jumalaan,—vaikka hän varmaan muisti jossain tieteellisessä teoksessa lukeneensa, että kaikkein alkuperäisin ja raain jumaluuden käsite oli kansoissa syntynyt pelon ja erittäinkin luonnonvoimain pelon tunteesta, heräsi hänessä vastoin hänen tahtoansakin aina sama lapsellinen tunnelma jokakerta kuin jokin luonnonvoima näytti mahtiansa. Niinpä nytkin: myrskyn kauheat jyskytykset asettivat hänen tahtomattansa tuon murhakysymyksen lapsuudenaikuisen jumalantunnelman rinnalle, ja joka kerta kuin tuulispää vavahutteli seiniä hän aina uudestaan ja uudestaan kuuli äitinsä sanat: onko Hanneksen sydämmellä syntiä? ja katsoi sydämmeensä oliko siellä syntiä, ja joka kerta nosti verinen kummitus päänsä. Kuinka lapsellista ja sentään kuinka voittamatonta! Eivätkö he olleet myöskin Vasilin kanssa monta kertaa puhuneet juuri tästä samasta asiasta: jumala-tunnelman turmiollisuudesta inhimillistä tarmoa estävänä vastavoimana. Lapsuudesta asti ihmiseen istutettuna se oli niin juurtunut häneen, ettei siitä vielä miehenäkään voinut päästä. Tämä oli—niin he ajattelivat—valtaluokkien tahallista, hienoa petosta. Papistonsa avulla nämä olivat istuttaneet kansoihin tuon merkillisen psykologisen voiman, joka herpaisee kansan käden, kun se nousee omaa sortajaansa vastaan. Ainoastaan niin saattoi olla mahdollista, että yksi omistaa maan, jolla sata hänen pituistansa häntä renkinä palvelee. Ainoastaan niin saattoi olla mahdollista, että yhden komentaissa tuhat kovilla patruuneilla varustettua sorronalaista tekee pelkkiä viattomia kivääritemppuja eivätkä ammu sortajaansa. Sotakuri! Hölyn pölyä! Ellei olisi tuota pientä sydämmeen istutettua: ei sinun pidä tappaman, niin olisivat jo aikaa sitten ihmiset oikeuksissaan keskenään olleet yhtä pitkiä kuin olivat kasvultaan.

Näin he olivat Vasilin kanssa keskustelleet. Vasili oli tosin sanonut, ettei hänellä personallisesti ollut mitään sellaista jumalatunnelmaa, sillä hän oli lapsuudesta ollut ateistinen, vallankumouksellisen isänsä vaikutuksen alaisena, mutta puhui sen sijaan jostakin »säälistä», jonka herpaisuvoimaa sanoi yhtä suureksi. Jumalatunnelman sanoi olevan ominaisen erityisesti »kansanlapsille». Siitä saakka kuin Vasili oli näin sanonut, oli Hannes ruvennut panemaan merkille tätä asiaa, sillä hänkin tunsi itsensä »kansanlapseksi».

Ei kertaakaan niinä vuosina, joina hän suunnitelmaa valmisteli, hän ollut tuntenut itsessään sitä herpaisevaa voimaa, jota Vasili oli sanonut »kansanlapsille» ominaiseksi. Mutta nyt kun kysymys oli aktiivisen tehtävän vastaanottamisesta vallankumouksellisilta, sai myrskyn ulvonta hänen tukkakarvansa kauhusta kohoamaan! Häpeällistä! Halpamaista!

Kun odotettu vieras määrätyllä kellonlyömällä saapui eikä heti huomannut tarpeellisella varovaisuudella valita sanojaan ja alentaa ääntänsä, hermostui Hannes siitä niin, ettei tervehtinyt häntä, vaan uhkaavasti rypistäen silmäkulmiansa enensi vaan kävelemisensä vauhtia.

Hänen huoneeseensa oli astunut pitkä, rauhallisen ja synkän näköinen mies, läpimärkänä sateesta, ja istui viluisena ja haluttomana tuolille odottamatta siihen kehotusta.

Hannes meni eteiseen, kuunteli visusti, sulki sitten tarkasti oven ja iski vielä kerran tuiman, nuhtelevan katseen tuntemattomaan.

Silloin tämä veti suunsa ivalliseen nauruun, mikä vieläkin enemmän suututti Hannesta. Hän tunsi inhoa tuota vierasta henkilöä kohtaan sen johdosta että tämä ei välittänyt noudattaa sivistyneen maailman tapoja.

Mutta vieras, sanallakaan esittämättä itseään, ja tarkasti varoten lausumasta mitään mikä ei kuulunut asiaan, avasi kääreestä muistikirjansa, katsoi siihen ja sanoi rauhallisesti:

—Onko serkkunne tila tyydyttävä?—tällä lauseella vaatien Hannekselta vallankumouksellisten tunnussanaa.

Nyt tuli Hanneksen eteen ratkaiseva hetki.

Pudistaa kieltävästi päätä vieraan kysymykseen olisi merkinnyt samaa kuin ainiaaksi luopua yhteydestä vallankumouksellisten kanssa. Se viha, jota hän tunsi tällä hetkellä tuota henkilöä kohtaan, joka ilmeisesti tavotteli käytöksen raakuutta siinä luulossa että Hannes, ollen tunnettu hirmuaikeistansa, sellaista suosi,—se viha kyllä puhui päänpudistamisen puolesta.

Hannes katsoi kauan vieraan silmiin ja hänen sieramensa hengittivät kauheata uhkaa.

—Minä kysyn onko serkkunne tila tyydyttävä,—toisti vieras tahallisen laiskasti venytellen jäseniänsä, aivankuin kysymys todellakin olisi ollut jostakin serkusta.

Jäädä taas upseeriksi kadotettuaan uskonsa hallituksen absolutisen vallan mahdollisuuteen tuntui Hanneksesta niin mitättömältä ja raukkamaiselta, että hän mieluummin olisi vaikka heti mennyt päävahtiin, riisunut miekkansa ja antanut itsensä ilmi.

»Millä oikeudella he laittavat ihmiselle tämmöisiä hetkiä!»

Hanneksen teki mieli ottaa mies niskasta ja kantaa ulos.

Voi, että he olivatkaan sysänneet Vasilin syrjään, joka oli ollut Hannekselle kuin majakkana pimeästi myrskyävässä meressä! Vasili oli ollut hänen kumouksellisen intohimonsa pyhitys, ja ilman Natalia Feodorovnan aatteellista pohjaa ei koko tässä intohimossa ollut mitään muuta kuin järjetöntä sisällistä raivoa, joka ei tuntenut lähteitään eikä lopullista päämääräänsä.

—Täällä arkaillaan?—sanoi vieras vihdoin sama ivahymy huulillaan.

Vetoominen rohkeuden puutteeseen oli kyllä Hanneksen kaikkein arimpaan kohtaan koskettamista. Koko hänen olentonsa vavahti. Oli ilmeistä, että vieras ajattelee ivallisesti: olet kamarissasi uskaltanut luoda rohkean suunnitelman, mutta kamaristasi et uskallakaan astua toimintaan! Hannes oli kuitenkin liian paljon aikoinaan stoialaisia filosofeja lukenut, että olisi tällaisen yllytyksen antanut itseensä vaikuttaa. Hän viivytteli vastaustaan.

Silloin ulvahti tuuli uuninpellissä, ulvahti seinien liitoksissa, ulvahti katossa, ulvahti maassa,—ikkuna-uutimet imeytyivät kiinni lasiruutuihin, kuului kumeata, jostakin kaukaa lähestyvää kohinaa, se kasvoi, kasvoi, ja vihdoin jysähti hirmumyrskyn ensimäinen tuuliaispää vasten seiniä ja ikkunoita ja koko talo tuntui huojuvan ja vavahtelevan.

—»Onko Hanneksella syntiä sydämmellä?»

Voi, äiti, äiti, sinä olet poljettu, sinä olet häväisty, ja kuitenkin olet itse istuttanut tietämättömyydessäsi poikasi vereen sen orjamaisen taikauskon, joka hänen kostavan kätensä herpaisee! Vaiti äiti, vaiti!

Ikkunaruutu irtausi ja lasi putosi kilisten permannolle. Lampunliekki alkoi läpättää.

Kuului kattopeltien rämisevä irtautuminen, kuului kokonaisen katon särkyvä luhistuminen, kuului kirkonkellojen kumajavat hätäsoitot.

Ja Hannes ajatteli:

»Se, jota sanotaan jumalaksi, tahtoo pelottaa minua!»

Vieras kalpeni ja höpisten jotakin, joka ei mitenkään kuulunut asiaan, rupesi panemaan lakkia päähänsä pelastuakseen pian korkean talon ylimmästä kerroksesta jonnekin alemmas ennenkuin koko talo kaatuu.

Mutta Hannes ojensi kätensä ja pani oven lukkoon.

Hänestä näytti kuin olisi hän ollut korkealla vuorella, jossa ylimmän taivaan hirmutuulet repivät hänen vaatteitaan ja tukkaansa, ja kuin olisi vihdoin lyönyt se kauan aikaa yhä tuonnemmaksi lykätty hetki, jolloin hänen oli taisteleminen jumalan kanssa.

Sadat heikot äänet huusivat alhaalta: tee se meidän puolestamme, me emme voi, me olemme heikot, mutta sinä olet väkevä meidän joukossamme, sinä jaksat, sinä ainoa uskallat, tee meidän puolestamme se mikä kumminkin kerran on tehtävä: voita jumala!

Ja kun Hannes nämä äänet sisässänsä kuuli, huusi hän myrskyn vihellyksessä vallankumouksellisten tunnussanan vieraan korvaan.

Mutta vieras rupesi peloissansa lukemaan lapsuudenrukousta, sillä hän oli syntyjään talonpoika ja semmoisissa kasvatettu. Ja vallankumouksellisten tunnussana tuntui hänestä tällä myrskyn hetkellä jumalan herjaamiselta.

Ja kun Hannes nauroi hänen höpinäänsä, säikähti vieras vielä enemmän sen voiman tähden, joka Hanneksessa oli.

Mutta myrsky, huippunsa saavutettuaan, alkoi hiljetä ja Hannes tukki ikkuna-aukon uutimilla. Silloin he istuivat pöydän ääreen ja Hannes oli valmis kuulemaan, minkä tehtävän vallankumoukselliset olivat hänelle määränneet.

Kuivattuaan otsahikensä vieras veti jälleen muistikirjansa esille, jonka sivut olivat täynnänsä merkkejä ja salakirjaimia, ja rupesi tekemään Hannekselle selvää uudesta suunnitelmasta, jonka mukaan Pietarin keskushallituksen kukistaminen ei tulisi tapahtumaan Laatokan sulkujen avaamisella, vaan Kruunstatin kanunain avuilla sekä laivaston saattamisella vallankumoukselliseksi. Kapinan oli syttyminen yhtaikaa niin monessa eri kohdassa kuin mahdollista, jotta keskushallituksen äkkinäinen lamautuminen vaikuttaisi sitä tuntuvammin ja sotavoimain nopea kokoominen sinne missä niitä tarvittiin olisi niin vaikeutettu kuin suinkin.

Väliaikainen vallankumouksellinen hallitus sillä välin asettuisi johonkin laivaston turvaamaan paikkaan ja käyttäen yleistä sekasortoa hyväkseen otttaisi ohjakset käsiinsä.

Näin pitkälle päästyänsä vieras vaikeni ja rupesi silmäkulmiensa alta kysyvästi katsomaan Hannekseen, ilmeisesti tämän vastausta odottaen.

Mutta Hannes ei ollut vieläkään päässyt siitä hermostuksesta, minkä vieras oli hänessä herättänyt, vaan nousi ylös kävelemään ja sanoi vihasesti:

—Mitä laivasto minuun kuuluu? Minä olen maamyyrä! Silloin vieras kaivoi muistikirjansa lehtien välistä Venäjän valtakunnan kartan, levitti sen pöydälle ja osottaen erästä punasella kynällä merkittyä kohtaa Suomenlahdessa sanoi:

—Tätä saarta on ajateltu laivaston suojaamaksi väliaikaisen hallituksen paikaksi.

Se oli Suursaari.

—Nerokasta! Sangen nerokasta!—sanoi Hannes ivallisesti, sillä ei mikään näyttänyt hänestä tällä hetkellä hullunkurisemmalta kuin tuo »laivaston suojaama» saarivaltio, joka mahdollisesti kyllä saattoi tarjota vallankumouksen johtajille hyvää turvaa, mutta ei mitään takeita pääasiasta, nimittäin välttämättömän, nopean ja helpon yhteyden saavuttamisesta uuden hallituskeskuksen ja itse hallittavan valtakunnan välillä. Hannes ei voinut pidättää naurahdusta.

Mutta kasvojensa ilmettä vähääkään muuttamatta vieras pyysi Hanneksen istumaan ja jatkoi selostustansa.

Tämä oli suunnitelman toinen puoli.

Toinen puoli tarkotti Mustanmeren linnotuksen, Sevastopolin, muutaman Itämeren sotasataman, ja Suomenlahden linnotusten, Viaporin ja Kruunstatin saattamista vallankumouksellisten käsiin.

Näistä oli tärkein sija Viaporilla, jonka oli oleminen laivaston nojakohtana ja välittää väliaikaisen hallituksen yhteyttä muiden kapinallisten satamain ja linnotusten kanssa sekä sähkötysyhteyttä Suomen ja ulkomaiden kautta Sevastopoliin.

Tässä kohden Hanneksen suupielistä katosi hymy ja hän höristi korvansa.

Vähän aikaa kuunneltuansa hän hyppäsi pystyyn ja kulki pari kertaa edestakasin, valtavasti huohottaen ilmaa sieramistaan. Vielä pari sanaa—ja Hannes pysähtyi pöydän ääressä istuvan vieraan luo ja huutaen:

—Ystävä!—löi häntä olalle niin että koko mies tärähti lyyhyksiin.—Tätä kelpaa kuunnella, jatkakaa!—sanoi hän, uudestaan alkaen kävellä, ja vielä voimakkaammin puuskutti ilmaa sekä suustaan että sieramistaan.

Vieras muutti nyt äänensä tahallisen kuivaksi ja asialliseksi, mutta ei voinut estää sen silloin tällöin värähtämästä, joka selvään ilmaisi kuinka suuresti hän nautti suunnitelman yksityiskohtien selostamisesta nyt kun Hannes oli pääasiasta ilmeisesti innostunut. Sillä yksityiskohdat kaikki seurasivat toisiansa kuin hammasrattaat lovesta loveen, missään kohden menemättä vastakkain. Ja ne vierittivät esiin mahtavan kuvan suuren vapaustaistelun vastaisista pääpiirteistä. Selostajan ääni värähteli ja vapisi lopulta niin, ettei hän voinut enää puhua.

—Suunnitelma on teidän! huusi Hannes arvaillen.

—Valitettavasti olen ainoastaan lähettiläs ja tehtävääni kuuluu pysyä teille tuntemattomana siihen asti kuin suuri päivä koittaa,—sanoi vieras nousten seisaallensa, ja jatkoi juhlallisena:

—Nyt siirryn siihen tehtävään, joka tässä näytelmässä tulisi teidän osaksenne.

—Olen valmis, sanoi Hannes.

—Minulta puuttuu vielä teidän toverivalanne.

Näin sanoen vieras otti povitaskustaan paperin ja avonaisen kirjekuoren.

Hannes katsahti paperiin, jossa oli ainoastaan kolme sanaa ja päivämäärä. Hän otti paperin ja kirjotti siihen nimensä.

Vieras pani paperin kirjekuoreen.

Tämän tapahtuessa Hannes jostakin syystä muisti Hinkin kertomuksen miten sen, joka tahtoo itsensä pirulle myödä, täytyy kirjottaa nimensä omalla verellään. Mutta hän vaan naurahti sitä hullunkurista ajatusten yhtymää.

Vieras antoi kirjekuoren Hannekselle ja pyysi hänen itsensä lähettämään se pääkomitealle osotteen mukaan, joka oli kuoressa. Sitten sanoi:

—Tehtävä, jonka pääkomitea minun kauttani antaa teille, tarkottaa Viaporin linnotuksen strateegisen merkityksen tutkimista puheenaolevassa suhteessa, ja erittäinkin sen vastustuskykyä maalta päin uhkaavaa voimaa vastaan. Se ensiksikin. Toiseksi antaa pääkomitea tehtäväksenne väsymättä työskennellä paikallisen väestön saattamiseksi vapausliikkeelle suotuisaksi, jotta se voisi osaltaan tehdä tehtävänsä uuden keskushallituksen suojaamiseksi maan puolelta ja esteettömän sähkötysyhteyden ylläpitämiseksi Suomen kautta valtakunnan eri osien kanssa.

—Sitä kelpaa kuunnella, sitä kelpaa kuunnella, hoki Hannes, mutta hänen silmänsä olivat aivan hajalla ja ajatuksensa jo kaukana strategian lempialoilla, Ehrensvärdin seitsemälle kalliosaarelle rakennetussa linnotuksessa, vastapäätä kotikaupungin rakkaita rantoja.

Hän tuskin huomasi milloin vieras läksi, niin valtavina nyt tunkivat heränneen aatteen aallot kaikkea epäoleellista tieltään. Epäoleellisia olivat tällä hetkellä hänelle kaikki erityiset ihmiset, epäoleellista vasta hiljennyt myrsky ja kaduilta uudestaan kuuluvat liikenteen äänet, epäoleellista koko tämä tyhmä nykyisyys. Oleellista oli ainoastaan tuo äkkiä auennut, tulevaisuudesta loistava, häikäisevä kirkkaus.

»Elämän tehtävä! Minulla on elämän tehtävä!»

Hannes siveli otsaansa, siveli päälakeansa ikäänkuin auttaakseen huimaavain ajatustensa koossapysymistä.

Huone tuntui liian pieneltä, liian ahtaalta hänen tunteilleen niinkuin hänen askeleillensakin.

Lamppu kitui öljyttömyyttä ja käryten teki pimenemistä.

Hän sammutti sen ja yhdellä iskulla repäsi uutimet lasittoman ikkunakaaren edestä.

Hah, mikä raikas avaruuden henkäys tuoksahti häntä vastaan!

Myrsky oli kokonaan tyyntynyt. Pilvet olivat hajonneet ja syvän pimeällä taivaalla kimalteli Siriuksen monivärinen liekehtiminen venäläisen pääkaupungin mustien katonharjain ylitse.

Ihmeellinen järki sokean kohtalon kulussa: hän tutkii upseerina strategiaa ja linnotusoppia lempiaineinaan, sitten viskaa kaikki luotansa, ja saa vallankumouksellisena uuden elämäntehtävän, jonka kunnolliseksi suorittamiseksi hän ei mitään niin tarvitse kuin—strategiaa ja linnotusoppia!

Riemu tuli niin repäisevänä sydämeen ja olo tuntui niin lapsellisen hyvältä.

Silloin muisti hän äskeisen kamppailunsa ja ajatteli siitä:

Paistoivatko kaikkeuden tähdet hänelle vai paistoivatko, että hän tällä hetkellä tuntisi kenen hän oli sydämmessään kironnut? Mutta ei hän kamppailuansa katunut, eikä hän katsettansa tähdistä pelästyen kääntänyt. Päin niitä hän katseli, suoraan kohti kääntyi, ja nyrkillänsä löi kumahtavan voima-iskun vasten rintaansa, ikäänkuin olisi tähdille sanonut: Kamppaillaanko vielä kerran? Antakaa myrskyn tulla, minä olen valmis!

Olisiko kukaan toinen hänen sijassansa tämän valan tehtyänsä saanut yön rauhaa, tarvitsematta kauhun tuskissa itseänsä väännellä, on epätietoista. Mutta yö tuli ja Hanneksen leveä rinta, jonka hän oli vaariltaan perinyt, hengitti rauhallisesti kuin myrskyn jälkeen tyyntyneen meren maininki.

2.

Näiden tapausten jälkeen Hannes otti kohta eron sotapalveluksesta ja matkusti Helsinkiin, sinne pysyväisesti asettuakseen.

Toverit jäivät ihmeihinsä.

Jotkut arvelivat, että hän oli antanut itseensä vaikuttaa sen merkillisen kirjailijakreivin, joka rikkautensa ja maineensa ylimmiltä kukkuloilta oli aivan odottamatta laskeutunut evankeliumin lukijaksi, pukeutunut talonpojan mekkoon ja ruvennut saarnaamaan asevelvollisuutta vastaan, käskien kansan siitä kieltäytymään.

Oikeata syytä ei yksikään syrjäisistä voinut aavistaa.

Mutta kaikkein vähin sitä osattiin ymmärtää Hanneksen kotona.

Se vastaanotto, joka tällä kertaa tuli Hanneksen osaksi Helsingissä sukulaisten puolelta, oli peräti toisenlainen kuin ennen muinoin hänen saapuessaan vastaleivottuna vänrikkinä kotiinsa Kustaavan asuntoon.

Kaikkein tyytymättömin oli eno Frans, jonka merkitys ja sanavalta tätä veneh'ojalaisten kaupunkilaista sukuhaaraa koskevissa asioissa oli sillä välin paisunut ylimmilleen. Eikä ihme, että hänen valtansa oli suureksi paisunut. Hänestä oli tullut tämän sukuhaaran kaunistus, jonka kanssa itse Loviisakin, se hienon maailman suuri tuntija, piti jo ylpeytenään olla sukulaisuudessa, vaikka itse ei ollut kuin Tyrväntäisiä: Frans oli kolmikerroksisen kivimuurin velaton omistaja, Frans oli niin lihava, ettei milloinkaan omien jalkainsa teriä nähnyt, Frans oli kasvoiltaan niin punakas, että verevin ruusu olisi niiden rinnalla kalvennut, Frans ei milloinkaan enää ajurinpukilla istunut, Frans käveli herrain kanssa Esplanaadilla, Frans joi liikemiesten seurassa olutta Gambrinin kellarissa, Frans nyykäytti vaan päätä missä toinen lakkia nosti, Frans tiesi kaikki, ja olipa niitäkin, jotka sanoivat hänen rikkautensa nousevan puoleen miljonaan. Frans oli Hanneksen asiaan hyvin, hyvin tyytymätön.

Se tahtoo sanoa, ne syyt, jotka Hanneksella oli esiintuotavana eronsa selittämiseksi, hämmästyttivät jopa suuresti katkeroittivat Franssin mieltä.

Hannes ei tietenkään Fransille voinut sanoa oikeata syytä | eroonsa. Vaikka hän olikin päättänyt alkaa tehtävänsä—eli vallankumouksellisten aatteiden levittämisen Suomessa—kaikkein ensiksi vaikuttamalla omiin lähimpiin sukulaisiinsa,—vaikka hän olikin eritoten juuri Franssiin nähden valmistanut mielessään mitä sitovimpia järjen todistuksia, joilla aikoi oikean hetken tultua niinkuin suurella sähköreflektorilla äkkiä häikäistä Franssin ihroittunutta ajatus- ja tunne-elämää saadakseen hänet ehkä kerran laskemaan kaikki rikkautensa vallankumouksellisten jalkain juureen, ei hän kuitenkaan olisi muuta kuin vahingoittanut tätä aijettansa jos olisi heti ilmaissut kumoukselliset mielipiteensä. Sellaisesta ilmoituksesta Frans olisi saanut, jos oli kokonaan valmistumaton, vähintäin halvauskohtauksen. Asia oli aluksi tyystin salattava.

Tahtomatta kuitenkaan perustaa kohta ilmivalheeseen uusia suhteitaan ihmisiin Hannes siis sanoi Franssille vaan eronneensa siksi, ettei upseerin toimi häntä enää miellyttänyt. Mutta Hannes sai nähdä ihmeekseen, että Frans jo tästäkin uutisesta oli saada halvauksen.

Franssin silmät suurenivat arpuusien kokoisiksi ja sanattomaksi tyypertyen hänen oli astuminen kaksi askelta taapäin pysyäkseen tasapainoaan menettämättä.

Olla lupaavana upseerina, kantaa olkalappuja ja kiiltonappista kruununpukua, vieläpä saada maine koko maan terveimpänä, voimakkaimpana upseerina, sen parhaimpana ampujana, sen etevimpänä kykynä mitä tulee taitoon ylläpitää järjestystä ja innostaa miehistöä,—ja sitten ilman muuta jälleen ruveta vaivaisesti toimeentulevaksi, kulunutta takkia käyttäväksi, kiillokashousuiseksi siviliksi, se oli Franssin mielestä jotain niin nurinkurista, että jos Hannes olisi puolustuksekseen tuonut esiin vaikka kaikkein tärkeimpiäkin syitä ne olisivat Franssista tuntuneet mielenvikaisuudelta. Mutta ei Hanneksella ollut yhtään mitään muuta sanottavaa kuin—kehtasiko sitä edes ajatuksissaan toistaa!—kuin että upseerin ammatti ei häntä miellyttänyt!

Ei miellyttänyt!!

Halvauksen asemesta Frans näitä sanoja kuullessaan tunsi sormiensa päissä ihmeellistä pistelyä ja ihmeellistä halua päästä niin lähelle Hannesta kuin mahdollista, jotta olisi voinut ryhtyä häntä nujuuttamaan.

Ei miellyttänyt!!!

—Aih, aih, aih,—hän lauloi aivankuin tuskasta, sillä Hanneksen maine Suomen ja ehkä koko valtakunnankin väkevimpänä upseerina esti häntä toteuttamasta sormiensa palavaa halua uppoutua hänen tukkaansa.

Ei miellyttänyt!!!

Oliko tässä kukaan muu saanut elämässään tehdä sitä mikä miellytti? Luuliko Hannes todellakin näiden kaikkien Franssin rikkauksien syntyneen siten että Frans olisi tehnyt sellaista mikä häntä kulloinkin miellytti? Sittenpä olisi Frans totisesti syönyt suuhunsa ensimäisen 10-pennisen makeana maroosinahyytelönä, jota ryssät ennen aikaan kantoivat pöntössä päänsä laella ja jonka kylmän imelä maku edelleen oli Franssin mielestä mieluisinta mitä elämä yleensä saattoi tarjota. Ei, poika! Kyllä eivät 10-penniset marosiin joutaneet. Oliko ollut miellyttävää Franssin istua yökaudet kuskipukilla porttolain pihoilla milloin sateessa milloin paukkuvassa pakkasessa nuoria mässääviä herrasnulikoita odottelemassa? Oliko ollut miellyttävää sitten tanssittaa lutkuja omassa talossa ja kantaa ihmisten suurta halveksimista? Nyt oli tosin kaikki unohdettu ja Frans täydessä kunniassa, mutta hän kysyi vaan: oliko se ollut miellyttävää? Häh?

Hannes aikoi tähän vastata ettei rikkauden kokoominen ollut mitään välttämätöntä, jonka vuoksi olisi tarvinnut kärsiä pakkasta ja palvella pikku herrain intohimoja, mutta koska hän itse aikoi kerran anastaa samat Franssin rikkaudet vallankumouksen hyväksi, ja koska siis oli tärkeätä ettei Frans päässyt suuttumaan, piti Hannes parhaana olla häntä pahemmin loukkaamatta, ja sanoi vaan:

—Kerran tulee se päivä että eno näkee miksi minä olen eronnut ja että eroni on ollut kaikille hyväksi.

Frans vaan ällistyi näistä sanoista entistäkin enemmän eikä osannut keskustelua enää jatkaa. Heiskauttaen kättään ja vaijeten hän meni pois asioilleen.

Paremmalla menestyksellä toivoi Hannes voivansa äitiin vaikuttaa, joka nytkin oli ottanut hänet vastaan avosylin ja perin taidokkaasti osannut salata suuren pettymyksensä sen johdosta että hänen poikansa oli palannut kotiin sivilinä.

Hannes ei kierrellyt äidin edessä niinkuin Franssin, vaan meni kohta suoraan asiaan selittäen hänelle laajalti kaikkea sitä mitä Natalia Feodorovna oli kerran hänelle itselleen selittänyt, vieläpä koetti käyttää samoja sanoja ja lausekäänteitä, että vaikutus olisi vaan tullut juuri sama kuin se, joka oli hänet itsensä herättänyt. Puhuessaan äidille hän samalla käytti tilaisuutta ikäänkuin vielä kertaalleen itsekin punnitakseen ja tarkastaakseen suuren vapausasian kulmakivet ja perusmuurit. Hänelle muodostui ihmeellinen ajatusten ura, jota hän selityksissään yhä suuremmalla nautinnolla seurasi, terästellen sitä, saattaen yhä voimakkaammaksi, laajentaen perusteluja ja kärjistäen huippua yhä korkeammalle. Ensin tulivat premissit eli perustelut mitä huolellisimmassa järjestyksessä, sitten seurasivat johtopäätökset kaikessa musertavuudessaan. Siirtyminen perusteluista johtopäätöksiin tuotti kaikkein suurinta nautintoa Hannekselle, jonka säästämiseksi hän ei raatsinut tarpeellisen nopeasti siirtymistä suorittaa, vaan viipyi perusteluissa ehkä liian kauan. Usein hän myöhään yöhön käveli edestakaisin äidin huoneessa pitäen tälle puhetta yläluokan ja alaluokan suhteista toisiinsa.

Äiti meni ensimäisestä puheesta aivan hajallensa ymmärtämättä juuri mitään. Sitten alkoi kuulostella, mutta toisinaan myöskin torkahdella. Erittäin kiusallista oli Hanneksesta se, että äitiä melkein aina rupesi nukuttamaan juuri silloin kuin Hannes, kaikki premissit vaivalla esitettyänsä, aikoi nautinnolla antautua johtopäätösten latelemiseen. Säkenöivin, onnistunein, kärjistynein ajatusjohdelma, kaikkein huutavimman yhteiskunnallisen vääryyden täsmällisimmin läiskähtelevä piiskaus ei jaksanut kiinnittää äidin mieltä eikä herättää häntä täysin valveille.

Vai oliko syy sittenkin Hanneksen? Ihmeellistä kyllä oli, että Hannes täällä kotona ei lähimainkaan muistanut kaikkia Natalia Feodorovnan ja Vasilin ajatuksia, sellaisina kuin oli ne heiltä kuullut. Vaan kun piti äidille selittää niinkuin lapselle ja erittäinkin kun äiti teki kysymyksiä, joihin piti vastata ulkopuolelle tuota uraa, tunsi Hannes ikäänkuin sekaantuvansa ihmeellisiin ristiriitaisuuksiin, joista ei tahtonut osata mitenkään selvitä, ja sentähden suuttui. Äiti silloin luuli tyhmästi kysyneensä ja lakkasi kysymästä, mikä puolestaan suuresti edisti hänen uneliaisuuttaan. Nukahtaminen heti kun tuli puhe kumouksellisista asioista kehittyi äidissä vihdoin niin pitkälle, että lopulta Hannes ei tarvinnut kuin avata suunsa niin äidin silmät jo mulskahtivat nurin.

Äiti heräsi täysin valveille vasta silloin kuin Hannes kauan turhaan koetettuansa häntä herättää, sattumalta tuli maininneeksi saaneensa sotapalveluksesta erottuaan kapteenin arvonimen.

—Mitä?—sanoi äiti silmiänsä unen pöpperöstä selviksi räpytellen.

Hannes toisti leikillänsä:

—Minua on tästä lähin sanottava kapteeniksi.

Äidin katse alkoi ensin loistaa. Sitten hän punehtui kovasti, nousi istuviltaan, rupesi nopeasti liikkumaan paikasta paikkaan ja entiseen tapaansa sangen kovakouraisesti kohtelemaan esineitä, jotka hänen käsiinsä sattuivat.

—Vai on Hannes kapteeniksi korotettu? Mutta kuinka se vieras herra, joka tänään kävi, kysyi ovessa: onko herra luutnantti kotona?

—Se ei tiennyt.

—Jaha, ei tiennyt, mutta sopii kirjottaa ovelle nimen eteen: Kapteeni.

Suuresti kiihottuneena Kustaava katosi kohta ilmottamaan asiasta lähimmälle ympäristölle, joten vielä samana päivänä kaikki, jotka Hannesta puhuttelivat, kunnioittivat häntä kapteenin arvonimellä. Jos joku erehtyi sanomaan luutnantiksi, ei Kustaava nyt koskaan unohtanut huomauttaa: kapteeni! Tai jos ovelta vielä joku kysyi: onko herra luutnantti kotona, oikaisi Kustaava arvokkaan sävyisästi painaen silmäluomiansa alas: herra kapteeni! Sanalla sanoen, Kustaava soitti sen viestin kelloa kunnes kaikki kuulivat sanoman, joka sisälsi hänen elämänsä kaikkien tarkotusten ylimmän saavutuksen: pilkkanimestä hän oli kuin olikin tehnyt pojallensa kunnianimen! Kustaava riemuitsi, Kustaava nuortui, Kustaava kohosi.

Mutta mitä enemmän Kustaava riemuitsi, mitä enemmän hän nuortui ja kohosi, sitä enemmän ihmetteli tätä asiaa hänen kapteeninsa:

Kuinka on tämä ihmeellinen kiertokulku, kuinka on tämä noiduttu taika-ympyrä mahdollinen? Kapteeni!—ja kaikki näännytykset ja kaikki häväistykset ovat unohdetut! Kapteeni!—ja vuosisatain vääryydet ovat kostetut! Jo pienestä pitäen hän muisti, että äiti oli pitänyt hänen kouluuttamistansa eli herraksi-tekemistänsä mitä huutavimpana kostona kaikille niille, jotka olivat häntä häväisseet tai hänelle vääryyttä tehneet. Mutta nyt Natalia Feodorovnan mukaan alaluokan häpäiseminen ja kukistaminen tapahtuikin pääasiallisesti juuri sotakapteenien avulla!

Äitiä oli yhtä vaikea horjahuttaa pois tästä saavutuksensa riemukkaasta tunnosta kuin Franssia saada uskomaan ettei rikkauksien kokoominen ole mitään välttämätöntä.

—Ei!—ajatteli Kustaavan kapteeni,—tässä eivät äkkirynnäköt mitään auta, tässä on edessä tuntematon, hyvin varustettu linnotus, jonka vallottaminen voi käydä päinsä ainoastaan pitkällisen, harkitun piirityksen avulla. Mutta kaikki puheeni ovat olleet yhtä hyödyttömiä ja noloja kuin ratsuväen malttamaton hyökkäys pansaroituja linnotusvalleja vastaan ilman edelläkäypää piiritystä tykistön ja jalkaväen puolelta, jommoinen tyhmä hyökkäys ei ole ainoastaan kokonaan hyödytön, vaan vieläpä suorastaan vahingollinenkin, koska se ennen aikoja antaa tiedon hyökkääjän aikeista.

Siis piiritys! Tarkkaan punnittu, pienimpiin erikoisuuksiin asti valmistettu piiritys! Ja ratsuväki viimeiseksi!

Näin kapteeni vaikeni kokonaan Franssiin ja Rustaavaan nähden. Ja että hän sitten kaiken aikaa lakkaamatta heitä piiritti, se näkyi ainoastaan salamyhkäisistä silmäniskuista, joiden merkitystä ei kukaan osannut aavistaa. Tätä mykkää piiritystä kesti kymmenen seuraavaa vuotta.

Mutta sillä välin oli kapteenilla ankara tuli käymässä toisaalla. Se olisi kai lähimmin ollut verrattava avonaiseen kenttätuleen. Se tuli kesti vaihtelevalla voimalla vielä kauemmin kuin piiritys, milloin hiljeten heikommaksi, milloin kohoten vimmattuun, raivoisaan taistelun temmellykseen.

Alku oli tällainen.

Helsinkiin tultuansa kapteeni ei kohta tavannut Kerttua, sillä tämä ei asunutkaan enää Kustaavan luona, vaan omassa kortteerissansa, joka oli toisella puolella kaupunkia ja jossa hänellä oli ompeluverstaa ja kahdeksan apulaista.

Ennenkuin kapteeni oli Kerttua tavannut, sattui niin merkillisesti, että hän, kävellessään Esplanaadilla, huomasi kaikkien herrain kääntyvän yhtä ihmistä katsomaan, joka kulki kapteenin edellä mustassa surupuvussa, pitkä suruharso hauskasti roikkuen suuresta hatusta.

Ellei kapteeni olisi aikaa sitten jo tehnyt liittoa silmiensä kanssa siitä, ettei hän käännä katsettansa naisiin, olisi hän ehkä uteliaisuudesta katsahtanutkin, mutta nyt hän Epikteetillensä uskollisena meni toiselle puolelle katua, (sillä tämä nainen oli takaakin päin katsoen aivan tarpeettoman viehättävä).

Kohtalo tahtoi kuitenkin että sillä naisellakin oli asiaa kadun toiselle puolelle, ja kun kapteeni oli vähän matkaa kulkenut, sivuutti surupukuinen hänet kadunkulmassa, mennen toiselle kadulle.

Kerttu!

Kapteenin syöksähti sydän kurkkuun ja hän aikoi huutaa Kertulle, mutta ei toki huutanutkaan, vaan antoi hänen kulkea ohitsensa häntä huomaamatta.

Miksi Kertulla oli surupuku? Ja vielä sellainen, joka puki häntä niin erinomaisesti, että vastaantulijat kääntyivät ympärinsä! Surupuku ei voinut olla kuin lapsen kuoleman jälkeen jäänyt tapa. Mutta vaan siksi että se puki!

Kapteeni meni Kustaavan luo ja kysyi:

—Mikä sitä Kerttua oikein vaivaa?

Äiti sanoi:

—Ei Kerttua mikään vaivaa.

Kapteeni kysyi vielä:

—Onko Kerttu tullut huikentelevaiseksi?

Äiti kielsi sanoen:

—Johan nyt, ei Kerttu ole huikentelevainen, vaikka herrat hänestä kovin pitävät. Kerttu käy joka pyhä kirkossakin.

—Ai, ai, ai, ai, sanoi kapteeni,—se on pahinta kaikesta! Ja hän huolestui suuresti.

Äiti katsoi poikaansa pitkään, sillä hän oli maininnut Kertun kirkossa käymisestä Kerttua kehuakseen, niinkuin sitä sanomalla olisi luullut jokaista muuta kehuvansa. Mutta kapteeni tuli hyvin murheelliseksi ja sanoi:

—Joko te olette täällä niin pitkälle tulleet!

Ja ähki ja voihki ja sanoi:

—Äiti, laittakaa pian meille kaksi huonetta reilaan yläkertaan. Minä menen heti naimisiin Kertun kanssa,—vielä tällä viikolla.

Äiti katsahti poikaansa niinkuin olisi suuresti ilostunut hänen aikeestaan mennä naimisiin Kertun kanssa, mutta samalla ei voinut olla nauramatta sitä nopeutta, jolla Hannes luuli sellaiset seikat suorittavansa.

—Meneehän kolme viikkoa jo kuulutuksiinkin, sanoi Kustaava nauraen tyytyväisenä.

Johon kapteeni vastasi:

—Mitään kuulutuksia ei tässä tarvita eikä pappia liioin. Me menemme naimisiin kuuluttamatta ja vihkimättä.

Nämä sanat kuultuansa Kustaava jäi seisomaan suu auki paikoilleen, voimatta pitkään aikaan liikahtaa tai löytää mitään mihin tarttua epätietoisuudesta ja noloudesta päästäkseen. Sillä jos Kustaava olisi nähnyt edessään kaiken kaupungin kirkkoineen ja katuineen koreasti ylösalasin käännetyksi niinkuin tyynen veden kalvossa, ei hän olisi ollenkaan enemmän hämmästynyt kuin nyt näitä Hanneksen sanoja.

Tämän suuren sanojensa vaikutuksen huomattuansa kapteeni huokasi ja sanoi:

—Istukaa, äiti.

Ja Kustaava istui.

Nyt alkoi kapteeni ensin kävellä edestakasin huoneessa mymisten ja selitellen jotakin itseksensä, sitten pysähtyi, avasi suunsa ja piti äidille ensimäisen perusteellisen esitelmänsä siitä kuinka olevaisten olojen suuret vääryydet köyhää kansaa kohtaan olivat saattaneet kestää näin kauan ainoastaan siitä syystä että papit opettivat tulevaisen autuuden tähden tyytymään köyhyyteen ja nöyrästi palvelemaan rikkaita.

Ikäänkuin ei olisi mitään tästä kaikesta ymmärtänyt äiti hoki vaan:

—Tietysti, kuinkas muutoin,—nöyryys on tarpeellinen ihmiselle, kuinkas muutoin.

Jonka vuoksi kapteeni korotti äänensä jyliseväksi ukkoseksi ja huusi sanoen:

—Kansa on voimakas eikä sen käsivartta vastaan mikään voima riittäisi, mutta siihen on juotettu nöyryyden kirottu usko, joka panee sen ompelemaan tohvelia omalle sortajallensa!

Äiti tosin vähäksi aikaa säpsähti, mutta sitten, kapteenin antautuessa hiljentyvällä äänellä tarkempiin selityksiin, tuli yhä uneliaammaksi.

Sattui kuitenkin niin että vanha vaari oli kömpinyt Kustaavan luo ja nukahtanut nurkkaan.

Koska kapteeni äänensä korotti ja jylisevän ukkosen tavalla puhui, heräsi vaari ja jonkun ajan kuluttua alkoi nurkasta kuulua ihmeellisiä pitkiä äännähdyksiä: ää, ää, ää-ä. Ja kädet ojentuivat kapteenia kohden niinkuin lapsen, joka ei tiedä kuinka asiaansa selittää.

Ensin luuli kapteeni, että se muuten vaan vanhuuttansa horisee, mutta puhuessaan eteenpäin huomasi ihmeekseen vaarin äännähtelevän sitä kovemmin mitä voimakkaampia kohtia esitelmä tarjosi. Ja kun äitikin oli jo sikeässä unessa, huusi kapteeni koetteeksi sen venäläisen suuriruhtinattaren, Natalia Feodorovnan lempilauseen:

—He ovat kansalta maan ottaneet, he ovat kansan rengiksensä tehneet, joka rahasta työvoimaansa myypi niinkuin markkinatavaraa kaupungin torilla!

—Ää, ää, ää-ää—alkoi vaari panna ja ojennetuin käsin tulla kapteenia kohden.

—Jaa, jaa, vaari,—sanoi kapteeni,—eikös niin: maa on sen, joka sitä viljelee?

—Ää-ä—maa—ää—

—Eikös niin? He ovat tehneet kansan rengeiksi ja nyt on renki unohtanut että maa sen on ollutkaan.

Tämän kuultuansa vaarilta loppui viimeinenkin ääni. Hän rupesi huitomaan käsillänsä hyväksymisen merkiksi, mutta pian kädetkin tarvittiin taas käsivarsineen päivineen niiden kyynelien kuivaamiseen, jotka alkoivat tulvanaan hänen silmistään vuotaa.

Kapteenia harmitti suuresti, että ainoa, joka näytti hänen sanojansa kuuntelevan ja hyväksyvän, oli tuollainen vanha rumilas. Ei hän ollenkaan olisi välittänyt vaarin tunnustuksesta.

Olisipa edes Kerttu kuullut kaiken sen, minkä hän oli tässä niin suurella voimalla saanut sanotuksi! Mutta Kerttu, kas hänpä ei vaan tullut, vaikka oli jo kuinka mones päivä kulunut kapteenin tulosta kotiin!

Jonkun päivän hän vielä odotti, että Kerttu, saatuaan tietää hänen olevan kaupungissa, tulisi käymään. Mutta vihdoin ei malttanut enää odottaa, vaan meni itse Kertun luo, jonka asunto oli lännen puolella Kaivopuiston ratavalleja.

Että kapteenin täytyi viipymättä mennä naimisiin Kertun kanssa, siitä ei nyt voinut olla kahta mieltä. Mitä häneen itseensä tuli, niin oli hän pitänyt oikeutenansa lähestyä Kerttua tietysti ainoastaan senvuoksi, että katsoi kärsimyksillään jo sovittaneensa rikoksen,—että heidän lapsensa kuolema oli kääntänyt koko hänen elämänsä nurin,—että hän oli juuri sen johdosta tullut vallankumoukselliseksi,—että hän oli kaikki personalliset mielihalunsa ja tulevaisuudenpyyteensä rohkeasti heittänyt luotaan. Mutta Kerttu! Mitä tiesi Kerttu hänen sisällisestä muutoksestaan? Tai hänen kärsimyksistään? Luuliko Kerttu, että lapsen kuolema oli yhtään mitään häneen vaikuttanut, tai että hän oli edes hakenutkaan lasta! Ei. Sitä Kerttu ei tiennyt. Eikä ole milloinkaan tietäväkään!

Näin ollen saattoi tulla kysymykseen ainoastaan noudattaa sitä vanhaa toruvaa suhdetta Kerttuun, ikäänkuin tämän nykyisyyden ja heidän viattoman lapsuutensa välillä ei olisi mitään juopaa olemassakaan. Ja semmoinen olikin nyt hänen aikeensa.

Eteisessä vastaanotti kapteenin Kertun palvelustyttö, joka sangen epäluuloisesti mittasi katseellaan tulijaa kiireestä kantapäähän, kun kapteeni kysyi Kerttu Fagerlundia eikä neiti Fagerlundia. Tyttö ei avannut ovea sisähuoneeseen, vaan meni ensin ilmottamaan.

Kapteeni ehti nähdä ovenraosta suuri-ikkunaisen valkeaseinäisen salihuoneen, josta kuului tavatonta, kuuroksi tekevää ompelukoneiden rätinää. Näkyi ompeluksien, hihojen, liivien valkoisen kirjava sekamelska, näkyi silkkiin ja samettiin verhottuja seisovia pukukuvia. Toisella puolen salia, sermin erottamana, näkyi Kertun solakan pitkä vartalo ja hänen häikäisevän kauniiksi käyneet, kalpeat kasvonsa, kun hän, milloin kumartuen milloin ojentuen säpitteli neuloilla hihatonta liiviä jollekin lihavahkolle, töyhtötukkaiselle, muhkearintaiselle ja kasvoiltaan sangen arveluttavasti maalatulle naiselle. Kapteeni ehti nähdä myöskin Kertun keveän punehtumisen, kun palvelustyttö hänelle hiljaa ilmotti tulijan. Mutta muuten ei Kerttu vähimmälläkään liikahduksella tai pienimmällä pään käännähdyksellä osottanut aikovansa heti jättää puvun koettelemisen sikseen ja juosta kapteenin kaulaan. Ei. Vaan kapteeni käskettiin viereiseen, pienempään huoneeseen odottamaan, ja Kerttu jatkoi säpittelemistä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut tai niinkuin olisi pitänyt työtänsä tuhat kertaa tärkeämpänä kuin kapteenin ilmestymistä hänen luoksensa monivuotisen poissaolon jälkeen.

Sen pienen huoneen ovi ei ollut raollaan eikä kapteeni siis voinut ottaa tarkempaa selkoa siitä mitä lajia naisia se Kertun puvuntilaaja oikeastaan oli.

Sitä parempi tilaisuus hänen oli miettiä valmiiksi saarna, jolla aikoi Kerttua tuliaisiksi läksyttää. Saarna perustui kahteen ankaraan kysymykseen: 1) Mistä syystä Kerttu oli muuttanut Kustaavan luota? 2) Miksi oli ruvennut tämmöisten ylellisyyspukujen valmistamiseen eikä tyytynyt entiseen vaatimattomaan tehtäväänsä: paitojen ja alusvaatteiden ompelemiseen?

Puolen tunnin odotusajan perästä Kerttu näyttäytyi silmänräpäykseksi ovella:

—Oo! Eikö Hannes enää upseeri olekaan?—sanoi hän hirmuisesti hämmästyneenä, ikäänkuin ei olisi sitä jo tiennyt.

—Sulje ovi! sanoi kapteeni, merkitsevästi kohauttaen silmäkulmiansa.

Mutta Kerttu nosti vaan hieman olkapäitänsä osottaakseen ettei oven sulkeminen käynyt oikein laatuun.

—Odota, kulta, minä tulen kohta, sanoi hän ja katosi taas puoleksi tunniksi—vähintäin puoleksi tunniksi—salihuoneeseen, jonne uusia pukujen koettajia näytti saapuneen.

Oli ilmeistä että Kerttu kopeili näistä muka tärkeän tärkeistä tehtävistään, jotka estivät häntä heti ottamasta vierastaan vastaan.

Ja erittäinkin hämmästytti kapteenia tuo hänen sanansa »kulta». Se oli sanottu tavalla, jota hän olisi Kertulta vähimmin odottanut. Siinä tuntui selvästi jotain ikäänkuin kokeneemman suhtautumista nuorempaan. Tai ehkä jotakin vielä sitäkin arveluttavampaa.

»Odota, kulta, minä tulen kohta!»—niissä sanoissa piili ilmeisesti sellainen käsitys—sitkeä, ikipäiviksi juurtunut käsitys,—että Hannes oli pohjaltaan löyhän köykäinen, matalikoissa uiskenteleva mies, joka nyt vielä päälliseksi ei malttanut edes upseerin uralla pysyä, vaan tahtoi koetella taas jotain uutta.

Miten saada Kerttu irti sellaisesta kauheasta käsityksestä ja oliko hän ollenkaan saatavakaan siitä irti, se asia näytti kapteenista tällä hetkellä peräti sotkuiselta ja selvittämättömältä vyyhdeltä.

Kaikissa tapauksissa, kun se vanha torumistunnelma näin alkoi näyttäytyä aivan mahdottomaksi, hän kadotti vähimmänkin kuvan siitä miten Kertun edessä esiintyä. Kaikki konseptit menivät käsistä. Mitä sanoo hän Kertulle, jos tämä nyt, juuri nyt ilmestyy ovesta?

Ja kapteeni joutui niin hämillensä, että hiki isoina karpaleina nousi hänen otsallensa. Mennä polvilleen Kertun eteen ja sanoa katuvansa, sitä tehköön joku vanha tohveli, mutta ei kapteeni. Hänen suhteensa naisiin—ainakaan kauniisin naisiin—ei vielä ikinä ollut muuta kuin äreän soturin.

Sitä paitsi olisi nöyrtyminen Kertun edessä Kertulle itselleen mitä haitallisin. Kerttu kyllä heti nostaisi nokkansa pystyyn, mutta sitäpä se juuri ei saanutkaan tehdä. Sillä jo muutenkin kaikki merkit viittasivat siihen että Kerttu oli saanut haitallisia vaikutuksia omasta kauneudestaan ja oli hyvällä alulla pilaantumiseen päin.

Näin ollen ei tässä ollut mitään aikaa välittää siitä mikä käsitys Kertulla muka oli hänestä, vaan viipymätön naimisiin meneminen oli Kertulle juuri hänen itsensä vuoksi tuiki välttämätön! tuiki välttämätön!

Sitä oli siis sittenkin kohdeltava ankaruudella, eikä millään leikkisällä, vaan todellisella ankaruudella.

Päästyään menettelytavasta selvyyteen kapteeni enempää Kerttua odottamatta nousi ja läksi pois, aikoen pakottaa Kertun tulemaan lopulta itse hakemaan häntä.

Mutta hän ei voinut ruveta monta päivää odottamaan, sillä Kertun kuva ei mennyt hänen mielestään hetkeksikään. Hänen levottomuutensa kasvoi tunti tunnilta. Ja niinpä hän vielä samana iltana, kun ajatteli Kertun työpäivän pian loppuvan, meni uudestaan läntisille rantavalleille päin.

Lähestyessään Kertun asuntoa hän tuli portin kohdalla vastakkain kahden herrasmiehen kanssa, ja kun jostakin syystä ei tahtonut että nämä näkisivät hänen menevän siihen taloon, jatkoi matkaansa seuraavan kadun kulmaan. Mutta sieltä kääntyessään takasin hän huomasikin että myöskin nämä herrat kiertelivät samaa porttia,—inhottavat sivilit merkillisine kauluksineen ja puoliknallineen, jalat pingotettuina, kävelykepit kourassa, irstas hymy huulilla! Ei vielä kertaakaan ollut kapteeni katunut luopuneensa sotilaspuvustaan, mutta nyt Kertun portin edessä ja näiden rakkarien tähden hänen mieltänsä kirveli tuo katala löyhäpöksyisyyden tunne, jossa hänen vaatimattomat sivilivaatteensa häntä pitivät.

Ei ollut epäilemistäkään että nuo herrat odottivat milloin Kerttu lopettaa työnsä lähteäkseen sitten hänen kanssaan kävelylle!

Kapteeni kulki vihapäissään heidän ohitsensa eikä mennytkään portista sisälle, vaan jätti aikeensa ja meni sen sijaan valleille, josta näkyi meri ja Viaporin ilta-auringon säteissä hohtava linnotus.

Siellä hän istui penkille ja koetti ajatella:

»Mitä tulee minun siihen naiseen! Tuo linnotus tuolla—se on minun!»

Mutta tämmöinen perääntyminen ja Kertun luovuttaminen tuntui hänestä tällä hetkellä paljon häpeällisemmältä kuin jonkun linnotuksen luovuttaminen ilman taistelua. Jälkimäisen voi tehdä tavallinen pelkuri, mutta edellisen ainoastaan konna.

Ja kapteeni löi otsaansa sanoen:

»Olenko minä vallankumouksellinen?»

Ja vastasi: »Olen».

»Mutta jos minä olen vallankumouksellinen enkä mitään pappia, en vihkimistä enkä kuulutuksia tunnusta, niin mitä semmoisissa oloissa naimisiin meneminen merkitsee? Kuinka voin minä »mennä» naimisiin, jos se meneminen merkitsee juuri kuulutuksia ja vihkimistä? Ei. Vaan minä olen jo naimisissa. Niin juuri,—siitä silloisesta hetkestä saakka me olemme sinun kanssasi naimisissa, Kerttu! Ja se on tärkeämpää kuin tuo linnotus ja tärkeämpää kuin sinun koneittesi rätinä. Se on pääasia, josta kaiken muun olisi pitänyt riippua ja johtua. Mutta mikä pirullinen valhe ja mikä hämmästyttävä tottumuksen voima onkaan voinut luulotella meille, ettemme ole naimisissa ennenkuin »menemme» naimisiin, ja salata minulta tätä jumalallista autuutta: Kerttu on minun vaimoni?

Kuka on siis se, joka äsken nousi tänne ylös valleille? Se on Kertun mies. Kuka se istuu tässä penkillä? Se on Kertun mies. Kuka se nyt nousee penkiltä? Se on Kertun mies. Minne Kertun mies lähtee? Kertun mies lähtee omaa vaimoansa tapaamaan. Ja vaikka hän ei lähtisi, vaikka hän lähtisi maailman toiseen päähän, on hän aina vaan Kertun mies.» Mutta hän lähti.

Hänen tullessa portille olivat samaiset herrat vielä siinä.

Kapteeni meni heihin vilkasematta ovesta sisälle. Nämä perässä. Pienet rappuset noustua kapteeni kysyi heiltä Kertun oven edessä:

—Ketäs herrat hakevat?

Molemmat herrat nenästyivät tästä kysymyksestä ja toinen käski kapteenin ensin sanoa ketä hän täältä haki.

Silloin kapteeni sanoi:

—Minä olen Kerttu Fagerlundin mies, mutta ketä te olette?

He sanoivat:

—Ohoh, sepä saadaan nähdä!

Kapteeni soitti ovelle.

Palvelustyttö päästi kaikki kolme sisälle ja nauraen ja makeillen niille kahdelle hienommalle herralle antoi näiden mennä odottamaan siihen viereiseen huoneeseen, jossa kapteeni oli aamupäivällä odotustuntinsa viettänyt, mutta kapteenille sanoi happamesti, ettei neiti Fagerlund ole tänäpäivänä enää tavattavissa.

Salista kuului vielä hienoa ompelukoneen käyntiä.

Kapteeni riisui päällystakkinsa ja pani sen naulaan.

Luullen miestä kuuroksi palvelustyttö huusi hänen korvaansa äskeisen sanansa toistamiseen.

Kapteeni otti esille taskupeilin, silitteli huulet hörössä pienellä harjalla huolellisesti tuuheat viiksensä kahden puolen, ja pisti sitten kaikki rauhallisesti jälleen taskuunsa. Nämä tehtyänsä hän meni salin ovelle, avasi sen selko selällensä ja astui vakaasti sisälle.

Salissa nousi suuri hälinä.

Hihkaisten säikähdyksestä vetäytyi joku rouva, jolla hameliivin napitus oli kesken, nopeasti sermin taakse. Ompelijattaret nousivat paikoiltaan ja yksi juoksi telefoniin siltä varalta että tulisi käskettäväksi apua.

Korvia myöten punehtuen Kerttu rupesi jotain hätääntyneenä sanomaan kapteenille, mutta kapteeni huiskutti etusormeaan ilmassa, vaatien äänettömyyttä silmänräpäyksessä. Suhahtaen livahti puvun koettelija sermin takaa eteiseen ja sieltä ulos.

Kapteeni kääntyi ompelijattarien puoleen sanoen:

—Työ lopetetaan. Saatte mennä!

Tytöt katsoivat hämmästyneinä Kerttuun, herrat kurkkivat viereisestä huoneesta, kaikki odottaen milloin Kerttu osottaa röyhkeän komentajan ovelle.

Mutta Kerttu tuli nöyränä ja pelokkaana niinkuin lapsi kapteenin luo, ja katsoen häntä ylös silmiin sanoi:

—Hannes hyvä, annathan anteeksi—

Nyt lakkasivat herrat kurkkimasta ja kolistelivat kiireimmän kautta ulos.

—Saatte mennä. Kuulitteko?—toisti kapteeni ompelijattarille, jotka nyt alkoivat myöskin toinen toisensa jälestä kulkea varpaisillaan salista eteiseen.

Kun viimeinenkin oli mennyt, sanoi kapteeni:

—Ei kaiketi Kerttu ole unohtanut, että Hannes on Kertun mies?

Ellei Kerttu olisi, nämät sanat kuultuansa, taitavasti kumartanut päätänsä kapteenilta syrjään, olisi kapteeni nähnyt hänen huulillaan ihmeellisen autuaan hymähdyksen ja ehkä sen johdosta tehnyt kohta sen päätelmän, että Kerttu oli niistä onnellinen. Mutta kapteeni ei voinut sillä hetkellä Kertun kasvoihin nähdä. Ja Kerttu sai sanotuksi, mielestään erinomaisen onnistuneella ylenkatseen värähdyksellä äänessään:

—Soo-o?

Ja vielä lisätyksi:

—Minulla olisi sentään ehkä parempi oikeus kysyä sellaista Hannekselta.

Tähän sanoi kapteeni:

—Minä en ole Kerttua unohtanut. Olen nähnyt siellä monta jalomielistä naista, semmoista, jotka antavat vaikka elämänsä aatteen vuoksi, mutta en minä silti ole Kerttua unohtanut. Mutta kun näin nuo kaksi rakkaria Kertun huoneessa, ajattelin: Kerttu on unohtanut.

—Ne eivät olleet mitään rakkareita, sanoi Kerttu kiivaasti,—ne palvelee fiinin konttorin päällä.

Kapteeni rupesi nopeasti kävelemään ja huusi:

—Tämä verstas suljetaan huomisesta päivästä. Kaikki on lopussa.

—Vai niin, sanoi Kerttu ja puri huulensa yhteen. Eikä osannut mitään parempaa keksiä sanoakseen kuin:

—Emmehän me ole sentään vielä naimisissa!

Silloin kapteeni pysähtyi aivan Kertun eteen ja sanoi ankaran uhkaavasti sormeansa heristäen:

—Keerttuu!

Kerttu painoi päänsä alas, ja osasi vaan sammaltaen sanoa:

—Kun on niin paljon tilauksia vielä kesken—

—Sen asian saa Kerttu järjestää niinkuin paraiten ymmärtää, mutta verstas suljetaan. Me muutamme äidin luo yläkertaan. Kerttu saa siellä ommella paitoja ja alusvaatteita niinkuin ennen—köyhemmälle kansalle.

Nyt ei Kerttu voinut itseänsä pidättää, vaan purskahti pitkään ja raikkaaseen nauruun, sillä niin hullunkuriselta tuntui hänestä ajatus että hän rupeisi jälleen paitoja ompelemaan!

Kapteeni sanoi:

—Ei ole mitään nauramista. Kertun pitäisi hävetä ommella tuollaisia silkki- ja samettileninkejä, kun on toisia ihmisiä repaleissa.

Kerttu joutui yhä enemmän ihmeihinsä.

—Kerttu muistaa nyt mitä minä olen puhunut, ja auttaa sitten äitiä laittamaan kaksi huonetta reilaan yläkertaan.

Tämän sanottuansa kapteeni läksi pois.

Yksin jäätyään Kerttu oli niin ihmeissään ettei tiennyt mihin katsoa, ei voinut päättää istuako vai seista, avasi ikkunan ja taas sulki ja taas avasi. Juuri kun hänen piti ruveta jotakin asiaa tekemään, pysähtyivät kädet ja silmät jäivät yhteen kohti katsomaan. Kalpea kuu paistoi ruskoiselle merelle.

Välistä hänen kasvojansa kirkasti sama onnellisen autuas hymy, jonka hän oli onnistunut Hannekselta salaamaan. Välistä taas, kun hänen eteensä sattui keskeneräisten pukujen ompeluksia, hänen silmäkulmansa rypistyivät kiukkuisesti ja uhmaavasti.

Pitikö todella ruveta korjaamaan noita ompeluksia kokoon! Niin hassua! Ja mitä sanoa kaikille niille, jotka huomenna tulevat koettelemaan ja ylihuomenna odottavat pukujansa valmiiksi! Vai että Kerttu saa sen asian miettiä niinkuin paraiten ymmärtää. No, mietitään, mietitään!

Ja Kerttu pani hatun ja keveän päällystakin yllensä ja meni nopeasti Kustaavan luo.

Siellä Kerttu, kuiskuteltuaan kiihkeästi Kustaavan kanssa, sai tietää kaikki mitä kapteeni oli tälle puhunut kuulutusten ja vihkimisen tarpeettomuudesta.

Ja niin Kertulle vähitellen selvisi kuinka asiat olivat.

Kustaavan kanssa hän ei tosin siitä puhunut. He vaan molemmat onnellisina sopivat keskenään siitä miten yläkerta sitten oikein järjestettäisiin, kun he Hanneksen kanssa sinne asettuvat. Onnesta hehkuvina Kustaava ja Kerttu syleilivät toisiansa, kun sinä iltana erosivat.

Mutta kun Kerttu sitten kulki pois Kustaavan luota, näki hän Hanneksen tulevan kotiansa päin ja teki kasvonsa sangen totisen ja jumalisen näköisiksi, sillä suuri hurskaudenhenki tuli juuri sillä hetkellä hänen päällensä.

—Se oli kiltisti tehty, sanoi kapteeni, kun tuli kohdalle.

—Mikä niin?—kysyi Kerttu hienon sävyisästi.

—Totta Kerttu puhui huoneen laittamisesta äidille?

—Sehän on kyllä asia,—sanoi Kerttu,—mutta äitisi puhui sinun ajattelevan ilman vihkiäisiä.—Hyi sinua!

—Mutta Kerttu hyvä, mehän olemme jo naimisissa!

—Emme ole ihmisten edessä.

—Minkä ihmisten edessä?

—Ja siksi toiseksi,—sanoi Kerttu,—tiedä että minä olen tullut jumaliseksi.

—Mitä se merkitsee? kysyi kapteeni.

—No, kyllähän sen tiedät, voi sitä pahemmaksikin tulla, kun pitkät vuodet saa yksin surra.—Ja Kerttu pyhkäsi vihasen kyyneleen silmästänsä:—Noh, antaa niiden asiain olla.

—Luuliko Kerttu, että minä olin unohtanut? Ei, Kerttu! Nyt sanon sinulle, miksi en tahdo tietää kuulutuksista enkä papeista. Minä olen tullut vallankumoukselliseksi!

—Mitäs se sitten merkitsee? sanoi Kerttu matkien.

—Tulehan tännepäin.

Kapteeni alkoi mennä Kertun kanssa pois päin kotoa ja puhua kuiskaamalla.

—Vallankumouksellinen—se on sellainen, joka tahtoo muuttaa kaikki olot toisellaisiksi, esimerkiksi niin, ettei kukaan enää kärsi vääryyttä, vaan saa täyden toimeentulon työstänsä. Kaikki muutetaan—ymmärtääkö Kerttu—kaikki!

—Ai, ai, kuinka Hannes voi semmoista yksin toimittaa!

—Minä en ole yksin.

Ja katsahdettuaan ympärilleen, ettei kukaan kuulisi, kapteeni kävi Kertun käteen, ja kovaäänisesti sähisten kuiskasi:

—Meitä on paljon. Mutta älä herrannimessä puhu tästä asiasta kellekään!—Ja taas katsoi ympärillensä:—On ruhtinaitakin! Ole hiljaa kuin myyrä tästä asiasta: on suurruhtinaitakin, kuulitko!

—Siksiköhän Hannes ei ole enää luutnanttikaan?

—Nyt sen tiedät.

—Osaakohan niihin sellaisiin ihmisiin luottaa? Ai, ai, Hannes.

—Sen parempia ei ole taivaan kannen alla. Rikkaita, mahtavia, ja sittenkin antavat vaikka henkensä köyhän kansan edestä. Niin, Kerttu, sinä sanoit, ettemme ole naimisissa ihmisten edessä,—emme olekaan näiden täkäläisten edessä, mutta heidän edessänsä olemme. Voi sentään, Kerttu, jospa sinä vaan näkisit niitä ihmisiä!

—Olkoon kuinka hyvänsä, mutta ilman vihkimättä minä en suostu, en milloinkaan.

—Silloin sanon sinulle hyvästi, Kerttu, sanoi kapteeni ja seisahtui.

—Kas niin, äsken sanoit että olemme naimisissa ja nyt jo hyvästi!

—Minä en voi suostua semmoisiin temppuihin, sanoi kapteeni.

—No niin, kuinka vaan tahdot, sanoi Kerttu ja alkoi hiljaa edetä kapteenista omalle suunnalleen.—Ollaan siis erossa!

Hän kulki rohkeasti, taaksensa katsahtamatta läheisen kadun kulmaan asti, mutta siellä oli pudottavinaan jotain ja kumartaessaan nostamaan vilkasi salavihkaa taaksensa, että vieläkö se häntä odottaa.

—Mieti tätä asiaa tarkkaan!—huusi kapteeni hänelle silloin, varottavasti sormeansa heristäen.

Miettikö Kerttu tätä asiaa vai ei, on epätietoista. Mutta siltä varalta, että »jos» kapteeni vihdoin suostuu vihkimiseen, Kerttu ryhtyi kyllä kohta puuhiin, joten hänen ompeluverstaansa kävi seuraavanakin päivänä täydessä höyryssä. Vimmatummin kuin koskaan polkivat tytöt koneitaan, suuri oli rytinä, niinkuin kapteeni ei ikipäivinä olisi siinä talossa komentelemassa käynytkään.

Eikä Kertun verstas käynyt ainoastaan seuraavan päivän, vaan vielä sitten seuraavan, ja sitten vielä viikon ja monta, monta viikkoa.—Sillä siellä oli nyt otettu valmistettavaksi sellaista, mitä ei siinä verstaassa oltu ennen milloinkaan ajateltukaan valmistaa, nimittäin käsiliinoja, tyynynpeitteitä, lakanoita, paitoja, alusvaatteita, tusinan ja toista tusinaa kutakin lajia. Eikä suinkaan mitään köyhän kansan tavaraa vaan hienointa morsiuskuosia ja myötäjäismyyniä. Paidat tehtiin hihattomat, mitä kauniimpien väli- ja reunapitsien kanssa. Lakanat varustettiin myöskin leveillä välipitseillä ja suunnattomilla, punalangalla ommelluilla nimikirjaimilla: K.F.—Sekin huone, jossa kapteeni oli istunut, otettiin nyt verstaan palvelukseen. Siellä tikattiin mahdottoman leveätä peitettä punasesta satinista, ruusunkuvioilla. Mutta pahin sihinä ja sähinä kävi sentään muutaman ompelupöydän ympärillä, missä itse häähametta ruvettiin valmistamaan. Siinä neuvoteltiin, siinä mittailtiin, siinä pää kallella katseltiin lehdistä kuoseja, sillä kaikki ompelijattaret panivat parastaan, koska ymmärsivät ja tiesivät kysymyksen olevan hääpuvusta heidän suositulle neidille itselleen.

Kaikkea tätä tietysti ainoastaan että »jos» kapteeni tulee järkiinsä.

Kapteeni puolestaan katsoi kaikkien suhteittensa Kerttuun olevan lopussa, niinkuin Kerttu oli hänelle sanonut. Mutta se ei estänyt häntä olemasta huolissaan siitä ajatuksesta, että Kerttu nyt valtoinansa antautuu konttoristiensa ihailtavaksi. Ajatus: syyttäköön itseänsä, ei lohduttanut. Mutta tämä huoli oli suureksi pahennukseksi hänen vallankumous-aatteellensa.

»Jos niinä vuosina kuin minä ehdin Viaporin strateegisen merkityksen määritellä Kerttu menee pilalle, mitä on minulle silloin vallankumous?»

Miettiessään vastausta tähän kysymykseen hän huomasi, että se yksi Kerttu oli hänelle yhtä tärkeä kuin koko vapaustaistelu ja vallankumous. Tämä oli todellakin enemmän kuin arveluttavaa.

Vallankumouksen aate siis tältäkin kannalta vaatimalla vaati luopumista Kertusta. Jo senkin vuoksi olisi pitänyt niin pian kuin mahdollista lakata Kerttua ajattelemasta. Nyt oli Kerttu kaiken päälliseksi vielä sanonut, ettei hän tunnusta Hannesta mieheksensä, ellei heitä kirkossa kuuluteta ja papilla vihitä. Kerttu oli siis kolmesta eri syystä lopullisesti jätettävä ajatuksista pois.

Selvyyteen tästä päästyänsä kapteeni teki lujan päätöksen olla Kerttua ajattelematta ja jättää muutenkin koko asia mielestänsä.

Hän ryhtyi sensijaan työhönsä.

Ja ainoa yhteys, mikä hänellä pitkään aikaan oli Kertun kanssa, oli se, että hän joka päivä, työstänsä levähtääkseen, käveli Kaivopuiston rantavalleille, joilta näkyi Viaporin linnotus: tie niille valleille kävi Kertun asunnon ohitse.

Melkein joka kerta hän kuuli Kertun huoneesta ompelukoneiden rätinää ja tuli aina uudestaan siihen päätökseen, joka puhkesi hänellä sanoihin:

»Mitä tulee minun siihen naiseen? Ei yhtään mitään!»

Valleille tultuansa kapteeni, vapautuen vähimmänkin nauhasen ajattelemisesta, joka saattoi olla Kertun puvussa, antautui kokonaan strateegisiin mietelmiin linnotuksen asemasta laivaston nojakohtana. Teki itselleen selkoa 12-tuumaisten kantovoimasta, ammuttuina linnotuksesta tai laivastosta maallepäin. Ajatteli myös shrapnellien rakennetta j.n.e.

Mutta ihmeellinen ja tuontuostakin uudistuva luonnonilmiö häiritsi perin kiusallisesti kapteenin mietelmiä: Kertun kaunis pää alkoi näkyä joka paikasta, mihin ikinä kapteeni katsahtelikaan, ei ainoastaan puiden vihreissä latvoissa, jotka vallien alta nousivat hänen jalkojensa tasalle, vaan meren läikkyviltä laineilta, ja itse Viaporinkin valleilta, jotka ilta-auringon valossa hohtivat. Kertun ihanasti räpyttelevät ruskeat, uskolliset silmät.

Tietysti olisi kapteeni mainiosti voinut katsoa Kertun pään ohitse joka kerta kuin se ilmestyi, mutta siinä ilmiössä oli vielä se ominaisuus, että niinkuin joskus musta pilkku seuraa katsetta niin Kertunkin kuva, vaikka sen ohi katsoi, aina tuli mukana. Ja kun kapteeni silmiänsä rypistäen kiinnitti mitä asiallisimman katseen johonkin linnotuksen kohtaan, seurasi Kertun pää ihan—ihan sen kohdan viereen odottamaan, hymyilevänä, rakastavana.

Kapteeni ymmärsi hyvin mikä tässä oli kysymyksessä, ja niinkuin jokainen toinen ihminen olisi—ymmärrettyään että tämä oli rakkautta—katsonut mahdottomaksi sitä vastustaa, niin kapteeni päinvastoin päätti panna kaikki voimansa liikkeelle hävittääkseen itsestään juuria myöten sellaiset oireet.

Hän lakkasi käymästä valleilla ja kuuntelemasta Kertun ompelukoneiden rätinää. Hän teki työtä ja lepäsi aina silmät ankarassa rypyssä, ettei se musta pilkku milloinkaan pääsisi juuri sille kohdalle, mihin hän katsoi tai mihin hänen ajatuksensa olivat kiintyneet.

Mutta mitäs Kerttu teki?

Se tuli hänen luokseen unissa.

Ja vielä kuinka tuli?—Sopimattomasti puettuna!

—Oletko sinä noin kulkenut läpi koko kaupungin, että konttoristitkin ovat sinut nähneet!

—Olen sanoi Kerttu kylmästä väräjävällä äänellä,—itsehän kielsit minulta vaatteet.

Kapteeni varustui ankarasti torumaan, sillä ei hän vaatteita ollut kieltänyt vaan ainoastaan liian hienoja vaatteita. Mutta hänen kävi kovin sääliksi Kerttu, kun se siinä värisi melkein alastomana ja sen kaikki häikäisevän kauniit vartalomuodot, joista kapteenilla oli saattanut olla Kertun puvun poimujen ja laskoksien mukaan ainoastaan hämärä aavistus, nyt esiintyivät täydellisesti läpinäkyvän harson alla.

Oli kovin, kovin sääli Kerttu raukkaa siinä, ja kapteenin olisi tehnyt mieli pyytää se vuoteeseensa lämmittelemään, joka olisi käynyt hyvin päinsä, sillä olivathan he lapsuudentuttuja ja sitäpaitsi hehän jo olivat naimisissa. Mutta nyt oli heitä erottamassa mahdottomuuden muuri, kapteeni oli päättänyt, ettei hän saa ajatella Kerttua, ja Kerttua niinikään sitoi päätös olla menemättä kapteenille, ellei heitä laillisesti vihitä.

Ja niin he nyt siinä olivat vaan jonkun sylen erottamina toisistaan, Kerttu puoli-itkussa, vilusta väräjävänä, ja hän, kapteeni, lämpimässä vuoteessa, äärettömän säälintuskan raatelemana, voimatta sulkea palavaan syliinsä omaa hyvää, kultaista Kerttua!

Jos hän ei olisi ollut soturi, olisi hänkin vuodattanut saineita kyyneleitä.

Tämä uni sai hänen, sittenkuin hän heräsi, ymmärtämään heidän asemansa hullunkurisuuden: he olivat naimisissa, Kerttu vaati vihkimistä, kapteeni ei saanut Kerttua ajatella, mutta he olivat naimisissa!

Ja kapteeni löi taas otsaansa sanoen:

—Minä kollo! Jos joku rakastuisi sanokaamme neekerityttöön,—Kerttu ei tosin ole neekerityttöön verrattava, mutta minä sanon »jos»—. Nyt olisi neekereillä omituisia häätemppuja, joita morsian ei suostuisi menoista pois jättämään. Eikö sulho olisi sivistymätön aasi, jos hän senvuoksi morsian raukan jättäisi? Tietysti pitäisi sulhon, jos hän tahtoo käydä gentlemannista, suostua siihen häätemppuun ja sitten vasta naimisissa ollessaan kasvattaa vaimonsa moisista taikauskoista vapaaksi!

Tosin kapteeni selvään tunsi, että vertaus ontuu, sillä hän oli ollut suostumatta vihkimiseen pääasiassa senvuoksi, että papit tekivät itseänsä sellaisen taikauskon avulla kansalle välttämättömäksi, eikä suinkaan vaan siksi että se oli itsessään järjetön temppu, kuten ehkä neekereillä. Mutta kapteeni ajatteli nyt siitä asiasta niin, että papistosta vapautuminen oli vallankumouksen asia, joka oli toteutuva tulevaisuudessa tykkien ja shrapnellien vaikutuksesta eikä suinkaan siten että hän piti armasta Kerttua sellaisessa kiusauksessa.

»Aivan toista saatan minä vaatia Kertulta, niinkuin itseltänikin», ajatteli kapteeni edelleen.—»Käsitykset vihkimisen välttämättömyydestä saattavat olla Kertulla perintöä esivanhemmilta vuosisatojen takaa, mutta ne hienot vaatteet, joita hän on oppinut pitämään, ne ovat hänen omia ompelemiaan. Mutta kas me asetumme asumaan kuin tavallinen työmies-pariskunta. Minä rupean käymään ruskeassa puserossa ja takki puseron päällä, ilman mitään kauluksia, ja Kerttu käyköön liina päässä, niinkuin työmiehen vaimo ainakin. Ja yksi tai kaksi vaatimattomasti sisustettua huonetta, joista toinen olkoon vaikka kyökkinä ja toisessa seiskoon valkeapuinen, kattamaton ruokapöytämme, riittää asunnoksemme.»

Kapteeni innostui tästä uudesta aatteesta niin, että se huone, jossa hän oli, tuntui hänen kävelläkseen aivan liian pieneltä,—seinät tulivat liian usein vastaan ja katto tahtoi ottaa päälakeen.

»Kerran jylisevät nämä kentät, kerran paukkuu näillä tantereilla!»—huusi hän itseksensä ja ryntäsi haltioissaan ulos avaramman katon alle.

Hän meni suoraa päätä Kertun luo, vei kävelylle valleille, istutti penkille ja sanoi:

—Näetkö linnotuksen tuossa?

Kerttu sanoi:

—Se on Viapori.

—Se on Viapori,—toisti kapteeni.—Sen kanuunat ovat nyt kääntyneinä merelle päin sellaista vihollista vastaan, joka ei koskaan tule, ja sekä Kerttu että kaikki muut tämän ison kaupungin asukkaat ovat aivan unohtaneet, että tuon pienen salmen takana on sellainen uinuva voima, joka puolessa tunnissa voisi koko kaupungin hävittää soraläjäksi niin ettei yhtäkään tiilikiveä jäisi toisensa päälle.

Kerttu kuunteli tarkkaavasti vielä voimatta ollenkaan aavistaa minne päin kapteenin ajatusten kanuna oikein tähtää.

Kapteeni jatkoi:

—Voisi kuitenkin tapahtua, että linnotuksen hirmu-kanunat kerran kääntyisivät tätä samaa kaupunkia kohden.

—Hyi, älä semmoista!—sanoi Kerttu.

—Luuleeko Kerttu, että kaupunki silloin lupaisi kaikki kultansa ja hopeansa, kunhan vaan pommitukselta säästyisi?

—Tietysti,—sanoi Kerttu.

—Mutta mitä tekisivät kaupunkilaiset, jos heille saman pommituksen uhalla sanottaisiin: pois kapakat! pois porttolat! pois ylellisyys ja hekuma! pois kansan orjuutus ja sorto!—Mitä tekisivät kaupunkilaiset, kun ensimäinen järeän tykin kuula lentäisi kaupungin ylitse—kuuleppas, näin: pang uu-u-u-uu-u—kapteeni matki 12-tuumaisen kauhistuttavaa ulinaa sen halkaistessa ilmaa.—Mitä?

Kerttu jo vainusi mihin päin sitä mennään, ja tuli kohta aivan väliäpitämättömäksi. Jalkaansa heilutellen ja päätänsä käännellen milloin lännen milloin idän puolelle merta hän sanoi vaan:

—Sellaista aikaa ei tule koskaan.

Katsahtaen ympärillensä, etteivät edes kivetkään kuulisi, ja lykäten kädellään Kerttua ikäänkuin syrjään kapteeni antoi rintansa perimmäisestä sopukasta kuulua maanalaisen sähinän:

—Sellainen aika tulee, Kerttu, se tulee!

Kerttu nousi lähteäkseen ja ikäänkuin jo ompeluksiansa ajatellen sanoi:

—Tulkoon sitten, mutta ilman vihkimättä en minä vaan; suostu.

Nyt sanoi kapteeni ketterästi:

—Etkä tarvitsekaan enään suostua, lintuseni, kunhan vaan ymmärrät ja suostut toiseen asiaan.

—Mihinkä sitten?—kysyi Kerttu eloisasti.

—Siihen vaan, että me sinun kanssasi rupeamme vapaaehtoisesti elämään niinkuin tavallinen työmiespariskunta—jo ennenkuin Viaporin tykit meitä siihen pakottavat.

—Ja sinä siis suostut?—sanoi Kerttu, itsekin uskoen, että suostumus oli hänelle muka jotain odottamattonta.

—Saat mennä vaikka vielä tänäpäivänä pappilaan kuulutusta toimittamaan.

Kertun oli valtaavinaan aivan ihmeellinen vilkkaus ja ilo, josta huomiosta kapteeni tuli niin onnelliseksi, ettei hän vielä koskaan elämässään ollut niin onnellinen ollut.

—Mutta sittenhän minulle tulee ihan tulinen kiire,—liverteli Kerttu,—sillä ajattele mitä kaikkea minulla on vielä tekemättä!

Ja rupesi luettelemaan mitä kaikkea hänellä oli kesken myötäjäismyynistä.

—Kylläpä tässä tulee kiire, toisteli Kerttu innoissaan, ja välillä ehti kertoa yhtä ja toista hääleningistäkin.

Mutta kapteeni sai pian nähdä, ettei ainoastaan Kerttu, vaan myöskin vanha Kustaava äiti oli jo aikaa sitten ryhtynyt laajaperäisiin puuhiin sen tapauksen varalta, että »jos» tai paremmin »kun» Hannes vihdoin suostuu kuulutuksiin ja vihkimiseen.

Olihan kapteeni tosin jo pitemmän aikaa kuullut yläkerrasta omituista koputusta ja nakutusta, välistäpä oikeita moukarinkin iskuja, jopa kaakelien rysähdyksiä, niinkuin uuneja hajotettaessa. Äiti oli Hanneksen kysymyksiin koputusten johdosta vastannut vaan, että siellä tehtiin tarpeellisia »replatsuunia» talveksi. Mutta että tämä tasainen ja kuukausmääriä yhtämittaa kestänyt kolina, olikin tarkottanut koko yläkertapuoliskon, se on, neljän huoneen ja kyökin varustamista nuorelle pariskunnalle, siitä ei kapteenilla ollut vähintäkään aavistusta ennenkuin sinä päivänä, jona Kerttu, onnesta hehkuvana, tuli heille ja oikopäätä lensi Kustaavan kaulaan ilmottaen tulevansa pappilasta kuulutusta pyytämästä.

Sinä päivänä, heti Kertun lähdettyä, äiti vei Hanneksen katsomaan yläkertaa.

Hannes huokaili ja iloitsi, suri ja nauroi—kaikkia yhtaikaa.

—Mutta enkö minä sanonut teille, äiti, että me Kertun kanssa asetumme yhteen ainoaan tai korkeintain kahteen huoneeseen, joista toinen olkoon kyökki? Ja te olette tämmöistä varustaneet!

Äiti seisoi syyllisenä hänen edessään, mutta ainoastaan niinkauan kuin Hanneksen silmäkulmat pysyivät korkealla ja huulet hörössä. Sillä he Kertun kanssa pitivät tätä Hanneksen ajoittain ilmaantuvaa komeuden vihaamispuuskaa jonakin hänelle ominaisena hulluuden purkauksena, jota ei auttanut vastustaa. Heti kun silmäkulmat laskeutuivat ja huulten hörötys tasottui, alkoi Kustaava taas samalla innolla näytellä yläkerran laitteita, niinkuin ei mitään ankaruuden välinäytöstä olisi ollutkaan.

—Älkää herran nimessä!—puhkesi Hannes sanomaan, kun astui saliin. Mutta äiti huomasi kuinka Hanneksen katse kiersi asiantuntijan tavalla tämän huoneen katosta lattiaan asti ja ilmaisi huonosti peitettyä tyytyväisyyttä Kertun osottamaan mainioon makuun. Äiti pani kätensä mahan päälle ja vettynein silmin tirkisteli hymyillen ylös Hannekseen.

Korkeat, valoisat huoneet, mainiot kaakeliuunit värillisine kirjailuksineen, syvennyksineen, rykelmineen,—ikkunoissa automaatiset rullakartiinit, sitten pitsiset väliverhot, sitten värilliset päällysverhot,—ikkunain välissä lattiasta kattoon ylettyvät trymoot,—piano, nuottihylly, keikarimaisesti seisova kirjahylly, keveät, punasella verhotut sohvat, tuolit—

—Älkää, älkää herran nimessä!—hoki Hannes sekä mielipahoillaan että iloissaan, sekä onnettomana että onnellisena, kun äiti avasi makuuhuoneen ovet ja Hannes näki vilaukselta sen sisustuksen salaperäisine budoarineen,—ja puoli alaa huoneesta ottavan, komean kaksoisvuoteen, peitettynä yhdellä ainoalla, mahtavalla, ruusukuvioisella peitteellä punasesta satinista.

Ainoa paikka, mikä ei vielä ollut aivan valmis, oli asumukseen vievät pääportaat, jotka laveassa, valkoiseksi maalatussa, kumajavassa eteisessä mukavasti ja väljästi tekivät käänteen alakerrasta yläkertaan ja päättyivät ylhäällä himmeiksi hiotuilla, kuvioisilla laseilla varustettuun paraadi-oveen, sähkönappuloineen ja nimikirjoitusta varten varattuine posliinitauluineen. Se ainoa kohta, johon kapteenin määräysvalta ehti päästä ulottumaan, oli juuri tämä posliinitaulu: hän sai ajoissa estetyksi, ettei siihen, kuten Kustaavan aikomus alkujaan oli, tullut nimikirjotuksen alle suurilla kirjaimilla: Kapteeni!

Kaiken summa oli, että hän vihittiin Kertun kanssa »herran pyhään avioliittoon»,—että kapteeni oli frakkiin puettuna, tukka koreasti kammattuna keskijakaukselle kahdelle puolen päätä,—että pyylevä pappi, mustassa, juhlallisessa kauhtanassa, valkoset liperit leuvan alla asettui kirja kädessä heidän eteensä ja he lankesivat Kertun kanssa polvilleen pallille,—että he vastasivat liikutuksesta väräjävällä äänellä papin kysymyksiin: jaa, jaa,—että pappi otti kapteenilta sormuksen ja pani sen Kertun nimettömään sormeen,—että Kerttu, punehtuneena ja huntuisessa morsiuspuvussaan ihanana kuin keväinen valkopilvi antoi hänelle vihkimys-suudelman,—että suunnaton joukko lähempiä ja kaukaisempia sukulaisia täytti hääsalin ääriä myöten,—äiti kiitettyään niiaamalla pappia, tuli kyyneleitä vuodattaen onnittelemaan nuorta paria,—että eno Frans, myöskin frakkiin puettuna, silmäluomet arvokkaasti alaspainettuina lausui virallisen onnentoivotuksensa, ja hänen jälkeensä kaikki muut, itsekukin arvonsa ja rankinsa mukaan.

Kapteeni oli voitettu, voitettu pahemmin kuin joku maan tasalle hajotettu linnotus.

Voi ihanaa, voi katkeraa, voi onnea, voi onnettomuutta, voi kyyneliin asti liikuttavaa, voi naurettavaa!

Keskellä hääyötä huusi hän suurella äänellä, istuallensa kavahtaen ja käsiänsä puistaen: Kerran jylisevät nämä kentät—!

Hän heräsi omaan hourailuunsa, veti ylitsensä hienopitsiset, hyvänhajuiset lakanat ja peitteet, ja laskeutui jälleen nukkumaan unissa hymyilevän Kertun valkoiselle käsivarrelle.

3.

Vaarille luettiin ikää jo viisi yhdeksättä ajastaikaa ja luultiin pian kuolevan, sillä hän alkoi viime vuosina heikkenemistään heiketä, niin ettei jalat kantaneet, syönti ei sujunut eikä edes puhekaan enää käynyt.

Mutta juuri pahimmillaan ollessa, kun jo luultiin eron elämästä tulevan huomenna tai viimeistään ylihuomenna, tapahtui jotain sellaista, mikä kaikkien suureksi hämmästykseksi virkisti vaarin uudestaan täydellisesti eleille, ikäänkuin hänen vanhenemisensa ainoa syy olisi äkkiä laannut vaikuttamasta. Hän sai puhelahjansa takaisin, ruoka alkoi maistaa, kyyneleet taukosivat vuotamasta, selkä ja sääret oikenivat, ja hän taisi jälleen kävellä keppiin nojautumatta.

Tämä tapaus oli se, että eräänä syyspäivänä, kun lehdet jo olivat lakastuneet, markkinat olleet, maa kohmettunut ja laivat menneet talviteloilleen, vaarin rakas Hinkki, se vainajaksi luultu, hunningolle joutunut Franssin vanhin poika, äkkiarvaamatta ja ilmi elävänä ilmestyi vaarin eteen.

Kohta ensimäiseksi he, sanaakaan sanomatta toisilleen, rupesivat syömään vaarin asunnossa, ennenkuin Hinkki vielä menikään isäänsä kivimuuriin tapaamaan.

Vaari mutisteli suussansa ensin vaan kasteltua leipää, mutta ei aikaakaan niin alkoi jo syödä perunoita, repäsipä silakastakin ruodottoman palasen ja pisti poskeensa. Sitten tyhjensivät suuren puurokupin ja nuolivat lusikkansa. Siitä hetkestä saakka vaari alkoi elpyä.

Syötyä Hinkki kertoi vaarille vähäsen.

Hän oli seilaillut kaikki maailman meret, käynyt kaikki kaupungit, ollut jossain Afrikan sodassa, ja tiesi nyt jutella melkein yhtä paljon kuin vaari Siperian matkoiltaan. Hinkki kyseli myös vaarilta semmoista mitä ei ennen ollut ymmärtänytkään kysellä. Tämä lähensi heitä jälleen entisillä ystävyyden siteillä, sillä Hinkki kyseli nyt myös maa-asioista.

Hinkki oli pysynyt vanhana Hinkkinä, tosin vähän tautien runtelemana, jotka olivat jättäneet jotain kuoppamaista töherrystä hänen kasvoihoonsa, mutta yhtä vilkkaana hän oli tullut, yhtä neuvokkaana ja yhtä valmiina kaikkiin asioihin.

Frans oli Hinkille hyvin kovana. Tuskin tunnusti pojaksensa. Käski asumaan vaarin kanssa pihan matalassa puurakennuksessa, jota kivimuuri peitti pimeään ja nokiseen varjoon, lähestyen sen ikkunoita ainoastaan kolmen jalan välimatkalle.

Frans ei voinut tunnustaa pojakseen sellaista heittiötä, joka kaikki maailman metkut koettuansa ei ollut osannut hankkia itsellensä mitään omaisuutta. Jos Hinkki olisi tuonut matkoilta edes satakin dollaria, olisi Frans antanut hänelle kehotukseksi tuhannen. Mutta Hinkki ei tuonut roposen rahtuakaan. Frans ei tahtonut hänestä mitään tietää sen jälkeen kuin Hinkki ilmaisi taloudellisen tilansa.

Mutta vaikka Frans olisi kaikkia virallisia muotoja seuraten julistanut hänet perinnöttömäksi, ei se seikka olisi tehnyt juuri mitään vaikutusta Hinkkiin. Sillä Hinkki ei rakastanut rahoja lähimaillekaan niinkuin vapauttansa.

Kun Frans, pakottaakseen Hinkin itsenäisesti ansaitsemaan, ei antanut hänelle edes tupakkirahoja, nautti Hinkki enemmän kuin pahotteli siitä että sai olla taas täällä kotikaupungissaan kokonaan vapaana halunkkina, vapaasti keksimässä keinoja tupakki- ja muun vehkeilyrahan saamiseen, isän aseman mitenkään sitomatta häntä.

Hän tahtoi taas elää täyteläistä nykyisyyden elämäänsä tässä niin paljon muuttuneessa, niin suunnattomasti kasvaneessa ja niin lukemattomia uusia tilaisuuksia tarjoovassa suurkaupungissa, samaa elämää, jota oli lapsuudessa elänyt kaupungin vielä ollessa pikkukaupunkina.

Oikein Hinkki vetäsi syviä savuja kitaansa, kun ensimäiset isän kirot kestettyänsä läksi tallustamaan näitä uusia asfalttikäytäviä. Sellainen suuri, sanomattoman ihana vapauden tunnelma täytti koko hänen olentonsa. Ei ollut laivakapteenia, ei perämiehiä, ei hoidettavia purjeita, ei päivä-, ei yövuoroja, ei ahdasta laivankantta kävelläkseen; vaan vilkastuneen, väekkään kaupungin kotoiset ja sittenkin niin vieraiksi käyneet kadut. Sen salaperäiset nurkat viettelivät Hinkkiä paikasta paikkaan, vetivät, kutsuivat,—aivankuin joku haltija tai sanokaamme Hinkin jumala olisi taluttanut häntä ja yhä sanonut hänelle: katsos tätä, ja katsos tuotakin paikkaa, ja muistatko sitäkin sokkelia siellä Katajanokalla, tai vielä sitäkin siellä Hermanninkaupungilla, tai Söörnäisissä, tai siellä Töölöön puolella. Ne paikat käytti Hinkkiä hänen jumalansa ensin, sitten vasta vei keskemmälle kaupunkia.

Meni kauniit viikon päivät Hinkiltä tähän alkajaisnuuskintaan, meni toinen viikko, meni kuukaus: ei hän vaan mihinkään koukkuun tarttunut. Sillä juuri sitä tilaa, sitä hetkeä, jona ihminen ei vielä ole sidottu mihinkään, vaan vapaa ryhtymään mihin tahansa, juuri sitä tilaa Hinkki enin rakastikin eikä olisi siitä millään hennonnut luopua. Maailma esiintyi hänen silmissään kokoelmana tyhmyreitä, jotka kaikki olivat sitoneet itsensä johonkin määrätehtävään, ja juoksivat ja hikoilivat, mutta eivät eläneet.

Satama-työmiesten parvessa käydessään Hinkki tapasi monta tuttua, jotka häntä muistivat nuoruutensa parhaana toverina. Samoin lautatarhoilla Söörnäisissä. Kone- ja silta-tehtaalla hän myös vietti päivän, ja sielläkin hän pian sai nähdä, että liukkaimmat ja tunnetuimmat, joita koko muu sakki seurasi, olivat hänen vanhoja kasvattejaan ja katutoverejaan. Hinkki nimitteli nimiä ja kyseli, ja aina nousi huuto ja hälinä miesten joukossa, sillä kaikki tunsivat juuri hänen nimittämänsä ja tiesivät suosituimmiksi veijareiksi. Monessa paikassa ja monella työmaalla oli niinä päivinä puhe Hinkistä: vanhat kertoivat nuoremmille asioita, joita nämä suu auki kuuntelivat.

Kaikista niistä toimista ja työpaikoista, joita toverit hänelle tarjosivat, kilvan koettaen saada Hinkki omalle työmaalleen, ei hän paljonkaan viitsinyt kuunnella. Ainoa ehdotus, jolle hän hetkeksi korvaansa kallisti, oli vanhoilla virkaheitoilla poliseilla ja juoppoudesta rangaistuilla veronkantomiehillä. Niillä oli oma järjestetty sakkinsa, ja tarkotti toimi kaikellaisten maksujen ja ulostekojen kiristämistä rikkailta leskiltä väärennettyjen verolippujen ja hakupaperien avulla. Mutta ei hän siihenkään lopulta suostunut, koska tällä sakilla oli ankarat säännöt ja tarkat rahainjakomääräykset. Asianajoammatti, jota hänelle myöskin tarjottiin, ei häntä miellyttänyt—täsmällisen ajanmäärän vuoksi, jona piti joka aamu olla polisikamarissa juopoilta ja varkailta asioita ottamassa. Kaikki vahtimestarinpaikat hän hylkäsi järkenään, ei ottanut edes kuuleviin korviin, vaikka monessakin olisi ollut mitä loistavin tilaisuus sivutuloihin.

Ei. Vaan suurinta ja pitkällisintä huomiota herätti Hinkissä—pelastusarmeija! Se oli Hinkille jotakin aivan uutta ja kiinnitti sentähden hänen mieltänsä sangen suuresti.

Ensi kerran Hinkki näki tämän armeijan sen marssiessa torvia toitottaen ja suurta rumpua paukuttaen Pitkänsillan yli.

»Ne on poikia!—ajatteli Hinkki,—eipä tämmöistä minun aikanani ollutkaan».

Ja seurasi kulkuetta uteliaana heidän kokoushuoneelleen.

Täällä Hinkki vaipui silmilleen rukouksiin, niinkuin kaikki muutkin, ja otti viereensä neitosen, joka tuli kysymään tunteeko hän Jeesuksen.

Hinkki vakuutti tuntevansa hyvin Jeesuksen, ja istuutuen kaulatuksin penkin eteen he antautuivat hartaihin rukouksiin. Venyvien, itkevien rukousääniensä keskeltä Hinkki äkkiä muuttuneella äänellä kysyi neitoseltaan: paljokos palkkaa annetaan armeijan luutnantille? Ja neitonen, keskeyttäen hänkin rukousnuottinsa, vastasi Hinkille ja ilmaisi palkan, sekä jatkoi sitten itkujansa, hyvässä toivossa Hinkin sielun pelastamisesta ja armeijaan astumisesta. Sillä pitäähän ihmisen vähän maallisestakin palkasta tiedustella.

Hinkki otti tytön morsiameksensa, sillä mielenkiintonsa kasvoi kasvamistaan ja hän tahtoi tutkia armeijan asiat perin pohjin.

Näiden tutkimustensa aikana hän pelasi kaiken aikaa myös isänsä edessä hurskasta. Frans uskoi vihdoin pojassa tapahtuneen suuren kääntymyksen, ja kun itsekin oli jumalinen ja kävi joka pyhä kirkossa, miellytti häntä tämä asia sanomattomasti ja hän teetti Hinkille hienot vaatteet ja tarjosi siistin asuinhuoneen kivimuurissaan, ja vähän rahaa.

—Näetkös, näetkös, että sinun käy hyvin, kun vaan uskot!—iloitsi morsian korviin asti Hinkkiin rakastuneena.

Hinkki alkoi olla jotenkin selvillä pelastusarmeijan perustuksista. Paljon yhteistä hän kyllä huomasi oman uskonsa ja heidän uskonsa välillä. Nämäkin ihmiset näet hänen mielestään elivät, sillä ei heillä ollut entisyyttä eikä liioin tulevaisuutta mielessään, vaan he kukoistivat jokaisen päivän paisteessa semmoisena kuin kukin päivä oli. Eikä Hinkillä olisi ollut mitään sitä vastaan, että olisi ruvennut heidän kanssansa kukoistamaan ja vielä päälliseksi päässyt kuolemansa jälkeen iankaikkiseen autuuteen, mutta siinä oli yksi arveluttava ja paha kohta: He kyllä sanoivat tekevänsä Jeesuksen tahtoa, mutta lähemmin tarkastellessa tottelivatkin kaikki omia kapteenejansa, jotka tottelivat jotakin kenraalia. Tämä seikka oli Hinkistä nähden ratkaiseva. Hänen omassa uskossansa oli pääasiana juuri se elämänviisaus, että ymmärsi aina ja kaikkialla pysyä irti toisten komennusvallasta, säilyttäen itselleen tilaisuuksia livahtamaan vapaaksi, jos milloin satimeen joutui. Ja sentähden tuntui hänestä pelastusarmeijaankin meneminen samalta kuin jos joku hyvin, hyvin viekas ihminen olisi hänelle sanonut: annappas kun sidon kätesi, niin pääset kokonaan vapaaksi! Kenraalin tottelemista taas tulevaisen autuuden tähden ei Hinkki voinut ottaa mitenkään edes totisen punnitsemisenkaan alaiseksi. Ei hän koskaan olisi antanut pois sitä voileipää, joka hänellä oli, sen voileivän tähden, jota ei vielä oltu voideltu.

Ja niinpä, puijattuaan isältään yhdellä kertaa kokonaista 200 markkaa, Hinkki katsoi tarkotuksensa täysin saavutetuksi ja jätti jälleen sekä isänsä että pelastusarmeijan ja morsiamensakin, jolle tosin antoi kymmenen markkaa, sittenkuin oli pantannut tätä tarkotusta varten isältä saamansa hienot pöksyt.

Sitten eleskeli vuosikausia milloin missäkin toimessa ja alkoi jo vähitellen kadottaa uskoansa siihen, että mitään sen ihmeellisempiä voi elämässä tapahtua maalla yhtävähän kuin merellä. Mutta silloinpa kiintyi Hinkin mieli taaskin erääseen aivan uuden uutukaiseen ilmiöön ja valveutti hänet virkeämmäksi kuin hän ehkä milloinkaan ennen oli ollut.

Asia oli tällainen.

Hinkki ei ollut koskaan voinut sietää mitään kansanjuhlia niiden kuolettavan, sisäänpääsymaksusta tarjotun ja ohjelman mukaan anniskellun huvituksen vuoksi. Hinkkiä ei olisi semmoisiin mistään maksusta saanut menemään. Nytpä rupesivat toverit kuitenkin viettelemään häntä sellaiseen tulemaan. Sanoivat, että joku merkillinen mustatukka oli puheillansa kansankokouksissa pannut monen miehen pään pyörälle ja koonnut sakkia ympärilleen satamääriä, sekä vanhaa että nuorta kansaa. Itse eivät osanneet arvostella, vaan tahtoivat tietää Hinkin mieltä.

Hinkki lupasi vihdoin mennä katsomaan sitä otusta.

Hän meni tovereinensa Hesperiaan, ja kun kansaa oli paljon kokoontunut puhujalavan ympärille, asettui Hinkki parhaine tovereineen joukon taakse ylennykselle, missä toiset istuivat puiden juurilla, toiset seisten nojautuivat runkoihin. Hinkki istui. Hänen eteensä asettui selin puhujaan joukko miehiä, jotka paljon mieluummin tahtoivat nähdä Hinkin kasvoihin tietääkseen mitä Hinkki meinasi puheesta, kuin itse puhujaa kuunnella.

Kun mustatukka vihdoin nousi puhujalavalle ja uteliaisuuden ja ihastuksen sohina kävi yli suuren väkijoukon, haukotteli Hinkki silmänsä vetisiksi jo pelkästä ajatuksestakin että hänen piti nyt ruveta puhetta kuuntelemaan.

—Älä nuku Hinkki, kylläs kohta saat kuulla!—sanoivat miehet. Mutta Hinkki haukotteli vielä leveämmästi, ja miehet purskahtivat nauramaan.

Vasta sittenkuin ensimäinen hyvähuudon volina kajahti tantereelta, heräsi Hinkkikin uneliaisuudestaan.

—Mitä piruja se oikein poraa?—sanoi hän ja pystympään istuen höristi korvansa.

Mustatukan silmät säkenöivät tulta, pitkät suortuvat hulmusivat tuulessa ja kädet ilmaa syleilivät. Mutta puheen sisällyksestä ei tahtonut selvää saada ihmeellisten sanojen vuoksi, joita hän suustansa päästeli.

—Se käskee työväen omaa sanomalehteä laittamaan,—selitti joku miehistä.

Hinkki nousi nyt pystyyn ja rupesi toden teolla kuuntelemaan. Ei hän vaan päässyt käsittämään, mikä se väen sai noin innokkaasti mustatukalle volisemaan.

Se käsitys, minkä Hinkki puolestaan puheesta sai, kun hän terotti parhaan kuulokykynsä ja neuvokkaimman älynsä, oli tämmöinen:

Mustatukka käski kaikkien työmiesten mennä yhteen ainoaan sakkiin, niin että uusperilaiset ja tokanmiehet, sineprykovin miehet ja sokeritehtaan miehet, Hietalahden sahamiehet ja Söörnäisten sahamiehet, jotka kaikki olivat keskenään ennen hurjasti tapelleet, nyt tekisivät sovinnon ja menisivät kaikki herroja vastaan. Mutta ilman puukkoja, sanoi mustatukka.

—Polisi vie sun putkaan!—huusi Hinkki väen takaa puunjuurelta, ja miehet purskahtivat nauruun. Ainoastaan ne, jotka olivat lähinnä puhujalavan ympärillä, kääntyivät ja puivat nyrkkiä meluaville.

Mutta ikäänkuin vastaten Hinkin välihuutoon mustatukka sai nyt vasta oikein tuulta siipiinsä.

—Polisiko? Mikä on polisi?—puhui hän,—polisi on sama Suomen poika kuin jokainen meistä,—sama työmies, joka niinkuin jokainen muu työmies on rahan edestä myynyt työvoimansa herroille. Mutta kun sosialismi pääsee leviämään,—kun jokainen kerran ymmärtää, ettemme ainoata ja kalleinta, mitä työmies omistaa, nimittäin työvoimiamme, saa kaupata niinkuin markkinatavaraa,—silloin polisikin tulee meidän puolellemme. Silloin me vaadimme ja me saamme oikeuden äänestää joka mies kansan yhteistä onnea koskevissa asioissa, ja silloin me äänestämme kaikki työn välineet, kaikki ne tehtaat, jotka nyt idässä ja lännessä savujansa meidän ympärillämme tupruttavat, me äänestämme ne kansan yhteiseksi omaisuudeksi, josta älköön kenkään suurempaa palkkaa nostako kuin minkä hän työllänsä ansaitsee. Silloin me äänestämme veljeyden ja tasa-arvon valtakunnan maan päälle, silloin me—

—Tulee paukku Viaporista!—huusi taas Hinkki.

Kaikki väki äimistyi ensin sanattomaksi. Ja puhujakin jäi ikäänkuin sammaltelemaan, yhtyen yleiseen äänettömyyteen. Sillä niin olivat kaikki nämä kaupunginlapset tottuneet Viaporin aina näkyviin sotavalleihin ja kaduilla marssiviin sotamiehiin, etteivät he milloinkaan tulleet ajatelleeksikaan mitään kaupunkia kohden tähdätyn pommituksen mahdollisuutta sieltäpäin. Mutta heti kun odottamaton ajatus ehti heille selvitä, remahti väki nauruun.

Mustatukka ei ollut kauan aikaa hämillänsä. Pian hän kokosi yhteen käteen jälleen kaikki puheensa langat ja viritti entistäkin tulisemmalla innolla nuottinsa.

—Yhteenliittyminen on voimaa!—huusi hän.—

Hinkki huokasi, istui jälleen puunjuurelle ja sanoi lähimmillensä:

—Se on heikkojärkinen.

Eikä hän enää kertaakaan keskeyttänyt puhujaa, vaan tämä pääsi täyteen vauhtiinsa. Ja pian olivat Hinkin vastaväitteet unohdetut polisineen ja Viaporineen.

Mitä siinä auttoi Hinkin selitellä puhetta järjettömäksi! Niinkuin meren hyöky, aalto aaltoa ajaen, levisi uuden uskon innostus laumaan. Jo alkoivat Hinkin lähimmätkin kääntää kasvonsa hänestä puhujaan päin. Toiset nousivat ja hänen ympäriltänsä hajoten tunkeutuivat lähemmäksi puhujalavaa. Kun Hinkki katsahti sivuillensa, ei siinä ollut hänen rinnallaan enää kuin hänen uskollinen seuraajansa muurarinsälli ja toisella puolella peltisepänsälli, joka vasta pyrki Hinkin suosioon.

Ilman mitään tappelua, ilman mitään ovelaa kaappausta, pelkällä suun porinalla oli mustatukka vienyt puolelleen Hinkin lauman ja jättänyt hänet yksinäiseksi kuin kuikan meren tyhjille kallioille. Paljon, paljon oli maailmaan sillä aikaa uutta tullut! Mutta maltahan, sinä mustatukka!

—Yhteenliittyminen on voimaa!—huusi mustatukka huutamistaan. Ja rupesi nyt toista kautta todistamaan tätä mahtilausettansa.

—Täällä koetti joku äsken, sanoi hän, saada naurajoita puolellensa pommitusta uhkaamalla. Viapori! Mitä on Viapori, sanon minä hänelle nytkin! Se on kourallinen samoja työmiehiä, vaikka vaan toiskielisiä, jotka niinkuin me meidän herroillemme myyvät työvoimansa heidän herroillensa! Mutta se kipinä, jota minä koetan tuleksi puhaltaa täällä, se on—uskokaa minua—jo ilmiliekissä muualla. Kerran kaikki kansat omistavat sosialismin, ja kuka silloin, kuka silloin, sanon minä, lataa tykin ja laukasee sen? Kuka ampuu köyhälistön riveihin, silloinkuin kaikkien kansain köyhälistöt ovat veljinä? Työmies on työmiehen veli eikä valtakunnat eivätkä valtameret erota sitä veljeyttä. Tyhjäksi hiukkaseksi kaikkisuudessa katoaa se, ken tätä mahtia vastustaa! Kansa, tervehdi päivää, joka vastaasi pimeydestä nousee! Kansa, ota vastaan oma suuri tulevaisuutesi! Yöpeikot pakenevat! Pimeyden voimat hajoovat! Yksityiset rikkaudet maatuvat ja mätänevät! Köyhälistön rikkaudet nousee niiden haudalle! Köyhälistö, tunne rikkautesi ja voimasi: kaikkien kansain köyhälistöt, yhtykää!

—Tuhatvuotista valtakuntaa se meinaa?—sanoi Hinkki, mutta nyt ei häntä ollut enää peltiseppäkään kuuntelemassa, ja muurari, jonka huulet tavallisesti olivat lujasti kokoonpuristuneet, katseli nyt suu auki ja ammottavin silmin puhujaan päin, tuskin kuullen mitä Hinkki sanoikaan.

—Saatanan perkele!—kiroili Hinkki suutuksissaan puoliääneen.

Mutta nyt tuli sellaista, jolle sentään Hinkkikin lakkiansa kohautti.

Mustatukka, käsiänsä huitoen ja taivaisiin osottaen rupesi sanomaan, että herrat olivat työväen sanomalehdeltä kieltäneet paperin ja pysäyttäneet sähkövirran, joten painokonetta ei saanut liikkeelle.—He tahtovat tukahuttaa meidän veljeysaatteemme jo sen kätkyeeseen! huusi hän.—Mutta miten me siihen vastaamme? Veljet! parikymmentä vahvaa käsivartta, ja koneenhyrrä pyörii miesvoimalla!

Kun hän tämän oli sanonut, nousi innostus ylimmilleen ja kohta tarjoutui toista sataa vahvinta miestä painokonetta liikuttamaan. Näistä rupesi joukko valitsemaan tarpeellisen määrän kaikkein vahvimpia.

Mustatukka jatkoi:

—Mutta ei sillä hyvä. Kone rupeaa käymään, mutta mille painetaan? Herrat tekivät meille paperilakon. Hyvä, kerran tulee meidänkin vuoromme tehdä lakko. Varjele, kun meidän käsivartemme kerran painuu alas ja heitä palvelemasta kieltäytyy! Me lypsämme heidän lehmänsä, me leivomme heidän leipänsä, me rakennamme heidän huoneensa, me luomme heidän tiensä, me kivitämme heidän katunsa, me linjotamme heidän rautatiensä, me käytämme heidän tehtaansa, me pystytämme heidän kirkkonsa, me olemme heidän polisinsa ja heidän armeijansa. Varjele, varjele! sanon minä, kun me kerran työstä lakkaamme! Kuka on silloin kuivilla? Ja kuka silloin kerjää? Minä kysyn: kuka silloin kerjää? Kuka silloin selkä kumarassa, tihrusilmin, kynnyksen takaa leipäänsä kerjää?

Tässä hukutti puhujan äänen kuulumattomiin ilmoja paisuttava hurraa- ja hyvä-huuto. Mustatukka siveli tuulen hajottamat suortuvansa järjestykseen, kohotti olkapäänsä, ummisti silmänsä ikäänkuin pauhun tyyntymistä odottaakseen, ja kun väki äkkiä hiljeni, oli kauan aikaa vielä ääneti, nauttien tuhansien sielujen antautumisesta hänen luovan aatteensa vaikutukselle. Avasi jälleen silmänsä, olkapäät laskeutuivat, ja eteenpäin kumartuen ikäänkuin että hänen tahallaan hiljennettyä ääntänsä voitaisiin kuulla, sanoi:

—Vai paperilakko!

Väki purskahti rajuun nauruun.

—Onnittelen teitä, hyvät porvarit,—mutta vasta sitte kuin lakkonne on onnistunut. Sillä totisesti sanon minä teille: jos te meiltä paperin todella kieltää voisitte, emme epäilisi riisua valkoiset paitamme ja panna koneeseen sanomalehdiksi. Mutta te ette sitä meiltä ikinä estä. Ja totta on myöskin, että paitojen käyttäminen sellaiseen tarkotukseen kohtaa teknillisiä vaikeuksia.

Taas remahti väki nauramaan.

Mustatukka odotti viimeisenkin naurunäänen hiljenemiseen ja sanoi sitten:

—Ei kai auttaisi muu kuin selvä raha, ja on »räknätty ulos», ettei köyhälistöllä ole rahaa. Mutta katsokaahan, hyvät herrat, onko köyhälistöllä rahaa! Tässä on minun hattuni, ja jolla on suurempi pää, pankoon hänkin lakkinsa kiertämään, niin pääsemme asiasta kohta selville!

Syntyi yleinen riemukas innostuksen hälinä. Kaikki koettivat tunkeutua lakkien ympärille ja pian oli niitä kymmenkunta kiertelemässä tuhantisen väkijoukon keskellä.

Hinkki tunkeutui nyt väkijoukkoon nähdäksensä tuliko lakkeihin todellakin rahaa.

Sillä välin mustatukka jatkoi puhettansa ikäänkuin olisi tahtonut soittaa kuulijoillensa yhä samaa innostuksen säveltä. Hänen kasvonsa muuttuivat jälleen totisiksi ja haaveileviksi.

—Kerrotaan vanhan Sammon jauhaneen pohjolan väelle viljaa, suolaa ja rahaa, josta sitten kaikki ihmisten onni ja kukoistus oli seurauksena. Kalevan kansa läksi tätä onnen antajaa ryöstämään, mutta ryöstettäissä sampo särkyi ja hajosi meren pohjaan. Vanha Väinämöinen pelasti sentään muruset maalle, ja niistäpä onnen muruista elää yhäkin Kalevan kansa. Niinpä niin, onnen muruista! Vähän jauhoja, vähän suolaa ja vähän rahaa! Mutta miksi muruihin tyytyisimme? Miksi ei ole kenenkään päähän pälkähtänyt, että särkyneen sammon sijaan on uusi sampo taottava! Emme siihen enää tarvitse rahanalaisten tuskaa, ei orjain lietsomista ja palkeiden painamista. Osto-orjan työtäkö olisi onnen sampo? Ei, ja tuhat kertaa ei! Uutta sampoa ei taota enää rahanalaisilla työvoimilla. Uuden sammon takoo ainoastaan rahan kahleista irrottunut työ, sopusoinnun innostama työ, sellainen työ, jota te teette pannessanne kohta käsivoimin koneemme käymään, sellainen työ, jota te nyt teette luodessanne paperia tyhjästä, sellainen työ, jolla te tämän eläimellisessä kilpailussa raadellun ihmiskunnan muutatte eläväksi, henkiväksi, vapaaksi sointulaksi. Eläköön uusi Kalevan kansa! Eläköön uuden sammon takojat!

Hinkki ei enää tämmöisiä puheita ymmärtänyt eikä kuunnellut. Hän vaan seurasi lakkien kiertoa. Hän näki lakkien muotojen muuttuvan yhä enemmän pussimaisiksi, hän kuuli lakkaamattoman hopea- ja kuparivirran kilisten vuotavan niihin, hän näki rutistuneiden setelien sinne putoavan. Näki kaikkialla ympärillään suuren innostuksen elähyttämiä, haltioituneita kasvoja, näki käsiä, jotka vaan yhäkin hakivat kaikista taskuista vieläkö olisi mistä ottaa, vieläkö mistä itseänsä tyhjentää, näki naisia, jotka pudottivat lakkiin korvarenkaita ja sormuksia—

Ja kun rahat laskettiin, oli niitä hyvä joukko päälle 800.

Silloin sanoi Hinkki:

—Katos perhana, katos, katos perhana!

Tämä ei merkinnyt ollenkaan, että hän olisi ruvennut mustatukkaa uskomaan tai kunnioittamaan, vaan ainoastaan, että rahoja oli lakkeihin kerääntynyt niin paljon.

Hinkki seurasi tarkkaan keräystä toimittavia miehiä, jopa tunkeutui rahoja laskettaissa keskelle mustatukan lähintä sakkia, nähdäksensä oikeinko ne laskevat ja oikeanko summan sitten todella ilmottavat. Sitten seurasi vielä tarkemmin, mihin he rahat panevat, ketkä rupesivat kasööreiksi ja kuinka paljon kunkin kasöörin taakse jäi. Ja pani tyystin merkille, ettei nähtävästi kukaan tehnyt laskua siitä kuinka paljon kullekin tuli, ainoastaan koko summasta oli heillä tieto. Rahat pantiin taskuihin kourakaupalla, mutta ei yksikään toistaan epäillyt. Ja Hinkki sanoi taas:

—Katos, katos perhana!

Koneen vääntäjiksi valitut miehet—niitä ei paraalla tahdollakaan saatu valituksi alle viidenkymmenen, sillä kaikki pitivät itseään väkevimpinä ja siis tarkotukseen sopivimpina,—rupesivat kohta tekemään lähtöä kirjapainoon. Silloin tuotiin liput, laulajat asettuivat eteen, järjestivät rivikkäin neljä miestä riviin, ja koko väkijoukko läksi heitä seuraamaan kunniakkaalle matkalle, haltioissaan yhtyen lauluun.

Hinkki oli mennyt edelle aikaisemmin, ja jo lähestyessään kaupungin kivikatua kuuli laulun takaansa ja näki kulkueen tulevan liehuvine punalippuineen. Hän alkoi kulkea hitaammin, mietiskellen erotusta näiden ja pelastusarmeijalaisten välillä, jotka myöskin kuljeskelivat noin musiikin kanssa pitkin katuja. Eikä ymmärtänyt toistaiseksi muuta erotusta olevan kuin että nämä uskovat tuhatvuotiseen valtakuntaan, joka pitäisi tulla maan päälle noin tuhannen vuoden perästä, mutta pelastusarmeijalaisten valtakunta tulee taivaasta ja pikemmin, koska se tulee kohta kuoleman jälkeen. Molemmissa uskoissa oli Hinkin mielestä paljon enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia.

Kun kulkue saavutti Hinkin, ei hän yhtynyt siihen, vaan jäi käymään käytävälle.

Tätä ohimenoa eivät kulkueessa olevat Hinkin toverit voineet kestää, rivien ja tahtiin lätkähtelevien jalkain vuoksi, vaan häpeissään tippuivat yksitellen laulun tahtiin marssivista riveistä, ja takaa tullen yhtyivät epätahdissa kävelevään Hinkkiin, pannen enin osa kädet housuntaskuihin niinkuin oli hänellä.

—Saatanan sammontakojat! sanoi joku heistä.

Ja rupesivat Hinkille haukkumaan mustatukkaa, kilvotellen kuka mehevämmin haukkua osaisi.

Mutta Hinkki hoki vaan heillekin sitä samaa:

—Katos perhana, katos, katos perhana!

Miehet joutuivat kahdenvaiheille. Toiset alkoivat koetteeksi peruutella haukkumisen, joku kehasi.—

Mutta Hinkki ei puhunut mitään ennenkuin käännyttyään kulkueen suunnasta pois syrjäkadulle.

—Näittekös rahoja?—kysyi hän äkkiä.

Ja kun miehet sanoivat kyllä rahat nähneensä, äännähti Hinkki ankaran kysyvästi:

—No?!

Ja sanoi:

—Onko se mikään tyhmä mies, joka niin paljon rahaa kokoon saa!

Miehet myönsivät, että sellainen oli monelle viisaallekin aivan mahdotonta.

—Ottakaa siis vaari, pojat!—sanoi Hinkki, merkitsevästi silmäkulmainsa alta heihin katsahtaen, ja niine sanoineen erkani heistä sillä kertaa.

Hän alkoi nyt käydä kaikissa mahdollisissa kokouksissa ja tilaisuuksissa, missä vaan tiesi mustatukan liikkuvan. Omista tovereistaan hän silloin vielä pysyi paremminkin erossa kuin otti mukaansa. Kulki yksin, hiljaa hissuksin. Kuunteli hartaasti, ei puhunut mitään. Pani kaikki muistiin. Iltasilla, kokouksista palattuaan lueskeli myöhään yöhön pieniä, punakantisia kirjasia. Vaarille sanoi:

—Nyt saatte pian nähdä, että maat ostetaan veneh'ojalaisille vapaiksi.

Vaari ei tosin uskonut, mutta pani muistiin nämä Hinkin sanat, ja hetken, milloin ne sanotut olivat.

Ajan tultua Hinkki meni sakkinsa kanssa ryssän kasarmin taakse, ja rupesi heille siellä sanomaan, että nyt täytyy mennä oppiin.

He sanoivat:

—Mihin oppiin sinä meitä aikamiehiä käsket?

Hinkki vastasi:

—Mustatukan oppiin minä teitä käsken.

He ihmettelivät suuresti näitä Hinkin sanoja.

—Mitä sinä meitä mustatukan oppiin käsket, emmehän taida lukea emmekä kirjoittaa?

Hinkki sanoi:

—Oppikaa ensin minulta mitä minä taidan.

Ja antoi heille kirjasia ja rupesi opettamaan heille aapista ahkerasti, milloin kotonansa kirjotuttaen heillä puustavia, milloin taas lukemista harjottaen Kaartin kallioilla, missä he, mahallansa loikoen, piirissä, päät yhteen koottuina, taidossansa kilpaillen vuoronperään lukivat ja sitten kuulivat Hinkiltä arvostelun.

Eikä mennyt puoli vuotta, niin he jo osasivat lukea ja kirjottaa ja paljon uusia asioita tunsivat niistä samasista Hinkin kirjasista. Ja puhuivat Karl Marxista ja kapitaalista ja tuotannosta, kysynnästä, tarjonnasta ja kaikkiin Hinkin viekkaihin kysymyksiin osasivat vastata taidokkaasti, kompastumatta.

Sillä eivät Hinkin miehet olleet kollopäitä, ei semmoisia ollut koskaan Hinkin ympärillä. Vaan joskin korttipelissä ja juopottelussa ja kaikenkarvaisessa nurkkavehkeilyssä turmeltuneita oli monta, niin sentään kaikki olivat älyltänsä aina kaikkein terävimpiä mitä suuressa kaupungissa löytyi.

Ja kun Hinkki huomasi heidät taitaviksi, sanoi hän:

—Nyt menkää mustatukan oppiin.

Ja Hinkin miehet alkoivat kulkea kokouksista kokouksiin ja oppivat mustatukasta kaikki hänen sanansa.

Siihen aikaan mustatukka rupesi suurentamaan lehteänsä, sillä hän tahtoi asiaansa yhä laajemmalle levittää. Mutta hän istui taitamattomien keskellä eikä taitomiehiä lisääntynyt niin nopeasti kuin hän olisi tahtonut asiansa ilmiliekkiin puhaltaa.

Sentähden, kun Hinkin miehet tulivat hänen ympärillensä ja hän heidän älynsä huomasi, ihastui hän kohta suuresti ja sanoi:

—Tämmöisiä miehiäpä minä juuri tarvitsinkin!

Ja otti kohta heidät viereensä ja teki heidät asiansa etuvartijoiksi ja opetti heille kaikki mitä itse tiesi ja ymmärsi.

Ja pian he nousivat hänen sanoillansa puhumaan kansan keskuuteen ja puhuivat yhtä voimallisesti kuin mustatukka.

Ja mustatukan asia, Hinkin sakin käsiin tultuansa, alkoi levitä ennen tuntemattomalla vauhdilla, ja täytti pian koko kaupungin.

Mutta Hinkki itse kyllästyi tähänkin.

Tai oikeastaan näki, että se, jota hän omenoita varastaakseen oli olallensa nostanut, olikin hänen puustaan omenat syönyt.

Rupesivat hänelle itsellensä kovin koppaviksi, kohta kun saivat kovan paidan kaulaansa. (Hinkillä oli aina vaan pehmeä siniraitainen.)

Meni hän sentään kerran heidän lehteänsä katsomaan. Olisi luullut menevänsä vähän niinkuin isäntänä omaan taloonsa. Tuli sisälle. Istuu peltiseppä itse pöydän ääressä, kirjojen takana suu tupessa. Hinkki istuu sohvalle: ei suju puhe. Sanoo: Noh, mitenkäs hurisee?—Ei hurisekkaan, vastaa sälli. Hinkki nousee koko seinän ylettyvää kirjahyllyä tähystelemään. Katselee ainakin puolen tuntia: Ei vaan lähde sanaa tuppisuulta sälliltä. Tulee toisia miehiä, aikovat istua punaselle sohvalle, silloin sälli tiuskasee: Ei tässä ole koko maailman kokouspaikka! Nousevat miehet ja puolta lyhempinä omaa pituuttansa kyyröstävät ulos. Niiden joukossa Hinkki.

Toisia oli kaulusniekkoja sellaisia, ettei kadullakaan tunteneet.

—Maltas, sälli, ajatteli Hinkki.

Mutta ei Hinkki tätä tappiotaan sen syvemmälti ottanut. Hän tiesi jo ennestään, että rahat aina tekevät ihmisiä herroiksi, eikä se siis ollut hänelle mitään uutta. Hänen omat ajatuksensa ja tiedonhalunsa liikkuivat jo kokonaan muualla.

Kun vaari kysyi, kuinka nyt olivat asiat, vastasi Hinkki:

—Odottakaa vähän.—Ja rupesi jotain ihmeellistä hommaamaan polisikamarissa, joka siihen aikaan oli joutunut ryssien haltuun.

Ja vaari odotti tyynesti, sillä hän tiesi, että suuret tapaukset aina pyörivät Hinkin ympärillä, missä ikinä se liikkuukin.

Eikä mennytkään monta aikaa, niin vaari jo taas sai nähdä ihmeitä.

Eräänä kauniina päivänä Hinkki ilmestyy hänen matalaan asuntoonsa niin komeassa ja kiiltävässä puvussa, että ellei vaari olisi miestä kohta Hinkiksi tuntenut olisi voinut luulla esivallan vihdoin löytäneen vanhan Siperian-karkulaisen tästä pimeästä piilosta, Franssin kivimuurin takaa, hämähäkinverkkoisten ikkunain hämärästä, ja tulleen hakemaan takasin Siperiaan vietäväksi.

Mutta vaari tunsi Hinkin kohta, ja kuten aina kaikkien merkillisyyksien edellä he rupesivat nytkin ensin syömään. Hinkki söi sillä kertaa tavattoman paljon ja kauan, eikä koko aikana kuin hänen suunsa ruuan puremisessa kävi puhunut mitään.

Joten vaarilla oli hyvä aika kaikin puolin tarkastella Hinkkinsä uutta pukua.

Musta takki ylettyi lähes polviin asti, takaa se oli vyön kohdalla poimuissa. Jaloissa oli hyvin väljät siniset roima-housut, niin että pussina putosivat puoliväliin pitkävartisia saappaita. Olkapäillä oli keltanyöri-palmikot, ja oikean olan yli roikkui nahkahihnasta pitkän pitkä vaskihelapää miekka, jota Hinkki syönnin aikana piti seisomassa polviensa välissä nojallaan. Toiset hihnat kävivät vasemman olan yli. Lakin oli pannut tuolin alle. Siinä oli suuri, kiiltävä lippa, leveä vanne ja päällimmäisenä niinkuin vaatteen alle koholleen pingotettu lautanen, jossa helotti ihmeellinen pyöreä töherrys.

Syötyä vaari työnsi tuolinsa kauemmaksi pöydän luota, pani kämmenensä polvilleen ja heiskauttaen sormellaan Hinkkiin päin naurahtamisella kysyi, mitä tämä nyt kaikki merkitsi. Se naurahtaminen kysyi vielä sitä, että muistiko Hinkki luvanneensa kerran ruveta polisiksi, jotta he epäilyksiltä turvattuina voisivat ryhtyä väärän rahan valmistamiseen.

Hinkki ymmärsi hyvin vaarin mykän kysymyksen.

Vastaukseksi, ja osottaakseen, että hänellä oli nyt mielessä jotain vielä parempaa kuin rahan tekeminen onkaan, Hinkki alkoi rauhallisesti avata merkillistä nahkakoteloa, joka oli hänen vyöllään, ja veti esiin välkähtelevän pistoolin ynnä patruunalaukun, kovilla patruunilla täytetyn.

—Kaksitoista! sanoi Hinkki osottaen revolveriinsa, ja nousi ja ampui seinään. Senjälkeen hän vuoli tikun ja pistäen seinään näytti vaarille, että kuula oli mennyt läpi. Ja kun he katsoivat ikkunaan, oli vielä kivimuurissakin räiskäyttänyt suuren loven tiileen.

Hinkki pani revolverin ja patruunat takasin koteloon ja ripusti jälleen vyölle. Sitten veti hän miekan tupesta ja kauan aikaa haki mihin esineeseen voisi sen voimaa koetella. Otti vihdoin vaarin vuoteesta sylttäytyneen tyynyn, vivutti kädellään, heitti ilmaan, ja ihmeellisen ketterällä miekaniskulla halkasi kahtia, antaen siten aivan epäämättömästi sitovan todistuksen, että samallaisella iskulla voisi katkaista myöskin ihmispään.

Vaari katseli miekkaa ja myönsi itsekseen Hinkin olevan oikeassa eli todella omistavan aseita, jotka olivat tehoisammat kuin vaarin vanhat valinkupit koskaan olisivat voineet olla. Tästä asiasta tuli vaari täysin vakuutetuksi, kun Hinkki nyt kertoi käskeneensä koko sakkinsa—nimittäin sen osan siitä, jota ei ollut lukutaitoiseksi opettanut eikä mustatukan oppiin lähettänyt—hakemaan ryssänpolisin paikkoja missä vaan niitä oli kaupungeissa taikka mailla. Sillä, sanoi Hinkki, ryssä tahtoo heidän avullansa telottaa kaikki Suomen herrat, jolloin varmaan veneh'ojalaisillekin maita jaettaisiin.

Ryssä—se oli vaarin ajatuksissa tähän asti ollut aivan olematon tekijä, kun oli kysymyksessä veneh'ojalaiset ja heidän maa-asiansa. Ryssä—se oli vaarille ollut ensin joukko villiä kasakoita, jotka häntä pyydystävät kuin metsän otusta ja kiinni saatuansa pieksevät ja kiduttavat, ja sitten esivallalle aina yhtä alamaisina, lakkaamatta vaihtuvina sotilas-vartijoina saattavat häntä pitkällä Siperian-matkalla. Ja että tämän saman ryssän avulla veneh'ojalaiset nyt saisivat maat omikseen, sitä olisi vaari kaikkein viimeiseksi tullut ajatelleeksi niinkauan kuin hänellä ajatukset yleensä vielä liikkuivat, ellei sitä olisi nyt hänelle Hinkki sanonut. Sittenkin olisi vaari vielä epäillyt, mutta hän sai pian nähdä ihmeekseen, että Hinkin ennustukset alkoivat mennä toteen, sillä ryssä ajoi maasta pois suuren joukon korkeimpia herroja ja Frans oli kertonut vielä karkotettavan paljon enemmänkin. Joten vaari rupesi uskomaan, ettei Hinkki ollut suotta ryhtynyt sellaiseen toimeen, jossa piti olla määrätunnit kamarilla ja pakkasellakin passissa seista.

Muuten oli Hinkin odottamaton astuminen säännölliselle virkauralle suuresti kaikkien sukulaistensa mieleen, kaikkien muiden paitsi ei kapteenin, joka julmasti rypisti silmäkulmansa asiasta tiedon saatuaan.

He olivat ani harvoin koko tällä ajalla tavanneet toisiansa, eikä vielä kertaakaan silmästä silmään kahden kesken. Hinkkikö vältti häntä vai hän Hinkkiä, siitä ei kapteeni ollut itsekään selvillä.

Ensi kerran he näin tapasivat toisensa vasta monen vuoden kuluttua Hinkin palaamisesta meriltä. Se tapahtui seuraavalla tapaa:

Eräänä kesäaamuna kapteeni meni karttoinensa Kaartin kallioille tarkastellaksensa siltä suunnalta Viaporin linnotusta ja erittäinkin muutamien ulkosaarten asemaa.

Hänen suuri työnsä, Viaporin strateegisen aseman kaikinpuolinen määritteleminen ja erikoisesti sen merkitykseen nähden laivaston nojakohtana,—alkoi olla suunnilleen valmiina. Kaikki oli hänen mietinnössään käsitelty mitä tarkimmalla huolella, ei yksikään, kaikkein vähäpätöisimmältäkään näyttävä erikoisuus ollut jäänyt huomioon ottamatta. Puuttui ainoastaan viimeisin viimeistely, muutamien lauserakenteiden muodosteleminen.

Mutta—tämähän oli ainoastaan toinen puoli hänelle uskotusta tehtävästä. Toinen puoli oli vallankumouksen valmisteleminen vaikuttamalla paikallisen väestön käsityskantaan. Ja tämä puoli—kapteeni huokasi syvään—tämä puoli asiasta oli niin hyvin kuin kokonaan alullekaan panematta. Se oli sentään ainakin, ainakin yhtä tärkeä puoli kuin nämä hänen strateegiset piirustuksensa ja laskelmansa. Yhtä tärkeä, mutta ei suinkaan yhtä hauska.

Syvään, syvään huokaili kapteeni, sillä niin taitava kuin hän olikin linnotustieteessä, niin kokonaan mahdottomaksi tunsi hän itsensä mitään mullistusta mielipiteissä vaikuttamaan. Mutta aika rupesi jo olemaan täpärällä, sillä 5-8 vuotta oli hänelle annettu, mutta yhdeksäs oli jo menossa!

Mitä sivistyneeseen säätyyn tulee, niin oli hän täällä Suomessa aivankuin erämaassa yksin. Mitään Vasilejä tai Natalia Feodorovnoja ei ollut, eikä edes erämaan kaukaisena kangastuksena luvannut tulla. Lainkuuliaisuus, kansankirkko, perustuslakien pyhyys—! Jos semmoisen pyhyyden viereen asettui, kun hän tuli salkku kainalossa senatista tai muusta virastosta kävelläkseen puolituntia Esplanaadilla, ja jos koetti kääntää puhetta vallankumoukseen tai esimerkiksi sanoi: prostitutsioni on hävitettävä!—niin se kohta alkoi pitää ihmistä tois-arvoisena olentona, ainakin peräti kuolleena kaikelle, mikä kuului totiseen valtiolliseen maailmaan, ja katsella aivankuin hänen vieressään olisi kulkenut kuudentoista ikäinen lyseolainen.

Vielä enemmän toivottomaksi oli kapteenille näyttäytynyt koskaan herättää alempaa kansanluokkaa vallankumoukseen. Tehtyään turhat yrityksensä saada edes omaisensa käsittämään olevien olojen nurinkurisuutta saati sitten tunnustamaan vallankumouksen mahdollisuutta tai edes tarpeellisuuttakaan, kapteeni tuli heihin nähden jo kohta alusta pitäen siihen käsitykseen, että sellaisten ihmisten silmiä ei voi avata mikään muu kuin vallankumous itse. Kun kerran nämä kentät jylisevät, kun kerran jyrähtää vallankumouksen ukkonen, niin on se tärisyttävä heitä siihen määrään, että he yhdellä kertaa näkevät kaikki: sekä olojen kierouden että myös uuden ajan mahdollisuuden. Tähän johtopäätökseen tultuansa hän oli jättänyt sekä Franssin että äidin kokonaan rauhaan, ja ainoastaan Kertun kanssa oli alkupuolella heidän avioliittoansa tuimanlaisia otteluja. Kerttu yhä jatkoi kirkonkäyntiään joka pyhä, niinkuin eno Franskin, ja piti kapteenin mielipiteitä useimmiten, kun ei ollut kysymyksessä kaikkein totisin keskustelu, pelkkänä hassutuksena, mutta kaikkein totisimmissa keskusteluissa sanoi niiden mielipiteiden osottavan Hanneksessa nöyryyden puutetta. Tämä väite nöyryyden puutteesta se saikin aikaan kuumimmat törmäykset heidän välillänsä. Sillä kapteeni oli sitä mieltä, että päinvastoin juuri porvarillinen elämäntapa osotti nöyryyden puutetta, ei tosin mitään jumalaa, vaan toisia ihmisiä kohtaan. Tähän sanoi Kerttu aina: pitää olla rikkaita, sillä mistäs köyhät muuten työtä saisi!—Joka lause sai kapteenin melkein aina tarttumaan raivokkaana tukkaansa, voimatta mitään vastata, sillä hänen oli mahdoton löytää semmoisia sanoja, joista Kerttu olisi voinut tämän asian ymmärtää, eli toisin sanoen suomalaisia sanoja siihen Natalia Feodorovnan selitykseen, jonka mukaan köyhät olivat pakotetut palvelemaan rikkaita eikä köyhiä, ja että vallankumouksen tarkotus juuri oli aikaansaada että semmoinen pakko häviäisi. Jos hän koetti joskus voittaa raivonsa ja koreasti antautua tämän asian selittämiseen Kertulle, niin Kerttu rupesi ilmeisesti ajattelemaan jotain puku- tai talouskysymyksiä eikä näyttänyt pitävän enää keskustelua niitä kysymyksiä tärkeämpänä, tai sitten sanoa tokasi: täytyy olla nöyrä,—ja niin oltiin taas kiertämässä samaa ympyrää. Kaikesta tästä huolimatta Kerttu oli äärettömän hyvä ja viehättävä. Ja kun heillä oli jo monta lasta ja nämä alkoivat kasvaa ja talouspuuhiakin Kertulle yhä enemmän karttui, harvenivat törmäykset harvenemistaan ja yhä enemmän alaa vallotti se elämän mahdollisuus, jossa vallankumouksellinen ja kirkossakävijä kulkivat käsi kädessä, vieläpä pelkästä ystävyydestä antoivat toisillensa suuta. Kaiken summa oli, että ei ollut ainoastaan naimisiin mennessään kapteeni suostunut johonkin vähäpätöiseen vihkimiskysymykseen, vaan koko hänen muukin elämänsä vähitellen ja varmaan oli askel askeleelta suistunut porvarillisen elämäntavan uralle: lapset kävivät tavallista herraskoulua, saivat pianotunteja, palvelustyttö tiskasi, kiillotti kengät ja veivasi mankelia. Tämän asian seurauksena taas oli, että kapteeni erottui vähitellen kokonaan siitä alemmasta kansanluokasta, jossa hänen olisi pitänyt myöskin vallankumousta valmistaa. Se työ oli epätoivoisin kaikesta, sillä sielläkin kaikki ajattelivat joko niinkuin äiti, Frans ja Kerttu: täytyy olla rikkaita, että köyhät saisi työtä, taikka niinkuin Hinkki, että täytyy olla rikkaita, sillä ketä muuten pettäis!—Kerran jylisee! ajatteli tosin kapteeni. Mutta hän ajatteli sitäkin yhä harvemmin.

Niinpä juuri eilispäivänä hän oli tavallisuuden mukaan istunut kirjotuspöytänsä ääressä katselemassa ikkunasta katuelämää. Niinkuin tavallista, tuntui huoneessa hienon hieno hajahdus siitä väkevästä tupakista, jota äiti yhä käsillänsä hierteli ja kaupitteli, ja joka kaikista trossilattioista ja korkkimatoista huolimatta hermostuttavasti tunkeutui yläkertaan. Niinkuin tavallista kuuli hänen korvansa myöskin tyhjien pullojen kolinaa, kun kuski kantoi niitä laatikossa äidin puodista rattaillensa. Tämä vanha ristiriita, että hän, jonka olisi pitänyt herättää ihmisiä tuntemaan suunnatonta nöyryytystänsä eläessään rikkaiden komentamalla työllä, itse eli suureksi osaksi äitinsä varoilla, joka kaupitsi tupakkia ja möi viiniä ties kelle,—tämäkin kiljuva ristiriita oli vuosien vieriessä vähitellen muuttunut jokapäiväiseksi tottumukseksi ja sentähden herennyt vaivaamastakin. Tällä kertaa hän oli sentään juuri taas sanomaisillaan itsekseen: kerranhan jylisee! kun huomasi, että kadulla tapahtui jotain tavallista enemmän mieltäkiinnittävää. Suurella pauhulla ja melulla ja rähisevän katupoikajoukon seuratessa kulettivat polisit humaltunutta ämmää, joka raivokkaana, purren ja potkien heitä, teki hurjaa vastarintaa. Polisit koettivat saada sitä ajurinrattaille, mutta turhaan, sillä he eivät tahtoneet väkijoukon tähden siivottomasti nostaa. Kun kapteeni oli taitava voimistelija ja vielä taitavampi painija, harmitti häntä polisin taitamattomuus ja hänen teki kovin mieli näyttää heille kuinka mies koreasti nostaa mokoman rimpuilijan minne vaan halutaan. Kun polisit uudestaan pilasivat asiansa, ei kapteeni enää malttanut jäädä toimettomana katselemaan, vaan meni kadulle nostaakseen polisien opiksi ämmän mitä siivoimmin rattaille. Silloin hän hämmästyksekseen rupesi näkemään jotain tuttua sen kasvoissa, sydän kouristui, kauhu löi mielen lamauksiin: se oli—tuo nainen oli joskus jossain hennoilla käsillä silittänyt hänen kasvojansa,—se oli Hinkin vanha morsian!—Kapteeni jätti asian polisien haltuun ja juoksi takasin sisälle. Sydän löi raivokkaasti. Niinkö pitkälle hän oli jo tullut! Magda, onneton Magda! Kun sinä käsilläsi minua silitit, sanoit sinä: kerran tulet ottamaan minua, silloin on sinulla suuret viikset… Ja minulla on suuret viikset ja minä tulin ottamaan sinut, mutta—polisina! Tämä ajatus tärisytti kapteenin mielen syvimpiä pohjia myöten. Miksi et jo tule vallankumous! Miksi olet ikuisella viipymiselläsi paaduttanut minut ja yhä paadutat tätä suurta porttolaa, jota yhteiskunnaksi sanotaan. Tuletko sinä koskaan vai oletko sinä niinkuin suuri petos: sinä vaan lupaat tulla, että me siihen hetkeen asti antaisimme kapakkain seista ja porttokin rehottaa, ja sinä sillävälin meidän vihamme lauhduttaisit ja meidän parhaat voimamme herpaisisit ja intomme lokaviemäreihin hukuttaisit, ettei sitä hetkeä koskaan, ei koskaan tulisi! Kuka olet sinä pettäjä? Sillä pettäjä sinä olet, paholainen, piru sinä olet mustassa petosmielessäsi! Saatana itse sinä olet! Etkä enää saa minua pettää! Nyt nyt, nyt tulkoon vallankumous, nyt paikalla, aseita minulle! nyt lakasen tämän porttolan puhtaaksi… Kerttu tapasi kapteenin sellaisessa raivontilassa, että pahanpäiväisesti hätääntyi, ja rupesi rauhottamaan. »Elä nyt noin—! Tuleehan se vallankumous, tuleehan se, jahka herratkin oikein ehtii ryssälle suuttua, ja entä ne—mitkä ne on—sosialistit? sanotaanhan niidenkin villitsevän kansaa, täytyy olla kärsivällinen, Hannes kulta!»—Ja sai kuin saikin kapteenin tasapainoon, osaksi äärettömällä sulollaan, mutta suureksi osaksi myös sillä, että nuo mainitsemansa seikat—mistä ihmeestä se ne olikaan tähän tarpeeseen niin pian keksinyt—todella olivat sangen huomattavia ja noin esitettyinä muodostivat ilahuttavan valopilkun muutoin niin toivottomalla taivaalla.

Näitä Kertun valtiollisia, äkkiä ja odottamatta esiinpulpahtaneita näkökohtia kapteeni mietiskeli nyt tänä aamuna Kaartin kallioilla istuessaan. Ja mitä enemmän mietti, sitä vähemmin huokaili. Jospa se esplanaadin jäykkäniskainen, himmeästi ja tylsästi katsahteleva virkamies sittenkin sisältäisi jonkun mahdollisuuden! Kunpa se ryssä sitä nyt oikein ja oikein kolhisi! Kunpa se ei karkottaisi ainoastaan sukulaisten luo Ruotsiin ja Norjaan, vaan antaisi maistaa kostean vankeuskopin iloja ja tallustella Siperian aroja! Ehkä heräisi, ehkä heräisi hänessäkin vielä oikean vapaustaistelijan veri! Ehkä luopuisi hän toimettomasta perustuslaillisesta vastarinnastaan ja tuntisi yhteytensä ihmiskunnan vapausaatteen kanssa!—Pahempi oli sen toisen asian laita, jonka Kerttu mainitsi,—sosialismin? Sen mustatukan kapteeni kyllä tunsi, ja olihan se puheillansa herättänyt paljon kansaa sen omaa orjuutta tuntemaan. Mutta kun kapteeni oli häneltä kysynyt millä voimalla, vallankumouksellako, hän ajatteli sen vapautumisen suorittaa, oli mustatukka sanonut: äänestämisen voimalla. Silloin oli kapteeni kysynyt: käyneekö sellainen laatuun ilman aseellista kapinaa? Mustatukka sanoi: se käy vakuuttamisen ja esimerkin voimalla ja senvuoksi minä nyt perustankin sellaisen sointulan, josta ihmiset näkevät, että sopusointu ja rakkaus heidän välillänsä on suorastaan heille aineellisestikin edullisempi kuin tämä kapitalistinen ryöstökomento. Kapteeni aikoi sanoa, että valtaluokat pitävät aina itselleen edullisempana omistaa enemmän kuin muut ja siitä syystä palkkaavat itselleen sotavoimaa, jota vastaan pelkkä äänestäminen on tehoton; mutta mustatukka pysyi lujasti »ei-saa-tappaa» periaatteessa, ja hukutti hehkuvan intonsa niin suunnattomaan sanatulvaan, että kapteenin oli lyhyesti mörähtelevällä puheellaan mahdoton enää esille päästä. Sittemmin, kun ryssä oli alkanut ahdistaa, olikin mustatukka jättänyt kaikki asiat oppilaittensa käsiin ja (—toiset sanoivat näiden kyllästyneen häneen—) lähtenyt toiseen, vapaampaan maanosaan perustamaan sellaista kapitaalitonta siirtolaa, josta oli puhunut. Sillä,—oli hän silmät innosta palavina sanonut vielä ihan lähtiessään,—ihmiset eivät tarvitse muuta kuin nähdä, eivät mitään muuta kuin vaan nähdä! Hänen oppilaansa jatkoivat sitten täällä omin päin sanomalehden toimittamista, kirjasten myymistä ja kansanjuhlien pitämistä samalla menestyksellä kuin mustatukkakin. Ja se ihmeellinen sointulaoppi levisi leviämistään: ei saa tappaa, voitto on äänestettävä! Olisiko kapteeni pitänyt tätä oppia vähemmin lapsellisena, ellei hän olisi linnotustiedettä koskaan lukenut, se on vaikea sanoa, mutta nyt tuntui hänestä pansaroitu merivallitus ja 12-tuumaisen tykin ammottava kita paljon enemmän puhuvalta kuin kuuluvinkaan huutoäänestys: jaa, jaa, taikka: ei, ei. Shrapnelli panee vaan trah! ja siinä ovat sitten kaikki jaat ja eit. Opin leviäminen saattoi olla mahdollinen ainoastaan viattomien, aatteellisten ihmisten keskuudessa, jotka olivat historiallisen maaperänsä kokonaan unohtaneet. Olivat vähitellen unohtaneet, että sotilaallinen asevoima tarkottaa valtaluokan rikkauksien turvaamista eikä sotaa tavallisesti olematonta ulkovihollista vastaan. Jos tämä köykäinen kaupungin kansa ei olisi sitä unohtanut, eipä se olisi ikinä uskonut sointulaa luotavan äänestämisellä. Vanha köyhälistö—ajatteli kapteeni—on tähän asti istunut nöyränä pimeässä puutteessaan ainoastaan senvuoksi, että valtaluokat olivat vuosisatojen saarnoilla, Siperian ja vankilain uhalla vihdoin onnistuneet istuttaa siihen nöyryyden uskon: ei sinun pidä tappaman. Ainoastaan se pieni usko kansassa se ylläpitää ja turvaa koko tätä kapitalistista yhteiskuntaa. Kysytäänpä: miksi ei jo vaari ja hänen aikalaisensa ole äänestäneet itsellensä sointulaa? Todellako sen mustatukka nyt vasta keksi? Ei. Vaan vaarin aikuiset vielä muistivat ja ymmärsivät, että sotavoima painaa heitä. Mutta nämä eivät enää muista eivätkä ymmärrä. Ovat kuin lapset turulla. Äänestetään! Aih, aih, se saattaa raivoon! Se tekee hulluksi!

Kuka siis ottaa pois kansalta sen nöyryyden uskon, jonka vuosisadat ovat istuttaneet! Kuka valmistaa tämän kansan vallankumoukselliseen vapaustaisteluun, jonka pitäisi puhjeta jo tänään taikka huomenna!

Taas raskaasti huokaillen kapteeni alkoi astua Kaartin kallioilta takasin kotiinsa. Ja juuri kun hän tuli jälleen kivikadulle, siihen kohti, mihin kaupunki oli rakennuttanut viina-anniskelupuodin laivaveistämön työmiehiä varten, ilmestyi Hinkki polisipuvussaan puodista, ja he joutuivat vastakkain niin, etteivät voineet mennä toistensa ohi teeskennellen huomaamattomuutta. Kadulla ei ollut ketään. He seisoivat kuin seisoivatkin vastakkain, kyynärän päässä toisistaan.

Olihan kapteenilla ollut pieni tunto siitä, että Hinkin kohtaaminen silmästä silmään olisi monesta syystä kenties vähän epämukavaa, mutta että se olisi ollut näin sanomattoman, melkeinpä sietämättömän vaikeaa, sitä ei hän toki ollut osannut ajatella.

Pyyhkäisten nopealla liikkeellä suunsa kuivaksi ryypyn jäljiltä Hinkki teki tervehdykseksi kapteenille hunöörin, mikä vaan hullummin lisäsi heidän merkillisen epäsuhteensa hankaluutta.

Silmiin katsahtamisesta ei voinut olla kysymystäkään.

Kapteeni myös tuli sanoneeksi päivää vähän niinkuin sotamiehelle eikä osannut siitä isällisestä äänilajista tulla. Hän hikoili sen äänilajin vuoksi ja sittenkin vaan pysyi siinä. Keskustelun aikana Hinkki nosti kaksi kertaa kätensä lakinlippaalle, niinkuin esimiehiä puhutellessa.

Kapteeni teki viimeisen ponnistuksen, lähestyi Hinkkiä tuttavallisemmin, ja välttämättä enää sinuttelemista sanoi aivan hiljaisella äänellä:

—Kas kun rupesit polisiksi?!

Tällöin hän tuli aivan vahingossa katsahtaneeksi Hinkin silmiin ja Hinkki hänen silmiinsä. Kapteeni hymähti nolosti ja hänen asemansa kävi vielä tuhat kertaa vaikeammaksi. Sillä siinä lyhyessä silmäyksessä yhtäkkiä osat vaihtuivat ja heidän suhteensa välähti esille semmoisena miksi se oli jäänyt Hinkin merille lähtiessä. Eikä se paikka, jossa he nyt seisoivat, ollut kaukana siitä paikasta, jossa hän oli herrat porttolasta ajanut ja Hinkki hänet polisien kynsistä pelastanut.— Niinkuin Hinkki nytkin olisi sanonut: tunnustatko kuninkaaksi vai et? muuta ei tässä kysytä!—Niinkuin ei ainoakaan päivä olisi siitä saakka ohi vierähtänyt! Hinkki seisoi hänen edessään käskijänä ja hän tottelijana. Hinkki oli kuningas, hän alamainen, ja aivan yhtä vaikea kuin silloin olisi ollut muuttaa tätä suhdetta, yhtä pääsemättömissä tunsi kapteeni nytkin olevansa. Hän sentähden, asettuen puoleksi Hinkin kannalle ja puoleksi pysyen sotaväenkapteenina kysyi kuiskaamalla:

—Maksaako ne hyviäkin rahoja?

Mutta sai Hinkin puolelta ainoastaan tylyn katsahduksen, joka ilmaisi, että Hinkki piti heidän vanhat suhteensa ainiaaksi menneinä ja siis hylkäsi kapteenin tarjouksen laskeutua ainoastaan puoleksi entiselle tasalle.

Hinkki teki siis taas hunöörin ja sanoi:

—Herra kapteeni, meillä on kuukausipalkkaa——

—Ei, ei, ei,—pysäytti kapteeni, ja jättäen sekä sinuttelemisen että teitittelemisen löysi keskitien sanomalla vaan nimeltä:—Hinkin pitää ymmärtää, minä vaan kysyn, eikö Hinkki olisi jotain parempaakin virkaa voinut saada, eihän ne ryssät pyri muuta kuin Suomen rahojen kimppuun, siksi ne herroja tieltään ajaa, ja mitä ihmiset sanovat, että ryssä jakaa maita talonpojille, niin ei Hinkin pidä sellaista uskoa ja toiseksi täällä Suomessa maat ovatkin talonpoikien hallussa.

—Älä sano,—sinutteli nyt Hinkki murahtaen,—kuulisit mitä vaarikin kertoo…

Mikä kauhea sekasotku koko maailmassa! Kerttu, vaari, perustuslailliset, mustatukka, Natalia Feodorovna vallankumouksineen, ja tuossa Hinkki venäläisenä polisina kansalle maita jakamassa! Voimakas rakkaudenlaine tulvahti kapteenin sydämmestä Hinkkiä kohtaan. Hän aikoi jo lähestyä Hinkkiä kuiskatakseen hänen korvaansa sanan, joka varmaan heti olisi nostanut Hinkin mielen tahmeasta humalasta, pannut hänessä joka jänteen vireille ja luonut heidän välillensä ystävyyden, tuhat kertaa puhtaamman ja rehellisemmän kuin milloinkaan oli heidän välillänsä ollut. Hän aikoi kuiskaten sähähtää Hinkille: Hinkki, jätä tuo, kohta tulee promut! (Promut merkitsi heidän vanhalla koulukielellänsä julkista kapinaa opettajistoa vastaan esimerkiksi tuolien ulosviskelemisellä, ikkunain särkemisellä y.m.s.). Hän jo sitä varten katsahti ympärilleen, ettei kukaan kuulisi. Mutta silloin juuri…

Muuan suunniltaan joutunut akka juoksi heidän eteensä ja rupesi hengästyneenä sekasesti selittämään jotain kauheata tapahtuneen kaupungilla—senaatissa—sisällä rappusilla—oli tullut—oli seisonut—oli tervehtinyt—oli ampunut—herrat itse ampuivat—

—Ketä?—sanoi kapteeni mitä ankarimmin rypistäen silmäkulmiansa.

—Sitä itseä! Näin omin silmin kun kantoivat kirurkiin—olin juuri tulemassa makasiinikatua kauppatorilta ja senverran että—no että juuri ehdin nousta kasarmintorille—näen, kantavat paareilla valkosen lakanan alla—ja rouva itse käy vieressä ja parasollilla varjostaa, ettei päivänen näette—jo minä kohta sanoin, siunaa ja varjele mitä aikoja tästä nyt tulee!

—Katos perhanoita!—sanoi Hinkki, teki kohta päätöksensä ja rupesi suurta sapeliansa kannattaen yhä lisääntyvällä vauhdilla juoksemaan kaupungille päin, aivankuin olisi ennenmuinoin koulupihalla juossut, jos olisi saanut kuulla pihan toisessa päässä sysätyn kumoon hänen pystyttämänsä lumiukko.

Akka riensi toiselle puolen katua kertomaan nousustaan kasarmintorille.

Kapteenin ensimäinen tunne oli vaan pelkkä ruumiillinen: niinkuin suunaton muurahaisparvi olisi lähtenyt juoksuun pitkin hänen selkäänsä, noussut niskaan ja siitä muuttunut hänen oman tukkansa pystyyn-kohoamiseksi. Silmäterät mustuivat ja kasvot kalpenivat. Sitten sama tunne muuttui ajatuskuvaksi: niinkuin kauan jonakin matalana lätäkkönä seisonut aika olisi elävänä voimana koonnut siipensä ja lähtenyt liikkeelle. Tulevaisuuden kaukaiset sadut muuttuivat nykyisyyden leimuaviksi liekeiksi. Nyt, nyt se tuli! ajatteli kapteeni tietämättä itsekään vielä mikä se tuli. Hän vaan tiesi, että tullut oli se, mikä teki haaveesta toden ja oli ikuisiksi lähtemätöntä niinkuin kirveenisku kaadettavan puun juureen.

Vasta pitkän ajan kuluttua puhkesi ajatuskuva elävään sanamuotoon:

»Kuka ottaa kansalta sen nöyryydenuskon?» huusin minä äsken voimatonna itselleni, ja olisinko aavistanut, että he sen itse minun puolestani tekevät!

Mutta kun kapteeni heräsi ajatuksistansa juoksi kansaa jo kaikilta kadunkulmilta keskikaupungille päin.

4.

Niinkuin kapteeni oli saattanut hyvin arvata Kerttu suuresti kauhistui tätä tapausta ja sanoi tekoa jumalattomaksi.

Asettui kohta sille kannalle kuin olisi kapteeni sen kertomisella tahtonut tuoda ja luullut tuoneensa esiin ehdottomasti sitovan todistuskappaleen hänen jumalisuuttansa vastaan. Ja alkoi sentähden kiivaasti väittää kapteenia kumoon, ennenkuin tämä oli vielä mitään muuta ehtinyt sanoakaan kuin vasta kertoa tapauksen pääpiirteet.

Vaikkei kapteeni vielä sittenkään mitään sinnepäin sanonut, tulistui Kerttu uudelleen aivan itsestään, ja rupesi vielä kiivaammin todistamaan, että teon oli tehnyt se yksi omin päin, ikäänkuin toinen olisi istunut ja lakkaamatta väittänyt kaikkien herrain muka yksissä neuvoin seisoneen rappusilla ja ampuneen…

Kapteeni ei todellakaan puhunut halkaistuakaan sanaa mistään semmoisesta.

Vähän aikaa kiihkoiltuansa Kerttu teki päätöksensä ja vaikeni. Jotakin mykästi väittääkseen, niinkuin kapteeni, hän heti seuraavana pyhänä sanaakaan sanomatta pukeutui mustiinsa ja hyvin asiallisena ja totisena läksi Allianssitaloon, joka oli hänen kirkkonsa ja hartaushuoneensa. Siellä oli hän kuuleva jylisevän tuomion ja kaikki ne todistukset kapteenin kantaa vastaan, joita hän olisi niin tarvinnut, mutta ei itse osannut löytää. Sillä jos murhasta odotettiin jotain hyötyä—kuten kapteeni ilmeisesti odotti—niin kuinka silloin voi olla jumala, ainakaan se jumala, josta Allianssitalolla saarnattiin! Kerttu siis kokosi lapsensa, puki nekin pyhävaatteisiin, hajotti tyttöjen tukat, varusti tummilla ruseteilla ja läksi.

Hänen kirkkokuntaansa kuului paljon pääkaupungin ylimystöä, joka siellä vietti hartaushetkiänsä ihmeellisessä läheisyydessä, milteipä yhdenvertaisuudessa ei ainoastaan puotipalvelijain, ompelijain ynnä muiden sellaisten keskisäätyläisten, vaan nikkarien, räätälien, jopa vieläkin alempien kanssa, jotka vaan edes johonkin määrin siistissä vaatteissa pystyivät esiintymään, ja tukkaansa silittää osasivat. Tästä kiitollisina nämä istuivat takapenkeillänsä hiljaisina ja juhlallisina katuen viikon syntejään ja samalla vaarinottaen ja pannen muistiin ylhäisten tapoja, seuratakseen sitten niitä sekä kotona että ulkona.

Sen jälkeen kuin kapteeni oli ehdottomasti kieltänyt Kertun palvelemasta piikana sivistyneiden luona, ei ollut Kertullakaan ollut mitään muuta niin sopivaa paikkaa, missä olisi saanut olla sivistyneiden välittömässä läheisyydessä, kuin tämä Allianssikirkko. Hänen tavallinen paikkansa siellä oli melkein ensimäisillä penkeillä, missä hän useimmiten istui erään hienon vapaaherrattaren vieressä, ja oli heillä tämän kanssa muodostunut aluksi vaan ihmeellinen kirkkotuttavuus: vapaaherrattarella ei tavallisesti ollut mukanaan mitään virsikirjaa ja Kerttu senvuoksi tarjoutui aina pitämään omaansa myöskin hänen edessään. Kerttu ihaili rajattomasti vapaaherrattaren hienoa olentoa ja koetti sentähden itse puolestaankin olla tälle niinpaljon kuin mahdollista mieliksi käytöksensä hienoudessa ja arvokkuudessa. Hänessä oli jokainen hermo jännityksissä, kun hän virsikirjaa piteli. Vapaaherratar ihastuikin Kerttuun ja vihdoin meni tuttavuus niin pitkälle, että se kutsui Kertun luoksensa yksityisille hartaushetkille. Siellä Kerttu käskettiin muiden vieraiden mukana yhteisen teepöydän ääreen, ja paroni ja aatelisnaiset puhuivat hänen kanssaan aivankuin vertaiselleen. Nämä olivat olleet Kertun elämän juhlahetkiä. Sillä hän ihaili hienoa väkeä eikä tainnut sille mitään. Vieläpä ihaili heitä Hanneksen itsensä tähden, sillä kaikista Hanneksen puheista, kauluksettomuuteen taipumuksista ja vallankumouksista huolimatta Kerttu vainusi selvästi, että hänen ihanteenansa eli salaisena »mallina» olivat nytkin jotkin Kertulle näkymättömät, hienon hienot ylimyshenkilöt jossain kaukana, tuntemattomassa maailmassa. Ja vaikka siis Hannes puhui aina köyhälistöstä ja ankarilla sanoilla tuomitsi säätyhenkilöitä, huomasi Kerttu selvään, että mitä hienommaksi Kerttu oppi sekä puheiltaan että muulta käytökseltään, sitä tyytyväisempi oli Hannes. Nämä huomiot kumosivat Kertun silmissä kaikki Hanneksen puheet ja toimet, ja Kerttu oli perin juurin vakuutettu siitä, että kapteeni kulkee vallankumouksellisissa harrastuksissaan tietämättänsä vasten omaa onneaan ja sisällisiä taipumuksiaan.

Mennessään Allianssitalolle Kerttu näki kuinka tämän hämmästyttävän tapauksen johdosta kaikkiin muihinkin kirkkoihin kulki joka suunnalta ihan tulvaamalla väkeä. Ja ymmärtäen syyn tähän tulvaan ja tuntien innostavaa, asiallista yhteyttä semmoisen ihmisjoukon kanssa hän ajatteli ylpeydellä omaa kirkkoansa, jossa he viime vuosina niin monasti olivat rukoilleet Suomenkin puolesta ja tunteneet kaikesta ulkopuolisesta rähinästä huolimatta rukouksiensa voimalla ikäänkuin pitävänsä maan kohtaloa käsissään.

Kertun tullessa perille oli Allianssillakin sellainen väentungos, että ensin näytti melkein mahdottomalta päästä etupenkeille. Mutta nyt jos koskaan piti Kertun juuri sinne päästä, sillä vaikka kaikki muu väki olikin utelias kuulemaan mitä pappi on tapauksesta sanova, kohdistui Kertun uteliaisuus ainakin yhtäpaljon siihen, miten vapaaherratar oli häneen sen johdosta katsahtava ja mitä ehkä sanovakin.

Kerttu alkoi sentähden lastensa kanssa tunkeutua askel askeleelta eteenpäin, ja ainoastaan hänen ulkonainen kauneutensa ja ne eri äänenpainoilla lausutut kohteliaisuudet ja pyynnöt, joita hän niin viehättävästi osasi jaella kaikille syrjäytettäville, estivät hänen tukehtumasta ja auttoivat vihdoin pääsemään toivotuille perille.

Ensimäisillä penkeillä olikin tilaa väljältä.

Tehtyään lastensa kanssa hartauskumarruksen Kerttu senvuoksi katsahti kohta ihmetellen ympärillensä.

Vapaaherratarta ja koko sitä muuta seuruetta ei näkynyt missään, ei ensi penkeillä, ei oikealla eikä vasemmalla lehterillä, ei takalehterillä eikä keskellä. Pappi oli kuitenkin jo esillä ja virttä veisattiin, jopa oltiin päästy sen loppupuolelle. Ylimysten paikoilla istui joitakin nuhkatakkisia, kaljupäisiä, punanaamaisia, rokonarpisia … ja muutamia vanhoja vaimoja, liinat kuumuuden tähden päälaelta niskaan sysättyinä.

Hattupäisten ja hienommasti puettujen joukossa—Kerttu tunsi allianssi-yleisönsä hyvin—ei ollut ainoatakaan, joka olisi ollut arvossa Kerttua ylempi tai edes tasalla. Mutta ilmeisesti kaikki nämäkin kaipasivat niitä ylhäisiä, niinkuin Kerttu. Ja monet tuntuivat osottavan Kerttuun ja tiedustavan naapureiltaan kuka hän oli, mutta naapurit näyttivät sanovan: ei, se on vaan kapteenska se ja se.

Pappi jo saarnasi. Janoovina tuijottivat ihmiset häneen, odottaen milloin hän ottaa puheeksi sen tapauksen, joka vuorena seisoi kaikkien mielessä. Mutta pappi saarnasi vanhaa vaalisaarnaansa sielujen lunastuksesta eikä ottanut sitä puheeksi. Ja niin alkoi jännitys lauhtumistaan lauhtua, kuuma vaihtoi sen väsymykseksi ja joku jo torkahtelikin.

Viimeisiin asti Kerttu toivoi, että ne sieltä tulevat. Yhtämittaa hän käänteli päätänsä salin perälle nähdäkseen olisivatko ehkä myöhästyneet ja senvuoksi jääneet muiden taakse. Mutta ei vaan ketään näkynyt. Kerttua jostain syystä niin sanomattomasti hävetti edustaa tässä noiden hattupäisten kanssa parempia ihmisiä, että hän olisi mieluummin vaikka maan alle vajonnut kuin siinä kauemmin istunut. Ja papin asiattomat puheet häntä tällä kertaa suorastaan kyllästyttivät. Ottamatta osaa loppuvirteen hän sentähden nousi kesken kaikkea ja alkoi tunkeutua pois, jolloin hyvä toinen puoli seurakunnasta myöskin nousi ja alkoi lähteä.

Kerttu ei osannut ihmeekseenkään selittää tätä asiaa. Seuraavina pyhinä hän koetti käydä muissa kirkoissa, mutta kerta kerralta sai vaan yhä varmemmin todistaa, ettei papit puhuneet mitään tästä asiasta ja että väki viikko viikolta ja kuukausi kuukaudelta kirkoista vähenemistään väheni. Ei mennyt vuottakaan, kun tapahtui jo niinkin, että hänen tullessaan Allianssitaloon pappi seisoi hajamielisenä lavalla neuvottelemassa lukkarien kanssa pidettäisiinkö väen vähyyden tähden ollenkaan jumalanpalvelusta. Vapaaherratarta ei näkynyt missään, ei kirkoissa eikä kaduilla; kerran vaan lensi vaunuissa Kertun ohitse, silloinkin käänsi päänsä muuanne, koska varmaan ei huomannut. (?)

Syksyllä, jotenkin vuoden kuluttua siitä ensimäisestä kirkossakäynnistä, tapahtui, että Kertun lapset, jotka kävivät samassa koulussa kuin vapaaherrattaren lapset, tulivat pyytämään äidiltä rahaa heidän keskensä toimeenpantua keräystä varten. Mutta kapteeni seisoi ikkunan luona sanomalehteä lukemassa.

Kerttu sanoi:

—Mihin te rahaa keräätte?

Lapset vastasivat:

—Me ostamme hautaseppeleen.

Kerttu kysyi:

—Kenen haudalle?

Lapset sanoivat:

—Sen, joka on Suomen pelastanut.

Kerttu antoi heille pian rahaa ja työnsi menemään. Mutta kapteenin edessä hän punastui niin, ettei eläessään ollut vielä niin korvia ja kaikkia hiuskarvoja myöten punastunut.

Kapteeni ei puhunut mitään. Korkeintaan vaan aivan sanattomasti myhähti, ja ehkä myös pari kertaa iski kulmainsa alta silmää. Mutta kas juuri sitäpä hänen ei olisikaan pitänyt tehdä, sillä Kerttu käsitti asian niin kuin kapteeni olisi väittänyt, että koko hänen jumalisuutensa ei ollut muka mitään muuta kuin vaan sivistyneen säädyn jumaloimista.

Semmoista väitettä vastaan Kerttu ei voinut panna kyllin ankaraa vastalausetta. Turhaan sanoja haettuansa hän sanoi vaan:

—Mitä minä vapaaherrattaresta!… On niitä toisia ja yhtä hienoja, jotka sanovat, ettei saa ollenkaan tappaa, eikä edes saa olla sotamiehenä … jaapas!

Kapteeni tiesi keitä Kerttu tarkoitti, ja sanoi sentähden hyvin merkitsevästi silmillänsä mulkoillen:

—Kerttu on oikeassa, on niitä semmoisia, ja tietääkös Kerttu, Venäjällä on eräs kreivi, ajattelepas Kerttu: (kapteeni huusi kovalla äänellä) eräs kreivi!—joka sanoo juuri sitä samaa. Mutta—(ja kapteeni muutti äänensä yhtäkkiä ihan hiljaiseksi)—se kreivi käy työmiehen puserossa ja pitkävartisissa, ajatteles: pitkävartisissa!

—Tolstoi, kyllä minä tiedän,—sanoi Kerttu lyhyesti, sillä hän tiesi, että kapteeni tälläkin vaan väittää hänen jumaloivan hienostipuettuja.

Sittenkuin Kertulta näin oli katkennut tämä hänen jumalisuudestaan johtuva yhteys hienostuneen maailman kanssa, ei hänellä ollut enää mitään tilaisuutta semmoisen yhteyden hakemiseen. Kaikki alkoi Kertun käsityksissä mennä sekaisin, eikä ainoastaan käsityksissä, vaan itse siinä todellisessa maailmassa, joka oli jokapäivä hänen silmiensä edessä. Kaikki, kaikki alkoi mennä sekasin, ja hän uskoi hyvin vanhan Kustaavan hiljaa lausuman arvelun, että kaikki tuo uusi, mikä nyt niin äkkiä oli täyttänyt ihmisten ajatukset, ei ollut muuta kuin lähestyvän maailmanlopun enteitä.

Senmukaan kuin kirkot tyhjenivät ja papit vihdoin jäivät neuvottomina yksin seisomaan alttareille ja saarnalavoille, senmukaan täyttyivät kaikki maalliset kokoushuoneet. Kerttu koetti kyllä kerran tunkeutua sellaiseenkin kokoukseen, mutta jo aivan ovella oli vastassa niin sankka muuri miesten selkiä, ettei ollut ajattelemistakaan naisihmisen päästä lävitse. Sitäpaitsi sanoi hänelle joku ovensuussa, ettei täällä herrasväkeä kaivattu. Ja Kerttu sai palata pois.

Ihmeellisintä kaikesta oli Kertun mielestä se, että kapteenia eivät nämä aikojen mullistukset näyttäneet lainkaan sekottavan, vaan päinvastoin mitä ikinä tapahtuikin, se näytti tapahtuvan ikäänkuin juuri hänen määräystensä mukaan. Aivankuin juuri hän olisi määrännyt kirkot tyhjenemään. Aivankuin juuri hän olisi määrännyt nuo kaikki maalliset kokoushuoneet täyttymään ja ihmiset villinä juoksemaan uusia oppeja kuulemassa. Ja kuitenkin tiesi Kerttu, ettei kapteeni missään kokouksissa kulkenut eikä mihinkään puuhaan osaa ottanut, vaan istui enimmäkseen hiljaa paperiensa ääressä ja jotain piirteli.

Mitä pitemmälle aika joutui, sitä hullummiksi rupesivat asiat Kertun mielestä ulkona maailmassa käymään. Toinen murha, kolmas murha, neljäs murha…

Vihdoin Kerttu nöyrtyi ja erään kerran kun kapteeni istui pöytänsä ääressä ja vihreäkupuinen lamppu kodikkaasti valaisi kapteenin alaleukaa oikealla keltasella valolla, mutta poskia ja otsaa piti viheriässä pimennossa, Kerttu istahti tuolille kirjotuspöydän toiseen päähän ja kysyi mitä niissä kokouksissa oikein puhuttiin ja hommattiin.

Kapteeni kääntyi ystävällisesti päin Kerttua, sillä hänkin päätti, että nyt kerrankin ollaan kiivastumatta, ja sanoi:

—Niitä on kahta lajia kokouksia, herrain kokouksia ja työmiesten kokouksia, kumpiakos Kerttu tarkottaa?

Kerttu oli tahtonut tietää työmiesten kokouksista, mutta koska hän nyt sai kuulla olevan myöskin herrain kokouksia, oli hän niistä tietämään vieläkin uteliaampi. Jonka vuoksi kapteeni otti esitelmänpitäjän asennon, niinkuin ennen muinoin Kerttua opettaessaan, ja rupesi selittämään.

—Toiset tahtovat antaa ryssälle perään, toiset tahtoisivat panna vastaan, vaikkei sentään asevoimalla, mutta on vielä semmoisia, jotka—

—Jotka mitä? sanoi Kerttu.

Kapteeni alensi äänensä kuiskaukseksi ja sanoi:

—On tapahtunut ihme, Kerttu, erämaasta on yhdessä vuodessa syntynyt kukkiva kaupunki! Yhdessä vuodessa, Kerttu!

—Mitä, mitä? sanoi Kerttu.

—On niitä, jotka tahtoisivat yhtyä Venäjän vallankumouksellisiin!

Nyt ei tullut selityksistä enää mitään. Kapteeni unohti aikoneensa puhua kuiskaavalla äänellä, kun hän tähän nuottiin pääsi.

—Kuulitko sinä Kerttu? Kerttu! Vallankumouksellisiin! Vallankumouksellisiin!!

Hän nousi ylös ja alkoi haltioituneessa raivoinnossa liikkua huoneessa.

—Yhdessä vuodessa, Kerttu! Kukkiva kaupunki yhdessä ainoassa vuodessa!

Meni pitkä aika ennenkuin Kerttu sai kapteenilta sananvuoron kysyäkseen mitä siis työmiehet puolestaan kokouksissaan keskustelivat.

Kapteeni sanoi silloin, istahtaen jälleen tuolille:

—Onko Kerttu mustatukasta mitään kuullut?

Kuinka Kerttu ei olisi mustatukasta tiennyt! Tiesipä vielä Sointulastakin, jonka mustatukka oli toiseen maanosaan perustanut, ja tiesi, että koko se Sointula oli epäonnistunut ja hajonnut, kuten kapteenille olisi jokaikinen Allianssitalolla kävijä voinut edeltäpäin ennustaa.

Kapteeni sanoi:

—Kerttu on oikeassa. Se oppi oli lapsekasta. Mutta ainoastaan kesäkuun 16 päivään asti vuonna 1904, sillä siitä asti on tämäkin asia muuttunut.

Kerttu ei voinut tämmöisiä ongelmoita ymmärtää, ja rupesi sentähden jo lähtemään omalle puolelleen. Mutta kapteeni sai hänet kiinni helmasta:

—Kuule, kuule, kuule, istu, istu, istu!

Ja asetti Kertun istumaan jälleen entiselle paikalle.

—Tämä on hirmuisen tärkeä asia,—sanoi hän sormeansa Kertulle heristäen.—Kuules nyt: ainoastaan kesäkuun 16 päivään, sillä sen jälkeen ovat melkein kaikki ruvenneet siihen oppiin uskomaan.

—No mitä se päivä siihen kuuluu, äsh!

—Sitä vaan, että jos saa tappaa, niin kuka käskee orjuudessa istumaan! Voihan silloin äänestää vaikka Sointulankin!

—Eikä saa tappaa!—sanoi Kerttu pontevasti.

—Kirkoissa saarnattiin, että ei saa tappaa, mutta kuka sitä nyt enää uskoo? Teot opettavat, eivät sanat mitään voi. Katsos, siksi ovat kirkot tyhjentyneet. Nyt he uskovat kaikki vaan sitä toista asiaa, joka ei ole tuolla puolella hautaa, vaan täällä, täällä, Kerttu, täällä! Suuri mahti on siitä kasvanut, ja yhdessä ainoassa vuodessa sekin! Ja kuka tietää mitä siitä on vielä tuleva!

Kapteeni löi häneen äkkiä tulleessa innossa kätensä yhteen, osottaakseen ääretöntä paukahdusta, mikä siitä oli tuleva.

—Kerran jylisee, Kerttu, kerran jylisee nämä kentät!

—Minä en usko sinua tuon vertaa! sanoi Kerttu näyttäen kapteenille aivan pientä osaa etusormestansa, ja meni niine hyvineen.

Mutta oikeastaan kyllä itsekin jo alkoi aavistaa, että jotakin ihmeellistä oli tulossa. Erittäin sai Kertun siihen uskoon taipumaan seuraava seikka.

Kapteenin luo tuli eräänä päivänä hienon hieno venäläinen herra majavannahkaisessa turkissa (vaikka ei ollut vielä talvi). Kerttu sattui itse olemaan eteisessä ja avasi hänelle oven. Niin hienoa ja niin kasvoiltaan kaunista herraa Kerttu ei ollut vielä eläissään nähnyt. Ei myös niin viehättävän sydämmellistä hymyilyä, joka näkyi sen kasvoilla, kun he kielen vuoksi eivät mitään toistensa puheesta ymmärtäneet. Suuret, suuret silmät, puoleksi luomien peittäminä, ja niin pitkät silmäripset, ja iho vielä hienompi kuin vapaaherrattarella…

—Ivan Ivanovitsh, tut?—sanoi vieras osottaen sormellaan maahan.

Kerttu pudisti päätä ja rupesi nauramaan.

Mutta nyt oli Kerttu myös kauniimmillaan juuri silloinkuin hän noin raikkaasti nauroi.

Joten he jäivät suorastaan katselemaan toisiansa.

Kerttu huusi kapteenia. Ja ajatella hänen hämmästystään, kun kapteeni lentää suoraa päätä sen syliin ja he suutelevat toisiansa ja lyövät toisiansa selkään!

He rupesivat kohta nopeasti ja äänekkäästi keskenänsä puhumaan, ja menivät saliin ja siitä työhuoneeseen. Senverran että kapteeni ehti ohimennen lykkäillä Kerttua kyökkiin päin sanoen: mamma, mamma, laita kahvit meille, so, so, mamma, pian, pian, pian… Ja menivät.

Se suukopu ja porina oli sitten kaiken päivää niin lakkaamaton, etteivät edes päivällisissä päässeet irti, eivät mitään Kertun erikoisruokalajeja huomanneet, eivät serviettien asetusta, eivät voin rakennetta, eivät kukkakimppua pöydällä (vaikka oli melkein talvi),—ja syötyä eivät nousseet, vaan jäivät puoleksitoista tunniksi siihen ruokien keskelle puhumaan, jona aikana se vieras kierteli ainakin kahdeksan pientä kuulaa Kertun pehmeästä hapanleivästä, ja jätti pöytäliinalle.

Vasta illempana, kun kapteeni jätti vieraansa hetkeksi yksikseen, tuli tämä ulos työkamarista salihuoneeseen jalottelemaan. Kerttu meni nyt tarjoomaan sille toista valokuva-albumia sen albumin asemasta, jonka se oli jo käsiinsä ottanut. Sillä siinä oli ainoastaan lähimpien sukulaisten valokuvia, mutta toisessa sitävastoin mitä kauniimpia, suurkokoisia valokuvia Hanneksen entisistä upseeritovereista ja lisäksi Loviisan hankkimia valokuvia kaartin hienoimmista upseereista.

Avattuaan tämän toisen albumin vieras katseli ensin vähän aikaa upseereja, ja rupesi sitten—koska ei muuten voinut vaikutelmiaan ilmaista—kasvojen elkeillä matkimaan mitä muka kukin noista kaartinupseereista näytti itsestään ajattelevan, laittaen kasvonsa milloin huolestuneen totisiksi, milloin ylpeydestä sameasilmäisiksi, milloin paisuvan mahtaviksi. Ja tämän kaiken hän teki niin näköisesti, niin hyväntahtoisesti ja samalla kuitenkin niin hullunkurisesti, että Kertun täytyi päätänsä taakseen kallistaen yhtämittaa räjähtää nauramaan: ne olivat juuri, juuri semmoisia kuin hän näytti, ja ikäänkuin vielä enemmän semmoisia!

Mutta—voi kauhistusta,—kun kaikki oli siinä albumissa katsottu, hän ottikin uudestaan esille sen toisen albumin! Jossa ei ollut muuta kuin sukulaisia! Jos se noin ankarasti arvosteli paraatipuvussa olevia kaartinupseereja, niin mitä se olikaan sanova siitä, mikä oli nyt tuleva!

Kohta ensimäisellä sivulla istui Frans kaikessa lihavuudessaan. Onneksi ei sen kasvojen punaisuus eli oikeastaan sinipunaisuus, ainakin mitä suureen nenään tulee, voinut valokuvassa näkyä.

Eipä naurakaan. Päinvastoin meni ajatuksiinsa ja hyvin totisena kauan aikaa katseli, sitten rypisti silmäkulmansa, pani silmät kiinni ja painoi kolmella sormella nenänjuurta aivankuin olisi tahtonut muistaa missä ihmeessä hän oli ennen nähnyt samallaisen ihmisen. Sitten taas katsoi kauan aikaa Franssia, ja aina vaan yhtä kiinteästi. Vasta lopulla tuli pieni hymy toiseen suupieleen.

Franssin jälkeen seurasivat Franssin poikapuolet ja omat pojat, Haagert nuoremman aliupseerin ja Vilhelm vanhemman aliupseerin puvussa, ja viimeiksi Hinkki, josta oli valokuva ainoastaan poikavuosilta, raitaisessa paidassa, tukka ikäänkuin väkisin kammattuna, tupsuisena. Ihmeellistä! juuri sitä Hinkkiä vaan pysähtyikin katsomaan. Katseli kauan. Nosti silmänsä Kerttuun ikäänkuin kysyäkseen oliko sukua, naurahti ja sanoi:

—Niet?

Kerttu pudisti päätänsä ja vastasi:

—Niet.

Jonka jälkeen se taas rupesi Hinkkiä katselemaan ja sanoi lopuksi päätänsä ihastuksesta pudistaen:

—A harósh!

Eikä tahtonut malttaa luopua sitä katselemasta.

Seurasi sitten Kustaavan kuva vanhanajan myssy päässä.

Suurella kunnioituksella ja tarkkaavasti katseli sitäkin ja taas vaipui ikäänkuin ajatuksiinsa. Näytti pitävän varmana, että se oli Kertun äiti, ja kun varmuuden vuoksi kysyvästi katsahti Kertun silmiin, niin Kerttu nyykäytti hänelle myöntävästi päätänsä, sillä eihän Kertun tarvinnut ymmärtää, että se juuri sitä kysyi, vaan sehän saattoi kysyä, oliko Kustaava Kertun sukulaisia.

Tämän teki Kerttu senvuoksi, että Kustaavan perästä seurasi hänen oma äitinsä Loviisa, josta Kerttu kaikkein enin pelkäsi mitä se sanoo. Sillä Loviisa oli siinä kuvassa tosin parhaissa vaatteissaan, mutta juuri senvuoksi ehkä naurattaisikin tätä herraa. Oikein rupesi sydän pampattamaan.

Kerttu koetti ottaa häneltä albumin ennenkuin Loviisan sivu oli avattu, mutta juuri silloin se sen avasikin.

—Aa!—sanoi hän ja silmät suurina tuijotti kuvaan, että Kerttua rupesi oikein kaduttamaan, kun oli antanut luulla Kustaavaa hänen äidikseen. Vieras katsomistaan katsoi, ja rupesi ajatuksissaan päätänsä nyykyttämään ikäänkuin olisi itsekseen hokenut: Mikä olisikaan sinusta voinut tulla! Mikä olisikaan voinut tulla!—Ja lopulta vettyi hänen silmänsä ja oikein osottaakseen Kertulle ihastustaan hän painoi albumin poskeansa vasten ikäänkuin olisi hellästi-hellästi tahtonut puristautua Loviisaan, niin se häntä miellytti. Kerttu punastui liikutuksesta.

Silloin juuri tuli kapteeni ja vei vieraan taas omalle puolelleen. Ja pieni tapaus näytti olevan ohitse.

Mutta Kertulle se ei ollut mikään pieni tapaus, sillä se ei mennyt hänen ohitsensa milloinkaan. Merkillistä, merkillistä,—aivankuin äidin koko elämä olisi sillä hetkellä yhtenä ainoana kuvana kulkenut Kertun editse, se elämä, jota hän todellakaan ei koskaan ennen ollut eteensä yhteen koonnut. Kulki ohitse ja näytti piirteensä Kertulle ihan uusina, aivankuin Kerttukin olisi vieraan herran tavalla vasta ensi kerran siihen katsahtanut, uusina ja niin ihastuttavina, että hänkin olisi aivan samalla tavalla tahtonut kohta rajattomalla rakkaudella hellästi syliinsä sulkea—ei tosin sitä valokuvaa, vaan äidin itsensä, katuen ja itkien, että näin kauan oli ollut näkemättä äitiä tässä rakkaassa ja todellisessa valossa. Miksi olikaan Kerttu tähän asti ikäänkuin peittänyt ja piilottanut ihmisiltä äitiään? Äiti oli koko ikänsä palvellut kyökkipiikana kaartin upseeriklubissa. Kerttu ei ollut hänen ainoa lapsensa. Mutta äiti oli sanonut hänelle suoraan olleensa menemättä naimisiin sen kanssa, jota rakasti, sen vuoksi, että siinä tapauksessa olisi menettänyt paikkansa eikä olisi voinutkaan lapsiansa elättää. Tästä syystä oli Kerttu tahtonut äitiä ihmisiltä piilottaa. Mutta nyt, juuri tämä asia vyörytti yhtäkkiä äidin elämän syvänä, äärettömänä, uhrautuvaisena Kertun eteen…

Jokseenkin tunnin kuluttua he tulivat kapteenin työhuoneesta. Vieraalla oli silloin kädessään nahkapäällyksiin pantu paperikäärö, ja hän oli lähdössä takasin Venäjälle.

Kertun kysyvästi ihmettelevän katseen vieras heti ymmärsi, ja vastaukseksi vaan lempeästi hymähti ikäänkuin sanoakseen: minkä sille voin, minun täytyy … ja suuteli hyvästiksi Kerttua kädelle. Jota Kertulle ei ollut vielä ikinä ennen tapahtunut, ja jommoista hän oli yhden ainoan kerran nähnyt tehtävän, nimittäin kerran vapaaherrattaren luona.

Kun kapteeni palasi vierasta saattamasta. Kerttu kohta jo eteisessä kysyi kiihkeästi:

—Kuka se oli?

Ja nähtyään Kertun ihastuksesta punehtuneet kasvot kapteeni sanoi muka välinpitämättömästi:

—Olipahan vaan tullut töitäni hakemaan. Näithän sillä paperipinkan, ne oli minun papereitani.

Mutta kun hän huomasi, että Kerttu yhä uteliaampana vaan kysyy, sähähti hän voitokkaana Kertun korvaan:

—Vallankumouksellinen! Vallankumouksellinen!

Kerttu oli kaatua hämmästyksestä.

Kapteeni nautti sanomattomasti.

—Mutta kuka se sitten oli?—kysyi Kerttu taas.

Kapteeni selitti salaperäisenä:

—Sano häntä aina vaan Vasiliksi. Mitään muuta nimeä elä ikinä kysy. Hän olisi voinut olla koko vallankumouksen johtaja, mutta osottautui liian hellämieliseksi.

—Onko sekin paha?—kysyi Kerttu.

—On, sanoi kapteeni,—sillä vallankumouksessa täytyy noin: (Kapteeni oli äkkinäisellä liikkeellä murtavinaan jotakin kahtia, ja silmät hirmumieltä kuvaavina huusi) Trah!

Kerttu jäi hyvin miettiväiseksi. Sekin hieno herra siis! Merkitsisikö vallankumous todellakin sitä, että ei tulisi enää olemaan sellaista elämää ja oloja kuin missä hänen äitinsä oli elänyt?

Tämä ihmeellinen tapaus, että vieras ylimys oli hänen silmänsä avannut, se sai Kertunkin vihdoin taipumaan siihen uskoon, että jotakin ihmeellistä todella oli tulossa, vaikka hän tähän asti olikin pannut kapteenin puheille niin pientä huomiota kuin kaikkein pienin kärki etusormesta.

Eikä aivan kauan näiden päivien jälkeen Kerttu sai tälle alkavalle uskollensa perin odottamatonta lisätukea.

Hän meni eräänä maanantaina palvelustytön kanssa kauppatorille tavallisille talousostoksille, mutta perille tultuaan, vaikka olisi pitänyt olla vielä paras toriaika, ihmeekseen huomasi, että melkein kaikki ruokavarat olivat jo myytynä ja useimmat myyjät kojuinensa hävinneet. Suunnaton ostajajoukko kulki edestakasin torilla ja ruokahalleissa tyhjentäen kaikki paikat. Kerttu ei ensin saanut mitään selvää tämmöisen kummallisen ilmiön syistä, sillä ne, joilta hän kyseli eivät tienneet eivätkä ehtineet sanoa hänelle muuta kuin että nyt täytyy jokaisen ostaa, sillä kohta ei saa enää mistään. Kerttu ryntäsi ostoksille yhtä epätietoisena kuin muutkin. Toiset nauroivat, toiset melkein tappelivat. Kerttu oli naurajia: ikäänkuin ei puodista saisi, jos torilta loppuisikin! Kerttu tiesi tutun lihakauppiaan, ja kun hän vaan tälle väen takaa kaunista päätänsä nyykäytti, huomasi kauppias ja käski olemaan huoleti.

Mutta vielä kummallisempiin selkkauksiin piti Kertun joutua.

Saatuaan palvelustytön avulla senverran selville asioita, että kaupungissa pelättiin tori- ja ruokakauppiaitten lakkoa—toiset sanoivat »he ovat tyytymättömät polisiin», toiset sanoivat »rautatiemiehet tekevät lakon ja junat seisattuvat»—ja varattuaan itselleen tavaraa niinpaljon kuin hänen torikoriinsa suinkin mahtui, Kerttu rupesi, taisteluunsa väsyneenä, menemään kotiin päin. Silloin näkee hän ihmeekseen alhaalla Korkeavuorenkadun kulmassa taas suuren väkijoukon pyrkimässä ämpärien ja kannujen kanssa kukin tungoksen keskustaan. Ja uusia ihmisiä juoksee vuorelta alas, kiiltävät kannut käsissä heiluen. Ja taas on väkijoukossa sekä naurua että puoli tappelua. Mitä tämä on? He ovat avanneet katukraanan ja täyttävät kilvan ämpärejänsä vedellä!

Palvelustyttö, joka oli mennyt edelle ja tunkeutunut väkijoukkoon, tulee jo läähättäen Kerttua vastaan:

—Kapteenska, kapteenska, vesijohdonmiehet tekevät lakon, vettä ei tule enää korkeissa paikoissa ja kohta sitä ei saa enää koko kaupungissa!

Kerttu rupesi nauramaan. Ihminen ei saisi enää vettä! Eikö ole kaivoja! Ei niitä ole. Kertun nuoruudessa oli, mutta sitten rupesi kaikki vesi tulemaan vaan kraanoista. Vesijohto? Se tahtoo sanoa: vesi tulee mistä? Kraanasta, kun sitä kiertää. Mutta kraanoihin se tulee—mistä? Sitä Kerttu ei tosin ollut tullut useinkaan ajatelleeksi, mutta nyt hän yhdessä silmänräpäyksessä oivalsi, että tietysti veden täytyy tulla jostakin myös kraanoihin, ja muisti, että sitähän ne ihmiset olivat aina puhuneet vesijohdosta ja—aivan oikein—vesilinnasta, jonka pitäisi olla Eläintarhassa, ja jos nyt todella siellä tulisi lakko… Tämä kaikki selvisi Kertulle melkein kolmen askeleen aikana, jotka hän otti ajatuksissaan kotiin päin, ja jo neljännellä hän viittasi ajurin luoksensa, hyppäsi koreineen ylös ja miestä kiireen vuoksi selkään koputellen ajoi kotiin. Palvelustyttökin unehtui siinä kiireessä mukaan ottamatta.

Kotiin päästyänsä hän avasi kraanan ja onneksi vettä vielä tuli, vaikka laiskasti. Kerttu heti täytti kaikki astiat vedellä, kannut, saavit, ämpärit, tiskipaljut ja pesupunkat, laitoja ja reunoja myöten.

Kapteeni vaan hymyili.

—Mitä tämä kaikki merkitsee?—sanoi Kerttu.

Kapteeni hykersi käsiänsä ja sanoi:

—He valmistuvat, Kerttu, he valmistuvat!

Kapteenilta ei Kerttu siis voinut saada mitään selvää.

Palvelustyttö tuli kotiin ja kertoi humalaisten miesten kulkeneen rivissä pitkin katuja.

Lapset tulivat koulusta ja hurrasivat saadun luvan johdosta. He kertoivat, että Venäjällä olivat kaikki junat pysähtyneet ja nyt pysähtyvät jo Suomessakin. Venäjällä tulee vallankumous, sanoivat he.

Tämän kuultuansa kapteeni sanoi:

—Vallankumous ei tule vielä, sillä sotajoukot eivät ole valmiit, eivät Venäjällä eivätkä Viaporissa.

Mutta ei kapteeni, lasten puheet kuultuansa, hymyillyt enää, vaan otti hattunsa ja meni kiireesti kaupungille.

Jonka jälkeen muutkin tippuivat Kertun ympäriltä jälleen kaupungille, ja Kerttu jäi yksin.

Hän oli kyllä vähän häpeissään, että kaiken mitä hän näistä eriskummallisista asioista tiesi, hän oli saanut tietää lapsilta. Mutta paitsi tätä pientä häpeää hän tunsi jotakin sydämmentakaista kaipausta senjohdosta, ettei tällä merkillisellä hetkellä ollut missään jumalanpalvelusta, jonne olisi voinut mennä ja tuntea jälleen olevansa yhtä paljon kaiken keskellä kuin nekin, jotka ulkonaisen maailman hälinästä jotakin tiesivät ja ymmärsivät. Ei milloinkaan vielä ihmiset näyttäneet Kertun mielestä niin kokonaan jumalisuudesta välinpitämättömiltä kuin näinä päivinä ja erittäin juuri tänä päivänä. Mutta Kerttu päätti uhallakin pysyä omassaan eikä välittää mitään siitä mitä ne tapauksista kaupungilla tulisivat hänelle kertomaan, olipa se mitä tahansa.

Hän pysyikin koko päivän lujana päätöksessään, koettaen ehdottomalla vaikenemisellaan osottaa jokaiselle, joka päivän kuluessa tuli uutisineen hänen eteensä, ettei hän pitänyt niitä juuri minkään arvoisina muutaman toisen, unohdetun asian rinnalla, joka teki Kertun rauhalliseksi ja asetti ikäänkuin yläpuolelle kaikkein villeintäkin maailman melua. Ikäpuoleen tahtoi toinen korva tosin ruveta vähän niinkuin pettämään, ottaen kuuloonsa sellaista, jota Kerttu oli päättänyt olla kuuntelematta, ja tämä asia kävi myöhemmällä vieläkin vaikeammaksi välttää. Mutta Kerttu meni sentään maata varhemmin kuin tavallista eikä ollut utelias.

Kohta seuraavana aamuna hän meni alas Kustaavan luo, eikä välittänyt siitä, että kasakka ajoi kiireesti ikkunan ohi. Ja aivan oikein, vanhalla Kustaavalla olikin siellä raamattu avoinna edessään. Kustaava oli Kertun johdolla oppinut jotakuinkin lukemaan, mutta aina sentään kävi raamatun lukeminen mukavammin kuin Kerttu luki. Ja siksi Kustaava heti sanoi: hyvä oli että tulit, ja annettuaan paikkansa pöydän päästä Kertulle meni itse kahvia keittämään.

Vasta hyvän aikaa raamatusta eri paikkoja luettuaan mainitsi Kustaava vähän maallisiakin asioita, mutta he rupesivat kohta taas lukemaan, ettei mieli olisi sanasta eksynyt päivän kysymyksiin, jota he kumpikin tahtoivat välttää.

Kahvipannua viedessään takaisin hellalle Kustaava sentään sanoi, että tuota noin Franssin kaikki ajurirengit olivat tuoneet hevosensa talliin eivätkä luvanneet enää lähteä ajoon.

Ja taas lukivat.

He lukivat siitä kuinka profeetta Daniel kesytti leijonat. Tämä raamatunpaikka todisti heidän mielestänsä selvemmin kuin moni muu, että jumala on. Kuningas, koettaakseen onko jumala, heittää profeetta Danielin umpinaiseen rotkoon, jossa on villiä jalopeuroja, lukitsee luolan sineteillänsä (ja voimallistensa sineteillä), seuraavana aamuna tulee luolansuulle ja sieltä Daniel huutaa: kauan eläköön kuningas!

Todistuksen voima kasvoi kaksinkertaiseksi vielä siitä, että kun voimallisten piti mennä katsomaan oliko siellä jalopeuroja ollenkaan enää, niin repelivät pedot heidät murentaen heidän luunsakin.

Kun piti lehteä kääntää, kysäsi Kerttu kuitenkin sivumennen:

—Mitäs Frans?

Kustaava vastasi myös ikäänkuin sivumennen vaan:

—Oli ottanut kovasti pahaksensa ja lyönyt yhtä rengeistä vihapäissään kepillä.

Ja taas lukivat.

»Minun Jumalani on lähettänyt enkelinsä, joka jalopeurain kidat on pitänyt kiinni, ettei he minulle mitään pahaa tehneet ole, sillä minä olen hänen edessänsä viattomaksi löytty; en myös ole minä sinua vastaan, herra kuningas, mitään tehnyt.»

—Mitäs miehet?

—Olivat menneet valittamaan lakkokomitealle ja sieltä oli luvattu vangita meidän Frans.

Kertun täytyi työntää raamattu hetkeksi aikaa syrjään voidakseen häiriytymättä ajatella tätä asiaa.

»Palvelijat nousevat isäntäänsä vastaan», huokasi sillä välin Kustaava, muistellen jotakin raamatunsanaa viimeisestä tuomiosta.

Kertun täytyi myöntää Kustaavalle, että tapaus oli niinkuin jostakin toisesta maailmasta kotosin. Tässä maailmassa oli aina ennen vangittu renkejä, jotka luvatta työstä läksivät, mutta nyt rengit vangitsevat isännän,—olipa se aika outoa. Jos taas muisti Vasilin ja Vasilista äidin, niin kävi vielä oudommin: Frans siirtyi kaartinupseerien asemaan ja rengit äidin asemaan, ettei ollenkaan tiennyt kenen puolelle mennä, renkienkö vai Franssin.

Ei, ajatteli Kerttu, tässä hetkessä on myöhäistä enää mitään muuttaa, vaan jokaisen täytyy pysyä uskollisena omallensa. »Joka pysyy uskollisena loppuun asti» … muisteli Kerttukin jotain raamatunpaikkaa, vaikkei muistanut koko lausetta. Ja hän päätti jatkaa mistään huolimatta samaa ehdotonta kuuroutta kuin tähänkin asti.

Päivällisen aikaan tulivat lapset taas hurraten kotiin ja kertoivat, että kaikki koulut olivat tehneet lakon kulkien saatossa pitkin katuja.

—Vai niin, sanoi Kerttu ja tarkasteli vaan oliko siinä kupissa todella halkeama, jota hän kuivasi.

Lapset juoksivat taas ulos.

Palvelustyttö kertoi, että kaikki tehtaat oli pantu seisomaan ja kaikki ihmiset olivat kaduilla.

—Jotka joutavat, sanoi Kerttu,—mene vaan sinäkin.

Ja palvelustyttö meni. Koko maailma oli sekasin.

Taas juoksevat lapset hurraten sisälle:

—Hurraa, polisit ovat tehneet lakon, nyt saa tehdä mitä tahtoo, hurraa!

—Vai niin, sanoi Kerttu ja silmät rypyssä paranteli jotain tikkua nimettömässä…

Lapset huusivat:

—Hurraa, rautatieasemalla liehuu Suomen lippu, jossa on keltainen jalopeura miekan päällä! Hurraa, senatin katolla ja raatihuoneen katolla ja yliopiston katolla liehuu Suomen lippu! Hurraa, Suomenmaa on vapaa, hurraaaa!

Taas juoksivat lapset ulos.

Vasta hämärän tultua ilmestyi kapteeni kotiin. Eikä hän enää hymyillyt, vaan oli päinvastoin sangen huolestuneen näköinen ja kasvoiltaan kellertävän kalpea.

Kun Kerttu näki hänen huolestumisensa, ei Kerttu voinut olla sanomatta:

—No, sinun vallankumouksesi täisikin tulla vähän liian pian?

—Herran nimessä, mitä he tekevät! Voi onnettomia! Näyttäytyisi parikymmentä kasakkaa, niin saisimme kymmeniä tuhansia raajarikkoisia! Kerttu! Kerttu! He ovat unohtaneet Viaporin! He ovat unohtaneet kaikki! He ovat panneet senaattorit ja kenraalit viralta! He ovat nostaneet Suomen itsenäisyyslipun! He huutavat peruslakia säätävää kansalliskokousta! Kerttu, kuuletko sinä! Kansalliskokousta niinkuin vallankumouksessa, ja Viapori näkyy kaikkien ikkunoihin! Viapori, Kerttu, valmistumaton Viapori! Mielettömät! Mielettömät! Kerttu, kuule minua, minä kävin kaikki kaupungin kasarmit. He liikuttavat tykkejänsä, Kerttu! Yksi seisoi jo kadulla, ei muuta kuin pieni vetäsy ja bum-, bum-, bum-, se kaataa niinkuin viikate heinää… Trah! lovi kivimuuriin, läpi ruokasalin, lapset murskaksi…

Kapteeni katsahti äkkiä ympärillensä.

—Missä ovat lapset?—huusi hän säikähtyneenä, kurottaen kaulaansa ikäänkuin näkemään yhtaikaa yli kaikkien huoneiden.—Herran tähden, Kerttu, tämä on hengen vaarallista, usko minua! Minä sanoin tosin: sotajoukko ei ole vielä valmistunut kapinaan nousemaan. Ei kyllä ole valmistunut, mutta he itse eivät ole vallankumoukseen valmistuneet, he eivät tiedä, että vallankumous vaatii miehekkyyttä, mutta minä sanon: näyttäytyisipä vaan parikymmentäkin kasakkaa… Totisesti, Kerttu, muistatko mitä tapahtui Senatintorilla, kun viimeiksi kasakat ihmisiä ajoivat? Mutta nyt on tuhat kertaa suurempia joukkoja kaduilla. Vallankumous! Voi te mielettömät! (Kapteeni takoi raivokkaana otsaansa yhä ja yhä huutaen:) Voi te mielettömät, te mielettömät!

Mutta Kerttu ei silloin enää kuunnellut häntä.

Ajatus, että lapset todella voisivat joutua pakenevan ihmislauman jalkoihin, oli niin säikäyttänyt Kertun, että hän suin päin juoksi kadulle, ehtimättä ottaa muuta kuin huivin päähänsä.

Kadulla oli sakea sumu. Oli jo alkanut hämärtää. Siellä täällä näkyi vaan joitakin ihmisiä nopeasti kulkevan kadulla tai vilkkuvan kulmauksissa. Askelien kopina kuului selvästi, mutta ei missään ajoa. Samassa kuitenkin alkoi kuulua huimaavaa vauhtia lähestyvä kavioiden kopse, ja ennenkuin Kerttu ehti ympärilleen katsahtaa, lensi kolme kasakkaa pitkin katua hänen ohitsensa, että oikein hänen kätensä ja kasvonsa kauhusta kylmenivät.

Mutta eihän Kerttu nyt voinut pelolle valtaa antaa. Vaikka keskelle villeintä kasakkarykmenttiä olisi Kerttu tunkeutunut, jos vaan olisi tiennyt lasten siellä olevan. Minne hän oikeastaan nyt juoksi, ei hän itsekään tiennyt. Jonnekin vaan, missä olisi kaikkein enin ihmisiä koolla ja kaikkein suurin tungos, sillä siellä tietysti olivat hänen lapsensa, missäs muualla!

Siis yhä vaan keskemmälle kaupunkia hän juoksi, ajatellen mennä pitkin Kasarminkatua alas ja siitä kääntää rautatientorille, jossa olivat hänelle kertoneet niin suuria kansanjoukkoja olleen. Ja ennenkuin hän aavistikaan oli hänen ympärillään ihmisiä joka taholla, meneviä, tulevia, juoksevia, seisovia, huutavia, nauravia, hätääntyneitä, riiteleviä, innostuneita—niin paljon, että Kertun täytyi juoksustansa pysähtyä ja ruveta pujotteleimaan yksitellen jokaisen ohitse. Paljon oli Kertulle päivän kuluessa kerrottu tapauksista kaupungin kaduilla, mutta että väkijoukko näin suuri olisi ollut, sitä hän ei sentään ollut aavistanut. Ei iki maailmassa hän tämmöistä ollut nähnyt näillä kaupungin kaduilla.

Kun hän näin pujottautumalla oli päässyt Esplanaadille asti, ei joukko tuntunutkaan sakenevan rautatientorilla päin, vaan päinvastoin kauppatorille päin. Ja tuskin oli hän muutaman askeleen sinnepäin tunkeutunut, kun hänen sydämmensä seisahtui kauhusta. Torinpuoleisessa päässä esplanaadia, kenraalikuvernöörin palatsin kohdalla, näytti todella tapahtuvan jotain peräti kummallista. Se on vallankumous, ajatteli Kerttu, ja kysyi ihmisiltä:

—Mitä se on?

Toiset vastasivat: Ne huutavat senaattia alas.

Toiset sanoivat: Ne vaatii itse ruhtinaan viralta.

Näistä ei Kerttu mitään ymmärtänyt, mutta kolmannet Sanoivat:

—Kasakoita on kenraalikuvernöörin pihalla.

Silloin alkoi Kerttu tunkeutua niin voimakkaasti eteenpäin, että suuret miehetkin horjahtelivat kummallekin puolelle.

Jo näki hän hämärästä huolimatta selvästi palatsin edustan, näki jonkun seisovan toisen kerroksen ikkunaeteisellä ja jotakin huutaen kaksin käsin huitovan ilmaan. Alhaalta vastasivat huudoilla. Sieltä näkyi sikin sokin ojennettuja käsiä, keppejä, hattuja.

Mutta juuri kun Kerttu oli pääsemäisillään perille, hulpahti väkijoukko taaksepäin ja kohta alkoi kuulua: kasakat tulevat! ja pakokauhun valtaamia ihmisiä juoksi mustana tulvana tungoksen keskuksesta poispäin.

Kerttu koetti vimmatusti ponnistaa vasten virtaa, vaikka juoksijat, jotka häntä vastaan töytäsivät, huusivat hänelle: kasakat tulevat! Mitä Kerttu kasakoista, kun hän tiesi niin varmaan lasten olevan siellä, että hän melkein näki ne jo edessään!

Äkkiä kasvoi väen pakeneva tulva kuitenkin niin, ettei Kerttu enää voinut edetä, vaan alkoi sen mukana työntyä askel askeleelta takasin päin. Estääkseen tätä onnetonta peräytymistä, Kerttu tarttui sähköpatsaaseen, kiertäen molemmat kätensä sen ympärille. Ja patsaan halkaistessa väkijoukkoa kahtia Kerttu pysyi perääntymättä, riippuen siinä silmät ummessa, kaikin voimin kiinnipuristuneena, ikäänkuin olisi pidellyt kiinni ainoasta jälelläolevasta mahdollisuudesta pelastaa armaat lapsensa varmasta perikadosta. Hän tunsi vaatteittensa repeytyvän ihmisvirran armottomassa puristuksessa, mutta voimiansa ei hän sittenkään kadottanut. Hän alkoi kuulla ympärillään hirmuista tuskan vikinää, joka oli niinkuin tuhansia rottia olisi terävällä raudalla painettu kuoliaaksi. Myös kuuli hän samalla kertaa maammelaulun tuttuja sanoja laulettavan tai huudettavan. Ja kun hän silmänsä vihdoin avasi, näki hän kaatuneita ihmisiä ja yhden naisen makaavan katuloassa ja suurten miesten juoksevan hänen ylitsensä, raskailla saappaillansa astuen suoraan hänen tiedottomiin kasvoihinsa. Mutta mitään kasakoita ei näkynyt missään. »Mielettömät! mielettömät!» muisti hän kapteenin huutaneen.

Nyt oli jo pahin tulva ohitse ja Kerttu, päästyään tunkeutumaan keskelle onnettomuuspaikkaa, järjettömänä hirmuisesta aavistuksesta kaivautui ruhjoutuneiden ihmisruumisten sekaan lapsiansa etsien. Oli jo niin pimeä, että täytyi aivan läheltä tarkastaa.

Ei ollut missään.

Vasta senmukaan kuin Kertussa alkoi kasvaa iloinen toivo, ettei hänen lapsiansa ollutkaan tuossa avuttomasti vikisevässä, toinen toisensa päälle sulloutuneessa ihmisläjässä, kääntyi hänen huomionsa muihin ruhjoutuneihin ja hän ajatteli: tämmöistäkö se vallankumous nyt onkin! Ilo omien lasten pelastumisesta avasi yhtäkkiä hänen silmänsä, ettei hän enää pitänyt muita ainoastaan hänen omien lapsiensa tieltä ja päältä mitä pikemmin syrjäytettävinä painoina, vaan apua tarvitsevina raukkoina. Ja se sama ilo antoi hänelle ihmeellistä voimaa ja neuvokkuutta tässä hirveässä vallankumouksessa, jonka tekijöitä niin häpeällinen pakokauhu oli vallannut, etteivät edes avunhuutoihin uskaltaneet takasin palata. Jopa sentään palasivat muutamat uskalikot, jopa ilmestyi lääkärejäkin, jopa ruvettiin nostamaan, tukemaan, sitomaan, jopa tuotiin paaritkin, apteekit avattiin, kahvilasta tehtiin sairashuone, ja Kerttu pääsi juoksemaan kotiin…

Aivan oikein! Siinä istuivat kuin istuivatkin kaikki kolme ruokasalin pöydän ympärillä, lampun ylhäältä valaistessa heidän päitänsä, ja odottivat mitä äiti sanoo … sillä he todella olivat olleet siellä.

Missä kapteeni?

Ei kukaan tiedä.

Olivatko lapset jo kotona kun isä läksi?

Eivät. Kustaava vaan tiesi kertoa, että miehiä oli juossut sisälle huutaen: tulkaa, tulkaa! Ja kun he olivat vähän aikaa kapteenin kanssa puhuneet, oli kapteeni ottanut hatun päähänsä, ja sanottuaan kovalla äänellä kaksi kertaa: mielettömät, mennyt miesten kanssa ulos. Kadulle päästyä he olivat kaikin ruvenneet juoksemaan.

Tapasiko isä lapsia kadulla?

Ei.

Tämä oli Kertun mielestä selvä todistus siihen, että kapteeni oli, kuultuaan ehkä miehiltä mitä kenraalikuvernöörin palatsin luona tapahtui, myöskin juossut sinne lapsia pelastamaan. Kummallista tässä oli ainoastaan se, kuinka ei Kerttu eikä lapset olleet kapteenia siellä ollenkaan nähneet.

Alkoi tulla yö.

Lapset nukkuivat kukin rautasänkyynsä.

Lamput paloivat kaikissa huoneissa. Kerttu ei tahtonut sammuttaa niistä ainoatakaan ennenkuin kapteeni tulee ja hän saa sen kanssa elää uudestaan riemun nähdä lapset pelastettuina, lämpimän peitteen alla vuoteissaan nukkuvina.

Joutessaan Kerttu laitteli kapteenin vuoteenpuoliskon aivan mallikelpoiseen yökuntoon. Oikein hän itse ihmetteli kuinka tarkkaan hän tätä teki, ei saanut olla muka mitään vinoa eikä ainoatakaan poimua lakanoissa, lakanainpäitten piti olla ihan tasaisesti yhtä pitkällä ja tyynyn ihan-ihan keskellä. Jos vaan näki vähänkin vikaa, niin meni ja korjasi. Yöpaidan taittoi tarkkaan neliskulmaiseen laskokseen ja pani juuri keskikohdalle tyynyn ja peitteen yhtymän päälle.

Kun ei siinä vuoteen luona enää ollut mitään tekemistä, kulki Kerttu huoneesta huoneeseen ja korjasi meluisan päivän jälkiä, korjasi niin tarkkaan, ettei missään pienintäkään epäjärjestystä näkynyt. Ikkunaverhotkin muisti pöyhistää, tuolit salissa asetti säännölliseen asentoon, tuuletti huoneet raikkaiksi, eteisessä järjesti hatut ja päällysvaatteet mahdollisimman vähä tilaavaativasti ja korukirjatkin asetti nurkkahyllylle sievempään järjestykseen.

Mutta kapteenia ei vaan kuulunut tuntikausiin.

Tämä viipyminen ei ollut ollenkaan kapteenin näköistä. Jos se olisikin huomannut lasten tulevan kotiin, niin eipä hän kuitenkaan ollut nähnyt Kertun tulevan, ja lähtiessään kotoa se tiesi Kertun juosseen lapsia hakemaan ja siis täytyneen joutua vaaran alaiseksi. Nyt ei ollut ollenkaan kapteenin näköistä, että hän olisi voinut olla näin kauan kotoa poissa tietämättä miten Kertun on käynyt. Yli kaksitoista vuotta olivat he Kertun kanssa olleet naimisissa ja koko tänä aikana ei kapteeni ollut kertaakaan unohtanut tarkkaan tiedustaa missä Kerttu kulloinkin on ja aina joutunut suuresti huoliinsa, jos epäili vähintäkään pahaa Kertulle voivan tapahtua, vaarasta puhumattakaan.

Mitä kauemmas siis se hetki siirtyi, jolloin kapteeni olisi silmät pystyssä juossut sisälle ja huutanut: missä Kerttu, missä Kerttu?—sitä levottomammaksi Kerttu kävi, ja hänen mielikuvituksensa alkoi läikähdellä ihmeellisissä näyissä.

Ehkä ovat hänet vanginneet ja hän nyt siellä tuskailee kauheassa epätietoisuudessa siitä mitä Kertulle ja lapsille on tapahtunut. Kun kapteeni tuskailee, on hän hirmuinen. Hän on niin väkevä, että särkee millaisen vankikopin tahansa, ja silloin he suuttuvat häneen vieläkin enemmän ja sulkevat ties millaisten salpojen taakse.—Tai on hän sitten ryhtynyt jossain yksin jotakin väkijoukkoa pakokauhusta pysäyttämään ja saanut siinä surmansa.

Kello puoli 12 Kustaava ilmestyi tohveleissa ja alushameisillaan hiljaa alakerrasta, jonne hän oli kuullut Kertun yksinäisiä askeleita ja niistä päättänyt, ettei kapteeni mahda olla kotona. Nyt Kustaava heti yhtyi siihen Kertun mielipiteeseen, että jotain oli täytynyt kapteenille tapahtua. He tulivat melkein varmaan vakaumukseen, että kapteeni oli vangittu.

Kello yhteen asti he vielä odottivat, mutta kun ei sittenkään vielä kuulunut, päätti Kerttu, tuli mitä tuli, lähteä jälleen tiedustusretkelle. Kustaava jäi sillä aikaa kotia vartioimaan.

Kerttu sukelsi ulos asunnosta niinkuin olisi päättänyt jostakin korkealta hypätä alas ammottavaan syvyyteen tai niinkuin olisi varustunut hyökkäämään keskelle tuiminta miesten ottelua, sillä hän kuvaili kadulla olevan vielä tuhat kertaa pahempaa elämää kuin äsken, ja odotti varmaan joutuvansa kasakkain jalkoihin. Suuri oli sentähden Kertun hämmästys, kun keskikaupungilla vallitsikin täysi ja pimeä tyhjyys. Siellä täällä kulki katuja myöten jotain henkilöitä rivissä, mutta sivilipuvussa, kalossit jaloissa, kuulumattomasti astellen. Niinkuin jokin näkymätön leijona olisi äkkiä tukahuttanut tassunsa alle koko kaupungin, sanoen: hiljaa nulikat! Kivimuurit kumottivat kuin suuret pimeät haamut yössä, siellä täällä tuikahteli yösumussa himmeät ikkunavalot. Ja hiljaisuus oli niin syvä, että olisi kuullut nuppineulan putoamisen. Mutta ei ainoatakaan polisia näkynyt, jolta Kerttu olisi voinut kysyä oliko mitään vangitsemista tai tapausta kuulunut. Silloin Kerttu muistikin lasten kertoneen, että polisitkin olivat tehneet lakon, ja hän kääntyi senvuoksi ja juoksi niiden miesten luo, jotka kävelivät keskellä katua ja kysyi heiltä. Miehet sanoivat Kertulle: Me olemme uuden polisimestarin käskyläisiä ja olemme tässä kolme tuntia vahtivuorossa olleet emmekä ole mitään vangitsemisesta kuulleet, mutta jos tietää tahdotte, menkää keskusasemalle, joka on senatintorilla, siellä vangituita säilytetään.

Kerttu oikasi suoraa päätä sinne.

Täällä oli portin edessä tavaton vilinä samallaisia hiljaisia sivilimiehiä, jotka tulivat ja menivät, tulivat ja menivät.

Kerttu ajatteli: Jospa vaan pääsisin niin pitkälle, että antaisivat tulla vankikopin oven taakse, niin minä huutaisin sille raukalle niin kovaa kuin jaksaisin: ole rauhassa, lapset ovat tallella!

Ja hän tunkeutui voimakkaasti miesten sekaan porttikäytävään mennäkseen sisälle polisikamariin.

Miehet pysäyttivät hänet kysyen mitä asiaa hänellä oli.

Kerttu sanoi olevan asiaa polisimestarille ja työnteli itseänsä väkivallalla eteenpäin. Mutta miehet sulkivat häneltä tien kysyen kuka hän oli, joka ei järjestyksenvalvojia totellut.

Kun Kerttu oli sanonut nimensä, luullen jo häntäkin vangittavan, astuivatkin miehet askeleen taapäin, tekivät hänelle kunniaa ja sanoivat: Herra kapteenia on nyt vaikea tavata, mutta me raivaamme teille tien. Ja kohta avasivat leveän tien keskellänsä, kahdelle puolelle syrjäytyen.

Kerttu pääsi tällä tavalla kahden miehen kulkiessa hänen edellään tietä avaamassa pitkälle yhä sakenevan väkijoukon sisään, kunnes joutui suureen huoneeseen, missä eteenpäinliikkuminen alkoi väen paljouden tähden tuntua jo mahdottomalta.

Silloin kuulee hän äkkiä ihan selvästi kapteenin äänen, kuulee hänen ankaran komentavalla äänellä lausuvan jotain käskysanoja, ja melu senmukaan hiljenee.

—Tuolla menee herra polisimestari,—sanovat sinnepäin osottaen Kertulle hänen saattajansa.

Kerttu kurottuu varpailleen nähdäkseen sitä, johon he osottavat. Se on kapteeni ilmi elävänä, hänen oma Hanneksensa! Hannes—polisimestarina! Silmät ankarissa rypyissä, ei ikinä ollut Kerttu niitä niin ankarina nähnyt…

Kerttu perääntyi. Hän oli kaatua hämmästyksestä.

—Enhän minä sinne—, sammalteli hän saattajillensa,—kunhan vaan sanotte hänelle, että lapset ovat tallella…

Ja oli liikutuksesta hykertyä itkuun ihan siinä miesten nähden.

Mutta oikeastaan kohottausi Kertun mieli samassa kuin siivillä yli hänen perhehuoliensa.

Semmoinenko, semmoinenko sinä olitkin!—Ja hänen rintansa paisui ylpeydestä, kun hän muisti pimeän kaupungin, hiljaisena kuin hautakammio, että olisi neulan kuullut putoavan!

He antoivat kapteenskalle kaksi miestä saattajiksi, joilla oli käsissä kirkkaat heijastuslyhdyt.

Yksi kummallakin puolella Kerttua he kulkivat kertoen suurten tapausten menosta ja kapteenin ottamisesta järjestyksen valvomisen käsiinsä.

Kerttu innostui yhä enemmän. Kadut muuttuivat ikäänkuin hänen kodikseen, ihmiset kaikki, sekä ulkona että sisällä olevaiset, tutuiksi omaisiksi. Yhtä, yhtä olemme kaikki, sekä rikkaat että köyhät, yhtä koko maailma. Tämmöistä, näinkö ihanaa se vallankumous siis onkin!

Kiivaasta käynnistä nuorten henkivartijainsa välissä hänen hattunsa lepatti vähän silmillä,—mutta mitä siitä!

—Hän on poliisimestarina!—huusi Kerttu heti sisälle päästyänsä, ja lensi Kustaavan kaulaan.

Kustaava tyypertyi. Kerttu ei saanut kerrotuksi järjestyksessä, vaan hänen sanansa menivät toistensa edelle tai rupesi hän kesken kaikkea ajattelemaan ja jätti lauseensa lopettamatta.

—Työmiehet ovat hänet valinneet … ja herrasväet tietysti myöskin … siellä ovat kaikki yhdessä, herrat käsikkäin työmiesten kanssa … kaikki ovat niinkuin yhteen koottu ja keskellä on kapteeni…

Ja taas puristi Kustaavaa vasten rintaansa.

Hän kertoi ja puhui ja kertoi ja he valvoivat neljään aamua, eivätkä sittenkään vielä malttaneet erota, vaan menivät käsi kädessä kaikkia huoneita katsomaan, että miltä nekin näyttivät näiden suurten tapausten perästä. Kaikki paikat he kävivät. Yksin pellinnyöristäkin, joka oli punojalta aikoinaan ostettua punanyöriä, Kerttu ajatteli päätänsä nyykäytellen: Tuokin tuossa…

Yksikseen jäätyään hän ei sittenkään pannut maata, vaan nautti yhä suurten tunteiden ja ajatusten vaellusta itsessänsä.

Ihmeellistä! Kuinka Kerttu nyt oli häneen rakastunut! Ja rakastunut yhtäkkiä sillä entisellä rakkaudella kaukaa lapsuudesta, jolloin kapteeni häntä opetti ja ankarasti kuritti. Oli yksi ainoa pieni varjo vaan siinä. Se oli vaan muuan kaukainen muisto, joka ihan huomaamatta pujahti hänen mieleensä, kun hän näki jälleen Hanneksen neliskulmaiseksi taitetun yöpaidan siinä tyynyn alapuolella,—muisto unesta, jonka hän oli joskus melkein vielä lapsena nähnyt, ja josta hän ei edes kaikkia paikkoja senvuoksi voinut tarkemmin muistaakaan. Siinä unessa oli vaan ollut niin, että Hannes oli tullut polisimestariksi, ja kaikki kumarsivat häntä, niinkuin nyt polisikamarissa; mutta unessa oli sen yhteydessä ollut jotakin hirmuista. Oli niinkuin joku kuoppa ja Hannes perääntyy—perääntyy eikä huomaa sitä ja putoaa siihen…

Jos tätä nyt ollenkaan kannatti muistella näin suuren hyväntunnon rinnalla! Mitä ihmeen kuoppia tai onnettomuutta voisi siitä tulla, että ihminen on niinkuin leijona pannut tassunsa kaupungin päälle ja sanonut: hiljaa nulikat! Ja kaikki on hiljennyt niin että kuulisi nuppineulan putoovan…

Sinä rakas … sinä voimakas … sinä suuri!

5.

Se tapaus, josta Hinkki sai niin odottamattoman tiedon silloin anniskelumyymälän luona kapteenin kanssa puhellessaan, oli suuresti hänen mieltänsä järkyttänyt. Ei kuitenkaan itse se murha missään suhteissa vaikuttanut hänen tunteihinsa tai tasapainoa hänessä häirinnyt, vaan ainoastaan se seikka, että kuinka hän, Hinkki, ei ollut itse ennen keksinyt, että sellaistakin voi tehdä. Ei vielä ikinä hän ollut tullut ajatelleeksi, että oikeastaan eihän yhtään mikään estä tappamasta jotakin hänen vihaamaansa henkilöä, kuten esimerkiksi isä Franssia tai jotakin muuta vielä rikkaampaa ja hävyttömämpää. Ei yhtään mikään, ei yhtään! Ja tätä hän ei voinut antaa itselleen anteeksi, ettei hän ollut ennen keksinyt. Se oli hänelle nyt ilmeisenä todistuksena siihen, että hän oli ajan kuluessa jäänyt jotenkin takapajulle. Ne siellä jossain kulkivat ilmeisesti hänestä edellä. Hän ei ollut enää asiain kärjessä. Tämäpä se vaan järkyttikin Hinkin mieltä.

Ei Hinkki voinut jättää asioita tälleen.

Vaan heti kun komisarius jälleen määräsi hänet olemaan kotitarkastuksessa läsnä, meni Hinkki illalla sivilivaatteissa ja kasvot noettuina sen luo, jonka huoneessa kotitarkastus oli määrätty pidettäväksi, ja sanoi: Paljokos annatte tärkeästä ilmotuksesta? Ja kun hänelle oli luvattu 20 markkaa siinä tapauksessa, että hänen ilmotuksensa osottautuisi oikeaksi, sanoi Hinkki: Tänä yönä kello neljä ne tulevat. Vieläpä auttoi itse luvattomien kirjain ja paperien poiskantamista. Mutta polisikomissariukselle raportteerasi, sittenkuin oli polisipuvun jälleen päällensä vetänyt: Kaikki on sen asunnon ympärillä rauhallista.

Muutaman ajan hän vielä oli polisina ja ansaitsi tämmöisillä ilmiannoilla, jona aikana hän hyvin tutustui näihin ihmisiin; ja vaikka ne olivat herroja, miellyttivät ne Hinkkiä jotakuinkin.

Mutta pian hän jätti polisitoimen kokonaan ja rupesi pommeja valmistamaan.

Sellaisia käsipommeja hän oli nähnyt Afrikan sodassa, jossa oli sotinut englantilaisten puolella alkuasukkaita vastaan, ja oli silloin ottanut yhden pommin, raapinut hajalle ja hyvin tarkkaan tutkinut sen rakennetta. Nyt oppi hän myös oikean räjähdyspommin rakenteen, jota virolainen mestari sanoi helvetinkoneeksi.

Mihin tarkotukseen Hinkki näitä pommeja nimenomaan valmisti, ei hänellä toistaiseksi ollut itselläkään varmaa selvää. Hän oli vaan kerran seistessään rautatientorilla nähnyt armottoman pitkän jonon ryssän sotamiehiä, jotka ylettyen toisesta päästä toria toiseen, ja sittenkään häntää vielä näkymättä, kantoivat olallaan kaksi kivääriä kukin. Kun Hinkki tiedusteli syytä tähän omituiseen ilmiöön, sanottiin hänelle, että siinä vietiin pois Venäjälle Suomen hajotetun sotaväen aseita ja että nämä nyt olivat viimeiset kivärit mitä enää oli. Silloin Hinkki laski niin, että kun Suomen herroilla nyt ei ole enää sotamiehiä, ja ovat vihoissa ryssän kanssa, niin ei ryssä ampuisi Viaporista eikä kasarmeista, vaikka mentäiskin vähän niinkuin tasajaolle Franssin kaltaisten kanssa. Ja rupesi valmistamaan pommeja vastaisen varalle. Toistaiseksi oli hän kuitenkin enemmän huvitettu niiden laittelemisesta kuin niiden käyttämisen tarkemmasta ajattelemisesta.

Mutta kun hänen toverinsa—kaikkia ei hän suinkaan ollut lukutaitoisiksi opettanut—saivat vihiä näistä valmistuksista, ei Hinkki enää mitään rauhaa heiltä saanut. Tulivat kuin hassuiksi. Ymmärsivät hyvin Hinkin selitykset miksi ryssä ei ampuisi eikä liioin mitään paukkua Viaporista olisi pelättävä. Ja tulvasivat Hinkin ympärille niin suurissa joukoissa, että hänen aivan pian täytyi heidän rauhoittamisekseen ruveta ajattelemaan vielä lisäverstaiden perustamista, yhden itäiseen ulkokaupunkiin ja yhden läntiseen. Väkeä meni niin paljon Hinkin puolelle, että hänen entisten oppineittenkin toveriensa—niitten pirun maitopartain—täytyi ottaa hänet taas armoihinsa, tunnustaa hänen mahtinsa ja kirjottaa sakkiinsa.

Kun tämä oli tapahtunut, rupesi mustatukan oppi—ilman mustatukkaa—Hinkin miesten selittämien tosiasiain ja näkökohtain valossa leviämään niin hurjaa vauhtia, etteivät tämän kaupungin nurkat enää sen rajoiksi riittäneetkään, vaan se meni kaupungista kaupunkiin ja maapaikasta maapaikkaan täyttäen kaikki kaupungit ja kaikki maat. Ne oppineet Hinkin tovereista olisivat jo tahtoneet ruveta niinkuin vastaan pitämään, mutta joutuivat kohta vähemmistöön ja paikkojensa menettämisen vaaraan, jos vähänkin poikkesivat Hinkin suunnasta.

Kun sitten junat pysähtyivät, tehtaat seisahtuivat ja itse polisitkin tekivät lakon, katsoi Hinkki ajan tulleeksi. Miehille nyt vaan hyvä annos viinaa, ja asia olisi ollut pian suoritettu. Sillä ei Hinkki mitään tuhatvuotista valtakuntaa ajatellut, eikä liioin pelastusarmeijalaisten taivasta, vaan sievää tasajakoa vaan ja pian. Jo kulki hänen miehiänsä rohkeissa nousuviinoissa rivittäin pitkin Pitkänsillankatua, sulkien tieltään kaiken katuliikkeen ja lakaisten edestään kaikki hajallaan olevaiset ja säikkyväiset.

Silloin juuri parhaiksi sukelsi itse mustatukka jostain jälleen esille. Oli kai vaaninut niinkuin korppi haaskaa. Jätti kesken kaikki sointulansa, tuli ja rupesi kyntämään vierailla härjillä. Omisti kohta kaikki omaksensa, vaikkei hänen oppinsa olisi ikinä ulkopuolelle haljusilmäisten ja vaimoväen piiriä levinnyt, ellei herrat olisi hänen poissa ollessaan vähän pistoolia paukutelleet, ellei ryssä olisi vienyt kivärejä ja ellei Hinkki olisi sitä lammasuskoa vihjauksillaan terästellyt.

Jo näkee Hinkki mustatukan taas haraavan ilmaa pitkillä käsillään. Seisoo keskellä rautatientoria huutaen väkijoukolle: »Veljet, sisaret, kapakat kiinni, jakkaus, jakkaus»… Aih, aih, kuinka Hinkkiä luihin ja ytimiin asti inhotti se mies!

Tietäähän sen! Väki seisoo ympärillä, mojottaa suu auki, sylki suusta. No ja eläköön! Otetaan jakkaudella! äänestetään! ää-bää-bää!

Tosin mustatukasta olisi kyllä suoriutunut. Anniskelut saa miesvoimalla helposti auki, eikä tynnyrien tapit niin lujassa istu. Panimon portinlukkoja ei myöskään tarvitse rikkoa, kun jokapaikassa pääsee sisälle aitojen ylitse ja alitse. Ja kun polisitkin olivat lakossa, olisi muutama kymmen miestä riittänyt asiain suoritukseen. Alkoi olla jo pimeäkin.

Mutta silloin juuri tuli kapteeni.

Rupesi polisimestariksi ja teki kohta liiton mustatukan ja Hinkin entisten, oppineitten toverien kanssa.

Ei olisi Hinkki uskonut kapteenia niin viekkaaksi kuin se tässä asiassa näyttäytyi olevan.

Pani oman kaartin pystyyn ja siihen otti Hinkin parhaat miehet! Sitoi heidän käsivartensa ympäri veripunasen nauhan, sanoen: tämä on verisen vallankumouksen merkki, joka tuleva on. Ja joka vannoo minun käskyni täyttää, hänen käsivarteensa sidon minä tämän merkin. Ja he vannoivat. Mutta kun toiset miehet näkivät toistensa käsivarsissa punaset nauhat, kysyivät he: mikä merkki se on? Toiset sanoivat: se on verisen vallankumouksen merkki, joka tuleva on. Silloin menivät kaikki kapteenin luo tahtomaan veripunasta nauhaa vannoen: mitä meille kasketkin, sen teemme. Mutta kapteeni sanoi: sulkekaa kapakat, ja joka ei teidän käskyjänne tottele, se vangitkaa ja tuokaa tänne! Ja kohta levisi hänen kaartinsa yli koko kaupungin eikä kapakkoihin olisi enää millään miesvoimalla kukaan päässyt.

Tämä manööveri osotti Hinkin mielestä kapteenissa niin suurta viekkautta, että hän oli melkein taipuvainen senjohdosta antamaan sille anteeksi oman täydellisen mieshukkansa.

Ja mistä ihmeestä se olikaan aivan ilman Hinkkiä niin läpiviisaaksi oppinut? Opetettiinkohan sellaisia temppuja sotakoulussa?—ajatteli Hinkki.

Kaikissa tapauksissa hän, Hinkki, oli nyt kokonaan puilla paljailla, ja käveli seuraavina päivinä toimettomana ja haluttomana pitkin keskikaupungin katuja, katsellen ihmisjoukkojen järjetöntä laumavaellusta rautatientorilta senatintorille ja senatintorilta rautatientorille, joka vaellus häntä nyt suuresti inhotti ja kyllästytti, koska sen syynä oli hänen mielestään niin tyhmän perättömät huhut piakkoin muka alkavasta pommituksesta Helsingin kaupunkia vastaan. Niihin ollenkaan uskomatta ja puolinaisella mielenkiinnolla eteensä tuijottaen Hinkki vaan käveli ilman mitään määrää ja lakkaamatta haukotteli.

Vihdoin hän, kun ei mitään huvia voinut keksiä, meni vaaria katsomaan ja ehkä saamaan mukaansa kadulle.

Vaari, vaikka ei ollut vuosikymmeniin liikkunut kaupungilla sen kuin vaan Franssin asunnon ja Kustaavan asunnon väliä ehkä kerran kolmessa vuodessa, ei voinut vastustaa rakkaan Hinkkinsä vaatimusta, vaan läksi sauvan nojassa liikkeelle.

Kyllä siitä olikin huvia Hinkille aika lailla, kun hän katseli vaarin yhtämittaa nieleskelevää, hampaatonta suuta ja ihmeissään vasemmalle ja oikealle kääntelevää päätä. Vaarin liikkeistä Hinkki näki jokaisen hänen ajatuksensa, mutta ei puhunut mitään, eikä vaarikaan puhunut.

Mikonkatua he menivät alas rautatientorille päin ja kääntyivät sieltä hiljakseen takasin, kun Hinkki huomasi vaarin väsyvän.

—Katos, katos,—sanoi Hinkki elvytellen vaaria, ja osotteli kaikkein rikkaimpien talojen ikkunoihin:—Jos nyt tämän kaupungin sytyttäisi, niin toinen leikki siitä tulisi kuin ennenmuinoin Hämeenlinnan markkinoilla! (Näin sanoi Hinkki muistutellen vaarin kertomusta aikeistaan Riikin miesten kanssa polttaa Hämeenlinnan kaupunki, josta syystä se sitten Siperiaankin oli joutunut.)

—Toinen tulisi!—myönsi vaari, sillä hän oli jo nähnyt, että kaupunki oli ilman poliseja, kuten Hinkki oli hänelle sanonut.

—Mutta eiköhän se vaari olisi kasakoilta pelastunut, ellei vaan olisi sitä äijää tulesta auttamaan mennyt, sanoi Hinkki ja nauraen työnteli vaaria kylkeen: höö-hää-hää, jolla äänellä Hinkki tahtoi pilkata vaarin siinä tilaisuudessa osottamaa tyhmyyttä.

Vaari nauraa hohotti sydämmellisesti rakkaalle Hinkillensä.

—Katos, katos, hoki Hinkki taas, harmistuneena ja kihelmöivin sormin osotellen aivan suojattomia rikkauksia kivimuurien ikkunoissa, pankkipalatseissa … ja pani tuskitellen: aih, aih! kuten tapansa oli saadessaan jotain oikein tyhmää todistaa.

—Sitäkö mustatukkaa ne vaan uskovat? sanoi vaari, tahtoen ottaa osaa Hinkin huoliin.

—Vielä mitä, sanoi Hinkki,—meidän kapteenia ne uskovat.

—Kas vaan sitä äpärää!—sanoi vaari, ja lisäsi: Turhaan, turhaan minä sen likan sarkasäkissä maailmalle kannoin!

—Älkää sanoko, sanoi Hinkki ja hänen ylähuulensa vasen pieli vähän kohosi:—Jos se kapteeni kuninkaaksi pääsee, ehkä se maatkin Veneh'ojalle jakaa.

—Jakaa se,—sanonko minä!

Eteenpäin maleksiessaan he tulivat patsaan kohdalle, jonka ympärillä suuri väkijoukko seisoi lukemassa kapteenin julistusta. Toiset tulivat, toiset menivät,—toiset vaan suu auki katsoivat silmien turhaan haratessa jotain selittävää vastausta äkkiä nousseihin, yllättäviin kysymyksiin,—toiset nyykäyttelivät hyväksyvästi päätänsä, toiset näyttivät huolestuneilta, toiset naurahtelivat…

Hinkki tunkeutui vaarin kanssa myös esille patsaan juureen.

—Mitäs siinä on?—kysyi vaari.

Hinkki luki:

TÄSTÄ PÄIVÄSTÄ ALKAEN ON PROSTITUTSIONI SUOMEN PÄÄKAUPUNGISSA LAKKAUTETTU.

—Soo-o?—pani Hinkki, ja hän muisti kuinka kapteeni oli aikoinaan laassut puhtaaksi tyttöpaikan. Aikookohan se nyt laasta koko kaupungin?

—Häh?—kysyi vaari uudestaan.

Mutta Hinkki ei katsonut maksavan vaivaa ruveta vaarille sellaista edes selittämään. Ja haukotellen ja äijän hitaasta etenemisestä laiskistuen Hinkki maleksi vaarin asunnolle takasin.

Täällä hän rupesi, loikoen vaarin vuoteella, ajan kuluksi ikävissään soittelemaan harmonikkaansa, jota vaari häntä varten kaapinnurkassa talletti. Sillä ei Hinkki tahtonut ajatella niitä ikäviä ajatuksia, joita kapteenin plakaatti oli hänessä virittänyt, kun hän siitä muisti koko oman elämänsä ja erittäinkin isä Franssin elämän, sen inhottavan möhömahan kaikki rikastumisen alkusyyt, sen vaaria kohtaan osottaman suuren hävyttömyyden, kun oli ensin viekotellut vaarilta kaikki rahat ja sitten antoi sen asua puolimädänneessä piharakennuksessa, pimeässä, hämähäkkien ja homeen seassa… Kyllä se mies olisi ollut aivan ensimäiseksi tapettava, jos vaan joku oli tapettava. Mutta juuri näitäpä Hinkki ei nyt viitsinytkään ajatella. Hän aikoi ensin pyytää vaarilta viinaa, jota tiesi kyllä kaapissa hänen varalleen olevan, mutta sitten ottikin harmonikan, koska se teki hänelle tavallisesti melkein saman palveluksen ikävien ajatusten karkottajana.

Ja soitteli soittelemistaan aivan loppumattomiin.

Vihdoin alkoi pitää niinkuin pieniä väliaikoja ja silloin aina hymyili ajatuksissaan. Vaari huomasi siitä, että nyt se on vihdoin jotain taas huvikseen keksinyt.

Ja aivan oikein.

Vielä yksi valssi, ja Hinkki nousi päättävästi vuoteelta ja meni suu hymyssä ajurirenkien puolelle.

—No, ettehän te sitä möhömahaa vanginneetkaan!

—Ei meidän pitänytkään, vaan lakkokomitean, vastasivat he hänelle.

Silloin Hinkki kysyi, eikö lakkokomitea siis käskenyt vangita.

He vastasivat: siellä sanottiin, ei nyt ole semmoisiin aikaa, mutta vartokaa kunnes käsky tulee. Sitä me varromme.

—Ja voi teitä löyhäpäitä, sanoi Hinkki,—sillä kun lakko loppuu, vangitsee möhömaha teidät, mutta nyt on teidän vuoro vangita hänet. Menkää siis polisikamariin ja pyytäkää oitis punanauhat käsivarsiinne, ja ottakaa mukaanne vielä kaksi miestä, joilla on punanauhat, ja tulkaa viipymättä tänne minun puheilleni. Saakos ihmisiä kepillä hutkia!

He tekivät niinkuin Hinkki oli heidän käskenyt ja tulivat hänen eteensä nelin miehin, nauhat käsivarsissa.

Kun nyt Frans tuli ulos, kävelylle lähteäkseen, menivät miehet hänen luoksensa ja sanoivat niinkuin Hinkki oli heille opettanut:

—Lakkokomitea on meidät lähettänyt sinua polisikamariin tuomaan, koskas olet heidän käskyjänsä vastaan rikkonut.

Ja kun Frans kielsi heitä tottelemasta, rupesivat he häntä taluttamaan.

Mutta Hinkki itse istui ikkunassa ja katseli tätä menoa. Katseli ja hykerteli mielihyvästä käsiään. Niin käy isäntien, kun kerran rengitkin asettuvat esivallan istuimille!

Frans ei enää vastustellut. Mutta kun hän mahdottoman lihavuutensa vuoksi saattoi ainoastaan hitaasti sipsutella eteenpäin, piteli kaksi miehistä häntä käsistä niinkuin rinkitanssissa, ja eteenpäin kumartuneina vetivät häntä perässään. Franssin nopeat ja lyhyet askeleet töksähtelivät Hinkin mielestä kovin hauskasti maahan, pullean ruumiin ollessa nojallaan taapäin. Liikkumattomissa, tumman tiilen karvaisissa, pitkänenäisissä kasvoissa ei näkynyt vähintäkään ulkonaista rauhattomuuden merkkiä, vaan suuret silmäluomet olivat päinvastoin painuneet vielä tavallistakin alemmas, joten olisi syrjäinen luullut hänen nöyrästi taipuneen kohtaloonsa. Mutta joka hänet tunsi—niinkuin Hinkki—se tiesi, se melkein kuulemalla kuuli, kuinka Frans sisässään, ruumiinsa puolijuoksussa töksähdellessä uhkaavasti ajatteli: Ma-a-a-alt-taka-a-a-han! ma-a-a-alttaka-a-a-han!

Kolme pitkää tuntia istutettiin Franssia polisikamarissa odottamassa milloin hänen asiansa tulisi esille.

Mutta kun kolme tuntia oli kulunut, tultiin häneltä kysymään: Mitä teillä on asiaa?

Frans selitti, ettei hänellä ollut yhtään mitään asiaa.

Silloin sanottiin hänelle: Jos teillä ei ole mitään asiaa, niin menkää pois, sillä täällä ei ole tilaa asiallisillekaan.

Kotiin tultuansa oli Frans lujasti kiroillut. Hän oli ollut kolmituntisen oleskelunsa vuoksi väentungoksessa niin märkänä, että oli vaatteineen päivineen kuin merestä nostettu. Ohikulkevaiset olivat astuneet hänen varpaansa turvoksiin ja liivit olivat peräti harvanappisiksi repeytyneet.

Paljon oli Frans eläessään kokenut ja nähnyt, oli kerjäläisenä vaeltanut maantien loassa, oli ollut juoksupoikana kaiken maailman mestareilla, oli sen seitsemässä myllyssä onneansa koettanut, oli vihdoin rikastumisen salaisuuden keksinyt ja sen avulla hyvään alkuun päästyänsä vihdoin tullut kivimuurin omistajaksi. Mutta niin monessa metkussa ja mutkassa kuin hän eläessään olikin ollut, oli hän aina tullut yhä varmempaan vakaumukseen siitä, että ainoastaan ollen lujassa liitossa esivallan ja polisin kanssa saattoi ihminen saavuttaa rikastumisen tarkotuksen. Kun siis Frans kuuli polisien tehneen lakon, oli tämä hänen mielestään niin nurinkurinen eli kaikkia käsityksiä ylösalasin kääntävä tapaus, ettei hän olisi ottanut uskoakseen, vaikka Abraham olisi tullut ilmottamaan. Yhtähyvin olisi jumala itse astunut alas maan päälle, luopunut valtikastaan ja sanonut ihmisille: hallitkaa itse! Ihmeitä oli Frans elämänsä aikana paljon nähnyt, mutta semmoista mitä hän nyt polisikamarilla oli nähnyt, ei hän vielä ikinä ollut unissaankaan aavistanut mahdolliseksi. Kaikki oli nurin ja ylösalaisin. Viimeiset olivat tulleet ensimäisiksi ja ensimäiset viimeisiksi. Suuret herrat sekasin kaiken maailman sällien kanssa. Polisia ei missään. Kapteeni yksin istuu valtaistuimella. Raatimiehet, oikeusneuvosmiehet, viskaalit, konsulit, tirehtöörit tulevat yksitellen kapteenin eteen, kumartavat nöyrästi ja esittävät asioitaan. Mutta mitäs tämä vielä! Pormestari—itse pormestarikin!—kumartaa kapteenille! Franssin täytyi panna kämmenensä korvan taa ja kurottua sinnepäin, kuullakseen mitä pormestarilla voi olla pyydettävää kapteenilta. Mitä?—Mitä?—Onko se mahdollista! Kuulkaa, kuulkaa! Pormestari pyytää kapteenilta saisiko hän oikeuden ja armon ottaa puoleksi tunniksi issikkaa! Ennen ei tarvinnut kuin viheltää kadunkulmassa, niin sai niitä ympärilleen joka suunnalta, että olivat toistensa päälle lentää. Ja monta kertaa oli Frans itsekin, talvipakkasessa istuessaan keskipukilla, ollut onnellinen kun vihdoin kuuli vihellyksen ja sai hutkia kaakkiansa selkään, etteivät muut ennen ennättäisi. Olipa useasti suljauttanut rekensä juuri tämän saman pormestarinkin eteen, kun näki hänen astuvan kahvilasta hansikoita sormiinsa vetäen. Ja nyt olisi ollut hänen renkiensä vuoro palvella herroja, mutta pormestari ei vihellä, vaan pyytää lupaa kapteenilta, ja Frans ei voi lähettää renkiänsä, sillä rengit ovat hänet vanginneet!

Tässä kohden oli Franssin pää ruvennut menemään niin sekasin, että nuokahti tainnuksiin. Ja häntä virvotellessa olikin häneltä sitten kysytty mitä asiaa hänellä oli, ja päästetty kotiin. Franssin anomukseen saada ajaa kotiinsa oli korkeimpaan paikkaan sitävastoin annettu hylkäävä lausunto, ja hän sai kävellä.

Sentähden, kun kaksi hierojaa oli häntä kotona pari tuntia virvoitellut, oli hänen ensimäinen sanansa kapteenista: Maltashan, kyllä minä sinulle vielä näytän! Vai sinä tässä määräät milloin minä saan omilla hevosillani ajaa! Malta, malta!

Sen enempää huvia ei Hinkille tästä Franssin asiasta koitunutkaan. Ikävissään hän tuli joka päivä soittelemaan vaarin luo, sillä ei milloinkaan vielä ollut elämä hänestä tuntunut niin kuivalta kuin tällä lakkoviikolla. Vaikka kuinka olisi koettanut huvittaa itseään, aina tuli kapteeni väliin ja esti kaikki. Leijonaliput se tietysti vedätti jo kolmantena päivänä alas, ja kun Hinkki meni rautatientorille valitsemaan väliaikaista hallitusta, naulasi kapteeni sellaisen plakaatin, ettei koko vaali merkitse mitään ennenkuin esivalta siihen suostuu. Jolloin Hinkki tunsi itsensä tavalliseksi virkamieheksi eikä ottanut osaa vaaliin.

Kapteenin osottama suuri viisaus ei voinut antaa Hinkille mitään rauhaa. Se yhtaikaa sekä ihmetytti häntä että myöskin jotenkin kalvoi hänen sydänpohjaansa.

Ja ollakseen ajattelematta hän otti sen valssin, josta Hiltu—muuan—oli vielä niin pitänyt »Kolmasti, neljästi…»

Mutta kun kädenranteet väsyvät, tulee taas ajatus:

Mistähän sekin asia johtuu, että kun ihmiset uskovat joskus tulevan jotain parempaa, niin he kohta kesyttyvät? Hinkki tunsi erään patajuopon—hyviä ystävyksiä olivatkin—, joka meni pelastusarmeijaan ja rupesi uskomaan, että kuoleman perästä tulee paratiisi kaikille ihmisille. Ja niin villi kuin se olikin ollut, kohta alkoi loistaa kuin aurinko, ei ottanut enää viinan tilkkaa suuhunsa, vaan itki ja ylisteli aamusta iltaan herraa, eikä Hinkki olisi saanut häntä maistelemaan enää, vaikka olisi hienointa pomeranssia nenän alle tuonut.

Hinkki soitti kahdeksan kertaa peräkkäin Taavetinpolskan, ollakseen moisia typeryyksiä ajattelematta. Mutta heti kun hän taas lepuutteli käsiänsä ajoivat lakkoviikon tapaukset väkisin ajatuksia hänen päänsä täyteen:

Niinkuin pelastusarmeija, niin mustatukkakin. Kuinka monta kaikkein varminta ja luotettavinta järjenmiestä olikaan mustatukka jo häneltä vienyt! Heti kun olivat saaneet mustatukan uskon, että noin sadan vuoden perästä eli sittenkuin päästään äänestämään tulee maan päälle tuhatvuotinen valtakunta, heti lakkasivat juomasta, kampasivat tukkansa ja katselivat haljusilmin korkeuteen. Ja kun Hinkki koetti saada heitä ravistettua ennalleen, työnsivät he hänet ylenkatseellisesti luotaan, sanoen: sinä elät pimeydessä!

Osasi Hinkki yhden jenkankin nuotin, vaikkei ihan täsmälleen. Mutta hän nyt soitti sitä niin monta kertaa peräkkäin, että tahti ei lopulta kertaakaan rikkoontunut, ja hän päätti soittaa näin erehtymättä viisi kertaa peräkkäin. Jos tuli pieninkin erehdys vaikka vasta viidennellä kerralla, piti alkaa taas alusta. Kun tämä urakka vihdoin onnistui, olivat Hinkin ranteet kuin poikki.

Näin pelastusarmeija ja mustatukka. Entä kapteeni? Juuri samalla tavalla. Kesytti yhdellä ainoalla sanalla tulevaisesta vallankumouksesta Hinkin rajuimmat miehet. Niin että kun Hinkki meni koetteeksi anniskeluun pyrkimään, jossa näitä oli vahtina, heidän päämiehensä hypäten poikasi molemmin jaloin maata ja rajusti hihkaisten kirosi että ei vaikka perkele olisi! Kapakat ja porttolat pois ja oikeus maahan, se olkoon tunnussanamme!

Ja jos nyt nuo pelastusarmeijan ja mustatukan ja kapteenin lupaukset olisivat olleet jotain uskottavia asioita, mutta puhumattakaan pelastusarmeijan paratiisista oli sekä mustatukan että myös kapteeninkin puheet kaikkein typerintä typeryyttä, sillä kuinka voivat he tehdä ettei sotamiehiä olisi ryssälläkään!

Voisiko Hinkki koskaan kesyttyä? Jos nyt ajateltaisiin, että joku keksisi keinon muuttaa asiat paremmiksi niin viisaasti, ettei siinä voisi löytää mitään vähintäkään tyhmyyttä…

Mutta Hinkki pelästyi itsekin, että oli antanut ajatustensa mennä niin pitkälle. Ja tämä ajatus oli hänelle kirvelevän vastenmielinen. Hän kirosi mielessään vielä kerran lakkoa, joka väkisin pani hänen päähänsä siellä ennen milloinkaan olemattomia ajatuksia, ja huusi vaarille:

—Antakaa nyt sitten sitä viinaanne!

Vaari kolisteli esille potun kaapistaan.

Kun Hinkki oli juonut kolme ryyppyä, saattoi hän taas soittaa esteettömästi. Ja näin hän ryypiskeli ja soitteli kunnes lakon päivät päättyivät ja Hinkki oli päässyt elämänsä ehkä kaikkein ikävimmästä ajasta.

6.

Olihan kapteeni aina, katsellessaan sekä kotimaisten isänmaanystäväin itsenäisyyspyrintöjä että myös mustatukan oppilaitten vallankumouksellisia vaatimuksia, ollut sitä mieltä, että kumpaisetkin olivat ainoastaan ehdonalaisia pikku liikkeitä, jotka viime asteessaan kokonaan riippuivat siitä mihin suuntaan Helsingin sylissä lepäävän venäläisen linnotuksen tykit olivat kääntyneet. Sitä ymmärtäen hän oli heti ylimpään valtaan päästyänsä sekä vedättänyt alas senatin katolle kohotetun itsenäisyyslipun että myöskin antanut julistuksen siitä, että rautatientorilla valittava väliaikainen hallitus oli alistettava hallitsijan vahvistettavaksi.

Mutta nyt, kun lakkoviikko päättyi sellaisiin suuriin voittoihin, jotka takasivat yksikamarisen eduskunnan ja yleisen ja yhtäläisen äänestysoikeuden, ymmärsi kapteeni vielä selvemmin kuin koskaan ennen sellaisen linnotuksen merkityksen. Koko voitosta voi puhua ainoastaan siinä tapauksessa, että venäläinen vallankumous tulee sen tueksi. Muuten on kaikki haihtuva kuin suopakupla, ja äänestäminen yksikamarisessa eduskunnassa Viaporin tykkien alla lopultakin muuttuva pelkäksi ivanäytelmäksi, jonka ainoa hyöty on sen huvittavuudessa.

Sentähden kapteeni hytkähteli ilosta ja onnesta, kun huomasi, että Venäjän vallankumouksen johtajat heti lakkoviikon tapausten jälkeen käänsivät koko huomionsa Suomeen. Se suunnitelma, jonka tarkotuksena oli ollut kapinan alottaminen Viaporista, jotta laivasto voisi käyttää tätä nojakohtanaan hallitessaan Suomenlahtea ja suojellessaan Suursaarelle sijotettua väliaikaista vallankumouksellista hallitusta, oli Vasilin kertomusten mukaan joutunut melkein kokonaan unohduksiin ja oli hänen matkansa tarkotus ollut noutaa kapteenin mietintö pääkortteeriin koettaakseen pelastaa suunnitelmaa kokonaan paperikoriin joutumasta. Mutta nyt näiden Suomessa niin äkkiarvaamatta sattuneiden tapausten jälkeen, erittäinkin kun kapteeni jäi edelleen vallankumouksellisen punasen kaartin ylipäälliköksi, ja koko maan mieliala näytti vallankumoukselle niin odottamattoman suotuisalta, tuli suunnitelma uudestaan pohdinnan alaiseksi ja asianomaiset hämmästyivät nähdessään kuinka kaikki asianhaarat joka suunnalta tukivat suunnitelmaa, aivankuin jokin järjellinen kohtalo olisi sen juuri tätä tapausten muodostumaa varten kaikkinäkevästi edeltäpäin luonut.

Suunnitelman heikoin kohta—väliaikaisen hallituksen asettuminen laivaston suojaamana avonaiselle merisaarelle,—jota aatetta kapteeni oli jo mietinnössään hyvin ankarasti arvostellut, muutettiin nyt siihen suuntaan, että vallankumouksellinen hallitus sijaitsi Helsingissä itsessään, joka aate näyttäytyi nyt sitä mahdollisemmaksi, kun paikallinen väestö oli vapautusliikkeelle suotuisa ja kapteenin yli koko maan levinneen kaartin vakinainen miehistö laskettiin nousevan toiseenkymmeneen tuhanteen, joista Helsinkiä kohti tuli noin kolme tuhatta kokardimiestä.

Näin muutettuna tuntuikin suunnitelma saavuttavan paljon suurempaa kantavuutta, ja kapteeni teki väsymätöntä työtä tarkemmin määritelläkseen sen erikoiskohtia. Koko hänen huomionsa kiintyi nyt Helsingin täydellisen suojaamisen mahdollisuuksiin. Se tehtävä tulisi nyt meren puolelta Viaporille ja maan puolelta punaselle kaartille, laivaston pyrkiessä täydellisesti vallitsemaan Suomenlahtea. Näiden seikkain äärimmäisyyksiin tarkka selosteleminen täytti kapteenin mitä palavimmalla innolla, mutta hän arveli parhaimmassakin tapauksessa valmistusten vaativan vielä vähintäin kahden vuoden ajan.

Nuoremmat nauroivat hänen turhantarkkuuttansa yksityiskohdissa ja äärimmäisen varovaisuuden vaatimuksiaan mitä suunnitelman salassapitoon tuli. Sanoivat sitä jonkinlaiseksi »kiinneaatteeksi» hänen aivoissaan, ja lähettivät uhallakin sotamiehiä sotilaspuvussa hänen luokseen asioille, siten huvikseen häntä härnätäkseen.

Vallankumoukselliset suuntasivat siis nyt kaikki voimansa paitsi laivaston käännyttämiseen, joka oli heidän toimenaan tähänkin asti ollut, myöskin Suomeen sijoitetun venäläisen maaväen ja erittäinkin Viaporin varusväen kiihottamiseksi kapinaan.

Vasililta tuli kapteenille kirje, joka hehkui innostusta ja toivoa. Siinä oli (paitsi mainio valokuva Vasilista itsestään, jonka hän pyysi sijottaa Kertun albumiin jonnekin hänen sukulaistensa läheisyyteen) lopussa tämmöinen lause:

… ja kun syistä, jotka ovat sinulle hyvin tunnetut, suuren yrityksemme onnistuminen riippuu aivan yhtä paljon teidän suomalaistenne suhtautumisesta siihen kuin meidän venäläistemme urhoollisuudesta itse taistelussa, niin voi täydellä syyllä sanoa, että sinun käsiisi uskotaan enemmän kuin puolet koko tehtävästämme. Vastaa sinä suomalaisistasi. Vastaa sinä siitä, että Viapori suomalaistesi avulla pysyy maan puolelta suojattuna, silloin kun sen kanunat vapaudentaistelussa jylisevät…

Kapteeni ajatteli: Vasili raukka näyttää olevan kokonaan syrjäytetty, sillä hän ei tiedä muuttuneesta suunnitelmastamme yhtään mitään! Mutta varovaisuuden vuoksi ei kirjottanut mitään Vasilille.

Jos Kustaava olisi kapteenin ja Kertun naimisiinmenon varalta ymmärtänyt järjestää heille kymmenen kertaa suuremman asunnon kuin missä he nyt asuivat,—jos olisi varustanut salin vaikka 15 metrin pituiseksi ja 10 metrin levyiseksi, niin sittenkään heidän kaikki huoneet yhteensä eivät olisi suoneet mitään väljää tilaa kaikille niille vieraille, joita alkoi heidän luoksensa tulvata, puhumattakaan niistä kokouksista, joita heillä pidettiin. Kerttu melkein oppi sujuvasti venättä puhumaan. Ainakin ymmärsi hän lopulta aivan hyvin heidän puhettansa ja saattoi vapaasti kuunnella pitkiäkin kertomuksia, kun ei vaan liian nopeasti puhuttu.

Mitä olikaan seurustelu vapaaherrattaren luona ollut verrattuna seurusteluun näiden kanssa!

Vapaaherrattaren hienous oli ollut käytöksen ja ikäänkuin ylpeyden hienoutta, mutta näiden hienous oli ajatusten ja tunteiden hienoutta, sillä he eivät koskaan ajatelleet eivätkä tunteneet muuta kuin suuria vapaustaistelun asioita. Käytöksessä ei ollut ylpeyden vivahdustakaan, vaan kaikki koettivat olla niinkuin ihmisten välillä ei olisi mitään eroa koskaan ollutkaan.

Kaikessa mitä he kertoivat kotimaastaan ja vallankumouksellisten taisteluista oli aina jotain, joka samalla sekä kammotti että veti vastustamattomasti puoleensa, jotakin, joka oli samalla sekä hirveää että ihanaa, ja kun Kerttu istui heidän seurassansa, oli hän aina ylpeä siitä, että he kohtelivat häntä aivankuin hän olisi ollut jo kauan sitten tuttu heidän kanssansa ja he pitäneet päivän selvänä, että Kerttu tietysti menisi arvelematta kuolemaan, jos vaan vapauden asia olisi vaatinut. Kerttu antoi heidän luulla, mutta itsekseen, kun hän ajatteli heidän kertomuksiaan vankeuksista ja kosteista pimeistä kopeista ja hirmuisista Siperianmatkoista, tunsi niin kouristavaa kauhistusta, että varmaan hänen olisi pitänyt elää vielä ainakin kolme ihmisikää ennenkuin olisi oppinut pitämään jotakin asiaa semmoisten kärsimysten veroisena. Jaa no,—jos juuri omien lasten pelastaminen ryövärien kynsistä olisi siitä riippunut, niin silloin kyllä.

Suuria uskalikkoja ne olivat Kertun mielestä nytkin näissä sotaväen käännättämispuuhissaan. Pukeutuivat sotamiehen valepukuun ja tunkeutuivat keskelle kasarmeja, nousivat matruuseina sotalaivoihin, viettivät viikkokausia piileskellen itse Viaporin linnotuksessa ja kiipesivät valleille vapauspuheitansa pitämään. Monta, monta vangittiin, mutta mitäs toiset siitä! Nyykäyttivät vähän päätä, vähän silmä vettyi, ja taas yhtä innoissaan jatkoivat työtään.

Erittäin hämmästytti Kerttua muuan hänen mielestään melkein ylenluonnollista uhrautuvaisuutta osottava teko. Heidän joukkoonsa saapui Pietarista kaksi aivan häikäisevän kaunista neitiä, jotka kuuluivat sen korkeimpiin ylimyspiireihin—kaikkein korkeimpiin!—ja rupesivat ravintolaneideiksi suureen venäläiseen upseeriklubiin palvellakseen tarjoilijattarina upseerien pidoissa ja juomingeissa. Mutta salaa harjottaakseen kapinallista kiihotusta!

Nytpä se kerrankin tuli ilmi, missä ne kapteenin »mallit» oikein istuivat! Mutta jos se vaan olisi ymmärtänyt Kertulle alusta asti puhua niinkuin nämä, niin olisi Kerttukin varmaan tullut vallankumoukselliseksi, ja kapteenin kanssa naimisten sijaan kukaties hänkin—jaa-a!—ruvennut tarjoilijattarena kaartinupseereja vallankumoukseen käännyttämään! Mutta eihän se kapteeni osannut puhua muuta kuin mörähdellä vaan.

Kaikkein enin (melkein yhtä paljon kuin Vasilista) piti Kerttu sentään eräästä aivan nuoresta luutnantista, joka hyvin harvoin pääsi heillä käymään ja silloinkin useimmiten valepuvussa ja myöhään illalla, sillä hän oli tykkiväenluutnantti Viaporista. Kuitenkin hän aina sisälle tultuansa riisui pitkän sivilipalttoonsa ja istui luutnantinpuvussa heillä. Ei hän ollut mikään niin erittäin kaunis, mutta innokas ja samalla niin ilonen ja lystikäs, että aina ja kaikissa asioissa puhui niinkuin olisi vaan pilaa laskenut, vaikka kysymys olisi ollut kuinka vaarallisesta tehtävästä tahansa. Semmoisista Kerttu piti. Ja sen päälliseksi taisi ruotsia, joten Kerttu sai hänen kauttansa selvän kaikesta mistä vaan halusi tietää. Kun Kerttu puhui paljon tästä ihastuksestaan, rupesivat muut sanomaan luutnanttia »Ihastukseksi». Niin että lapsetkin, kun ikkunasta näkivät hänen tulevan, huusivat: Äiti, äiti, Ihastus tulee!

Ja saikin se Ihastus Kertun niin pitkälle vallankumoukseen taipumaan, että Kerttu ompeli punaselle kaartille lipun ja otti osaa suureen mielenosotusretkeen, jonka tarkotuksena oli pakottaa Suomen viimeisen kerran kokoontuneet säädyt hyväksymään lakkoviikolla päätetty yksikamarinen eduskunta ja kaikkien äänestysoikeus. Joka sitten hyväksyttiinkin. Itse oli Ihastus kovin kärsimätön vanhempien toveriensa viivyttelemiseen. Hän olisi tahtonut oitis vaan panna kanunat jylisemään, ja sanoi Kertulle, että he nuoremmat eivät kovinkaan kauan aijo enää suostua tähän vitkastelun ja varovaisuuden henkeen, jota sekä kapteeni että muut vanhemmat vallankumoukselliset tahtoivat noudattaa.

Yksi ainoa oli koko tässä ihastuttavassa ihmisjoukossa sellainen, jota Kerttu ei voinut oikein sietää. Se oli hyvin pitkä mies, joka kyllä istui aina kaikissa kokouksissa, mutta ei koskaan puhunut mitään eikä koskaan nauranut. Se oli todella Ihastuksen täydellinen vastakohta, ja sentähden häntä ruvettiinkin nimittämään Kertun antamalla nimellä »Vastakohdaksi». Mutta kun Kerttu kerran ilmaisi vastenmielisyytensä jopa epäluulonsakin tähän Vastakohtaan, räjähti kapteeni nauramaan, ja sanoi: Elä herran nimessä Kerttu kulta, sehän on koko suunnitelman keksijä ja oikea henki!

Tässä hirveässä touhussa kului aika yli talven kesään asti ja Kerttu rupesi jo luulemaan, että tulee rauhallisempia aikoja. Mutta kun hän sanoi kapteenille, että pitäisi muuttaa maalle, jotta kapteeni saisi vähän levähtää, iski kapteeni merkitsevästi silmää, ja sanoi Kertulle olkansa taakse:

—Nyt ei tästä enää lähdetä minnekään.

Kerttu kysyi mitä hän tarkottaa. Kapteeni sanoi:

—Olemme joutuneet niin kummalliseen asemaan, että meidän täytyy joka hetki kaikin voimin estää taistelun alkamista.

Kerttu teki silmänsä suuriksi.

—No eikö vallankumousta tulekkaan?

—Se ei saa tulla liian aikasin, sanoi kapteeni,—mutta kiihotus on käynyt liian suurella höyryllä, ja meidän omatkin työmiehet … ah, Kerttu! … käsitteiden sekaannus on käynyt hirmuiseksi!

Harvoin puhui kapteeni Kertulle näin totisesti, ja siitä hän päätti varmasti, että nyt ei ollut mikään leikki kysymyksessä enää.

Osottaakseen olevansa asioissa mukana Kerttu kysyi:

—Ovatko he siis taas saaneet dynamiittia?

Mutta kapteeni tähän heiskautti vaan kädellään ja huokasi syvästi:

—Niitä ei pidätä enää mikään. Ymmärrätkö sinä Kerttu, vallankumouksessa on kaksi, toinen on hienon-hienon valkea ja kirkas, mutta toinen on verisen raaka ja musta, eikä niitä kahta mikään erota toisistaan, ei mikään! Ne ovat samassa ihmisessä.

Joten oli Kertusta oikein suuri helpotus, kun näiden kapteenin synkkien sanojen perästä huoneeseen astui Ihastus ja heti täytti koko asunnon hilpeällä naurullaan ja valoisasti eteenpäin katsovilla silmillään. Semmoisista, semmoisista Kerttu piti.

Kesää oli jo kulunut hyvän joukon yli puolivälin, kun heille saapui uusia vieraita pitämään hyvin salaista kokousta. Kerttu oli sellaisissa kokouksissa aina ennenkin tehnyt pöytäpalvelusta varmuuden vuoksi itse, niin ettei palvelustytön tarvinnut kuljettaa edestakasin teekyökkiä, ei kaadella vettä kannuun eikä edes pestä laseja, vaan Kerttu pesi ne kohta siinä, teekyökistä lähtevällä kuumalla vedellä. Hän oli jo niin tottunut kaikkiin tämmöisiin kokouksiin, ettei enää juuri välittänyt paljon edes kuunnella, erittäinkin kun Ihastuskaan ei ollut tällä kertaa saapuvilla, eikä kumma kyllä myöskään Vastakohta, joka muuten aina jossain nurkassa mukana kökötti. Mutta tällä kertaa Kerttu sensijaan sai ensikerran kuulla kapteenin pitävän oikeata puhetta, avaten kaikellaisia papereita ja näytellen karttoja. Vaikka se puhui venättä, ymmärsi Kerttu kuitenkin niin paljon, että kapteeni oli tapansa mukaan äärimmäisen varovaisuuden kannalla ja neuvoi kaikin mokomin lykkäämään ratkaisevan askeleen ottamisen siksi kunnes saatiin täydet takeet muutamista laivastoa koskevista asioista. Jos vieraiden joukossa olisi ollut Ihastus, olisi kapteeni ihan varmaan saanut hänestä ankaran vastustajan. Vastustanut olisi myöskin se Vastakohta, sillä Kerttu oli itseksensä kyllä huomannut, että tämä kallistui nuorempien puolelle, ikäänkuin eri seuraa pitämään. Mutta nyt oli melkein vaan vanhempia ja keski-ikäisiä läsnä ja ne kaikki olivat nähtävästi samaa mieltä kuin kapteeni, selittäen etteivät kaikki valmistukset olleet lähimaillekaan loppuunsuoritetut.

Mitä oli nuorempia, ne istuivat happamina ja unisina.

Palvelustyttö koputti ovelle.

Kerttu meni ulos ja vähän ajan perästä toi kapteenille sähkösanoman.

Kapteeni antoi sähkösanoman muiden avattavaksi ja meni itse kirjoittamaan kuittia.

Kerttu otti kuitin ja vei sen takasin sanomantuojalle. Hän pistäytyi samalla kyökkiin hakeakseen sitruunaa, jota venäläiset aina rakastivat sekottaa teehensä. Kun hän tuli takasin, olivat kaikki seisaallaan ja suuri hälinä vallitsi vieraiden joukossa. Toiset näyttivät riemastuneilta, toiset vähän niinkuin sekapäisiltä. Kapteeni yksin ei ollut kumpaakaan. Hän sanoi: En usko ennenkuin itse näen,—ja otti sähkösanoman heidän käsistään. Hän luki sitä moneen kertaan, ja hänen silmäkulmansa vetäytyivät yhä ankarampiin ryppyihin. Pyöristyneet silmät rupesivat värähtelemään uhkaavan nopeasti, huulet menivät hörölleen ja se tuttu, Kertusta niin miellyttävä loukkaantumuksen juova hänen alaleuvassaan tuli entistä selvemmin näkyviin. Samassa rupesi ihmeellinen kalpeus levenemään hänen poskilleen, aivankuin ihmisen pelästyessä jotakin. Kun Kerttu suurella vaivalla sai heidän puheistaan vihdoin selville, että sähkösanomassa ilmotettiin taistelun alkavan Kruunstatissa ja siellä oltavan voitosta varmoina, ihmetteli hän suuresti, että kapteeni oli saattanut semmoisesta pelästyä.

Mutta kapteeni sanoi töykeästi:

—Kuka on Juudas meidän joukossamme?

He tulivat kaikki kuolleen totisiksi ja katsahtivat toisiinsa ja ymmärsivät, ettei heistä kukaan voinut olla Juudas.

Mutta hetken vaiti oltua joku, helpottaakseen mielenraskautta, kysyi piloilla: Kuinka lienee Ihastuksen laita, joka on poissa?

Tämä pilasana tuntui kaikista niin hassulta, että he rupesivat nauramaan ja kapteeninkin täytyi lopulta vetää suunsa hymyyn.

Mutta Kerttu huomasi, ettei kukaan heistä ajatellut Vastakohtaa, joka myöskin oli poissa.

Ja he rupesivat kapteenin synkkää mieltä lauhduttelemaan, selitellen kuinka nopein suoritus on usein parhain suoritus.

Mielialan näin tultua paremmaksi he keskustelivat jo aivan rauhallisesti siitä millä keinoilla kapinan puhkeamista Kruunstatissa paraiten ja nopeimmin voisi saada siirretyksi tuonnemmaksi. Kapteeni rupesi osottamaan vielä kertaalleen kaikkia niitä syitä, jotka tekivät siirtämisen aivan välttämättömäksi. Muut asettivat silloin kapteenille yhden kysymyksen ja tuli syvä hiljaisuus, sillä kapteeni tahtoi tarkalleen punnita vastauksensa.

Kerttu aikoi juuri ryhtyä keräämään tyhjentyneitä teelaseja, täyttääkseen ne uudelleen, kun samassa lasit rupesivat aivan itsestään hienosti kilisemään ja kohta se kilinä siirtyi ikkunaruutuihin, jotka alkoivat täristä niinkuin ukkosen käydessä.

Herrat olivat niin asiaansa kiintyneet, ettei heistä yksikään pannut huomiota myöskään siihen selvästi kuuluvaan jysäykseen, joka tuli heti kilinän perässä. Mutta Kerttu tiesi hyvin, että sellainen kumiseva ääni kuuluu ainoastaan silloin kun Viaporissa ammutaan.

Vasta pitkän ajan perästä, kun Kerttu oli laskenut ainakin kymmenen jysähdystä, nousi hän ylös ja tahtomatta herrain keskustelua häiritä pani kätensä kapteenin olalle ja sanoi hänelle hiljaa:

—Viaporissa ammutaan.

Tuskin oli Kerttu tämän sanonut, niin rappusissa kuului juoksua ja joku rupesi, ymmärtämättä soittaa ovikelloa, kovasti ovea rytyyttämään.

Kapteeni meni nopeasti eteiseen, avasi oven, ja nyt kuulivat kaikki, kuinka hengästynyt sotamies kertoi taistelun alkaneen Viaporissa … tykkimiehet—sanoi—alkoivat humalapäissään tappelun jalkaväen kanssa ja kun toiset rupesivat ampumaan kivääreillä vastasivat toiset tykkitulella… Nyt on kaikki ilmisodassa…

Liikkumattomina ja kalpeina istuivat nyt vuorostansa vieraat, aivan kuin olisivat siihen tuoleillensa kivettyneet. Kapteeni tuli sisälle. Kylmällä ja komentavalla äänellä sanoi hän lyhyesti:

—Vallankumouksellisten pääkortteeri on Katajanokalla.

Jonka jälkeen hän läksi ulos eikä tullut enää sisälle.

Niin nousivat vähitellen muutkin ja sanaakaan sanomatta läksivät yksitellen ulos, kunnes huone jäi aivan tyhjäksi.

—Arpa on heitetty, arpa on heitetty, hoki Kerttu itsekseen. Miksikä hän sitä oikeastaan hoki?—Arpa on heitetty, arpa on heitetty.—Ja mitä se edes merkitsikään? Varmaan oli joku vieraista niin sanonut, mutta ei hän voinut muuta kuin koko ajan vaan sanoa itsekseen: arpa on heitetty, arpa on heitetty…

Hän meni kyökkiin, mutta ei sielläkään voinut mitään järkevää sanoa. Hänen päänsä alkoi mennä ihan sekasin.

Kustaava tuli taas ylös yöpuvussaan, kuulumattomasti rappusilla sipsuttaen.

Tuli ja lämpimällä kädellään pehmeästi painaen Kertun poskeen sanoi:

—Kerttu kulta, mikä Kerttua vaivaa?

Kerttu katsoi Kustaavaan ja sanoi: Arpa on heitetty, arpa on heitetty!

—Eikö Kerttu Israelin herraa enää muistakaan?

Silloin Kerttu selvisi ja itkien lankesi Kustaavan kaulaan.

He pitivät sitten koko yön toisillensa seuraa, ja kanunain jyskyttäissä seiniä niin että ruudut ja usein lampunkin lasit kilisivät, Kerttu kertoi hänelle kaikesta mitä tiesi.

7.

Suunnitelman mukaisesti leiriytyi kapteenin kaarti ja siihen kapinallisena yhtynyt osa venäläisestä meriväestä kapinan puhjettua kaupungintakaisiin puistoihin, vartiostojensa kautta ketjuna halliten rautatielinjaa ja kaikkia sisämaan puolelta johtavia teitä.

Toinen yö oli jo tulossa.

Pääleiripaikkaan kokoontunut miehistö alkoi jo sytytellä tulia, levähtääkseen niiden ääressä päivän juoksujen ja liikkeiden jälkeen. He istuivat nuotioiden ääreen suurissa joukoissa, toinen toisensa niskan takaa kuunnellakseen mitä kullakin oli sanomista ja edes jonkinlaista kokonaiskäsitystä saadakseen asemasta niiden lukemattomien huhujen johdolla, jotka pitkin tätä vaiheikasta päivää olivat niin ristiriitaisina tuoneet tietoja kapinallisten menestyksestä.

Suuri mieltenkuohu vallitsi miesten joukossa monesta eri syystä. Ensiksikin oli työväen johtajat kieltäytyneet omissa nimissään julistamasta lakkoa, joka olisi ollut välttämätön, jotta kaikki liike olisi seisahtunut, hallitus tullut voimattomaksi ja kaupunki ilman verenvuodatusta joutunut vallankumouksellisten valtaan. Kapteeni oli silloin julistanut lakon omassa nimessään, mutta sitä ei totellut koko työväestö, vaan ainoastaan punanen kaarti ja jotkin vielä. Mutta kaupungin kasarmeissa oleva sotaväki kielsi yhtymästä kapinallisiin ennenkuin lakko oli kaupungissa. Ainoastaan meriväen kasarmista olivat miehet liittyneet punaseen kaartiin ja oleskelivat leirissä.—Toinen syy mielten kuohuun oli se, että kapteeni ei jo komentanut rynnäkköön niskottelevaa kaupunkia vastaan. Oli vaan miesten jalottelemiseksi ja liikkeellä pitämiseksi revityttänyt siellä täällä rautatienlinjaa ja paikotellen hävittänyt lankatolppia. Kun sitävastoin joku alipäälliköistä, kansan koettaessa väkivallalla pysäyttää liikettä Pitkänsillan kautta kaupunkiin, oli komentanut meriväen ampumaan herrain suojeluspoliseja, jotka tahtoivat liikettä väkivallalla ylläpitää, niin oli kapteeni, kahakasta tiedon saatuansa kauheasti raivostunut, että hänen luvattansa semmoisia tehtiin.

Tämän tapauksen johdosta miehet lausuivat eri suuntiin arvelujaan. Toiset sanoivat, että kahakassa oli kaatunut kapteenin herrastovereja, joiden kuolemaa hän suri; toiset väittivät kapteenin pelkäävän herroja; useimmat sentään puolsivat kapteenia, muistutellen lakkoviikon aikoja. Mutta kaikki olivat yksimielisesti kiukuissaan, ettei hän jo väki-rynnäkköön komentanut.

Ihmeellinen mies se kapteeni! Istuu leirimajassaan yksin, ja, silloinkuin muut riemuitsevat voitonsanomista, synkistymistään synkistyy. Vielä ihmettelivät miehet suuresti, mitä sekin saattoi merkitä, kun kapteeni viimeksi kaupungista palattuaan oli lähettänyt miehiä olkikupojen hakuun ja miesten palattua mennyt heidän kanssaan korkeimmalle kalliolle, ja sinne pystyttänyt hongan pituisen kuiviin olki-tupsuihin käärityn riuvun, jättäen neljä miestä sitä vahtimaan. Jotkut arvelivat, että jos se oli hyvinkin käynyt sekapäiseksi, kun niin suri. Mutta toiset, jotka olivat hajotetun Suomen tarkk'ampujapataljoonan miehiä, ja olleet leirissä Venäjällä, sanoivat sellaisia riukuja käytettävän sotamerkkien antamiseen öiseen aikaan.

Kapteenin päämajan ympärillä seisoi sankka parvi kaartin miehiä, päästämättä ketään sisälle, sillä niin oli kapteenin käsky.

Hän käveli nopeasti edestakaisin huoneessa.

Kasvot olivat syvän murheen raatelemat, katse palavasti sisäänpäin kääntyneenä, suupielissä tuskan väreily. Silloin tällöin hän kävi molemmin käsin päälakensa tukkaan, ja sieraimista huohotti tukahutettu raivo.

Vallankumouksellisten pääkortteerissa oli päivällä, kolmen ylimmän johtomiehen neuvottelussa, johon kapteeni oli yhtenä ottanut osaa, lausuttu julki se, mitä kapteeni oli viimeisiin asti tahtonut itseltänsä peittää, nimittäin, että ainoa vaikuttava keino tässä tukalassa asemassa oli kaupungin pommittaminen.

Suunnitelmassa oli kapteeni itse käsitellyt sellaista mahdollisuutta, että kaupunki tulisi niskottelemaan. Kuitenkin kosketeltiin tässä hänen lisämietinnössään asiata ainoastaan ohimennen, ja oli siinä edellytetty ainoastaan se mahdollisuus, että porvariluokka, epävarmana kapinan menestymisestä ja vastasaavutettujen valtiollisten oikeuksien menettämisen pelossa, olisi suostumatta alistumaan väliaikaisen vallankumouksellisen hallituksen käskynalaisuuteen. Sen tapauksen varalta suunniteltiin siinä ainoastaan muutaman laukauksen lähettämistä Viaporin järeimmistä tykeistä kaupungin ylitse, jotta ne, ketään vahingoittamatta, ainoastaan hirmuisella äänellään saisivat aikaan tarkotukseen riittävän pelästymisen ja sitä välittömästi seuraavan mukautumisen.

Mutta nyt täytyi kapteenin pääkortteerissa myöntää, että asema oli kokonaan toinen kuin mikä mietinnössä oli edellytetty.

Hirmuisinta oli, että hän juuri itse sekä sotataidon tuntijana että laumavaistojen arvaajana oli sitä mieltä, että kaupungin pommitus oli tässä tapauksessa ainoa mahdollisuus, eikä mikään leikkipommitus, vaan äkkinäinen, täydellinen, musertava, joka lyö rohkeimmankin miehen ja muuttaa hänet käsiä kurottavaksi hätähuudoksi!

Asia tuli niin päätetyksi.

Kuitenkin sellaisella muodostelulla, että aika, milloin pommitus alkaisi, tuli riippumaan kapteenista, eli siitä, milloin kapteeni näkee kaiken toivon kaupungin antautumisesta hyvällä—rauenneeksi.

Kaupunki oli, saman niskottelunsa vuoksi, siihen määrään eristetty Viaporista, jossa taistelu riehui yhä hurjistuneemmalla voimalla, että kaikki yhteys vallankumouksellisen pääkortteerin kanssa saattoi millä hetkellä hyvänsä tulla kokonaan katkaistuksi. Kaupungin rannat olivat täynnä laivoja, mutta yksi ainoa höyrypursi oli enää vallankumouksellisten käytettävissä.

Tästä syystä, eli yhteyden katkeamisen pelosta, päätettiin antaa kapinan pääjohtajalle tieto, että merkkinä pommituksen alkamiseen tulisi olemaan tulipatsaan nouseminen kaupungintakaisilta kallioilta. Pommituksen oli tapahtuminen yllätyksenä, ja niin rajusti, ettei kaupunki ehtisi mitään menettelyn suuntaa omistamaan, vaan heti antautuisi armoille.

Leirimajaan tultuansa ja olkiriuvun pystytettyänsä oli hän lähettänyt parhaiksi puhujiksi tunnetut miehensä ympäri kaupunkia tekemään viimeisen yrityksen työväestön taivuttamiseksi vastoin kaikkia muita määräyksiä jättämään verstaansa. Erittäin hän käski terottamaan mieliin, ettei lakkoviikolla saavutetut voitot mitään merkinneet, vaan jäisivät vaikutuksiltaan aivan mitättömiksi, ellei vallankumous tulisi niitä tukemaan.

Itse hän ei minnekään mennyt, sillä päivän kuluessa hän oli havainnut, että minne ikinä hän meni, siellä mielet jo olivat kiihotetut häntä vastaan, joten näyttäytymättä pysyminen oli parempana takeena rauhasta kuin sen puolesta työskenteleminen.

Miehet olivat palanneet ilmottaen, että porvaristo oli pannut pystyyn aseellisen suojeluskunnan estämään liikkeen pysäyttämistä. Ja kun kapteeni sitten kuuli ensimäisestä kahakasta vallankumouksellisten ja tämän suojeluskunnan välillä, keskeytti hän kaikki yritykset, ja sulkeutui majaansa, kieltäen ketään puheillensa päästämästä.

Kaupungin asemakarttojako, linnotuksen piirustuksiako oli kapteenilla pöydällä edessään? Ei. Hän oli taskustaan ottanut esille ainoastaan pienen, 12 x 8 cm kokoisen kirjasen, jonka kannella seisoi: Les Maximes d'Epictète. Siitä hän tuon tuostakin katseli punakynällä merkittyjä paikkoja, ja taas aina heitti kirjan takasin pöydälle. Pelkkiä jokapäiväisiä pikkusääntöjä, jotka hän muisti ulkoa! Kun hän ei mitenkään nyt voinut muistaa erästä toista kirjaa, jota nyt juuri tätä yötä odottaessa olisi paljon enemmän tarvinnut! Se oli se kirja, jota Vasili oli muinoin hänelle lukenut, mutta hän ei silloin ollut ymmärtänyt kuunnella. Yksi lause vaan oli sattumalta tarttunut hänen muistiinsa. Se oli jotenkin näin: »Ei mikään ole epäterveellisempää kuin kristillinen sääli. Tässä olla lääkärinä, tässä olla heltymätön, tässä käyttää veistä—se on meidän tehtävämme, me olemme siten filosoofeja!»—Sitä kirjaa hän nyt olisi tarvinnut, niin kipeästi, niin tuskaisesti tarvinnut! Se kirja oli tämmöisiä hetkiä varten! Eikö se ollut jotain semmoista kuin Nitsh … Nitsh… Mahdotonta muistaa … mahdotonta siis myös pyytää keltään. Ja sääli raateli mielin määrin hänen sydäntänsä. Jo oli hän kuulevinaan tautivuoteella makaavien ihmisten avuttomia hätähuutoja, kun ensimäiset pommit putosivat räjähtäen kivimuureja vastaan… Jo oli hän näkevinään, miten hädissään katuja pitkin juoksevat äidit hakevat lapsiaan, miten palavien rakennusten yläkerroksista ihmiset heittäytyvät alas murhaavia raudansirpaleita purkavien pommien keskelle!

Yö teki armotta tuloansa. Vihreän kelmeällä taivaalla, puiden välissä, näkyi ikkunasta jo kimalteleva tähti…

Sen nähtyänsä kapteeni muisti jonkun hämärän tunteen taistelustaan tähtien kanssa: »Onko Hanneksella syntiä sydämmellä?» Jolloin hän oli lyönyt rintaansa kumahtavan iskun, vannoen voittavansa, kun myrsky uudestaan mylvähtää! Se isku oli niinkuin sinettinä siihen, ettei hän päätöksestään peräänny. Mutta nyt sanoivat tähdet: Odota, meitä tulee kohta paljon enemmän!

Kuiskatako Kertulle: lähde lasten kanssa heti kaupungista?

Ei. Se olisi kurja teko. Olla heltymätön, käyttää veistä tätä synnyinkaupunkia vastaan—siihen kuului jättää myös Kerttu pommien reveltäväksi—kuului ehdottomasti, luonnon välttämättömyydellä! Sen sanoi järki, ja sen ymmärtämiseen hän ei tarvinnut mitään kirjaa. Ainoa mihin hänellä oli oikeus, oli jättää Kertulle hyvästi…

Ja kapteeni nähtiin tulevan majastansa ja ajavan kaupungille.

Hän ei ajaessaan enää mitään välittänyt siitä mitä kaupungissa tehtiin, tapeltiinko siellä vai oltiin siivolla. Kaikki oli päätetty.

Nukkuukohan Kerttu jo, vai palavatko lamput huoneissa niinkuin aina ennen hänen poissa ollessansa. Tietysti se valvoo, ehkä uneksien suuren vapaudenpäivän koitosta. Mutta ennenkuin aamu valkenee, on pommi musertava sinun kotosi seinät ja sen sirpaleet repelevät sinun viattoman ruumiisi ja lapset vuoteihinsä tappaa.

Niinkuin hän oli arvannut, paloi Kertulla kaikissa ikkunoissa valot.

Kerttu juoksi kapteenin kaulaan, onnellisena saadessaan näin odottamatta nähdä häntä.

Kapteeni sanoi:

—Kerttu, ainoastaan viideksi minutiksi! Missä lapset?

Ja meni niitä katsomaan.

Olivat juuri niinkuin hän oli ajatellut, kukin rautavuoteissansa, nuorimmalla oli pulleat kädet päälaella, peite puoleksi pois potkittuna, keskimäinen makasi mahallansa ja kuorsasi pihisten, vanhin nukkui kyljellänsä, nokanpää peitteen alla…

Kapteeni korjasi peitteen nuorimmalle, pistäen reunat lapsen kylkien alle, ja ajatteli: kuinka tarpeetonta! sillä pommi kuitenkin kohta…

—Kerttu! Hyvästi!

—No miksi sanot hyvästi?

—Siksi vaan, että lähden.

Kerttu sanoi säikähtäen:

—Viaporiin?!

—Ei Kerttu, en mene Viaporiin, mutta kuka tietää milloin taas näemme toisiamme. Hyvästi!

—Voi, voi,—sanoi Kerttu ja käpristyi kokoon, näin varustuen kapteenin puristusta vastaan, sillä hän tiesi kokemuksesta mitä se puristus merkitsee.

—Mutta Hannes kulta, sinähän vapiset, mikä sinun on? Miksi sanot hyvästi? tunnusta!

Silloin sanoi kapteeni:

—Jos vapisen, niin kai pelkään. Ja jos tulisin paenneeksi sinua enää näkemättä—

—Kerttu katsahti epäluuloisesti häneen:

—Kaikkea sinä osaat, mutta viisaasti valehdella et ymmärrä. Sinäkö pakenisit!

Ja rupesi nauramaan.

Mutta silloin Hannes puristi hänet syliinsä niin että kylkiluut rytisivät. Ja äkkiä irrottui hänestä ja kovasti kolisten läksi menemään rappusia alas.

Kerttu huutamaan ovesta alas rappusille:

—Hyvästi, hyvästi, Hannes, miksi sinä niin äkkiä… Hyvästi, kulta!

Kapteeni vaan meni kuin tuulispää. Alaovi paiskautui kiinni hänen jälkeensä. Ja kohta Kerttu kuuli kuinka hän hevosen nelistäessä hurjaa vauhtia ajoi pois.

Vasta ajaessaan kapteeni muisti ettei tullutkaan äitiä hyvästelleeksi. Mutta hänestä näytti jostakin syystä, että äidin kanssa kyllä voi puhua vielä vaikka he molemmat olisivat jo haudassa…

Saapuessaan takasin leiripaikalle hän jo kaukaa huomasi, että siellä oli syntynyt jokin häiriö. Ja hän tiesi hyvin mitä se oli. Miehiä oli suurissa joukoissa kokoontunut hänen majansa ympärille. Ja kun hän ajoi esiin, sanoivat he hänelle, että Viaporista oli tullut luutnantti hakemaan linnaan lisäväkeä kaartista. Ja oli pitänyt puheen portailla ja nostattanut koko leirin pystyyn.

—Olemme valmiit antamaan henkemme ja veremme vapaudentaisteluun, sanoivat miehet.

Kapteeni meni sisälle ja hetken kuluttua he tulivat ulos luutnantin seurassa (jota Kerttu sanoi Ihastukseksi), valitsemaan 400 miestä, sillä kapinallisten ainoa laiva ei voinut enempää viedä.

Kun miesten kesken tuli riita siitä kuka saisi mukaan mennä kuka ei, sanoi kapteeni:

—Jos ken naimattomista tahtoo kuolla rehellisessä tappelussa, en minä estä, mutta naineet jääkööt tänne.

Miehistö alkoi kuuluvasti nurista.

Silloin sanoi kapteeni:

—Rauhottukaa, kohta saamme täällä kotona vielä kuumempaa.

Ja miehet alkoivat keskenään arvailla näiden sanojen merkitystä, ja hiljenivät.

Mutta kapteeni meni synkkänä jälleen majaansa ja sulkeutui sinne.

Silloin erottui osa leiriväestä luutnantin ympärille, noin 400 miestä, naimatonta, ja he marssivat kohta kaupungin läntiseen satamaan, mennäksensä höyrypurteen ja yön pimeässä pyrkiäkseen aavan meren kautta kapinallisten hallussa oleville linnotuksen saarille.

Mutta päävoima, ylipäällikkönsä käskyä totellen, painui takasin puistojen metsikköihin.

Puoliyön aikaan kapteeni tuli ulos majastaan, ja silloin hän näki Hinkin seisovan yksinänsä leuka ja kädet portaiden kaidepuita vasten nojautuneina. Hinkki oli tullut kapteenin leiriä katsomaan.

—Tule Hinkki minun kanssani, sanoi kapteeni.—Onko sinulla tulta?

Hinkki veti taskustansa esiin tulitikkulaatikon, ja antoi täristämällä kapteenin kuulla, että siinä oli tikkuja.

Heidän mennessänsä kalliolle päin kapteeni sanoi:

—Mistä Hinkki tulee?

Hinkki sanoi olleensa Hietalahden rannassa katsomassa kaartin lähtöä Viaporiin.

Kapteeni huokasi raskaasti sanoen:

—Ei heistä yksikään osaa tykkiä virittää.

Hän vei Hinkin kilometrin päässä olevalle korkealle kalliolle, jossa oli olkiin kääritty suunnaton pystyriuku.

Siellä sanoi kapteeni vahtimiehille:

—Saatte mennä, nyt ei täällä vahtia enää tarvita.

Mutta Hinkille sanoi: Onko sinulla tulta?

Hinkki vastasi: On.

Vahtimiesten mentyä kapteeni kääntyi päin kaupunkia, joka tuhansine tuikkivine valoineen lepäsi kirkkaan tähtitaivaan alla. Hinkki katseli häntä, istuen kalliolla. Kapteeni seisoo kauan liikahtamatta. Nyt se nostaa molemmat kätensä päälaelle ja käy tukkaansa. Katsoo kauan ylös tähtiselle taivaalle. Ja Hinkistä alkaa näyttää, että se on kuin jättiläinen, ja että jos sillä vaan olisi kirves kädessä, niin se halkaisisi taivaankin kahtia, ja tähdet tippuisivat kilisten alas…

—Sanoitko sinulla olevan tulta?—kysyy kapteeni äkkiä.

Mutta ennenkuin Hinkki ehtii vastata kapteeni horjahtaa ja maahan vaipuen huutaa:

—Hinkki, Hinkki, tuo minulle konjakkia!

Sen ymmärsi Hinkki hyvin, sillä hän oli nähnyt kapteenin olevan jostakin asiasta kahden vaiheella, ja tiesi, ettei semmoisissa tiloissa mikään niinkuin viina auta.

Senvuoksi ei kestänyt kauan ennenkuin kapteeni näki Hinkin laskeutuvan alemmas ja alemmas kalliopolkua myöten, ja nopeasti katoovan pimeyteen.

Itse meni kapteeni voivotellen pitkäkseen kalliolle.

Ja kadotti kaiken ajan ja paikan tunnon.

Hän oli ryömivinään jollakin hienolla huonematolla… Vasili seisoo hänen edessään, kättänsä nojaten mahonkisen kirjotuspöydän kulmaukseen, ja puhuu kapteenille vieraan kylmällä äänellä, mutta tutusti räpytellen raskaita, pitkäripsisiä silmäluomiansa:

—Emmekö sanoneet sinua leijonamieleksi? Emmekö uskoneet sinun käsiisi vapauden pyhää asiaa, ja sinä petät meidät tämän kaupungin tähden!

—Armoa, Vasili, armoa! Katso sen tulia…

—Etkö sinä sanonut: Vallankumous on Venäjällä mahdoton, sillä ette osaa erottaa järkeä tunteesta?

—Armoa, Vasili! Tämä on kotikaupunkini…

—Etkö sinä käskenyt avata meren sulkuja, upottaaksesi Pietarin miljoonakaupungin, ja nyt säälit tätä kylää!

—Olin siellä suomalainen, ja puolalainen ja juutalainen kannatti minua. Vasili, täällä olet sinä muukalainen!…

—Astu siis riveistä!—sanoi Vasili.

Tämän tuomion kuultuansa oli kapteeni juuri astumaisillaan, pää painuksiin masentuneena, vallankumouksellisten riveistä, kun joku toi hänelle viinaa, antaakseen hänelle toimeen tarvittavaa voimaa.

Kapteeni heräsi ja näki Hinkin ojentavan hänelle puolillaan läiskähtelevää konjakkipulloa ja kuuli sanovan: Tuoss' on, ryyppää!

Kapteeni tunnusteli kädellä maata ja ihmetteli, ettei siinä olekaan Vasilin huoneen hieno matto, vaan ainoastaan sammalta, ja että raaka Hinkki likasen punasella kädellä tarjoaa hänelle semmoista, mikä auttaa toimeenpanemaan hienon Vasilin tahtoa… Ja kuitenkin oli Vasili juuri itse sanonut, että vallankumous hävittää kapakat…

Mutta kun hän kokonaan valveille kavahti ja näki kaupungin, kävi hän taas tukkaansa, sieppasi pullon Hinkin kädestä ja mäiskäsi sen rajusti vasten kalliota.

—Hullusti käy, Hinkki!—sanoi hän hiljaa, maahan katsoen. Ja hänen sieraimensa huohottivat, ja silmät pyörivät mulkoillen päässä.

Tämä kapteenin tunnustus suuresti liikutti Hinkkiä. Se oli niinkuin ehdoton nöyrtyminen, semmoinen kuin ihmisen pyytäessä toiselta anteeksi. Niinkuin kapteeni olisi tullut alas siltä korkeudelta, jolle oli noussut Hinkin yläpuolelle, ja sanonut: tunnustan ylemmyytesi!

Peittääkseen kapteenin puolesta sitä noloutta, jota tämmöinen nöyrtyminen hänen mielestään täytyi kapteenissa synnyttää, Hinkki sanoi haihduttaen:

—Saatanatakos sen pullon rikoit!

Ja vähän istuttuansa, kun ei kapteeni näyttänyt mielensä masennuksesta selviävän, Hinkki sanoi häntä lohduttaakseen ja hyvittääkseen:

—No jos minä nyt sitten menisin sinne heitä opettamaan.

Ymmärtämättä minne Hinkki tahtoi mennä, ja haluten olla yksin kapteeni sanoi:

—Mene, mene—

Hinkki nousi ylös.

—Annas rahaa!—sanoi hän ojentaen kätensä kapteeniin päin.

Kapteeni antoi hänelle kukkaronsa, ja Hinkki läksi ketterästi kallioita alas yön pimeyteen.

8.

Hinkki osti kapteenin rahoilla suuren joukon tupakkia ja viinaa, ilahuttaakseen Viaporin miehiä eväillänsä, koska oli kuullut heidän eväänsä olevan juuri loppumaisillaan. Hän pani kaikki koriin ja se oli silloin niin täynnä, ettei ainoatakaan tulitikkulaatikkoa olisi enää mahtunut. Mutta olipa myös kaikki kapteenin rahat viimeistä penniä myöten menneet. Kukkarossa ei ollut enää muuta kuin laidimmassa osastossa kortti, jossa oli kapteenin nimi venäläisillä kirjaimilla.

Kun soutaminen Kuninkaansaarelle, jonne kaarti oli avomeren kautta viety, olisi sitä tietä ollut liian pitkä, ja Hinkki tiesi, että Harakka, joka lännestä käsin oli lähinnä kaupungin rantaa, oli hallituksen puolella eikä siis olisi maan puolelta päästänyt ohitsensa, valitsi hän toisen tien. Hän päätti pyrkiä eteläsatamasta, suoraan Kruunperin selällä olevien sotalaivojen ohi, jotka kaupungin antautumista odotellen toistaiseksi olivat nekin hallituksen puolella ja pitivät kaupungin ja Viaporin välistä merta heijastimillansa alituiseen valaistuna, niinkuin revontulet olisivat taivaista vetten päälle siirtyneet.

Asia ei Hinkille onnistunut. Hän tuli venheineen, johon oli kokkaa vastaan pystyyn sijoittanut joukon ongenvapoja, heti huomatuksi ja joutui keskelle häikäisevän kirkasta valovirtaa. Ei auttanut koukistaa selkää ja matkia vanhaa kalastajaäijää. Kuulat lensivät kohta ratisten ja vinkuen yli pään.

Toisen yrityksen teki Hinkki pohjoissatamasta käsin, aikoen kiertää sotalaivojen takaa.

Mutta heijastusvalot ylettyivät sinnekin, ja Hinkin täytyi soutaa kiertäen Korkeasaaren etelärannatse Degerön pohjoisrantaan ennenkuin pääsi pikku saaria ja rantapoukamia myöten etenemään Santahaminaa kohden, joka oli idän puolelta lähinnä mannermaata oleva linnoitussaari.

Hän aikoi nyt Vasikkasaaren taitse oikaista suoraan kohti Kuninkaansaarta, ja souti vinhaan, mutta lähestyessään sen ja Santahaminan välistä salmea hän kuuli selkänsä takaa, että ankara pauke käy juuri siinä salmessa. Hän hellitti soutamasta ja kääntyi katsomaan. Kuninkaansaarelta ammuttiin tykeillä suoraan salmen yli Santahaminan valleihin, ja Santahaminasta välkähteli rätisevä kivärituli Kuninkaansaarta kohden.

Hinkiltä pääsi pitkä vihellys, joka merkitsi yhtäkuin: ohhoh, pojat, niinkö teidän asianne olikin! Sillä jos tämä itäinenkin mannermaata lähin oleva saari oli hallituksen miesten käsissä, oli Hinkistä selvää, että kapinalliset olivat näiden välissä kuin loukossa. Hallituksen oli täytynyt edeltäpäin tietää milloin kapina alkaa, koska oli ehtinyt varmat miehensä koota maanpuoleisille saarille sekä idässä että lännessä.—Tätä kaikkea merkitsi Hinkin pitkä vihellys.

Hän nosti airot vedestä, otti lakin päästänsä ja rupesi otsahikeänsä kuivaamaan. Ongenvavat sillävälin piirsivät puolikaaren Viaporista kaupunkiin takaisin. Mutta levättyänsä ja tupakoimaan Hinkki pani airot jälleen hankoihin ja voimakkaalla vetäsyllä käänsi veneen takasin Degerön maata kohden. Hän laski maihin toisella puolen Stansvikin lahtea, jätti veneensä siihen ja läksi koreineen ja onkivapoineen kulkemaan puolijuoksussa pitkin rantaa itäänpäin. Noin viisi kilometriä mentyänsä hän irrotti huvilanrannasta vanhan ruuhen ja läksi soutamaan avomerelle päästäkseen Santahaminan etelärantaa seuraten Kuninkaansaarelle, sillä hän laski niin, ettei nyt voinut mitään vaaraa avomeren puolelta olla, kun sota kävi lännessä olevaa linnoitusta vastaan.

Soutumatkaa tätä kautta Kuninkaansaarelle oli päälle peninkulman ja puoliväliin päästyä alkoi päivä valeta idän taivaalla, niin että selvään saattoi erottaa vahtisotamiehiä rantapatterin harjalla. Ensimäisen patterin ohi mennessä Hinkki alkoi soutaa hiljaa, sillä hänet oli ilmeisesti huomattu. Joukko sotamiehiä kokoontui yhteen ja rupesivat toisilleen osottelemaan Hinkkiä. Tulipa niiden joukkoon upseerikin ja nosti kiikarin silmilleen. Silloin ei Hinkin todellakaan auttanut muu kuin ruveta ongelle. Hän pysäytti veneen karin reunaan ja istui selin rantapatteriin, sivahuttaen siiman ulapalle päin.

—Saatanan kilohailiako tässä olisi aikaa vedellä!—kiroili Hinkki. Mutta eipä hänen tarvinnut siinä kymmentä minuuttiakaan kyyköttää, ennenkuin upseeri jo laski alas kiikarinsa ja sotamiehet hajosivat.

Toisen rantapatterin kohdalle päästyään ja jälleen jouduttuaan huomatuksi Hinkki koetti samaa temppua, mutta nytpä ei auttanutkaan. Kymmenkunta sotamiestä juoksi rantaan ja viitaten Hinkkiä tulemaan rupesivat lataamaan kivärejänsä. Hinkki souti suoraan kohti sotamiehiä, ja rantaa lähestyessään otti koristansa esiin viinapullon, ja rupesi sitä heille kauppaamaan, huutaen:

—Kupii votku!

Sillä Hinkki oli polisina ollessansa oppinut jotakuinkin venättä.

Ryssät viittasivat vaan Hinkkiä maalle, vangitakseen hänet.

He löysivät hänen veneestään korin täynnänsä viinapulloja ja tupakkia, ja nauraen rupesivat kohta jakamaan tavaraa keskenänsä.

Kun he olivat sen tehneet ärjäisi Hinkki vihasesti:

—Davai dengi! (Se merkitsee: Anna rahat.)

Ja rupesi vaatien tulemaan heitä kohti.

Sotamiehet perääntyivät nauraen ja koettaen häntä välttää. Mutta Hinkki tuli yhä kovemmaksi. Hän koputteli ongenvavalla maahan, ärjyi ja uhkasi lyödä. Sotamiehet sen mukaan perääntyivät. Vihdoin Hinkki rupesi muka kiviä maasta hakemaan, ja kun sotamiehet lähtivät karkuun, juoksi hän heidän jälkeensä kauheasti kiljuen ja kiroillen ja useita suuria ja pieniä kivimöhkäleitä heitellen. Kunnes ryssät kokonaan pakenivat.

Hinkki läksi nyt soutamaan ulapalle ja kääntyi jälleen Kuninkaansaarta kohden. Olivathan eväät tosin menneet, mutta olipa sensijaan vapaus säilössä.

Kolmannen patterin kohdalla oli varusväen huomio nähtävästi niin kokonaan länteen ja pohjoiseen päin kääntyneenä, että Hinkki souti ohi aivan alitse, ja vasta kun hän oli jo puolitiessä salmea, joka erottaa Santahaminan Kuninkaansaaresta, huomasivat he sieltä hänen aikeensa ja alkoivat ampua. Hinkki veteli kuin viimeistä päivää. Kaksi kuulaa meni veneenlaitain läpi, yksi osui kokkaan juuri silloinkuin Hinkki oli parhaiksi hypännyt rannalle.

Hän oli jyrkän kallioseinän edessä, joka rantatöyräänä kohosi korkeuteen ja muuttui siellä viheriäksi patterin penkereeksi. Monta kertaa oli Hinkki ennen poikana meren saarissa soudellessaan nähnyt kuinka taitavasti ryssät nousivat ja laskeutuivat tämmöisiä kallioseiniä myöten, ja hän oli aina ajatellut, että niillä täytyi olla sitä varten merkityt paikkansa ja tekopolkunsa. Nyt hän istuen suojassa irtiporatun kivilohkareen takana koetti sellaista paikkaa keksiä, itätaivaan valettua niinpaljon että vielä näkymätön auringonkerä jo säteili. Samassa Hinkki jo viskautui kuin nuoli pitkin rantaa, ja kohta hän näkyi Santahaminaan oravana nousevan Kuninkaansaaren rantatöyrästä ylös. Tshik-tshak-tshuk panivat Hinkin korvaan kiviseinää vasten mäiskähtelevät kuulat, ja juuri niinkuin hänen ampumansa revolverin kuula oli Franssin kivimuuriin räiskäyttänyt loven, niin räiskäyttelivät nämäkin kalliosta palasia irti.

Aivan eheänä Hinkki pääsi suojustörmän korkeimmalle harjalle ja heittäytyi pitkäkseen sen suojanpuoleiselle vietteelle.

—Strastu!—sanoi hän nokiselkäiselle ja öljyyntyneelle sotamiehelle, joka paitahihasillaan puhdisteli järeän tykin sisustaa ja esiinpompahtaneen Hinkin nähtyään oli hämmästyksestä lentää selälleen.

Molemmilta puolilta juoksi nyt sotamiehiä pajunetin kärjet leimuavina paikalle. He eivät olleet ampuneet tulokasta ainoastaan senvuoksi, että näkivät vihollisen häntä ampuvan. Mutta nyt tiukasti vaativat tietoa mikä mies hän oli, ja Hinkki näki, että heidän pajunettinsa olivat hiotut.

Viimeisellä hetkellä Hinkki muisti jotakin, ja rauhallisena, aivankuin olisi heille ruvennut rahaa antamaan, veti esiin kapteenin kukkaron, kaivoi sieltä nimikortin ja viskasi heille alas. Sotamiehet lukivat, päät yhdessä, ja jälleen hajoten rupesivat sanomaan:

—Snaem, snaem! (Se on: kyllä tunnemme.)

Heidän kasvonsa loistivat ja he olisivat varmaan syleilleet Hinkkiä, jos hän vaan olisi ollut alhaalla. Mutta nyt ylettyivät mielisuosionsa osotukseksi ainoastaan hänen saappaitansa taputtamaan.

Niin lähellä näitä Viaporin linnotuksia oli Hinkki parhaan ikänsä elänyt, eikä vielä ikinä aavistanut, että täällä tämmöistä on! Jos päätänsä suojusvallin yli kurkotti, näkyi aava meri, alkaen syvyydestä, jossa laineet korkeudesta katsottuina näyttivät pieniltä leikkilaineilta, ja päättyen siintävään taivaanrantaan. Jos taas kääntyi maalle päin katsomaan, niin oikein sydänalaa hiipasi se mahtava linnoituksen komento, kun kukkulalta kukkulalle ja saaresta saareen jatkuivat patteriketjut, milloin vihreitä rintojansa levitellen, milloin paljastaen sisäpuoliset linnotustantereet hautoineen ja pengerryksineen, tykkirivien välkähdellessä ylimpänä, nousevan päivän säteissä. Pieneksi ja melkeinpä olemattomaksi meni koko Helsinki siellä lahtien pohjassa—tämän mahtavuuden rinnalla.

Ei ainoatakaan laukausta kuulunut mistään. Yön veristen ja tuimain ottelujen perästä varmaan lepäsivät sekä täällä että siellä, raskimatta kummaltakaan puolelta antaa ensi merkkiä uuden taistelun alkamiseen. Päivä oli jo jättänyt merenpinnan, mutta yhä uskalsivat vahdit kävellä patterien harjoilla.

Tykkimies selitti Hinkille, että kun tästälähin Santahaminasta ensimäinen kivärinlaukaus kuuluu, alkaa Kuninkaansaarella tykistö paukkua. Tykinsuut olivat kaikki käännettyinä Santahaminaan päin.

—Entäs Santahaminan tykit?—kysyi Hinkki.

Tykkimies sanoi siellä kyllä olevan tykkejä, mutta väki oli jalkaväkeä, joista ei yksikään osannut niitä käyttää. Kaikki tykkimiehet olivat kapinallisia.

Nyt alkoi Hinkki kauheasti kiroilla itseksensä, sillä olisipa hän tuon asian ennen tiennyt, niin kyllä olisi ymmärtänyt soutaa kivärinkantamata kauempana rannasta ja viinat olisivat säilyneet. Mutta mennyt mikä mennyt!

Näitä tykkimiehen kanssa jutellessaan Hinkki samassa näki suuren miesjoukon tulevan taajassa parvessa pitkin linnotuksen leveää tietä, joka kävi lännestä käsin laaksoa myöten halki saaren. Ja hän näki kohta, että se oli suomalaisten joukko.

Ihmeissään juoksivat tykkimiehet kokoon tätä kummaa katsomaan, kun tuntematon sivilipukuinen sotajoukko lähestyi, kivärit olalla.

Kun Hinkki sanoi niiden olevan suomalaista apuväkeä, tulivat sotamiehet hurjan iloisiksi, ja lakkejansa ilmaan viskellen rupesivat hurraamaan.

Suomalaiset vastasivat tieltä, hekin hurraten ja lakkejansa heilutellen. Heidän edellänsä kulki venäläinen luutnantti, paljastettu miekka kädessä. Kuninkaansaaren kapinallisten johtaja.

Kun joukko saapui tienkäänteeseen saaren itäiselle puolelle, noustaksensa siitä eteläisille rantapattereille, joilta ryssät heille hurraata huusivat, alkoi Santahaminasta käsin kova kivärinpauke.

Nuori luutnantti näkyi silloin ottavan pari askelta eteenpäin, ja, juuri niinkuin Hinkki oli nähnyt niiden paraatissa tekevän, kääntyi miekkaa huiskuttaen ja jotain huutaen miehiin päin, jotka kohta hajosivat ja alkoivat juosta pitkää rinnettä ylöspäin.

Suuri rätinä kävi ilmassa, joista äänistä Hinkki saattoi hyvin tuntea jo Afrikan sodassa oppimansa kuularuiskut, kranaatit, pommit ja shrapnellit erilaisine mylvinöineen, vihellyksineen ja paukahduksineen.

Ainoastaan kolme miestä jäi sille leveälle santatielle, yksi liikkumattomaksi, yksi polvilleen ryömimään ja yksi paikalleen kieppumaan niinkuin ankerias veneen pohjaan. Kaikki muut nousivat juosten pattereille.

Tullessaan miehet nauroivat kaikki ja huusivat toisilleen sukkeluuksia, mutta ei kaikkien sentään onnistunut salata kalvenneiden suupielien noloa jäykistystä ja suurenneiden silmämustuaisten säikkynyttä viikunaa tämän odottamattoman tervehdyksen johdosta.

Ojennetuin käsin ja hurraten juoksivat ryssät heitä vastaan. Ja suomalaiset ja venäläiset rupesivat syleilemään ja suutelemaan toisiansa, upseeri mukana, niinkuin veli veljein joukossa…

Hinkki istui ylempänä, suojusvalliin selkäänsä nojaten, polvet notkistettuina leuvan alle, kädet säärien ympärillä. Tavatonta oli tämä näky Hinkistä. Niin pitkälle kuin hän ikäänsä muisti, oli ryssien ja suomalaisten välillä aina ollut kopeilemista ja pilkkaa, vihaa ja tappelua. Myös muisti Hinkki vielä kouluajoilta historiaa, ja tiesi missä monissa vaiheissa tämä Ehrensvärdin linnotus oli aikojen kuluessa ollut. Mutta että sen korkeimmalla ja vahvimmalla patterilla kerran maailmassa venäläiset ja suomalaiset sotamiehet syleilisivät toisiansa, sitä eivät nämä kivet ja kalliot olisi toki koskaan voineet uneksia… Ja siinä oli Hinkistä taas jotain sitä samaa uutta, joka ihmeellisesti hänen sisuksiansa kaivellen tahtoi aina todistaa hänelle, että hän oli jotenkin jäänyt ajassa jäljelle eikä ollutkaan enää kaiken kärjessä.

Ilmat vavahtavat … tanner tärähtää … taivaita halkaiseva pamahdus … toinen … kolmas…

Kuninkaansaaren tykistö vastaa Santahaminan tervehdykseen. Päivän taistelu on alkanut.

Upseeri puhuu jotakin miehille, ja paljastaa päänsä. Kaikki miehet paljastavat päänsä, niin ryssät kuin suomalaisetkin. Upseeri nostaa kätensä ja antaa merkin, ja silloin kajahtaa marseljeesin tuttu sävel satojen miesten suusta. Toiset laulavat venäjäksi, toiset suomeksi.

Hinkinkin täytyi nousta seisaalleen ja paljastaa päänsä. Mutta hän piti sentään lakkia nenän ja suun edessä, koska ei voinut olla vähän häpeemättä sitä nousemistaan.

Ihmetellyt oli Hinkki aina, kuinka miehet voivat niin peräti toisiksi muuttua heti kun saavat jonkun uskon, mutta nyt hän tunsi monta näistä miehistä eikä ollut sentään vielä milloinkaan ennen nähnyt missään kirkossa eikä liioin mustatukan kuulijain joukossa miesten silmissä semmoista hartautta ja uskon loistetta, kuin noiden nyt siinä veisatessa kaulatuksin ryssäin kanssa. Aivan paloivat niiden silmät kuin olisivat pyhien enkelien vaellusta taivaan pilvissä todistaneet.

Jo nosta pääsi köyhä kansa! On tullut päivä kunnian! Te ylitsenne lippuansa Nyt sorron näätte nostavan, Vihaisna riistäjämme ärjyy,

Ne meidät orjantyöhön vie, Äitimme viepi mierontie, Lapsemme viluissansa värjyy. Aseihin astukaa, Ja vasten sortajaa! Eespäin! Eespäin! Lyökäämme näin pois valta riistäjäin!

—Kun eivät vaan veisaisi omaa hauta virttänsä!—ajatteli Hinkki.

Vavahtaa, vavahtaa taas ilmat, pamahtavat tykit…

Aseihin … stukaa … vasten … tajaa … päin! Eespäin…

Ei kuulu enää laulu … jää kesken … ryssät juoksevat parvittain eri pattereille,—suomalaiset hajoovat neuvottomina sinne tänne tykkimiesten luo, oppiakseen hekin sotakanuunain kumeata kieltä.

Nyt alkaa Hinkin toimi, ja hänen läsnäolonsa näyttäytyy kohta niin välttämättömäksi, ettei kukaan voi ymmärtää kuinka ilman häntä ollenkaan olisi voitu toimeen tulla. Tykkimiesten suureksi hämmästykseksi hän osaa kaikki temput neuvomatta, ja he tekevät hänet kohta opettajamestariksi suomalaisille. Kranaattien, shrapnellien, kuularuiskujen, kanunain jyskeessä tuskin olisivatkaan suomalaiset mitään tolkkua venäläisten selityksistä saaneet.

Koko päivän kävi tykkituli Santahaminaa vastaan, jossa kerrottiin viime yönä yli 500 hallituksen puoluelaista kaatuneen. Mitään vastatulta ei sieltä tykeillä annettu, ja näin oli suomalaisille hyvää harjotusaikaa sekä itse kanunain käyttöön että mielen tottumiseen korvia kuuroiksi tekevään sotapauhuun. Ensi aterian syötyänsä he jo taas osasivat naureskella, ja nautinnokseen katselivat, kuinka suurta hävitystyötä tykkituli teki vastapäisen saaren valleihin, kun joka laukauksella suuret maakerrokset irtautuivat ja viskautuivat ilmaan. Heidän päänsä yli kävi ankara shrapnellituli samaa Santahaminan saarta vastaan Aleksanterin saaresta, joka myöskin oli vallankumouksellisten vallassa.

Iltapäivällä alkoi tykkituli vaimeta, ja äkkiä taukosi melkein kokonaan.

Silloin tuli Hinkin luo nuori, noin 18-vuotias mies ja sanoi:

—Kas kun olet niin noessa etten ollut tunteakaan.

Hinkki huomasi kyllä että sillä oli jotain muuta asiaa, ja niin olikin.

—Onkohan sota nyt lopussa?—kysyi nuorukainen.

—Vai lopussa! sanoi Hinkki,—eihän tämä ollut vasta kuin harjotus-ammuntaa. Mutta katos tuonne!

Ja Hinkki näytti suoraan aavalle merelle.

Siellä oli kaukaisen merisaaren kupeelle asettunut muutamia suuria sotalaivoja.

—Onko laivasto vihdoin tullut?—sanoi nuorukainen, ja lisäsi asiantuntijan äänellä:—Laivasto on vallankumouksellinen.

Hinkki tunsi hänen puhuvan sillä sivistyneen ylemmyydellä, jolla »järjestynyt» tavallisesti puhuttelee pimeää »järjestymätöntä».

—Taitaa, sanoi Hinkki, mutta jos se on meidän puolella, niin kas kun ei se ole tullut lähemmäksi. Sitä laivastoa ne ovat täällä varttoneet kuin nousevaa päivää. Siinä se on nyt!

—Luuletko ettei se olisikaan—vallankumouksellinen?

Hinkki viittasi kädellään Kuninkaansaaren patterien ulkolinjaa, ja sanoi:

—Mitäs ne tuolla tekevät? Ne kääntävät tykkejänsä merelle päin, eikä siellä nyt enää ketään naurata. Mene sinäkin vaan aliupseeris luo, ettei suutu.

Nuorukainen meni nopeasti pois.

Hinkki alkoi taas puhdistaa kanuunaa, hyräillen valssiansa: Kolmasti, neljästi…

Ei ainoatakaan laukausta kuulunut. Kuolon hiljaisuus kaikkialla, linnotuksessa, saarilla, merellä… Toisilta pattereilta asti saattaa erottaa miesten tavallista puhetta. Suuret kalalokitkin uskaltavat vähitellen saapua takasin pesäkariensa ympärille kaartamaan ja alkavat huudoillansa täyttää ilman. Meri on rasvatyyni.

Hinkki katselee ahnain silmin saaren kupeella kelluvan jättiläislaivan hohtavia panssarikylkiä, valkoisia piipputorneja, mastotaklinkia, ampuma-aukkojen rivejä.

Hänen siinä katsellessa samassa tuprahtaa valkonen savupilvi keskiaukon kidasta ja yhdellä kertaa välähtää terävän kirkas liekki sen pilven halki. Näkyy valkopilven hiljainen kohoaminen ja sen viaton kuvastuminen pitkänä viiruna tyynen meren kalvoon. Tuprahtaa vierimmäisistä kidoista liekkinä leimahtaen toinen ja kolmas pyöreäreunainen valkopilvi. Ja samassa jo kuuluu kanunankuulan ulina menevän Aleksanterinsaaren yli linnotuksen pohjoissaarille. Toinen ja kolmas menee Kuninkaansaaren yli, kolmen kumean pamahduksen seuratessa toisiaan. Taas hiljaisuus. Lokit lentävät äänettöminä hajalle.

Hinkin tykkiä tarkastava aliupseeri, tahtoen rohkaista, sanoo naurahtaen ja päätänsä hyväntahtoisesti nyykäyttäen, että se oli vaan koelaukauksia. Juu, juu, myöntelee Hinkki, vaikka selvästi näkee, että aliupseerin naurahduksesta ei tullut mitään. Aliupseeri rupesi nyt selittämään, miksi sotalaivat eivät voi olla ampumatta näitä »koelaukauksia». Jos ne olisivat ampumatta, sanoi hän, niin asiasta tulisi kysymys sotaoikeudessa, jolleivät vallankumoukselliset pääsisikään voitolle. Mutta laivat eivät tahdo antaa vielä mitään todistuksia kapinallisuudestaan, ennenkuin jotain tapahtuu, jota ne odottavat, ja sentähden niiden täytyy ampua. Juu, juu, pani Hinkki. Mutta vaikka Hinkki olisi kuinkakin vakuuttanut ymmärtävänsä ja täydellisesti uskovansa aliupseerin selityksiä, katsoi tämä välttämättömäksi yhä uudestaan selitellä ja uusia perusteita löytää, mikä saattoi asian yhä enemmän epäilyttäväksi Hinkin silmissä, ja hän teki lujasti työtä kanunain tähtäinten suuntaamiseksi merelle, niinkuin näki kaikkialla pattereilla tehtävän.—Ne odottavat, sanoi aliupseeri, näes, täytyy odottaa, täytyy saada ensin tietää tuleeko siitä vallankumouksesta mitään. Juu, juu, sanoi Hinkki, vaikka ei ollenkaan ymmärtänyt miksi asia olisi voinut odottamisesta muuttua. Näithän itse, sanoi taas tykkimies, että ne ampuivat ylitse. Juu, juu, myönsi Hinkki, ja kysyi nyt vuorostaan tykkimieheltä, mitä oli tuleva sitten, jos kapinalliset voittaisivat. Tasavalta ja presidentti, niinkuin Amerikassa, sanoi tykkimies,—ja Suomikin saa silloin olla vapaa valtio. Saa niin, sanoi Hinkki, hikeä otsaltansa pyyhkien.

Kuitenkin täytyi Hinkinkin lopulta itsekseen myöntää, että laivat todellakin ikäänkuin jotakin odottivat. Sillä koko sinä päivänä eivät ampuneet Kuninkaansaarelle yhtään laukausta, jota ei olisi voinut selittää koelaukaukseksi. Kaikki laukaukset olivat tähdätyt linnotuksen kaupunginpuoleisiin saariin.

Tuli uusi yö, ja miehet menivät makuulle illastamatta, sillä eväät olivat loppuneet kapinallisilta, ja yhteys kaupungin kanssa kokonaan katkennut. Hinkki ja venäläiset eivät olleet koko päivänä syöneet. Miehet käskettiin yöpymään valleille, osaksi senvuoksi, että kasarmit olivat Santahaminasta tulevan alituisen kivääritulen alaisina, osaksi taas—kuten toiset väittivät—laivastosta uhkaavan pommituksen vuoksi.

Yöllä ei kuulunut laivastosta mitään.

—Odottavat!—sanoi tykkimies keskiyön aikaan Hinkille, kun huomasi tämänkin valvovan. Sitten nukkui rauhallisesti uudelleen.

Jo kauan ennen päivännousua heräsivät miehet järeän tykistön helvetilliseen pauhuun.

Hinkki kapusi tykkimiehensä viereen silloin kuin tämä oli ampunut tykistään jo kolme laukausta, sillä Hinkki oli ajatuksissaan valvonut koko yön ja vasta aamulla saanut näläntuskaltansa unta.

Koko laivasto oli yhtenä savu- ja tulimerenä.

Pommitus kävi Aleksanterin ja Kuninkaan saaria kohtaan. Nyt ei enää odotettu. Nyt oli leikki loppunut.

Kuninkaansaarella paloivat pian ilmiliekissä kasarmit ja muut puurakennukset, savussa ja tulessa oli kaikki, ilmain ulistessa kaksitoistatuumaisten hirmu-uhkaa, suurten hietavallien hajotessa niinkuin aaltojen viskaama hyrsky, pommien ja kranaattien räjähdellessä kaikilla tantereilla, murhaavaa rautaromua levitellen.

Tykkimies jätti asiansa hetkeksi Hinkin hoitoon, sillä miehiä kaatui paljon ja aliupseereja tarvittiin jokapaikkaan. Hinkki ammuskeli kyllä ominkin päin. Tosin olisi hän paljon mieluummin ollut niiden puolella, jotka laivoista ampuivat, sillä hän olisi sanomattomasti nauttinut saada virittää laivatykkiä ja koettaa osua siihen Viaporin nupipää kirkontorniin, joka kaupunkiin näkyvänä oli kaiken ikää Hinkkiä vaivannut ja kutkuttanut. Ihmeelliset olot ja vaiheet olivat kuitenkin kääntyneet niinpäin, että Hinkin nyt päinvastoin täytyi ampua noita rakkaita laivojansa, jotka siellä meren viileässä sylissä ihanasti kelluivat. Mutta—

—Soromnoo!—ajatteli Hinkki, ja lasketteli laukauksen toisensa perästä, osui taikka oli osumatta.

Kun taistelu myöhemmin kiihtyi kuumimmilleen, tuli sama nuorukainen Hinkin luo uudestaan ja silmät melkein ulkona päästä, soperrellen kuin puolihullu, kävi molemmin käsin Hinkkiin, rukoillen lähtemään hänen kanssansa karkuun Viaporista. Hinkki rupesi ensin laskemaan leikkiä hänen kanssaan, sanoen: taisi olla mukavampi, hempukka kainalossa, mustatukan puheita Kaisaniemen kentällä kuunnella, hä? Mutta mies ei ymmärtänyt enää paljon. Hinkin kävi sitä surku, ja hän neuvoi sille paikan mihin oli ruuhensa jättänyt, sanoen: souda kohta ulos merelle ja vasta sitten käänny itään, Degerön maata kohden, ei sinua nyt kukaan välitä ampua.—Mies oli kuitenkin niin saamaton ja tohlo, että Hinkin täytyi saattaa hänet omin silmin venettä näkemään, ennenkuin se mitään ymmärsi. Kuinka sen sitten kävi, ei Hinkki nähnyt, mutta itse hän ei ainakaan vahinkoa ehtinyt saada.

Aliupseerin tultua takasin patterille Hinkki kysyi muista suomalaisista. Aliupseeri sanoi: Urhoollisesti taistelevat, kelpomiehiä jokainen,—ja rupesi vielä Hinkin mieliksi sanomaan jotakin, että heistä pitäisi tehdä kenraaleja, mutta juuri silloin kranaatin sirpale lensi edestä miehen kaulaan, ja hän kaatui selälleen, niin että pää joutui juuri penkereen reunalle ja retkahtaen irti ruumiista jäi ainoastaan niskalihoilla roikkumaan verisestä kaulasta.

Hinkki teki parastaan voidakseen hoitaa kaatuneen sotaystävänsä kanunoita. Hän taisteli siihen asti kuin näki useimmat patterit jo jätetyiksi ja niiden kanunat vaijenneiksi. Vielä sittenkin hän olisi, kapteenin hukkaan menevää asiata ajatellen, pysynyt patterillaan, mutta tapahtui niin, että linnotuksen ruutikellarit räjähtivät, ja Hinkki lensi monta syltää asemaltaan tykin vierestä. Semmoista pamausta ei Hinkki vielä eläessään ollut kuullut, ei Afrikassa eikä missään muussa maanosassa, missä oli elinaikanansa vaeltanut. Siinäkö lennossa vai hyvän aikaa tiedottomana maatessaan räjähtävien pommien keskellä Hinkki oli saanut kaksi haavaa, ei hän itse voinut herättyään päättää. Ensin hän ei huomannut muuta kuin sen haavan, joka oli tullut ohimoon ja tahrannut kaikki kasvot vereen. Hän pyyhki kasvonsa kaikkein puhtaimmilla paikoilla, mitä takkinsa liepeistä löysi. Mutta takkia aikoessaan vetää jälleen ylleen hän vasta huomasi kaiken paitansakin olevan siekaleina ja veressä, ja tunnusteltuaan tuli siihen päätökseen, että kranaatinsirpale oli repinyt vasemmalta puolen hänen vatsansa auki.

Ampuivatko ne enää vai eivät, sitä ei Hinkki voinut kuulla, sillä hänen korvansa olivat lukossa, niinkuin hänellä kuuloa ei enää olisi ollutkaan.

Noustuansa ja huomattuaan voivansa hyvin pysyä pystyssä ja astua Hinkki palasi tykkinsä luo ja kapusi siitä vallille.

Heti hän näki, että asia oli menetetty.

Ei ammuttu missään. Laivastokin oli savuista selkeänä. Hävitys Kuninkaansaarella näytti täydelliseltä. Haavottuneita ja kuolleita kuljetettiin pitkissä jonoissa lasaretteihin. Punasen kapinalipun viereen olivat nostaneet valkosen lipun.

Nyt olisi kai Hinkinkin pitänyt mennä lasarettiin mahahaavaansa sidottamaan, josta tuntui niinkuin suolet roikkuvan, mutta hän laski niin, että jos hän sinne menee, niin hän joutuu varmasti vangiksi. Ryssä antaa Suomen herroille raastupaan, ja Suomen herrat tuomitsevat Söörnääsiin, eikä kun Kakolaan Turkuun.

Tästä selville päästyänsä Hinkki levitti takkinsa hihat ja sitoi ne lujaksi vyöksi mahansa ympärille, niin että muu takki tuli pariin kertaan taitettuna pinkaksi kääreeksi haavan päälle.

Sen tehtyänsä hän laskeutui vallin merenpuoleiselle vietteelle ja samaa kallioseinää myöten, kuin oli tullut, kapusi alas rantaan. Hiukan oli häntä keskikalliolla vain pyörryttänyt. Nuorukainen oli arvatenkin päässyt pakenemaan, sillä venettä ei näkynyt missään. Mutta ei Hinkki sitä odottanutkaan. Hän riisui saappaansa, katseli niitä vähän aikaa punniten kannattaako niitä viedä mukaansa. Pani ne sitten selkänsä taakse takista tehdyn vyön alle. Tässä rupesi häntä toisen kerran pyörryttämään niin huimaavasti, että täytyi vähän aikaa istua kivellä. Sama kivi, joka oli häntä tullessa Santahaminan kuulilta suojannut. Mutta Hinkki ajatteli, että pyörrytys menee ohi, jahka hän menee veteen. Ja kohta kun huimaus hellitti, hän astui vyötäryksiä myöten mereen ja tasaisesti heittäytyi uimaan salmen yli Santahaminaa kohden.

Sillä Hinkki ei voinut kärsiä ajatusta että hän vankeuteen tulisi.

Jo puoli matkassa salmea Hinkki katsoi välttämättömäksi temmata saappaat irti selän takaa ja antaa mennä. Mutta vyön solmu tällöin aukeni ja takki solui vyötäisiltä ja jäi sekin. Melkein oli Hinkki siihen tyytyväinen, sillä sekin kevensi ihmeellisesti väsyttävää uintia.

Vähissä voimin hän pääsi Santahaminan rantaan. Siihen kohti oli meri ajanut hienoa hiekkaa, joka oli päivän paisteessa kuumennut. Hinkki ryömi hiekalle ja katsahti ympärinsä pitkin rantoja. Santahamina oli kuin kuollut. Ei ainoatakaan sotamiestä näkynyt missään, joten pako tätä tietä näytti olevan paras kaikista mahdollisuuksista. Hymähtäen Hinkki vaipui lämpimälle hiekalle, siinä levähtääkseen ja antaakseen vaatteittensa kuivaa. Raukasi niin, ettei hän muuta olisi jaksanutkaan. Ja pyörtyi tainnuksiin.

Liikkumattomana kuin kivi nukkui Hinkki iltaan asti.

Yöksi rupesi merivesi tekemään nousemista.

Ja vaikka pienet yölaineet jo hipivät Hinkin jalkoja polvia myöten, ei Hinkki herännyt.

Tähdet jo syttyvät. Ei Hinkki herää.

Pikkulaineet nousivat jo rintaan asti. Ei Hinkki herää.

Nyt jo huuhtelevat hänen poskiansa, hienosti lipien ja pesten ruudista nokeentuneita ja vereen tahraantuneita kasvoja. Pesevät … pesevät…

Ei Hinkki herää.

Nyt menee meren maininki jo yli pään, ja Hinkin ruumis alkaa hiljaa kellua, niinkuin kätkyessä, kunnes vesi vetää sen syvemmäksi, vielä syvemmäksi, vielä syvemmäksi, ja se vihdoin painuu näkymättömäksi meren pimeään nieluun.

9.

Kun kapteenia ei kahteen päivään eikä yöhön näkynyt kotona, siitä kuin hän viimeiksi niin kummallisesti käyttäytyen siellä keskiyön aikaan pistäytyi, ja kun kammottavia huhuja Viaporin kohtalosta oli jo alkanut kaupungilla liikkua, läksi Kerttu häntä hakemaan.

Punasen kaartin kaikki leiripaikat hän tietysti ensin juoksi. Mutta kaarti näytti olevan hajonnut viimeistä miestä myöten.

Sitten hän kävi työväentalot ja kansliat. Täällä hän ensi kerran huomasi kuinka nurjamielisiksi ihmiset olivat äkkiä käyneet kapteenille. Käytävässä hän kuuli jonkun sanovan, että kapteeni oli nähty tulevan työväentalolta, mutta kadulla oleva kansa oli tahtonut ottaa hänet kiinni ja revellä palasiksi, huutaen: nyt menee meiltä äänestysoikeus ja yksikamari!

Kadullakin ihmiset osottelivat Kerttua. Useat vallassäätyiset eivät olleet tuntevinaan, ja käänsivät päänsä pois, kun tulivat vastaan.

Katajanokalle vallankumouksellisten pääkortteeriin tultuansa ei Kerttu siellä tavannut yhtäkään elävätä sielua. Ovet olivat selko selällänsä. Pöytien ja tuolien päällä näkyi sekasin sotamiesten pukuja, upseerintakkeja, sivilivaatteita, lakkeja, revolvereja, patrunakoteloita, kivärejä, pulloja, tupakkia,—kaikki äärettömässä sekasotkussa. Minne ne olivat kaikki hajonneet, ei Kerttu ymmärtänyt aavistaa. Ei jälkeäkään missään niistä ihmisistä.

Kaikki paikat käytyänsä ei Kertun auttanut muu kuin käydä uudestaan samat paikat. Vihdoin hän tapasi muutamia punasen kaartin miehiä, jotka kertoivat nähneensä viime yönä kapteenin. Hän oli vienyt neljä miestä mukanansa kaupungintakaiselle vuorelle, jossa heidän oli pitänyt sytyttämän olkiriuku palamaan. Mutta juuri kun miehet olivat sen alhaalta sytyttäneet, oli kapteeni rynnistänyt patsaan juurelle vyörytetyn kiven syrjään, jolloin riuku oli, kahdesta kohden taittuen, kaatunut. Sen jälkeen ei kukaan ollut kapteenia enää nähnyt.

Onkohan se raukka järkensä kadottanut?—ajatteli Kerttu, sydän kurkussa.

Vallankumouksellisten pääkortteeriin uudestaan tultuansa hän ei enää päässytkään sisälle. Ovet oli pantu lukkoon ja kaksi suomalaista kaupungin poliisia ja kolme venäläistä santarmia seisoi ovella vahtia pitämässä.

Kerttu päätti nyt juosta välillä kotona kysymässä oliko kapteenia sillä aikaa siellä näkynyt.

Kun Kerttu oli mennyt Katajanokan sillan yli, ja päävahdin ohi päästyänsä rupesi laskeutumaan eteläsatamaan, näki hän sotakulkueen tulevan Elisabetintorin rannasta. Hän seisahtui väenpaljouden tähden keisaripalatsin kulmaan odottamaan saattueen ohikulkemista.

Ensin kulki kolme sotamiestä rinnakkain, keskimäisellä rumpu edessä ja palikat käsissä. Sitten kulki joukko santarmeja ja sotamiehiä pyssyt olalla. Sitten kolme upseeria paljastetuin miekoin kummallakin puolen sitä sivilihenkilöä, joka kulki niiden keskellä. Sitten taas sotamiehiä, ja viimeiksi kasakat.

Kun saattue matkallaan päävahtiin tuli Kertun kohdalle, ymmärsi Kerttu, että se sivilihenkilö oli Viaporista tuotu vanki. Ja samassa Kerttu jo kauhistuen tunsi Ihastuksen, kapinallisten johtajan Aleksanterinsaarella.

Ihastus kulkee hitaassa tahdissa, niinkuin sotamiehetkin. Hän katselee maahan. Kasvot ilmaisevat kalpeaa väsymystä. Poskilihat ovat vähän koholla, silmäkulmat haluttomasti rypyssä, ikäänkuin häntä vaivaisi katukivien kuuma auringonheijastus.

—Mitähän sille tullee?—kuuli Kerttu jonkun yleisöstä sanovan. Toinen vastasi siihen:

—Ammutaan parin viikon perästä.

Kertun sydän jäähtyi. Ja kuinka nuo sotamiehet—nehän olivat samoja, joita Kerttu oli monta kertaa nähnyt vallankumouksellisten työväen kokouksissa—kuinka ne nyt saattoivat kuolemaan sitä, joka tahtoi tehdä heidät vapaiksi? Eivätkö ne olisi voineet kääntyä ja sanoa: emme tahdo! Sillä ne olivat—ne olivat samoja! Varmaan eivät tiedä milloin kääntyä ja pelkäävät, ettei kaikki sano yhtaikaa … tai sitten pelkäävät kasakoita, jotka ratsastavat takana. Eivät käänny … kulkevat … kulkevat… Ai, ai, ei Kerttu tiedä kenenä olisi tukalampi olla, noinako sotamiehinä vai Ihastuksena.

Päävahdin kello kilahtaa. Vahtimiehet tulevat kaksittain ulos, kivärit käsissä. Kaksoisovet jää auki.

Rumpu pärisee.

Upseerit menevät Ihastuksen kanssa päävahdin ovista sisälle. Vahtimiehet menevät kaksittain jälestä. Ovet sulkeutuvat. Kasakat ratsastavat pois.

Väki hajoo hiljaa. Kerttu juoksee henkensä edestä, sillä jos hän ei nyt kohta löydä kapteenia ja piilota häntä, vangitsevat ne senkin ja ampuvat.

Kerttu tahtoo poiketa uudestaan kaartin kanslialle, mutta ei pääse enää lähellekään. Kadut ovat suljetut, kanslia on kasakkain vallassa, jotka ottavat kiinni kaikki, mitkä vaan siitä talosta tulevat tai sitä lähestyvät.

Karkulaisilta Kerttu saa tietää, ettei kapteenia ole nähty kansliassa.

Nyt juoksee Kerttu vihdoin kotiin.

Kustaava on jo ulko-ovella vastassa, ja sanoo surkeasti hätääntyneenä käyneensä Franssin luona neuvottelemassa. Ja oli Frans sanonut polisien tulevan kohta kapteenin asuntoon kotitarkastukselle ja vangitsemaan häntä. Sen oli Frans saanut tietää siten, että hänen poikansa Haagert ja Vilhelm, jotka Suomen kaartin tarkk'ampujapataljoonan hajottua palvelivat uusina kaupunginpoliseina, olivat muiden polisien mukana määrätyt tätä vangitsemista toimittamaan. He eivät olleet sukulaisuuttansa ilmaisseet, sillä se olisi nyt heidän nimeänsä haitannut, ja sitäpaitsi oli heidän välinsä kapteenin kanssa aina ollut huono, mutta erittäinkin nyt tähän uuteen polisikuntaan tultuansa, jota kapteenin miehet olivat haukkuneet »lahtarikaartiksi». Kun vaari oli sanonut heille: huonosti teette, olivat he moittineet vaaria sanoen: saako esivaltaa vastaan olla? Vaarin pitäisi olla hiljaa, joka on Siperian karkulainen! He olivat vaan nauraa virnistäneet vetäessään valkoisia polisihansikkaita käsiinsä, ja sitten punaviiksiään kohennellen lähteneet kotoa.

Frans, nähtyään Kustaavan epätoivon, oli vihdoin heltynyt ja käskenyt piilottaa kapteeni vinnille, jos tulisi kotiin, mutta itse oli mennyt puuskuttaen pois, niinkuin tärkeälle asialle, mikä seikka oli antanut Kustaavalle salaista toivoa Franssin myötävaikutuksesta kapteenin pelastamiseksi. Franssilla oli suuria tuttavuuksia.

Kustaava sanoi kaikille: tehkää niinkuin eno Frans sanoo, sillä kaikki käy kuitenkin aina juuri niinkuin eno Frans tahtoo.

Hyvä olisi Kertun ollut piilottaa kapteeni vinnille, jos vaan olisi tiennyt missä se kapteeni on.

Tähän hätään tuli vielä Loviisa (joka saman tarkk'ampujapataljoonan hajottua palveli ruuanlaittajana vapaaherrattarella) ja sanoi kaikkien parempien ihmisten neuvovan, että Kertun pitäisi ilmaista kapteeni polisille ja ottaa ero semmoisesta miehestä.

—Mutta mimmoisesta miehestä?—huusi Kerttu kadottaen vihdoin kärsivällisyytensä, sillä koko päivän olivat ihmiset puhuneet hänelle semmoisesta miehestä, ja nyt vielä vapaaherratarkin! Hän purskahti itkemään, jolloin Loviisa muutti kohta mielipiteensä, ruveten nyt hänkin innolla ottamaan osaa neuvotteluun kapteenin toimittamisesta säilöön.

Lapset olivat jo kauan aikaa tahtoneet jotain sanoa, ja kun vihdoin saivat suunvuoron, ilmottivat hakeneensa isää merikallioilta, joita sanotaan myös Kaartinkallioiksi, ja nähneensä siellä isän kävelemässä edestakasin, mutta isä oli sormea heristäen sanonut heille: menkää joutuin kotio!

Merikallioista tuskin puoli sanaa kuultuansa Kerttu jo lensi jälleen ulos. Kuinka hän ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi, vaikka kapteeni oli toistakymmentä vuotta aina ollut niillä merikallioilla, milloin ei ollut kotona tai jossain tarkkaan ilmotetussa muussa paikassa!

Aivan oikein. Ensin näkyy vaan musta pilkku taivasta vasten. Sitten erottuu ilmeisesti kapteenin tutut piirteet. Katselee Viaporiin päin. Kävelee nopeasti edestakaisin. Taas seisahtuu, taas katselee.

Kerttu oli hurjasta juoksusta, monista harhaanastumisista ja kompastuksista näillä kallioilla niin hengästynyt, että hänen täytyi istua levähtämään ollessaan jo aivan lähellä kapteenia. Sanaakaan hän ei saanut hengästyksen tähden suustansa.

Kapteeni näytti hänestä ensi katsaukselta melkein mielipuolelta, niin tuhkan harmaa se oli kasvoiltansa ja puhui itseksensä, milloin pysähtyen, milloin nopeasti siirtyen toiseen paikkaan. Mutta kun Kerttu tuli lähelle, ei kapteenin kasvoissa näkynyt mitään muuta erinomaista kuin tavattomasti suurenneet silmien mustuaiset. Kerttu kävi kohta tarmokkaasti kapteenin käteen ja rupesi vetämään pois sanoen, että polisit olivat tulossa.

—Mitä pahaa olen minä tehnyt, että minua vangittaisiin?—sanoi kapteeni ajatuksistaan reväistyn ihmettelevällä ilmeellä. Ja Kerttu tunsi, että helpompi olisi ollut saada liikkeelle sellaista satamapollaria, johon siirtolaislaivat viskaavat köysisilmukkansa, kuin kapteenia hievautetuksi siltä paikalta missä hän seisoi.

—Enkö minä lakkoviikolla pelastanut tätä kaupunkia verilöylystä omien kansalaisten kesken? Enkö minä nyt ole pelastanut tätä kaupunkia pommituksesta, joka olisi sen maan tasalle tuhonnut? Miksi he siis minua vangitsisivat? Johan sinä olet järjiltäsi, Kerttu!

Kerttu tiesi, että kun kapteeni rupeaa jotakin ajatuksenjuoksua puheessa selvittämään, on paras antaa hänen rauhassa sanoa sanottavansa. Kerttu sentähden päätti antaa sen puhua korkeintaan 5 minuuttia, jonka jälkeen aikoi ryhtyä viimeiseen keinoon, sillä jokainen hetki oli tärkeä.

—Ei, Kerttu! Olkoon Kertulla oikein: ei saa tappaa. Olkoon ettei saa, kun ei kerta voikaan. Mutta sitten ei saa myöskään totella. Hyvä on: nyt en aijo enää totella ketään, ei jumalia, ei piruja, ei hallitusta, ei vallankumouksellisia, ei Vasilia, ei Natalia Feodorovnaa, ei tovereja, ei ystäviä, ei vihollisia, eikä Kerttuakaan, kuuleeko Kerttu? Ei Kerttuakaan, ei ikinä!

Kapteeni oli ilmeisesti saada raivokohtauksensa.

Mutta Kerttu ehti ennen. Viisi minuuttia oli kulunut.

Hän heittäytyi suulleen maahan, pani kasvonsa käsivarsien päälle ja alkoi päätänsä heilutellen ääneensä itkeä, surkeasti voivotellen lasten ja hänen omaa kohtaloansa, kun nyt jo ihmiset melkein sylkevät heitä,—ja paljon muuta semmoista sanoi, mitä vaan saattoi kiireessä keksiä. Sillä kun on ihmishengestä kysymys, ei voi mitään keinoja olla käyttämättä, jotka pelastusta lupaavat. Ei Kertun tarvinnut suoraan teeskennellä; hän antoi vaan valtaa tuskan raatelemalle sydämmellensä, ja niin syntyi sellainen raju itku kuin nyt oli välttämätön.

Ja niinkuin Kerttu oli arvannut, ei kapteeni nytkään voinut itkua nähdä, ja Kerttu jo tunsi kuinka se koputtaa häntä selkään:

—No, no, Kerttu, älä huoli itkeä, nouse istumaan!

Kerttu nousi istumaan, ja valtoinansa nyyhkyttäen sanoi:

—Jos minä sinua johonkin pahaan käskisin, niin tietysti et tarvitsisikaan totella…

—Mitä siis vaadit minulta?

—Ei muuta kuin että tulet kotiin. Sano rehellisesti, onko siinä mitään pahaa, että joku ihminen menee kotiin? Sano!

Kapteeni räpytteli vähän aikaa silmiänsä ja sanoi sitten:

—Ei.

Muuta ei Kerttu toistaiseksi tarvinnutkaan. Hän tarttui kapteenia käteen ja alkoi vetää. Kapteeni tuli.

Kaupungin kadulle päästyänsä Kerttu rupesi käymään kapteenin kanssa käsikynkässä ja hiljensi vauhtia niin ettei käynti näyttänyt kiireiseltä.

Ihmiset katselivat heitä pitkään joka puolelta, mutta Kerttu ei ollut millänsäkään. Ei edes passipolisin hämmästynyt naama, polisipillin esilleottaminen ja epäröivä seuraaminen saanut Kertun kasvoista pois sitä viatonta hymyä, jonka hän oli niihin ottanut. Vasta kotitalon ovea lähestyessä Kerttu yhtäkkiä rupesi vaatimaan kapteenilta nopeutta ja hymy vaihtui kalpenemiseksi. Ovessa hän jo kaikin voimin työnsi kapteenia, ja rappusissa sai hirveän kiireen ja hädän.

Tuskin olivat he tulleet ylös toiseen kertaan, kun Kerttu näki tyhjän ajurin tulevan heidän portillensa ja ajavan heidän pihaansa.

Kertun sydän seisahtui. Hän ajatteli: tuolla ajurilla aikoo polisi viedä kapteenin. Myöhäistä! Hän oli pyörtyä Kustaavan syliin. Silloin Kustaava töykkäsi häntä kylkeen ja sanoi: Ole hiljaa, etkö nähnyt, että se oli eno Frans itse!

Nyt huomasi Kerttu, että ajuri oli todellakin ollut hirmuisen suurikokoinen, ja sydän alkoi taas toivokkaasti pampattaa.

Samassa astui sisälle Frans suuressa vanhanaikaisessa ajurinkauhtanassa, ja rupesi sitä riisumaan yltänsä, sanaakaan sanomatta. Hän oli puettu nyt keveään kesäpalttooseen, ja hattukorista hän otti esille tavallisen knallinsa. Sitten, silmäluomet alhaalla ja kasvot liikkumattomina, tuli kapteenin taakse, pidellen ajurinkauhtanaa levällään edessään, niinkuin toista pukeutumaan auttaessa.

—Mikä nyt?—sanoi kapteeni hämmästyen.

Frans sanoi hiljaisella ja yksitoikkoisella äänellä:

—Vedä päälles.

—Tehkää kaikki niinkuin Frans käskee, sanoi Kustaava Hartaudella.

—Älä anna enon odottaa, sanoi Kerttu viattomasti.

Kapteeni katsahti Kerttuun tuimanlaisesti:

—Mitä tämä merkitsee?

Sillä kapteeni huomasi selvästi, että eno Frans tahtoo valmistaa hänelle paitsi pakoa myöskin kostoa lakkoviikon tapahtumista.

—Mutta Hannes kulta, onko tässä mitään pahaa?—sanoi Kerttu itkuun valmiina.—Minä vannon sinulle, etten milloinkaan tule vaatimaan sinulta pahaa.

—Pidä siis valasi!—sanoi kapteeni ankarasti, ja alkoi pujottaa käsiään eno Franssin tarjoaman kauhtanan hihoihin.

Hänen molempien käsiensä ollessa näin toimessa ennätti Kerttu sipaista saksilla pois suuren palan hänen pitkistä viiksistään. Ja kun toinen puoli oli kerran sipaistu, ei tietysti voinut enää jättää toistakaan puolta leikkaamatta.

Tämä temppu muutti kapteenin ulkonäön hämmästyttävästi. Mutta katsahdettuaan peiliin, ei kapteeni voinut sellaista ulkomuotoa lainkaan hyväksyä ja lyhensi nyt itse viiksensä niinkuin vaan saksilla sai, sillä kapteeni oli aina pysynyt ulkomuodostaan sangen arkana. Anna tulla vaan Kerttu! Suurimmankin häpeän minä otan kantaakseni sinun tähtesi, mutta maltahan, kohta tulee: stop!

Ja he sitoivat vyön väljän kauhtanan ympärille, ja panivat ajurinlakin kapteenin päähän, ja eno Frans sanoi:

—Mene, istu kuskipukille.

Mutta Kustaava oli sillä aika Loviisan kanssa laittanut mankelikoriin kapteenin päähineen, päällys- ja alusvaatteita. Ja kun kapteeni oli kuskipukille istunut, sovitti Kustaava korin hänen jalkoihinsa.

Silloin tuli Frans keppi kädessä ulos, istui rattaille, ja niin kapteeni ajoi kädet ojona kauniisti kaartaen portista kadulle.

Ohi ajaessa hän vilkasi, päätään kääntämättä, yläkerran ikkunoihin: siellä näkyi vaan joukko huiskuvia liinoja, ja viimeisessä ikkunassa Kerttu, joka silmät ilonitkusta punaisina suuteli käsiänsä ja heitteli niitä kapteenille.

—Aja hiljaa, kuului kapteenin selän takaa eno Franssin tyynesti laulava ääni.

Eno Frans istui jäykkänä ja liikkumattomana, keppi polvien välissä ja molemmat kädet kepinkoukun päällä, silmäluomet mahdollisimman alhaalla. Silloin tällöin hän kadun kulmauksissa kosketti kepillä kapteenin kylkeen, ilmaistakseen tälle minne oli käännyttävä.

Keskikaupungin keskisimpiä katuja mentiin.

Yhtämittaa Franssia tervehdittiin. Kapteeniin ei katsahtanut kukaan. Monet polisikonstaapelitkin tekivät Franssille kunniaa, sillä hän tunsi aina kaikki kaupungin suuret ja pienet virkailijat. Eteläesplanaatia ajettaissa itse polisimestari ajoi ohitse ja tervehti.

Pitkänsillan yli ajettaissa, jossa hevosen juoksuttaminen oli kielletty, kapteeni saattoi selvästi kuulla, että eno Frans kaiken aikaa itseksensä mymisee. Ja vaikka hän ei voinut erottaa sanoja, oli myminän äänenpaino sellainen, että ajatus ikäänkuin itsestänsä antautui: Hyvä oli polisikamarissa minua kolme tuntia vankina istuttaa; mutta onnenpyörä kääntyy, poikaseni! Miltäs tuntuu nyt itsesi ajurina kuskipukilla kekottaa, hä?

—Aja tulliportissa oikealle!

He ajoivat ulos kaupungista ja pysähtyivät erään suuren konetehtaan taakse ja menivät pieneen huoneeseen. Rannassa oli moottorivene, joka vei kapteenin saaristoon. Täällä hän astui avonaiseen purjealukseen, jonka miehet saattoivat hänet Itämeren yli Ruotsin rannikolle.

Sieltä matkusti kapteeni Englantiin, ja jonkun aikaa Englannissa oleskeltuansa jatkoi matkaa valtameren yli toiseen maanosaan.

Kun kapteeni siis näin kaikessa totteli Kerttua, niin milloinka hän oikeastaan sitten toteutti sen ankaran tottelemattomuudenvalansa, jonka oli Kerttua vastaan vannonut?

Sen hän toteutti vasta siellä toisessa maanosassa, sittenkuin oli sen rannikolta vankan vastustusasennon ottanut.

Kerttu kirjoitti hänelle heti osotteesta selvän saatuansa: Saako tulla?—Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua kapteenilta tuli vastaus: Et saa tulla.

Kerttu koetti elää odotuksessa. Sekä hän että Kustaava tulivat nyt jyrkästi vallankumouksellisiksi, sillä he toivoivat, että jos vallankumous vielä tulisi, niin kapteeni palaisi kotiin kapinallisten panssarilaivalla, ylimmällä komentosillalla seisten. Myöskin kapteenin jyrkkä kielto Kertun tulemisesta sinne tuntui heistä osottavan, että kapteeni itsekin luuli vallankumouksen vielä tulevan. He eivät siis olleet aikoihin huomaavinaankaan, että heidän omat toiveensa uuden vallankumouksen tulosta päivä päivältä yhä enemmän raukesivat.

Vihdoin Kerttu ei voinut enää pidättää, vaan kirjotti uudestaan: Saako jo tulla?—Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua kapteenilta tuli uudestaan vastaus: Et saa tulla.

Silloin Kerttu tuskaantui ja kirjotti: Tuleeko vallankumous?—Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua kapteenilta tuli vastaus: Vallankumous ei tule milloinkaan, sillä hienot ihmiset eivät henno, vaikka pystyisivätkin, mutta raa'at eivät pysty, vaikka hennoisivat.

Tämän alakuloisempaa ei Kerttu ollut vielä milloinkaan lukenut. Hän, joka oli kapteenille saarnannut: ei saa tappaa, olisi nyt tahtonut koota ympärillensä sata tykkiä ja ampua ympäri maailmaa niin että olisi räiskynyt! Kuinka ihmeellisesti osat elämässä vaihtuvat! Kerttu olisi ollut valmis nyt luopumaan kaikesta entisestä, itse jumalisuudestaankin, saadakseen vaan ajatella vallankumousta välttämättömäksi. Mutta kapteeni, joka oli aina ennen kaikkiin Kertun jumalisuuksiin huutanut: trah! nyt noissa lyhyeissä vastauksissaan tuntui selvästi asettuneen juuri sille entiselle Kertun kannalle, vaikka Kerttu hyvin tiesi, ettei kapteeni mitään Israelin herraa tunnusta.

Kun aikaa taas oli kulunut ja talven yli uusi kevät tullut, kirjoitti Kerttu kyynel silmin kapteenille: Selitä vihdoin miksi Kerttu ei saa tulla oman Hanneksensa luo?

Kahdenkymmenen neljän päivän kuluttua saapui kapteenilta selittävä vastaus: Jos ei saa tappaa, niin ei saa myös totella. Minä elän täällä kätteni työllä. Semmoista elämää ei Kerttu jaksa kestää. Kerttu jää siis äidin luo, niinkuin ennenkin. Hannes.

Ja sitäkö se vaan olikin, ajatteli Kerttu. Heti paikalla hän alkoi valmistella matkalle lähtöä. Kustaavan kanssa he päättivät niin, että Kustaava jää kotiin edelleenkin taloa hoitamaan siltä varalta, että vallankumous sittenkin vielä tulee ja he pääsevät kerran rakkaaseen kotikaupunkiinsa takasin. Kustaava lähettelisi heille sillä välin mitä irti saa, ja ehkä Franskin antaisi ensi hätään apua. Kerttu oli varma siitä, että hän kyllä pian saisi taas kapteenin päästä tuon merkillisen »ei saa totella», jonka se oli niin itsepäisesti lisännyt Kertun sääntöön »ei saa tappaa».

Mutta kuinka kävi?

Kun Kerttu tuli lapsineen perille, oli kapteenilla siellä pieni farmi, se on, vähän maata, kaksi lehmää, pieni navetta, pari huonetta sisältävä asumus, joku ulkohuone ja vähäinen sauna. Tämä olisi kaikki ollut hyvä, mutta ei ollut minkäänlaista apuihmistä. Kerttu sanoi: Tässä tarvitaan apuihmistä. Kapteeni vastasi: Ei.

Ja vaikka Kerttu olisi kuinka sitovilla syillä koettanut selittää, että ilman apulaista oli mahdotonta tulla toimeen, oli kapteenin vastaus aina yhtä jyrkkä: Ei!

Sen maan tavan mukaan kapteeni itse syötti, juotti, ruokkosi ja lypsi lehmät, joten Kertun oli mahdotonta kieltäytymällä navettaan menemästä pakottaa kapteeni hankkimaan lehmänhoitajaa. Mutta kyllä se vielä siihen kyllästyy, ajatteli Kerttu, ja vältti visusti jalallansakaan navettaan astumasta.

Kerran sanoi Kerttu: Suuressa farmissa avaa lehmänhoitaja vesikraanan ja puolessa tunnissa juottaa tuhat lehmää, mutta sinulta menee puoli päivää kahden lehmän hoitoon!—Kapteeni vastasi:

—Vähemmin menisi, jos Kerttu auttaisi.

Toisen kerran Kerttu sanoi: Tavallisena palkkalaisenakin pääsisit vähemmällä työllä, ja me kaikki eläisimme.—Kapteeni vastasi: Upseerina olisin päässyt vielä vähemmällä.

Monasti tarjottiin kapteenille hyväpalkkaisia päällysmiehen toimia erilaisille työmaille. Kapteeni hylkäsi kaikki.

Ikävissään rupesi Kerttu kerran valittamaan, ettei tässä vieraassa maassa ole edes jumalanpalvelukseen tilaisuutta.—Kapteeni mörähti äreästi: Mitä on jumalanpalvelus? Tee mitä pitää, äläkä tottele ketään, se on jumalanpalvelus.

Tämä sana jäi Kertun mieleen.

Kapteenin äreys ja synkkämielisyys rupesi surkuttamaan Kerttua, ja kerran hän pani huivin päähänsä ja esiliinan eteensä mennäkseen vihdoin navettaan katsomaan mitä se siellä oikein tekee.

Kapteeni oli siivonnut navetan, ja istui lypsämässä.

Kerttu tuli oikein liikutetuksi. Katseli vähän aikaa entistä komeata upseeriansa, meni ja pani kätensä sen olalle, sanoen:

—Minä ja maailma olemme sinulle vääryyttä tehneet.

Kapteeni nousi äkisti ylös, rypisti ankarasti silmäkulmansa ja tiuskasi:

—Jos vääryyttä, niin istu lypsämään!

Mutta kapteenin hämmästys oli suuri, kun Kerttu, laitettuaan pääliinansa solmun leuvan alta niskan taakse, tuli ja otti häneltä kiulun ja istui lypsinpallille. Ensin se vähän säpsähti, kun lehmä häntäänsä huiskautti, mutta sitten nipisti tarmokkaasti hienot sormensa lehmän ruusunpunaisiin nänneihin. Eikä aikaakaan, niin jo kuului maidon ruiskahdus lakkisen kiulun laitaan, ensin vaan lyhyesti: pshiu,—pshiu, mutta sitten kohta jo paljon pitemmin: pshiiu, pshiiu, ja niin läksi maito herumaan, ja Kerttu ajatteli: Oikeinko todella on niin, että kaikki maito tulee maailmaan näin lypsämällä, ja hän kun ei ollut tähän asti sen pitemmälle ajatellut, kuin että maito tulee kotikadun kulmapuodista, josta palvelustyttö sitä aina nouti!

Punehtuneena nousi Kerttu lypsämästä, sittenkuin oli kapteenin neuvon mukaan vetänyt viimeiseen tippaan.

Jumalanpalvelustako tämä oli, niinkuin kapteeni oli sanonut, vai mitä, hyvä oli Kertun vaan olla.

—Mene sinä vaan lehmille heiniä kylvämään, kyllä minä tämän navetan hoidan,—sanoi hän kapteenille.

Ja oikeassa oli kapteeni siinäkin, että asiat todellakin rupesivat käymään paremmin, kun Kerttu otti navetan haltuunsa.

Tosin hän kaikessa hiljaisuudessa vielä otti vastaan Kustaavan rahalähetyksiä, ja ehkä he ilman tätä apua olisivat ensi alussa nälkäänkin kuolleet. Mutta kun lapsetkin yhä enemmän innostuivat uuteen maailmaan, alkoi Kerttu toden perästä toivoa kerran sen suuren onnen voivan heille tapahtua, että Kustaavakin voisi jättää viini- ja tupakkikauppansa, myödä talon ja tulla valtameren ylitse tänne heidän keskellensä.

10.

Hinkin jälkeen kyyneleensä kuiviin itkettyään ja kyllikseen tässä kaupungissa kahleiden kalinata kuunneltuaan, vaari kokosi viimeiset voimansa, vyötti kupeensa, pani evässäkin selkäänsä, otti sauvan käteensä ja läksi Franssin talosta.

Ja niin tapahtui, että kantomiehet, jotka rautatieaseman kivisillä portailla seisoivat, näkivät vanhan miehen toisessa päässä toria hoippuvan asemaa kohden, pitkää matkasauvaansa käyttäen askelvuorossa kuin kolmatta jalkaa, tutisevalla hitaudellaan pysäyttäen kaikki hevoset, raitiovaunut ja muut hevosettomat sähköpuskurit. Ja miehet naurahtelivat: Onkohan sillä ikää jo sata vuotta? Mutta koska junan lähtökello oli jo kahdesti soinut, kyselivät he keskenänsä: Jättääkö sen juna vai vieläkö äijä ehtii? Ja jotka olivat sanoneet: Se ehtii, juoksivat vaarin luo ja kainaloista kannattaen jouduttivat hänen kulkuansa.

Ja kysyivät häneltä: Minne matkalippu ostetaan?

Mutta vaari sanoi: Hämeenlinnaan.

Ja ottivat hänen rahansa ja juosten edelle ostivat hänelle matkalipun.

Mutta kun lähtökello kolmannen kerran soi ja vaarin jalat kiireessä löivät ristiin ja toisiinsa sekaantuivat, kävivät miehet häneen toiset jaloista toiset kainaloista ja kantoivat vaunuun. Ja sillä hetkellä juna läksi liikkeelle.

Mutta että vaari oli niin vanha ja voimaton, kokosivat matkustajat alusia hänen päänsä alle; ja koska maat ja metsät kohta alkoivat vaarin silmissä huikeasti vilkkua, tulivat hänen silmäluomensa ylen raskaiksi ja hän vaipui uneen, ja nukkui Hämeenlinnaan asti.

Junan lähestyessä Hämeenlinnaa, kun sinne meneväiset jo olivat paikoiltansa nousseet, herättivät he vaarin, sanoen: Eikö tämä äijä ollut Hämeenlinnaan tuleva? Ja taluttivat hänet sillalle, missä oli suuri väen tungos ja vilinä.

Ja sittenkuin juna oli eteenpäin lähtenyt, kysyivät Hämeenlinnaan jääneet vaarilta, minne käsin hän tästä oli lähtevä. Vaari vastasi:

—Siihen kylään, joka Veneh'ojaksi sanotaan.

Mutta ei heistä kukaan siitä kylästä mitään tiennyt. Ja kun vaari oli nimittänyt sen kaupungin ja kauppalan, joka lähinnä vanhaa Veneh'ojaa oli, sanoivat he hänelle: Sinne olisit tuolla lähteneellä junalla päässyt, miksi Hämeenlinnaan seisatit?—Ja menivät tiehensä. Mutta ei vaari heidän neuvojansa kaivannut, sillä ei hän ensikertaa näillä mailla liikkunut.

Ja koska suuri kasakkaparvi, jotka olivat juuri tähän kaupunkiin tuotu, ratsasti asemahuoneen ohi, ja kasakkaparven jälkeen kohta alkoi tykkiväen loppumaton jono, joka vaarilta tien sulki, istui vaari rauhassa asemahuoneen alimmalle rappuselle eväitänsä syömään ja ajatteli: Ei tämäkään kahleiden kalina ole entisistä ajoista muuksi muuttunut. Mutta kun minä Veneh'ojaan pääsen, siellä vanhat kuuset laulavat ja minun korvani saavut rauhan.

Tien auettua vaari nosti evässäkin jälleen selkäänsä, kokosi voimansa, ja taas sauvaansa kolmantena jalkana siirrellen meni linnan lahteen, ja kysyi miehiltä, jotka rannalla olivat, oliko heidän tiedossansa haahta, joka oli pohjoisille vesille lähtevä. Mutta miehet eivät vaarin vanhanaikaista puhetta ymmärtäneet, vaan sanoivat: Emme täällä mitään haaksia tiedä. Ja veivät vaarin suuren, mustan proomun kannelle, sanoen: Yöllä tämä lähtee. Mutta kaksi proomua oli kummallakin puolen sitä proomua, johon vaari astui, eikä mitään airoja eikä airojen sijoja, ei myös purjeita näkynyt, kuten vaarinaikuisissa haaksissa.

Hepä sen paremmin tiennevät, ajatteli vaari, ja pani maata proomun kannelle.

Hänen siitä herätessään jo rusottivat taivaat laskenutta päivää, ja nousevan yöpilven päällä kaameana kumotti vanhan linnan kivinen torni, jossa hän lähes kaksi ajastaikaa oli istunut Siperianmatkaa odotellen. Ja vaari ajatteli: Ei sekään torni ole niistä ajoista asti muotoansa muuttanut. Polttamatta oli häneltä jäänyt tämä pahainen kylä, polttamatta nyt myöskin se kaikista isoin kylä, johon paholainen oli hänet Siperian jälkeen tuonut,—polttamatta, vaikka kaikki rikkaudet olivat avoinna olleet ja esivallan käsi voimatonna, polttamatta häneltä ja hänen jälkeläisiltänsä. Sillä ei ole tähtien alla sitä miestä, joka olisi piru itsessänsä, vaan kun hetki tulee, soittaa toinen kannel hänen sydämmeensä, ja katso, hetki on ohitse, ja esivalta jo taas kahleitansa kalistaa.

Ennen aamunkoittoa, yön hämärässä tuli pieni höyryalus jyskyttäen proomujen eteen, ja kun miehet olivat ensimäisestä proomusta sinne varpinpään ojentaneet, läksi se kohta silleen puskuttamaan lahden selälle.

Vaari kökötti viimeisessä proomussa. Ja niin häipyi pian hänen silmistänsä ikipäiviksi tämä kylä, ja linna vaipui pilven päältä aamusumuissa uinuvien rantametsikköjen taa.

Mutta aamun koitossa, kun sumuiset saaret ja terhenniemet kirkastuivat usvistansa, katseli vaari rantoja ympärinsä ja tunsi maat ja vedet, ja näki saaren, jonka rannassa lähes seitsemänkymmentä ajastaikaa sitten heidän haahtensa kuutamoisena yönä laineilla lepäsi, miesten mentyä kylälle ja yksinäisen haaksimiehen laulellessa tuutulaulua vakkasessa vivun päässä nukkuvalle lapselle.

Ja hän muisti nuoruutensa voimakkaan uhman, joka oli sammunut mitään polttamatta ja rynnistänyt mitään kaatamatta. Ja hän muisti Franssin ja muisti Rustaavan ja kapteenin ja Hinkin, ja rupesi jälleen itkemään.

Mutta nouseva päivä kerkesi korkeuteen ja lämmitti hänen jäsenensä ja paistoi vedestä ja rannan kivistä ja nukutti vaarin sikeään uneen hamaan siihen asti kun he sen kaupungin rantaa lähestyivät, josta hän seitsemänkymmentä ajastaikaa sitten vesille läksi. Ja oli tulossa toinen yö siitä kuin vaari »sen kaikista isoimman kylän» oli jättänyt.

Silloin herätti hänet proomun perämies, sanoen: nouse, äijä, jo tullaan perille.

Mutta koska vaari silmänsä avasi, ei hän muistanut missä oli, ja ihmeelliset taikalinnat näkyivät hänen silmäänsä, toinen toistaan korkeampina, ja kirkas valo loisti niiden tuhansista ikkunoista, ja kaikki oli sen valon tähden kuin tulimeressä.

Ja vaari katsoi alas ja näki veden lipuvan sen valon punasessa heijastuksessa, ja tunsi proomun mustat laidat, ja sanoi perämiehelle: Mikä palo tuolla on?

Mutta perämies vastasi:

—Ne on Tampereen tehtaita.

Silloin vaari ajatteli: Jos Veneh'ojan rengit täällä tämmöistä ilotulitusta pitävät, mitä onkaan minun silmäni näkevä, koska minä Veneh'ojan maille astun!

Kun vaari oli proomusta laiturille autettu, ei hän sittenkään tätä kaupunkia samaksi renkikyläksi tuntenut. Lyhdyt paistoivat torilla hänen silmiinsä ja ajurit rämisivät kivisillä kaduilla niinkuin siinä kaikista isoimmassakin renkikylässä, jonka hän oli ikipäiviksi jälkeensä jättänyt.

Ei vaari pitkälle hoippuilemaan päässyt, ennenkuin polisi otti hänet taluttaakseen ja talutti polisikamariin, sinne yövyttäen putkan pritsille.

Seuraavana aamuna sanoivat polisit vaarille:

—Minne äijä matkaa tekee?

Ja vaari vastasi:

—Veneh'ojan kylään.

Silloin sanoivat polisit:

—Mitä sinä siihen pahaan kylään menet, joka on järjestysvaltaa vastaan kapinaan noussut?

Mutta vaari sanoi:

—En minä siihen kylään mene, Veneh'ojan kylään minä menen.

Polisit sanoivat:

—Nyt on sunnuntaipäivä, katsokaamme meneekö sinne joku huvilaiva.

Ja ottivat sanomalehden ja löysivät ilmotuksen työväen huvimatkasta niille samoille Veneh'ojan kylän maille.

Niin yksi polisimiehistä istutti vaarin viereensä ajurinrattaille ja vei rantaan, jossa oli laiva, köynnöksillä ja lipuilla koristettuna, täynnänsä huvimatkalle lähtevää väkeä. Ja laiturin ääreen ajettuansa huusi: Tässä on vielä yksi sosialisti, ottakaa sekin!

Ja kaikki väki herahti nauramaan, kun he tutisevan vaarin ja sen pitkän matkasauvan näkivät. Ja nostivat sillan jälleen maihin, josta ne sen jo ottaneet olivat, ja ojentaen käsiänsä ottivat vaarin vastaan, ettei hän kapealta sillalta horjahtanut. Ja istuttivat hänet keskellensä laivan kokkaan.

Mutta laivan lähtiessä vesien siniselle selälle he puhalsivat torviin, ylimmällä komentosillalla seisten.

Ja vaari ajatteli: En ilmoisna ikinä olisi luullut lippujen ja musikin kanssa Veneh'ojan maille takasin palaavani.

Ja kun hän tällä nuorella väellä näki kiillokkaat kellonperät ja verkavaatteet ja kaulukset kaulassa ja hatut päässä, hän vielä ajatteli: Jos nämä Veneh'ojan rengit näin ovat, niin kuinkasta sitten Veneh'ojan isännät!

Ja vaari rupesi kyselemään heiltä Veneh'ojan asioita.

Niin he kertoivat hänelle semmoista, jota ei hänen korvansa voinut todeksi uskoa, sillä he sanoivat Veneh'ojan miesten nousseen kapinaan. Ja olivat takoneet viikatteensa miekoiksi ja tulella ja pistimellä tahtoneet nousta kartanon herraa vastaan, joka heitä heidän asuinsijoiltansa olisi poishäätänyt. Niin oli tämä laivaväki, joka ei itseänsä punakaartiksi vaan suosiolliseksi timokaartiksi sanoi, viimeisellä hetkellä sanansaattajansa heidän sekaan lähettänyt, heille sanomaan: Älkää aseihin ryhtykö, älkääkä tulella ja miekalla asiaanne ajako, vaan yhtykää meihin, ja koska heinä parhaallansa kukkii, että se jo viikatteen ala pantava on, silloin tehkää lakko. Ja he olivat sen sanan jälkeen tehneet. Ja sanoivat kartanonherralle: uudistatko vanhat kontrahdit taikka heinäsi mätänee ja lehmäsi lypsämättä ehtyy. Mutta kartanonherra, joka heinänsä mätänevän ja lehmänsä ehtyvän näki, tuotti kaupungista pölisit ja alkoi Veneh'ojan miehiä yksitellen asumuksilta häätää. Silloin suosiolliset sanoivat heille: Älkää tätä peljästykö, vaan kun se teidät häätää, niin muuttakaa takasin, ja kun se toisen kerran häätää, niin tehkää samaten, ja samaten jos vielä kolmannenkin kerran häätää. Sillä me nostamme häntä vastaan huikeat vastakäräjät. Ja panivat heidän eteensä kirjan, sanoen: Joka tähän kirjaan nimensä piirtää, ja viisikolmatta penniä kuukaudessa maksaa, se kuuluu riveihimme, sillä meillä on nyt yksi kamari, ja kun me siellä enemmistöön tulemme, niin valtakunnat vapisevat ja vallanpitäjät istuimiltaan sortuu, ja me maat teille vapaiksi äänestämme. Ja kohta oli kolmas osa alustalaisista nimensä kirjaan kirjottanut.

Nämä kummat kuultuansa ja kun tämä kansa oli vaarin mielestä lystikästä ja puheliasta väkeä, päätti hänkin heille jotain maailman kummista kertoa, ja kurkkunsa selväksi ryittyään hän avasi suunsa ja sanoi:

—Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen kävelin——

Niin he huusivat: Toverit kuulkaa, tämä on Siperiassakin käynyt. Ja kerääntyivät kaikki hänen ympärillensä.

Ja vaari alkoi uudestaan:

—Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen kävelin——

Mutta ylimmällä kannella rupesivat toiset taas torviin puhaltamaan, ja vaarin ääni hukkui kuulumattomiin.

Jo lähestyi liputettu laiva, viehkeää valssinsäveltä kaijuttaen, veneh'ojalaisten pientä laivasiltaa.

Mutta ei vaari voinut näitä maita tuntea, sillä nämä olivat hänen aikoinansa vielä asumattomia korpia olleet.

Maihin noustua he menivät kentälle, kuhunka kartanon alustalaiset olivat kokoontuneet. Ja niinkuin ei vaari ollut maita samoiksi tuntenut, niin ei hän näitä ihmisiä samoiksi tuntenut. Sillä veneh'ojalaiset olivat hänen aikanansa olleet kookasta ja voimakasta väkeä niinkuin hän itse, mutta nämä olivat lyhyenläntiä, pitkäkätisiä, kierosäärisiä suurpäitä, eikä mitään Veneh'ojan miehiä.

Ja keskellä tannerta oli vanha petäjä, jonka runkoa vasten oli saarnastuoli laitettu ja punaisella veralla ympäröity.

Niin yksi suosiollisista nousi saarnastuoliin ja löi kirjansa auki, sanoen: Suuri on ollut pimeyden valta näillä Veneh'ojan mailla. Tuhat vuotta varmaankin olette näitä korpia perkailleet, ettekä tähän päivään asti ole yhteenliittymisen voimaa ja siunausta tienneet. Mutta nyt sen tiedätte. Nyt olemme teille tänne osuuskaupan perustaneet ja työväentalo on rakennuksen alla. Tosin on joukossanne vielä niitä, jotka väkivallantöitä ajattelevat, ja myös niitä, jotka piplian kansista taktiikkaa hakevat. Mutta poistukoot jo viimeisetkin yöpeikot teidän keskeltänne, ja joka ei vielä ole tähän kirjaan nimeänsä piirtänyt, hän sen tehköön.

Ja oli laitettu lava keskelle kenttää, ja he menivät sinne ja puhalsivat torviin, ja tanssivat ja hyppelivät.

Ja oli riuku nostettu Veneh'ojan miesten kiivetä, jonka päähän oli suun-imellystä pantu kullankiiltävään paperiin, että he sitä käsiinsä kiistäisivät.

Oli myös pukki pölkyistä tehty, että he sen päälle hajareisin istuisivat ja heinäpusseilla lyöden toisensa maahan kukistaisivat.

Ja oli paukuttimia, joilla he pilkkaan ampuivat, ja ongenvapoja, joilla he nauhasia ja lastentossuja paperiseinän takaa nostelivat. Ja paljon muuta sellaista oli.

Mutta vaari, kyllikseen näitä kujeita katseltuaan, kysyi väeltä: Missä ne Veneh'ojan miehet ovat, jotka eivät vielä ole kirjaan nimeänsä piirtäneet ja jotka väkivallantöitä ajattelevat ja pipliaa lukevat?

Ja he sanoivat: Katajiston torpassa ne visapäät istuvat.

Ja antoivat vaarille pienen tytön oppaaksi, joka hänet Katajiston taloon johdattaisi.

Mutta että vaari muisti Katajiston talon ja tiesi, ettei se talo kartanon herran lääniin kuulu, kysyi hän oppaaltansa, sitten kuin he lähes kolme hetkeä vaeltaneet olivat: Miksi Veneh'ojan miehet Katajiston talossa ovat, joka ei kartanonherran lääniin kuulu?—Niin pani tyttö sormen suuhunsa ja ajatteli, mitä hän äijälle vastaisi, ja kun ei hän vielä pitkältä puhua osannut, sanoi: Kohta näkyy.

Ja he vaelsivat jälleen.

Mutta vaarin silmä alkoi jo näitä maita ennen nähdyiksi tunnella, ja hän suuresti ihmetteli, sillä eivätkö nämä silloin korpia olleet, ja nyt kaikki rinteet viljavainioina helottivat? Eikö tämä mäki, jonka harjalle nyt pieni tyttö taluttaa vanhuuden voimattomuudessa hoippuilevaa vaaria, juuri sama mäki ole, jota myöten hän muinoin, sarkasäkki selässä ja lapsenpää säkinsuussa, voimainsa kukoistuksessa, laskeutui alas, viimeisen kerran katsahdettuansa jumalisten veneh'ojalaisten kurjille uutis-asumuksille, kun he tölleistänsä ulostullen pirunpalvelijan maailmalle-lähtöä jäivät ihmettelemään? Totisesti sama mäki, mutta missä hänen oman uhmansa silloinen voima?

Ja koska he tytön kanssa mäen harjalle nousseet olivat, riutuivat vaarin voimat ja hän vaipui polvillensa kanervikkoon polun laitaan.

Mutta pilven repeämästä paistoi silloin kirkas päivän säde alas laaksoon, ja Veneh'ojan suuri kylä lukemattomine taloinensa, aittoinensa, kaivonvinttinensä, latoinensa, riihinensä, teinensä, kujinensa, kultaisine elopeltoinensa levisi vaarin sammuvan silmän eteen,—kylä vielä suurempi ja vielä komeampi, kuin se muinainen kylä, josta veneh'ojalaiset, sen sata ja kahdeksan ajastaikaa eläneen Heikin kuoltua, olivat tähän silloiseen korpeen muuttaneet.

—Nyt sen näkee, sanoi tyttö. Ja ikävystyen vaarin pitkään lepäämiseen ja alas laaksoon tuijotukseen istui maahan ja laittoi polulle kaksi rinkiä pienistä kivistä, toisen itsellensä, toisen vaarille. Ja otti kiven vaarilta ja pani omaan rinkiinsä ja kysyi: Minkä kiven olen teitiltä ottanut?

Vaari näytti väärän kiven, ja tyttö pani oikean kiven rinkinsä keskelle, sanoen: Käyppäs härkä kä-rä-jille! Nyt Leena ottaa toisen kiven teitiltä.

—Sano sinä Leena, lukkoonko on vanhan korva mennyt, vai oikeinko on tuo kylä kuollut, sillä ei siellä halli hauku eikä miesten ääntä kuulu?

Tyttö sanoi:

—Ei siellä ketään ole. Mutta minkäs kiven olen teitiltä ottanut?

Taas näytti vaari väärän kiven, sillä hänen katseensa kävi alas laaksoon. Ja tyttö riemuitsi ja pani oikean kiven jälleen rinkinsä keskelle, sanoen: Käyppäs härkä kä-rä-jille! Käyppäs härkä kä-rä-jille! Nyt Leena ottaa teitiltä kolmannen kiven.

Mutta vaari kuivasi silmänsä ja kädellänsä varjostaen katsoi alas laaksoon.

—Sanoppas sinä vähäinen, väärinkö vanhan silmä näkee, vai oikeinko ovat sen kylän katot piippuinensa maahan sorretut?

—Sata polisia kävi, ne sorti.

—Ja mistä niitä niin paljon polisia?

—Sata polisia kävi Helsingistä asti, ne sorti.

—No jos Helsingistä—siellä niitä on. Ja vaari ajatteli: Vieläkö minun täälläkin sitä kahleiden kalinata kuuleman pitää!—Ja sanoi tytölle:

—Taisi olla niitten joukossa kaksi punaviiksistäkin, suurta…

Tyttö mietti hetken:

—Oli niinkin kaksi punaviiksistä. Mutta mikäs kivi?

Ja vaari muisti mitä suosiolliset olivat saarnastuolistansa puhuneet: Tuhat vuotta olette näitä korpia perkailleet, ettekä tähän päivään asti ole yhteenliittymisen siunausta ymmärtäneet! Ja muisti vanhan tarinan paholaisesta, joka kuninkaalle oli vannonut Veneh'ojan kylän hajottavansa mihin ikinä se rakettiinkaan, ja jotka heistä viisaat olivat ja lauluun ja soittoon pystyväiset, kokoontuvansa kuningasta palvelemaan hänen kaupunkiinsa. Niin oli nyt sama paholainen vaarin omilla jälkeläisillä Veneh'ojan kylän hajottanut, ja vielä hänet pelin ja musiikin kanssa tätä hävitystä näkemään tuonut. Ja vaari sanoi tytölle:

—Onko tästä vielä pitkältä Katajiston taloon?

Niin tyttö vastasi:

—Jaa Katajistoon? Vielä mennään niityn kujaa ja sitten mennään myllyn ojan yli ja sitten pellon poikki ja—ja—ja minkäs kiven olen teitiltä ottanut?

Mutta sillä aikaa kuin vaari ja pikku Leena näin kanervikkopolulla »käyppäs härkää» leikkivät, istuivat vanhat veneh'ojalaiset vieri vieressä Katajiston tuvassa, täyttäen sen kaikki penkit.

Ja heidän keskellänsä oli kysymys noussut elosta, joka oli korjattavaksi kypsynyt, jonka he aikoinansa kylväneet olivat, joka oli heidän säästösiemenistänsä itänyt ja heidän lannottamassansa ja heidän kyntämässänsä ja heidän karhitsemassansa maassa orastanut, kasvanut ja tuleentunut. Mutta että he häädetyt olivat ja tuomiotansa odottivat, oli kartanon herra vierasta väkeä paikalle kuuluttanut heidän eloansakin kartanon vilja-aittoihin korjaamaan.

Ja koska poutaa oli kauan kestänyt, että olki oli kuivaa, sanoivat jotkut heistä: Mikä minun omaani on, sen minä vaikka tulella poltan. Toiset sanoivat siihen: synti on jumalan viljaa polttaa. Mutta vielä kolmannet sanoivat: emme ainoastaan viljaa polta, vaan kartanon poltamme herroinensa päivinensä, ettei Veneh'ojalle sitä häpeää ikinä tapahtuisi. Ja taas lukivat toiset pipliasta: ei sinun pidä tappaman. Ja sanoivat siihen: Jos me vielä häneltä armoa rukoilemme ja uusiin kontrahteihin suostumme, on hän meille viljammekin säästävä. Mutta toiset sanoivat: parempi olisi ihmisen maassa matona madella kuin kaksijalkaisena polvillansa ryömiä. Eivätkä tienneet neuvoa, vaan niinkuin aina ennen, milloin tämä kysymys oli veneh'ojalaisten eteen tullut, niin he nytkin hajaantuivat kahteen joukkoon, vihaa toisiansa vastaan kantaen, ja sillä vihallansa vielä tuhatkertaiseksi tuimentaen sitä haavaa, jonka heidän asuntojensa hajotus oli heille tuottanut.

Mutta heidän parhaallansa riidellessä tuvan ovi aukesi, ja vaari astui rauhaa toivottaen heidän keskellänsä.

Ja kun he häntä tervehtineet ja puhutelleet olivat, sanoivat he keskenänsä: Eikö tämä ole se, joka muinoin kartanon-voudin otsaluun sisälle mursi? Kuulkaamme mitä hän sanoo.

Ja kertoivat hänelle asiansa, ja panivat hänen eteensä kysymyksen, oliko vilja kartanon käsistä väkivalloin ryöstettävä vai kartanon herralta armoa anottava.

Mutta että vaari oli viimeiset voimansa tielle jättänyt, ei hän voinut kuuluvaa sanaa suustansa saada. Ja nousi sauvansa nojassa ja käveli hoippuen keskelle permantoa. Ja kun hän siihen asti tullut oli, ja he äänettöminä odottivat, viittasi hän kädellänsä ikkunaan.

Mutta ikkunasta näkyi sininen korpi.

Niin he katsoivat toisiinsa ja vanhin heistä sanoi:

—Korpeen käskee.

Ja taas katsahtivat toisiinsa ja vakaasti nyykäyttivät päätään. Sillä he olivat jo kauan toimettomina olleet ja heidän kätensä syhyivät kuokan varteen päästä, eikä rauhaa ja vapautta heille kuitenkaan muu kuin korpi tarjonnut.

Ja nousivat toimekkaina penkeiltänsä, reipastunut ilonilme kasvoissansa, niinkuin vaikeassa asiassa päätöksen tehtyänsä jo kohta olisivat muuton touhuun saaneet käsiksi käydä.

Mutta eivät he vielä kohta korpeen muuttaneet. Sillä paitsi muuta, oli vielä vaarikin haudattava, joka Katajiston lämpimän saunan lauteille kuoleman uneen vaipui.

Yksivakaisina toinen toisensa jälessä kulkien he saattoivat vaaria viimeiselle taipaleelle ja hautasivat hänet pienen kirkkonsa maahan.

Siellä pitkät, harvaoksaiset kuuset tuulessa lauloivat, eikä vaarin korva kahleiden kalinata enää milloinkaan kuullut.