Veneellä poikki Suomenniemen

VENEELLÄ POIKKI SUOMENNIEMEN

Seikkailuja Pohjanmaan vesillä ja saloilla

Kirj.

ARVO K. [Arvo E. Korhonen]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1895.

SISÄLLYS:

Lukialle.
I. Alkupuuhat.
II. Oulusta Tervolaan.
III. Tervolasta Rovaniemeen
IV. Rovaniemeltä Auttijoen suulle.
V. Auttijoen suulta Paanajärvelle.
VI. Paanajärvellä.
VII. Retki Vartiolammille.
VIII. Paanajärveltä Kuusamon kirkonkylälle.
IX. Kuusamon kirkolla. Karhujahdille. Kuusamon kansa ja sen olot.
X. Kuusamon kirkolta Iijoen suulle.
XI. Iistä Ouluun.
XII. Lopuksi.

Lukijalle.

Yleensä tunnettu ja valitettu on se köyhyys, joka muutoin jo varttuvassa kirjallisuudessamme on vielä vallalla etenkin nuorison luettavaksi kelpaavaan matkakertomus-kirjallisuuteen nähden. Tämä seikka on allekirjoittaneelle antanut syytä aiheen tarjoutuessa ryhtyä nyt yleisön luettavaksi tarjottavan teoksen kirjoittamiseen. Alkuaan tosin aikomus oli, että kertomus tulisi julkaistavaksi ainoastaan jossain sanomalehdessä matkakirjeinä, mutta saamieni kehoitusten johdosta ryhdyin sittemmin sitä muodostelemaan kokonaisemmaksi ja olen sen nyt uskaltanut siis ulosantaa erityisenä teoksena. Tämä olkoon mainittu etenkin siitä syystä, että lukija yllä olevan seikan huomioon ottaen antaisi anteeksi kertomukseni monet heikot puolet.

Samalla kun siis teoksen tarkoituksena on osaltaan — niin vähäinen kuin se lieneekin — koettaa poistaa jo mainittua puutetta kirjallisuudestamme, tahdotaan sen kautta kääntää maamme urheilevan nuorison huomiota erääseen urheilun alaan, joka etenkin maallemme on ominaista, vaan joka verraten vähän on vielä käytäntöön tullut. Tehdään näet kyllä meilläkin kävelyretkiä ja ajetaan polkupyörillä, vaan samalla jätetään hyväkseen käyttämättä maamme monet järvi- ja jokitiet; korkeintaan tyydytään johonkin pieneen purjehdus- tai kanoottiretkeen. Ja kuitenkin, mikä maa tarjoo soveliaampaa tilaisuutta laveille vesiretkille kuin meidän Suomemme tuhansine järvineen ja jokineen, mikä urheilumatka koskaan on hauskempi, monipuolisempi, vaihtelevampi kuin veneretki kautta järvien milloin peilikirkasten, milloin myrskyn käsissä hyrskyväin selkien, jokien juhlallisten suvantojen, koskien vaahtoisain kuohujen, sydänmaan tyynten, salaperäisten purojen ja lampien! Semmoiseen retkeen yhdistyy paljon muutakin eikä vaan yksistään urheilun tuottama hyöty ja hauskuus! Sillä olemme tilaisuudessa näkemään maamme luontoa sen vaihtelevimmissa, viehättävimmissä muodoissa, monella tavoin nauttimaan matkastamme ja huvittamaan itseämme samalla kertaa. Ja sitten tuo vapaa, raitis elämä kesäisen luonnon sulorikkaassa helmassa! Mikä onkaan virkistävämpää talven työstä ja ponnistuksista väsyneelle nuorisolle kuin juuri moinen retki kautta satojen järvien, jokien, salmien ja salojen! Tosi kyllä, että sillä kenties! saa nähdä vaivoja ja vastuksia, kestää monet kovatkin ponnistukset, luopua monista mukavuuksista, joita muullaiset retket tarjoovat, mutta monin kerroin ja monipuolisesti se myös palkitsee kaikki koetut vaivat, kestetyt ponnistukset.

Jos kertomukseni, jossa olen koettanut osapuilleen kuvailla veneretken sekä vaivoja, vastuksia ja hankaluuksia että myös sen monia hauskoja puolia, voi edes jossain määrin saavuttaa urheilevan nuorisomme mieltymystä ja herättää edes jonkun mielessä halun itsekkin tuommoista retkeä koettamaan, niin on teoksen tarkoitus saavutettu. Enempää ei sillä ole pyydettykään, sillä — vasta itse kokien kukin voi tulla oikein vakuutetuksi veneretkien verrattomasta monipuolisuudesta muullaisiin urheilumatkoihin nähden, — Reippaille veneretkille siis te Suomen urheilua harrastavat nuorukaiset! Maamme tarjoo kyllä sadottain eri kulkureittejä.

Suuresti teoksen hauskuutta tietysti olisi lisännyt, jos siihen olisi voitu monista tarjona olevista sekä matkaa kuvaavista että Pohjolan harvinaisen kauniista maisemakuvista ottaa niin monta kuin suinkin. Teoksen lajin uutuus sekä kuvien tuottamat suuret kustannukset ovat kuitenkin pakottaneet tyytymään ainoastaan vähäiseen osaan, valitsemaan enimmäkseen vain matkaa kuvaavia. "Pohjolan Sweitsin" lumoavat maisemat eivät siis, ikävä kyllä, voi edes kuvien muodossa tarjoutua lukijain ihailtaviksi, kuvauksien! vajavaisuuden täytöksi. Vaan — unhotin sen — eihän niistä todenmukaista käsitystä saakkaan kuvista yhtä vähän kuin kynällä tehdyistä kuvauksista! Ne pitää itse omin silmin nähdä, niin — nähdä ne, nauttia niistä, ihastua, hurmaantua niihin!

Helsingissä, syyskuun 25 p. 1895.

Arvo K.

I. Alkupuuhat.

Kenen päähän se tuo matkatuumamme oli oikeastaan ensin pälkähtänyt, sitä en nyt enään varmaan voi sanoa. Sen vaan muistan, että kun muuanna talvi-iltana pistäysin "Kasarmikadun puulaakiin" parin toverini luo, (— voimmehan kutsua toista "tohtoriksi", koska hän sen arvonimen piakkoin sai, toista taas "insinööriksi" koska hänellä oli toivo tulla kohta siksi leivotuksi —) niin siellä asia oli parhaillaan pohdittavana. Tuuma esitettiin minullekkin ja pyydettiin kolmanneksi toveriksi retkelle. Ja koska minulla on aina ollut hiukan taipumusta retkeilemiseen, niin mitäs siinä muuta kuin "kättä päälle" ja asia oli päätetty. Ryhdyttiin vaan nyt seikkaperäisemmästi matkasuunnitelmaa pohtimaan. Kysymys minne lähtisimme ei paljon pään vaivaa antanut. Olimme näet kaikki pohjalaisia ja niinpä tahdoimmekin tyytyä omaan Pohjan perukkaamme, tutustuaksemme sen ihanuuksiin. Tosi kyllä, että melkein meidän päiviimme saakka on maassamme ollut se luulo yleinen, ettei muka Pohjanmaalla, verraten muuhun Suomeen, ole mitään erikoista tarjottavana luonnonihailijalle. Tuo luulo on kuitenkin suuri erehdys, sen tiesimme, ja niin olivat nekin matkailijat vakuuttaneet, jotka olivat uskaltaneet tuonne "karhujen asuinsijoille" pistäytyä. "On sielläkin luonnon kauneutta, on seutuja, jotka viehättävyydessään ja vaihtelevaisuudessaan voivat vertoja vetää mille osalle tahansa maastamme", niin he ihastuneina olivat jutelleet. Jopa jotkut olivat menneet niinkin pitkälle, että väittivät juuri tuolla Pohjan tuntemattomilla perukoilla Suomen Sweitsin löytyvän. Siellä, laajan Kuusamon takamailla, Paanajärven tienoilla, siellä ne piilevät meidän luonnonkauniin Suomemme viehättävistä viehättävimmät seudut, sanoivat he. — Sinne tahdoimme mekin nyt rientää omin silmin näkemään noita ylistettyjä paikkoja, nauttimaan niiden valtavasta kauneudesta.

Mutta miten? Kävelymatkanko tehden? Ei! Tuommoinen kuivanhauska jalkapatikkaretki pitkin pölyisiä maanteitä ja ikäviä metsäpolkuja ei meistä näyttänyt houkuttelevalta, niin muotiin kuin kävelymatkat ovatkin tulleet. Retkestämme piti tulla jotain erikoisempaa, kerrassaan monipuolinen urheiluretki; siitä olimme kaikki yksimielisiä. Ja pakkokos pölyä niellen teitä tallustella silloin kun on maa semmoinen kuljettavana kuin meidän "tuhat järvien ja — suotakoon lisätä — tuhat jokien maa"!

"Silmätäänpäs karttaa, eiköhän sinne Paanajärvelle voisi päästä vesiteitä", ehdotti tohtori, joka ei ole mikään jalkamatkojen ihailija. Ihan oikein! Vesistöt ovat kuin ovatkin niin sijoittautuneet, ettei mahdottomalta näytä päästä toisesta toiseen, vaikkapa joitakuita pieniä kannaksia näkyykin kartalle merkityn.

"Siis teemme tietysti matkamme veneellä!" esitti tohtori päättävästi

"Niinpä niinkin, omalla veneellä ja omin voimini", säesti tuohon jo toinen innostuneena. "Sillä eihän se ole sporttimies eikä mikään, joka laiskana makaillen muilla itseään soudattaa, korkeintaan jonkun taipaleen kävelemisellä itseään rasittaen."

Melulla hyväksyttiin tietysti tuo esitys. Ja innostuneita kun kerran oltiin, niin lisättiin suunnitelmaan vielä, että koko matka olisi tehtävä samalla veneellä, jos suinkin mahdollista.

Näin se tuli kesäretkemme päätetyksi.

Ja sitten pitkin kevättä, kun vaan toisiaan tavattiin, aina oli aijottu retki kohta keskustelun aineena. Hankittiin tarkemmat kartatkin ja niiden mukaan sitten sommiteltiin lopullinen matkasuunnitelma.

Yhtymispaikaksi määrättiin Vaasa, koska meillä kaikilla oli aikomus mennä siellä pidettävään laulujuhlaan.

"Mutta eiköhän jo laulujuhla-retkeäkin voitaisi saada samalla urheiluretkeksi. Olisihan tuo komea alku kesäretkellemme. Mitäs, jos tehtäisiin sekin veneellä, purjeveneellä nimittäin", esitteli taasen joku tuumiaan.

Ja sehän sopikin mainiosti. Oulusta insinöörimme purjehtisi veneellään Vaasaan, matkan varrelta mukaansa ottaen tohtorinkin. Sieltä sitten kolmissa miehin purjehdittaisiin takasin Ouluun, josta varsinaisen retkemme alkaisimme. Laivalla ensin Oulusta laskettelisimme Kemiin, mukanamme vieden sieltä myös veneen kaikkine matkakaluineen. Kemistä alkaisimme retketä omin neuvoin. Nousisimme sauvomalla ylös Kemijokea aina kuutisen penikulmaa itäpuolelle Rovaniemen kirkkoa, missä Auttijoki laskee Kemijoen jyrkästi länttä kohden tekemään mutkaan. Auttijokea pääsisimme sitten samannimiseen järveen, josta taas pyrkisimme pitkin Korojokea ja sen lisäpuroa Kurttajokea Aartojärveen. Sieltä toivoimme, ainakin kartasta päättäen, pääsevämme pienellä taivalluksella Posiolammen ja Posiojoen kautta Posiojärveen, josta olisi selvät selät laskettavina halki Yli- ja Alikitkan suurten järvien. Kun niin pitkälle kerta pääsisimme, olisimme jo pelastetut, sillä sittenhän ei enään olisi mikään vaikeus luikua Kitka- ja Oulankajoen myötävesiä Paanajärveen; niin arvelimme. Pistäytyisimme sitten Paanajärveltä rajan yli Venäjän Karjalaankin, käydäksemme katsomassa kuulua Kivakkakoskea. Se olisi matkamme keskipisteenä. Sieltä näet kääntyisimme takasin Paanajärvelle, jonka taas vuorostaan jättäisimme selkämme taakse, noustaksemme Oulankajoen suuhun laskevaa Kuusinkijokea Kuusamon vesistöihin. Siellä olisi selvät järvien selät edessämme, välillä vaan lyhempiä jokia ja salmia.

Näin pitkälle oli matkasuunnitelmamme jokseenkin varma. Mitään mahdottomuuksia ei näyttänyt olevan, jotka estäisivät sen toteuttamista. Minkä kautta Kuusamon kirkolta jatkaisimme matkaamme, sen jätimme riippuvaksi erityisistä asianhaaroista, näet siitä, miten kauvan matkallamme Kuusamon kirkolle menisi ja mitä siellä saisimme kuulla meille tarjona olevista eri kulkureiteistä. Aikomuksemme oli kuitenkin jos mahdollista pyrkiä Oulujoen latvavesille joko Muojärvestä lähtevää Pistojokea Vuokkiniemen kautta tai, ensin Kuusamon vesistöstä siirryttyämme Iijoen latvavesille, Irnijärven perukasta muuatta puroa nousten ja loput kannasta taivaltaen Kiantajärveen laskeville vesille. Kumpaakin tietä tulisimme Suomussalmen kirkolle, josta sitten valtava Emäjoki saisi meidät siirtää Oulujärveen. Sieltä Oulujoki meidät kyllä pian kyyditsisi takasin meren rannikolle. — Ainoastaan hätätilassa oli aikomuksemme laskea Iijokea suulle asti, josta sitten laivalla voisimme katkaista loppu taipaleen. Ja niin päättyisi retkemme Ouluun.

Osapuille kyllä arvasimme jo matkasuunnitelmaa laatiessamme, että monellaiset vaikeudet ja vastukset ne olivat voitettavat, ennenkuin retki olisi suoritettuna. Etenkin arvelutti, miten mahtaisi käydä noilla monilla pienillä joilla ja puroilla, joita myöten oli vesistöistä vesistöihin pyrittävä, vieläpä, tokko kaikki isommatkaan joet olisivat kuljettavia. Olimme sen verran kukin jo ennenkin sydänmailla retkeilleet, että osasimme arvostella matkan vaikeuksia ja arvata, ettei kulku niin helposti sujuisi kuin kartasta päättäen olisi voinut luulla. Koettaa kuitenkin sopii, arvelimme.

Niin pitkäksi ja vaivaloiseksi kuin matkamme näimme tulevankin, luulimme kuitenkin voivamme suorittaa sen suunnilleen viidessä viikossa, jollei laskumme kokonaan pettäisi. —

Näitä tuumiessa pian kevät muuttui kesäksi. Ei siis enään ollut kaukana se aika, jolloin tuumasta oli tosi tehtävä. Tuo seikka ei kuitenkaan huoleksi meille paneunut; se päinvastoin yhä enemmän elvytti ja kiihdytti matkaintoamme. Tyhjät tuumailut heitettiin sikseen ja ruvettiin vähitellen varustautumaan retkelle, yhtä ja toista, varsinkin kalastusneuvoja ostelemaan; jo edeltäpäin nautimme ajatellessamme että saisimme koskien kovissa kuohuissa kisailla harrien, taimenten ja lohien kanssa.

Tietysti ei mikään kainous estänyt meitä juttelemasta aijotusta retkestämme muillekkin, jopa oikein uhmaillen; tulisihan näet retkestämme ensimäinen laatuaan, ainakin meidän maassamme. Leikiksi kuitenkin tuumiamme tahdottiin katsoa. Ei edes sekään paljon auttanut, että koetimme lisäsyyksi retkelle lähtöön selittää tieteelliset harrastukset, jonkunlaiset korkeusmittaukset, jäärajahavainnot, kieli- ja kansatieteelliset tutkimukset y.m. — Hiukan totta tuossa syyssä kyllä oli, mutta urheiluhalu se kuitenkin oli pätevinnä aiheena meille.

"Perästä kuuluu, sanoi torven tekijä", arvelimme epäilijöille vastaukseksi ja jätimme heidät vakaumukseensa retken mahdottomuudesta siksi, kunnes voisimme jutella heille semmoisten vaikeuksien voittamisesta, joista he eivät olleet uneksineetkaan.

"Ja Vaasassa sitä sitten tavataan", oli viimeiset sanat, kun kättä lyöden pääkaupungissa erosimme ja kukin lähti kotiseudullensa viettämään nuo jälellä olevat muutamat keväiset viikot.

II. Oulusta Tervolaan.

Ei ne tässä matoisessa maailmassa kaikki sommitellut tuumat kuitenkaan toteudu, sen saimme mekin kokea, mitä matkamme alkuun tulee.

Vaasassa oli kyllä päätetty yhtyä, mutta — turhaan me toiset siellä tohtoria etsiskelimme; hänelle oli sattunut "odottamaton este", saimme jälestäpäin kuulla.

Ja entäs sitten purjehdusretki Vaasasta Ouluun! Niin — sekin "kuivi siihen kuin lasareetin suurus." Insinööri ei näet ollut ehtinytkään saada venettään purjehduskuntoiseksi. Noin pitkää matkaa varten oli hänen ollut pakko ryhtyä perinpohjaisempaan veneen varustamiseen ja korjaukseen, kuin lyhyessä ajassa oli voinut suorittaa.

Juhlat Vaasassa juhlittuamme insinööri ja minä erosimme, hän mennäkseen Ouluun matka varustuksia viimeistelemään, minä taas pistäytyäkseni K-joelle sukulaisiani tervehtimään ja sieltä tohtorinkin matkalle puuhaamaan "voimalla millä hyvänsä", jos niin tarvittaisiin. Oulun asemalla sitä kuitenkin vihdoin kaikki kolme taas yhteen tapauttiin.

Tosin kyllä olimme jo matkaa varten varustelleet, mitä kukin luuli itse tarvitsevansa. Kuitenkin, ennenkuin vene oli kuntoon laitettuna ja varpehittuna sekä kaikki yhteiset ostokset ostettuna, eväät y.m. varustettuna, meni Oulussa vielä kolme päivää. Sitten olimme vihdoin valmiit matkalle. Ja nyt ei enään lähtöämme kukaan voinut estää. Viime hetkeen asti koetettiin kyllä saada "poikia" luopumaan tuosta vaaroja varavalti uhkaavasta retkestä. Apua ei varotuksista kuitenkaan ollut, sillä — vaarat ja seikkailut, nehän ne meitä juuri houkuttelivat lähtemään.

Heinäkuun 4 päivä armon vuonna 1894 tuli lähtöpäiväksemme.

Kaikki kontit, laatikot, peitteet, sadetakit, kalastus- ja metsästyskojeet y.m. veneeseemme — joka oli "vesille lykättäessä" saanut nimekseen "Täräys", vaikka muut, kentiesi piloillaan, olisivat sen tahtoneet ristiä "Uudeksi Vegaksi" — lastattuamme, karttui meille painoa noin pari sataa kiloa, venekkin siihen luettuna.

Hyvästit heitettyämme ja viimeiset varotukset vielä eväiksi matkalle saatuamme lähdimme sitten soutelemaan Salmeen, jossa aluksemme oli luvattu miehineen kaikkineen ottaa höyrylaiva "Pohjolaan"; edellisenä päivänä olimme jo siitä sopineet laivan kapteenin kanssa. Pitkä ei tosin matka ollut soudettavana, mutta kuitenkin tohtorin kämmeniin jo pahaa ennustavat rakot tuolla välin ehtivät ilmauta. Muitta mutkitta suoriuttiin sentään laivaan ja niin sitä lähdettiin. Reippaasti heilautettiin hattuja vielä viimeiseksi hyvästiksi rannalle jääville tutuille sekä kummastelevalle katselijajoukolle. — Huomiota ja kummastelua herätti syrjäisissä jo alussa samate kuin pitkin koko matkaa varsinkin retken mukaisiksi laittamamme pukineet. Kevyet, väljät puserot, housuja vaan vähän näkymässä vyötäisten ja pitkien pieksun varsien välillä, jotka pohjalaisen tapaan oli pulskasti poimulle laskettu, pienet, köykäiset huopalakit, jotka sattumalta olivat kullakin eri väriset, valkoinen, sininen ja punainen, — siinä pääasiallinen matkapukineemme. Ja "hauskan näköiseksi" se teki joukkomme, niin kuulimme vakuutettavan.

Laivamatkasta Oulusta Kemiin ei ole erikoista kerrottavaa. Se oli tuommoista hauskaa, vaivatonta lekkuilemista melkein tyynellä meren pinnalla, koneen puhkinan ja laivan siipien räiskeen yksinään häiritessä tyyntä rauhallisuutta. Puhellen ja laulellen koetimme aikaamme kuluttaa ja itseämme hauskuttaa. Pilaillen karkoitettiin mielistä hiipivä levottomuuden tunne, jommoinen väkistenkin tahtoo tyyntäkin luonnetta levotuuttaa, kun on käsillä hetki, jolloin johonkin erikoisempaan, vaaroja ja vastuksia uhkaavaan yritykseen on ryhdyttävä. Tuo tunne ei ollut kuitenkaan pelkoa eikä arkailemista, vaan jonkunlaista mielen kiihoitusta, tulevaisuuden epätiedon tuottamaa levottomuuden tunnetta. Se olikin kuin lieveän ärsyttävää tuskaa tuottavaa nautintoa.

Mainitsemista ansaitsee muuan herrasmies, jonka satuimme laivalla tapaamaan. Hän lyöttäysi pakinoimaan ja kyselemään matkoistamme. Kyytihevosella mies lienee joskus ajellut Kemijokivarsia pitkin, vaikka olikin kovin tietäväinen olevinaan. Siihen päätökseen ainakin me hänestä tulimme, sillä niin kovin "kevytmielisesti" hän mielestämme puheli Kemijoen koskien nousemisesta. Muun muassa hän näet arveli, ettei Taivalkoskenkaan nouseminen kolmelle miehelle olisi kuin "bagatelli". —

Kemin kaupungin laituriin laskimme samana päivänä jo klo 4:n tienoissa.

Tuttuja kyllä olisi kaupungissa ollut, mutta mieli paloi päästä koettamaan, miten se koskennousu rupeaisi käymään, miltä tuntumaan. Emme malttaneetkaan pysähtyä kaupungissa kuin sen verran vaan, että saimme Oulussa vielä unohtuneita pikkuostoksia viimeistellyksi ja veneemme matkakuntoon laitetuksi. Sitten matkaa jatkamaan omin keinoin.

Hyvin se näytti alussa vetelevänkin. Ilma oli mitä kaunein ja saimme vielä myötätuulenkin, niin että kohta sopi koettaa norjalaiseen malliin tehtyä purjettamme. Niin lähtikin veneemme purjeessa lipumaan sievästi Kemijoen suuta kohden. Kun vielä airoilla hiukan autoimme, niin saavutimme piankin pari ukkosta, jotka soutelivat edellämme. Heiltä tiedustellen saimme kuulla, että suorimmiten pääsisimme Kemijokeen Karinhaara-nimistä pienempää suuhaaraa myöten. Mutta "vuoroin sitä vieraissa käydään", arvelivat kait ukot ja rupesivat hekin puolestaan meitä kysymyksillä ahdistelemaan.

"Taiatta olla jothain kometianttijoukkuetta, koska on niin suuri lastikin", rupesi toinen tiedustelemaan; samalla hän jo hyväntahtoisesti neuvoi jonnekkin kokouspaikkaan, jossa arveli meidän hyvät rahat sieppaavan.

Koetimme selittää, ettemme mitään "maankiertäjiä" olleet, vaan että tutkimuksia varten matkustimme Kuusamoon ja Venäjän Karjalaan. Tahdoimme näet käyttää "pieniä tutkimuksiamme" tekosyynä tuommoisiin tiedusteluihin vastatessa, koska hyvin tiesimme kuinka vaikea rahvaan on uskoa, että kukaan ainoastaan huvin vuoksi viitsisi tuommoiselle vaivaloiselle retkelle lähteä.

"Vai niin, vai niin! No –." Ja sitten niitä alkoi tulla kysymyksiä jos minkälaisia. Pian kuitenkin pääsimme jo siksi paljon heistä edelle, ettei enään huutamallakaan tehdyt kysymykset voineet meitä saavuttaa. Ukot kyllä viimeiseen asti koettivat. —

Kemin kirkon alapuolella olevan Vallitunkosken, joka on paremmin väkevää virtaa kuin koskea, nousimme purjeessa hyvän myötäsen puhaltaessa. Sivu mennessä emme malttaneet olla poikkeamatta Vihreälän taloon, tavataksemme siellä kesäilevää oopperalaulaja Valleniusta. Taloon tultuamme saimme kuitenkin kuulla, että hän oli lähtenyt tapailemaan erästä toista "virkatoveriaan", näet satakieltä, jonka laulua muka luuli metsässä kuulleensa. Jonkun aikaa odottelimme, vaan kun häntä ei kuulunut kotiin palaavaksi, emme mekään malttaneet antaa hyvän myötäsen puhallella hukkaan, vaan lähdimme taas ylös jokea viilettelemään. Emme edes Kemin vanhaa kirkkoa raunioineen malttaneet käydä katsomassa, vaikka aikomus kyllä oli ollut.

Jo samana iltana saimme koettaa, miltä koskennousu maistuu. Ämmäkoski se ensimäisenä sai hien poikain otsille puserretuksi. Mikään suuren suuri tuo koski ei kyllä ole, mutta tunnustaa kuitenkin täytyy, että ennenkuin sen päälle pääsimme, olimme väsyneemmät kuin minkään muun kosken sauvomisesta koko matkalla. Eikä ihmekkään, sillä olimmehan sauvomiseen kaikki ihan harjaantumattomia. Koetettiin kyllä työntää puolelta jos toiseltakin, vaan ei se tahtonut sittenkään luonnistua; aina vaan ryösti koski veneen keulan milloin millekkin puolelle. Koetettiin vetääkkin pitkällä köydellä maaltajaloin, yhden sauvomella venettä hoidellessa, mutta kun ranta oli kauvas matalaa ja vielä kovin mutkikasta, niin ei sekään keino ottanut oikein vedelläkseen; lyhyiksi tahtoi käydä pitkätkin pieksunvarret kosken kuohuja kahlatessa.

Jo vain "tervahanhi" olisi makeasti nauranut, jotta "siinäpä herrat koettavat puohata kosken päälle", jos vaan olisi sattunut näkemään. Onneksi ei kuitenkaan ollut kukaan meidän puuhaa katsomassa ja — kun aikansa oli siinä nujuttu, niin kosken päälle sitä päästiin kuin päästiinkin.

Pian tuli toinen este eteen. Pato oli tuossa poikki joen, ihan rantaan asti, ei väylää vähäistäkään. Ei muu neuvoksi, kuin vetää koko vene täysineen poikki niemen, jonka päästä pato alkoi. Ja kun teloja alle pantiin, niin "niinhän se meni kuin messinkihöylällä" kolmen miehen terhakasti hankasiin tarttuessa; se oli ensimäinen "taivallus", mutta ei suinkaan viimeinen.

Jopa kuitenkin alkoi väsymys kovin ahdistelemaan ja yökin jo puoleen käydä. Mielellä hyvällä laskimmekin lähimmän talon — Kauppilaksi sitä mainittiin — rantaan. Kohteliaasti toimitti talossa vanha isäntä meille kaikki, miten parhaiten voi. Ensin kuitenkin ruuat pöydälle ja silloin "siunaa itsesi jumalan vilja, syntinen on kimpussasi;" päivän työ oli näet hyvän ruokahalun antanut. Ja sitten syötiin minkä vatsa vaan suinkin veti.

Tuossa illastellessa ja pakinoidessa saimme muun muassa isännältä kuulla, kun ihmettelimme, saako padot poikki joen panna ensinkään kulkuväylää jättämättä, että olimme hiukan erehtyneet. Vasenta rantaa se näet kuuluikin väylä kulkevan ja me olimme ponnistelleet pitkin oikeata. "No kulkipa tuo nyt vasenta tai oikeata, samapa se, kunhan vaan on kerran koski noustuna", tuumimme tuohon vastuksen voittaneen mielihyvällä.

Kun vielä oli huolta pidetty kastuneiden vaatteiden ja jalkineitten kuivaamaan laittamisesta, heittäysi jo mielihyvällä levolle. Tällä kertaa saimmekin ottaa unta oikein kelpo vuoteilla. Tuosta nautinnosta täytyi meidän matkan pitkään kuitenkin itsemme vieroittaa. —

Virkeät olimme taas aamulla hyvän unen jälkeen. Tuo seikka ei kuitenkaan estänyt tuntemasta raajojansa ja selkäänsä hiukan kipeiksi, kämmeniänsä helliksi ja sormiansa kankeiksi sekä pöhöttyneiksi. "Kyllä katoo, kunhan päästään sauvoin versyttelemään", tuumittiin tuosta pilaillen kuitenkin toisilleen.

Luulimme saavamme kelpolailla maksaa tuosta kaikesta hyvyydestä, mitä talossa olimme nauttineet, sillä kovin meitä oli peloiteltu kemiläisten nylkemishalulla; olimme jossain matkakertomuksessakin samallaisia valituksia lukeneet. Pahoimpa kuitenkin ällistyimme, kun sanottiin meidän olevan kaikesta velkaa — 85 penniä. Kohtuudentuntoinen kassanhoitajamme — olimme päättäneet kukin vuorostamme hoitaa yhteistä kassaa, johon jokainen pani saman verran, ja josta kaikki yhteiset menot suoritettiin — arveli kuitenkin, ettei pari markkaakaan, jonka hän antoi, liijaksi ollut ja samaa mieltä olimme me toisetkin. Yleensäkkin tulimme pitkin matkaa siihen kokemukseen, että nuo syytökset nylkemisestä ovat aiheettomia ja liijoiteltuja, ainakin yöpaikkoihin ja ruokaan nähden; hevostaivalluksista, joista myöhemmin, näyttiin kyllä sen sijaan osaavan ottaa. —

Kauvas emme talosta ehtineet, kun jo taasen saimme voimiamme koettaa. Kohta ylipuolella oli nimittäin väkevä niva noustavana. Siinä oli jo vähällä tuhokin tulla. Kun näet joki tavattoman pitkien poutien takia oli niin kovin kuiva, ettei miesmuistiin sanottu veden niin vähänä olleen, oli kulku hyvin hankalaa. Arvelimme, sen sijaan kuin edellisenä iltana olimme kolunneet kuivia rantoja pitkin, nyt koettaa keskiväylää. Luulimme, jotta kyllä nousee, kun oikein uskosta työnnetään koko hartiovoimalla. Siinäpä kuitenkin laskumme pettivät. Alussa kyllä nousi hyvästi niinkauvan kuin virta ei kovin vuolasta ollut, mutta kun väylä kävi syvemmäksi ja virran paino aina kovemmaksi, niin — jo herposi käsivarret. Olimme juuri niskalle pääsemäisillämme, kun tohtori, joka oli "keulamiehenä", väsyneesti heitti sauvomen virran valtaan ja puhkuen huudahti: "Nyt en jaksa enään." Eikä siinä sitten auttanut pidätteleminen, kun keula kerran joutui kosken painettavaksi. Alas kiiti vene ja hyvää kyytiä se nyt menikin.

Ähmissämme emme kuitenkaan vielä uskoneet, ettei tuosta ylös päästäisi, kunhan koetettaisiin hiukan matalammasta kohdasta. Yhtä huonosti päättyi kuitenkin sekin yritys. Oli näet nyt se vastuksena, että vesi putosi niskalle patouneiden, veden laskeuttua matalalle jääneiden kivien yli jokseenkin jyrkkänä könkäänä. Sen kyllä näimme, mutta "valui eli putosi, ylös siitä on sittenkin päästävä", arvelimme. Niin kuitenkin kävi, että putouksessa sai virta taasen ryöstetyksi ja paiskasi veneen poikitellen alipuolella olevia kiviä vastaan. Jokseenkin arveluttavasti puistalteli siinä jo pyörre venettä. Kosken kovasti painaessa hulmahti jo toisen laidan yli vene vettä tulvilleen. Köyhästi olisi siinä voinut käydä, jollemme hätäymättä ponnistellen olisi pian saaneet venettä irti kiviltä ja virran mukaan käännetyksi. Ja niin saimme laskea toisen kerran kosken alle vasten tahtoamme.

"Kolmas kerta se toden sanoo", arvelimme, sen pahemmin tuosta vielä säikähtämättä. "Olisippa saattanut tuossa niin hullusti pian käydä, että olisimme päässeet ainakin osasta tavaroitamme… Hengen hätää tuossa nyt ei kuitenkaan vielä… Eihän tuossa niin jumalattoman syvääkään ollut."

Noin tuumimme vieläkin uhkamielisinä. Kuitenkin katsoimme jo viisaimmaksi noudattaa Väinämöisen varoitusta, olla "veikan vettä soutamatta", ei tietysti pelosta, vaan — venettämme säälien; olihan näet vielä monta muuta kovaa sen kestettävä. Pujottausimme siis lähemmältä rantaa kivien välitse ja helposti sitä sillä keinoin päästiinkin kosken päälle. — Sen otimme tuosta kuitenkin opiksemme, ettemme toiste enään pääväylää yrittäneet nousemaan. Niin olikin tuo ainoa kerta, jolloin tahallisen uhkarohkeuden takia oli vaara tarjona.

Suuremmitta seikkailuitta retkesimme sitten edelleen aina iltamyöhäseen ja pysähdyimme yöksi Pajari-nimiseen taloon. Tuuli oli meitä päivän kuluessa hiukan autellut, vaikka ensin aamulla oli vastanen ollut; ainoastaan kovemmissa virtapaikoissa täytyi sauvomiin turvautua. — Lastin päällä makaillessa ja laulellessa heitimme huviksemme muutamassa suvannossa uistimen kalan kiusaksi veteen. Ja äläpäs ollakkaan, niin jopa erehtyikin taimen tuohon houkuttelevaan täkyyn. Komeasti se hypätä loiskautti ylös vedestä, tuntiessaan kiinni olevansa. Vaan kun veneellä oli liian kova vauhti ja lienee koukut liian löyhään kiinni tarttuneet kalan leukapieliin, niin rivakalla tempauksella se itsensä riuhtasi irti. Kovasti tuo pisti vihaksi, kun oli jo melkein veneeseen nousemaisillaan, niin lähellä, että joku joukosta väitti sen tunteneensa jo — mätikalaksi. Onnekseen se siis vieläkin halkoo Kemijoen kuohuja, jos nimittäin otti viisastuakseen noista vastoin tahtoaan tekemistään ilmakuperkeikoista. Me puolestamme saimme pyyhkiä partaamme — sen verran kuin sitä kullakin oli — vielä pitkäksi aikaa lohipaistille, vaikka tuossa oli jo ollut niin saatavilla, että vesi suuhun oli herahtanut. —

Nyt se alkoi jo sauvominen käymään kuin tottuneilta ainakin. Ei sitä enään söhötty sinne tänne, vaan tanakasti painallettiin yhtaikaa perästä ja keulasta niin että kohahdellen vene sukkulana syöksyi sylimääriä eteenpäin joka sysäyksellä.

Hyvää kyytiä sauvoskelimmekin seuraavana päivänä, käyttäen hyväksemme tuultakin, minkä voimme. Päivä ei ollutkaan vielä pilalle kulunut, kun jo saavuimme Taivalkosken alle sivuutettuamme useita pienempiä koskia sitä ennen. Oikein tuntui mielestä hyvältä, kun jo olimme niinkin pitkälle päässeet. Kukin oli näet hiukan epäilystä tuntenut ensi päivän ponnistusten jälkeen. Pani ajattelemaan, jotta mitenhän mahdettanee jaksaa, kun jo alussa noin kovalle ottaa, ja tämä kuitenkin on vaan leikintekoa sen rinnalla, mitä edessäpäin on odotettavissa. Julki ei noita mietteitä tietysti kukaan silloin lausunut, vaan jälestä päin ne toisilleen tunnustettiin, sitten kun pahimmat vaikeudet oli jo voitettu.

Omin neuvoin ei ollut Taivalkosken päälle pääsemistä ajatteleminenkaan; sen olimme alempana olevissa taloissa jo saaneet kuulla. Hevosella siinä aina veneet taivalletaan, vaikka on vanhoja tottuneita koskimiehiäkin matkalla. Kun tuossa rannalla kosken alipuolella muuan mies puuhaili hevosineen, niin käännyimme hänen puoleen, tiedustellen, eikö hän lähtisi venettämme kosken sivu vedättämään. Aika hölmöläinen hän kuitenkin näytti olevan. Olisippa luullut hänen kasvaneen tynnyrissä, jota kärryilleen haalaili: suu auki hän katsoa töllisteli meitä mitään vastaan virkkaamatta. Ja kun vihdoin kielensä kantimen irroitetuksi sai, niin ei tiennyt mitään taivalluksesta, eipä liioin koko koskestakaan.

"Virstaa mie täsä olen veätellyt", hän vaan tuumi vastaukseksi kysymyksiimme. Hullua viisaammiksi emme kait hänestä olisikkaan tulleet, ellei muuan poika olisi siihen sattunut tulemaan ja neuvonut läheisistä taloista hevosta hakemaan. —

Lopussakin sieltä hevonen lähti. Talosta toiseen näet saimme juoksennella, ennenkuin ihmisiä löysimme; kaikki, sekä miehet että naiset, olivat niityillä ja metsissä talvikonnun haalinnassa. Sattumalta koteutui vihdoin muuan vaari ja hänet saimme hevosineen avuksemme. Sievään se sitten vene siirtyi tuon kilometrin pituisen kosken sivu. Sen mukaan oli maksukin. "Ruunuhan se on ollut tavallista tältä taipaleelta kolmilaijoista", saimme näet vastaukseksi kysymykseen, mitä kyydistä olimme velkaa; — Ruotsin raha on näet pohjan puolessa melkein yhtä yleisesti käytännössä kuin Suomenkin, niin että useinkin hinnat määrätään "ruunuissa ja tolpissa."

Aikomuksemme oli ollut ottaa koskesta valokuva, — insinöörimme oli näet hankkinut matkalle valokuvauskoneen, voidaksemme ikuistaa sitenkin matkamuistojamme — vaan jätimme sen kuitenkin tekemättä, kun koski vähän veden takia ei näyttänyt paljon miltään. Käsitti kuitenkin, kun tarkasteli noita jyrkkiä kalliorantoja sekä jylhää pohjalouhikkoa, jonka yli valtava veden paljous hillittömällä vimmalla hyökkää, pudoten jokseenkin jyrkkänä koskena, — barometri-laskujemme mukaan noin 8—10 metriä niskasta lyhkäsen kosken alle — että mahtava on luonnon siinä tarjooma hurja näytelmä varsinkin tulvan aikana.

Kun olimme saaneet veneemme vesille ja kaikki kuntoon, niin vedettiin taasen purjetta puuhun ja "annettiin luonnon lykätä." Pitkälti siinä olikin suoraa suvantoa, kokonaista kuusi kilometriä. Kauvan ei kuitenkaan tuulta kestänyt ja niin saimme turvautua taas airoihin ja sauvomiin. —

Puolissa alkoi päivä olla, kun saavuimme Tervolan kirkolle. Aijoimme sivumennessä pistäytyä pappilassa vieraisilla; levähtääkkin jo hiukan tarvitsi, kun oli ollut tavattoman helteinen päivä ja ahkerasti olimme olleet työssä. Saaren rannalla siinä hiukan siistimme pukujamme, miten parhaiten voimme; tiesimme näet talossa nuoria neitosia olevan. Sitten sauvoskeltiin pappilan rantaan ja marssittiin kainostelematta sisälle.

Sukkelaan se käy maalla tutuksi tuleminen. Pian olimmekin kuin vanhoja tuttuja talon väen kanssa ja hauskassa keskustelussa kului tunti toisensa perään melkein huomaamattamme. Emme vierasvaraisesta talosta päässeetkään lähtemään ennenkuin oli kahvit juotu ja puolisteltu; käytimme hyväksemme myös tilaisuutta laittaa kotona huolissaan oleville omaisillemme ensimäiset tiedot matkaltamme.

Eipä juuri haluttanutkaan lähteä ponnistelemaan tuonne tukahduttavan kuumaan helteeseen; oli lähemmä 30 astetta varjossakin. Tuommoista kuivaa paahdetta oli kestänyt jo useampia viikkokausia. Viljavainiot kärsivät jo tuntuvasti veden puutteesta ja huolestuneena maanmies tuumaili, jotta "jokohan tuhosi nyt kuivuus viljan niinkuin edellisinä vuosina halla." Ikävällä tähystelee hän taivaan rannalle eikö pientäkään pilvenhattaraa näkyisi nousevaksi. Ja jo nouseekin, ensin pienenä, harmaana, mutta kohta kammottavan laajana ja synkkänä. Tuo pilvi ei kuitenkaan iloa tuota, vaan huolta huolen päälle. Ei sieltä siunausta tuottava sade lähene, vaan tuhoa, häviötä tuo pilvi ilmaisee ja uhkaa: tuli siellä tekee rajua hävitystyötään salon synkissä metsissä. Tuota oli peljättykin, kun metsä oli pitkällisestä poudasta kuiva kuin taula. Tiesi jo edeltäpäin, että vähään ei tulen tuhotyöt supistuisi, kun se kerran irti pääsisi jonkun huolimattomuudesta. Kammottavan vauhdin saivatkin metsäpalot tällä kertaa. Eikä niitä ollut ainoastaan yhdessä eli kahdessa paikassa, vaan kun kerran rupesi, niin syttyi kuin kilvan siellä täällä. — Suurimmat palot meidän matkamme varrella olivat tietääkseni Tervolan ja Rovaniemen takalistoilla. Tuhansittain ja kymmentuhansittain siellä turmeltui puita sekä kruunun että yksityisten metsissä. Palojen suuruuden voi jo arvata siitäkin, kun tuulen alla, ylempänä jokivarsilla yli puolenkymmenen penikulman päässä kerrottiin niin sakealti savua olleen, että auringon oli kerrassaan pimittänyt, ilman niin katkeraksi tehnyt, ettei hengittää ollut tahtonut saattaa. Mies talosta, jopa kaksikin, oli kyllä viikkokaudet viranomaisten kanssa sammutustyössä, mutta turhaa oli taistelu tuota tuhoisaa vihollista vastaan. Se teki tehtävänsä ja pysähtyi vasta kun luonto itse pani sen raivolle rajat. Ja kun poutaa yhä vaan kesti, sai tuli kyteä viikkokausia maassa polttaen varsinkin kuivaneet suomaat syvälti pehmeiksi tuhka-aavikoiksi. "Ei kait niihin paikkoihin vuosikymmeniin ota ruohonkorsikaan kasvaakseen sen vähemmin puu", arvelivat ukot.

Meidän pappilaan saapuessamme se alkoi tuolta koillisen puolelta tuo savupilvi kokoomaan, pian maatuen uhkaavan synkäksi ja muuttaen ilman harmaan savun sekaiseksi, omituisen tuoksuvaksi. —

"Lähteä sitä täytyy talosta hyvästäkin;" niinpä meidänkin. Kokonaista viisi tuntia olimmekin jo tulleet viipyneiksi, vaikka aikomus oli ollut ainoastaan pistäytyä. Kiire tulikin nyt käsiin ja, hyvästit otettuamme ystävälliseltä, vierasvaraiselta talonväeltä, lähdimme taipaleelle.

Kuiva ja hankala koski oli siinä taas noustavana, vaan "emme olleet enään ensi kertaa pappia kyydissä." Hyvän palan taivalta vielä sinä iltana katkasimmekin, sauvoen suvannolta jos koskiakin. Suuremmille koskille emme kuitenkaan vielä ehtineet. "Siellä se vasta kova eteen koituu", niin meitä peloteltiin. Tuosta kuitenkin viisi! "Kun on kerran tähän asti päästy, niin suorintaan kait sitä edelleenkin", me puolestamme arvelimme. Olimme jo alkaneet tottua tuohon: "Ei se mitään tähän asti, edessäpäin se vasta kovalle ottaa", jota saimme kuulla alituiseen aina Paanajärvelle saakka; sitten vasta "alko ääni kellossa muuttumaan."

Jo alkoi ilta kulua yöpuoleen, niin että täytyi ruveta katselemaan, missä yösijaa taasen saada. Ei näet kaikki talot näyttäneet yhtä houkuttelevilta ja minkä muutoin päältäpäin katsoen olisi luullut laatuun käyvän, sinne ei aina ollut niinkään helppo päästä, kun rannat olivat kauvas matalat ja kivikot. Niin sattui nytkin. Talo kyllä oli tuossa vankan näköinen, — Mattiseksi kuulimme sitä sitten mainittavan — vaan veneellä sen rantaan ei voinut mitenkään päästä. Emme tahtoneet tavaroitammekaan jättää ihan oman onnensa nojaan. Neuvoteltuamme päätimmekin viettää sen yön luonnon suuressa tuvassa, s.o. asettaa telttimme jonnekkin sopivaan paikkaan rannalle; olimme näet varustaneet suuren purjeen itsellemme telttivaatteeksi siltä varalta, että voisimme ulkonakin öitä viettää. Ensin kävimme kuitenkin talosta aterian jatkoksi maitoa hakemassa, ei vähempää kuin kaksi kannua. Akat kyllä talossa epäilivät, tokko niin paljoa kolmeen mieheen tarvitsee, vaan olisi heidän pitänyt olla katsomassa, paljonko jälelle jäi.

Kun oli aterioittu, sauvoimme vielä talon kohdalla olevan kosken päälle. Muutamalle niemekkeelle, jossa oli hiukan epätasaista nurmikkoa, sitten kyhäsimme pikimmiten telttimme. Rapia yöpaikka siitä ei kyllä tullut, vaan arvelimme kuitenkin toimeen tultavan. Miten kuten koetimme siinä kukin kylelle sijaa saada. Makailimme jo tohtorin kanssa teltissä, tuprutellen hänen matkaan varaamia papyrosseja, — emme yksikään olleet tupakkamiehiä, mutta tohtori oli kuitenkin "sääskien varalta" pari laatikkoa mukaan ottanut — kun "kaakamolaisia" kovin viljalti tunkeusi sisälle tuskastuttavaa univirttänsä korviemme juurissa virittämään; kolmas kumppanimme oli vielä pistäynyt veneelle katsomaan oliko kaikki siellä kunnossa. Silloin kuulemme toisenkin veneen laskevan rantaan. Arvasimme kohta vierasten asian. Kohta kuulimmekin, miten veneellä tulleet miehet rupesivat latelemaan kysymyksiään insinöörille.

"Ketä? Mistä? Minne? Mitä varten, mikä asiana?" kaikki nuot tavalliset kysymykset tulivat melkein yhdessä hengenvedossa.

Vakavasti kertoo insinööri tuon jo satoja kertoja toistetun vastauksen: "Oulusta omalla veneellä matkalla Paanajärvelle pieniä tutkimuksia tekemään." Silloin miehistä toinen voittoisalla äänellä virkahtaa toiselle: "No, enkös mie sitä jo arvannut." — Tuon kaiken kuultuamme täytyi meidän väkisinkin tohtorin kanssa remahtaa nauramaan.

Teltillämme miehet sitten pakinoivat kappaleen aikaa. Sanoivat toiselta rannalta nähneensä meidät puuhailemassa. Uteliaisuuttaan tyydyttääkseen olivat ottaneet uistelun asiaksi, pistäytyäkseen katsomassa, mitä kummia kulkijoita me olimme. — Sukkelasanaisia miehiä ne olivat. Erittäinkin meitä huvitti toisen miehen vastaus kysymykseemme, mitä he papistaan pitävät. "Eikhään sillä pärjää", hän näet virkahti lakoonisen lyhyesti.

Saatuaan uteliaisuutensa tyydytetyksi, lähtivät miehet tiehensä. Me taas vedimme sääskiharsot kasvojemme yli ja painauduimme levolle tuossa ahtaassa asunnossamme, hiukankaan edes, jos mahdollista, unta saadaksemme.

III. Tervolasta Rovaniemeen.

Kovin reippaalla tuulella emme olleet seuraavana aamuna herätessämme tai oikeammin sanoen teltistä ulos kömpiessämme. Koko yö oli nukkumisen sijaan ollut alituista heräämistä. Kova ja kuhmurainen oli vuode ollut, eikä hetken rauhaa ollut saanut noilta kirotuilta sääskiltä: sama ja aina vaan sama surkea vikinä korvan juuressa, kääntyipä kylelleen tai selälleen. Ja kuumakin oli ollut kuin pätsissä. Seuraus tuosta kaikesta olikin, että olimme noustessa melkein väsyneemmät kuin illalla maata pannessamme. Ei kuitenkaan auttanut muu kuin "tartu sapeleihin vaan taasen", jos mieli eteenpäin päästä.

Happamilla mielin ja nyrpeillä nenin lähdettiin sauvoskelemaan. Vähitellen tuo huonotuuli kuitenkin katosi. Pistipä jo joku lauluksikin, jotta:

Mitä minä itseäni surulliseks’ (-seks’) heitän,
Pienet surut minä ilollani peitän j.n.e.

Ja kohta sujui matka taas jutellen ja laulellen kuin rasituksista ei mitään olisi tiedetty. —

Yli puolen oli päivä, kun saavuimme Narkauskosken alapuolella olevalle "lossipaikalle". Kun meille alempana oli kerrottu tuon kosken olevan kovin pahan noustavaksi, varsinkin näin kuivalla, ja että se muulloinkin tavallisesti taivalletaan hevosella, niin oli aikomuksemme vedättää vene kosken ohi. Jopa tuumittiin sitäkin, että annettaisiin samaa kyytiä mennä kohta ylipuolella olevan Petäjäkoskenkin sivu, kun oli sanottu sen kerrassaan kahta neljännestä pitkän ja peräti vuolaan olevan; arvelimme näet parhaaksi mikäli mahdollista säästää voimiamme vastaisen varalta.

Tunnin toisensa perään sain siinä makailla veneessä päivän paahteessa. Toiset olivat näet lähteneet hevosen perille, minä jäänyt veneen vahdiksi. Aikani kuluksi katselin tukkilaisten touhua tuossa ylempänä ja kuun telin heidän yksitoikkoista tahtilauluaan, jota he loilottelivat, keksineen tukkeja hinaillessa ja "vastineeksi" laatiessaan; saimme täällä kuulla sen "ilosanoman", että Rovaniemen kirkon ylipuolella kaiken muun hyvän lisäksi saisimme tekemistä tukeista, joita kokonaista 600,000 kappaletta oli alas tulossa.

Jo vihdoinkin palasivat toverini hevosen kanssa. "Kyllä otti kovalle", kertoivat he harmistuneina. "Kokonaista kahdeksan markkaa vaadittiin ylpeillen tuosta parin penikulman vedätyksestä, josta me luulimme kolmella neljällä markalla suoriavamme."

"Kuuteen markkaan saimme kuitenkin lopussa tingityksi… Ei auttanut muu keino, täytyi hätävaleeksi sen takia pistää", selitti vielä tohtori. "Tiellä olimme jo pois menossa, sanoen toisesta talosta sillä saavamme kun vähän aikaa odottaisimme, vaikkeihän meillä mitään hevosta tiedossa ollut… Mieluummin sanoimme sauvovamme kosket, kuin nylkyhintaa maksavamme… Silloin mies jälkeen huusi kuudella lähtevänsä."

Lopussakin siis taas pääsimme taipaleelle. — Hevosmies teki vielä tarjouksen, että markan lisämaksusta yksi aina vuorotellen saisi istua veneen peräteljolla jalkojaan lepuuttamassa. Kiusallakaan emme tuohon suostuneet, niin kiukuissamme olimme tuosta nylkemisestä. Kävelimme siis tuon kahden penikulman taipaleen. Väsymykseksi kyllä tahtoi pakkautua päivän paahteessa astuminen, helläksi käydä jalkapohjat, mutta emme sittenkään myöten antaneet. Topuliksi kuluivat insinöörin sukan pohjatkin, hän kun näet oli saanut jalkansa hankauneiksi eikä voinut kenkiä kävellessä käyttää. Vinhaan kuitenkin astuttiin. Saimme hiukan hauskuuttakin tuolla kuivalla kävelytaipaleella muutamasta iloisesta maalaistytöstä, jolla samat matkat sattui olemaan. Kainostella hän kyllä ensin tahtoi, vaan ennenkuin matka oli lopussa, oli insinöörimme tytön jo niin "kesyttänyt", että hän erotessaan pilaillen pyysi muistamaan häntäkin. Ja vastaukseksi hän saikin insinööriltä:

Älä sure sä.
Että jätän mä.
Kyllä kirjeen sulle lähetän j.n.e.

Sivu puolen oli yö jo kulunut, kun saavuimme Petäjäkosken ylipuolelle. Kuitenkin, kun olimme saaneet taasen veneemme vesille ja kaikki kuntoon, päätimme vielä jatkaa matkaa. Vaan "pää se tulee vetävällekkin." Niin tuntui käyvän meidänkin voimiemme. Laskimmekin sentähden, kappaleen matkaa suvantoa soudettuamme, lähimmän talon rantaan. Talonväen ylös ajettuamme saimme makuusijoja sen, minkä talo voi tarjota. Emme syömään edes enään joutaneet, niin oli väsymys miehet vallannut. Hetken päästä kuorsailimmekin jo sikeässä unessa. —

Seuraava päivä oli sunnuntai, heinäkuun 8 päivä. Emme kuitenkaan joutaneet sitä lepopäivänä viettämään, vaan niinpian kuin ylös jaksoimme, lähdimme taipaleelle. Sitä ennen kuitenkin virkistelimme itseämme uimisella. Tuossa puuhaillessamme sattui muuan mieskin siihen rannalle tulemaan ja rupesi uimaan hänkin. Miten siinä sitten pakinoittiin, niin satuin kysymään, tokko niillä seuduin mahtaisi runojen ja loitsujen taitajia olla. Tuostakos mies, joka muutoin näytti olevan hieman "pyhätuulella", intoihinsa.

"No että vain tarvitte semmosta tämän kauvempaa hakea… Jopa vain! Mie ne lorut kyllä kaikki osaan rikusta pistheeseen… Kymmeniä vuosia mie olen Lapinmaassa kullanhuuhonnassa ollut ja kun sinne kerranki kolmekymmentä kannua priitä vein mukana, niin jo vain sillä noitain kielenkannat sain kirvotetuksi, sanasalvat aukastuksi. Iltakauvet mie sitten niitten kansa istuin ja pakinoin: ne saarnasit tietojaan ja mie panin paperille minkä ennätin. Jo vain mie…"

Ja kun hän sitä menoaan ylisteli osaamistaan, niin minä, arvellen että kenties! jotain mieheltä saisin, pyysin häntä lähtemään meidän mukaamme jonkun matkaa, vaikka kyllä epäilinkin hänen tietovarojaan; emme näet malttaneet enään taloon pysähtyä, vaikka mies kyllä lupasi siellä koko päiväksi meille kirjoitustyötä antavansa. Mielellään hän lähtikin. Ennenkuin kuitenkaan matkalle pääsimme, täytyi meidän tuon saman miehen kiusaamina käydä katsomassa muuatta "muinaisrauniota" samalla Raappanan saarella, jolla yötalomme oli. Soraläjiä ja kuoppia, joista mies vakuutti kiviaseita löytäneensä ja Helsinkiinkin niitä lähettäneensä, saarella todella löytyikin, vaan kun emme joutaneet raunioita sen tarkemmin kaivelemaan, niin en voi sanoa, tokko niillä olisi arvoa muinaistutkimukselle.

Miehen puheisiin ei näyttänyt olevan paljon luottamista, sen saimme kohta kokea. Kun näet monen houkuttelun perästä olin vihdoinkin saanut hänet näyttämään taikataitoaan, niin huomasin hänen loitsunsa, niin mahtipontisesti kuin hän niitä lausuilikin, ihan arvottomiksi hänen itsensä sepustamiksi jaarituksiksi, jälkiä loitsuista noissa loruissa huomasi kuitenkin sen verran, että voi päättää miehen joitakin loitsuja kuulleen. — Lupasipa hän varmaan lähettää muka tekemänsä muistiinpanotkin minulle, koska sanoi kyllä ymmärtävänsä, että herrat ne niille panevat arvoa, vaan itse puolestaan ei niitä uskovansa eikä niistä välittävänsä. Perille tulematta ne kuitenkin vielä ovat. —

Hyvä myötänen meille taaskin sattui. Kuitenkaan emme malttaneet olla sivumennessämme pistäymättä valtiopäivämies Hoikkaa tervehtimässä. Siihen oli hiukan erityistäkin syytä. Pääkaupungista matkustaessaan oli näet insinööri sattunut hänen kanssaan yksiin matkoihin ja silloin muun muassa jutellut aikomastamme retkestä. Mahdottomaksi hän oli tuumamme toteuttamista arvellut, virkahtaen: "Tottuneille koskenkulkijoille tuo matka tosin päinsä kävisi, vaan herrasmiehiltä se kyllä jää suorittamatta." Tekipä siis nyt mieli käydä näyttämässä, että näin pitkälle sitä on jo päästy. Uskoa hänen se täytyikin, vaikka ihmettelynsä kyllä lausui. Epäili hän kuitenkin vielä, miten matkan jatkamisen kävisi, sillä edessäpäin ne vasta vaikeudet alkavat, arveli hän vieläkin.

Tunnin pari juttelimme kaikenlaista Pohjanmaan oloista. Etenkin tuli kulkuneuvojen huonous puheen aineeksi. Pontta vailla eivät ainakaan meistä tuntuneet olevan ne perusteet, joilla hän meille todisteli Pohjanmaan radan jatkamisen välttämättömyyttä lähimmässä tulevaisuudessa Tornioon saakka sekä sivuradan rakentamisen tarpeellisuutta tältä radalta Rovaniemen kirkonkylälle eli "kaupunkiin", kuten tavallisesti seudulla sanotaan. Suuret, luonnontuotteista rikkaat alat ovat näet siellä melkein muusta maailmasta erotettuina ja maakuntaliike, huolimatta kulkuneuvojen hankaluudesta, on tavattoman vilkas. — Kuinka kurja tuolla takamailla asuvain kohtalo kulkuneuvoihin nähden todellakin on, kuinka alkuperäisiin keinoihin he ovat pakotetut useinkin turvautumaan, hankkiakseen monesti aina rannikkokaupungeista asti välttämättömimmät elintarpeensa, siitä saimme me matkallamme nähdä säälittäviä todistuksia. —

Jo olimme taasen rientämässä eteenpäin. Suvanto ja koski toinen toisensa perästä jäi taaksemme. Ei se kulku kuitenkaan niin luistanut kuin rasvattu Eipä niinkään! Kerran jos toisenkin sitä sai vaihtaa purjetta, airoa ja sauvonta, koettaen mikä parhaiten milloinkin veteleisi. Työtä kyllin antoi Elikon- ja Valajankoskien sauvominen. Tuosta emme kuitenkaan milläänkään olleet, sillä huvikseen niitä sauvoskeli, kun ne, varsinkin Valajankoski, olivat luonnonkauniimpia, mitä koko Kemijokimatkallamme näimme. — Tästä puolin alkoivatkin jokivarret muuttua hiukan vaihtelevammiksi ja kauniimmiksi kuin mitä ne siihen asti olivat olleet. Nuo alituiset tasamaat taloineen ja viljavainioineen pitkin jokivartta olivat näet jo ruvenneet tuntumaan yksitoikkoisilta ja sentakia tuo vähäinenkin vaihtelevaisuus hyväntunnelmalla hiveli näköhermoja.

Vielä oli väkevin nikama Valajaa noustavana. Hiukan levähtääksemme, ennenkuin lähtisimme sen päälle ponnistelemaan, pistäysimme kosken partaalla olevaan taloon aterioimaan. Siellä meitä varoitettiin oikeanpuoleista rantaa nousemasta, väkevä ja kiero kun näet oli siinä kuohu ja kova kallio pohjana, jottei sauvon ota pohjatakseen; kerrottiin monelta veneenkin siinä täyttäneen. Vasenta rantaa neuvoivat kosken päälle pyrkimään, vaikka kyllä sielläkin muutaman kallioniemekkeen kohdalla sanottiin pahan pyörteen olevan. Päätimmekin valita vähemmän kahdesta pahasta. Ja helpommin me pääsimme kuin luulimmekaan, vaikka kyllä saatiin kaikki voimat liikkeelle panna tuossa mainitussa pahassa paikassa, jottei väkevä hyökky saanut mukaansa ryöstetyksi. —

Ilta oli erinomaisen kaunis. Päätimmekin senvuoksi jatkaa vielä matkaa ja koettaa ehtiä aina Rovaniemen kirkolle, jonne oli parisen penikulmaa. Aijoimme panna vaikka yötäkin jatkoksi. Ilveillen ja laulellen soutelimme sitten tyyniä suvannoita hyvät matkat, mutta jopa ajan kuluun alkoi väsymyksen mukana kärtyisyys ja kärsimättömyyskin kumppaniksi tunkeutua. Kun kirkkoa ei alkanut näkymään, vaikka yö oli jo yli puolen, emmekä "huonolla tuulella" tahtoneet enään kulkemista jatkaa, niin pysähdyimme aamupuolella yötä muutamaan taloon pari kilometriä kirkolta. Hyvä siinä olikin talo. Ja uni kyllä taasen maistui, kun vaan seinäin sisälle päästiin. —

Näin olimme siis vähän rapiammassa kuin puolessa viikossa nousseet Kemijoen suusta aina Rovaniemen kirkolle eli noin yksitoista penikulmaa, mikä, retkemme alkupuoli ollakseen, ei ollut suinkaan huono "rekordi". Tulee nimittäin huomioon ottaa, että olimme alkumatkasta ihan tottumattomat sauvomiseen, vieläpä sekin, että jo kulkemamme osa on Kemijoesta valtavin; Rovaniemen kirkon ylipuolella näet yhtyy Kemijokeen toinen sen päähaaroista, Ounasjoki, joten veden paljous ja myöskin koskien vuolaus siitä alaspäin on sen mukaan.

IV. Rovaniemeltä Auttijoen suulle.

Pitkälle oli päivä jo kulunut, kun vihdoinkin heräsimme. Hyvän unen päälle tahdoimme kuitenkin vielä hyvän aterian. Sitä odotellessa pistettiin kirjeiksi, jotka sivumennessä aijottiin kirkolla postikonttoriin viedä.

Kun kaikki oli taasen reilassa, niin miehet kuin venekkin, lähdimme laskettamaan vinhaa myötästä kirkolle. Siellä ei kauvan joudettu vitkastelemaan. Pistäyttiin vaan pikimmältään postissa kirjeet sinne jättämässä ja tietämässä, josko kentiesi kirjeitä meille olisi tullut, vaan eihän niitä vielä ollut ehtinyt. Matkaa varten teimme myös pieniä ostoksia, kun "kaupungista" arvelimme parhaiten saavamme, mitä matkalla tarvitseisimme. Sitten vedettiin purje taas ylös. Ja niin hyvää kyytiä sitä mentiinkin, että kirkonkylän kohdalla oleva melkoinen koski noustiin melkein sauvomen koskematta, purjeella vaan.

Vaikka matkamme kääntyikin enempi itää kohden, jätettyämme vasemmalle Ounasjoen suun, saimme kuitenkin vielä lasketella myötätuuleen, sillä tuuli käännälti suotuisasti kulkunsa meidän matkamme mukaan. Kuohuna se vaan vesi kuhisi veneen keulassa, ottaen kovan kohinan, missä virta kovemmaksi kävi. Noin penikulman matkan kirkolta olevaa Olkkakoskea emme kuitenkaan uskaltaneet purjeessa laskea, aika kivakka kun se näet oli, vaan tyydyimme tyynempään sauvomalla kulkuun.

Iltapuolella ei meno enään liian rajua ollut. Tuuli oli näet tyyntynyt ja nyt saimme soudella pitkää suvantoa.

Parin penikulman päässä kirkolta yövyimme Oikaraisen taloon. Täällä saimme hiukan tietoja kauvempana edessämme olevista kulkuväylistä. Olimme näet, kuten jo edellä on mainittu, matkasuunnitelmamme tehneet summassa, kartan mukaan. Emme tienneet edes, oliko Korojokikaan veneellä kuljettava, saati sitten muut purot. Talossa kuitenkin iloksemme kuulimme, että vuosikymmeniä sitten oli Kuusamosta sen kautta voilasteja kuletettu Ouluun, kun näet ei vielä silloin ollut maantietä Kuusamoon asti. Hyvillä mielin siis arvelimmekin talon miesten lausuman epäilyksen johdosta, tokko tuo joki kuitenkaan niin kuivalla olisi kulottavassa kunnossa, jotta kun lienee muut kulkeneet, niin totta kai mekin sitten pääsemme. Lohdutukseksi oli näet jo sekin, kun kuuli sitä väylää edes joskuskaan kuletun, vaikka kyllähän peloitti ajatellessa, miten mahtaisi tuossa purossa vettä olla, kun ei tahtonut kaikistellen olla Kemijoessakaan. —

Seuraavana päivänä alkoi taistelu tukkien kanssa.

Kohta yötalomme ylipuolella oli vankka, tukkipuista vitsaksilla ja rautakettingeillä kokoon pantu viisikertainen "vastine". Aina kahdeksan penikulman matkan ylöspäin oli joki tukkien vallassa, niin kerrottiin meille jo talossa. Lohdutettiin kuitenkin sillä, että on niitä aina suma- ja koskipaikoissa tukkilaisia, joiden on pakko auttaa matkustavaisia.

Olikin siinä ensimäisen vastineen luona miehiä, jotka auttoivat veneemme yli. Kovin pitkä vetomatka ei tuossa ollutkaan, sillä paljon ei pölkkyjä vielä ollut näin alas ehtinyt kokoontua. Oli näet vasta joku päivä sitten ruvettu ylempää päästelemään. Tulossa kuitenkin oli tukkeja kosolta, koko 600,000 puuta, kerrottiin meille täälläkin, kuten olimme jo alempana kuulleet. — Mikä sanomaton haitta tuommoisesta tukkipaljoudesta on venematkustajalle, sen tietää vain se, joka itse on kokenut. Koetitpa keskijokea tai rantaa, mistä hyvänsä, aina vaan tukkeja ja tukkeja joka paikassa. Rantoja et voi kulkea, sillä pitkin suvantoja ja koskia on puita matalaan ja kivikoille tarttunut, maaten siinä kulkijan tiellä pitkin jos poikkikin. Ei siis muu neuvoksi, kuin ponnista keskijokea, sielläkin miten kuten pujotellen uiskentelevain tukkien välitse. Kysytään siinä kärsimystä.

Suuri on tukeista vastus suvannoissa, vaan vielä suurempi koskissa, sen saimme kokea. Ei kyllin siinä, että ne tekevät kosken päälle sauvomisen kaksin, kolmin verroin hankalammaksi, missä nimittäin ensinkään voi sauvoa, vaan vieläpä niiden takia alituinen hengenvaarakin on tarjona. Ei näet tiedä millä hetkellä saa veneensä murtuneeksi tukkien keskellä, kosken mukana kun niitä ehtimiseen syöksyy. Samalla kertaa siis, kun kaikella väellään saa ponnistella hiukankaan eteenpäin päästäkseen kosken kovissa kuohuissa, täytyy vielä ehtimiseen varoa venettä pölkkyjen sysäyksiltä, jollei mieli kalojen ruuaksi joutua. Saattaapa vielä rannoiltakin yhtäkkiä irtautua koko suuri kasa sinne ruuhkautuneita puita ja silloin: katso eteesi, jos mielit ehein nahoin leikistä suoriuta. —

Kovin oli meitä peloteltu ylempänä olevilla pahoilla koskilla, joiden sanottiin olevan tosipahoja jo muutoinkin, saati sitten näin kuivan aikana ja tukkien täyttäminä. Olivatpa jotkut väittäneet, että kolmen miehen oli kerrassaan mahdoton niistä päästä, varsinkin kun vielä oli vene niin lastissa kuin meidän.

"Kun olisi parikymmentäkään miestä, niin sitten tuota –, vaan kolme… Kyllä siellä vielä monasti kovalle ottaa ja tyssäkin eteen tulee, sen saatte nähdä." Noin vakuutettiin. Vaan "sittenhän tuon näkee kun sinnekkin tulee", arvelimme me. "Eipähän tässä auttane takasinkaan palaaminen."

Hitaasti, hitaasti se kuitenkin matka kului, vaikka olikin suvanto kulettavanamme ja työtä kyllä teimme kuin jätkät. Moni hikihelmi oli otsalta jo tähän asti vyörähtänyt, vaan nyt se vasta hikoilemisen aika alkoi. Takit, housut ja saappaat ne oli jo monesti ennenkin saatu riisua päältä, vaan ei nyt enään sekään keino tahtonut auttaa.

Itsepäisinä kuin ainakin suomalaiset olimme yli puolen päivää puohanneet ja kolmatta penikulmaa olimme, kuin olimmekin eteenpäin päässeet. Tuossa se jo kosken korvalla vasemalla rannalla vastaamme helotti tuo pitkin matkaa mainittu "porokuninkaan" Tenniläisen talo. Upealta se näyttikin näin sydänmaassa, seisoen tuossa kunnaallaan, heleän punaiseksi maalattuna, vihreine ikkuna- ja nurkkalautoineen sekä saman värisine eteisineen, — ei muutoin juuri kovinkaan sopusointuisat värit — niin että kysymättäkin arvasi, mikä se oli talojaan. Rikas se kuului olevan, upporikas, niin oli kerrottu. Porojakin pitäisi olla yli tuhannenviidensadan.

Talossa oli meitä matkalla kehoitettu kaiken mokomin käymään. Teimmekin työtä neuvottua. Miten kuten pujottauduttuamme veneinemme tukkien välitse niin pitkälle että maalle pääsimme, astuimme taloon, pyytääksemme ruokaa rahan edestä. Vesi oikein kielelle herahti ajatellessamme nyt kerrankin taasen saavamme pureksittavaksi hiukan muutakin kuin leipää, kalaa ja piimää.

Tapasimme vanhan isännän kotosalla. Hän oli sisälle astuessamme kammarissaan tekemässä poikansa kanssa joitakin laskuja. Lienemmekö tulleet sopimattomaan aikaan vai miten, se vaan, että oudon kylmäkiskoisesti vieraat vastaan otettiin; yleensä näet pitkin matkaamme olivat ihmiset olleet hyvin ystävällisiä ja kohteliaita, minne vaan olimme tulleet, tarjoten mitä talossa vaan parasta löytyi. Hiukan oudolta tuntui meistä siis tuo ynseä vastaanotto. Tuskin tervehdittiin ja istumaan käskettiin, puhelemisesta ei puhettakaan: jätettiin vieraat vaan siihen niine hyvineen. Ei tehty edes noita tavallisia kysymyksiäkään. — Vasta jonkun ajan päästä talon nuorimies pistäysi muutaman sanan haastamassa.

"Täällä sitä oisi", kävi joku nainen kappaleen ajan kuluttua ovelta sanomassa.

Kun arvasimme sillä ruokaa tarkoitettavan, niin menimme uteliaina katsomaan, mitä hyvyyksiä siellä sitten oli.

"No — istu ja pala! Silakkaa, leipää, piimää! Ja porokuninkaan talossa!" — Siinä koko kestitykset!

Täytyihän sitä näön vuoksi hiukan maistella kuitenkin, vaikka veneessä olisi itsellämme parempaakin ollut. Ja sitten maksettiin ja lähdettiin.

"Semmoista se on, kun pohattain tykö menee. On totta vie 'aristokraattinsa' sydänmaassakin." Niin päättelimme kun pettynein toivein ja äkäisin mielin astelimme jälleen veneellemme.

Saimmepa kuitenkin taasen tekemistä, joka hiukan karkotti äreää tuultamme, joskin se toiselta puolen antoi uutta syytä suuttumukseen. Talon kohdalla olevan koskenkorvan näet olivat tukit kerrassaan sulkeneet. Tuo muutoin vähäpätöinen korvake oli tuosta muuttunut oikein mahtavaksi kuohuksi. Keskiväylää siitä kaikki vesi hyömälsi tulista vauhtia, painautuen kautta kapean uran, jonka tukit olivat sille jättäneet, niin valtavana aallokkona ettei siihen pienellä veneellä ollut yrittämistäkään. Kahden puolen väylää olivat tukit pitkin jos poikkikin patouneet pohjakallioita vastaan aika ruuhkiksi. Ja yhä uusia pölkkyjä niitä tuli, mitkä tulista vauhtia kiitäen alas väylää, mitkä jyrinällä syösten patoutuneita vasten, kiilautuen niiden alle ja väliin ruuhkaa yhä suurentamaan.

Kova oli paikka tuossa eikä yhtään miestä apuna. Sanottiin tukkijätkäin menneen ylemmäksi joelle, jossa oli vielä pahemmin padonnut Eihän siinä siis muu neuvoksi kuin käy käsiksi vaan ja oikein olan takaa.

Panttiin kova kovaa vastaan ja toisenhan siinä tietysti täytyi myöten antaa. Ryskien se pakeni vene eteenpäin yli ruuhkan, kolmen pojan jäntevästi ponnistaessa. Eikä siinä tuntikausia siekailtu ennenkun "Täräys" taas keinui selvillä vesillä, s.o. oli yli tuon parikymmentä metriä pitkän ruuhkan vedettynä. — Niin oli siis taasen vaikeudesta suoriuduttu.

Puolipenikulmaa me vielä sinä iltana keinottelimme eteenpäin, yöpyen Viirin taloon. Siellä panetimme yönseutuna varalistat veneen pohjan jo pahasti hampulle käyneiden "koreiden" eli saumakohtain suojaksi. — Päivämatkamme oli mielestämme sangen lyhyt käytettyyn aikaan ja kovaan työhön nähden; emme aavistaneet tulevan aikoja semmoisiakin vielä, että parin penikulman taipaleella saisimme hikipäin puskea kolmatta vuorokautta. —

Nyt alkoivat jokivarret saada enempi sydänmaisen luonteen. Jo kappaleen Viirin alipuolella olivat rannat kohonneet ja jyrkenneet aina enemmän, ja enemmän, ollen paikotellen kymmeniä metriä korkeat ja niin jyrkät että vyöryvä hiekka tuskin rinteellä pysyi. Rantatörmät olivat näet enimmäkseen paljasta hiekkaa, mutta ylhäällä niiden päällä metsä lauloi ikusäveltään. —

Hyvän matkaa olimme seuraavana päivänä kulkeneet yötalostamme, ehtimiseen taistellen vastaan tulevien tukkien kansa, aina kuitenkin hiljalleen eteenpäin päästen. Mutta jopa tuli tuossa tyssä eteen. Kerrassaan olivat tukit salvanneet joen muutaman talon kohdalta. Ei siitä päässyt yli ei ympäri. Kova tuossa koski ei näyttänyt kyllä olevan, olipahan vaan karikoksi sanottava, mutta apukos siitä, kun se kerran oli tukkeissa. Eikä apumiehiä näkynyt siinäkään.

Äreällä tuulella lähdimme taloon tiedustelemaan, näinkö sitä huoli pidetään matkustavaisten auttamisesta. Löytyikin sieltä muuan mies tuvassa nukkumassa ja sanoi hän toisiakin pitävän jossain olla. Enimmän osan hän ilmoitti kuitenkin lähteneen ylemmäksi, jossa vielä pahemmin oli kosket tukkinut.

"No eikös ne tukkilaiset sitten tiedä, että laki käskee auttamaan matkamiestä, missä tukit vaan vastuksena ovat?" kysäsi insinööri jo "lakiäänellä".

"Tietäänhän tuo kyllä, vaan minkäpäs tässä tekee", tuumiskeli mies, uhkamielisenä hänkin.

"Vai niin! Mikäs tämän paikan nimi onkaan?" jatkoi tuohon edellinen, vetäen povestaan taskukirjansa esille.

"Tuota, — Puurosen karikoksihan ne tätä sanovat", ehätti vastaukseksi saapuville tullut vanha isäntä. "Vaan elkäähän nyt vieraat hätäillä! Kyllähän tässä miehissä… Ja kyllä kait niitä tukkilaisiakin… Ovat vähän väsyneet, kovasti kun näet ovat saaneet työtä tehä tässä. Kerran jo aukasivat väylän, vaan taasenhan tuo tukki. — Menehän siitä hakemaan toisia", lisäsi hän vielä vitkastelevalle tukkijunkkarille.

Tämä alkoikin jo saada jalkoja alleen, sillä nuo mahtisanat: "Pannaampas muistiin", jotka insinööri lausui, jotain kirjaansa ollen kirjoittavinaan, tekivät tehtävänsä häneenkin.

Pian niitä miehiä löytyikin; naapuritaloon olivat näet nukkumaan menneet.

Helposti se sitten saariin vene ruuhkan yli miehissä vedetyksi.

Kauvas emme tuosta pälkähästä päässeet, ennenkuin oli koski taasen vastuksena. Vanttaukseksi sitä sanottiin ja kerrottiin sen synnystä omituinen tapaus. Ennen maailman aikaan, niin sanottiin, ei sitä ollut ensinkään olemassa. Joen uoma kulki enempi etelän puolta ja hiukan alempana oli siinä koski pauhaillut. Mutta kerran, kymmeniä vuosia sitten, oli muuanna kevännä tulvan aikaan vesi repässyt itselleen uuden tien, katkasten vasemmalla olevan alangon ja joen välissä olevan kaltaisen harjun ja hyökäten nyt pitkin alankoa, uurtaen siihen pian uuden uomansa. Ja silloin se oli alkanut kova kohina kuulua ylipuolelta: sinne oli syntynyt uusi koski ja oikeimpa uhkia. — Semmoinen se oli tarina Vanttauksen synnystä. Ja ettei tuo kertomus ole pelkän mielikuvituksen luoma, sen todistaa vieläkin joen asema sillä kohdalla ja entinen, kuiville jäänyt syvä uoma eteläpuolella; siinä kuitenkin nyt jo kasvaa humisevaa metsää ennen kohisseen kosken asemesta.

Puurosessa oli jo tiedetty meille kertoa, että tukit olivat ruuhkauneet Vanttaukseenkin, tukkien väylän kerrassaan umpeen. Sanottiin siellä kuitenkin ruuhkaa purkamassa olevan miehiä, jotka kyllä avustaisivat.

Vinhaa virtaa kappaleen sauvottuamme pääsimme kosken alle. Siinä avautui valtava näky eteemme. Puita, puita ja aina vaan puita siinä oli pitkin, poikki, pystössä ja vinossa, kaikissa mahdollisissa asemissa. Koko koski oli täyteen sulloutuneena pohjaa myöten aina puolen kilometrin matkan, niin että vesi pärskyen vaan turisi pölkkyjen välitse; joen täytyi melkein pysäyttää valtava vauhtinsa. — Vallan mahdottomalta näytti ihmisvoimin tuommoisen suunnattoman puuröykkiön purkaminen semmoisen tavattoman voiman sitä kokoon pusertaessa, kuin patounut valtava joki on.

"Lakatkaa hurjasta yrityksestänne!" olisi tehnyt mieli huutaa noille uhkarohkeille miehille, jotka tuolla ruuhkan alapäässä nujertivat hajoituspuuhissa kuin muurahaiset keollaan. Kymmenkunta keksiä siinä kohoo yhtaikaa ilmaan, vauhdilla sitten iskeytyäkseen kiinni pölkyn nilaiseen kylkeen. Sitten kuuluu tuo tavallinen yksitoikkoinen tahtihuuto ja — niin oli kuin olikin taasen yksi pölkky vähempänä ruuhkasta. Ja sitten taas uuden kimppuun…

Vaaralliselta tuo leikki näytti, vaan tuolla kosken kuohujen ja pölkkyjen keskellä ne tukkipojat tuntuivat olevan oikeassa elementissään. Pölkyt ja joki, kas siinä tukkipojan "virkahuone"! Eikä siinä joukossa näytä surut painavan. Laulellen ja leikkiä laskien he vaan puohailevat, vaikka kuolema on alituisesti tarjona. Ja mikä vielä merkillisempää, vaikka tukkipoika ja vesi ovatkin jokapäiväiset kisakumppanukset, toistensa pelottomat toverit, niin harvapa noista junkkareista kuitenkaan uida osaa. Tuo onkin monelle turmion tuottanut, kun on suin päin sukeunut tuonne vellovan veden valtaan, kolmannen toverin, pölkyn, kosken pyörteessä pettäessä.

Katselimme hetkisen tuota leikkiä. Sitten lähdimme tukkilaisten luo asiaamme heille selvittämään. Yli ja pitkin pölkkyjä siinä täytyi juoksennella, miten ne milloinkin eteen sattuivat.

"Vene meillä olisi tuolla kosken alla ja eteenpäin pyrittäisiin, vaan mitenkäs tässä käy pääsyn kanssa, kun noin olette väylät tukenneet?"

"Ka autetaanhan sitä matkamiestä, autetaanpa hyvinkin", vastasi muuan joukosta, jonka päältä päin ja äänestäkin kohta huomasimme olevan "kukkona linnan päällä", s.o. johtajana joukossa. Hän olikin reippaine ulkomuotoineen, ahavoittuneine kasvoineen ja ripeyttä sekä rohkeutta osottavine ryhtineen oikea tukkipojan tyyppi. Niiloksi ne kaikki tuntuivat vaan häntä kutsuvan, mutta tuo nimi jo yksistään kajahti kuin kunnianimenä toisten huulilta.

"Pois keksit ja kanget! Joka mies matkustavaisia auttamaan!" komenteli hän. Eikä siinä kukaan lähtiessä paljon vitkastellutkaan.

Kepeänä se kulki vene tuomoisen miesjoukon käsissä pahankin ruuhkan ylitse. Tavarat kuitenkin otimme pois veneestä ja kantelimme itse kosken niskaan. Pelkäsimme näet veneen kovin ruhjoutuvan tukkeja myöten vedettäessä, jos siinä vielä lasti olisi painona. Ettei tuo pelkomme ihan turha ollut, sen huomasimme. Sillä sittenkin rupesi vene hiukan vuotamaan tuon kyydin jälkeen, vaikka kyllä koetimme katsoa, ettei tukkilaiset sitä kovin saaneet ruhjoa.

Oli siinä hirmuinen ruuhka. Kuuteenkymmeneentuhanteen arvelivat miehet siinä puita jo olevan ja yhä uusia niitä tuli minkä kerkesi. Kolme kertaa oli koskeen jo ruuhkan tehnyt ja kolme kertaa oli se hajonnut. Kun näet joki on noin tukkeuksissa, nousee vesi ylipuolella niin tavattomasti ettei tuommoinenkaan ruuhka enään voi sen painoa kestää. Ja silloin ruuhka "laukeaa" semmoisella ryskeellä ja paukkeella että penikulmien päähän sanottiin kuuluvan. Vahvat tukit menevät poikki kuin korret, jos semmoiseen paikkaan ovat sattuneet tarttumaan, etteivät muutoin irti pääse. Niin tekee siis vesi sen, mikä ihmisvoimille näyttää mahdottomalta. Ruuhkan lauetessa kuului saavan olla varoillaan ne miehet, jotka ovat kosken alla purkamassa, pelastaa nahkansa miten parhaiten herkeävät. Niilo kertoi meille, miten kerrankin kun he olivat purkamassa suurta ruuhkaa Taivalkoskessa, ruuhka yhtäkkiä laukesi niin etteivät miehet ajoissa ehtineet paeta. Ei siinä ollut muu auttanut kuin mennä muassa vaan. Toiset olivat hyökänneet veneisiin ja niillä miten kuten pelastuneet tukkien joukosta kosken alla rannalle, mutta hän erään toisen miehen kanssa oli hiljastunut ja joutunut vesivaraan. Pölkyn päälle he kuitenkin olivat päässeet ja niin yhdellä tukilla laskea hurauttaneet kosken alle, vaikka kuohut olivat yli hartioiden lyöneet.

"Se oli kyytiä se", arveli Niilokin. "Ei siinä joutanut nenäänsä niistämään edes, kun muutamassa sekunnissa oli jo kosken alla. Sieltä meidät sitten toiset korjasivat veneellä rannalle."

Noita jutteli hän saatellessaan meitä ruuhkalta ylemmäs koskelle. Vesi kun näet oli noussut niin tavattomasti ja tukkeja tuli alas sakealti ehtimiseen, oli täysi työ neljälle miehellekkin koskea noustessa: kaksi sauvoi veneessä minkä jaksoivat ja kaksi kiskoi henkensä uhalla pitkällä nuoralla venettä rantaa pitkin kulkien. Sittenkin oli paikoin niin ja näin, menikö eteen- vai taaksepäin.

Tuossa juuri ponnistellessamme lähti pienempi, ylipuolella olevan niemen nenään patounut ruuhka liikkeelle suurempaa kohden.

"Ka nyt se lähtee", arveli Niilokin jo, kun tuo röykkiö mahtavan juhlallisesti jyskien lähti hiljoilleen jutamaan virran mukana kivikolta, pannen liikkelle edessään olevatkin tukkipadot.

Jännityksellä odotimme jo saavamme nähdä oikein uhkean laukeamisen. Vaan mitäs vielä! Jonkun matkaa tuo mahtava tukkilautta solui kyllä alaspäin, vaan sitten pysähtyi, kai tarttuen kiinni peräänantamattomia pohjalouhikoita vastaan. Parin kolmen tunnin perästä Niilo kyllä arveli veden niin paljon nousevan, että koko ruuhkalle lähtö tulisi, vaan emme malttaneet enään ruveta odottelemaan, hitaasti kun matka muutoinkin kului ja olimme jo pari kolme tuntia siinä värkkäillessä menettäneet.

Niilolta saimme me muutoin tietoja Autti- ja Korojoistakin, hän kun näet oli niillä useat kerrat ollut tukinlaskussa.

"Kyllähän niitä veneellä juuri muutoin voisi nousta, vaan miten lienee veen laita siellä nyt, kun on näin kovin kuiva kesä… Ja sitten ne köngäs-pahukset! Auttijoessa ensinnäkin on Autinköngäs, jossa vesi putoaa viisikolmatta syltää, suihkuna ilmassa suhauttaen jyrkältä kalliolta alas syvään rotkoon kuin ilves saaliinsa niskaan, niin että tulvan aikana ihan aukea luola jää kallion ja suihkun väliin… Kurtti siitä koetti kerran tukkeja ruveta alas laskemaan, vaan kun sinne kerran päästettiin, niin ei niitä sen koommin näkynyt", lisäsi hän silmäten meihin, jotta minkä vaikutuksen nuo sanat tekivät. "Ei siinä muu auttanut kuin rakentaa hirsistä ränni, jota myöten tukki kerrallaan solautettiin putouksen alle."

Ylempänä tiesi Niilo olevan vielä korkeamman Koivukönkään Korojoen latvoilla, vaan siellä ei hänkään sanonut käyneensä.

"Niin — kyllähän siellä taitaa monasti kovalle ottaa ennenkuin selville vesille taasen pääsettä. Vaan mitäpä niistä: kyllähän mies kaikesta muusta pääsee, vaan ei pahasta akasta", arveli Niilo lopuksi. "Hyvästi nyt vaan ja onnea matkoillenne", toivotti hän jättäessään meidät erään toisen junkkarin saatettaviksi kosken niskalle. Keksin hän vielä komensi tuon uuden saattajamme meille antamaan, sillä: "Ajatteles miltä itsestäsi tuntuisi, jos olisit matkalla eikä kukaan kättään ojentaisi pulaan puuttuessasi", tuumi hän toiselle, kun tämä ei mielellään olisi tahtonut ainoaa keksiään antaa.

"Minä tuossa pistäyn talossa emäntiä puhuttelemassa", sanoi hän sysäten lakin upeasti korvalliselle ja lähti huolettomasti astumaan taloa kohti, mennessään laulellen:

Vielä niitä honkia humiseepi Suomen salomailla.
Eikä ne reippaat Pohjolan poijat ole Helsingin tyttöjä vailla.

Huhtikuussa ne parhaat poijat jokirantoja astuu.
Siellä ne saappaat likoaa ja housun "pultit" kastuu.

Tukkipoika se lautallansa on kuin iso herra,
"Patenttiliiveri" taskussa ja vitjat viisin kerroin.

Toisen junkkarin saattelemina nousimme sitten "rosvon väylää", s. o. matalaa rantaväylää kuta kuinkin helposti kosken niskalle. Keksin hän meille erotessaan antoi kuin antoikin, vaan kun rahaa siitä hänelle tarjosimme, niin arveli: "Puulaakin se on keksi eikä siitä siis minun ole maksua perittävä." Ja sen pitemmittä puheitta hän lähti takasin astuskelemaan.

"Suomalainen tuokin", virkahti joku meistä tuon johdosta.

Ei ne nuo Niilon kertomat uutiset juuri kovin ilahuttavia meistä olleet, vaan "ei tässä silti auta suremaan ruveta", tuumiskelimme tuohon. Vaivoja ja vastuksia kyllä olimme odottaneet, vaan jo alkoi siltä näyttää, että liian vähäisiksi olimme ne sittenkin arvanneet. —

Kappaleen matkaa Vanttauskosken ylipuolella laskee Kemijokeen Vanttausjärvestä saman niminen pienenen joki. Sen olivat tukkilaiset koko kahdeksan kilometrin pituudelta perkanneet ja tukeilla kahden puolen padonneet parin kyynärän levyiseksi ränniksi. Ja sitä myöten he sitten paraikaa laskivat Kemijokeen ylempänä Vanttausjärvessä olevia tukkeja, joita niitäkin piti olla kahdeksisenkymmentätuhatta. Aika hurjaa vauhtia siinä tukit kilvan toinen toisensa jälkeen kiitivät, veden iloisesti kohistessa tuossa ahtaassa salvoksessa. Mutkapaikoissa kivet, pohjasta irti kiskoutuen, jyrinällään säestivät tukkien kumeita jysäyksiä horjumatonta hirsiseinää vastaan. — Kappaleen aikaa katselimme tuota hauskaa näytelmää.

Rännille oli miehiä keräytynyt aika lauma. Luulimme ensin, että ne kaikki olivat siinä työpuuhissa. Tuosta erehdyksestä kuitenkin pian pääsimme, kun muuan miehistä tuli meiltä tiedustelemaan jotta: "Mitä niitä valokuvia tulisi puolitusinaa maksamaan, jos niinkuin otattaisi itsestään?" — Muuan edelliseltä koskelta jo ennen meitä tänne ehtinyt mies oli näet kertonut meillä valokuvauskoneen muassa olevan ja nyt tukkipojat aikoivat käyttää sopivaa tilaisuutta hyväkseen ja "panettaa naamansa paperille", niinkuin mies selitti. "Olisi näet niin sopivaa aina taloissa saada tyttölöille jättää naamataulunsa muistoksi."

Hukkaan meni heidän hyvät toiveensa kuitenkin tällä kertaa. Selitimme näet heille, että koneemme oli ainoastaan omia tarpeitamme varten ja ettemme siis maksunkaan edestä muille valokuvia ota. Noloina pojat siis saivat lähteä tiehensä, vaikka jo niin valmiina valokuvattaviksi olivat jotkut tulleet, että oikein villahuivikin oli solmulle kaulaan kääräistynä.

Matkoistamme saimme kuitenkin tehdä heille selkoa. Kuultuaan että aijoimme samalla veneellä takasin Ouluun pyrkiä toista tietä, neuvoivat he meitä menemään Kitkajärvestä Livojärven ja samannimisen joen kautta Iin vesiin. Kun näet siellä vedenjakajan yli kone on laitettu tukkeja järvestä toiseen hinaamaan, niin voisimme antaa sen vetää veneemmekin vesistöstä toiseen. Etenkin muuan pienenläntä, tummaverinen mies koki sitä selittää minkä jaksoi ja kerkesi, vielä jälkeemmekin huutaen. Paljon hänellä olisi tuntunut olevan sanottavaa, vaan eivät näyttäneet sanat kerkiävän kyllin sukkelaan suusta pursuta, niin ettemme paljon hänen puheestaan selvää saaneetkaan. Ainoa, minkä kuulimme, oli hänen sukkeluutensa mainitusta koneesta, kun hän huusi, jotta:

"Menkäähän vaan sen kautta ja antakaa koneen kulettaa! Se vetää kyllä vaikka mustilaisia." — Sukkeluudelleen hän sitten pahasti rähähti nauramaan. —

Luulimme nyt jo sille päivälle päässeemme suuremmista vastuksista, kun näet sanottiin ensimäiselle koskelle olevan melkein penikulma matkaa. Niin vähällä emme kuitenkaan vielä siitä päivästä suoriuneet. Tuskin näet olimme ehtineet sauvoskella puolta penikulmaa, ennenkuin taasen tuli tukeista vastus ja vielä pahempi. Kaihuan talon kohdalla oli nimittäin kerrassaan toista kilometriä pitkä "suma", s.o. ylempää tulevat tukit koottu suvantoon. Suunnaton määrä siinä oli pölkkyjä moninkertaisten vastinten varassa. Tuommoisesta sumasta niitä sitten päästellään vähitellen alemmaksi; sillä kertaa oli suma "lukossa" alempana olevien suurten ruuhkain takia.

Arvelimme jo, ettei siinäkään olisi vahteja, vaan älähän mitä — ilmausihan sieltä kuin ilmausikin yksi mies pensaiden takaa, meidän rantaan laskiessamme.

"Eihän tässä vielä ole ollunna kuin myö kaksi miestä vähissä", arveli hän tyynesti, saveksi murtaen, tiedustellessamme eikö siinä auttajia olekkaan matkustajain varalta. "Olisihan niitä kyllä talossa toisella puolen jokkee miehii, kun ne voan sieltä liikkeelle saisi."

"Menkäähän nyt kohta taloon ja sanokaa, että kymmenen miestä vähintään pitää heti tulla venettämme sivu suman kantamaan", kehoitimme häntä; olimme näet päättäneet, ettemme antaisi enään vetää jyryyttää venettämme tukkien yli, kun se vuotamaan oli ruvennut jo entisistäkin koluutuksista.

Vastaan sanomatta mies lähtikin tukkeja myöten poikki joen juoksemaan. Talosta olivat kait kuitenkin jo huomanneet. Kun miehiä sieltä juoksi rantaan, niin huusi hän heille: "Täällä on herroja, jotka tahtovat vähintään kymmenen miestä venettään yli suman kantamaan."

Ihmeesti niitä alkoikin miehiä talosta lappautua rantaan, kun yksi palasi sanaa sinne viemään. Pian karttui jo toistakymmentäkin. — Kuulimme jälestäpäin, että joku päällikkö oli juuri äsken kulkenut sen kautta ja antanut kovat määräykset matkustajain auttamisesta. Siitä tuo sukkeluus. Osaksi antoi kait vauhtia sekin, kun kuultiin "herroja" olevan matkalla. Kun näet jälestäpäin kerroimme muutamalle isännälle, että olimme kannattaneet veneemme koko pitkän suman sivu, arveli hän: "Annappas että olisi ollut talonpoikaisia matkustajia, niin kyllähän olisivat kantaneet."

Ei auttanut miesten muu kuin kantaminen työksi, vaikka kyllä he vetämistä esittelivät. Kyllästyä aloimme jo tuohon tukkien tuottamaan alituiseen vastukseen ja arvelimme, että "antaapa jätkänkin hiukan ponnistella." Kädet taskuissa tällä kertaa kulimmekin, antaen miesten kantaa veneen kuluineen kampsuineen. Ja kulkivathan ne kyllä tuommoisella miesjoukolla, vaikka raskaatkin olivat; vene etenkin alkoi vettyneenä painaa toista vertaa enemmän kuin alkujaan. — Vaivaa ei siis tuosta taivalluksesta meille itsillemme isosti ollut, vaan kulkua se kuitenkin paljon hidasti. Parisen tuntia meni näet puuhaillessa, ennenkuin taasen pääsimme matkaa jatkamaan. Pari kilometriä me sinä iltana enään eteenpäin pääsimme. Väsyneinä yövyimme Pekkalan "lautamiehen" taloon. — Noitten kaikkien vastusten takia olimme sinä päivänä edenneet vaan puolitoista penikulmaa. Kuitenkaan se ei ole niinkään vähän, kun huomioon ottaa kaikki vaikeudet, mitkä olivat olleet voitettavinamme. —

Jotakuinkin virkistyneinä lähdimme tavallisissa ajoin seuraavana aamuna taasen taipaleelle. Samanlaista taistelemista koskien ja tukkien kanssa se oli yhä vaan senkin päivää. Väliin soudettiin, väliin sauvottiin, väliin koetettiin molempiakin keinoja, mutta ei se tahtonut vedellä sittenkään aina. Kun näet virta- ja karikkopaikoissa tukkeja oli pitkin rantoja patounut, virta väkevä ja syvä, niin ei siinä airoilla ja sauvomilla mihinkään päässyt. Ei auttanut muu kuin juoksennella tukkien päällä, köydellä venettä vetäen, yhden keksillä työnnellessä sitä tukeista ulohtaammalle. Vaarallista tuo leikki kyllä oli, kun näet tukit väliin saattoivat lähteä liikkeelle meidän niiden päällä juoksennellessa, mutta minkäpä siinä muunkaan neuvoksi keksi. Monestikin siellä kyllä "housun pultit kastui", vaan eteenpäin sitä myöskin aina hiljoilleen päästiin.

Emme kuitenkaan kovin kauvas talosta ehtineet, ennenkuin koski taasen voittamattomaksi esteeksi eteen kyhäysi. Juotaskoskelle näet oli ruuhkan semmoisen tekassut, ettei läpi keinoilla millään; kova siinä oli jo sauvominen edes ruuhkan allekkaan päästäksemme, virta kun näet oli tavattoman vihaista. Tukkilaisia keräytyi kuitenkin avuksemme, kappaleen aikaa odoteltuamme. Pitkä ei siinä matka ollutkaan, kun kannettiin vene kuiville jääneen kannaksen poikki kosken ylipuolella, oikealla sivulla olevaan mutkaan.

Tukit olivat pudonneet kosken ylempää niin tykkänään, että osa kosken pohjaa oli jäänyt kuiville. Se tarjosi nyt meille mukavan tilaisuuden hiukan tarkastella kosken pohjamuodostumia. Huvittavaa olikin katsella, miten vesi vuosisatojen, kentiesi -tuhansienkin kuluessa on tehnyt työtään. Kovat paadet on se näet sileiksi hivonut, kuluttaen kallion missä sievän kaareville mutkille, missä pehmeän pyöreille paateroille, kaiverrellen kiveen mitä sievimpiä ja monimutkaisimpia muodostumia, kuin mikäkin kuvanveistäjä. Erittäinkin oli muuan pienoinen luolantapainen syvennys muutaman pohjapaaden kylessä omituinen. Kivi oli siinä erittäin kaunista, punertavan juovikasta ja luolan seinämät kovettuneet mitä mukavimmille kouruille ja syvennyksille, välillä olevine kosken sorvaamine kohopaikkoineen. Paikoin oli kallioon kaivautunut monen muotoisia, soikeita, ihampa pyöreitäkin purnuja, n.s. hiidenkirnuja, joista muutamat oli metrin syvyisiä, jopa syvempiäkin. Pohjalla niissä oli aina joko yksi iso tai useampia pienempiä pyöreäksi hivouneita kiviä, joita pyörittämällä ja kalliota vastaan hankaamalla koski oli nähtävästi emäkallioon syövyttänyt nuo syvänteet. Jotkut noista kirnuista olivat sisältä paljon laajemmat kuin suusta; kun näet vesi kirnuun hyökätessään panee siellä sisällä olevat kivet kieppumaan edestakasin, niin kuluttavat ne vähitellen seinämän koveroksi. Pohja kaikissa kirnuissa oli hyvin sileä ja säännöllisen kovero, sekin kierivien kivien hivonnasta. —

Pitkälti ei ollut Juotakselta toiselle koskelle, parisen kilometriä vaan. Säpsäksi kuulimme sitä sanottavan ja kyllä se nimensä kaltainen onkin. Sähisten siinä näet vesi muutamassakin kohden putoaa pari kolme metriä korkeana, jyrkkänä könkäänä.

Tukit olivat pudonneet Säpsänkin pahanpäiväisesti. Hiukan pääväylää olivat tukkilaiset kuitenkin siinä aukoneet ja silloin älä otakkaan heitä enään avuksi.

"Väylähän on auki", saat vastaukseksi, jos menet apua pyytämään, viisi siitä, mimmoiseksi tukit ovat tuon "väylän" tehneet.

Omin voimin kosken päälle saimmekin ponnistella. Pääväylää olisi meidän kuitenkin ollut miltei mahdoton päästä mutta kun vesi tukkipadon takia oli nousut ylipuolella ja osa siitä työntyi toista, kesällä tavallisesti kuivillaan olevaa haaraa myöten, niin käytimme me sitä hyväksemme. Vuolas oli virta kyllä siinäkin, vaan ei kovin syvä. Kun tohtori kahlasi köyden kanssa ylemmäksi ja pani "härkävoimansa" liikkeelle, me toiset taas koskessa tarpoen hankasista kiskoimme, niin nousta sen veneen täytyi, ei siinä vastusteleminen hyövännyt. Ja niin siitä pälkähästä taas päästiin, vaikka kyllä lujalle otti; kastui siinä muustakin kuin hiestä. — Jätkät ne eivät olleet niinä miehinäänkään, että auttamaan olisivat tulleet; seisoskelivat vaan toisella rannalla, suu auki katsella ällistellen.

Puhaltaa meidän täytyi hiukan, kosken niskalle päästyämme. Ja aika tyytyväisiä taasen oltiin. Siinä nuotion ääressä levähdellessä ja vaatteita kuivaillessa pistettiin kahviksikin, ensi kerran koko matkalla; "värkkiä" kyllä oli muassa, mutta pidimme maukkaampana aterioidessa käyttää "saijua" tai "kaakaota", joita pian pyöräytimme nuotiotulella. —

Säpsän jälkeen ei kosket haitanneet ennenkuin saavuimme Autin talojen kohdalla olevalle Pirttikoskelle; sievää suvantoa vaan, jota soutelimme vastatuulen aikalailla puhallellessa.

Oli niitä useampiakin Autin taloja siinä luonnonkauniilla paikalla, korkealla niemekkeellä Pirttikosken ja sen alipuolella olevan pienen järven välissä. Sivu emme aikoneet niistä mennä sisällä pistäymättä. Kohta Autin talojen ylipuolella meidän oli näet eroaminen Kemijoesta Auttijoelle, joka kulkee aivan asumattomien sydänmaitten läpi ja oli meidän siis sille lähtiessämme eväitä varustaminen useamman päivän varalta.

Laskimme kosken alla rantaan ja menimme mielestämme muhkeimpaan taloista; aika vankkoja ne olivat kaikki noin sydänmaan taloiksi ja rikkaiksi niitä mainituinkin; suurimmat porolaumatkin Tennilän jälkeen. Talosta saimme ruuan puolta, kaikkia mitä vaan tarvitsimme.

"No eihän se talo aivan anhiton ole siitäkään", oli vanhan isännän vastaus aina, kun kysyimme saisikko sitä ja sitäkin. —

Muutoin, vaikka tuo talonpoikais-pohatoissa tavallinen pöyhkeys tahtoikin esiin pistää, puheissa varsinkin, oli kohtelu täällä kuitenkin toisellainen kuin edellisen porokuninkaan luona.

Syötyämme ja tarpeelliset eväät varustettuamme, lähdimme puuhaamaan venettämme poikki niemen. Tukit olivat nimittäin padonneet Pirttikoskenkin pahasti, vaan tukkilaiset näyttivät kuitenkin olevan kovin vastahakoiset avuksi lähtemään, kun näet olivat siinäkin väylää hiukan aukoneet. Saimmekin hevosen talosta ja vedätimme veneen niemen poikki, pahimman kosken ylipuolelle. — Sauvomista sitä oli siitäkin vielä aikalailla, ennenkuin pääsimme toista kilometriä talojen ylipuolella Auttijoen suulle.

Hauskalta todella tuntui saada vihdoinkin jättää Kemi-joki kaikkine vastuksineen selkänsä taakse. Täytyy näet tunnustaa, että vaikka se nyt olikin noustuna, tavattoman vaivaloista matkaa tuo kuitenkin oli ollut Eikä retkemme ollut tähän saakka juuri suurta nautintoa meille vielä tuottanut. Masentua kuitenkaan ei mielten annettu, ei matka-innon laimeta, sillä tästä lähtien, niin toivoimme, matkan hauskempi puoli vasta alkaisi, vastukset väheneisivät, kulku helpponeisi, kaikki kävisi paremmaksi. Talossa oli kyllä meille sanottu, että kyllä siellä vieläkin kova monet kerrat eteen koituisi, vaan huoli siitä, kunhan pienemmille vesille vaan päästiin ja erilleen noista kiusankappaleista tukeista, niin kyllähän kaikki muut vastukset aina voitettaisiin. Hyvillä toiveilla ja ilomielellä jätimmekin nyt hyvästit Kemijoelle, jota parikymmentä penikulmaa olimme nousseet kahdeksassa päivässä, saaden taistella monenlaisten vaivojen ja vastusten kanssa.

Mitä muutoin tukkoihin tulee, joiden kanssa olimme saaneet niin vastenmielistä tuttavuutta tehdä, ihmetytti meitä varsinkin se, että pitkin matkaa melkein kaikki puut olivat kuorimattomia. Arvaa kyllä, mimmoiseksi jo moinen joukko tuoreita, pihkaisia puita muuttaa veden niinkin valtavassa joessa kuin Kemijoki onkin. Mutta kun vielä sen lisäksi irtaunut puunkaarna jää mätänemään koskiin ja suvantoihin, niin ihmekkös, jos kalat joesta vähenevät; mikäpä kala olostuisi asumaan tuommoisessa pihkavedessä. Kun ihmettelimme tuota seikkaa muutamalle isännälle, kysyen, eikö kuoripäällisten puiden laskeminen ole laissa kielletty, arveli hän: "Kyllähän se laissa kielletty on, vaan siitäkös ne tukkipohatat välittävät… Maksavat vaan sakot ja sillä hyvä. Ennenhän kannattaakin muutamia satoja sakkoja suorittaa kuin ruveta kuorituttamaan satojatuhansia tukkeja… Se tulisi tuhansia maksamaan… Ja tuleehan ne kuitenkin kuorituiksi, ennenkuin jokisuulla ovat; siitä kosket kyllä huolen pitävät… Mitäpä ne muusta semmoiset välittävätkään kuin omasta kukkarostaan, tulipa sitten muille ihmisille kuinka suuret vahingot hyvänsä." —

Ennenkuin eroamme Kemijoesta, tahdon vielä lisätä jonkun sanan yleensä oloista ja elannosta Kemijokivarsilla, sen verran kuin pikaisella matkallamme niitä tulimme huomioon ottaneeksi.

Jos tahtoo lausua arvostelunsa ainoastaan sen mukaan, mitä silmä näkee, niin täytyy myöntää näiden seutujen olevan parhaimmin asuttuja ja varakkaimman näköisiä koko Pohjanmaalla. Talot ovat näet muhkeita jo päältä katsoenkin eikä viljavainiotkaan niiden ympärillä vähäpätöisiltä näyttäneet. Aina ei tuo arvostelu saata viedäkkään erhetykseen, sillä kyllähän Pohjanmaalla paljon äveriäitäkin taloja löytyy. Kuitenkin, joka pohjalaisen luonteen tuntee, tietää myöskin, että yhtenä sen pääomituisuutena on ylpeys, loistelevaisuus. Ja sepä se vaikuttaa paljon tässäkin suhteessa. Pohjalainen näet tahtoo, että talon pitää näyttää joltakin jo ulkopuolellekkin, olipa sitten varallisuuden laita muutoin vaikka niin ja näin. Voipi sanoa, että kun savolainen tai karjalainen perustaa talon, raivaa hän ensiksi itselleen peltoja niittymaita, hankkii karjaa ja puuhaa yleensä taloudellisen toimeentulonsa vakaannuttamiseksi, tyytyen itse sillä välin asumaan pienessä mökkipahasessa. Sitten vasta, kun hän näkee tulevaisuutensa turvatuksi, ryhtyy hän rakentelemaan majaansakin hiukan muhkeammannäköiseksi, kuitenkin pysyen siinä suhteessa aina jokseenkin vaatimattomana. Niin ei tee pohjalainen. Hän käy päinvastaisessa järjestyksessä, pitäen ensiksi huolen omasta mukavuudestaan ja siitä, että talo talolta rupeaa näyttämään, sitten vasta toisessa sijassa talon tarpeista. Tuo ei tietysti kuitenkaan aina voi hyvin vedellä. Siitä seurauksena onkin, että monesti nuo uhkean näköiset kartanot ovat enemmän tai vähemmän rappiolla, jopa usein ainoastaan puolivalmiina, talon maanviljelys huonossa kunnossa, karjanhoidonkin laita niin ja näin. Ihmeekseen usein huomaa tarkemmin taloa ja sen oloja tarkasteltuaan, että kuori petti, ulkonaisen komeuden takana piilikin raihnaisuus ja — köyhyys.

Tosin kyllä maa ei kaikistellen niin huonoa ole, ettei se voisi asukastaan elättää, jos sen muokkaamiseen työtä, vaivaa ja järjellisyyttä käytettäisiin, mutta — missä vika lieneekin — kuitenkin Kemijokivarsilla yhtä vähän kuin yleensäkkään Pohjanmaalla moni talo vuoden ympäri omilla eloilla toimeen tulee, vaikka hyväkin vuosi tulisi. Ja kuitenkaan ei halla noilla kuivaperäisillä, joen suojaamilla mailla ole läheskään niin tavallinen vieras kuin monilla muilla Pohjanmaan perukoilla; ihan tuntematon se kuitenkaan ei ole. — Kuivuus, jonka tekemät tuhot varsinkin kauvempana sisämaassa olivat erittäin tuntuvat, teki matkakesänämme paljon vahinkoa sekä viljan että heinän kasvulle Kemijokivarsillakin.

Karjanhoito, järkiperäisellä tavalla järjestettynä, on nähtävästi tulevaisuudessa näiden seutujen pääelinkeinoksi kehittyvä. Sitä ennen on kuitenkin välttämätöntä, että perä-Pohjolan liikennesuhteet tulevat melkoisesti parannetuiksi, maamme rautatieverkko tuollekkin syrjäiselle kulmakunnalle ulonnetuksi. Sillä vaikka karjanhoidon suhteen onkin viime aikoina jo edistytty melkoisesti täällä, samoinkuin muuallakin Suomessa, on kuitenkin selvää, ettei se voi vakavalle kannalle ja kukoistukseen päästä ennenkuin ollaan tilaisuudessa suuremmitta vaikeuksitta sen tuotteille ulompana omia nurkkia menekkiä hankkimaan. — Muun karjanhoidon ohessa lienee mainittava myöskin poronviljelys, jota vielä melkoisessa määrässä hajotetaan Rovaniemen takalistoilla ja Kemijärven seutuvilla, vaan joka kuitenkin monellaisen vastuksellisuutensa takia on vähitellen menettänyt suuren osan merkitystään.

Joesta on Kemijokivarren asukkailla ollut ainainen tulonlähde. Se antaa varsinkin tuota Pohjanmaan kuulua lohta ynnä taimenta ja siikaa. Kemijoki onkin maamme parhaimpia "kalajokia". Valituksia kuitenkin kuului, ettei se jokikaan enään anna niinkuin ennen muinoin. Näyttää siis siltä kuin tuo huomauttamani epäkohta tukkien suhteen ei todellakaan olisi ajan pitkään vaikuttamatta kalain joesta katoamiseen; eihän näet Kemijoen suuremmoinen tukkiliike vielä niin ikivanha ole. — Muut sivuelinkeinot ovat vähempiarvoisia. Mainitsemista kuitenkin ansaitsee se vilkas liike, jonka tukkipuuhat aikaan saavat, ja joka on monet kauniit markat jokivartelaisten kukkaroihin tuottanut.

Mitä sitten kansaan tulee, niin on se tuota reipasluontoista, toimeliasta pohjalaista, ylpeätä kyllä, niin sanotaan, mutta kuitenkin yleensä vierasvaraista ja hyvänsuopaa. Matkailija tuntee tuon suoraluontoisen rahvaan seurassa hyvin viihtyvänsä, jopa pian koteutuvansakin heidän oloihin. Mielihyvällä huomaa matkustaja, joka on liikkunut eri seuduilla maatamme, miten suuri ero on kansan henkisen kehityksen, sivistymisen ja siitä seuraavien muidenkin tuntomerkkien, niinkuin asumus- ja viljelystapojen, siisteyden y.m. suhteen yleensä pohjois-pohjanmaan ja useiden muiden maamme eri osien asukasten välillä. Tuo on silmään pistävintä etenkin mitä Kemijokivarren asujamiin tulee. Mainituissa suhteissa näet näiden seutujen asukkaat kelpaavat esimerkiksi rahvaalle muissa osissa maatamme. Kuitenkin vertausta tehdessä on tietysti huomioon otettava sekä asukasten erilainen luonne että myöskin ne historialliset olosuhteet, joissa kansamme eri osat ovat kehittyneet. — Paljon kansan ja olosuhteiden kehittymiseen täällä vaikuttaa jo se vilkas liike, joka juuri Kemijokivarsia pitkin kulkee pohjoisemmaksi. Muuta ei puuttuisi, kuin parempia kulkuneuvoja vaan sekä enemmän sivistyslaitoksia ja näistä seuduista voisi pian kehittyä yksi maamme edistyneimpiä osia.

V. Auttijoen suulta Paanajärvelle.

Toiselta tuntui tyynen Auttijoen sauvoskeleminen kuin tuo alituinen vastavirtaan ponnisteleminen ja tukkien kanssa taisteleminen Kemijoella. Oikein sitä nautinnolla pukiskeli, kun vene joka työnnöllä sukkulana sylittäin suljahti eteenpäin, veden keulassa kohistessa, ei virran vastustuksesta, vaan veneen vauhdista. Airoille tuota kohta kuitenkin ruvettiin, kun joki oli tyyntä, heitettiin uistimia veteen haukia houkuttelemaan, eikä aijottu kovin kiirettä pitää. Könkään alle kuitenkin oli aikeemme yöksi ehtiä; sinne oli sanottu olevan vaan parisen neljännestä.

Maisemat alkoivat nyt saada hyvin sydänmaisen muodon. Kaitaisena, vaan kuitenkin suunpuoleltaan jokseenkin syvänä kiemurteli tuossa Auttijoki rauhallisena laaksossaan. Rantamaat sen molemmin puolin kohosivat vähitellen aika korkeiksi, paikotellen hyvinkin jyrkiksi, enimmäkseen havumetsää kasvaviksi harjanteiksi. Kuta etemmäksi ehdimme, sitä jylhemmän muodon sai seutu: harjut kohosivat kohonemistaan, samalla myös läheten toisiaan ja siten sulkien jokilaakson aina kapeammaksi väliinsä. Mitään erikoisen kaunista ei luonto kuitenkaan ollut siihen asti, kunnes saavuimme Autinkönkään alle. Mutta sielläpä avausi eteemme maisema semmoinen, jota kyllä maksoi vaivan katsella, joka kerrassaan hurmasi meidät.

Tuossa harjanteet jyrkkinä kalliopäätyinä, kuin olisivat katkaistut, sukeltautuvat joen tyyneen pintaan, lähenevät toisiansa kuin yhteen syleilyyn sulautuaksensa. Mutta siihempä ovatkin käsivarret rauvenneet, kylmän kankeina ojentuneet toinen toistansa odottamaan, koskaan kuitenkaan toisiansa tapaamatta. Vikkelä veden veikko se on näet siihen väliin pistäytynyt, uurtaen syvän uransa kautta kallion sydämmyksien. Suoraan kuni miekan halkaisemana on siinä kallio kahtia revennyt, jättäen väliinsä metri viitisen leveän aukon vedelle veräjäksi. Äkkijyrkkinä kohoovat repeämän seinät huikaisevan korkealle molemmin puolin: taivas sinisenä juovana vaan siintää ylipuolella, metsä vihreänä harsona reunustaa ylhäällä kuilun partaita. Alhaalla halkeimessa taas joki synkän tyynenä soluu kaltaista tietänsä kuin Manalan musta virta. Ympärillä on kaikki niin kuolontyyntä ja rauhaisaa, että oikein vistolta tuntuu seutu tuossa illan salaperäisessä hämyssä; ilta-aurinko vaan kullaten luopi säteensä tuonne vuoren vihreille harjanteille.

Kuka ei hurmaantuisi tuommoisesta näystä keskellä jylhää vuorimaata, kenen sydän ei sykähtäisi moiselle kuvalle!

Ja tuossako sitten kaikki?! Ei, ei vielä puoletkaan! Kun näet olimme aikamme ihailleet tuota omituista paikkaa, lähdimme uteliaina edelleen tarkastelemaan, mitä enempää vielä saisimme nähdä. Kauvaksi emme ehdikkään, ennenkuin maisema jo muuttuu, uusi eteen avautuu. Tuo kapea sola laajenee äkkiä, sen seinämät kohoavat yhä korkeammiksi, käyden samalla myöskin epätasaisemmiksi. Äsken tyyni jokikin muuttuu virtavaksi, tuossa vähän matkan päässä jo pienenä tyrskynä tyristen. Sitäkään ei pitkälti piisaa, muutaman metri kymmenisen vaan, kentiesi hiukan rapeamman. — Sitten joki loppuu tyyneen, pyöreähköön lampareeseen, jota joka puolelta rajoittavat jyrkät vuoriseinät. Ja tuossa lammen taustalla, enempi oikealla kädellä se näkyy jo itse putouskin. Korkea kallioseinä on siinä kuin väkivaltaisesti rikki reväisty ikiliitoksistaan. Suuri ei siihen aukko sittenkään ole syntynyt, taitaa ylempää olla noin parikymmentä metriä äyräästä äyrääseen. Siinä ei ole en ään jälkeäkään äskeisen solan säännöllisyydestä: kaikki kuin silvottua, särettyä, niin särmikästä ja säännötöntä, seinät epätasaisesti viistot ja röyhyisesti lohkeilleet. Veden kulkuväylä, metri kolmisen levyinen kallion repeämä, ei sekään ole suora ja esteetön kuten edellisessä paikassa, vaan kohoaa jyrkkää vuoren kuvetta kiveröissä mutkissa, ikäänkuin piilossa pujottautuen läpi ruhjoutuneen kallion. Ja ikäänkuin osottaakseen sitä sitkeätä sidettä, jonka veden voima on tuossa murtanut, ovat uoman seinämät ja pohja muodostuneet julman epätasaiseksi louhikoksi, ompa uomaankin paaden möhkäleitä pysähtynyt. Vesi siinä kulkeekin ihan kuhisevana vaahtona, tuimasti rajuten ahtaassa raossansa. Se ikäänkuin ottaa vauhtia tuon pahan paikan läpi päästäkseen, pudoten könkään päältä ihan tyynestä virrasta huikaisevina hyppyreinä alas kallion halkeimeen. — Kohinallaan siinä putous säestää honkain huminaa tuolla ylhäällä jyrkänteiden rinteillä, suhisten sulloutuu vesi syvänteeseen, pahasti paiskellen paaden kylkiä sivu kiitäessään. Pahimmin siinä raivon veden vihaisia puuskuja saa kestää varsinkin muuan suuri kallionmöhkäle, joka on uskaltanut asettua juuri putouksen alle, kuohun keskelle, veden vinhaa vauhtia pidättelemään.

Olihan tuokin kaikki jotain katseltavaksi! Tuolla ylhäällä ensin tyyni joki, joka rauhaisena luikertelee kautta sydänmaan salojen ja korpien. Vaan sitten on kallio kovan kylkensä tahtonut asettaa puron tyyntä kulkua estämään. Silloimpa sekin muuksi muuttuu, raivoksi rakentuu. Hurjistuneena hyökkää se vastustajansa kanssa voittosille, käyden kahleitansa katkomaan. Se voittaakin. Ja sitten, väkirynnäköllä ryöstäyttyään noitten sataisten salpojen läpi, se voiton vimmassaan vielä hetken rajuaa. Pian tuo luonnostaan rauhaisa puro kuitenkin taasen jo tasaantuu. Ja tuossa lammen tyynessä se ikäänkuin ihmetellen itsekkin pyörähtää katsomaan sitä jättiläistyötä, jonka hän on tehnyt, tai kuin väsynyt matkamies kyykähtää tiepuoleen puhaltamaan ja mielihyvällä taaksensa silmäilemään onnellisesti hengenvaarallisen vuoripolun päähän päästyään. Sitten kyllin levähdettyään se iloisena lähtee taasen jatkamaan matkaansa. Lähtiessään se kuitenkin vielä ikäänkuin oman intonsa ilosta tai voimansa väen pakosta, pistää pieneksi hypyksi. Kohta kuitenkin mieli malttuu ja nyt tuo korven kulkija, ikäänkuin häveten äskeistä riehakkaa vallattomuuttaan, ottaa juhlallisen vakavan muodon. Pian tuokin tunnelma kuitenkin katoo ja hetkisen kuluttua joki jo taipuu entiseen tuttuun tapaansa hiljaisena, vaatimattomana metsäpurona jatkamaan matkaansa taasen kautta kolkkojen korpien, synkkien salojen, kohti tuntematonta tulevaisuutta. —

Oli se todellakin harvinaisen viehättävä paikka, omituisen synkkä illan hämärässä ja lumoavan kaunis päivän kirkkaasti paistaessa, jolloin tuo jo semmoisenaan valtaava taulu sai vielä hurmaavan hienon harson putouksen yli häilyvästä sateenkaaresta seitsemine väreineen.

Tarvitsemmeko todellakin lähteä tuhansien penikulmien päähän kauniita Alppimaisemia hakemaan, ulkomaille niitä ihailemaan, kun meidän oman Suomemme metsissä ja vuoristoissa semmoisia viljalti löytyy, kunhan ne vaan tulisivat kaikki kainoista kätköistään esille kaivetuiksi? Tuo kysymys kuin itsestänsä johtui meidän mieleemme. Emme malttaneet olla sitä ääneenkin toisillemme toistamatta, ihastuneet kun kovin olimme tuohon salomaan sydämmessä kätkyvään "Alppi-maisemaan", joksi sitä hyvällä syyllä kyllä voimme nimittää. Vahinko vaan, että joki oli niin kovin kuivillaan. Vesiputous näet kadotti sentakia suuren osan kauneudestaan ja valtavuudestaan. Annappa että sen näkisi oikein tulvillaan, putouksen pahimmiten pauhatessa! Silloin se vasta jotain suuremmoista olisi. Silloin tosiaankaan ei olisi mahdotonta, että tukkien siinä niin kävisi kuin Niilo oli meille kertonut, "ettei niitä putoukseen päästettyä sen koommin enään näkyisi". — Olikin siellä putouksen alla useita silpoutuneita pölkkyjä, jotka vettyneinä kivien lomissa loikoivat, lienevätkö sitten olleet noita kuulumattomiin kadonneita tai muutoin sinne joutuneita.

Kaikella on kuitenkin "varjopuolensa", niinpä luonnossakin. Ja jos ei tuommoista häiritsevää muutoin olisi olemassa, niin kyllä ihminen pitää huolen sen aikaansaamisesta. Niin oli tuossakin sydänmaan kuvassa vielä jotain, jonka mielellämme olisimme tahtoneet hävittää sen kauneutta, puhtautta turmelemasta. Ihmisen ahnaus ja saaliinhimo se näet ei ole kammonut kajota tuohonkin, tekisipä melkein mieli sanoa luonnon rauhoitettuun taideteokseen. Kuten Niilo oli kertonut, niin olikin siinä vasemmalla puolen putousta vankoista hirsistä rakennettu tukinlaskuränni. Oikein raudoitetut sen seinät olivat paikotellen sisäpuolelta. Sittenkin näkyi, miten tukit, huimaa vauhtia läpi rännin kiitäessään, olivat sivumennessään päillään silponeet paksut hirsiseinät koveroiksi, missä rauta vaan ei ollut niitä suojaamassa. Siten se vieläkin katsojalle kertoi, että moni tukki siitä oli kuitenkin sujona alas suhahtanut, vaikka putous ensin oli aikonut voittamattoman esteen eteen panna. — Vaikka tuo jo osaksi rappiolle joutunut rakennus häiritsikin paikan sopusointuisuutta, niin olipa se kuitenkin siinä tavallaan todistamassa ihmisen herruutta luonnon yli, miten ihminen pystyy luonnon raa’an voiman voittamaan, sen laatimat pahatkin esteet murtamaan ja hajottamaan, ei suuremmalla voimallaan, vaan kaikkivoittavalla nerollaan. Ja semmoisena se herätti katsojassa jonkunlaista mielihyvän tunnettakin tuossa valtavan luonnonvoiman voittajana, sen ylpeyden masentajana. —

Aikamme tuota kaikkea katseltuamme ja ihailtuamme, kiivettyämme ränniä myöten ylöskin, katsomaan miltä putous ylhäältäpäin näytti, täytyi meidän ruveta puuhaamaan itsellemme illallista ja yösijaa.

Tekasimme lammen rannalle kivikolle nuotion. Tullessa uistimilla saamiamme kaloja panimme paistumaan ja kiehumaan. Eikä kauvan viipynytkään ennenkuin yksinkertainen illallisemme oli valmis.

Sillä aikaa kun insinööri puuhaili keittohommissa, koetimme me tohtorin kanssa nakata onkea tuossa kuohun alla, nähdäksemme sattuisikko lohen poikaa tai harria siellä uiskentelemaan. Kun ei kalaa kuitenkaan kuulunut, niin lähdimme teltille paikkaa katselemaan. Sitä ei ollut helppo kohta löytää. Muutamalla sivulla oli kuitenkin kallion kupeeseen muodostunut ikäänkuin porras, juuri siksi suuri, että siinä kasvavalle ruohikolle telttimme hyvin mahtui. Kun ei sinne ollut kovin vaikea pääsykään, niin mitäpä muuta kuin kyhäsimme sinne sauvomien varaan teltin kuntoon. Eihän siihen kyllä niin kovin mukavaa eikä pitävää voinut saada, vaan arveltiin tuossa yksi yö toimeen tultavan.

Nuotio olisi ollut kyllä hyvä teltin edessä palamaan, jokseenkin viileältä kun näet ilma alkoi tuntua tuolla "umpilaaksossa"; semmoiseksi sitä oikeastaan ei voinut nimittää, sillä eihän siinä ollut muuta laaksoa kuin järvi, josta yön tultua alkoi kylmänkostea usva vielä muun hyvän lisäksi uhomaan. Arvelimme kuitenkin, että kun on lämmin illallinen syöty, niin eiköhän tuota sentään tarkene näin kesäisnä yönä. Ja niin kiertäyttiin mukana oleviin peitteisiin ja koetettiin saada unta. Mikään helppo asia ei kuitenkaan ollut saada aluksi unen päästä kiinni, kylmä kun näet kovin tuntuvasti tahtoi jäseniä hyväillä. Nukuttiin sitä kuitenkin yö miten nukuttiin, toistensa liki pusertautumalla koettaen hiukankaan säilyttää ruumiin lämpöä. —

Kun aamulla hyvään aikaan heräsimme, tuntui siltä kuin jäsenet olisivat melkein jäässä olleet Emme olisi illalla uskoneet, että tuolla onkalossa niin raittiin yön saisimme. Ilma tuntui kuitenkin olleen viileänlainen ja tietysti tuo omituinen yösijamme ei ollut siinä tapauksessa ensinkään viisaasti valittu. Muutoinkin näet jo tuommoisessa alhaisessa vuorilaaksossa kosteine ilmoineen on paljon raittiimpi kuin esim. vaaran päällä.

Hierottuamme unen tähteet silmistämme ja laitettuamme itsemme muutoinkin niin hyvään kuntoon kuin voimme, kiipesimme vielä kerran ränniä myöten putouksen päälle, vieläpä ylemmäksikin, lampea rajoittaville kallioille, mitataksemme äyrästen korkeutta. Barometri-mittauksen mukaan saimme siten könkään eli putouksen 28 metrin, ympärillä olevat vuoret taas 35—40 metrin korkuisiksi. Hiukan liikaa oli siis Niilo pannut arvostellessaan könkään korkeutta, vaan ei se mitättömän matala ollut semmoisenakaan kuin se todella on.

Sitten sitä saatiin ruveta tuumimaan, miten vene saataisiin könkään ohi, sillä ylipuolelle se oli saatava voimalla millä hyvänsä, jos mieli matkaa jatkaa. Ränniä myöten se kyllä olisi mukavimmin noussut, kun meillä oli näet köysiä ja väkipyöriä eli "plokeja" matkassa, vaan kun rännin alaosa oli hajonnut ja kuohut tuossa alempana muutoinkin niin pahoja, ettei sinne venettään juuri uskaltanut panna, niin täytyi meidän tuosta tuumasta kohta luopua. Ei ollut siis muuta keinoa jälellä kuin kiskoa vene käsivoimilla maata myöten yli vaaran. Tuohon työhön ryhtyminen ei tosin näyttänyt kovin houkuttelevalta, kun näet rinne paikotellen oli niin jyrkkä, että oli täysi työ jo sitä ylös kiivetessä. Ja tuommoista vetotietä oli noin puoli kilometriä, koko matkan jyrkkää vastamäkeä. Täytyi näet palata takasin ensimäisen kallion halkeaman alapuolelle, josta oli jonkunlainen polku vaaran yli. Kun nimittäin ennen muinoin on tämän kautta Kuusamosta voita y.m. veneillä kuletettu, niin on täytynyt siinä taivaltaa lastit könkään ohi, kuitenkin niin, että silloin oli ollut eri vene yli ja eri alapuolella köngästä. Ainoastaan joskus tarpeen pakosta kuului miesvoimalla vedetyn venekkin yli vaaran. — Nämät tiedot saimme vasta myöhemmin. Tähän asti oli meille näet kerrottu, että on sitä tietä ennekin kulettu ja kuormia taivallettu.

Kolkolta näytti yli pääsy, vaan koettaahan täytyi. Tyhjensimme siis veneen aivan puhtaille pohjille, laittelimme nuorat ja väkipyörät kuntoon ja — niin sitä ruvettiin hinaamaan ylöspäin.

Ihmeen helposti se sentään nousikin. Jyrkimmän paikan ohi kun pääsimme, paiskasimme köydet ja muut vetotamineet tiepuoleen. Pantiin kalikoita poikittain vaan tielle ja kolme vankkaa kopraa kun tarttui kiini veneeseen ja oikein voimain väellä ponnistettiin, niin juoksujalassa se aina nousi kappaleen matkaa. Läähättää ja huohottaa sitä kyllä sitten täytyi aina niin että keuhkot haleta tahtoivat, vaan huolipa tuosta, kunhan eteenpäin päästiin.

Näin kun tunnin pari olimme puohanneet, niin jopa "Täräyksemme" taaskin työnsi keulansa joen tyyneen pintaan ja nyt könkään yläpuolella.

Nyt olimme pelastetut miehet. Vielä oli kuitenkin jälellä tavarain kantaminen, joka sekään ei mitään leikintekoa ollut. Kyllä siinä jalkaparat saivat kovan kokea, ylös alas tuota mäkeä raskas tarakka selässä kiipeiltäessä. Vaan kun toisen verran aikaa oli tuotakin leikkiä kestetty, niin sittenpä oltiinkin kimpsuineen kampsuineen taasen valmiit matkaa jatkamaan. — Nelisen tuntia siinä oli tuossa taivalluksessa meillä mennyt. Vaikeaa yhtä ja toista jo tosin retkellämme olimme kokeneet, vaan kyllähän nuo neljä tuntia sittenkin edun veivät kaikelta muulta tähän saakka. Kumma ei ollutkaan, jos semmoisen yön ja syömättä tehdyn työn jälkeen olimmekin kelpolailla väsyneet ja nälkäiset kuin sudet. Syötiin siis säälimättä ja syöty kun oli niin — lähdettiin taasen jatkamaan matkaa; lepäilemisiin sitä ei aikaa riittänyt.

Sievästi se matka taasen sujui, mitkään esteet kun eivät nyt olleet tietämme sulkemassa. Kotvasen soudettuamme saavuimmekin Auttijärvelle, josta Auttijoki alkaa.

Ei tuo järvi ole mikään suuren suuri, onpahan vaan puolisen penikulman pituinen, jokseenkin suorassa suunnassa luoteesta kaakkoon. Päistään se ei ole mikään kaunis, mutta keskeltä järveä katsoen kummallekkin puolelle tekee se korkeine, havumetsää kasvavine rantoineen ja pienine, sievästi kaareilevine lahtineen sangen miellyttävän vaikutuksen. Etenkin nuo rannoilta sopusointuisasti kohoilevat vaarat, jotka tummanvihreine kukkuloineen taivaan sineä vasten limittäytyvät toinen toisensa taakse, rajoittaen näköpiirin joka suunnalle, antavat tuolle järvimaisemalle uhkean kauniin muodon. Näköala pitkin järveä katsoessa on varsinkin miellyttävä: järvi kapeine selkineen ikäänkuin katoaa tuonne niemiin päättyvien vaarojen ja kunnasten taa. Jyrkät rantavaarat luovat tumman varjonsa järven tyynelle sinipinnalle auringonpuoleisella rannalla. Päivänpuoleinen rannikko taas kimeltelee kirkkaan keskikesän auringon paisteesta ja sillä puolen rannat selväpiirteisinä esiintyvät puhtaassa tummanvihreässä puvussaan. — Auttijärveä voi hyvällä syyllä sanoa Paanajärven pienoiskuvaksi.

Tämän järven yläpäähän sen piti laskea tuon kuulun Korojoen. Sen omituisuuksista olimme kuulleet kerrottavan, mitenkä se muka vuoren halkeamassa kulkisi yhtäsuorana kokonaista neljäpenikulmaa, ja miten luonto sen ympäristöillä olisi harvinaisen kummallista. Suurella uteliaisuudella olimme sentähden siitä jo matkan varrella tiedustelleet, vaan kukaan ei tuntunut joella kulkeneen. Sitä suuremmalla uteliaisuudellapa siis nyt odotimme saavamme nähdä kaikki nuot kummallisuudet.

Alku ei kuitenkaan kovin lumoavalta näyttänyt. Emme tahtoneet joen suuta edes löytää kaislaisessa lahden pohjukassa. Kartasta, joka tähän asti oli ollut kutakuinkin tarkka, ei ollut nyt enään oikein luotettavaksi oppaaksi. Järven jatkoksi oli "lanttu" Korojoen vetänyt melkein suorana viivana, mutta eipä sitä vain ottanut näkyäkseen. Vihdoin kuitenkin pitkän etsimisen perästä löysimme oikealla kädellä muutaman puron, jonka arvelimme Korojoeksi, koskei mitään muutakaan joensuuta löytynyt.

"Jo nyt vesille taidettiin joutua", täytyi väkistenkin sanoa tuota matalaa liejukkopuroa katsellessaan. "Niin — ja entä sitten, kun tämänkin sivujokia vielä kulkea pitäisi", tuumimme hiukan alakuloisina.

Sauvoskelemaan sitä kuitenkin lähdettiin; ei sopinut näet enään soutamaan, kun airot rantoihin kiinni ottivat. Hiukan puro kuitenkin syveni ja leveni, kun suusta etemmäs päästiin, jopa mahtui pikkuairoilla taasen soutamaankin. — Kaloja niitä vaan vielä täälläkin muljahteli rannoilta aina tuon tuostakin, pelästyneinä paeten harvinaisia rauhansa häiritsijöitä. Uistimelle nuo sydänmaan vesien rauhalliset asukkaat olivat aika persoja. Ei tarvinnut kuin siksi veneen jälkeen nuoraa laskea, että uistin veteen painui, niin kohta siellä kala oli jo jutamassa; haukia ja ahvenia ne olivat, ei tosin suuren suuria kooltaan, mutta ei perin pieniäkään. —

Pian alkoi joki näyttää pahat tapansa. Alituisina mutkina se kiemurteli läpi heinävän alangon. Tuskin oli kipeneen matkaa päästy eteenpäin, niin nakkasi joki mutkan, palaten melkein yhtä pitkälti taakseppäin, niin ettei siinä matka tahtonut edetä ensinkään. Ja kuta ylemmäksi tulimme, sitä hullummin puro oikkuili. Olimmekin jo aivan kyllästyäksemme soudelleet ja sauvoskelleet, miten milloinkin saattoi, eikä se sen siittään somennut, vaan päin vastoin. Tosin väliin maat molemmin puolin näyttivät kohoovan ja silloin luulimme jo kohta pääsevämme varsinaiselle Korojoelle, vaan vielä mitä, ei se puro sen paremmaksi muuttunut.

Ilta alkoi jo olla myöhä ja väsymys taasen tuntuva. Kun ei kulkukaan siitään paranevan näyttänyt, niin eihän siinä muu auttanut kuin yöpyminen jokirannalle. Aimo nuotion siis siihen rakensimme hirsistä, joita muutaman latorakennuksen luo oli sattunut yli jäämään; sinä yönä emme aikoneet vilussa kärvistellä, kuten edellisenä. Teltinkin laitomme niin hyvän kuin taisimme, voidaksemme oikein mukavasti unta ottaa. Ja sinne sitä kömmittiin sitten sisälle, kun ensin oli kelpolailla illasteltu ja nuotiota siltä varalta lisäilty, että se koko yön palaisi. —

Korkealla heloitteli jo aurinko, kun heräsimme seuraavana päivänä. Olimme nukkuneet kuin herran pojat, oikein hiki päässä, niin oli lämmin ollut. Tunsimmekin itsemme taasen aika virkuisi. Se vaan tahtoi hiukan huoleksi paneutua, mikä tästä matkasta lopussakin tulisi, tokko enään olimme edes oikealla tolallakaan. Ei ollut edes ketään, jolta neuvoa olisi voinut kysyä, sillä Autista lähdettyämme emme olleet ihmistä nähneet, lukuun ottamatta toistemme tuttuja naamoja.

"Kunpa tapaisi edes jonkunkaan, jotta vähän saisi matkoista kysellä, kun ei tuosta kartastakaan enään avuksi ole", siinä alakuloisina aprikoimme. Ja kas! Ihan kuin enkeli taivaasta olisi siihen ilmestynyt ihmismuodossa, niin totta tosiaankin — tuolla joen toista rantaa tulla vihkaisee mies aika kyytiä, melkein juoksujalassa.

Enkeli tuo nyt ei tosin ollut, olipahan vaan tavallinen ihminen housuissa ja takissa, vaan hyvä niinkin. Luoksemme saavuttuansa hän selitti olevansa isäntä lähimmästä Pernun talosta. Niittymiestensä luota sanoi lähteneensä laittamaan venettään jokeen turpoamaan ja samalla matkalla päättäneensä pistäytyä noutamassa piimäleilin lähellä olevasta niittysaunasta, jonne se oli viime kesänä unohtunut. Kun oli ihmekseen nähnyt ihmisiä jokirannalla, niin oli poikennut katsomaan, jotta mitä maankulkureita siellä maleksii, selitteli mies.

Ensi tehtävänä tietysti oli meillä sitten selittää hänelle nuot tavalliset kysymykset.

"No jopa taipaleelle lähittä", arveli mies kohta, kuultuaan minne meidän matkamme piti. "Oikealla tolalla kyllä oletta, vaan eipä siitä isosti apua, sillä kyllä tässä on taival semmoinen eessä, että ymmälle siinä panee ennenkuin se on kulettuna. Matkaa ei kyllä olisi tästä Kurttajoen suuhun, josta teijän täytyy pyrkiä Koivukönkään alle, kuin viitisen neljännestä suoraan kulkien, vaan joki kun niin tavattomasti mukkii, niin kyllähän sitä toiset verrat lisää karttuu. Ja vielä se tästään pahenee jokikin. Ylempänä käy jo Korojokikin niin matalaksi, että tuskin siellä tyhjä venekkään uipi, saati sitten lastillinen. Ja Kurttajoki sitten! Sitä on vallan mahoton nousta. Koetin lykellä siellä venettäni jos kuin pitkälti, ies niin syvää koloa löytääkseni, jotta olisin venerähjän vähän turpumaan saanut, vaan ei siitä kuin pohjalauvat parahiksi kastui. Viimekeväinen tulva se näet tuon joen on pilannut kokonaan… Tulva näkyy könkään luona repässeen kangasta monta sataa kuutiosyltää ja ajaneen kaiken hiekan jokeen, jotta tuuma parisen siinä vaan vettä lirisee hietikon päällä. Niitytki on ruoja monen jalan paksulti peittänyt hiekalla niin että koko jokivarsi on nyt yhtenä hiekka-alankona. Meni siinä kymmeniä häkinaloja heinämaata minultakin… Niin — ja sitten sen Koivukönkään ylipuolelle sitä ei ole yrittämistäkään. Korkea ja jyrkkä se pahus on tavattomasti, kymmeniä syliä… Kyllä siinä aina keväisin on aika mylläkkä, vaan nyt tuo ei näytä miltään, kun on melkein kuivana koko putous… Ja ihan kuiva se on koski könkään yläpuolellakin, tuskin juuvakseen sai kivien koloista. Taivaltelemallahan siellä kuitenkin taitaisi eteenpäin päästä ylempänä, vaan kun siinä on ensin se pitkä ja korkea vaara könkään kupeessa… No — kai se sentään senkin päälle vene kulkisi, kun olisi pari hevosta, vaan metsässähän ne ovat hevoset ja otti ne sieltä nyt käsiinsä… Eipä siinä juuri muusta taitaisi avuksi ollakkaan, kuin taivaltaa kerrassaan Aartojärveen saakka, kun joki on ylempänäkin niin kovin kuiva, ettei siellä ole kuin paikotellen vähän vettä. Silloin sitä taivallusmatkaa karttuisi kokonaan kolmatta neljännestä. Ja mitäpä siitä sitten, jos Aartojärveen pääsisittäkin, kun ei sieltä kuitenkaan pääse eteenpäin! Posiojoki on ihan kuivillaan, niin ettei sitä mitenkään veneellä pääse. Aartojärvestä Koppelojärveen on taasen puolen virstan kannas, kun välinen joki siinäkin on kuivana… Sieltä sitä kyllä sitten pääsisi Koppelolammin ja salmien kautta Peräjärveen, mutta sieltä tulee kaheksan virstaa tietöntä kangasta Koivulahteen, Kuusamon puolelle laskeville vesille. — Semmoista se on matka tästä lähtien", selitteli mies toimessaan.

"Kyllä taitaa olla parasta, että pyörrättä takasin tai ainakin jätättä veneenne tänne ja kuletta tämän taipaleen muilla keinoilla… Kyllähän sieltä Posionpuolelta saa sitten veneen ostetuksi, kun kerran sinne pääsee", tuumiskeli isäntä tosissaan.

Kauniilta tuo kaikki ei tietysti meidän korviimme kaikunut, mutta yhtähyvin aijoimme ensin koettaa kaikki mahdollisuudet, ennenkuin luopuisimme veneestämme. Siihen keinoon päätimme turvautua vasta viime hädässä; olimme näet päättäneet viimeiseen asti koettaa, eikö tuota matkaa samalla veneellä voisi suorittaa.

Hyviä neuvoja annettuaan sen minkä taisi ja teitä meille neuvottuaan, lähti isäntä jatkamaan matkaansa. Mekin hankkiuduimme lähtemään eteenpäin. — Ihme kyllä emme senkään pahemmin masentuneet tuosta toivottomasta kuvauksesta. Arvelimme vaan, jotta saahan tuota sittenkin koettaa.

Pian näyttäytyi todeksi, mitä pernulainen oli kertonut. Joki mutki vielä hullummin kuin siihen saakka. Eikä sillä hyvä: matalaksikin se muuttui, niin että tuon tuostakin täytyi miesten veneestä veteen astua ja ryhtyä vetokeinoon. Lahoja puun pökkelöitä oli siellä täällä poikitellen joessa. Niiden yli täytyi vene miten milloinkin kiskoa. Ja kun jokirannat pian muuttuivat metsäisiksi, koko seutu sai todella sydänmaan villin muodon, niin jopa siellä sattui eteen myrskyn poikki joen kaatamia tuoreitakin puita, koivuja, korpikuusia ja petäjiä. Ei siinä muu auttanut kuin kirveen kanssa raivata tietä, missä hakkaamalla puut poikki, missä taas oksia pois karsimalla, jotta alta pääsi pujottautumaan. Semmoista se kulku oli ja aina vaan huonommaksi näytti käyvän. Saimme paikoin vedellä venettä pitkiä matkoja melkein kuivaa hietikkoakin myöten. Eteenpäin sitä kuitenkin päästiin, jospa hiljalleen.

Sivu puolen oli päivä jo kulunut, kun vihdoin pääsimme Kurttajoen suulle. Siinä oli kaikki niinkuin isäntä oli kertonut: koltasta hietikkoa niin joki kuin rannatkin ja vettä siksi että juuri nimeksi.

Kävimme jokea ylöspäin jonkun matkaa vakoilemassa, nähdäksemme päästäänkö sitä enään mitenkään eteenpäin. Pitkälti ei jokisuulta kuitenkaan ollut enään könkään alle, kilometrin verran vaan. Aijomme siis koettaa vielä, menipä sitten syteen eli saveen.

Riisuttiin pois takit, housut, kengät ja sukat, sillä kovan työn tiesimme siinä tulevan. Eipä vaatteista paljon suojaksi olisi ollut muutoinkaan, kun näet hietikko aina väliin petti, mies yhtäkkiä vajosi mutaan niin ettei ylös tahtonut enään päästä. Niin ruvettiin sitten vetää kiskomaan. Ihmeesti se vene kulkikin, helpommin kuin olimme luulleetkaan, tasainen kun näet oli pohja joessa ja vettä kuitenkin vähän rasvana. Ijättömiä ei siis tuolla kilometrin taipaleella kulunutkaan. —

Koivukönkään ohi oli taasen oikein aimo ränni, rakettu tukinuittoa varten. Kerrassan puolen kilometriä oli siten oikaistu yli korkean vaaran.

Aijoimme jättää veneemme rännin suulle ja kiivetä ränniä ylös, nähdäksemme mitä siellä eteen tulisi, vaan samalla alkoi taivas äkkiä vetäytyä synkkiin pilviin ja aika jyrähdyksiä kuulua. Arvelimme sentähden olevan parasta ajoissa varustaa itsellemme sateensuojaa ja laitoimme suuresta purjeestamme teltin veneen yli. Kauvan ei kulunutkaan ennenkun vettä alkoi vihmoa, nyt ensi kerran koko matkallamme. Suurempaa sadetta siitä kuitenkaan ei tullut; pääkuuro näytti menevän ohi itäpuolitse.

Sateen lakattua lähdimme sitten maisemia katselemaan. Ränniä käytimme kulkutienämme. Aika työ siinä oli kuitenkin sitä myöten noustessa, väki jyrkkä kun se oli ja sateesta pohjahirret käyneet liukkaiksi. Oikein väsyksiin asti sitä oli kävellä, ennenkuin toiseen päähän, könkään luo pääsimme. Siellä oli, kuten aamulla tapaamamme isäntä oli jo kertonut, vesi tuhojansa tehnyt. Suuren kappaleen kangasta oli tulva kerrassaan siitä kiskaissut, levittäen jokeen ja pitkin jokivarsia tuon irroittamansa hiekan paljouden. Ränninkin pää oli sentakia korkealle ilmaan jäänyt sojottamaan. — Itse köngäs oli aika korkea, koko joukon korkeampi kuin Autinköngäs. Kun vettä siinä ei ollut paljon minkään vertaa, eikä luontokaan sen ympärillä erinomaisempaa, niin ei siitä kuitenkaan ole sen enempää sanottavaa, kuin että mahtava putous siihen syntyisi, kun vaan joki olisi vesirikkaampi.

Könkään molemmilla rannoilla oli vieläkin jo rappeutumaisillaan olevia rakennuksia, joissa kuului puoli vuosikymmentä sitten vilkasta elämää olleen. Silloin näet tukkilaiset meuhasivat tuolla Tapiolan synkillä saloilla. Herrat kuului asuneen oikealla puolen putousta, jätkät taas vasemmalla. —

Könkään ylipuolella menimme poikki joen kuivia kiviä myöten ja lähdimme hakemaan pernulaisen meille neuvomaa tietä, joka taloille veisi. Löysimmekin sen lopulta, vaikka aikaa sitä etsiessä meni. Sitten palasimme veneellemme ja rupesimme sitä tien suulle vetää könyyttämään. — Poron vasa oli poissa ollessamme veneemme luo osautunut ja rantaa pitkin huoletonna astuskeli, vaan kun meidät havaitsi, niin kyllä koipensa löysi: kiiti metsään kuin nuoli; kovin kait siitä näytti joukkomme kummalliselta.

Tien suulle pääsimme kuin pääsimmekin. Vaan "nyt se vasta paras alkaa, sanoi Jussi kun paistoi rotan jalkaa". Mäki siinä oli julma edessä, jyrkkä ja korkea. Kuinka pitkälle tahansa sitä kiipesimmekin katsastelumatkalla käydessämme, aina se vaan nousi ja yhä nousi. Laskujemme mukaan oli se korkeimmalta paikaltaan noin 160 metriä jokilaaksosta laskien. Ei siis mikään pikku kunnas.

Kun tuommoista taivalta oli edessä viitisen kilometriä, niin eipä ollut juuri lasten leikkiä lähteä kolmen miehen venettä tuota matkaa vetelemään käsivoimilla. Ja entä melkoisen lastimme kantaminen sitten! Mahtinsa siinä menetti silmissämme Autinkönkään luona suorittamamme taivallus, jota olimme jo pienenä urotyönä pitäneet.

Vaan "eihän itku auta markkinoilla, turkki se juoda pitää"! Ei auttanut meidänkään ruveta siinä vaikeroimaan. Koettaa täytyi. Ei siis muuta kuin ensin kantamaan tavaroita kappaleen matkaa mäkeä ylös, sitten vetämään venettä perässä. Kalikoita vaan tielle teloiksi ja niin se kulkikin että jyrisi. — Ennenkuin aurinko laski, olimme nousseet mäkeä kilometrin verran, kaikkein pahimman ja jyrkimmän osan rinnettä. Joudimmepa auringonlaskuakin siinä hetken ihailemaan. Veripunaisena rusottaen tuo päivänpyörä vaipui hiljalleen kaukaisten vaarojen taakse, omituisen punervan hohteen luoden yli Koron jokilaakson. Tuolta korkealta harjanteelta se näyttikin aika mukavalta tuo metsäisten vaarain kahden puolen rajoittama vehreä laakso, jonka läpi kimalteleva joki kiveränä kiemurteli. Vaaran vastapäinen jyrkkä kallioseinämä, laakso alaalla ja synkkä metsä jyrkänteen päällä muodostivat yhteen kuta kuinkin sievän sydänmaan kuvan.

Mutta uupuu ne vihdoin voimat väkevänkin, niinpä meidänkin. Raukesi siinä raajat etummaiset jos takimmaisetkin. Ei tehnyt enään mieli ponnistamaan eikä liijoin vetämäänkään. Siispä ei muuta kuin "löimme telttimme ylös" kankaalle tien viereen. Läpiväsyneitä kun olimme ja ilmakin tuntui lämpöiseltä, emme ruvenneet enään edes nuotiotakaan puuhaamaan. Haukkasimme vaan mitä eväitä vielä jälellä oli ja sitten kylelleen, rääkkäyneitä jäseniään hiukan lepuuttamaan. —

Seuraava päivä oli sunnuntai, heinäkuun 15 päivä. Aurinko paahtoi jo raukaisevan lämpimästi, kun vihdoin heräsimme raskaasta unesta. Raukealta tuntui elämä kuitenkin, ruumis väsyneeltä ja jäsenet kuin ruhjotuilta, kaikki edellisen päivän ylöllisten ponnistusten seurauksia. Etenkin käsivarret ja selkä olivat pahakseen panneet tuon rehjastamisen. Ei pääkään paljon muulta kuin pökkelöltä tuntunut. Sanalla sanoen: elämä ei maistunut juuri hunajalta. Ja taasenko sama peli edessä! Jo tuo ajatuskin tuntui vastenmieliseltä, tuommoisessa kunnossa kun oltiin.

"Mutta mikäpä tässä muukaan auttaa, kuin koettaa viimeisillä voimilla", arveli insinöörikin jo masentuneella äänellä.

"Vaan eihän tässä pitkälle päästä tällä lailla, eväätkin kun jo ovat lopussa", tuohon tohtori toivottomasti virkahti. "Enkä muutoinkaan enään tunnu jaksavan… Eikö liene parasta että joku lähtee talosta ruokaa ja apua hakemaan."

Samaa mieltä olin minä ja mielellään se insinöörikin luopui edellisestä ehdotuksestaan. Hetken tuumittuamme päätimme siis että tohtori ja minä lähtisimme taloon avun ja ruuan hankintaan, insinööri taas jäisi veneen luo, koska hänen jalkansa eivät olleet oikein kävelykunnossa.

Kahden lähdimme astumaan kangaspolkua, tohtori ja minä. Paljon ei sillä kertaa jaariteltu, kulettiin vaan alapäisinä sen minkä jaksettiin. Miten lienee vielä niin onnettomasti sattunut, että harhaannuimme pois oikealta polulta. Kiertelimme korpia, kävelimme soita, ties kuinka pitkälti. Väsymys alkoi lopulta voittaa ja nälkä suolissa valitusvirttään soittaa. Täytyi meidän jo tuon tuostakin mättäälle heittäytyä levähtämään, kun ei enään tuntunut jalat jaksavan eteenpäin. Näin harhaillen osuimme vihdoin eräälle järvelle ja lähdimme sen rantaa kulkemaan, arvellen sieltä lopultakin talon tapaavamme. Jo näkyykin talo tuolla, mutta — toisella puolen järveä. Takasin emme kuitenkaan enään ruvenneet kiertämään, vaan päätimme huutamalla koettaa herättää huomiota, että tulisivat veneellä yli noutamaan. Kulimme siis vielä kappaleen rantaa pitkin, kunnes pääsimme talon kohdalle. Siinä sitten oikein huikean huudon nostimme, päästäen minkä keuhkot kestivät. Ei kuitenkaan näytty huutoamme kuultavan, vastatuuli kun oli, vaikka väkeä kyllä näkyi liikkuvan talon luona.

Yhtäkkiä toverini jännittää katseensa ja ojentaa kädellään kohti toista rantaa. Hänen lakooninen lauseensa: "Häntä" oli kylliksi minullekkin selville saattamaan, mitä hän oli havainnut.

Ihan oikein! Häntä siellä viuhahti pensikon takana. Eikä se voinut olla muun kuin hevosen. Nyt olimme siis taasen pelastetut! En tosin toverini kaulaan kapsahtanut, en edes itkenytkään, mutta heltyä tahtoi mieli kuitenkin ilosta, tuon havainnon tehtyämme. Nälkä ja väsymyskin unohtuivat tuossa tuokiossa. Ja tuossa soutaa jo venekkin meitä noutamaan; muuan poikanen oli niemen takana ollut soutelemassa ja huutomme kuultuaan tullut katsomaan, mikä se siellä semmoista mölinää pitää.

Pojalta kuulimme, että todella kaksikin hevosta oli talossa kotona. "Koettamalla niitä on koetettu metsään ajaa, mutta väkisten ne vaan ovat aina kotia palanneet kuin aavistaen, että heitä kohta tarvittaisiin", tuumi poika.

Lähdimme sitten soutelemaan järven yli. Nyt näimme, että oli siinä talo silläkin puolella järveä, jolla olimme huutaneet, vaikka pitkälle pistävä niemi oli estänyt meitä sitä näkemästä. "Sen talon isäntä se oli, joka teidät joella oli tavannut", tiesi poika kertoa.

Toiselle puolen päästyämme tapasimme kohta isännän, joka oli viljavainioitaan katselemassa toisten miesten kanssa. Selitimme hänelle lyhyesti, että olimme pulaan joutuneita matkamiehiä, ruuan ja muunkin avun puutteessa.

"Ruokaa kait sitä kyllä saa, mitä talossa on tarjottavana. Ja teitä varten kai ne nuo konitkin kotiin änkeysivät, kun ei metsään saatu ajamallakaan. Vaan eiköhän kuitenkin parasta liene, että heitätte siihen koko matkanne ja rupeatte minulle heinämiehiksi", arveli isäntä leikkisästi vastaukseksi.

Tuohon tuumaan emme kuitenkaan ottaneet suostuaksemme, vaikka hän kyllä selitteli samat vaikeudet meillä edessä olevan kuin edellinen isäntäkin. Aloimme vaan tiedustelemaan, tokko tuo maailmattomiakin tulisi maksamaan, jos hän hevosillaan rupeaisi vedättämään veneemme poikki kannasten.

"Tämä ensimmäinen matka se nyt ei mahottomia maksa, vaan kyllähän siinä monenkin veneen hinta menee, ennenkuin se toisen puolen vesiin tulee veätetyksi", arveli tuohon isäntä, kuitenkin sillä äänellä, että ymmärsimme tuossa puheessa lopun leikkiä olevan. "Talossapa häntä tarkemmin tuumitaan", lisäsi hän, kehoittaen sisälle käymään.

Sisälle menimmekin taloon. Siellä sitten syötiin, juotiin ja palan painoksi pakinoittiin asioista kaikenlaista. Tuli siinä muun muassa puheeksi metsäin myöntikin; olimme tullessamme nähneet, miten näidenkin talojen metsät oli pahan pilalle haaskattu.

"Ka, myötyhän ne on ja syöty myöskin", vastasi isäntä katkeralla äänellä, tiedustellessamme oliko hänkin metsänsä myönyt.

"Taisitte hyvätkin kaupat tehdä?" utelimme edelleen.

"Johan ne hyvät tehtiin! Semmoiset, jotta meni metsät melkein kuin nopen suuhun… Kaikista ne on myöty tämän lohkon taloista… Ja kokemattomia kun oltiin metsäkauppoihin, myötiin summakaupoissa ja niin menivät komeat metsät ihan polkuhinnasta. Kun sitten jälestäpäin ruvettiin laskemaan, niin oikein hirvittämään rupesi: liekö tullut kymmentä penniäkään puun hinnaksi. Ja kun edes ihmisittäin olisivat ottaneet, vaan ihanhan ne veivät metsät paljaiksi… Kävin kerran vedonaikaan katsomassa ja silloin kun muuatta kuormaa tarkastelin, niin siinä jo viidestä puusta kokonaista kolme oli alamittaisia… Enempää ei tehnyt mieli näkemään… Samoin ne on menneet metsät muiltakin."

Samanlainen katkeruus ilmausi kaikkien puheissa, kun vaan metsäkaupat tulivat keskustelun alaisiksi. He olivat huomanneet tulleensa petetyiksi, mutta huomanneet sen liian myöhään. Satoja tuhansia puita kertoivat he sillä tavoin menneen melkein kuin lahjaksi. Ne muutamat kymmenet tuhannet, joita talolliset olivat saaneet, mitäpä olivatkaan ne semmoisista sydänmaan vankoista metsistä muuta kuin pila hinta! "Kulettamisen hankaluus se varsinkin pelotti omiin puuhiin ryhtymästä", selittivät isännät meille, kun kysyimme miksi he itse eivät olleet hakanneet metsiään ja laskeneet tukkeja merenrannikolle, niistä siten suurempia hintoja saadakseen, kuten olimme kuulleet joidenkin muiden yksityisten menetelleen. —

Ulkona oli noussut kova ukonilma. Katsoimme sentähden olevan parasta odotella kunnes vedentulo hiukan lakkaisi.

"Tulee sitä nyt vihoviimeinkin vettä janostuneelle maalle", tuumi isäntä hyvillä mielin. "Pahan pilallehan se on jo pouta kyllä polttanut pellot, kun ei kuutiseen viikkoon pisaraakaan ole satanut näillä main, vaan parempi hiljankin kuin ei koskaan."

Sateen lakattua lähdimme talosta veneellä järven poikki, ottaen rekiä veneen vetämistä varten; hevoset kierrätettiin ympäri järven. Rannalta oli neuvottu lähtevän sen polun, jolta me tullessamme olimme eksyneet. Sitä myöten oli nyt määrämme palata takasin veneellemme. — Kaksi miestä ja kaksi hevosta olimme saaneet avuksemme talosta. Nythän oli siis hätä kaukana.

Kun me soudimme suoraan järven poikki ja siis ennen perille ehdimme kuin miehet hevosten kanssa, niin arvelimme tehdä pienen kepposen, hiukan säikäyttää insinööriä: olla muka oikein surkeina ja kertoa ettemme apua mistään olleet saaneet, vaikka penikulmain päässä olimme harhailleet. Tuo hyvä tuuma meni kuitenkin myttyyn. Perille tullessamme näet ei miestä näkynytkään missään. Kävikin siis niin sukkelasti, että itse saimme uutta huolta. Arvelimme näet, että toverimme, pitkästyen poissaoloamme, olisi lähtenyt meitä hakemaan ja kentiesi eksynyt. Tuosta huolesta kuitenkin pian pääsimme, sillä hetken perästä näimme hänen tulevan jälestämme, palaillen samaa tietä kuin mekin. Hän kertoi koettaneensa aikaa kuluttaa kantelemalla kapineitamme mäen päälle pitkät matkat, vaan tuohon lopulta kyllästyneensä. Nälkäkin oli ruvennut kovin hätyyttämään. Niinpä olikin hän laittanut teltin sateen varalta tavaroittemme suojaksi ja lähtenyt astumaan samaa tietä, jota me olimme menneet. Hän olikin osunut pysymään oikealla tiellä ja niin saapunut nälkäisenä ja läpimärkänä järven toisella puolen olevaan taloon; sade näet oli tavannut taipaleella. Taloon tultuansa oli ensimäisenä huolenaan ollut saada ruokaa. Sitten vasta oli muusta jaksanut ruveta juttelemaan. Talossa oli hän tavannut saman isännän, jonka olimme Korojoella kohdanneet. Tämä oli tiennyt kertoa että toisiin taloihin oli hevoisiakin koteutunut ja sanonut meidän olevan jo niiden perillä. Siellä olivat he tuumineet sitten siksi kunnes olivat nähneet meidän lähtevän. Oli kuitenkin vielä kahvit juonut talossa ennen lähtöä ja sentakia hän ei meitä ollut saavuttanutkaan. —

Nyt ei meidän ollut enään mikään mahdottomuus kulottaa venettämme vaaran yli, kun oli kaksi hevosta ja kaksi rekeä. Täysi työ siinä oli kuitenkin hevosilla, metsätie kun näet ei juuri häävi ollut. Mitä siitä sitten olisi syntynyt taivalluksesta kolmella miehellä!

Taloon takasin saavuttuamme saimme kuulla taasen Koron kummallisuuksista kerrottavan.

"Ei se siellä alempana mitään, vaan tässä talojen kohalla… Kyllä kannattaisi käyvä katsomassa", arveli isäntämmekin.

Väsyneet kyllä olimme, vaan kuitenkin teki mieli lähteä Korolla käymään, jotta ei katua tarvitsisi. Kaksi neljännestä vain sanottiin olevan järven toiselta puolen metsäpolkua pitkin sinne matkaa. Ilta oli jo myöhä, mutta lähdimme kuin lähdimmekin. Talosta meille tietä neuvottiin ja niin arvelimme osaavamme ilman oppaatta.

Samoamme soita ja synkkiä saloja, niin jo siellä kumma vihdoinkin eteemme koituu. Soma on siinä paikka nähtäväksi. On kuin olisi harju kahtia halennut, jättäen syvän, noin parisataa metriä leveän aukon väliinsä. Jyrkkinä kohoovat kallioseinät molemmin puolin, paikoin melkein laakson yli nojautuen, kiemurrellen monenlaisissa mutkissa ja kaarroksissa. Siellä täällä pistääpi joku pitkä kallion kieleke kuin sarvi ulos emäkallion kylestä, huimaavan korkealla. Ja laakso tuolla pohjalla on verhonneena kesäiseen vihreään vaippaansa, rehevään lehti- ja kukkapukuunsa. Kuitenkin jää siinä siellä täällä tilaa suollekkin kuohusammalineen ja taaroittavine männyntarilaineen. Kaikki on niin rauhallisen tyynen näköistä kuin ei mitkään maailman myrskyt voisi koskaan tuonne sydänmaan piilopaikkaan tietään löytää. — Tuolle kaikelle antaa läpi laakson yhä yhtä mutkaisena kiemurteleva puro, joka siellä täällä kirkkaana kimaltelee lehtien ja oksien välitse, omituisen idyllimäisen luonteen. Kuitenkin on se vaikutus valtava, minkä Koro muutoin kokonaisuudessaan, silmänkantaman päähän ulottuen, tekee jyrkkine kallioäyräineen sekä laaksoa rajoittavine, havupuuta kasvavine kukkuloineen ja harjanteineen, jotka tuolta korkealta vaaralta katsoen näyttävät kohoovan toinen toisensa takaa, aina pieneten, vihdoin häipyen tuonne kauvas siintävään sineen näköpiirin rajalla.

Laskeusimme ensin jyrkästi viestävää metsäpolkua laaksoon, vaan kun sieltä metsän takia emme juuri mitään voineet nähdä, saimme kiivetä samaa tietä takasin ja sitten kukkulan kuvetta, vaaran päälle päästäksemme. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, rinne kun näet oli niin jyrkkä, että töin tuskin sitä, aina vähäväliin levähtäen, puista ja kivistä itseänsä tukien ylöspäin pääsi.

Purnuvaaraksi mainittiin kukkulaa. Komea vaara se olikin, korkeimmalta paikaltaan yli 160 metriä korkea, laakson pohjasta laskien; Koron kallioäyräätkin olivat paikotellen 100—125 metriä korkeat. Aika kyydin saivat kivimöhkäleet, joita miehissä vaaran päältä alas vyöryttelimme. Ryskien ja paukkuen puutkin niiden edessä katkeilivat ja kumeasti jymähtäen ne viimein tuonne laaksoon pudota muksahtivat, niin että kaiku kallioseinistä monistellen vastaeli. — Paikka oli muutoinkin omituinen herkästä kaiustaan. Melkein hiljaisimmat äänet voi selvästi kaikuna erottaa ja kovempi huuto oikein ukkosena jymisi kautta vuorimaiseman.

Vaivan maksoi vaaralle kiipeäminen. Sieltä se vasta Koro komealta näytti. Etenkin olivat näköalat pitkin Koroa mahtavan kauniit laskevan ilta-auringon valossa. — Omituista oli muutoin katsella niitä kaikkia eri värinvivahduksia ja koko näköalan muodon muutoksia, jotka tapahtuivat auringon laskusta sen nousuun saakka. Kaikki sai yöllä vähitellen niin kummallisen aavemaisen, haaveellisen muodon. Harmaa usva näet kohosi Korosta ja kätki kaikki vähitellen hämärään, pehmoiseen utuvaippaansa. Vaan kun aurinko kappaleen jälkeen puoliyön kohotti kirkkaat kasvonsa, niin silloinpa luonto taasen pian vapautui tuosta omituisesta harsostaan, loi päältään kaiken lumoavan salaperäisen epäselvyyden, selveten, kirkastuen ja saaden jälleen tavallisen päiväisen näkönsä; viivyimme näet koko sen yösen vaaralla ihailemassa tuota harvinaisen omituista seutua.

Aamu oli jo käsissä, kun vihdoinkin lähdimme paluumatkalle. Vaaralta alas laskeutuessamme satuimme vielä tapaamaan jotain, joka katselemista ansaitsi. Oli siihen näet pikku puronen kaivautunut syvälle vaaran kupeeseen ja tuon jo semmoisenaan omituisen puron partailla, synkän metsän siimeksessä, kasvoi sanajalkaa semmoista, ettemme moista ennen olleet nähneet. Aivan se oli miehen mittaista, uhkean suurilehtistä, ihan kuin etelämaiden troopillisissa metsissä. —

Koppelo-Pernuun — joksi vaaran puoleista taloa nimitettiin erotukseksi Maikku-Pemusta eli Aartolasta, josta hevoset olimme saaneet — takasin saavuttuamme oli siellä jo väki niitylle lähdössä. Talossa aamiaista syödessämme tuli siihen talon vanha-isäntä tuumillemme. Kummakseen hän sanoi kuulleensa poikansa kertovan, että kolme miestä siellä on tulossa Korojokea omalla veneellään, jonka Oulusta asti ovat tuoneet, ja aikovan omin voimin taivaltaa sen Koivukönkäänkin sivu. Ukko oikein innostui tuota kertoessaan.

"Jo kaheksankymmenvuotinen elukka olen", sanoi hän, "enkä moista vielä koskaan ole kuullut… Niin — luulin jo, että vieläkö sai ennen kuolemaansa senkin kumman nähä. No — ihan omin voimin ette kuitenkaan päässeet, vaan jo se on jotain sekin, mitä tehneet olette… Ei sitä ihmis-ijässä ole tapahtunut eikä tapahu vastakaan, että kukaan ainoastaan huvin vuoksi tuommoista matkaa tekisi… Onhan sitä tietä kyllä ennenkin kulettu… Jo vain sitä minäkin sataset kerrat sauvonut olen, kauppaa kun ennen kävin aina Kemiin ja Tornioon saakka voilla ja metsän tuotteilla, mutta eri veneet ne meillä oli aina eri vesissä; kuormat vaan taivallettiin. Ja jos joskus välttämättömästi vene yli vaarainkin siirtää piti, niin hevosilla tai miesvoimilla se silloin kulotettiin. Mutta kolme miestä… No sen minä sanon, että joku kontrahti kait teillä olla täytyy, kun yhellä veneellä niin välttämättä päästä pitää, lienee sitten ylpeyven kontrahti tai mikä tahansa. Ja totta kait se ruunu teijän matkanne maksaa? Ei suinkaan sitä kukaan omin varoin…?"

Selvitettyämme tuohon, ettei meillä mitään "kontrahtia" ollut, emmekä myöskään ruunun kustannuksella kulkeneet, vaan ihan omillamme ja omaksi huviksemme, ei ukko voinut kyllin ihmetellä. Epäilyksensä hän kuitenkin lausui siitä, tokko omalla veneellä edes perillekkään pääsisimme, sen vähemmin takasin Ouluun. "Kulkematon se kerrassaan näet on Kitkajoki ja tokkopa sitä Kuusinkiakaan koskaan lienee Kuusamoon noustu; niin peräti koskisia ne ovat."

Talosta lähtiessämme ukko vielä rantaan jälkeemme juosta kyttäsi, näytteli meille käsiään, joissa sormet koukkuun olivat kuivaneet, kysästen: "Tokkopa nuoretmiehet arvaatte, missä ne minun kynäluuni noin kiveriksi ovat käyneet?"

Tietysti emme sitä arvanneet.

"Ka, kun kulkiessa minulla aina oli se tapa, että perässä huopaamassa istuin, niin siitä ne vähitellen taipuivat niin huoparin käjensijaa puristamaan, etteivät enään ohenneetkaan… Vaan mitäs te arvelette Taivalkoskesta? Tokkopa se siltä näytti, että siitä veneellä ison veen aikana uskaltaisi alas laskea?"

"Kyllähän siinä taitaisi köyhästi käydä… Kovin on kova koski siinä ja niin julman paha paasikko pohjana."

"Niin — vaan tämä poika se on monet kymmenet kerrat siitä kuitenkin alas hurauttanut. Jo vain… Kyllä minä ennen muinoin nuorempana oikea koskimies olinkin", kertoi ukko, innosta oikein käsillään huitoen ja hypähdellen, kuin olisi vieläkin luullut melan varteen pystyvänsä.

Kovasti siinä sitten kättä puristettiin ja moneen kertaan onnittelut matkalle saatiin, ennenkuin vihdoin eroamaan päästiin puheliaasta vanhuksesta.

Majataloon takasin soudellessamme tuumimme, että kohta lähtisimme taasen taipaleelle. Olimme näet saaneet talon isännän lupaamaan, että hän lähtisi meitä "kyytiin" tuolle kahdeksan kilometrinkin taipaleelle. Oli sovittu niin, — leikillä tietysti — että jos kaunis ilma olisi, saisimme maksaa kyydistä kymmenen markkaa, vaan jos sateen laittaisimme, pääsisimme muuatta markkaa huokeammalla. — Kovin väsyneiksi kuitenkin tunsimme itsemme taloon tultuamme. Sentähden katsoimme parhaaksi levähtää iltapäivään asti ja yöksi lähteä taipaleelle, kun yö hevosillekkin oli mukavampi syöpäläisten takia. Niinpä "painettiin pää pehkuun" ja hyvästi se uni maistuikin. —

Illalla sitä sitten lähdettiin Aartolan lystikkään Aukusti-isännän kanssa matkalle.

Aartojärven päästä oli jo pieni taivallus Koppelojärveen. Rekiä ei siinä kuitenkaan viitsitty laitella veneen alle: laitettiin köysistä aisat veneeseen, hevoset eteen ja sitten — anna huhkia. Niin se menikin vene eteenpäin, että kangas kaikui.

Reet oli toisella veneellä soudettava Koppelojärven, Koppelolammen sekä niitä yhdistävien salmien läpi Peräjärven perukkaan. Sinne mekin omalla veneellämme soutelimme kovassa vastatuulessa ja vesisateessa; hevoset täytyi taasen kierrättää järvien ympäri.

Kun kaikki olivat perille saapuneet, köytettiin vene rekien päälle ja niin lähdettiin koluuttelemaan kautta tiettömän kankaan.

"Tämmöistä se on kulku täällä meijän perukalla", jutteli isäntämme. "Et pääse veneellä, et hevosellakaan, tietä kun ei ole kunnekkaan. Ei muuta kuin ajele reellä vaan kesäsi talvesi. Maksa kuitenkin verosi ja tee tieosasi kirkonkylän tiessä niinkuin muutkin, jopa runsaammallakin mitalla, mutta älä vaan, että tietä tänne meille annettaisiin. Johan se muutaman aikuinen jumala salli kyllä tieyrityksen tännekkin päin, vaan niin se meni sekin homma kuin Mähösen viina kaivoon. Linja kyllä hakattiin jo osaksi, jopa siltojakin vähän soijen yli tehtiin, vaan mikä lienee vastukseksi tullut — puita se nyt jo linja kasvaa ja lahonneet ne ovat sillatkin… Kyllä sen todellakin tietää syövänsä leivän, kun sen tänne Oulustakin asti tämmöisillä keinoilla puuhaa… Ei suinkaan ihminen enään paljon pahemmassa syänmaan korvessa asune… Ei rastituksiakaan ees poluilla kahen puolen puuta raskita panna, vaan kun menet, niin menet kuin helvettiin: et sieltä enään pois osaa."

Kun kysyimme, miks'ei hän sitten rahoja metsistä saatuaan muuttanut parempiin paikkoihin, kun niin hankalaa on sydänmaassa olo, arveli isäntä leikillisesti: "Puutteensa ne on sentään muualla jos on täälläkin. Yritettiinhän sitä näet jo poiskin muuttamaan. Kävin Vihin pitäjässä siellä etelässä taloa jo ostelemassa, vaan kun siellä satuin kaheksankymmenvuotisia ukkoja tapaamaan, jotka eläissään olivat tuskin leiviskää lihaa syöneet, niin arvelin parasta olevan pysyä paikoillaan… Lihaa ja kalaa sitä näet toki aina täällä saa, kun siihen vaan leipää lisäksi jaksaa puuhata… Eikähän se ihminen elä paljaasta leivästä…"

Säälittävä noiden ihmisten kohtalo onkin tuolla sydänmaan synkässä kolkassa, melkein kerrassaan erotettuina muiden ihmisten ja sivistyneen maailman yhteydestä. Liikoja ei isäntämme vaatinutkaan, kun arveli: "Kun tukatkaan valtion puolesta uhrattaisiin meijänkin tien hyväksi niistä suurista summista, joita maan muitten osien kulkuneuvojen parantamiseen jaellaan, joilla lyhempiä rautateitä kiireellisten herrojen hyväksi rakennellaan, niin jo toki me tyytyväisiä siihenkin olisimme. Eikä tuon luulisi niin liian suuren vaatimuksen olevan, kun meitä kuitenkin viiteen-, kuuteenkymmeneen henkeen asuu tälläkin perukalla ja — ihmisentapaisiahan sitä muka mekin ollaan olevinaan."

Niin pitkälle on kyllä jo päästy, että maantie ulottuu Kuusamon kirkolta Vasaraperään Kitkajärven rannalle. Siitä tiestä ei noille Posion perukkalaisille kuitenkaan paljon hyötyä lähde niinkauvan kuin tuo penikulman taival on kulkemattomassa kunnossa. Tien laittamisen tuolle välille ei todellakaan tuhansia luulisi tulevan maksamaan. —