Produced by Tapio Riikonen

RUUKIN JALOISSA

Kirj.

A. B. Mäkelä

Kuopion Uusi Kirjapaino, 1896.

HENKILÖT:

Antero Vallas, tehtaanomistaja.
Elsa, hänen rouvansa.
Aino, Elsan sisar.
Vilho Palokas, insinööri, Anteron sisarenpoika.
Alpo Leiniö, konttoristi.
Martta Sikiö, emännöitsijä, hänen äitinsä.
Vallinkorva, Jaakko Matinpoika, talollinen.
Kaisa Antintytär, hänen vaimonsa.
Lyyli, | heidän lapsiaan.
Iikka, |
Ijäs, |
Puhos, |
Huuhka, | tehtaan miehiä.
Jäntti, |
Ilves, |
Leena, Jäntin vaimo.
Anni, |
Kerttu, | tehtaan tyttöjä.
Lillukka, |
Eric Illberg, nimismies.
Semen Ivaska, metsänkauppias.
Työmiehiä.
Naisia.
Juoksupoika.

Tapaukset Vallinkosken tehtaalla ja sen läheisyydessä.

Ensimmäinen kuvaelma.

Tupa Vallinkorvan talossa. Perällä pihanpuolinen sivuseinä, jolla on kaksi pienenlaista akkunaa. Vasemman akkunan alla pitkä pöytä ja sen ympärillä rahia. Vasen seinä akkunaton; sitä pitkin avonainen vuode. Oikealla seinällä iso uuni, suu katsojiin päin. Uunin edustalla korkeampi rahi astiain pesemistä varten, vesisaavi y.m. astioita sekä seinällä astiahylly. Vuoteen kohdalla vasemmalla seinällä vaatteita nauloissa. Niitten joukossa huomataan naisen hattu, kevättakki ja päivänvarjo, yksinkertaiset, vaan somat. Muuten köyhän näköistä. Käynti oikealle, uunin taitse, joten ovensuu ei näy katsojille eikä uunin edustalla työskenteleville.

Ensimmäinen kohtaus.

Uuniin virittelee tulta vanhempi nainen, päässä Karjalan vaimojen "natsiira", huolimattomasti ja köyhästi puettu: Kaisa.

Kaunis nuori vaaleaverinen nainen askaroi astiain pesussa.
Kellertävä, varsin runsas tukka riippuu paksulla palmikolla. Kirkkaat
vaaleansiniset silmät. Yksinkertaisesti, vaikka herrasmaisesti puettu:
Lyyli.

Vuoteella loikoo keskenkasvuinen poika paitahihasillaan, mutta lakki päässä. Opettelee puremaan tupakkaa ja sylkemään suupielestä, vaikka huononlaisella menestyksellä. Sittemmin kun miehiä on tullut tupaan, seuraa tarkkuudella heidän toimiaan. Milloin on jotain sanonut, koettaa saada sylkästyksi sen päälle: Iikka.

Heti esiripun noustua astuu tupaan neljä talonpoikaismiestä, kaikilla
Karjalassa tavalliset venäläismalliset lakit päässä.

Edellä tulee vanhanpuolinen, ryhdikäs talonpoika. Pitkä, ruskea, alhaalta kihara tukka on harmaan sekainen; samoin lyhyeksi leikattu sakea partansa. Tuuheitten kulmakarvojen varjostamat synkät silmät leimahtelevat omituisesti. Hän on tämän talon isäntä, Vallinkorva.

Nuori, hyvänlaisesti puettu, voimakkaan näköinen mies, jolla on pitkävartiset saappaat jalassa ja loistava kaulahuivi kaulassa, on nimeltään Ijäs. Hänen vilkkuva katseensa pysähtyy usein Lyyliin. Ottaa hetken kuluttua lakin päästään, jolloin tulee näkyviin kellertävä, sankka tukkansa, niskasta hieman kihara.

Kaksi vanhempaa miestä, toisella päälaki paljas ja parta ajettu paitse kaulasta leuvan alta: Puhos. Toisella vahva leukaparta, vaan viiksetkin ajettu: Huuhka, ahkera tupakan purija, sylkäsee aina lauseittensa vahvistukseksi.

Vallinkorvalla, Puhoksella ja Huuhkalla on pullo taskussa.

VALLINKORVA. Onks siull kahvii, Kaisa?

KAISA. Eikä oo … keitettyy!

IJÄS. A keittäkäis! Kyll mie maksan.

KAISA (panee kahvipannun haahlaan). Viel täss kahvii teill! Viimiset kahvit.

PUHOS. Ainaks emäntä on vihass siint meijä vierasmiehinn käynnist?
Pakkoha mein ol käyvä.

VALLINKORVA (Kaisalle). Kukas siu on käskent myyvä miu viinojain? (Ottaa pullon taskustaan, ryyppää ja tarjoo Huuhkalle.) Männööt nää täss ominnki tarpeinn. A vuottaiss, Huuhka!

HUUHKA. Ei siint mitä assiit' ois tulltkaa, mut se palkinto, kun o ruukilt.

(Ryyppää.)

KAISA (vie pöydälle kahvikupit ja täyttää ne). A sieks sen kakskymment markkaa tienasit?

HUUHKA. Hittojaks mie! Jänti Lienan sannoot ilmottannee'.

VALLINKORVA (kaataa viinaa kahvin sekaan). Ainn onki mieheisä jäless.

PUHOS. Oisko tuo miehestää? Mut siint rahast.

VALLINKORVA. A rahast siell ruukiss myyvää' vaikk vapahtaja. Mitä sie
Kaisa … kärsi nahkassais! Viel tulloo päivä toine.

KAISA. Kaks' siull tulloo päivää siinn!

VALLINKORVA. Naisill o naisii' luonto! Nahkaas' ku painat, enemmä kertyy. (Kilistää.) "Tuikku murheese", sano' setä vainaa!

(Ryyppäävät.)

IIKKA (vie tupakkapuruksensa uuniin. Sivu mennessään Lyylille). Siu pappiis on tullt jo, Lyyli!

(Kuultuaan Lyylin vastauksen palaa vuoteelle.)

LYYLI. Kuinka monasti sitä aijot kertoa?

KAISA (Lyylille). Laitakki sie assiis' valmiiks' aikanaa!

LYYLI. Kylläkai hän laittaa, niinkuin on luvannut.

KAISA. A mitäs hää miettii, ku ei oo meill näkynt?

LYYLI (kuin itsekseen). Saisikin miettiä, jos ei minun laitani olisi näin!

PUHOS (ottaa esille pullonsa ja kaataa kuppeihin). Miull täss o oikee koljaattii. Jos siint panta's terä?

IJÄS (kilistää Vallinkorvalle). Terveiks', Vallinkorva! — Näkkyyhä siull mait oleva, mut kovi ovat huonoss hoijoss.

KAISA. Ka rikkaruohooha mei pellot kasvaa, eikä hää viissi viljell.

VALLINKORVA. Kasvaat ne rikkaruohoo ilmanki viljelemät'. Muistat sie senki ajan, ku mie raaoin — miu maallain olless. — Sie siitt "viissit": kyllää käyvä, kahvii juuva!

KAISA. Ja sie juot viinaa! Yökauvet juopottelet, päivät makkaat.

VALLINKORVA. Ka en jaksa yöt'-päivää.

KAISA. Juot sie päivillki, min kerkiät!

VALLINKORVA. Rosvoha ainn o yötyöss … ja sie nuorra ollessais —

KAISA. Viel viisastelet … vetelet vanho'llais! Sano'sit, kui täst päässää kesä' yl?

VALLINKORVA. Ka jäähää kerran täll puolell.

KAISA. Jää jos, moine isäntämies!

HUUHKA (ottaa esille pullonsa). A miull o rommii. (Kaisalle.) Saahaks toiset kupit? Mie paan.

KAISA (täyttäessään kuppeja). Ompas heill nyt juomii, tänäpäivänn!

IJÄS (Vallinkorvalle). Mait siull om paljo. Miten pitänet hintaa?

ÄÄNI OVENSUUSTA. Terve taloon! Saisinko teiltä venettä ja soutumiestä?

VALLINKORVA. Mihi astikka?

Toinen kohtaus.

Esiin astuu nuori herrasmies. Hänellä on lyhyt, tiuha, kihara musta tukka, saman väriset viikset ja lyhyt leveähkö leukaparta. Kasvot ahavoituneet. Katse kiinteä kuin lyhytnäköisillä. Jättää rahille vesimittaukseen tarvittavia kapineita. Hän on tehtaan insinööri, nimeltä:

VILHO PALOKAS. Tähän vaan kosken niskaan. Vesimittauksia tehtävä.

VALLINKORVA. Saap'ha vennee!

PUHOS (ottaa lakin päästään). Ka inssinyör' jo on päässt kaartist?

VILHO (tervehtää miehiä). Vanhoja tuttuja! Ja Te taidatte olla
Vallinkorvan isäntä? — Vielä vaan Puhoskin elää ja naureskelee…
Niin, eilen tulin. Huuhkalla yhä vielä tupakkipuruksensa kesken… No,
mutta Ijäskö se noin on herrastunut?

PUHOS. Kas, ku pantii hamarin käyttäjäks' … valssipajjaa'. Hyvät palkat!

IJÄS. Ei kehuttavat!

HUUHKA. Eihä köyhäll oo puolta: tiijä, millo herraks' paiskataa!

PUHOS (naisille). Ei taija oll puhast kuppii, jos inssinyör' —

VILHO. Mulla onkin kiire. (Tarkastaa pulloja.) Mitäs teillä kaikkea on siinä?

IJÄS. A näit o kolmii sorttii ku sotamiehe rakkautt. Mitä vaa pittää?

VILHO. Oisko tunnustella? (Ottaa pullon, rallattaa.)

Harmaja ravaa ja kiessit ne heiluu,
Ja maantien santa se tuiskaa,
Kun tällainen poika lauleskelee
Ja pullon suuta muiskaa. (On maistavinaan.)
Tyttöjä viedään kupparin oppiin,
Vaan poikia sotakouluun —

LYYLI (tuo kahvikupin talrikilla pöydälle, sivulta, melkein takaa).
Tehkää hyvin!

VILHO (säpsähtää, huomaa vaatteet seinällä, katsoo häntä hyvin pitkään). Anteeksi! En huomannutkaan… Talon tytär vai —?

LYYLI (kestää hänen katseensa). Niin.

(Palaa entisille toimilleen. Eräitä kertoja vielä heidän katseensa kohtaavat.)

IJÄS. Eiks nää Helssingiss olleet oo tuntevinnaa tointoisijaa?

HUUHKA. Isoha se on kaupunk'… Kuka niit kaikkii!

PUHOS (Vilholle). Hyväks siell ol' sotaväess?

VILHO (laittaa puolikuppista). Mikäs, kun ei laske ikävää likelle!

KAISA. Sorjii kuuluut oleva' Helssingiss tytöt.

VILHO. Kauniita, kauniita, ylen kauniita ja sangen kohteliaita!

IJÄS. Ja niit o ni vietävän paljo!

VALLINKORVA. Oikeeks on inssinyörill sotamiehe kurssi?

VILHO (Lyyliin katsoen, kuin hämillään). Vielä näkyy pysyvän hammas karkeana.

IJÄS. A raakiutuu siell. Lihanki syövät raakann. (Vallinkorvalle.)
Muista sie kuppiais, Vallinkorva!

(Aikoo täyttää myös Vilhon kuppia.)

VILHO. Ei! Minun on lähdettävä.

VALLINKORVA. Iikka saap' tulla soutajaks': — Huonollaine venekki meill' o, vuotava.

VILHO (Iikalle). Osaat kait sinä uida?

IIKKA (panee nuttua ylleen). A mie? Niiku lohen poika!

(Menee.)

VILHO (Lyylille, sitte muille). Hyvästi, neiti! — Hyvästi!

(Ottaa kapineensa ja menee.)

LYYLI (punastuen). Hyvästi!

VALLINKORVA. Tääks se ol', jota hyö "Keisariks'" kussuut ruukill?

PUHOS. A tää. Louhka mies!

IJÄS. Suoraluontone mies, mut utala naisii'.

HUUHKA. Ja sie et oo yht-vähhää … pelkäät pimiäll!
(Vallinkorvalle.) Et sie taho rommii, Vallinkorva?

VALLINKORVA (ojentaa kuppinsa). Enne' mie oon isse ilman ku pian suun' tyhjänn.

IJÄS. Äijäks sie oikee pitä'sit hintaa maallais? .' Vallinkorva.

VALLINKORVA. Mitä sie täst ostelet? Lyylinkää kanss teill ei tullt mittää.

IJÄS. Saan mie rahhaa, ostan koko tilan.

HUUHKA. Kyll tää rahhaa saap', älä sie siint —!

PUHOS. O ruukiss rahhaa!

IJÄS (silmää nuhtelevasti ja polkee jalalle Puhosta).

KAISA. A patruuna' halunkkiiks työ oottenki?

IJÄS. Ei täss mitä halunkkii olla. (Vallinkorvalle.) Siehä isäntä oot,
Jaakko!

PUHOS. Myö pois, ku hää on halukas! Mitä sie täll roskapaikall? Paremp' maa miult o männt.

HUUHKA. Ja miult.

VALLINKORPI. Mitäs miull siint jääp' issellein, jos talloin myön?

IJÄS. Ka rahat jääp'.

HUUHKA. Jo siull alkaat oll lapseiski vauraat —!

VALLINKORVA (keskeyttää). Jääp' siint mitä rahhoi! Patruun viep' velastaa.

IJÄS. A mut jos maksaakki lissää? (Kuiskuttaa korvaan.) Ja se maksaa hyväst' järkiää.

VALLINKORVA. Mie en puutu patruunan kauppoin, sen tiijätki!

PUHOS. Eik siust oo yhellaine myyvä kell vaa?

VALLINKORVA. Ei märkääkä! Joutaa männ avissuonii', määtiiä jääp' viel minullki tähett.

PUHOS. Oot sie jäykkä!

VALLINKORVA. Mie en ookka vas'ka lihast! Miut ku täst ajjaa pois maaltain, kassokoo kinttujaa! Mie siell en selkä vääränn seisokkaa… (Katsoo tiukasti heitä silmiin itsekutakin.) Enkä —

HUUHKA. Mitä sie?

VALLINKORVA. Mie siit en juoksekkaa halunkkinn, raha' iest!

IJÄS. Ka suoraan ku puhutaa, ni saatas' vähä parissaa myöki… Käyp'kös se siull katteiks', jos sie saat ommais ja hiuka enemp'?

VALLINKORVA. Mitä hää siintki viinamyönnist Kaisaa?

HUUHKA. Jos lie vanha suola janottant.

VALLINKORVA. Mitä sie sill tarkoitat?

HUUHKA. Ka en mittää. — Kuppiis' jäähtyy!

VALLINKORVA. Sano selviks' "vanhat suolat"! Mieshä sie oot?

HUUHKA. Ka eiks se enne' vanhaa' pitänt silmää tähän Kaisaa', tyttönn olless?

KAISA. Mitä sie männeetalvisist lumist!

PUHOS. Tää ol'ki nuorenn kaunis ja rikkaa' nimess. Tyhjäst se patruunki alko'.

HUUHKA. Mut tää ol' ylpiä, tää Kaisa.

KAISA. Siinn ei oo päten alkuu, siinn assiiss ensikää!

VALLINKORVA. Alku siinn o ollt ja hyvä. En miekää sokia ollt sinä aikann.

KAISA. Mitä ne siitt siull kuuluut, vanhat assiit?

VALLINKORVA. Kuuluut miullki vähä. Mitäs sie oot kiistänt valleeks'? (Kuin itsekseen.) Voiti mie sillo hänet, (tarttuu pulloon) mut isse tään sain hentuksein.

IJÄS. Oisha patruun heittänt sen viinajutu, ku oisit tehnt kirjat.

VALLINKORVA. Väkisi miult ei saaha. Viekööt nyt Kaisan, ku tahtoot!

KAISA. Enkä mie suostu siihe talo' myömisee. Sattuu Ilkastki mies tulemaa'.

IJÄS (Vallinkorvalle). Siehä isäntä oot! (Kuiskuttaa korvaan.) Kyll myö hinnall voitas' soppii.

KAISA. Tarvitaa maakaupass vaimoltki myönytys. Mut velast ku mänenöö, sill ei mitä maha.

HUUHKA. Eiks käyvä pihamaall loikomaa'?

IJÄS. Siell onki viiliämp'.

PUHOS. Kuiva jo näky' oleva'.

IJÄS. Mie maksan kaikk' kahvit.

KAISA. Oisiks viis' pennii kupist —?

IJÄS (heittää 2-markkasen pöydälle). Siinn o viinastki!

VALLINKORVA. En mie myönni takkei!

HUUHKA. Ota pois, o Ijäksell rahhaa!

VALLINKORVA (pistää rahan taskuunsa). Eihä raha oo pakana.

IJÄS. — vaikk sill ei sieluu oo —

VALLINKORVA (Kaisalle). Tuo sie Kaisa nuo kupit! Meilt voivat särkyy.

(Vallinkorva, Puhos ja Huuhka menevät.)

KAISA (vie kahvivehkeet jälestä). Näitkää saattaneet isse: monissa miehi.

Kolmas kohtaus,

IJÄS (lähestyy Lyyliä, joka askaroidessaan seisoo häneen selin). Sie et sillo huolint minnuu, Lyyli.

LYYLI. En.

IJÄS. Paras ois ollt ottaa saajessais.

LYYLI. En ottaisi nytkään.

IJÄS. Sano tarjotuks'! Jyvät herroill, työmiehell akanat: se o ruukin taksa. — Siust ei käy hyvät puhheet!

LYYLI. Mitä maailman puheista!

IJÄS. Miull ol'ki tosi aikomus, mut ei kelvannt työmies.

LYYLI. Ei se siitä syystä ollut.

IJÄS. A mistäs? Kyllpäs inssinyöril' vilkku' silmäis.

LYYLI (katsoo kysyvästi häneen). Sinäkin taidat olla päissäsi?

IJÄS. Juopottelen ehkes ratoksein.

LYYLI. Mitä tuo on, tuolla lailla jahdata isää? Teillä on petos mielessä.

IJÄS. Mikä petos — tälla'ne talo! Täys' hinta tarjotaa, ja lisän kanss. Jos siitt lähtiski lehmännahka miehee —

LYYLI. Äiti ei ainakaan suostu. Häntä ette saa juomaan.

IJÄS. Hölmö ilmanki, parahiks'!

LYYLI. Tiedätkös, mitä hän on kärsinyt?

IJÄS. On, tuntuu, ollt ilosetki päivät lommaa. No, miull ei kuulu! Mut ainn mie kakskymment markkaa saan täst reisust, jos eletää ja tervenn ollaa.

LYYLI (kääntyy päin). Millä lailla?

IJÄS. Niiku Jänti Lienaki.

LYYLI. Mitä sulla on tekeillä? Hyvää se ei ainakaan liene?

IJÄS. Mitäs mie ennää pian vällii! Saatan viinasakkoo' siu issäis.

LYYLI. Milloin hän on viinaa myynyt?

IJÄS. Et sie nähnt? Äskön-ikkää' makso'n kaks' markkaa. Kahvist ei männt viittkymment pennii. Vierasmiehet elläät.

LYYLI. Sellainen mieskö sinä oletkin!

(Kääntyy taas selin.)

IJÄS. Mitäs työ että käy kauppaan! Mie en ookka tuhma.

(Menee viheltäen.)

KAISA (tulee, tuoden esiliinassaan potaattia, joita hän ja Lyyli alkavat kuoria). Oikeinko se on totta, että äiti on myynyt viinaa?

KAISA. Ka oom mie, salaisi' puolin. Mistäs mie oisi' siullki sinn
Helssinkii' rahhaa saant?

LYYLI (vilkasee vaatteihinsa seinälle). Jos minä sen olisin tiennyt!
Isältä salaa?

KAISA. A sallaa häneltki … ja häne viinojaa. Ois hää ne kuitenki juont kuivii' ja juottant tover'loillaa.

LYYLI. Mutta äiti, eikö se ole niinkuin —?

KAISA. Niiku mitä?

LYYLI. Niinkuin varastamista?

KAISA. Olkoo jos! Omiain mie siinn oon varastant. Miu kanss hää on tään talonki saant … issellää ollt ku se uuvispaikka, joutava — kaikk' hävittänt. Nälkääks mie täss käin näkemää'?

LYYLI. Ja äitiä sakotettiin?

KAISA. Ka sakottiit. Ei oo maksaneeks' saant sitäkää.

LYYLI. Kuinkas sitte, jos ei voi maksaa sakkoa?

KAISA. A linnass pittää käyvä kuittaamass.

LYYLI. Voi äiti kulta! Mutta sittehän täytynee suostua heidän kauppaansa?

KAISA. Nii mieki enne' lakituppaa pelkäsin. Mut ei tuoll päätä viety.
Ei siell maha kuolla linnasskaa.

LYYLI. Mutta, äiti —!

KAISA. Hyvinks mie herkkuloill oon tääll?

LYYLI. Mutta se häpeä!

KAISA. Mei kunniast ennää!

Neljäs kohtaus.

Tupaan tulee kumarrellen nuori, huolellisesti puettu herrasmies, sinertävät rillit nenällä. Sekoittaa puhuessaan usein d:n ja t:n. Hän on tehtaan konttoristi.

ALPO LEINIÖ. Herran rauha syntymäkotillesi, Lyyli kuldani.

LYYLI (rientää häntä vastaan). Alpo! Olenkin jo odottanut.

KAISA (pyyhittyään kätensä esiliinaan, tervehtää). O hänell syy vuottaaki. Kai pastuor' tietää —?

ALPO (keskeyttää). Puhudelkaa minua täst'etes vaan nimeltäni! Konttorissa minä nyt työskentelen, kuden tietätte. — Niin, juhannusaaton olen valinnut hääpäiväksemme.

KAISA (ryhtyy taas työhönsä). Luojan kiitos!

LYYLI (vie Alpon päällystakin naulaan), — että se vihdoin on päätetty.
(Istuvat pöydän taa.)

ALPO. Mikäs nyt enää olisi esteenä, kun olen saavuttanut vakaan aseman? Opetustointa harjoitan siinä sivussa vaan omasta sisällisestä halustani. Ainoastaan kolehti jää siitä minulle, vapaaehdoinen.

KAISA. A nuorenn pääsittenki palkall.

ALPO. Ihmekös se: tehdään kasvuja!

KAISA. Työ siitt ootta niiku sen vainaan … Tanel' herran' sijall?

ALPO. Jodensakin. Tulevaisuutessa ehkä kokonaan.

LYYLI. Missä sinä asut?

ALPO. Konttorikartanossa vielä, äidini kamarissa. Olen ajatellut, että jos saisin ostaa pienen tilan —

KAISA. Ainnha niit sattuu myötävii.

LYYLI. Mutta … äiti kuulkaas! Eikös Alpo … eikö meidän sopisi ostaa tätä tilaa? Isä ja äiti tietysti jäisivät eteenkinpäin.

KAISA. Se nyt tul'ki niiku taivaast!

LYYLI. Mitä sinä sanot siihen, Alpo?

ALPO (mietteissään). Kyllähän se muuden sopisi kaikin puolin, mutta tämä tila taitaisi olla liijan kallis minulle.

KAISA. Puolet tulis' niiku Lyylin perintönn. Ilka osast vaa jäis' maksettavvaa … taikka jos antas' maast puole hänell?

ALPO. Pieni taitaa taas olla jaettavaksi. Jos, niin koko tila!

KAISA. Ka miks' nähnette!

ALPO. Te siis suostuisitte luovuttamaan oikeudenne eläkettä ja työtä vastaan?

KAISA. Nii mie puolestain kasson. Kyll se siihe tyytys' Jaakkoki, mie luulen.

ALPO. Voipihan tuota miettiä. Ei suinkaan teitän puolestanne asialla ole mitään kiirettä?

KAISA. Ka ois meill kiire oikiastaa. Voip' männ velast kohtsiltää.

ALPO. Kelle olette velkaa?

LYYLI. Olenhan kertonut, että patruunalle.

ALPO. Taisit mainida. No, hän kait antaisi velan seista, kun siirtyisi minulle… Mitä isäntä itsekin sanonee?

KAISA. A mie käyn.

(Menee.)

ALPO. Vai jo sinä minua olet otottanut? Eihän tulostani vielä ole kuin viikon päivät.

LYYLI. Miks'et lähtöni jälkeen mitään kirjoittanut, vaikka lupasit? En tiennyt mitään aikeistasi.

ALPO. Minulla oli kovin paljo töitä viime aikoina, mild'ei liijaksi.

LYYLI. Sitäkin arvelin, kunnes tuli, aina uudestaan tuli se epäilys.

ALPO. Kuinka sanoit: "epäilyskö"?

LYYLI. Niin, että sinä lopultakin olit hyljännyt minut.

ALPO. Kuinka voisin hyljätä sinut, pulmuseni?

LYYLI. Sinä olit niin toisenlainen kuin ennenaikaan.

ALPO. Käsitäthän, että minua joskus huoletti tulevaisuudemme? Tämä paikka ei vielä ollut tietossani.

LYYLI. Muutuit heti, kun olit saanut minut valtaasi —

ALPO. Hm.

LYYLI. — juovuspäissäsi.

ALPO. Silläpä en sitä niin tarkoin muista.

LYYLI. Vaan minä muistan. Sellaiseksi en ajatellut sinua enkä suhdettamme.

ALPO. Ihminen on heikko. Mutta nyt ei maksa vaivaa niitä muistella enää. Olethan tyydyväinen: olet kärsinyt ja voittanut?

LYYLI. Kärsinyt kyllä… Mikäs minun auttaa, vaikka silloin —

ALPO. Jättäkäämme ne asiat! Monelle on käynyt pahemmin.

LYYLI. Niin … oli sulla muitakin: kaikenlaisia, joille tuhlasit rahaa ja "teeskentelit lempeä", niinkuin itse sanoit. Kauhistuttaa vieläkin se elämä!

ALPO. Jaa, pyhä Cecilia! Noilla siveyssaarnoilla et ketään vetä puoleesi, vaan pikemmin karkoitat.

(Vallinkorva ja Kaisa tulevat. Kaisa käy puuhaamaan
potaattia tulelle).

VALLINKORVA. Joks ollaa kaikk' kesälinnut tultu?

ALPO. Niin, aijon saata asiamme päätteesen … pyrkiä vävyksenne.

(Tervehtävät.)

LYYLI. Juhannusaattona ovat häämme, isä.

VALLINKORVA. Jo mie kuulin äijiltäis. (Alpoon kääntyen.) Mieheks' ku herennet, hyvä kaikk'! Teit' ruukkilaisii mie paljo en oo osannt uskoo.

ALPO. Sepä ikävä! Ja tässä kun vielä tuli puheeksi emäntäväen kanssa —

VALLINKORVA. Ni siihe maa' ostoo' —?

LYYLI (keskeyttää). Suostukaa, isä kulta, siihen!

VALLINKORVA. Ka em mie vasten oo. Mut eihä tää pastuor' … "Alpo" mikä sie oot nimeltäis, viel oo niit kasselltkaa.

ALPO. En ole tottunut maita arvostelemaan. Luodan siihen, ettette tahto saattaa minua vahinkoon … minua ja tytärtänne.

VALLINKORVA. "Ei märkääkä", sano' turkulaine! — A myö siitt saatas' täss ellää ainn iellkipäi?

ALPO. Kuinkas sitten! Eihän minusta ole maanviljelijäksi.

VALLINKORVA. Ka siitt vaikk paikall tehtäs' kaupat! Mie täss vähä oon tuuless, mut oha nää toiset selvii.

ALPO. Kuinka korkeaksi laskette tilanne arvon, näin meitän välisessä kaupassa?

VALLINKORVA. Tää ois neljä-, vlijetoist tuhane tila joka päivä, vaikk ei ois tuohokaa koskee' ossaa. Erräät o pienistki osistaa saaneet tuhansii, mut mie sitä en täss mei kaupass reknaa mihikää.

KAISA. Nyt tää' ruuki jaloiss on kalaves'ki pillautunt. Eikä koskest pelloks' oo, josha nuo ei hyvin kasvane nykyjää mei pellotkaa.

VALLINKORVA. A tää jos oikee oiski viljelyksess, ni tää tila maksas' paljo. (Miettii.) Kahteetoist tuhantee mie heitän, ku täss siitt isse saahaa ellää niiku viljelijänn. Siint alle miu tuntoin ei anna männä. Vähä paremp' kuitenki ku jos patruun veis' velastaa.

ALPO (ottaa muistikirjansa). Sitä velkaa näyttää olevan yhteksän tuhatta viisisataa markkaa, ilman korkoja.

VALLINKORVA. Koroist ei ookka mittaa. Ne sovittii hyyryst, ku ruuki rakenuksii o miu maallain.

LYYLI (Alpolle). Tiesitpäs sinä sen velan!

ALPO. Tehdään kirjoista. (Laskee.) Kaksitoista tuhatta, siitä puoli
Lyylin osinkoa … siis kuusi tuhatta?

VALLINKORVA. Nii — jos se siitt o varmaa, se Lyylin liitto?

ALPO. Kun vaan Lyyli —?

LYYLI. Mihinkäs minä pääsen.

ALPO. Siinä kuutessa tuhannessa on toinen puoli velasta, joka tekee 4,750 markkaa. Ei muita velkoja ole.

KAISA. Ei … mitä pienii, markan pari'. Patruun o ollt hyvä antamaa'.

VALLINKORVA (puoli leikillä). "Vanha suola"!

KAISA. Oot sie siinn! Häpäset isseis!

ALPO. Lyylin osaan kuuluva puoli patruunan velkaa lankeaa itsestään minun suoridettavakseni.

VALLINKORVA. Niiks se lienöö?

ALPO. Ja kun otan vastatakseni siitäkin vieraan puoliskon velasta, jää teille maksettavaksi 1,250 markkaa.

VALLINKORVA. Sill seuvull sein pitäs' olla. Jokos myö lyyvää kättä?

ALPO (lyö kättä). Minä nyt luotan Teitän tunnollisuudeenne — setä!

VALLINKORVA. "Jaakoks" minnuu on moittineet.

KAISA. Mut meill ei taija oll kirjoitusneuvoi … mite Lyylill —?

ALPO (ottaa taskustaan paperia ja kirjoitusneuvot). Sattui mukaani.

KAISA. Ka kun arvas' ottaa.

Alpo (kirjoittaessaan). Pitän ne usein kerallani. Voi milloin hyvänsä tundea kutsumusta … tavallisesti ulkona, yksinäisyytessä. (Vallinkorvalle.) Kauppakirja tehtään siis sen mukaan kuin tässä on puhuttu?

VALLINKORVA. A mitenkäs! Tullooks se Lyyli' nimmee' kanss?

ALPO. Ei, vaan minun yksistään.

LYYLI. Vaikuttaisiko minun nimeni siinä jotain?

ALPO. Minun ymmärtääkseni ei mitään.

VALLINKORVA. A varmemp' ois vast vihittyy. Mut oma siu o, Lyyli, assiis'.

LYYLI. En niistä ole selvillä ollenkaan.

ALPO. Tarvittaisiin kaksi totistajaa.

KAISA. Jäntin täss assuut likimpänn. Käy sie, Lyyli, jos joutasiit:
Jäntti isse ja Liena.

LYYLI (pukeutuu).

ALPO. Ettei se vaan ole se vaimoihminen, joka tekeytyy hulluksikin, saatakseen kerjätä?