KALLE SAUKKO

Kirj.

Aug. Blanche

Mukaellen suomentanut T. H. [Theodolinda Hahnsson]

Helsingissä, K. E. Holm'in kustantama. 1883.

Kalle Saukko, Kaivokadun varrella asuvan tynnyrisepän poika, ei oikeastaan ollut minun kumppanini, sillä hän kävi koulua pastori Rhodinin luona, joka oli kunnian-mies, mutta luki paraasta päästä hepreankielistä raamattua sekä tutki Swedenborg'in salanäkyjä. Siis hänen oppilaansa olivat hyvin perehtyneet näihin aineisiin, vaikk'eivät muita opittavaansa liioin osanneet. Kalle Saukko oli Rhodinin lempi-oppilas ja hoiti osaksi opettajansa taloutta. Hän kantoi vettä, kävi ostamassa tuoretta juustoa aamiaiseksi, pinosi syksyllä halot ja sahasi sekä hakkasi ne talvella, ja tämä kaikki häneltä sujui erinomaisen näppärästi, sillä jo viidentoista vuotiaana Kalle oli ko'okkaampi ja väkevämpi kuin moni viisikolmatta-vuotisena.

Minä tulin Kalle Saukon tuttavuuteen seuraavalla tavalla. Kalle vihasi ja vainosi kaikkia vieraita koululaisia. Kerran hän myöskin Klaaran koulun oppilaita hätyytti, ja minä, joka siihen aikaan olin tämän koulun väkevin ja rohkein oppilas, pidin itseni velvoitettuna menemään tätä uutta Goliatia vastustamaan, mutta taisteltuani tulin kokonaan voitetuksi ja olisin varmaankin menettänyt sekä kädet että jalat, ellei torimuija, jolta joka päivä ostin siirappikaramellia, olisi hieronut sovintoa meidän välillämme.

Siitä hetkestä olimme tuttavia, Kalle ja minä, ehkä emme juuri aivan hyviä ystäviä, varsinkaan niin kauan kuin sinervät näkyvät käsissäni ja säärissäni. Mutta Kalle Saukko tuli aikojen kuluttua ylioppilaaksi, vaikka suurella vaivalla, ja oltuaan kaksi vuotta akatemiassa, sai hän isältään kirjeen, jossa tämä vaati häntä viipymättä suorittamaan teologian pikku-tutkintoa, jotta, kuten tynnyrisepän sanat kuuluivat, poika saisi arvonimen: "teologian kandidaati", vaan tutkinnossa kävi teologia Kallelta päin mäntyä. Hän jäi kuitenkin yliopistoon vastaiseksi, saadakseen tieteellistä oppia, jossa ei hän kuitenkaan järin karttunut, vaikka hänellä oli jokseenkin hyvä kyky. Mutta erinomaisesti taipui hän tekemään kaikellaisia temppuja. Hän oli mahanpuhuja, taisi osoitella kukkoja ja porsaita, vetää sormikoukkua y.m., ja paljon hänestä pidettiin kumppanien kesken hänen rehellisen, suoran luontonsa puolesta, sekä erittäin suuren väkevyytensä takia.

Vaikka olikin Kalle näin lahjakas, hänestä luultavasti kuitenkin olisi tullut muinais-jäännös Upsalan yliopistoon, jollei eräs asia olisi tapahtunut, joka vaikutti hänen tulevaisuuteensa. Ekström niminen vanhempi ylioppilas, joka oli koti-opettajana maalla, vapaaherrallisessa perheessä, tahtoi, saattaaksensa pikemmin suorittaa maisterin tutkintoansa, olla kesän Upsalassa ja etsi itsellensä siksi aikaa sijaista, joka opettaisi kahdentoista-vuotista nuorta paronia, mutta ei sattunut saamaan ketään muuta halullista kuin Kalle Saukon, joka luultavasti piti opettajan virkaa mukavampana, kuin oppilaana olemista. Sitä paitsi oli hän kuullut vapaaherran kartanossa löytyvän erinomaisen hyviä kalavesiä sekä metsästysmaita ja näitten arvoa Kalle kyllä käsitti. No niin, hän meni kun menikin koti-opettajaksi ja tuli myöhään eräänä kesäiltana vapaaherran kartanolle, joka oli kauniissa seudussa Itä-Göötinmaalla.

Keikuttaen huonoilla kyytirattailla, ajoi hän aina hovin portaille asti, astui maahan ja kääntyi erään hienosti puetun palvelian puoleen, joka juuri tuli alas tuon linnamaisen rakennuksen portaita pitkin.

"Minä olen uusi opettajanne", virkkoi Kalle Saukko, "mene oitis ilmoittamaan tulostani herrasväellesi!"

"Armollinen herrasväkeni on illallisella naapurilassa", ilmoitti palvelia.

"Vai niin, no näytä siis, missä huoneeni on, ja vie oitis kapusäkkini sisään", komensi uusi opettaja.

Palvelia, pitkävartaloinen mies, jolla oli vahva poskiparta ja viikset, oli ihan tottumatoin näkemään aatelisia palvelioita näin kohdeltavan, eikä hän myöskään suuresti ihaillut akatemiallista sivistystä, vaan pisti nyt kädet taskuihinsa, tarkastellen nykyään tullutta kiireestä kantapäihin asti.

"Tuossa on opettajan huone", sanoi hän jotenkin röyhkeästi ja osoitti sormellaan erästä sivurakennusta; "mutta kapusäkki … niin — minusta näyttää kuin jaksaisitte sen itsekkin kantaa."

"Mitäs sinä sanot, lurjus!" huusi Kalle, lähestyen palveliaa.

"Lurjus!" matki tämä; "veljen malja on vielä juomatta ja lurjus ehkä olette itse."

Mutta tuskin oli palvelia lausunut viimeiset sanansa, kun jo sai korvapuustin, joka viskasi hänen alas kyytihevoseen asti, ja vieläpä toisen, joka lennätti hevosen luota rattaitten viereen, ja ennenkuin hän ennätti tointua, koitettuaan tätä epämiellyttävää, mutta nopeaa kulkuneuvoa, tunsi hän sälytellyksi selkäänsä raskaan kapusäkin, hatturasian, kotelossaan olevan metsästys-pyssyn, uistimia ja siimoja. Näin runsaalla taakalla täytyi hänen hinastaa eteenpäin jälessä seuraavan jalan hätyyttämänä, jonka voimia hän ehtimiseen sai kokea.

Tultuaan opettajan huoneesen, paiskasi palvelia vihan vimmassa taakkansa aika mäjähdyksellä lattiaan, josta syystä hän nuolen nopeudella viskattiin pihalle pää edellä kukkapenkereesen. Tämä kaikki oli käynyt niin tulisessa kiiruussa, että palvelia, siinä kun makasi tuoksuvilla kukkapatjoilla, ensin luuli nähneensä ilkeän unen, mutta kova kuumuus korvissa ja muutama verinolppu, joka nenästä pisarteli, vakuuttivat häntä siitä, että, jos tämä, virkaa tekevä isäntä olikin oikea riiviö, niin olipa pestikin hänen mukaisensa.

Kun uusi opettaja nyt oli näin asettunut tähän vapaaherran kartanoon, otti hän avaimen kammarinsa oven suulta, pani maata sekä nukkui väsyneenä pitkästä matkastaan, ja ehkäpä myöskin iltapalojen takia, joita hän oli nauttinut kolmessa viimeisessä kestikievarissa. Herättyään kello kahdeksan aamulla, — silloin hän tavallisesti nousi makuulta, — etsi hän vesikarahvinia, mutta kun ei sitä löytynyt, hyppäsi hän vuoteeltaan, aukaisi pihaan päin olevan akkunan ja huusi tavallisella jykevällä äänellään: "Vettä! raitista vettä!"

Nytpä sattui niin onnettomasti, että kartanon 15:ta vuotinen nuori neiti ja hänen opettajattarensa eli seurakumppaninsa istuivat keinulavitsalla, joka oli asetettu vihertävään pihaan, ja ihailivat siinä aamun kauneutta sekä hyväilivät pientä somaa koiraa, joka makasi heidän jalkojensa vieressä.

Nämät nuoret neitoset säikähtivät, kuullessaan tuon jylisevän, vettä huutavan äänen, ja molemmat tähtäsivät silmänsä sivurakennukseen päin, mutta saatammepa ymmärtää, miten hämmästyivät, kun havaitsivat melkein pukemattoman, rotevan miehen pistävän toisen puolen vartalostaan ulos auki olevasta akkunasta. Ensi silmänräpäyksessä he tuon näyn takia säikähtivät niin, etteivät paikaltaan päässeet.

"Tänne nyt raitista vettä!" jatkoi akkunassa oleva olento puoli-unisena ja ehkäpä unen takia myöskin luullen nuot neitoset talon palvelustytöiksi; "tuokaa koko saavillinen vettä, olen niin helkkarin janoissani."

Kauhistuksesta huutaen pakenivat molemmat neitoset etsimään puutarhan varjoa. Koira ainoastaan jäi pihaan haukkumaan, syystä kylläkin, uutta opettajaa.

"Sanokaa sitten", huusi opettaja pakeneville että kahvin muassa tuovat minulle paistetun sillin!"

"Tuopa oli ilkeä mies!" sanoi opettajatar ja katsoi juostessaan taaksensa, luultavasti houkutellakseen varomatonta koiraa peräänsä.

"Hänpä oli varsin hirveä", lisäsi nuori neiti, "ja sitten hän vielä käski tuoda silliä!"

Morkaten talon huonosti kasvatettua palvelus-väkeä, pani Kalle akkunan kiinni ja meni vieläkin levolle. Tunnin nukuttuaan nousi hän taas, puki yllensä ja lähti kammaristaan, mennäksensä esittämään itsensä vapaaherralliselle perheelle sekä tullaksensa tutuksi tulevan oppilaansa kanssa.

Kun tämä uusi opettaja astui itse päärakennuksen saliin, oli tuo jalosukuinen perhe juuri kokoontunut kahvipöydän ympärille. Siinä oli paroni ja paronitar, heidän nuori tyttärensä ja hänen opettajattarensa sekä kaksitoistavuotias pikku paroni. Kaikki nämät henkilöt olivat Kalle Saukolle varsin tuntemattomia. Ainoastaan palvelian luuli hän nähneensä ennen, vaikka tämän kasvot nyt olivat varsin pöhöttyneet ja nenän päällä pieni musta plaastaripilkku.

"Minä olen Kalle Saukko", sanoi tämä uusi opettaja, esitellen itseänsä, "ja paljon terveisiä Ekströmiltä; hän puuhaa nyt tutkintojansa aika kyytiä. Päivää ennen kuin kaupungista lähdin, sieppasi hän itsellensä laudaturin fysiikassa."

Näin sanottuaan lähestyi hän paronia, antaen hänelle ystävällisesti kättä. Vapaaherra, joka nähtävästi oli hämillään, samati kuin myöskin kaikki muut läsnäoliat, kurkoitti armollisesti tälle lisähenkilölle ainoastaan yhden sormen. Kalle Saukko luullen että paroni ehkä vaati häntä sormikoukkuisille, sieppasi kiinni nimettömällään niin lujasti, että paroni harmistuneena kirkasten "ai!" veti sormensa pois ja sitä vuoroon puhalsi ja ilmassa heilutteli.

"Ohoh! Anteeksi!" sanoi Kalle, ja koska hän näki perheen sijoittuvan pöydän ympärille, otti hänkin kursailematta muitten muassa paikan itselleen. Mutta kaivaten viinapulloa sekä turhaan etsittyänsä silliä otti hän nyt tuota puutetta palkitakseen pöydältä lautasellisen härän-kieltä, söi yksistään sen kaiken makiaan suuhunsa ja joi sitten kaksi suurta kupillista kahvia.

"Herrasväki ei ryyppää, näen minä", sanoi Kalle, alotellen keskustelua, "ja tarpeetonta se onkin näin aamusella. Paronilla kuuluu olevan oivat metsästysmaat, mutta jollei talossa löydy hyviä jahtikoiria, niin minä juuri odotan Tukholmasta saavani kaksi aika rötkälettä, jotka ovat totutettuja hyviksi jäneskoiriksi, vaikka niillä välistä on se paha tapa, että menevät lampaitten kimppuun. Eilen illalla luulin nähneeni karin tuolla keskijärvessä, siellä varmaankin liikkuu suuria ahvenia, mutta ehkäpä on kastemadoista puute tässä siunatussa kuivuudessa. Sinä pikkunolla siellä", lisäsi hän kääntyen palveliaan, "sinun täytyy tulevana yönä pitää vaaria, koska kaste maahan laskee, ja toimittaa meille matosia; sinä saat kymmenen penniä sadasta, ja herrasväelle lupaan minä kaloja vaikka joka ateriaksi."

Herrasväki iskivät ääneti silmää toisillensa ja palvelia vihan-vimmassaan katsoi muljotellen uutta opettajaa. Vihdoinkin noustiin pöydästä.

"Herrasväellä on kaunis piano", lausui opettaja, katsellen salissa olevaa soittokonetta; "arvelenpa, että nuori neiti soittaa … oletteko kuulleet lipiävalssia?"

"Mikä valssi se on?" kysyi opettajatar.

"Sepä on eräälle akatemian pesiälle sepitetty ja onkin oivallinen säveltö; siinä kuuluu popotus muuripadasta, tapumen läikinä ja mankelin pyörinä. Se kuuluu melkein näin", lisäsi Kalle, samassa istahtaen pianon ääreen, mutta jo ensi rumputuksella sai hän diskantista kaksi kieltä katkeamaan.

"Saanko vähän puhutella herraa?" sanoi vihdoin paroni, keskeyttäen tuota vaarallista mallisoittajaa. "Tehkää hyvin ja seuratkaa minua työhuoneeseeni."

Heidän tultuaan mainittuun huoneeseen lausui paroni:

"Olen kuullut, että täällä eilen illalla, herran tultua taloon, on ollut jonkinlaista meteliä."

"Meteliä?" matki Kalle Saukko, "turhia, joista minä en ensinkään piitannut."

"Onpa herra vielä luullut, että olette ollut oikeutettu minun palveliaani lyömään."

"Joutavia", vastasi Kalle, "hän oli turski ja siitä minä häntä vähän läimähytin korville."

"Minä sen tiedän ja tahdon ilmoittaa herralle, että itse kuritan väkeäni, jos sitä tarpeelliseksi katson, ja siis pyydän puolestani vastaiseksi, että jätätte pois kaikki läimähykset."

"Pyydän puolestani!" matki Kalle ilomielisesti hymyillen, "eihän tuommoiset meidän välillämme koskaan mahtane kysymykseen tulla."

"Ja sitten pyydän herraa", jatkoi paroni, "että pidätte akkunanne aamulla peitossa, ettei semmoista tapahdu kuin tänä aamuna?"

"Mitäpä tänä aamuna tapahtui, herra paroni?"

"Se, että minun tyttäreni ja hänen opettajattarensa täytyi rientää pihasta poijes, kun herra tuli näkyviin puvussa semmoisessa, että … että…"

"Hoh helkkarissa! oliko se neiti ja opettajatar!" keskeytti Kalle Saukko, "minä luulin niitä talon piioiksi."

Paroni tarkasti opettajaa, ikäänkuin tutkiaksensa, oliko tuo puhe ivaa vai sulaa yksinkertaisuutta, mutta vihdoin osoitti hän kädellään, ett'ei hänellä enään ollut mitään sanottavaa, vaan että opettaja sai mennä. Puolen tuntia tämän jälkeen meni paroni katsomaan työväkeänsä, jolloin hän sattumalta tuli kulkemaan sen sivurakennuksen ohitse, jossa opettajan huone oli. Paroni seisattui auki-olevan akkunan ääreen ja kuuli kummastuksekseen sanoja, joita ei hän ensinkään ymmärtänyt. Hän kuuli, miten opettaja ensin ääntevästi luki edellä ja miten poika sitten samat sanat matki surkealla nuotilla. Sanat olivat:

"Alef Beth Gimel Daleth He Baw Drasin Eheth…"

"Mitä hiiden kieltä tuo on?" kysyi paroni.

"Nethän ovat heprean kirjaimet", ilmoitti opettaja.

"Mitä herranen aika!" huudahti paroni, "tuumaako herra ajaa poikani päähän heprean kieltä? Onko herra varsin riivattu?"

"Mutta herra paroni", vastasi Kalle, "heprean kieli on ihanaa ja minä olen itse …"

"No mutta tämähän on varsin hullutusta, ja minä toden totta vaadin, että herra lakkauttaa tuollaisen opetuksen, sillä minä en pojastani tahdo pappia enkä juutalaista."

Kalle Saukko, pahoillaan siitä, ettei hän saanut mieli-ainettansa opettaa, katsoi suuttuneena kuvastimeen ja näki oppilaansa kerskaavalla riemulla viskaavan heprean-kieliopin luotaan sekä opettajan seljän takana näyttävän pitkää nenää.

"Näytätkö sinä opettajallesi pitkää nenää, sinä himp-hamppu!" huudahti opettaja pojan puoleen kääntyen, "sen pahan tavan minä sinusta kyllä karkoitan."

Ja nyt pani hän oppilaansa suinpäin polvillensa ja antoi hänelle leveällä kämmenellään aika lamahuksen.

Pikku paroni, joka ei vielä koskaan ennen tarvinnut kokea tuollaista väkivaikutusta, huusi täyttä kurkkua.

"Jos ulvot, niin saat enemmän", lohdutti opettaja; "mutta annappas minun nyt kuulla, miten sinä osaat Ruotsin historiaa. Kuka oli ensimmäinen kuningas Ruotsissa?"

"Odin", sanoi poika nyyhkyttäen.

"Oikein!… Mitä tekivät kuningaskumppanit Alrik ja Erik?"

"He tappoivat toinen toisensa suitsilla."

"Oikein… Mitä teki kuningas Fjölner?"

"Hän hukkui vesitiinuun."

"Oikein… Kuinka kävi pyhän Erikin?"

"Hän mestattiin."

"Oikein! aivan oikein! tuohan käy hyvin tuo. Noh, mihin aikaan täällä päivällistä syödään?"

"Kello neljä", vastasi pikku paroni nyt varsin levollisena, kun tutkinto kääntyi näin odottamattomaan suuntaan.

"Siis joudumme varsin hyvin saamaan uistimella muutamia haukia ja onkimaan parikymmentä ahventa. Koetetaanpa tuolta ahvenkarilta."

Kalle pisti pari uistinta taskuunsa, tarttui oppilaansa käteen ja vei hänen muassaan ulos. Pian olivat he molemmat järvellä, varustettuna tarpeellisilla kalastus-neuvoilla. Uudella opettajalla oli hyvä kalastus-onni. Saatuaan uistimella muutamia suuria haukia laskivat he veneensä ahvenkarille ja rupesivat panemaan kuntoon onkensa.

"Paneppa nyt matoa koukkuun", sanoi Saukko oppilaallensa, viskaten hänelle koukun ja siiman.

"Pitääkö minun panna matoa koukkuun?" kysyi pikku paroni surkean muotoisena.

"Totta maar, nuhjus! Etkö sinä itse aina sitä tee, kun ongella olet?"

"En, sitä tekee kalastaja taikka palveliat."

"Kehtaatko vaivata vanhempia ihmisiä tuollaisella? Pane oitis koukkuun matoa taikka minä sinun panen madon sijaan."

Itkusilmin täytyi pikku paronin tehdä tuota vaikeaa tehtäväänsä, joka kävi aina vaivalloisemmaksi, mitä enemmän kalat söivät, ja tuskinpa saattanee sanoa, kumpi enempi kärsi, mato vaiko pikku paroni. Muutama tunti tämän jälkeen tuli opettaja ja oppilas pihaan, edellinen laulaa hyräillen ja jälkimäinen eli pikku paroni itkein sekä molemmissa käsissään kantaen suurta riipillistä oivallisia ahvenia, vieläpä kaksi suurta haukea, jotka päästä olivat toinen toiseensa sidotut, rippui hänen olkapäällään potkien nuorta sukukartanon omistajaa sekä edestä että takaa.

"Vie nyt ahvenet kyökkiin", neuvoi opettaja, "ja sano mammallesi, että hän keittää net vähässä vedessä … kastikkeeksi ei tarvita muuta kuin sulatettua voita ja persiljaa… Hauet sopii sinun viedä jääkellariin, siellä net kyllä hyvänä pysyvät huomiseksi. Hyvästi nyt nahjus! Iltapäivällä luemme katekismusta."

Sitten meni opettaja huoneeseensa eikä siis nähnyt miten paronitar hämmästyi, kun meni poikaansa vastaan ja näki hänen noin surkeassa tilassa tulevan runsaine kalansaaliinensa. Kalle Saukko, joka oli tottunut unta vetämään edeltä puolisen, pani maata, mutta kello 4 hän taas pääsi pystöön ja ilmestyi uudestaan ruokasaliin, syödäkseen päivällistä.

Tämän vapaaherrallisen perheen kylmä kohtelu oli aamiaisesta päivälliseen laskenut aina jäädepykälään asti. Opettajan tervehdykseen ei vastattu eikä häntä oltu huomaavinaankaan. Tätä Kalle ei kuitenkaan havainnut, hän kun vaan turhaan etsieli viinapöytää ja toivottujen ahveniensa verosta näki lihapallukoita ja ruskeita papuja — ja tuohon ruokaan hän jo aikoja sitten oli kyltynyt Joholmin matamin luona Upsalassa.

"Tästä nyt tulee oikea papujuhla", sanoi hän puoli-ääneensä, synkeän muotoisena silmäillen papuruokaa ja istahtaen, vaikka kutsumatta, muiden muassa pöydän ääreen.

"Onko täällä", sanoi hän, nytkin alottaen keskustelua, "onko täällä hauskoja naapureita? Olen kuullut, että tuolla läheisessä kartanossa asuu kreivillinen perhe, mutta minkälaisia he ovat? Saaneeko heistä hupaista seuraa."

"Hoh", vastasi paroni, "minä luulisin, ett'ei teidän ja sen perheen välillä tule mitään kanssakäymistä kysymykseenkään."

"Hm, siis ovat he vähän niin ja näin", arveli opettaja, "mutta mitäpä se tekee, eihän sitä täällä maalla niin arka saa olla, täällä, kun ei ole juuri valitsemisen varaa."

Nyt seurasi taas kova äänettömyys.

"Nämät ovat ikävää joukkoa", ajatteli Kalle Saukko ja tuumaili jotakin keinoa, millä saisi seuralaisiansa vähän virkummaksi. Tuollaisen keinon hän nyt muistikin. Hän oli suurella menestyksellä kotona, kun tynnyrisepällä oli vieraita, sekä myöskin ylioppilasten kesken, valmistanut pehmeästä leivästä pieniä palloja, ja hyvin mestarillisesti näpähyttänyt niitä pöytäkumppaneihinsa. Kalle päätti nyt koetella tämän ilokeinon vaikutusta.

Opettajatar aikoi juuri kahvelilla johdattaa suuhunsa lihapallukkaa, kun tuommoinen pieni leipä-esine niin osavasti noppasi hänen nenälleen, että neiti hämmästyksestä huudahti ja pudotti kahvelinsa. Samassa tuli yhtäläinen pieni pallo nuoren neiden pientä suuta kohti, kiidettyään pavun sivutse, joka oli menemäisillään samaan suuntaan. Neiti huudahti myöskin ja hukkasi pavun. Sitten rupesi palloja lentelemään oikealle ja vasemmalle ja eteenpäin eikä nähty mistä ne tulivat.

"Mitä! mitä tämä on! mistä nämät tulevat?" huusi isäntä ja emäntä estellen käsillään noita rohkeita palloja tulemasta liikaa lähelle.

"Kyllä tiedän, ne tulevat tuolta opettajan luota, hän niitä viskaa", ilmoitti palvelia, joka ei hetkeäkään ollut pitämättä silmällä vihamiestänsä.

"Noh nähkääpäs tuota hullutteliaa!" virkkoi Kalle, katsoen palveliaan, "Olenhan omin silmin nähnyt, miten sinä koko pitkän ajan olet noita poukahuttanut minuun ja herrasväkeesi, ja juuri tämän suuren leipäpallon, joka minulla nyt on tässä kädessäni, viskasit nykyään lautaselleni, mutta tässä sen nyt sinulle lähetän takaisin, vieläpä annan korkoakin", lisäsi hän ja lennätti sen samalla vasten suuta palvelialle, joka hämmästyen noin perättömästä syytöksestä seisoi silmät pystyssä ja suu ammollaan.

"Mutta mitä tämä tämmöinen tietää?" huudahti paroni nousten istualta.

"Rauhoitu, ystäväni rakas, siksi kuin ruoalta pääsemme!" kuiskasi paronitar miehensä korvaan, vetäen häntä takaisin tuolille.

Taaskin vallitsi äänettömyys. "Nämät ovat ihmeellisiä ihmisiä", ajatteli Kalle itseksensä, "ei mikään heitä huvita… Entä jos rupeaisin mahan-puhujaksi, ehkäpä se heitä vähän 'priskaisi'".

Palvelia juuri par'aikaa tarjosi lihanlientä, kun ääni niin kumea kuin holvista tullut, äkkiä lausui:

"Milloinka syödään ahvenet, jotka päivällä ongittiin?"

Herrasväki hätkähti nyt, he nousivat tuoleiltaan ja kurkistivat pöydän alle, sillä siitäpä luulivat äänen kuuluvan, mutta kun ei mitään erinomaista havainneet, katselivat ihmeissään vuoroon toisiaan, vuoroon opettajaa, joka huulet kiinni supistettuna näytti siltä, kuin hän ei olisi mistään tietänyt. Vaan hetken perästä kuului taas sama kumea ääni, mutta nyt ikäänkuin katosta.

"Ahvenia ei vain anneta, koska ei ole mitään kalaryyppyä eikä täällä myöskään ole vo-oita!"

Paroni, joka muisti kerran kuulleensa Anderson'in, erään taitavan mahan-puhujan, arvasi nyt, mistä tuo ääni tuli ja hyppäsi pystyyn huutaen: "Tämä käy jo liian pitkälle!" Kaikki paitsi opettaja nousivat ruoalta.

"Miksi noin kiirettä pidätte, hyvä herrasväkeni?" kysyi Kalle Saukko, "täytyyhän meidän ensin syödä suuhumme tämä siunattu luusoppa."

"En tiedä, millä nimellä minä mainitsisin käytöstänne, jota talossani olette osoittanut", sanoi paroni kiivaasti; "mutta sen tiedän, ett'en koskaan anna Ekström'ille anteeksi sitä, että hän tuollaisen opettajan lähetti pojalleni. Sitten saan myöskin ilmoittaa, että jo ennen päivällistä tilasin teitä varten hevosen ja rattaat kestikievarista. Niin, herrani, teidän täytyy ennen seitsemää tänä iltana lähteä täältä."

"Lähteä täältä", lausui Kalle levollisena, "kukapa ei sitä jo olisi tuumannut, ettekö luule minun jo saaneeni tarpeeksi tyhmistä pojista, raittiuden-seuroista, lihapallukoista ja ruskeista pavuista? Mutta en minä täältä lähde kyytirattailla, herra paroni."

"Herra!"

"Herra! niin oikein."

"En tiedä mikä minua estää viskaamasta teitä portahiltani alas!" kirkasi paroni vihan vimmassaan.

"Ettekö tiedä? Mutta sen minä tiedän", vastasi Kalle, nyt vasta nousten istualta. "Kas tässä asiassa olen minä määrääjänä eikä kukaan muu. Mutta jos haluatte vähäistä kahakkaa, niin olkoon menneeksi, kutsukaa tänne palvelioitanne, niin monta kuin heitä on, saanhan koettaa, kuinka paljon kestävät; tämmöisen pienen huvin kyllä tarvitsen noin kehnon päivällisen jälkeen."

Kalle hieroi tyytyväisenä sormiaan, ajatellessansa, miten hän noita hienoja palvelioita saisi nakella. Hänen roteva vartalonsa paisui toisenvertaiseksi tuon peljästyneen perheen silmissä.

"Naisten ei tarvitse olla levottomia", lohdutti Kalle, "eikä se minun syyni ole, että hyvä sopu on tullut häirityksi. Minä olen opettajana koettanut täyttää velvollisuuttani ja vieraana olen tehdyt parastani huvittaakseni isäntäväkeäni, vaikka tämä kaikki on ollut yhtä turhaa kuin veden viskaaminen vesilintujen päälle. Kuten sanottu on, herra paroni, minä lähden kello seitsemän; vähäinen kahakka olisi kyllä hauska, mutta sen syntyminen nyt kokonaan rippukoon teistä, tuon vain teroitan mieleenne, että lähden parhaissa vaunuissanne sekä parhailla hevosillanne, sillä nethän ainoat, jotka tässä talossa ovat comme il faut, eli niinkuin olla tulee."

Tämmöisten jäähyväisten jälkeen meni Kalle huoneesensa. Mutta tuntia varhemmin, kuin määrätty oli, seisoi todellakin paronin parhaat vaunut pihalla. Päästäksensä tuollaisesta opettajasta olisi paroni vaikka neljällä hevosella antanut viedä hänet pois. Loikoillen komeissa vaunuissa tuli Kalle Saukko oikein uljaasti kestikievariin, mutta siellä hän rupesi tuumailemaan epäsuotuisaa tilaansa. Vähän ikävältä tuntui Upsalaan lähteminen, siellä kun hänen olisi täytynyt tavata ystävänsä Ekströmin. Eipä Kallen myöskään ollut Tukholmaan lähtemistä isänsä tykö, joka oli kovin iloinnut siitä, että poikansa oli jalosukuisessa perheessä opettajana.

Saukko siis päätti matkustaa toisaalle ja lähti erään vanhan ylioppilaskumppaninsa luo sekä tuli siellä varakkaan ruukin-patrunan tuttavuuteen, joka tarvitsi ruukin-väellensä päällysmiestä. Tähän Kalle oli varsin erinomainen. Hän kyllä takoi seppiä yhtä paljon kuin nämät rautaa, mutta rehellisellä luonnollaan voitti hän kuitenkin vihdoin sekä työmiesten että isäntäväkensä suosion.

Muutamien vuosien kuluttua sai hän patrunan tyttären vaimokseen ja tuli appensa kuoltua ruukin isännäksi. Hänen vaimonsa, kelvollinen ja lempeä nainen, sai vähitellen hänen kerskaavan, kiivaan ja ylpeän luontonsa pehmenemään, eikä hän enään koskaan muulloin halua näyttää käsivoimiansa, paitsi kun joku matkustavainen tulee katsomaan ruukkia; silloin hän, jos matkustaja hänen pyynnöstään menee istumaan suurelle ruukin-vasaralle, nostaa sen ilmaan ja on erittäin hyvillään, kun näin saa vielä, vaikka rauhallisesti, kerskata voimistaan.