LEMMEN NÄYTTELIJÄTÄR
Romantillinen kuvaelma
Kirj.
AUGUST BLANCHE
Suomentanut
—r—r [Arvo H. Nurmi]
Tampereella, Edw. Lang'in kustannuksella, 1884.
SISÄLLYS:
Alkujohto. Kerjäläinen.
Ensimäinen aikakausi. Kasvattitytär.
1. Pääsöliput.
2. Ilmoitus.
3. Maisteri.
4. Tarina kuoleman ristipojasta.
5. Mylläri.
6. Maisteri ja mylläri.
7. Kaksi kyyneltä.
8. Opettaja ja opettajatar.
9. Tarina kummallisesta puujalasta.
10. Rautavaaka.
Toinen aikakausi. Ensi lempi.
11. Jalka. 12. Ääni. 13. Amanda. 14. Taivas selkenee. 15. Uusia pilviä. 16. Myrsky alkaa nousta. 17. Aurinko menee mailleen. 18. Hetkinen auringon säde. 19. Myrsky pääsee valloilleen.
Kolmas aikakausi. Lemmennäyttelijätär.
20. Holvioikeus. 21. Kapina. 22. Muuan kohtaus. 23. Muuan näky. 24. Kultaristi. 25. Aave. 26. "Musta kyyhkynen." 27. Olivia Heuser. 28. Teaatterin ulkopuolella. 29. Näytelmän jälkeen.
Neljäs aikakausi. Tytär.
30. Luu-valon vaikutus. 31. Esittely. 32. Virransaaressa. 33. Kuistilla. 34. Tarina. 35. Maantiellä. 36. Paviljongissa. 37. Jälkimuistelmia erään suruharson johdosta. 38. Eräänä aamuna.
Alkujohto.
Kerjäläinen.
Monias vuosi sitten nähtiin milt'ei päivittäin pohjoissilta-kaduu vasemmalla sivukäytävällä muuan nälkäinen, inhottavien repaleiden verhoama henkilö, jonka kasvot ohikulkevien sydämissä vaikuttivat sekä säälimistä että kauhua.
Näissä kasvoissa, joiden kellastuneissa juonteissa näyttiihe katoamattomia merkkejä kurjuudesta ja likaisuudesta, oli kuitenkin silmät, joilta monivuotinen kurjuus ei ollut voinut riistää niiden kaikkea syntyperäistä kiiltoa eikä elävyyttä.
Se, ken katseli näihin silmiin, kammahti välttämättömästi sitä rajua tulta, joka niistä leimusi, ja ihmistuntija ei olisi, tarjotessansa syvään kumartavalle kerjäläiselle almun, huomannut noiden sinertävien huulien ympärillä kiitollisuuden herättämää hymyilyä, vaan selvintä ivanaurua ja mitä ilmeisintä ylenkatsetta sekä ihmiskuntaan että itsehensä.
Joka päivä kulki tuo kurja pitkin kuningattaren katua, pysähtyi erään, sen varrella olevan mitä suurimman huonerakennuksen edustalle ja tuijotti akkunaan, jonka tehtyä hän ivallisella naurulla riensi sieltä pois yöksi palataksensa kurjuuteensa sekä kerjätyt äyrinsä johonkuhun Skinnarvik'in kaupunginosassa olevaan mitä syrjäisempään mökkiin.
Tuossa Kuningattarenkadun varrella olevassa huoneuksessa asui eräs sangen rikas miesi, jonka loistavassa etehisessä moni komeasti puettu henkilö sydän kurkussa odotteli; mutta silloin, kuu tuo rikas miesi kohtasi mainitun kerjäläisen, vapisi hän, sillä varmaan ei kukaan ymmärtänyt paremmin kuin hän, mitä silmäys noista pääkalloon vajouneista silmistä tarkoitti. Monta kertaa näkivät tuon pohatan vieraat tahi palvelusväet arvossa pidetyn isäntänsä säpsähtävän ja rientävän pois akkunasta ja kun he, tästä hiukan hämmästyneinä tahi uteliaina, katsoivat kadulle, eivät he huomanneet mitään muuta erinomaista kuin kerjäläisen, jolla oli niin ihmeellinen silmäys.
Hiukan vähemmän kuin puoli vuotta sitten kuoli tuo onnetoin, jättäen sielunsa vanhurskaan Tuomarin haltuun ja ruumiinsa leikkely-huoneesen, tullakseen kumminkin kuoltuansa joksikin hyödyksi maailmassa; mutta eräät kerjäläispussiin jääneet esineet, näet, luultavasti kerjäläisen omalla kädellä täyteen kirjoitetut paperiarkit, näyttivät osoittavan, että tuo vainaja eläessänsä ehkä olisi kelvannut muuhunkin kuin kuljeskelemaan pitkin katuja ja kerjäämään leipäänsä.
Yhdestä näistä kirjoituksista näkyy selvästi, ett'ei kukaan, joka kerran oli nähnyt, missä tuon onnettoman kätkyt heilui turkkilaisella, komeassa makuuhuoneessa olevalla matolta, ja jolle kaikki mitä vanhempain rakkaus ja ylellinen rikkaus voi, oli tarjona, silloin olisi aavistanut että kerjäläissauva tulisi olemaan tuon uinailevan lapsen noja elämän tiellä ja että tämä mitä valkoverisin, hymyilevä enkelin kuva, silloin kiedottu silkkiin ja tyllikankaasen, kerta tulisi suurimman köyhyyden ja kurjuuden alaisena nääntymään Tukholman kaduilla.
Mutta mitä näkyjä elämä tarjoaa! Kuinka syvälle sinä ihminen voit vajota! Etkö sinä omalla kädelläsi perusta onnesi asumusta samoin kuin siitä kaivat onnesi haudankin?
Etköhän juuri sinä itse käske muiston siitä hyvästä, jota olet aikaansaanut, kiitollisena pysähtymään haudallesi, samoinkuin sinä itse panet alun niihin ylenkatseen ohdakkeisinkin, jotka siinä kasvavat? Seis! älä tuomitse minua! huutaa yksi ja toinen viimeisen lepokammionsa syvyydestä; enpä minä aina ollut se, joka kiinnitin varjot kuvaan. Yhtä totta kuin se on, että kärkkäät ihmiset ovat osoittaneet minulle viimeisen palveluksen saattamalla minun tomuni tähän unhoituksen ja rauhan kotiin, yhtä totta on sekin, että kärkkäät ihmiset vasten omaa tahtoansa ovat johdattaneet minua turmeluksen tielle ja viitanneet maailmassa onnettoman matkani suunnan… Mutta sallikaamme kerjäläisen itsensä kertoa elämänsä kulun semmoisena kuin se seuraavissa piirteissä esiytyy:
"Kuinka hauskaa onkin olla, kuten sanotaan, paraimpain ihmisten lapsi!
Saahan käydä puhtaassa puvussa arkipäivinä ja koreassa pyhäpäivinä.
Onpa hauskaa olla parempain ihmisten lapsi!
"Miettiessäni mikä minä siihen aikaan olin ja mikä retkale minä nyt olen, alkaa vereni kiehua — haa! Jumalan kiitos, että tässä ruumiissa vielä jotakin kiehuu!
"Nuot äitini kasvot, ne olivat kauniit, niin kumminkin minusta näytti. Minä olen nähnyt monta kauniimpata; hänen äänensä ja silmäyksensä suloisuutta en minä koskaan ole tavannut kelläkään toisella. Mutta sehän on aivan luonnollista, tämähän oli minun äitini ja hänen silmäyksensä olivat ainoata lastansa katselevan äidinrakkauden!
"Mutta minä surkuttelen sinua, mummoparka! Huonosti hoidit sinä lapsesi — huu, kuinka tällä on kylmä! — kirottu olkoon… suo anteeksi, suo anteeksi, sinä äitini haahmu!
"Isäni, hän oli uljas miesi, ja nuot aatelispukuun kuuluvat epoletit sitten — ah, jos ne vaan olisi minulla täällä, hykertäisin kämmeniäni ihastuksesta vilun sijasta — huu, huu! Että minä lapsena katselin näitä kyllästykseeni asti, sen minä hyvin muistan; ihmettelenpä vieläkö tämä nyt kävisi päinsä — ah, jospa kuitenkin olisin saanut pitää nuot kauniit epoletit!
"Ollessani neljäntoista vuotias otti Herra minun isäni ja paholainen äitini, mutta miksi menikään hän uudestansa naimiseen!
"Isä puoleni sai äitini mukana rahaa kuin heinää, mutta ei korttakaan ollut hänellä lammasparan suun varalta — minä olin hyvänsävyinen kuin lammas siihen aikaan, ja olisihan tuo käynytkin päinsä, ell'en myöskin olisi ollut tyhmä kuin lammas. Mutta hyvänsävyisyys ja tyhmyys ovat kasvaneet kiinni toisiinsa kuin villa nahkaan.
"Pian nousikin heinän seasta minun äitini hautasypressi. Tuo antelias isäpuoleni viskasi tämän kasvin minulle samoin, kuin juhdalle viskataan olkitukko. Sypressin ääressä voin minä vuodattaa kyyneliä, mutta en sammuttaa nälkääni, ja kyyneleet äidin hautasypressin ääressä nuurruttavat sekä sielua että ruumista. Siitäpä se tuleekin, että minä nyt olen niin hirveän mehutoin ja kuivettunut.
"Oivallinen isä-pueleni, sinulla on monta vertaistasi maailmassa. Sinulle, harmastunut, kunnon ukko, ei tämä ole niin vaarallista; mutta minä olisin kuin ruhtinas leipäpuodissa, jos minä vaan varmaan tietäisin, ett'ei kukaan muu kuin minä ole tuottanut sinulle noita harmaita hivuksia.
"Yhden elämän ohjan, yhden hyvän isänneuvon annoit sinä minulle kuitenkin, josta minä milt'ei olisin valmis kiittämään sinua. Sinä avasit minulle samalla kertaa sen huoneen oven, joka oli ollut minun äitini oma ja näkö-alan elämään, sanoen; 'mene, lurjus, niin pitkälle kuin tietä riittää!' Kiitoksia, isäni! Minä olen mennyt pitkälle, vieläpä pitemmälle kuin sinä. Minä olen mennyt Kuninkaankadun varrella olevasta huoneesta aina tähän Skinnarvik'issä olevaan hökkeliin asti. Niin pitkäksi ei sinun matkasi tule, sillä tie Kuningattaren kadulta, jonka varrella sinä nyt asut, helvettiin, johon sinä varmaankin joudut, on tuskin sekunnin matka, jos kaikki käy onnellisesti ja hyvin, kuten toivon.
"Kuules, kuinka tuolla akkunan pielessä jytäjää, ikäänkuin ei pohjatuuli luulisi tässä hökkelissä ketään asuvankaan! Tunge vaan vapaasti sisään: sinä et saa sakkoa särjetystä akkunanruudusta.
"Kun on viisaustieteen maisterina kahdenkymmenen kahden vuoden ikäisenä, se on paljon; mutta jos laakeriseppele tuottaa tuolle nuorelle oppineelle vapaat huoneet tässä kalliissa paäkaupungissa, se on paljoa enempi, se… Jalo isäpuoleni, sinä olet kumminkin yhdeltä vuodelta maksanut huoneen vuokran minun edestäni, vaikka asumukseni olikin velkavankila… Lukon ja salvan takana istuminen sekä käräjöiminen isäpuolensa kanssa vanhempaini huoneen avaimista, se on saatanan naurettavaa, kun asiata oikein aprikoitsee… Mutta entä jos minä olisin voittanut! Ehkä minulla silloin olisi ollut paljon menetettävää; mutta kaikeksi onneksi menetin minä riita-asiani, enkä enään voi menettääkään mitään tässä maailmassa. Järkeni ehkä? Eikö mitä, se on ikäänkuin olisi se jäätynyt kallooni, eikä tee mitään hullutuksia ja hyvähän sekin on. Ainoastansa niille ihmisille, joilla on runsaasti koivusia halkoja, on mahdollista menettää järkensä, sillä kuumuus ei ole koskaan terveellinen heikoille aivoille.
"Kumpiko on rasittavampaa, josko saa laakeriseppeleitä paritassilla tahi pähkinäpuukeppiä selkäsaunarahilla? Siihen kysymykseen voisin minä vastata, minä, joka olen palvellut kuusi vuotta kaartissa. Varmaa on, että minulla on ollut yhtä vähän hyötyä yhdestä kuin toisestakaan.
"Missään sodassa en minä tosin ole ollut, mutta taisteluissa, joissa on ollut kysymys elämästä ja kuolemasta, ruumiista ja sielusta; mutta taistelut tapahtui minun omassa rinnassani, enkä minä saanut minkäänmoista urhollisuuden merkkiä, sillä minä olin pelkuri.
"Kuinka pitkälle muisto kuitenkin voi ulottua! Eräänä päivänä kävin minä isäpuolein luona tuossa hänen komeassa asumuksessansa kerjäämässä — kerjäämässäkö? hyi! mutta mitävarten hyi? kerjääminen ei todellakaan ole mikään vähäpätöinen seikka niin totta kuin se on, ett'ei mikään sana ole enemmän vetänyt ihmiskunnan huomiota puoleensa. Noh, niin, minä menin kerjäämään — ja kultaa minä sainkin, sen verran, nimittäin, kuin kultanuppisesta kepistä voi jäädä kerjäläisen pääkalloon — tämä olikin ensimäinen kerta kuin minun pääni on saanut kärsiä isäpuoleni takia, sillä sydäntäni en juuri ota puheeksikaan, Hyvin mielelläni olisin halunnut maksaa tämän kullan sauvani rautahelalla tutkiakseni, josko sen kultaanpuetuu heittiön veri liikkui yhtä vilkkaasti kuin minunkin, josta minä aina olen epäilyt; mutta tämä halvattu käsivarsi… Kirottu seikka että köyhäinlääkäri on yhtä köyhä taidoltansa kuin nimeltänsäkin!
"Kuolla voi minun isäpuoleni yhtä helposti suin minäkin; mutta kerjätä henkeänsä, sitä voisi hän tehdä, vaan en minä. Te rikkaat, te rikkaat, kerjäläinen on teitä anteliaampi, kun nimittäin on kysymys jostakin suuresta, sillä vähäpätöisissä asioissa olette te niin ja 'näin, kuten sanotaan.
"Mutta päivä ehtii jo korkealle ja täytyy taaskin alkaa raskas työ. Niin, niin, kannapa elämän taakkaa seljässäsi ja köyristä sitä sitten jokaiseen ilmansuuntaan kaduilla ja kujilla — nähdäänpä, eikö siinä ole työtä kylläksi! Mutta rohkeutta vaan! lähin raitista ilmaa puuttuu meiltä juuri tätä kaikkein vähimmin. Senpä vuoksi Pohjois-sillalle, koroittamaan vastakohdan kautta oivallisen maailman hyvinvointia ja ylellisyyttä! Sanopa sitten, ett'ei kerjäläinen te'e minkäänmoisia uhrauksia. Kumminkaan ei hänestä saa sanoa, että hän on omanvoiton pyytäjä ja itserakas.
"Kotiin palatessa tehdään tuo tavallinen huviretki; pitkin Kuningattaren katua ja ohimennessä taaskin kumarrus tuolle rikkaalle asukkaalle, jonka köyhänä isäntänä minulla on kunnia olla.
"Kerta mietin minä vakaisesti, josko ei minullakin olisi ollut yksi sormi syynä omaan kurjuuteeni ja tulin siihen järkevään johtopäätökseen, ett'ei minulla ollut ainoastansa yksi sormi siihen osallisena, vaan kaikki kymmenenkin. Asia on senlainen, että ainoasti jalot metallit pysyvät muuttumattomina kaikissa ilmanvaiheissa ja suhteissa. Minä olen vaan niitä karkeimpia, minä, korkeintansa vaskipannu-raukka, jonka kanssa meneteltiin että oli syntiä ja häpeää. Minun joskus tinaamisestani ja kirkastamisestani ei tullut kysymystäkään ja miten kävikin tulin minä niin homeiseksi sisästä päin ja nokiseksi ulkoapäin, ett'eivät ketkään maailman vaskisepät nyt enään saisi minusta kalua.
"Hoh, hoo! onpa kuitenkin yksi vaskiseppä, joka voi tehdä pahimmankin metallin hopeanvalkoiseksi nurjalta puolelta, ja kullanloistavaksi oikealta. Hän onkin kaikkein mestari, sillä mestarikirjansa sai hän syntiinlankeemuksessa ja hänellä on siitä alkaen ollut alituisesti työtä ja ansiota, vaikk'ei hän itse ole siitä lihonut. — Tämä on kuolema, luvallisen hautaviraston oltermanni ja yksi noista kolmesta vanhuksista, sillä Aatami ja Eeva ovat häntä vanhemmat.
"Ukko! jos sinulla on aikaa, ota vastaan vaskipannu ja tee siitä niin hyvä kuin mahdollista on, sillä minä en pidä niin tarkkaa lukua siitä, mitä se tulee maksamaan. Minä annan kaiken mitä minulla on ja enempää et siitä voi kohtuudella pyytääkään — sinä saat ottaa vahingon korvauksen suuremmista töistäsi.
"Mutta yhden sanan, joka vastaa kahta, tahdon minä kuitenkin sinulle sanoa, nimittäin, että kun olet saanut sen korjatuksi, älä lähetä sitä takasin yhtä tyhjänä kuin se oli vastaanottaessasi, sillä siinä tapauksessa saat huoleti ijäksi päiväksi ripustaa sen työhuoneesi seinälle.
"Leben und leben lassen! [saksan kieltä; merkitsee: 'elää ja antaa elää.' Suoment.] — elä vapaus, kunnes kuolet! Näyttäköön se, ken taitaa, tarkemman suomennoksen näistä sanoista!…"
Tämä oli kerjäläisen omatekemä elämäkertomus. Hänen nimensä oli Kristian Svärd, mutta liikanimensä lienee hän saanut palvellessansa Svean kaartissa. Hänen ensimäinen ja todellinen liikanimensä tulee sangen harvinaisesti näkyviin joissakuissa muissa, hänen jalellejääneissä, täyteentuhrituissa paperiarkeissansa, jotka sisältävät osaksi satuja, osaksi katkonaisia kertomuksia muista kerjäläisistä eli tovereista onnettomuudessa, heidän elämänvaiheistansa ja lopustansa.
Juuri tämä kokoelma on perustuksena kertomukselle "lemmen näyttelijättärestä", joka kertomus on täydennelty tutkimusten avulla, joihin kerjäläisen käsikirjoitus on antanut aihetta.
Ensimäinen aikakausi.
Kasvattitytär.
"Ma ihmisystävän ja saadun palkkansa
Oon nähnyt, joka hyvään uhrais voimansa.
Hän unhoitettu on, vaikk' muuten ansainnut
Jos lahjat laulajan sen oisi mahtanut."
Bergklint.
Ensimäinen luku.
Pääsöliput.
Eräänä edelläpuolenpäivänä vuonna 1832 istui muuan henkilö, jota tahdomme nimittää presidentti Elgklo'ksi, erityisessä työhuoneessansa erään komean, mahonkipuusta tehdyn ja kullatuilla koristeilla varustetun kirjoituspöydän ääressä, jommoinen kirjoituspöytä ylhäisellä miehellä sopii ja tuleekin olla.
Presidentti, noin viidenviidettä vuotias mies, jonka tummansiniset silmät, hiukan kaareva nenä ja eteenpäin pistävä alahuuli antoivat varsin aristokraatillisen muodon koko hänen olennollensa, oli puettuna mustasta, viperöitystä silkistä tehtyyn, laajaan aamunuttuun, ja pieni kultaompeluinen samettilakki istui somasti kyllä hänen hiukan harmaantuneilla hivuksillansa.
Eräs palvelija runsaasti koristetussa livréssä, jossa oli hopeaa punaisella kankaalla, seisoi kumartaen pöydän ääressä.
"Sinun tulee tehdä joutua, eikä hellittää ennen kuin olet saanut ne viisi pääsölippua."
"Mutta jos kaikki jo ovat myydyt, herra presidentti?" kysyi palvelija.
"Se ei ole mahdollista!… Kello löi äsken puoli yhdeksättä ja myymistä ei aljeta ennen yhdeksätä."
"Mutta eilen taisivat jo monet tilata pääsölippuja, kuten minä olen kuullut kerrottavan."
"Eihän koko seurakunta ole kuitenkaan voinut tilata niitä, sinä hupsu!"
"Mutta jos ne kuitenkin jo olisivat myydyt, herra presidentti?"
"Sinä et saa palata kotiin ilman pääsölipuitta, ymmärrätkö sen!"
"On niin monta, joilla on tapana ostaa niitä ennakolta saadaksensa niistä voittoja, erittäinkin sellaisissa tilaisuuksissa kuin tämä on, herra presidentti."
"Hätätilassa saat kääntyä noiden ennakolta ostajien puoleen… mutta ainoastansa suurimmassa hätätilassa."
"Kyllä, herra presidentti!"
"Muutoin luulen minä, ett'ei noita ennakolta ostajia ole kovinkaan monta siihen katsoen, että pääsölippu maksaa kolme riksiä pankossa."
"Niin, mutta kaikkien sanotaan haluavan mennä näkemään rouva Catalania."
"Vai niin… kun on kysymys huveista, silloin ei ole ihmisillä koskaan rahan puutetta… muutoin eivät ne suinkaan ole niin avokouraisia… Kas niin, mene nyt ja joudu pian takasin!"
Palvelija kumarsi ja lähestyt ovea.
"Kuuleppas", keskeytti häntä presidentti, "oletko nähnyt hänen armonsa kamarineitsyttä tänä aamuna?"
"Olen, noin viisi minuutia sitten", vastasi puhuteltu.
"Joko hänen armonsa on noussut makuulta?"
"Ei — kumminkaan ei vielä silloin, kuu minä puhuttelin kamarineitsyttä."
"Minä toivoisin sinun olevan kotona pääsölippujen kanssa, ennenkuin hänen armonsa nousee makuulta."
Palvelija katosi..
Presidentti heitti silmäyksen niihin asia-papereihin, jotka olivat hänen edessänsä ja otti käteensä kynän komealta kirjoituspöydältä.
Silloin kuului naputusta sille ovelle, joka johti ulos etehiseen.
"Astu sisään!" huudahti presidentti vihaisesti, kuten korkean virkamiehen sopii, joka ei tahdo tulla häirityksi tärkeässä toimessansa.
Ovi aukeni ja kynnyksellä näkyi pieni, vapiseva tyttö, hänen hameensa oli karkeasta mustasta villakankaasta ja samanvärinen pumpulihuivi peitti hänen päätänsä niin, että ainoasti vähäinen osa kasvoista oli näkyvissä, mutta tämä osa oli turvoksissa nykyään vuodatetuista kyynelistä.
"Mitä sinä tahdot, lapsukaiseni?" kysyi presidentti. "Mutta kuinka sinä olet päässyt etehiseen?… onko se heittiö mennyt sulkematta oven jäljestänsä!"
"Minun piti… minun piti"… tankkasi tyttö.
"Mitä sinun piti?" ärjäsi presidentti; "mitä sinä änkyttelet!… kuka sinä olet? mitä sinä tahdot?"
"Minun piti, tuoman tänne eräs kirje", vastasi tyttö vihdoinkin, astuen presidenttiä hiukan lähemmä.
"Eräs kirje?… mikä kirje se on?"
"Tämä… tämä kirje se on", vastasi tyttö, laskein kirjoituspöydälle suljetun kirjeen karkeanpuoleisesta paperista, jonka tehtyä hän palaisi ovensuuhun ja seisahtui siihen.
"Kerjuukirjeitä taaskin, luulen ma!" jupisi virkamies puoliääneen; "mikähän olento tämäkin nyt taas mahtane olla?… Ahaa, taaskin hän, tuo pahuksen ihminen?" lisäsi hän, luoden vihaisen katseen tuohon pieneen kirjeentuojaan.
Sillävälin mursi hän sinetin ja alkoi lukea kirjeen sisältöä, josta lukijakin ottanee selkoa ja joka oli seuraava:
"Herra presidentti!
Näitä rivejä kirjoittaa eräs kuolemaisillansa oleva. Kuolevaisena pyydän minä teitä pitämään huolta minun tytärparastani, ett'ei hän tulisi yhtä onnettomaksi kuin hänen äitinsä on ollut. Kuolemaisillaan oleva ei valehtele koskaan ja sentähden vakuutan minä sieluni autuuden nimessä tämän lapsen olevan myöskin teidän, vaikka te aina olette väittäneet sitä vastaan. Te olette väittäneet vastaan, sillä te ette ole koskaan tahtoneet täyttää velvollisuuksianne lastanne kohtaan, vaan on minun yksinäni täytynyt nuhjusteleman eteenpäin köyhyydessä ja kurjuudessa. Mutta nyt olen minä antanut teille anteeksi kaiken sen pahan, jonka te olette tehneet minulle ja minä tulen siunaamaan teitä kuoltuani, jos te pidätte huolen minun turvattomasta Amandastani, jota te tähän asti ette ole koskaan tahtonut nähdä, ettekä kuulla hänestä mainittavankaan. Se on hän, joka minun kuoltuani tulee tuomaan nämät rivit teille, ja katselkaatte häntä silloin tarkkaan, niin tulette huomaamaan hänen kasvonsa olevan varsin teidän näköisenne. Olkaatte hänelle lempeä, älkäätte häntä toruko, sillä hänellä ei ole enään äitiä, joka voisi pyyhkiä pois hänen kyyneleensä. Antakaatte hänen käydä koulua, että hän saisi oppia kristillisyyttä ja muuta, joka on tarpeen kunnialliseen elämään. En rukoilekaan omasta puolestani, vaikka minä olen kärsinyt paljon ja ollut sangen maltillinen, enkä minä myöskään ole liiaksi vaivannut teitä minun takiani. Hyvä herra presidentti! jos kerta itse tahdotte kuolla levollisena, älkäätte päästäkö Amandaa maailman ajelulle, sillä kehen voi köyhä, isätöin ja äiditöin lapsi turvautua? Jos minä anelisin jotakin omasta puolestani, anelisin apua ruumisarkkuuni ja sen puetukseen, että pääsisin kunniallisesti hautaan, eikä se olisikaan liian paljo niiden monien kyynelien edestä, joita minä olen vuodattanut teidän ja teidän lapsenne takia. Lausukaatte joitakuita lohdutuksen sanoja Amandalle, kun hän tulee teidän luoksenne, ja Jumala siunatkoon teitä siitä hyvästä, jota te tulette hänelle tekemään! Beata."
Presidentti luki tämän kirjeen, ja sitä tehdessänsä syntyi monta ryppyä hänen silmäinsä väliin, joista toinen silloin tällöin tähysi tuota ovella odottavaa tyttöä.
"Milloin sinun äitisi kuoli?" kysäsi hän, pannen pois kirjeen.
"Viime yönä", vastasi tyttö nyyhkien.
"Kuinka vanha sinä olet, lapsukaiseni?"
"Kahdentoista vuoden."
"Mitä sanoi äitisi, jättäessänsä sinulle tämän kirjeen?"
"Hän sanoi… hän sanoi, että minun pitäisi tuoman se herra presidentille, sittekun äitini olisi kuollut."
"Eikö hän sanonut mitään muuta?"
"Äitini sanoi että presidentti tulisi… tulisi"…
"Mitä tulisin minä?"
"Auttamaan minua."
"Missi tulisin juuri minä auttamaan sinua?… minä eikä kukaan muu?"
Tyttö vaikeni.
"Eikö sinun äitisi sanonut, miksi sinun pitäisi kääntymän juuri presidentin puoleen?"
"Äitini sanoi"…
"Noh, mitä hän sanoi?"
"Että presidentti on minun isäni", vastasi tyttö tuskin kuultavasti.
Presidentti puri huuliansa ja sipasi kädellänsä kirjeen luotansa, että se putosi laattialle pöydän toiselle puolelle.
"Tule lähemmäksi, lapsukaiseni!" lausui hän hetken vaijettuansa.
Tuo äiditöin tyttö astui muutaman askeleen ovelta pöytään päin.
"Äitisi oli varmaankin kovin sairas kuolemansa edellä?" kysyi presidentti.
"Niin, niin! äitini oli niin kovin sairas, niin"…
"Kovin sairaana ollessa houritaan, tyttöseni, eikä tiedetä mitä sanotaan."
"Äiti-parkani!"
"Ja joll'ei äitisi olisi hourinut, ei hän olisikaan sanonut presidentin olevan sinun isäsi."
Tyttö tuijotti kyynelsilmin ja arasti tuohon ylhäiseen mieheen.
"Äitisi tarkoitti ainoastansa minun tunteneeni sinun isäsi, sillä, näetkös, tyttöseni, sinun äitisi palveli minun luonani monta vuotta sitten ja silloin tuli hän tutuksi isäsi kanssa, joka oli minulla käskyläisenä samaan aikaan kuin äitisikin oli palveluksessa."
"Äitini ei koskaan puhunut kestään käskyläisestä", vastasi tyttö.
"Isäsi kuoli monta vuotta sitten, lapsi-raukkani, ja sentähden toivoi sinun äitisi minun auttavan sinua, koska sinun isäsi oli minulla palveluksessa."
"Aikoja ennen kuin äitini sairastuikaan, sanoi hän monta kertaa minulle isäni olevan ylhäisen ja korkeasukuisen herran… niin, sen sanoi äitini monta kertaa."
"Siinä oli äitisi varsin väärässä, ja varo itseäsi, nuori ystäväiseni, sanomasta samaa kuin äitisikin, jos toivot hyvien ihmisten rupeavan pitämään huolta sinusta."
Tätä sanoessansa otti hän kirjoituspöydällä olevan lompakon ja alkoi selata sitä. Vihdoinkin näytti hän löytäneen mielestänsä sopivan pankkosetelin.
"Näetkös, lapsukaiseni, kuinka kaunis seteli!" sanoi hän, levittäen sitä tytön silmäin eteen; "älä luule tämän olevan ropoja, tämän."
Tytön silmät seurasivat tuota kaunista seteliä.
"Oletko milloinkaan pitänyt näin suurta seteliä?" kysyi taaskin presidentti.
"En", vastasi tyttö.
"Tämä", jatkoi ylhäinen herra, "riittää sekä äitisi hautajaisiksi, että kauniiksi suruvaatteiksi sinulle… mitähän sanot, jos minä annan sinulle tämän?"
"Ah, kuinka iloiseksi minä tulisin", huudahti tyttö, "ja kuinka minä kiittäisin!"
"Mutta kiitollisuus ei ole kylläksi, lapsukaiseni… sinun täytyy myöskin olla tottelevainen."
"Niin, minä tulen olemaan niin tottelevainen että!"
"Ja jos sinä se olet, tulet sinä saamaan minulta paljoa enemmän… Sinun täytyy sentähden luvata minulle, ett'et sinä ilmaise kenellekään, olkoonpahan kuka tahansa mitä sinun äitisi on sanonut."
"Mitä en minä saisi ilmaista?"
"Sinä et saa ilmaista isäsi olevan ylhäisen, korkeasukuisen herran, sillä tässä kirjeessä, jonka sinun äitisi on minulle lähettänyt, sanotaan isäsi olleen käskyläisen, joka nyt jo on kuollut ja sinä voit luottaa siihen, että se on totta, mitä äitisi kuolinvuoteellansa on kirjoittanut."
"Mutta minkätähden olisi äitini valehdellut minulle ja sanonut, että"…
"Sinä olet liian lapsi käsittämään äitisi tarkoitusta", keskeytti häntä presidentti; "mutta näetkös, tyttöseni, sinun äitisi häpesi sitä, että joku luulisi sinun isäsi olleen pelkän käskyläisen ja sanoi sen vuoksi hänen olleen ylhäisen ja korkeasukuisen miehen… Äitisi teki Väärin, valehdellessansa sinulle, mutta hän tarkoitti sinun parastasi ja sentähden ei sinun sovi häntä siitä moittia… Sinun tulee aina kiitollisuudella ja rakkaudella muistella äitivainajatasi."
Tyttö rupesi itkemään ja nyyhki niin, että koko hänen ruumiinsa värisi.
"Rauhoitu, lapsiparkani!… Jos sinä olet kuuliainen, tulet sinä saamaan paljon hyvää minulta… Noh, lupaatko minulle nyt, ett'et koskaan sano kenellekään isäsi olleen ylhäisen ja korkeasukuisen henkilön?"
Tyttö avasi itkusta vetistyneet silmänsä, mutta nyyhkimiset estivät häntä vastaamasta.
"Muista", jatkoi presidentti, "muista, että sinun äitisi nyt on taivahassa ja että hän kuulee jokaisen sanan, jonka sinä sanot!… noh, lupaatko sinä minulle sen?"
"Lupaan", vastasi tyttö.
"Ja jos sinä rikot lupauksesi, kääntää Jumala kasvonsa pois sinusta, etkä sinä saa koskaan enään nähdä äitiäsi."
"En nähdä äitiäni!" huokasi tyttö.
"Niin, et saa nähdä häntä, jos rikot lupauksesi… Mutta sitä vastoin, jos pidät mitä olet luvannut, lapsukaiseni, tulee sinulle käymään kaikki hyvin maailmassa ja koska kerran kuolet, tapaat sinä äitisi Jumalan ja enkelien luona."
"Ah, jospa minä olisin äitini, Jumalan ja enkelein luona."
"Tule lähemmäksi, lapseni!… Mikä sinun nimesi taas olikaan?"
"Amanda."
"Entä sukunimesi?"
"Lang."
"Niin, sehän on totta, se… sinun äitisi nimi on Lang… siis, Amanda-hyväni, olet sinä luvannut minulle, ett'et kerro äitisi varomattomia, vaikka hyväätarkoittavia sanoja… mutta mielelläni saat sinä sanoa isäsi olleen presidentti Elgklon kamaripalvelijan ja että hän senvuoksi on antanut sinulle nämät rahat… Tiedäpäs, ett'ei presidentin kamaripalvelijana oleminen olekaan mikään vähäpätöinen asia… ei olekaan monta jotka ansaitsevat senlaisen paikan, sanon minä sinulle… Isäsi oli rehellinen ja kelpo miesi, ja äitisi… äitisi oli uskollinen ja kunniallinen ja täytti aina tarkkaan velvollisuutensa… Saapas nähdä, Amanda-hyväni, ett'et huonone hyvistä vanhemmistasi, niin minä pidän sinua aina muistossani, niinkauan nimittäin, kun minä huomaan sinun olevan tottelevaisen ja hyvänsävyisen… Kas tässä, ota nyt vastaan tämä kaunis seteli ja varo, ett'et hukkaa sitä."
Notkistaen polviansa otti Amanda vastaan uuden uutukaisen kymmenen pankkoriksin setelin.
"Mene nyt kauniisti kotia, tyttöseni!" jatkoi presidentti; "äläkä huoli tulla enään tänne vaan minä kuulustelen kotonasi sinun olojasi ja lähetän jonkun luoksesi, jos minä tästälähin tulen olemaan yhtä tyytyväinen sinuun kuin minä tänäänkin olen… Mutta tosiaankin, sinun pitää menemän seurakunnan hyväluontoisen papin luokse, niin antaa hän sinun käydä koulussa ja tulee kyllä auttamaan sinua, sillä papiston velvollisuus on, näetse, pitää huolta isättömistä ja äidittömistä lapsista… Hyvästi nyt, ja Jumala siunatkoon sinua. Maltahan!… tästä saat omenan… näetkös kuinka suuri ja kaunis omena!… Hyvästi, hyvästi! Jumala siunatkoon sinua lapsukaiseni!"
Presidentti laski isän tavoin kätensä tuon itkevän tytön päälaelle. Tämä hymyili kyynelissänsä, hiukan lohdutettuna pankkosetelistä, omenasta ja noista lempeistä sanoista, jonka jälkeen hän astui vitkaan ovelle ja katosi.
Presidentti nousi istuimeltansa ja otti ylös laattialta tuon pudonneen kirjeen, jolle hän laski kätensä nähtävästi aikoen repiä sitä rikki.
"Mutta ehkä en huoli kuitenkaan repiä sitä!" virkkoi hän itseksensä; "minä muistelen hänen asunnon osoitteensa olleen lisäkirjoituksen alla, ja taitaa täytyä hiukan kuulustella tytön laitaa… Mutta tuskin pitäisi minun sitä tekemän… tuo hävytöin nainen, joka… Minunko lapseni?… ei, kiitoksia paljon!… sillä vississä tapauksessa se olisi toinen asia… Mutta jos?… ei, hän oli kevytmielinen kurvana!… jos se olisi minun, olisin minä jo ennen saanut tämän joukon kintereilleni… se on varmaa se… kuoleman jälkeen on niin mukava syyttää toista, että hän… eihän tämä ole ensimäinen kerta, jolloin he koettavat iskeä kiinni siihen joka ja jolla jotakin on… Saatanan moskaväkeä, jolta ei koskaan saa olla rauhasta!"
Näin lausuen, pani tuo ylhäinen virkamiesi kirjeen erääsen piirongin laatikkoon. Mutta tuskin oli hän ennättänyt tehdä tämän tarpeellisen varovaisuudentoimen, ennenkuin asumuksen muihin osiin johtavat ovet äkkiä avattiin ja noin neljänkymmenen vuotias naisihminen, puettuna kalliiseen aamupukuun, kiiruhti presidentin työhuoneesen.
"Ah, hyvää huomenta, herttaisin Amélie!" huudahti presidentti ja riensi rouvaansa vastaan.
"Ethän vaan ole unohtanut pääsölippuja tämän iltaisiin laulajaisiin?" kysyi hän kiivaasti.
"Sitäkö luulet ystäväni!… Ström on jo aikoja sitten mennyt niitä noutamaan ja hänen pitäisi jo pian tulla kotia… Ah! ei hän tänä vuonna kuole", lisäsi presidentti, kääntyen palvelijaan, joka samassa näkyi kynnyksellä, ikävöidyt pääsöliput kourassansa.
"Mikä onni!" huudahti hänen armonsa, temmaten itsellensä pääsöliput, jonka tehtyä hän meni pois miehensä huoneesta.
"Ne olivat viimeiset, jotka enään oli saatavissa ja minun täytyi keinotella saadakseni ne käsiini!" vakuutti palvelija.
"Oivallista!" lausui presidentti; "me pääsimme siis kaikista lisämaksuista… sitä parempi, Ström-hyväni!"
"Ennenkuin lähdin sieltä", kertoi palvelija, "näin erään herran ostavan joltakulta henkilöltä kadulla kaksi pääsölippua viidellä pankkoriksillä kappaleen."
"Ihmiset ovat hulluja!" vastasi presidentti; "minusta on viisitoista riksiä pankossa Jumalan kyllin viidestä pääsölipusta… kuitenkin olisi saattanut tapahtua, että olisin saanut maksaa viisikolmatta riksiä viidentoista sijasta… onhan kumminkin yksi kymmenikkö tallella!… Ström, joudu nyt tuomaan minun sokolaadini ja harjaa sitten se sivilihännystakkini, jonka on tähti rintapielessä!"
Palvelija meni pois.
"Saatanpa sanoa päässeeni asiasta helpolla hinnalla", jupisi tuo ylhäinen virkamiesi itseksensä, hymyillen hienoilla huulillansa.
Josko tämä riemastus ja hymyily tarkoitti ainoastansa noita viittä pääsölippua, joiden kanssa presidentin vaimo äsken oli juossut huoneesensa tahi myöskin sitä kirjelippua, joka vähää ennen oli tullut piilotetuksi presidentin piirongin laatikkoon, siitä on vaikeata päättää.
Luultavasti tarkoitti se kumpiakin ja sillä silmänräpäyksellä kentiesi enin viimeksimainittua, koska se on totta, että kymmenen on viittätoista vähempi ja huolenpito lapsen ylläpidosta ja kasvatuksesta tuntuu aina syvemmältä kukkaroon kun viiden pääsölipun laulajaisiin ostaminen silloinkin, kun jokainen niistä maksaa kolme riksiä pankossa.
Kummallista kyllä, kuultiin kuitenkin presidentin monta päivää myöhemmin kiroilevan rouva Catalaania tuon Ruotsissa tavattoman kalliin pääsölippujen hinnan takia, nimittäen korkealla äänellä tuota ylistettyä laulajatarta häpeämättömäksi ihmiseksi.
Mutta ei kukaan kuullut josko joku ääni tuon tähdeltä koristetun rinnan sisäpuolella hutisi:
"Presidentti ja tähdistön jäsen! sinä olet luonnotoin isä ja kova, tunnotoin ihminen!"
Toinen luku.
Ilmoitus.
Kuukausi tämän jälkeen istui katetun pöydän ääressä "Norjan vaakuna"-nimisessä, Suuren Uudenkadun varrella, Kaupunginosassa, olevassa ravintolassa muuan vähän yli kolmenkymmenen vuoden vanha herra sanomalehti kädessänsä.
Hän luki lehden takasivua eli ilmoitus-osastoa. Erittäinkin kiintyi hänen huomionsa erääsen ilmoitukseen, jonka sisältö oli seuraava:
"Jalomieliset ihmisystävät!
Eräs keski-ikäinen mies, jonka elämä aina nuoruudesta asti en ollut kaikenlaisten vastoinkäymisten ja onnettomuuksien alainen, on kahden vuoden ajan maannut sairasvuoteelta parantumattomassa rintataudissa, joten hän on tullut aivan kykenemättömäksi elättämään itseänsä ja perhettänsä, vanhuuden vaivaloisuudesta nääutymäisillään olevaa vaimoa ja useata lasta, jotka eivät vielä ole siinä ijässä, että voisivat pitää huolta itsestänsä. Sen vuoksi täytyy hänen turvata niihin jalomielisiin ihmisystäviin, jotka eivät koskaan tuskastu köyhyyden hätähuutoihin ja kurjuuden kyyneleihin, rukoillen apua hänen onnettomissa olosuhteissansa. Jos hän Luojan armosta ja laupeudesta tulee jälleen niin terveeksi, että hän saa takasin vähänkään entistä, nyt murrettua, työkykyänsä, tahtoo hän työllänsä koettaa palkita kumminkin osan sitä hyvää, jota hänelle on osoitettu. Jos hän taas on tuomittu hautaansa asti retostamaan eteenpäin kurjuuden raskauttamassa elämässä, kurjuuden, joka hänen syyttänsä on sattunut hänen osaksensa maan päällä, ei hän voi muuta kuin viheliäisyytensä syvyydestä rukoella taivaan siunausta niille, jotka, vaikka ovatkin paremmissa suhteissa kuin muut, kuitenkaan eivät ole kuuroja inhimillisen kärsimisen valitushuudoille. Joka ottaa tämän säälivään huomioonsa, tekisi hyvin että lähettäisi ropoisen onnettomalle, joka on enemmän luurangon kuin elävän ihmisen näköinen ja joka asuu ensimäisessä kerroksessa Jörgen'in talossa Skinnarvik'issä, missä Broms'ia tiedustetaan."
Nuori miesi luki tarkkaan yllä olevat rivit, jonka jälkeen hän lausui hiljaa itseksensä:
"Ei kellään ole oikeutta olla luurangon näköinen ennen kuoltuansa, eikä kellään ole myöskään oikeutta sallia elävän ihmisen olevan sen näköisenä."
Nämät sanat, lausuttuina näin syrjässä ja ilman tarkoituksetta että muut niitä kuulisivat, olivat sitä merkillisemmät, kuin ihminen ylipäänsä ei pidä lukua muusta kuin itsestänsä ja sietäisi sangen tyynesti katsella koko luuranko-jonoja, kunhan vaan tuo rakas minä on turpea ja hyvässä voimassa.
Tosin on olemassa "jalomielisiä ihmisystäviä"; mutta useammat heistä tahtovat "hyväntekijän" nimeäkin, mikäli tekevät "hyvääkin"; ja jos eivät saa kantaa tuota edellistä, samoinkuin kannetaan kunniamerkkiä, tulevat he tavallisesti välinpitämättömiksi jälkimäisestäkin.
Onneksi inhimilliselle kurjuudelle, joka muutoin olisi kasvanut meidän korkuiseksemme ja inhimilliselle armeliaisuudelle, joka muutoin olisi hävinnyt maailmasta, on keksitty kunnianimi: "filantroopi" [tulee kreikkalaisesta sanasta ja merkitsee: ihmisystävä. Suoment.], jonka nimen jokainen voi hankkia itsellensä joko heittämällä ropoinen kerjäläisen kouraan joka kerta, kun se tässä tarkoituksessa ojennetaan esiin, tahi pitkillä puheilla köyhyyden syistä sekä niistä monista eri keinoista sen poistamiseksi tahi estämiseksi.
Tämä viimeksi mainittu kohta onnistuu epäilemättä parahiten, koska, kiitetty olkoon sanomakirjallisuus, heti seuraavana päivänä saadaan painetuksi ja koko maailman luettavaksi mitä edellisenä päivänä ollaan puhuttu. Tällä tavalla ollaan pian saavutettu kysymyksessä oleva kunnianimi, valtakirjasta maksamatta mitään muuta kuin lauseparsia, joista ei koskaan voida köyhtyä tässä senlaisesta tavarasta ylenpalttisesti rikkaassa aikakaudessa.
Jos sitäpaitsi voi joko luonnonlahjojen tahi osoitetun kielen ja huulien lipevyyden kautta päästä jäseneksi tuon ihmisystävällisen seuran "johtokuutaan", ollaan epäilemättä ratkaistu tämä vaikea pulma, ottamatta lukuun, että ollaan tultu taivasta muutama tuuma lähemmäksi kuin muut ihmislapset.
Vahinko vaan että useimmiten, ennenkuin senlainen seura vielä on ennättänyt muodostua ja valita johtokunnan, jossa on puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja sihteeri, puhumattakaan noista lavoista säännöistä, ovat jo useammat sen jäsenistä kyllästyneet koko asiaan, joka vihdoin häviää kuin tuhka tuuleen, tehdäksensä jonkun ajan perästä tilaa jollekulle toiselle, jolla on samanlainen alku ja loppu.
Siten syntyy tosin vettä niiden myllylle, jotka rohkenevat väittää, että on varsin vaikeata löytää kymmenestä etevästä filantroopista yhtäkään ainoata todellista ihmisystävää; mutta huomio on kuitenkin kiinnitetty tähän suuntaan, joka enemmän kuin paljon muuta ansaitsee huomiota. Lyhyesti sanoen, aika ajoittain on onnettomuuden ja kurjuuden auttaminen tullut tavaksi. On vaan toimitettava niin, että tuo "auttavaisuus", etsii etenkin veljellisen mutta köyhän työihmisen esineeksensä, eikä tykkänänsä tyhjennä itseänsä rikosten ja vankihuoneiden pesäpaikoissa, ennenkuin ihmisrakkaus, huolimatta hyväntekevistä seuroista, lakkaa olemasta tapana.
Hän, joka istui päivällispöydässä "Norjan vaakuna" nimisessä ravintolassa, ei kuulunut mihinkään filantroopiseen seuraan, mutta tämä ei ollut ensi kerta kun hän luki n.s. kerjäläisten ilmoituksia sanomalehdistä. Hän tiesi omasta kokemuksestansa köyhyyden olevan raskaan taakan ja sen keventämisen tuoman palkinnoksi suloista mielen rauhaa. Sen vuoksi kuljeskeli hän usein monen senlaisen ilmoituksen johdosta kaupungin syrjäisempiin hökkeléihin, vakuuttaakseen itseänsä puutteen todellisuudesta ja lievittääkseen sitä miten parahin voi.
Hänen voimansa ei ollut kuitenkaan aina vastannut hänen hyvää tahtoansa. Kymmenvuotisen ahkeran työn perästä ylimääräisenä eräässä kaupungin virastossa oli Fridolf Alm — tämä oli meidän todellisen ihmisystävämme nimi — äsken päässyt vakinaiseksi kamarikirjuriksi 400 pankkoriksin vuotuisella palkalla; mutta Alm, jolla oli moniaita sangen eteviä luonnonlahjoja ja oli enemmän tietojen puolesta sivistynyt kuin useimmat hänen tovereistansa, oli elättänyt itseänsä Tukholmassa antamalla opetusta kaupungin kouluissa ja kasvatuslaitoksissa, joten hänelle oli tullut mahdolliseksi viettää velkaantumatta elämäänsä ylimääräisenäkin.
Nyt, päästyänsä palkalliseksi, piti hän palkkansa puhtaana voittona, jota siis voi käyttää huviin, tahi panna säästöön.
Se ihminen, jonka puutteet ja köyhyys on valinnut ystäväksensä, ei tule, jos hän on järkevä ja huolellinen, hyvien ystäväksi. Sen tähden ei Alm seurustellut juuri kenenkään kanssa, vaan kuljeskeli yksinänsä virkahuoneesensa ja sieltä pois ja istuskeli sillä välin yksinänsä köyhässä asumuksessansa pianonsa ja kirjojensa seurassa. Yksin oli hän myöskin niillä pitkillä kävelyretkillä, joita hän, ollaksensa liikkeessä, joka päivä teki tullien ulkopuolelle, sillä hän oli kukkaisten ja lintujen ystävä, vieläpä kivien ja kantojenkin, luultavasti sen vuoksi, ett'eivät nämät koskaan te'e ihmiselle mitään kiusaa.
Se, joka löytää iloa hyväätekeväisyydessä, unohtaa usein panna jotakin säästöön omalle varallensa, ja sen vuoksi ei Alm ollut tullutkaan sen rikkaammaksi edellisenä vuotena, vaikka hän oli saanutkin palkkaa.
Kamarikirjurillamme oli hyvin luotu vartalo ja erinomaiset ruumiin voimat, joita varhaiset ruumiinharjoitukset ja jokapäiväinen liikkeessä oleminen raittiissa ilmassa oli lisännyt, johon tuli lisäksi, ett'ei hän ollut senlaisen hekumallisuuden heikontama, joka erittäinkin pääkaupunkein alueella koettelee kalvaa nuorukaisen voimia. Mitä hänen kasvoihinsa tuli, tarvitsi niitä katsella monta kertaa, huomataksensa ett'eivät ne olleet rumat, mutta nähdä niitä vaan yhden ainoan kerran, huomataksensa niissä hyvän ja tunteikkaan sydämen heijastuksen. Isorokko, tähän saakka ainoa tauti, jota hän ei ollut voinut välttää, oli siellä täällä jättänyt katoamattomat jälkensä voimakkaan ja turmelemattoman nuoruuden liljoihin ja ruusuihin.
Rumalla miehellä saattaa tosin olla yhtä suuri menestys naisten luona kuin kauniillakin; mutta se tuottaa aina enemmän vaivaa ja sillä, joka tahtoo vaivata itseänsä, pitää olla kyllälti aikaa. Alm'illa ei ollut yhtään aikaa tähän ja sen vuoksi ei hän voinutkaan kerskata minkäänmoisesta menestyksestä kauniimman sukupuolen luona. Kaikeksi onneksi ei tämä huolestuttanut häntä paljon. Hän piti itsensä menneenä, mitä Sulottariin tulee, mutta hän korvasi vahingon suosimalla Runottaria, ahkeroi tulla sivistyneeksi ja siveelliseksi, koska hän ei voinut tulla suloiseksi ja viehättäväsi.
"Paljonko olen velkaa?" kysyi hän kyypparilta, pannen pois sanomalehden ja ottaen esiin ohuen, vaan hyvästi pidetyn lompakkonsa.
"Yhden riksin ja kaksikymmentä neljä killinkiä", vastasi kyyppari.
"Tänään olen ollut ahnaampi kuin haj-kala", jupisi kamarikirjuri itseksensä, maksaen velkansa päivällisestä; "onhan anteeksi antamatointa syödä, että ollaan juuttumaisillansa, niin kau'an kun on lähimäisiä, jotka ovat luurangon näköisiä… Sillä, mitä minun päivälliseni tänään on maksanut, olisi tuollainen köyhä vaivainen voinut elää viikkokauden. Hauskaa on kuu vatsa on täynnä, mutta vieläkin hauskempaa olisi, jos voisi olla vakuutettu siitä, ett'ei ole ketään toista, joka näkee nälkää."
Sitten otti tuo hyväluontoinen kamarikirjuri lakkinsa ja lähti pois
"Norjan vaakuna" -nimisestä ravintolasta.
Kolmas luku.
Maisteri.
Etelämalmi on kieltämättä terveellisin Tukholman monista kaupunginosista ja sen vuorilta ja kukkuloilta näkee moninaisia, vaihettelevia tauluja, joissa on lehtoja, vesiä, rakennuksia, kirkkoja ja kirkontorneja sekä kauppakaupungin koko vilkkaan elämän.
Olipa aika, jolloin tämä kaupunginosa oli, mitä pohjoismalmi nyt on, nimittäin kaikkein komein kaupunginosa, ja kerrotaanpa kuninkaan Kaarle X:nen aikoneen muuttaa sinne hallituksen ja valtakunnan virastot ja varustaa se linnoituksella.
Miksi tätä järkevätä aikomusta ei pantu toimeen, on tietämätöintä; mutta varmaa on, että kysymyksessä olevassa kaupunginosassa nyt enimmästänsä asuu köyhää väkeä, ja että se on monelle, jonka koti on pohjoisessa kaupunginosassa, niin sanoakseni, tuntematoin maa, sillä välin kuin ylellisyys, rikkaus, ja komeus viihtyy nimenomaisen Kaupungin muurien sisällä, joka on ahdas ja terveydelle haitallinen, sekä pohjoismalmilla, joka kaupunginosa on alhaisella maalla, eikä salli monta tilaisuutta raittiisiin hengenvetoihin ja elähyttäviin ilmavaihtoihin.
Mutta kentiesi onkin kohtuullista, että köyhempi väki, jonka täytyy olla vailla niin monta elämän suloisuutta ja nautintoa, kumminkin on saanut raittiimman ja terveellisemmän ilman osaksensa, ja että ne, joihin paremmissa varoissa olevat lähimäisensä katsovat olan takaa, voivat vuorostansa katsoa ales kallioilla ja vuorilla olevista kotkanpesistänsä näiden päälaelle.
Yksi näistä kotkanpesistä oli n.s. Jörgen'in talo, joka, ollen nyt jo palanut, oli siihen aikaan pieni, yksityinen, ransistunut kivirakennus siihen kuuluvine puutarhatilkkoineen ja sijaitsi eräällä Skinnarvik'in korkeimmista kukkuloista, pohjoispuoleinen vuorensyrjä, louhinen ja autio, on niin jyrkkä, että vuoriakin kulkemaan tottunut vaeltaja, joka äkkijyrkältä rannalta tahtoi kiivetä sen huipulle, olisi pitänyt sitä rohkeana yrityksenä ja miettinyt kauan, ennenkuin hän olisi uskaltanut tehdä koetuksen. Mutta kummallakin puolella tätä milt'ei mahdotointa jyrkkyyttä ja melkein keskellä vuorenharjaa on moniaita pengerryksiä, joissa vielä tänäkin päivänä on joitakuita kurjia hökkelejä, jotka yhä uhkaavat syöstä itsensä ja asukkaansa Mälarin aaltoihin, mitkä saaliinhimoisina vyöryvät kallion juurella, kun myrskyn siivet viuhtovat sen kukkulalla.
Syyskuun ilta oli käsissä, peittäen pimeällä hunnullansa maata ja vettä, kukkuloita ja laaksoja, kun muuan yksinäinen vaeltaja pysähtyi mainitun huoneuksen matalalle portille, sateenvarjo levitettynä päänsä yli, sillä vettä valui ikäänkuin kaatamalla ales synkistä pilvistä.
Vaeltaja kopeloitsi porttia, joka silloin helposti aukeni. Ehtineenä ahtaasen etehiseen, kohtasi vierasta eräästä ra'ollaan olevasta ovesta tuleva valonsäde. Hän aukasi oven ja astui kurjaan huonehökkeliin, jonka tummista, paljaista kalkkiseinistä johtoputket siellä täällä pistäysi näkyviin.
Hökkeliä valasi pitkällä karrella palava kynttilä, joka oli pullossa eräällä pöydällä ruis- ja vehnäleipäpalojen seassa, joiden joukossa myöskin paperilla oli voiklimppi ja puoli suolaista silliä. Eräs toinen pullo, sisältävä jotakin, joka näytti paloviinalta, seisoi laattialla lähellä pöydänjalkaa.
Toisella puolen pöytää ja kasvot käännettyinä oveenpäin istui muuan olento kuihtuneilla, vaikk'ei inhoittavilla kasvoilla, jonka silmät kiiluivat erinomattain vilkkaina syvistä kuopistansa. Tämä asukas, jonka puku oli sopusoinnussa törkeän asumuksen kanssa, näytti halukkaasti ahmivan itseensä mitä pöydällä oli.
"Onko tämä Jörgen'in talo?" kysyi vieras, joka ei ollut kukaan muu kuin meidän kamarikirjurimme.
"Aivan oikein", vastasi isäntä, nousematta paikaltansa, "tässä on palatsi ja tuolla vieressä on istutusmaa… oivallinen tilus, vai mitä herra arvelee?"
"Täälläkö Broms asuu?"
"Täällä!"
"Ehkä olette te se, joka…"
"Jokako on Broms?" [Broms merkitsee: paarma] keskeytti isäntä; "en, minä olen vaan pelkkä kärpänen, minä… Broms asuu täällä yläkerrassa niin… paremmat ihmiset asuvat aina yläkerrassa… niin, niin, sanoessani paremmat ihmiset, en tällä aina tarkoita rehellisiä ja sivistyneitä ihmisiä, sillä sellaisia löydetään joko alikerroksissa tahi ullakoissa."
"Kuka te sitten olette?… mitä te työskentelette?" kysyi Alm, jota tuo kummallinen olento, jolla tässä ruumiintapaisessa pääkallossa oli niin vilkkaat silmät ja niin terävä kieli, alkoi huvittaa.
"Minä aterioitsen, kuten herra näkee."
"Eikö teillä ole mitään muuta toimitusta?"
"Silloin, kun minä en aterioitse, olen minä kävelyllä; mitä muuta tekee ylhäinen maailma?… Mutta onhan epäkohteliaasti, ett'en pyydä herraa istumaan… vaan todellakin, eihän täällä ole tuoliakaan… sillä, jolla minä nyt istun, on vaan kolme jalkaa, eikä se pysy itsestään pystyssä… mutta kun minä olen istahtanut sille, on se kuin muukin tuoli, josta saan kiittää kahta jalkaani ja ruumiini tasapainossa pysymiskykyä. Kuitenkin näyttää minusta sangen lystilliseltä, että sen sijaan kuin tuolin pitäisi olla minun tukenani, olen minä tukena tuolille."
"Te elätte siis kerjäämiseltä?"
"Minä elän ihmiskunnan parannukseksi… minä annan ihmisille joka päivä tilaisuutta olla ihmisenä ja vieläpä sangen hyvällä kaupalla."
"Mutta oletteko te kuljeskelleet kerjäläisenä koko elinaikanne?… Eikö teillä koskaan ole ollut mitään muuta tointa?"
"Ensin tutkin minä vanhoja kieliä ja minä osasin latinaa ja kreikankieltä kuin hevonen… perhana kuinka hyvää hevosesta aina ajatellaankin… filosofiassa sain minä vaan hyväksyvän arvosanan; mutta jos minä nyt saisin ottaa tutkintoni uudestansa, nykäseisin minä itselleni kiittävän arvosanan, etenkin käytännöllisessä filosofiassa!"
"Te olette siis saanut hyvän kasvatuksen?"
"Siltä en minä näytä, arvelee kait herra; mutta koskas on oppinut miesi jotakin näöltänsä?… Vaan eipä maksa vaivaa puhua siitä asiasta… ainoa, minkä minä muistan maisteritutkinnostani on, että minä ryyppäsin itseni humalaan vihkiäisissä, joka herätti yleistä naurua ja kaikenpuoleista hyväksymistä provessorein ja toverein puolelta… kaiketi tietää herra, että Upsalassa saa käydä humalassa aamusta iltaan kenenkään pitämättä päihtynyttä turmeltuna ihmisenä… tuo Upsala on hauska kaupunki… siellä ei ole mikään häpeä käydä kaduilla kuin poronoukka… eläköön akatemiallinen vapaus!"
Alm oli tosin monilla käyntiretkillänsä köyhien majoissa, tavannut kurjia, jotka olivat saaneet kasvatusta ja joskus olleet hyvissä varoissa, mutta se henkilö, joka nyt oli hänen edessänsä, herätti todenteolla filosofillisella tyyneydellänsä hänessä erinomaista uteliaisuutta ja sääliä.
"Mutta kuinka olette te voineet vajota tähän kurjuuteen?" kysyi hän sentähden äänellä, joka ilmaisi syvällistä sääliväisyyttä.
"Taitamattomuuteni kautta luvun laskennossa", vastasi maisteri; "klassillisesti oppineet ovat aina olleet klassillisen tyhmiä senlaisissa asioissa, joihin vaan tarvitaan tavallista ihmisjärkeä… Oletteko koskaan kuulleet mainittavan erästä Räyel-nimisestä kauppaneuvosta?"
"En."
"Hän on mies, joka, jollei hän olisi varovainen mies, voisi lyödä vetoa, että aurinko kiertää maan ympäri ja että maa on litteä kuin näkkileipä; mutta jos on kysymyksessä kirjoittaa kakkoinen niin, että se näyttää seitsikolta, on hänellä tuskin vertaistansa."
"Mutta missä suhteissa on tuo kauppaneuvos teihin?"
"Siinä olisi paljonkin puhumista, sillä niin tyhmä ja taitamatoin kuin tuo neuvos muuten onkin, osasi hän kuitenkin kääntää luonnon suunnastansa, vai eikö tarvita paljoa, voidaksi kääntää äidin sydämen pois ainoasta lapsestansa?… Kyllä kaiketi… Mutta nyt on myöhäinen… minä olen tottunut rupeamaan aikaiseen maata… mitä köyhemmäksi olen tullut, sitä enemmän olen palannut luonnon laatimaan järjestykseen."
"Mikä teidän nimenne on?"
"Svärd [merkitsee: miekka], sillä minä olen palvellut kuninkaallista majesteettia ja kruunua. 'Kyllä minä löylytän filosofian sinusta', sanoi Svean kaartissa oleva korpraali Bom, opettaessaan minua käsittelemään tuliluikkua."
"Kuinka vanha te olette?"
"Minä olen ikäni kukoistuksessa, noin kolmekymmentä vuotta, ja kuitenkin yhtä vanhan näköinen kuin joku Kreikanmaan seitsemästä viisaasta."
Alm katseli hämmästyksellä maisteria, jonka kasvot puhuivat enemmän viidestäkymmenestä kuin kolmestakymmenestä vuodesta. Jos kellään oli oikeutta pidetään luurangon näköisenä, oli se todellakin hänellä.
"Mutta arvattavasti oli teillä toinen nimi, ennenkuin tulitte kaartiin?" kysyi Alm.
"Oli kaiketi… mutta sen minä olen haudannut, ja mikä on haudan oma, sitä ei ota kukaan takaisin."
"Eikö teillä ole laisinkaan halua hyödyllisempään ja kunniallisempaan työhön?"
"Sangen vähän halua… mutta vieläkin vähemmin kykyä."
"Teillä on tietoja… te osaatte kirjoittaa… minä voisin hankkia teille työtä."
"Ettekö näe, herra, että minä syön vasemmalla kädelläni?" kysyi maisteri; "ja kuitenkaan en ole syntynyt vasenkätisenä."
"Miksikä ette käytä oikeatanne?"
"Siksi, että se on ollut halvattuna neljän vuoden ajan… Onnellista, että näin on ollut!… terveenä ei se tuottanut minulle äyriäkään… halvattuna antaa se minulle kaikkea, mitä tarvitsen… Noh, herra aikoo tervehtiä Broms'ia tuolla ylähällä?"
"Niin."
"Nyt on jo jokseenkin myöhä, eikä hän varmaankaan odota ketään tällä ajalla vuorokaudesta ja tällaisella ilmalla päälliseksi… Kuitenkin on monta kultamehiläistä tänään käynyt Broms'ia tervehtimässä, vaikka minä luulin poliisin lukkien vaan osoittavan hänelle sen kunnian."
"Mitä sanotte te!… Broms on siis huonomaineinen henkilö?"
"Ei, ei laisinkaan, herra, ei… Jumala varjelkoon minua senlaista lausumasta!… Mitä piti herra siitä kauniista ilmoituksesta?"
"Te olette varmaankin kirjoittanut sen?"
"Niin, minä olen etelänpuoleisen kerjuuviraston sihteeri.. se minä olen."
"Mutta teidän halvattu kätenne?"
"Minä sanon edellä, herra!"
"Noh, kuka on sitte teidän kirjurinne?"
Vastauksen asemesta veti kerjäläinen auki erään pöytälaatikon ja otti sieltä yhden likaisen ja milt'ei rikkikuluneen kirjalaukun, jonka hän avasi ja josta hän otti näkyviin täyteen kirjoitetun paperiarkin puoliskon, minkä hän pisti Alm'in käteen.
Tämä heitti silmäyksen paperiin jossa oli nimikirjoituksena: "Tarina kuoleman ristipojasta."
"Mitä pidätte te, herra, käsi-alasta?" kysyi kerjäläinen; "eikö se kelpaa muka?"
"Sangen selvää kirjoitusta", vastasi Alm; "kieltämättä sangen kaunista käsi-alaa!"
"Moni kuninkaallinen sihteeri ei kirjoita niin kauniita rivejä, vai kuinka?"
"Aivan totta… kuka sen on kirjoittanut?"
"Muuan kaksitoista vuotias tyttö, jolla on onni olla minun oppilaani."
"Teidän oppilaanne!… sepä onni ei mahda olla kadehdittava."
"Kuinka niin?"
"Te opetatte oppilastanne kerjäämään."
"Sitä ei tarvitse ihmiselle opettaa, sillä se asuu kaikkien luonnossa… ylhäinen kerjää kunniasijoja, rikas enempää kultaa, tyttö miestä — mutta nimenomainen kerjäläinen on kohtuullisin vaatimuksissansa… hän kerjää leipäpalaista ja usein saa hän tapella koirien kanssa näistä palaisista."
"Noh, mitä hyvää te oppilaallenne opetatte?"
"Minä olen opettanut häntä kirjoittamaan ja lukemaan, herra… johan sekin on jotain, luulen ma."
"Eikö tytöllä ole vanhempia?"
Kerjäläinen vastasi seuraavilla sävelillä operasta "Erakko, tahi isän sydän:"
"Äitini ma tunnen, näetse,
Tuntematoin isäni on,
Vaan ett' oil he ystävät, se
Tott' on, lempo olkohon!"
"Missä se tyttöraukka on?" kysyi Alm, jota karmi ajatellessansa senlaista opettajaa.
"Hän on läheistössä, herra!"
"Tässä huoneuksessako?"
"Niin, herra!"
"Kenen luona?"
"Äitinsä varjon luona."
"Mitä te sillä tarkoitatte!"
"Sitä, että neljä viikkoa sitten kannettiin hänen äitinsä ruumis Marian kirkkomaahan, ja sen jälestä ei tytöllä ole ketään muuta, johon hän turvaisi, kuin äitinsä varjo, sillä en tahdo puhua itsestäni, joka ainoastansa opetan häntä, enkä Broms'ista, joka suo hänelle kattoa pään päälle, mikä on vieläkin vähäpätöisempää."
"Vai niin… hän asuu siis ylemmässä kerroksessa?"
"Niin, mutta minä epäilen, josko hän jo on tullut kotia, sillä silloin olisi hän varmaankin käynyt täällä alahalla toivottamassa hyvää yötä kunnioitetulle opettajallensa."
"Hän kuljeskelee siis myöskin kaduilla kerjäämässä?"
"Kyllä hän kaduilla kuljeskelee, vaan ei hän kerjää… hän on taiteilija, herraseni… hän laulaa ja visertää kuin leivonen keväällä ja ansaitsee sangen kauniit rahat taiteellansa… Minkä hän ansaitsee, jakaa hän veljellisesti itsensä ja ylhäällä asuvan kasvatti-isänsä sekä täällä alhaalla olevan opettajansa kesken, joten hän ei juuri paljon olekaan meille kiitollisuusvelassa."
"Eipä suinkaan", jupisi Alm. "Noh", lisäsi hän kovemmin, "onko tuon
Broms'in laita niin kurja, kuin ilmoituksesta näyttää?"
"Koska herra on vaivannut itseänsä käymällä näin pitkän matkan tänne, on kait hauskempaa herralle, jos itse otatte selvän siitä asiasta."
"Mutta voisittehan te sanoa, josko ilmoitus sanomalehdessä on totta vai petosta?"
"Minä en koskaan sekaannu toisten asioihin… olen itsekäs repaleissakin, herra."
"Onko keitään muita käynyt täällä saman ilmoituksen johdosta?"
"Onpa kylläkin, koko päivän on palvelijoita ja piikoja ollut täällä tuomassa ruokaa ja rahaa arvoisan haltiaväkensä puolesta… Herra tarkastelee vielä minun tarinatani kuoleman ristipojasta, näen ma… ehkä herra haluaisi ostaa sen minulta?… Minkä arvoisen arvelee herra sen olevan?"
"Paljonko te siitä pyydätte?"
"Se sietäisi tynnyrin kultaa… mutta minä myyn sen kahdestatoista killingistä… pitänette minua itserakkaana kirjailijana, mutta te ette voi väittää minun olevani kohtuullisen kauppiaan."
"Tässä on teille kaksi riksiä tarinastanne", sanoi Alm, antaen kerjäläiselle mainitut rahat; "oletteko tyytyväinen tähän palkintoon?"
"Piru vieköön, herra! te herätätte minussa halua kirjailijatoimeen", huudahti maisteri, katsellen rahoja kiiluvin silmin; "kaksi riksiä… enpä ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon rahaa yhdellä haavaa… niin paljon ei Ovidiuskaan saanut metamorfoseistansa."
"Minä luulen huomanneeni jotakin hyvää teidän sydämenne pohjalla ja minä haluaisin jollakin tavalla olla teille avuksi… Kirjoittakaa minulle useampia tänlaisia tarinoita, niin tulette ansaitsemaan niillä sen verran, että ette tarvitse kuljeskella kerjäämässä… Mitä sanotte ehdoituksestani?"
"Jumala varjelkoon minua luopumasta ammatistani!" vastasi maisteri jonkinmoisella hätääntymisellä; "herra ei voi arvatakaan mikä sulous ja viehätys kerjäämisessä on… se on elämää pelon ja toivon väliltä… Mennessäni ulos aamuisilla, pelkään tulevani tyhjin käsin kotia iltaisella, tahi taaskin toivon saavani taskuni täyteen… Ah, herra, pelko ja toivo on vahvin yhdistyssään ruumiin ja sielun välillä… Senpä tähden ovatkin uhkapelaaja, rakastaja ja kerjäläinen vilkkaimpia olentoja maan päällä."
"Tuo Broms on siis ma'annut kau'an sairaana?" kysyi Alm, uteliaana saada edeltäkäsin tietää vähän enemmän siitä, jonka takia hän oli vaivannut itseänsä niin paljon.
Maisteri rallatteli erästä säveltä vastauksen sijaan.