Produced by Tapio Riikonen

AVIOELÄMÄÄ II

Kahdeksantoista aviojuttua

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Suom. ["Giftas">[ Joel Lehtonen.

K. Kaatra, Tampere, 1907.

SISÄLLYS:

Johdanto.
Post-Scriptum.
Syksy.
Leivän puute.
Lapsi.
Rikollinen luonto.
Maksua vastaan.
Ilman vihkimistä ja vihittyinä.
Kaksintaistelu.
Paripuolet.
Ei riitä.
Eräs nukkekoti.
Vahvempi.
Kuten kyyhkyt.
Hänen runonsa.
Vanua, vanua!
Afääriä.
Taikauskoa.
Hänen piikansa eli debet ja kredit.
Perheen elättäjä.

Johdanto.

Rakastaa, se on: jatkaa elämää tulevassa sukupolvessa jonkun tois-sukupuolisen yksilön kanssa, näyttää olevan pelkästään miehen ominaisuus.

Mies uhraa sentähden kaikki saadakseen elää sen naisen kanssa, jota hän rakastaa.

Nainen rakastaa miehessä ainoastaan niitä etuja ja miestä ainoastaan niine etuineen, joita tämä hänelle tarjoo. Tätä miehen ominaisuutta on nainen aina käyttänyt hyväkseen ja miehestä tuli siten toden tosiaan orja, sillä se joka tekee työtä toisen hyväksi ilman korvausta, on orja.

Kun nainen siis sanoo olevansa orjatar, niin hän valehtelee.

Nainen on keksinyt ruveta ottamaan maksua lemmestään. Prostitutsionissa ottaa hän maksun kerralta, avioliitossa pitkäaikaisella kontrahdilla. Mutta maksun kaikessa tapauksessa. Teeskennellen vastustelevansa, on hän kiihoittanut miehen intohimoa ihan heikkopäisyyteen, joka ilmenee naisten jumaloimisessa ja eroottisessa runoudessa, ja jonka vuoksi mies aina meidän päiviimme saakka on elänyt itsepetoksen autuudessa tuntematta alennustilaansa ja naisen oikeaa olemusta ja hänen vallitsevaa asemaansa.

Miksi ei minkään maan kirjallisuudessa löydy ainoaakaan naisen kirjoittamaa ylistyslaulua miehelle? Siksi että nainen halveksuu masentamaansa miestä.

Kun nainen on laiskiintunut, on mies tehnyt työtä. Mies on kantanut koko kuorman, viljellyt maan, jalostanut raaka-aineet, hävittänyt taikauskon, tehnyt kaikki keksinnöt, suojellut hengellään kotia ja isänmaata, naisen ollessa rauhassa ja nauttiessa hedelmät miehen työstä ja vaivoista. Ja tästä hyödyllisestä yhteiskunnan jäsenestä on nyt tehty narri, tätä uhrautuvaa aviopuolisoa, joka on ahertanut voimansa loppuun vaimon ja lasten edestä, kohdellaan nyt kuin rikollista.

Nainen valehtelee sanoessaan, että häntä on aina sorrettu ja ettei hän koskaan ole saanut toimia yhteiskunnallisissa töissä.

Hän on kaikkina aikoina päässyt johtovirkoihin.

Hän on ollut keisarinnana tuntematta maan lakeja, abbedissana käymättä korkeakouluja, ja hänellä, jonka tukena on ollut työtä tekevä ja huolta pitävä puoliso, on ollut mitä parhain aika antautua tieteelle ja taiteelle.

Miksei ole antautunut?

Hän on ollut laiska.

Nainen valehtelee sanoessaan että lapset ja talous ovat vieneet hänen aikansa.

Sillä hän on lykännyt työnsä 1:o kätilölle, joka on hänet päästänyt synnytyksissä, 2:o ämmälle, joka on imettänyt, 3:o koulumamselille, joka on kasvattanut, 4:o "köksälle", joka on valmistanut ruuan, 5:o sisäkölle, joka on siistinyt miehen huoneen, 6:o "huusalle", joka on korjannut miehen paidat ja ommellut nuo ylistetyt napit housuihin, 7:o taloudenhoitajattarelle, joka on hoitanut koko talouden.

Mitäs sitten on nainen tehnyt?

Hän on laiskotellut!

Mitä yhteiskuntaan tulee, niin näyttää nainen sekautuneena siihen puuhaan rakentaneen koko tuon mainion vehkeen. Se on nimittäin rakennettu patriarkaatille eli isän velvollisuudelle elättää naisen synnyttämät lapset. Hyvin viekas keksintö, sillä isyyttä ei voida todistaa. Oikeudenmukaisimmin olisi yhteiskunta pitänyt rakentaa matriarkaatille, sillä ainoastaan äitiyden voi todistaa.

Mutta matriarkaatissa olisi äidin pitänyt tehdä työtä — ja se ei häntä huvittanut.

Näin on tullut vallitsemaan se kummallinen vääryys, että mies yksin saa elättää naisen, joka on ollut osakkaana heidän yhteisessä huvissaan, ja kaikki naisen lapset. Eikä nainen ole hävennyt ottaa lahjaa vastaan.

Mutta orjilla eläminen on aina turmellut ja alentanut orjain haltijaa. Siksi on nainen jäänyt takapajulle. Laiskuudesta ovat hänen ruumiinsa lihakset tulleet heikommiksi kuin miehen, ajattelun puutteesta on hänen älynsä jäänyt tylsemmäksi.

Nainen saattaa taideratsastajana ja nuorallatanssijana, johon ammattiin yleisön suosio ja onni hänet viettelee, kehittää lihaksiaan, mutta ei koskaan sellaisiksi kuin mies.

Nainen on säätänyt lakia, hallinnut, huseerannut, propageerannut uskontoja [Constantinus suuren vaimohan teki tuon oivan kristinopin Europan valtiouskonnoksi], politikoinut, sytyttänyt sotia, järjestänyt uskonvainoja kaikkina aikoina, mutta sentään useimmiten piilossa miesrukan selän takana, sillä nainen on aina ollut kavala pelkuri.

Hän on ollut perustuslaillinen monarkki ja miehet vastuunalaisia ministereitä.

Meidän päivinämme näyttää nainen heränneen ja nähneen kieron asemansa ja ruman tehtävänsä ja sen että valta luisuu hänen käsistään; sillä mies on myös herännyt ja alkanut huomata, että häntä on petetty.

Sen kautta, että pelkuri ja laiska nainen on ajanut miehen yksin sotaan, on miesten luku vähentynyt.

Myös sen kautta, että miehet ovat saaneet tehdä työtä yksinään yli voimain, on miesten sukupuoli pilattu työllä. Nyt kun miehet taas eivät tahdo antautua avioliittoon pelkiksi naisen hyödyttäjiksi, on paljon naisia jäänyt naimattomiksi, s.o. ilman miehiä, joita he orjuuttaisivat.

Siitäpä johtuu naissukupuolen raivoisa kirkuna, joka muodostaa niin sanotun naiskysymyksen.

Nyt nainen herää ja katuu. Katuu tuhmuuttaan, ei vikojaan. Nyt tahtoo hän ehtiä toisen edelle, viekkaudella ja petoksella.

Sanoo tahtovansa tehdä työtä. Valehtelee: tahtoo valtaa ja omaisuutta. Ensin tahtoo hän n.s. Naidun Naisen Omistusoikeudella hommata poikkeuslain, joka täydellisesti vapauttaa hänet elättämästä lapsiaan.

Miehen, joka on yksin luonut maan kaikki hyödykkeet, järjestänyt työmarkkinat, kaupan ja teollisuuden, tulisi oikeastaan olla kaiken omaisuuden omistaja. Ja jos oikeus vallitsisi, ei nainen saisi periä. Nyt on hänellä kuitenkin perintöoikeus ja, mikä vielä pahempi, naimaosakin.

Avioliiton kautta on mies yksinään velvollinen elättämään vaimon ja hänen lapsensa, olivatpa lapset sitten miehen tai ei.

Naisen perimä, tai työllä ansaitsema, omaisuus pitäisi nyt luonnollisesti käyttää kaikkien yhteiseen elantoon.

Mutta nyt vaativat naiset saada huvitella omallaan. He puhuvat perinnöstä kuin omastaan. Kuka on työllään koonnut sen, mitä he perivät (isältä tai äidiltä)? Tietysti joku mies, (isä tai isoisä) ei nainen. On aivan kohtuullista, jos niitä vähiä murusia, joita vaimo joskus tuo myötäjäisinään avioliittoon, käytetään miehen velkoihin, mitkä oli tehty saavutetun työtaidon hankkimiseksi.

Tapahtuu luonnoton vääryys, jos nekin muruset eroitetaan vaimolle niin että rikas vaimo usein voi antaa köyhän miehen elättää itseään.

Jo nykyjään säätää Ruotsin laki, että avioehdon kautta naisen omaisuus (miehen kokooma) eroitetaan perheen ylläpidosta. Milloin pelastetaan miehen omaisuus (hänen tai muiden miesten kokooma) tuhlaavaisen, komeutta rakastavan naisen käyttövallasta? Naimakaaren 9:nen luvun 1 § säätää:

Jos vaimo jotakin omalla työllään ansaitsee, saakoon hän myös sitä hallita.

Mutta jos nainen työskentelee kodin ulkopuolella, on miehen palkattava palvelijat, jotka tekevät hänen tehtävänsä (?) kotona. Siten on mies Ruotsissa todenteolla naisen hyödyttäjäorja, ja sittenkin kirjoittavat miehet nimensä naisten omistusoikeusanomusten alle.

Norjassa on mies täydellisesti naisen mielivallan alla. Siellä saavat merimiesten vaimot nostaa miehen palkan laivain isännistöltä, kun mies on matkoilla. Ja kun mies palaa kotiin, on perhe usein lisääntynyt ilman hänen myötävaikutustaan!

Monet miehet eivät tahdo mennä naimisiin, koska heillä on saatavilla jos miten paljon huvinhaluisia naisia, jotka, maksua vastaan tietysti, (mies ei koskaan saa maksua) ovat taipuisia antautumaan vapaisiin suhteisiin.

Täten ovat monet miehet pelastuneet avioliiton orjuudesta. Mutta nyt kiukkuavat nuo älykkäät naiset näille suhteille, jotka estävät avioliittojen syntymistä. Tämä on federatsioonin suuri salaisuus. Naiset näkevät, että miehet ovat olleet heitä viisaampia ja tahtovat nyt pakottaa miehiä laillistettuun prostitutsiooniin (= avioliittoon).

Uusi surkea todistus naisen pilaantumisesta. He eivät tahdo synnyttää lapsia, sanovat naiset. Hyvä! Mutta naimisiin he kyllä tahtovat. Se on: tahtovat antaa miehen elättää itseään täyttämättä niitä velvollisuuksia, jotka heille tulee ottamalla vastaan elatusta. Tämä on petosta!

Vielä tahtovat he äänioikeutta. Ilman velvollisuuksia luonnollisesti. Suorittamatta sotapalvelusta. Se on: he äänestävät miesten hengestä panematta omaansa vaaralle alttiiksi. He määräävät verot, säätävät lait, päättävät sodasta ja rauhasta. He määräävät kaiken, sillä he ovat enemmistönä.

Olkaa varuillanne, miehet!

M:me Adam, joka asetettiin ehdokkaaksi viime vaaleissa Ranskassa, kieltäytyi ehdokkuudesta kirjoitelmalla, jossa hän kehoitti naisia ajattelemaan velvollisuuksiaan ennenkun vaativat oikeuksia.

Ajaakseen miehen avionuottaan, ovat naiset nyt onnistuneet saamaan kapakatkin kiinni. Miehen on seurusteltava "perheissä".

Kyllä olemme paljon saaneet lukea nuorista miehistä, jotka käyvät tanssiaisissa ja matkustelevat kylpylaitoksiin onkimaan rikkaita perijättäriä. Lukekaamme nyt muutamia hyviä kertomuksia (objektiivisia!) hellistä äideistä, jotka kulettavat alastomia tyttäriään kylpypaikoille ja tanssiaisiin pauloakseen niille elättäjiä.

Kun nyt nainen, levättyään hyvässä unessa 6,000 vuotta, tahtoo hädän pakottamana tunkeutua työmarkkinoille, jotka mies on järjestänyt, on hänet, etenkin kun hän tunkeilee julkeasti ja pilattuna, niiltä karkoitettava! Työmarkkinat on perheen elättäjän!

Ulos kuhnurit!

Mutta nainen ei tahdokaan työmarkkinoille, hän tahtoo virkoihin ja johtajan paikoille. Miksi tahtovat kaikki tytöt tulla lääkäreiksi? Tietysti siksi, että pappien suistuttua lääkärit ovat sallimana, velhomaisuutensa kautta, jota heidän virkansa vahvat etuoikeudet suojelevat.

Kun Tukholman korkeakoulussa jaettiin miehisen matematiikan professorin palkka ja annettiin puolet naiselle, tehtiin rikos oikeutta vastaan.

Ja siitä miehet riemuitsivat!

Ja naiset ilkiävät valittaa, että heillä on huonommat palkat kuin miehillä. Ensinnäkin on se osaksi valetta. Niillä markkinoilla, jotka nainen itse on järjestänyt, on hänellä aina paremmat palkat. Paheen markkinoilla saa hän yksin palkkaa, mies ei mitään, ja voi miestä, jos tohtii pyytää! Näyttämöllä, jossa ruumiillisista sulouksista maksetaan, ei yksikään oopperalaulaja saa sellaisia honoräärejä kuin arvokas tanssijatar. Opettajattarena, johon virkaan nainen pääsee kohtalaisen tutkinnon suoritettuaan, saa nainen paremman palkan kuin mies, joka on suorittanut vaikean tutkinnon. Vuonna 1867 maksettiin gradueeratulle opettajalle 750 kruunua, mutta kansakoulunopettajattarille aina 1,800 kruunuun. Ja opettajattarille annettiin stipendejä mennäkseen opintomatkoille ulkomaille.

Ja jos nainen tunkeutuu perheen elättäjän (miehen) työalueelle, tekee hän murtovarkauden. Sitäpaitse on hänen työnsä huonompaa kuin miehen, sillä hän on heikompi ja laiskempi kuin mies; siksi on hänelle maksettava vähemmän palkkaa.

Naisella on myös sentähden vähemmän palkkaa, ettei laki velvota häntä elättämään perhettä. Myös sentähden, että nainen elää vähemmällä. Miksi vähemmällä? Siksi, että mies kaikissa huvituksissa maksaa naisen puolesta. Lista-tanssiaisissa on pilettejä sekä herroja että naisia varten, mutta mies lunastaa molemmat. Aina on miehen kutsuttava. Nainen on ahnas. Hän ottaa maksun kaikesta, hamasta seurastaan hempeensä saakka. Onko koskaan maailmassa sisar "bjuudannut" veljeään? Mies saa maksaa kaiken, ne joululahjatkin, jotka nainen hänelle antaa.

Nainen on useimmiten hutiloija ja kun hän on pankkiviroissa, täytyy miesten tarkastaa hänen tekemänsä työt. Maalla, tiesi muudan maamies kertoa, täytyy vahtia naisia kun ne on ulkotöissä, kitkemässä tai paimenessa, muuten ne kyykähtävät nurmelle lörpöttelemään. Humbuugia siis tuo naisen ahkeruus!

Ensimäinen Ruotsissa ylioppilastutkinnon suorittanut nainen lunttasi tutkinnossa hullummin kuin koskaan pojat ennen. Hän antoi nitoa Raben kieliopin latinan sanakirjan lehtien väliin.

Sai reput, muistaakseni, sillä kertaa; mutta pääsi vuoden päästä. Ja kun hän kuoli, juhlittiin häntä kyynelin kuten uranuurtajaa, sekä naisten että — miesten!

Voi niitä kilttiä miehiä!

Nainen on säätänyt kaksi moraalilakia: toisen miehiä, toisen naisia varten. Jos mies ja nainen ovat yhteydessä keskenään, sanotaan naista marttyyriksi ("vietelty" tyttö parka) ja miestä raukaksi (sellainen roisto ja viettelijä).

Miten tuollainen viettely nyt oikeastaan tapahtuu, sitä ei jokainen tiedä kokemuksestaan; mutta Perustuslaki (luultavasti naisten salaa säätämä) kieltää siitä puhumasta.

Jos tulee lapsi. Heti esiintyy laki ja mies tuomitaan yksinään kustantamaan sen orpokotiin tai elättämään sitä. Miksei kumpaistakin? Molemmathan tuosta suloudesta nauttivat. Jos mies ei jaksa maksaa, pannaan hänet vankeuteen. Mutta nainen on vapaa! Tuo kurja viettelijä saa siten vastata yhteisestä viasta.

Vielä: avioliitossa petetty aviomies on naurettava, petetty vaimo on traagillinen. Päin vastoin pitäisi olla, sillä uskoton mies ei hommaa perheeseen vierasta jäsentä, mutta vaimo kyllä usein hommaa. Ja sitäpaitse on vaimolla suurempi velvollisuus pysyä uskollisena kuin miehellä, sillä vaimo ottaa maksua mieheltä uskollisuudestaan; mutta mies ei!

Naisella on siis kaksi moraalilakia.

Vielä eräs seikka. Vietellylle tytölle ei tule mitään muuta vahinkoa kuin se että hän menettää naisväen kunnioituksen sentähden, että hän oli typerä. Miehet naivat sekä vieteltyjä tyttöjä ja leskiä että prostiteerattuja naisia. Ne eivät juonittele lainkaan niissä asioissa. Vain naiset ja Björnson nykyään vaativat puhtaita nuorukaisia.

Nainen on kuten sanottu, aina kiskonut hyötyä pettämältään mieheltä ja kiihoittamalla ja tyydyttämällä hänen auttamatonta intohimoaan, pitänyt häntä rakkauden kahleissa.

Nainen kutsuu itseään, tuossa ijänikuisessa itsemairittelussaan, nimellä Mykkä. Hän ei muka osaa puhua, ei vainkaan! Ja kuitenkin on naisväen kieli aina Sokrateen päiviltä saakka kuuluisa. Mykkä! Hyvä se että hän vaikenee seurakunnassa, sillä ken on valehdellut 6000 vuotta ja kauemmankin, hän ei voi eroittaa totuutta valeesta. Hän, joka ei koskaan ole ajatellut niin ainoaa hyödyllistä keksintöä eikä tehnyt työtä, hän on menettänyt sananvaltansa kunnes hän katuu, kääntyy ja tekee parannuksen.

Hän ei ole koskaan välittänyt mistään muusta kuin itsestään, ei milloinkaan yleisasioista. Jos olisi tahtonut, olisi hän kauan sitten ymmärtänyt hyvin kaikki yhteiset asiat.

Karakteristista muuten, miten nainen, joka sai valikoida kaikkia aloja, valitsi vain kehnoja: keisarinnana ja kuningattarena on hän ollut tyrannillinen, vähäpätöinen tai huono, abbedissana punonut konnan juonia pappien kanssa, näyttelijänä ja nuorallatanssijana näyttänyt ruumistaan, prostitueerattuna ja vaimona kaupannut hempeään.

Mitenkähän sitten naisten jumaloiminen on oikeastaan syntynyt ja mitä se on? Minä arvelin ennen, että se oli pojan kunnioitusta äitiä kohtaan, mutta pelkäänpä erehtyneeni. Minä en usko enää että on erikoisen kunnioitettavaa "synnyttää eläviä sikiöitä." Mutta nainen lyö rahaksi kaikki: äitiyden on hän saanut julistetuksi pyhäksi. Raskauden aikana on hän irtautunut kaikista perheen emännän velvollisuuksista ja on paukannut visusti miehen päähän sen, että häntä täytyy hoidella mitä paraiten ja lellitellä mitä eniten. Hän on viekkaudella hankkinut itselleen oikeuden tehdä mitä tahtoo yhdeksänä kuukautena. Hänen täytyy loikoa sohvalla, lukea rauhallisia kirjoja, jotka eivät häntä säikytä (ei Nordauta eikä Schopenhaueria), saada paraita ruokia, ajella vaunuilla; ja mies ei saa inttää häntä vastaan, sillä siitä voisi koitua ikävyyksiä lapselle. Ja mies uskoo mokomaa, vaikka hän tietää alaluokan naisten synnyttävän helpoimmin sentähden, että he tekevät raskasta työtä, uskoo, vaikka tietää lääkärin määränneen jonkun ensi kertaa raskaana olevan naisen luuttuamaan lattioita. Hyvin käytetyn yhdeksän kuukauden päästä, kun mies on lopullisesti dreseerattu, tulevat muutaman tiiman kivut, huomatkaa, seuranaan mitä suurin ilo ja, sanokaamme suoraan, nautinto.

Tämän parin tunnin kärsimyksen mies saa korvata elinkautisella vankeudella.

Sitten on äidinrakkaus puhkeeva ihanina kukkina kuorestaan ja nainen, äiti, madonna loistossaan ilmestyvä.

Äidinrakkaus ilmenee seuraavalla tavalla. Hankitaan imettäjä, joka täyttää äidin "armaimman" velvollisuuden. Äiti on liian heikko imettämään itse ja hänellä "ei ole antaa". Sitten jätetään äidinhuolet lapsenpiialle, sitten koulun opettajattarelle ja vihdoin miehelle.

Äidinrakkaus on kuolemaa väkevämpi: kirjoittaa eräs herrasmies!

Jumaliste niitä herrasmiehiä!

Heti kun joku mies suurilla lahjoillaan saa vaikuttavan aseman, ilmestyy nainen kiskomaan hyötyä hänestä ja alentamaan häntä.

Sokrateella oli vaimo, joka, kun ei voinut pakottaa miestään mairimaan naisia, häpäisi hänet.

Kun Kristus tuli muotiin ja suurvallaksi, alkoivat naiset tuumia miten saisivat hänestä hyötyä tai hänet viralta.

He eivät olisi hänestä hyötyneet, sillä hän oli naisvihaaja, siksi panivat he hänet viralta. Kun hänellä ei ollut vaimoa, eivät he voineet ylentää hänen vaimoaan miestä alentaakseen. Aprikoivat asiaa neljä sataa vuotta, ja jo keksivät. Ottivat ja tekaisivat hänen äitinsä, timmermannin vaimon, "Jumalan äidiksi." Kun kerran Jeesus oli Jumalan Poika, niin oli Jumalan äiti Jeesuksen mummo. Kylläpä vaati tällainen keksintö oikein naisen aivoja! Ei tämä tosin varsin viisasta ollut, paremminkin hölmöä, mutta kavalaa se oli, sillä määrään päästiin. Mies (Jeesus) oli pantu viralta ja nainen (madonna) nostettu valtaan.

Lahjakkaan marttyyrin sijalle typerä nainen!

Mutta sitten piti Jumalan äidin tietysti tulla äidiksi ilman epäpuhdasta yhteyttä miehen kanssa.

Ja sitten tehtiin timmermanni Joosepista aisankannattaja ja sitten julistettiin Jeesus isättömänä syntyneeksi kuten Phylloxera ja mahoampiainen.

Sitten sopi nainen asioista pappien kanssa ja sitten poltettiin ne, jotka eivät uskoneet tuohon ihanaan madonnaan.

Post-Scriptum.

Ylläolevan kirjoitettuani on eräs artikkeli Matriarkaatin historiasta, tämän vuoden Nouvelle Revuessa maalisk. 15 p:ltä, yhä vahvistanut epäilyksiäni siitä, että naisliike on palautumista naisvaltaan, joka muinoin on ollut olemassa ja jonka peruja ovat naisen jumaloiminen, madonnan palvelus, naidun naisen omistusoikeus y.m. Artikkelin tekijä, Paul Lafargue, lopettaa kirjoitelmansa seuraavasti:

"Patriarkaalinen perhe on siis verrattain nuori yhteiskunnallinen muoto ja se vihittiin monen monilla rikoksilla, jotka kaikki ehkä tulevaisuudessakin uusiintuvat, jos yhteiskunnat koettavat jälleen muodostua matriarkaateiksi."

Sitä koetetaan paraikaa, vaikka kavalasti hyökäten. Ja keinot ovat

Naidun naisen omistusoikeus

ja

nainen työmarkkinoilla,

jos nimittäin mies yhä jää perheen elättäjäksi. Siis miehet, olkaa varuillanne!

Syksy.

He olivat olleet naimisissa kymmenen vuotta. Onnellisinako? Mikäli olot sallivat. He olivat kiskoneet tasaväkisesti, tasaväkisesti, kuten kaksi yhtä vahvaa nautaa, jotka vetävät kukin köydenpäästään.

Ensimäisenä vuotena haudattiin tietysti paljon kuvitteluja avioliiton absolutisesta autuudesta. Toisena vuonna tulivat lapset ja elämän ankara aherrus ei jättänyt paljon aikaa aprikoimiseen.

Mies oli kotirakas, ehkä hyvinkin, ja perhe oli hänen pieni maailmansa, jonka keskipisteenä hän oli; lapset olivat säteitä ja vaimo koetti hänkin olla jonakin sisustan pisteenä, mutta ei keskellä ympyrää, sillä siinä oli mies, ja siksi lankesivat säteet joskus yhteen, joskus erilleen ja kokonaisuus särkyi.

Nyt kymmenentenä vuonna nimitettiin mies vankilain tarkastuslaitoksen sihteeriksi ja hänen oli lähdettävä matkoille. Tämä uhkasi hänen kotoisia tapojaan ja hän oli melkein tyytymätön kun hänen kohta oli koko kuukaudeksi lähdettävä kodistaan. Hän ei oikein tiennyt, mitä hän tulisi enimmän kaipaamaan, vaimoa vaiko lapsia; ehkä kaikkea.

Lähtöpäivän edellisenä iltana istuu hän sohvallaan ja katsoo kun vaimo latoo vaatteita hänen matkalaukkuunsa. Vaimo on polvillaan permannolla ja laittelee laukkuun liinavaatteita. Hän puhdistaa pölyn mustista vaatteista, kääntää ne huolekkaasti, jotta ne sopivat mahdollisimman pieneen tilaan; eihän mies sellaisia asioita ymmärrä. Vaimo ei ollut kodissa koskaan ruvennut palvelijan asemaan, tuskin hänen vaimokseenkaan. Hän oli äiti: lasten ja miehen. Hän ei koskaan nöyryytetyin mielin ryhtynyt parsimaan miehen sukkia, hän ei koskaan tarvinnut kiitoksia. Eikä hän koskaan arvellut miestä tällaisesta velalliseksi, sillä antoihan mies vastineeksi hänelle ja hänen lapsilleen sekä ehyitä sukkia että paljon muuta, jota hän olisi saanut hankkia raskaalla työllä maailmalla lasten täytyessä jäädä yksin kotiin.

Mies istui sohvan nurkassa ja katseli vaimoaan. Nyt kun jäähyväisten hetket lähenivät, alkoivat jo pienet kaipauksen ennakkosuoritukset. Hän katseli naisen vartaloa. Lapaluut olivat jo vähän pönkällään, ja selkä oli koukistunut työstä kehdon, silityslaudan ja lieden luona. Miehenkin selkä oli kumarassa työstä kirjoituspöydän ääressä ja hänen oli täytynyt hankkia apulaiset silmilleen. Mutta nyt ei hän tosiaan ajatellut itseään. Hän huomasi, että naisen palmikot olivat ohuemmat kuin ennen ja että jakauksessa näki valkenemisen oireita. Hänenkö vuoksensa nainen oli kukoistuksensa kadottanut, hänenkö ainoastaan? Ei, koko sen pienen yhteiskunnan, jonka he kaikki muodostivat; sillä olihan vaimo tehnyt työtä itsensäkin puolesta. Ja miehenkin päälaella oli tukka ohennut taistelussa kaikkien edestä. Hän olisi ehkä ollut nuorekkaampi, ellei niin monta suuta olisi ollut odottamassa, jos hän olisi ollut yksin, mutta hän ei hetkeäkään toivonut, että hän olisi ollut yksin.

— Hyvää tekee, kun pääset vähän kotoa jaloittelemaan, sanoi vaimo, sinä oletkin istua kyköttänyt sisällä ihan liian paljon.

— Olet hyvilläsi kun pääset minusta, sanoi mies hiukan katkerana, mutta minulle tulee teitä ikävä.

— Sinä kaipaat kuin kotikissa lämmintä nurkkaa, vaan en minä luule, että sinä kaipaat minua kovinkaan hirveästi.

— No entäs lapsia?

— Niin, kun olet poissa, mutta kun olet kotona, niin kitiset niiden tähden, ei pahasti tietysti, mutta kuitenkin! Oo, ei, kyllähän sinä niistä pidät, uskonhan minä, en tahdo sinua väärin syyttää.

Illallisella oli mies hyvin lauhkea ja tunsi mielensä alakuloiseksi. Hän ei lukenut iltalehtiä, mutta koetti vain päästä puheisiin vaimonsa kanssa; mutta tällä oli niin paljon huolehtimista, ettei hän ruvennut pitkiin tarinoihin ja sitäpaitse olivat hänen tunteensa ehtineet hyvin terästyä kymmenen vuoden ottelussa lasten kamarissa ja keittiössä.

Mies oli kovin tuntehikas, vaikkei tahtonut sitä näyttää ja epäjärjestys hänen huoneessaan vei häneltä sielun rauhan. Hän näki jokapäiväisen elämänsä, olemassaolonsa kappaleita nakeltuina sinne tänne tuoleille ja piirongeille ja avonainen, musta matkalaukku ammotti hänestä kuin ruumiskirstu, jossa valkeat vaatteet olivat kääriliinoina mustien vaatteiden ympärillä, joissa näkyivät hänen polviensa ja kyynäspäittensä jälet ja hänestä oli kuin viruisi hän itse tuossa valkeassa tärkkipaidassa valmiina suletun kannen alla pois kannettavaksi.

Huomisaamuna, elokuun aamuna, hyökkäsi hän ylös sängystä, pukeutui sydän kurkussa ja oli hyvin hermostunut. Hän meni lasten kamariin ja suuteli kaikkia lapsia, jotka hieroivat unta silmistään, ja syleiltyään vaimoaan hypähti hän ajurin rattaille lähteäkseen asemalle. Matka, esimiesten seurassa, hauskuutti häntä ja hänestä tuntui tosiaan hyvältä vähän virkisteleidä. Koti jäi taakse kuin tympeä sänkykamari ja hän oli oikein iloinen saapuessaan Lindköpingiin.

Seuraava päivä vietettiin hienoilla vankilapäivällisillä suuressa hotellissa, jossa juotiin maaherran, mutta ei vankien menestykseksi, vaikka viimemainitun kuitenkin luulisi olleen matkan tarkoituksen. Mutta sitten tuli ilta ja olo yksinäisessä huoneessa. Sänky, kaksi tuolia, pöytä, komuuti ja yksi steariinikynttilä, joka levitti kehnoa valoa alastomille tapeteille. Sihteeri oli ihan hädissään. Ei ollut mitään: ei tohveleja, yönuttua, piippuhyllyä, kirjoituspöytää; ei noita pikkukapineita, jotka muodostivat ihan koko hänen elämänsä. Entä vaimo ja lapset? Mitenkähän ne nyt voivat? Olivatkohan terveitä? Sihteeri tuli rauhattomaksi ja synkeäksi. Kun hän aikoi vetää kelloaan, ei ollut kellonavainta. Se jäi kotiin kellotelineelle, jonka kerran hänen vaimonsa morsiamena ollessaan oli hänelle ommellut. Hän asettui makuulle ja sytytti sikarin. Mutta sitten täytyi hänen nousta ottaakseen erästä kirjaa matkalaukustaan. Kaikki oli siihen niin huolellisesti ladottu, että hän pelkäsi tekevänsä pahaa siivoa. Mutta kun hän siinä kaiveli, niin löysi tohvelit! No kaikkea se eukko ehtii ajatella! Ja sitten sai hän kirjan käsiinsä! Mutta ei tullut luvusta mitään. Siinä loikoessaan ajatteli hän menneitä päiviä, vaimoaan kymmenen vuotta sitten. Ja silloin ilmestyi kuva menneiltä ajoilta ja nykyinen haihtui sikarin sinisen ruskeihin sauhuihin, jotka kierrellen kohosivat sadeveden tahraamaan lakeen. Ja hän kaipasi rajattomasti. Jokainen lausuttu tyly sana viilsi hänen korvaansa ja hän katui vaimon jokaista karvasta hetkeä, joiden tuloon hän oli syypää. Viimein nukahti.

Huomenna työtä ja uudet päivälliset ja maljat tirehtöörin, mutta ei vieläkään vankien menestykseksi. Ilta yksinäisyyttä, autiota, kolkkoa. Hän halusi puhella vaimolleen. Ja hän otti esiin paperia ja asettui kirjoituspöydän ääreen. Ensimäiseen kynänvetoon kirje töksähti. Mitä hän panisi? "Mamma hyvä", kirjoitti hän aina silloin kun lähetti kotiin kirjelapun, jossa ilmoitti syövänsä kaupungilla. Mutta nyt ei hän kirjoittanutkaan mammalle, vaan entiselle morsiamelle, rakastajattarelle. Ja sitten hän kirjoitti "Lilly, rakkaani", kuten muinoin. Kömpelösti se alussa kävi, sillä niin monta kaunista sanaa oli jokapäiväisen, arkipäiväisen elämän raskas, kuiva kieli unohduttanut; mutta pian hän lämpeni, ja nyt muistuivat ne jälleen mieleen kuin menneet säveleet; valssin tahtia ja romanssi-katkelmia; sireeniä ja pääskysiä, auringonlaskuisia iltoja peilikirkkailla ulapoilla; kaikki elämän kevätmuistot häilyivät esiin auringon pilvinä ja ympäröivät häntä. Sivun alimmaiseen laitaan laittoi hän tähden kuten rakastavaiset tavallisestikin ja kirjoitti sen viereen — aivan kuin ennen — "Suutele tähän!" Kun hän oli kirjoittanut kirjeen ja luki sen läpi, tunsi hän poskiaan kuumentavan ja oli vähän kuin nolona. Miksi, sitä ei hän tarkoin tiennyt. Mutta hänestä tuntui kuin olisi hän uskonut salaisimmat tunteensa jollekin, joka ei ehkä niitä ymmärtänyt.

Pani kuitenkin kirjeen postiin.

Kesti pari päivää ennenkuin vastaus tuli. Odotellessaan kuleksi hän lapsellisen hämillään ja hermostuneena.

Mutta sitten tuli vastaus: mies oli koskenut oikeaan kieleen ja keittiön kärystä ja lapsenkamarin melusta kuului laulu kirkas ja sointuisa, lämmin ja puhdas kuin ensimäinen rakkaus. Ja sitten alettiin lähetellä rakkauskirjeitä kahden puolen. Mies kirjoitti joka ilta ja saattoipa päivilläkin lähettää postikortin. Toverit kummastelivat häntä. Hän alkoi nimittäin pitää puvustaan ja ulkomuodostaan niin tarkkaa huolta, että alettiin epäillä hänen joutuneen rakastelusuhteisiin. Ja hän olikin rakastunut, uudelleen! Hän lähetti vaimolleen valokuvansa, ilman silmälasia, ja vaimo hänelle kiharan päästään. He kirjoittelivat lapsellisuuksia ja mies oli ostanut värillistä kirjepaperia, jossa oli kyyhkysten kuvia. Mutta eiväthän he vielä olleetkaan kuin keski-ikäisiä ihmisiä, eivät lähelläkään viittäkymmentä, vaikka olivat elämän taistelujen vuoksi ruvenneet tuntemaan itseään vanhoiksi. Mies oli viime vuonna lyönyt laimin vaimonsa avioliitossa, ei niin paljon kylmyydestä kuin kunnioituksesta, sillä vaimo oli hänelle etupäässä lasten äiti.

Matka läheni loppuaan. Nyt alkoi hän tulla levottomaksi ajatellessaan kohtaamista. Hän oli vaihdellut kirjeitä lemmityn kanssa; tokkohan äiti ja perheen äiti hänelle riittäisikään? Hän pelkäsi pettyvänsä kotiin palatessaan? Hän ei tahtoisi nähdä vaimoaan kyökkiriepu käsissä eikä lapset helmoissa kun tämä lähestyisi häntä syleilläkseen. Heidän oli tavattava jossain muualla, kahden. Kutsuisiko hän hänet vastaansa kohtaukseen Vaxholmalle, ravintolaan, jossa he kihlausaikoinaan olivat viettäneet niin monta iloista hetkeä? Kas sepä oli hyvä keksintö! Sielläpä asuen sopisi parina päivänä palautella muistoon menneiden kevätpäivien ensimäistä iloaikoja, jotka eivät koskaan palaa.

Hän istuutui tekemään ehdotustaan pitkällä, hehkuvalla kirjeellä, johon vaimo vastasi myöntävästi heti ensi postissa, onnellisena kun mies oli esittänyt ihan hänen tuumansa.

Kahden päivän päästä oli mies Vaxholmalla ja laittoi huoneet ravintolassa kuntoon. Oli kaunis syyskuun päivä. Söi päivällisensä yksin suuressa salissa, joi lasin viiniä ja tunsi itsensä nuoreksi jälleen. Niin valoisaa ja ilmakasta täällä oli! Tuolla siniset vedenselät ja vain rantain koivut olivat väriä vaihtaneet. Puistossa kukkivat vielä upeimmillaan daliat, ja resedat tuoksuivat kukkapenkkien laiteilla. Joku mehiläinen pujahti vielä ehtyviin kupuihin, mutta palasi pettyneenä takaisin pesäänsä. Salmeen tulivat ja sieltä lähtivät purjehtijat heikossa tuulessa ja käännöksissä leputtivat purjeet ja piiskasivat jalusnuorat ja lokit lensivät pelästyksissään ja kirkuen silakan pyytäjäin luota, jotka istuivat ryypiskellen veneissään.

Hän rupesi kahville verannalle ja odotteli höyrylaivaa, joka oli tuleva kello kuusi.

Levottomana, kuin outoa kohtaloa odotellen, maleksi hän edestakaisin balkongilla, tähystellen tuonne selälle ja kaupungin puoleiselle salmelle nähdäkseen joko laiva tulee.

Vihdoin kohosi savu Tenölandetin männiköiden takaa. Sydämensä alkoi hieman jyskyttää, hän joi lasin likööriä. Lähti sitten alas rantaan. Nyt näkyi savupiippu keskellä salmea ja pian näki hän keulatangon lipun. Tulikohan hän vai oliko sattunut esteitä? Ei muuta kuin jollekin lapselle jotain, ja hän ei olisi lähtenyt kotoa ja sittenhän olisi miehen oltava yötä yksin täällä hotellissa. Lapset, joita hän ei ollut muistellut viime viikkoina hyvin paljon, tuntuivat ilmestyvän nyt kuin jokin haitta vaimon ja hänen välilleen. Viimeisissä kirjeissään olivat he puhelleet hyvin vähän lapsista, kuten koettaen karkoittaa tunteistaan häiritseviä sivuseikkoja tai todistajia.

Asteli pitkin laituria, joka narisi jalkain alla, kunnes pysähtyi seisomaan pollarin viereen ja tuijotteli laivaan, jonka runko suureni ja vanavesi virtaili sulavana kultana sinisellä, hieman värähtelevällä veden pinnalla. Nyt näki hän väkeä liikehtivän yläkannella ja matroosien puuhaavan keulassa touvien kimpussa.

Ja sitten vilkkuu valkoista tuolla yläällä perämiehen kopin vieressä. Mies on yksin laiturilla, ei siis voitane juuri vilkuttaa muille kuin hänelle; eikä kukaan muu vilkuttane kuin vaimo. Mies ottaa nenäliinansa ja vastaa tervehdykseen. Mutta huomaa, ettei hänen nenäliinansa ole valkea, sillä jo kauan sitten alkoi hän käyttää värillisiä, säästeliäisyydestä. Höyrylaiva huutaa, singnaleerataan ja kone hiljentää, laiva lähenee nyt laituria ja mies tuntee vaimonsa. Tervehtivät silmillään, mutta eivät vielä voi puhua pitkän välimatkan vuoksi. Laiva tulee laituriin. Hän se on, eikä kuitenkaan hän. Kymmenen vuotta! Muoti on muuttunut, vaatteiden kuosi toinen. Ennen saarsi hänen hienoja, tummia kasvojaan kuin kehyksiin siihen aikaan käytetty bahytti, joka soi otsan paistaa avoinna; nyt hänen kasvojaan varjosti jonkinlainen miehen hattua ilkeästi apinoiva päähine; ennen kuulsi hänen sorea vartalonsa pienin, leikkivin piirtein kauniisti poimuilevan visiittikapan peitosta, joka veikistellen kätki ja ilmaisi olkapäiden pyöreyden ja käsivarsien liikkeet; nyt rumisti koko olentoa pitkä kuskitakki, joka kuvasti vaatteet, mutta ei vartaloa, ja kun vaimo astui laivan porraslaudalta, näki mies hänen pienen jalkansa, johon hän oli ihan rakastunut ennen, silloin kun se oli tiiviissä nappikengässä, virutettuna suippuiseen kiinalaistohveliin joka ei sallinut jalkaterän ponnahdella noissa tanssivissa rytmeissä, mitkä häntä ennen hurmasivat.

Hän, eikä hän! Mies syleili häntä, suuteli. Kysyivät vointia ja mies lasten vointia. Ja lähtivät rannalta.

Sanat kömpelöitä, kuivia, vastahakoisia. Kummallista! He ikäänkuin häpesivät toisiaan, kirjevaihtoonsa eivät vihjailleetkaan.

Viimein rohkaisi mies mielensä.

— Lähdemmekö kävelemään ennenkuin aurinko laskee?

— Lähtään, mielelläni, vastasi vaimo ja luottautui miehen kyynäskoukkuun.

Kulkivat katua pitkin pieneen kaupunkiin. Kaikki kesäiset huvipaikat oli sulettu luukuilla, puutarhoista oli kukoistus riistetty. Joku lehväin taakse piiloutunut omena oli niissä vielä, mutta kukkapenkeistä oli kukat viety. Verannat, joista oli telttamarkiisit poistettu, näyttivät luurangoilta ja äänetöntä oli nyt siellä, missä ennen iloinen nauru oli kajahdellut ja kasvot ilosta loistaneet.

— Näyttää niin syksyiseltä, sanoi vaimo.

— Niin, kolkkoa on nähdä kesäiloja tällaisina.

Vaelsivat edelleen.

— Mennään katsomaan entisiä asumuksiamme, sanoi vaimo.

— Mennään, se on hauskaa.

Ja he kulkivat kylpylaitoksen ohitse.

Tuossa oli pienoinen tupa ahtaassa tilassa, puutarhurin ja luotsivanhimman asumusten välillä, punaisen säleaidan sisällä, verannoineen ja puutarhatilkkuineen.

Muinaiset muistot havahtivat. Tuolla, tuossa kamarissa syntyi ensimäinen. Riemua, juhlaa! Laulua ja nuoruutta! Tuossahan oli heidän istuttamansa ruusupensas. Tuohon he laittoivat maamansikkalavan, mutta ei ollut sitä siinä enää, se oli nurmikoksi ruohottunut. Saarnipuissa oli keinun jälet, mutta keinua ei ollut.

— Kiitos kauniista kirjeistäsi, sanoi vaimo ja puristi miehen käsivartta.

Mies punastui, ei vastannut. Sitten kääntyivät he kulkemaan hotellille päin, miehen kertoessa kaikellaista matkaltaan.

Mies oli antanut laittaa aterian suureen saliin, heidän entiselle pöydälleen, jossa he muinoin olivat aterioineet. Ruokaluvuitta rupesivat syömään.

Ja nyt olivat he kahden jälleen. Mies otti leipäkorin ja tarjosi vaimolleen. Tämä hymyili. Eipä mies ollut aivan tuonoon ollut niin kohtelias. Mutta oli nyt taas niin uutta ja hauskaa aterioida ravintolassa ja pian keskustelivat he lämmenneinä, kuten duettoa, toinen ehättäen jotain kertomaan toisen puhuessa, muistutellen sitä tai sitä mennyttä, ja he elivät muistoissa. Katseet loistivat ja kasvojen pienet rypyt tasoittuivat. Oi sitä kultaista, ruusunhohteista aikaa, joka on ihmisellä vain kerta, jos on, jota niin monilla, monilla ei ole ollenkaan. Herkkuihin päästyä kuiskasi mies jotain tarjoilijattarelle, joka pian toi pöytään pullon sampanjaa.

— Rakas Aksel, mitä sinä ajatteletkaan? sanoi rouva kuten nuhdellen.

— Kevättä, mikä meni, mutta mikä palaa. — Mutta hän ei ajatellut oikeastaan sitä, sillä vaimon nuhteissa juolahti mieleen tummana hiipien kuin kissa, kuva lapsenkamarista ja jauhopuurosta.

Mutta mieli selkeni jälleen, ja ruusunpunainen viini kosketti taas muistojen kieliin ja he antautuivat menneisyyden lumoisaan huumaukseen.

Mies istui nyt kyynärpää pöytää vasten ja käsi silmillä kuten koettaen karttaa häiritsevää nykyhetkeä, nykyhetkeä, jota hän niin oli halunnut.

Hetket kuluivat vireästi. Nousivat pöydästä ja menivät kahville saliin, jossa oli piano.

— Kuinkahan minun pienoiseni jaksavat, tuumi rouva, heräten nyt vasta huumauksesta.

— Istupas ja laula, sanoi mies ja avasi soittimen.

— Mitä minä laulan? Tiedäthän sinä, etten ole laulanut moniin aikoihin.

Kyllä, hän tiesi kyllä, mutta nyt hän tahtoi laulua. Vaimo asettui pianon ääreen ja soitteli preludioita. Rämisevä kapakkapiano kalisi kuin irtohampaat.

— Sano mitä minä nyt laulan? kysyi vaimo ja kääntyi miehen puoleen.

— Sinä tiedät, Lilly, vastasi mies tohtimatta hänen silmiinsä katsahtaa.

— Sinun laulusi! Niin, kun minä sen vaan muistaisin!

— Ja sitten hän lauloi: "Maa kaukainen mikä se lienee, miss' armaani asustelee."

Mutta oi, ääni oli ohut, terävä ja mielenliikutus sen teki epäpuhtaaksi, hetkin kuin huuto sielun sisimmästä, tunne keskipäivän katoamisesta ja illan lähenemisestä. Sormet, jotka olivat askaroineet raskaassa työssä, eivät helposti osuneet oikeihin tangentteihin ja soitin oli soitettu pilalle; vasaroista kangas kulunut ja vain puut napsahtelivat metallikieliin.

Kun oli laulanut, ei vaimo pitkään aikaan tohtinut käännähtää istuimellaan, hän aivan kuin odotteli että mies tulisi hänen luokseen ja sanoisi jotain. Mutta hän ei tullut, ja äänetöntä oli huoneessa. Kun vaimo kääntyi tuolillaan, niin mies sohvalla itki. Vaimo halusi hypähtää hänen luokseen, puristaa hänen päätään käsiinsä ja suudella häntä kuten muinoin, mutta hän ei voinut nousta, istui liikkumatta, katseli lattiaan.

Miehellä oli polttamaton sikari peukalon ja etusormen välissä. Kun hän kuuli laulun vaikenevan, purasi hän sikarista pään, raapaisi tulta.

— Kiitos, Lilly, sanoi mies sauhutellen. Tahdotko nyt kahvia?

Joivat kahvia ja puhuivat ylimalkaisesti kesähuveista ja tuumivat missä asuisivat ensi suvena. Mutta keskustelu alkoi kuivua ja asiat toistua samoina.

Vihdoin sanoi mies, tukauttelematta pitkää haukotustaan:

— Nyt minä menen makaamaan!

— Minä menen kanssa, sanoi rouva, nousten ylös. Mutta ensin menen vähän balkongille.

Mies meni sänkykamariin. Rouva oli hetken ruokasalissa ja jutteli emännän kanssa sylttysipulista, jonka jälkeen he joutuivat tarinoimaan villavaatteiden pesusta. Tarinaa kesti puoli tuntia.

Kun rouva palasi, pysähtyi hän sänkykamarin ovelle kuuntelemaan. Ei hiiskausta, kengät olivat oven edessä. Rouva naputti, mutta ei vastattu. Silloin avasi hän oven ja meni sisään. Mies makasi.

Nukkui!

* * * * *

Huomisaamuna kahvipöydässä herran päätä kivisti ja rouva näytti levottomalta.

— Ush, minkälaista kahvia, sanoi herra irvistäen.

— Se on Brasilialaista, sanoi rouva.

— Mitäs me nyt tänään tehdään? sanoi herra ja kaivoi kellon taskustaan.

— Sinun pitää ottaa voileipä, tuumi rouva, eikä äkäillä kahville.

— Juu, sen minä teenkin, sanoi mies, ja pikku naukku. Se sampanja, brr!

Herran eteen tuotiin voileipätarjotin ja viinapullo ja hän virkistyi.

— Nyt mennään Luotsivuorelle katsomaan näköalaa.

He nousivat ja lähtivät. Ilma oli hurmaava ja kävely raikasta. Mutta vuorelle kapuaminen oli hidasta, rouvan henkeä ahdisti ja herran polvet olivat kangistuneet. Nykyisiä entisiin ei vertailtu.

Sitten lähtivät lehtoihin.

Niityt oli niitetty kauan sitten ja äpäre koluttu niin ettei kukkaa kuultanut. Istuivat parille kivelle.

Mies alkoi jutella vankilain tarkastuksesta ja toimestaan, rouva lapsista.

Kulkivat jälleen sanaa vaihtamatta vähän matkaa. Mies katsoi kelloaan.

— Vielä on kolme tuntia päivälliseen, sanoi hän. Ja ajatteli: mitähän ihmettä me teemme huomenna. Palasivat hotelliin. Mies haki sanomalehtiä lukeakseen. Rouva hymyili ja istui hiljaa hänen vieressään.

Päivällisillä jotenkin hiljaista. Vihdoin alkoi rouva luvun piioista.

— No, mutta jumalan nimessä, älä nyt viitsi piioista, huudahti mies.

— Niin, emmehän tulleet tänne toraamaan, vastasi rouva.

— Olenko minä torannut?

— No, en suinkaan minäkään.

Ja tuli hirvittävä paussi. Mies olisi halunnut, että jokin olisi sen lopettanut. Vaikka puhe lapsista! Tämä tête-à-tête alkoi käydä kiusalliseksi. Mutta sitten vihlaisi sydäntä, kun ajatteli eilispäivän kirkkaita hetkiä.

— Mennään Tammiston mäelle, sanoi rouva, poimimaan mansikoita.

— Ei näin myöhään ole mansikoita; nythän on syksy!

— Mennään kuitenkin!

Ja he lähtivät. Mutta ei tullut puheesta. Mies katseli ja haki jotain esinettä, jotain paikkaa tien varrella josta sopisi puhua, mutta kaikki oli kuivaa, sanottua. Vaimo tunsi miehen kaikki ajatukset kaikista asioista, eikä hyväksynyt niistä läheskään kaikkia. Sitäpaitse, nyt tahtoi mies kotiin, lasten luo. Olihan ihan hullua maleksia täällä kummituksena ja pelätä joka hetki kinasteluja. Viimein pysähtyivät, sillä rouvaa väsytti. Mies istuutui tien viereen ja piirteli hietaan kepillään ja toivoi vain että rouva alkaisi jostain puhetta.

— Mitä sinä ajattelet, kysyi rouva viimein.

— Niin minä, vastasi mies kuin taakan alta päästen. — Niin, sitähän minä, että me olemme jo vanhoja, mamma; me olemme leikit leikkineet ja saamme tyytyä siihen mikä on mennyttä. Ehkäpä sinä ajattelet niinkuin minäkin. — Lähdetäänkö iltalaivalla kotiin. Vai?

— Sitähän minä olen ajatellut koko ajan, ukko kulta, mutta sinunhan piti saada pitää oma pääsi.

— No tule sitten, niin lähtään kotiin. Ei ole kesää enää. On syksy.

— Niin on!

He kulkivat kevein askelin takaisin. Miestä vähän nolosti tällainen asiain yhtäkkinen proosalliseksi kääntyminen ja hänen teki mieli ruveta selittelemään sitä filosoofisesti.

— Katsos, mamma, sanoi hän, minun rak … hm, (sana oli liian vahva) minun mieltymyksessäni sinuun on vuosien kuluessa tapahtunut evolutsiooni, kuten nykyään sanotaan. Se on kehittynyt, anplifieerautunut, niin sanoakseni, niin että kun se alussa kohdistui indiviidiin, on sen esineenä nyt perhe kollektiiviteettinä. Se ei kohdistu nyt sinuun persoonallisesti, ei lapsiin, vaan koko…

— Tai kuten eno aina sanoi, että lapset ne on ukkosenjohtoja!

Filosoofisen selittelynsä jälkeen tuli mies taas entiselleen. Hauskaa oli nakata pois tämä juhlatakki yltään; ja tuntui kuin olisi hän taas pukeutunut yönuttuun.

Ja kun he tulivat huoneisiinsa hotelliin, kävi rouva heti kapsäkkien kimppuun ja oli hyvällä päällä.

Ja tultuaan laivaan, menivät he heti alas ruokasaliin. Häpeissään kun oli, kysyi mies sentään ensin, eivätkö he jäisi katselemaan auringon laskua, mutta ei rouva halunnut.

Ja illallisella otti mies ruokaa ensin omalle lautaselleen ja rouva kyseli tarjoilijattarelta, missä hinnoissa hapanleipä on.

Ja syötyään makonsa täyteen ja kohottaessaan portterilasia huulilleen, ei mies voinut olla virkkamatta ajatusta, jolle hän mielessään oli naureskellut jo pitkän aikaa:

— Vanha hupakko, häh! sanoi ja hymyili vaimolle, joka suu ruokaa täynnä sattui häneen katsahtamaan.

Mutta vaimo ei suonut hymyä vastaukseksi tuolle säteilevälle lihavanaamalle, vaan hänen silmänsä välähtivät ja saivat niin musertavan arvokkaan ilmeen, että mies joutui ihan hämilleen.

Lumous haihtui, viimeiset rakastajattaren sävyt katosivat; mies oli lasten äidin seurassa ja hän tunsi olevansa nolattu.

— Älähän halveksi minua sentään, jos olin hupakko jonkun silmänräpäyksen, sanoi rouva vakavasti. Mutta miesten mieltymys onkin suureksi osaksi halveksimista; se on merkillistä.

— Entäs naisten sitten?

— Vielä enemmän, se on totta! Mutta naisilla onkin suuremmat syynsä.

— Jumala ties! Taitavat olla yhtä suuret, vaikkei samat. Mutta luultavasti ovat molemmat väärässä. Sitä, jota on vaikea saada ja jota siis on ruvennut pitämään liian suuressa arvossa, alkaa pian halveksia.

— Miksi sitä sitten pitää liian suuressa arvossa?

— Miksikäs sitä on niin vaikea saada?

Höyrypilli heidän päänsä päällä lopetti keskustelun.

Tultiin perille.

Kun he jälleen tulivat kotiin ja mies näki hänet keskellä lapsilaumaa, tunsi hän pian, että hänen "mieltymyksensä" häneen oli muuttunut ja että vaimon mieltymys oli miehestä siirretty lapsiin ja jaeltu noille huutaville piimäparroille. Ehkäpä mies oli ollut vain välikappaleena, silloin kun vaimo oli häneen mieltynyt. Miehen osahan tässä näytelmässä oli niin lyhyt, siksi tunsi hän itsensä syrjäytetyksi. Ellei häntä olisi tarvittu leivän hankkijaksi, olisi hänet luultavasti jo hylätty.

Mies meni työhuoneeseensa, pani yönutun ylleen ja tohvelit jalkaan, pisti piippuun ja viihtyi taas kuin kotonaan.

Akkunoita hakkasi sade ja tuuli ja takan torvessa vinkui.

Päästyään lasten luota tuli vaimo sisään.

— Eipä ole mansikan poimimis-ilma, sanoi hän.

— Ei, muoriseni, kesä on mennyt ja syksy tullut.

— Niin, syksy on tullut, vastasi vaimo, mutta ei talvi vielä sentään, ja se lohduttaa.

— Lohduttaa! Huono lohdutus, kun ihmisellä ei ole monta elämää.

— On kaksi, kun on lapsia, kolme, kun saa nähdä lastensa lapset!

— Mutta siihen se loppuukin sitten.

— Loppuu, jos ei ole elämää tämän jälkeen.

— Siitä ei varmaa! Mutta mikäpä tietää? Minä kyllä uskon, mutta eihän minun uskoni todista mitään!

— Niin, mutta on niin hauskaa uskoa, uskotaan pois, uskotaan, että meillekin tulee vielä kerran kevät! Uskotaan nyt!

— Niin, uskotaan, sanoi mies ja kietoi kätensä vaimon vyötäisille.

Leivän puute.

Hän oli ylimääräisenä kauppakollegiumissa 1200 kruunun palkalla. Hän oli rakastanut nuorta tyttöä, jolla ei ollut myötäjäisiä; rakkaudesta, kuten hän itse selitti; päästäkseen juoksemasta tanssiaisissa ja kaduilla, sanoivat ystävät. Miten liekään ollut, parin yhdyselämä oli alussa onnellista.

— Ai kuinka huokeaa on elää naimisissa, — huudahti hän kerran, häätouhut kestettyään. — Sama summa, joka tuskin riitti ennen poikamiehelle, riittää nyt miehelle ja vaimolle. Se avioliitto, on se sentään mainio keksintö. Neljän seinän sisällä on miehellä mitä hän ikinä kaipaa: asunto, kellari, sveitseria — kaikki. Eikä ruokalistoja, ei juomarahoja, ei uteliasta porttivahtia aamuisin kurkkimassa, kun lähtee kaupungille rouva käsikynkässä.

Elämä hymyili hänelle, voimansa kasvoivat yhä ja hän teki työtä miehen lailla. Hän ei ollut koskaan ennen tuntenut elonvoiman niin itsessään tulvehtivan ja aamuisin hypähti hän sängystä kuin ponnahtaen ja mainiolla tuulella; hän oli kuin nuorentunut.

Kahden kuukauden päästä, kun ikävystymistä ei vielä tuntunut, ilmaisi pikku rouva hänelle eräitä toiveita. Uutta iloa, uusia huolia, mutta niin ihania kantaa! Oli heti hommattava tulot suuremmiksi, jotta voitaisiin ottaa arvokkaasti vastaan tuota tuntematonta maailman mattia. Mies hankki käännöstyötä. Pieniä, somia vaattehuisia oli siellä täällä huonekalujen päällä, kehto se odotti porstuassa ja pieni tuli terveenä ja ehin nahoin surujen maailmaan.

Isä oli hurmiossa; mutta kuitenkin tunkihe sieluun jonkinlainen pelko katsellessa tulevaisuutta kasvoista kasvoihin. Menot ja tulot eivät pysyneet tasapainossa. Täytyi kuroa kukkaron viilekkeitä toalettirasioissa. Bonjourin ompeleet alkoivat valeta, paidan rinnan kätki suuri lapiokravatti, housunlahkeisiin ilmestyi rimsuja, joiden tähden viraston vahtimestarit alkoivat häntä katsella halveksien. Sitäpaitsi täytyi hänen pitentää työpäiväänsä.

— Tässä pitää panna toppi piimäparroille, — tuumi hän itsekseen. —
Mutta millä tavalla?

Sitä ei hän tiennyt.

Kolmen kuukauden päästä valmisti hänen vaimonsa häntä valituin sanoin tietämään, että hänen isänilonsa tulisi suurentumaan kaksinkertaiseksi. Mies ei oikein ihastunut. Mutta eihän tässä tieltä kääntyä auttanut, vaikka avioliitto näkyikin olevan kaikkea muuta kuin huokea laitos.

— Mutta antaahan olla, tuumi hän ja rupesi iloisemmaksi, — nuorempihan perii vanhemman kapalorievut, vai mitä? Ne ei siis maksa mitään ja muuten, täytyyhän niiden elää niidenkin.

Tuli isäksi toisen kerran.

— Sinä pusket täydellä höyryllä, — ilmaisi aivoituksensa eräs toveri, joka oli nainut mies, mutta jolla ei ollut lapsia kuin yksi.

— Piru vie, mutta mitäs siinä tekee?

— Pitää olla järkevä!

— Järkevä? Kuulehan nyt, hyvä veli! Naimisiinhan sitä mennään sen tähden että — — minä tarkoitan, ei juuri vartavasten sitä varten, jotta, että — — mutta kuitenkin kaikessa tapauksessa myöskin sentähden jotta — — Hyvä! Me olemme naimisissa, sillä hyvä.

— Eipä ihan. Ja toinen asia, veli, jos toivot, että sinun kannattaisi käyttää puhdasta tärkkipaitaa ja olet taipuvainen huolimaan virkaylennystä, niin on absoluuttisesti välttämätöntä, ettei housunlahkeistasi roiku rimsuja eikä hattusi paista punaiselta.

Ja tuo järkevä kuiskasi muutamia jären sanoja hänen korvaansa.

Niin kävi nyt aviomiesrukan, joka tuumi päässeensä hyville päiville, sai elellä nälkäruuilla.

Ja sitten alkoi mullin-mallistus.

Ensin liiaksi kiihtyneet hermot, yöt unettomat ja päivän työ kehno; ja sitten lääkäri. Kolme kruunua joka resepti. Ja millaisia reseptejä, herra jumala! Hän ei voisi tehdä työtä. Hän oli tehnyt liiaksi työtä, aivot olivat liiaksi rasittuneet. Mutta työttömyys, se olisi heille kuolema! Ja työ se oli myös kuolema!

Teki työtä!

Eräänä päivänä kun hän istui virastohuoneessa köyristyneenä loputtomain numerokolummien yli, pyörtyi hän ja komahti lattialle.

Uusi käynti lääkärin luona, joka oli spesialisti — 18 kruunua. Uudet määräykset: virkaloma kivuloisuuden tähden, oiva ratsastusretki joka aamu, aamiaiseksi pihviä ja lasi hyvää portviiniä.

Ratsuja ja portviiniä!

Mutta vielä pahempaa oli se, että hän alkoi sielussaan tuntea kylmäkiskoisuutta tuota rakastettua vaimoa kohtaan — ei tiennyt miksi. Miestä pelotti lähestyä häntä ja samalla hän himoitsi häntä; hän rakasti, rakasti yhä, mutta rakkaudessa oli jotain katkeraa.

— Sinähän laihdut, — tokaisi eräs toveri.

— Niin, minä tosiaan luulen, että olen laihtunut, — vastasi aviomies.

— En minä sitä tarkoittanut, — peruutti toinen. — Kieroa peliä, poika!

— En ymmärrä hölyn pölyä, mitä sinä tarkoitat!

— Puoli surussa, nainut mies! Älä sinä rupee, ystäväni.

— Hitto soi, en minä vaan ymmärrä!

— Ei auta puskea päin tuuleen! Ei, käännä purjetta sopivasti ja saat nähdä, ettei hätää mitään. Usko minua, kyllä minä nämä asiat ymmärrän. Kai älyät puolesta sanasta?

Notari jätti hyvät neuvot silleen, hyvin tietäen, etteivät tulot lisäänny samassa suhteessa kuin lapsilauma, mutta jotensakin varmaan luullen tietävänsä myös sairautensa syyn.

Kesä oli vähitellen tullut. Perhe oli muuttanut maalle. Eräänä kauniina iltana oli aviopari lähtenyt kävelemään kahden jyrkkää järvenäyrästä pitkin, jota äsken lehteen puhenneet lepät siimestivät. Mies oli pahoilla mielin, alakuloinen; synkät ajatukset liikkuivat pakottavissa aivoissa. Elämä oli hänestä pohjaton kuilu, joka avautui nielläkseen heidät, kaikki ne, joista hän niin paljon piti.

He alkoivat ennehtiä, että hän kai kohta menettäisi paikkansa; päällikkö oli nimittäin pahastunut siitä, että hän taas anoi virkalomaa. Mies valitteli toverin tylyyttä, tunsi olevansa kaikkien hylkäämä ja kärsi tuskaa, kun ajatteli, että vaimo oli häneen kyllästynyt.

Ei, ei toki, vaimo rakasti häntä yhä yhtä kiihkeästi kuin ennen onnenpäivinä, jolloin he olivat äsken kihlautuneet; voiko mies sellaista epäillä?

Oi, ei, mutta hän oli kärsinyt niin paljon, hän ei voinut hallita omia ajatuksiaan. Ja hän painoi hehkuvan poskensa toisen poskea vasten, pujotti kätensä hänen uumilleen ja suuteli suutelemistaan kuumin huulin hänen silmiään.

Hyttyset hyppivät ylös ja alas häätanssissaan koivun latvassa, ilman huolia niistä tuhansista pienoisista, jotka heidän luvallinen huvituksensa saattaisi elämään; hauet kutivat kaislikossa huolettomasti hyläten miljoonat vaimosensa; pääskyset suutelivat lennossa keskellä selvää päivää, eivätkä olleet hiukkaistakaan levottomia säännöttömäin rakkaussuhteidensa seurauksista.

Yhtäkkiä kavahti mies ylös ja venyttelihe kuten pahoista unista heräten ja hengitti täysin keuhkoin hempeää ilmaa.

— Mikä sinulla on? — kuiskasi vaimo ja punehtui.

— En tiedä. Mutta sen tiedän, että minä elän, että hengitän jälleen!

Ja säteilevän iloisena, kirkkain kasvoin ja kiiltoisin silmin, kurotti hän vahvat kätensä vaimon puoleen, nosti hänet syliinsä kuin lapsen ja suuteli rajusti hänen otsaansa. Pohkeidensa lihakset paisuivat kuin antiikisen jumalan, selkä suoristui joustavaksi kuin viidan puun, ja onnen ja elinvoiman huimaamana kantoi hän rakkaan taakkansa polulle, jossa laski hänet maahan.

— Sinä uuvutat itsesi, rakkaani — sanoi vaimo häädellen, turhaan koettaen irtautua hänen syleilystään.

— Oh, en! Minä voin kantaa sinua maailman ääriin ja minä kannan kaikkia teitä, miten monta lieneekään, tai — lisäsi hän — miten monta tulleekaan!

Ja riemua hehkuen astelivat he kotiin käsi kädessä.

— Miten lieneekään, rakkaani, täytyy tunnustaa, että on jotenkin hauskaa hypähtää sen kuilun yli, joka eroittaa sielun ja ruumiin.

— Mitä sinä puhut!

— Jospa vain sen olisin tiennyt, olisin säästynyt paljolta onnettomuudelta. Voi idealisteja.

Ja he menivät huoneeseensa.

Vanha hyvä aika alkaa jälleen ja uusi, parempi näyttää luontuvan. Herra toimii taas virastossa ja eletään uudelleen rakkauden keväässä.

Ei tohtoria tarvita ja mieli on mitä parhain.

Kolmansien ristiäisten jälkeen alkaa miestä arveluttaa jälleen ja hän rupee taas kieroon peliin ja seuraukset on tutut. Lääkäri, virkavapautta, ratsastamista, portviiniä! Tämä täytyy lopettaa! Joka kerta teki vaurion budgettiin.

Ihan uuvuksissa, koko hermokoneisto sijoiltaan, täytyi hänen päästää luonto valtoihinsa. Ja menot kasvoi ja tulot väheni heti.

Ei hän tosiaan ollut rikas, mutta ei köyhäkään.

— Toden totta, muija kulta, tästä tulee taas ihan entinen peli, sanoi mies.

— Määrättyyn hetkeen saakka, ystäväni, — vastasi naisparka, jolla paitse äidin velvollisuuksia oli myös kaikki palvelijan tehtävät täytettävänä.

Neljännen lapsivuoteen jälkeen ei vaimo enää jaksanut ja täytyi ihan pakosta hankkia lapsentyttö.

— Nyt riittää! — ilmaisi lohduton aviomies. — Nyt pannaan piste.

Köyhyys irvisti ja kodin perusta horjui.

Ja kolmenkymmenen vuoden ikäisinä, tuona hedelmällisenä aikana, jolloin kaikki kukat saavat vaatia hedelmöitymistään, täytyi nuorten aviopuolisojen turvautua inhottavaan, häpeälliseen celibaattiin. Mies oli ärtyisä, hipiä tuhkan harmaa ja silmät sammuneet. Vaimon upea kauneus lakastui, voimakas povi litistyi ja hän sai sietää äidin koko kärsimyksen nähdessään lapsensa verettöminä ja huonoissa vaatteissa.

Eräänä päivänä paistoi hän hellalla silliä, kun eräs naapurin rouva tuli sisään vähän tarinoimaan.

— Mitenkäs nyt rouva jaksaa? — alkoi vieras.

— Kiitos, siinä menee! Entä itse?

— Voi, minä olen niin heikko! Eipä se naimisissa olo ole paljonkaan arvoinen, kun aina täytyy vahtia!

— Luuletteko olevanne yksinänne siinä kohtalossa…?

— Ah — —? — — —

— Tietkääs rouva, mitä se sanoi. Täytyy säästää juhtaa, sanoi. Ja minä kärsin, sen rouva arvaa! Onhan tosiaan erinomaista olla naimisissa! Toinen tai toinen saa sitä kokea. Jompi kumpi.