GÖTALAISET HUONEET

Sukutarinoita vuosisadan vaihteesta

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Suomentanut

Aarni Kouta

Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911.

Vihtori Kosonen Osakeyhtiö

SISÄLLYS:

I. Götalaiset huoneet. II. Palatsivallankumous. III. Storölaiset. IV. Toimittaja. V. Kuningas Lear ja rippi-isä. VI. Epäselvä asema. VII. Pääelinkeino. VIII. Yhdeksänkymmenluku (Fin de Siecle). IX. Ester. X. Neuvostossa. XI. Uusi toimittaja. XII. Tohtori Borg. XIII. Storön Brita rouva. XIV. Majesteettirikos. XV. Oopperakellarissa. XVI. Kuolleiden valtakunnassa. XVII. Sovintojuhla. XVIII. Uudenvuodenyö.

ENSIMMÄINEN LUKU

Götalaiset huoneet

Sähkövalot sytytettiin Götalaisissa huoneissa, ja vahtimestarit järjestivät pöytää.

Kaksi hännystakkiin puettua herraa astui samassa sisään ja loi tarkastavan katseen järjestelyihin, joita he tuntuivat valvovan.

— Etpä ollut täällä ihan eilispäivänä! sanoi toinen hommaajista, arkkitehti Kurt Borg, Hirvittäväksi nimitetyn tohtori Borgin veljenpoika.

— En, vastasi maalari Sellén, en ole ollut täällä viiteentoista vuoteen, jolloin istuin Punaisessa huoneessa ja filosofoin Arvid Falkin, Olle Montanuksen ja muiden kanssa. Voitko sinä arkkitehtinä määrätä vanhan huoneemme paikan?

Arkkitehti, joka oli ollut täällä ennen, mittasi askelin puolisuunnikkaan nukkamatolla, ja kuvasi entisen huoneen näön.

— Niinpä niin, tuumiskeli Sellén; ajat muuttuvat, mutta me pysymme ennallamme.

Hän osoitti harmentuvia ohimoitaan ja jatkoi:

— Arvid Falk, niin; hän joutui rappiolle, kuten hänen pitikin; elääkö hän vielä?

— Elää, murhattuna, kuten he äsken murhasivat meidän Syrachimme, Rembrandtinpojan, parhaan miehemme, lippumme suojelijan, joka kaatui eturintamassa.

— Ja näiden murhamiesten parissa me vietämme tämän illan?

— Niin, katsopas, juhlan esinehän on norjalainen, eikä seurasta voi sulkea hänen vanhoja ystäviään Parisin ja Rooman ajoilta.

— Eipä tietenkään; mutta jos setä Borg tulee tänne, niin syntyy siitä ehkä aika melske.

— Pahinta on, että Lage Lang, norjalaisemme, luulee tästä sukeutuvan sovintojuhlan. Uskotko sinä sovintoon?

— En, vastasi Sellén jyrkästi. Me olemme koettaneet, mutta siitä ei tule mitään. Lundell esimerkiksi otti vastaan kutsun akatemiaan, avatakseen sisältäpäin linnoituksen portit, uudistaakseen ja rakentaakseen rauhaa; mutta sitten hän joutui saarroksiin, ja nyt hän maalaa kuin professorit. Ei, älä usko heihin! Näin he sanovat: Tule meidän luoksemme, muutu meidän kaltaiseksemme; tule, saat vaasanritarinmerkin meidän ollessa komentajina; tule ja taivu alammaiseksemme, niin me olemme sinun yläpuolellasi! — Ei, kiitos! Mieluummin ulkopuolella, mieluummin jätkänä maleksia kadulla! Muistatko Lassen laulua Hornassa Parisissa?

—. Niin, Parisi! Ja nyt me olemme jälleen kotona! Miltä sinusta tuntuu?

— Tympäisevältä! Ihan hirveältä! Ilma on liikkumaton, ja vuosisadan loppu lähenee: odotetaan uutta! Mutta mitä?

— Saapa nähdä!

Liike ovensuussa tiesi, että vieraat alkoivat saapua.

Sisään astui nyt, lihavana, parta vasta ajeltuna, hansikkaat kädessä, professori maalari Lundell. Hänen hännystakkinsa rinnassa oli vaasanritarinmerkki.

— Ota pois tuo p—a, sanoi Kurt Borg, ja irroitti tähden koukusta.

— Älä, anna olla! väitti Lundell sävyisästi vastaan, tottuneena siihen, että häntä pidettiin pilkkana.

— Niin, mutta se on häväistys Langia, kunniavierastamme, kohtaan, jolla ei ole tähteä, vaikka hän olisi paremmin ansainnut sellaisen kuin sinä. Vahtimestarit voivat pitää häntä ja meitä muita rangaistuina ihmisinä, ymmärrätkö!

— En!

Uutta liikettä ovensuussa; konsuli Isak Levi, muinoin Punaisen huoneen jäsen, astui sisään ja kätteli Selléniä, Lundellia ja Borgia.

Sitten saapuivat vieraat ryhmittäin. Parvi akateemikkoja astui sisään, pilven lailla, joka varjostaa niityn.

Pauhulla ja ryskeellä ryntäsi Hirvittävä tohtori Borg huoneeseen, arkkitehdin nuorekas setä. Katsellen taistelunhaluisesi ympärilleen hän tervehti oikealle ja vasemmalla lausuen kompasanoja.

Saapui naisia ja herroja, mutta jyrkän eron huomasi siinä, että akateemikoilla ei ollut rouviaan mukanaan. Seura ei ollut heille comme il faut, ja täällä tiedettiin käytettävän kieltä, joka muistutti selvää ruotsia. Sen lisäksi ei hienosto saanut juhlia norjalaista valtakunnanoikeuden mukaan, ja taiteilijanaisilla oli tapoja, jotka eivät olleet salonkimaisia. Huhuiltiinpa päälle päätteeksi, että taiteilijat saapuivat "ystävättärineen", ja kun näitä ei voinut eroittaa toisista naisista, saattoi helposti sattua erehdyksiä.

Viimein astui sisään mainehikas mies, päätään pitempi muita. Se oli Lage Lang, uuden ajan maalari, kuuluisa nimi. Omistaen paljon ystäviä, ollen rikas ja vieraanvarainen hän oli ulkopuolella ruotsalaisten riitaisuuksien, ja senvuoksi hän liikkui vahingoittumattomana tulten välissä, joita hän ei tuntenut. Juhlittiin ystävää ja taiteilijaa, mutta tahdottiin myöskin muistaa norjalaista pienellä mielenosoituksella; tahdottiin näyttää, että kansa ei yhtynyt hallituksen mielipiteeseen, se kun kohteli Norjaa valloitettuna maakuntana, ja tahdottiin puolestaan sovittaa ylhäältäpäin lietsottua vihaa veljeskansaa vastaan, jonka parasta ei valvottu, maata kun hallittiin puhelimella Tukholmasta, kuten mukavuutta rakastava pehtori hoitaa ulkotilaa.

Senvuoksi ohjattiin kunniavieras heti parvekkeelle, joka oli suuren, väkeä täynnä olevan musiikkisalin yläpuolella. Kun hän astui esille, keskeytti naputus soitettavana olevan numeron, ja viritettiin: "Ja, vi elsker."

Professorit muodostivat suljetun ryhmän, joka pysytteli sisällä, sillä he vainusivat, että tapahtui jotain luvatonta, johon heidän ei pitäisi ottaa osaa.

Senjälkeen vietiin vieras pöytään! — Oli katettu ranskalainen cabaret-illallinen. Jokaisen vieraan edessä oli kuusi osteria ja avattu pullo nimetöntä valkoviiniä, aivan kuin Laurentin luona Grez'ssä, ja näin oli illalle annettu leima, muistot olivat herätetyt, tunnelma 80-luvun, vaikka elettiinkin varovaisella 90-luvulla.

Yksi ainoa nomen proprium sytytti jo muistot tuleen.

— Barbison! Marlotte, Montigny, Nemours! — Hoo! Tai: Manet, Monet, Lepage! — Hoo!

Puheita ei pidetty vielä, mutta kaikki puhuivat yht'aikaa: rauha ja riemu, sopu ja ilo vallitsivat.

Jälkiruuan aikana kohosi mieliala haltioitumiseen saakka. Appelsiineja viskottiin pöydän yli, lautasliinat lentelivät, tupakansavu tuprusi ja tulitikkuja näpäytettiin ilmaan kuin raketteja; loihdittiin esiin kitara; Spadan lauluja laulettiin kuorossa. Merkki seurustelutapojen taukoamiseen oli täten annettu; professorit temmattiin mukaan ja he kävivät nuoriksi; he päästivät ritarinmerkit ha'asta ja jakoivat niitä avoimin käsin; Sellénin selässä riippui vaasanritarinmerkki ja eräs vahtimestari oli saanut kunnialegioonan merkin olkapäälleen.

Viimein naputettiin pöytään. Tohtori Borg puhui:

— Me olemme juoneet ystävä Lage Langin menestykseksi, ja taiteilijan, nyt tahdon kohottaa maljan norjalaiselle: Älkää luulko, että rakastan norjalaisia ja heidän talonpoikaiskerskailuaan ja suuria eleitään; olen itse naimisissa norjattaren kanssa, kuten tiedätte, ja helvetillinen kansa se on; mutta minä rakastan oikeutta; en tahdo nähdä, että pöyhkeä kansakunta nöyryytetään lainaamaan meidän kuningastamme kuudeksi viikoksi vuodessa, enkä tahdo mitään läheistä yhteyttä vieraan kansan kanssa, jonka kehitys kulkee toista latua kuin meidän; en tahdo nähdä norjalaisten Ruotsin valtiopäivillä sekaantuvan meidän asioihimme ja vastustavan kaikkea, kuten puolalaiset ja elsassilaiset Saksan valtiopäivillä; tahdon rauhaa naapurien kanssa, ja tämä rauha saavutetaan vain eroamalla, kuten onnettomassa avioliitossa. Te ette peloita minua venäläisellä, sillä vapaat norjalaiset ja vapaat ruotsalaiset ovat voimakkaita tekemällä vapaaehtoisen liiton, mutta heikkoja, jos heitä yhdistää dynastinen uniooni, joka ei ole mikään uniooni. Norja on itse asiassa Ruotsin kruunun perintömaa, kuten Böhmi on Itävallan, ja on sellaisena vaarallisempi kuin liittoutuneena. Ruotsin hallituksen politiikka perustuu petokseen, ja on se alkujaan pyhän alliansin ajoilta, jolloin kansainvälinen oikeus ja kohtuus sivuutettiin; on koetettu sytyttää vihaa veljeskansojen kesken, mutta voi niitä, jotka sellaista eripuraisuutta ovat etsineet saadakseen hallita! Voi niitä! — Meitä, jotka olemme työskennelleet kokoamisen ja sovinnon aikaansaamiseksi, nimitetään isänmaanpettureiksi. Niitä, jotka ovat meitä siksi nimittäneet, sanon minä roistoiksi! Siinä sen saitte! — — — Lage Lang, ota vastaan onnentoivotusmaljani vapaalle Norjalle, jota vailla ei vapaata Ruotsia voi olla, eikä sovitettua!

— Vapaa Norja! Lage Lang!

Professori Lundell pyysi puheenvuoroa, mutta kun hän alkoi venäläisellä, Kielin rauhalla ja neuvotteluilla, kiihtyi puhelu niin, että hänen sanansa hukkuivat, kunnes seura keskeytti hänet viimein virittämällä laulun "Norges Bæste".

Kun Lage oli vastannut, noustiin pöydästä, ja karnevaali alkoi itsestään.

Pieniä ryhmiä erosi kuitenkin saadakseen keskustella, ja ulos parvekkeelle oli asettunut konsuli Levi, Sellén ja Kurt Borg.

— No, tänä iltanahan vedetään yhtä köyttä? sanoi Levi, luuletteko, että sitä kestää kauan?

— Ei, vastasi Sellén; se on vain aselepoa.

— No, mitä pahaa he sitten tekevät teille, professorit?

— Sitä te ette voi arvostella, te syrjäiset. He estävät, he muodostavat yleisen mielipiteen, he tukahuttavat; sitäpaitsi me olemme kuin kaksi vihollismielistä heimoa, ja minä luulen, että taistelua täytyy olla, muutoin kaikki maalaisivat samoin, ja silloin syntyisi kiinalaista taidetta, joka on liikkumatonta, ja jota tehdään sivelemällä harjalla valmiiksi leikattua mallia. Sitä paitsi taistelu kehittää voimia ja pitää henget valveilla.

— Niinpä kyllä, väitti Isak Levi vastaan, mutta kun taistelu on taisteltu, niin solmitaan rauha.

— Aivan niin, jos ehdot ovat hyväksyttävät! vastasi Kurt Borg; mutta ne eivät ole. He vaativat alistumista, ja siihen ei voida suostua; he vaativat vain toisen sielua ja henkeä… ja kaikkea! Me, jotka pyrimme yhdessä, emme muodosta mitään puoluetta, mutta me tunnemme kuuluvamme yhteen, olemme kuin sukulaisia, kuin saman vuoden satoa, ja ne toiset ovat… en tiedä mitä väkeä he ovat; minuun ne vaikuttavat kuin demoonit, joita vihaan kuin positiivista pahaa; kun jumalat käyvät liian vanhoiksi, muuttuvat ne demooneiksi, ja nämä miekkoset pitävät kyllä itseään jumalien jälkeläisinä, sillä he ovat olemassa Jumalan armosta, ajattelevat ja puhuvat Jumalan armosta, ja kun he tekevät väärin, niin he vetoavat Jumalan armoon. Minä en ymmärrä heitä, eivätkä he ymmärrä meitä.

— He ovat, katsopas, jarruja, jotka tasoittavat vauhdin, väitti Levi vastaan.

— Kiitoksia vain, mutta silloin minä olen mieluummin veturi, tuotan enemmän hyötyä, niitän suurempaa kunniaa.

Silloin Lundell astui parvekkeelle mukanaan akateeminen taiteilijarouva, joka oli eksynyt tähän hirveään seuraan.

Alhaalla musiikkilavalla lauloi eräs italialainen laulaja parhaillaan loistonumeroa, joka sytytti mielet; ja juhlahuumauksessa pisti rouvan päähän viskata laulajalle ruusu. Mutta välimatka oli liian suuri; kukka vaipui lennossaan kuin meteoori ja pysähtyi erään marmoripöydän ääressä istuvan herran liiveihin.

Yksinäinen vieras kiersi juuri paperossia ruusun pudotessa hänen syliinsä; hän pysähtyi liikkeessään, otti ruusun ja katsoi ylös parvekkeelle.

— Se on Syrach! huudahti Sellén, ja kaikki parvekkeella olijat nyökkäsivät erakolle. Tämän päässä oli punainen fetsi ja pukimiltaan hän oli hiukan omituinen.

Mutta Syrach ei näyttänyt tuntevan yhtään ainoata vanhoista ystävistään, vaan asetti ruusun napinläpeen, jatkaen paperossinpyörittelyä.

— Hän ei tunne meitä! huudahti Sellén. Käynkö noutamassa hänet tänne?

— Silloin minä menen tieheni, sanoi rouva lyhyesti; valitan, että ruusuni joutui niin likaisen takin rintaan.

— Mene sinä vain, Augusta, keskeytti tohtori Borg, joka oli tullut saapuville; kukaan ei ole sitäpaitsi kutsunut sinua tänne.

— Kuule nyt, Borg, puuttui Lundell puheeseen…

— Tuki sinä suusi, keskeytti tohtori, hän, joka istuu tuolla alhaalla sammuneena, olisi ollut ensimmäinen mies täällä tänä iltana, ellette sinä ja sinun kaltaisesi olisi sekoittaneet myrkkypikaria hänelle; ja sinä et ole edes sen arvoinen, että hän sylkäisisi sinua silmille; et, sillä te riistitte kunnian, leivän ja oman arvon tunnon häneltä sillä kertaa, sinä tiedät! Sitten Sellénin puoleen kääntyneenä:

— Anna Syrachin olla rauhassa unelmamaailmassaan; siellä hänen on parempi olla kuin me aavistammekaan, eikä hän sitäpaitsi tunne meitä enää!

Lage Lang saapui paikalle; kun hän näki vanhan ystävänsä, joutui hän vimmoihinsa ja tahtoi esittää eläköön- ja hurraahuudon meidän suurimmalle maalarillemme, mutta onneksi tämä saatiin estetyksi, sillä olisi kai kutsuttu poliisia, eikä salissa ollut sitäpaitsi ketään, joka olisi tuntenut maalaria, ellei mahdollisesti höperönä ja rappiolle joutuneena ihmisenä, jonka punainen fetsi ja omituiset eleet olivat herättäneet huomiota kaduilla.

Syrach sai istua rauhassa; hän istui nyt katse kohotettuna yli ihmisjoukon, ikäänkuin ei olisi nähnyt heitä, vaan silmäillen kauaksi ylös hän viihtyi unelmiensa parissa, joita ei voinut näyttää toisille.

Alakuloisuus valtasi mielet Götalaisissa huoneissa, ja ukkosta oli ilmassa. Mutta ennenkuin se puhkesi, olivat professorit poistuneet.

Pilvi oli jäljellä; voitoniloa sumensi kuolleiden ja haavoittuneiden lukeminen; eikä Syrach ollut ainoa kaatuneiden joukossa.

Viimein vaikeni soitto salongissa; tuli puoliyö, ja suuri sali oli autio ja sinisen savupilven peitossa. Pienellä marmoripöydällä, jonka ääressä Syrach oli istunut, loisti veripunainen täplä. Se oli ruusu, jossa tuo ylenmäärin tunteellinen mies oli viimein vainunnut vihollisen, ja jonka hän oli jättänyt paikoilleen.

Hajaannuttiin ja kunniavieras saatettiin alas. Kadulla vartosivat komeat ajopelit, joissa istui jääkäri ajomiehen vieressä. Jääkärillä oli töyhtöjä hatussa ja kuvetappara sivulla.

— Kuka on niin hieno, että ajaa seitsenlasivaunuilla? kysyi Sellén.

Jääkäri seisoi avoimen vaunun oven ääressä ja laski sisään suuren Langin.

— Minä vaan! sanoi Lage; asun serkkuni luona Norjan ministerihotellissa, jonne te olette kutsutut päivällisille ylihuomenna, joka sorkka.

Vanha boheemi hurrasi; norjalaisen viittauksesta vaunut täyttyivät ja lähtivät vyörymään Blasieholmenia kohti. Tohtori Borg oli ottanut jääkärin kolmikulmaisen hatun ja kuvetapparan sekä tahtoi välttämättömästi "komentaa ajoa", kuten hän sanoi, se on saada ohjakset käsiinsä ja ajaa Stallmästaregårdeniin.

— Ole varuillasi! huusi Isak Levi.

— Ei minusta tule lääkintöneuvosta, vastasi Borg. — Ja luullen olevansa purjeveneessään, hän huusi:

— Tiukentakaa! — käännetään! Täysin purjein!

Mutta samassa vaunut ajoivat ministerihotellin pihalle.

Borg tahtoi saada aineita pihalle, mutta vaikka norjalainen piti sitä täysin kohtuullisena, estivät toiset kuitenkin kujeen; ja jäähyväiset lausuttiin vihdoin viimein.

Senjälkeen alkoi yövaellus, juhlien jälkeen tavanmukainen, jolloin tahdottiin sanoa kaikki, mitä sisällä jäi sanomatta.

Siis kantajoukko: tohtori Borg, Kurt Borg, Isak Levi ja Sellén, kulki ensin rantakatuja ja katseli linnaa, kuten tavallisesti.

— Tuolla on linna! sanoi Kurt, arkkitehti; se pysyy paikoillaan, se.

— Pysyy aikansa, virkkoi tohtori vastaan; mutta kun graniittinen valtiopäivätalo valmistuu Helgeandsholmenille, niin murenevat tiilit tuolla ylhäällä.

— Miksikäs ei; ajan henkihän on sellainen, puuttui Levi puheeseen. Hallitushan istuu valtiopäivillä nyttemmin, mutta syytä siihen ei tiedä kukaan; perustuslain mukaan kuningas valitsee itse neuvonantajansa, mutta nyt valitsee Karl Ifvarsson ne.

— Sinä olet hullu!

— En; Karl Ifvarsson määrää valiokuntavaalit ja päättää siis, milloinka ministerit eroavat. Silloinpa hän kai on hallitsija.

— Kuulkaahan, tässä on uuden oopperan paikka, keskeytti Sellén, joka ei sietänyt politiikkaa.

— Niin, nythän puuhataan oopperaa; mitä valtiopäivät sanovat siitä?

— Siellä ei tahdota enemmistöoopperaa, vaan saa siitä tulla kunnallisooppera perustanaan Lagerlund ja pohjakerros.

Senjälkeen he lähtivät liikkeelle Norrbron ja Mynttikadun poikki torille.

— Tuollahan on vielä Ritarihuonekin! sanoi Sellén.

— Niin on, ja minä olin mukana, kun se suljettiin, puuttui tohtori Borg puheeseen. Ajatelkaahan meidän suuria miehiämme viime täysi-istunnossa! Tuo suurista suurin; sellainen loppu!

— Ja tuolla on Riddarholmankirkko; siellä on Kaarle kahdestoista ja kaikki muut!

— Tarkoitat Kustaa Aadolfia, vaikka et uskalla sanoa.

— Niin, Kustaa Aadolf; tiedättekö, että tuota pientä hautakuoria nimitetään Vasaborgilaiseksi, ja siellä lepää hänen ja Margaretha Cabeljoun poika?

— Aivan niin, ja se on sangen mautonta; mutta oletteko nähneet ukko Cabeljoun hautakiveä kirkossa? Minä en ole nähnyt sitä, mutta se mainitaan eräässä kirkkoa koskevassa kuvauksessa. Niin vaalitaan meidän suuria muistojamme! He voisivat varsin kernaasti loihtia pois nuo Cabeljout!

— Luin tässä äskettäin, minkälainen penkominen pantiin toimeen Saint-Denis'ssä 1793, jolloin kaikki kuninkaiden haudat avattiin ja tyhjennettiin, selitti tohtori. Siellä saattoi tehdä joukon mieltäkiinnittäviä fysioloogisia kokeita. Ludvig viidestoista oli esimerkiksi vain kuin jonkinlaista mustaa mädäntynyttä haisevaa tervalaitetta…

— Kuulkaahan, kun me nyt tässä alamme käydä kirkkohartaiksi, niin ettekö tahdo tulla katsomaan minun kirkkoani, sanoi arkkitehti Borg; en ole tosin rakentanut sitä, mutta olen pannut sen entiseen kuntoon; avaimet ovat taskussani, ja Isak saa soittaa urkuja, jos häntä haluttaa.

Se miellytti tohtoria, ja nyt käännyttiin samaa tietä takaisin katsomaan Kurtin kirkkoa, kuten sitä nimitettiin.

Kun nuo neljä olivat astuneet puolipimeään temppeliin, jonka holveja ulkona palavat kaasulyhdyt ainoastaan heikosti valaisivat, vaikutti rakennuksen suuruus ja holvien kauniit viivat vasten heidän tahtoaan valtavasti heihin; he paljastivat päänsä ja kulkivat äänettömästi alttaria kohti.

— Siitä on kaksikymmentä vuotta kuin olen ollut täällä, alkoi tohtori; ja minusta tuntuu täällä oudolta. Missä on alttaritaulu?

— Se on poissa, vastasi Kurt. Nyt meillä on sen asemesta tabernaakeli, näkyleipäpöytä ja seitsenhaarainen kynttilänjalka.

— Sehän on vanhaa testamenttia, sanoi Isak.

— Me kohtaamme siis jälleen toisemme, vastasi Kurt Borg.

— Ja täällä? Mitä tämä on?

— Se on kastekappeli eli baptisterium.

— Ja sitten sinä olet maalannut kuvia seinille…

— Niin olen, se on tuomiokirkon tyyliä…

— Ja saarnastuoli on tehty vähäpätöisemmäksi!

— Senvuoksi, että pääalttari on kaikkein pyhin.

— Oletko sinä katolilainen, senkin riivattu?

— En niin nimeksikään, mutta tuomiokirkko on katolilainen; protestanttisuus ei ole keksinyt mitään kirkkotyyliä, senvuoksi että sillä ei ole positiivista sisältöä.

— On joka tapauksessa mainiota nähdä, kuinka te korjaatte tuomiokirkkoja; te palautatte jälleen niiden alkuperäisen kauneuden, rakennatte ne sellaisiksi kuin ne olivat ennen uskonpuhdistuksen hävityksiä. Olkaa varuillanne, että ette kaiva esille katolilaisuutta.

— Niin, täällä on melkein jokainen varomaton katolilaisuuden suhteen, aivan kuin Atterbomin aikana. Kirkkoherraa itseään, joka muutoin on valtava pokerinpelaaja, on kauan epäilty sala-katolilaiseksi, ja on hän sekä eräs pappisnurkkakunta ehdoittanut kirkonmenoja muutettavaksi ja koettanut saada niihin hiukan enemmän kauneutta. — Liike alkoi muutoin 70-luvulla, jolloin löydettiin meidän vanhoja messukirjojamme, joita oli virastojemme asiakirjain päällyksinä, niitä soviteltiin entiseen asuun ja julkaistiin pala palalta. Niistä löydettiin muun muassa messuja kansallispyhimyksellemme, Erikille, Ruotsin suojeluspyhälle. Kapellimestari Norman sävelsi Birgitan Rosa roransin; Wirsén läksi haistelemaan Sienan tuomiokirkon pyhääsavua; ja professori Byström työskenteli kirkkomusiikin palauttamiseksi vanhalle pohjalle; Kivimuseo kohoili vanhoja alttarikaappeja; Vadstenan luostari laitettiin entiseen kuntoon ja Birgitasta tuli melkein luterilainen pyhimys; Upsalan tuomiokirkko uusittiin ja maalattiin ja arkkipiispa matkusti Roomaan, pudisti paavin kättä, ja tämä avasi Vatikaanin kirjaston kerettiläiselle. — No, mitä vaarallista siinä on? Sehän osoittaa, että sovinto on syntymässä äidin ja pojan välillä, ja onhan kaunista, että sukulaiset elävät sovussa, vallankin kun molemmat ovat kristittyjä ihmisiä, joita dogmien katoava varustus vain eroittaa.

— Niin, virkkoi tohtori, kaikki tuo liikuttaa minua sangen vähän, sillä minä varmaankin olen pakana; isoisäni lienee ollut neekeri, enkä minä kuulu tähän lammashuoneeseen; en ole vihamielinen sitä kohtaan, mutta se on minulle vieras.

— Sinulle niin; mutta luterilaiset kirkuvat kuorossa, ylipappi etunenässä, sovinto-opin tulkit ulvovat, kun kuulevat puhuttavan sovinnosta eri uskontunnustusten välillä. Heikkoja astioita, jotka halkeavat vain nähdessäänkin uutta viiniä!

— Onko se totta, että Falkista on tullut katolilainen?

— Se on valhetta; mutta luterilaisuuden on vallannut niin silmitön säikähdys, että he alkavat nähdä katolilaisia kaikkialla, vieläpä he näkevät jesuiittojakin, vaikka minä en ole nähnyt ainoatakaan. Usea paavihan on lakkauttanut jesuiittain veljeskunnan, mutta niitä nähdään kuitenkin, aivan kuin jesuiitat "näkivät" vapaamuurareita ennen maailmassa. He sanovat minuakin jesuiitaksi, minua!!! minua!!!

— Kirkkojen laita tuntuu olevan sama kuin synagoogankin, puuttui nyt Isak puheeseen.

— No, kuinkas sitten on synagoogan laita? kysyi tohtori.

— Niin, nähkääs, se on kuin simpukankuori, josta eläin on ryöminyt ulos ja kuollut. Se on vain tyhjä huone, jossa vallan heikosti humisee kuin muisto muinaisesta kuohuvasta elämästä.

— Olet oikeassa, Levi; mutta mitä uusia bassorumpuja ne ovat, joiden ääni nyt kuuluu maailmassa?

— Tarkoitat armeijalaisia? puuttui Kurt puheeseen. Ne ovat kansainvälisiä kristityitä, uskontojen sekoittajia, jotka aukaisevat temppelinsä kaikille Kristuksen tunnustajille. Heillä ei ole mitään jumaluusoppia, ei leivoksia, ei määrättyjä muotoja, ei eroa katolilaisen ja protestantin välillä; se on elävää kristinoppia, johon kuuluu usko ja hyvät työt. Tämä pieni ja-sana on yhdistysside särkyneiden kirkkojen välillä, jotka taistelivat joko uskosta tai töistä.

— Mikä sinä sitten olet? kysyi Sellén viimein.

— Sitä en tiedä! — Kristitty vapaa-ajattelija, ehkä; kristitty senvuoksi, että olen syntyisin kristitystä suvusta, vapaa-ajattelija senvuoksi, etten voi liittyä mihinkään "tunnustettuun" kirkkokuntaan.

— Oletko sinä kristitty?

— Samassa määrin kuin Isak on juutalainen, ja setä Borg pakana, yhtä suuressa tai yhtä pienessä.

— Nyt minä tahdon musiikkia, keskeytti tohtori; Isak soittaa Bachia, ja minä poljen!

Onneksi oli urkulehteri kiinni, eikä Kurtilla ollut avainta. Se ärsytti tohtoria, joka juhlatunnelmassaan oli joutunut takaisin Punaisen huoneen ajoille, ja vaatien tavatonta voimanponnistusta hän pyysi tornin avaimia, sillä hän tahtoi ylös soittaakseen yhteen isolla kellolla. Sittenkuin tämäkin ehdoitus oli rauennut, lähdettiin ulos ja erottiin eräällä ajuriasemalla.

TOINEN LUKU

Palatsivallankumous

Toimittaja Gustaf Borg, tohtorin vanhempi veli, istui toimituksessa poltellen aamusikariaan ja koki kirjelaatikkoa. Kirjelaatikko on kummallinen kapine, sillä se on suljetussa läkkilaatikossa tuotu posti, jonka avain on toimittajalla. Tuossa pienessä laatikossa on toimituksen salaisuudet: vastaukset, lähetetyt kirjoitukset, anomukset; nimettömät kirjeet, hävyttömät postikortit; ja tämän laatikon synnyn aiheuttivat juuri avonaiset postikortit, jotka joutuivat vahtimestarien ja muiden käskynalaisten luettaviksi, mikä seikka herätti heissä ylenkatsetta toimittajaa ja lehteä kohtaan, sekä antoi heille tuttavallisuuteen perustuvan ylemmän aseman.

Pitkäaikaista harjoitusta oli vaatinut, että päällikkö ei raivostunut joka kerran laatikkoa avatessaan; ankaran hikoilun se tosin maksoi, mutta hän oli viimein saavuttanut sellaisen taidon kirjeiden avaamisessa, että näki heti käsialasta, allekirjoituksesta ja muusta, tarvitsiko hänen lukea vai viskata paperikoriin.

Tänään sujui tämä toimitus hiukan hitaammin kuitenkin, sillä ensi kerran lehden elinaikana sai toimittaja avonaisia kortteja, joissa oikeistolaiset, perheenisät ja yhteiskunnansäilyttäjät ylistivät ja kiittivät häntä senvuoksi, että hän eilisessä numerossa oli tarttunut aseisiin sosialismia vastaan.

Gustaf Borg oli nimittäin syntynyt vuosisadan keskivaiheilla, ja oli elänyt 1890-luvulle säilyttäen 40-luvun vapaamielisiä ihanteita, joihin kuului: perustuslaillinen yksinvalta (tai mieluimmin tasavalta), uskonvapaus, yleinen äänioikeus, naistenvapauttaminen, kansakoulut, venäläisviha j.n.e. Hän oli ollut näkemässä, kuinka eduskuntajärjestelmä muutettiin 1866, ja uskonut Tuhatvuotisen valtakunnan tuloon. Mutta se ei tullut. Laskelmat, joihin oli luultu voitavan luottaa, osoittautuivatkin erehdyttäviksi. Uudet vaalit 1867 johtivat nimittäin seuraaviin omituisiin tuloksiin: Aateli, joka ennen oli muodostanut eduskunnan neljännen osan, oli voittanut, ja havaittiin sen nyt muodostavan kolmannen osan, huolimatta siitä, että Ritarihuone oli kukistettu. Pappissääty oli supistunut neljännestä osasta kolmanteenkymmenenteenneljänteen osaan. Meidän paavikuntamme oli siis kadottanut maallisen valtansa. Porvarissäädyn luku oli alentunut neljännestä osasta kuudenteen osaan; ja talonpoikaissääty säilytti neljäs-osansa, mutta oli kaksikamarijärjestelmän kautta päässyt kuitenkin suurempaan valtaan.

Ritarihuone oli tosin kukistettu, mutta ensimmäisen kamarin enemmistön muodostivat virkamiehet ja sitten herraskartanonomistajat, jotka olivat enimmäkseen aatelismiehiä.

Valtiopäivät olivat siis pääpiirteissään samanlaiset kuin vanhassa Roomassa, patriiseineen ja plebeijeineen. Lähemmin tarkasteltaessa huomattiin tosin plebeijien olevan voitolla ja sen seikan täytyi ilahuttaa vapaamielistä; mutta vieläkin lähemmin tarkasteltaessa havaittiin plebeijit vanhoillisiksi.

Tässä Babelin sekoituksessa hämmentyi Gustaf Borg tykkänään. Hänen jonkun verran abstraktiset käsityksensä politiikasta houkuttelivat hänet uskomaan, että valtiopäivät pohtivat valtio-oikeudellisia teorioja, niiden tehtävänä kun päinvastoin oli pitää huolta kansalaisten tarpeista juuri sillä hetkellä. Hän oli takertunut omaan ansaansa alati puoltaessaan enemmistön oikeutta ja nähdessään nyt kansan valitseman enemmistön ohjaksissa. Ruotsi oli silloin maanviljelysmaa, ja senvuoksi maanviljelijät muodostivat enemmistön. Se oli johdonmukaista; ja nyt saivat talonpojat vuorostaan vanhemmat valituksensa käsiteltäviksi, vanhat vääryydet laillisen huomion alaisiksi. Tähän kaikkeen hän saattoi suostua. Mutta kun sama enemmistö tahtoi laatia lakeja kultuurikysymyksissä, määrätä mitä kansan tuli uskoa ja ajatella, kuinka nuoriso oli kasvatettava; ja kun he tahtoivat viskata vankilaan ne, jotka työskentelivät tulevaisuuden hyväksi, silloin hänen täytyi puuttua asiaan ja käydä plebeijiensä kimppuun. Mutta samalla hän joutui taisteluun itseänsä vastaan, ja alkoi horjua.

Tekijäin moninaisuus sotki laskelmat; sillä nähdessään uuden valtiomuodon heikontavan kuningasvaltaa, ei hän voinut olla kannattamatta plebeijejä, huolimatta heidän säästäväisyydestään, suvaitsemattomuudestaan ja hitaudestaan. Oli hetkiä, jolloin hän näki Vapaudenajan palaavan. Valtiopäiväthän eroittivat kuninkaan neuvonantajia; talonpojat olivat asettaneet valiokunnat, ennenkuin vaalit toimitettiin kamarissa; esitykset kuninkaan eläkkeen vähentämisestä uudistuivat tavan takaa, ja pohdittiin prinssien hovinpitoa.

— Nyt emme ole kaukana nimileimasimesta! virkkoi toimittaja eräänä valoisana hetkenään.

Kaikki vanhemmat poliittiset käsitteet hajosivat, ja suuri pesu keitettiin, missä rohtimet ja hienot palttinat yhtyivät, ja oli melkein mahdotonta eroittaa mustaa valkeasta, omaa toisen omasta. Oli jouduttu tähän suureen paradoksiin: vanhoilliset plebeijit ovat sentään kukistaneet kuningasvallan, ja tämä kolminkertainen sisällinen ristiriitaisuus vaikutti kuin sähköankerias: sitä ei voinut käsitellä osittain siksi, että se oli liukas kuin ankerias, osittain siksi, että se oli sähköinen. Sai iskun, jos koski siihen, ja se iski joka suunnalle, oikealle ja vasemmalle, ylöspäin ja alaspäin.

Silloin ilmestyi se uusi ja sai ihmiset puhumaan muusta kuin talonpojista. Se oli tuo niin sanottu sosiaalinen kysymys: yhteiskunnan perustukset tutkittiin ja havaittiin iän ja kosteuden rappeuttamiksi, niin että talon luhistumisen pelosta ei rohjettu enää rakentaa niiden varaan.

Silmitön säikähdys, joka silloin syntyi, valtasi ensin ylemmät. Ylemmät, keveimmät, jotka senvuoksi olivat kohonneet pinnalle; ylemmät, heikoimmat, jotka senvuoksi olivat etsineet suojaa ja tukea ylhäältä, säikähtivät tietenkin enimmän. Mutta pelko levisi, ja eräänä kauniina päivänä olivat taistelevaiset, kasvavaiset, vapaamielisetkin säikähdyksissään. Oli nimittäin otettu perhe pohdinnan alaiseksi, ja havaittu se liian ahtaaksi yksilöllisesti ja personallisesti kasvavalle elämälle. Kun nyt vanhojen mielestä perhe oli yhteiskunnan perustus, katsoivat he vaaran uhkaavan yhteiskuntaa. Mutta nyt ei yhteiskunnan tai valtion perustana ole perhe, sillä valtio ei ole lainkaan avioliiton kaltainen, vaan valtiot syntyivät siten, että vapaat miehet liittoutuivat yhteiseen puolustukseen. Siitä ei ollut apua, jankutettiin yhä edelleen perheestä valtion perustana. Eikä auttanut vastaväite: olkoonpa nyt perhe vaikka perustus, mutta kun perustus ei enää pidä, niin meidän täytyy laskea toisaalle uusi perustus ja rakentaa uutta.

Perhe-käsitettä tarkasteltaessa havaittiin, että kaksi ihmistä nykyisen nopean kehityksen päivinä ei voinut vannoa pysyväistä yksimielisyyttä koko elinajakseen, jota vailla puolisoiden yhteiselämä kävi sietämättömäksi. Voimakkaana esiintyvä personallisuuden pyrkimys kiisti molemminpuolista alistumista vastaan; naisen työhön ryhtyminen ja hänen osanottonsa julkiseen elämään ehkäisi perhe-elämän kehitystä ja lapsien kasvatusta kotona. Kokemushan oli osoittanut, kuinka avioerojen luku lisääntyi; ja tämän perinpohjin katkeran toimenpiteen tahtoivat vanhat ymmärtämättömyydessään lukea kevytmielisyyden syyksi, vaikka asianomaiset kyllä tiesivät, että he ainoastaan pelastaakseen yksilöllisyytensä pakenivat pahinta kaikesta, orjuutta. Kun lastentarhat ja koulut olivat sen lisäksi ottaneet lasten kasvatuksen haltuunsa, lakkasi kotikasvatus. Kotihan oli sitäpaitsi ollut vain tyyssija, missä kaikki koirankujeet kukoistivat; ja kasvatus alkoi koulussa, jatkui kasarmissa ja alkoi uudelleen todenteolla elämässä.

Jotenkin tähän tapaan lausuttiin syytökset perhettä vastaan. Ja silloin valtasi säikähdys niinkin voimakkaan miehen kuin Gustaf Borgin.

Eilen hän oli itse laatinut johtavan kirjoituksen yhteiskunnanhajoittajia vastaan; ja tänään olivat vanhoilliset ojentaneet hänelle kätensä kiitokseksi avusta.

Poikansa Holgerin, toimitussihteerin, kanssa hänellä oli ollut edellisenä päivänä myrskyinen selvittely, jolloin tämä oli uhannut erota. Tohtori Borg, veli, oli telefoonipuhelussa luvannut käydä tapaamassa häntä; ja veljeä hän parhaillaan odotti, tuntien jonkun verran levottomuutta, johon oli syynä myöskin se, että osa tilaajista oli lähettänyt lehden takaisin.

* * * * *

Odotettu saapui; tohtori astui sisään ilmoittautumatta veljensä luo, ja kivahti heti:

— Mitä sinä olet tehnyt?

— Olen kirjoittanut vakaumuksesta teidän siveettömyyssaarnojanne vastaan.

— Sinun vakaumuksesi tulisi perustua paikkansa pitäviin tosiasioihin ja olla kokemuksen vahvistama, mutta se ei ole; mitään saarnoja ja saarnaajia ei ole olemassa, sillä ne, jotka kirjoittavat perheestä, kertovat vain havaintojaan ja kokemuksiaan; he sanovat näin: siihen ja siihen suuntaan näyttää kehitys kulkevan, sellaiseksi ja sellaiseksi on perhe-elämä rappeutunut viimeisen miespolven aikana, ja koti on näyttäytynyt hirmuvaltaisuuden, itsekkäisyyden, teeskentelyn kouluksi. He tuovat siis esiin vain todenperäisiä tietoja eivätkä saarnaa mitään teorioja.

— Mutta sinä, jolla itselläsi on tyttäriä, yhdyt näihin oppeihin?

— Pidän yhtä hellää huolta tyttäristäni kuin sinä, enkä opeta heille mitään; sillä tässä asiassa olen ihan tietämätön; mutta minä pysyn odottavalla kannalla ja teen havaintoja, olen jo ollut huomaavinani, että lapsillani on toiset aatteet kuin minulla; häveliäisyys estää meitä puhumasta siitä, senvuoksi on hyvä, että siitä kirjoitetaan; painettu sana vaikenee eikä loukkaa ketään. Mutta sen minä sinulle sanon, että olen valmis kuten sinäkin — kaikkeen! Tietäessäni, etten voi sille mitään, sillä neuvojen arvonhan sinä tunnet, minä vaikenen ja ajattelen: ehkä se on niin oleva; he ehkä ymmärtävät sen paremmin; tämä ehkä on tie uuteen yhteiskuntajärjestykseen. Nuoret, jotka taistelevat uusien ihanteittensa puolesta, saavat kyllä kärsiä ensimmäisistä kokeista; monet kaatuvat ja monet luopuvat senvuoksi; mutta ajan virta vierii kysymättä meidän mieltämme, enkä minä ole epätoivoisesti koettava seisauttaa sitä, — kuitenkin, kun sinä nyt olet asettunut meitä vastaan, olet sinä turmellut lehden. Osakkeenomistajana ja johtajana kehoitan sinua eroamaan ja jättämään paikan pojallesi Holgerille.

— Minäkö, eroisin? — En milloinkaan!

— Hyvä! silloin Holger ja minä perustamme uuden lehden!

— Uusi lehti ei menesty!

— Uusi lehti, joka pysyy kannassaan ja omaksuu sinun hylkäämäsi traditsioonit, menestyy kyllä.

— Tarkoitat yksipuolista puoluelehteä, joka kohtelee vastustajiaan pahantekijöinä.

— Ei, vaan vihollisina! Taistelun kestäessä ammutaan se sotamies, joka alkaa hieroa sopimusta. — Etkö ole huomannut, että jos tekee yhden myönnytyksen tai sanoo hyvän sanan viholliselle, niin hän riemuitsee alistumisesta. Hyvät sanat ja kohteliaisuudet seuraavat myöhemmin, rauhanteossa. — Pidä nyt itseäsi ammuttuna luopiona ja eroa.

— En milloinkaan!

— Silloin kukistamme sinut perustamalla kilpailijan!

— Onko se veljen puhetta!

— On, rehellisen veljen, joka ei siedä suvunsuosintaa eikä puolueellisuutta, joka asettaa oikeuden yläpuolelle veljenmaljaa, ja yleisen hyvän yläpuolelle yksityistä.

— Olet unhoittanut, että menetät rahasi, jos kukistat minut!

— Sitä en ole unhoittanut, mutta minulla on enemmän rahaa kuin luuletkaan, enkä joudu niin muodoin perikatoon. Saat miettimisaikaa huomiseen kello 12. Hyvästi!…

Tohtori meni ulos ovesta, ja toimittaja jäi yksin hautomaan raskaita ajatuksiaan.

Hänet oli virkajättönä, aikansa palvelleena heitetty tunkiolle, hänet, joka oli ottanut osaa aineelliseen uudestiluomiseen jälkeen 1850:n. Hän muisti ensimmäisen rautatienkaistaleen 1852; muisti sähkölennätinlinjan avaamisen 1853; ensimmäisen kaasulyhdyn 1854; ensimmäisen postimerkin 1855, ja puhelimen ja sähkövalon tulon hän oli nähnyt 80-luvulla. Mutta hänen nuoruutensa valtiollisista ihanteista olivat, kuten tavallista, vain muutamat toteutuneet, useimmat olivat rauenneet tyhjiin ja kadonneet kuin ojaan langennut itämätön vilja; muutamat olivat toteutuneet toisin kuin hän oli uneksinut, ja olivat niiden seuraukset olleet toiset kuin hän oli laskenut. Ajan kuluessa oli ilmestynyt uutta, jota hän ei ymmärtänyt ja jota hän pelkäsi. Niinpä hän ei ymmärtänyt suurta työväenliikettä, sillä hän ei ollut huomannut, että maa näinä neljänäkymmenenä vuotena oli alkanut muuttua maanviljelysmaasta teollisuusmaaksi; hän nimitti työväenpuolueen johtajia kiihoittajiksi ja anarkisteiksi, vaikka he juuri työskentelivät lainlaadinnan ja järjestyksen aikaansaamiseksi näiden järjestämättömien joukkojen keskuudessa. Hän ei ymmärtänyt nuorison pyrkimystä vapauteen ja edesvastuuseen, itsetoimintaan ja itsemääräämisoikeuteen, ja senvuoksi hän kaatui. Sehän oli traagillista, sillä autettavissa ei ollut se, että aika rajoitti ihmishengen kasvamismahdollisuuden; eikä hän kaatunut omasta syystään, vaan elämän lakien vuoksi.

Olihan hän aina ajatellut, että poika seuraisi häntä, mutta että tämä työntäisi hänet syrjään ja tällä tavalla, se oli raskaampaa kuin koko elämän katkeruus.

* * * * *

Hän sulki kirjoituspöytänsä ja läksi ulos matkustaakseen maalle ja miettiäkseen siellä, minkä päätöksen tekisi. Hän oli nimittäin muutaman vuoden omistanut maatilan saaristossa, missä hän eli suurimman osan vuotta perheineen.

KOLMAS LUKU

Storöläiset

Toimittaja Gustaf Borg seisoi pienen saaristolaivan etukannella, joka meni Storöhön, missä hänen maatilansa oli; mutta järkytetyssä mielentilassaan hän olisi toivonut olevansa näkymätön, tai hätätilassa sokea ja kuuro.

Kaksi vierasta herraa istui hänen läheisyydessään, ja hänen täytyi kuunnella heidän vuoropuheluaan.

— Kaunis kaupunki se Tukholma joka tapauksessa on, mutta vaikuttaa kuitenkin liian koristeellisesti, sillä se on liian suuri ja loistava edustaakseen autiota maata.

— Autiota?

— Juuri niin, olen tehnyt vast'ikään tarkastusmatkan kautta koko Ruotsin, olen näet erään henkivakuutusyhtiön tarkastaja; ja minä kuljin monen maakunnan lävitse näkemättä ihmisiä; istuin junassa itse viidentenä miehenä; asemilla oli kuolonhiljaista. Tullessani suureen kaupunkiin löysin sieltä pelkkiä virkamiehiä; milloin maaherran, piispan, everstin, esikuntanaan pormestari, raatimiehet, postimestari, telegraafikomisario — ja muutamia kauppiaita.

— Mutta väkilukuhan on kasvanut viiteen miljoonaan?

— Totta kyllä; mutta näistä viidestä miljoonasta on 20 ja 55 vuoden välillä olevia miehiä vain yksi miljoona. Lapsia ja vaimoja, joilla ei ole mitään ammattia, on kaksi ja puoli miljoonaa. Mutta näiden miljoonan täysikasvuisen työkuntoisen miehen täytyy elättää nuo kaksi ja puoli miljoonaa aikaansaamatonta, ja heidän täytyy elättää sitäpaitsi 170,000 virkamiestä, lukuunottamatta sotaväkeä, jota lasketaan olevan 133,000. — Huomaat, että olen selvillä hengistäni, kuten todellinen henkivakuuttaja ainakin.

— Onko meillä 170,000 siviilivirkamiestä?

— On, meillä on 67,000 posti-, sähkölennätin- ja rautatienvirkamiestä, 27,000 siviilivirkamiestä, 28,000 pappia apulaisineen, 38,000 opettajaa, 17,000 kunnallisvirkamiestä.

— Sehän on luonnotonta.

— On kyllä, mutta niin se on! En voi auttaa asiaa; eikä se ole mikään salaisuus, sillä se on painettuna Ruotsin virallisessa tilastossa. Mutta pahin kaikista on siirtolaisuus: Yhtiöön liittymiseni jälkeen 1866 on 780,000 ihmistä muuttanut maasta.

— Seitsemänsataa tuhatta?

— Niin, neljänä vuotena 66 ja 70 välillä muutti 100,000. Kun lukumäärä sitten aleni, rääkyivät isänmaan ystävät ja sanoivat: se ei ollut mitään vaarallista, kuten näette! Mutta sitten tuli 1881 ja 85, jolloin 175,000 muutti maasta. Ja sitten tuli 86 ja 90, jolloin muutti 200,000.

— Mitä isänmaan ystävät silloin sanoivat?

— Eivät mitään! Niin, he rupesivat keräämään muistojaan Skansenille ja rakensivat museon tuntien, että loppu oli käsissä.

— Miksi sitten muutetaan maasta; onko siihen köyhyys syynä?

— Ei, vastataan, köyhyys ei ole siihen syynä.

— Mikä sitten?

— Kansanopiston opettajat — siinä kummaa väkeä, usko pois — väittävät, että se johtuu isänmaanrakkauden puutteesta, mutta he eivät sano, mikä tämän puutteen on aiheuttanut. Olen kerran vastannut eräälle tuollaiselle kasvattajalle: kuinka voi rakastaa maata, joka on ulkomaalaisten oma? Sinähän tiedät, että Ruotsin maa on pantattu ulkomailla 226 miljoonasta, että kuntien velat nousevat 175 miljoonaan ja valtion sitoumusvelka 287 miljoonaan. "On maamme pantiss', siksi jää" lauletaan nyttemmin muutamissa klubeissa. Hypoteekkilainat tasataan tavallisesti säästöpankkivaroilla. Mutta säästöpankkivarat ovat sijoitetut epävarmoihin käsiin, ja säästöpankkivaroja nostavat säännöllisesti siirtolaiset, jotka ovat varanneet ne laivapilettiä varten. Valtionobligatsioonit tasataan rautatietavarastolla, mutta se on väärää kirjanpitoa, sillä kiskot ja veturit kuuluvat kalustoon.

— Mutta liikennevälikappaleethan ovat tuottavia voimia.

— Aivan oikein, niitähän ovat maantietkin ja vesireitit myös, mutta ne eivät ole pääomaa. Onnettomuudeksi ei meidän 27 tuhannen siviilivirkamiehemme joukossa ole yhtään kirjanpitäjää; vaikka mitäpä hyötyä siitä olisi valtiossa, jossa valtio ja yksityiset elävät yli varojensa. Valtion tulisi määrätä veroja maksukyvyn eikä mielivallan mukaan. Mutta nyt; sanotaan vain: täytyy saada kokoon uusi sotajoukko, ja niin kiskotaan puoli miljaardia. Ajattelehan, puoli miljaardia, joka on maksettava kymmenessä vuodessa.

— Mutta maasta-muutto? Mitä arvelet syyksi siihen?

— Ruotsalaiset eivät viihdy; kaikki tyynni on tympäisevää; heidän on ikävä istua yksin sydänmaissa; heillä ei ole mitään yhteenkuuluvaisuustunnetta, senvuoksi että kansa ei ole yhtäläistä. Koko aateli, yläluokka ja keskisääty ovat suurimmaksi osaksi maahan muuttaneita ulkomaalaisia, jotka ovat kätkeytyneet ruotsalaisten nimien taa. Nämä muodostavat feodaalisen virkamiesvaltion ja kiskovat palkkansa helooteilta. Päästä virkamieheksi ja saada eläke, sehän on jokaisen "paremman ihmisen" ihanne. Yliopistot ovat vain kouluja virkatutkintoja varten ja eräässä yliopistossa on sama määrä dosentteja kuin ylioppilaita yhdessä tiedekunnassa. Ylioppilaat pysyvät yhä vanhoillisten poikien muodostamana etuoikeutettuna luokkana, jotka edustavat kansaa juomatilaisuuksissa (poikkeuksia lukuunottamatta.) Mutta on muutakin, mikä hajoittaa. Vanha maakuntaeristyväisyys on sellainen, ja se ilmenee vielä yliopistojen osakunnissa, mihin kaikki vanha roska kokoontuu. He kadehtivat ja vihaavat toisiaan, ja viranylennyksiä toivovan papiston etenkin sitoo syntyperäoikeus maakuntaan. Virastoista huomaat, että jos esimies on esimerkiksi smålantilainen, niin ryntäävät smålantilaiset heti siihen virastoon; ja pääkaupungissa on seuroja, missä maakuntaintoilijat lyöttäytyvät yhteen "edistääkseen yhteisiä rientoja", valtiopäivillä istutaan sijoittuneina maakuntien mukaan, ja Ruotsin Akatemian jäsenet valittiin yhteen aikaan eteläruotsalaisen syntyperäoikeuden mukaan, niin että tuota loistavaa laitosta sanottiin, leikillä tietysti, Skånen Akatemiaksi. — Niin, on niin paljon moskaa, mikä tekee täällä elämän sietämättömäksi. Kukaan ei tunne olevansa kotonaan; jokainen on vihollinen vihollisen maassa; kukaan ei uskalla tehdä mitään, sillä hän tulee estetyksi; ainoa tarmonilmaisu on huomattavissa silloin, kun on estettävä jotakin. Niiden, jotka tahtovat tehdä jotakin, täytyy etsiä toinen maa, ja senvuoksi tarmokkaat muuttavat, mutta estäjät jäävät: se on liian pirullista!

* * * * *

Alkoi tuulla Blockhustullin luona, ja toimittaja painautui alas peräsalonkiin. Siellä hän näki nukkuvan herran, joka oli kääntyneenä selin salonkiin; hartiain suunnattomasta leveydestä hän huomasi heti, että se oli lankomies, Storön kirkkoherra, jota hän nyt ei ollut halukas tapaamaan. Senvuoksi hän seurasi esimerkkiä, kellistyi vastapäätä olevalle sohvalle, ja käänsi selkänsä.

* * * * *

Mutta lankomiesten maatessa peräsalongissa istuivat tohtori Borg ja hänen kälynsä Brita, toimittajan vaimo, tupakkahytissä ja puhelivat. He tiesivät kyllä toisten läsnäolon laivassa, mutta eivät halunneet tavata heitä.

— Tästä ei päästä muutoin kuin aika romahduksella! jatkoi tohtori, ja sinä, Brita, heität pommin!

— Niin, ystäväiseni, vastasi rouva mitä hyväntahtoisimmalla autiudella, olen jo heittänyt pommejani niin monta vuotta, että minun täytyy käydä käsiksi dynamiittiin. Gustaf vanhoillisvapaamielisine aatteineen on pahin vihollisemme; hän ei ymmärrä mitään siitä suuresta, mitä nyt tapahtuu maailmassa; hän tosin omaksui teoriat kerran, mutta kun yksi ainoa ajatus olisi toteutettava, yksi ainoakin hänen nuoruutensa ihanteista, silloin hän pettää.

— Aivan niin: senvuoksi meidän täytyy nolata hänet; hänen pitää erota ja luovuttaa johto määrätystä vuokrasummasta sinun Holgerillesi; jos hän tahtoo yhä edelleen kirjoittaa lehteen, niin antaa hänen kirjoittaa, mutta päällikön tarkastuksen alaisena.

— Kunhan ei Holger vain ole liian nahjusmainen! Insinöörintaipumuksistaan huolimatta on hänellä vielä perinnäiset heikkoutensa…

— Ne minä kyllä kynin pois, ja sinä, joka olet ehdottomasti tunteeton, voit olla apuna. Solmikaamme liitto keskenämme, niin saamme jotakin aikaan.

— Tehkäämme se, vastasi Brita kasvoillaan suruton ihmisystävällinen ilmeensä, mutta silloin meidän täytyy hieroa sovintoa. Sinun täytyy yhtyä minun naisasiaani.

— Tiedäthän, että sen teen, mikäli se pysyy oikeuden rajoissa, mutta vääryyksiin en suostu. Yhdyn taisteluusi, joka tarkoittaa ihmisoikeuksien hankkimista palkollisille, työläisnaisten palkkaehtojen parantamista, tyttöjen vapauttamista toimettomuudesta ja turhuudesta; kannatan vapaita suhteita, jotka ovat laillisen edesvastuun alaisia; mutta en vapaata rakkautta avioliitossa, sillä se on miehen orjuutusta, vallankin kun hän saa toisten lapsia papinkirjaansa; en kannata naineen naisen omistusoikeutta, joka vapauttaa naisen käyttämästä omaisuuttaan perheen hyväksi, mutta pysyttää miehen omaisuuden yhteisenä.

— Mutta vaimon työ kotona? Eikö hän saisi siitä maksua.

— Mitä työtä se on? Oletko sinä milloinkaan tehnyt työtä kotona? Sinä olet jaellut käskyjä, jotka Gustafin palkkaamat palvelijat ovat täyttäneet. Mutta hän on elättänyt sinut, vaatettanut sinut ja sinun lapsesi ja palkollisesi. Sinä puhut hölynpölyä!

— Mutta köyhät pesijättäret, jotka ansaitsevat itse, eivätkö he saa pitää rahojaan, vai onko heidän annettava ne miehen juotavaksi?

— Kun mies ei saa pitää kurjaa palkkaansa, vaan hänen täytyy antaa se perheelle, niin on naisenkin palkka lankeava kodin hyväksi. Etkö ymmärrä, että mies on muutoin orja, ja orjuutta vastaan on itse vanhoillisvapaamielinen Gustafkin saarnannut? Oletko sitäpaitsi nähnyt yhtään pesijätärtä, joka on antanut miehen juoda rahansa? Jos olet nähnyt, niin oli se kaiketi hänen tahtonsa, ja jos se on hänen tahtonsa, niin ei mikään lainlaadinta voi estää sitä. Sinä esimerkiksi käännät, etkä hoida taloutta, ja ryyppäät palkkiosi, se on kuljet ja kylvät ne juhlimisiin, jolla aikaa Gustaf palkkaa sijaasi palvelijoita. Onko se sinusta oikeudenmukaista, tai onko sinusta naisen asema sorrettu? Silloin sinä olet pölkkypää, enkä minä voi hieroa kanssasi sovintoa. Brita vapisi kiukusta, mutta ei saanut päästään näitä entisiltä ajoilta periytyneitä tuhmuuksia, jolloin mielistely vaati, että miehen oli uhrattava kaikki ihanteille. Tohtori, joka oli vapautunut kaikesta vanhasta ennakkoluulosta, katsoi, että hetki oli tullut puhua suunsa puhtaaksi ja päästä selville kälyn päähänpistoista.

— Ja se seikka, että naiselle yleensä maksetaan vähemmän, jatkoi hän, riippuu siitä tärkeästä tosiasiasta, ettei hänen tarvitse maksaa rakkauttaan, vaan saa siitä tavalla tai toisella itse maksun. Laki näet tuomitsee vain miehen avustamaan lapsen kasvatusta, eikä milloinkaan naista, jolla kuitenkin on suurin ilo äitiydestä, ja jonka omistusoikeus lapseen nähden on eittämätön! — Niin, ja sitten sinä tahdot poistaa ammattihaureuden! Tiedätkö mitä tarkoitat ammattihaureudella? Jos tarkoitat sillä lääkärin hoitoa, niin olet säälimätön tahtoessasi poistaa sen! Jos taas tarkoitat sitä tosiasiaa, että joukko naisia harjoittaa sukupuolielämää ammattinaan, niin ei laki voi ehkäistä sitä, sillä salaisimpaan ja arkaluontoisimpaan ei laki voi puuttua! Mutta te ette tahdo milloinkaan vastata kysymykseen, vaan ryömitte rottien lailla kolosta toiseen. Poliisihan koettaa tarkastuksella rajoittaa ammattihaureutta ja peloittaa sillä sen harjoittamista; työskentelee siis teidän tarkoitusperienne hyväksi, mutta tehän työskentelette ehkäisykeinoja vastaan. Mitä te tahdotte? Sitä ette itsekään tiedä! Senvuoksi teidän jaarittelunne on paljasta roskaa! — Vieläkö muuta? Äänioikeus? Ensin miehille; sitten nähdään, kunhan olette käyneet oikeudenmukaisiksi ja saaneet järkeä päähänne.

— Ja sinä tahdot, että minä työskentelisin kanssasi?

— Niin, kaikissa niissä kohdin mistä olemme yksimielisiä, ja kaikissa pyrkimyksissäsi, jotka ansaitsevat kunnioitusta, ja joille tiedät minun antavan arvoa! Mutta minä en tahdo apuasi suorasukaisessa asiassa auttaakseni sinua vastapalkkioksi vääryydessä. Kun sinä, joka olet kotisi hallitsija, tahdot esiintyä orjana, niin minä pidän sinua pettäjänä, jota syljen vasten silmiä! Sen tiedät jo ennestään, Brita!

Brita rouva oli liian hyväluontoinen suuttuakseen niin vähästä, ja hänen uskonsa heidän yhteiseen suureen asiaansa niin vahva, että hän piti hyvänään ja päätti puheen tavanmukaisella loppulauseellaan:

— Niin, katsopas, tässä kysymyksessä me emme tule milloinkaan ymmärtämään toisiamme.

Mutta tohtori ei tyytynyt pelkkiin puheisiin, vaan tahtoi ratkaisevaa vastausta ja sanoi senvuoksi:

— Kyllä minä sinut ymmärrän, ystäväiseni, mutta sinä et ymmärrä, mitä minä sanon, ja se on sinun vikasi.

Keskustelu olisi jälleen alkanut alusta, ellei Storön kirkkoherra, Brita rouvan veli, olisi astunut tupakkahuoneeseen: Musta, hirvittävän näköinen jättiläinen, kintereillään vanha ränstynyt koira.

— Siinä tulee Petter pirskottimineen, sanoi tohtori; ja selvittääkseen vertausta, nosti Fylaks takajalkaansa.

Brita rouva, joka katsoi velvollisuudekseen olla eläinten ystävä, piti aina Fylaksin puolta, ja oli heti puolustukseen valmis.

— Niin, Henrik on se mies, joka ei rakasta sukulaisiaan.

— Häpeä, minä en ole koirien sukulainen, ja minä vihaan kaikkea eläimellistä, niin itsessäni kuin muissakin. Nyt olisi Petter velvollinen noutamaan rievun ja kuivaamaan kannen, jos lakia ja oikeutta olisi maassa…

— Äh, sinä olet ankara viatonta eläintä kohtaan, väitti kirkkoherra vastaan…

— En, mutta sinulle minä olen ankara, joka tuot eläimiä ihmisten seuraan; itse sinä et uskalla haukkua ja purra, mutta hyödyttömän eläimesi annat sitä tehdä; sinä et uskalla nostaa takajalkaasi, mutta viaton eläimesi saa tehdä sen. Sinä olet raato; siinä kaikki.

— No, no, no; suostutteli kirkkoherra; olkaamme armeliaita.

— Niin, olkaamme armeliaita kanssaihmisiämme kohtaan, älkäämme ottako leipää lapsilta ja heittäkö sitä koirille; sinä et anna ropoakaan köyhille; sinä annat muonamiehillesi separeerattua maitoa, mutta mädälle, haisevalle elukallesi sinä annat kerman, ja se, joka pitää eläintä, hyödytöntä eläintä ihmistä parempana, hän on itse mädäntynyt eläin.

— Oletko nähnyt Gustafia? keskeytti nyt Brita rouva.

— Hän nukkuu alhaalla peräsalongissa, vastasi kirkkoherra.

Se oli odottamaton uutinen molemmille salaliittolaisille, ja he vaipuivat molemmat yhteiseen aprikoivaan äänettömyyteen, jota kirkkoherra käytti hyväkseen ja katsoi ikkunasta, kuinka pitkälle he olivat ennättäneet. He olivat kanavan suussa, missä aina tuli kysymys siitä, oliko niin paljon vettä, että laiva saattoi kulkea.

* * * * *

Oltiin vain puolen tunnin matkan päässä pääkaupungista, ja sydänmaa alkoi jo. Milloin näkyi harmaita kivikoita ja vaivaismänniköitä, lampia ja sisäjärviä, milloin pieniä peltotilkkuja, joissa maanviljelys tuntui viihtyvän vain näön vuoksi. Maata viljelevät herrasmiehet elivät koroilla tahi ammateillaan, ja pitivät maatiloja pääasiallisesti metsästyksen ja kalastuksen vuoksi, tai saadakseen asua maalla. Ainoa todellinen maanviljelijä oli kirkkoherra, joka omisti kaksisataa tynnyrinalaa metsätöntä maata, karjan ja meijerin, elätti hevosia ja teuraseläimiä, kasvatti sikoja ja valmisti munia uuden järkiperäisen menettelytavan mukaan; hän käytti myöskin vesimyllyä, omisti laivan osakkeita, rakennutti vuokrattavia kesähuviloita. Hän oli Storön rikkain mies, ja sielunhoidon hän jätti kappalaisen ja apulaisensa tehtäväksi; mutta kansliatöihin ja kirkkoherrantoimeen hän puuttui, sillä hän tahtoi kernaasti hallita ja sekaantua asioihin.

Ystäviään ja sukulaisiaan kohtaan hän oli lauhkea kuin lammas, näytti sävyisältä naudalta, mutta vihollisiaan hän kohteli kuin kiljuva jalopeura; ja seurakuntaa hän piti ylimalkaan vihollisenaan, etenkin köyhiä.

— Köyhiä ei ole olemassakaan, hän sanoi. Laiskoja on! Sairaita ei ole, on vain sairaiksi tekeytyviä, jotka tahtovat avustusta.

Verotuksessa hän oli terävä kuin partaveitsi, ja osasi vainuta ilmi salaisia tuloja. Kun koko pitäjä todellakin koetti alituisessa riidassa vyöryttää veroja toinen toisensa niskoille, niin oteltiin lautakunnassa kuumimmat ottelut, ja pastori Alroth antoi vakoilla seurakuntaan muuttaneita. Jos joku osti huvilan, niin otettiin hänen kaupungintulonsa heti lukuun, jos nimittäin ostaja asui jonkun osan talvea saarella, sillä silloin hän oli sen asukas. Valitettiin ja käräjöitiin loppumattomiin; ja käräjillä rovasti istui aina kuin minäkin yleisenä syyttäjänä, valmiina myöskin milloin tahansa esiintymään todistajana jos jonkinlaisissa jutuissa. Hän ei ollut mikään tavallinen pappi, ja hänellä olisi ollut monta vihollista, ellei hänessä olisi ollut pientä leikillisyyden pisaraa, joka sai hänet hymyilemään omille ja muiden heikkouksille. Hän oli maailmanmielinen pappi, mikä kylläkin kuulostaa ristiriitaiselta, hän kun oli hengenmies, mutta valtiokirkon maailmallistuessa, jolloin papisto oli muuttunut jonkinlaiseksi maanviljelyksellä eläväksi ruotujakolaitokseksi, oli meidän hengenmiehistämme tullut maanviljelijöitä ja meijeristejä, jotka olivat enemmän pakotettuja härkien ja lehmien hoitoon kuin ihmisten. Hän oli myöskin iloinen pappi, joka kävi pidoissa; ja hän oli tunnettu seudun parhaaksi viiranpelaajaksi. Mutta hän ei hairahtunut koskaan, ei juonut milloinkaan liiaksi; petkutti tosin pelissä, mutta oli aina valmis tunnustamaan joutuessaan kiinni. Hän ei kiroillut eikä tahtonut esiintyä valistuneena epäilijänä; laski kernaasti leikkiä, mutta ei hänelle sopimattomista asioista; uskoi sanaan eikä tehnyt pelkurimaisia myönnytyksiä seurassa. Ajan kysymyksistä ja levottomuuksista hän ei välittänyt; ei lukenut milloinkaan kirjoja, mutta seurasi sanomalehdistä päivän politiikkaa, tullikysymystä ja verojenkorotusta.

Sisarensa Britan kanssa hän hämmästeli leikillään, ja lankomiehen, toimittajan, kanssa hän oli jotensakin hyvä ystävä. Tohtori Borgista hän piti senvuoksi, että tämä oli kunnon mies, ja hänen raakuuksiaan piti pastori leikinlaskuna. Enin antoi hän arvoa tohtorille tämän varman kannan takia idioottimaisessa naiskysymyksessä, ja soi hänelle puolestaan anteeksi hänen raivonsa koiria kohtaan. Hänen sukulaisensa olivat huvilanomistajia, ja hän piti heitä hyvinä naapureina, mutta ahdisti heitä verotuksessa. Lähintään, eli vaimoaan lapsettomassa avioliitossa, hän kohteli vaimonaan, kumppanina, talon "sisäosasten" hallitsijana; mutta voi häntä, jos hän rohkeni astua valtansa rajojen ulkopuolelle, silloin pastori puolusti paikkaansa. Brita oli kyllä ollut siellä ja koettanut villitä, mutta silloin oli kirkkoherra, kotirauhasta välittämättä, nostanut sellaisen metelin, että heidän oli täytynyt peräytyä.

— Vaimo rinnallani, mutta ei yläpuolellani! oli hänen tunnuslauseensa.

Ja hän sanoi sodomiiteiksi niitä miehiä, jotka antoivat naisten hallita itseään. Mutta sen hän oli myöskin huomannut, että naisten hyökätessä esiin ei ollut kysymyksessä yhdenvertaisuus, vaan hirmuvaltaisuus.

— Tulevaisuuden yhteiskunnassa te ehkä saatte äänioikeuden, hän sanoi, kun teette kaikki työtä; mutta ette tässä yhteiskunnassa, jossa olette joukon jatkona.

Sellainen oli Storön pastori Alroth; keskiaikainen prelaatti, hengellinen virkamies, jolla oli paljon maallista valtaa, rikas mies, joka omisti suuria maatiloja, ja oli senvuoksi oma suojelijansa, s.o. asetti itse itsensä kirkkoherrakuntaan, josta sai 30,000 kruunua palkkaa, jotka kruunut yhteensä hänen omien 20,000 kruunun korkojensa kanssa pyöristivät hänen vuositulonsa 50,000 kruunuksi.

* * * * *

Kanavan suussa huomattiin kuitenkin, että vesi oli matalalla; senvuoksi perämies alkoi komentaa tuota tavanmukaista meritemppua.

— Matkustajat alihankaan!

Se oli ensimmäinen temppu; mutta kun kaikki eivät tienneet, missä alihanka oli, menivät muutamat ylihankaan.

Kun humalainen perämies — hän oli aina humalassa ja silmät punaisina kuin särjellä — huusi ylihankaan, niin ymmärsi syrjäinenkin asian oikean laadun ja sen seikan, että oli siirryttävä samalle puolelle. Siitä laiva kallistui ikäänkuin se olisi ollut keikahtamaisillaan kumoon, mutta pääsi kuitenkin mairitellen kappaleen matkaa eteenpäin kaislikon laitaa, jossa polakoukut kumartuivat laivan vanavedessä.

— Miksi kanavaa ei ruopata? kysyi Brita rouva viattomasti.

— Siksi, vastasi tohtori, että jos ruopattaisiin, niin ilmestyisi heti nopeakulkuinen kilpailija vesille, ja sitä eivät tämän lotjan osakkeenomistajat tahdo. Vai kuinka, Petter?

Pastori ei tahtonut kieltää eikä myöntää, vaan virkkoi:

— Eiköhän Gustafin nivuslihoihin koske alhaalla peräsalongissa! Hän on sangen raskas, ja perämiehen pitäisi mennä alas "asettelemaan" häntä.

Nyt sattui tohtori astumaan polakoukkuja kurkistelevan Fylaksin käpälille, ja tämä ulahti kauhun ulvontaan, johon Brita yhtyi:

— Sinä olet raakalainen! huusi hän tohtorille.

— Se on valhe, ystäväiseni, vastasi tohtori; en kiduta milloinkaan eläintä, en edes onkimatoa, mutta teidän eläimenne kiduttavat minua olemalla tielläni ja ulvomalla.

Kanavamatka oli suoritettu, ja merenhaara avautui eteen. Laituri seurasi laituria, ja joka kerran kun poikettiin maihin, oli tilaisuus tehdä jokin huomautus, antaa selitys asukkaista. Ne olivat ikäänkuin turvapaikkoja, toisinaan sellaisten ihmisten piilopaikkoja, jotka olivat vetäytyneet pois maailman hälinästä. Toinen tarina ei ollut toisensa kaltainen, ja tähän sydänmaahan, puolen tunnin päähän Tukholmasta, he olivat asettuneet, enimmäkseen ehkä tunteakseen meren läheisyyden, ainoan suuren, mitä Ruotsin tiherretyssä luonnossa on. Ne olivat jokapäiväisiä murhenäytelmiä, joiden viimeinen näytös suoritettiin täällä. Hävitetyt omaisuudet, murtuneet perhekohtalot, rangaistut tai rankaisemattomat harha-askeleet, loukattu kunnianhimo, suru ja kaipaus, kaikkinainen kurjuus oli kokoontunut näihin harmaiden kivimäkien välissä oleviin vihreihin laaksonnotkelmiin. Asioista tietoiset, jotka kulkivat tätä vesireittiä, tunsivat käyvänsä ohi elämän kaiken katkeruuden, ja ahdistuksen ohella heräsi mielihyvän tunne siitä, että itse oli ulkopuolella. Pastori, joka tiesi enin, puhui vähimmän, mutta tohtori oli uupumatta äänessä:

— Katsokaa, tuolla seisoo tuo vanha pederasti laiturillaan ja vartoo sanomalehteä. Sinä Brita, joka tutkit sosiaalista kysymystä, voitko selittää pederastian syyt, ja voitko sanoa minulle, miksi niin moni mies meidän piirissämme antaa tehdä itsestään sen suuntaisia viittauksia?

— Sitä en voi, enkä tahdo puhua siitä, vastasi Brita rouva turhia kainostelematta, mutta osoittamatta myöskään vähintäkään mielenkiintoa.

— Sellaisista asioista ei puhuta, keskeytti pastori.

— Siinähän juuri on onnettomuus, sanoi tohtori, että tärkeimpiä kysymyksiä ei saada selvitellä. Murhasta ja murhapoltosta, varkaudesta ja väärennyksistä saadaan puhua äänekkäästi alaoikeudessa, missä laki säätää suullisen kuulustelun, mutta näistä asioista ei saa edes kirjoittaa!

— Inhimillinen häveliäisyys vaatii tässä vaikenemaan, väitti pastori vastaan.

— Silloin pitäisi tuomaria hävettää kuulla murhasta ja varkaudesta myöskin. Ei, te olette höperöitä, tai tahdotte näyttää paremmilta kuin olette. Te olette ihan selittämättömiä! Itse teko on rankaisematon, mutta jos joku runoilija kuvaa ylevästi synnyttämistilaisuuden ensimmäisen kohtauksen, niin tahdotte heittää hänet vankilaan. Nuorison takia! Irstaan nuorison, joka ei leikkaa nimiään puihin, vaan piirtää koko salaisuuden pitkin nurkkia ja seiniä. Minä en ymmärrä teitä, mutta en tahdo sanoa teitä teeskentelijöiksi, sillä en tiedä, mitä se on! Sinä, Petter, et tahtoisi käyttäytyä sopimattomasti katukäytävällä, mutta sinun koirarakkisi saa loukata kauneudenaistia lapsilauman nähden, ja sinä seisot ja katselet kaikkea rauhallisesti! Hyi hitto!

— Kas nyt hän on taas koirien kimpussa, keskeytti Brita rouva; se on hänen ainainen puheenaiheensa.

— Niin on, kun te laahaatte likaiset eläimenne ihmisten pariin ja annatte niiden ottaa osaa keskusteluun, niin saatte sanan sanasta, kaksi parhaasta.

— Likaisia? Kissojen jälkeen ei ole sen puhtaampia eläimiä, katso niiden turkkia…

— Katso sinä hamettasi, Brita, kirkui tohtori, katso Fylaksin pirskotinta!

Fylaks oli todellakin tutkinut Brita rouvan kaupunginhametta ja nostanut takajalkaansa.

Kuin ampiaisen pistämänä hypähti rouva pystyyn; punainen töyhtö hänen hatussaan vapisi kuin kaurakimppu tuulessa, hänen kasvonsa kuvastivat yhdellä erää kaikkia mahdollisia mielenliikutuksia; raivoa nolauksen, epätoivoa hävityksen, häpeää nöyryytyksen johdosta, mihin sekaantui ystävällinen hymy, joka vielä kuolossakin tahtoi ilmaista myötätuntoa viatonta eläintä kohtaan.

— Miksi sinä et kurita eläintäsi? karjui tohtori, joka kuitenkin tahtoi pitää loukatun ja häväistyn ihmisen puolta.

— En voi, eläinsuojeluyhdistys tulee väliin! viisasteli pastori.

— Yhdistys voi olla oikeassa, jos nimittäin keppi sen sijaan saisi tanssia sinun selässäsi; mutta minä tiedän, että sinä et uskalla kohottaa keppiä Fylaksia vastaan, sillä silloin sen ikenet menisivät irviin; ja silloin se on herra ja sinä olet koira! Senkin saakelin itsekäs nauta!

Näin sanoen hän läksi tupakkahuoneesta ja paukahutti oven kiinni perässään.

Oli saavuttu aavalle ulapalle ja tohtori meni peräkannelle vilvoittelemaan.

Siellä hän näki tukkukauppias Levin, joka myöskin omisti huvilan Storössä, sekä Britan kolmannen pojan, jolla oli eräs pastori Alrothin ulkotila vuokralla.

Tohtorin täytyi ensin purkaa mielensä, ennenkuin aloitti toisen puheenaineen, ja Isak oli uskollinen sielu, johon hän saattoi tyhjentää närkästyksensä.

— Ajattele noita saakeleita! Naiset ovat liittoutuneet eläinten kanssa; eläin saa purra minua, mutta jos minä puolustaudun potkaisemalla, niin joudun vankilaan. Onko maailman loppu käsissä, vai mitä tämä on? Ja nämä eläin-naiset kuvataan ihmiskunnan hyväntekijöiksi, kohotetaan elämäkerroissa jättiläisneroiksi…

— Niin, sanoi Isak, siinä seuraukset zooloogisesta maailmankäsityksestä, eläinlääkäripsykologiasta, demokraattisten periaatteitten ulottamisesta eläimiin saakka. Kaikki on samanlaista, kaikki ovat yhdenvertaisia…

— Mitkä pässinpäät ovat voineet tehdä niin järjettömiä johtopäätöksiä? Jos ihminen on eläinasteikon huippu, niin on hän kai hallitseva eläimiä, se on johdonmukaista. — — — Mutta se on mädäntymismerkki, kun pienet tai suuret eläimet pääsevät valtaan; bakteriot tai koirat, yhdentekevää; basillia vastaan saan puolustautua, mutta en koiraa? Tiedättekö, kaikki tyynni on ihan mätää!

Isak huomasi hetken keskeytykseen sopivaksi, ja sanoi sivumennen:

— Andersin mielestä on maanviljelyskin mätää!

— En tahdo sanoa mätää, mutta kyllä on päin mäntyä maanviljelyskin, se on vissi. Eikö maasta ole imetty mehu, kun emme voi lannoittaa sitä tuottamatta ulkoa lannoitusaineita? Tiedättekö, että Ruotsi osti yhtenä vuonna 60 miljoonaa kiloa keinotekoista lannoitusainetta ulkomailta? Tiedättekö sen? Ja luuletteko, että se lyö leiville? — Me emme voi ruokkia edes karjaamme: tiedättekö, että olemme ostaneet yhtenä vuonna 90 miljoonaa kiloa leseitä ja öljykakkuja. Me emme voi kylvää ostamatta siementä ulkomailta; 16 miljoonaa kiloa siementä vuodessa ulkomailta. Akat, jotka ennen hoitivat kanoja, eivät viitsi tehdä sitä enää, vaan me ostamme 20 miljoonaa munaa vuodessa, oikeammin 27, mutta me viemme todellakin maasta 7 miljoonaa.

— No, kuinkas on sitten viljan laita? viskasi Isak kalikkansa jo sytytettyyn tullitakkaan?

— Älkää puhuko siitä! 132 miljoonaa kiloa vehnää yhtenä vuonna, mitäs sanotte siitä?

— Tasaan sen maastaviennillä, sanoi Isak.

— Sinä et voi tasata 132 miljoonaa kiloa maahan tuotua vehnää 18 tuhannella maastaviedyllä, vaikkapa ottaisit lukuun 27 miljoonaa kiloa maastavietyä kauraakin; ja sitäpaitsi sinä olet tuonut maahan 92 miljoonaa ruista ja 27 miljoonaa maissia, kaikki kiloissa! Millä Ruotsi elää?

— Puulla ja raudalla!

— Ei, Norlannissa ei ole enää jäljellä yhtään jättiläishirttä, ei yhtään mastopuuta, sanovat jotkut; toiset väittävät sitä valheeksi; vastaus riippuu siitä, mikä vaaliyhdistykselle on edullista sillä hetkellä; me viemme maasta vain kaivoskeppejä ja "lastikkoja" sanoo sahanomistaja, jos hän on vasemmistolainen, mutta kieltää sen, jos on oikeistolainen.

— Entäs rauta sitten?

— Me viemme maasta rautaa, se on totta, mutta me tuomme sitä myöskin maahan; kankirautaa on viety maasta 162 miljoonaa kiloa, mutta tuotu 21 miljoonaa; 91 miljoonaa kiloa valurautaa on viety, mutta 50 miljoonaa on tuotu, ja me olemme ostaneet 55 miljoonaa kiloa rautatienkiskoja ulkomailta yhden vuoden kuluessa. Millä Ruotsi elää?

— Keinottelulla! vastasi tohtori Borg arvelematta.

Isak hymyili.

— Niin, keinottelulla, mutta sellainen päättyy tavallisesti aika romahduksella, kun korkoja ei voida maksaa, ja toisinaan se päättyy tyrmällä, jos velallinen on huomattu huolimattomaksi. Ajatelkaahan, jos koko Ruotsi pistettäisiin huolimattomana velallisena salpojen taa?

— Niin, vastasi tohtori, kerran oli Arvid Falk sitä mieltä seisoessaan vielä vartiossa ja saarnatessaan kuuroille korville.

— Kumma mies tuo Falk, joka viimein joutui taisteluun itseään vastaan… huomautti Isak.

— Ei minun nähdäkseni, keskeytti tohtori. Hän kokeili katsantokannoilla, ja tunnontarkkana kokeilijana hän pani toimeen tarkistuskokeita, asettui koetteeksi vastustajan puolelle, rupesi korjausluvussa vastalukijaksi, tarkisti laskelman alhaalta ylöspäin, ja kun vastakoe johti kielteisiin tuloksiin, palasi hän takaisin koeteltuun lähtökohtaan. Tätä te ette käsitä. Mutta Falk olisi suoriutunut tästä käyttämällä Kierkegaardin menettelytapaa. Tämä loi kirjailijapersonallisuuksia ja esiintyi joka kerran uudella salanimellä. Victor Eremita on toinen kuin Johannes Climacus; Constantin Constantius ei ole Johannes de Silentio, mutta ne kaikki yhteensä muodostavat Sören Kierkegaardin. Falk oli elävältäleikkaaja, joka kokeili omalla sielullaan, kulki aina haavat avoimina, kunnes antoi henkensä tietämisen puolesta, en tahdo käyttää tuota väärinkäytettyä sanaa totuus. Ja jos hänen kootut teoksensa ilmestyisivät kerran, niin ei olisi muutettava sanaakaan, vaan kaikki ristiriitaisuudet koottava yhteen ja merkittävä Kierkegaardin yhteisellä nimityksellä: Asteita elämän polulla.

Nyt laski laiva Kirkkolahteen, ja matkustajien täytyi kohdata toisensa maihin noustessa, niin ystävien kuin vihollistenkin.

NELJÄS LUKU

Toimittaja

Toimittaja Gustaf Borg oli syntynyt Bergslagenissa aatelisista vanhemmista. Isä oli nimismies, ja piti ankarasti kiinni aateluudestaan; kasvatti poikansa jonkun verran ylpeiksi, mikä eristi heidät keskisäädystä, valmistamatta heille pääsyä yläluokkaan. Pojat, Gustaf ja Henrik, opiskelivat Vesterisin kimnaasissa ja olivat muutamien ylhäisaatelin jälkeläisten tovereita, mutta nämä eivät tahtoneet lähestyä, he eivät olleet tietävinään Borgien aateluudesta.

Nimismiehen pojat varttuivat kuitenkin; olivat yksinkertaisia ulkoasultaan, mutta etusormissa kantasormukset ja kruunut parranajovehkeissä he huolehtivat käytöksestään, pysyttelivät pinnalla, kuten sanotaan, ja olivat päättäneet aateloida nimen tiedoilla ja edistymisellä.

Mutta kun se aika teki tuloaan, jolloin aateli piti "poistettaman", tuli Gustaf ylioppilaaksi.

Hän matkusti Upsalaan ja kävi kuraattorin luona kirjoittautumassa osakuntaan. Siihen aikaan oli ylioppilasluettelossa jokaisen aatelisnimen jälkeen nob. (nobilis).

Kun nyt kuraattori kirjoitti Borgin nimen nimikirjaan, unohti hän piirtää perään nob.

Gustaf Borg tulistui ja kysyi, aikoiko kuraattori riistää hänen perunsa ja omansa, hänen traditsiooninsa ja perhekunniansa.

Kuraattori pysyttelihe rauhallisena, mutta kysyi:

— Onko Borg todellakin ruotsalainen aatelismies?

— Todellakin? Mitä se on? Eikö minun nimeni ole aateliskalenterissa?

Kuraattori, joka itse oli aatelismies ja tunsi ammattikunnan salaisuudet, vastasi silmäänsä vilkuttaen:

— On: aateliskalenterissa!

— Entä sitten? kysyi Gustaf edelleen.

— Niin, nähkääpäs, aateliskalenteri on vain kirja, mutta sukuluettelot, ne ovat toista. Eikö herra tunne sukuluetteloja, Anrepin sukuluetteloja?

— En, minä en ole nähnyt niitä, mutta jokin häväistyskirja se taitaa olla.

— Katsokaammehan sitä sitten, vastasi kuraattori ja otti erään nidoksen kirjoituspöydältään. — Tämä on merkillinen kirja; sitä alettiin julkaista kauan sitten ja viimeinen vihko ilmestyi vast'ikään. Kirja tuli kuin käskystä; ja ehkäpä juuri se sulkee Ritarihuoneen — katsokaammepa nyt: B; B, O; Borg. Aatelissuku Borg numero 1570. Jäljessä on risti ja se merkitsee sitä, että suku on kuollut.

Nuori ylioppilas tunsi todellakin kuolevansa; ja hän vaipui tuolille istumaan. Mutta toinnuttuaan hän koetti tarttua oljenkorteen:

— Silloin me olemme adopteerattuja!

— Ruotsin laki ei myönnä adopteerausta, ja herra kai ymmärtänee, että jos voisi täten tulla aateloiduksi, niin antaisi jokainen rikas tukkukauppias köyhän rappiolla olevan aatelismiehen adopteerata itsensä vähäpätöisestä summasta. Niin, tehän tiedätte, että ritarihuonelippuja eli valtakirjoja myödään juuri nyt.

Gustaf Borg hypisteli kantasormustaan ja teki vielä hyökkäyksen:

— En voi käsittää tätä; isäni on syytön, sillä hän on ehdottomasti rehellinen!

— Sitä en ole kieltänyt, mutta esi-isäin pahat teot käyvät perintönä, ja jos tahdotte nähdä jotain hullunkurista, niin silmäilkäämmepä erästä kiivainta Ritarihuoneen puhujaa, joka taistelee perunsa ja omansa puolesta. Kas tässähän se onkin; suvun aateloi Englannin Kuningas Kaarle I käydessään Dublinissa 1652. Nyt mestattiin Kaarle I, kuten tunnettua, 1649, joten hänen käyntiään Irlannissa 1652 täytyy sanoa päättömäksi, mutta vieläkin päättömämmäksi sitä, että hän aateloi kapinallisen irlantilaisen. Näettekös juuri tällaiset seikat ovat tehneet meidän aatelimme epäilyttäväksi, ja etenkin kaikki nämä ulkomaalaiset sukuluettelot ovat sangen ontuvia. Oletteko kuulleet, millainen sukuperä meidän Ritarihuoneen-sankarillamme on? Luen koetteeksi muutamia 42 luetellusta. "Felimlomkóode Kingissä; Ferghis Avrenoud (skottilaisten kuningas); Eochy; Collumium." — Mitä arvelette Collumiumista! Joko on jäljentäjä sotkeutunut tai on joku tekaissut nimen. Siitä ei herran tule olla pahoillaan, sillä kohta on parempi olla Anderson kuin Gyllensparre; silloin ei kukaan käy nuuskimassa toisen papinkirjaa eikä penkomassa vuoteita, kuten tämä Anrep tekee. Ajatelkaahan, herraseni, että eräs kirjanpainaja pahus on laskenut, että 60 sukua on syntynyt aviottomassa vuoteessa, tai polveutuvat ne poikamiehen sohvalta. Ja että meidän suurimmat Ritarihuone-sankarimme ovat ulkomaalaisia; että uudistusministeriössä istuu hollantilaisia, saksalaisia, kaiken maailman kansaa; ja jos laskemme äidinpuolelta, niin saamme Afrikan ja Aasian mukaan. Curry Treffenberg, tuo naurettava isänmaanystävä on mustalainen; ja lähetyskunnansihteeri —sky on puolalainen. Niin että älkäämme olko siitä pahoillamme. — Kuitenkin; nyt en kirjoita nobilista tai nob'ia, josta Thackeray on johtanut sanan: snobbi! sitäpaitsi!

Tämä oli väkivaltainen isku nuorelle ylioppilaalle; hän viskasi kantasormuksen nurkkaan, matkusti kotia isänsä luo ja sadatteli niitä, jotka olivat saaneet hänet esiintymään väärällä kantakirjalla. Isä havaittiin syyttömäksi, mutta kantasormuksensa hän piti. Ritarihuoneella toimeenpannussa tarkastuksessa hänelle neuvottiin Vaakunakirjaa varmana lähteenä; ja sen mukaan oli vaakuna ollut poissa sata vuotta, mutta toisen sadan vuoden kuluttua se oli tuotu varkain sinne jälleen.

— He ovat petkuttaneet tietysti, keskeytti Ritarihuoneen vahtimestari, joka oli tottunut tuollaisiin temppuihin.

Mutta Gustaf Borg ja hänen veljensä Henrik kulkivat häpeissään monta vuotta ja tunsivat olevansa kuin väärentäjiä: mutta sitten he suoristausivat, ja saivat sellaisen vastenmielisyyden kaikkea väärää kohtaan, että he asettuivat täydellisesti niiden puolelle, jotka 60-luvun lopulla vaativat vanhan hutiloimistyön tarkastusta sekä valtion ja kirkon että yhteiskunnan alalla.

Upsalan yliopistossa kävi Gustaf Borgin niinkuin niin monen muunkin sillä aikakaudella. Hän tunsi vaipuvansa alkuaikaan ja epävapauteen: ilmakehä oli niin täydellisesti eroava kaikesta siitä, mitä hän oli uneksinut; ylhäältäpäin painostus niin sietämätön, siksi että sen alkuperää ei tuntenut. Nämä opettajat, joiden käsissä oli hänen kohtalonsa ja tulevaisuutensa, määräsivät mitä hänen tuli ajatella ja tuntea, mutta opettajain hirmuvaltaa seurasi tovereiden hirmuvalta. Ylioppilaskunta oli toisen hirmuvaltiaan nimi. Osakunta oli toisen. Nämä laativat julistuksia, lähettivät matelevaisia sähkösanomia suuruuksille, joita hän ei kunnioittanut, päinvastoin. Osakunta valitsi kunniajäseniä, joiden alaisena hän ei katsonut kunniakseen olla, mutta tämä tapahtui osakunnan nimessä, siis myöskin hänen, vastoin hänen tahtoaan.

Marraskuun 30 päivänä hän oli tunteva kuilun itsensä ja muiden välillä. Oli juhlittava Kaarle XII:tta, ja hän seisoi muun ylioppilaskunnan mukana ja kuuli ylistettävän jätkä-kuninkaan "siveellistä suuruutta".

Häntä raivostutti, ja kun osakunnalla oli illalla kekkerit, astui hän pöydän ääreen, ja pyysi saada panna vastalauseensa Kaarle XII:nnen puhujan lausunnoihin. Hän ei käsittänyt itsekään, miten sai sanat suuhunsa; mutta hänellä oli täysiparta ja mahtava Bergslagin-ääni, joka vaikutti valtavasti noihin enimmäkseen parrattomiin nuorukaisiin, ja hän tunsi noudattavansa vaatimusta, joka oli vastustamaton ja vaikutti senvuoksi vastustamattomasti; jotenkin tähän tapaan sattuivat hänen sanansa:

— Kansa, joka vaalii suuria muistojaan, menettelee tosin oikein; mutta voi sitä, joka sanoo väärää oikeaksi ja pahaa hyväksi. Te olette suitsuttaneet tänä iltana pahan miehen kunniaksi, ja se on häpeällistä. Kuolleethan eivät ole olevaisia, he ovat varjoja, ja olemattomistahan ei pitäisi puhua. Sanotaan tosin, että me teoissamme elämme kuoltuammekin, mutta en tiedä yhtään Kaarle XII:nnen tekoa, mikä saisi hänet elämään näennäisesti meidän muistossamme. Olemme juhlineet tänä iltana Ruotsin tuhoojaa kuin kansallispyhimystä ikään; niin, te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että hän tuhosi valtakunnan kaiken mieskuntoisen väen; te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että hän ottamalla kansaa tunnottomasti sotaväkeen tuhosi elinkeinot ja kaupan, sekä saattoi Ruotsin maan rappiotilaan. Te ette ehkä tiedä, mitä rappiotilassa oleva maa merkitsee, ja mitä autiotila on! Se merkitsee sitä, että korjataan rikkaruohoa sieltä, mihin kylvettiin ruista! — Mutta teidän sankarinne — ei minun! — oli maailman siveettömin ihminen; sillä ken silmäänsä räpäyttämättä uhraa maansa ja kansansa oman kunnianhimonsa tähden, hän on siveettömin. Ja ken Kaarle XII:nnen lailla huomaa erehdyksensä, mutta ei tunnusta eikä korjaa niitä, hän on siveetön.

Ruotsalaiset ovat kuningasmielistä väkeä, jumala paratkoon! Niin olivat kreikkalaiset ja roomalaisetkin ollessaan vielä villitilassa. Orjanmieli tahtoo totella, siksi että se on mukavampaa, ja senvuoksi ruotsalaiset ovat orjamaista kansaa. Meitä on sanottu lakeijoiksi ja syystä kyllä…

Osakunnansalissa alkoi kuulua muminaa, ja se ärsytti meidän vuorimiestämme, niin että hän teki päätöksen ja muutti äänilajia.

— Lakeijoiksi, niin, sillä ruotsalaisen ihanne on päästä virkamieheksi ja saada eläke, olla mukana jossakin loukossa ja hallita tottelemalla, tottelemalla esimiestä.

Muminan muuttuessa rytinäksi, tulistui puhuja yhä enemmän, ja muistaessaan ympäristön, missä liikkui, siirtyi hän leikilliseen totisuuteen.

— Valmistaakseen kuninkaalle uskottuja palvelijoita, myöhemmin luottamusmiehiä, on valtio perustanut yliopiston. Tehän tiedätte, yhtä hyvin kuin minä, että sen rihkaman tarkoituksena, jota neljä tiedekuntaa myö täällä vähittäin, on tehdä meidät virkamiehiksi, sillä jos minusta tulee pappi, notaario, varalehtori tai piirilääkäri, niin olen joka tapauksessa virkamies. Siinähän ei olisi mitään muistuttamista, ellei viisaudenlähteen luo olisi niin vaikea pääsy. En käsitä, miksi viisaus on oleva niin kallista, ellei joku tahtoisi näyttää minulle, että on vaikeata saada paikkoja. Tiedättehän, kuinka vaikeata on saada paikka; ei näet haeta paikkaa hovioikeudessa, kuten etsitään työtä jossakin kaupassa, sinne kutsutaan. Se riippuu siis kutsusta ja armovalitsemuksesta. Tämä ihmeellinen vaalitoimitus näyttäikse jo tutkinnoissa. Muutamat hyvät lukupäät eivät saa tutkintoa suoritetuksi, jotavastoin monet huonopäiset valmistuvat. Se on ennakoltamääräämistä. Ja uskokaa minua, että kaikki, mitä täällä opitaan luennoista ja luentosarjoista, se on ostettavissa kirjakaupoista. Perustamalla hyvinvarustetun kirjakaupan ja asettamalla asianomaisia tutkintotoimikuntia voisi sulkea yliopistot, joissa aika hukataan makailemalla ja ryypätään hermot pilalle. Yliopisto on yhdistelmä luostarista, kapakasta ja porttolasta; yliopisto on koulu — ylpeyden, sorron, laiskuuden, kateuden, ryömimisen koulu. Tähän aikaan, jolloin säädyt poistetaan, olisi oppinut säätykin pyyhittävä pois. Mitä on oppineisuus? Tänään et tiedä mitään roomalaisesta oikeudesta, mutta huomenna ostat kirjakaupasta pienen roomalaista oikeutta käsittelevän kirjan, ja ylihuomenna tiedät, mitä roomalainen oikeus on. Siinä oppineisuus, josta me niin pöyhkeilemme. Tänään emme tiedä, että Kaarle XII sulki pastori Boëthiuksen Danvikiin, senvuoksi että tämä oli saarnannut, kuinka vaarallinen viisitoistavuotias lurjus oli valtaistuimella, mutta huomenna ostamme Ruotsin historian, ja tiedämme sen! (Nähkääs minä palasin kuitenkin takaisin aineeseen!) Tänään emme tiedä, että Kaarle XII oli nöyräpäinen, mutta huomenna me pyydämme kirjakauppalaskun, ja tiedämme sen! Hyvät herrat, pyydän esittää maljan hyvin järjestetylle kirjakaupalle ja rajattomalle luotolle, niin me pääsemme tämänkaltaisista päivistä, jolloin tietämättömyydestä juhlitaan Ruotsin tuhoojaa, murhapolttajaa, suur-inkvisiittoria, vääränrahan tekijää Kaarle XII:tta sen ominaisuuden tähden, mikä häneltä puuttui, nimittäin siveellisen suuruuden.

Seuraus tästä oli sellainen kuin saattoi arvatakin. Gustaf Borg kävi mahdottomaksi yliopistossa. Ja senvuoksi hän ei käynyt milloinkaan luennoilla, vaan hankki itselleen kirjakauppalaskun; valitsi siis itse opettajansa, ja enimmäkseen ulkomaalaisia, sillä ruotsalaisia ei ollut. Jokainen ylioppilashan tiesi, että professorit itse ammensivat tietonsa ulkoa; suurimmat oppikirjathan olivat saksankielisiä, etenkin lääketieteen, jumaluusopin ja kaunotieteen.

Kolmen vuoden vapaiden tutkimusten jälkeen Gustaf Borg näki nuoremman veljensä Henrikin astuvan akatemiaan. Kaksi saman pesuuden veljestä, mutta niin perinpohjin erilaisia. Vanhempi vaalea, kasvot vaalean täysiparran peitossa, germaanityyppi, polveutui isästä; nuorempi musta ja kuusitoistavuotiaana mieheksi kehittynyt, valkoinen afrikalainen, johti selvästi juurensa äidin puolelta, jonka isä oli ollut jossakin yhteydessä tropiikin kanssa, mikäli traditsioonit tiesivät kertoa.

Nämä veljekset eivät olleet vetäneet yhtä köyttä. Vanhempi oli sortanut nuorempaa nuorempana, ja niitä muutamia vuosia, jotka olivat heidän välillään, ei vanhempi voinut milloinkaan unhoittaa. Lapsuudesta saakka oli hänelle tullut tavaksi halveksia tuota poikasta, ylenkatsoa kaikkea, mitä tämä sanoi, kohdella häntä pölkkypäänä ja niin edespäin; kuten tavallisesti perheissä. Nyt yliopistossa osoittautui ero vieläkin jyrkemmäksi. Gustaf oli ruotsalainen ja bergslagilainen, jonkun verran alkuruotsalainen, joka harrasti isänmaallisuutta, joskaan ei sokeasti, jotavastoin Henrik eksoottisena ilmiönä ei ollut tunteiltaan ruotsalainen, eikä mahtanut sille mitään.

Keskusteltaessa esi-isien muistoista, saattoi Henrik lausua veljelleen tähän tapaan:

— Minusta on yhtä epärehellistä yhtyä teidän muistoihinne kuin meidän aatelimmekin oli. Äitini musta isoisä tanssi kanelinuotion ympärillä päiväntasaajalla, eikä hän voinut mitenkään juhlia Kaarle XII:tta, yhtä vähän kuin skånelainen voi sydämestään ja sielustaan yhtyä Kustaa Aadolfin juhlaan, koska Skåne kuului Tanskaan kolmikymmenvuotisen sodan aikana.

Veli ei jättänyt vastaamatta, vaan virkkoi aina: Lützen.

— Miksi me juhlimme tappioitamme ja häpeäämme? väitti Henrik silloin vastaan. Teidän kuninkaanne (hän ei sanonut milloinkaan meidän!) kaatui Lützenin kentällä, ja katolilaiset juhlivat voittoa; peli on voitettu, silloin kuin kuningas on kaatunut, ja Wallenstein ei kaatunut. Lützenin jälkeen ruotsalaiset uudistivat liittonsa kardinaali Richelieun kanssa ja houkuttelivat Ranskan sotajoukot Saksaan. Senvuoksi saksalaiset kiroavat ruotsalaisia Lützenin jälkeen. Ajatelkaahan: saada ranskalaiset ryntäämään maahan; vetää perivihollinen, gallialainen maahan, jonka piti olla meidän ystävämme! Senvuoksi minua suututtaa lukiessani teidän jumaloivia esityksiänne tuosta raa'asta Banér-jätkästä, joka hävitti Saksin ja otti Böhmiltä pakkoveroa, mutta on kuuluisin pakoretkiensä vuoksi.

Silloin Gustaf tulistui. Kaarle XII ainesta hän oli luopunut, mutta Kustaa Aadolfiin ja Johan Banériin ei saanut kajota.

— Oletko sinä ruotsalainen? hän huusi.

— En, minä olen maailmankansalainen! karjui Henrik.

Gustaf otti Wreden-kiväärin seinältä, ja Henrik paljasti uplantilaisen rakuunasapelin — ja sitten he häpesivät; solmivat vastaiseksi rauhan, jota ei kauan kestänyt.

Mutta oli toisia ja syvällisempiä eroavaisuuksia. Gustaf työskenteli vanhan uudistamiseksi, mutta Henrik toimi tulevaisuuden hyväksi.

— Nykyinen vanha on niin mätää, että se ei kestä kosketusta. Yksinvaltahan on kaikkineen päivineen vanhan hallitusmuodon armovuosia; se on lahoava itsestään ja muodostava pehkun, josta uusi on nouseva; sitä ei voi uudistaa, senvuoksi se elää lahjomisilla: ritarimerkeillä, akatemioilla, viroilla, ylennyksillä. Meillä, joille on langennut vallankumouksen perintö, on muuta ajateltavaa, ja me olemme samaa mieltä siitä kuin lääkärit ovat prostitutsioonista: se on jotakin, jota toistaiseksi ei voi muuttaa, mutta jota täytyy suvaita — maison de tolérance, enfin!

Henrik oli ikäänkuin jo syntymässään saanut nämä periaatteet yhteiskunnan uudestisyntymisen välttämättömyydestä, ja siitä, että tämä saattoi tapahtua huomaamatta vanhan valtiomuodon vallitessa, joka viimein heikentyneenä oli luhistuva itsestään.

Veljekset riitelivät, kunnes jättivät akatemian, vanhempi suorittamatta tutkintoja antautuakseen sanomalehtimieheksi, nuorempi valmiina lääkärinä.

* * * * *

Gustaf Borg perusti sanomalehden pääkaupunkiin, ja Henrik veli otti osaa siihen. He olivat perineet isänsä ja sijoittaneet omaisuuden kirjapainoon. Mutta Henrik kartutti omaisuuttaan säästäväisyydellä ja toimeliaisuudella, niin että hän viimein omisti suurimman osan sanomalehteä. Veljekset riitelivät, mutta eivät eronneet. Menivät naimisiin, saivat lapsia, uusia riidanaiheita. Viimein kävivät välit vuosien kuluessa niin kireiksi, että rikkoutumisen täytyi tapahtua. Ja nyt se oli tapahtunut.

* * * * *

80-luvun maailmankäsitys tai eläinlääkärifilosofia ei ollut ainakaan hienostanut mieliä, mutta sitä ei voitu pyytääkään; ja pieni villiytyminen silloin tällöin on vain lepoa. Mahtisanat olivat: taistelua, taistelua kaikesta; iske puolestasi, kukaan ei anna ilmaiseksi; ole julkea, niin menestyt. Vanhat, jotka olivat oppineet toisin, nimittäin että siviät saavat maan periä, kävivät alussa neuvottomiksi; mutta sitten hekin amerikalaistuivat ja ryhtyivät taisteluun, niin että koko yhteiskunta oli kahtena varustautuneena leirinä, joilla oli yhteisenä tunnussanana: kaikki keinot ovat luvallisia! Kaikki apujoukot olivat hyviä, ja kun miehet nyt taistelivat, olivat he kyllin varomattomia asettaakseen naisensa taakseen sotavaunuihin; ensin taakse, sitten eteen, sillä eläinteoriaa seurasi taikauskoinen pelko naarasta kohtaan, mikä on ominaista kaikille eläimille. Se, mikä vanhoilla oli perittyä ritarillisuutta, kunnioitusta vaimoa ja äitiä kohtaan, kristillisen mielen vapaaehtoista uhria, kävi nyt inhimilliseksi oikeudeksi, s.o. teoreettiseksi suhdattomuudeksi. Pelkurimaiset miehet ryömivät naistensa taakse, työnsivät naisensa eteensä; käyttivät toinen toisensa naisia pistoaseina ja räjähdysaineena; ja moni voimakas mies, joka itsessään oli voittamaton, räjäytettiin ilmaan juuri hänen omassa lujassa linnassaan, perheessä. Vihollinen kiihoitti vaimon ja lapset kapinaan, ja niin oli linnoitus kavallettu. Se ei ollut siistiä taistelua, mutta se asetti päälaelleen vanhat käsitteet avioliitosta elinkautisena sopimuksena, se synnytti muutosta ja vireyttä; terveellistä epävarmuutta, joka piti ihmisen kurissa, aina valveilla, varuillaan; alituista uudistusta hillittömän etenemisen aikana.

* * * * *

Tohtori Henrik Borg oli nainut norjattaren, perikuvallisen Nooran; väärän marttyyrin, hysteerisen hupsun, jolla ei ollut vastinetta todellisuudessa, ennenkuin näivettyneet miehenaivot synnyttivät sen tuntiessaan olevansa naisten ja lasten tasalla. Mutta hänessä oli myöskin vahvasti kaikkea sitä hölynpölyä, jota Norjan kansanopistot silloin levittivät maailman markkinoille; hän luuli esimerkiksi kuuluvansa nuoreen kansakuntaan, jolla oli lukemattomat herttaiset nuoruudenvikansa. Tämä oli olevinaan Norjan kansa, joka on ikivanha, vanhempi kuin Ruotsin ja siihen määrin, että Ruotsin historia alkaa Norjan kuningas-saduista. Hän oli elänyt Kristianian boheemielämän, ja se oli hänen asiansa; mutta hulluudessaan hän haaveksi samalla Svavaa, hansikasnaista. Nyt hän tahtoi puhtaita nuorukaisia, ja hänen ensimmäinen muistutuksensa tohtoria vastaan oli se, että tämä ei ollut puhdas.

— Mutta ethän sinäkään ollut, vastasi teeskentelemätön tohtori.

Kun vaimo silloin vastasi vain kasvojen ilmeelle, jonka saattoi tulkita: Minä? Se on toinen asia! niin silloin mies ymmärsi, että tässä ei ollut kysymyksessä tasa-arvoisuus, vaan hirmuvaltaisuus, ja tarttui hirmuvallan vihaajana miekkaan.

Ei voi taistella kauan hurjan ihmisen kanssa, johon eivät mitkään syyt, tosiasiat, eivätkä järkiperustat pysty, vaan jättää arvottoman tappotantereen, eikä ryhdy otteluun aseettoman kanssa. Mutta tohtori jäi käärmekuoppaan toistaiseksi, lasten vuoksi, odottaen hetkeä, jolloin saattoi olla varma, että nämä eivät kaipaisi häntä, vaikka hän lähtisikin. Omituinen piirre sen ajan miehissä oli se, että heidän tunteensa lapsia kohtaan olivat voimakkaammat kuin äitien, jotka näyttivät kadottavan terveet vaistonsa ja etsivän ulkoelämää, jotavastoin miehet vielä uneksivat kotielämää.

Eräässä kuuluisassa erojutussa teki mies muun muassa sen harvinaisen syytöksen vaimoa vastaan, että hän sai viettää illat yksin kotona vaimon istuessa kapakassa hänen ystäviensä kanssa. Tuo julkea ja tuhma nainen uskalsi väittää vastaan, että mies jätti hänet yksin (kapakkaan), ja sai tyytyä senvuoksi osaansa.

Tohtori Borg sai taistella yksinään; ja hän koetti juuri sillä hetkellä vallassa olevan uuden maailmankatsomuksen perusteella todistaa ystävilleen, että jos nämä olivat varovaisia, niin heidän täytyi vastustaa eri sukupuolten sekoittamista toisiinsa. Hän koetti osoittaa, että kautta koko luonnon havaittavissa oleva työnjako johti voimien säästämiseen ja täydellistymiseen.

— Miehen osalle voima ja ulkotyö; naiselle kauneus ja sisäaskareet! Mitä suurempi sukupuolien eroavaisuus, sitä paremmat jälkeläiset. (Eroavaisuuslaki).

Mutta se ei auttanut; eivät edes vankimmatkaan naturalistit voineet nähdä "mitään eroa sukupuolien välillä". Ja he loivat toisen naissuuruuden toisensa jälkeen; heistä oli autuasta osoittaa, miten paljon alapuolella naisia he olivat.

— Se on pederastiaa tai itsesaastutusta, oli tohtorilla tapana kivahtaa. Tehän olette menettäneet kaiken miehisen itsetunnon, kun tunnette olevanne alapuolella; ja koskapa kerran tunnette huonommuutenne, niin tottapa kai te sitten olette huonompia!

Omituista se oli, mutta johtavien miehien joukossa oli useita perversejä; monesta tämä puhe tosin oli panettelua, mutta useasta se tiettiin aivan yleisesti, kuten joukko tunnettuja naisia oli epäilyksen alaisia tai syyllisiksi todistettuja.

Sitten sanottiin tohtoria naisten vihaajaksi, tietysti. Se ei säikyttänyt häntä, sillä hän tiesi sen valheeksi. Ja hän saattoi vastata:

— En ole senvuoksi lastenvihaaja, että tunnustan lapsen naista heikommaksi; enkä ole naisenvihaaja senvuoksi, että olen huomannut naisen kehkeymättömän tilan. Mutta te ette voi tehdä havaintoja ettekä ajatella. Te olette jälki-ajattelijoita, joilla ei ole hillintäkeskusta isojen ja pienten aivojen välillä…

Kuitenkin, kellarissaan hänellä oli ruuti ja nyt hän oli räjäytettävä ilmaan; murhayrityksen oli suunnitellut hänen oma veljensä, toimittaja. Oikeutta rakastavana miehenä oli tohtori Borg, kuten tiedämme, puoltanut norjalaisia heidän oikeudenmukaisessa vapaudenpyrkimyksessään ja oikeistolaiset nimittivät häntä siis Norjan ystäväksi, mutta kun hän eli huonossa sovussa vaimonsa kanssa, joka oli norjatar, niin tekivät vasemmistolaiset vastoin hänen tahtoaan hänet Norjan vihaajaksi. Hän vihasi pahaa, tuhmaa vaimoaan; vaimo oli norjatar, siis oli mies Norjan vihaaja. Tämä typerä johtopäätös meni puoluemiesten pehmeihin aivoihin, ja vain sillä perusteella häntä alettiin epäillä "lipun pettäjäksi"! Se seikka, että hän ei yhtynyt naishullutteluun, riitti tekemään hänet vanhoilliseksi.

— Hän on perinjuurin vanhoillinen pentele, oli nyt Gustafin viimeinen sana.

Mutta kun se ei pystynyt karhunnahkaan, niin koetti hän käydä hametietä.

Päivää myöhemmin kuin hänet oli eroitettu, kävi hän vieraisilla kälynsä, Dagmar rouvan luona. Kauniiseen nimeen oli hänellä liittynyt synnynnäinen kauneus, jota hän koetti kaikin tavoin peittää ja vääristellä. Kauniin tukkansa hän oli leikannut, jotta se ei olisi muistuttimena siitä, että hän oli orjatar. (Tohtori oli sitävastoin oppinut, että pitkä tukka oli vapaan miehen merkki, ja että kaikkien vankien hiukset leikattiin); kauniin kaulan hän peitti korkealla kauluksella unohtaakseen, että oli nainen; pienet jalkansa hän oli kätkenyt liian suuriin rasvanahkakenkiin, jotka olivat menneet poimuihin ja synnyttäneet hieroontumia; kaiken ruman hän oli haalinut pukuunsa, ja kaiken, mikä näytti ilkeältä, hän oli koonnut kotiinsa; ilkeys pisti esiin joka huonekalusta, uutimien väreistä ja koristuksista. Siitä näkyi uhkamielisyys miestä kohtaan, jonka kauneudenaisti oli tunnettu, ja saattoi huomata, että koko koristelu oli tehty selvässä tarkoituksessa loukata miehen hyvää makua. Hän tahtoi näyttää riippumattomuutensa, sanoi hän, osoittaessaan riippuvaisuuttaan pahuudestaan.

Kuitenkin kaikitenkin: lankomies Gustaf otettiin vastaan siistimättömässä huoneessa; ja hän näki heti kahdesta pienestä lasista, joissa oli tilkka jäljellä, että siellä oli ollut naisvieraita. Käsittäen täysin osansa ja asiaintilan, hän tiesi, että tässä ei maksanut vaivaa aloittaa kohteliaisuuksilla, kaikkein vähimmän ulkonäköä ja pukua koskevilla, mikä olisi ollut "loukkaus naisen sukupuolta kohtaan".

Käly ei ollut milloinkaan pitänyt Gustafista, mutta sillä hetkellä kuin tästä tuli hänen miehensä vihollinen, rakasti hän lankomiestään. Senvuoksi sai keskustelu heti alusta alkaen sangen ystävällisen luonteen.

— No, Dagmar, alkoi siis lanko; miehesihän rupee vapaamielisen puolueen valtiopäivämiesehdokkaaksi.

— Onko hän vapaamielinen? keskeytti Dagmar rouva heti, joka oli saanut sanat suuhunsa huomaamattaan.

— On, aina häntä siksi voi nimittää, vastasi pahansuopa lankomies.

— Nimittää, niin? mutta hänhän on vanhoillinen…

— Tarkoitat kai muutamissa kysymyksissä?

— Sitä juuri tarkoitan; naisasiassa hän on taantumuksellinen, ja häntä vastaan on taisteltava. Sitäpaitsi hän on Norjan vihaaja!

— Eipä suinkaan, ärsytti Gustaf; onhan hän naimisissa sinun kanssasi!

— Senpä vuoksi juuri tiedän, mikä hän on: hän sanoo Ibseniä tyhmeliiniksi ja Björnsonia akaksi. Eikö sellainen ole Norjan vihaaja?

— Sitä hän ei todenteolla tarkoittane?

— Eikö hän sanonut Lage Langin juhlassa norjalaisia helvetilliseksi kansaksi, ja sitten hän haukkui vaimonsa pataluhaksi; mutta minä olen jo käynyt asianajajan puheilla…

Nyt kirkastui Gustaf Borg, sillä hänen käyntinsä päämaalina oli saada tietää, kuinka pitkälle asiat olivat kehittyneet.

— Miksi te eroatte? jatkoi lankomies vanhemman veljen koko osanotolla. — Ajatelkaa lapsia!

— Niistä minä kyllä pidän huolen!

— Oletko varma, että hän antaa ne?

— Minä otan ne! vastasi rouva varmuudella, joka ei ennustanut kysymyksen rauhallista ratkaisua.

— Sinä et ota heitä, sillä tuomioistuin tuomitsee kuulusteltuaan molempia asianomaisia.

— Tuomioistuimella ei ole mitään tekemistä minun lasteni kanssa! huusi Dagmar rouva.

— On kyllä, ystäväiseni; ja sillä on sangen ratkaiseva merkitys, mitä miehesi tulee sanomaan sopimattomuudestasi äitinä; sillä hän on lääkäri ja tunnettu luotettavaksi henkilöksi.

— Hänkö? Maailman suurin valehtelija!

Nyt oli taula syttynyt, ja enempää ei Gustaf Borg pyytänytkään. Hän tahtoi kuitenkin hiukan puhaltaa siihen ennen lähtöään.

— Mutta ystävä kulta, ajattele mitä teet! Ero tällä hetkellä turmelisi hänen mahdollisuutensa päästä valtiopäiville, ja ethän sitä tahtone; naiset hän saa etenkin vastaansa, ja tiedäthän, kuinka vapaamieliset ovat naistensa tohvelin alla.

— Juuri sen minä tiedän, ja senvuoksi annan naisten-äänen kirjoittaa häntä vastaan!

Sen pituinen se! nyt oli tuli valloilla ja Gustaf saattoi lähteä. Mutta ennen lähtöään hän osoitti pieniä laseja ja sanoi ystävällisesti, kahdenkeskisesti:

— Älä pidä tuollaisia esillä, Dagmar: se voi olla sinulle epäedullista oikeudenkäynnissä!

— Eikö hän sitten juo? kipenöi rouva Borg. — Juo kyllä, ystäväiseni, mutta ei aamupäivällä!

Siihen loppui se kohtaus.

* * * * *

Mutta tämän par'aikaa kestäessä tohtorin luona, tapahtui toinen kohtaus toimittajan kotona.

Taistelu koski kaikkea, mutta taistelussa vallasta tällä kertaa oli määrättävä, mikä oli oleva vapaamielistä. Kun kaikki kannattivat kehitysteorioja, niin oli kaikkien kunnianhimona pysyä kehityksen tasalla, edistää kehitystä. Senvuoksi taisteltiin sen ratkaisemisesta, mikä oli kehitystä, muutamat luulivat, että kaikki eteenpäin menevä oli sitä, mutta kun nähtiin vanhojen katojen ja sairauksien kehittyvän hirvittävää vauhtia, niin alettiin hiukan epäröidä; ja viimein keksittiin, että kehitys saattoi merkitä ainoastaan edistymistä inhimillisyydessä, pyrkimystä kauneuteen ja onneen, jota oikeus ja kohtuus kohottivat. Mutta puoluetaisteluissa ei huolita mistään järkisyistä; nostetaan lippu ja sanotaan: nyt sinä olet vanhoillinen! Tohtori Borg, joka otti maltillisesti järkisyyt huomioonsa, oli nyt kaatuva malttavaisuutensa vuoksi. Kun norjalaisten pyhimpiä oikeuksia loukattiin 1885, oli tohtori puoltanut heitä. Mutta kun vaara oli ohi ja he kykenivät auttamaan itse itseään, ja siihen määrin, että uhkasivat sodalla, silloin tohtori katsoi enemmän avun tarpeettomaksi; ja koska hän oli merkitty henkikirjoihin ruotsalaiseksi, piti hän vääränä yhtyä viholliseen. Vaikka hän perheessään ei kuullut vaimonsa suusta muuta kuin norjalaista talonpoikaiskerskailua aamusta iltaan, ja kuinka tuhmia ja lahjattomia ruotsalaiset olivat, niin ei hän kuitenkaan väsynyt myöntämään oikeaksi mahdollista oikeutta. Mutta tätä ruotsalaista ritarillisuutta, joka ilmeni Norjan suurmiesten demonstratiivisessa tunnustamisessakin, ei ymmärretty, vaan oli päälle päätteeksi nähty Norjan sanomalehtien pilkkaavan ruotsalaisia siitä, että taiteilijat olivat juhlineet Lage Langia.

"Pelkurimaiset ruotsalaiset", sanottiin, "ruotsalaiset ryömivät", "Norja tarttuu ohjaksiin" ja niin edespäin. Niin kauan kuin tämä ei ollut totta, ei se vaikuttanut tohtoriin; mutta kun ryömiminen sitten muuttui todellisuudeksi, kun kateelliset, halpamieliset ruotsalaiset, akat vallankin, alkoivat järjestelmällisesti ylistää kaikkea norjalaista, keskinkertaistakin, sen kustannuksella, mikä oli ruotsalaista ja selvästi tarkoittaen sen halventamista, niin silloin hän nousi vastarintaan. Mutta silloin hänestä luovuttiin ja nimitettiin häntä Norjan vihaajaksi. Hänen perherauhansa särkyi ja hänen valtiopäivämiesehdokkuutensa oli vaarassa. Gustaf veli oli luonteeltaan suurruotsalainen ja sydämessään vihollismielinen norjalaisia kohtaan, mutta hän antoi politiikan, hyödyn ja intohimojen vaikuttaa itseensä, ja senvuoksi hän käytti Norjan kysymystä veljeään vastaan. Tuo epärehellinen menettely ärsytti rehellistä tohtoria, ja hän ryntäsi keskelle veljen linnoitusta räjäyttääkseen hänet ilmaan.

Hän kävi tapaamassa Brita rouvaa Gustafin toimiessa Dagmar rouvan luona.

Brita rouva oli huvilassaan; hän sanoi sitä omakseen senvuoksi, että oli tuonut pesään rahoja, mutta Gustaf sanoi sitä heidän omakseen, koska laki määräsi aviopuolisoiden omaisuuden yhteiseksi. Se oli suuri puutalo, jossa oli viisitoista huonetta ja kaksi keittiötä. Toinen keittiö oli Britan kirjoitushuoneena, jossa hän kirjoitti esitelmänsä, artikkelinsa, kirjeensä, ja se oli se ainoa huone, missä hän sai olla rauhassa monilta lapsiltaan; hänellä oli niitä seitsemän kappaletta.

Tavattomalla hyväntahtoisuudellaan hän otti vastaan lankomiehensä Henrikin huolimatta tämän raa'asta keskustelusta laivamatkalla.

— Kuulehan, eukkoseni, alkoi tohtori; jos minä sanon sinulle, että meidän täytyy tehdä Gustaf tehottomaksi, niin ei se merkitse sitä, että aion hieroa sovintoa kanssasi.

— Mitä hänellä on nyt sitten tekeillä?

— Ensinnäkin hän toimii lehteä vastaan; toiseksi hän tahtoo ehkäistä minun edusmiesehdokkuuteni, ja kolmanneksi hän keinottelee pörssissä teidän rahoillanne.

— Minun rahoillani?

— Ei, vaan teidän; mutta se on yhtä moitittavaa!

— Keinotteleeko hän pörssissä?

— Keinottelee, nuo vanhat lurjukset ovat oppineet sen!

— Mitenkä voin ehkäistä sen?

— Eroa!

— Oletko sitä mieltä?

— Juuri sitä mieltä minä olen. Teidän avioliittonne on ollutta ja mennyttä, ja nyt älkää istuko ja homehtuko yhdessä; poikaset ovat valmiit lentämään ja pesä on ikävän näköinen.

— Kylläpä sinä puhut!

— Juuri niin minä puhun! Te ette ole pitkiin aikoihin olleet aviopuolisoita, ja nyt täytyy lasten saada elää ja hengittää. Isä on tehnyt tehtävänsä, ja nyt hän painostaa vain, sortaa, ehkäisee, tukauttaa! Suorikoon hän tiehensä!

— Ja sinä olet itse isä!

— Olen; juuri senvuoksi minä tiedän…

— Keinotteleeko hän pörssissä?

— Kahvilla ja sokerilla!

— Vai niin? Kahvilla ja sokerilla? — Vai niin?

Tässä Brita rouva vaikeni hetken, ja ollen nopsatuumainen hän ennätti tehdä tuon vaikenemisen ajalla päätöksen. Hän nousi ja meni käyttämättömän jääkaapin luo, jossa hän säilytti tärkeitä papereita. Hän etsi ja löydettyään ryhtyi jälleen keskusteluun:

— Minulla ei ole tosin avioehtoa, mutta minulla on jotakin muuta; minulla on kirjeitä.

— Varo kirjeitä, Brita; tuomioistuimen edessä he puhdistautuvat kirjeistä; he joko väittävät, että eivät ole kirjoittaneet niitä, tai etteivät ole tarkoittaneet sitä, että se oli pelkkää pilaa. Ei, sinun täytyy nojautua tosiasiaan, mieluimmin flagrans delictum'iin.

— Mitä se on?

— Se on rikollinen teko kahden järkähtämättömän todistajan läsnäollessa.

— Sitä en tahdo!

— Et tänään, mutta anna tapausten kehittyä, niin ehkä tahdot myöhemmin.

— Olen teeskennellyt tietämättömyyttä, olen antanut anteeksi; voidaan sanoa, että olen suostunut siihen, mutta kun on kysymyksessä lapseni, heidän perintönsä ja tulevaisuutensa, niin ei kanssani ole hyvä leikitellä. Sitäpaitsi; saattaisi ajatella hänen keräävän — — — uuden avioliiton varalle, jonka hän aikoo solmia tuon toisen kanssa.

— Koskapa ajatuksesi ovat alkaneet kulkea sitä latua, niin: ole varuillasi ja kavahda ennen kaikkea kirjoittamasta mitään papereille, joita hän asettaa eteesi! Sinä tiedät, että en ole mikään sokea naisten kannattaja; mutta oikeus ennen kaikkea!

— Sinä vihaat veljeäsi?

— Se on kai hiukan liioiteltua, mutta minä varustaudun peljättävää vihollista vastaan… Asiasta toiseen; tiedätkö mitään Gustafin ja Holgerin välikirjasta?

— Holgerin täytyy maksaa suuri vuotuinen vuokra Gustafille sanomalehdestä ja kirjapainosta.

— Kuinka suuri?

— Sitä en tiedä!

— No niin, se on siksi suuri, että hän ei voi suorittaa sitä.

— Eikö Holgerilla sitten ole mitään asetta häntä vastaan?

— Onhan hänellä amerikalainen julkeutensa!

— Miten tässä on meneteltävä?

— Meidän täytyy auttaa häntä, vastasi tohtori ja ojensi kätensä kälylle. Sillä nyt alkaa taistelu henkeen ja veriin!

— Etkö jää päivällisille? kysyi Brita rouva, en tiedä, mitä on ruuaksi, sillä en hoida itse taloutta?

— Kiitoksia, ystäväiseni, mutta minä en tahdo istuutua samaan pöytään kuin se mies, joka juuri on tunkeutunut kotiini murhatakseen minut.

— Onko hän teillä?

— On, hän ei karta mitään keinoja; ja kotia tultuani pääsen niistä selville. Hyvästi! Brita.

VIIDES LUKU

Kuningas Lear ja rippi-isä

Entinen toimittaja oli alistunut kohtaloonsa, asui maalla ja kirjoitti artikkeleitaan. Eräänä kesäaamuna hän istui kuistillaan ja odotti lehteä, saadakseen lukea viimeisen pääkirjoituksensa. Se oli ovela pala, jonka hän toivoi tekevän suuren vaikutuksen; se koski vapaamielistä ohjelmaa, jonka ehdokkaat olivat valalla vahvistavat vaalikokouksissa, ja sen salaisena tarkoituksena oli osoittaa Henrik veli vanhoilliseksi. Se oli laukaus vesirajaan, jonka määränä oli upottaa sotalaiva. Gustaf istui ja nautti hengessään, kuuli myrkyllisten sanainsa surisevan korvissa, oli näkevinään, kuinka veli aukaisi lehden etsiäkseen kirjoitustaan, ja kuinka hän sitten löysikin toisen, joka kuulana lensi vasten kasvoja. Hän nautti mielessään niin, että hymyili, pyöritteli viidentoista äyrin sikaria hekumallisesti suupielissään, sytytti monta tulitikkua ja muhoili.

Viimein saapui lehti.

Hän nousi ja asettui miekkailija-asentoon levittäessään auki sanomalehden, käänsi sen nurin narin, lukeakseen makupalansa toiselta sivulta.

Sitä ei ollut siinä! Hän haki kolmannelta sivulta. Sitä ei ollut siinäkään.

Lehti ruttuun puristettuna hän hyökkäsi puhelimeen ja pääsi toimitukseen. Hänen poikansa Holger oli koneessa ja otti vastaan iskun:

— Miksi kirjoitukseni ei ole lehdessä? kysyi isä sähisten.

— Me emme voineet painattaa sitä, vastasi poika.

— Mutta minä näin sen ladottuna; luin korehtuurin ja…

— Me emme voi painattaa tuollaista sekamelskaa! vastasi poika jälleen.

Silloin isän ääni sammui; hän koetti karjua, mutta ei saanut ääntä. Ja äänettömänä hän poistui puhelimesta, otti hattunsa ja keppinsä painuakseen metsään.

Kulkiessaan Britan keittiönikkunan ohi, näki hän tämän istuvan lehti toisessa kädessä ja kynä toisessa; hän kirjoitti, kirjoitti häntä, miestänsä vastaan, ja poika oli riistänyt kynän hänen kädestään, ainoan itsepuolustusaseen.

Hän kutistui kokoon, tunsi raukeavansa tyhjiin. Hän, joka oli perustanut lehden, kohottanut sen kirjoituksillaan valta-asemaan ja tehnyt siitä varallisuuslähteen, hän ei saanut kirjoittaa siihen, hänen oma poikansa esti sen. Ja hän ajatteli Kuningas Learia, syrjäytettyä, virkaheittoa. Hän alkoi kävellä, kohti tiluksia, läpi hakojen ja niittumaiden.

Mitä apua oli pitkästä elämästä ja opetuksesta, kun kokemukset eivät lopullisesti kelvanneet. Nuorena hän oli aina kuullut, että vanhana vasta viisastui, käytyään monet vuodet elämän koulua. Hän oli koulunsa käynyt; hän oli nähnyt kaiken nykyisen sen syntymästä saakka; siksi ymmärsi hän sen paremmin kuin muut, tuumiskeli hän, mutta siitä huolimatta hänet viskattiin syrjään kuin viskataan kulunut huosiain, häntä kohdeltiin kuin vanhaa idioottia.

Kun hän oli kävellyt itsensä hikeen, tyyntyi hän, nousi eräälle vuorelle, josta oli näköala kauaksi merelle. Se vilvoitti häntä, ja tuo ääretön liikkuva pinta antoi hänelle voimia. Hän istuutui paadelle ja ajatteli kohtaloaan. Hän saattoi elää vielä kolmekymmentä vuotta, kokonaisen miespolven; hän tunsi itsensä voimakkaaksi aloittamaan taistelun, tunsi kestävänsä ja hätätilassa voivansa varrota vihollisia, jotka kuluttivat voimansa tyhjää tavoitellessaan, ja joiden pian täytyi olla ikäkuluja, vallankin kun eivät ymmärtäneet säästää ja uudistaa. Kymmenen vuoden kuluttua, mietti hän mielessään, on noussut uusi nuoriso uusine ihanteilleen, järkevä todellisuudentavoittelijajoukko, joka ymmärtää paremmin häntä ja panee vuorostaan viralta nämä uneksijat, jotka nyt riehuivat sosialistiyhteiskunta-keksintöineen, teorioineen, jotka hän oli nuoruudessaan koetellut ja hyljännyt. Nämä nuoret luulivat olevansa hänen edellään, mutta elivät kuitenkin niin etäällä omasta ajastaan kuin 1830- ja 40-luvulla. Olihan hän juuri juhlinut Ranskan vallankumousta, ja selittänyt puheessaan olevansa konventin jälkeläinen, traditsiooneille uskollinen, leppymätön yksinvaltaa kohtaan, tasavaltalainen veriin, henkiin saakka. Ja nyt he sanoivat häntä vanhoilliseksi! Vanhoillinen vallankumouksellinen ja kuninkaansurmaaja! Se nyt oli mieletöntä jos mikä! Mutta elettiinkin sekamelskan ajassa, joka oli kuin värihyrrä, missä kaikki sateenkaaren värit sekaantuivat yhdeksi ainoaksi valkeaksi; kaikki virrat ja vastavirrat olivat juosseet mereen, ja olivat siellä sekoittaneet veden pohjamuria myöten. Jumalankieltäjät kannattivat sosialismia, joka oikeastaan oli kristinoppia, ja kristityt olivat itsekkäitä pohattoja; talonpojat olivat kuningasmielisiä, mutta heikonsivat kuningasvaltaa; kuningasmieliset leikkivät vapaamielisiä, ja hallitsija oli vapaakauppalainen, vapaakirkollinen, ja häntä pidettiin vapaamielisenä. Se oli Babelin sekoitusta, kaikkien vanhojen käsitteiden hajoamista. Anarkistit olivat aristokraatteja; vapaamieliset työskentelivät naistyrannian hyväksi, vääryyden perustalla, ja vapaakaupan oikeuden puolesta tukauttaa omat elinkeinot; suojelustullien puoltajat tahtoivat auttaa elinkeinoja, mutta pakoittaa omat maanmiehet ostamaan kallista ja huonoa tavaraa.

Se oli pitkällinen keitos, josta suurin osa oli haihtuva ja lopulta jättävä pienen, ainesosiltaan tiiviimmän pohjasakan, mikä kelpasi ravintoaineiksi. Tapahtui ehkä pysyväinen käänne kehityksessä, mikä muistutti kaasujen imeytymistä toisiinsa, jossa kaikki tunkeutui toinen toiseensa; tai kokoontui nyt kaikkien erittelyjen kautta saavutettu paras yhteen; erilaatuiset voimat kohdistuivat moneen pisteeseen ja kivi liikahti lopulta.

Kenties se oli oikein, mitä tapahtui; kenties tämä saos oli sitten taas liukeneva, ja uusi suuri voimien yhteistyö syntyvä uusista taisteluista, niin että voitiin sanoa vähäpätöisimmänkin olleen osallisena edistyksessä, ja että voittanut mielipide oli yhteenveto kaikkien mielipiteistä, koska se oli jalojen ja epäjalojen metallien seos. Tämä olisi vanhurskasta kuin Jumala itse, ja saattaisi se harmittaa vain kunnianhimoisia puolueenjohtajia.

Näitä asioita aprikoidessaan hänen silmänsä olivat kiintyneinä muutamiin harmaanruskeihin luotoihin, jotka siintivät kaukaa merenselältä. Hän oli likinäköisyydestään huolimatta huomannut ne muodoltaan hiukan oudoiksi, eikä tuntenut niitä, vaikka tiesi jokaisen karinkin ulkona ulapalla. Nyt — juuri nyt — ne alkoivat liikkua, väriltään kammottavina kuin yöperhoset, minkä selvänä tarkoituksena oli tehdä ne näkymättömiksi. Samalla nousi kolme savupatsasta taivasta kohti, ja hän ymmärsi: se oli Ranskan laivasto, joka saapui Kronstadtista ja ohjasi kulkunsa Tukholmaan. Kolmiväriliput nostettiin, ja vanhan vallankumouksellisen sydän sykähti, sillä Saksan politiikka, johon Ruotsin hallitus oli yhtynyt Sedanin taistelun jälkeen, ei ollut hauska ja muistutti epämiellyttävästi alistumista ja hädänalaisen hylkäämistä. Ranska oli nyt noussut syrjäytetystä asemastaan ja astunut jälleen Europan suurvaltojen riviin, esiintyäkseen vuosisadan vaihteessa niiden Europan valtojen joukossa, jotka tulivat jakamaan maanpiirin. Ranskan elpyminen merkitsisi jälleen liikuntoa eteenpäin, sillä heti, kun johdot olivat kunnossa, virtasi Ranskan moottorista aina voimaa muihin kansoihin. Kolmen keisarin liitto oli hajonnut, ja suurimmat vastakohdat, tsaarikunta ja Europan tasavalta, tasoittivat kaukaisessa Idässä sen, mitä Englannin ylivalta Egyptissä ja Välimerellä oli uhannut järkyttää.

Iloisena ja mieleltään rohkaistuna hän nousi ja kääntyi kotia kohti, mutta läksi nyt kulkemaan oikeanpuolista tietä yli pappilan tiluksien. Hän tunsi tarpeen tavata ihmisiä ja haihduttaa puhelemalla aamupäivän epämiellyttävät vaikutukset.

Pappila näkyi pian lehmuksien lomista; suunnattoman suuri punainen kaksikerroksinen puutalo; ollen rakennettu ruotsalaisten talonpoikaistupien tapaan, ympäröivät luhdit ja navetat sitä joka taholta. Kun nyt toimittaja ensin astui puustellin eteiseen ja Fylaks otti hänet vastaan ovella pyyhkien tervehdykseksi käpälänsä vieraan vaatteisiin, ilmoitti palvelija hänelle, että pastori oli navetassa toimittamassa koelypsyä.

Hän läksi siis määräpaikkaan, missä näki lankomiehensä täydessä toimessa. Päässään lippalakki ja yllään haalistunut päällysnuttu hän istui ja piti maitoluetteloa, ja ikkunalla hänen takanaan oli tyhjennetty aamiaistarjotin.

Gustaf Borg laski tavallisesti leikkiä lankomiehen sielunhoidosta navetassa ja meijerissä, mutta tänään häntä ei haluttanut, sillä hän tahtoi voittaa langon puolelleen, ja sitäpaitsi teki hänet aseettomaksi pastorin katse, joka anoi, että hän armosta tulisi säästetyksi palvelijain läsnäollessa.

— Me olemme olleet työssä neljästä saakka aamulla, ja senvuoksi minun täytyi hiukan syödä!

Tällä hän tahtoi väistää iskun aamiaistarjotinta vastaan, jolta ei olut- ja viinapullokaan puuttunut.

— Tahdoin vain käydä tervehtimässä sinua! vastasi lankomies tarjottimeen katsomatta.

— Olemme juuri lopettaneet: Odota hetkinen, niin tulen kanssasi.

Gustaf odotti ja heitti yleissilmäyksen noihin sataan lihavaan nautaan, jotka pureksivat ja heiluttivat häntäänsä.

Pastori laski yhteen litrat ja oli tyytyväinen tulokseen, vaikkakin hän ihmetteli sitä, että valvonnan alainen koelypsy johti aina parempiin tuloksiin kuin jokapäiväinen lypsy.

— Siinä nähdään isännän silmä! sanoi hän. Ellei pidä huolta omastaan, niin kyllä seuraukset näkyvät. Ja maa antaa ainoastaan viljelijälleen. Jos antaisin tämän arennille, niin en saisi vuokraa milloinkaan. Arentimies valittaa aina, ja kun maksuaika lähestyy, niin hän lähettää vaimonsa ja lapsensa itkemään vuokrasummaa anteeksi. Ei, oma itse on rengeistä parhain, nyt me vain vilkaisemme meijeriin. Oletko nähnyt uutta separaattoriani? Se on aika pahus pyörimään, tämä turbiini. —

Hän aukaisi erään peräoven, ja he olivat meijerissä.

— Täällä tehdään kultaa! jatkoi hän sellaisella innolla kuin olisi tahtonut estää kaikki sopimattomat kysymykset ja pisteliäät huomautukset. — Katsohan vain tuota voita! katso! Maistapa nyt myöskin!

Mitä? — Se on ensiluokkaista! — — — No niin, mitäpä huvia sinulla siitä olisi!

Ja sitten he lähtivät.

Kun he tulivat eteiseen, otti Fylaks jälleen vastaan Gustaf Borgin ja pyyhki kuononsa hänen valkeihin vaatteisiinsa. Eläin kun juuri oli syönyt, tunsi saapuva vieras mielipahaa, mutta hänen täytyi vaieta ja kärsiä, sillä hän tahtoi voittaa jotakin.

Papin asunto oli vanhanaikainen nahkasohvineen, lautapeleilleen, piippuhyllyineen ja kirjakaappeineen, jossa oli kirkkoisien nelitaitteiset niteet sekä hiippakunnan sanomat ja asetuskokoelmat! Tuo maallisen ja hengellisen vallan omituinen sekoitus.

Huonekalut olivat mahongista, ja näyttivät siltä kuin eivät olisi milloinkaan olleet uudet, vaan siinneet itsestään jossakin huutokaupassa maailman alussa. Mahonki ei näytä kasvisaineelta, vaan muistuttaa kuivettunutta lihaa ja voi hikoilla rasvaa. Senvuoksi siinä näkee aina sormenjäljet, ja se ei ole miellyttävää. Seisten sillisalaatin värisillä räsymatoilla, muodosti huonekalusto sopusointuisen yhdistelmän kodikasta pikkutörkyä, joka tuoksui Gyllenhaalin sekoitukselle.

Lähemmin tarkastaessa huomasi ovensuussa rasvaisen hattu- ja lakkimuseon alla kokoelman keppejä. Sen vieressä hyllyn täynnä lasimittoja maidonkoetusta varten, järkiperäisen maanviljelyksen uudet vertauskuvat.

Lankomiehet istuutuivat, ja molemmat kun olivat suulaita, kävivät kielet kuin voideltuina.

— Sinä olet aikaisin lähtenyt jaloittelemaan, sinä, virkkoi pappi.

— Eipähän minulla ole muutakaan tekemistä sen jälkeen kuin jouduin toimettomaksi, vastasi toimittaja.

— Niinihän se nuoriso ahdistaa! Se on maailman meno!

Tässä Gustaf Borg oli lankeamaisillaan ruikutukseen, mutta vältti kiusauksen, sillä hän tiesi, että lankomies olisi ilkkuen nauranut hänelle, joka aina oli ajanut nuorison asiaa. Hän pidättäytyi senvuoksi ja peräytyi:

— Nuoriso, niin; sinähän tiedät, että olen aina ajanut heidän asiaansa, niin kauan kuin heidän vaatimuksensa olivat kohtuullisia ja järkeviä, mutta kun ne menivät yli rajojen, niin minun täytyi asettua heitä vastaan.

Kun pastorikin oli rauhaa rakastavalla tuulella, niin hän asettui kohteliaasti vastustajansa kannalle.

— Siinä teitkin oikein. Senvuoksi olet saanutkin kiitosta.

Hän otti lautapelipöydältä sanomalehden; mutta kun Gustaf Borg näki nimen Kotimaa, niin oli rauha lopussa, ja naamio putosi.

— Kiitetäänkö minua siinä? Siinä? — Silloin on loppuni käsissä!

— Sinä et rakasta kotimaatasi? puuttui pastori torjuvasti ja leikillisesti puheeseen.

— Enpä juuri, sillä se ei ole herttainen ja mitä taas sanomalehteesi tulee, niin ovatko ne omasta mielestäsi kristityitä ihmisiä, jotka kirjoittavat tuolla tavalla? Ne ovat hengen miehiä kumminkin, ja kirjoittavat kuin perkeleet. Valhe, väkivalta, puolueellisuus, viha, väärät todistukset, siinä lehden ohjelma!

Nyt pastori kuohahti, ja hän nousi ja alkoi laukata matolla, niin että tomu pölysi:

— Eikö sinun mielestäsi ole parempi, että valtiokirkon humaaniset, sivistyneet papit ohjaavat kansaa, eivätkä oppimattomat kiihkomieliset maallikkosaarnaajat?

Kyllähän Gustaf Borg oli sitä mieltä, arkioloissa, mutta tässä ei saanut jäädä tuppisuuksi, ja senvuoksi muutti hän vihapäissään mieltään äkkipikaa:

— Maallikkosaarnaajat? Mitä muuta sinä sitten olet? Sinä, joka pidät maanviljelystä ammattinasi, annat kappalaisen ja apulaisen hoitaa virkaasi. Ja mitä sinun kappalaisesi tekee? Hän syö silloin kuin ei nuku, ja väliajat hän juo ja pelaa korttia. Lepää kuusi päivää ja tekee työtä seitsemäntenä. Entäs sitten apulaisesi, joka on Kotimaan aputoimittaja ja puolustaa naimakaarta, tiedätkö, mitä hän hommailee saarellaan? Sinä tiedät, että hän elää kuin turkkilainen ja on soudellut ihmisten nähden ilkialasti erään kauniin tytön kanssa, ja sinä et ole asiasta tietävinäsikään, siksi että tarvitset häntä viirapeliisi! Mutta seurakunta luopuu kirkosta ja rakentaa rukoushuoneita, joita te vainoatte! Niin, vanha Ruotsi on muuttumaisillaan pappistasavallaksi kuin Paraguay, ja valtiokirkko on nyt yhtä mätä kuin vuonna 1527. Hengellisen vallan te olette menettäneet, mutta maallinen teillä on jäljellä. Teidän piispanne syövät tarkastuspäivällisiä, istuvat valtiopäivillä ja maankäräjillä, komiteoissa ja akatemioissa, — meillä oli äskettäin piispa, jolla oli 80,000 kruunun vuositulot ja peräsyöpä — (hän oli syömällä hankkinut sen!); hän käänteli runoja ja kirjoitteli leikillisiä lauluja, mutta sielunhoidolle hän antoi palttua. Minun serkkuni, jonka sinäkin tunsit, oli pappina eräässä kaupungissa pohjanpuolessa. Hän söi itsensä kuoliaaksi; sillä joka toimituksessa, häissä, ristiäisissä, hautajaisissa, hänen täytyi syödä ja juoda; ja elämänsä viimeisenä sunnuntaina hän suoritti kahdeksantoista toimitusta, hän söi ja joi toisin sanoen kahdeksantoista kertaa sinä päivänä; siksi hän sai halvauksen ja kuoli! — Sinä puhut teidän humaanisuudestanne. Se on vain epäuskoon perustuvaa ennakkoluulottamuutta! Te ette usko oppeihinne, sitä ei teiltä kukaan pyydäkään, mutta silloin teidän täytyy erota, muutoin te olette teeskentelijöitä! Mutta te ette tahdo luopua leivästä ja vallasta! Papit ja upseerit, ne kaksi ovat yhtä, ja Te tuette valtaistuinta, joka on vain vanha reikätuoli…

Nyt olivat molemmat nousseet ja laukkasivat ristiin rastiin matoilla kuin jalopeura ja karhu. Mutta Gustaf Borg ei jäänyt tuppisuuksi.

— Lehmiä ja sikoja sinä osaat hoitaa, mutta jos joku ihminen tulee sielunahdistuksessa luoksesi, niin silloin sinä et sääli etkä auta etkä lohduta, sillä sinä olet kova, ahne, säälimätön! Ja 28,000 sinun ja sinun laistasi moista kapinetta saa valtio elättää. Seitsemän miljoonaa kruunua te syötte, ja varat siihen kiskotaan joko hyvällä tai pahalla, tunnustajilta ja ei-tunnustajilta, ja tavalla, mikä muistuttaa rahankiristämistä. Lempo ties, mihin te uskotte, mutta lähinnä Te olette perkeleen palvelijain kaltaisia, teidän äänenkannattajanne kun jumaloi Kaarle XII:tta, Ruotsin tuhoojaa, joka ei ollut ihminen, vaan perkele. Ja kun joukko ylioppilaita asettui vastustavalle kannalle tätä petoa viimeksi juhlittaessa, jolla ei ollut mitään suuruutta, ei edes siveellistäkään, niin heidät kutsuttiin rehtorin puheille, ja läheltä piti, ettei heitä häväisty eroituksella. Hourujenhuonettako vai kuritushuonetta te ansaitsisitte? — Ja sinä kirkkoherrantoiminesi. Sanotaan, että sinä hosut rottingilla, silloinkuin sinun pitäisi liikuttaa järkeä ja sydäntä. Ja sinun kirkkosi, mitä sinä siellä teet? Samaa kuin metropoliitta sakastissa! Sinä kehuskelit äskettäin aikamoisessa kemuhutikassa, että et käy milloinkaan kirkossa, että et ole vuoden päiviin ollut kirkossa! Ja sinä, joka puollat ehtoollispakkoa, milloin kävit viimeksi ehtoollisella? Kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin sinut vihittiin papiksi! Hyi helvetti, ja nyt minä pyyhin tomun jaloistani sinun räsymattoosi! Sääli sinua on, sillä sinä et ole milloinkaan ajatellut, mitä teet, tai kuka olet! Mutta jos sinä heräät, niin älä mene vanhaan hökkeliisi, jonka alttarikaapin sivumennen sanoen möit äskettäin muinaiskalujen kauppiaalle, vaan mene rukoushuoneeseen, jos uskallat; siellä tapaat ainakin kristityltä ihmisiä, jotka koettavat, vaikkakin onnistumatta, siivota sisäpuoltaan!

Pastori ei ollut mikään paha mies, eikä myöskään teeskentelijä, mutta hän oli muiden lailla elänyt elämän sellaisena kuin se oli, mietiskelemättä; ahertanut päivän kerrallaan, ei kääntänyt koskaan katsettaan taaksepäin eikä tarkastanut sekavaa menoja tulotiliä, vastattavaa ja vastaavaa, jota sanotaan elämäksi.

Kun hän nyt kuuli sen ja näki laskunsa, ei hän voinut kieltää ainoatakaan tosiasiaa. Hän näki itsensä, Fylaksinsa, ensi kerran, ja hän luuli kuolevansa. Hän jäi sanattomana istumaan sohvalle ja oli kasvoiltaan musta kuin teurastettu musta härkä.

Lankomies, jolle tämä purkaus ja voitto oli antanut takaisin hänen aamulla kadottamansa itsetunnon, alkoi paisua kutistumistilastaan, ja kun hän tahtoi jättää kunnialla taistelutantereen, ennenkuin vihollinen oli ennättänyt koota voimansa, antoi hän viimeisen iskunsa.

— Sinä olet rippi-isä, mutta et hengellinen; sinä alat aamurukouksen navetassa oluella ja viinalla, sen jälkeen vedät aamupäiväunet ja pelaat lautapeliä päivälliseen saakka; syötyäsi kolme ruokalajia puoliseksi ja humalluttuasi toistamiseen, heittäydyt sänkyyn ottamaan päivällisunia, tai, kuten sitä Upsalassa sanotaan, päivällisen pyörittelemiseksi; senjälkeen pelaat lautapeliä iltaan saakka, jolloin todinjuonti ja viirapeli alkaa ehtoolliseen saakka, johon kuuluu joka ilta kylmää ja lämmintä ruokaa. Oletko pannut selvänä maata yhtenäkään iltana; oletko ollut selvänä kahteenkymmeneenviiteen vuoteen kolmine päivittäisine hutikkoinesi? Luetko milloinkaan iltarukoustasi? Et, sinä et ole ihminen, vaan sika! Se sinä juuri olet.

Hän ei ollut tosin saavuttanut tarkoitustaan, mutta hän oli saavuttanut jotain muuta; ja hän toivoi vain, että he olisivat kuulleet hänen puheensa, silloin eivät olisi sanoneet häntä vanhoilliseksi.

KUUDES LUKU

Epäselvä asema

Ranskan laivasto tuli ja hajoitti hetkeksi yksityiset liitot ja muutamat yleisetkin. Ruotsalainen kevytmielisyys näytti rakastettavan puolensa, unhoittamistaidon. Huolimatta siitä, että oli äskettäin yhdytty Saksan politiikkaan, nähtiin hallituksen jäseniä juhlissa ja kuultiin heidän pitävän puheita Ranskalle. Gustaf Borgilla oli suuri päivä Tivolijuhlaa vietettäessä, sillä hän oli yksi isännistä; ja kun hän osasi sitäpaitsi täydellisesti ranskaa ja oli erinomainen puhuja, teki hän mainion vaikutuksen.

Ranska oli ollut hiukan kylmäkiskoinen Ruotsia kohtaan 1870 vuoden sodan jälkeen, kun sen ikivanha liittolainen oli kääntänyt selkänsä sekä tasavallalle että voitetulle ystävälle, mutta nyt oli kaikki unhoitettu. Ranskan ministeri Tukholmassa, eloisan älykäs mies, tasavaltalainen, ja entinen kommunaardi, kuten väitettiin, oli ennen ollut ystävyksin Tukholman vapaamielisten salonkien kanssa, seurusteli porvarisperheissä ja piti esitelmiä klubeissa, jotka eivät olleet aivan comme il faut. Ylemmät saivat tyytyä häneen, sillä hän oli suuren kansakunnan lähettiläs, joten hänen personansa oli loukkaamaton. Hänen asuntonsa ja Norjan ministerihotelli olivat kaikkien edistysmieliseen puolueeseen kuuluvien valtiomiesten, tiedemiesten, taiteilijain ja kirjailijain keskuksena; ja uteliaisuus ja pakko veti sinne monta ylempää, joita vain syntyperä ja virat sitoivat sinne. Nämä koettivat kyllä syrjäyttää punaisia ja saada heidät huonoon huutoon, mutta huomasivat pian puhuneensa päänsä poikki. Niinpä sattui eräälle ruotsalaiselle ala-lähettiläälle seuraava erehdys Norjan ministerin luona.

Ala-lähettiläs (Ranskan ministerille). Minkä rentun tuo kunnon Blehr on tuonut salonkiinsa?

Ranskan ministeri. Kenen? Tuonko noin! Hän on minun erikoinen ystäväni, maalari X.

Ala-lähettiläs. Herra hallitkoon, mutta hän on kauhean näköinen!

Ranskan ministeri. Mitä se tekee, hän on kunnialegioonan upseeri, ja me (me kaksi) olemme vain ritareita!

Ala-lähettiläs (yhä huonommalla menestyksellä). Mutta kyllä ovat naiset hiukan omituisia. Katsokaahan tuota, joka on ihan laulajattaren näköinen.

Ranskan ministeri. Hän ei tosin ole minun vaimoni, mutta hän oli myöskin laulajatar.

Pam!

Näissä piireissä Gustaf Borg liikkui kuin kotonaan, ja nyt Tivolijuhlassa, kun hän piti loistavan puheensa Ranskalle, josta kaikki edistys lähtee, unohdettiin hänen virasta eroituksensa; ja hän esiintyi puhtaana kuin vanha tasavaltalainen ikään, vallankumouksen jälkeläinen, jota ei voinut hetkeäkään epäillä vanhoilliseksi.

Luokkien ja mielipiteitten sekoitus yhdeksänkymmen-luvulla oli niin voimakas, että kaikki vanhat käsitteet eivät enää vastanneet merkitystään. Noita kahta yksinkertaista nimitystä vanhoillinen ja vapaamielinen käytettiin vain haukkumaniminä, niinkuin kerran ennen vanhaan hattuja ja myssyjä. Elämä oli käynyt rikkaammaksi, mielipiteet saaneet vivahduksia, ahdasnäköiset rajoitukset olivat jätetyt alemman porvariston pikkulehtien tehtäväksi, jotka näkivät vain kaksi väriä yksinkertaisessa spektrissään. Niinpä oli valtiopäiväin Cato Censor, perustuslakien pyhyyden järkähtämätön vartia, saanut moneen kertaan haukkumanimen vanhoillinen, viimeksi silloin, kun hän ei voinut yhtyä naisasiaan, mutta se ei järkyttänyt häntä. Jotavastoin Y:n röyhkeää, ajan vaatimuksille umpisokeaa piispaa pidettiin punaisena, senvuoksi että tämä oli kerran sulasta erehdyksestä puhunut yleisen äänioikeuden puolesta.

Vallanjako maan hallinnossa oli hajaantunut niin moniin käsiin, ettei voinut sanoa, kuka ei olisi ollut hallitsemassa. Neuvosto ei sitä tehnyt; valtiopäivät näyttivät laativan lakeja, mutta mielipide valmistettiin edeltäkäsin sanomalehdissä, kirjallisuudessa, perheissä, klubeissa, kahviloissa, salongeissa, verstaissa. Pelkkä sanotun sanan valta on suuri, ja kirjoitetun vielä suurempi. Sanomalehdistön vallan, joka oli siihen aikaan hyvin suuri, teki monien lehtien synty tehottomaksi; niin että jollakin kuuluisuudella tai auktoriteetilla oli merkityksensä vain omassa piirissään; toisten piirissä hän ei ollut mitään. Yhteiskunnan muodosti monta excentristä kehää, joilla oli kullakin keskipisteensä, mutta ei yhtään yhteistä. Ja senvuoksi ei mikään voimalähde saattanut käydä niin väkeväksi, että se olisi voinut painaa muita alas, jotavastoin kaikki tunsivat heikkoa sivupainetta, mikä pysytti holvia koossa.

Tivolijuhlaa vietettiin kuitenkin parhaillaan eräänä aurinkoisena kesäiltana. Yleisesikunnan päällikkö piti ensimmäisen puheen johdattaen mieliin aseveljeyttään Ranskan armeijan kanssa, hän kun otti osaa vuoden 1870 sotaan, taistellen Vionvillen ja Gravelotten luona. Senjälkeen nousi Nordensköld. Tasavaltalainen, joka oli juuri viettänyt vallankumousjuhlaa; vapaamielisten edusmies, suomalainen maanpakolainen, Ruotsin suurin nimi, rahvaanomainen, vaatimaton mies, ei ylpeä eikä eleiltään mahtaileva, mutta kotona piironginlaatikossaan hänellä oli Europan kaikki rintatähdet. Noita rintatähtiä eivät vapaamieliset tahtoneet mitenkään ymmärtää, mutta se oli hänen uhrauksensa. Maassa, jossa kaikki on tehtävä kruunun etuudeksi, oli hän pakoitettu valitsemaan: Ilman rintatähteä ei koillisväylää! Ja hän otti molemmat!

Vanhan hallitusmuodon aikana oli Le roi soleil antanut loiston kaikelle suurelle, nyt lainasi hallitus sitävastoin loistonsa kaikelta suurelta, antamalla sille korkean suojeluksensa. Nordensköld otti vastaan sen kuin jonkinlaisen viattoman leikkikalun, mutta antamatta vastalahjaksi mitään personallisuudestaan.

Vanhoillisvapaamieliset olivat tosin napisseet, mutta nähdessään, että se ei vahingoittanut miestä, antoivat he pian hänelle anteeksi, ja sen hän ansaitsikin.

Kuitenkin, juhlan virallinen puoli oli lopussa ja hajaannuttiin ryhmiin. Hienosto oli vetäytynyt tanssipaviljonkiin, toiset pikkuryhmät olivat asettuneet huvihuoneisiin, ja ylös terassin kahvilaan, vaatemajoihin, keilaradoille.

Gustaf Borg oli hienoston joukossa, mutta eräässä viereisessä huvihuoneessa istui hänen vaimonsa Brita, poikansa Holger ja arkkitehti Kurt sekä tohtori Borg, ei kuitenkaan rouvansa seurassa, joka ei osannut ranskaa eikä tahtonut tulla nöyryytetyksi.

— Asema on epäselvä, sanoi tohtori, epäselvä kuten kaikki on nykyään. Vapaamieliset ovat nousseet laivastoon, ja Gustaf kukoistaa tuolla alhaalla penkereellä.

— Kenen kanssa hän puhelee? kysyi Brita.

— Ajattelehan, se on eräs suomalainen nainen.

— Joka juhlii Kronstadtin laivastoa ja venäläistä alliansia?

— Hm! Asema on epäselvä! Mutta varma on, että suomalaiset saavat nyt kärsiä rajattomasta röyhkeydestään ja tuhmasta ylenkatseestaan Ruotsia kohtaan. Seitsenkymmenluvun fennomania, jota Suomen ruotsalaiset johtivat, oli vain Anjalan liiton jatkoa. Minäkin olin sillä kertaa Helsingissä ja sietämätöntä se oli. Forsman halveksi ruotsinkieltä niin syvästi, että risti itsensä uudelleen Yrjö Koskiseksi tai joksikin sentapaiseksi; Topelius oli venäläinen valtioneuvos tai jotakin muuta venäläistä; puhuessani ruotsia eräälle Suomen ruotsalaiselle, en saanut vastausta; he loruilivat "Ruotsin ikeestä", joka oli merkitsevinään ruotsinkieltä, ja he koettivat rakentaa jotain Kalevalan pohjalle, tuon nuorisonkirjan, joka näyttää olevan jonkun sahanhoitajan kokoonkyhäämä. Äskettäin 80-luvulla he tahtoivat poistaa ruotsinkielen ja asettaa sijaan oman samojeedilaisen tuohikultuurinsa ja suomenkielen; vanhat leikkivät venäläisiä valtioneuvoksia ja nuoret olivat olevinaan venäläisiä nihilistejä; Walter Runeberg tekee Aleksanterin patsaan Helsinkiin; Troijan hevonen, vai? Mutta nyt, kun he ovat pulassa, ja Venäjä aikoo liittää Suomen yhteyteensä, niin he tulevat tänne ja tahtovat, että me rupeisimme sotimaan Venäjää vastaan. Ajatelkaahan, että tuon suomalaisen naisen salongissa seurustelee eräs suomalainen senaattori, joka luulee olevansa maanpaossa, kun ei tsaari muka ole ollut hänelle suosiollinen, mutta tsaari ei tiennyt mitään epäsuosiosta ja on äskettäin kysellyt "ystäväänsä" senaattoria, jota hän on kaivannut. Ottakaa selvä siitä! Ja tuo suomalainen nainen luulee olevansa suuri isänmaanystävä, vieläpä hän oli niin perisuomalainen, että otti osaa Helsingin Ruotsalaisen Teatterin oppilaskoulun perustamiseen, jossa juuri maahan tulleiden ruotsalaisten piti oppia suomalainen lausuntatapa, se on oppia puhumaan suomenvoittoisesti. Mitä arvelette? Poloiset suomalaiset, he eivät tiedä, mitä tekevät, mutta he ovat niin tahtoneet! — Kaikki merkit viittaavat sitäpaitsi liittoutumiseen ja pienien kansakuntien sulautumiseen. Se on alussa katkeraa, mutta maailmankansalaisuutta ei osteta pikku rahoilla! — Katsokaa, nyt hän liehii erästä venäläistä apulähettiä! Sietäisipä senaattorin olla näkemässä! — — —

— Pienten kansakuntien täytyy hävitä, puuttui nyt Brita rouva puheeseen, iloisesti ja raikkaasti ikäänkuin olisi ilmaissut keksinnön.

— Niin, ja me kuljemme jo sitä kohti! Tiedättekö, että tämä juhla ei huvita minua; se merkitsee meille ruotsalaisille sitä, että meitä ruotsalaisia ei tarvita enää. Ranska on jo monta vuosisataa käyttänyt meitä etuvartiana Venäjää vastaan, ja on olemassa vanha Ranskassa lyöty mitali, jossa ruotsalainen on osoitettu oikealle paikalleen Ranskan palkkasotamiehenä. He ovat oikeastaan pitäneet meitä jonkinlaisina sveitsiläisinä, jotka ovat eläneet sotajoukkoja vuokraamalla; ja nyt kun he ovat liittoutuneet Venäjän kanssa jakaakseen Kiinan keskenään, on Ruotsi menettänyt osansa historiassa. Meitä ei tarvita enää! — Läksin eilen laivastosta erään lääkärin kanssa ja näytin hänelle Tukholmaa. Hän puhui liitoista ja maapallon tulevasta jaosta Europan kansojen kesken. Ajattelin maatani, joka ei pääse mukaan, jonka mielipidettä ei tiedusteta, jota ei oteta lukuun; ja minusta tuntui kuin olisin ollut koulusta eroitettu, rangaistuksen alainen, jota ei merkitä henkikirjoihin, paaria, jolla ei ole inhimillisiä oikeuksia maailmanhistoriassa. Nyt olen saanut samanlaisen kasvatuksen kuin tekin, ja olen oppinut, että on ylpeiltävä siitä, että on ruotsalainen. Mitä ylpeiltävää siinä on? Puhua kuuromykänkieltä, jota kukaan ei ymmärrä Europassa; romaanisissa maissa tulee sekoitetuksi halveksittuihin sveitsiläisiin, joille hymyillään; Saksassa kohdellaan ala-saksalaisena, joka on omaksunut heidän Eddansa, jotka Wagner varasti meiltä sodan jälkeen. Serbialainen, bulgarialainen tai rumanialainen voi ylpeillä enemmän kuin me, sillä heillä on tehtävä maailmanhistoriassa: olla puskureina Turkkia vastaan, mutta meillä ei ole mitään. Kuitenkin tahdoin kääntää ranskalaiseni; ja koska olen ollut yhtä ylpeä Skansenistamme kuin tekin, niin vein hänet sinne ylös masentaakseni hänet. Alashan näkyy Bredablick ja kellotapulit. Kun olimme päässeet portille, tahdoin saada hänet juhlalliselle tuulelle, osoitin punaista tornia ja lausuin:

— Siellä on Akropoliimme; siellä säilytetään Sveaa, hänen suojeluspyhäkköään, ja hänen syntyperäänsä. Sanani sattuivat omasta mielestäni hyvin; ja ranskalainen valmistautui nolaukseen. Me mutkittelimme ylös, löysimme kellotapulin ja muutamia poroja, kaakinpuun ja vanhan tykin, mutta kuinka siinä kuljimmekaan, niin tapasimme eläimiä. Onnettomuudeksi oli lääkärini eläintieteilijä ja kohdisti mielenkiintonsa eläimiin, niin etten voinut saada häntä erkanemaan niistä. Nähdessään jääkarhut hän kysyi, onko niitä Ruotsissa, ja minun täytyi valhetella ja myöntää.

— Hyvä eläinnäyttely, hän sanoi, hyvin hyvä.

Ohjasin hänet tupia katsomaan, mutta ne eivät saavuttaneet hänen myötätuntoaan.

— Tupia, talonpoikaistupia, hyvin hyvä.

Meidän täytyi kulkea olutpalviljongin ja soittolavan ohi.

— Varietee! hän sanoi, hyvin hyvä!

Päästyämme Bredablickiin, täytyi hänen katsoa näköalaa, ja sitten hän ei tahtonut nähdä mitään enää. Ja tiedättekö, ystävät hyvät, siellä ei ollut enää mitään nähtävää!

Mutta nyt hän alkoi kysellä:

— Akropolis? Katsokaamme nyt Akropolista. Minä mykistyin.

— Svea? Mitä se on? Ja missä on suojeluspyhäkkö?

Silloin hän alkoi laskea leikkiä kuin ranskalainen ainakin; ja osoittaen jääkarhuja hän sanoi:

— Siinäkö on syntyperä? Esi-isät?

Olin itkeä raivosta, mutta kohtelias ranskalainen tahtoi säästää minua ja lisäsi:

— Minä olla darwinist. Eikö te olla?

Siinä sain syntyperästä!

Mutta poistuessamme me tapasimme muutamia suomalaisia, joihin olimme eilen tutustuneet. Nuo hävyttömät lurjukset olivat olevinaan ryssiä, puhuttelivat ranskalaistani kuin liittolaista ja laskivat pilaa minusta ja Akropoliistani.

— Ei ole todellakaan mikään kunnia olla ruotsalainen, se on varma; ja pisarainen vaatimattomuutta kaunistaisi todentottakin meitä, vallankin Skansenista puhuessamme. Mutta en olisi ikänäni uskonut, että siellä oli niin vähän näytettävää: kaksi kellotapulia, yhdeksän tupaa ja eläinkokoelma. Punehdun korviani myöten, kun ajattelen puhettani Skansenin vihkiäisissä. Jos muistatte, niin älkää puhuko siitä!

Nyt katsoi Holger uuden toimittaja-arvonsa velvoittavan hänen sanomaan jotain ylevää.

— Mitä valittamista siinä on, jos pikku valtiot häviävät! Ruotsi tosin kuolee täällä, mutta se täyttää maailmanhistoriallisen tehtävänsä Amerikassa, missä ruotsalaiset ja muut skandinaavialaiset muodostavat parhaillaan voimakasta talonpoikaissäätyä, joka on kerran lähettävä presidentin valkeaan taloon. Ja te loruilette, että Ruotsi ei ole mukana jakamassa maailmaa!

— Siinä olet tavattoman oikeassa, puuttui nyt Kurt puheeseen, ja maasta-muuttoa olisi todellakin helpoitettava määräämällä englanninkieli oppiaineeksi kansakouluihin.

— Samaa sanoi eräs mies tässä muuanna vuonna, ja he olivat iskemäisillään hänet kuoliaaksi, kuten talonpojan valtiopäivillä, joka piti asiain tilaa niin toivottomana, että oli valmis yhtä kernaasti maksamaan veroa Venäjälle kuin Ruotsin armeijan upseereille.

— Venäjä, niin, keskeytti tohtori, näettekös, kuinka suomalaisnaisemme tuolla veikostelee venäläisen professorittaremme tai professorin kanssa, kuinka häntä nyt on nimitettävä. Luulen, että professori on aivan yksinkertaisesti suomalainen, sillä hän puhui sujuvasti suomenvoittoista ruotsia tänne tullessaan.

— Sinä puhut turhia, keskeytti Brita rouva!

— On niitäkin, jotka väittävät häntä puolattareksi! Niin, teillä naisilla on hyvät päivät tätä nykyä; ajatelkaa meidän kirjailijattariamme! Olutkeittoa; tiistailientä, hiukan toisten aiheiden muuttelemista ja heti tekee Pikku Sakari heidät jättiläisneroiksi! kas tuolla hän muutoin meneekin. Mies, jolla jo syntyessään oli ihramaha, lasisilmät, kaljupää ja eläke; kirjallisuuden suojelija, naisten ystävä; syömäveikko, varjo. Hän synnyttää silkkimatoja ostettuaan ensin munat; hän on kummituseläimen näköinen, käyttää silmälaseja kuin detektiivi, Faux bonhomme, joka on hirvittävä; pettäjä, jota vastaan ei saa koskaan todistuksia, mutta jota vaistomaisesti täytyy paeta; selittämätön ja senvuoksi kammottava; imartelee saadakseen kynsiä; käyttää kaikkia tarkoitusperiinsä, ruumiitakin; antaa anteeksi, missä luulee olevan jotakin voitettavaa, ja kostonhimoinen, missä ei ole mitään menetettävää. Hän puhuu naisten nimessä ikäänkuin olisi nainen; panettelee omaa sukupuoltaan kuin itsesaastuttaja ja ryömii naisten edessä, kuten kaikki pederastit: — — — Mutta katsokaahan tuota!

— Meidän täytyy lähteä nyt, keskeytti Brita rouva, muutoin me herätämme pahennusta.

Seura lähti liikkeelle etsiäkseen kentältä ajuria. Mutta kulkiessaan erään vaatemajan ohi, näkivät he miehen, jonka päässä oli punainen fetsi, seisovan pöydällä ja pitävän puhetta ranskalaisille laivamiehille.

Se oli Syrach, maalari, joka oli tullut hiukan järkiinsä ja luuli nyt olevansa Brestissä, jossa hän vietti viime kesänsä.

— Asema on epäselvä, jatkoi tohtori; vesi on sameaa ja yläluokka tulee kalastamaan.

SEITSEMÄS LUKU

Pääelinkeino

Päivää ennen uudenvuoden-aattoa istui Anders Borg, toimittajan kolmas poika, Långvikin vuokratilallaan ja teki tilinpäätöstä sekä suoritti arvioimislaskuja. Långvik, joka kuului pappilan alueeseen, oli keskikokoinen maatila erään Itämeren merenpuoleisen lahdelman rannalla, luotojen ja karien muodostamassa saaristossa.

Anders Borg, joka oli opiskellut maanviljelyskoulussa ja mennyt hyvin nuorena naimisiin, niin että hänellä nyt oli neljä lasta, oli ollut kolme vuotta arentimiehenä.

Kaksi vuotta oli isä maksanut vuokran, mutta tänä kolmantena hän oli kieltäytynyt. Alussa oli Anders, joka oli kevytmielinen vintiö, elänyt herroiksi ja toivonut parempia aikoja tullien astuttua voimaan. Tullit tulivat, mutta ajat eivät parantuneet, sillä hänen täytyi ostaa nyt kalliilla hinnalla huonoa tavaraa. Toisena vuonna hän koetti vähentää palkollisia, mutta huomatessaan, ettei sekään auttanut, hän hellitti jälleen ja heitti kaikki oman onnensa nojaan.

Mutta kun vuoden loppu lähestyi, ja päivät olivat kaikessa lyhyydessään loppumattoman pitkät, kulutti hän aikaansa laskemalla, laskemalla selville syyt maanviljelyksen rappiotilaan. Ja hän johtui mitä merkillisimpiin tuloksiin.

Niinpä katsellessaan nyt maitoluetteloa hän näki, että kilo voita maksoi hänelle seitsemän kruunua, ja itse hänen täytyi myödä se kahdesta kruunusta. Hän luuli ensin laskeneensa hullusti, mutta pelästyi nähdessään kirjasta, että lehmä, antaakseen kilon voita, söi viisitoista leiviskää heiniä, jotka maksoivat viisikymmentä äyriä leiviskä. Vaikkakin separeerattu maito käytettiin palkollisille, vasikoille ja porsaille, niin hän sai kuitata sen elukan hoidolla, pahnoilla ja kalliilla kaupunkiinviennillä.

Katsoessaan nyt, mitä yhden elukan elättäminen oli maksanut, hän huomasi, että elukka oli syönyt oman hintansa, ja että hän oli tehnyt ilmaista työtä.

Mutta kaikkein kummallisimpiin tuloksiin johtivat hänen kemialliset laskelmansa karjan meno- ja tulopuolesta. Ravinnokseen käytti lehmä pelkkiä kuivia heiniä ja muutamia ämpäreitä vettä. Heinäthän sisältävät pääasiallisesti soluainetta, joka on typetöntä, ja vedessähän ei ole lainkaan typpeä. Mistä sitten tuli se suunnaton typpimäärä, joka oli maidossa ja lannassa? Jos hän vastasi: eläimen ruumiin käytetyistä kudoksista, niin hänen täytyi jälleen kysyä, mistä eläimen ruumis sai typen kudoksien uudistukseen; sillä elleivät nämä uudistuneet, niin eläimen täytyi hävitä jäljettömiin kolmessa kuukaudessa. Heinistä tuli niin mitättömän vähän typpeä eikä vedestä lainkaan; ilmastako ne sen sitten saavat? Ei, vastasi Pettenkofer! Sehän oli ihme, tai sitten oli kemia päin mäntyä.

Ja kun hän ruokki perunoilla, joissa oli yhdeksänkymmentä prosenttia vettä ja kaksi prosenttia typpeä, niin oli tulos sama. Tässähän täytyi uskoa, että typetön tärkkelys saattoi muuttua — typpipitoiseksi munanvalkuaiseksi, ja että vesi vaihtui siksi ammoniakiksi, joka heitettiin navetankuoppaan. Mutta se oli ristiriidassa tieteen voimassa olevien teoriojen kanssa, ja senvuoksi se oli hänelle arvoitus, jonka hän karkoitti mielestään.

Kouraantuntuvampia olivat sitävastoin pääkirjan tiedot siitä, että hän oli tänä vuonna ostanut kolmella tuhannella kruunulla tuomaskuonaa, ja että vuokrasumma nousi kahteen tuhanteen viiteen sataan kruunuun. Se oli suora ja selkeä tosiasia, joka sytytti hänessä ajatuksen, mikä valaisi hänen tilansa. Maa voi elättää omistajan, mutta ei omistajaa ja arentimiestä; ja maa tulee lannoitetuksi itsestään hyvin järjestetyllä karjanhoidolla, mutta maalla ei ole varaa ostaa lannoitusaineita. Tämä hänen olisi pitänyt tietää ennen, mutta sitä ei sanottu maanviljelysopissa eikä kansantaloudessa.

Hän kuuli jonkun tulevan, ja iski kirjat kiinni sekä sytytti sikarin peittääkseen rauhattomuuttaan.

Sisään astui vaimo, nuorena ja voimakkaana, mutta kasvoillaan tällä kertaa huolestunut ilme.

— Anders! Anna minulle varastohuoneen avaimet; tarvitsen jauhoja leipomiseen.

— Jauhoja? Ne ovat lopussa.

— Lopussa?

— Niin!

— Voi, Herran nimessä! — Oletko myönyt ne?

— Minun täytyi!

— Mutta entäs palkolliset sitten?

— Täytyy tarvittaessa ostaa heille.

— Emmekö voi jauhattaa hätäpikaa?

— Ei ole mitään jauhatettavaa.

— Oletko myönyt viljankin?

— Minun täytyi!

— Ei, ei, ei! Mitä sitten on jäljellä varastohuoneessa?

— Ei mitään! Rotat vain!

— Paha meidät perii, jos se joutuu voudin korviin.

— Hän tietää sen.

— Senvuoksi hän uskaltaakin mitä tahansa. Tämä ei käy laatuun, Anders, ei käy.

— Käy kyllä, mutta käy niin, että minusta täytyy tulla maantienmatkalainen. — Mitä vouti sitten tekee?

— Tekeepä vain sitä, että antaa päivätyötä tekevien torpparien lahjoa itseään munilla ja voilla, ja vapauttaa heidät päivätyöstä.

— Onko menty jo niin pitkälle?

— On ja vielä pitemmälle, hän on salajuonissa lypsäjien kanssa! Miksi et aja häntä tiehensä?

— En voi, en uskalla. Talon asiat ja asema ovat hänelle liian selvillä. Pahin on tuo tyhjä varastohuone, sillä se on hiukan laitonta. Sen sisältö oli ikäänkuin vuokran ja palkollisten palkkojen panttina.

— Ajattele, että minun täytyy sietää tuota voutia pöytäni ääressä, kun hän tunkeutuu siihen… tiedätkö, että hän renttuilee kaupungissa ja juo suihinsa koko talon, niin että meidän täytyy elättää heidän lapsensa? — — —

— Sen kyllä uskon! Mutta loppujen lopuksi täytyy minun ruveta pehtoriksi, niin ehkäpä pääsen käsiksi maatilaan ennen kuolemaani.

Nyt rouva tahtoi siirtyä yleisistä mietiskelyistä todellisuuteen.

— Kristiina tuolla kyökissä pyytää palkkaansa. Oletko saanut rahat lehmästä, jonka möimme teurastajalle?

— En, mutta odotan häntä joka hetki rahoja tuomaan. Paljonko olemme velkaa Kristiinalle?

— Koko vuoden palkan, kuten tiedät, ja sitten olen lainannut häneltä käteistä… niin, mitä on tehtävä?

— Kuulehan, mehän menemme huomenna pitoihin; onko pojilla vaatteita?

— Ei, tiedäthän, että heillä on vain kesänutut.

— Saamme kai kääriä heidät saaleihin ja peitteisiin, sillä kotia he eivät saa jäädä.

— Niin, Anders, hullusti ovat asiat. Olen syntynyt maalla ja tiedän, mitä talo kestää, mutta sitä et sinä tiedä! Tällaisen pienen maatilan ei kannata pitää seppää, metsänvartiaa ja ajomiestä. Ja siksi, että et voi maksaa heille palkkoja, he varastavat. Seppä varastaa rautaa ja tekee työtä omaksi hyväkseen; hän kengittää puolen pitäjän hevoset sinun raudallasi; metsänvartia myö halkoja. Ja ajomies kauroja. — Tiedätkö, ystäväiseni, minä jättäisin mieluimmin kaikki oman onnensa nojaan, sillä talossa ei ole leivän palaakaan! Minä itkisin, ellen säälisi sinua, mutta sinä olet niin hyvä, etkä voi mitään tälle sotkulle.

Nyt ei Anders voinut pidättää liikutustaan; sillä hän oli hyvä mies, jonka hyvät sanat saivat sulamaan kyyneliin; mutta hän ennätti puristaa kiitollisuudesta vain vaimonsa kättä, kun kuuli kulkusten kilinää ulkoa.

— Teurastaja tuo rahoja! Me olemme pelastetut, huudahti hän ja hypähti pystyyn.

— Voi, jumala! Mikä onni, yhtyi rouva ja asettui ikkunaan. — Mutta älä mene sinä ulos; anna Lindkvistin ottaa vastaan!

— Tehköön vain sen, sillä teurastaja ja minä emme ole hyviä ystäviä.

Kulkuset olivat vaienneet, mutta sensijaan rupesivat molemmat kahlekoirat haukkumaan ja riuhtomaan; metsäkoirat vastasivat, ja talon kaikki rakit kokoontuivat jäävaraston taakse, joka kätki teurastajan ja voudin välisen kohtauksen.

Vuokraaja ja hänen rouvansa eivät nähneet mellakkaa, mutta he kuulivat teurastajan ja voudin sananvaihdon, joka oli niin äänekäs, että sana petkuttaja tunkeutui sisäikkunain läpi.

Hetken kuluttua kulkuset etenivät; koirien haukunta muuttui karjunnaksi, joka tiesi tappelua, ja sitten vouti saapui juosten kartanolle.

Herra aavisti pahaa, ja hellävaroin tahtoi hän johtaa vaimon huoneesta pois säästääkseen häntä kohtaukselta ja itseään nöyryytykseltä, mutta vaimo jäi.

Vouti tuli sisään.

— Mikä on? kysyi patruuna.

— Teurastaja toi takaisin lehmän, vastasi vouti. Hän sanoi, että se oli itsestään kuollut tuntemattomaan tautiin, ja että hän haastaa patruunan oikeuteen.

— Mihin panitte sitten eläimen?

— Hän heitti sen mäelle, ja sitten koirat karkasivat sen kimppuun; en saanut niitä erilleen.

— Antaa niiden olla! Niille emme mitään mahda. Herra Lindkvist menee sitten talliin ja valjastuttaa hevosen kilpareen eteen. — Sanokaa metsänvartialle, että hän ottaa jäätuuran ja seuraa minua.

Vouti tahtoi kyllä pitentää puhelua, sillä jokainen patruunaan tähdätty isku suurensi hänen rankaisemattomuuttaan; mutta hänen täytyi mennä, sillä patruuna lähti vaimoineen huoneesta.

Puolisot olivat kahden makuuhuoneessa, minne heidän oli tapana piiloutua neuvottelemaan ja olemaan kätkössä, silloinkuin väki vaatimuksineen piiritti talon.

Vaimo aloitti:

— Onko se totta, että olet myönyt sairaan eläimen?

— Totta se on! Minusta tulee petkuttaja, jos tätä kauemmin jatkuu!

Ja he itkivät molemmat.

Mitä nyt olisi myötävää? Mitä tehdä? He neuvottelivat ja päättivät, että mies ajaisi lainaamaan rahaa. Sitten muutettaisiin koko talonpito. Arentia kesti vielä vuoden, ja maa oli pantava kauraksi; sitä ei tarvinnut lannoittaa ja se myötiin heti raitiotieyhtiölle; se imi tosin mehun maasta, mutta mitä se koskee heihin, he kun muuttavat.

Koko maa oli ruvennut viljelemään kauraa, kun mikään muu ei kannattanut, ja senvuoksi Ruotsin maa oli pian mehuton. Ruis, köyhän viljaa sekin, ei menestynyt enää, vaan täytyi sitä tuottaa maahan; vehnästä oli vajottu, sivuuttamalla ruis, syöttökauroihin; se oli rappiotilaa. Ja kun talonpojat olivat korjanneet viimeisen kaurasadon ostaakseen piletin Amerikaan, niin arvottomalle maalle tuskin ilmaantui ostajaa. Maa, jonka aura oli muokannut ja joka oli ollut lannoitettu, se kasvoi vain rikkaruohoa, kumma kyllä; se ei voinut muuttua itsestään luonnonniituksi, kuten sydänmaa; se oli kirottu; se oli viljelyksen pilaama ja vaati viljelystä; se voitiin tosin kylvää jälleen apilanurmikoksi, mutta ellei sitä uusittu, niin se lakkasi kasvamasta.

Kun sitten vuokra-aika oli kulunut loppuun, niin myötiin tarvekalut huutokaupalla. Koska talonpojilla oli omituinen halu ostaa huutokaupoista, he kun luulivat kaiken olevan niissä huokeampaa ja parempaa, niin möivät eroavat arentimiehet tavallisesti kaiken kunnollisen irtaimistonsa ennakolta, ja hankkivat uutta huonompaa. Hyvä karja ja hevoset myötiin vähitellen, ja ostettiin kehnoja sijaan. Työkaluja, vaunuja ja rekiä kyhättiin kokoon hät'hätää, ja pantiin huutokauppaan. Sehän ei ollut epärehellistä, mutta hienoa se ei ollut, eikä siihen ollut varaakaan.

Kun neuvottelu oli lopussa, ajoi kilpareki kartanolle: metsänvartia, mustalaistyyppi, patruunan suosikki siksi, että hän oli torppareita ripeämpi, oli lähtöön valmiina jäätuura kädessään. Hänen tehtävänään oli näet niemien ja salmien kohdalla, joissa pelättiin virtapaikkoja, kulkea hevosen edellä ja koetella jäätä.

Noustessaan rekeen näki patruuna näytelmän, joka sai hänet hymyilemään huolimatta siitä kurjuudesta, mikä tässä paljastui.

Neljä suurinta koiraa oli kaikessa sovussa laahannut kuolleen lehmän jäävaraston valtavan pyramiidin huipulle. Mutta kun ne olivat suorittaneet tämän yhteistyön, ajoi talon suurin verikoira kolme muuta osakasta alas, ja makasi nyt yksin kuin sfinksi ja piti pitoja siellä ylhäällä. Paisti oli houkutellut naapuritalojen koirat sinne, ja jäävuoren juurella oleva haukkuva liuta rähähti toisinaan tappeluun ja muodosti yhden ainoan pyörteen turkkeja, häntiä ja käpäliä. Muutamat muonamiesten muijat olivat heikosti yrittäneet jakaa saalista verikoiran kanssa, mutta peräytyneet. Kaikki talossa olivat nälkiintyneitä, ihmiset ja eläimet. Koirat olivat hädässään ajaneet kaikki jänikset ja poikaslinnut, ja oppineet viimein salakalastukseen jäällä, jossa sieppasivat särjet hauenkoukuista. Mutta nyt niillä oli kemut. Ruoska läimähti, ja kilpareki kiiti pyrynä alas jäälle ja ulos välkkyville ulapoille.

Kulku ohjattiin ensin jään yli toiselle rannalle, jonne kaksi vanhaa miestä oli asettunut eräälle niemelle punaiseen tupaan odottamaan päiviensä päättymistä. Toinen oli eräs kaupungin virastossa palvellut entinen kamreeri ja leskimies, joka nyt seitsenkymmenvuotiaana eli eläkkeellään; toinen oli kahdeksankymmenvuotias vanhus, valkea kuin kyyhkynen, eikä ollut milloinkaan ollut mitään, sen koommin kuin oli ylioppilaana Upsalassa. Kaksikymmenvuotiaana hän oli saanut elinkoron eikä tehnyt mitään senjälkeen. Tapaus oli harvinainen: mutta ukolla oli ollut elämässään yksi ainoa urotyö, yksi ainoa harrastus: hän oli ollut juvenaali. Hän pitikin itseään nyttemmin kuin museokapineena, jota saattoi näytellä. Punainen tupa oli kuuluisa kalliin sisältönsä vuoksi; sinne tehtiin huvimatkoja katsomaan "yhtä glunteista", sillä siksi oli traditsiooni muuttanut juvenaalin. Hän oli laulanut Wennerbergin kanssa, oli tuntenut Kaarle XV:nnen, hän oli puhunut Jenny Lindin kanssa, nähnyt Geijerin. Mutta kaikella tällä ei ollut mitään merkitystä, kun Anders Borg ajoi rahaa lainaamaan.

Ukot iloitsivat suuresti, kun reki ajoi tuvan eteen, sillä he olivat olleet umpilumessa neljätoista päivää, eivätkä olleet saaneet sanomalehtiä ja postia kahdeksaan päivään.

Andersilta riisuttiin turkit, hänet vietiin sisälle lämpimään, sai keitettyä viiniä, ja sitten hänen täytyi kertoa, mitä uusia lehdet tiesivät. Sitten otettiin kortit esille, ja pelattiin viirapeli, noin vain ohimennen.

On ikävää puhua rahasta, sillä kulta on viimeinen, mistä ihminen luopuu, siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä metalli muodostaa olemassaolon ehdot, asunnon, ruuan, vaatteet ja lämmön.

Kerrottuaan kahden tunnin ajalla kaikki, minkä tiesi vanhuksia miellyttävän, sanoa paukahutti hän vihdoin asiansa. Silloin laskeutui pilvi tuohon valkeiden uutimien verhoamaan valoisaan huoneeseen; vanhuuden rauha oli häiritty, ja vanhuksia vaivasi se, että eivät voineet auttaa hädänalaista. Heiltä ei riittänyt rahaa lainaksi, ja heitä kiusasi se, että olivat pakoitetut tunnustamaan sen, paljastamaan asiainsa tilan.

Ja Anders taas kärsi puolestaan siitä, että oli synnyttänyt tämän painostavan mielialan; oli viheliäistä lainata rahaa; ja hän ymmärsi nyt, kuinka niin monet mieluummin turvautuivat petokseen ja vieläpä varkauteenkin.

Noustessaan nyt jälleen rekeen hän aikoi kääntyä takaisin kotia, mutta muistaessaan vaimonsa ja lapsensa hän havahtui, pani ruoskaniskulla hevosen liikkeelle ja suuntasi kulun aavalle ulapalle. Metsänvartia takapulkilla lausui muutamia epäilyksiä, mutta patruuna ummisti korvansa. Jää oli ohutta, mutta sitkeää, läpikuultavaa kuin lasi, niin että ruskolevät näkyivät matalikoilla.

Ulapalla jää keinui, aaltoili, mutta hevonen kiihdytti vauhtia, vaistomaisesti tuntien, että voisi hätätilassa hypätä avannosta, ja patruuna tiesi kokemuksesta, että suolaisen veden jää oli sitkeämpää kuin miltä se näytti, ja että vaara näköjään oli suurempi kuin se todellisuudessa oli. Kulun hän suuntasi itäänpäin kohti kaukaista pitkää maankaistaletta, missä apulaispappi asui. Tämä, jonka hallussa oli pieni kirkonkassa, saattoi kyllä lainata kymmenen kruunua; näin alhaalle hän oli jo asettanut vaatimuksensa.

Näkyi vain ilmaa ja vettä ja mustanvihreä viiru kaukaisuudessa, kun hevonen äkkiä pysähtyi.

Metsänvartia hypähti heti hevosen päänpuolelle: heitti jäätuuran kuin keihään, ja vesi roiskahti reiästä.

— Tästä ei tule mitään, patruuna, sanoi Vihtori. Jos tuuli kääntyy hiukankin idemmäksi, niin jää murtuu, ja me olemme mennyttä miestä!

— Minä en käänny, vastasi patruuna; istu alallesi, niin näet kuinka meillä mennään!

Ruoska vingahti hevosen lautasille, ja oistonaan se lentää lasketti tuhannen tulimmaista laukkaa. Jäänsiruja ja vettä räiskyi vasten kasvoja.

Kysymyksessä oli vain kymmenen kruunua, mutta oli myöskin saavutettava päämaali ja ennen kaikkea täytettävä velvollisuus, ja hänestä tuntui kuin hän panisi henkensä alttiiksi omiensa puolesta ja jättäisi taaksensa häpeän.

Tuo kaukainen tumma viiru leveni levenemistään ja läheni; katonharjoja häämöitti, ja kohta näkyi rannalla väkeä, joka viittoili ja huusi.

Metsänvartia tajusi ensimmäiset merkit, hypähti pukilta ja huusi:

Seis patruuna, jäässä on railo!

Anders Borg pysäytti hevosen, sillä hän näki avonaisen väylän, jossa höyrylaiva oli kulkenut. Hän nousi reestä ja mittasi katseellaan väylän leveyden ikäänkuin olisi aikonut uida yli, sillä hänen täytyi päästä perille.

Mutta hetken harkittuaan hän tarttui seipääseen, joka oli väylän merkkinä, astui uiskentelevalle jäälautalle, meloi seipäällä ja joutui vesiajolle. Väki rannalla huusi, kun lautta lähti liikkeelle, mutta Anders meloi edelleen. Kun hän lähestyi toista rantaa, alkoi hänen jäälauttansa vajota, hiljalleen, tasaisesti kuin laskuluikku. Yhdellä harppauksella hän hypähti seuraavalle lautalle, jonka jälkeen hän syöksyi suin päin maihin; mutta viimeisen kaistaleen hän kulki vajoten joka askeleella rantajäähän, joka kilisi murskaantuneitten ikkunaruutujen lailla.

— Onko pastori kotona? kysyi hän tervehtimättä.

— On kuin onkin, vastattiin.

Ja nyt riensi Anders erääseen punaiseen taloon, joka oli jotensakin toisten kaltainen.

Hän syöksyi sisään samalla vauhdilla kuin oli kulkenut jääväylän poikki, tempasi auki oven ja joutui tupaan, missä apulaispappi istui nukkuen keinutuolissa, kahdentoista aikaan päivällä.

— Älähän, sinäkö se olet? Minä hiukan torkahdin ja kuulin hätähuutoa jäältä, sanoi hän karistellessaan unta silmistään.

— Minä vain, olen pulassa, ja sinä saat lainata minulle kymmenen kruunua.

— Kymmenen kruunua? Mistä ne sieppaisin? Koetin juuri saada diskonttolainaa, mutta ei onnistunut…

— Lainaa kassasta!

Syntyi hiljaisuus, ja Anders Borg ymmärsi, että hän oli jälleen eksynyt tunkeutumaan toisten salaisuuksiin ja pakoittanut onnettoman ihmisen tekemään nöyryyttävän tunnustuksen asiainsa kehnoudesta. Mutta hän tointui pian ja virkkoi sivumennen:

— Etkö voi lainata joltakin talonpojalta?

— Minäkö talonpojalta? En, ystäväiseni, tilani ei salli sitä. Näepäs, ensimmäisenä vuonna tekeydyin kansanomaiseksi, ja minun täytyi syödä ja juoda heidän kanssaan; mutta silloin hävisi kunnioitus, vallankin kun lainasin heiltä rahoja Upsalan velkoihini.

Kun sitten vetäydyin heidän seurastaan, alkoivat he vihata minua.

Jäin ihan yksinäiseksi; minulla ei ole yhtään puhekumppania, ei mitään tekemistä. En saa kalastaa, en metsästää, en viljellä maata. Lukea en voi, sillä silloin nukahdan. Olen tuomittu tyhjäntoimitukseen, paitsi sunnuntaisin! Minä kuivetun, kivetyn nukkuessani; nukun koko yön, kaksitoista tuntia, kahdeksasta kahdeksaan, ja minä vedän aamiaisunet, päivällisunet, nukun vain nukkumistani. Kunpa tietäisit, millaista elämää tämä on! Se on valekuolemaa! — Sielunhoitoa he eivät kaipaa, ja ne, joita suru ja murhe kohtaa, menevät heränneiden luo. Toivon toisinaan, että itsekin olisin herännyt; mutta silloin täytyy uskoa, ja sitä en voi! — Anders Borg, auta minut täältä jumalan nimessä, muutoin kuolen! — En ole puhunut kahdeksaan päivään, ja nyt olen kaiken kurjuuden kukkuraksi saanut vielä haasteen. Muuan talonpoika varasteli puita pappilan metsästä; näin itse sen ja ilmoitin rovastille. Nyt olen saanut haasteen kunnianloukkauksesta, kun en voi todistaa, että näin miehen varastavan. Varas kulkee vapaana, ja minä ehkä joudun telkien taa; minä, joka en ollut metsänvarkaissa. Talonpojat sanovat, että olen kielinyt; samaa he sanovat nimismiehestäkin, kun tämä antaa ilmi heidät, ja äskettäin tahtoi eräs roisto haastaa tuomarin kunnianloukkauksesta, tämä kun tuomitsi neljännysmiehen kanteen nojalla, joka on täysin pätevä todistus. Mihin ryhtyä? Jos saan virkaeron, niin en saa paikkaa entisenä pappismiehenä.

Hän ei olisi lopettanut milloinkaan, ellei olisi purskahtanut itkuun. Ja Anders Borg unhoitti huolensa, nähdessään tämän pohjattoman kurjuuden. Mutta kun hän ei tiennyt mitä sanoa, niin apulainen jatkoi ylen onnellisena siitä, että sai kuulla oman äänensä ja valittaa.

— Mitä he tekevät papeilla? Eivätkö he voi tehdä juutalaisten lailla ja antaa jonkun seurakunnan vanhimman lukea saarnakirjasta sunnuntaisin — minä kirjoitan saarnakirjoista, kuten muutkin papit. Eivätkö samat ymmärtäväiset, rehelliset miehet voi myöskin haudata ja kastaa? — Baptistithan kastavat, ja heränneet jakavat ehtoollista hoitaessaan ammattejaan kuin apostolit! Tiedätkös, uskonto ammattina ja elinkeinona on järjetöntä. Ja tuo yliopistossa vetelehtiminen ja ryypiskeleminen, rikkiviisauksien ja jumaluusopillisten sanasaivartelujen päähän pänttääminen, se karistaa miehestä kaiken uskonnollisuuden! Ja nythän pappien pitää marssia kasarmeissakin, ovat pakoitettuja laulamaan sikamaisia lauluja, kuuntelemaan kaartilaisten yöllisiä keskusteluja, se tekee lopun koko leipäkirkosta!

Tässä meni keskustelu viistoon, sillä Anders tunsi liian vähän mielenkiintoa kirkkoa kohtaan, voidakseen valittaa sen rappiota; sitäpaitsi heräsi hänen oma itsesäilytysvaistonsa, niin että hän keskustelun loppupuolella oli ennättänyt ajatella, mistä nyt sieppaisi kymppänsä. Senvuoksi hän nousi äkkiä ja heitti hyvästit lausuen ainoan rohkaisevan sanan, minkä saattoi löytää:

— Karskista luontosi, poika! Tule sinne mantereen puolelle tervehtimään meitä, niin me ravistamme eloon sinut.

Apulainen katsoi ystävätään kuin vierasta, sillä hän oli pettynyt toivoessaan osanottoa. Hän pani kuitenkin karvalakkinsa päähänsä saattaakseen Andersia rantaan; ja hän osoitti ystävällisyyttä kuin koira, puhui taukoamatta, mutta nyt tyhjänpäiväisistä asioista, ilmasta ja kalastuksesta, tulvajäästä ja merihädästä, mutta hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville.

Kun Anders Borg oli rähminyt jääväylän yli ja istuutunut rekeen, ohjasi hän pohjoista kohti; mutta muistaessaan rannalle jääneen papin, kääntyi hän ja näki nyt tuon hyljätyn heiluttavan lakkiaan jäähyväisiksi.

Hänen rintaansa ahdisti, mutta samalla hän tunsi epätoivoisen lohtua siitä, että näki vieläkin epätoivoisemman ihmisen.

— Koditonna, vailla ystäviä, vankilan ja perikadon partaalla! ajatteli hän. Häntä on sääli, mutta mistä nyt kaappaan kympin?

Tähän kysymykseen hän oli kuitenkin miettinyt mielessään vastauksen, ohjatessaan kulkunsa pohjoiseen halki ulapan, sillä siellä asui vanha oopperalaulaja, joka maailmaan kyllästyneenä oli vetäytynyt eläkkeineen ja eukkoineen erääseen taloon, jonka hän oli vuokrannut ilman viljelysmaita, mutta pidättänyt metsästys- ja kalastusoikeuden.

Peninkulma on runsas matka hevosella ajaen, mutta menihän sekin, ja Anders Borg tiesi varmasti saavansa ainakin hyvän lasin ja ystävällisen vastaanoton, olipa sitten kympin laitan miten tahansa.

Kuistilla seisoi vanha laulaja pyssyineen ja ajokoirineen. Hän palasi jänismetsästykseltä, tietenkin saamatta mitään, ja ilostui suuresti nähdessään ihmisen, sillä hän asui sydänmaalla, josta naapuriin oli puoli peninkulmaa.

Anders Borgin hääriessä jalkapeitteen kimpussa, taputti laulaja vaahtoista hevosta kuonolle ja sanoi:

— Sinulla on hyvä juoksija, Anders.

— Tahdotko ostaa sen? kysyi Borg vain jotain sanoakseen.

— Jos myöt! — minulla on juuri ollut yksi koetteella, mutta se oli pattijalka.

— Ihan tosissasi, tahdotko ostaa hevosen?

— Tietysti!

— Ota sitten minun, niin saat reen samaan kauppaan.

— Mitäs se sitten maksaa?

— Saat sadallaviidelläkymmenellä rekineen päivineen.

— Olkoon menneeksi!

— Käteistä?

— Käteistä! Käy sisään, niin lyön rahat pöytään.

— Mutta sinä saat antaa minulle kelkan ja luistimet, jotta pääsen kotia! Vihtori saa työntää minua jäällä.

— Saat kyllä! Siis ovat kaupat tehdyt!

Anders oli pelastettu, kynitty putipuhtaaksi, päässyt jaloilleen; ja pistettyään ryypyn poskeensa, läksi hän kotimatkalle päivän painuessa mailleen. Hän istui potkukelkassa, jota perässä luisteleva metsänvartia työnsi.

Lähestyessään iltahämyssä kotia, hän näki koko talon valaistuna, ja hän ajatteli vaimoraukkaansa, joka varmaankin oli saanut äkkiarvaamatta vieraita, joille hänellä ei ollut mitään tarjota.

Jotta ei olisi tullut sopimattomaan aikaan, nousi hän kartanolle polkua pitkin ja kulki ohi jäävaraston, missä hänen verikoiransa makasi verissään ja herraskartanon kahden verikoiran raatelemana, jotka nyt pitivät pitojaan kuolleen lehmän kimpussa; oikean omistajan saadessa vain katsella kemuja.

Anders meni sisään keittiön kautta ja vetäytyi makuuhuoneeseen muuttaakseen pukua. Siellä istui hänen vaimonsa itkien.

— Mitä on tapahtunut? Kuka täällä on? Miksi olet jättänyt vieraat? ahdisti hän kysymyksillä itkevää, joka vastasi suurimmassa epätoivossa:

— Isäsi on täällä, ja aikoo jäädä luoksemme…

— En voi elättää häntä!

— Hän sanoo, että olet velkaa hänelle suurehkon summan…

— Mitä tekemistä hänellä on täällä?

— Hän ei voi enää asua kotona, sillä hän on haastettu kirkkoraatiin kuulusteltavaksi, jossa hänen avioerojuttunsa alkaa.

— Voi, Herra Jumala…

Tämä on hirveätä! Hirveätä!

Anders valmistautui seikkailurikkaan retkensä jälkeen lähtemään isän luo ja kuulemaan, mitä tällä oli hänelle uskottavaa, vaikka hän ei näistä luottamuksista välittänyt. Mutta hän rauhoitti ensin vaimoaan asettamalla kaksi viidenkymmenenkruunun seteliä pukupöydälle; kolmannen hän jätti omaan taskuunsa, sillä nuo iän ikuiset ikävyydet ja puute olivat tehneet hänet epärehelliseksi parhainta ystävääkin kohtaan.

KAHDEKSAS LUKU

Yhdeksänkymmenluku

(Fin de Siécle)

Kahdeksankymmenluvun voimakas naturalismi oli kaikkien muiden virtojen lailla laskeva mereen. Luonnontieteellinen menettelytapa oli lakannut kukkimasta eikä kantanut enää hedelmää; monet pitivät menettelytapaa itse totuutena ja pysyttelihevät itsepintaisesti lahon laudan varassa sen vaipuessa pohjaan. Toiset lujatahtoisemmat etsivät uusia aluksia purjehtiakseen edelleen. He erkanivat tosin aikakaudesta kaihomielin, sillä tuo villiytyminen, intiaanielämä oli ollut virkistävää, kuten koulupojan rosvoelämä kesälomalla; tämä maailman ja ihmisten yksipuolinen valaiseminen kohotti ne jyrkästi taustastaan, asetti esineet ja tapahtumat Rembrandtin valaistukseen; tämä vanhojen asiain uudestaan arvioiminen synnytti sananmukaisesti uuden maailmankatsomuksen, joka ei nähnyt etäälle, mutta näki terävästi läheltä. Se oli mikroskoopillista menettelytapaa. Mutta ken on työskennellyt mikroskoopin avulla, hän tietää liian hyvin, että voi nähdä soluja ja suonia siinä, missä on vain kuplia, ja että tomuhiukkanen voi harhauttaa todistamaan olemattomien elimien olemassaolon. Silloin, 1889, sai maailma kaksi uutta ajattelijaa tai profeettaa, Langbehnin, Rembrandt als Erzieher nimisen teoksen tekijän, ja Nietzschen, pääasiallisesti Jenseits von Gut und Böse nimisen teoksen tekijän. Niin suuresti kuin nämä kaksi eroavatkin toisistaan, ja saattavatpa näyttää jyrkiltä vastakohdiltakin, niin oli heillä kuitenkin yksi yhteinen kosketuskohta, ja se oli heidän vastavaikutuksensa mikroskoopillista menettelytapaa vastaan. Langbehn on ennen kaikkea makroskopisti. Kukaan ei ole käsittänyt, mitä tekemistä Rembrandtilla on hänen kirjansa kanssa, ja vaikkakin tunsi halua kumota joka kohdan teoksessa, niin aukaisi sen jokainen tosiasia kuitenkin uusia tulevaisuuden näköaloja, ja luonnontiede, joka oli kuihtumaisillaan liian perinpohjaisten tutkijainsa käsiin, elpyi uuteen eloon.

Langbehn, johon vuosisata oli loppuva, oli oikeastaan jälleen ylösnoussut Kant, jolla vuosisata oli alkanut, ja molemmat he etsivät pelastuksensa vaatimuksista ja imperatiiveista, kun arvostelukyky ja puhdas järki olivat osoittautuneet kykenemättömiksi ratkaisemaan maailmanarvoituksia ja antamaan yksilölle sitä ryhtiä, jota kulku aukealla merellä vaati, säilyäkseen turvallisena. Sekä Darwin että Hæckel olivat ennen, vaikkakin turhaan, panneet vastalauseensa niitä nopeita johtopäätöksiä vastaan, joita oli tehty heidän lajien polveutumisopistaan siveysopin kumoamiseksi, ja Langbehn vastustaa sitä naturalistista psykologiaa, joka oli alennettu eläinlääkintätieteeksi. Kun naturalistit sanoivat: Olkaamme ihmisiä! niin he tarkoittivat: Olkaamme eläimiä! Itse jumaluusoppi eli oppi Jumalasta johdettiin eläintieteestä. Eläimen pelko tuntematonta kohtaan ja villin kykenemättömyys eroittaa unta ja todellisuutta toisistaan, kas siinä uskonnon synty.

Mitä sitten oli uskottava maailmasta, missä ihmiset olivat kuolleet valheen marttyyreinä? Mitä oli ajateltava tulevaisesta, kun menneisyys julistettiin valheeksi? Kahdeksantoistasatavuotinen kristinoppi, joka huomattiin eräänä kauniina päivänä erehdykseksi? Se oli liian järjetöntä, ja kuula otsaan oli ainoa mahdollinen pelastus!

Itsemurhan partaalla oli nyt ihmiskunta eikä nähnyt mitään pelastusta.

Silloin nousi toinen profeetta, Nietzsche, ja julisti ensin, että paha oli hyvää ja hyvä pahaa, sitten, että hyvää ja pahaa ei ollut olemassa. Se oli rikoksen puolustusta, pahantekijämoraalia, joka Oscar Wilden perversisyydessä sai räikeimmän ilmenemismuotonsa. Jos Langbehn oli negatiivikuvillaan vasten tahtoaan tuonut esiin naturalismin valopuolet, niin Nietzsche vei sen irvikuviin, joissa sen virheet näyttäytyivät.

Parisissa oli samaan aikaan herännyt tunne positivismin riittämättömyydestä, ja alkoi vihmoen sataa sanoma-lehtikirjoituksia, joiden niminä oli: Etsitään uskontoa; Palvelukseen halutaan: profeetta; Halutaan vuokrata: yhteinen, ajanmukainen kirkko.

Itse Zola alkaa havahtua; ja hän, joka oli pysynyt katselijana, levollisena, tunteettomana, nousee etsiäkseen uskontoa. Lourdes'sta hän ei sitä löydä, sillä hänen lääkärinsä on "selittänyt" ihmetyöt, ei petokseksi, se on liian vanhanaikaista, vaan hypnotismiksi. Silloin hän matkustaa Roomaan, eikä ole suinkaan vapaa siitä harhaluulosta, että voisi siellä tehdä kristinopin nykyaikaiseksi ja saada aikaan ajanmukaisen sovinnon tieteen ja uskonnon välillä. Mutta se ei onnistu. Myöhemmin hän tekee kiihkomielisenä uskovaisena uskonnokseen ihmiskunnan edistyksen tieteen ja työn kautta oikeutta ja totuutta kohti, sekä johtuu lopuksi Cabet'n paratiisinihanaan Ikariaan, missä karitsat leikkivät jalopeurojen kanssa ja metsän linnut syövät falansterin asukkaan yltäkylläisestä pöydästä, kun köyhiä ei enää ole.

Zola kehittyi, hedelmättömästä eläintieteellisestä epäilystä, uskomaan onneen ja hyveeseen pyrkivään edistykseen (se oli uusi sana). Mutta monet hänen oppilaistaan pysähtyivät kehityksessä ja märehtivät yhä tuota kulunutta ohjelmaa, joka nyt tehtiin positiiviseksi.

Zola lopetti idealistina sanan oikeassa merkityksessä, ja vaikkakin hän vihasi ja vastusti uskonnollisia muotoja, etenkin roomalaiskatolilaisia, niin hän oli uskonnollinen, uskovainen omalla tavallaan. Mutta Ranskan yhdeksänkymmenluvun nuoriso ei ollut tuntenut Zolata, ei tahtonut tuntea häntä, ei tietää hänestä mitään. Heillä oli aivan toinen opettaja ja profeetta, ja se oli Josephin Péladan.

On käsittämätöntä, että meidän kirjallisuushistorioitsijamme, jotka nauttivat vuosipalkkaa aikakautensa kirjallisuuden seuraamisesta, eivät milloinkaan mainitse tuota merkillistä ilmiötä Péladania muuta kuin sivumennen hymähtäen, jota vastoin he luennoivat hänen saksalaisista jäljittelijöistään. Miettii mielessään, eivätkö he tiedä mitään hänen olemassaolostaan; vai onko Péladanin osaksi tullut, että hän ei saavuta milloinkaan tuota iljettävää yleistajuisuutta, joka tavallisesti päättyy arkipäiväistymiseen, joukon epäjumalaansa ikävystymiseen, suuruuden kukistumiseen ja tunkiolle viskaamiseen.

Jo 1884, siis silloin kuin Zola on ehtinyt vasta Au Bonheur des Dames nimiseen teokseensa saakka, alkaa Péladanin toiminta hänen La Décadence Latine nimisen sarjansa ensimmäisellä niteellä — joka on saanut nimityksen Le vice Suprême.

Niiden kahdenkymmenen vuoden ajalla, jotka siitä ovat kuluneet, hän on julkaissut neljätoista romaania, paitsi näytelmiä ja filosoofisia teoksia, yhteensä kolmekymmentäkahdeksan nidettä. Nuo neljätoista romaania ilmestyvät rinnakkain Zolan romaanien kanssa, mutta tämän kuvatessa Rougon-sarjassa toista keisarikuntaa, kuvaa Péladan omaa aikakauttaan, kolmatta tasavaltaa. Finis Latinorum on hänen mottonaan, ja hän uskoo, että latinalaiset kansat häviävät; hän ennustaa heidän perikatoaan, kuvaa Juvenaliksen lailla nykyisen Parisin kaiken kurjuuden; yhtä pelottomasti kuin Zola ja yhtä lapsellisen ujostelemattomasti. Hänen kokemuksiin ja näkemyksiin perustuva aineistonsa on suunnaton, mutta hänen sanontatapansa hehkuu harrastusta; hän sukeltaa liejuun, mutta nousee aina jälleen pinnalle, räpyttelee siipiään ja kohoaa korkeuteen.

Hänen loistavin romaaninsa on L'Initiation sentimentale, kirja, jossa käsitellään rakkauden kaikkia lajia, äänilajia, lajimuunnoksia, jossa hän paljastaa kaikki sokkelot ja näyttää Parisin sisukset. Se on peljättävä kirja, runsas, suuri ja kaunis huolimatta kaikesta siitä rumuudesta, minkä hän tuo esille.

Tämä sama mies on uskaltanut ryhtyä suurtyöhön ja onnistunut siinä! Hän on runoillut Aiskhyloksen Promotheukseen ne trilogian kaksi osaa, jotka ovat hävinneet; ja joskaan niiden sävy ei ole aivan sama, niin se riippuu niiden runsaammasta ja syvemmästä sisällöstä, siltä ainakin tuntuu sen mielestä, joka ei usko antiikin saavuttamattomuuteen. Olisihan surkuteltavaa, ellei maailma olisi edistynyt ja kehittänyt samalla ajatuselämää ja ilmaisukeinoja.

Péladan ei ole mikään kansalliskiihkoilija eikä kostonhimoinen; hän on maailmankansalainen ja on tehnyt Wagnerin Ranskassa tunnetuksi, huolimatta isänmaanystävien vastustuksesta; ja tuskin yksikään saksalainen on tehnyt Wagneriaan niin jättiläismäiseksi kuin Péladan omansa.

Nykyaikaisen taiteen hyväksi hän on työskennellyt näyttelyillään, ja hän on perustanut kaiken symbolismin.

Mikä on miehessä vikana, koskapa hän ei ole tullut tunnetuksi omien piiriensä ulkopuolella? — Hän oli liian sivistynyt kaikkien ymmärrettäväksi; hän oli kristillismielinen kuin ristiretkeläinen, ja sai senvuoksi pakanat vastaansa, hän piteli pahoin kolmannen tasavallan chequardeja ja panamalaisia.

Péladanin vaikutus on arvaamattoman suuri, mutta hän ei vaikuta suoranaisesti, vaan oppilaittensa kautta. Häneen ei viitata, mutta hänen altaastaan lainataan; hänen personalleen ei annettu mitään arvoa, ja syynä siihen olivat hänen poimukauluksensa kuten Kirkegaardilla hänen vihreä sateenvarjonsa; mutta hän elää kuin huutavan ääni, joka toi germaanisen sivistyksen maahansa, ja aukaisi sen suljetut portit Europalle.

* * * * *

Ihmishenki heräsi eristymistilastaan ja tunsi voimiensa loppuvan katkaistuaan kosketuksensa tuonpuoleisen maailman kanssa. 90-luvun erikoispiirteenä oli sen pyrkimys henkimaailman yhteyteen. Sittenkuin Hæckel nimittäin oli laatinut 80-luvulla järjestelmänsä Systema Naturæ eli Luomisen Sukutaulu, oli luonnontieteen aika mennyttä, ei tehty yhtään uutta merkitsevää keksintöä; suurinta hälinää herätti serumparannuskeino, mutta se huomattiin vääräksi; sitten oli kaikkialla pelkkää pikku kähnimistä; vanhoja väitelmiä kehitettiin hiukan ja pidettiin suurta melua, vaikka vainu oli väärä. Luonnontiede oli todenteolla tehnyt vararikon. Ajan voimalähteen, sähkön, liitti teollisuuden palvelukseen oppimaton Edison, joka valmisti valon ja teki fonograafin; puhelimen keksi Bell 60-luvulla; joten vallassa oleva darwinilaisuus ei ole milloinkaan vaikuttanut käännettätekevästi aikansa sivistyselämään, ei edes kemiaan, jossa Mendelejeffin perioodinen järjestelmä on kuin hautakivenä järjestelmällisyyden kuolinkentällä.

Silloin ihmiskunta huomasi olevansa harhatiellä ja kääntyi takaisin löytääkseen uuden polun tienristeyksestä. Oli kerätty ilmiöitä ja tosiasioita, mutta ei voitu selittää mitään; selittäminenhän oli ilmiön syiden tietämistä, ja kun huomattiin, että syyt olivat etsittävissä "tuolta puolen", niin haettiin aivan johdonmukaisesti tuonpuoleista maailmaa. Nyt oli taas tullut mystiikan vuoro. Ja silloin nousi Swedenborgkin satavuotisesta kuolonunestaan. Hän palasi takaisin monella muotoa. Balzacin hahmossa, jota alettiin jälleen lukea helppohintaisena painoksena, jossa Swedenborgin nièce Séraphitasta löydettiin jälkiä Nietzschen yli-ihmisestä ja Péladanin androgynistä. Parisilaiset salatieteilijät löysivät jälleen Swedenborgin ja Böhmen tutkimalla Eliphas Leviä ja Saint Martinia; teosoofit havaitsivat hänet Blawatskyn Salaisesta opista. Mutta voimakkaimman avun mystillisyydelle antoi Berthelot julkaisemalla alkemian historian. Tämä positivisti, joka oli tutkinut hiilivetyjen synteesiä, teki tässä mystillisyydelle palveluksen, jota ei ollut aavistanutkaan. Jos nimittäin muutamin sanoin tahtoo lausua alkemian ja kemian eron, niin saattaa sanoa, että alkemia uskoi alkuaineiden voivan muuttua toisiksi alkuaineiksi (transmutatsiooni), mutta uudempi kemia ei tehnyt sitä. Nyt oli Berthelot työn edistyessä alkanut osoittaa yhä suurempaa myötätuntoa alkemisteja kohtaan, mikä vahvisti heikkouskoisten rohkeutta jatkuvaan tutkimukseen. Samaan aikaan oli Crookes "Alkuaineiden synnyssä" lausunut mielipiteenään sen, että "alkuaineet" olivat syntyneet ja kehittyneet toisistaan. Lockyer oli Ranskan Institutille esittänyt epäilynsä siitä, että fosfori oli koottu aine, koska sillä oli kaksi spektriä. Tämähän kaikki oli sopusoinnussa vallalla olevan monismin eli kaikkeuden ykseyden kanssa ja olisi aikalaisten pitänyt johdonmukaisesti olla samaa mieltä, mutta epäjohdonmukaisesti kyllä pysyttiin mielipiteessä alkuaineiden erikoisesta muuttumattomasta luonteesta, millä vasten tahtoa pönkitettiin tuota hyljättyä oppia erikoisista luomistoimista.

Berzelius oli kuitenkin vielä 1835 tehnyt seuraavan tärkeän kysymyksen: "Ovatko metallit alkuaineita?" ja vastatessaan tähän hän oli lausunut seuraavat tärkeät sanat: "Aine, jonka olen asettanut metallien joukkoon, on ammonium, joka on kokoonpantu typestä ja vedystä; ja sen metallisoiminen sähkön avulla johtaa ajattelemaan yhdistettyä metallia. Muiden metallien yksiaineisuuden tekee epäilyttäväksi se, että ne elimellisessä luonnossa näyttävät syntyvän aineista, joissa ei ole jälkeäkään näistä metalleista."

No niin, kun metallit eivät kerran olleet yksiaineisia, niin ne saattoivat muuttua toisiksi metalleiksi, ja luonnollisena seurauksena tästä oli ehdottomasti: kultaa voidaan valmistaa!

Ja seuraava johtopäätös oli: On aina "valmistettu" kultaa rikkikiisusta, kun on luultu lioitettavan sitä. Mikä seikka selittää sen Gahnin havainnon, että melkein kaikki rikkikiisu sisältää kultaa.

Kuitenkin, ihmisen aivojen hitaus on niin suuri, vallankin harjaantuneiden, että kun ne ovat tehneet ensimmäisen korollaarin, niin ne eivät jaksa tehdä toista.

Senvuoksi muuttui hämmästys tuhmaksi nauruksi, joka sittemmin kävi pahanilkiseksi ja päättyi irvistykseen. Kun viimein meidän vuosisadallamme Ramsay (ja Kelvin) todisti, että radium voi muuttua heliumiksi, niin vanhat rutinistit saivat kouristuksia huomatessaan, että olivat joutuneet harhaan ja että oli liian myöhäistä kääntyä takaisin.

Siinä tarina kullantekotaidosta 90-luvulla, joka oli niin yksinkertainen, yksinkertaisempi kuin Kolumbuksen muna.

Palatkaamme kuitenkin Swedenborgiin. Satapäisenä hän nousi haudasta: Pulkovan astronoomit tervehtivät häntä astronoomina, Kantin ja Laplace'n edeltäjänä; eläintieteilijät keksivät hänet, ja huomasivat että Buffon oli Eläinkuntansa johdantoon anastanut hänen kosmogoniansa; etenkin kemistit ja vuorityön harjoittajat ylistivät häntä; ja vihdoin tuli joukoittain fysioloogeja ja anatomian tutkijoita tuomaan suitsutusta ja mirhamia tuolle uudestasyntyneelle. Mutta suurimman tunnustuksen sai Swedenborg eräältä kirjallisuushistorioitsijalta, Max Morrisilta, joka pitemmässä tutkielmassa esittää nykyajan ylevät epäjumalat, itse Goethenkin Swedenborgin oppilaina. "Swedenborg im Faust" on kirjoituksen nimi (Euphorionissa 1899. 6 vihko), jossa nojautumalla Areana Coelestiaan todistetaan, että Swedenborg on välittänyt Kantin ja Fräulein von Klettenbergin kautta (jo 1771) Faustin kosketukset henkimaailman kanssa.

Mitä sanoivat Goethe-ystävät siitä? Eivät mitään, sillä kun vastausta ei ole, niin ei virketa tavallisesti mitään!

* * * * *

Siinä vuosisadan vaihteen tärkeimmät henkiset virtaukset, jotka loppuvuosina kuitenkin puhkesivat muutamiksi suuriksi säkeniksi, jotka olivat sytykkeenä ja valaisivat uutta vuosisataa, josta kenties on tuleva kaikkein suurin, vaikkakin 1800-luku oli suurin — 1400-luvun jälkeen.

YHDEKSÄS LUKU

Ester

Ester Borg, toimittajan ja Brita rouvan tytär, ei ollut kaunis tyttö. Sen hän tiesi itse, ja siksi kypsyi hänessä jo varhain päätös tulla joksikin, sensijaan, että olisi jäänyt miestä odottamaan. Hän tuli ylioppilaaksi seitsentoistavuotiaana ja matkusti Upsalaan lukeakseen lääkäriksi, ei erikoista kutsumusta tuntien, vaan jotakin toimittaakseen.

Hän pääsi nimensä avulla piireihin, joissa nykyajan kysymykset olivat käsitellyt loppuun ja joissa vallitsi uusi elämänkatsomus, tietoisuus tulevaisuudesta. Ei epäilty eikä emmitty enää, kaikki oli päivänselvää.

Miestoverit kohtelivat häntä kuin toveria, mutta kuin miespuolista, jota ei tarvinnut kursailla. Aluksi se tavallaan miellytti häntä, ja hän tunsi olevansa kohotettu sukupuoltaan ylemmäksi; mutta heti kun seuraan saapui kaunis naistoveri, niin muuttui käytös. Kun tätäkin kohdeltiin toverina, tapahtui se toisella tavalla. Kaunottarelle oltiin kohteliaita kuin korkeammalle olennolle ikään, häntä kohdeltiin sanalla sanoen naisena. Raaka leikinlasku lakkasi, herrat kävivät säädyllisiksi, levisi lämpöä, ja vienon runollinen mieliala hiipi seuraan, jossa Ester tunsi itsensä vieraaksi, sillä eihän häntä voinut hurmata naisellinen kauneus eikä hän saattanut toveriensa lailla tuntea ihastusta omaa sukupuoltaan kohtaan.

Silloin hän huomasi asemansa kierouden; ja tuo tasa-arvoisuus miesten kanssa ikäänkuin solvasi, loukkasi häntä, vallankin kun häntä laiminlyötiin. Senvuoksi hän hoiti huolimattomasti ulkoasuaan, tukautti kokonaan naisellisuutensa, kävi kapakoissa, heitti keilaa ja tappeli eräänä iltana sällien kanssa. Pyöräillessään hän käytti urheilunuttua ja polvihousuja, ja tämä puku muuttui vähitellen miehenvaatteiden kaltaiseksi.

Toverit unhoittivat myöskin vähitellen, että hän oli nainen, eivät sanoneet alussa häntä milloinkaan Esteriksi, vaan Borgiksi, mutta illalla häntä nimitettiin Pelleksi, ja oli hänen yllään silloin kaulakapalla varustettu kauhtana ja päässä ylioppilaslakki, niin että kukaan ei voinut pitää häntä muuna kuin miehenä.

Eräänä iltana, kun oli otettu jättiläishutikka Rullanissa, ehdoitti eräs medisiinari, että he menisivät tyttöjen tykö ja Pelle tulisi mukaan; sitä pidettiin vallan luonnollisena. Tapahtumanahan sillä oli uutuutensa, vaikkakin lääketieteen ylioppilas Ester Borg oli kaikesta perillä.

Tytöt kyllä katsoivat hiukan kummastellen tuota poikaa, mutta heillä oli muuta ajateltavaa, ja sinnehän mentiin pääasiallisesti juomaan ja juttelemaan. Vieraiden joukossa oli myöskin muuan nuori kreivi, joka tiesi kuka Ester oli, mutta oudoksui kuitenkin sitä, että perhetyttö oli tällaisessa paikassa.

Sali tyhjeni hetkeksi, niin että kreivi ja tuo valheellinen nuori herra jäivät kahden kesken.

Huoneessa oli oma mielialansa; se oli matalakattoinen, mikä esti pimenemisen pään yläpuolella; seinät olivat jaetut veistettyjen reunakoristeitten kehystämiin aloihin, joihin oli maalattu maisemia paimenineen ja paimenettarineen, jotka kaitsivat lampaita ja söivät kirsikoita, viattomasti, lapsellisesti. Ikkunaverhot olivat isokukkaista taftisilkkiä, ja niiden lomitse näkyi linna kuutamossa. Kreivi oli istuutunut vanhan pianon ääreen ja näppäili koskettimia, ikäänkuin olisi varronnut, että Ester olisi keskeyttänyt hänet jotain virkkamalla. Mutta kun tämä vaikeni itsepintaisesti, alkoi kreivi soittaa Chopinin toista g-duuri nocturnea.

Ester ei tuntenut kappaletta, senvuoksi häntä hämmästytti nuo ihanat sävelet, jotka tuntuivat hänestä juuri nyt syntyneiltä. Sointujen vaihtelua duurissa, jotka kaikuvat kuin mollisävelet, syvintä tuskaa, joka on oma lohtunsa; uneton yö, jonka lievityksenä on se, että synkät unet eivät häiritse, olkoonpa sitten valvonta kuinka kiduttava tahansa. Paikka muutti muotoaan, ympäristö sai kullan kajastuksen, ja nuoren tytön valtasi kaihomielisyys, joka oli outoa hänen välinpitämättömälle luonteelleen. Hän oli tullut tänne kuin anatomiasaliin, jossa oli inhoittava, mutta missä mielenkiinto aateloi iljettävän. Äkkiä hänelle aukenee toinen puhtauden ja kauneuden maailma; valoisa pilvi eristi nuo kaksi epäsiististä ympäristöstä, verhosi suojellen heidät ja sai heidät unohtamaan olinpaikan.

Kun kreivi oli lopettanut soiton, täytyi hänen puhua, koska tyttö ei virkkanut mitään:

— Tiedättekö, mitä soitin?

— En, en tunne kappaletta.

— Se oli Chopin'ia! Ja minusta tuntuu kuin hän olisi runoillut tämän nocturnen yöllä, tällaisessa paikassa, missä käy kaihomieliseksi etsiessään iloa, jota ei ole; missä tuntee olemassaolon koko viheliäisyyden nähdessään epätäydellisimmän kaikesta epätäydellisestä.

— Uskotteko, että Chopin todellakin kävi tällaisissa paikoissa? kysyi tyttö, joka ei ollut vielä päässyt oikein mukaan.

Kreivi hymyili surullisesti:

— Kävi tietenkin; olisiko se niin ihmeellistä? Te ja minäkin olemme täällä.

Tuo te ja minä kohotti heidät yläpuolelle, ja yhdisti heidät.

— Se on totta, vastasi Ester naivimmin kuin tahtoi, hän kun siten hyväksyi kohteliaisuuden.

Kreivi hymyili sille naiselliselle piirteelle, mikä ilmeni siinä, että Ester ei halveksinut lausuttua kohteliaisuutta, ja sillä hetkellä tyttö tunsi, että häntä puhutteli toisessa maailmassa liikkuva olento, ja hän etsi kosketusta tuon paremman kanssa.

— Mitä te oikeastaan teette täällä? Miksi olette täällä? kysyi hän melkein vasten tahtoaan soimaavasti.

— Niin, neitiseni, ei ole helppo sanoa sitä. Seuraan mukana; annan epäilyksen varjon langeta ylleni, että olen muiden kaltainen, välttääkseni joutumasta muiden väärien epäluulojen alaiseksi. Näissä paikoissa ja niiden asukkaissa on sitäpaitsi vetovoimaa. He elävät kuin luonnontilassa, jonka me olemme jättäneet taaksemme, ja senvuoksi heidän käytöksensä tuntuu minusta naivilta kuin maalaistytön. En näe milloinkaan mitään julkeaa, en katumusvaivaa, joka osoittaisi tietoisuutta väärästä; en ymmärrä sitä, mutta en voi tuomitakaan, en hyväksy sitä myöskään. Joulunaikaan, itse jouluiltana, kuljin sairashuoneen tyttöosaston ohi. Talohan on sen näköinen kuin se potisi kaikkia kipuja ja rappaus on irtautunut paikkapaikoin kuin haavarupi. No niin, kuljin joulumietteissä siitä ohi, ja läpi pohjakerroksen rautaristikko-ikkunain tunkeutui laulu kadulle; tunsin hetken aikaa suunnatonta tuskaa, kun asetuin noiden onnettomien asemaan — ajatelkaa! jouluilta noiden seinien sisäpuolella! — Mutta mitä tapahtui? Laulu kaikui voimakkaammin korviini, ja minä kuulin: Ylioppilaan riemusta laulamme vain…

Ester keskeytti ja jatkoi:

— Tein juuri kierrokseni siellä sinä iltana, ja näin heidän tanssivan joulukuusen ympärillä, jossa riippui ristiinnaulitun kuva, jonka he olivat saaneet Elisabet-yhdistyksen sisarilta. He iloitsivat yhtä teeskentelemättömästi ristiinnaulitusta kuin piparikakku-ukoista. He sanoivat ristiinnaulittua Vapahtajaksi, eikä Kristukseksi, ja Jeesus nimeä he eivät lausu milloinkaan. He uskovat Vapahtajaan ja puhuvat hänestä kuin pikku lapset; jos he kuulevat vapaa-ajattelijan pilkkaavan, niin heitä pöyristyttää ja he ilmaisevat kauhunsa. Voitteko selittää näitä ihmisiä?

— En! Sitä en voi! vastasi kreivi; ja senvuoksi kohtelen heitä aina epämääräisellä kunnioituksella kuin kanssaihmisiä ikään. Oletteko muutoin huomanneet, että ette näe heidän seinillään milloinkaan rivoa kuvaa, tuskin kuulette heidän koskaan sanovan törkeätä sanaa…

— Niin, minähän en saa lääkärinä ja (tässä Ester pysähtyi, mutta laski kuitenkin sanan huuliltaan) naisena kuulla sitä…

— En minäkään, vastasi kreivi… Silloin Ester hymyili:

— Riippuu kai siitä, kenelle he puhuvat. Kreivi punehtui kuin mies, jolle nainen lausuu kohteliaisuuden, ja peittääkseen hämmästyksensä hän jatkoi hyvin innokkaasti:

— Mutta ominaisinta näille tytöille on heidän halunsa nauraa; pitää olla hauskaa, kaiken pitää olla hauskaa, ei senvuoksi, että he tahtoisivat unhoittaa ja tukauttaa omantunnon äänen, kuten me ennen luulimme; heitähän sanotaan ilotytöiksi, ja se on oikea nimitys. Mikä luonnollinen valikoima ihmisiä tämä sitten on? Mitä teidän tieteenne sanoo siitä?

— Se ei voi sanoa mitään, sillä se ei tiedä mitään. Mahdollisesti he ovat villien läheisiä jälkeläisiä, heillä kun on toisenlainen omatunto kuin — meillä, sillä on melkein mahdoton herättää heissä häpeäntunnetta; he eivät tahdo kuulla puhuttavan siitä, eivät ymmärrä sitä, eivät välitä siitä, ja vakavia miehiä he pelkäävät pahimmin.

— Sen kyllä tiedän, vastasi kreivi; minua he vihaavat senvuoksi, että olen ikävä, enkä minä ole kuitenkaan milloinkaan koettanut puhua järkeä heille; mutta minä en osaa nauraa…

— Ettekö? Mutta se on niin terveellistä!

— Jos kerran näen jotain hymyiltävää, niin olen hymyilevä; se on inhimillistä; mutta nauru on aina ilkeätä, ja sen synnyttää hullunkurinen, nurinkurinen, paha; senvuoksi se muuttuu tavallisesti kyyneliksi ja sitä seuraa usein tyhjyydentunne, joka päättyy todelliseen itkuun, aiheettomaan itkuun.

Nyt vasta Ester huomasi, että nuoren kreivin yllä oli hännystakki. Tämä näki sen ja jatkoi:

— Katselette hännystakkiani! Olin illallisella professori X:n luona.

— No?

— Se on hirvittävää, mutta kenties hyödyllistä. Nuoret harjoittelevat vaikenemaan ja vanhat salaamaan ajatuksiaan; kaikki kulkevat kuin päitsissä, jotta eivät purisi toistaan; ja tänä iltana oli seura sellainen, että kukaan ei uskaltanut lausua järjensanaakaan; kaikki olivat ääneti. Sitä sanotaan ajatusten vaihtamiseksi. Tiedättekö, sellaisten naamiaisten jälkeen kaipaa tänne. Muutoin kiirehtivät kaikki illallisvieraat tavallisesti kahvilaan, saadakseen sanoa siellä sen, mitä kutsuissa ei sanottu.

— Onko mielestänne hauskaa elää? kysyi Ester aivan äkkiä.

— Elää? Onko tämä elämää? kysymyksessähän on vain kuolettaminen, kaikkien terveiden, voimakkaiden vaistojen kuolettaminen, joiden tulisi säilyttää elämää; ja ellei niitä kuoleta kieltäymyksen kautta, niin kuolee sairaalassa, tai kuolee sitten myöhemmin kylmänvihoihin pyhässä avioliitossa. Tuo 80-luvun elämänilo oli hirvittävää lörpötystä; profeetat vaipuivat suruun, ja kaikki palasi jälleen vanhalle ladulleen. Tiedättekö, minulla on ystävä, joka makaa sairaalassa ja tekee hiljalleen ja varovaisesti kuolemaa.

— Tunnen hänet; tarkoitatte runoilijaa?

— Aivan oikein, lähdemmekö sinne, kuutamossa? Hän ottaa asian sangen levollisesti.

— Kernaasti! vastasi Ester, ja he lähtivät liikkeelle.

Oli kirkas syysyön kuutamo ja ilma oli lauhkea; he kulkivat hiljaisia pikku katuja, suuria vihreitä katuja ja saapuivat sairaalan puistoon. Mahtavien puiden siimekseen oli pystytetty telttoja sairaille, jotka nukkuivat tai valvoivat niissä, mikä mitenkin. Mutta erään vaahteran alla istui alilääkäri ja joi whiskyä kandidaatin kanssa. Ester ja kreivi, jotka tunsivat molemmat, astuivat esille ja kysyivät runoilijaa.

— Hän makaa tässä vieressä ja on valveillaan, vastasi alilääkäri, mutta hänellä ei kai ole enää pitkiä aikoja, koskapa on lähettänyt noutamaan professori X:ää.

— Mitä? Teoloogia? kysyi Ester ihmeissään.

— Niin, ukko ja Akselhan seurustelivat kaikessa ystävyydessä, otellakseen, kaikessa ystävyydessä, ja runoilija on pyytänyt meitä todistajiksi heidän viimeiseen taisteluunsa estääkseen väärät selonteot asiain kulusta.

— Saammeko sitten sillä aikaa pistäytyä hänen luokseen?

— Tehkää hyvin; hän makaa lukien Andersenin satuja.

Ester ja kreivi astuivat lähimpään telttaan, ja siellä lepäsi Aksel E. lukien lyhdyn valossa.

Hän oli pieni kuihtunut olento, jolla oli musta täysiparta, eksoottinen ulkomuoto, ranskalainen tai italialainen; hänen silmänsä olivat suuret, loistavat, ja hän katsoi tutkivasti hetken aikaa ennenkuin tunsi tulijat, sillä hänen näkönsä oli alkanut heikentyä kuten kuulokin. Sitten hän hymyili, ojensi käden kummallekin ja pyysi kuiskaavalla äänellä heitä istumaan. Hän tiesi kyllä kuolevansa, mutta salasi sen itseltään, eikä tahtonut, että kukaan toinen sanoi sitä. Mutta toisinaan hän kävi ylpeäksi, ja silloin hän alkoi kehuskella pelottomuuttaan.

— Niin pojat, kuiskasi hän, nyt minä sammun; silmä kadottaa valonsa, korva kuulonsa ja ääni sointunsa.

Nyt hän yski, kammottavasti, sillä hänellä oli pitkälle kehittynyt keuhkotauti.

— Mutta nähkääs, vielä ei ole mitään hätää, sillä valtimo laskee 38 asteeseen öisin, ja yöt ovat pahimmat. Olisi joka tapauksessa vahinko, jos minusta nyt aika jättäisi, kun nyt olen puhdistettu tupakasta, viinasta ja jos jostakin. Tunnen itseni kuin sisällisesti pestyksi. Niin, on innoittavaa elää. — Kuulkaahan, tuo Efraim on kumma mies. Hän kirjoitti minulle kirjeen Norrbottenista ja aloitti näin: Jos eläissäsi saat vielä tämän kirjeen. — Ei niin pidä kirjoittaa sairaalle ihmiselle. Niin, elämä! Tiedättekö, mikä on viheliäisintä, mitä olen elänyt?? Istukaa, niin saatte kuulla!… Ester muistaa tuon punatukkaisen tytön, jonka kanssa minun muutoin piti mennä naimisiin! Niin, me matkustimme Pietariin, ja ensimmäistä onnenaikaa seurasi ikävystyminen. Tiedättekö, millainen ikävä kahdenkesken on? Yksin se voi olla vaikeaa; se on kuitenkin kohottavaa; mutta kahdenkesken se on kammottavaa, se on kuolemaa; on sidottu toisiinsa, mutta vihaa toisiaan niin rajattomasti senvuoksi, että sitoo toinen toistaan. No niin, hän oli hankkinut salaa papereita, jotka sitoisivat minutkin vihkimisellä. Kun huomasin millainen hän oli, niin sanoin köyhyyteni estävän avioliiton solmimista, mutta silloin hän vastasi: minulla on rahaa. Meillä oli yhteinen huone vaatimattomassa hotellissa. Mutta eräänä päivänä — hän oli poissa puoli päivää — hän vei minut ravintolaan, Pietarin hienoimpaan. Siellä hän esitti minut eräälle ystävälleen, joka tarjosi meille sadan frangin päivälliset. Minun ei tarvinnut muuta kuin pitää silmät auki ymmärtääkseni, ja kun he sampanjaa juotaessa vaihtoivat katseen, tein minä päätöksen. No niin; tullessamme yöllä kotia olin nukahtavinani. Kun tiesin, että hän oli vaipunut uneen, nousin vuoteeltani, otin hänen kukkaronsa, sillä omat rahani olivat lopussa; otin vaatteeni ja kenkäni, hiivin eteiseen; ja pukeuduin jääkylmässä talvi-ilmassa — kivieteisessä. Sitten juoksin asemalle. Mutta seuraava juna lähti vasta kuuden tunnin kuluttua. Pojat! Kuljeksin kuusi tuntia asemalla! Ja pelkäsin joutuvani kiinni varkaana! — Mutta minun onnistui paeta! — — — Varas! Mitä siitä sanotte? — Ja kuinka te olisitte menetelleet?

— Samoin, vastasi kreivi, joko sitten lohduttaakseen kuolevaa, tai uskoi hän todellakin voivansa tehdä niin.

— Varas! toisti Aksel E.

— No, oletko sitten myöhemmin soimannut itseäsi siitä? kysyi Ester.

— En, vastasi runoilija. Ajatelkaahan! En ole soimannut itseäni, mutta olen ollut raivoissani siitä, että olen ollut pakoitettu joutumaan sellaiseen iljettävään asemaan. Toimin täydestä vakaumuksesta, innostuksesta, ja sitten… mutta en tiedä, kenelle minun tulee olla suutuksissa. Sattumalle, kohtalolle, asianhaarat ovat minusta kuin henkilöitä, joita en voi määritellä, mutta jotka mielestäni ovat eläviä olentoja.

— Miksi olet lähettänyt noutamaan professoria? keskeytti nyt Ester, joka piti enemmän todellisuudesta.

— Professoria? Vai niin; olin vallan unohtanut! Olin näet yksin ja tahdoin otella hänen kanssaan.

— Etkö tahdo morfiinia ja nukkua sensijaan?

— Ei morfiini minuun pysty; ei, minä tahdon valvoa ja puhua; tahdon kuulla ääneni niin kauan kuin se vielä kuuluu!

Nyt ilmestyi teltan ovelle valkea ukonpää, joka ei ollut lainkaan tavallinen. Se ei ollut Paavalin pää, eikä Pietarinkaan, mutta hiukan kumpaakin. Edestä loisti hyväntahtoisuus, kohtaloon alistuminen, kristillinen nöyryys; mutta profiilista näkyi druidi, Odinin pappi, joka etsi piikiviveistä kaivertaakseen sydämen vankien povesta. Mieleen juontuivat Upsalan hautakummut, Odinin lehdon puunoksat, joissa teurastettujen tuli riippua leppymättömän sovittajan uhreina.

Mutta Aksel E., joka näki lyhdynvalon heittävän vanhuksen jättiläismäisen varjokuvan teltan kankaalle, piti hänen kuviotaan kuin pilvipeikkona, jonka näkee ukkosilman jälkeen. Siinä oli hiukan Zeusin tai Mooseksen näköä, ja se vaikutti häneen valtavasti vasten hänen tahtoaan, kuten kaikkiin, jotka joutuivat tämän nuorison rippi-isän läheisyyteen.

— No, rakas Aksel, aloitti vanhus, kuinka voit nyt?

— Huonoapa se vain on, setä, vastasi Aksel E., joka katui jo, että oli heikkoudessaan haastanut taisteluun tämän rotevan soturin.

— Kuinkas sitten on sielusi laita?

— Niin, nähkääpäs setä, sitähän olen juuri tässä maatessani ajatellut yhdeksänkymmentä päivää, mutta en ole päässyt selville.

— Etkö ole? Etkö ole? Eikö synnintunto ole herännyt sinussa?

— Ei ole. Tiedän kyllä, että olen syntinen, koskapa olemme synnissä siinneet ja syntyneet; ja koska me kaikki olemme syntisiä, niin en minä ole mikään poikkeus, jonka pitää tunnustaa syntinsä toiselle syntiselle, jonka tulisi yhtä suurella syyllä tunnustaa vikansa minulle, me kun olemme sisarukset…

— Olet vielä kaukana, poikaseni…

— Odottakaa hetkinen, niin sanon kaikki seikat syitä myöten, ja ystäväni tässä ovat todistajiani. — — —

Sitten hän yski, ja hänen kuiskaava äänensä sai jälleen sointunsa hänen noustessaan istuvaan asentoon.

— Olin kaksitoistavuotias, kun mieskuntoisuuteni näyttäytyi. Aivan ymmärtämättömänä, noin vain leikillä, minut viekoitteli muuan vanhempi toveri, jota sittemmin kirosin nuoruuteni viettelijänä tavatessani hänet jälleen paljon myöhemmin, jolloin hän mainitsi oman viettelijänsä nimen. No niin, muuan kirja säikytti minut, ja oli saattaa minut hourujenhuoneeseen iankaikkisen rangaistuksen pelosta. Minusta tuli herännyt, ja luulin saavuttavani rauhan; mutta sitä mielentilaa, jonka uskonto synnytti, tahtoisin sanoa kadotukseksi; kaikki musteni ympärilläni, maailma ja ihmiset, ja pahinta oli askeesi ja kidutus. — Makasin paljaalla sängynpohjalla, jonka tukihihnat viilsivät ruumistani, ja minua palelsi pelkän lakanan alla; rukoilin iltarukoukseni uunin edustalla olevilla kivillä; kidutin itseäni nälässä; nöyrryin ihmisten edessä, niin että vetäydyin katuojaan, väistyin jokaisen tieltä, koska pidin itseäni kaikkein huonoimpana ja arvottomana kävelemään katukäytävällä. Kun sitten olin voittanut itseni, niin ahdistivat unet minua öisin; ja tuo uusi selittämätön säikytti minua niin, etten uskaltanut nukkua; pyhä uni oli muuttunut minulle kiroukseksi; mutta sieluni oli puhdas, sillä minä runoilin vain kauniista asioista, sen tiedätte kaikki, jotka olette lukeneet nuoruuteni runoja. Kun sitten näin, että hyvä tahto, kaikki ponnistukset olivat turhia, ja luulin, että elämäni kuluisi tyhjiin, kun huomasin, että Jumala pilkaten vastasi rukouksiini, silloin luulin olevani helvetissä, ja että Jumala oli hyljännyt minut. Silloin luin sattumalta Stagneliusta, ja sain häneltä jonkinlaisen selityksen tähän kurjuuteen. Sielu oli kytketty ruumiin kahleisiin, ja saattoi pysyä vapaana vain heittämällä silloin tällöin lihapalan uhriksi eläimelle. Minä tein niin — — — ja joka kerran niin tehtyäni on sieluni lähtenyt ankkurista, ja minä olen lentänyt yli rämeikköjen. Mutta heti kun vaivuin jälleen itsekidutukseen, askartelivat ajatukseni vain aistillisissa asioissa, kuten nälkäinen aina ajattelee ruokaa. Sitten kohtasi minua tämä sairaus! — Kysytään sitten, miksi kaikki eivät saa sitä; ja miksi ne eivät sorru ensin, jotka harjoittavat haureutta urheiluna, jota minä en ole tehnyt. Vastatkaa siihen! Lääkärit väittävät, että muutamat henkilöt ovat vastaanottamattomia, siksi että heidän vanhempansa ovat olleet myrkytettyjä…

Nyt nousi Druidivanhus suutuksissaan ja nakkasi niskojaan:

— Oletko kutsunut minut luoksesi istumaan ja kuulemaan tuollaista sikamaisuutta?

— Juuri niin, ukkoseni, sinun täytyy kuunnella minua, huusi pienoinen mies vuoteellaan; ja tarttui tuohon valkeaan partaan ikäänkuin olisi tahtonut temmata irti tekoparran. Sinun täytyy kuunnella minua, sinun täytyy tietää, ennenkuin tuomitset. Tiedä, että tunteeni olivat joutua harhateille, kun pidättäymisellä koetin vapautua tuosta helvetinpoltteesta; tiedä, että isäni kotilääkäri määräsi minut naisten pariin, ja että tämä tapahtui isäni tieten ja tahtoen.

— Sen sinä valehtelet, vastasi ihmisuhraaja.

— Ettäs kehtaatkin: häpeä hiukan! Sinä vanhus, joka olet maannut aviovuoteessa rakastamasi naisen kanssa, se on onni, joka ei tule milloinkaan nuoren miehen osaksi siksi, että hänellä ei ole leipää: sinun pitäisi sääliä, pitäisi lohduttaa, mutta sinulla on vain kiviä ja käärmeitä leivän ja kalan asemesta.

Ukko tarttui yöpöydällä olevaan kirjaan, ja nähdessään Andersenin sadut, asetti hän sen jälleen paikoilleen kasvoillaan pettymyksestä aiheutunut anteeksiannon ilme.

— Niin, tirsku vain saduille, mutta lue se, jossa kerrotaan papin pahoista unista sen jälkeen kuin tämä oli saarnannut iankaikkisesta rangaistuksesta. Tunnetko sitä?

— Täällä on minun osani suoritettu loppuun, harhautui Druidi sanomaan.

— Sinäpä sen sanoit; osasi! jatkoi kuoleva. Muista maailmalliset pyyteet omissa povissanne, sinä, joka olet niistä saarnannut nuorisolle, ajattele koko tuota "sisäisen mielen vapautumista maailman lumouksesta", kun maailma ensi kerran on lumoava sinut, hovisaarnaaja! "Voi sitä, ken tässä taistelussa sortuu ja heittää aseensa", Principiis obsta! Sinä tunnet nuorison viettelykset, vanhus, mutta sinä et tunne vanhuuden viettelyksiä, silloinkuin maailmallinen kunnia ja kunnianosoitukset houkuttelevat sinut luopumukseen, sinun hetkesi tulee, jolloin olet kolmasti kieltävä vapahtajasi, Pietari, jolloin tulet viekoitelluksi ylistämään antikristusta, joka hiipivine oppeineen puolusti syntiä, jolloin Jumala on lyövä sinut sokeudella, niin että kilvoitellen pyrit sen valtaistuimelle, joka on pistänyt vapahtajaamme kantapäähän! Ole varuillasi! se hetki on koittava, ja ajattele silloin minua, jota ei enää ole…

Tässä sammui sairaan ääni ja hän painui jälleen pielukselle ja vaipui unenhorrokseen.

Hovisaarnaaja, sillä siksi hänen hahmonsa oli nyt muuttunut, ja monta hänellä niitä olikin, oli nyt käynyt korkeaksi ajatellessaan arvokkuuttaan, joka oli säilytettävä opiskelevan nuorison nähden, joka oli kuullut hänen saamansa läksytyksen; ja ikäänkuin jättäen lopun asianomaisen lääkärin huomaan, kohotti hän kätensä jäähyväisiksi ja virkkoi tyhjänpäiväisen sanan:

— Tohtori pitää huolen, että hän saa nukkua.

Sitten pilvipeikko alkoi kasvaa teltan katossa ja kävi peljättävän suureksi, jolla oli jättiläismäinen pää, alkuajan ihmisen, joka kivitti kirkkoja, ei suvainnut kellonsoittoa ja kauhistui kristityn veren hajua. Sitten jäljellä oleva osa kutistui ja ryömi ulos teltan aukosta.

Tasangolta tuleva yötuuli ravisteli suuria vaahteroita, jotka humisivat ja solisivat kuin pikkukivien yli juokseva puro; telttakangas aaltoili pienissä kareissa ja lyhdyn neljä nurkkapylvästä heitti häkin muotoisen varjon, missä näkyi sairaan valkeat kasvot, joissa kuvastui ihmisen suunnaton tuska, joka kärsii mielestään syyttömästi.

— Hän nukkuu ilman morfiinia, sanoi alilääkäri valtimoa koeteltuaan.

Nuo kolme nuorta ihmistä astuivat ulos, ja istuutuivat whiskypöydän ääreen vaahteran alle. Kuu oli painunut alemmaksi ja paistoi valkeana teltan kankaalle; leiri, haavoittuneille ja kuolleille rakennettu.

— Niin, pojat, alkoi alilääkäri, pääsettekö selville siitä professorista? Minä teosoofina ja martinistina olisin taipuvainen otaksumaan, että jokin vieras sielu on aikaisin oksastanut itsensä tähän metsärunkoon, ja elää yhä loisena hänessä. Tämä suurinkvisiittori ei ole oikeastaan se, miltä hän näyttää; jos saisin ajaa hänen partansa ja leikata hänen tukkansa, niin näkisitte luultavasti tyypin Lombroson albumista: tarkoitan, että hän on paha ihminen, joka tuntee pahuutensa, ja on siksi saanut sen tutkaimen lihaansa, jota sanotaan uskonnoksi; tai on hän itse pannut kapulan suuhunsa, jotta ei purisi. Oletteko huomanneet, että hyvät ihmiset eivät ole milloinkaan heränneitä? ja että heränneet tuntuvat aina ilkeiltä meistä tavallisista syntisistä? Olin nuorena herännyt, ja otin vastaan uskonnon kuin vihaisten koirien piikkikaulaimen. Ilman nuoruuteni ankaraa uskonnollisuutta olisi minusta tullut ihmispeto, sillä en ollut luonnostani hyvä. Herännäisyys on mielentila, joka tulee tai on tulematta; on siis järjetöntä vihata tai soimata ihmistä hänen mielenlaatunsa vuoksi; herännäisyys on katumustila, pyrkimys kohoamaan kasvatuksen kautta yli-ihmiseksi; epäonnistuu usein, ja senvuoksi heränneet näyttävät teeskentelijöiltä, vaikkakaan eivät ole; uskonnollinen ihminen on aina hiukan muita huonompi, siksi että hän tarvitsee ruoskaa, ja hiukan muita parempi, siksi että hän käyttää ruoskaa. Ajatelkaahan uskonnotonta Oftedalia? Hän olisi ollut todennäköisesti Caligula; nyt tuli hänestä vain pienoinen Ludvig XV:s; onhan aina jotakin voitettu. Mitä sitten Akselin tunnustukseen tulee, niin tiedän sen todeksi, ja oli tuskallista kuulla vanhuksen tekevän hänet valehtelijaksi, mutta varmaankaan hän ei paremmin ymmärtänyt, sillä ei kai hän ole milloinkaan elämää elänyt. Ja nähkääpäs, se on suuri kysymys, onko elämä läpeensä elettävä vai kierrettävä ulkopuolelta koko moska. En tiedä; muutamat sukeltavat kerran ja uivat edelleen; muutamat jäävät pohjaan. Se tuntuu olevan määrätty jokaiselle ennakolta, ja näyttää siltä, että Akselin gnostilaisuus, jonka hän oli saanut Stagneliukselta, oli herättänyt hänessä tarpeen tuhota aineellisen pohjan, jotta henkinen olisi päässyt vapauteensa. Jos uskonto yleispiirteissään katsottuna on liittymistä maata ylempään, niin oli Aksel uskonnollinen, sillä hän oli aina lennossa, etsi aina ilmiön syitä, piti elämää jonakin väliaikaisena muotona, ohimenevänä, tilapäisenä vierailunäytäntönä, kärsi olemassaolosta, ja kaipasi kotia. Hän ei ollut mikään paha ihminen, pikemmin päinvastoin…

Tässä Ester, joka oli tullut liikutetuksi, keskeytti puhujan:

— Miksi sanot hän oli?

Lääkäri näytti tahtovan peruuttaa sanansa, mutta se oli liian myöhäistä:

— Sanon oli senvuoksi, että häntä ei ole enää. — Tiesin sen hetki sitten.

— Onko hän kuollut?

— On!

Syntyi äänettömyys, ja noiden kolmen kasvot kalpenivat. Yksikään ei tahtonut sanoa mitään jokapäiväistä katsoessaan silmästä silmään tuota suurta arvoitusta. Mutta he nousivat ja menivät telttaan lausumaan jäähyväisiä.

Aamu oli valjennut ja lyhty sammunut.

Heikko ruusunhohde punasi telttakangasta ulkoa, ja kuollut lepäsi pää taaksepäin vaipuneena, suu avoinna kuin haltioitumistilassa, ja silmät luotuina ylös; kasvot säteilivät kuin hurmauksessa ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin suunnattoman kaunista, unelmiensa maan kenties.

* * * * *

Pitkän talven jälkeen Upsalassa tuli jälleen kevät, ja Ester saapui kotia vanhempiensa luo. Storö oli muodostunut kylpypaikaksi ja oli sinne rakennettu seurahuone; sinne saapui kansaa kaikenlaista, purjehtijoita, kesävieraita. Ja Esterin täytyi pukeutua hienon naisen tavoin, mikä tuntui hänestä sangen eriskummalliselta; etenkin valkeissa pukimissa tuntui ikäänkuin olisi kulkenut makuuvaatteissa, ne muistuttivat niin lakanoita ja pieluksia, hän tuumiskeli. Mikään ei sopinut hänelle, ei näyttänyt hyvältä, ja tietäessään sen, pysytteli hän syrjässä. Mutta Brita rouva pakoitti hänet käymään seurahuoneella, sillä hän ei saanut unohtaa olevansa nainen. Nämä hetket olivat hänelle katkerimmat silloinkuin tanssittiin. Silloin hän saattoi istua seinivierellä ja odottaa tuntikausia tanssiin pyyntöä, mutta yksikään herra ei tullut: ja jos joku todellakin tuli, niin hän näki siinä vain sääliä rumaa tyttöä kohtaan, ja se loukkasi hänen sisintään. Silloin hän ei mennyt, vaan painui metsään, läksi merelle, mutta lähetettiin jälleen tanssisaliin seuraavan tilaisuuden sattuessa. Tämä hänen naisellisuutensa näytteille asettaminen, tämä kilpailu epätasaisessa, arvottomassa taistelussa raateli häntä, ja hän kirosi sitä julmaa huvitusta, missä luonnostansa kovaosaiset asetettiin julkisen huomion alaisiksi.

Oli sellainen tanssi-ilta alkukesällä. Vanhemmat kuuluivat johtokuntaan, ja Ester oli heidän takiaan ja ajatellen myöskin juhlan hyväntekeväistä tarkoitusta lähtenyt mukaan. Mutta hän ei ollut mennyt sisälle, vaan istuutunut lasiseinäkuistille, josta hän näki parien kulkevan ohitse. Enin häntä tuskastutti pettymystä ja mielikarvautta kuvastavien kasvonilmeittensä peittäminen, ja tämä väkivalta muutti hänen ilmeensä hurjiksi ja uhmaaviksi.

Hänen siinä istuessaan tuli muuan upsalalainen medisiinari hiukan iloisella tuulella eräästä purjeveneestä:

— Kas, Pellehän se on, sanoa paukahutti tämä. Onko Saulkin profeettojen joukossa? Et kai sinä käy tällaisissa reproduktsioonieläinten näyttelyissä?

Ester jäi sanattomaksi, ja toveri meni sisään pyytämättä häntä tanssiin. Se että tämä ei pannut kysymykseenkään sitä, että hän olisi tahtonut tanssia, loukkasi Esteriä erikoisesti, huolimatta kohteliaisuudesta miehen kaksimielisessä lausunnossa, tämä kun piti häntä liian hyvänä moiseen ilveilyyn.

Hetken kuluttua näyttäytyi nuori Upsalan kreivi tanssittaen huvien kuningatarta, seudun kaunotarta, joka lepäsi hänen käsivarsillaan ja joi hänen katseitaan. Ester näki heidän astuvan saliin, tanssivan, ja sitten keskustelevan. Kaikki kylpyvieraat seurasivat noita kahta merkitsevin katsein, ja erään vanhan naisen, joka astui salista, kuultiin sanovan:

— Tuosta tulee kreivitär! Onneksi olkoon; kreivi, jonka isä on rahastonhoitaja, ja joka itse on sosialisti, siitä sukeutuu hieno kauppa.

— Mutta hän on miellyttävän näköinen! vastasi toinen naisista.

Ester kuuli tämän; ja nähdessään nyt uuden ilmeen kreivin kasvoissa, jotka kuvastivat nuoren kaunottaren ilmeitä, silloin hänen mielensä musteni, ja hän ymmärsi, miksi ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista loistoa kreivin kasvoilla omassa seurassaan.

Hän läksi suoraa päätä kotia ja istuutui omaan kamariinsa. Oli yö, mutta valoisaa, ja muutamat seurahuoneen soiton yksinäiset sävelet tunkeutuivat hänen huoneeseensa. Silloin hänen mieleensä muistui Chopinin nocturne, jonka kreivi oli soittanut hänelle tuossa harvinaisessa seurapiirissä Upsalassa. Ollen luonteeltaan kylmä ja järkevä, hän oli luullut olevansa yläpuolella sellaisia lapsellisia tunteita kuin erotiikka on, mutta nyt hän oli takertunut siihen, siitä ei ollut epäilystäkään. Ja siinä hän nyt itki tuskasta, että oli ylenkatsottu.

Kun hän ei saanut unta, läksi hän ulos; joutui alas rantaan ja otti veneen; istuutui soutamaan ja suuntasi ulapalle kohti pientä luotoa, joka tavallisesti oli hänen päämääränään.

Mutta hänen täytyi soutaa seurahuoneen ohi, ja sieltä kaikui vielä soitto; himmenneet valot loistivat ikkunoista. Hän tahtoi paeta, mutta jokin voima veti häntä sinne kuin virran pyörre. Silloin hän vetäisi aironvedon ja kääntyi suoraan ulommaista nientä kohti, niin että maa jäi hänen taakseen, ja ohjasi sitten ulapalle.

Mutta maista tuleva heikko tuuli kantoi hänen korviinsa pianon sävelet. Ja hänen oli pakko soutaa valssin tahdissa, yksi, kaksi, kolme, mikä tuntui siltä kuin häntä olisi komennettu tuolta sisältä, tuolta kaukaa, missä heidän ruumiinsa keinuivat samassa tahdissa. Silloin hän muutti jälleen suuntaa, mutta ei päässyt pakoon, ei päässyt tästä lumopiiristä. Äkkiä taukosi valssi, ja syntyi hetken hiljaisuus, jota vain lokit ja laineiden loiske häiritsivät. Mutta silloin alkoi äänettömyys soida, ja hän kuuli mielessään nocturnen, tunsi sen pikemmin, kuten voi muistella soittoa hiljaisuudessa. Kuitenkin, nehän olivat oikeita säveliä, g-duurissa, jotka kaikuivat kuin mollissa; Ester tunsi hänen kosketustapansa, soittotapansa! Mikä kavallus! Hän soitti heidän Chopiniansa tuolle toiselle, veti hänet heidän peitteensä alle, johon he olivat kerran kätkeytyneet!

Nyt hän todenteolla pakeni aukealle merelle, ja koetti airojen melulla vaientaa soittoa; veden kohina kokassa auttoi sitä, ja lopulta hän pääsi pois kuulopiiristä, soutaessaan pienen luodon ohi, jolla kasvoi petäjä. Mutta hiljentäessään vauhtia ja lakatessaan soutamasta hän kuuli luodon takaa airojen hiljaista narinaa hankaimia vasten. Seuraavassa silmänräpäyksessä pisti soutuveneen terävä kokka esiin matalan paaden takaa, näkyi pää, ja airoissa oleva kreivi tuli näkyviin.

— Esterkö se on? kysyi hän aivan rauhallisesti.

Tyttö vastasi, vähääkään hämmästymättä:

— Niin on, oletko sinä täällä?

Se, minkä hän luuli jättäneensä taakseen, oli hänen edessään; virranvaihdos tapahtui niin äkkiä, että hän toimi heti säännöllisesti.

— Siellä sisällä oli hirvittävä näytös! jatkoi kreivi.

Nyt vasta Ester joutui takaisin äskeiseen kiusalliseen mielialaansa:

— Luulin, että olisit vielä jäänyt tanssimaan kaunottaren kanssa!

— Ei kiitos! Hän oli sellainen, jonka pyydyksissä aina piti olla jonkun; keimaileva kokotti! Hän viritti pauloja minulle saadakseen meriupseerin, ja sitten hän otti meriupseerin kiduttaakseen postimestaria, ja heti paikalla saattoi nähdä, että hän lopuksi oli ottava apteekkarin.

— Niinkö? tokaisi Ester, häntä nimitettiin jo kreivittäreksi.

— Vai niin, hän varasti minut? Sen näköinen hän oli, ja sellainen päättyy kyllä koiramarkkinoihin.

— Mitä se on?

— Laskemmeko maihin katsomaan auringonnousua?

He laskivat maihin; ja kun syy Esterin suruun oli poistunut, vaipui hän jälleen vanhaan tavalliseen mielentilaansa, hiljaiseen välinpitämättömään epäilyyn, ja aavistamatta mitään erotiikasta.

Ja niin läksivät he kotia auringonnousussa!

* * * * *

Kreivi Max viipyi kahdeksan päivää Storön hotellissa, ja seurusteli koko ajan tuttavallisesti Esterin kanssa. He purjehtivat ja kävelivät, mutta eivät menneet milloinkaan seurahuoneelle; heidän suhteensa pysyi ennallaan; ainoan eron huomasi vain siinä, että Ester alkoi pitää huolta ulkoasustaan, naisen pukua seurasivat naiselliset tavat, ja hänen olemukseensa ilmestyi eräitä kesyttömän, terveen kauneuden piirteitä. Vanhemmat eivät virkkaneet mitään, sillä he tiesivät, ettei siitä olisi ollut mitään apua. Mutta eräänä iltana — eräänä iltana olivat nuoret painuneet kauaksi metsään merta katselemaan. Ester oli istuutunut paadelle, ja Max oli heittäytynyt pitkälleen hänen viereensä. Se näytti sydämellisemmältä kuin itse asiassa oli, vallankin kun Max juuri oli tarttunut tytön käteen ja kysynyt, mistä tämä oli saanut sormessaan olevan sormuksen.

Silloin astui yht'äkkiä esiin isä Borg, toimittaja, ja vapisten hän sai suustaan vain nuo tavanmukaiset sanat:

— Onko herrasväki kihloissa?

Asema oli kiusallinen, ja kreivinhän täytyi puhua ensin:

— Sitä emme ole milloinkaan ajatelleet, hän vastasi ja nousi, hitaasti, mutta hän tarkasteli Esterin kasvoja, joihin oli tullut uusi ilme, häpeän, kainouden ja lapsellisen pelon isää kohtaan, ja hän havaitsi yhdellä erää heidän sisäisemmän suhteensa laadun. Senvuoksi hän jatkoi, mutta toisella äänellä:

— Sehän riippuu sitäpaitsi Esteristä.

Tämä myönnytys sai tytön hahmon jälleen muuttumaan, ja isä oli tahtomattaan sytyttänyt sen kipinän, joka ei vielä äsken ollut syntynyt.

— Koska Max pitää sitä mahdollisena, ja…

Sitten purskahti hän itkuun, ja heittäytyi isän syliin ikäänkuin olisi sinne tahtonut kätkeä tunteet, joita hän itse häpesi.

Gustaf Borg ei ollut pitkiin aikoihin kokenut tällaista, ja pitäessään Esteriä helmassaan, tuntui hänestä kuin tämä olisi ollut jälleen lapsi, ja hänen isälliset tunteensa siirtyivät tuohon nuoreen mieheen, jonka käteen hän tarttui.

— Onneksi olkoon sitten, hän sanoi, ja karkaisi luontonsa. Nyt jätän teidät, mutta odotan herrasväkeä päivällisille kotiani.

Ja sitten hän läksi.

Muutos oli tapahtunut, muodonmuutos, ja nuo kaksi nuorta ihmistä seisoivat siinä, ei tovereina ja ystävinä, vaan miehenä ja naisena; tavallaan he huomasivat alastomuutensa, kainostelivat, heidän äänensä sai uuden soinnun, uudet sanat syntyivät, he kulkivat käsi kädessä, kuten pienet lapset värisevien puiden siimeksessä, ja ihmisiä kohdatessaan he eivät hävenneet, vaan olivat ylväitä kuin nuoret jumalat, ja heistä tuntui kuin kaikki olisivat kumartaneet ja tervehtineet heitä kunnioituksella.

* * * * *

Tämä tapahtui kesällä 1890. Seuraava vuosi kului samalla tavalla tutkintoluvuissa ja tulevaisuuden suunnitelmissa. Vanhemmat tahtoivat kernaasti johtaa puheen avioliittoon, mutta nuoret eivät vastanneet mitään. Toisinaan herätti tämä äänettömyys levottomuutta. Purkautuneet kihlaukset olivat niin tavallisia, mutta epämiellyttäviä; oli kuviteltu toisiaan sukulaisiksi, sekoitettu harrastuksia, otettu tunteita etukäteen ja sotkettu ehkä yhteen aineellisia arvoja.

Brita rouva oli levollisempi kuin Gustaf.

— Antaa heidän olla rauhassa; siihen me emme saa sekaantua.

Tuli sitten joululoma 92. Silloin Brita rouva oli miehensä mielipidettä kysymättä kutsunut sulhasen asumaan heille Storöhön. Gustaf oli raivostunut, mutta hänen täytyi alistua järkähtämättömään tosiasiaan.

Joulu oli ohi ja vuoden viimeiset päivät olivat käsissä.

Oli harmaata ja uneliasta, ja Gustaf Borg tahtoi pelata erän lautapeliä. Senvuoksi hän nousi tornikamariin hakemaan vävyään. Huomatessaan, että avain oli otettu ovesta, koputti hän. Kukaan ei avannut, mutta hän kuuli kaksi ääntä, jotka kuiskaten lausuivat "hiljaa".

Silloin hän ymmärsi, ja läksi alas etsimään vaimoaan. Hyvin tietäen, kuinka mainiosti tämä osasi antaa sanan sanasta, valikoi hän mielessään sarjan kysymyksiä, laadultaan enemmän väittäviä, sillä vaikeampaa oli torjua syytös kuin vastata kieltävästi tai myöntävästi kysymykseen. Hän syöksyi siis salamana Brita rouvan kirjoituskeittiöön, ja sinkahutti:

— Kuinka kauan olet tiennyt, että nuoret sulkeutuvat Maxin huoneeseen?

— Kuinka kauan? Koko ajan kuin he ovat olleet täällä! vastasi Brita rouva, joka laati juuri kirjoitusta avioliiton uusista muodoista.

— Se on siis tapahtunut sinun tietesi ja äänettömällä suostumuksellasi?

— Julkisella suostumuksellani.

— Parittaja! huusi ärsytetty isä ja alkoi kieputtaa tuolia käsissään.

— Häpeä! vastasi rouva.

— Sinä olet tehnyt kotimme porttolaksi!

— Se kai se aina on ollut.

Tätenhän oli kaikki sanottu, mutta isä puhui tällä kertaa isän näkökannalta, eikä puolison, senvuoksi hän jatkoi edelleen:

— Nyt menen kuitenkin murtamaan auki oven, sitten ajan keppi kädessä molemmat ulos, ja haen sitten avioeron…

— Minkä nojalla?

— Sen nojalla, että vaimo on esiintynyt tyttärensä parittajana.

— Entäs alaikäiset lapset sitten?

— Ne otan minä, sittenkuin sinä olet havaittu sopimattomaksi äidiksi.

— Sinä aiot ajaa minut ulos?

— Aion!

— Kuulehan Gustaf, lasten vuoksi, etkö tahdo selvitellä tätä kaikessa sovinnossa?

— En!

— Silloin pyydän lykkäystä, vastasi Brita rouva; minun täytyy järjestää perheseikat, ja jätän sitten kaikessa rauhassa tämän kodin.

Se kuulosti todennäköiseltä, ja sitä se tavallaan olikin sen tuskan ilmaisuna, joka aina seuraa eroamisajatusta. Mies, joka tunsi samaa, antoi viekoitella itsensä, ja lupasi, ettei ryhtyisi kolmeen päivään mihinkään toimenpiteisiin sillä ehdolla, että kreivi läksi talosta.

Sitten hän vetäytyi takaisin huoneisiinsa toiseen kerrokseen, pyytäen ettei hänen tarvitsisi saapua yhteiselle aterialle.

* * * * *

Illalla tämän tapahtuman jälkeen Gustaf Borg kuuli innokkaasti käytettävän puhelinta, kuuli rekien ajavan kartanolle ja lähtevän, kuuli sipsutusta portaissa ja käytävissä; mutta kun talo oli hyvin suuri, eikä hän uskaltanut osoittaa uteliaisuuttaan, jäi hän tietämättömäksi siitä, mitä oli tekeillä. Tämä epävarmuus vaikutti kuitenkin huolestuttavasti, vallankin kun hänen päätöksensä riippui toisten hyökkäyssuunnitelmista. Hän rupesi arvailemaan, aprikoi jos johonkin suuntaan, mutta hylkäsi arvelun toisensa jälkeen sitä mukaan kuin hänen arvaamistensa löyhä hiekka vyöryi alta.

Yksinäisyys tässä tilassa kävi hänelle sietämättömäksi, mutta hän ei uskaltanut poistua huoneistaan. Hän tahtoi lähteä tapansa mukaan lastenkamariin lausumaan hyvää yötä nuorimmille lapsille, kuusivuotiaalle pojalle ja nelivuotiaalle tytölle, mutta nämä eivät nukkuneet yksin, vaan lastenhoitajatar oli heidän luonaan, ja tänään ei ollut sopiva hetki hänen näyttäytyä neidin seurassa, syistä, joihin Brita rouva oli viitannut eräässä edellisessä tilaisuudessa. Siinä oli hänen heikko kohtansa, jonka hän tähän saakka oli salannut, mutta joka nyt tuli uhkaavana esille.

Näin hän oli luisunut tähän suhteeseen, joka ei herättänyt huomiota, ja josta vaiettiin; jota epäiltiin, mutta siedettiin; joka ei vaikuttanut mitään talon tapoihin; jota miltei kunnioitettiin, talon emäntä kun ei siitä välittänyt. Viisikolmattavuotisen avioliiton jälkeen oli Brita rouva neljä vuotta sitten selittänyt viimeisen lapsen synnyttyä: että hän ei tahtonut enää lapsia ja että hän tahtoi omistaa loppuelämänsä yhteiskunnan ja ihmiskunnan palvelukseen. Tämä ei ollut mikään uutuus, sillä hän oli jo ensimmäisen lapsen syntyessä selittänyt, että ei tahtonut lisää. Ja siitä huolimatta ne olivat tulleet, tulleet vahingossa, kuten ihmislapsista useimmat ovat tulleet tähän maailmaan. Mutta nyt rouva oli niin järkähtämätön, että vapautti puolisonsa uskollisuuslupauksesta, tämä kun selitti, ettei voinut elää naineena miehenä naimakiellossa. Vaimo pyysi vain "saada olla rauhassa", ja "päästä kuulemasta mitään näistä asioista". Miehellehän ei ole niin helppoa muuttaa mieltymystään; uusi ei ole noin vain hyllyltä kaapattavissa, tilaisuuden siihen tarjoutumatta. Ja tilaisuus siihen tarjoutui lastenhoitajattaan muodossa. Jättäessään taloutensa tuon seitsenkolmattavuotiaan neidin haltuun, ei Brita rouva tuntenut lainkaan kaipausta. Neiti oli ymmärtäväinen ja kuuliainen, ei pyrkinyt valtaan; mutta otti huolet hartioilleen. Hän ja mies hoitivat yhdessä lapset ja talouden, ja kun vaimo oli enimmäkseen poissa, milloin ei ollut kirjoitushommissa, niin syntyi yksinäisyydessä luonnollinen ystävyyssuhde miehen ja hänen lapsiensa hoitajattaren välillä, ja pian muuttui heidän välinsä sydämelliseksi, josta oli tehty viittauksia, vaikkakaan se ei saanut aikaan mitään huomattavaa muutosta puolisoiden yhdyselämässä, joka päinvastoin kävi vähemmän myrskyisäksi ja entistään kunnioittavammaksi.

Talon koneisto kävi äänettömästi ja olisi tehnyt sen edelleenkin, ellei vaimo olisi tuntenut asemaansa uhatuksi, ja peljännyt ennen kaikkea erota lapsista, jotka ehkä saisivat äitipuolen, sittenkuin hän itse olisi tullut viskatuksi pellolle.

Tuntien mitä tuleman piti, hän oli kaikessa kiireessä koonnut puoltajia ja aseita, ja päättänyt taistella taistelun ja surmata vihollisen mieluummin kuin itse tulla surmatuksi.

* * * * *

Vietettyään unettoman yön, epäilyksen ja epävarmuuden raastamana, heräsi Gustaf Borg ja pukeutui. Sitten hän meni muitta mutkitta kahvipöytään, missä tapasi vaimonsa ja lapsensa. Kaikki oli ennallaan, mutta tuntui kuitenkin hiukan erilaiselta. Ester oli kylmä ja umpimielinen, ja kun isän katse etsi kreivi Maxia, oli äiti heti paikalla valmis vastaamaan:

— Max käski paljon terveisiä; hän ei tahtonut häiritä sinua.

Tässä yhdessä ainoassa vastauksessa piili perherakenteen salaisuus. Antaa asiain mennä menojaan, häipyä, hieroa sovintoa, vaieten peittää ajatuksensa, ja jatkaa matkaa. Ja tämä vaikutti vapauttavasti, niin että Gustaf Borg tointui jälleen uskoen kaiken unohdetuksi, ja hän iloitsi siitä, että oli omiensa joukossa, tunsi itsensä voimakkaaksi luonnollisen henkivartiostonsa ympäröimänä.

Hän luopui kaikista hyökkäys- ja puolustusajatuksista, rauha oli solmittu, tapahtunutta ei ollut milloinkaan tapahtunut; ja hän läksi metsään kävelemään kahden nuorimman kanssa, joiden seura nuorensi häntä. He joutuivat erääseen hakaan, jossa juoksenteli oravia lumessa saadakseen liikuntoa pitkän unen jälkeen. Nähdessään kävelijät nämä vikkelät eläimet kiirehtivät kapuamaan erääseen tammeen piiloutuakseen siinä olevaan reikään. Nuorin poika, lemmikki, tahtoi heti, että isä nousisi puuhun ja ottaisi kiinni yhden oravan. Mitkään nuhteet eivät auttaneet, ja kun poikanen rukoili katseillaan, oli hän vastustamaton. Isä heitti takin yltään ja kiipesi tammeen, saamatta kuitenkaan muuta aikaan kuin että tuli alas hiestyneenä ja kädet verissä.

Tämä muistutti erästä kohtausta viime kesänä, kun isä oli mennyt rantaan yksin kylpemään hyvin varhain. Hän oli uinut uintinsa ja pukeutunut jälleen, iloitsi mielessään ajatellessaan odottavaa kahvia, kun poikanen tuli alas uintia katselemaan. Pienokaisen pettymys oli suuri, kun hän saapui liian myöhään, ja hän rupesi itkemään. Kuivatakseen lapsosen kyynelet äkkiä, riisuutui isä jälleen, hyppäsi veteen ja läksi uimaan, mikä häntä ei muutoin miellyttänyt, mutta hän tunsi uhraustaan korvaavan sen rajattoman ilon, jonka hänen vaivannäkönsä ja itsensävoittaminen olivat synnyttäneet.

Nyt he kävivät yhdessä katselemassa kaikkia vanhoja leikkipaikkoja, luolia ja ketunkoloja, ihmeellisiä rantakiviä, muurahaispesiä, tuulen kaatamia puita; ja isä katseli niitä ikäänkuin ne olisivat olleet kadotettuja ja jälleen löydettyjä. He seurasivat jäniksen jälkiä, ja hän opetti lapset eroittamaan ne ketunjäljistä; he tutkivat linnunjälkiä ja rottien pitkiä reittejä; he näkivät teiriä koivunlatvoissa ja punatulkkuja kuusissa…

Tässä hiljaisessa viattomassa ilossa hänet valtasi äkkiä tunne, joka herää jäähyväisvierailulla. Ja hän kääntyi kotia kohti, levottomana, huolissaan, pahaa aavistaen.

Sitten hän pysyttelihe huoneissaan, tarkaten jokaista risahdusta. Mutta enimmäkseen oli äänetöntä, ja tämä kolea hiljaisuus kiusasi häntä.

Iltapuolella hän oli niin rauhaton, että hänen täytyi puhutella jotakin, ellei mieli menehtyä. Omiensa kanssa hän ei saanut puhua, sillä hehän vaikenisivat, muutoin katkeaisi tuo hauras side.

Hän tiesi kyllä, mistä olisi saanut tietoja, mutta ystävättären luo hän ei uskaltanut mennä. Silloin hänen ovelleen naputettiin, ja kun hän aukaisi, oli lastenhoitajatar siinä, mutta solahti äkkiä huoneeseen ja otti avaimen ovelta.

— Minun täytyy puhutella Gustafia, puhkesi hän puhumaan. Tässä talossa tapahtuu niin paljon, jota en ymmärrä…

— Istukaa, ystäväiseni, ja kertokaa minulle, mitä tiedätte.

— En tiedä mitään varmasti, mutta vinnillä asuu joku, joka ei näyttäydy. Hänelle kannetaan ruokaa, ja rouva käy siellä…

— Mitä te puhutte?

— Ja alhaalla sivurakennuksessa on myöskin vieraita; tytöt eivät vastaa minulle, ja kohtelevat minua kuin vihollista…

— Mitä on tekeillä? Mitä luulette?

Silloin neiti alkoi itkeä, ja aavistaen asiain kulun kokonaisuudessaan, meni Gustaf Borg kirjoituspöydän luo käyttääkseen puhelinta jonkun asian toimittamiseen, jota hän ei itsekään tiennyt, mutta joka ilmaisi kaipuuta päästä pois johonkin.

Silloin koputettiin ovelle kaksi kertaa, ja käytävästä kuului askelia.

Tuossa tuokiossa Gustaf Borg oli aukaissut ikkunan mitatakseen allaolevan syvyyden; mutta lumen valossa hän näki kaksi tuntematonta miestä.

Koputus ovelle uudistui, ja nyt kuului ääni:

— Tehkää hyvin ja avatkaa. Täällä on nimismies!

— Molemmat sisälläolijat jäivät jäykistyneinä istumaan paikoilleen, jolloin puhelin alkoi äkkiä kilistä. Tottumuksen voimasta Gustaf Borg meni koneen luo, ja huusi halloo!

Silloin työnnettiin jokin esine avaimenreikään; avain sisäpuolella vääntyi, putosi huoneen lattialle ja ovi aukeni.

Ulkopuolella näkyi ryhmä ihmisiä; nimismies, Brita rouva, tohtori Henrik Borg ja kaikki palvelijat.

Ikäänkuin odottaen tätä loppua, astui itse teossa tavattu mies suoraa päätä ulos, laskeutui alas portaita. Eteisessä hän pukeutui, painui juoksunhölkässä talliin, josta sai hevosen ja reen; komensi sitten: Långvikiin, ja läksi matkoihinsa etsimään kattoa päänsä päälle sen pojan luota, joka oli aina ollut hänelle uskollinen, ja jonka puolesta hän oli tehnyt melkoisia uhrauksia.

KYMMENES LUKU

Neuvostossa

Saapuessaan Långvikiin ja nähdessään pojan olevan poissa kotoa, kävi Gustaf Borg ensin alakuloiseksi, sillä hän ei rakastanut miniäänsä, ja tämän hämmästyksestä hän huomasi, että hän ei ollut tervetullut, hän kun oli sekä velkoja että appi. Senvuoksi heidän keskustelunsa supistui hyvin lyhyeksi, ja hän sulkeutui vierashuoneeseen.

Miksi hän oli tullut tänne? Niin, ei hän voinut valittaa pojalleen, sillä tämä piti tietysti äidin puolta, ja olihan hänen varomattomuutensa kotona sitäpaitsi riistänyt häneltä kaikki oikeudet. Jossakin hänen täytyi tässä pitäjässä oleskella, jossa arvioero oli ajettava, ja tämähän oli kuitenkin jonkinlainen koti, missä hänellä oli pieni oikeus olla.

Kun nyt Anders palasi kotia, ja hänen epätoivonsa ensimmäinen puuska oli asettunut, meni hän isän luo ja kun hän oli hiukan päästään pyörällä ja neuvoton, ei hän kyennyt osoittamaan iloa kohtaamisen johdosta eikä lausumaan isää tervetulleeksi, varsinkin kun tiesi, että avioero oli tapahtuva.

— Päivää, poikaseni, virkkoi isä, jolle heti selvisi pojan helposti selitettävissä oleva kasvojen ilme. Älä minua pelkää, sillä en aio viipyä kauan enkä vaatia sinulta vuokrasummaa.

Anders pureksi viiksiään ja räpytteli silmiään, sillä velan pelkkä muistuttaminenkin oli hänelle jo kiusallista. Tämä äänettömyys hermostutti isää, ja hänen täytyi puhua itse.

— Tietänet kai, mitä muutoksia kodissani tulee tapahtumaan — hm! — mutta asia on pian järjestetty.

Andersin ajatukset olivat niin etäällä. Hän oli varronnut rattoisaa iltaa vaimonsa seurassa, jolloin olisi saanut kertoa matkaseikkailunsa varmana turvanaan hankitut rahat, ja nyt hän istui tässä odottaen vavistuksella epämiellyttäviä kysymyksiä tyhjästä varastohuoneesta ja muusta. Isä huomasi kyllä pojan ulos- ja sisäänpäin tähtäävistä silmistä, että tämän ajatukset olivat muualla, mutta hän ei käsittänyt oikein asemaa.

Sen hän käsitti, että oli tullut sopimattomaan aikaan, mutta hänen täytyi päästä pälkähästä, ja kun hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi, takertui hän itse kiinni, hänen katseensa alkoi harhailla kuin sen, joka etsii uutta puheenaihetta. Ja yhtä onnettomasti sattui hänen aiheenvalintansa, jonka hän salaisella ajatustenluvulla sai pojan tietoisuudesta, minkä tämän pelko juuri tuon aran kohdan koskettamisesta oli laskenut irralleen. Pojan tyhjistä silmistä hän lienee nähnyt tyhjän varastohuoneen, ja joutui siihen vastoin tahtoaan.

— No, sinä olet tehnyt kirjan-päätöksen ja olet vuoteesi tyytyväinen? Ladot ja varastohuoneet täynnä, eikö niin?

Andersin valtasi raivo nähdessään itsensä paljastetuksi, hän kävi kiukusta vieläkin äänettömämmäksi, tahtoi nousta katkaistakseen näkymättömän langan, etsi syytä, toivoi kuulevansa vaimon pyörtyvän toisessa huoneessa tai piikojen tappelevan; kylmä hiki kohosi hänen ruumiiseensa, mutta hän istui alallaan tuolilla.

— Oletko kuuro vai oletko humalassa? kivahti isä, joka ei ollut saanut sanaakaan vastaukseksi puhutellulta.

Tämä herätti Andersin horrostilasta; hän aikoi puhjeta sanatulvaan, mutta isän-vallan voittamaton voima jähmetti hänet. Hän vain masentui, näytti häpeävän, niin että isä katui hyökkäystään, ja päätti muuttaa käytöstään saadakseen toisen mielialan syntymään. Hän nousi ja teki yksinkertaisen arkikysymyksen!

— Mihin aikaan syötte illallista? En ole syönyt päivällistä ja mieleni tekee jotakin lämmintä.

— Emme syö milloinkaan illallista! vastasi Anders. Olemme vuosi sitten luopuneet siitä tavasta.

— Anna minulle sitten leipää ja voita, virkkoi isä, voin tyytyä vähäänkin.

— Niin, en tiedä, onko meillä mitään kotona.

— Lähetä sitten kauppapuodista noutamaan, yritti isä, alkaessaan aavistaa pahaa.

— Tallissa ei ole hevosta.

— Missä se sitten on?

— Sillä on lähdetty kaupunkiin.

Isä huomasi pojan vilhuilevista katseista, että tämä valhetteli, ja hän ymmärsi asiain tilan, mutta ei tahtonut nyt omasta kurjuudestaan vajota toisten kurjuuteen.

— Juokaamme sitten lasi totia, ja kuluttakaamme ilta puhelemalla, ehdotti hän.

— Jospa minulla olisi jotakin kotona, kuului soinnuton vastaus, joka näytti sopivalla tavalla lopettavan keskustelun.

Isä läksi huoneesta enemmän hämmästyneenä kuin vihaisena tekemistään huomioista; hän ei ollut tunteellinen luonne, oli aikaisin alentanut vaatimuksensa ihmisten suhteen, eikä pitänyt kohtauksista eikä selvittelyistä. Mutta tultuaan vierashuoneeseen, jota ei oltu muistettu lämmittää, tunsi hän sellaisen vilunpuistatuksen, että heittäytyi vaatteet yllä vuoteeseen; sillä hän ei tahtonut vaivata talonväkeä. Karahviinissa ei ollut vettä, kynttilänpätkä lupasi valoa vain tunnin ajaksi, ja alaston, uutimeton ikkuna nieli suurimman osan valoa: harmaat keittiökamarintapetit kangastivat kuin ikuinen ikävyys ja kyllästyminen, huonekalujen vähyys tiesi köyhyyttä ja häviötä.

Mutta hän oli niin järkytetty päivän tärisyttävistä tapauksista, että vaipui heti kuolonkaltaiseen uneen.

Herätessään hän luuli, että oli aamu, mutta samassa löi salinkello, ja hän laski yksitoista lyöntiä. Yksitoista! Hän oli mennyt levolle yhdeksältä, ja nyt hänellä oli edessään pitkä uneton yö, sillä hän oli ihan valveilla.

Ja nyt, yhdellä erää selvisi hänelle koko hänen tilansa. Mies hänen asemassaan, hänen iässään, karkoitettuna kotoaan, eroitettuna virastaan: päivällistä syömättömänä, kuin heittiö ikään, nälkäisenä ja viluisena, epätervetulleena vastuksena, jota toivottiin niin pitkälle kuin… Kotona tapahtuneen kohtauksen koko nöyryytys, kun hänet paljastettiin lastensa edessä, kauhu siitä, mitä tuleman piti… oikeudenkäyntejä ja häväistysjuttuja.

Hän makasi ja tuijotti kynttilänpätkään, tiesi, että kun se oli lopussa, niin pimeys alkaisi. Kun hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät voi vaivata toisia, ei hänen mieleensä juontunut hetkeäkään herättää palvelijaa saadakseen valoa, tulta ja vettä. Ollen kohtalon iskun herpaisema, hän ei uskaltanut edes liikahtaakaan, vaan makasi kuin kiinninaulittuna, väristen vilusta, ikäänkuin ruumiin kaikki nesteet olisivat todellakin jähmettyneet.

Hän katseli taukoamatta kynttilän vähenemistä; ja tunsi nyt ikäänkuin hänen elämänsä riippuisi siitä, sammuisi silloin, kun sekin sammuu. Nälkä alkoi janottaa häntä, ja häntä palelsi nälästä, mutta suru ja kaipaus, häpeä ja harmi sekaantuivat siihen ja täydensivät tuskan soinnun. Elämän koko katkeruus yhdellä kertaa, eikä mahdollisuutta löytää valittamalla lohtua, sillä hän oli liian valistunut ruikuttaakseen kiittämättömien lasten tai uskottoman puolison tähden. Hän oli kovin kourin käynyt elämään käsiksi eikä ollut tottunut hemmoitteluun, mutta tämä meni yli hänen voimiensa, ja kun kynttilän sydän painui rätisten alas, hypähti hän pystyyn suojellakseen itseään pimeydeltä. Hän astui hiljaa saliin, tulitikut mukanaan, ja sytyttäessään tulen hän näki, että kello oli vain viisi minuttia yli yhdentoista. Hän nosti alas kattolampun ja sytytti sen; meni kaapin luo ja löysi seisonutta vettä kellastuneesta karahviinista; kaapin päällä oli pojan harmaat majavannahkaiset ajokintaat: toisen kintaan sormet olivat koukussa kuin kovan, uhkaavan nyrkin, toinen oli selällään, käsi ojennettuna kuin kerjäläisen, joka anoo almua; molemmat karkeat ja nivelien kohdalta paisuneet, ikäänkuin katkaistut, jäljelle jääneet, sisältä vielä ihmisen ihran peitossa. Hän aukaisi kaapinoven; kun hän kumartui, näytti hänen suuri varjonsa samalla ryömivän sisään. Hän löysi ainoastaan kovan leipäpalan; maustesäiliöstä hän otti keltaista senappia ja levitti sitä — leivälle, sekä hiukan suolaa, mutta kun hän oli pistämäisillään sen suuhunsa, haisi se paloöljylle, sillä hän oli kosketellut lamppua, ja hän pani leivän takaisin hyllylle, jonka käherretty paperi muistutti hepeniä, joita käytetään pikku lasten kaulassa. Silloin hän ajatteli; jos leipä löydetään tästä senapilla siveltynä, niin saattaa joku lapsista saada huomenna selkäsaunan, syyttömästi epäiltynä vallattomuudesta. Hän otti leivän toiseen käteensä ja lampun toiseen, mutta jäi epäröivänä seisomaan keskelle lattiaa, tietämättä minne kätkeä omituisen öisen retkensä hankalan todistuskappaleen. "Jos panen sen uuniin, niin palvelijatar voi löytää sen huomenna; hän vie sen heti rouvalle, ja syyttää tietysti lapsia, tai sitä lasta, josta hän vähimmän pitää, ja sitten seuraa selkäsauna, ensin rikoksesta ja sitten kieltämisestä. Olen itse kokenut samaa." Se oli kuitenkin hävitettävä, ja hän keksi lopulta, että ainoa keino oli kääriä se paperiin, pistää se taskuun ja varrota huomispäivää. Hän meni nyt sanomalehtihyllyn luo ottaakseen tarvittavan paperin, ja hänen jättiläisvarjonsa nousi lattiasta, kohosi ylös seinää pitkin ja otti pyöreän seinäkellon hartioilleen, jossa se oli kuin pää, molemmat vetoreiät muodostaen silmät ja kellosepän nimi suun. Kun hän tuli sanomalehtihyllyn luo, hän peräytyi, sillä, ajatteli hän jos lehdistä puuttuu yksi numero, niin palvelijattaret voivat saada syyttä nuhteita. Tämä oli pulmallinen asia. "Otan ilmoitusliitteen", hän sanoi, mutta peräytyi jälleen, sillä, "maalla luetaan ilmoitukset, ja jos minulla on huono onni… ja se on minua seurannut jonkun aikaa, ties mistä syystä…" Hän otti kuitenkin lehden, ja kun hän aukaisi sen, rapisi se ja piti sellaista ääntä, että hän pelästyi. Ja lehden ensi sivulla oli jättiläisilmoitus: Juuri tulleita Ostereita. Ostereita, juuri nyt, Metropolissa, puoli kahdeltatoista se suljetaan, sepä olisi jotakin! Hän lähestyi ikkunaa ja ajatteli viskata leipäpalan ulos vetoluukusta, mutta mikään eläin ei söisi senappia, ja asian laita olisi aivan sama.

Siitä huolimatta hän seisoi ikkunan ääressä, ja katsoessaan ulos yöhön, hän huomasi, että oikeanpuoleinen ulkoneva sivurakennus oli valaistu; hän nousi tuolille seisomaan kätkettyään lampun pianon alle, ja silloin hän näki… Vierashuoneessa istuivat aviopuolisot takkavalkean ääressä; mies hämmennellen totia ja poltellen sikaria, iloillen. Heidän takanaan oli pieni pöytä, jolla oli sievän illallisen jätteet; hummerin loistavan punaiset kuoret pistivät silmään, niin että teki kipeätä…

Gustaf Borg ei ollut milloinkaan säälinyt Kuningas Learia; hänen mielestään tämä oli saanut ansionsa mukaan, kun oli appena asettunut vastanaineiden luo, tuoden mukanaan satamiehisen linnaväkijoukon. Hänestä oli Isä Goriot myös saanut ansaitun palkkansa siitä hellyydestä, jota oli osoittanut lapsilleen, sillä kaikki lapset eivät tahdo hellyyttä, Kaikesta tästä huolimatta hän tunsi pistoksen sydämessään ja astui alas tuolilta; meni viereiseen huoneeseen, joka oli konttori. Siellä oli parranajotelineet, ja ikäänkuin tietäen, mitä etsi, aukaisi hän laatikon, otti esille partaveitsen ja hiomahihnan sekä alkoi vedellä.

— Paras tehdä loppu! Paras tehdä loppu.

Mutta sitten hänen mielensä muuttui; ensin, ensin oli leipä hävitettävä, ehdottomasti. Hän viskasi sen uunin päälle, ja samassa hän tunsi vapautuneensa, tunsi itsensä vapaaksi jostakin.

Ja sitten hän otti kirjoituspöydän alla olevan taljan, peitti sillä itsensä vaipuessaan nahkasohvalle. Hänen kaksi viimeistä ajatustaan ennen uneen vaipumista olivat seuraavat:

— Täällä on lämmintä ja ihanaa joka tapauksessa. Ja: hehän ovat voineet lähettää noutamaan iltaruokaa ja konjakkia minun levolle mentyäni. Ehkäpä he ovat myöskin olleet sisällä kutsumassa minua mukaan, mutta nähneet minun nukkuvan. Ihmisiähän tuomitaan niin usein väärin.

* * * * *

Kun Gustaf Borg heräsi seuraavana aamuna, oli lepo antanut hänen ruumiilleen jälleen voiman kärsiä, sillä heikontunut ruumis kykenee ainoastaan heittäytymään välinpitämättömyyden tylsyyteen. Hän hypähti ylös sohvalta ihan valveutuneena ja tajusi asemansa täydellisesti. Tänne hän ei voinut jäädä, siinä ensimmäinen seikka; kaupungissa hän ei tahtonut asua, kotoa hän oli karkoitettu, mutta tässä pitäjässä hänen täytyi oleskella oikeudenkäynnin takia. Hänen mieleensä juontui eräs talonpoika, jolla oli tapana vuokrata huone kesäasukkaille. Sinne hän päätti nyt ajaa, ja kun hän lähti mieluimmin jäähyväisiä heittämättä, meni hän talliin saadakseen hevosen ja reen.

Tallirenki, joka ei ollut saanut palkkaansa, ja jota isäntä edellisenä iltana oli haukkunut, oli tänään erittäin puhelias. Ja kun toimittaja näki pilttuun tyhjänä, kertoi renki heti, että hevonen ja reki oli myöty; ei hän myöskään vitkastellut kertoa, kuinka varastohuone oli tyhjennetty, talo rappiolla ja maasta imetty mehu.

Tämä oli uusi isku isälle, joka oli takuussa arennista; ja hän oli juuri kääntymäisillään takaisin taloon, kun pieni hento olento astui esiin ja kysyi, oliko se toimittaja Borg. Vastattuaan myöntävästi, sai toimittaja kaksi leimattua paperia, joihin hän loi silmäyksen ja pisti ne sitten taskuunsa.

Sensijaan että olisi kutistunut kokoon, näytti hän vain kasvavan, sillä hän oli saanut jotakin, jota vastaan saattoi vaikuttaa, ja jotain, niihin käydä käsiksi. Kääntyen neljännysmiehen puoleen, hän kysyi:

— Luuletteko, että lähimmästä naapurista voi saada kyytiä? Minun täytyy näet olla pappilassa yhdeltätoista.

— Naapurista saa tavallisesti aina kyydin, vastasi neljännysmies, ja läksi näin sanoen matkoihinsa.

Gustaf Borg katsoi kelloaan ja huomasi, että hän hevosella ajaen ennättäisi kirkkoraadin kokoukseen, jonne hän oli kutsuttu ottamaan vastaan varoitusta. Hän napitti nuttunsa ja alkoi marssia, tuntien itsensä kuin sotilaaksi, joka lähtee ensi kerran sotaretkelle.

Mutta lunta oli paksulta, tie ummessa ja askeleet kävivät pian raskaiksi.

Hänellä oli aikaa yllin kyllin ajatella tilaansa.

Kahdesta barbaarisesta tavasta purkaa monivuotinen yhdyselämä, oli siis valittu tuo nöyryyttävä ja julkea, joka asetti aviopuolisot sen oikeusistuimen eteen, jota sanotaan kirkkoraadiksi. Siellä heidän tuli istua ja paljastaa toinen toisensa, syyttää toisiaan ja kuin holhouksen alaisina ottaa vastaan varoituksia. Pitkä yhdyselämä oli selviteltävä, vaikkakin kummankin juuret olivat niin takertuneet toisiinsa, että toista ei voinut repiä irti runtelematta toista; jossa syytä ja syyttömyyttä ei mitenkään voinut mitata, jossa syy sekoitettiin seuraukseen ja päinvastoin; jossa kaikki anteeksi suotu ja unhoitettu vanha oli kaivettava esiin ja asetettava uuteen valaistukseen; se mikä rakkaudesta oli annettu anteeksi, siitä syytettiin nyt vihassa.

Tämä tapa oli valittu, kun tahdottiin välttää häpeällistä, pakollista karkaamista, jossa jäljelle jäänyt sai kantaa hyljätyn häpeän, ja karkaaja uskottoman, ja kuitenkin oli karkaaminen enemmän inhimillisten häveliäisyyskäsitteiden mukainen, siinä kun poistuttiin näyttämöltä ja kätkettiin kurjuus uteliailta katseilta.

Kirkkoraadin varoitus oli kuitenkin vain muodollisuus, joka toimitettiin ennen asiain käsittelyä käräjillä, ja hän oli haastettu ensimmäisille kevätkäräjille syytettynä lain… luvun ja… pykälän mukaan, joka vaati hänet tuomittavaksi aviorikoksesta ja menettämään koko naimaosan.

Astuttuaan raskaita askelia ja nähtyään naapurin tuvan, päätti hän melkein olla menemättä neuvostoon, osaksi päästäkseen siitä hirvittävästä kohtauksesta, jolloin hän oli tapaava puolisonsa, osittain siksi, että katsoi kaiken puolustuksen turhaksi.

Päästyään taloon, hän kuuli, että kaikki hevoset olivat ajossa. Tämä oli hänelle kuin vapautus, ja hän istuutui penkille lepäämään. Mutta isäntä oli sattumalta lautamies, ja hän harrasti pitäjän asioita.

— Kirkkoraatiinkos sitä mennään? kysyi hän.

— Sinnepä kai, koska sen näytte tietävän! vastasi toimittaja.

— Sieltä ei pidä jäädä pois, jatkoi talonpoika; sillä käräjillä tuomitaan heidän pöytäkirjojensa mukaan, ja jos on jotain puolustuksekseen esitettävää, niin on se tehtävä nyt.

Tämä yksinkertainen tiedonanto teki epäröivän jälleen vireäksi; hän hypähti penkiltä ja katsoen kelloaan hän kysyi:

— Ennätänkö sinne jalan?

— Kyllä, mutta silloin pitää astua rivakasti, ja vielä oikaista kirkkolahden yli.

— Onko kirkkolahti sitten jäässä?

— Kerrottiin sen ainakin eilen olleen.

— Hyvästi sitten, lautamies. Mutta tosiaankin, saanko vuokrata kesähuoneenne talveksi?

— Käypä se kai laatuun!

— Tulen takaisin, niin saamme puhtia siitä.

Ja niin alkoi astunta jälleen Nyt hän tiesi, että hänen täytyi päästä perille, päästä perille puolustautumaan, jos syiden mainitsemista voitaisiin pitää edes lieventävänä asianhaarana, kun laki ei hyväksynyt yksityisiä sopimuksia, jotka olivat ristiriidassa voimassaolevien asetusten kanssa.

Kun hän oli kulkenut puoli tuntia, pilkistihe aurinko esiin, ja kun se oli matalalla, niin se poltti. Hän aukaisi nutun ja kantoi hattua kädessään. Ilma oli suoja, lumi kävi nuoskeaksi ja muodosti tieroja saappaan pohjiin. Askeleet kävivät yhä raskaammiksi, hengästys kasvoi ja hikiset alusvaatteet polttivat kuin nokkoset.

Mutta hänen täytyi päästä perille. Kun hän puolen tunnin kuluttua katsoi jälleen taakseen, näki hän askeliensa muodostavan käyrän, kuoppaisen viivan. Kuljettuaan vieläkin puoli tuntia, hän pääsi maantielle, ja elpynein voimin hän astui edelleen, ikäänkuin jalkaraudoista vapautuneena, ja jouduttuaan eräälle kukkulalle, hän näki kirkon kaukaa kuumottavan. Mutta lahti oli välissä, eikä sitä nähnyt hänen tähystelypaikaltaan. Sitten hän alkoi painua alas myötämaata, ja kiirehti puolihölkässä kalastajan mökille. Siellä hän pysähtyi ja näki — lahden avoimena, sinisenä, pilkallisesti hymyilevänä, eroittaen hänet ja taistotantereen, missä ottelu oli oteltava, vilkaistuaan kelloon, hän huomasi että kymmenen minuttia puuttui yhdestätoista. Hän syöksyi kalastajan majaan, ja kysyi venettä. — Vene on vajotettu turpoamaan.

— Tulkaa sitten tyhjentämään se.

— No, mitäs nyt sillä?

— Auttakaa minua, hyvät ihmiset; minun täytyy päästä kirkolle yhdeksitoista.

Ei, ketään ei haluttanut.

Silloin hän juoksi veneen luo ja näki sen olevan täynnä vettä. Se oli vanha ruuhi, jossa ei ollut airoja eikä viskainta. Hän juoksi paikasta toiseen etsien airoja, mutta ei löytänyt; hän etsi ämpäriä, jolla viskata vettä, mutta ei löytänyt; mutta eräällä seinävierellä oli jonkun verran kupera lapio. Hän otti sen ja palasi veneelle; riisuutui paitahihasilleen, ja seisoen hajasäärin laitojen varassa, hän tyhjensi lapiolla ruuhen puoliksi. Sitten hän työnsi sen vesille ja meloen kuin kanootinkuljettaja hän pääsi veneen vahvasti vuotaessa lahden yli. Päästyään toiselle rannalle, upposi vene. Hän jätti sen paikoilleen, viskasi lapion siihen, ja riensi juoksujalassa pappilaan.

Hänellä ei ollut ollut aikaa kuvitella mielessään kohtausta, joka vartosi häntä; varmasti hän vain tunsi, että pastori oli vihamielinen häntä kohtaan viime mellakan jälkeen, ja että kirkkoraati, jonka jäsenet olivat körttiläisiä, oli pitävä häntä tiukalla. Astuessaan saliin hän näki lankomiehensä istuvan puheenjohtajan paikalla, tyynenä, arvokkaana, kasvoillaan melkein ystävällinen ilme.

Rouva Borg istui sohvalla, kylmänä, odottavana.

Kun toimittaja oli tervehtinyt, ja häntä oli pyydetty istumaan, aloitti kirkkoherra asiain käsittelyn vasaranlyönnillä ja kysyi neuvostolta, tahtoivatko he jäävätä hänet, hän kun oli miehen lanko ja vaimon veli.

Kukaan ei tahtonut jäävätä, ja näin ollen alkoi puheenjohtaja:

— Velvollisuuteni mukaan ja nojautumalla kirkkoraadin määräykseen, kysyn täten sisareltani, aikooko hän jatkaa avioliittoa Gustaf Borgin kanssa?

— En! vastasi Brita rouva, lyhyesti, varmasti.

— Kysyn sitten Gustafilta, aikooko hän jatkaa avioliittoa?

— En! vastasi tämä, yhtä varmasti.

— Jospa nyt kysyisin sisarelta, minkä syyn perusteella hän vaatii avioliittoa purettavaksi?

Brita rouva vastasi:

— Miehen aviorikoksen.

Asiahan oli tunnettu, mutta kuitenkin vaikutti tuo sana kuin laukaus; ukot pöydän ääressä heristivät korviaan, ja puheenjohtaja, joka tahtoi, että kaikki olisi käynyt siististi ja säädyllisesti, loukkaantui. Hän kääntyi senvuoksi jonkunlaisella osanotolla vanhan vihollisensa puoleen, ja tuntien kaikki asianhaarat ennestään, koetti hän sovittaa lieventävät asianhaarat kysymykseen:

— Voiko Gustaf Borg tunnustaa olevansa täydellisesti syyllinen mainittuun rikokseen.

— Rikosta en ole tehnyt, sillä en ole rikkonut aviolupaustani, minut kun on siitä vapautettu, ja sen on tehnyt se ainoa henkilö, jolla on ollut oikeus vapauttaa minut, nimittäin vaimoni.

Taaskin liikettä neuvospöydän ääressä; jonka jälkeen puheenjohtajan ääni heti kuului:

— Onko tämä totta, täytyy minun kysyä sisareltani?

— Se on valhetta! vastasi Brita rouva.

— Kas niin vain! puuttui Gustaf Borg puheeseen. Henkilön kanssa, joka ei voi puhua totta, en tahdo neuvotella; ja pyydän senvuoksi sitä muodollista varoitusta, joka lain mukaan on annettava, ennenkuin käräjillä ryhdytään juttua käsittelemään.

— Hyvät herrat, alkoi kirkkoherra. Syyt avioliiton onnettomuuteen ovat tavallisesti niin monien vuosien takaisia, että (tässä hän loi silmäyksen oveen, joka johti sisähuoneisiin) niitä ei voi selvitellä. Olen senvuoksi sitä mieltä, että kun ei voida päästä perille siitä, ken on aloittanut, tai ken on syyllinen siihen, mitä tapahtunut on, että siirrymme lainmukaisen varoituksen antamiseen. Onko kenelläkään jäsenistä mitään muistuttamista?

Tässä pyysi vapaakirkollinen tilanomistaja Lundström puheenvuoroa.

— Varoituksen antamista vastaan minulla ei ole mitään muistuttamista, mutta toimittajan käsitystä avioliitosta yksityisenä sopimuksena pyydän luvan saada vastustaa. Sekä valtio että kirkko esiintyvät auktoriteetteina saadakseen takeita, mikä näyttäikse siinä, että maallinen tuomioistuin käsittelee erojutun käräjillä, ja hengellinen tuomioistuin eli konsistoriumi antaa erokirjan. Vaimo ei voi siis vapauttaa miestään tämän uskollisuusvalasta eikä julistaa häntä rikokseen syyttömäksi.

Toimittaja Borg pyysi saada vastata:

— Avioliitto perustuu alkujaan yksityiseen sopimukseen, joka päättyy kihlaukseen. Ja laki tunnustaa yksityisen, uskollisuutta koskevan sopimuksen avioliiton alettuakin. Esimerkiksi: vaimo on uskoton ja synnyttää toisen miehen lapsen avioliitossa. Tässähän on tapahtunut aviorikos, mutta yleinen syyttäjä ei saa nostaa kannetta siitä. Jos mies antaa anteeksi, niin laki vaikenee, ja tunnustaa siten yksityisen sopimuksen; laki ei ole tietävinään rikoksesta, jolta näyttää senvuoksi puuttuvan yleisperusteellinen pohja. Jos mies kuitenkin on ollut kyllin varomaton antaakseen anteeksi, mutta myöhemmin, aviottoman lapsen synnyttyä, muuttaa mielensä, ja tahtoo hakea eroa vaimon aviorikoksen perusteella, niin hän ei saa sitä, siksi että hän on antanut anteeksi. Ja pahinta on se, että vieraan lapsi merkitään miehen papinkirjaan, saa hänen nimensä, perii hänet, senvuoksi vain, että mies on antanut anteeksi. Tästä näemme, että yksityinen sopimus rikkoo sekä yhteiskuntakin että luonnonlain. Pysyn senvuoksi edelleen vaatimuksessani, että vaimoni syytös julistetaan mitättömäksi, kun hän ei ole neljään vuoteen pannut juttua vireille. Tahdon vielä lisätä, että on oleellinen ero miehen ja naisen aviorikoksen välillä, ero, jonka luonto itse on järjestänyt; sillä miehen uskottomuudesta ei ole milloinkaan seurauksena väärien lapsien tulo perheeseen ja niiden merkitseminen vaimon papinkirjaan (jos hän jää leskeksi ja saa oman papinkirjansa); senvuoksi laki on puutteellinen, kun se tuomitsee ylimalkaisesti, ikäänkuin mies ja nainen olisivat yhtäläiset, eikä se ole oikeudenmukainen miestä kohtaan; niin, tiedän tuomarin, joka tuomitsi miehelle lapsen, joka ei ollut hänen, huolimatta siitä, että mies oli hakenut eroa oikeaan aikaan. Tämä lapsi, jonka isän nimi mainitaan julkisesti, on merkitty miehen papinkirjaan, sillä on hänen nimensä, saa häneltä elatuksensa ja on perivä hänet. Sehän on hirvittävää, mutta tuomari sanoo, että yhdelläkään miehellä ei ole oikeutta kieltää lapsia, jotka ovat syntyneet hänen avioliitossaan.

Brita rouvan hatuntöyhtö vapisi kiukusta, sillä hän oli sitä maata, että luuli "mielipiteittensä" naisasiassa olevan yläpuolella kaikkia tosiasioita. Mitä hän "piti" oikeana, se oli oikein; lait menettivät merkityksensä, kun hänen "mielestään" jokin oli oleva niin, ja häntä ei voinut milloinkaan saada vakuutetuksi erehdyksestä, siksi että hän ei ymmärtänyt todistuksia eikä ottanut syitä huomioonsa.

Hän puhkesi senvuoksi puhumaan ja lörpötteli naisen ja miehen yhtäläisyydestä, siitä että luonto oli muodostanut heidät samanlaisiksi (sepä vasta pirua!) vaikkakin miehet olivat kohdelleet naista orjana (talon hallitsijattarena!) lasketti koko tuon linnunsonnan, jota sen ajan rappeutuneet miehet olivat myöskin märehtineet.

Lopulta löi puheenjohtaja vasaralla pöytään, ja selitti, että käräjät olivat erojutun oikea paikka, ja että naisliitto oli naisten lörpöttelyn oikea paikka.

Sitten hän varoitti puolisoita ja julisti kokouksen päättyneeksi.

Tämä oli vuosisadan vaihteessa miehen ja naisen välisen keskustelun tavallinen loppu: kokous lopetettiin.

Naisasia, sen ajan suurin ja vaikein probleemi, oli kai lähinnä demokratian äärimmäinen suhdaton johtopäätös. Kaikki ihmiset olivat yhtäläisiä (vaikkakin he olivat niin erilaisia); siinä heidän väärä väitteensä. Demokraattien täytyi pitää kiinni siitä, tai luopua periaatteistaan. Aristokraatit yhtyivät siihen, osittain saadakseen ääniä ja voidakseen kopeloida demokraattien taskuja, osittain siksi, että nainen heidän vanhentuneen maailmankatsomuksensa mukaan oli korkeampi olento.

Tässä kaikessa oli niin paljon näennäistä ja niin paljon todellista. Nainen, jota mies rakastaa, on näennäisesti yläpuolella tätä, niin kauan kuin mies häntä rakastaa, mutta ainoastaan miehen mielestä, ja näennäisesti hänen mielestään, sillä miehen rakkauteen kuuluu, että hän asettaa rakastamansa yläpuolelle itseään, ja yläpuolelle muitakin. Mutta nyt tehtiin tästä järjestelmä, ja mies luopui vallastaan. Milloinkaan ennen ei oltu nähty miesten niin matelevan vatsallaan ja syövän maata naisen jalkojen juuressa kuin silloin. Miehet, joista olisi luullut parempaa, oikein nauttivat saadessaan maata salinmatolla rumimman naisen pesemättömien jalkojen, juuressa. Sensijaan että miehet ennen kadulla tarjosivat naiselle käsivartensa, joka oli kauniisti tehty, senvuoksi että se oli oikein, nähtiin nyt, miten naiset taluttivat rappeutuneita miehiään.

Naiset pukeutuivat kuin miehet, ja miehet kuin naiset; rannerengas siirtyi miehille. Se oli perversisyyttä, ja ikäviä erehdyksiä sukupuolten välillä alkoi ilmetä; mutta perversien miesten ollessa ehdottomia naistenystäviä, johtuiko se nyt siitä, että he tahtoivat siten peittää vikansa, tai että he tunsivat omassa luonteessaan olevan jotain naisellista, olivat perversit naiset sitävastoin miessuvun ehdottomia vihaajia, jota seikkaa he eivät peittäneetkään, ja heidän elämäntehtävänään oli rikkoa avioliittoja — tietysti naisen vapautukseksi.

Probleemi, sekalaisen seurakunnan hämmentämänä, saatettiin kuitenkin supistaa seuraavaan johtopäätökseen: Naisen vapautuminenhan olisi vapautumista lapsien synnyttämisestä ja kasvattamisesta. Uskooko kukaan ihminen tällaiseen luonnon luonnottomaan järjestykseen. Ja kuka sitten synnyttää lapsia, ellei nainen? Tämä kaikkihan oli hölynpölyä! Mutta tulevaisuuden yhteiskunnassakin, jossa nainen tekee työtä, täytyy hänen luonnollisesti synnyttää, niin että mistään vapautumisesta sanan varsinaisessa merkityksessä ei kai tule mitään. Minkä tähden sitten kääntää yhteiskunta nurin narin muutamien hysteeristen naisten takia?

Riistämällä paikat miehiltä, estettiin jokainen leivätön mies menemästä naimisiin; senvuoksi avioliitot vähenivät ja prostitutsiooni kasvoi! Ja tämän hyväksi työskentelivät yhteiskunnan säilyttäjät ja siveellisyyden harrastajat.

Se oli sulaa hulluutta!

Kuitenkin kaikitenkin; Storön kirkkoherra Alroth oli pitänyt silmällä tätä liikettä; hänen sisarensa, Brita rouva, oli koettanut nostaa kapinaan hänen oman vaimonsa, viekoitella tämän pois kotoa kokouksiin ja sen semmoisiin, senvuoksi veljen tunteet kirkkoherran povessa eivät voineet sokaista häntä, vaan ymmärsi hän sangen hyvin lankomiehensä kiusallisen aseman talossa. Häntä miellytti myöskin se, että lanko ei tahtonut asettaa rikosta rikosta vastaan, tuomalla esiin viimeistä juttua lapsista ja sitä, mitä talossa tapahtui vaimon luvalla, joka hänen näkökannaltaan katsottuna oli ollut iljettävää.

Kun nyt neuvosto oli hajonnut, ja Brita rouva rientänyt heidän edellään kotia, jäivät lankomiehet kahdenkesken.

Kirkkoherra oli niitä ihmisiä, jotka olivat huomanneet edulliseksi unhoittaa ja käydä edelleen. Elämä oli hänelle opettanut, että sitä häväistystä ei ollut olemassa, josta ei ollut tietävinään ja että kosto vei aikaa, ja synnytti kostoa vastakkaiselta puolelta. Hän oli senvuoksi pyyhkinyt mielestään lankomiehen viimeiset häpäisevät soimaukset, vaikkakin niiden jättämä vaikutus oli jäljellä. Oli myöskin toisia syitä, jotka tekivät hänet lempeäksi; jonkinlainen luonnollinen ja selittämätön myötätuntoisuus Gustaf Borgia kohtaan vaikutti sen, että kirkkoherra ei voinut häneen oikein suuttua, hyvin tavallinen tapaus, mikä selittää sen seikan, miksi on niin vaikeata saada oikeutta muutamien ihmisten suhteen, vaikkakin he ovat todistetut syyllisiksi ja tavatut itse teossa.

Valitetaan jollekin ystävälle jonkun poissaolevan kehnoa käyttäytymistä.

— Sitä en voi hänestä uskoa! Se ei ole lainkaan hänen tapaistaan! vastaa ystävä.

Ei pääse puusta pitkään, vaan istuu alallaan kuin mikäkin raukka, jota vaivaa epäluuloisuus; selkeimmistä todistuksista, uskottavimmista todistajista ei ole mitään apua.

No niin, lankomiehet olivat jääneet kahdenkesken.

— Tämä on ikävä juttu, aloitti pastori. Eikä sinulla ole mitään toiveita käräjillä; tuomarit ovat villittyjä, ja antavat jokaiselle naiselle oikeuden, kun miehistä on kysymys, selvistä todistuksista huolimatta. Ajan henki on näet sellainen! Etkö ole näinä päivinä lukenut siitä englantilaisesta naisesta, joka myrkytti miehensä? Viisikymmentäkaksi lääkäriä vannoi, että hän oli viaton; mutta nainen oli vankilassa ja tunnusti tällä aikaa! Pam! Nyt luultiin asian olevan lopussa! Mutta eipäs, nyt alkoi sataa joukkoanomuksia, joissa puolustettiin myrkytystä sillä verukkeella, että mies oli emäsika. Omalta näkökannaltani, ota huomioosi se, olisin taipuvainen selittämään asian niin, että kaitselmus rankaisee miehiä heidän epämiehekkäisyytensä, luonteenheikkoutensa takia siten, että naiset päästetään valloilleen. Ne, jotka eivät voi puhua totta, ja joiden ei pitäisi senvuoksi saada esiintyä todistajina, ne pääsevät asianajajiksi ja tuomareiksi. Jumala meitä silloin varjelkoon! Tässä muuanna päivänä istui postineiti suuressa seurassa ja kertoi, että avasi ja luki kaikki kirjeet postissa. Mitä siitä sanotaan? Kerroin sen eräälle nykyaikaiselle herrasmiehelle, ja hän väitti sitä valheeksi! Aioin lyödä häntä ensin, mutta hän tuntui minusta mieltäkiinnittävältä, ja minä aloin ajatella häntä. Hän suuttui kertomuksestani ikäänkuin olisi ollut nainen, ja ottanut itseensä. Tai sitten hän oli vannoutunut naisasian palvelukseen ja suuttui itseensä senvuoksi, että oli ollut väärässä. Jälkimmäinen otaksuma on luultavinta. Kuitenkin, veliseni, sinulla on hyvin vähän mahdollisuuksia käräjillä: sillä jos nainen meidän päivinämme tekee vääryyttä miehelle, niin on koko maailman myötätuntoisuus hänen puolellaan. Ja Brita on tehnyt sinulle vääryyttä, sen tiedän minä ja sen tiedämme me kaikki! — Minkä sille mahtaa? Ei mitään! Mutta seuraa neuvoani! Ota asianajajaksesi oikea sikunasihteeri, sulavakielinen lurjus, äläkä lähde itse sinne. Hiukan parempi se on kuin itse seista siellä lörpöttelemässä; mutta varma et voi asiasta olla sittenkään, sillä hameen nähdessään alkaa miestä jänistää. Minulla oli äskettäin oikeudenkäynti täkäläistä opettajatarta vastaan. Ja minä valitsin vartavasten joukosta asianajajan, joka oli onnettomissa naimisissa. Kyllä hän nyt saa, ajattelin! Vielä mitä. Ajattelehan, tuo maksun saanut ryökäle puolusti minun vastustajaani! —

Gustaf Borg oli sangen mielellään kuunnellut näitä lohdun ja osanoton sanoja, mutta hän ei voinut pakoittaa itseään tunnustamaan, että pastori oli oikeassa, sillä se olisi ollut oman erehdyksen myöntämistä. Hän tunsi päinvastoin hetkeksi halua nousta vastarintaan, puolustaa naisia, kuten hän lehdessään oli heitä alati puoltanut.

Lähdettyään ja päästyään tielle, hänessä heräsi jälkitunne tapahtuneesta, ja hän huomasi, että viimeiset lohdun sanat olivat häntä nolanneet. Tämä sai hänet liikkeelle, ja kulkiessaan, ulos maailmalle, tietämättä minne, hän päätti matkustaa kaupunkiin, kun hänen läsnäolonsa täällä oli nyt tarpeeton. Hän suuntasi senvuoksi askeleensa laivalaiturille.

Katsoessaan kelloa hän huomasi, että laivan tuloon oli vielä kolme tuntia.

Aikaa siinä oli runsaasti, mutta häntä vartosi uusi elämä, ja entisen hän oli jättänyt taakseen.

Laivalaiturit ovat erinomaisen sopivia mietiskelypaikkoja; jalkojen alla on sileätä, niin että voi kävellä ajatellen; siellä loppuu maa, ja suuri autio vesi alkaa; siellä on hiljaisen liikkumatonta, siellä kulkee varroten jotakin, joka panee ihmisen uuteen liikuntoon, siirtää hänet toisaalle, muuttaa näköalat ja ohjaa kohtalon uusille urille.

Gustaf Borg kulki siellä mietiskellen. Hän oli nyt joutunut elämässään siihen kohtaan, jota sanotaan "nielaisemisen" ajaksi. "Sen saat vielä kerran nielaista" oli hän niin usein kuullut, ymmärtämättä sen merkitystä, uskomatta sitä, elämän uupumatta rientäessä eteenpäin. Nyt hän ymmärsi sen, mutta niin monen muun tavoin hän teki sen väärän johtopäätöksen, että hänen pitäisi katua ja peruuttaa ne opit, joita oli levittänyt, ja jotka eivät olleet johtaneet täydellisesti tarkoitettuihin tuloksiin. Hän luuli uhranneensa työnsä erhetysten hyväksi, joita hänen nyt tuli vastustaa, mutta ei käsittänyt, että hänen niin sanotuissa erehdyksissään oli jonkun verran totuutta, jonka ainoastaan vastakkaisten plus- ja minus-päätepisteitten yhteistyö saattoi pusertaa esille. Vastustajat olivat jo tehneet oikaisut, eikä hänen tarvinnut tehdä niitä uudelleen. Mutta häntä suututti nyt hukkaan mennyt vaiva, harmitti se, että oli narrin lailla tehnyt takaperoista työtä, vaikka oli luullut kulkevansa etunenässä. Ja ne kärsimykset, jotka olivat häntä nyt kohdanneet, hän luuli saaneensa rangaistukseksi siitä pahasta, mitä oli tehnyt, vaikkakin ne saattoivat olla koetuksia.

Se tilinteko, jonka jokainen ihminen määrättynä ikäkautenaan suorittaa, on kuitenkin vain personallisuuden tilinpäätös, jossa tarkempi tarkastelu on osoittava, että se suhteellinen paha, jota on täytynyt toisille tehdä hyvää asiaa ajaessaan, oli välttämätön paha. Mutta toiselta puolen näyttää sisäinen, iäinen oikeus vaativan, että syyttömästikin aiheutetut kärsimykset ovat sovitettavat maailmanjärjestyksessä sen henkilön vastaavilla tuskilla, joka on aiheuttanut nämä kärsimykset. Jos joku tähän korkeampaan kirjanpitoon perehtynyt olento olisi läsnä sinä hetkenä, kun ihminen tekee tätä tiliä, niin hän murtaisi kaikki sinetit ja lausuisi tuolle katumuksen tuskan raatelemalle: "Älä ole lohduton! Katso, tässä tekemäsi hyvän palkka, ja tässä pahan! Nyt kuittaamme toisen erän toisella, ja sittenkin on oleva jotakin jäljellä sinun hyväksesi; sillä yksinomaan se, että olet jaksanut elämäsi elää, parhaan kykysi mukaan, on sankariteko; ja jokainen ihminen, joka täällä on päässyt luonnolliseen kuolemaan saakka, on sankari: jokainen kuollut ansaitsisi muistopatsaan, sillä niin vaikea ja tukala on elämä elää. Eikä kurjin ihminen ole vähimmän ihailtava, sillä hänen taakkansa oli raskaampi kuin toisten, hänen taistelunsa suurempi, hänen kärsimyksensä syvemmät; ja minkä vuoksi hän oli kurja, sitä ei yksikään kuolevainen tiedä, kukaan ei voi sitä selittää, ei tilastotietojen eikä kansantalouden avulla."

Gustaf Borg ei voinut täydellisesti suorittaa vielä elämänsä synteesiä, vaan oli kokonaan käännekohdassa, astumassa siihen valtakuntaan, jota Swedenborg sanoo Hävitykseksi. Ja pahinta oli se, että hän seisoi itseään vastaan, sillä hän, siveyslain kumoamisen vastustaja, oli syytteenalaisena siveysrikoksesta. Tämä ristiriitaisuus ei ollut helposti ratkaistavissa.

Laiturilta hän näki kotinsa savupiiput. Juuri nyt nousi kaksi sinistä savupatsasta ilmaan. Liesissä leimusi tuli, niissä paloi poroksi kaikki tyynni ja parhain: vaimo ja lapset.

YHDESTOISTA LUKU

Uusi toimittaja

Holger Borghan oli aikansa lapsi; ollen insinööri ja sähköopin tutkija, hän eli elämänsä yksinkertaisesti, mietiskelemättä, käytännöllisesti. Meni aikaisin naimisiin pienen teatterilaistytön kanssa, jonka hän harjoitti näyttelemään toverin osaa, sen ajan tavan mukaan. Hiukan vaikeatahan tämän oli tuota pikaa perehtyä insinööritieteeseen, mutta täytyi tyytyä muutamiin oppisanoihin koskettimista ja lyhytsuluista; hän oli olevinaan insinööri, ja kehitti itsensä tendenssivaimoksi, joka oli näyttävä maailmalle, että nainen oli kaikessa miehen vertainen. Tämän yhdenvertaisuuden tuli näyttäytyä myöskin seuraelämässä; mies ei saanut mennä yksin ravintolaan, vaan piti vaimon olla mukana; mutta aamupäivin kävi vaimo yksin kahvilassa, ja kun mies aluksi tahtoi todeta tämän matemaattisen vääryyden, sai hänet vaikenemaan kysymys siitä, oliko vaimo vapaa ihminen vaiko orjatar. Jotta perherauha ja rattoisuus olisi säilynyt, ei mies vastannut kysymykseen, mukautui, alistui, aluksi enemmän leikillään, mutta aina ottaen huomioon sen, että kaikki näyttäisi erinomaiselta. Hänellähän täytyi olla kaikkein uudenaikaisin vaimo, ja hän tahtoi noudattaa oppejaan. Siten sai hän vähitellen vaimostaan kotiopettajattaren, joka teki hänelle huomautuksia seurassa ja joka loppujen lopuksi tahtoi opettaa miehelleen kaiken, minkä tämä tiesi paremmin kuin vaimo. Mutta mies ei valittanut; eikä hän huomannut, miten ylenkatse kätkeytyi vaimon äidillisyyteen. Hän aavisti sen kuitenkin, nähdessään ystäviensä kohtelevan vaimoa kuin korkeampaa olentoa ikään, ja häntä itseään kuin raukkaa. Toiselta puolen tämä miellytti häntä. Se seikka, että oli kyennyt vainuamaan itselleen komeimman rouvan, ja tämän ollessa seuran keskipisteenä, oli hänen paikkansa näennäisesti ylempänä.

Avioliiton alkuaikoina elivät vastanaineet sangen ahtaissa oloissa; he elivät kuitenkin ulkoelämää, koska se kävi halvemmaksi, ja toisinaan vietettiin boheemielämää kotona. Sitten syntyi lapsi. Se alkoi tuntua. Miehen tulot, jotka ennen jaettiin kahdelle hengelle, olivat nyt jaettavat neljälle. Tämä oli kieltäytymistä, ja siitä ei pidetty, vaan lainattiin rahaa ja jatkettiin. Mutta kun lapsi täytti kolme vuotta, pantiin lapsenpiika pois, ja puolisot hoitivat itse lapsen. Vaimo, jolla ei ollut mitään muuta tekemistä, vaati kuitenkin miehen, joka työskenteli tehtaassa ja sanomalehdissä, ottamaan osaa lapsen hoitoon. Täytyi tietenkin olla tasa-arvoista. Mies, tuo pöllö, ei uskaltanut kieltäytyä, eikä yrittänytkään, siksi että tahtoi aateloida vaimon työn, mutta ei huomannut, minkälaista vääryyttä hän kannatti, ja kuinka hän valmisti omaa perikatoaan. Korvatakseen vahingon, hän teki kuten muutkin aviomiehet, haukkasi salaa aamiaisia ulkona; keksi kokouksia iltaisin, ja joutui viimein vakiintuneiden aviomiesten piiriin, jotka joivat punssinsa kuuden ja seitsemän välillä illalla, ennättääkseen kotia illalliselle. Jos hän sitten tuli kotia haisten punssille, niin rouva suuttui; ja lapselta puuttui silloin aina sukat. Silloin hän tavallisesti pelasti itsensä sillä, "että häntä oli kutsuttu", ja silloin olisi sukkakysymyksen pitänyt raueta, mutta niin ei käynyt, sitä jatkettiin.

Mies saapui aina kotia illalliselle ja oli ikävällä tuulella. Pöydän ääressä, jossa hän pureksi kuivaa ruokaa, muistellen ehkä oopperakellarin herkullista aamiaista, kirkastuivat hänen kasvonsa toisinaan heikosti, niille ilmestyi sisäisen hymyn viimeinen kajastus, jonka synnytti muisto jostakin lystikkäästä, pikku hävyttömästä jutusta. Silloin rouva synkistyi, ja ymmärsi, että mies oli huvitellut ilman häntä, ja häntä kiukutti se, että tällä saattoi olla hauskaa, kun hän ei ollut mukana. Ja niin täytyi miehen kertoa tuo lystikäs juttu. Se kuului vaimon avio-oikeuksiin.

Eräänä iltana puolisot istuivat kotona kuten tavallisesti. Rouva oli väsynyt lapsen kirkunasta, pesusta keittiössä, pöydän kattamisesta.

Pöydällä oli kovaa leipää, margariinia, ja avattu anjovislaatikko, jonka pohjaa tuskin peitti kolme kurjaa kalaa, joihin kukaan ei moneen päivään ollut tahtonut kajota, ja jotka senvuoksi olivat kuivuneet kuin kahvin selvikenahat. Väärän sveitsinjuuston kuori, ja muutamat raa'at silavaviipaleet, jotka olivat olevinaan savustettuja, muodostivat kolmiomittauksen asemat. Ikävyys, huolimattomuus, haluttomuus pilkistihe esiin kaikesta, ja tämä kaikki oli niin erilaista kuin entiset kuvittelut kodista ja kodikkaisuudesta. Ja tuo toinen toisensa heikkouksien äänetön vaaniskeleminen, tuo toinen toisensa keskeneräisten ajatusten vakoileminen. He olivat kuin kaksi vankia, jotka salassa vahtivat toisiaan.

Mies silmäili synkkänä ruokaa, ja katsellessaan anjovista, tunsi hän suussaan hirvittävän tinanmaun, ummehtuneen öljyn… Äkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus.

— Mitäs, jos lähtisimme ulos pitämään hauskaa! Emme ole pitkiin aikoihin olleet ulkona!

— Entäs Ragnar sitten? Lapsi?

— Se on totta se! Rouva tuumi:

— On hirvittävää joka tapauksessa, että lapsi hallitsee vanhempiaan! Päinvastoinhan sen pitäisi olla!

— Niin pitäisi! Me, jotka olemme koko nuoruutemme ajan kieltäytyneet ja nyt alkaisimme nauttia elämästä, me olemme orjia.

— Eikä hän nyt nukkuessaan meitä tarvitse.

— Nukahdettuaanhan hän tavallisesti nukkuu?

— Me olemme hemmoitelleet sitä, siinä kaikki! Ajattelehan kaikkia köyhiä lapsia, jotka suljetaan huoneeseen aamulla, ja saavat istua siellä yksin päivällisiin saakka… Tiedätkö mitä, Holger; sanotaan portinvartiattarelle, että tämä kuuntelee itkeekö poika…

— Eiköhän tuo käyne laatuun, vastasi Holger. Tuumasta toimeen! Hetken kuluttua herrasväki oli matkalla kaupungille. Nybrolla he erosivat; herran piti pistäytyä toimituksessa ja rouvan varrota häntä Grand Hôtelin "Kuopassa", tuossa klassillisessa, jonka 70-luvun miehet olivat perustaneet, 80-luvun miehet perineet, ja jonka 90-luvun miehet sittemmin hylkäsivät siirtyen uudistettuun Rydbergiin.

Kun rouva tuli Kuoppaan, astui hän sisään ja istuutui heidän tavallisen pöytänsä ääreen, otti sanomalehden, ja odotti.

Heti sen jälkeen astui näyttelijä sisään, heidän läheinen seurusteluystävänsä, ja etsi seuraa.

— Kas, Marttahan se on, tervehti hän, missä Holger on?

— Hän saapuu tuossa tuokiossa! vastasi Martta, joka heti tuli loistavalle tuulelle.

— Saanko istuutua?

— Totta kai! vastasi rouva empimättä.

He pääsivät heti puheenvauhtiin, ja siinä silmänräpäyksessä ilmestyi punssitarjotin sekä tupakat pöydälle.

Näyttelijä oli tehnyt tilauksen niin nopeasti, että rouva ei ollut huomannut sitä, ja nyt he istuivat siinä, kahdenkesken, eivätkä tahtoneet alkaa, ennenkuin mies tuli. He puhuivat kaikista maailman asioista, ja aika kului.

Ajattelematta sen enemmän asiaa ja pitkästyen odotukseen, täytti ystävä kaksi lasia, sanoi terve, ja he joivat.

Kului taas hetkinen, ja he sytyttivät tupakan.

— Kylläpä se Holger nyt viipyy, sanoi rouva, eikä meidän olisi pitänyt mitenkään alkaa.

— Nyt se on myöhäistä, vastasi ystävä.

Silloin saapui seura, joka tiesi keitä he olivat, vaikka eivät tunteneet heitä. He katselivat tietysti kummeksuen noita kahta, ja heidän katseensa kävivät pilkallisiksi, kun he olivat istuutuneet vastapäätä heitä.

Samassa saapui Holger, näki ensi silmäyksellä aseman, jonka hän saattoa käsittää, ja jota hän ennakkoluulottomana miehenä ei paheksunut, mutta sitten hän näki nuo pilkalliset katseet, ja se osui arkaan kohtaan, niin että hän synkistyi.

Päästyään pöydän luo, hän tervehti niin luonnollisesti kuin taisi.

— Teitte oikein, kun aloitte, sain sähkösanoman ja minun täytyi kirjoittaa muutamia rivejä.

Hän kun joutui toisten jo aikaisemmin kohonneeseen mielialaan, ja edellä nämä olivat, oli hänen vaikea heti päästä heidän tasalleen. Ja hän, joka toi mukanaan toimituksesta tuulahduksen työn raskaasta totisuudesta, vaikutti heihin painostavasti. Mieliala särkyi, ja seuran valtasi ikävystymisen nolous.

Onnettomasta päähänpistosta koetti rouva, joka tahtoi pitää hauskaa, saada miehen vireille, mutta silloin tämä kävi mykäksi.

Hänen seuraava yrityksensä päättyi kuitenkin vielä onnettomammin, jolloin hän, saadakseen kaikki oikealle tolalleen, teki kömpelön kysymyksen:

— Mikä sinua vaivaa?

Se oli kuin tunkeutumista hänen sisimpäänsä, ja hän säpsähti, suuttui itseensä senvuoksi, että ei voinut hillitä itseään, häntä suututti katseleva seura, suututti kaikki tyynni.

Hänen kiusaantunut ulkonäkönsähän ilmaisi mustasukkaisuutta, mutta mustasukkainen hän ei ollut, häntä vain iljetti ajatus siitä, että häntä moisesta epäiltäisiin, ja hän tunsi olevansa naurettava. Vaimon kysymys oli tehnyt hänet naurunalaiseksi, kysymys, johon hän ei voinut vastata. Silloin syntyi äänettömyys, jota kukaan ei uskalla häiritä senvuoksi, että kaikki tietävät, että ken ensin puhuu, hänen täytyy sanoa tuhmuus, täytyy paljastaa salaisuus, jota kaikki hautovat.

Kului hetki, pitkä kuin iankaikkisuus. Mutta silloin tuli pelastus: kaksi heidän piiriinsä kuuluvaa taiteilijaa syöksyi sisään, he käänsivät virranvaihtajan ja johtivat vastakkaiset virrat toisaalle. Ja niin kului ilta iloisesti.

Teatterin päätyttyä seura kasvoi. Kaikki nuo ihmiset, jotka olivat saman hengen lapsia, tunsivat kuuluvansa yhteen, ikäänkuin olisivat olleet saman perheen jäseniä. Ja vaistomaisesti he aavistivat ystävän; selityksiä ei tarvittu; ja vaikka heitä oli vainottu, olivat he suruttomia, toivorikkaita, varmoja siitä, että olivat oikealla tiellä.

Kello oli puoli kaksitoista ja ilo oli ylimmillään, kun eräs mustiin puettu nainen äkkiä ilmestyi pöydän ääreen ja pyysi saada puhutella Martta rouvaa.

Tuo vieras tuntematon vaikutti kuin musta lippu, ja riemu taukosi.

— Rouva Borg, hän alkoi: asun samassa talossa kuin tekin ja minulla oli onni sattumalta kulkea lastenkamarinne ikkunan ohi, jolloin kuulin yksinäisen, huoneeseen suljetun lapsen huutavan — kas niin, älkää nyt luulko, että soimaan teitä! Mutta kun huudot olivat epätoivoisia, menin portinvartian luo saadakseni avaimen ja päästäkseni sisään. Portinvartian asunto oli tyhjä. Lähetin erään armeliaan ihmisen noutamaan seppää, jolla aikaa loruilin lukkojen takana olevalle lapselle suljetun ikkunan läpi — — — Olkaa levollinen, rouvaseni, teillä on ollut huono onni, ja te olette luottaneet epäluotettavaan portinvartiattareen. — — — Päästyäni sisään, viihdyttelin lapsiraukkaa; istuin siellä kolme tuntia, ja nyt se nukkuu tuon jälleen löydetyn portinvartiattaren hoivassa. Kas niin…

Herra ja rouva Borg syöksyivät ulos…

Sellaista se oli, kun oli lapsia! Niin, niin, niin, ja he soimasivat itseään, päättivät, että eivät milloinkaan enää läksisi ulos. He tuumiskelivat, että minkälainen opettavainen juttu tästä nyt pantaisiin liikkeelle; he riensivät puoli juoksussa kotia, kun eivät löytäneet ajuria.

Nybronkadulla, kun he olivat juuri ennättäneet läähättäen mäen päälle, törmäsivät he erästä jättiläismäistä herraa vastaan, joka sulki heidät suureen syliinsä ja huusi:

— Hohoi! Löysinpä teidät vihdoin viimeinkin! Se oli tohtori Henrik Borg.

— Sinä, Holger, olet lehden toimittaja, ja palkkaa saat kuusi tuhatta; toimeesi ryhdyt huomenna! Eikö niin?

Martta rouva itki jättiläisen rintaa vasten. Ja niin he juoksivat sedän luota; juoksivat, nauroivat ja itkivät.

— Tiedätkös, me otamme kaksi piikaa, huusi rouva.

— Ja huoneuston Strandvägenillä.

Östermalmin torilla he tanssivat lyhtypatsaan ympärillä, ja juoksivat leskisillä kahden puolen kauppakojuja.

Niin tuli Holger Borgista toimittaja, ja niin päättyi kiusallinen päivä iloon.

KAHDESTOISTA LUKU

Tohtori Borg

Tohtori Borg oli ollut kaksi kertaa naimisissa; ensi kerran kotimaisen hupakon kanssa, johon hän oli kiintynyt tämän kauneuden ja nuoruuden vuoksi. Mutta tämä nainen oli niin tietoinen kauneudestaan, että suorastaan jumaloi sitä. Hän saattoi istua puolialastomana kuvastimen ääressä tuntikausia itseään ihaillen; saattoi suudella pyöreitä käsivarsiaan, muovailla rintaansa, näytellä itselleen hampaitaan, hieroa nenäänsä saadakseen kauneimman kaarroksen muodostumaan oikeaan paikkaan. Kun tohtori näki salaa hänet kerran tässä hommassa, pelästyi hän, sillä vaimon kasvojen ilme ei ollut ihmisen, vaan järjettömän eläimen; linnun, joka kuvastelee itseään lähteessä ja kynii höyheniään. Ajatus siitä, ettei ollut yhdistetty ihmiseen, kauhistutti tohtoria niin, että hän suorasukaisuudestaan huolimatta antoi asian mennä menojaan.

Kauneudestaan huolimatta hän ei osannut pukeutua, ja kun mies teki muistutuksen, niin sitä pidettiin majesteettirikoksena. Hän sulkeutui itseensä loukkautuneena, pilkkasi miestään siitä, että tämä ei muka kyennyt pitämään arvossa häntä; ja yksinkertaisuudessaan hän luetteli kaikki ihailijansa, kertoi heidän arvostelujaan. Naimisiin mentyäkin tohtori jatkoi suitsutuksiaan kukkien ja sampanjan muodossa; mutta kukat eivät olleet milloinkaan mieluisia.

— Sain luutnantti X:ltä orkideoja, jotka maksoivat seitsemän kruunua kappale. Ja oikea sampanja maksaa yksitoista kruunua.

Hän rakasti itseään ja kauneuttaan niin objektiivisesti, että kadehti tohtoria siitä, että tämä oli saanut hänet.

— Sinä olet saanut, sinä! Sinä et tiedä, miten hyvät päivät sinulla on. Ajattelehan, kuinka moni sinua kadehtii.

Mutta tämä itsensä rakastaminen meni niin pitkälle, että hän ei voinut antautua miehelle; hän ei tahtonut suoda tälle rakkauttaan, vaan oli vielä hellyydenkin hetkenä niin kateellisen kylmä, että ei voinut ottaa mitään vastaan. Ja sitten hän valitti.

Ensin tohtori ei välittänyt siitä, sillä hän tunsi itsensä. Mutta jonkun ajan kuluttua hän rupesi valittelemaan äidilleen ja sanoi, että ei katsonut olevansa naimisissa. Äiti ei ymmärtänyt mitään, eikä tahtonut mitään tietää.

Tohtori, joka oli nuori lääkäri, ei ymmärtänyt myöskään, mitä vaimo tarkoitti, mutta kävi levottomaksi, ja neuvotteli erään vanhemman lääkäriystävänsä kanssa.

— Niin, poikaseni, sanoi vanhus, ratkaistavanasi on nyt probleemi, jota minä yhä vielä tavailen. Mutta minä olen äskettäin lukenut erään suurimman gynekoloogimme jyrkän lausunnon tästä kysymyksestä. Hän sanoo, että ilotyttö etsii iloa, mutta aviovaimo tahtoo lasta; ja hän lausuu vääjäämättömästi, että lapsen täytyy syntyä siveästi rakastavaisessa syleilyssä, ei intohimoisessa. Kunniallinen äiti-nainen käy avioliitossa siveäksi, vastoin tahtoaan, eikä löydä etsimäänsä; senvuoksi hän valittaa. Mutta, ystäväni, olen päässyt niin pitkälle, että olen huomannut miehenkin halujen aateloituvan avioliitossa, ne ikäänkuin talttuvat, henkevöityvät; siksi olen kuullut miesten valittavan yhtä paljon. Näethän vastanaineista, miten paljon pettymystä… mutta, onko vaimosi raskaana?

— On, oltuaan kaksi kuukautta naimisissa!

— Sittenhän voit olla rauhallinen!

Tohtori rauhoittui, liiaksikin, niin että se ärsytti rouvaa. Hän kävi yhä kateellisemmaksi miestä kohtaan siitä, että tämän osaksi oli tullut kunnia saada lapsi hänen kanssaan, ja vihasi raskauttaan, joka haittasi hänen kauneuttansa. Ja mistä hän ei pitänyt, se oli hänelle olematonta. Ollen ajattelematon ja typerä, esiintyi hän yhä vielä kaikkialla neitseenä.

Silloin hänen äitinsä raivostui:

— Oletko mieletön, lapsi? Sinähän olet siunatussa tilassa.

— Niin, en minä tiedä…

— Etkö tiedä? Kuulepas; jos sinä lörpöttelet tuollaista, niin surmaa miehesi sinut. Etkö käsitä, että ihmiset ihmettelevät, mistä olet saanut lapsen, jos loruilet heille viattomuudestasi.

Mutta nähdessään miehen isänilon ja ylpeyden hän alkoi kiehua vihasta. Aivan petomainen ilkeys kehittyi hänessä; hän ei tahtonut suoda, että mies olisi hänen, hänen lapsensa isä.

Johtuiko se sitten typeryydestä tai pelkästä ilkeydestä, kuitenkin kaikitenkin, eräänä aamuna hänen tapansa mukaan nalkuttaessaan, sattuivat hänen sanansa näin:

— En tiedä, mutta minusta tuntuu siltä kuin sinulla ei olisi mitään osaa tähän lapseen…

Silloin tohtorin afrikalainen luonto kuohahti, jota hän oli niin kauan pidättänyt:

— Mitä p—lettä sinä puhut? Ellei se ole minun lapseni, niin sinä olet… ja sitä et tarkoittane.

Rouva nousi, pukeutui; ja lähtiessään hän lausui:

— Nyt lähden, iäksi!

— Lähde vaan, mene h—tiin, vastasi tohtori. Sinun pöyristyttävä tuhmuutesi ja saatanallinen ilkeytesi voi viedä hengen ihmiseltä. Lähde nopeasti, muutoin potkin sinut ulos!

Siihen loppui se avioliitto. Varjo oli langennut tohtorin ylle, sillä eihän hän voinut puolustaa itseään, vaikka esitti fysioloogisia todistuksia, joita kukaan ei pyytänyt. Niin hän raivosi pari kuukautta, ja raivoissaan hän nai erään norjattaren, ja teki hänet heti raskaaksi. Seitsemäs kuukausi oli kulumassa, kun heidät vihittiin; rouva tahtoi hiljaisia häitä, mutta mies pani toimeen humuavat häät kirkossa ihan sydänpäivällä.

— Oli niin kaunista katsella siunattua naista, hän sanoi.

Pappi ei ollut samaa mieltä, mutta sai tyytyä. Ja kun tohtori, ollen oma naittajansa, kuljetti korkeakumpuisen morsiamensa halki kirkon pääkäytävän, silloin häipyi varjo; hän oli päässyt valoon, nousi raikkaana ja terveenä, jollainen hän oli…

Päivällisillä hän piti puheen sadan kutsuvieraan läsnäollessa, ja joi vaimonsa ja syntymättömän lapsensa maljan.

— Se oli suurenmoista! sanoivat muutamat. Mutta toiset pitivät sitä kyynillisenä.

Tämä toinen avioliitto menetteli jonkun aikaa, jotakuinkin! Sitten tuli tietysti Nukkekoti ja koko moska perästä. Joukkuenaisia ja tykkinaisia, yhdistysnaisia ja hansikasnaisia. Aviomiehen elämä oli kuin helvetti!

Koko ikivanha epäjumalanpalvelus oli muuttunut gynolatriaksi eli naisenjumaloimiseksi. Eräs ateisti-runoilija selitti, että nainen oli hänen uskontonsa. Sitä kirjallisuutta, joka ei ihannoinut naista, pidettiin arvottomana, niin että todellakin saattoi Spencerin tavoin uskoa runouden ja taiteen alkuperän johtuneen uroksen matelemisesta naaraan edessä. Tämä naistenmalja-runous olisi käynyt laatuun, ellei sitä olisi seurannut miesten itsensäalentaminen. Miehet nauttivat siitä, että saivat halventaa itseään, että saivat todistaa miehen olevan alemman eläimen, ja kun nuo vanhat narrit Ibsen ja Björnson selittivät suoraan, että yhteiskunta oli pelastettavissa ainoastaan kohottamalla nainen ja panemalla mies viralta, silloin hulluus oli huipussaan.

Kun Norjan kysymys tuli tämän lisäksi, niin oli tohtorin koti hauska. Kaksi lasta oli tosin kasvanut, kolme- ja viisitoistavuotiaiksi, mutta nyt sukeutui heistäkin riidanaihe. Kaikki muuttui riidanaiheeksi, ja hurjalle naiselle ei mahtanut mitään.

Miksikä he eivät eronneet? Lapset pitivät koossa kurjuutta, muistoja, ja tuo selittämätön, mikä sitoo puolisoita, silloinkin kun nämä vihaavat toisiaan. Salatieteilijät sanovat, että he synnyttävät toinen toiseensa puoleksi henkisiä substraatteja, joilla on jonkinlainen olentomainen olemassaolo; toiset arvelevat, että miehen ja naisen sielut kasvavat toisiinsa imujuuriin, ja että he oikeastaan elävät alinomaisessa syleilyssä; he tuntevat yhdessä ja toistensa kautta kuten kaksoisten väitetään tekevän; senvuoksi kärsii sekin, joka tekee toiselle pahaa; hän kärsii sen kärsimyksistä, jotka itse on aiheuttanut, senvuoksi on aseeton rakastamaansa kohtaan, ja rakkaus on kärsimystä. Senvuoksi on eroaminen myöskin kaikkein tuskallisinta; se on olemassaolon rikkirepimistä ja hävittämistä, ja muistot ovat sielujen lapsia; niitä ei voi hyljätä milloin vain haluttaa. On olemassa puolisoita, jotka ovat yrittäneet erota kolmekymmentä vuotta, onnistumatta siinä; he erosivat kihlautuneina, vastanaineina, naineina; he erosivat kahdeksan päivää ennen hopeahäitä; ja kun he olivat päässeet niin pitkälle, luulivat he sen kestävän koko elämän ajan. Mutta kolmen viikon päästä mies lähti kotoa, oli poissa koko yön, ensi kerran kolmeenkymmeneen vuoteen. Seuraavana päivänä hän palasi jälleen, ja jotta sovinto olisi saanut näkyväisen muodon, perusti hän uuden kodin; ja niin se sitten jatkui.

Tohtori oli kärsinyt ensimmäisestä erostaan niin perinpohjin, että oli päättänyt kestää toisen avioliiton, sietää kaiken, paitsi alennusta. Mutta on olemassa niin paljon, mikä alentaa huomaamatta. Miehelle on alentavaa tulla palvelijain aikana koiramaisesti kohdelluksi, ja vielä alentavampaa on, jos häntä omien lasten läsnäollessa kohdellaan idioottina, vallankin kun hän todellisuudessa itse on älykkäämpi. Tällainen oman mielensä jokapäiväinen ja alituinen tukahuttaminen voi lopuksi riistää voimakkaimmaltakin kaiken itsetunnon, ja kun tohtori huomasi olevansa vaarassa, päätti hän paeta, ainoa mahdollinen tapa taistellessa pahojen naisten kanssa, sillä ken pahaan puuttuu, hän siihen itse myös tarttuu. Ja vaimon pahuus vaikutti kuin hermomyrkky, joka oli turmella hänet.

Riidan puhkeamisen aiheutti lähinnä, kuten tavallista, muutamien ystävättärien tulo taloon. Eräs heistä rakasti Dagmar rouvaa, vaikeata päättää kuinka viattomasti, mutta naiset pitävät kaikkia hommiaan viattomina, vaikkakin on jo menty yli rajan.

Tämä ystävätär rupesi sekaantumaan lasten kasvatukseen. Tytön tukka leikattiin lyhyeksi ja pojan hiukset saivat kasvaa pitkiksi, jotta eroavaisuus sukupuolien välillä saataisiin poistetuksi. Mutta kun poika sai kärsiä pilkkaa koulussa naisellisen ulkomuotonsa takia, ja kun isä myöskin huomasi, että pojan vaistot aikoivat naisellistua, rupesi hän pelkäämään; tarttui saksiin ja leikkasi tukan. Kun äiti näki tämän, raivostui hän:

— Eikö äiti saa kasvattaa lapsiaan? hän huusi.

— Ei piru vie saakaan kasvattaa miehimyksiä! Kahden me huolehdimme kasvatuksesta, ja toinen siinä olen minä.

Äiti uhkasi mennä asianajajalle. Se oli hänen tavallinen tapansa.

Mutta oli olemassa toinen syy, joka vaikutti häiritsevästi avioliittoon, ja se oli erään siihen aikaan kuuluisan lääkärin keksimä konjakki. Sitä rouva käytti yleislääkkeenä kaikkiin kipuihin, ja enin aamupäivin hermostumista ja iltaisin unettomuutta vastaan. Nuo näennäisesti viattomat pikku lasit turmelivat mielen ja ruokahalun, uuvuttivat uneen sopimattomaan aikaan, ja haihduttivat yöunen. Vaikkakin keksijän itsensä, professorin ja auktoriteetin, kävi huonosti, hän sortui konjakkihypoteesinsa uhrina, jatkoivat naiset juontia.

Kun tohtori varoitti rouvaansa, veti tämä aina esiin professorin.

— Tottahan professori ymmärtää sen paremmin kuin sinä, joka et ole edes dosentti.

Sanalla sanoen, tämä avioliitto oli kypsä, niin perinpohjin kypsynyt, että veljeskiistan puhjetessa saattoi keveinkin tuulenpuuska murtaa sen.

Dagmar rouva kirjoitti naisten-ääneen miehensä teorioja vastaan, kuten hän niitä nimitti, kuitenkin mainitsematta hänen nimeään, teki hänet epäilyksen alaiseksi vanhoillisuudesta ja varoitti vapaamielisiä valitsijoita sellaisesta ehdokkaasta. Siten oli sota avoimesti julistettu, ja puolisot asuivat kukin omalla puolellaan huoneustoa.

Mutta itse ratkaisua kiirehtii eräs pieni tapaus, joka tuli kuin tilauksesta.

Yhtenä aamuna vastaanottoajalla astui erittäin hyvin puettu nainen tohtorin huoneeseen. Se hämmästytti häntä, sillä naiset olivat hylänneet tohtorin siksi, että tämä oli "epähieno"; hän ei tahtonut näet ymmärtää heidän vihjauksiaan, vaan lausui julki muitta mutkitta heidän salatuumansa; paljasti heidän salaisuutensa tarvitsematta kysyä niitä.

Hän pyysi kuitenkin naista istumaan, ja silmäillessään tätä näki tohtori heti, mitä lajia hän oli. Silmien ilme ei ollut sopusoinnussa suun kanssa. Hänellä oli lapsen leuka, posket ja huulet, mutta silmät puhuivat toista kieltä, sillä hän oli unohtanut kasvattaa silmiään. Kun tohtori nyt kysyi, mikä häntä vaivasi, valitti tämä verenvähyyttä ja hermostusta.

Tohtori oli päässyt tutuille jäljille, ja jatkoi varovasti; kyselyään:

— Oletteko naimisissa?

— Olen!

— Onko teillä lapsia, ja kuinka monta?

— Yksi.

— Milloin se syntyi? (Nyt se alkoi luistaa kuin kaavasta lukien, sillä hän osasi ulkoa tuon jutun.)

— Kolme vuotta sitten!

— Entäs sitten?

Syntyi äänettömyys, sillä "sitten" sanaan sisältyi koko tunnustus, jonka tohtori sai epäsuorasti häneltä; mutta rouva ei ollut tullut mitään tunnustamaan, päinvastoin. Senvuoksi tohtori puuttui jälleen puheeseen ja jatkoi itse.

— Eikö miehenne tahdo useampia lapsia?

— Ei!

— Tahdotteko te sitten?

— En!

— Senpä vuoksi juuri olette hermostunut ja vähäverinen; onko miehennekin hermostunut?

— Josko hän on? Hän se juuri tekee minut hermostuneeksi, ja siitä minä juuri tahdoin puhua.

— Kuulkaapas nyt rouva! Te hermostutatte toisenne tuolla hutiloimisella…

— Eikö tohtori voi sanoa, mitä minun on tehtävä; en voi naineena elää kuin naimaton…

— Eikö miehennekin tee samoin, koskapa ette tahdo lapsia?

(Hän ei tahtonut puhua miehestään, ei ajatella häntä.)

— Eikö tohtori voi määrätä minulle jotakin, jotakin joka…

— Tarkoitatteko, että minun pitäisi määrätä teille rakastaja? Silloin tämä tekee lapsen, ja tuo peljätty raskaus on yhtä lähellä.

Siinä oli koko salaisuus, ja nyt tohtori näki näyttämövaihdoksen esiripun ylhäällä ollessa; pienet kasvot muuttuivat toisiksi, niin hirvittäviksi, että tohtori luuli kokonaan toisen ihmisen istuvan tuolissa. Mutta hän jatkoi säikähtämättä:

— Minua ei ihmetytä, että miehenne kyllästyy harjoittamaan teidän paheitanne…

Pitemmälle hän ei päässyt, sillä nainen pujahti silmänräpäyksessä ulos ovesta.

Sehän oli säännöllinen tapaus, joka oli yhtä yleinen kuin onnettomat avioliitot.

Mutta kun tohtori meni vahtimestarin luo odotushuoneeseen, näki hän naisen nimen. Hän oli vapaamielisen yhdistyksen äänenkannattajan toimittajan rouva. Kylläpä hän nyt oli laittanut asiansa sellaiseen kuntoon, että kelpasi olla ja elää.

* * * * *

Maitta siihen ei asia päättynyt, sillä neljännestunnin kuluttua Dagmar rouva astui huoneeseen, ja kun hän tahtoi pitempää puhelua, oli hän leppeä, tietäen hyvin, että tunkeilemista olisi seurannut oven sulkeutuminen:

— Mikä vaivasi pikku rouva ——, joka oli puheillasi?

— Se, että hän tahtoi minun määräämään itselleen rakastajan? Niin, he juoksevat tänne pyytämään neuvoja sikiön ulosajamisessa, kysymään ehkäisykeinoja…

— Muutoin tehdään Lääkäriseuralle ilmoitus, että olet kohdellut loukkaavasti naispotilasta.

— Pidätkö hänen pyyntöään oikeutettuna?

— Pidän!

— Silloin olet sinäkin…

Hän etsi hiilihankoa, ja rouva hävisi. Silloin hän tunsi, että kaikki oli lopussa.

Sellainen oli ajan helvetillinen sukupuolitaistelu, jota käytiin henkiin veriin saakka. Ja vaikka nähtiin niin monen miehen sortuvan ja kuolevan ennen aikojaan, niin syytä siihen ei tutkittu milloinkaan, sillä siitä ei saanut kirjoittaa.

Luonto oli antanut miehelle alkuunpano-oikeuden, koska hän on vaikuttava syy, mutta nyt se oli häneltä riistettävä; nainen, joka ei mitään anna, ottaa vain vastaan, anasti alotteen itselleen; ja kun hänen vastaanottavaisuutensa on rajaton, täytyy jokaisen miehen jäädä huonommalle puolelle epätasaisessa taistelussa, jossa voiman menetyksillä on luonnolliset rajansa. Ja kaikki luonnonlakien kiertämiset rankaisivat itsensä. Sensijaan, että miehistä olisi tullut isiä, alentuivat he rouviensa alfonseiksi; nykyaikaiset makuuhuoneet rautasänkyparineen muistuttivat lääkekoneellisia laitoksia, siementenkaristuslaitoksia, tai sairasvoimistelulaitoksen yksityisiä huoneita. Puolisot eivät löytäneet sitä, mitä etsivät, sillä se on löydettävissä ainoastaan äitiydestä ja isyydestä. Senvuoksi tuli kuolema syntymisen asemesta.

Kahdeksantoistasataluku ei ollut lapsien vuosisata, se on valhetta. Seitsentoistasataluku, Rousseaun Emilen vuosisata, jolloin äidit oppivat jälleen imettämään lapsiaan ja antoivat äitiydelle uudelleen sen kadotetun arvon, se oli lasten kultainen aika. Mutta kahdeksantoistasataluku, etenkin sen loppupuoli, muuttui lasten helvetiksi. Ne lapset, jotka tulivat maailmaan, olivat syntyneet tapaturmassa, jonka aiheutti tahdontoiminnan epäonnistunut pidättäminen; senvuoksi he olivat tahdottomia, sukupuolettomia, hölläluonteisia olentoja. Äitiyttä halveksittiin; kukaan ei tahtonut synnyttää lapsia, ja häpeällisenä pidettiin sitä, jos äiti itse imetti. Lapset kasvatettiin pullolla, ja olivat ne aina kärtyisiä, unettomia ja sairaita. Kemialliset ainekset, hiilihappoinen natrom, maitosokuri, sterilisoitu lehmänmaito olivat ravintona. Hedelmättömän nesteen, jonka elinvoima oli surmattu, piti korvata elävä äidinmaito! Se kasvatti myös hedelmättömiä ihmisiä, jotka eivät voineet synnyttää yhtään uutta ajatusta; jälkikaikuihmisiä, automaatteja, jotka antoivat painettuja vastauksia ihmiskunnan kysymyksiin, painettuja pienille paperiliuskoille kansakoulumaksun vastapalkkioksi. Se oli automaatin aikakausi, ja automaattilapsen, pullolapsen ja tuttilapsen, joka ei ollut milloinkaan maannut äidin lämmintä rintaa vasten, vaan joka komennettiin makaamaan hiljaa ja ruumiillisesti ja henkisesti värisemään vilusta vaappuvissa vaunuissa vieraan joukkuenaisen ja tämän sulhasen hoidossa, useinkin prostitueeratun, joka sai "imeä tutin kuntoon" sterilisoimattomilla huulillaan.

Tämä oli hedelmättömien naisten kultainen aika; ja he saarnasivat hedelmättömyyttä, muodostivat seurakuntia ja saivat naisprofeettoja, kunnes heistä tuli lopulta valtion tunnustama kirkkokunta. Taistelussa tätä rappeutumista vastaan kaatui tohtori Borg, tuo terve mies, ikipäiviksi.

Kahdeksan päivää myöhemmin hän istui yksin hävitetyssä kodissaan, ja neljäntoista päivän päästä hänen nimensä oli pyyhitty kaikilta vaalilistoilta, hän kun oli sekä vanhoillinen naiskysymyksessä että Norjan vihaaja.

Mitään ilmoitusta ei tehty Lääkäriseuralle, mutta hänen praktiikkansa oli kärsinyt.

KOLMASTOISTA LUKU

Storön Brita rouva

Rouva Brita Borg ei ollut lainkaan niin merkillinen kuin luultiin, ja hänen hyväntahtoisuutensa riippui suurimmaksi osaksi hänen hyvinvoinnistaan. Kun naisasia heräsi eloon, liittyi hän heti mukaan pelastamaan ihmiskuntaa, jonka perustus oli nyt laskettava yhteiskunnan pylvään, naisen varaan. Mies oli niinmuodoin kukistettava; ja Brita rouva heittäytyi ajometsästykseen. Nämä mielipuolet ahdistivat suurmiehiä erikoisella taputusajolla. Kaarle XII itse kaivettiin haudasta ja selitettiin, että hän oli ollut nainen. Napoleon ei ollut itsessään mitään, vaan oli kaikki hänen äitinsä ansiota; Goethe oli oppinut kaikki äidiltään (joka ei tiennyt mitään). Toiselta puolen: naisten kaikki salaiset taudit tarttuvat miehistä (jotka miehet olivat kuitenkin saaneet naisilta); ja kaikki miehet olivat naisten synnyttämiä (mutta siitä ei hiiskuttu sanaakaan että kaikki naiset olivat siinneet miehistä).

Kaikkea tätä valheellisuutta ja vääryyttä puolustettiin sillä, että nainen kosti nyt kärsimänsä kuvitellut vääryydet. Mitkä vääryydet? kysyttiin. Luonnon epätasaisen, mutta kauniin sukupuolijaon, joka näytti kultaisen jaon mukaan tehdyltä, jossa pienempi osa suhtautuu suurempaan kuin suurempi kokonaisuuteen. Jossa nainen sai kauneuden ja viehkeyden; mies voiman ja älyn. Jossa naisen velvollisuudeksi tuli synnyttää lapsi ja hoitaa sitä: miehen siittää se ja elättää se sekä äiti.

Ja aina, kun mies on rakastanut kunniallista naista, on tällä ollut täydelliset takeet siitä, että häntä kohdellaan hyvin, niin kauan kuin hän oli uskollinen. Senvuoksi nainen oli aina väärässä valittaessaan miehestään; sillä hänen käytöksestään riippui miehen käytös. Kun eräs amerikalainen oli heittänyt palavan lampun vasten vaimonsa kasvoja, antoi rauhantuomari tällaisen lausunnon: Miten hirvittävä nainen! — Niin, miehen, joka on rakastanut naista, on täytynyt nähdä hänen ikuinen pahuutensa, ennenkuin on voinut unohtaa itsensä siihen määrin.

Nainen on aina väärässä miehensä suhteen, senvuoksi, että mies on mies ja nainen hänen jälkijatkonsa.

Mies on yksin luonut koko kultuurin: maanviljelyksen, teollisuuden, tieteen, taiteet, kirjallisuuden, joiden hedelmät hän on tarjonnut naiselleen (se seikka, että joku ani harva nainen on kähminyt jossakin nurkassa mukana, ei merkitse mitään).

Brita rouva ja hänen kaltaisensa vastasivat: Mutta nainen on synnyttänyt kaikki ihmiset. Siihen vastattiin: Mutta mies on siittänyt kaikki ihmiset ja antanut naisen synnyttää lapsensa! (Amen!)

Gustaf Borg oli vuosisadan alkupuolelta peritystä kohteliaisuudesta, jolloin romantiikka herätti jälleen eloon keskiaikaiset käsityskannat, heti asettunut naisten puolelle; ja kohteliaisuudessa eli ritarillisuudessa naisia kohtaanhan on puolueellisuutta ja vääryyttä. Kun mies nousee ja jättää paikkansa naiselle, ei se merkitse sitä, että hän siten tunnustaa ehdottoman alemmuutensa; se on voimakkaamman vapaaehtoinen uhri heikommalle. Mutta siltä kannalta eivät naiset tahtoneet ottaa enää asiaa, vaan vaativat alistumista etevämmän alle.

Kun Brita rouva nyt tahtoi näyttää voimaansa, kävi hän raa'aksi ja tunteettomaksi; ja mitään sen iljettävämpää kuin raaka nainen ei ole olemassa. Vähäpätöinen asia oli eroittaa lapset isästä; eikä se tehnyt mitään, että lapset kuihtuivat isäänsä kaivaten. Ei tullut koskaan kysymykseenkään hellyys, sääli, armeliaisuus viattomia pienokaisia kohtaan, kunhan hän vain saattoi osoittaa raakuutta vihattua miestä kohtaan.

Käräjähaasteessaan hän esitti kaksikymmentä syytöskohtaa, joista useimmat olivat vääriä, tai joihin oli helppo vastata. Mies oli ollut törkeä (vaimon valehdellessa vasten hänen kasvojaan); mies oli laiminlyönyt häntä avioliitossa (senvuoksi, että hän oli kieltänyt mieheltä suosionsa tai tahtonut myödä sitä); mies oli ollut ahne häntä kohtaan (siksi, että vaimo ansaitsi itse käännöstyöllä ja pani rahat pankkiin tai tuhlasi ne juhlimisiin); ja niin edespäin.

Hänen "ritarillisuutensa" ei sallinut hänen käräjillä paljastaa vaimoaan, ei edes tyttären parittajanakaan. Senvuoksi hän antoi valtakirjan asianajajalle, jonka tuli kaikkiin kysymyksiin oliko hänellä mitään muistuttamista, vastata ainoastaan: "ei mitään".

Hän ei tahtonut taistella lapsista, sillä he tarvitsivat paremmin äitiään kuin häntä.

Jos hän olisi saattanut ruveta puolustamaan itseään tekemällä vastasyytteitä, niin olisi hän mahdollisesti voittanut sekä lapset että omaisuuden. Nyt hän tuli menettämään kaikki; sen hän tiesi, sillä tuomari oli naisasian harrastaja.

Kuitenkin, nyt hallitsi Brita rouva Storössä. Lastenhoitajatar oli tietysti eroitettu ja alaikäiset olivat ymmällään. Jätettyinä omiin ja vieraan neidin hoteisiin he kulkivat paikasta toiseen suruissaan ja kyselivät isää. Armeliaat vastasivat, että tämä oli matkoilla, säälimättömät, että hänet oli ajettu tiehensä. Itse asiassa oli isän elämä alituista muuttoa. Kaupungista hän oli lähtenyt takaisin Storöhön ja vuokrannut asunnon lautamieheltä. Sieltä hän teki retkeilyjä saarelle; nousi vuorille ja kiipesi korkeihin puihin nähdäkseen edes katonharjat, joiden alla hänen lapsensa elivät.

Nyt olivat Ester ja Max asettuneet mielensä mukaan asumaan eivätkä salanneet lainkaan suhdettaan. Niin, vieläpä he panivat toimeen päälle päätteeksi pieniä perhekohtauksia, jotka muistuttivat avioliiton kaikkein rumimpia. Äiti piti heitä silmällä, mutta pysyi kauan vaiti. Vihdoin eräänä iltapäivänä hän meni nuorten luo ja kysyi peittelemättä kreiviltä:

— No, Max, milloin aiot mennä naimisiin?

Hämmästyksen synnyttämän äänettömyyden jälkeen Ester vastasi:

— Mekö naimisiin? Emme koskaan?

— Eikö Max ole antanut aviolupausta?

— Ei, päinvastoin, vastasi Ester; me olemme luvanneet toisillemme, että emme mene milloinkaan naimisiin. Emmekö ole nähneet täällä ja muualla kylliksi kurjuutta, mikä on ollut omiaan säikyttämään meidät vannomasta Jumalan edessä rakastavamme koko elinajan toisiamme? Ken mahtaa tunteilleen ja mielelleen mitään? Ken uskaltaa keväällä luvata, ettei syksy tule?

— Vai niin, kreivi Max on sellainen sulhasmies, jonka kanssa täytyy pitää peliä keittiökamarissa? Minun nuoruudessani sanottiin sellaisia leipävieraiksi.

Kreivi nousi ja huomasi silmänräpäyksessä, miten väärä hänen asemansa oli, niin että hän kävi sanattomaksi. Mutta tyttö puuttui jälleen puheeseen.

— Milloin olet saanut nämä mielipiteet, äiti? Sinä, joka…

— Nyt, vastasi äiti. Nyt, kun olen teissä tutkinut vapaata suhdetta; ja kuunnellessani teidän myrskyjänne ja riitaanne, olen huomannut, että vapaa on yhtä hullua kuin sidottukin. Niinpä on lain syyttäminen roskapuhetta ja minä tiesin sen melkein edeltäkäsin, kun olen nähnyt rakastajattarien ja heidän rakastajiensa olevan yhtä onnettomia kuin naineetkin ihmiset ovat, ja, huomatkaa se, heidän on ollut yhtä vaikeata erota, vaikkakin ovat olleet vapaita. Syy ei ole avioliiton, vaan on se itse asian luonnossa; rakkaus on taistelua veriin, henkiin saakka, ja vastakkaisista voimista on syntyvä uusi voimakas elämä, jolla on oikeutensa elämään, ja näitä oikeuksia valvoo valtio ja kirkko toistaiseksi, jotka ovat kaikkien lastensa holhoojia. Nyt annatte kuuluttaa itsenne; ruuan ja asunnon saatte minulta, mutta ette penniäkään rahaa.

— Mutta vala, väärä vala.

— Sen ottaa valtio niskoilleen; on sitäpaitsi olemassa avioero, joka vapauttaa ihmisen valasta.

Keskustelu loppui siihen. Erottiin ja tavattiin jälleen vasta illallispöydässä.

Nuoret istuivat Esterin huoneessa ja olivat vakavia.

— Meidän täytyy mennä vihille, sanoi kreivi, sillä muutoin on maineeni mennyt, enkä minä voi kunnioittaa itseäni.

— Olkoon menneeksi vihkiminen, vastasi Ester, mutta me emme muuta milloinkaan yhteen asumaan, sillä silloin meistä tulee viholliset, tunnen sen. Laillinen vapaus! siihen suostun, mutta en lailliseen pakkoon.

— Hyvä! Mutta uskollisuutta vaadin niin kauan kuin olemme toisiimme sidottuja, liitti siihen kreivi.

— Uskollisuutta? Sehän on itsensä sitomista.

— Mehän sidomme itsemme ja toisemme välipuheella, ja välipuhe on pidettävä, muutoin menee maailma nurin.

Sitä Ester ei ymmärtänyt:

— Se sotii luonnettani vastaan, sanoi hän.

— Sillä sinun luonteesi on uskoton! tuli kreivi sanoneeksi.

Ja samassa hetkessä murtui jotakin; ja uusi tuli syttyi. Sukupuolitaistelu syntyi heidän elämässään nyt ensi kerran. Sitä kysymystä ei ollut heille olemassa, he tuumivat, ja he elivät vähääkään ajattelematta sukupuolten luonnollista eroa. Nyt he istuivat siinä miehenä ja naisena, alastomina syntiinlankeemuksen jälkeen, syötyään itsetietoisuuden tiedonpuusta.

Hirvittävän äänettömyyden perästä Max alkoi jälleen keskustelun:

— Huomaatko, että vihaamme nyt toisiamme?

— Miehenä ja naisena kyllä.

— Silloin lienevät eri sukupuolet toistensa vihollisia?

— Tietysti, kuten pohjois- ja etelänapa magneetissa.

— Silloin on rakkaus vihaa, ja ihmissuku syntyy vihasta, eikä rakkaudesta.

Ihmeellistä oli, että heidän aina vihaisesti puhuessaan vetovoima kasvoi, ikäänkuin suunnan vaihdos olisi enentänyt virranvoimaa; ja heitä veti niin valtavasti toisiinsa jokin, joka muistutti rakkautta, mutta ilmeni kiehuvana vihana. Nyt etsi Max Esteriä tulistunein katsein ja lähestyi häntä ikäänkuin olisi tahtonut tehdä pahaa hänelle, polttaa hänet, tuhota hänet. Ei mitään saadakseen, vaan antaakseen, antaakseen jotakin hirvittää, jotakin alkutulen olemuksesta, nähdäkseen hänen kuin ennakolta kärsivän synnytystuskia.

Mutta tyttö, jonka äskeinen keskustelu oli herättänyt, ei tahtonut ottaa vastaan; hän muisti nyt asemansa naisena, nöyryyttävän asemansa, jolla ei ollut mitään annettavaa, ja joka peitti sen sananparrella, "että hän oli antanut miehelle kaikki, että hän oli antanut itsensä"; ja hän hypähti ylös kuin villikissa, otti pöydältä paperiveitsen, ja huusi:

— Minä vihaan sinua.

Tämä saattoi merkitä: Minä pelkään sinua tällä hetkellä, sillä jos nyt saisit tahtoni lannistetuksi, niin minä kulkisin yhdeksän kuukautta kuin sinun poikasesi linnunpesänä; sinun! Sitä en tahdo. En tahdo hautoa sinun munaasi. En tahdo olla peltonasi, johon kylvät…

Max seurasi tytön äänettömiä ajatuksia ja vastasi niihin mielessään. Sinä korjaat elon sieltä, minne minä olen kylvänyt; sinä poistut mukanasi minun lapseni, sittenkuin olen antanut sinun synnyttää sen; sinä varas, joka, synnytettyäsi minun poikaseni, (sillä se on minun, koska minusta lähtee elämä ja liikunto) tahdot tehdä tyhjäksi minut ja minun työni. Näen silmistäsi, että voisit kieltää isyyteni ja tehdä itsesi portoksi, päästäksesi vain käsiksi minun omaisuuteeni, ja äidinylpeydellä kuljettaaksesi minun lastani pitkin katuja ja työlläsi kerskataksesi. Halventaa miestä, kas siinä naisen kunnianhimon korkein päämaali!

Sitten he häpesivät; istuivat kumpikin sohvannurkkaansa ja vihasivat.

Sitten rupesivat he jälleen. Kreivi aloitti:

— Niin, nyt sinä et kuule rukoustani, enkä minä saa suuttua siitä; mutta ellen minä tottele sinun käskyäsi, niin katsot sinä oikeudeksi suuttua, niin… Ajattelehan, että järkevät ihmiset raastavat toisiaan kuin kissat! Kiima ja viha! Kas siinä rakkaus, korkein, jollainen sen tulisi olla, ja joka kuitenkin kuuluu alhaisimpiin ilmakehiin. Sinä, joka olet lääkäri, sano mitä rakkaus on sen todellisimmassa ilmenemismuodossa?

— Eriymä!

— Hyvä! Ja sellainen on riistävä parhaan aikamme ja parhaat ajatuksemme! Tiedätkö, Ester, idealisti en ole milloinkaan ollut, mutta kyllä todellisuus on ajatustemme irvikuva asioista. Kaikki on halvennettua ja vääristettyä; on hetkiä, jolloin minusta tuntuvat tosilta vanhan tarinan sanat: Kirottu olkoon maa sinun tähtesi! On hetkiä, jolloin uskon, että tuo hullu Stagnelius oli oikeassa valittaessaan sitä, että meidän ihmissielumme ovat saaneet ryömiä eläinten ruumiisiin. Mehän käyttäydymme kuin eläimet, me suutelemme samalla suulla, jolla nautimme ruokamme, ja me rakastamme ulostuselimillämme! Onko sitten ylvästä olla ihminen? Ei, nöyryyttävää se on, ja meidän tulisi alati hävetä. Darwinistit ovat kyllä oikeassa siinä, että ihmisenruumis on kehittynyt eläimenruumiista, mutta he unohtavat, että sielun olemassaolo on itsenäinen, joka on ylhäältä polveutunut, ja jonka muistot ovat tähdistä, ja että tämä liha on vain pusertava kotelo. Egyptiläisten sielujenvaellusoppi on kyllä oikea, mutta minä luulen, että suoritamme jo tätä vaellusta tässä apinamaisessa majassamme. Tiedätkö, katselin kerran uimakoulussa valkeanpunakellertäviä ihmisruumiita, ja minua hämmästytti niiden ja — ei apinain, vaan porsaiden yhdennäköisyys, jotka myöskin ovat ruusunpunaisia ja karvattomia. Tiedätkö, että on hetkiä, jolloin totta tosiaan en ole mahtua nahkoihini, jolloin tahtoisin ryömiä kuorestani, ja lentää tieheni. Alan uskoa kaikkiin vanhoihin satuihin; uskon syntiinlankeemukseen, sillä sen jälkeen kuin me lankesimme, sinä ja minä, olemme vain halveksineet toisiamme. Ensi aikoina, jolloin rakastin sinua, en nähnyt ruumistasi; näin vain sielusi, ja se oli kaunis ja hyvä. Sitten tulivat perkele ja eläin. Eräänä päivänä näin eläimen sinussa, silmissäsi. Se muuttui yhdellä erää kuin kuolleeksi maalatuksi porsliiniksi, tai muistutti se silmälasikauppiaan kyltin emaljisilmää. Silloin aloin pelätä. — Ja kuitenkin, meidän täytyy antaa kuuluttaa itsemme! täytyy vaipua keittiön ja lastenkamarin liejuun; sinun ja minun kuten kaikkien muidenkin. — Pyhä aviosääty, missä rakkaudella ei ole mitään sijaa, missä haukkuminen aina seurannee vastaanottamisen ihanaa silmänräpäystä, missä kaikki paheet kukoistavat, ja hyve, jos se ilmenisi hyvänä makuna, hyve on vika, joka voi aiheuttaa avioeron. Minulla on naimisissa oleva ystävä, jota syytettiin kylmyydestä vaimoa kohtaan. Tuomarille hän vastasi seuraavaan siistiin tapaan. Vaimoni syyttää minua kylmyydestä. Meillä on ainoastaan yksi lapsi oltuamme vuoden avioliitossa; mutta jos olisimme olleet naimisissa Konstantinopolissa, olisi minulla nyt voinut olla kaksi sataa lasta; ja kuitenkin valittaa vaimoni! Kaksisataa! Mutta sinä tiedät, ihmiset eivät pidä siitä, että puolustaa itseään…

Nyt soitettiin illalliselle, ja heidän täytyi lähteä alas. Mieliala pöydässä oli kylmä, jäykkä. Pienokaiset olivat myöskin aterialla. Epähuomiossa oli poika saanut isän lautasliinarenkaan. Hän istui leikkien sillä ja luki nimikirjaimet; hänen huulensa liikahtivat, mutta ei kuulunut ääntäkään. Brita rouva kuitenkin kuuli, hän, ja ymmärsi; ja hän tempasi renkaan lapselta.

Poika punehtui, painoi katseensa maahan, ja virkkoi hetken kuluttua:

— Voiko toinen ihminen kieltää toista ajattelemasta?

Vastausta ei kuulunut; sillä tuossa lausumatavassa "toinen ihminen ja toinen" oli sellainen personallinen itsetunto, joka osoitti lapsen olevan samalla tasolla kuin äiti; ja se koski myös häneen, mutta enin senvuoksi, että hän kuuli isän äänen puhuvan lapsen suusta. Mies, jonka hän luuli kokonaan hävittäneensä, ilmestyi jälleen ja istui pöydän ääressä, puhuen, soimaten. Kostaisiko hän lasten kautta, oleskelisiko hänen sielunsa vielä tässä talossa, joka oli häneltä suljettu? Tällä hetkellä hänessä syttyi ääretön viha lasta kohtaan, ja kun poika ajattelematta tai tietämättään tahtoen, otti takaisin lautasliinarenkaan, nousi äiti raivoissaan ja veti lasta korvasta. Levollisesti, kylmästi, hillitysti ja täysikasvuisen henkilön vakaumuksella poika lausui nämä sanat, joita hän ei ollut harkinnut:

— Älä koske minuun, äiti, sillä silloin sinä kuolet!

Mitä hän tarkoitti? Tarkoittiko hän jotakin? Ken tietää? Kaikki lapset ovat ihmelapsia siinä suhteessa, että heidän havainnollinen järkensä näyttää piilevän valmiina heidän pienessä kehkeymättömässä ruumiissaan. Mutta lapsen ruumiskin tuntuu olevan valmis; se esiintyy vain pienennetyssä muodossa, ja usein saa sen käsityksen, että lasta katsellessa näkee pienoisihmisen. Ne naivit purkaukset, joita kuulee lapsen suusta, eivät ole naivia, ne ovat yhtä syvämielisiä kuin vanhemmankin ihmisen. Luimmehan juuri äskettäin erään suuren valtiomiehen muistelmista, kuinka hän muisteli poikavuosinaan olleensa aivan yhtä viisas kuin vanhanakin. Jos asian laita on niin, mitä hyötyä sitten on kasvatuksesta? Sillä vain ehkäistään!

Mutta kun poika oli puhunut, piti hänen vastaukseksi päästä pimeään huoneeseen senvuoksi, että oli puhunut pöydässä. Äiti oli tarttunut hänen käsivarteensa, yleinen mieliala oli masennuksissa, ja kreivi Max valmistautui menemään väliin, kun kaikki yhdellä kertaa heristivät korviaan.

Ulkoa puutarhasta kuului karjuva ääni, ehkä mylvivän kotieläimen…

— Eihän karja käy talvella ulkona? katkaisi kreivi kammottavan äänettömyyden.

Kukaan ei vastannut, mutta äiti seisoi kalpeana, pysähtyen liikkeessään, ja pojan kasvoille levisi sisäisen valon kajastus ja rauha kuin kuolevan kasvoille. Äiti ja hän olivat yksin ymmärtäneet tämän äänen. Se oli isä! Mies, joka ei voi vuodattaa kyyneliä, karjuu tuskasta. Hän oli siis pimeänä talvi-iltana kulkenut talon ulkopuolella nähdäkseen lapset edes vilaukselta!

Brita rouva tapasi kädellään rintaansa, poistuen huoneesta sanaakaan sanomatta.

Kun nuoret sitten kysyivät häntä, vastasi palvelijat, että rouva oli mennyt levolle ja oli sairas.

* * * * *

Seuraavana aamuna rouva makasi vielä sairaana; mutta hän ei ottanut vastaan lääkäriä eikä tahtonut nähdä ketään. Hän kirjoitti määräyksensä paperilapuille. Nuori pari sai seuraavan määräyksen: "Matkustakaa heti kaupunkiin ja ottakaa kuulutus."

Ja he matkustivat.

Kun he työllä ja tuskalla olivat saaneet todistukset kuntoon piirivirkamiehien luona, kuten luulivat, läksivät he pastorinkansliaan "ottamaan" kuulutusta.

He kulkivat etuhuoneen läpi, joka muistutti pienempää eteistä, ja astuivat kansliaan, joka muistutti suurempaa eteistä. Lattialla lunta ja likaa, ikkunat ilman uutimia, puupenkkejä seinivierillä, pulpetteja; ikävää, ilma raskasta, karua, rumaa. Täällä seisoi ja istui syntisiä, joiden piti alkaa elämä, miehen ja naisen, koko vaellusajan kestävä yhteiselämä; täällä seisoi ja istui vanhempia, jotka tahtoivat vihkiä vastasyntyneen taisteluun, ja antaa hänelle nimen; täällä seisoi ja istui ihmisiä, jotka tahtoivat saada omaisen multaan, mikä ei myöskään ole niin helppoa. Mikään ei ole helppoa, ei sisään- eikä uloskäynti. Ja sen he tulivat huomaamaan, kun heitä pyydettiin istumaan ja odottamaan.

He näkivät mustien miesten merkitsevän suuriin kirjoihin, merkitsevän ja pyyhkivän pois; tekevän julkisesti mitä nenäkkäimpiä kysymyksiä. Isän nimi? Tuntematon. Ollut ennen naimisissa? Ehkäpä eronnut? Näyttäkää erokirja! Ei ole! Onko lapsi kastettu? On, mutta ei täällä. Missä? Kaukana Amerikassa! Kirjoittakaa sinne! Kirjoittakaa, kirjoittakaa, kirjoittakaa! — Tämä puoli sielunhoidosta on hiukan omituinen; alkoi kreivi kuiskaten. Konttoritöitä, reskontran, muistikirjan pitoa. Kuten piirimiehen virastossa! Henrik setä sanoo sitä papinkonttoriksi; mutta tämähän on julkinen rippituoli. — Oletteko käynyt ehtoollisella? — Mitä se teihin kuuluu! — Eivätkä he ole kilttejä! Kuuluu niin kovalta, kun Herran palvelija puhuu.

Sali tyhjeni hetkeksi, ja eräs, joka näytti olevan konttoripäällikkö, ähkyi ja puhkui silmälasejaan kuivaten. Hän näytti olevan maailmallinen pappi, sillä hän kertoi ääneen kaskun naisesta, joka oli viime sunnuntaina kuulutettu hullun miehen kanssa. Luotuaan silmäyksen ympäri salia ja tunnettuaan kuuluisan Brita rouvan tyttären, joka oli myöskin antanut puheenaihetta Upsalassa, punehtui hän hiusrajaa myöten; ja kun kirkonvartia tuli samassa kohentamaan kamiinaa, ei hän voinut tukkia suutaan.

— Lämmitä sinä, Söderström, niin että kamiina käy punaiseksi; punaista pitää olla, punaista punaisille!

— Haukkuuko hän meitä? kuiskasi kreivi.

Mutta konttorihenkilökunta oli palkinnut päällikkönsä tukahutetulla nauruntirskunalla, ja hän, jonka päähän, menestys oli kohonnut, tahtoi leikata uusia laakereita.

— Eikö täällä käynyt äsken eräs mulli, joka tahtoi tietoja viimeisen avioeron yksityiskohdista? kysyi hän lukkarilta.

Tämä mutisi jotakin, mikä oli vain synnyttävä sukkeluuden, joka nyt laukesi.

— Vai niin, hän aikoi naimisiin; vihkimälläkö vai ilman?

— Tämähän on kuin Etelä Teatterissa, kuiskasi kreivi. Ja minä kun otin sen niin vakavalta kannalta! Lähdemmekö matkoihimme, Ester?

— Emme! Ajattele äitiä!

— Mutta tämähän on pilaa! Minä lähden!

Kirkonvartia tuli jälleen sisään, kädessään katajanoksa, jonka hän sytytti kamiinassa, ja jota hän heilutti ympäri salia. Oli nimittäin liikkeellä kulkutauti, ja kaikkia julkisia huoneustoja oli savustettava. Se oli kuin virikettä papin tuleen.

— Hyvä, Söderström, savuta ulos nihilistit!

— Tämähän on uskomatonta! kuiskasi kreivi. Hehän ovat jätkiä! Jätkiä! — Ajattelehan noita viinaan menneitä ylioppilaita; kun eivät muuhun pysty, niin heistä tulee sielunpaimenia, ja sitten heillä on oikeus antaa nuhteita kanssaihmisilleen. Otetaan hutikka, ja sitten voidaan päästää ja sitoa sieluja. Ei, tiedätkös, tämä on mätää, ja minä hoidan itse paremmin sieluni.

Nyt saapui kirkkoherra. Hän oli sivistynyt, arvokas mies; kuitenkin ylempi virkamies, ei mikään paimen eikä ylimmäinen pappi. Hän silmäili todistuksia, ja kasvoillaan ystävällinen ilme, ei lainkaan alentuvainen, hän sanoi:

— Tähän on kirjoitettu herra Adelstorm, pitäisi kai olla kreivi.

— Niin pitäisi, mutta isäni, joka on rahastonhoitajana eräässä pankissa, on luopunut arvonimestä, joka aiheutti vain vääriä vaatimuksia…

— Kirkkoherra nyökäytti hyväksyvästi, melkeinpä ihailevasti päätään.

— Ja minä, jatkoi kreivi, olen seurannut isäni esimerkkiä, vallankin kun koko arvonimijärjestelmä on vanhentunut.

Kirkkoherra synkkeni, sillä hän vainusi tämän olevan niitä nykyaikaisia hyökkäyksiä yhteiskuntaa kohtaan, joka järjesti jäsenensä niiden oikean arvon mukaan. Mutta hän oli humaaninen mies ja jatkoi:

— Eikö… kreivi, anteeksi, en näet voi yhtyä kreivin mielipiteeseen arvonimien merkityksettömyydestä, kun itse valtio niillä arvioi henkilön yhteiskunnalliset ansiot… Eikö kreivi ole kastettu? En näe kastetodistusta.

— Kastettu? En, enpä luule.

— Ettekö? — Silloin en voi antaa kuulutusta.

— Siinä nyt ollaan! Ester! Mutta ihmeellistä on joka tapauksessa, herra kirkkoherra, että jollei tahdo mennä naimisiin, antaa vihkiä itseään, niin joutuu vainon alaiseksi; ja jos tahtoo mennä naimisiin, antaa vihkiä itsensä, niin kohtaa esteitä, joita kaikki naineet ihmiset ovat valittaneet. Miksi tahdotte estää niin yksinkertaista asiaa? Tehän vaaditte muun muassa todistusta siitä, että on esteetön avioliittoon: Mitenkä se on todistettavissa?

— Otan ainoastaan huomioon minulle annetut määräykset…

— Mutta sitä en voi minä tehdä, ja siksi… siksi menemme me nyt tiehemme, kuljemme omaa tietämme.

— Odottakaahan hiukan, puuttui kirkkoherra jälleen puheeseen. Katsokaamme neidin todistusta! — Tässä on — ripillä käymätön! Ei käy laatuun siinä tapauksessa. Valitan, mutta en mahda sille mitään.

Nyt oli Esterin vuoro puhua, sillä hän oli luvannut äidilleen, ja hänen mieleensä oli myöskin juontunut muisto isästä, se nimittäin, kun tämä oli rannalla sulkenut hänet syliinsä kihlauksen tapahtuessa, joka oli vihkimys uuden perheen perustamiseen. Ja siten oli liitto käynyt ikäänkuin tuttavuutta suuremmaksi.

— Eikö kirkkoherra voi auttaa meitä? lausui hän puoleksi epätoivoissaan, joka teki hänet miellyttäväksi.

— En, hyvät ystävät, sitä en voi. Sillä minä edellytän, että kreivi ei tahdo mennä kasteelle, eikä neiti ripille.

— Emme, vastasi Ester pikku tytöksi muuttuen, sillä me emme usko oppiin. Mutta täytyykö meidän senvuoksi kulkea vanhempien ja sisaruksien hyljeksiminä ja halveksimina? Eikö se ole liian kovaa?

Kirkkoherra tuli vastoin tahtoaan liikutetuksi, kuullessaan miten he kuitenkin ottaessaan tuon tärkeän askeleen ikäänkuin etsivät korkeamman suojelusta elämän vaikeimmassa, onnettomimmassa taistelussa. Hän piti myös kauniina heidän alistumistaan vanhempien tahtoon, vaikka he oikeastaan uhrasivat täten vakaumuksensa.

— Myönnän, aloitti kirkkoherra…

— Nyt rykäsi konttoripäällikkö, mikä rykäisy merkitsi: "Älä myönnä mitään!"

— Myönnän tosin…

— Herra kirkkoherra, keskeytti kirjanpitäjä… Eikä myöntämisestä tullut mitään sillä kertaa.

Kun nuoret astuivat ulos syntisten huoneesta, ei kreivi voinut hillitä itseään:

— Hyi! sanoi hän. Kaikki tyynni on nurinkurista.

Samassa oli kirkkoherra heidän rinnallaan; ja kasvoillaan ystävällinen, inhimillinen ilme hän tarttui Esterin puuhkaan ikäänkuin olisi tahtonut pidellä tyttöä hännästä tai veitikkamaisesti tukistaa häntä:

— Neiti! sanoi hän, käykää ripillä; sehän on vain muodollisuus; ja te, herra kreivi, antakaa kastaa itsenne, eihän se ole vaarallista; hiukan vettä vain!

— Ovatko ne vain muodollisuuksia, vastasi kreivi Max; ja hiukan vettä vain? No, mikäpäs sitten… kiitos tiedonannosta, kirkkoherra… Mutta ajatelkaahan meitä raukkoja, jotka luulimme sen olevan muuta! Tule, Ester!

He läksivät.

— Luuletko, että hän piti niitä paljaina muodollisuuksina? kysyi Max.

— En, vastasi Ester itkuun purskahtamaisillaan; hän oli hyvä mies, joka tahtoi lohduttaa ja auttaa meitä. Siksi puhui hän niin.

— Nyt suutelen sinua, Ester, ajatuksissani, tässä kadulla, siksi että uskot hyvää ihmisistä!

— Voihan pappikin käydä sääliksi!

— Niinpä niin, pappikin! — Niin, nyt sen näemme, että kirkko saa aikaan avioliittojen vähenemisen ja vapaiden suhteiden kasvamisen. Tapahtukoon heidän tahtonsa.

— Mitä teemme nyt?

— Menemme Holgerin luo toimitukseen ja haihdutamme puhelemalla tämän mielestämme.

— Tehkäämme se.

* * * * *

Sanomalehti oli tavattomasti edistynyt senjälkeen kuin se nuoren toimittajansa muodossa oli saanut uuden voimakoneen. Rohkeana, ennakkoluulottomana miehenä hän oli koonnut akkumulaattoriinsa kaikki virrat. Vapaamielisyyttä, hiukan sosialismia, koko naisasian, hieman teosofiaa, eläinsuojelusta, urheilua, hituisen maan puolustuksen suosimista vähitellen tapahtuvan aseitten riisumisen rinnalla, maailmankansalaisuutta isänmaallisella pohjalla, periaatteellista vapaakauppaa suojelustulleineen, kun vaara uhkasi. Saattoi tuntua siltä kuin tämän eklektisismin olisi synnyttänyt halu laajentaa tilaajamäärää, mutta toiset syyt sen kyllä aiheuttivat. Kun Ruotsin maanviljelys 80-luvulla oli todellisessa vaarassa, herätettiin kamareissa tullikysymys, mikä sai maan täydelliseen kapinaan. Kuten tavallista laadittiin esitys väärin: joko tulli tai vapaakauppa; ja koko kansakunta oli jakautuneena kahteen leiriin: vatsaan ja jäseniin, vaikkakaan kukaan ei tiennyt varmasti, ken oli vatsa. Tullin puoltajat voittivat ja talonpojat pitivät itseään pelastettuina. Mutta — seuraavana vuonna kohtasi Venäjää kato, ja meidän talonpoikamme, joiden myös täytyi ostaa viljaa, pelkäsivät nälänhätää. Silloin viljatullit lakkautettiin jälleen, ja koko tuo hirvittävä tullisota osoittautui olleen ajan- ja voimaintuhlausta, ja voittajat olivat kärsineet tappion. Meidän, jotka uudella vuosisadalla olemme nähneet, kuinka Englannin vanhoista vapaakauppateorioista luovutaan, meidän käsityskantamme ovat arvatenkin muuttuneet, ja olemme kai huomanneet, että taloudellinen elämä ei kulje niin matemaattisia ratoja kuin on luultu. Vapaakauppa merkinnee kai sitä, että valtiot vapaasti vaihtavat tuotteitaan. Silloin ehkä häviää jossakin erässä, mutta voittaa toisessa, ja vähitellen on tapahtuva tasoitus kaikkien eduksi. Mutta kun valtio sanoo: nyt olen vapaakauppalainen toisten ollessa suojeltuina, silloin se ryöstää itseään, ja on tämä sitäpaitsi luonnotonta, se kun kokonaisuudessaan edellytti useampien yhteistä sopimusta. Sehän on kuin aseiden riisumista sodan aikana.

Ne kuitenkin, jotka olivat eläneet tullisodan ja nähneet, että oikeus ja vääryys ei ollut kummallakaan puolella, kävivät hiukan varovaisemmiksi; ja tunnusmerkillistä vuosisadan vaihteen elämänmuodoille oli: varovaisuus, harkitsevaisuus. Sitä oli ennen sanottu kompromissiksi sanan ilkeässä merkityksessä tai kaupanhieromiseksi, epäilyksi, mikä merkitsi luonteen ja mielipiteitten löyhyyttä. Nyt oli koittanut tasoituksen aika, jolloin toinen otti todellakin vastaan toiselta: opittiin toinen toiseltaan; ja toinen antoi edun toisen korvaukseksi; yhteiskuntaluokat sekaantuivat, ei tarvinnut muuta kuin katsoa aateliskalenterista, kuinka monta aatelitonta nimeä oli yhdistynyt ylhäisaatelisiin, ja kuinka halpoja virkoja oli suurimpien nimien jälkeläisillä; valtio avusti sosialismia, ja sosialistit taistelivat anarkismia vastaan. Hajaantumisen aika alkoi muuttua kokoontumiseksi, ja ihmiset koettivat ymmärtää toisiaan. Suuri osa tuosta uudesta osoittautui epäonnistuneeksi kokeeksi, mutta kielteisiinkin tuloksiin johtaneet kokeet ovat hyödyllisiä, ja synnyttävät ne lisätuotteita; alkemistit eivät ehkä keksineet kultaa, mutta löysivät sensijaan rikkihapon, joka on paljon hyödyllisempi.

Saatuaan ohjakset käsiinsä oli insinööri Borg heti huomannut, ettei maksanut vaivaa koettaa hallita jotakin mielipidettä ja vainota toista, sillä silloin tilaajamäärä väheni heti vuosineljänneksen vaihteessa. Rahastonhoitaja oli ilmapuntari; hän näki kirjoistaan, minne tuulet kääntyivät. Ja vaikkakin toimittaja olisi uskaltanut uhmata taloudellista tappiota, näki hän lehden vaikutusvallan vähentyvän tilaajien vähentyessä. Senvuoksi hän kadotti pian iloisen uskonsa sanomalehdistön kaikkivaltaan, ja tottui vähitellen olemaan palvelijana herran asemesta; ja senvuoksi kukoisti liike.

Nuori pari oli saanut suuren huoneustonsa ja kolme palvelijaa, ja toimitus oli laajentanut myöskin huoneustoaan. Toimittajan työhuoneessa kävi ministereitä, talonpoikia, työmiehiä, kenraaleja, näyttelijöitä ja taiteilijoita. Vaikutusvaltaa oli, mutta valta suhtautui suoraan siihen riippuvaisuuteen, johon tahtoi alistua. Totella ja hallita!

Tänään oli myrsky riehunut toimituksessa. Oli nimittäin avustajia, jotka elivät menneessä ajassa, ja käyttivät lehteä yksityisten harrastustensa palvelukseeni, jokaisella uutisella, viattomimmallakin, oli oma salainen sisältönsä; sillä koetettiin ajaa jotakin harrastusta, voittaa jokin etu, tyydyttää vanhaa kaunaa. Etenkin teatteriarvostelija oli anastanut mahtiaseman, jota hän käytti väärin saadakseen hallita ja tunteakseen jotakin olevansa, vaikka ei ollutkaan mitään. Yksissä tuumin naissuosikkien kanssa hän tuhosi ihmisten kohtaloja, kukisti ja iski milloin mitenkin. Vallankin hän oli ottanut hoivaansa sen teatterin, jota helposti arvattavista syistä sanottiin hovinhankkijaksi. Se tarjosi huonompaa tavaraa kuin toisenluokan teatteri, mutta nautti suojelusta ja valtioapua, jota paitsi sen henkilökunta lukeutui korkeampain hovipalvelijain joukkoon.

Insinööri Borg ei tuntenut teatterioloja, mutta häntä harmitti se, että huonompi nautti suojelusta, mikä esti paremman edistymistä. Hän tiesi myös, että moni seikka oli siellä hyvin ilkeällä tolalla, mutta ei puuttunut siihen; sitä vastoin hän ei tuntenut arvostelijansa läheistä suhdetta kuninkaalliseen huvitarhaan. Senvuoksi hän kyhäsi kirjoituksen "laitonta suojelusta vastaan", ja sattui siinä tallaamaan toisen peltoa. Sitten seurasivat paljastukset, joista kävi ilmi, että juuri hänen lehtensä oli tukenut tuota kurjuutta. Se oli kiusallista, ja insinööri Holger oli mennyt pitemmälle kuin oli tahtonut, koskenut mätään munaan, ja oli tehnyt itsensä syylliseksi pieneen majesteettirikokseen.

Kannetta ei oltu vielä nostettu, mutta korkeimmissa piireissä puhuttiin siitä, ja toimituksessa varustauduttiin taisteluun.

Mielet olivat juuri tässä kuohumatilassa kreivi Maxin ja hänen Esterinsä saapuessa toimitukseen Holgeria tapaamaan.

Tämä oli loistavalla tuulella ja iloitsi tapahtumasta, joka antaisi aihetta monen vanhan selkkauksen selvittämiseen. Hän tervehti sisarta ja Maxia, jota sanoi jo langoksi, ja piti häntä sinä, sillä nuoremmat katsoivat kihlauksen olevan luvallisen liiton julkaisemista.

— Vai niin, te tulette papinkonttorista, ja teille on oltu hävyttömiä! Mitä tekemistä teillä siellä oli? Kirkon omat lapset ovat lapsipuolen asemassa; juutalaiset ja mormoonit saavat kuulutuksen, mutta me oikeat lammashuoneen jäsenet emme. Kuulkaahan, jos teitä haluttaa, niin pidän itse teille häät, ja kuulutan teidät lehdessä, ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran.

— Olisimme jättäneet kaikki muodollisuudet sikseen, vastasi Ester, ellei äiti olisi pakoittanut.

— Niin, äiti? Kuinka on hänen laitansa?

— Hän ilmoitti olevansa huonona, ja kävi vuoteen omaksi erään kohtauksen jälkeen…

— Niin, tuo ukon juttu oli hiukan ikävä, mutta tähän aikaan saa taistella personallisen olemassaolonsa puolesta, ja ken kaatuu, hän ei ole minkään arvoinen.

Silloin soi puhelin viereisessä huoneessa.

— Anteeksi! — Ja Holger poistui nuorten tyköä. Puoliavoimesta ovesta kuului muutamia hajanaisia huudahduksia.

— Mitä sanotte? — Mitä Herran tähden! — Sehän on uskomatonta. — Kyllä, he istuvat huoneessani, lähetän heidät heti sinne! — Se on liian ilkeätä! — Että isä, isä olisi…? — Ei, kiitos! — Ja pappi uskoo siihen? — Herra jesta! — Tiedättekö… tiedättekö… Halloo!… Onko lääkäri käynyt siellä?… Mitä hän sitten sanoi?… Ei mitään ulkonaista väkivaltaa!… Hyvästi siksi; he tulevat ensi laivalla!

Holger tuli sisään, nokka valkeana, joka oli kapea kuin veitsi.

— Voi Herran nimessä, millainen tapaus!… Äiti on kuollut! Kuollut vuoteelleen!

— Onko äiti kuollut?

— On, ja mikä pahinta: ihmiset sanovat… että isää epäillään… senvuoksi että hänen oikeusjuttunsa saattoi raueta vain… täten!

— Sehän on hirveätä! huudahti Ester, joka ei tällä hetkellä tiennyt varmasti, kehen hänen myötätuntonsa kohdistui. — Mitäs sitten lääkäri sanoo?

— Hän ei näe muuta kuolemansyytä kuin sydänhalvauksen.

— Silloin meidän täytyy heti matkustaa sinne! Ei kyyneltäkään vuodatettu, ei osoitettu muuta mielenliikutusta kuin vakavaa ihmettelyä. Tunnettiin elämä ja sen raa'at tavat; oltiin alusta saakka valmistuttu kaikkeen, ja täytyihän taistelussa, ikuisessa taistelussa kaikesta, jonkun sortua.

* * * * *

Kun Ester ja Max saapuivat Storön huvilaan, näkivät he valkeat lakanat ikkunoissa. Salissa he kohtasivat pikku lapset, jotka olivat mustiin puetut. Heillä ei ollut mitään käsitystä kuolemasta, ja tuntuivat he hyvin viihtyvän siinä rauhassa ja hiljaisuudessa, joka vallitsi nyt myrskyjen tauottua.

— Äiti on kuollut! virkkoi poika, ikäänkuin olisi kertonut jokapäiväisinpä asiaa, ja tuntui hän hieman ylpeilevän siitä, että saattoi ensimmäisenä kertoa uutisen.

Kun Ester astui taloudenhoitajattaren kanssa äidin huoneeseen, muisti hän heti olevansa medisiinari, ja tutki kuolleen ruumiin, joka todellakin havaittiin kuolleeksi. Kasvojen ilme oli aivan sama kuin se, minkä hän oli huomannut niissä viimeisen kerran kohdattaessa, jolloin isän kiljuntaa oli kuulunut puutarhasta, mikä seikka sai hänet ajattelemaan, että sielullinen syy oli aiheuttanut kuoleman. Oli siis olemassa jokin sellainen, jota sanottiin sieluksi, oli olemassa tunteita ja sellaista, joiden syntyä ei voinut johtaa soluista ja kudoksista.

Todettuaan sen, minkä halusi, hän kysyi taloudenhoitajattarelta:

— Onko herra, onko isäni näyttäytynyt talossa lähtönsä jälkeen?

— Ei, ei ole; mutta… mutta hän on varmaankin mieleltään sairas; sillä on kuultu hänen… koko yön, ja päivän täällä metsässä.

— Kuultu hänen?

— Niin, hän on huutanut niin, ettei rouva voinut nukkua. Mutta heti rouvan kuoltua hän vaikeni.

— Miten ihmeellistä! — Missä hän nyt sitten on?

— Kerrotaan hänen asuvan pappilassa. Ester läksi Maxin luo, joka istui pianon ääressä ja oli soittavinaan, mutta ei painanut koskettimia.

— Luuletko, hän kysyi, että äidin omatunto heräsi.

— En, sitä en usko.

— Mitä sitten arvelet?

— Niin, jos olisin teosoofi, niin arvelisin, että hän kuoli isäsi surusta. Tämän sielu, joka oli kasvanut kiinni puolisonsa sieluun, temmattiin pois, eikä hiljaiseen irtautumiseen ollut kylliksi aikaa; senvuoksi särkyi äitisi sydän. Eroaminen ei ole niin helppoa kuin luullaan, eikä se ole vaaratontakaan. Kun vaimo on miehelleen uskoton, niin, vaikkakaan tämä ei tiedä siitä mitään, tuntee hän sen telepaattisesti, ja hänet valtaa itsemurhahalu. Omituista on, että petetyn miehen murhahalu useimmiten etsii purkautumistaan hirttäytymisessä. Se, että hän tahtoo kuolla, riippunee siitä, että hänen sielunsa joutuu naisen kautta luvattomaan yhteyteen toisen miehen alempien ilmapiirien kanssa; ja sielun itsesäilytysvaisto on niin voimakas, että hän mieluummin kuolee kuin käy saastaiseksi. Jospa miehet tietäisivät, kuinka vaarallista on kajota toisten vaimoihin, hengenvaarallista; ja jospa he tietäisivät, kuinka vähän iloa heillä on toisen miehen naisen omistamisesta! He hakevat häntä, mutta löytävät miehen, sillä hän on sisäpuolella ja taistelee vastaan. Eräs nuori miljoonamies matkusti äskettäin erään toisen miehen vaimon kanssa. He matkustivat hyvin kauaksi, Itämaille saakka. Saatuaan nyt toisensa, he eivät voineet saada toisiaan. Senvuoksi mies ampui ensin naisen ja sitten itsensä.

— Eivät voineet?

— Eivät! Niin hän kirjoitti viimeisessä kirjeessään — miehelle, joka oli ollut hänen ystävänsä, ja nyt kuolinhetkellä tuli siksi jälleen! — Toinen tapaus! Muuan mies hylkäsi vaimonsa siksi, että tämä oli mahdoton. Vuoden päästä hän meni naimisiin erään nuoren tytön kanssa. Astuessaan morsiuskammioon, hän näki ensimmäisen vaimonsa morsiusvuoteessa. Tämä se ei tietysti ollut, mutta yhdennäköisyys oli niin erehdyttävä, että hän kauhistui ja pakeni tuota kummittelua. Siinä sinulle sen arvoituksellisen asian ratkaisu, minkä tunnet. Parin vuoden perästä hän meni uusiin naimisiin, sai lapsia, ja elää vieläkin.

— Nepä vasta kamalia kertomuksia!

— Arkielämästä. Pidä nyt silmällä isääsi hänen jälleen palatessa kotia, sillä hän palaa, mutta ei ennen kuin äiti on mullassa. Hän on silloin terve. Hän ei kaipaa vaimoaan, päinvastoin; hän ei sure, päinvastoin; mutta hänessä on kalman väri, ja hän kärsii etenkin kylmästä; häntä paleltaa niin hirvittävästi, ja hän itkee myöskin, mutta ei kaipaa silti. Samalla hän laihtuu, ja hänen ruumiillinen riutumisensa kasvaa suhdattomasti. Se on irtautumista puolisosta. Sitä kestää tavallisesti vuoden päivät.

— Mistä olet tuon lukenut?

— En ole lukenut, olen tehnyt havaintoja, arki-ihmisistä. — Ja kun miehessä syttyy rakkaus, suuri rakkaus naiseen, niin olet kai huomannut hänessä tapahtuvan muodonmuutoksen. Ensinnäkin hän laihtuu: mutta kauniilla tavalla. Kaikki kudokset käyvät hienommiksi kihloissa ollessa; hän muuttaa, asiaa ajattelematta, ruokajärjestystään. Nauttii hedelmiä, maitoa ja viiniä; ei siedä mitään raakaa eikä pahalle haisevaa. Ruumis se on, joka valmistautuu uudesti syntymään, ottamaan vastaan naisen sielun emanatsiooneja; hän pitää vaarin teoistaan ja ajatuksistaan, sillä hän tietää kaiken riippuvan nyt hänestä. Hän ei tahdo saastuttaa naista etäältä, ja hän tietää tämän kärsivän hänen ajatellessaan pahaa. Oletko nähnyt, kuinka hänen ulkonainen olemuksensa henkevöityy, kuinka hän sädehtii, säteilee fosforivaloa, kuinka yksinkertainen käy teräväksi, tuhma henkeväksi, ruma kauniiksi? Se on sielujen hääjuhlaa!

— Sitä en ymmärrä! keskeytti Ester.

— Et, tiedän sen, vastasi Max, ja siksi on suhteemme lopussa!

— Lopussa?

— Niin! Lopussa! Sillä minä olen jo irtautunut sinusta!

Nyt Ester nousi vimmoissaan:

— En ole milloinkaan omistanut sinua!

— Et, sinä et voinut saada minua! Sinä et kuulunut minun ilmakerroksiini.

— Ja sen sanot sinä, niin, niin kylmästi!

— En kylmästi, mutta se tuntuu sinusta siltä! — Eikö sinua viluta nyt?

— Viluttaa, ihan hirvittävästi!

— Nyt sen näet! On olemassa muita lämpölähteitä kuin mekaaninen työ ja kemiallinen taipumus. — Eikö sinusta vedä täällä huoneessa?

— Oi, täällähän tuulee.

— Minä se olen, joka otan takaisin aurani; tiedätkö mitä aura on? Et, siitä eivät eläinlääkärikirjasi tiedä mitään. — Etkö todellakaan ole koskaan omistanut minua?

Ester punehtui ja kuiskasi ikäänkuin olisi hävennyt.

— Olen, kerran… unessa!

— Tiesin sen, vastasi kreivi; ja tiedän vielä milloin! Näepäs, ystäväiseni, minä luulen, että meidän ruumiimme vihaavat toisiaan, ja sellaista tapahtuu niin usein avioliitossa… Kuitenkin, nyt olet saanut todistuksia sielun laajenemiskyvystä eli sen näennäisestä voimasta irtautua itsestään. — Tiedätkö, mitä painajainen on? Se on vihollisesi sielu, joka käy luonasi. Katsopas, senvuoksi ei pidä antautua liian läheisiin suhteisiin ihmisten kanssa, sillä siten he pääsevät kanssamme kosketukseen ja saavat vaikutusvaltaa, tai kyvyn päästä yhteyteen kanssamme. — Tiedän kaksi vastanainutta, jotka heräsivät keskellä yötä sydämentykytykseen ja tuskantuntoon. He eivät voineet selittää sitä. Mutta sittemmin huomattiin, että ilmiö oli yhteydessä erään unen kanssa, joka oli hyvin hämärä, niin hämärä, että se jätti jälkeensä vain vaikutelman eräästä määrätystä henkilöstä. Miestä ei haluttanut mainita nimeä, sillä se oli eräs rouvan armastelijoista ennen kihlausta. Mutta kun rouva mainitsi hänen nimensä, tunsi mies vapautuvansa, ja katso, heidän ajatuksiaan ja uniaan häiritsi tuon hyljätyn öinen käynti. Ajattelehan nyt, kuinka tyystin täytyy vartioida ajatuksiaan, jotta ei tekisi rikosta… Nuorukaisia ja neitoja ei tee unessa useinkaan rauhattomiksi heidän omat mielikuvansa, kuten luullaan, vaan toisten mielikuvat, olivatpa nämä sitten nukuksissa tai valveillaan. En voi muistaa, että hekumalliset unet olisivat vaivanneet minua nuorukaisena, mutta kylläkin aistimukset, jotka ikäänkuin tuntuivat tulevan ulkoapäin, ja olivat minusta ihan kouraantuntuvia. — Mutta palataksemme nyt isääsi, olen vakuutettu siitä, että hän tietämättään surmasi äitisi. Hän on jäätänyt hänet kuoliaaksi, ja jos katsot, niin huomaat äitisi kuolleen vilusta.

Ester alkoi kulkea pitkin lattiaa, ja otti kaulavaipan vaatenaulakosta:

— Minä pelkään sinua! hän sanoi. Sinä jäädät sinäkin minut kuoliaaksi.

— Pane pois äitisi kaulavaippa! sanoi kreivi rauhallisesti. Siinä on niin paljon hänen auraansa jäljellä; ja se voi tehdä sinut rauhattomaksi! Sinussa voi syntyä sairaloisia mielialoja…

Ester viskasi kaulavaipan luotaan ja sanoi:

— Se polttaa nokkosten lailla ruumista!

— Nessus-vaippa! siinäpä se. — Nyt näet, kuinka herkkä sielunelämä on. Sitä et näe mikroskoopin avulla, mutta sisäinen valvova silmäsi näkee sen!

— Miksi et ole milloinkaan ennen puhunut minulle tästä?

— Siksi, että jos sen olisin sanonut, olisi suhteemme ollut lopussa; sillä sitä piti koossa se sinun luulosi, että minut oli johdettu harhaan. — Mutta ystäväni, sinä et ole koskaan voinut salata mitään minulta. — Kun menit viime kerralla yksin tanssiaisiin, niin olit minulle vihainen, ja olit päättänyt kostaa. Istuin kotona ja seurasin ajatuksissani sinua. Kun petit minut, kun kavalsit henkeni ja kunniani eräälle keikarille, arvaan kuka hän oli, silloin sieluni itki kuin surren taivaan lakeja vastaan tehtyä rikosta. Ja kun annoit hänen suudella itseäsi erään oven takana…

Ester seisoi kauhusta mykistyneenä, ja hänen kasvonsa kysyivät: "Kuinka voit tietää sen?" Mutta Max, joka oli vain varronnut tätä myönnytystä, jatkoi:

— Silloin tunsin niin voimakkaan likaisuuden tunteen koko ruumiissani, että minun täytyi heittää yltäni kaikki vaatteet, ja huuhtoa itseni kylpyammeessani. Siitä näet, että emme saata elää yhdessä, sinä kun et voi mitään salata minulta! Senvuoksi, täytettyäni kunnianvaatimukset ja tarjottuani sinulle avion laillistuttamista, sanon hyvästi. — Jää hyvästi! Nyt otan jälleen omani takaisin!

Hän läksi, ja Ester jäi seisomaan keskelle lattiaa jäykkänä kuin kuvapatsas.

NELJÄSTOISTA LUKU

Majesteettirikos

Kanne oli tehty ja oli se herättänyt suurta huomiota. Tuumiskeltiin oliko se ylimielisyyden vaiko pelon ilmaisu. Kuninkaan valtahan oli heikontunut niin, ettei sen omistaja uskaltanut käyttää perustuslain hänelle myöntämiä suuria oikeuksia, kuten esim. valita vapaasti neuvonantajiaan. Ja Norjassa hallittiin todenteolla nimileimalla. Hallitsija oli ainoastaan valtakunnan jonkinlainen edustaja kotona, kuten ala-lähettiläät edustivat valtakuntaa ulkomailla. Valtiopäivät hallitsivat, kuningas ei ollut enää hallitsija. Ottaessaan vastaan erään lähetystön, joka pyysi hänen apuaan eräässä tärkeässä lainlaadintakysymyksessä, oli majesteetti valittanut sitä, ettei voinut tehdä mitään asian hyväksi, hänen valtansa kun ei ollut niin suuri kuin he luulivat. Mutta mitä heikommaksi tuolta ylhäältä tuleva tuki kävi, sitä pelokkaammiksi kävivät kaikki nuo avuttomat, jotka etsivät tukea ylhäältä, he keräytyivät laumoihin arkojen lampaitten lailla ja kulkivat kaitoja polkuja ehtiäkseen edelle, polkuja, jotka eivät olleet milloinkaan suoria ja joita senvuoksi itseään alhaaltapäin puolustavien oli sangen vaikea seurata.

Eräs monarkkian viattomammista itsepuolustuskeinoista oli sen yliherruus teatterimaailmassa.

Teatterissa kansa kohtasi hallitsijansa, ainoastaan siellä; se oli hänen vastaanottopaikkansa, siellä hänen uskollisensa tervehtivät häntä, ja taputtamalla käsiään hän antoi merkin siitä, mille oli osoitettava suosiota, ja mikä oli vaieten painettava alas. Se oli sotaväenkatselmuksen ja yleisten maankäräjien pitoa, ja senvuoksi oli asema tärkeä. Kun nyt valtiopäivät säästäväisyyden puuskasta, tai tuntien teatterin merkityksen lainsyrjäisenä valtiokokouksena, jossa saattoi tapahtua, että tilauksesta tehdyt kappaleet esittivät irvikuvia valtiopäiväin lainsäätäjistä, lakkauttivat teatterien apurahan maksamisen, kävi ylempi leiri levottomaksi.

Toisenluokan teatterin, joka oli seurannut aikaansa ja kannattanut suuren taiteen lippua, oli ollut vaikea kilpailla valtion teattereiden kanssa, ja keinot, joilla tuota vapaata teatteria ehkäistiin, eivät olleet aina niin valittuja. Niinpä olivat kuninkaalliset, jotka itse istuivat ehdottomasti tulenvaarallisessa talossa, saaneet viranomaiset vaatimaan toisenluokan teatterin ryhtymään niin kalliisiin varokeinoihin rakennuksensa pienempää tulenvaaraa vastaan, että se sai niskoilleen suuren rasittavan velkataakan.

Nyt, kun kuninkaallinen oli suljettava, alettiin pelätä, että toisenluokan teatterista tulisi määräävä ja ensimmäinen, ja se oli ehkäistävä. Silloin aateliset ja porvarit lyöttäytyivät yhteen, ja muodostivat teatteriyhtiön, joka isänmaallisen uhrautuvaisuuden varjolla perusti arpajaisteatterin, joka sitten oli peijattava kansalle kuninkaallisen kansallisteatterin nimellä, mikä kaikki tapahtui sillä edellytyksellä, että valtiopäivät ottaisivat vastaan tuon troijalaisen lahjan. Se on, aiottiin saada hoviteatteri, jota valtiopäivät kannattaisivat, huolimatta siitä, että ne olivat ehdottomasti kieltäytyneet harjoittamasta teatteri- ja kapakkaliikettä.

Tämä petollinen ja hiukan typerä menettelytapa oli ärsyttänyt demokraatteja, ja muodostanut Holger Borgin kirjoitusten lähtökohdan, jotka päättyivät viimein majesteettirikokseen.

Kirjoituksen sisällys oli kaikessa lyhykäisyydessään seuraava:

Ruhtinaasta

kirjoittanut Anti-Macchiavelli.

Niin kauan kuin kansat tahtovat herraa, on tämän aina muistettava, että hän on päässyt asemaansa kansan tahdosta; mutta vaikkakin hän luulisi saaneensa sen Jumalan armosta, tulee hänen muistaa, että on saanut sen Jumalan armosta, eikä hänen pidä vaipua siihen harhaluuloon, että saa hallita miten vain haluttaa.

Ruhtinas on kasvatettava valtiomieheksi eikä upseeriksi, sillä valtio ei ole mikään sotajoukko, vaan valtio on valtio.

Ruhtinas on myöskin kirkon korkein piispa, mutta ei hänen tarvitse silti esiintyä valtioneuvostossa päässään hiippa ja kädessään piispansauva, mikä olisi yhtä muodotonta kuin se, että hän ottaa amiraaliunivormussa vastaan vieraita lähettiläitä.

Ruhtinaalla ei saa olla yhteiskunnallisia eikä pikkuporvarillisia harrastuksia, sillä hänen personansa kuuluu valtiolle; ja hänen tulee personassaan arvokkaasti säilyttää sen arvoa, jota hän edustaa.

Ruhtinas ei saa harjoittaa kauppaa, ei kilpailla taiteen, tieteen tai kirjallisuuden aloilla, sillä koko hänen aikansa on valtion. Ja kenen pitää valvoa kahdeksan valtio-osaston ja kahden edustajakamarin töitä, hänellä ei saa olla muuhun aikaa. Jos häneltä riittää aikaa muuhun, niin hän ei hoida tehtäviään.

Ruhtinaan tulee olla oikeudenmukainen kuin kaikkivaltias, johon hän uskoo; luja, mutta ei julma; anteeksi antava, mutta ei veltto; nuhteeton, mutta ei ulkokullattu; hänellä tuke olla rohkeutta kieltäytyä epävakaisen joukon suosiosta, ja tietoisena korkeampien velvollisuuksien täyttämisestä uskaltaa seisoa yksin, jos niin tarvitaan.

Korkeassa asemassaan, vapautuneena kosketuksesta elämän roskan kanssa, vapaana toimeentulon huolista, hänen tulee elää kauneudessa ja seurustella viisaiden ja hyvien miesten kanssa, eikä narrien ja pelurien parissa; silloin hän voi katsella valtakuntaa nähden asiat laajemmin kuin muut kuolevaiset; silloin hänen neuvonsa painavat ja hänen sanansa merkitsevät jotakin.

Ruhtinas ei saa tuntea kuuluvansa mihinkään erikoiseen luokkaan. Hän ei saa olla aateliston päämies, ei hovin, eikä hallitsijahuoneen, vaan pitää hänen tuntea olevansa kuin valtion kaitselmus, kansakunnan turva ja maan isä.

Ruhtinas ei saa kiinnittää huomiotaan pikku seikkoihin, hänen tulee seista sellaisten yläpuolella: hänen armonsa tulee kohdata ansiokasta eikä ansiotonta; sillä armo käy helposti vääryydeksi.

Ruhtinaan tulee suojella heikkoa, ei senvuoksi, että tämä on heikko, vaan kun häntä sorretaan; muutoin ei.

— — —

Yleisiä sanoja, joita voitiin sovittaa yksityistapauksiin, kas siinä kirjoituksen sisältö. Tuomio oli kuitenkin langennut, ja määräsi se kirjoituksen laatijalle kolme kuukautta vankeutta. Ihmeteltiin, miten se saattoi olla mahdollista.

Viime vuosina oli tapahtunut paljon: tulleilla valtio oli eristänyt itsensä; ylempien mielet oli vallannut jonkinlainen junkkari- ja sotilashenki sen jälkeen, kun hallitus oli ruvennut lähestymään Saksan valtakuntaa; ja nyt väliaikaisten valtiopäiväin päätyttyä, kun sotajoukko oli päässyt käsiksi kansakunnan kasvatukseen, alkoi ilma käydä sakeaksi. Norjalaisten sodanuhka ja varustukset peloittivat maan rauhalliset; sosialidemokratian edistyminen uhkasi yhteiskunnan perustuksia; senvuoksi kerääntyi kaikki avuttomuus, kaikenlainen väsymys ja laiskuus korkeimman suojaan, ja tämä suurporvarillinen enemmistö tervehti kannetta ja tuomiota yksimielisellä tyytyväisyydellä.

Holger Borgin koti oli sanomalehden vaikutusvallan kasvaessa muuttanut luonnettaan ja käynyt kansan kaikenlaisen tyyssijaksi. Mutta talon rouva, joka kirjoitti kutsut, huomasi pian kieltäyvien luvun kasvavan, niin että tulokkaita täytyi ruveta ottamaan vastaan luokittain eli ruokakunnittain. Ja senvuoksi pidettiin eri kutsuja korkeammille upseereille, entisille valtioneuvoksille ja valiokunnanjäsenille; siinä ensi luokan tulokkaat. Monet tulivat senvuoksi, että eivät uskaltaneet jäädä pois, ja ne, jotka olivat pakoitettuja tulemaan, näyttivät peittelemättä, etteivät olleet tulleet mielisuosiosta. He eivät täyttäneet tavallisen kohteliaisuuden vaatimuksia; eivät keskustelleet rouvan kanssa; söivät äänettöminä, mutta saattoivat olla kajoamatta pariin ruokalajiin, siksi että olivat ennestään kylläisiä. Tämä kaikki nöyryytti tiukkaa insinööriä, mutta se tapahtui hänen vaimonsa tahdosta, ja kun mies ajoi naisten oikeuksia, niin oli määräämisvalta vaimolla.

Oli juuri sellaiset päivälliset, kun kanne alettiin panna kyseeseen. Korkeammat upseerit olivat jääneet pois, läsnä oli ainoastaan yksi kapteeni. Hän oli siellä senvuoksi, että hänellä toiselta puolen oli vekseleitä, ja toiselta puolen hän sai lehteen pieniä uutisia yleisesikunnan merkeistä, näennäisesti viattomia, mutta sisällöltään sangen merkityksellisiä. Tänään hän oli ylhäistä poikaa, koska hänen esimiehensä eivät olleet saapuvilla ja koska hän vainusi epäsuosiota. Hän kaiveli hampaitaan jälkiruokaveitsellä, hoiti itse pulloja, ja sytytteli paperosseja. Talon emäntä oli hermostunut, ja kun hän oli saanut tuon ruman tavan korjata miestään, huomautti hän kaikesta, mihin ikänä tämä vain ryhtyi, vähemmän ilkeydestä kuin ajattelemattomuudesta ja puuttuvasta itsensähillitsemistaidosta. Mies, jota toiselta puolen loukkasi vaimo, toiselta kapteenin töykeä käytös, kävi aivan mykäksi, ja hänen äänettömyytensä vaikutti seuraan. Päät painuivat lautasten yli eikä kukaan uskaltanut katsoa toinen toistaan.

Tuo miellyttävä lumous, joka tavallisesti vallitsee juhla-aterian aikana, jolloin ihmiset näyttävät juoneen unhoa kimaltavista laseista, jolloin eletään yhdessä muutamia puolitunteja siinä täydellisessä uskossa, että ollaan ystäviä, ettei välillä ole mitään selvittämätöntä, tuo lumous oli haihtunut. Kaikki olivat valveillaan ja tietoisina, ja he istuivat kuin alastomina toistensa edessä; he kuulivat toistensa äänettömät ajatukset, kasvojen ilmeillä he lausuivat kaikkien salaisuudet; kaikki harrastukset ja intohimot, jotka olivat koonneet heidät tänne, näyttivät paljastuneilta, ja he häpesivät toisiaan ja itseään. Emäntä, joka oli tilapäisesti heittänyt boheemitavat, ja ollut jäykkä ja juhlallinen, muutti nyt käytöstään ja siirtyi toiseen äänilajiin, nähdessään että ei ollut enää rajoja; ja pelkästä epätoivosta hän tyhjensi kokonaisen lasin saadakseen rohkeutta, mutta kohdisti sen kapteeniin, joka heti käsitti, mistä oli kysymys, ja päätti puhaltaa enemmän eloa seuraan. Muisto siitä, että lehti helli ja hoivasi "säädytöntä kirjallisuutta", jota hän ei milloinkaan lukenut, ja muutamat kuulopuheet talon kolmannenluokan taiteilijaboheemi-kutsuista, joissa kuuluttiin pidettävän niin hauskaa, kohosivat viimeisen lasin pohjasta, ja unhoittaen viisaiden miesten harmaat päät hän alkoi iloilla.

— No, teillähän taitaa olla aikamoista taiteilijakutsuissanne, hän sanoi; olen kuullut niistä meheviä juttuja, ja ensi kerralla tulisin niihin kernaasti.

— Mitä olette kuullut? kysyi rouva, varomattomasti kyllä, mutta nyt hän tahtoi pitää hauskaa, maksoi mitä maksoi.

— Niin, kun…

Tässä koetti isäntä ehkäistä, mutta se oli liian myöhäistä.

— Niin, kuulin runoilija Grönlundista, joka saapui puoli tuntia liian myöhään päivällisille, ja tullessaan hän oli niin hutikassa, että ammensi eteensä kalopsia pöytäliinalle!

— Ei se kalopsia ollut… huusi rouva.

— No, sitten se oli keuhkomuhennosta… Ja kun he pääsivät lettuihin, otti hän rouvan polvelleen sillä seurauksella, että hänet nostettiin ylös ja viskattiin eteiseen. Onko se totta, Holger?

— Totta on, että hänet heitettiin ulos, vastasi isäntä, ja se voi sattua kenelle tahansa, joka käyttäytyy sopimattomasti, ole varma siitä.

Teeskentelyn viimeinenkin varjo oli hävinnyt; istuttiin siinä toisiaan kursailematta, synnynnäisinä vihollisina, vihollisiksi kasvatettuina, ja sitten laukesi mielten kuohu. Upseeri karkasi kimppuun:

— Tarkoitatko, että minä, joka kunnioitan taloasi läsnäolollani, vartoisin potkua, ensi viittauksesta minä pyyhkisin nämä tomut jaloistani, ja kääntäisin selkäni seuralle, johon minun ei olisi milloinkaan pitänyt nokkaani pistää…

Rouva juoksi itkien ulos; herra seurasi häntä. Vieraat nousivat ja vetäytyivät eteiseen. Viimeinen urho, kapteeni, täytti madeiralasin ja tyhjensi sen levollisesti, osoittaen sillä, ettei hän paennut, vaan oli valmis taisteluun. Mutta kun kukaan ei tullut, sytytti hän sikarin, ja meni tyhjään eteiseen, jossa palvelustyttö auttoi nutun hänen ylleen. Nipistettyään tätä leuvasta ja kysyttyään hänen nimeään, hoiperoi kapteeni ulos porraskäytävään.

Mutta rouva oli heittäytynyt raivoissaan vuoteelleen.

— Niin, miksi kutsut tuollaisia univormuun puettuja jätkiä? lohdutti mies.

— Oi voi, eivät he jätkiä ole, mutta sinä kirjoitat lehteen kuin jätkä, ja siksi ei kukaan kunnon ihminen tahdo tulla meille enää.

Siinä vaimon koko mielipide hänen toiminnastaan. Hän tunsi sen jonkun verran ennestään, mutta vaimo oli niin usein kuullut itseään juhlittavan miehensä hyvänä hengettärenä, että olisi kernaasti tahtonut osan takia olla niiden kirjoitusten innostajana, jotka otettiin suosiollisesti vastaan. Tämä hänen avomielinen tunnustuksensa siitä, että halveksi miehensä mielipiteitä, sattui kuin isku vasten tämän kasvoja juuri nyt, jolloin hän tarvitsi hyväksymistä, mutta hän ei voinut suuttua vaimoonsa, joka kuitenkin oli vienyt hänet piireihin, joissa hän ei tahtonut olla.

Hän meni saliin, jonka huomasi tyhjäksi; jäljellä oli vain mullin mallin oleva pöytä; palvelijat odottivat, ja hän häpesi heitä. Vieraat olivat poistuneet hyvästiä sanomatta. Koti oli tahrattu, ja hän itse kärsinyt häväistyksen, nöyryytyksen. Mutta tällä hetkellä hän päätti puhdistaa talon, eikä enää taipua naisensa turhamaisuuteen. Se särkisi hänen vaivaisen onnensa, joka oli vain kuviteltua, mutta sen piti tapahtua.

Hän pukeutui päällysvaatteisiin lähteäkseen lehteen. Siellä hän sai tiedon kanteesta, ja se valaisi yhdellä erää hänen asemansa. Se oli sodanjulistus, ja iltalehdet olivat jo valmiina rynnäkköön. Ei enää sovittelua; ei enää harhaluuloja eri luokkien välisestä sovinnosta; ylemmät olivat voitolla ja saatuaan sotajoukon ja ylimääräiset valtiopäivät, aloittivat he taistelun.

* * * * *

Päivää ennen vankilaan menoaan hänellä oli kohtaus vaimonsa kanssa, joka rikkoi heidän välinsä. Tämä vaati, että mies pyytäisi armoa, hänen takiaan. Hänen siitä kieltäytyessä vaimo selitti, ettei sellainen ollut mies eikä mikään; sillä mies uhrautuu vaimonsa tähden.

Hän oli takertunut niin teorioihinsa, ettei saanut sanaakaan suustaan; mutta tässä turvattomuuden tunteessa heräsi nyt ensi kerran vastustushalu, josta oli koituva vapaus.

Miksi hän ei voinut vastata? Siksi että vaimon väite oli niin tuhma, että siihen ei voinut löytää sopivaa vastausta.

Hän läksi ulos illalla päättäen, ettei palaisi takaisin. Puoli yhdeltätoista hänen ystävänsä pitivät hänelle jäähyväisjuhlat Götalaisissa huoneissa. Ennen kokoontumista hän meni setänsä, tohtori Borgin kanssa Oopperaan. He istuivat permannolla ja odottivat alkusoittoa. Yleisö oli juhlapuvussa, mutta kuninkaallinen aitio oli tyhjä, joten hän ei päässyt asiasta selville.

Orkesteri kokoontui ja alkoi viritellä soittokoneitaan. Johtaja nousi paikalleen; naputti… mutta kääntyi samassa kumartaen kuninkaallista aitiota kohti; ja nyt soitettiin laulu "Ur svenska hjärtan".

Yleisö nousi seisaalleen; kaikki nousivat paitsi Holger ja tohtori.

— Gesslerin hattuako he kumartavat? kysyi hän sedältä.

— Taitaa olla nimi- tai syntymäpäivä…

— Niin, mutta tyhjää aitiota? Sehän on hölmöä.

Samassa kuului käskevä ääni: Ylös!

Holger kääntyi ympäri, mutta samassa joku tarttui hänen kaulukseensa ja nosti hänet paikoiltaan. Kun hän ei käyttänyt koskaan muita aseita kuin sanoja ja kynää, läksi hän, ja tohtori seurasi.

— Mitä tämä on? hän kysyi kadulle päästyään.

— Ruotsalaista lakeijamaisuutta! Tervehtiä hallitsijaansa, miksei, mutta tuoleja ja pöytiä! Nyt tiedät, mikä laitos uusi Ooppera on!

— Osuipa iskuni oikeaan! — Taitaapa meille koittaa kymmenvuotinen ajanjakso, joka käy ihanaksi.

— Kerron sinulle, mitä kuulin tänään, mutta sinun pitää vaieta siitä. Eräs lääkäri maaseudulla, ystävä, joka ei milloinkaan valhettele, kertoi että sotilaspiirin päällikkö oli kysynyt häneltä, tahtoisiko hän, sodan mahdollisesti syttyessä Norjaa vastaan, seurata mukana kirurgina!

— Olen kuullut samaa toiselta taholta, mutta ylhäältä nämä huhut kielletään julkisesti.

— He tietysti valehtelevat.

— En usko heidän sitä tekevän, mutta sehän saattaa olla tunnustelemista.

— Eivätkö he valehtele, tuolla ylhäällä? Silloin et tunne valtioviisaita. Onhan sitäpaitsi vanha valtiotaito näyttää rehelliseltä, mutta olla viekas. Rehellinen kaupanvälittäjä olisi kuitenkin toimittanut Emsin sanoman. Niin, Norja! joka on tuottanut Ruotsille kaksikymmentä vuotta päänvaivaa, joka on hajoittanut meidät ja kääntänyt huomiomme omista harrastuksistamme. Kannattaako tähän pieneen maahan kiinnittää niin suurta huomiota? Kalastaja-, laivuri- ja paimenkansa, joka elää päivän kerrallaan ja on yhtä velkainen kuin mekin. Matkailijamaa ravintolanisäntineen; kuuluisampi näköalojensa kuin peltojensa vuoksi; vie maasta kuivaa kalaa ja jäätynyttä vettä. Mitä tekemistä meillä on heidän kanssaan? Pöyhkeitä peeveleitä, jotka tahtovat naisvaltaa! Hyi hitto!

— Sinä, naistenvihaaja!

— Tyhmeliini! Aion juuri mennä kolmannen kerran naimisiin.

— Minulle ei ole olemassa mitään naiskysymystä! Näen vain ihmisiä.

— Ellet myöskään näe eroa miehen ja naisen välillä, niin olet perversi, kuten kaikki muutkin. Mutta kun pääset huomenna linnaan, niin puhumme nyt jostakin muusta! — Oletko kuullut, että keltaiset ovat alentuneet arvossa?

— Niin väitetään, mutta he ovat tainneet pelissä menettää kirkon.

— Muistomerkki Lützenin tappiosta. Mainioita ollaan tässä maassa, kun juhlitaan tappioitamme; ja he aikovat kohta juhlia Pultavaakin.

— Keltaisista juohtuu mieleeni, että heidän sukuperänsä lienee myöskin väärä, sillä keltaisen prikaatin Lützenin luona muodostivat saksalaiset, ja oli se keskustassa; muutoin useammat rykmentit muodostivat yhden prikaatin; ja tämä keltainen polveutunee vapaudenajalta.

— Selvä se; mutta joutuvatko nämä kassanhoitajat vankeuteen?

— Eivät, he ylenevät viroissaan; mutta ken siitä uskaltaa mitään hiiskua, joutuu varmasti vankeuteen! Olin aikonut pistää tuon jutun kirjoitukseeni, mutta muutin mieltäni; nyt minua kaduttaa.

— He kulkivat Pienen teatterin ohi, joka oli valaistu juhlanäytäntöä varten.

— Eteläteatterin ohjelmisto, ja Kansallisteatterin vaatimukset.

— Kuninkaallinen teatteri, jonka on perustanut majesteetinrikkoja Anders Lindeberg; alkaa majesteettirikoksella ja päättyy siihen! Miten eriskummallista! Ajattelehan!

— Kansallisteatteri, jota hallitsee eräs Strandvägenin varrella asuva pelihuoneen emäntä, ja johon uusia jäseniä värvää… niin; mutta suurilta suljetaan ovet; Antigone ja Julia ovat paenneet, Hamlet ja Horatio kulkivat joutilaina loppua odottaen. Maku ei ole korkea kukkuloilla. "Iloista ja likaista", siinä heidän makunsa! Vakavuutta he pelkäävät.

— Nuo vanhat idealistit ovat mainioita; Allehanda julistaa Paul de Kockin viattomaksi, ja Posttidningen suojelee tuota "irstasta ja jumalatonta" Anatole Francea! Mitä se merkitsee?

— Barrabasta! Vapauttakaa kuka tahansa, vaikka itse Barrabas, kunhan ette vain suurta Zolata! Heillä on niin suunnaton kauhu kaikkea suurta ja voimakasta kohtaan siksi, että itse ovat pieniä ja heikkoja. — Tiedätkö, äsken oopperassa, kun tunsin tuon käden takaapäin tiukasti tarttuvan minuun, niin ajattelin, mitä tuo tuntematon tahtoi. — Personaton raukka, joka ei mahda minulle mitään, suurentaa vähäpätöisen personansa tekeytymällä kuninkuuden osaksi. Hän tahtoo, että palvelisin hänen jumalaansa senvuoksi, että se on hänen, ja siten hän tuntee olevansa hetken yläpuolellani. Hän on jonkinlainen ryhmäeläin, kuten korallit, jotka elävät ja kasvavat yhtenä möhkäleenä. He eivät ajattele mitään, vaan muistelevat ainoastaan, mitä ovat lukeneet sanomalehdestä, kirjasta, mitä ovat kuulleet puhuttavan, lukiessaan he sulattavat kaiken, perkkaamattomana, jyvät ja pienet kivet, paltun ja papanat; ja puhuessaan he aukaisevat kurelihakset ja laskettavat sanoja suustaan, joka on heidän peräreikänsä. Sellainen on enemmistö, uskollinen kansa, terve ymmärrys, joka on vain ymmärtämättömyyttä; he ovat oikeinajattelevia, maan rauhallisia, he muodostavat väestön ytimen. Ja kaikki he ovat vallanhimoisia, mutta voivat hallita vain hallitsijan kautta, joka käy heidän välikappaleekseen siksi, että hän hallitsee heidän kauttaan. — Tiedätkö, minusta tulee anarkisti, vastoin tahtoani.

— Ken ei siksi tulisi! — Kun elämän ja kehityksen kulku on niin kiihtynyt, että nyt suoritetaan maailmanhistoriallinen ajanjakso kymmenessä vuodessa, niin kasvuvoimaisille käy yhä kiusallisemmaksi, että heidät tukahuttaa vanhentunut hallitusmuoto, jolla ei ole mitään käsitystä nykyajasta. Tavat muuttuvat, mutta vanhat lait pysyvät voimassa; oikeuskäsitteet uudistuvat, mutta lakikirja pysyy samana kuin se oli 1734 ja 1866. Meidän laskiessamme metreissä ja kruunuissa, mittaavat vanhat kyynäräkepillä ja laskevat rahansa rikseissä. Nämä epäsuhtaisuudet yhteiskuntarakennuksessa tekevät elämän siinä kuin helvetiksi tai hourujenhuoneeksi. Tiedätkö mitä: maa, jolla ei ole ollut vallankumoustaan, ei voi kasvaa. Katso aateliskalenterista, niin huomaat tarvitsemmeko Tukholman verilöylyä, Lindköpingin samanlaista ja Kaarle XI:nnen reduktsioonia. Oletko Lundissa katsellut Lundagårdia? Siellä ei viihdy yksikään nuori puu, sillä vanhat ovat tiellä ja varjostavat; onttoja ja lahoja ne ovat, ja huuhkajat asuvat niissä. Kaataa niitä ei saa! Miksi piru vie ei saa?… Sinä päivänä kuin ne kaatuvat itsestään, muuttuu koko puisto hiekka-aavikoksi, ja miespolvia saa varrota, ennenkuin uusia kasvaa sijaan. Ei, harventaa pitää ja uudistaa!

— Tahtoisitko seisoa mestauslavan ääressä?

— Minäkö? Kernaasti! Olen tottunut näkemään viattomien kärsimyksiä leikkauksissa; ja minä seisoisin pään puolella ja sanoisin heille lohduttavan sanan viime hetkellä annettuani heille kloroformia. Minä olen villi, minä, vaikkakin olen merkitty henkikirjoihin ruotsalaiseksi; ja minä luulen, että tulevaisuus on villien. Tiedäthän, että kaikki sivistyneet kansakunnat kuolevat; sivistys, hupsuttelu, eläinsuojelus ja kansantieteelliset museot tappavat heidät. Ken kääntyy taakse tunkioitaan katsomaan, hän on kuolemalla kuoleva. Niin tekee nyt kansa tähystellessään taakseen Lützeniä ja Narvaa, Kustaa kolmatta ja Ruotsin akatemiaa, kaakinpuita ja kellotapuleita, vemmelpuita ja raintoja; he kääntyvät vain ympäri, osoittavat sontakokkareita ja sanovat: Kas tämän me olemme tehneet! — Niin, ja elleivät he ole pian tyhjentäneet itseään, niin ei meillä ole milloinkaan tilaisuutta tehdä omaa tarvettamme!

— Oletko joutunut takaisin aikaisemmalle kannallesi kaiken suunnattomasta roskaisuudesta?

— Kun väsyn, niin tuntuu minusta kaikki roskalta; mutta kylliksi nukuttuani olen jälleen valmis tanssimaan suurta tuntematonta kohti!

* * * * *

He kulkivat katuja edestakaisin.

— Katsopas, puuttui tohtori jälleen puheeseen; nykyinen asiain tila on sietämättömämpi minulle ja minun ikäisilleni, jotka kasvoimme 60-luvulla siinä uskossa, että yksinvalta oli laitonta, anastettua; että ruhtinas oli kansan luonnollinen vihollinen, ja että se, ken tahtoi olla Brutus, ansaitsi suuren riemusaaton. Kuulimmehan vapaudenlaulajien sellaisten kuin Talis Qvalisen ja Snoilskyn lauluissaan ylistävän tasavaltaa korkeimmaksi hyväksi. Tämä aiheutti sen, että me tasavaltalaiset odottelimme uutta Jerusalemia, ja 1866 luulimme sen tulleen. Mutta se ei tullut. Ja kun tämä sinua kohtasi, niin me suistuimme takaisin 40-luvulle. Minusta tuntuu, että tänään löyhkää Kaarle Juhanalle, Crusenstolpelle ja Anders Lindebergille, mutta enin Kaarle-Juhanalle. Tällä viimeksi mainitulla tarkoitan kaikkea tympeää: lakkauttamisvaltaa ja kaupungintaloa, Vaxholman linnoitusta ja suurleiriä; sanalla sanoen: ennen minua ollut oli tuhkana ja tomuna, jossa me jo kasvoimme; se kaivettiin ylös ja löyhkää nyt. No, mutta pelkäätkö vankilaa?

— En! Päinvastoin! Se on oleva minulle lepoaika, jolloin tahdon kasvattaa uudelleen itseni.

— Niin, leikin asia se ei ole; olen istunut kuusi vuorokautta sotilaslääkärinä, ja aivoni olivat pakahtua liikatuotannosta.

— Mitä sitten olit tehnyt?

— Olin vastustanut asevelvollisten laitonta kohtelua. Lääkärit käyttivät miehistöä idioottimaisiin kokeisiin, kuten mahalaukun suuruuden mittaamiseen, jonka jokainen oppikirja sanoo vetävän kolme litraa. Senvuoksi heidän piti nieleskellä letkuja, ja kun he eivät voineet tai eivät tahtoneet, niin heitä rangaistiin tottelemattomuudesta. Mitä sanot siitä? No niin, aloin puolustaa noita sorrettuja, ja sain kuusi päivää vankeutta. Sellainen on Ruotsi, maa, joka minun nuoruudessani oli lailla rakennettava. — Tuo uusi armeija merkitsee pientä piiritystilaa! Perustuslaillinen yksinvalta, suojanaan pretoriaanikaarti, joka määrää korkeimman tahdon. Mielivaltaa, puolueellisuutta, laittomuutta, siinä kaikki. —

He kävelivät vielä puoli tuntia, äänettöminä, odottaen kellonlyöntiä, jolloin jäähyväisjuhla oli alkava.

Silloin ilmestyi takaapäin äkkiä jättiläinen heidän eteensä, ja lempeällä, osanottavalla äänellä lausui pastori Alroth:

— Miksis olette niin murheelliset?

Pastori oli näet matkustanut kaupunkiin tervehtimään sisarenpoikaansa Holgeria ja osoittamaan hänelle osanottoaan. Tosin hän oli lainkuuliainen alammainen, mutta, kuten papisto yleensä, ei hänkään voinut sietää sitä, että luterilaisen kirkon päämies oli amiraali. Uskonpuhdistuksen seurauksena oli ollut se, että maan isästä oli tullut kirkon korkein piispa; ja maallinen paavi arkkipiispan yläpuolella muistutti hieman kaartinrykmentin pappisvaltaa, jossa eversti oli kuitenkin aina vain alapäällikkö. Holgerin huomautus tämän vanhan muodottomuuden johdosta oli miellyttänyt pastoria, ja senvuoksi hän säteili ystävällisyyttä heidän vaeltaessaan Götalaisiin huoneisiin.

Vanha kaarti oli koolla; konsuli Levi, arkkitehti Kurt, joka muutoin kulki omia teitään, pysyen syrjässä; Sellén, joka harvoin näyttäytyi ja oli usein matkoilla.

Mieliala oli painostava. He olivat viimein vakiutuneet, ja poikavuodet olivat ohi. Nyt heidän piti kärsimyksellä vahvistaa oppinsa ja valittamatta kestää seuraukset.

— Missä on Lundell, professori? kysyi tohtori, jonka piti saada syntipukki.

— Hän ei tule, vastasi Sellén. Hän on ritarikunnan-tähden ritari eikä voi kärsiä majesteettirikoksia.

— Siinä näette, mitä ritarikunnan-tähti on! Vastamerkki siitä, että on antanut päällysvaatteensa, myönyt nahkansa! Se ei ole niin viaton kuin sanotaan! kiivasteli tohtori.

Pastori vei Holgerin erikseen ikkunanpieleen:

— Terveisiä isältäsi!

— Mitä hän tekee, miten elää?

— Hän on jälleen kotona lasten luona, mutta ei ole entisellään. Tuo ansaitsematon paha maine, johon hän oli joutunut, ja nuo hirvittävät epäluulot, jotka syntyivät äitisi kuoleman johdosta, tuntuvat ahdistavan häntä, niin että hän luulottelee olevansa syyllinen.

— Tapaus ei ole ollenkaan odottamaton, vastasi Holger. Siihen aikaan kun luin lehtien hävyttömyyksiä itsestäni, aloin lopulta vähin uskoa, että olin tuo lurjus, joksi minut kuvattiin. — No, kuinkas Anders veli voi Långvikissa?

— Etkö sitä tiedä? — Hänhän matkustaa Amerikaan vuokra-ajan loputtua.

— Amerikaan? Uuteen Ruotsiin? — Niin; siellä kai kohtaamme kaikki kerran toisemme.

Booli oli valmis, ja tohtori kutsui:

— Niin, ystävät hyvät, hän aloitti. Tässä huoneessa me juhlimme Ranskan vallankumousta 80-luvun viimeisenä vuotena. Veli Alroth ei tosin ollut silloin mukana, sillä hän ei ole vallankumouksellinen, ja hänen läsnäolonsa tänään aiheuttavat omat yksityiset syyt, joita meidän on kunnioitettava. Ovet musiikkisaleihin ovat myöskin hänen vuokseen kiinni, mutta hän sallii meidän kyllä raottaa hetkeksi niitä, kun minä annan soittaa päivän kunniaksi Marseljeesin.

Pastori nyökäytti hyväksyvästi päätään, mutta tuntien kuitenkin jonkinlaista pelkoa.

— Sen, mitä meillä on sanottavaa Holgerille tänä iltana, jatkoi tohtori, sen hän tietää ennestään; me emme ylistä hänen tekoaan emmekä valita hänen kohtaloaan, sillä soturi täyttää velvollisuutensa palkkaa tai kiitosta pyytämättä.

— Ei vain politiikkaa! kuiskasi Holger pappiin katsellen, jonka tunteita hän sääli, kaikesta huolimatta.

— Ei, politiikkaa ei, hiukan vain musiikkia mieltemme rohkaisuksi.

Hän viittasi vahtimestarille, joka aukaisi peräovet salonkeihin, ja astui parvekkeelle, josta antoi lautasliinalla viittauksen soittokunnalle. Syntyi äänettömyys. Ja sen jälkeen orkesteri viritti laulun: "Ur svenska hjärtans djup".

Alhaalta kuului tuolien ja pöytien melua yleisön noustessa seisaalleen ja yhdellä kertaa yhtyessä lauluun.

— Sana sanasta, pojat! sanoi tohtori.

Pastori ei käsittänyt asiain yhteyttä, vaan luuli kaikkea pilaksi, niin että häntä ei liikuttanut se vastaisku, joka painoi toisten mieliä. Ja hän rupesi juttelemaan kaiken maailman asioista, vähäpätöisistä pikkuseikoista, joita toiset kuuntelivat miettien omia äänettömiä mietteitään.

Illallinen syötiin kaikessa kiireessä, ja hajaannuttiin pian, sillä tuo kirjava melu alhaalla salissa tuntui uhkaavalta, tukahuttavalta.

Tohtori ja veljenpoika läksivät kahden hotelliin, sillä Holger ei tahtonut enää nähdä kotiaan ennen vankilasta pääsyään.

— Vähemmistönä tänään, enemmistönä huomenna! puhui tohtori. Kokemus on sitäpaitsi opettanut, että se, ken metsässä vaeltaessaan on luullut kulkeneensa harhaan, joutuu äkkiä matkan määrään. Ranskan vallankumous saattoi syttyä vain Ludvig XV:nnen hallituksen jälestä. Sen parempi, mitä huonompaa. Sitäpaitsi tämä on vain lepoaikaa; hihnaa hellitetään ja ruokahalu palaa jälleen, käännyttäessä tuuli on puhaltava purjeita vastaan, ja sinä olet näkevä, että vene kohta muuttaa suuntaansa. Minusta tuntuu kuin kuljettaisiin lausumassa jäähyväisiä kaikelle vanhalle, josta kohta on erottava; kaikki käy silloin niin rakkaaksi, jota on pitänyt vähemmässä arvossa. Uusi vuosisata saapuu uusine sukupolvilleen, ja uusine ajatuksineen, ja silloin on kaikki tämä kuihtunut itsestään. Ryömi nyt, Holger, koteloosi. Palaa jälleen siivekkäänä, niin lähdemme lentoon! — Ja nyt! Terve mieheen! Ja hyvää yötä.

He erosivat, tuskaa tuntematta, ilman suuria sanoja, mutta totisempina kuin milloinkaan ennen.

VIIDESTOISTA LUKU

Oopperakellarissa

Oli kulunut jälleen pari vuotta. Tohtori Borg ja toimittaja Holger istuivat eräänä iltapäivänä uudessa Oopperakellarissa. Holger Borg ei ollut entisellään; nuo kolme vankeudessa viettämäänsä kuukautta olivat vaikuttaneet kummasti häneen. Oli tapahtunut jotakin, josta hän ei tahtonut puhua; ja hänen kasvonsa olivat jäykistyneet niin, että hän ei vainut hymyillä; hänessä oli sisällisesti jotakin jäätynyttä, ja jokin hermo näytti häneltä katkenneen. Mutta virkeissä edistyspyrkimyksissään hän pysyi: ero oli kuitenkin havaittavissa siinä tavassa, jolla hän nyt kohteli uskonnollisia ihmisiä. Hän ei pilkannut enää, ei herjannut myöskään, hänen iloinen uskonsa maailmankoneistoon, jolla ei ollut koneenkäyttäjää, oli haihtunut, eikä hän voinut selittää enää ihmisten kohtaloita eläintieteen avulla.

Vuosi oli sama, jolloin maailmassa alkoi kummitella. Nähtiin merkkejä ja ihmeitä, salaperäisiä kuolemantapauksia, kaukoaavistuksia, ennustuksia. Ja rintaman-muutoksia tapahtui: uskovaiset kävivät uskottomiksi, ja valistusopin miehistä tuli uskovaisia. Itse tiede meni päin mäntyyn: Kockin miljoona-lymfa ei pitänyt paikkaansa; ei keksintöjä eikä edistystä, kähnimistä vain; mutta silloin saapui viesti Amerikasta, että hopeasta ja kuparista tehtiin kultaa, ja että oli muodostettu yhtiö, jonka suojana olivat nuo suuret nimet Edison ja Tezla. Tätenhän kemia oli lopussa ja alkemia tuli sen sijaan.

Kerrottiin, että Parisissa oltiin panemassa vireille noitajuttuja; kääntymisiä katolilaisuuteen huomattiin; kaunotaiteet olivat hyljänneet naturalismin ja kallistuivat mystillisyyteen kuten kirjallisuuskin. Maailmassa kiehui ja kävi, mikä ennusti uutta.

Ystävät istuivat juuri ja laskivat tulevaisuuden mahdollisuuksia, kun Holgerin katse sattui noihin kuuluisiin kattomaalauksiin:

— En voi nähdä mitään siveetöntä noissa; tuollaisia taulujahan on museo ja Tukholman linna täynnä.

— Niin, mutta mainiointa oli nähdä, miten tuo suuri Faustin-kääntäjä, joka oli siveydenharrastaja ja antinaturalisti 84-luvulla, nyt esiintyi alastomuuden puoltajana ja sellaisella tarmolla, jota häneltä oli turhaan varrottu oikeaan aikaan.

— Hän on nyt kuollut, ja haudataan huomenna. Onpa mieltäkiinnittävää nähdä.

Samassa tuli iltalehti. Holgerin täytyi vilkaista siihen.

Tohtori kuuli ähkinää ja puhkinaa, ja huomasi, että Holger kävi nolon näköiseksi.

— Oletko hävinnyt jotakin? hän kysyi. Lehti kahisi lukijan kädessä, ja hän pudotti sen pöydälle.

— Mitä on tapahtunut?

— Lue!

Tohtori luki; luki ja paisui, luki ja kirkastui.

Hän luki, että Ruotsin naisvapautumisen ylimmäinen papitar oli heittänyt hiiteen koko moskan havaittuaan sen hassutukseksi. Ja hän kehoitti sukupuoltaan ja äitejä työskentelemään sen hyväksi, että nainen kehittyisi naiseksi, äidiksi ja puolisoksi.

— Vihdoinkin! huudahti tohtori. Pannukakku siitä tuli ja pannukakku se oli senvuoksi, että se lähti väärästä edellytyksestä. Mutta ajattele, kuinka paljon työtä, kuinka paljon vihaa, kuinka paljon p—aa tähän on tuhlattu. Hehän tahtoivat surmata Falkin, kun tämä ei voinut käsittää tuon hulluuden hienouksia. Jos olisin uskovainen, niin uhraisin hekatombin jumalille!

Holger ei voinut yhtyä iloon, sillä hän tunsi kadottaneensa uskontonsa, uskon naiseen! Eikä hänellä ollut voimia tunnustaakseen erehtyneensä. Hän suuttui tapansa mukaan, ja hänen jälleen toinnuttuaan nousivat hänen harjaksensa.

— Siksi:, että hän on väsynyt…

— Vai niin? Puhummeko muusta! Miten Ester ja Max voivat?

— Varmaankin he ovat hyviä ystäviä, mutta avioliitto lykkäytyi, kun papit eivät tahtoneet kuuluttaa.

— Ja minkä vuoksi on kuulutettava, että kaksi ihmistä aikoo rakastaa! Salaisin, jonka luonnollinen tunne vaatii peitettäväksi, asetetaan näytteille! Minusta se on kyynillistä! Mutta pelätään kaksinnaimista. Sitä pelätään, mutta tunnetut kaksinnaimiset ja moniavioisuudet tunnetuissa avioliitoissa, ne ovat rankaisemattomia, ovat tulleet tavaksi. Nainen ottaa nykyään miehen saadakseen vain kaitsijan ja laillisen suojelijan — piru tässä ruvetkoon irstaitten naisten syöttinä olemaan. Ja kun te vapautitte naisen naisellisuudesta ja häveliäisyydestä, tuli hänestä kokotti. Te juuri olette pilanneet sukupuolen ja avioliiton, ja juuri nuo miehekkäät naiset ovat turmelleet miesten vaistot niin, että heistä on tullut perversejä. Sellainen oli Kreikan loppu! Aspasioihin, ystävättäriin ja sodomiitteihin he joutuivat. Luulen, että lähestymme loppua! Olen, kuten tiedät, monta kertaa etsinyt puolisoa, perheenemäntää ja äitiä, mutta löytänyt vain kokotin. Kiimaa ja vihaa, sitä minä löysin. Etsin rakkaudelleni — anteeksi lausumatapa — vastarakkautta, mutta kohtasin pelkkää vihaa; vihaa miestä kohtaan, joka näyttää muodostavan naisen niin sanotun rakkauden. Häväistä miestä, siinä naisen ihanne. Sinä tiedät sen! — Annat hänelle miehuudenvoimasi, ja tällä voimalla, sinun voimallasi, hän hallitsee sinua. Ja hän vaikuttaa kuin induktsioonikone; tekee virranvoimasi moninkertaiseksi ja kääntää virran sinua vastaan. Mutta sitä et ole milloinkaan ymmärtänyt! Katsohan aarrettasi, miten hän kutistuu joka kerran, kun sinä katkaiset virran! Itsesi alle sinä aina alistut hänen tahtoonsa alistuessasi! — Katsohan vain, miten nuo ihailemasi "suuret naiset" syntyvät. Ensin he etsivät voimakkaita miehiä, kuuluisia, suggestiivisia; saatuaan akkumulaattoreihinsa voimaa, alkavat he itse leikkiä patteria ja synnyttää virtoja, jotka kuitenkin ovat vain toisarvoisia. — Kun kaikki on valmiina, tulevat he ottamaan; kun taistelutantereet ovat täynnä kuolleita ja haavoitettuja, silloin saapuvat luittenkerääjät; ja aina on laumoittain heikkoja miehiä, jotka kunnioittavat tunkionpenkojattaria kuningattarina; sinä tunnet nuo miehet, jotka aina tähtäävät potkun miesten haaroihin…

— Niin, mutta sinä olet naistenvihaaja!

— Kun ajattelen tarkoin, niin minun on ehkä vastattava myöntävästi. Minähän vihaan kaikkea vihollismielistä, ja koskapa vihaan naista, niin hän on vihollinen. Ja jos hän on vihollinen, niin hän vihaa miestä. Totta lienee, että sukupuolet vihaavat toisiaan, ja tämä viha on kyllä vieroitusvoimaa kahden vastakkaisen välillä, joka rakkaudessa vaihtuu vetovoimaksi. Voit yhtä hyvin sanoa kaikkia naisia miehenvihaajiksi kuin minua naisenvihaajaksi. Ajoittaisia virtoja! Siinä rakkaus! — Mutta nainen on aina vaikuttanut terveellä vetovoimalla minuun, siksi en voi hyvällä omallatunnolla tunnustaa mitään erikoista naisvihaa, johon yksin olisin syyllinen! Päinvastoin, olen aina tuntenut elämän autiuden, ellei lähellä ole ollut äidin helman lämpöä, mutta teidän turmeltuanne naiset, on mahdoton enää sietää tätä elämää. Te sanotte, että en voi säilyttää heitä, minä vastaan, etten ole tahtonut säilyttää mätää lihaa talossa. — Kas tuossahan on Kurt! Tunnetko sitten hänen avionsa? Se oli mainio! Usko pois!

Arkkitehti tuli sisään seurassaan silmälaseja käyttävä mies, joka oli epämääräisen näköinen. Veli nyökkäsi ja painui seuroineen erääseen salin nurkkaan.

— Niin, mitenkä on hänen avioliittonsa laita? kysyi Holger. Kaikki siinä oli niin salaperäistä; onko se lopussa?

— Lopussa? Toivottavasti! Näin hän sai omansa! Hänet laahattiin erääseen lapsettomaan perheeseen, ja juuri sillä hetkellä, kun puolisot olivat kyllästyneet toisiinsa. Hänestä tuli molempien ystävä; he riippuivat hänessä ja kuljettivat häntä mukanaan haihduttaakseen ikävystymistä. Luonnollisesti hän ja rouva rakastuivat toisiinsa; mies vei tietämättään heidät yhteen; ja eräänä kauniina päivänä, ollakseen rehellisiä, he ilmoittivat miehelle tunteensa, jonka jälkeen rouva matkusti Parisiin saadakseen avioeron. Kurt odotti, ja jonkun ajan kuluttua hänen piti palata takaisin. Kurt kun oli kärsimätön, matkusti hän Söderteljeen rouvaa vastaan. Juna pysähtyi; Kurt puikkelehti vaunujen läpi löytääkseen morsiamen, joka ei aavistanut mitään. Vihdoin hän joutui erääseen tupakkavaunuun. Siellä makasi hänen lemmittynsä, pää erään vieraan herran polvella, ja tupakoi. Kurt ei hämmentynyt; nosti lakkiaan, pyysi anteeksi, eikä ollut tuntevinaan naista. Mutta päästyään viereiseen vaunuun, oli nainen hänen kintereillään, ja kohta hänen kaulassaan; itkien, vannoen hän vakuutti, ettei se merkinnyt mitään: vain ystävä, joka oli tarjonnut hänelle suojelusta matkalla. Kurt kun itse oli rehellinen ja uskollinen, luuli naista samanlaiseksi. Senvuoksi nainen pitää miestä tuhmana! nyt sen tiedät! No niin, ystävä esitettiin, ja oli hän kyllin hienotunteinen hävitäkseen ensimmäisenä iltana. Mutta seuraavana ehtoona syötiin yhdessä illallista sukulaisten kanssa, ja ystävä oli mukana. Siellä ystävä ja morsian vaihtoivat keskenään tuttavallisia sanoja ja silmäyksiä, niin sydämellisiä, että Kurt menetti viimein malttinsa, pani toimeen kohtauksen ja viskasi lautaset lattialle. Aivan äkkiä hän huomasi näyttelevänsä naurettavan aviomiehen osaa, mutta meni kuitenkin nopeasti naimisiin. Nyt he istuivat ikävissään, aivan kuin rouva ja tämän mies ennen. Miten kummallista! — Hänen elämänsä piti näet olla vain alituista menoa. Kurtin täytyi myötäänsä kuljettaa häntä ulkona. Silloin hän vasta eli, kun sai kapakassa herrojen katseet kääntymään puoleensa, ja silloin hän nautti nähdessään miehen kärsivän. Koko hänen olemassaolonsa riippui siitä, että mies kärsi. Ja hänen täytyi näytellä onnellista aviomiestä, kuten kaikkien, jotka ovat naimisissa eronneiden kanssa. Hänen piti olla elävä todistuskappale siitä, että entinen mies "ei voinut tehdä vaimoa onnelliseksi". Ja entisen musertamiseksi piti näiden saada lapsia. Kurt näet pitää itseään tässä suhteessa oikein aika poikana! Mutta katso, lapsia ei tullut. — Siis: ei hänkään! — Nyt vaimon alituiset soimaukset muuttivat hänen elämänsä helvetiksi. — "Nykyään ei ole enää olemassa miehiä", virkkoi vaimo. — Hänen oma vikansa se ei tietysti mitenkään voinut olla.

Mitä Kurt teki? Niin, mitä oli hänen tehtävä? Hän hankki itselleen suhteen, ja lapsen. Hänenhän täytyi pelastaa miehenkunniansa. — Syy oli selvästi rouvan. Mutta Kurt sai kantaa kuitenkin koko häpeän. "Hän oli vietellyt toisen miehen vaimon, ja hylkäsi sitten tämän". — Mutta Kurt ei ollut vietellyt häntä! Ei siitä apua! "Hän oli vietellyt toisen miehen rouvan!" Siitä ei välitetty mitään, että se oli juuri rouva, joka oli lähtenyt tiehensä. No niin, nyt on Kurt vapaa, mutta oletko kuullut kummempaa, että hänen ajatuksensa askartelevat vielä tänäkin päivänä tuossa vaunussa olleessa ystävässä. Hän on kysynyt varmaan kaikilta tuttaviltaan, uskovatko he, että se merkitsi mitään. — Niin, sotkuista on nykyään!

Samassa astui saliin suuri lihava herra, nainen ja kolme lasta.

Nainen oli erittäin hyvinvoivan näköinen, ja oli hänellä harteitten yllä melkein liian pieni pää.

Tohtori katsoi hetken seuraa, säpsähti, kääntyi ikkunaan päin ja varjosti kädellä silmiään, kasvoillaan naurun ja, itkun sekainen ilme. Annettuaan seuran kulkea ohi, puhui hän hullunkurisen mahtipontisesta:

— Siinä meni ensimmäinen vaimoni toisen miehensä kanssa (tai kolmannen, ken tietää?). Tuo hupakko, joka vastanaineena sanoi elävänsä nunnan elämää, ja hupsutteli lapsen tullessa, ettei käsittänyt, mistä se tuli. Tämä kylmäverinen veitikka pakoitti idioottimaisella puheellaan minut eroamaan ja menemään uusiin naimisiin. Katsopas, Holger, hänen suutaan, ja varo lapsensuita. — Ja hän oli ensimmäinen rakkauteni! — Luulen toisinaan, ettei se ollut tuhmuutta, vaan ilkeyttä. Hän oli minulle mustasukkainen siitä, että olin saanut hänet. Kunnia oli liian suuri, ja senvuoksi se oli minulta riistettävä! — Hän oli suurin nauta, mitä olen tuntenut, senvuoksi kaikki viholliseni tekivät hänestä korkeimman olennon; he sanoivat, että olin saanut kaikki häneltä, vieläpä lääketieteellisen sivistyksenikin. Tuon pikku suun jokainen sana oli niin ilkeä, että aioin kerran lyödä naulan hänen kielensä läpi. Toivon, että hän on saanut selkäänsä tuolta mörökölliltään, minun syyni. — Niin, Holger, sellaista on elämä, eikä se ole minun syyni.

KUUDESTOISTA LUKU

Kuolleiden valtakunnassa

Ester Borg kulki kirkon edustalla ja näki, että se oli auki. Siellä sisällä oli kaunista, ja alttari oli vihrein köynnöksin koristettu. Kuusenhavuja oli siroitettu edustalle, oli siis odotettavissa hautajaiset. Kansaa tulvi, ja väkijoukossa hän näki kreivi Maxin, jonka kanssa ei ollut seurustellut kuuteen kuukauteen. Ester näki hänet, mutta hän se ei ollut, vaan joku hänen näköisensä. Tätä hän sanoi "näkemiseksi", ja silloin hän tiesi Maxin pian saapuvan. Hän meni sisälle odottamaan. Hänen ja kreivin välit olivat särkyneet sillä kertaa, ja he olivat päättäneet erota; mutta olivat kärsineet erosta niin, että solmivat jälleen liiton. Senjälkeen he olivat kärsineet toistensa läheisyydestä ja eronneet taas; ja sitä menoa oli jatkunut vuosikausia.

Ester nousi oikeanpuoliselle lehterille, hän ei tiennyt minkä vuoksi, mutta tunsi, että tulisi viihtymään siellä. Sen näköinen lehteri vaan oli; lähellä holvia, korkealla väkijoukon yläpuolella, ja niin turvallinen.

Hetken kuluttua kreivi todellakin saapui, ja lähestyi levollisesti Esteriä, ikäänkuin olisi ennakolta määrännyt kohtauksen hänen kanssaan.

— Oletko varronnut kauan? kysyi hän hillityllä äänellään.

— Kuusi kuukautta, kuten tiedät, vastasi Ester mutta oletko nähnyt minut tänään?

— Olen, äsken juuri raitiovaunussa; ja minä katsoin sinua silmiin niin, että luulin puhelevani kanssasi.

— On "tapahtunut" paljon viime näkemästä?

— Niinpä niin, ja minä luulin, että välimme olisivat olleet lopussa.

— Kuinka niin?

— Kaikki pikku esineet, jotka olen saanut sinulta, ovat särkyneet salaperäisellä tavalla. Mutta tämä on vanha havainto.

— Todellakin! Nyt muistuu mieleeni joukko tapauksia, mutta luulin niitä vain sattumaksi. Sain kerran isoäidiltäni silmälasit meidän ollessamme vielä hyviä ystäviä. Ne olivat tahkotusta vuorikristallista ja erinomaiset ruumiinavauksissa, oikeat ihmekapineet, joita vaalin kuin silmäterääni. Eräänä päivänä särjin suhteeni eukon kanssa, ja hän suuttui minuun. Seuraavassa ruumiinavauksessa tapahtui sitten, että lasit putosivat niistä ilman syytä. Luulin, että ne olivat ihan yksinkertaisesti rikki; lähetin ne korjattavaksi. Mutta eipäs, ne yhä vain kieltäytyivät palvelemasta; joutuivat erääseen laatikkoon ja katosivat.

— Mitä sanotkaan! Ihmeellistä, että se, mikä koskee silmiä, on kaikkein arinta. Sain eräältä ystävältä kaksoiskiikarin; se sopi aivan minun silmilleni, ja minä nautin sen käyttämisestä. Ystävästä ja minusta tuli vihamiehet. Tiedät, että sellaista sattuu, ilman näkyväistä syytä; tuntuu siltä kuin ei saisi olla sovinnossa. No niin, kun minun piti käyttää seuraavalla kerralla kiikaria, niin en nähnyt selvästi. Väli oli liian lyhyt, ja minä näin kaksi kuvaa. Ei minun tarvinne mainita sinulle, ettei väli ollut lyhentynyt eikä silmien etäisyys kasvanut! Se oli ihme, jollaisia tapahtuu joka päivä, ja joita huonot havainnontekijät eivät huomaa. Entäs sitten selitys? Vihan sielullinen voima lienee suurempi kuin uskommekaan. Muutoin on kivi sinun antamastasi sormuksesta pudonnut — eikä sitä voi korjata, ei voi. Samoin on nimileiman laita! Tahdotko nyt erota minusta?

— Sinähän tiedät, että me molemmat tahdomme, mutta emme voi. Olen päivät päästään niin läheisessä yhteydessä kanssasi, että tuskin kaipaan läsnäoloasi, ja minä pidän enemmän siitä, sillä tavatessa me käymme eripuraisiksi. Tuntuu siltä kuin ruumiimme eivät kärsisi toisiaan.

— Niin, siltä tuntuu. Mutta sinun aurasi seuraa minua, ja etäältä tunnen mielialasi minua kohtaan kolmena eri tuoksuna, joista kaksi on minulle erittäin mieluista. Ensimmäinen on kuin suitsutus, ja se voi käydä niin sakeaksi, että se vaikuttaa kuin noituus ja hulluus, viimeinen on tuoreen hedelmän kaltainen. Järjestyksessä toinen on tukahuttava kuin saippuan haju ja vaikuttaa aistillisen epäystävällisesti. Mutta läheisyydessäsi en tunne milloinkaan näitä enkä muitakaan tuoksuja; siis eivät ne ole mitään hajuaistimuksia aineellisessa merkityksessä, vaan tuntuvat jonkin tulkinnalta. Enkä tunne milloinkaan poissa ollessani olevani epäsovussa kanssasi; kun eroamme riideltyämme, jolloin vihani on niin suunnaton, etten saa sanaakaan suustani, niin, heti lähdettyäsi viha häipyy ja hiljainen ihana rauha leviää mieleen, jossa olen niin läheisessä suhteessa kanssasi kuin haluan. Puheeni, ajatukseni, kirjoitukseni, kaikki omistan sinulle; ja kun hyväksyt ne, voin tuntea makusi suussani, ja silloin suitsutuksesi käy lievitykseksi. Päästäkseni sinusta vapaaksi, etsin toisinaan seuraa, mutta alan pelätä ihmisiä, he loukkaavat minua läsnäolollaan, sotkevat kudoksemme, ja minusta tuntuu kuin olisin uskoton sinulle. — Niin, ystäväni, maailmankaikkeudessa on arvoituksia; ja ihmiset hapuilevat, eivät sokeina, sillä he näkevät, mutta eivät ymmärrä. — Ken sinä olet, ken minä, sitä emme tiedä! Mutta yhtyessämme minusta tuntui kuin olisin syleillyt ruumista, joka ei ollut sinun, vaan jonkun toisen… en tahdo sanoa kenen.

— Ja minusta tuntui kuin sinä, sinä olisit ollut isäni, niin että minua hävetti ja inhoitti! Mitä tuo peljättävä, salaperäinen on, johon olemme joutuneet?

— Nyt vasta ehkä ihmiskunta pääsee noiden ratkaisemattomien arvoitusten perille. Ainakin saa aavistuksen niistä! Olet kai usein huomannut minun tullessani luoksesi, että synkistyin ja kävin sanattomaksi. Sanoit sitä huonoksi tuuleksi. Ei, ystäväni, saavuin riemusta säteillen ja valmiina seurustelemaan kanssasi tuntikausia. Mutta sinä katsoit vieraasti minuun, huoneesi oli niin myrkyllinen, että olin tukehtua; tiesin vain, että minun täytyi päästä pois. — Ja kun sitten olit minulle vihainen, niin en voinut vastata enkä puolustautua. Uskon sitäpaitsi, ettei ole olemassa kahta ihmistä, jotka ymmärtävät toisensa. Toinen antaa sanalle toisen arvon kuin toinen, ja kuinka toinen voisi sitäpaitsi ymmärtää toista, kun itsekään ei ymmärrä itseään? Äänettömyydessä ymmärrän sinut parhaiten ja kaukana luotasi; silloin olet minua lähinnä, silloin ei synny väärinymmärryksiä.

— Minun ei tarvitse kertoa sinulle elämääni viime näkemästä, sillä sinä tunnet sen…

— Niin, minä tunnen sen; sinä kaipaat pois tuosta epävapaudesta, sillä niin on meidän laitamme; jokainen rakkaussuhde merkitsee epävapautta ja on senvuoksi kiduttava…

Samassa laskeutui kaksi raskasta kättä ystävällisesti heidän harteilleen, ja tohtori Borg istuutui heidän taakseen.

— Hyvää päivää, lapset, oletteko tekin tulleet tänne katselemaan tuota ilveilyä. Kristuksen seuraajat hautaavat Antikristuksen. Ruotsi saa suuren runoilijan, joka ei ollut milloinkaan runoilija, koska hän ei milloinkaan elänyt, hän valitti itse ettei ollut mitään kokenut, eikä hänellä ollut mitään senvuoksi kerrottavaa. — Hän käänsi ensimmäisen osan, toista hän ei jaksanut! Se poika oli ruotsalainen. Kaiken, jota hän oli sylkenyt, hän lopulta poimi maasta ja ripusti rinnalleen, kaikki nuoruutensa ihanteet hän vaihtoi arvonimiin ja arvoasemiin, ja tätä hölläluonteista, selkärangatonta otusta on jo ylistetty lujaluonteiseksi, tarmokkaaksi mieheksi! Mehän elämme humbuugin aikakaudessa.

— Älä puhu pahaa kuolleista, kuiskasi kreivi Max, he voivat kostaa!

Nyt tuli saattojoukko sisään; ja Max kumartui Esterin puoleen alentaen äänensä, jotta tohtori ei olisi kuullut hänen sanojaan.

— Näetkö, tuolla kulkevat kuolleet! Nykyään elossa olevat hengittävät oman aikansa ilmaa, elävät nykyisyydestä; nuo tuolla alhaalla elävät 1850 elämää kuten vainajakin; he ovat syöneet tuhkaa ja luita, senvuoksi he ovat tuhkankarvaisia; kaikki jo ennen nautittu ja sulatettu, jäännökset, elottomat jätteet ovat heidän ravintonaan; varjojen valtakuntaan he kuuluvat, ja elävään, kasvavaan kaikkivaltaan uskomatta he tekevät itselleen savesta epäjumalan ja panevat sen hopeajalkaiseen arkkuun; mutta vainaja ei ollut heidän; ei tee mitään, sillä he tekevät tyhjästä; hän oli heidän aran, verettömän jälkikaiku-aikansa lapsi, ja he tuntevat omansa; he ovat aikanaan taistelleet häntä vastaan, he ovat voittaneet hänet, ja nyt he kantavat ruumista riemusaatossa; taistelua Patrokloksen ruumiista, Patrokloksen, joka makasi vuosisatoja toimetonna ja heräsi viimein, jolloin itse Apollon löi hänet sokeudella ja Hektor hänet surmasi.

Tohtori Borg keskeytti tässä: — Kuulkaahan! Nyt puhuu heidän jättiläisneronsa, mies, joka ei ole koskaan tehnyt mitään, mutta tuli entiseksi valtioneuvokseksi kolmenkymmenen seitsemän vuoden ikäisenä, ei saanut milloinkaan mitään valmiiksi, paitsi muutamia keskeneräisiä lentokirjasia. Lentokirjanen, dosenttikirjoitus, se oli ajan muoto. — Hän pelkää jälkimaailman arvostelua kuolleen elämäntyöstä, ja senvuoksi hän vakuuttaa hänet sen tapaturman varalta. Kuulkaa! — Hänen, vainajan, ajatukset olivat niin valtavat, että vasta tulevien vuosisatojen sukukunnat kykenevät käsittämään niitä! Sepä vasta peto. — Nyt tulee Kristuksen seuraaja, joka ei kainostele istuutua antikristuksen valtaistuimelle. Sovinnollisuus on kaunista, mutta kun se ostetaan maailmallisesta kunniasta ja maallisesta kunnianosoituksesta, niin se on roskaa! — Kuulkaahan, kuinka hän tasoittelee uskonoppia, sovittelee sääntöjä — — — ja nyt! Nyt muuttui musta valkeaksi! — Luonne! Lujaluonteinen! Luonteen lujuus! Ja nyt: vapaamielinen, vapaa, — miksi ei vapaa-ajattelija? — Ei kiitos!

Kreivi Max kääntyi Esterin puoleen.

— Hän oli mukana tuomitsemassa Holgeria majesteettirikoksesta. Tämä on merkillinen näytelmä! — Nämä tuhkaihmiset muistuttavat lemuureja ja toukkia, jotka tahtovat varastaa Faustin ruumiin! Muistatko? — Ja tuntuu siltä kuin Mefistofeles seisoisi alttarin takana ja kääntäisi heidän silmänsä! He näkevät vainajassa kaikki ne ominaisuudet, joita tällä ei ollut. Aivan kuin Auerbachin kellarissa:

Falsch Gebild und Wort Verändern Sinn und Ort.

— Puhutko Oopperakellarin kuvista? keskeytti tohtori, joka oli kuullut väärin.

— He näkevät viinamäkiä ja rypäleitä! kuiskasi Max Esterille.

Betrug war alles, Lug und Schein!

Mutta ylimmäinen pappi on minusta pahin; hän on sokeudessaan kammottava; häntä on nähtävästi kohdannut "väkevä eksytys", niin että hän luulee valhetta totuudeksi. Muistatko, että hän syytti Akselia valheesta kuolinvuoteella, jolloin tämä puhui totta?

— Niin, nyt Ruotsi sai yhden pyhimyksen lisää! lopetti tohtori Borg. Hän oli ruotsalainen sielultaan ja sydämeltään, heidän perikuvansa; diletantti, joka ei saanut mitään valmiiksi; kuivakiskoinen ajattelija, joka filosofoi tyhjää; laulaja, jolla ei ollut ääntä; kirkui äänensä ensimmäisestä bassosta tenoriksi; alkoi vastustuspuolueen miehenä, päätti päivänsä Ruotsin Akatemiassa; oli alussa espanjankärpänen, lopuksi valkea laastari. Barrabashan se on, joka makaa hymyillen laatikossa; mutta pappi luulee häntä ristiinnaulituksi! — — — kuulkaa, miten hän suostuttelee uskonkappaleita; mutta kuulkaa, kuinka kuudestoista tuoli narisee; liukkaita sanoja kuin sokerivesi kynttilän valossa. He itkevät! Aivankuin Voltaire'n kortinpelaajat, jotka itkivät Homeroksen kuolemaa! Tiedätkö, että tuollainen jäte nimitti äskettäin vainajan meidän Homerokseksemme, vaikka tämä ei ollut kirjoittanut Iliadia eikä Odysseiaa; hänen elämänsä oli kyllä Odysseia siinä suhteessa, että hän oli poissa niin kauan, ja hänen kotia tullessaan olivat kosijat valloittaneet hänen talonsa. — Toivotammeko rauhaa hänen tomulleen onnitellen itseämme siitä, että yksi aikakausi hänen hahmossaan on saanut kolme lapiollista multaa; aikakausi, joka oli suuren vallankumouksen vihollinen; jonka kielteisenä ja vähemmän kunniakkaana tehtävänä oli ehkäistä.

Tohtori läksi urkujen soiton alkaessa, sillä hän ei voinut kärsiä sitä soittokonetta.

Ester ja Max jäivät paikoilleen.

— Niin, virkkoi Max; kunnon tohtorimme katselee asioita 80-luvun valossa, mutta unohtaa, että elämme nyt 90-luvulla. Hän ei ymmärrä uutta aikaa, joka tekee tuloaan; hän ei ymmärrä meitä nuoria; sillä jos hän olisi kuullut äskeisen keskustelumme, niin hän olisi sanonut sitä — niin, mikä tuo kaunis selittävä sana olikaan?

— Hermostuneisuus!

— Niin, sehän se oli! 80-luvulla sairastettiin vatsakatarria, joka oli pelkkää tyhjää puhetta; nyt vaivaa hermostuneisuus ihmisiä. Kullakin ajalla on omat vammansa, jotka näyttävät riippuvan sielullisista muutoksista, aivankuin lasten selittämättömät sairaudet kasvavassa iässä. "Hän kasvaa", sanotaan. Niin, me olemme kasvaneet, ja olemme senvuoksi sairaita. Mitä on umpisuolentulehdus? Se lienee eläimellisen elimen sairautta, joka on käynyt tarpeettomaksi ja leikataan senvuoksi pois. Toivon, että kaikki eläimellinen voitaisiin leikata pois; ja katsos, senvuoksi en tahdo kieltää, että tunsin toisinaan myötätuntoa vainajaa kohtaan, jonka pieniin voimiin oli yhtynyt hyvä tahto ja ylevä pyrkimys. Tohtorimme sitävastoin — niin, hän oli aikansa lapsi, mutta se aika on ohi, minulle hän on vieras ja jo vainajien joukossa oleva. Hänen nuoruutensa ihanteet ovat osaksi lakanneet olemasta ihanteita, siksi että ne ovat toteutuneet; ja ihanteiden tulee olla edessäpäin. Mutta vaarallisinta tohtorissa on se, että hän on käynyt jo ehkäisijäksi. Hän pelkää nuorisoa, eikä tahdo kuulla puhuttavan uudesta. Hän on vetänyt rajaviivansa; tähän saakka, mutta ei siitä yli. Sensijaan, että koettaisi selittää jokapäiväisen elämän selittämättömiä seikkoja, hän sivuuttaa ne. Hän, joka uskoo lainalaisuuteen ja järjestykseen, uskoo kuitenkin sattumiin; sehän on ajatustavan heikkoutta, että samassa henkäyksessä kieltää väitteensä. Hän, joka uskoo kehitykseen ja kasvamiseen, tahtoo evätä sielunelämältämme mahdollisuuden kehittyä korkeampiin kykyihin. Hän uskoo langattomaan sähkölennättimeen, mutta kieltää sielun kyvyn asettua toistensa yhteyteen välimatkan päästä. Kunnon tohtorimme on hieman yksinkertainen. Holger sitävastoin voi kasvaa; hän näyttää tehneen muutamia havaintoja vankilassa, mutta ei ilkeä puhua niistä, ja arkailee, että häntä hymähtäen sanottaisiin mystikoksi; ja hän tietää sitäpaitsi, että hänen lehtensä kuolisi sinä päivänä, jona hän koskettaisi sitä kieltä. — — —

Tiedät itse; en saa painetuksi sitä, mitä kirjoitan, sillä sitä sanotaan hassutukseksi; ja minä saan varrota, kenties käydä perikatoon matkalla…

Nyt läksi saattojoukko kirkosta.

— On omituista nähdä, sanoi Ester, miten niin erilaiset puolueet ovat yhtyneet kunnioittamaan vainajaa.

— Niin, ystäväni, se voi merkitä sitä, että kaikkien mieliin on painunut muisto Tuonpuoleisesta, ja että ylhäinen vetää luoksensa. Voin lukea hänen elämänsä ristiriitaisuudet ja tehdä yhteenvedon räikeistä ristiriitaisuuksista, mutta siihen vaaditaan kasvatusta ja itsensä voittamista.

Gerettet ist das edle Glied Der Geisterwelt vom Bösen; Wer immer strebend sich bemüht Den können wir erlösen. Und hat an ihm die Liebe gar Von oben Theil genommen, Begegnet ihm die selige Schaar Mit herzlichem Willkommen.

Mutta minä ymmärrän myöskin Mefistofeleen osan, oikeutetun osan. "Herra" tulkitsee sen näin:

Ich habe deines Gleichen nie gehasst. Von allen Geistern die verneinen, Ist mir der Schalk am wenigsten zur Last.

Kuuntele tarkasti nyt!

Der Menschen Thätigkeit kann allzuleicht erschlaffen, Er liebt sich bald die unbedingte Ruh; Drum geb ich gern ihm den Gesellen zu, Der reizt und wirkt und muss als Teufel schaffen!

Siinä kieltäjän tehtävä, pahan oikeutus elämän taloudessa. Siinä tohtorimme ekvatsiooni; vastustajan, vikojen löytäjän, joka hoitaa tehtävänsä kuin mies, ja jota kipeästi kaivataan näinä aikoina, jolloin sovinnon tehneet kilpailevat keskenäisessä imartelussa ja ylistyksessä. — Nyt meidän täytyy lähteä; kirkko suljetaan!

He läksivät, ja suuntasivat askeleensa kuin äänettömästä sopimuksesta Saaria kohti. Heidän yhteiset vaelluksensa olivat heidän parhaita hetkiään. Kulku samassa tahdissa pakoitti heidät astumaan rinnan ja mukautumaan toinen toisensa mukaan; tästä syntyi molemminpuolisiin myönnytyksiin perustuva sopusointu; ihmisten katseet saivat heidät varomaan lähentelevää lähestymistä; ja kun uusia esineitä aina kiiti ohi, vaihtuivat mielialat ja niiden mukana keskusteluaiheet:

Mutta kun he olivat uupuneet kävelystä, tahtoi Ester istua uudella Oopperaterassilla. Hetken emmittyään Max seurasi häntä. Ja nyt he istuivat kumpikin omalla puolellaan pöytää; lähenivät lähenemistään toisiaan, ja katsoivat toisiaan silmiin.

— Miten suoriudumme tästä, Ester? kysyi Max.

— En tiedä! Toivon sitä, enkä toivo kuitenkaan.

Äkillinen halu puhua jostakin muusta valtasi molemmat; he tahtoivat nähtävästi siirtää tuonnemmaksi tuon tuskallisen leikkauksen. Ester silmäili ympärillään istuvia monia ihmisiä löytääkseen jonkun, josta keksisi puheenaiheen, ja joka synnyttäisi mielikuvan jostakin kaukaisesta. Tuolla istui eräs kapteeni tykkiväen univormussa, ja tästä Ester sai heti tukikohdan pelastaakseen molemmat tuosta alakuloisesta tunnelmasta.

— Muistatko, hän aloitti, viime vuonna tuota ranskalaista tykkiväen kapteenia, joka vietiin siirtovankeuteen syylliseksi todistettuna vakoojana.

— Muistan, vastasi Max hajamielisesti.

— Nyt aletaan huhuilla, että hän oli viaton; mitä arvelet asiasta?

Max ei pitänyt tuollaisista käänteistä keskustelussa; hänestä ne tuntuivat siltä kuin häntä olisi yritetty pettää, houkutella hänen ajatuksiaan radoille, joille hän ei tahtonut. Hän vastasi kuitenkin kohteliaisuuden vuoksi.

— Olin siihen aikaan Parisissa, ja sain sen käsityksen, että hän oli syyllinen, jota pidin sangen luonnollisena, kun mies oli syntyään saksaa puhuva elsassilainen ja tullut valtakunnan alammaiseksi 1871.

— Miksi sitten luulet, että hän oli syyllinen? Kreivi koetti muistella asiaa, joka ei liikuttanut häntä, ja vastasi:

— Kapteenista tuli ranskalainen, mutta hänen sukulaisensa Mülhausenissa pysyivät yhä saksalaisina; ja kun Dreyfus, sehän muistaakseni oli hänen nimensä, kävi joka kesä heidän luonaan, niin hän luonnollisesti juorusi. Näin myös, että hänen luonaan olisi käynyt Fontainebleau'ssa tai jossakin muualla hänen saksalainen veljensä, ja että hän olisi näyttänyt tälle joukon uusia keksintöjä, jos hänellä nyt oli yleensä mitään näytettävää.

— No, minkä nojalla hänet sitten tuomittiin?

— Epäilyä herättävien seikkojen nojalla; yhtäpitävien todistusten ja sitovien asianhaarain; nykyaikainen todistamistapa kiinnittää enemmän huomiota tällaisiin kuin aineellisiin; ja todistuksethan ovat aina vääriä siitä syystä, että ihmisen muisti on epätäydellinen. Ja yleinen mielipide riippuvainen harrastuksista ja intohimoista.

— Niin, mutta olen muistavinani, että hänet tuomittiin nojautumalla epätietoiseen todistuskappaleeseen.

— Tarkoitat tuota niin sanottua Bordereauta. Näin sen autografoituna erään Dreyfusin kirjeen rinnalla, ja vielä sen kirjelmän, jonka eversti — mikä hänen nimensä nyt olikaan — antoi Dreyfusin kirjoittaa sanelun mukaan. Näiden kirjoitusnäytteiden nojalla ei voida todistaa mitään, sillä Dreyfus käytti kahta kirjoitustapaa; lapsena oppimaansa saksalaista ja Ranskassa oppimaansa ranskalaista. Bordereaussa on käytetty ranskalaista kirjoitustapaa, numeroissa sen huomaa etenkin 4:stä, joka on merkitty siten kuin sen vain ranskalainen merkitsee, ja samoin myös 5:stä, joka on kirjoitettu ranskalaiseen tapaan.

Hän piirteli marmorilevyyn lyijykynällä.

— Mutta everstin sanelemassa näytekirjoituksessa Dreyfus on käyttänyt saksalaisia numeroita ja saksalaista päivänmäärän merkitsemistä. Kirjoitus alkaa näin: "Paris 15 Oktobre 1894".

Ester ällistyi:

— Näyttää siltä kuin olisit tutkinut perusteellisesti tuon jutun.

— Niin olen, perusteellisemmin kuin minulla on oikeus tunnustaa sinulle; ja… kuitenkin: tässä ovat numerot saksalaisia; hän on sentään muuttanut päivänmäärää, niin että 13 on korjattu 15:ksi. Minkä vuoksi hän kirjoitti ensin 13, kun hän sanelussa varmaankin saattoi kuulla eron quinze ja treize sanojen välillä? Senvuoksi, että kolmantenatoista päivänä oli tapahtunut jotakin, jota sinä et tiedä! Bordereaun käsiala on siis todistukseksi kelpaamaton, kun mies käytti kahta kirjoitustapaa, joista lapsuuden kirjoitustapa esiintyi erinäisissä tilaisuuksissa.

— Etkö sitten usko, että hän on kirjoittanut Bordereauta?

— En tiedä! Mutta kun häntä ei ole tuomittu sen nojalla, vaan useiden epäilyä herättävien seikkojen perustalla, on se yhdentekevää. Omituista on, että löydettiin ote Bordereausta Dreyfusin liivintaskusta häntä Ile de Rez'sta vietäessä. Mistä hän sen sai, kun hänen käytettävänään ei ollut alkuperäistä kappaletta vankilassa; ja mitä hän sillä teki, se kun osoitti hänet syylliseksi? Tiedetäänkö oliko tuo ote alkuperäinen vai eikö?

— Kuinka tämän tiedät?

— Onhan se selostuksessa, eikä hän ole milloinkaan kieltänyt, että ote oli liivintaskussa, se kun tavattiin ihan verekseltä. — Miksi tämä oikeusjuttu kiinnittää niin suuresti mieltäsi?

— Sitä en voi selittää.

— Kuitenkin, nyt hän istuu saarella, jolle muutamat ovat antaneet nimen du Diable, toiset taas du Salut. Onhan se merkillistä. Ja kerrotaan risteilevistä aluksista, jotka tahtovat vapauttaa hänet.

— Oliko hän juutalainen?

— Oli tietysti; mutta se ei pahentanut hänen asiaansa valistuneessa Ranskassa, jonka sotajoukossa oli jo kolmekymmentäkuusi juutalaista upseeria, ja jossa Dreyfus, saksalaisesta sukuperästään huolimatta, oli päässyt yleisesikunnan jäseneksi, senvuoksi että hän oli juutalainen. Tahdottiin näet osoittautua valistuneiksi ja ennakkoluulottomiksi. Luulen tietäväni, että siitä munasta puhkee jotakin. Varmasti se on basiliskin muna!

— Uskotko sitten, että hän on syyllinen.

Max katseli Esteriä, ja tunsi hänen kysymyksessään vihan odan, taisteluun vaatimuksen, ansan. Hän vastasi senvuoksi kylmästi:

— Uskon, että hän on juorunnut ja sitä pidän anteeksi annettavana, en tiedä, onko hän kirjoittanut Bordereaun, mutta katson epätodennäköiseksi, että mies pitää luetteloa rikoksistaan. Todennäköisesti hän on syyllinen, mutta ei siihen rikokseen, josta häntä on syytetty. Ja siinä on hänen voimansa! Senvuoksi hän saattoi virka-arvon alennuksen saatuaan huudahtaa rohkeasti Marskentällä: "olen viaton!" (se on: "teidän tuhmaan syytökseenne!")

He kävivät alakuloisiksi ja Esteriä rupesi viluttamaan. Kreivi Maxia alkoi hermostuttaa ja hänestä kävi viereinen seura liian äänekkääksi; pahanilkinen koira kulki paikasta toiseen ja lakasi pöytiä hännällään; vahtimestari töykkäsi Esteriä selkään joka kerran ohi kulkiessaan.

— Luulen, että istunto on lopussa, virkkoi Max. Täällä on ikävää, ja niin käy aina, kun keskustelut alhaisista asioista rupeavat vaikuttamaan. Ilmassa on ilkeä tuntu, kuolleet ympärilläni vaikuttavat minuun vastenmielisesti, ja minä kaipaan pois, ulos; toivoisin voivani ryömiä ruumiistani ja lentää lokkien kanssa merelle, kylpeä suuressa vihreässä laineessa, maata selälläni ja nähdä vaan taivaan; olla jättiläisvalas ja huuhtoa itseni valtameressä, uida kilpaa pursien kanssa ja sukeltaa levämetsiin —.

Nyt alkoivat kirkonkellot soida.

— Ja sitten nuo kellot! Tuo kirkko on aina tuntunut minusta Oopperakellarin apuseurakunnalta, sisäänkäytävä on Österlånggatanilta ja torni Champs de Mars'n salongista. Kun tuolla ylhäällä soitetaan, niin kaikki totilusikat kalisevat terassilla ja punssilasit kilisevät tarjottimilla, laakeripuut värisevät ja niissä on elohopean maun haju, tämä terassi muistuttaa muutoin ranskalaista kirkkomaata istutuksilla koristettuine hautoineen ja tasaisiksi leikattuine puineen. — Huh, miten minua viluttaa; lähdemmekö?

Ester tiesi sen merkitsevän eroa; sillä nyt alkoi vieraantuminen, viha, ilman erikoista syytä, ja jos hän itsepintaisesti jäisi Maxin luo, niin syntyisi tappava äänettömyys, tai puhkeisi järjetön riita.

He erosivat hyvästiä heittämättä molemmanpuolisesta äänettömästä sopimuksesta, mutta kuitenkin varmoina siitä, että kohtaisivat jälleen toisensa, ennemmin tai myöhemmin.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Sovintojuhla

Ester ja Max kulkivat pitkin Strandvägeniä matkalla näyttelyyn, jota eivät olleet vielä nähneet. Molemmat kun olivat syntyneet Tukholmassa, muistivat he Djurgårdenin vanhat ääriviivat niin tarkasti, että olisivat voineet piirtää sen pimeässäkin. — Nyt, kun he keskusteluihinsa vaipuneina olivat kulkeneet katse sisäänpäin tähdättynä, pysähtyivät he äkkiä ja loivat ylös silmänsä. He näkivät edessään valkean, siintävän kaupungin, joka oli kuin juhlaan pukeutuneena.

Max pysähtyi, ja tuijotti eteensä, ylös kuin hurmiossa:

— Valkeus on jälleen koittanut!

Ja he vaelsivat edelleen Maxin puhuessa:

— Pelko valkeaa kohtaan on kadonnut. Silmät eivät sietäneet valkeita taloja, senvuoksi terveysoppi kielsi kalkkikiilloitukseni, ja meidän nuoruutemme talojen seinät olivat sivellyt noella ja ruosteella; ja viranomaiset määräsivät käytettäväksi kimröökin ja rautamullan sekaista kalkitusta. Ja vihreä, toivehikkaan vihreä, jonka estetiikka oli julistanut pannaan siksi, ja senvuoksi että… vihreä on viettänyt jälleen paluujuhlaansa; valkea vihannoi, ja vehreys kullataan. Itse kansallislippu on valjennut koleasta indigosta lempeäksi koboltiksi, paksusta munanruskuaisesta kelmeäksi kullaksi. — Me olemme vaeltaneet pimeydessä, mutta se oli vain auringonpimennystä, jota täytyi aikansa kestää. Muistan, miten lapsena ollessani pikku siskoilla oli valkeat sukat kuten heidän äideilläänkin; ja muistan ajan, jolloin heidän säärensä kävivät mustiksi; minusta he muistuttivat demooneja, jotka laskeutuivat alas savupiipuista; valkea muuttui mustaksi, ja oli muutamia naisia, jotka keikailivat surupuvulla, vaikka heillä ei ollut surua. Nyt alkaa taas valjeta; sukka on käynyt värikkääksi, ja kenkä kadottanut mustuutensa; nainen on saanut jälleen pitkät hiuksensa, paljastanut kaulansa ja povensa — nyt saamme jälleen — äitejä — joiden kaulakoruina ovat lapset!

He olivat joutuneet sillankorvaan ja astuivat valkeaan kaupunkiin. He eivät nähneet ihmisiä; heitä ympäröi heidän oma suojeleva auransa, joka teki heidät ikäänkuin näkymättömiksi. Rakennuksia ja esineitä he eivät tutkistelleet, vaan pitivät niitä kuin omien aatekuviensa koristeina. Kuin kisaten he kulkivat ohi koneiden, mineraalien, aseiden, huonekalujen ja kaikenlaisen rihkaman. He vaipuivat vanhaan Tukholmaan; viihtyivät muinaisajan unhossa hetken; mutta tunsivat ahdistusta ja riuhtautuivat siitä irti takaisin nykyisyyteen! Elää nykyisyyden elämää, ei silloista! Ei päivääkään taaksepäin, pikemmin eteenpäin, itsensä ja aikansa edellä.

Lopuksi he istuutuivat siniseen luolaan. Max jatkoi puhettaan.

— Nyt ajattelen sinistä, nyt näen sinistä, tiedän missä olen, mutta olen unhoittanut sen, enkä ole täällä. Tiedän nimesi, mutta en tahdo mainita sitä, sillä et ole se, ken olet. — Tiedätkö, mitä "Gudsivalag" oli? Se oli henkistä sukulaisuutta, jota luultiin olevan saman lapsen kummien välillä. Uskon siihen, sielujen itsenäiseen olemassaoloon ruumiiden ulkopuolella, henkiseen sukurutsaukseen. Lienemme sisaruksia jollakin tuntemattomalla tavalla, ja senvuoksi emme saa lapsia; siksi olemme syyllisiä rikokseen, tunnemme häpeätä, jota emme voi selittää. Sinä et ole se, ken olet, sillä kun et ole luonani ja minä koetan muistella sinua, niin muutut toiseksi…

— Keneksi sitten muutun?

— Milloin äidikseni, milloin sisarekseni, milloin… Tiedätkö, uskon sielujen elävän niin riippumattomina ruumiista, että voivat ruveta versomaan toisen rungossa, ja elää saprofyyttien lailla toisten varassa. Jäkälä, joka kasvaa puissa ja kivissä, on levän ja sienen yhteiselämää, pesäyhteyttä, jota sanotaan symbiokseksi. Se on avioliittoa, henkistä tarkoitan, ja avioyhtäläisyys on sielun vielä tuntematonta muovailukykyä, joka voi muodostaa aineen toiseksi. Olin nähnyt isäsi, mutta en milloinkaan äitiäsi, kun kerran teatterissa, edessäni monta penkkiriviä, näin naisen niskan, joka veti huomioni puoleensa. Käännyin seurani puoleen ja sanoin tahtomattani: Tuon naisen niskasta muistuu Gustaf Borg mieleeni! — Nainen on hänen vaimonsa, vastattiin minulle. Jos ne olisivat olleet kasvot, olisi saattanut käsittää seurustelusta johtuneen mukautumisen vaikutuksen, mutta niska. Sehän tuntuu satumaiselta.

— Tosin synnytään kaksoisina, jatkoi Ester, mutta siksi voi myöskin tulla. Äidilläni oli kaksoissisar, jakun tämä leikkasi kerran käteensä, niin äitini tunsi tuskan pitkän matkan päähän. Sinusta ja minusta on tullut kaksoiset, mutta meidän täytyy lakata olemasta sitä.

— Luulen, että kuolemme sinä hetkenä kuin side katkaistaan. Erosta johtuva tuska on kärsimyksistä suurin, mutta me emme voi välttää sitä!

— Voitko ajatella loppua?

— En! Ja mitä ei voi ajatella… sitä ei ole. He läksivät vaihtaakseen jälleen paikkaa; ja joutuivat Skansenille.

Koirat tervehtivät haukkuen heitä, ja Max kutistui kokoon tuskasta:

— Nuo eläimet täällä? Eikö sitten Ruotsissa ole ihmisiä?

— Et ole eläinten ystävä?

— En, vihaan kaikkea eläimellistä, kuten tiedät, etenkin itsessäni. Ja nuo eläinten ystävät — niin, sinähän tiedät, että itse johtajatar oli tappaa lapsensa rusinoilla ja manteleilla (hän oli kasvissyöjä), mutta ei voinut kuulla puhuttavan lampaan teurastuksesta. Ne, jotka ovat niin alhaisella eläinasteella, että tuntevat myötätuntoa eläimiä, mutta eivät ihmislapsia kohtaan, ne pitäisi rankaisematta voida lähettää eläinlääkäriin sinihappoa haistamaan, Kuilut, joita tuollainen ihmisen kaltainen sielu kätkee, pitäisi sen oikeastaan koettaa salata. Olen kuullut, että ratsuväki ja paimenet… Ei, nyt jätämme tämän paikan. Täällä on ilkeätä, ja ilkeätä on aina siellä, missä pidetään eläimiä häkeissä! — Lähtekäämme Swedenborgin huvimajaan.

— Oletko lukenut Swedenborgia?

— Swedenborgia ei lueta, hänet saadaan, tai ollaan saamatta. Häntä voi ymmärtää vain se, joka elämässään on kokenut samaa kuin hän. Senvuoksi ei ole vaarallista lukea häntä; syrjäiselle hän on suljettu kirja.

He kulkivat kulkemistaan.

* * * * *

Pääravintolan edustalla istui konsuli Levi tohtori Borgin kanssa.

— No, vikojen löytäjä, mitä sanot kaikesta tästä?

— Tahtoisin mieluimmin vaieta ja säilyttää juhlan kauniin vaikutuksen.

— Ei, sinun tulee ihailla, ihailla Ruotsin teollisuutta ja keksintöjä.

— Mitä keksintöjä?

— No, kas niin!

— Vanhempien ideoiden pientä sovittelua, aiheet toisten, muutokset omat!

— Mutta entäs sitten separaattori? Ruotsin kunnia ja rikkaus.

— Se juuri! Sentrifuugin tehtävänä on aina ollut eroittaa malmeja, sokereja ja sokerinestettä; nyt se eroittaa kermaa, siinä kaikki!

— Puhut joutavia! Se juuri on uutta, että sitä käytetään maidon erottamiseen.

— Ei, maitoseparaattorin keksi 1864 Prandtl Baijerissa, mutta keksintöä kehitettiin Ruotsissa.

— Siinäpä vasta poika! Entäs sitten höyryturbiini? Kelpaako se?

— Kyllä, mutta se on vanha! Lasketaan sisään höyryä veden asemesta, siinä kaikki! Akseli on uusi! Ei, ken laskee höyrykoneeseeni toista nestettä kuin vettä, nestettä, jonka kiehumapiste on alhaisempi, kuten esim. eetteriä, jonka kiehumapiste on 45°, hän on säästänyt voimaa; hän on keksijä. Silloin kun voidaan lämmittää veturi väkiviinalampulla, olen minäkin mukana palkitsemassa. Tai kun tehdään ilmapallo, joka nousee typpikaasulla täytettynä ja paloöljykamiinalla lämmitettynä.

— Typpikaasulla?

— Niin, typpi, jonka ominaispaino on sama kuin valokaasun eli 0,9, on luonnollisesti nostava pallon. Kun typpi ei syty eikä räjähdä, voidaan sitä lämmittää, joko bentsiinilampulla, paloöljykamiinalla tai asetyylillä. Silloin istun lämmössä ja hoidan ruuvia; nousen ja laskeudun mieleni mukaan, saatan poistua pallostani tyhjentämättä sitä, ja silloin voin nousta ja laskea etsimään sopivia tuulia.

— Entäs tulenvaara?

— Typpi ei ole tulenvaarallista eikä kyllästetty kangas syty! Sellaisen voit tilata joltakin insinööriltä, kuten regulaattorinkin eetteri- tai bentsiinihöyry-koneeseeni!

— Onko sinulla muita keksintöjä?

— On, meidän pitää sytyttää vesi tuleen. Tiedäthän, että koksi palaa paremmin vedessä kuin ilman sitä! Niinpä valmista joku määrä huokoista koksia tulenkestävästä savesta tai valuraudasta ja kostuta sitä herkeämättä tulistuneella höyryllä saatuasi sytykkeen tavallisesta koksista, joka synnyttää höyryn.

— Tuo kuulostaa hyvältä; onko sinulla näyttelyysi muuta näytteille asetettavaa?

— On, kaukoputki. Nuo vanhat suuret rumilaat ovat aivan tarpeettomia. Katsoin äsken erään magneettisen teodoliitin kaukoputkeen, jonka putki ei ollut puolta jalkaa pitempi eivätkä lasit kahdenäyrin lanttia suuremmat. Se kiikari oli jonkin arvoinen. Nyt on asianlaita niin merkillinen, ettei saa käyttää liian voimakkaasti suurentavia kaukoputkia taivaankappaleita tutkittaessa. Mars ei siedä kuin 50-kertaisen suurennuksen. Tähtiä ei maksa vaivaa katsella, sillä ne vain pienenevät suurennuksen kasvaessa, ovat siis merkillisiä valonlähteitä. Jäljellä on aurinko ja kuu, ja ne näkee yhtä hyvin teatterikiikarilla. Nyt meillä pitäisi olla… Kas tuolla tulee Kurt!

Kurt Borg astui esiin. Hän oli juhlallisen näköinen, mutta samalla hajamielisen:

— Mistä tulet? tervehti tohtori.

— Tulen eräästä suuresta ja kauniista tilaisuudesta; olen ollut ritarihuoneella, uskontokongressissa; ja olen kuullut erään piispan lausuvan kohteliaisuuksia rabbiinille.

Isak Levi näytti vähemmän ihastuneelta kuin arkkitehti oli odottanut, sillä Isak luki uskonnolliset asiat niiden joukkoon, joista ei puhuta.

Tohtori sitävastoin kävi aineeseen käsiksi:

— Niin, sekin on jälkikaikua! Uskontokokous Chicagossa 1893 oli paljon suurempi. Siellä oli maanpiirin kaikki kansat ja uskonnot edustettuina ja seurakunta sai joka aamu siunauksen sen päivän esimieheltä, olipa tämä sitten muhamettilainen, katolilainen tai protestantti, ja itse paavi lähetti onnentoivotuksensa… Meidän kongressistamme puuttuu jotain oleellista, siellä ei ole yhtään katolilaista.

— Kas niin, onko sinustakin tullut katolilainen? vastasi Kurt.

Tohtori ei vastannut tuohon tuhmaan kysymykseen:

— Tässä kokouksessa on jotakin niin yksinomaan luterilaista-ainoaa-autuaaksitekevää, ja siksi se on pöyhistelevää kuin kaikki luterilainen. Sitäpaitsi ette muistane, että Pius IX 1868 kutsui myös kreikkalaiset, protestantit ja muut ei-katolilaiset Vatikaanin kirkolliskokoukseen saadakseen aikaan sovinnon kristittyjen kesken, aluksi. Kutsutut harhaoppiset eivät saapuneet, ja niin kehittyivät asiat sellaisiksi kuin ne nykyään ovat!

— Voi olla niin, puuttui Kurt puheeseen, mutta suurta on tekeillä, ja me saamme nähdä uutta uudella vuosisadalla.

— Ranskan valistus vallankumouksen ajalla oli päässyt paljon pitemmälle kuin me nyt; he repivät maahan kaikki tyynni; ja kongressi koettaa nyt vain kännien hävittää sitä, mitä heidän oma vastarintansa on rakentanut. — — —

Taivas oli mennyt pilveen, ja ilmanrannoilla kiemurteli ruskeanvärisiä hattaroita. Ylhäällä pimeni, mutta valkea kaupunki näytti vieläkin valkeammalta, hymyillen mustaa taivasta vasten.

— Nousee ankara tuuliaispää, virkkoi tohtori.

— Tuuliaispää, niin, muistatteko tuuliaispäätä Parisissa? puuttui Kurt puheeseen. Se riehui syyskuun 10 päivänä viime vuonna, olin silloin siellä ja näin sen. Se oli niin hirmuinen näky, että monet menettivät järkensä kauhusta. Se raivosi Jesuiittaseminaarin luona olevalla Saint-Sulpice'n torilla… jatkoi matkaansa Seine'ä kohti ja särki la Revanche nimisen hiilialuksen…

— Se oli vertauskuvallinen tuuliaispää, puuttui Isak puheeseen.

— Sitten se jatkoi matkaansa Ludvig Pyhän pyhään kappeliin ja repi maahan telineet, ja ryntäsi sieltä oikeuspalatsiin. Siellä istui muuan tuomari käsitellen erästä juttua; silloin ikkunat ponnahtivat yhdellä erää auki ja suuri puu lensi juurineen päivineen oikeushuoneeseen; eräs vahtisotamies lensi vahtikoppeineen sisään ja kiiti halki pitkän käytävän. Oikeuspalatsissa se näytti tehneen, suurimmat tuhonsa. Mutta sieltä pyörre suuntasi kulkunsa Saint-Louis'n sairaalaan ja kaatoi 50 metriä rauta-aitauksesta, joka oli musertaa kuoliaaksi erään Le Courrier de Paris'n aputoimittajan.

— Kaikkeapa sinä keksit. Veli Max sommittelisi siitä ennejutun, mutta onneksi on Parisissa ollut vuoden päivät rauhallista, eivätkä enteet tavallisesti jätä pitämättä paikkaansa vuoden ja vuorokauden kuluessa?

— Keksin? Saat lukea Vossische Zeitungista leikkaamani kohdan, joka on mukanani!

— Ei ole tarpeen! Muistan ilmankin. Jesuiittaseminaari, Saint Louis kaksi kertaa, la Revanche ja oikeuspalatsi…

— Paina se sitten mieleesi, lausui Kurt terävällä, melkein kiihkeällä äänellä; ja jos Parisissa tapahtuu jotakin, tänä tai tulevana vuonna niin…

— Oletko sinäkin käynyt taikauskoiseksi? iski tohtori vastaan.

— Olenpa tai en, mutta täällä tapahtuu asioita!… Näin unta Parisissa…

— Etsi selitys unikirjasta!

— Laske sinä vain leikkiä, mutta ota tämä sanomalehtiliuska, ja säilytä se, ainakin koetteeksi. Sinähän pidät kokeista. Se on syyskuun 15 päivänä 1896 ilmestynyt Vossische Zeitung. Nyt meillä on 97!

— Hyvä, sanoi tohtori! Lyömmekö vetoa, ettei tuosta tarusta tule mitään?

— Lyödään vaan! Sata kruunua! sanoi Kurt. Isak todistaa.

Isak oli hyvin tarkkaavaisesti kuunnellut kertomusta; ja todistettuaan vedon hän otti esiin lompakkonsa, veti sieltä sanomalehtipaperin, ja asetti sen pöydälle.

— Tässä on todellakin ranskalainen kuvaus tuuliaispäästä, ja se pitää yhtä Kurtin kuvauksen kanssa. Merkitseekö se jotakin? Hm! Sepähän nähdään!

— Mitä hittoja se merkitsisi? Ei voi tehdä tuuliaispäitä, ei vaikka olisi jesuiitta tai salatieteiliä, eikä kukaan ihminen usko yliluonnollisiin tuuliaispäihin.

— Sepähän nähdään! Sepähän nähdään!

* * * * *

Ester ja Max kulkivat taidekokoelmain edustalla. Max puhui:

— Tuntuu siltä kuin ruotsalaiset eivät rakastaisi täällä toisiaan, vaan kokoontuisivat enemmän pelosta, kuin säikkyen jotakin tuntematonta tulevaa; se on kuin sairaan tarvetta tehdä sovinto vihamiehen kanssa; mutta jos hän elpyy, voittaa vihollisuus jälleen.

He pysähtyivät ja katselivat ensin myrskypilviä, siirsivät sitten katseensa taidekokoelmien pylväskäytävään ikäänkuin etsien suojaa sieltä.

— Näetkö? puuttui kreivi jälleen puheeseen. Näetkö tuota rintakuvaa?

— Se on Arvid Falk! Elääkö hän?

— Elää.

— Mennään katselemaan häntä!

He astuivat lasiseinäkuistille; ja kreivi Max aloitti jälleen:

— On odottamatonta, että hänet päästetään tänne, mutta häntä pidetään kuolleena ja vaarattomana.

— Kuka on tehnyt rintakuvan?

— Eräs nainen: merkillistä kyllä.

— Kuinka niin; hänhän on aina elänyt naisten ja lasten parissa, vastasi Ester. — Mutta mitä on jalustaan piirretty?

— Ne näyttävät tulenlieskoilta. Tarkoittaneeko se rikkiä, jonka perille hän väittää päässeensä, vaiko infernoa, jossa hän nyt vaeltaa?

— Hän ei ole pelkurimaisen näköinen, pikemmin hänen kasvonsa kuvastelevat jumalallista ylimielisyyttä, jota jumalat vihaavat.

— Luuletko, että kukaan on ymmärtänyt sitä miestä? Hän väittää, ettei kukaan ole tehnyt sitä, koska hän itsekään ei ole ymmärtänyt Useaan; mutta tuntuu siltä kuin hän joskus aavistaisi elämänsä arvoituksen ja käsittäisi olemassaolonsa jonkin tehtävän suorittamiseksi. Hän muistuttaa minusta min Balzacin Louis Lambert'a, olentoa, joka ei kuulu tähän maailmaan. Tyytymättömyytensä kaikkeen täällä alhaalla hän johtaa jonkin paremman synnyttämistä muistoista, jotka piilevät hänen sielussaan; hänestä on kaikki huonoja jäljennöksiä alkuperäisistä jotka muistuvat hämärästi hänen mieleensä. Ja hänen häilymisestään itseään kiduttavan hurskauden ja aistillisen jumalattomuuden välillä ilmenee, että hän pitää tätä ajallista elämää rangaistuksena, ja että hänen täytyy toisinaan ottaa katumuksessaan mutakylpy.

— Oletko tuntenut hänet?

— En, uskon, ettei yksikään ihminen ole tuntenut häntä. Hänellä on taito kätkeytyä seurustelussa mukautumalla puhujaan, niin että kuulijasta tuntuu ikäänkuin olisi vain kuvastellut itseään tai puhutellut itseään. Senvuoksi on olemassa niin monta merkillistä luonteenkuvausta hänestä, joista tuntuu kuin kuvaajat olisivat piirtäneet omansa, eivätkä hauen kuvaansa! Nykyään on muuan nainen koettanut tehdä selvää hänestä eräässä tutkielmassa, mutta tunnustaa epäonnistuneensa, ja olleensa vahalla menettää järkensä.

— Miksi häntä sitten vihataan niin?

— Koska te ette ole tästä maailmasta, niin maailma vihaa teitä!…

— Samassa kreivi Max tunsi kuin lämpimän läikän selässään; ja kääntyessään katsomaan, hän näki erään epämääräisen ikäisen miehen tarkastelevan rintakuvaa pilkallisesti, melkein ilkeästi hymyillen.

Kreivi oli miltei huudahtamaisillaan, mutta kääntyi sensijaan Esterin puoleen ja lausui hänelle jotakin katseellaan.

— Tuntematon poistui kokoelmiin.

— Oliko se hän?

— Niin luulen!

— Näitkö hänen kasvojensa ilmettä? Hän katsoi halveksien itseään, ja hänen, kasvonsa lausuivat: Tuo on jo voitettua!

— Mitä se merkitsee?

— Hänhän oli aina itseään ylempänä, ja mitä suurimpaan oman arvon tuntoon hänessä yhtyi mitä rehellisin itsensä halveksiminen. Ehkä hänen henkensä on joutunut uusille radoille ja katselee nyt halveksien vanhaa reinkarnatsiooniansa.

— Luuletko, että se oli hän? Hänhän on Parisissa!

— En usko kummittelijoihin rahvaan tavoin; mutta se saattoi olla meidän synnyttämämme kuvainen taideteoksesta. Me, sinä ja minä, "näemme" silloin tällöin toisemme, ja sehän on vain kuvastusta sekä jotakin lisäksi, jota en vielä tunne. Teosoofit ovat todenneet tuon huomion, mutta eivät voi selittää sitä; sanovat sitä kuitenkin "ajatuksen puolittaisen aineen satunnaisiksi aineellistumisiksi".

— Mutta hänen askeleensa olivat niin raskaat? — Niin, hän astunee niin raskaasti, ikäänkuin pysytelläkseen maassa, jotta ei nousisi ylös. — Tiedätkö, mitä levitatsiooni on?

— Tiedän! — Mutta etkö tahdo katsella taideteoksia?

— Silmäni ovat sokeat, en näe ulkonaisia esineitä; tahdon vain kulkea sinun rinnallasi, sillä silloin syttyy sisäinen valo minussa — voitko selittää sitä? Vaikka minusta usein tuntuu sinua ajatellessani kuin olisit pimeyden lapsi. Silloin vihaan sinua kuin pahaa; mutta silloin pimenee kohta. Mitä se on? — No, uskotko nyt, kun sovinnon aika on koittanut, että mies ja nainenkin sopivat, ja että sukupuolitaistelu taukoaa?

— En, vastasi Ester, sitä en usko, sillä jolleivät erilaisuudet eroittaisi heitä, kävisi koko maailma perversiksi. Tiedäthän, että kaikki naisten ystävät ovat omituisia. Heillä on naisten sielu, ja senvuoksi he kunnioittavat itseään naisessa. Nuorukaiset, joiden sukupuolielämä ei ole joutunut vielä käännekohtaan, jumaloivat naista. Mutta oletko huomannut, että meikäläiset herrat ovat lakanneet puhumasta suhteistaan…

— En kuullut mitä sanoit.

— Et, sinulla on erikoinen kyky olla ottamatta vastaan toisten vaikutuksia.

— Silloin kun ne alentavat! — Nyt sinä pimenet jälleen.

He kulkivat, mutta pysyttelihevät kaukana toisistaan, ja näytti siltä kuin Max olisi tahtonut juosta piiloon ensimmäiseen porttikäytävään.

— Erotkaamme hetkeksi, sanoi Ester, niin kohtaamme toisemme tunnin kuluttua täältä lähtiessämme.

— Kiitos siitä, että olit ymmärtäväinen! vastasi Max; mutta me eroamme ystävinä, muutoin olemme heti toistemme kintereillä.

— Ystävinä!

* * * * *

Näyttelyn valkea kaupunki kohosi uhkaavan rajuilma-taivaan alla, joka ei tahtonut milloinkaan puhjeta.

Rakennustapa oli improvisoitua, joka ei muistuttanut Ruotsin, vaan enemmän Itämaiden rakennustapaa. Mistä rakennusmestarit saivat tämän vaikutuksen? Auringonnousun maista, jonne maanpiiri nyt käänsi katseensa odottaen ja vapisten, senjälkeen kuin Japani oli antanut iskun, joka jatkoi liikettä länttä kohti, ja joka ehkä oli alkava maailmanhistoriassa uuden ajanjakson, niin uuden, että historioitsijat saisivat nimittää sitä ja kaikkea sitä ennen, meidänkin aikaamme, uudemmaksi ajaksi. Oli puhkaistu läpiä kaukaisen idän suureen ampiaispesään, ja nyt kihisivät keltaiset ja mustat parvissa. Mutta kaukainen länsi auringonlaskun mailla oli myöskin liikahtanut. Maanpiirin kaikki kansat olivat sekoittuneet siellä ja synnyttäneet uusia jälkeläisiä, jotka tunsivat maailmankansalaisuutensa, jotka eivät tunnustaneet Atlantia rajaksi, vaan tahtoivat jakaa muiden kanssa maanpiirin, päästä Europan suurvaltojen joukkoon. Vanha Espanja, hidalgo, Amerikan ensimmäinen valloittaja, oli työnnetty syrjään, ja Columbus oli ensimmäisestä haudastaan Haytilta kostanut kärsimänsä vääryydet. Tässä idän ja lännen välisessä peikon painannassa Europa tunsi olemassaolonsa uhatuksi, ja säikyksissään kuin pikku linnut he yhtyivät pakolliseen ystävyyteen, jonka ensimmäinen ilmenemismuoto oli tsaarin käskykirje, joka sitten aiheutti Haagin rauhankongressin, joka kai lähinnä merkitsi: Europan valtojen yhtymistä yhteiseen puolustukseen yhteistä vihollista vastaan, ei siis mitään maailmanrauhaa. Pansaroitu nyrkki oli särkenyt Kiinan muurin portit, ja Sedanin jälkeisen kostopuolueen miehet olivat luopuneet kostosta taistellakseen yhdessä preussilaisten kanssa. Europalaiset olivat lakanneet olemasta paikallispatriootteja, ja heidän kansakuntansa olivat käyneet muistomerkeiksi, jotka muistuttivat ylioppilaiden osakuntia yliopistossa, jotka kantoivat omia lippujaan juhlatilaisuuksissa, mutta olivat arkioloissa ylioppilaskunnan jäseniä. Ruotsi, tuntiessaan yhdyskuntana käyvänsä perikatoon, oli myöskin yhtynyt, kääntynyt katsomaan muistojaan, siistinyt piironginlaatikot ja poiminut esille sen, mikä oli säilytettävä ja sen, mikä oli poltettava. Oli etsitty kirkoista, linnoista ja tölleistä ja muistot olivat kootut pyhälle vuorelle, Skansenille.

Yli Leijonakentän valkean maailmankaupungin kohosi Skansenin vuori mustine petäjämetsineen ja maalaisille vanhanaikaisine kellotapuleineen, jotka soittivat hautaan menneisyyden, jonka monet luulivat nyt heräävän uudestaan eloon. Ja runoilijat kutsuivat esiin varjoja, loihtivat ilmoille Kaarle XII:nnen ja muita hänen kaltaisiaan. Pyhän vuoren teille ja poluille oli annettu suuria nimiä, jotta ne herättäisivät kansakunnan omanarvon tuntoa, ja lujittaisivat yhdyssidettä hajaantuneiden puolueiden välillä, joita menneisyyden piti nyt yhdistää.

Sanomalehdistön osastossa istuivat tohtori Borg ja toimittaja Holger yksityishuoneessa ja ottelivat ankarasti. Tohtori raivosi:

— Tämähän on naamiohuvia, etkä sinä saa imarrella maanmiestesi turhamaisuutta, niin että he kadottavat järkensä ja luulevat olevansa Kaarlekahdensiatoista. Nykyhetkellä voimme rehellisesti yhtyä vain tulevaisuutta varten. Hallitsijasukuhan on vuodelta 1809 eikä voi johtaa syntyperäänsä Lützenistä ja Narvasta; puolet aatelista on ulkomaalaisia, ja koko Skåne alkaa vasta Lundin taistelun jälkeen; ethän voi vaatia, että skånelaiset hurraisivat Breitenfeltille, jossa he eivät olleet mukana; näyttelyn edusmies, ystävämme Isak, on muukalainen itäisiltä mailta, eikä voine juhlia Lutheria eikä Kaarle XI:ttä. Te olette tahdittomia, ja loukkaatte toisianne tietämättänne! Itse Skansenin ukko on ulkomaalainen, menen valalle siitä, ja minä neekeripoikana voin yhtä vähän kuin Syrach ja Isak innostua Grönlundin lailla taalaalaistyttöihin ja Jössen kihlakunnan poikiin. Tämä ei ole rehellistä peliä, ja ennen kaikkea sinun pitäisi komentaa: Luokaa silmänne tulevaisuuteen! — Sinä et huomannut rabbiinin oikeutettua hyökkäystä kurjan menneisyyden jumaloimistamme vastaan hänen eilen kongressissa käydessään sivistyksemme kimppuun, jonka pohjana on Hellas ja Rooma. Hän veti paksun viivan Platonin ihannevaltion yli, jota hän nimitti — keskellä ritarihuonetta! — pederastivaltioksi. Jos olisin ollut siellä, olisin hurraten nostanut miehen ilmaan, — Mitä saatanaa meillä on Kreikan, Rooman ja Kaarle kahdennentoista kanssa tekemistä? Te asustatte alhaalla haudoissa ruumiiden parissa, ja nykyaika ja tulevaisuuskin kiitää ohitsenne. Mutta sen aiheuttaa hirvittävä koulu- ja yliopistokasvatus, ja ylioppilastutkinto, joka nykyään vastaa 30-luvun maisteritutkintoa.

— Mitä sitten mielestäsi olisi tehtävä?

— Perustettava ammattikouluja ja valmistettava miehiä heidän toimiinsa. Anna lakimiesten alkaa uransa nelitoistavuotiaina asianajajain puhtaaksikirjoittajina ja juoksupoikina; lähetä medisiinarit saman ikäisinä sairaaloihin hoitajiksi; anna insinöörien aloittaa viilareina työpajoissa, anna pappien, jos sellaisia tarvitaan, alkaa lukkarin apulaisina asettelemalla virsinumeroita ja oppimalla kansliatehtäviä piirimiehen luona. Sulje kaikki neljä tiedekuntaa, ja suorittakoot lapset rippikoulunsa kansakoulussa oppimalla lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan: sitten kukin ulos maailmalle ammattiinsa perehtymään. Nykyään täytyy taitaa ammattinsa, muutoin sortuu kilpailussa; emmekä me kykene muuhun kuin salonki-, kapakka- ja kokousjutteluihin. Meidän tulee olla kaikesta perillä ja haastella vaikka mistä naisten kanssa, mutta me olemme vain diletantteja kaikilla aloilla. Mistä saamme valtiomiehiä, kun valtiotiedettä ei opeteta? Pilantekoa on hallituksemmekin. Kesäisin nähdään meriministerin hoitavan kirkkoa ja koulua, kaartinupseeri pitää huolta maanviljelyksestä ja joku entinen asessori johtaa sotajoukkoa ja laivastoa. Onko se valtiotaitoa. Ja toimituspäällikkö ei ennättäne opettaa valtioneuvokselle edes alkeitakaan, ennenkuin tämä saa potkut. Koko maa on senvuoksi täynnä entisiä valtioneuvoksia, ja jos kysyy joltakin koulupojalta, miksi hän aikoo, niin hän vastaa: entiseksi valtioneuvokseksi! Täytyy tuntea perustuslait tullakseen varatuomariksi, mutta päästäkseen osastonpäälliköksi ja ministeriksi ei tarvitse osata mitään. En tahdo puhua äänestävistä valtiopäivämiehistä, heillä on sen verran hävyntuntoa, että tavallisesti ostavat perustuslain, mutta valiokunnanjäsenten, jotka todella laativat lakeja, tulisi tuntea maan kaikki lait ja olla koulutettuja valtiomiehiä. Jos valiokunnan jäsenet olisivat valtiomiehiä, niin he olisivat pysyväisesti koolla ja työskentelisivät yhdessä hallitusosaston kanssa, eivätkä esiintyisi, kuten nyt, muutamia kuukausia häiritsevästi, puuttuen umpimähkään asioihin, ja aina hallituksen vihollisina. Miksi hallitus ja valtiopäivät esiintyvät aina vihollisina, koettavat aina nolata toisiaan! Sehän on suuri ennätys, jos saa läpi jonkin ehdotuksen, ja jos joku ministeri pääsee enemmistöön, niin hän on voittanut palkinnon — päässyt saamasta potkut, taannut itselleen paikan. — Ja mistä valtiopäivillä keskustellaan? P—kasta, varieteista ja oopperakellarista, eläkkeistä ja siltojen rakentamisesta; vieläpä poliisiasioista, kaartilaisten kahakoista, hevosten ruokkimisesta, kaljan käyttämisestä ja tarkastusuhasta, naisten puvuista ja koulupoikien tupakoimisesta. Onko se valtiotaitoa? — Valtiopäiväthän, ovat osoittaneet kyvyttömyytensä, ne kun lykkäävät kaikki tärkeät asiat asiantuntijoista muodostettuihin komiteoihin, mutta itse valtiopäiväinhän pitäisi olla kokoonpantu asiantuntijoista! — Onko se hallitusta, ovatko ne lainlaatijoita?

— Minkä sille mahtaa?

— Ei mitään! Hajoittaa vaan, hajoittaa! Lumen alla ei voi mitään kasvaa; mitään ei voi rakentaa, ellei ensin ole hajoittanut vanhaa rakennusta. Toimi ainoastaan kielteisesti; älä tee milloinkaan mitään myönteistä ehdotusta, sitä vain pilkataan; kumoa vanhoja lakeja, suo vapautta, ja anna voimien vaikuttaa! Sinun tulee olla herättäjä, eikä uneen uuvuttaja! Terve mieheen, nyt löi kello seitsemän!

* * * * *

Skansenvuoren alapuolella ja ikäänkuin sinne kuuluvana, kohosi musta rakennus, jonka muodosti suurimmaksi osaksi raskas katto; rakennettu vanhasta, lahosta puusta, joka oli valmistettu vartavasten näyttämään laholta; rivi pieniä maan tasalla olevia ikkunoita ilmaisi valon kaihtamista. Se muistutti latoa, mutta saattoi olla kirkko.

Tohtori Borg ja Isak Levi katselivat sitä, ja tohtori puhui tapansa mukaan itse:

— Siinä on Norja! Mustana ja lahona, joka heittää varjonsa meidän valoisan kaupunkimme ylle. Tuo korkea katto näyttää vain kerskailulta, sen alla ei ole mitään; ei ullakoita eikä ylisiä, ei kelpaa mihinkään, pelkkää talonpoikaiskerskailua!

— Vihaatko nyt Norjaa?

— Vihaan, ihan jumalattomasti! — Miksi en vihaisi vihollistani! Miksi en saisi vihata norjalaisia, kun he kerskuvat vihaavansa ruotsalaisia? Saanen kai määrätä vastenmielisyyteni ja mieltymykseni kuten muutkin kuolevaiset. Onko sinulla mitään sitä vastaan muistuttamista?

— Mutta sinähän työskentelet vapaan Norjan hyväksi!

— Tietysti, tunnustan sen oikeutetut vaatimukset, mutta tahdon myöskin vapautua tuosta mustasta hullutuksesta, joka on yltänyt meidät kuin mielisairaus. Pitääkö meidän jumaloida tuota Dovren-ukkoa ja hänen hupsua Nooraansa? Tiedätkö, miksi Zola sanoo häntä? — "Kunnon George Sand'mme kuivettuneiden lanteiden viimeiseksi hedelmäksi." Sardou sanoo häntä "pöllöksi", ja Tolstoi väittää, että hän on hullu. Tuollaista poikaa jumaloidaan Ruotsissa! — No, hän se sentään on pappi. Mutta pahempi on lukkari! Nyt he molemmat ovat kuin kaksi vanhaa gorillaa! ja Isak, eikö sinusta pappi ole kuin unsere Leute?

— Saatatpa olla oikeassa, vastasi Isak. Ei hän vain pelkkä saksalainen ole. Froschmäuleriksi häntä sanottiin Fliegende Blätterissä.

— Ja koko Norjan vapautumispolitiikka on rappeutunut Karolinen karkeissa kourissa taisteluksi Norjan ministerihotellista, josta Norja luulee voivansa hallita Ruotsin hienostoa. En mene milloinkaan enää siihen hotelliin; kyllästyin juomaan Dovren-ukkojen ja Kristianian boheemin maljoja, enkä tahdo kuulla heidän nalkutustaan Andréen ilmapallomatkasta. Tiedätkö eroa Ruotsin ja Norjan välillä? Ero on sama kuin Nordenskiöldin ja Nansenin välillä? Nordenskiöld löysi päämääräkseen asettamansa koillisväylän, mutta hänestä ei tullut kansallissankaria; Nansen ei löytänyt lupaamaansa pohjoisnapaa, mutta hänestä tuli kansallissankari. Ruotsi on kuin äitipuoli, ja senvuoksi se tekee tavallisesti suuruutensa tyhjästä, se etsii mitättömyyksiä ja korottaa ne monenkertaiseen arvoon…

— Mutta sinähän olit julistamassa Dovren-ukkoa pyhimykseksi?

— Tiedäthän, kuinka se käy: ei saa rauhaa, ennenkuin on viskannut luupalan joukolle. Samoin minusta tuli Wagnerilainenkin, vaikka hän mielestäni on kirjoittanut vain epämusikaalista ja rumaa musiikkia; "kirjoittanut" on oikea sana, sillä sitä musiikkia ei ole kuultu eikä sävelletty; se on kirjoitettua. Mutta me elämme perversissä ajassa, ja demokraattisessa. Tuumiskelen myös toisinaan eikö tämä demokratiakin, jonka hyväksi olemme raastaneet, ole hassua, siinä kun oppimaton jakaa opetusta, neuvoton antaa neuvoja, heikko ohjaa, sorretut sortavat ja joukkio tekee kaiken. Kuitenkin valtiossa sellaisessa kuin meidän, jossa toinen puoli kansakuntaa kirjoittaa muistiin, mitä toinen tekee, jossa valtiokalenteri on suuri kuin kirkkoraamattu, jossa virkamiesten palkat muodostavat kokonaisen kansallisomaisuuden, jossa virat ovat muuttuneet feodaalisiksi, ja virkamiehet vasalleiksi, siellä tarvitaan ehkä alituista kansankiihoitusta vastapainoksi. Mutta kummallisinta nyt on se, että rahvas on kuningasmielistä, akatemiaa suosivaa, aristokraattista, keikaroivaa, Kaarle-kahdestoistalaista, Skansen-isänmaallista, jotavastoin hovi on demokraattinen, kansankiihkoinen, rahvaanomainen. Rahvas on sitoutunut maksamaan puoli miljardia pretoriaanikaartille kahdessatoista vuodessa, mutta kun huomaavat olevansa maksukyvyttömiä, niin pakenevat — Amerikaan. Mutta valtion velkaantuminen ei ilmene vain hypoteekkilainoissa ja pitäjien rappiotilassa, se ilmenee pankkien vekseleissä. Kaikki kauppa käy velaksi ja vekseleissä; se on etumaksun ottoa; ja etumaksu on tekemätöntä työtä. Koko kansakunta elää kuuden kuukauden etumaksun otolla; vuokra maksetaan vekselillä, verot vekselillä, taloustarpeet vekselillä. Mutta vekseliä ei lunasteta kuuden kuukauden kuluttua, vaan uudistetaan se ja maksetaan korko uudella vekselillä. Eletään siis — tekemättömällä työllä. Ja koko kansallisomaisuuden arvioimistapa on väärä. Mehuttomaksi imetty maa ei ole minkään arvoinen: rappeutuneiden linnojen kunnossapito vain maksaa: ruostuneita rautatienkiskoja ja käytettyjä vetureita voidaan myödä vain rautaromuna, mutta ovat ne merkityt varojen joukkoon valtion pääkirjaan; vesiputoukset eivät ole minkään arvoisia, ennenkuin niiden varrelle on rakennettu tehdas, tehdas ei ole minkään arvoinen ennenkuin siinä on työväkeä, ja työntekijä ei ole minkään arvoinen, ellei hän ole taitava: mutta tehtaan tuotteilla ei ole myöskään mitään arvoa, ennenkuin ovat saavuttaneet menekin. Norrlannin rauta pelastaisi meidät, mutta estäjät estävät sen. Mihin joudumme? — — — Kehitys kulkee kulkuaan tehden hyppäyksiä, ja valmistaen yllätyksiä. Voihan jonakin kauniina päivänä sattua, että Norrlannin kultahuhut osoittautuvat tosiksi. Ajattelehan silloin Ruotsia kaiken maailman kansojen kokoontumispaikkana. Väkiluku kasvaa, Norrlantiin ilmestyy kaupunki kaupungin viereen; maa jätetään oman onnensa nojaan ja alkuasukkaat ryyppäävät itsensä kuoliaaksi kuin punaihoiset. Yhdessä miespolvessa joutuu vanha Ruotsi uuden yleismaailmallisen rodun haltuun, ja valtiopäivillä istuu kirjavaa väkeä…

— Luuletko niin?

— En, enpä tietenkään, mutta kaikki on mahdollista. Voihan käydä toisinkin… mutta tätä menoa ei voi kauan jatkua! Ja sinun velvollisuutesi on lausua se julki, kirjoittaa, huutaa, päivät pääksytysten. Kuuroillekin korville.

Hän läksi paviljongista ja häipyi väen vilinään, niissä muukalaisten oudot kasvot ilahuttivat häntä kuten kaukaiset vieraat ilahuttavat korven erakkoa, ja missä vieraiden maiden elävien kielten kaiku johti hänen mieleensä, että hänen oma kielensä kuului kuolleiden kielien joukkoon, koskapa kukaan ei ymmärtänyt sitä hänen maansa rajojen ulkopuolella.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Uudenvuodenyö

Vuosia oli vierinyt; vuosisata oli todellakin lopussa; puuttui vain muutamia tunteja. Borgin suvun piti kokoontua Götalaisissa huoneissa, ja lähteä sydänyön tienoissa Skansenille. Elämä kuluu nopeasti, eikä tämä huoneusto ollut enää muodissa, vaan oli johto kirjallisen "Rydbergin" käsissä; ja kun joku puhui Punaisesta Huoneesta, kaikui se kuin menneisyydeltä, sitä sekoitettiin Vihreään Ruutuun tai johonkin muuhun sentapaiseen…

Oltiin koolla, ja vanha toimittaja Borg, nykyään yli kuudenkymmenen, oli mukana. Päivän kunniaksi oli saatu aikaan näennäinen sovinto. Ester, joka lopetteli juuri tutkintojaan, oli seuran ainoa nainen; kaikki muut olivat joutuneet syrjään ja siirretyt takaisin koteihin, sittenkuin toverielämä kapakoissa oli osoittautunut kestämättömäksi. — "He liikkuivat toistensa vaimojen kanssa, niin ettei tiennyt, kenen kanssa he olivat naimisissa." Tuhkatiheään he erosivat ja menivät naimisiin, niin että lopuksi keksittiin se, että naiset pitivät tyttönimensä. Elämäkerran kirjoittajat lakkasivat mainitsemasta, kenen kanssa suuruus oli naimisissa, ja aateliskalenteri keksi eufemismin eronneille, jotka olivat menneet uudelleen naimisiin: "Toisissa naimisissa." Viimein ehdotettiin myöhemmin eräässä naapurimaassa, että tyttöjäkin sanottaisiin rouviksi, he kun enimmäkseen eivät olleet enää tyttöjä, vaan kävelyttivät lapsiaan.

Kuitenkin, Götalaisten huoneiden pöydällä oli lista, johon kerättiin allekirjoituksia. Kaikki olivat piirtäneet nimensä paitsi tohtori Borg, joka kuitenkin oli sepittänyt adressin Zolalle, lausuen siinä ihailun, jonka tämän rohkeus Dreyfus-jutussa oli synnyttänyt, ja toivomuksen, että uusi vuosisata näkisi hänen suojattinsa täydellisesti hyvitettynä. "Oikeutta, mutta ei armoa!"

— No tohtori, sanoi Isak Levi, etkö sinä pistä siihen nimeäsi? Ehkäpä luulet häntä syylliseksi?

Kysymys oli vielä niin polttava, ettei mainittu kernaasti Dreyfusin nimeä, nimeä, joka oli viime vuosina jakanut ihmiskunnan kahteen osaan.

Tohtori tarttui kynään ja allekirjoitti oman adressinsa muutamin ripein vedoin.

Kunpa nyt en olisi menettänyt kunniaani ja mainettani, hän sanoi.

— Kas niin vain! huudettiin kuorossa.

— Niin, pojat, puuttui tohtori puheeseen, minun on täytynyt muuttaa mieltä neljä kertaa jutun kestäessä, enkä tiedä vielä onko minusta tullut Dreyfuslainen samoin kuin Wagnerilainen.

Kaikki loivat alas silmänsä, toiset salatakseen, toiset osoittaakseen mieltään, ja tohtori huomasi syntyneen äänettömyyden syytteeksi, johon hänen täytyi vastata. —

— Nähkäähän, ensinnäkin on melkein mahdoton päästä totuuden perille vakoilujutussa, kaikki osalliset kun ovat olleet vakoojia ja tekemisissä valheen, petoksen ja väärien paperien kanssa. Toiseksi on ihan luonnotonta, että kolmen vuoden kuluttua tarkastetaan oikeudenkäyntiä, ihmisen muisti kun on niin puutteellinen, näkökohdat kun ovat muuttuneet vuosien kuluessa, uudet harrastukset herättäneet uusia intohimoja; kun todistajat ovat hävinneet, paperit hävitetyt tai joutuneet hukkaan…

— Niin, mutta asiaa käsitteli salainen tuomioistuin, väitti iäkäs Gustaf Borg vastaan.

— Niinpä kyllä, miksikäs ei? Meidän vapaamielinen valamiehistömme on myös salainen…

— Taidat pitää kenraalien puolta? tokaisi Gustaf.

— Siinä sitä nyt ollaan! vastasi tohtori. Sehän nyt on vallan hittoa, että ihmiset kadottavat järkensä, kun vaan syntyy puhe tästä saatanan oikeusjutusta.

Isakista oli sääli tohtoria, joka syyttä oli joutunut väärään asemaan. Ja koetti inhimillisen osanottavasti auttaa häntä; jos se nyt siitä sitten johtui:

— Myönnän, että asia ei ole selvä, puuttui hän puheeseen. Mielestäni siinä on kolme hämärää kohtaa, joita en voi mitenkään selittää. Ensinnäkin: Miksi Dreyfus pyysi sinihappoa kuultuaan, että asiaa alettaisiin uudelleen tarkastaa? Miksi se ei ilahuttanut häntä? — Toiseksi: Hän luuli silloin heti, että kenraalit olivat asettuneet hänen puolelleen ja pyysi rouvansa etsimään apua Boisdeffre'lta. Kuinka hän saattoi ajatella niin hyvää Boisdeffre'sta, jonka hän tunsi? Sehän on pirullinen asema. Kolmanneksi: Lukiessani kenraalien syytteet Rennes'ssa, niin, hyvät herrat, silloin tulin vakuutetuksi Dreyfusin syyllisyydestä; mitä siitä sanotte? Ja siihen määrin, vallankin kun kenraalit selittivät, ettei bordereau ollut vaikuttanut ratkaisevasti; niin vakuutetuksi heidän kaikki todistusaiheensa saivat minut, mutta enin heidän selvät sanansa ja ylevä käytöksensä, että mietin mielessäni: Ammu itsesi, Labori! Kun sitten Laboria ammuttiin ja hän kieltäytyi ottamasta vastaan oman parisilaisen lääkärinsä apua; kun murhamiestä ei koetettu etsiä; kun haavasta otettua kuulaa ei tutkittu, jotta sen avulla olisi päästy murhamiehen jäljille, niin ajattelin: tässä on arka kohta! Asia on epäselvä.

Nyt tapahtui, kuten usein sattuu, että yhden ihmisen osoittaessa jalomielisyyttä, toiset alkavat paisua yli äyräittensä jalomielisyydestä. Holger iski heti kiinni kuin hammasratas, ja jalomielisyyden pyörä alkoi pyöriä.

— Samaa olen minäkin ajatellut kuin Isak; ja mestari Demange'n puolustus, josta ei tullut mitään, on johtunut siitä kauhusta, joka valtasi hänet nähdessään suojattinsa Rennes'ssa. Labori ja Piquart ovat tainneet hyljätä hänet nyt…

Huutokauppa oli alkanut, ja turhamaisuus saada näyttää uusia näkökohtia vanhassa asiassa valtasi kaikki.

— Niin, keskeytti Kurt, minäkin olen huomannut muutamia hämäriä kohtia. Vallankin heidän logiikkansa on minusta perin surkea. Saksan valtakunnan kansleri on selittänyt valtiopäivillä, ettei hän tiennyt mitään Dreyfusin vakoiluista. Eipä suinkaan, kuinka hitto vie hän tietäisi kaukana Berlinissä siitä, mitä Parisissa tapahtui. Mutta loistavaa on, että Bülowin yksinkertaista lausuntoa, joka ei ole minkään arvoinen, pidetään todistuksena! Edelleen kun kersantti Depert on vankilassa kuullut Dreyfusin selittävän: "Olen syyllinen, mutta en yksin", niin jäävätään tämä todistus sillä, että vankilan johtaja ei ole kuullut sitä. Onko se vain totta, mitä joku vankilanjohtaja on kuullut? Ken ottaa huomioon sellaisen verukkeen, hänen aivonsa ovat pehmenneet. — Ajatelkaa: se on väärä senvuoksi, ettei johtaja ole kuullut sitä. — Edelleen sanotaan ja vaaditaan väitteelle pätevyyttä: Dreyfusia ei ilahduttanut se, että asia otettiin uudelleen käsiteltäväksi! — Ei! Se oli ylpeyttä! — Voitteko käsittää sitä ylpeyttä? — Silloin hän olisi ollut ylpeä, jos olisi kieltäytynyt pyytämästä armoa! Mutta kieltäytyä ottamasta vastaan oikeutta? —

Kiihko kasvoi ja kuume kohosi. Sellénkin tahtoi viskata kalikkansa tuleen:

— Niin, logiikka, niin! Nojautumalla siihen, että Henry ammatti vakoojana on väärentänyt erään asiakirjan, tehdään johtopäätös, että oikeiksi todistetut oikeatkin olivat vääriä. Onko se johdonmukaista? Tunnustan sitäpaitsi, että…

— Älkää hiidessä, jos jatkamme näin, keskeytti tohtori, niin saamme Dreyfusin syylliseksi, eikä se suinkaan ollut tarkoituksemme, vai mitä Max tuumii?

— En voi kieltää, vastasi kreivi harkitsevasti, että asia on hämärä. Muodostettiinhan Dreyfus-ministeristö, Waldeck-Rousseau etunenässä, jonka määränä oli vapauttaa Dreyfus; tämä ministeristö määräsi hallituksen edustajaksi Carrière'n, joka ei ollut kenraali, ja jonka piti vapauttaa Dreyfus, koska hän oli vakuutettu tämän syyttömyydestä. No niin: sittenkun oli kuulusteltu kenraaleja ja todistajia Rennes'ssa, ja huolimatta Esterhazyn bordereau'sta ja Henryn väärennyksestä, hänen mielensä muuttui oikeudenkäynnin aikana. Se on ihmeellistä! Sitten on viitattu bordereauhon, aivankuin taikuri viittaa kattoon ottaessaan jotakin pöytäliinan alta. Bordereau kelpaa yhtä vähän todistukseksi kuin Esterhazyn todistukset; mutta vaikkakin asiantuntijat nyt ovat vannoneet, että bordereau ei muistuta hituistakaan Dreyfusin käsialaa, niin on Dreyfus itse tunnustanut näiden yhtäläisyyden huudahtaessaan: "He ovat varastaneet käsialani!" Ristiriitaisuuksia on niin paljon, että meillä tuskin on oikeutta muodostaa asiasta mitään mielipidettä. Se ei merkitse mitään, ettei Dreyfus ollut enkeli, mikä hänestä tehtiin, hän kun näet oli ihminen, mutta Zolan ja Björnsonin ei olisi pitänyt mennä valalle hänen kunniastaan. Dreyfus on saatu kiinni kymmenestä valheesta. Ensinnäkin hän väitti, ettei tuntenut itäisen radan järjestelyä. Hän tunsi sen! Hän väitti, ettei tuntenut keskityssuunnitelmaa! Hän tunsi sen! Hän kielsi olleensa läsnä kenraali Ransonin neuvottelussa! Hän oli läsnä. Hän väitti, ettei ollut milloinkaan tuntenut Picquart'a! Hän tunsi hänet! Hän sanoi ennen, ettei ollut milloinkaan ollut Mülhausenissa! Nyt hän tunnustaa olleensa siellä joka kesä. Hän väitti, ettei ollut milloinkaan nähnyt ampumataidon käsikirjaa. Hän oli nähnyt sen! Hän vakuutti, ettei ollut milloinkaan nähnyt tykkiä T20. Hän oli nähnyt sen. Hän kielsi tavanneensa ulkomaalaisia sotilaslähettejä Bodsonin luona. Hän oli tavannut heitä. Björnson, tuo, tuo… meni valalle Dreyfusin siveellisyydestä! Dreyfus tunnusti, että hänellä oli naimisissa ollessaan ollut rakastajattaria, mutta että se ei kuulunut kehenkään, koska hänellä oli varoja. Olkoon niin, eikä se kuulukaan kehenkään. Mutta Björnsonin todistus! La verité! Zola syytti kenraaleja konnamaisuudesta! Mutta Dreyfus kiitti kenraaleja, uskoen heistä parempaa. Totuus, Zola! Mutta oikeudenkäynnissä esiintyy muitakin kammottavia yksityiskohtia. Dreyfus kutsuu avukseen majuri Curé'n. Tämä tulee — ja todistaa häntä vastaan. Dreyfus luottaa eversti Cordier'n apuun! Tällä ei ole mitään sanottavaa. Mutta entäs sitten tämä: eversti Munier, jonka piti tuoda tärkeitä sähkösanomia, kuoli junassa. Chaulain-Sauvinière kuoli junassa, majuri d'Attel, kuoli junassa. Entäs nämä salaperäiset kuolemantapaukset: Lemercier Picard, Guenée, Ressman ja muut! Ja nyt myöhemmin on Schneider kuollut Wienissä, Scheurer-Kestner on kuollut, yleisesikunnan päällikkö on kuollut! — Tämä ei ole rehellistä peliä, ja tämä valhettelusota saa ihmisen kaipaamaan ruutia ja kuulia! Mutta minusta tuntuu kuin jumalallinen oikeus olisi puhunut ja tuominnut kaikessa tässä. Dreyfusille tuomittiin kymmenen vuotta Rennes'ssa, siksi että hän oli juorunnut, ja kavaltanut siten uuden isänmaansa; mutta hänet armahdettiin, oikein kyllä, lieventävien asianhaarain takia: oikeutettujen tunteittensa vuoksi vanhaa isänmaatansa kohtaan, lapsuutensa ensimmäistä. Henry sai vanhurskauden väärentäjänä surmata itsensä; Esterhazy valehtelijana menetti kunniansa ja joutui maanpakolaiseksi; Felix Faure sai varoituksen mairittelustaan; kenraalit kehoituksen, etteivät kärsimättömyytensä ja heikkouskoisuutensa vuoksi luottaisi ruhtinaisiin ja heidän kaltaisiinsa. Ja kansakunta sai tietää, että siihen kuului jo niin monta vierasta ainesta, ettei se voinut ajatella kostoa, josta voisi syntyä veljessota; ja kun sotajoukko on menettänyt maineensa, niin se saa sijaan uuden ja samalla uudemman tehtävän. Se toimii tällä hetkellä kaukana idässä rinnan saksalaisten kanssa, jota se ei olisi milloinkaan tehnyt, ellei "oikeudenkäyntiä" olisi ollut! Ranskan portit ovat auki! kuten Kiinan! Mutta "oikeudenkäyntiin" sekoitettiin myös uskonnollinen kysymys, jonka sekoittamista tähän yhteyteen en ymmärrä; mutta se joutui siihen senvuoksi, että Dreyfus oli juutalainen. Ja nyt aukaisevat protestantit ja juutalaiset parhaillaan luostareita ja päästävät vapaaksi pari sataa tuhatta elinkautista vankia. Aivankuin kruunajaisissa tai uuden kuninkaan astuessa valtaistuimelle; mutta se on myöskin vastaus Bartholomeuksen yöhön, vaikkakin paljon sävyisämpi; nehän ovat pelkkiä hyviä töitä palkkana pahoista töistä; se on puhdasta kristillistä rakkautta, vaikkakaan tahto ei liene hyvä; mutta näemmehän niin usein, miten paha saa palvella hyvää; eikä Dreyfus ollut hyvä mies, mutta hän on tehnyt palveluksensa, kuten me kaikki!

— Niin, puuttui tohtori Borg jälleen puheeseen. Tehtyämme kaikki nämä myönnytykset, jotka vastustushalu lienee synnyttänyt, tai uteliaisuus nähdä asian nurja puoli, pidän kevytmielisenä tämän kirjelmän lähettämistä Zolalle, joka luulee yksin löytäneensä totuuden. Muutamia jyväsiä hän löysi, mutta enemmän akanoita, ja hiukan pehkuiseksi hänen selkänsä on kyllä käynyt. Jospa sensijaan onnittelisimme häntä uudestisyntyneenä uskovaisena, Parisin ja Työn tulevaisuuteen luottavana tekijänä; sosialisti Emile Zolalle? Teemmekö niin?

Kaikki paitsi ukko Borg, vastasivat myöntävästi; ja niin päätettiin asia.

Ester, jonka piti viran puolesta olla hourujenhuoneella, poistui Maxin saattamana.

He kulkivat kauan äänettöminä katuja, viimein sanoi Max:

— Oletko huomannut, että hän muistuttaa Hioja nimistä antiikista kuvapatsasta?

— Olet oikeassa; enin leuka, joka alkaa korvista.

— Muistatko nyt Parisin ankaraa tuuliaispäätä 96, joka alkoi S:t Sulpice'n luona, upotti la Revanche'n, hävitti oikeuspalatsin ja päätti tuhotyönsä Saint Louis'n sairaalan kohdalla, mullistettuaan ensin Saint Louis'n Pyhän kappelin? Uskotko nyt vertauskuvallisiin tuuliaispäihin?

— Mihin herran nimessä on uskottava? Minua alkaa peloittaa!

— Mutta eräs toinen salaperäinen seikka, toisin sanoen vieläkin selittämättömämpi kuin tämä: Suuren vallankumouksen aikana, päivää ennen Bastiljin rynnäkköä, raivasi Royal Allemand Tuilerian puutarhan. Upseerien joukossa oli muuan Reinach ja Esterhazy. Uskotko sattumiin?

— En! Entäs sitten yhteys?

— En tiedä! Yhteyden tietämisessähän olisi selitys, ja sitä me emme saa. Ja senvuoksi kaikki selitykset käyvät naurettaviksi. Entäs sitten tämä? Bædecker, joka ei ole mikään salaperäinen kirja, kertoo ihan viattomasti: kuninkaanhautoja hävitettäessä Speyerissä 1689 johti toimenpidettä eräs Hinz niminen henkilö. Kun Saint-Denis'n kuninkaanhaudat ryöstettiin 1789, pani ryöstön toimeen myöskin eräs Hinz.

— Mitä se merkitsisi?

— En tiedä!

— Kuulehan, oletko tuntenut Dreyfusin? Tässä kreivi Max pysähtyi, ja silmäili Esteriä, ikäänkuin olisi tahtonut nähdä, tekikö tämä pilaa:

— En, en ole tuntenut häntä… mutta jos kohtaamme toisemme kahdenkesken monen vuoden päästä, niin kerron erään jutun… Niin, kaitselmuksen mies hän oli, mutta mikään kärsivä Kristus hän ei ollut.

— Oletko kristitty?

— Olen kristillinen vapaa-ajattelija… Ja kummallista on, että kun nyt olemme raastaneet kristinopin, niin katosi sen kera niin paljon viisautta ja niin paljon inhimillisyyttä. Olemme käyneet raaemmiksi ja tuhmemmiksi… Jos nyt tahtoo tavata hienon ihmisen, niin on häntä etsittävä heränneiden joukosta, kunhan he eivät vain puhu Jeesuksesta ja kysele sielusi tilaa. Jos tahdot nähdä hillityn, puheiltaan ja ajatuksiltaan huolestetun, arvosteluissaan inhimillisen, surun nöyryyttämän ihmisen, jonka katse on aina korkeammalle tähdätty, joka henkevöi kaiken, mihin koskettaa, kavahtaa loukkaamasta ja haavoittamasta toista, pitää kurissa ruumiinsa, niin katso herännyttä! Hän pyrkii yli-ihmiseksi, mutta epäonnistuu usein, myönnettäköön. Mutta, näethän, se on pyrkimystä… Kunpa hän ei vain puhuisi siitä. Uskonto omiksi tarpeiksi, sisällisesti, mutta ei…

— Mutta elämänilo?

— Mitä iloa se tuottaisi?

— Näehän, siinä meidän tiemme eroavat.

— Miksi niin? Tunnen omalla tavallani hiljaista iloani… Muistutat mieleeni Chopinin 2:sen nocturnen ja ensi kohtaamisemme tyttöjen tykönä, jotka elivät ilossa… se korvasi heille…

— Mikä on sinun suurin ilosi?

— Uuden ajatuksen synnyttäminen! Silloin olen yht'aikaa isä ja äiti, eikä minun tarvitse jakaa kunniaa naisen kanssa, joka lähtee tiehensä mukanaan lapseni, ja sanoo, että se on hänen…

— Max, nautitko minun kärsimyksestäni?

— En, kärsin niistä kärsimyksistä, joita muille tuotan, mutta kuulen kysymyksestäsi, että sinun laitasi on päinvastainen…

— Nähdessäni sinun kärsivän, rakastan sinua; se pukee sinua. Mutta kun olet iloinen, niin vihaan sinua; käyt arkipäiväiseksi, ylimieliseksi, ylpeäksi. Muutoin säikähdän aina iloista ihmistä; ken nauraa, hän näyttää hampaansa, eikä puutu paljon, ettei hän pure…

Molemmat vaikenivat, Ester sen vuoksi, että huomasi iskeneensä omaan nilkkaansa, ja Max senvuoksi, ettei tahtonut loukata paljastamalla hänen harhaiskuaan.

* * * * *

Götalaisissa huoneissa oli mieliala käynyt eloisammaksi. Gustaf Borg oli saanut kirjeen Anders pojaltaan Amerikasta, ja luki otteita siitä:

— Tunnusmerkillisintä uudelle elämälle täällä Amerikassa on kaiken liikkuvaisuus, vaihtelevaisuus. Ei ole mitään lepoa; kaikki muuttuu niin nopeasti; varallisuus ja köyhyys vaihtelevat, niin ettei luokkia ja sukuja ennätä muodostua; rikas on ollut köyhä ja voi tulla siksi jälleen, sen hän tietää; köyhä on ollut rikas ja voi tulla siksi jälleen. Senvuoksi he ymmärtävät toisiaan; ovat varovaisia ja harkitsevaisia. — — — Päivä on liian lyhyt, ja yön lepoon riennetään kuin siihen ainoaan suureen nautintoon, joka ei maksa mitään; ja herätään pyhän työn totisuuteen, jonka tunnollisesta suorittamisesta ihmisen olemassaolo riippuu. Täällä on työn saanti armoa, ja joka hetki on muistutuksena siitä, ettei ole mitään oikeutta elämään, vaan että kaikki on armoa. — — — Tämä kova koulu kasvattaa sukupolven, joka käy hirvittäväksi, kun se kerran on lähettävä parviaan maailmalle. Pidän jo Europaa kuin kukoistuksestaan kuihtuneena Hellaana: hyvin kauniina, mutta heikontuneena ja todennäköisesti tyhjentyneenä; mietiskelee elämää, mutta ei elä sitä…

— Niin, poika on oikeassa, keskeytti tohtori, joka tapansa mukaan tahtoi johtaa puhetta. Tiedättekö, että viimeisen selonteon mukaan on 250,000 henkeä muuttanut Ruotsista jälkeen 1890; ja useimmat ovat olleet iältään 15 ja 35 välillä. Maan asutuksen muodostavat lopulta pelkät lapset ja vanhukset…

— Onko sitten ihmeellistä, että naisten täytyy ryhtyä työhön? puuttui Gustaf Borg puheeseen, joka otti kernaasti tilaisuudesta vaarin.

— Sinäpä sen sanoit! Niin, lasten ja eläkettä nauttivien muodostamassa yhteiskunnassa hänen täytyy ruveta tekemään työtä, miehiä kun ei ole, joiden kustannuksella elää… Se oli uusi näkökohta! Mutta jos hän myöskin on hallitseva, niin vyöryköön Aasia ylitsemme, ja mieluummin hallitkoot barbaariset miehet meitä kuin ylhäisön naiset, aspasiat ja emansipissat. — — —

— Nyt lopetamme ja lähdemme Skansenille! komensi Gustaf Borg.

— Niin, lähtekäämme Kapitoliumille ja kiittäkäämme jumalia kuluneesta vuosisadasta, joka loppui Dreyfusiin ja alkoi Napoleonilla, jonka veljet ainakin tuntuvat olevan Israelin lapsia.

* * * * *

Ester ja Max olivat joutuneet tullin ulkopuolelle, jossa hämärissä kohosi tuo yksinäinen linna valkeana, korkeat ikkunat sisäpuolelta kynttilöin valaistuina.

Max puhui kuin itsekseen:

— On olemassa sana, joka on joutunut käytännöstä sivistyneiden keskuudessa, ja jota hävetään mainita; se sana on "synti". Filosofoimalla on poistettu syyllisyyskäsite, mutta syyllisyydentunto on jäljellä. Olen saanut syntymässä pahan omantunnon, ja pelkäsin lapsena aina joutuvani kiinni. Sitä ei voi selittää muun kuin jonkin edellisen tuntemattoman avulla.

— Ne ovat sairaloisia tunteita, ja sellaisia tapauksia meillä on monta täällä sisällä, selitti Ester. Meillä on esimerkiksi muuan, joka luulee kirjoittaneensa bordereaun.

— Niin, mistä tiedät, vaikka olisikin?

— Kuulehan! Nyt en enää voi seurata sinua.

— Tiedän sen, enkä pyydäkään sitä sinulta. Olet alati samassa äänilajissa kuin minä, mutta vähintäin yhtä oktaavia alempana. — Tyhjästä ei tule mitään, ja kaikella on riittävä syynsä; siis, jos hän luulee itseään syylliseksi, niin on siihen olemassa loogillinen syy. Kuvitteluilla on korkeampi todellisuus, jonka yhteyttä todellisuuden kanssa en ymmärrä, mutta en uskalla kieltää sitä. Todellisuushan ei voi tunkeutua sisinpääni ja saada jälleen ilmenemismuotoa, ellei sitä ole ollut olemassa mielikuvana tai kuvitteluna. Todellisuuden me tunnemme vain sellaisena, miksi olemme kuvitelleet sen; senvuoksi vaihtelevat esityksemme käsittämästämme todellisuudesta niin suunnattomasti. Sitäpaitsi ei sielulla voi olla olemassaoloa, ellei se ole yhteydessä toisten sielujen kanssa. Nyt minulla on syytä olettaa, että kaikki sielut ovat keskenään yhteydessä; ja on olemassa ihmisiä, joilla on niin herkkä vastaanottokoneisto, että tuntevat koko ihmiskunnan tunteet ja siis kärsivät sen kärsimykset. Mutta on sellaisiakin, jotka välimatkan päästä voivat vaikuttaa toisiin, vieläpä tuntemattomiinkin; tiedäthän sen.

— Sitä en kiellä!

— No niin, mistä sitten tiedät, ettei…

Kreivi Maxille oli tullut tavaksi, ettei lausunut lauseita loppuun, hän kun tiesi Esterin täydentävän ne tai kuulevan hänen ajatuksensa, ja hän katkaisi puheensa aina, kun äänetön ajatus tulkitsi paremmin tuon keskeneräisen kuin arkipäiväistyttävä sana olisi sen tehnyt.

— Uskalsin mainita sanan synti; uskon, että kaikki sairaudet ovat synnin seurauksia. Ruumiilliset sairaudethan parannetaan myös rinnan henkisten kanssa. Ensin täytyy alistua tekemään nöyryyttävät tunnustukset lääkärille (synnintunnustus). Sitten hän tuomitsee katumuksentekoon; katkeria yrttejä, paastoamista, ankaraa vaarinottoa, kieltäymyksiä; ja usein määrätään hylkäämään tapoja, paheita, välttämään mielenliikutuksia, ajattelemaan valoisampia asioita. Kun sitten on elpynyt, täytyy mennä papin (lääkärin) luo kiittämään ja uhraamaan. Ja sitten saa neuvon: Varokaa nyt taudin uudistumista; toisin sanoen: Mene, äläkä enää syntiä tee! — Eikö niin? — Mutta kuinka te kohtelette mielisairaitanne, sielultaan sairaita, jotka tarvitsevat sielunhoitoa? Te annatte heidän ruumiilleen kylmää vettä ja morfiinia! — Muistatko, kuinka Hanne Joel merkillisessä teoksessaan "Hinsides" kuvaa elpymistään? Häväistyään kauan lääkäreitä ja ympäristöään, hän joutui vihdoin eräänä jouluiltana käännekohtaan. Hän puhkesi itkuun ja huudahti: Olen ollut tuhma ja ylpeä! Ja niin hän parani. Rouva Schram oli jäykempi, mutta nöyrtyi lopulta, ja erään sairaanhoitajattaren ystävällisyys paransi hänet. Toisinaan voi niin vähäinen auttaa — hyvä sana! jota niin harvoin kuulee! — Tämä linna ei ole mikään sairashuone, Inferno se varmaan on tai rangaistuslaitos, ja rangaistuksen pahin puoli kyllä on se, että lääkäri ei "ymmärrä" sairasta; helvettiähän on, ellei saa osakseen ymmärtämystä tai joutuu väärinkäsityksen alaiseksi.

— Onhan meillä myös pappi, eli sielunpaimen.

— Eikö asianlaita ole niin, että useammat täällä tuntevat vastenmielisyyttä pappia ja uskontoa kohtaan? Hehän opettavat vain herjaamaan ja pilkkaamaan?

— Miten milloinkin, sillä muutamat joutuvat juuri uskonnollisen mietiskelyn takia tänne.

— Niin, he tahtovat nähdä esiripun taakse ja näkevät sitten näytelmät nurinkurisin kulissein… se on heidän rangaistuksensa.

— Täällähän on runoilija X?

— On, hän on täällä!

— No niin, hän haastoi Herran taisteluun ja vaati hänet taistelutantereelle Hinnomin laaksoon! ken voitti?

— Luuletko sen johtuneen siitä?

— Mitä muuta se sitten olisi? Tupakka- ja alkohoolimyrkytyshän on helposti parannettavissa. Juoppohullut menevät itse sairaalaan, ja pääsevät pois kahdeksan päivän päästä. On omituista, ettei voi nähdä syyperäistä yhteyttä, joka on niin päivänselvä!

— Pakkomielikuvat…

— Sanakirjaan ilmestynyt uusi sana; mutta asia ja syy? Missä pakoittaja? Ken pakoittaa murhamiehet! ajattelemaan rikostaan? Omatunto! Ja omantunnon takana? — Kuitenkin, runoilija joutui lopulta uskonnolliseen järkytystilaan…

— Siitä näet, mitä uskonto on!

— Ole varuillasi! Ole varuillasi! — Uskon nyt, että on kohtuutonta syyttää täkäläistä lääkärinhoitoa. Sairaan lähimmän ympäristön ymmärtämättömyys on kai eristävä hänet täydellisesti; hän on yksin sopiva omantuntonsa kanssa; hänellä ei ole tilaisuutta valittaa eikä tulla vääräksi marttyyriksi. — — — Eikö sinua milloinkaan peloita olla täällä?

— Ei, ei minua, sillä pidän silmällä itseäni. Mutta on kandidaatteja, jotka tekevät itsensä heikoiksi viettämällä epäsäännöllistä elämää, ja rupeavat pelkäämään pimeää, vaikka eivät usko mihinkään muuhun kuin fysiologiaan. Täällähän on ollut professoreita, jotka ovat saaneet kohtauksia; ja meillä on monta palvelijaa…

He astuivat linnaan. Se oli abstraktinen, jäykkä, itkettävä kuin itsemurhahuone hotellissa, huone, joka aina annetaan kaikkein onnettomimman näköiselle vieraalle, huone, jossa on kolme ovea ja yksi ikkuna; jossa vuode on lukitun oven kohdalla, jonka avaimenreikä on päänalaisen vieressä, ja vastapäätä toista ovea sohva, vartavasten siten tehty, ettei siinä voi istua eikä maata; huone, josta näkee vain takapihan ja vastapäätä olevan siistimättömän huoneen, ja joka tuntuu olevan itsemurhaajalle varattu.

Kreivi Max kävi alakuloiseksi; mutta Esterin, joka saapui liian myöhään, täytyi heti tehdä kierroksensa, ja ystävä seurasi häntä. Pitkä käytävä ja alaspäin johtava porras; paloruiskuja, joiden letkut kiemurtelivat kuin pitkät mustat käärmeet pitkin valkeita seiniä, kaasuliekkejä kuin tuliperhosia; vihdoin rautaristikkoikkuna, jonka kohdalla he pysähtyivät. Kopissa, joka muistutti tallia, seisoi vanha alaston mies keskellä lattiaa, ilkialasti kivilattialla, ja hänen käsivartensa olivat kohotettuina ilmaan kuin antiikisen rukoilijan tai pylväspyhimyksen.

— Miksi hän on alasti? kysyi Max.

— Siksi, että hän riisuu vaatteensa ja hänellä on 40 asteen kuume; sitä hän on potenut kolme vuotta, ja tuossa hän on seissut kolme vuotta. Hän luulee olevansa käärmekuopassa.

— Silloin arvaan, ken hän on! Hän se on, joka riisti petoksella leskiltä ja orvoilta heidän omaisuutensa, ryösti vaatteet heidän yltään, mutta laillisilla keinoilla! Huomaatko, että on olemassa muita lakeja kuin raastuvanoikeuden! Mutta, Ester, miksi hän luulee olevansa käärmekuopassa? Ei hän ole lukenut Danten Infernoa, 24:ttä laulua, missä käärmeet kiduttavat varkaita.

— Niinkö? Ei hän ole lukenut Dantea!

— No, mistä luulet Danten saaneen sen? Onko hän keksinyt sen, vai onko hänellä ollut siihen syynsä? Onko näissä rangaistusmuodoissa, joita te sanotte sairauksiksi, mitään objektiivistä, mitään mihin tarttua? On, vastaan minä, ja syystä kyllä… Uskon myös, että uskonnoissa on viittauksia… Jos olet lukenut Swedenborgia, niin olet huomaava, että hänen kuvauksensa helveteistä, jotka ovat mielentiloja eivätkä paikkoja, että ne ovat samanlaisia kuin ne kuvittelut, joiden kanssa olet täällä tekemisissä. On siis olemassa pysyväinen laki: Etsi se, ja moni arvoitus selviää sinulle… jos voit tai tahdot!

He kulkivat eteenpäin. Ester liehuen edellä suuressa kaulaviitassaan ja hiukset vallattomina telmien, jotka välkkyivät kultaisina kaasuliekkien valon hohtaessa niiden läpi. Solakka, tumma, kalpea kreivi seurasi häntä.

Sitten he pysähtyivät erään rautaristikon kohdalla. Sisällä istui nuori tyttö tuolilla ihan toimetonna.

— Puhuttele häntä! sanoi kreivi.

— Mitä teette täällä, neiti? kysyi Ester ollakseen vain Maxin mieliksi.

— Minä kärsin, vastasi tyttö, joka oli niin kaunis, että sielu heijasteli ihan ihoon asti.

— Miksi sitten kärsitte?

— Kärsin isäni pahojen tekojen vuoksi; hänellä ei ole aikaa kärsiä rangaistustaan, sillä hänen täytyy tehdä työtä perheen elatukseksi. Ja minä olen rukoillut Jumalaa, että saisin kärsiä hänen puolestaan. Minä kun olen viaton, ovat kärsimykseni suuremmat kuin hänen olisivat, ja senvuoksi aikaa on lyhennetty. Mutta voi häntä, jos hän on kiittämätön tai ei tee parannusta, silloin hän saa itse kärsiä sen! Hän tietää sen, ja on senvuoksi varuillaan. Hän tietää myös, että seuraan häntä kaikkialla ja pidän silmällä häntä. — Oi, raskasta se on, mutta kerran se loppuu sentään. — Kolmen vuoden päästä pääsen jouluksi kotia!

He kulkivat edelleen.

— Etkö usko, kysyi Max, että tuo enkeli tietää, mitä tekee? Etkö usko, että hän on viisas? Vaivaudu salaisesti ottamaan selkoa hänen isästään, ja tutki onko hän puhunut totta!

— Sellaiseen ei meillä ole aikaa!

— Olet oikeassa! — Mutta huomasitko kenen näköinen hän oli?

— Niin, nyt tiedän, ketä tarkoitat…

— No? Jos hän on hänen sisarensa, niin tunnet isän!… Mutta minne nämä portaat johtavat?

— Alas kaikkein pahimpaan! Siellä asuvat…

— Tiedän; siellä ovat Swedenborgin hekumallisten lokahelvetit…

— Sanooko Swedenborg niin…?

— Sanoo, onko asianlaita niin?

— On! Nyt alan pelätä pimeää!

— Kuulehan! Danten Infernossa kerrotaan varkaista, että he muun puutteessa varastavat toistensa ulkomuodon. Muistatko tuota selvittämättömäksi jäänyttä oikeudenkäyntiä norrlantilaista varasta vastaan, sen yhteydessä olevaa murhaa ja erään naisen unta jostakin tapahtumasta rautatienvaunussa… ajattele sitä. Ajattele myöskin noita kahta salaperäistä oikeusjuttua Norrlannissa ja Itägötanmaalla, joista selveni, ettei mitään rikosta ollut tapahtunut, ei ainakaan aineellista… ja kuitenkin saatiin kärsiä niin paljon… lainsyrjäisesti, "syyllinen ja syytön" näyttää olevan ainoa tuomio… Niin, jos lausuisimme kaikki ajatuksemme… Rousseau oli kyllin epäviisas tehdäkseen sen… Minkä näköinen sisäinen ihmisemme on! Ja toisinaan tuo sisäinen elämä tulee esiin, hämmentää käsitteet, tekee selvät todistukset epäuskottaviksi, ja syyttäjästä tulee syyllinen, Senvuoksi meidän tulisi ensin puhdistaa juoma-astia sisältäpäin… Miten hirvittävää naamiaista elämä on! En voi milloinkaan mennä seuraan, sillä kuulen ajatukset, luen kasvoista ja olen niin ankara itseäni kohtaan, että rankaisen äänettömiä ajatuksiani, jotka ovat toisinaan ihan hirvittäviä, niin etten ole tuntea niitä… Ja huonossa seurassa voin toisinaan olla vastaanottamaton, ikäänkuin suojattu, mutta toisinaan heidän pahuutensa valtaa minut, ja he puhuvat minun suullani… He saavat sen harhaluulon, että olen raaka ihminen…

He kulkivat eteenpäin ja joutuivat viimein suureen kokoussaliin, johon oli järjestetty pieni juhla.

Max ei tahtonut astua sisään, vaan jäi ovelle!

— Tämä muistuttaa elämäni hirvittävinpä näkyä. Ne olivat perversien miesten ja naisten niin sanotut wieniläistanssiaiset Berlinissä. Olin niissä poliisikomisariuksen ja erään lääkärin seurassa. Ajattelehan vain tätä: muuan nuori mies, joka oli rakastunut ja liehi erästä nelikymmenvuotiasta miestä, jolla oli punaiset, karkeat, rumat kasvot, husaarin viikset ja silmälasit. Se oli olevinaan rakastajatar! Kuka oli kääntänyt näiden ihmisten silmät? Mitä siihen on kätkeytyneenä? Täytyy olla olemassa syy! — — — En, minä en tahdo käydä sisään! Minä pelkään mielipuolia; he ovat kuin demooneja, sillä he lausuvat heti julki kaikki salaisuuteni, vieläpä kaikki syntymättömät ajatuksenikin. Ja tässä mielipuolen ekvatsiooni: hän elää äänettömässä aavistuksessa, pääsee meistä selville edeltäkäsin, on niin tarkkanäköinen, että hän tuntuu ilkeältä. Tavattomien matkojen päästä hän kuulee sen, mikä ei vielä ole muodostunut ääneksi; hän näkee ajatuksia ja tunteita; hänen sielunkykynsä ovat tavallaan yläpuolella meidän tavallisia, senvuoksi hän on mahdoton elämän naamiaisiin… kas, tuossahan on runoilija!

— Niin, hän saarnaa nyt siveyttä itseään vastaan!

— Eikä tiedä, että "Sköna Helena" kiertää maailman markkinoita kilvan hänen banaalien laulujensa kanssa?

— Ei, sitä hän ei tiedä!

— Kuinka silloin käy, jos hän saa tietää sen? Hänen personansa näyttää tosin jo jakautuneen kahtia, mutta onko hän, ollen ristiriidassa entisen minänsä kanssa, selviävä tästä epäsoinnusta kompromissin kautta vaiko taistelemalla itseään vastaan?… Tiedätkö… tämä siveys, oikein käsitettynä, on enemmän hyväksyttävää kuin paheksuttavaa. Kauhistuttavaa on, kun pidetään tuota valtavaa luomisvoimaa leikkikaluna, ja sitä harjoitetaan enin ja pahimmin avioliitossa, jossa se on käynyt ajanvietteeksi. Senvuoksi vaadin siveellisistä syistä avioliiton poistamista. Kaksin maattavassa vuoteessa kadottaa yksilöllisyytensä, oman arvon tuntonsa, ihmisarvonsa. Siinä myö sielunsa, oppii vaikenemaan, jota sanotaan sovinnoksi. Se on hauta, johon Jumalan kuva lasketaan, ja josta eläin nousee! Siinä syntyy tuo rajaton ylenkatse itseään, rakkautta, puolisoa ja kotia kohtaan! Kuulin äskettäin erään kolme vuotta naimisissa olleen miehen, jonka keittiökamari ihan kuhisi sulhasia, vihdoinkin huudahtavan: En jaksa kauemmin olla porttolan isäntänä. — — — Ei, nyt lähdemme Skansenille. Tunnin päästä on sydänyö!

* * * * *

Götalaisten huoneiden vieraat kulkivat pienempiin ryhmiin jakautuneina ja öisiä puheluja pitäen; vanhat ja nuoret, isä ja pojat, setä ja veljenpojat kuin yhdenikäiset toverit konsanaan; ajan tunnussana oli: "kuolema ei ole mikään puolustus eikä vanhuus lisää miehen arvoa". "Isyyttä ei voida todistaa, ja senvuoksi olemme kaikki veljiä."

Gustaf vanhus kulki etunenässä Isakin kanssa:

— Ajattelehan, Anders kirjoitti myös muutaman sanan Amerikan perheoloista, mutta sitä palaa en tahtonut antaa pojille. Hän sanoo, että kodit hajoavat ja että perheet asuvat täysihoidossa. Tunnustan, että meidän perhekomentomme on tuhlausta ja että keittiön liesi oikeastaan muodostaa kodin alttarin. Ruuanlaitto ja astiain pesuhan kestää auringon noususta sen laskuun saakka. — Ja sitten hän sanoo, että avioerot ovat yhtä tavallisia kuin häät, ja että tuntuu siltä kuin tämä personallisuuden uudistuminen rikastuttaisi elämää.

Isak, joka ei pitänyt tällaisten kysymysten käsittelemisestä, väisti ja löysi uuden puheenaiheen:

— Niin, Nobelhan kuoli ja jätti hieman jälkeensä; 30 miljoonan vaiheilla.

— Silloinhan akatemia saa hiukan käyttövaroja; kunhan siitä ei vain tulisi luikertelurahasto, jolla ostetaan valtiollisia vastustajia.

— Virasto siitä varmaan tulee…

Kurt ja tohtori toisessa ryhmässä jauhoivat jotakin naisjuttua; Kurt johti puhetta.

— Sitten se piru läksi tiehensä lapsi mukanaan antaakseen minulle kuoliniskun; mutta minäpäs en lähtenyt perästä, vaan annoin hänen olla, ja sitä hän ei ollut ottanut huomioon. Silloin hän sanoi, etten ollut kunnon mies; ja juoksi sitten asianajajalle ja pyysi avioeroa senvuoksi, etten tehnyt "häntä onnelliseksi". Tiedätkö, mitä merkitsee tehdä nainen onnelliseksi?

— Tietysti sen tiedän: Jos hän saa viedä sinut perikatoon, riistää kunniasi, häväistä sinut, silloin olet tehnyt hänet onnelliseksi; ja ellet siitä häntä soimaa, niin olet kunnon mies!

Holger ja Sellén kolmannessa ryhmässä puhuivat lehdestä: Sellén ei pitänyt selostuksista eikä mieskohtaisista vihjauksista.

— Mutta elämä on käynyt julkiseksi, kuten vanhassa Ateenassa; efoorit ja sensorit arvostelevat yksityisen käytöstä, ja siihen täytyy tyytyä, ottaa se opikseen, ja kun kaikki muutoin saarnaavat personallisuusperiaatetta, niin personallisuudet joutuvat arvostelun alaisiksi, jonka täytyy olla personallinen. Mutta oikaisukeinoksi olemme saaneet haastattelun. Ennen ei käynyt päinsä vastata valheelliseen syytökseen; sanomalehden tuomio oli drakooninen. Nyt saa vähäpätöisinkin vastata ja antaa selityksensä. Se on suuri edistysaskel…

— Niin, mutta kun he tekevät vääryyttä…

— Ei mikään ole tuhmempaa kuin vääryys. Vääryyttä kärsinyt käy marttyyriksi, ja saa usein osakseen ansaitsematonta myötätuntoisuutta… Kyvyn on vaikeata päästä esiin tässä maassa, sillä valitaan mieluummin joku kyvyttömyys ja tehdään jotakin hänestä, joka on luu heidän luustaan: mutta usein tapahtuu, että menestymisen syynä on toisten kateus kilpailijaa kohtaan, ja se tie on tavallinen… Jotta voisivat kukistaa kadehditun, täytyy heidän kohottaa joku toinen… Mutta toitottamisen varaan ei mitään rakenneta, enkä käsitä, miksi ihmiset ilmoittavat! Nähdessäni suuren ilmoituksen pelästyn ja luulen sitä pilaksi! Ei, hyvää tavaraa saaneen ostajan suullinen suosittelu on ainoa keino! — Ystävämme Lundell, maalari, hän toitotti itseään koko elämänsä, mutta hänestä ei tullut milloinkaan mitään, kuoli nimettömänä, ja on nyt joutunut unhoon, vuoden kuluttua!

Isak oli jalomielisellä tuulella ja viskasi nyt luotaan mitä käsiin vain sattui, valtteja ja pikkukortteja.

— Sanottakoon mitä tahansa, mutta ilman Pelastusarmeijaa ja Templareita olisi Ruotsi hukkunut viinaan. Eiväthän he hauskoja ole, mutta…

— Amerikan valmistavana kouluna on heillä kyllä ollut merkityksensä, ja sille yleisölle… Joka tapauksessa, suurimmat uudistukset yhteiskuntaelämässämme ovat tehdyt yksityisestä aloitteesta, valtiopäivien ulkopuolella, hallitushan ei ole milloinkaan tehnyt muuta kuin ehkäissyt Ritarihuoneen kukistamiseen ei suuria vaadittu, ja aateliskalenteri on vielä olemassa, mutta Aftonbladetin neitireformi antoi surmaniskun aatelille. Se oli giljotiini. Samoin ovat templarit luoneet raittiuden ja heränneet kukistaneet valtiokirkon, kirjallisuus muodostanut uudestaan tavat, ja yksityiset pankit uudistaneet taloudellisen elämän.

— Taloudellinen elämä, niin! Tiedätkö, että henkivakuutus on Ruotsin paras liikeyritys. Ei siksi, että ihmiset ajattelisivat kuolemaa, vaan siksi, että vakuutuskirjoja käytetään lainojen vakuutena; ja kaikki kun lainaavat… Mutta suurimman voiton tuottavat mitättömiksi menneet vakuutukset… miten ruotsalaista se on! Saadakseen 200 kruunua he maksavat kuusi sataa vakuutusmaksua ja antavat sitten vakuutuksen mennä mitättömäksi!

Tohtori riehui omassa aineessaan, kulkien toisessa ryhmässä:

— Vaimoni tuli eräänä yönä teatterista ja tahtoi voileipää vasikanpaistin ja kurkkujen kera. Paisti löytyi, sittenkuin hän oli haukkuen herättänyt minut, mutta kun kurkkuja ei ollut, suuttui hän ja sytytti kaikki sähkölamput, jotka paloivat aamuun saakka. Kun sitten höyhensin hänet, sanoi hän, etten ollut kunnon mies, ja todistaessani hänelle, että olin ainakin mies, meni hän asianajajalle ja sanoi, etten tehnyt häntä onnelliseksi, aivan kuin sinunkin vaimosi. Sopiiko nyt terveen miehen elää yhdessä mielettömän lapsen kanssa? Antaa nimensä ja kunniansa pahimmalle viholliselleen? — Ketä nainen rakastaa, sitä hän vihaa! — Kiimaa ja vihaa, siinä naisen rakkaus! — Mies rakastaa, ja nainen vihaa! — Kaikki hänessä näkemämme kaunis on vain meidän, projektsioonejamme hänen valkealle kankaalleen, jolla ei ole mitään. — Maailma on hukkuva vihaan! Lapset syntyvät vihassa, kasvatetaan vihassa! On iljettävää elää perversissä ajassa, jossa kaikki on nurinkurista. Jos he näkevät miehen, jolla on miehen tahto, niin he sanovat häntä naiseksi; jos he näkevät Alfonsen, joka puhuu naisen nimessä ja taipuu naisen tahtoon, niin sanotaan: kas siinä vasta mies! Sellainen tulee miehen olla! Runoilija Grönlund, joka prostitueeraa itsensä maksusta ja on maksettu rakastaja, hän on naisten runoilija! Hän kirjoittaa omaa sukupuoltaan vastaan ja panettelee sitä… Gynolatria! — Oi latriini! — Latriini! — Siinä kolmisointu, jonka juuri tein!

— Olet tehnyt yhden Ruotsistakin!

— Niin, tämän: Riita! — Tora! — Viina!

— Ja yhden Grönlundista, väitetään!

He olivat kulkeneet Holmenin ohi ja saapuneet lauttasillalle. Nyt näkyi yhdellä kertaa Skansenvuori vartiotulien valossa, ja Bredablickin tuliseppele hulmusi pimeässä…

He pysähtyivät äänettöminä hetkeksi, sitten jatkettiin marssia ja tuo kuusiääninen fuuga kulki jälleen kulkuaan.

— Sellén ja Punainen huone keksivät Skansenin 1870; onhan se mainiota… ja ennen näkötornin rakentamista; silloin maalarit käyttivät mäkeä aiheena, myöskin jonkinlaisena tähystyspaikkana… aina Singelbackeniin saakka.

— En unhoita milloinkaan tuota laivaston ranskalaista, joka vainosi minua kaksi päivää, vieläpä Oopperakellarissakin hokien: "terve Akropolis".

— Maasta muuton syyt? Katso valtiokalenteria ja sotajoukon luetteloa.

* * * * *

— Nyt vaihtuu kaikki niin nopeasti, eikä voida käyttää kymmenen vuoden vanhaa tietoa, sillä se on käynyt vääräksi. — Missä on panslavismi? Pangermanismi? Borussianismi? Ei missään! — Minne on joutunut. Amerikan vehnä, joka sai Europan kauhistumaan? Ja fylloksera? Se on kuollut, eikä Ranska tiedä minne myödä uuden viinin runsauttaan.

— Kaikki näyttää lopulta järjestyvän, mutta ei voi kieltää jonkinlaisen kaitselmuksen vaikutusta. Ennenkuin Dreyfus saattoi päästä vapaaksi, täytyi Bismarckin kuolla. Hänen kuoltuaan tuli tsaarin käskykirje, ja siten oli kostontuuma rauennut, siten saatettiin Kiina avata ja Dreyfus armahtaa, mikä tukahutti Ranskan sotajoukon taisteluhalun…

* * * * *

— Sanottakoon mitä tahansa, mutta Saksan keisari (tuo Berlinissä asuva) on mies; hän on ainoa hallitsija, joka uskaltaa käyttää laillisia oikeuksiaan ja personallista vaikutusvaltaansa. Hänen sähkösanomansa Transwaalilaiselle vaati rohkeutta!

— Perustuslaillisia hallitsijoita, sehän ei ole mitään. Eikö valtamarsalkka voisi avata valtiopäiviä ja vihkiä rautateitä? Ritarimerkit voitaisiin poistaa, niin niitä ei tarvitsisi jakaa.

* * * * *

— Jos tahdottaisiin lausua Mark Twainin ekvatsiooni, olisi se seuraava: Nykyaikaisen ihmisen toimittama kaikkien vanhojen rappeutuneiden arvojen uudelleen arvioiminen! menneisyys nähtynä nyt sähkövalossa; vanhan kultuurin huutokauppa, jossa ei anneta mitään arvoa, eikä säälitä, muuta kuin juuri sen hetken pakosta; täytyy muuttaa rahaksi mistä hinnasta tahansa… ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta! — Kirjastot olisivat poltettavat silloin tällöin, muutoin käy laahattava kuorma liian suureksi. Kiinalaiset ja arapialaiset ovat koettaneet sitä — ja Japani viskasi menemään kokonaisen kultuurin yhdellä kertaa… Japani, niin!

* * * * *

— Kerrotaan, että Holger on elänyt vankilassa sellaista, josta hän ei tahdo puhua… mutta varma on, että hän on kadottanut vanhan uskonsa apinaan ja koneistoon, jolla ei ole koneenkäyttäjää. Niin pitkälle kuin Max hän ei ole päässyt…

— Niin, Max ja Ester! Siihen ei saa sekaantua; sitä on pidettävä salassa ja kunnioitettava. Kahden sielunelämään ei kukaan voi eikä saa tarttua karkein käsin…

— Miksi Tukholma ei kasva merta kohti, vaan lätäköitä kohti? Kuinka saadaan ostella tontteja Lifgedingiltä, mikä edellyttää omistusoikeutta vain elinajaksi, joka on epämääräinen? Ei, Rantatie, Lange linje kaupungin toisesta laidasta Blockhusin tulliin saakka; teollisuus Sicklaöhön, laivasto Vaxholmaan ja Lidingö Tukholman kaupungin yhteyteen… merta kohti!

* * * * *

— Pastori Alroth makaa sairaalassa leikattavana. — Se on hirvittävä temppeli, jossa ihmisiä teurastetaan tuntemattomalle jumalattarelle, joka tahtoo nähdä umpisuolen. Sinne heitä viedään surmattavaksi kuin koiria eläinlääkäriin.

— Koiria, niin! Onhan hävytöntä, että Tukholman kuusi tuhatta koiraa riistää leivän ja kerman lapsilta… Ja isännät, jotka vuokraavat hienot huoneustonsa eläimille ja heidän kaltaisilleen… onko se laillista? Välikirjassahan sanotaan, että tulee viettää hiljaista ja rauhallista elämää… Eläimet ovat siis saaneet suuremmat oikeudet kuin ihmiset; silloin on ihminen kypsä! Jos palvelijat tekisivät lakon ja kieltäytyisivät värisemästä vilusta kadulla koirien voidessa erinomaisesti, silloin saataisiin pian sivistynyt yhteiskunta. — Ajattelehan, että palvelija saa seista häveten portin ulkopuolella! Hyi liitto sellaisia ihmisiä… Armeliaisuutta eläimiä kohtaan! Mutta ensin ihmistä kohtaan!

Fuuga kohosi ylös Skansenvuorelle.

— Akropolis, Pyhä Vuori, Kapitolium!

— Maailmankansalainen ei merkitse sitä, että norjalaiset hallitsevat Ruotsia Blasieholmenilta; ei, kansallinen ja kunnallinen itsehallinto kaikille liittoutuneille.

— Itse Talmud kiroo sen miehen, joka alistuu vaimonsa tahdon alle.

— Kas niin! Nyt hänen koiransa alkavat haukkua, kun kuulevat laulun tapulista; mitään ei voi tapahtua ilman koiria! Toisin on turkkilaisten… ja japanilaisten laita! Heidän keskuudessaan on saastainen eläin saastainen… mutta meillä… jokainen koiranomistaja on cynède… etsi sanan selitys Lombrosolta…

— Katsos, tuolla tuvassa Grönlund johtaa perkeleenpalvelijoita… niin, ne, jotka palvelevat Kaarle XII:tta, ovat perkeleenpalvelijoita, ja niiden, jotka jumaloivat Kustaa Adolfia, tulisi myöskin lukea Swedenborgin Diarium Spirituale…

* * * * *

— Sydänyö saapuu idästä, puhui Max; tällä hetkellä se on Itämeren yllä, ja sylissään sillä on uusi vuosisata.

He olivat Swedenborgin huvimajan edustalla, ja Ester katsoi velvollisuudekseen sanoa jotakin tuosta suuresta ruotsalaisesta, joka nyt oli noussut satavuotisesta unhosta ja ansaitsemattomasta halveksumistilasta.

— Et kai uskone, että Swedenborg oli yhteydessä muiden maailmain kanssa; ei voi päästä muiden maailmain yhteyteen, joita ei ole.

— Eikö ole? Kohota katseesi taivasta ja tähtiä kohti! Etkö näe nyt toisia maailmoja?

— Näen, mutta…

— Etkö näe Capellaa, tuota suurta, valkeata tähteä tuolla?

— Näen?

— Koska olet nähnyt sen, niin on sen valo kohdannut silmäsi, ja sinä olet jonkinlaisessa yhteydessä sen kanssa, kun olet ottanut jotakin vastaan siltä.

— Niin, valonsäteen…

— Niin, valonsäteen, jonka otat vastaan. Tiedäthän, että valonsäteen avulla voi lähettää ääniaallon?

— En, sitä en tiedä.

— Etkö tunne Bellin fotofoonia; jolla puhutaan etäältä valonsäteen avulla? No niin, se on olemassa, vaikka et sitä tunne. Sinä voit kuitenkin lähettää ääniaallon Capellan valonsädettä myöten. Sinähän tiedät, että ääniaalto voi kuljettaa ajatusta; lähetät minulle joka päivä ajatuksen puhelimella. Onko perusteluni oikea?

— On…

— Siis, johtopäätös: toisia maailmoja on olemassa, koska näet ne, ja sinä voisit lähettää ajatuksen ääniaaltoa myöten valoaallon avulla, ja päinvastoin ottaa vastaan ajatuksen samaa tietä samalta taholta.

— Perustelu on oikea…

— Silloin olemme yhtä mieltä; ja Swedenborg on voinut olla yhteydessä muiden maailmojen kanssa.

— Sitä en käsitä… ** — Pitääkö minun todistaa vielä kerran? Ei, sitä sinä et tahdo! — Kuitenkin, Holger eli vankilassa yhtä ja toista, jota hän ei voinut selittää, mutta joka teki hänet rauhattomaksi. Niin kauan kuin emme voi selittää jotakin, sanotaan sitä mystiikaksi. Hän ei ollut milloinkaan lukenut Swedenborgia; mutta päästyään vankilasta hänelle tapahtui tämä, jonka todenperäisyydestä voit saada selvän,, jos tahdot. — Päästyään vapaaksi hän eli mietiskelyissä ja luuli tietysti tulevansa hulluksi. Tulee sitten eräänä päivänä toimistoon muuan köyhä nuoruuden ystävä, joka tahtoo myödä Swedenborgin Areana Coelestian ruotsinkielisen laitoksen, mutta hänellä oli vain teoksen 6:s, 7:s ja 8:s osa. Auttaakseen miestä Holger osti ne aikomatta erikoisesti lukea niitä. Mutta selaillessaan niitä yksinäisyydessä hän huomasi, että teoksessa oli — hänen kokemuksensa vankilassa, ja niiden selitys piti paikkansa. Silloin hän rupesi mietiskelemään, koetti manata henkiä hypnotismin, suggestsioonin ja pakkomielikuvien y.m. avulla. — Kuitenkin, hän näki menneisyytensä ja nykyisyytensä uudessa valossa. Neljätoista päivää myöhemmin hän oli Upsalassa, ja meni antikvaariin ostamaan vuoden 1734 lakikirjaa. Hän sai itse etsiä hyllyltä, ja löysi nyt Arcanan 1:sen, 2:sen ja 3:nen osan; mutta ne eivät tietysti olleet osia hänen omistamastaan kappaleesta. Saavuttuaan sitten Tukholmaan hän meni suoraa päätä hankkimaan koko teoksen, mutta sitä ei ollut missään. Hän oli juuri lähtemäisillään viimeisestä antikvaarista, kun hänen päähänsä pälkähti kysyä: Mutta ehkä teillä on irtonaisia osia? — Heillä oli; ja juuri 4:s ja 5:s osa, jotka puuttuivat; eivätkä nekään olleet kummankaan hänen omistamansa kappaleen osia. Jos tahdot selittää tämän sattumaksi, niin voit myös sanoa voitatko arpajaisissa vai et. Kuitenkin kaikitenkin, hän ei ole spiritisti eikä näe näkyjä — — — mutta hän tuntee, saa vaikutuksia ja varoituksia, aivan kuin tuo selväjärkinen Sokrates daimoniltaan. Hänen personansa tuntuu minusta olevan sublimoitu tislausastiassa kärsimyksen hehkuvimmassa tulessa, mutta hän on jakautunut arki-ihmiseksi, joka elää alhaalla aineessa, ja sunnuntai-ihmiseksi, jonka hän laskee lentoon täytettyään uskollisesti velvollisuutensa.

— Oletko sinä lukenut Swedenborgia? keskeytti Ester, joka ei pitänyt näistä keskusteluista.

— Olen lukenut! ja uskon, ettei yksikään ihminen ole saanut tietää niin paljon salaisuuksia kuin hän… Ei ole mikään sattuma, että tämä maja on joutunut tänne vuoreille… ja juuri nyt, kun häntä tarvitaan… Kuuletko nimestä, Sweden borg, mitä hän Ruotsillemme merkitsee. — Minusta tuntuu kuin näkisin hänen istuvan tuolla ovensuussa, Abrahamin lailla, silloin kuin Herra kävi hänen luonaan Mamren lehdossa… Hän palaa jälleen, mutta vapahtamaan ja tuomitsemaan; henkeä vapauttamaan, eläintä sitomaan! En ole oikein ymmärtänyt, miksi kaikki nämä eläimet ja niiden saasta on kytketty tälle vuorelle, mutta ehkäpä siksi, että näkisimme eron niiden ja itsemme välillä, ja että vertailemalla löytäisimme ihmisen! — — — Nyt on sydänyö saapunut, ja minä kuulen vuosisadan tulevan, idästä; nyt se on Värtanin yllä. Vaxholmassa soitetaan… Suhisevatko sen siivet rauhaa, taisteluilla voitettua rauhaa? Ihmiset eivät tahdo rauhaa! Tänään hyväksyi 26 valtiota Haagin rauhankongressin keskustelut! Mutta kukaan ei usko rauhaan; kaikki varustautuvat! — — — Jos puhut hyvää ihmisistä, niin he nauravat sinulle; he tuntevat itsensä, me tunnemme itsemme; mutta jos puhut pahaa heistä, meistä, niin he suuttuvat. Hiukan mainettaan huonompia, ja hiukan parempia, ovat ihmisten lapset!

* * * * *

Nyt kuului soitto molemmista tapuleista, ja kaupungista kohosi kuin kumisevien äänten synnyttämä pilvenpatsas, mikä sai vuoren vapisemaan. Väristys kulki läpi kansanjoukkojen, jotka vaikenivat ja paljastivat päänsä ajattelematta ketä kunnioittivat. Eläimet häkeissä ja luolissa ryömivät koloihinsa ja piiloutuivat, säikkyen kuin pakanat vihittyjen kellojen kaikua; petäjissä kävi humina, joka saattoi olla yötuulen, mutta myöskin pronssin tärisyttämän ilmameren.

Suuri Te Deum nousi kaupungista nousemistaan, ja terävät kirkontornit kohosivat kuin ukkosenjohdattimet johtaakseen pois vihan salamat. Mutta tähtitaivas hymyili, lempeänä, ystävällisenä, anteeksiantavana.

Ja sitten tapulien kellot vaikenivat, kaupungin myöskin, toinen toisensa jälkeen.

— Luuletko, että se kuului tuonne ylös? kysyi Ester,

— Kuului, niin totta kuin sieluni elää! vastasi Max.

Hetken vaiettuaan hän jatkoi:

— No, miltä sinusta tuntuu uusi vuosisata, joka on koittanut?

— Entisen kaltainen!

— Jotakuinkin! mutta sittenkin toinen!

— Vaellammeko? Yhdessä?

— Kappaleen matkaa!

— Ylöspäinkö?

— Eteenpäin!

— Mutta alaspäin emme enää!