Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

GÖTALAISET HUONEET

Sukutarinoita vuosisadan vaihteesta

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Suomentanut

Aarni Kouta

Helsingissä, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1911.

Vihtori Kosonen Osakeyhtiö

SISÄLLYS:

I. Götalaiset huoneet.
II. Palatsivallankumous.
III. Storölaiset.
IV. Toimittaja.
V. Kuningas Lear ja rippi-isä.
VI. Epäselvä asema.
VII. Pääelinkeino.
VIII. Yhdeksänkymmenluku (Fin de Siecle).
IX. Ester.
X. Neuvostossa.
XI. Uusi toimittaja.
XII. Tohtori Borg.
XIII. Storön Brita rouva.
XIV. Majesteettirikos.
XV. Oopperakellarissa.
XVI. Kuolleiden valtakunnassa.
XVII. Sovintojuhla.
XVIII. Uudenvuodenyö.

ENSIMMÄINEN LUKU

Götalaiset huoneet

Sähkövalot sytytettiin Götalaisissa huoneissa, ja vahtimestarit järjestivät pöytää.

Kaksi hännystakkiin puettua herraa astui samassa sisään ja loi tarkastavan katseen järjestelyihin, joita he tuntuivat valvovan.

— Etpä ollut täällä ihan eilispäivänä! sanoi toinen hommaajista, arkkitehti Kurt Borg, Hirvittäväksi nimitetyn tohtori Borgin veljenpoika.

— En, vastasi maalari Sellén, en ole ollut täällä viiteentoista vuoteen, jolloin istuin Punaisessa huoneessa ja filosofoin Arvid Falkin, Olle Montanuksen ja muiden kanssa. Voitko sinä arkkitehtinä määrätä vanhan huoneemme paikan?

Arkkitehti, joka oli ollut täällä ennen, mittasi askelin puolisuunnikkaan nukkamatolla, ja kuvasi entisen huoneen näön.

— Niinpä niin, tuumiskeli Sellén; ajat muuttuvat, mutta me pysymme ennallamme.

Hän osoitti harmentuvia ohimoitaan ja jatkoi:

— Arvid Falk, niin; hän joutui rappiolle, kuten hänen pitikin; elääkö hän vielä?

— Elää, murhattuna, kuten he äsken murhasivat meidän Syrachimme, Rembrandtinpojan, parhaan miehemme, lippumme suojelijan, joka kaatui eturintamassa.

— Ja näiden murhamiesten parissa me vietämme tämän illan?

— Niin, katsopas, juhlan esinehän on norjalainen, eikä seurasta voi sulkea hänen vanhoja ystäviään Parisin ja Rooman ajoilta.

— Eipä tietenkään; mutta jos setä Borg tulee tänne, niin syntyy siitä ehkä aika melske.

— Pahinta on, että Lage Lang, norjalaisemme, luulee tästä sukeutuvan sovintojuhlan. Uskotko sinä sovintoon?

— En, vastasi Sellén jyrkästi. Me olemme koettaneet, mutta siitä ei tule mitään. Lundell esimerkiksi otti vastaan kutsun akatemiaan, avatakseen sisältäpäin linnoituksen portit, uudistaakseen ja rakentaakseen rauhaa; mutta sitten hän joutui saarroksiin, ja nyt hän maalaa kuin professorit. Ei, älä usko heihin! Näin he sanovat: Tule meidän luoksemme, muutu meidän kaltaiseksemme; tule, saat vaasanritarinmerkin meidän ollessa komentajina; tule ja taivu alammaiseksemme, niin me olemme sinun yläpuolellasi! — Ei, kiitos! Mieluummin ulkopuolella, mieluummin jätkänä maleksia kadulla! Muistatko Lassen laulua Hornassa Parisissa?

—. Niin, Parisi! Ja nyt me olemme jälleen kotona! Miltä sinusta tuntuu?

— Tympäisevältä! Ihan hirveältä! Ilma on liikkumaton, ja vuosisadan loppu lähenee: odotetaan uutta! Mutta mitä?

— Saapa nähdä!

Liike ovensuussa tiesi, että vieraat alkoivat saapua.

Sisään astui nyt, lihavana, parta vasta ajeltuna, hansikkaat kädessä, professori maalari Lundell. Hänen hännystakkinsa rinnassa oli vaasanritarinmerkki.

— Ota pois tuo p—a, sanoi Kurt Borg, ja irroitti tähden koukusta.

— Älä, anna olla! väitti Lundell sävyisästi vastaan, tottuneena siihen, että häntä pidettiin pilkkana.

— Niin, mutta se on häväistys Langia, kunniavierastamme, kohtaan, jolla ei ole tähteä, vaikka hän olisi paremmin ansainnut sellaisen kuin sinä. Vahtimestarit voivat pitää häntä ja meitä muita rangaistuina ihmisinä, ymmärrätkö!

— En!

Uutta liikettä ovensuussa; konsuli Isak Levi, muinoin Punaisen huoneen jäsen, astui sisään ja kätteli Selléniä, Lundellia ja Borgia.

Sitten saapuivat vieraat ryhmittäin. Parvi akateemikkoja astui sisään, pilven lailla, joka varjostaa niityn.

Pauhulla ja ryskeellä ryntäsi Hirvittävä tohtori Borg huoneeseen, arkkitehdin nuorekas setä. Katsellen taistelunhaluisesi ympärilleen hän tervehti oikealle ja vasemmalla lausuen kompasanoja.

Saapui naisia ja herroja, mutta jyrkän eron huomasi siinä, että akateemikoilla ei ollut rouviaan mukanaan. Seura ei ollut heille comme il faut, ja täällä tiedettiin käytettävän kieltä, joka muistutti selvää ruotsia. Sen lisäksi ei hienosto saanut juhlia norjalaista valtakunnanoikeuden mukaan, ja taiteilijanaisilla oli tapoja, jotka eivät olleet salonkimaisia. Huhuiltiinpa päälle päätteeksi, että taiteilijat saapuivat "ystävättärineen", ja kun näitä ei voinut eroittaa toisista naisista, saattoi helposti sattua erehdyksiä.

Viimein astui sisään mainehikas mies, päätään pitempi muita. Se oli Lage Lang, uuden ajan maalari, kuuluisa nimi. Omistaen paljon ystäviä, ollen rikas ja vieraanvarainen hän oli ulkopuolella ruotsalaisten riitaisuuksien, ja senvuoksi hän liikkui vahingoittumattomana tulten välissä, joita hän ei tuntenut. Juhlittiin ystävää ja taiteilijaa, mutta tahdottiin myöskin muistaa norjalaista pienellä mielenosoituksella; tahdottiin näyttää, että kansa ei yhtynyt hallituksen mielipiteeseen, se kun kohteli Norjaa valloitettuna maakuntana, ja tahdottiin puolestaan sovittaa ylhäältäpäin lietsottua vihaa veljeskansaa vastaan, jonka parasta ei valvottu, maata kun hallittiin puhelimella Tukholmasta, kuten mukavuutta rakastava pehtori hoitaa ulkotilaa.

Senvuoksi ohjattiin kunniavieras heti parvekkeelle, joka oli suuren, väkeä täynnä olevan musiikkisalin yläpuolella. Kun hän astui esille, keskeytti naputus soitettavana olevan numeron, ja viritettiin: "Ja, vi elsker."

Professorit muodostivat suljetun ryhmän, joka pysytteli sisällä, sillä he vainusivat, että tapahtui jotain luvatonta, johon heidän ei pitäisi ottaa osaa.

Senjälkeen vietiin vieras pöytään! — Oli katettu ranskalainen cabaret-illallinen. Jokaisen vieraan edessä oli kuusi osteria ja avattu pullo nimetöntä valkoviiniä, aivan kuin Laurentin luona Grez'ssä, ja näin oli illalle annettu leima, muistot olivat herätetyt, tunnelma 80-luvun, vaikka elettiinkin varovaisella 90-luvulla.

Yksi ainoa nomen proprium sytytti jo muistot tuleen.

— Barbison! Marlotte, Montigny, Nemours! — Hoo! Tai: Manet, Monet,
Lepage! — Hoo!

Puheita ei pidetty vielä, mutta kaikki puhuivat yht'aikaa: rauha ja riemu, sopu ja ilo vallitsivat.

Jälkiruuan aikana kohosi mieliala haltioitumiseen saakka. Appelsiineja viskottiin pöydän yli, lautasliinat lentelivät, tupakansavu tuprusi ja tulitikkuja näpäytettiin ilmaan kuin raketteja; loihdittiin esiin kitara; Spadan lauluja laulettiin kuorossa. Merkki seurustelutapojen taukoamiseen oli täten annettu; professorit temmattiin mukaan ja he kävivät nuoriksi; he päästivät ritarinmerkit ha'asta ja jakoivat niitä avoimin käsin; Sellénin selässä riippui vaasanritarinmerkki ja eräs vahtimestari oli saanut kunnialegioonan merkin olkapäälleen.

Viimein naputettiin pöytään. Tohtori Borg puhui:

— Me olemme juoneet ystävä Lage Langin menestykseksi, ja taiteilijan, nyt tahdon kohottaa maljan norjalaiselle: Älkää luulko, että rakastan norjalaisia ja heidän talonpoikaiskerskailuaan ja suuria eleitään; olen itse naimisissa norjattaren kanssa, kuten tiedätte, ja helvetillinen kansa se on; mutta minä rakastan oikeutta; en tahdo nähdä, että pöyhkeä kansakunta nöyryytetään lainaamaan meidän kuningastamme kuudeksi viikoksi vuodessa, enkä tahdo mitään läheistä yhteyttä vieraan kansan kanssa, jonka kehitys kulkee toista latua kuin meidän; en tahdo nähdä norjalaisten Ruotsin valtiopäivillä sekaantuvan meidän asioihimme ja vastustavan kaikkea, kuten puolalaiset ja elsassilaiset Saksan valtiopäivillä; tahdon rauhaa naapurien kanssa, ja tämä rauha saavutetaan vain eroamalla, kuten onnettomassa avioliitossa. Te ette peloita minua venäläisellä, sillä vapaat norjalaiset ja vapaat ruotsalaiset ovat voimakkaita tekemällä vapaaehtoisen liiton, mutta heikkoja, jos heitä yhdistää dynastinen uniooni, joka ei ole mikään uniooni. Norja on itse asiassa Ruotsin kruunun perintömaa, kuten Böhmi on Itävallan, ja on sellaisena vaarallisempi kuin liittoutuneena. Ruotsin hallituksen politiikka perustuu petokseen, ja on se alkujaan pyhän alliansin ajoilta, jolloin kansainvälinen oikeus ja kohtuus sivuutettiin; on koetettu sytyttää vihaa veljeskansojen kesken, mutta voi niitä, jotka sellaista eripuraisuutta ovat etsineet saadakseen hallita! Voi niitä! — Meitä, jotka olemme työskennelleet kokoamisen ja sovinnon aikaansaamiseksi, nimitetään isänmaanpettureiksi. Niitä, jotka ovat meitä siksi nimittäneet, sanon minä roistoiksi! Siinä sen saitte! — — — Lage Lang, ota vastaan onnentoivotusmaljani vapaalle Norjalle, jota vailla ei vapaata Ruotsia voi olla, eikä sovitettua!

— Vapaa Norja! Lage Lang!

Professori Lundell pyysi puheenvuoroa, mutta kun hän alkoi venäläisellä, Kielin rauhalla ja neuvotteluilla, kiihtyi puhelu niin, että hänen sanansa hukkuivat, kunnes seura keskeytti hänet viimein virittämällä laulun "Norges Bæste".

Kun Lage oli vastannut, noustiin pöydästä, ja karnevaali alkoi itsestään.

Pieniä ryhmiä erosi kuitenkin saadakseen keskustella, ja ulos parvekkeelle oli asettunut konsuli Levi, Sellén ja Kurt Borg.

— No, tänä iltanahan vedetään yhtä köyttä? sanoi Levi, luuletteko, että sitä kestää kauan?

— Ei, vastasi Sellén; se on vain aselepoa.

— No, mitä pahaa he sitten tekevät teille, professorit?

— Sitä te ette voi arvostella, te syrjäiset. He estävät, he muodostavat yleisen mielipiteen, he tukahuttavat; sitäpaitsi me olemme kuin kaksi vihollismielistä heimoa, ja minä luulen, että taistelua täytyy olla, muutoin kaikki maalaisivat samoin, ja silloin syntyisi kiinalaista taidetta, joka on liikkumatonta, ja jota tehdään sivelemällä harjalla valmiiksi leikattua mallia. Sitä paitsi taistelu kehittää voimia ja pitää henget valveilla.

— Niinpä kyllä, väitti Isak Levi vastaan, mutta kun taistelu on taisteltu, niin solmitaan rauha.

— Aivan niin, jos ehdot ovat hyväksyttävät! vastasi Kurt Borg; mutta ne eivät ole. He vaativat alistumista, ja siihen ei voida suostua; he vaativat vain toisen sielua ja henkeä… ja kaikkea! Me, jotka pyrimme yhdessä, emme muodosta mitään puoluetta, mutta me tunnemme kuuluvamme yhteen, olemme kuin sukulaisia, kuin saman vuoden satoa, ja ne toiset ovat… en tiedä mitä väkeä he ovat; minuun ne vaikuttavat kuin demoonit, joita vihaan kuin positiivista pahaa; kun jumalat käyvät liian vanhoiksi, muuttuvat ne demooneiksi, ja nämä miekkoset pitävät kyllä itseään jumalien jälkeläisinä, sillä he ovat olemassa Jumalan armosta, ajattelevat ja puhuvat Jumalan armosta, ja kun he tekevät väärin, niin he vetoavat Jumalan armoon. Minä en ymmärrä heitä, eivätkä he ymmärrä meitä.

— He ovat, katsopas, jarruja, jotka tasoittavat vauhdin, väitti Levi vastaan.

— Kiitoksia vain, mutta silloin minä olen mieluummin veturi, tuotan enemmän hyötyä, niitän suurempaa kunniaa.

Silloin Lundell astui parvekkeelle mukanaan akateeminen taiteilijarouva, joka oli eksynyt tähän hirveään seuraan.

Alhaalla musiikkilavalla lauloi eräs italialainen laulaja parhaillaan loistonumeroa, joka sytytti mielet; ja juhlahuumauksessa pisti rouvan päähän viskata laulajalle ruusu. Mutta välimatka oli liian suuri; kukka vaipui lennossaan kuin meteoori ja pysähtyi erään marmoripöydän ääressä istuvan herran liiveihin.

Yksinäinen vieras kiersi juuri paperossia ruusun pudotessa hänen syliinsä; hän pysähtyi liikkeessään, otti ruusun ja katsoi ylös parvekkeelle.

— Se on Syrach! huudahti Sellén, ja kaikki parvekkeella olijat nyökkäsivät erakolle. Tämän päässä oli punainen fetsi ja pukimiltaan hän oli hiukan omituinen.

Mutta Syrach ei näyttänyt tuntevan yhtään ainoata vanhoista ystävistään, vaan asetti ruusun napinläpeen, jatkaen paperossinpyörittelyä.

— Hän ei tunne meitä! huudahti Sellén. Käynkö noutamassa hänet tänne?

— Silloin minä menen tieheni, sanoi rouva lyhyesti; valitan, että ruusuni joutui niin likaisen takin rintaan.

— Mene sinä vain, Augusta, keskeytti tohtori Borg, joka oli tullut saapuville; kukaan ei ole sitäpaitsi kutsunut sinua tänne.

— Kuule nyt, Borg, puuttui Lundell puheeseen…

— Tuki sinä suusi, keskeytti tohtori, hän, joka istuu tuolla alhaalla sammuneena, olisi ollut ensimmäinen mies täällä tänä iltana, ellette sinä ja sinun kaltaisesi olisi sekoittaneet myrkkypikaria hänelle; ja sinä et ole edes sen arvoinen, että hän sylkäisisi sinua silmille; et, sillä te riistitte kunnian, leivän ja oman arvon tunnon häneltä sillä kertaa, sinä tiedät! Sitten Sellénin puoleen kääntyneenä:

— Anna Syrachin olla rauhassa unelmamaailmassaan; siellä hänen on parempi olla kuin me aavistammekaan, eikä hän sitäpaitsi tunne meitä enää!

Lage Lang saapui paikalle; kun hän näki vanhan ystävänsä, joutui hän vimmoihinsa ja tahtoi esittää eläköön- ja hurraahuudon meidän suurimmalle maalarillemme, mutta onneksi tämä saatiin estetyksi, sillä olisi kai kutsuttu poliisia, eikä salissa ollut sitäpaitsi ketään, joka olisi tuntenut maalaria, ellei mahdollisesti höperönä ja rappiolle joutuneena ihmisenä, jonka punainen fetsi ja omituiset eleet olivat herättäneet huomiota kaduilla.

Syrach sai istua rauhassa; hän istui nyt katse kohotettuna yli ihmisjoukon, ikäänkuin ei olisi nähnyt heitä, vaan silmäillen kauaksi ylös hän viihtyi unelmiensa parissa, joita ei voinut näyttää toisille.

Alakuloisuus valtasi mielet Götalaisissa huoneissa, ja ukkosta oli ilmassa. Mutta ennenkuin se puhkesi, olivat professorit poistuneet.

Pilvi oli jäljellä; voitoniloa sumensi kuolleiden ja haavoittuneiden lukeminen; eikä Syrach ollut ainoa kaatuneiden joukossa.

Viimein vaikeni soitto salongissa; tuli puoliyö, ja suuri sali oli autio ja sinisen savupilven peitossa. Pienellä marmoripöydällä, jonka ääressä Syrach oli istunut, loisti veripunainen täplä. Se oli ruusu, jossa tuo ylenmäärin tunteellinen mies oli viimein vainunnut vihollisen, ja jonka hän oli jättänyt paikoilleen.

Hajaannuttiin ja kunniavieras saatettiin alas. Kadulla vartosivat komeat ajopelit, joissa istui jääkäri ajomiehen vieressä. Jääkärillä oli töyhtöjä hatussa ja kuvetappara sivulla.

— Kuka on niin hieno, että ajaa seitsenlasivaunuilla? kysyi Sellén.

Jääkäri seisoi avoimen vaunun oven ääressä ja laski sisään suuren
Langin.

— Minä vaan! sanoi Lage; asun serkkuni luona Norjan ministerihotellissa, jonne te olette kutsutut päivällisille ylihuomenna, joka sorkka.

Vanha boheemi hurrasi; norjalaisen viittauksesta vaunut täyttyivät ja lähtivät vyörymään Blasieholmenia kohti. Tohtori Borg oli ottanut jääkärin kolmikulmaisen hatun ja kuvetapparan sekä tahtoi välttämättömästi "komentaa ajoa", kuten hän sanoi, se on saada ohjakset käsiinsä ja ajaa Stallmästaregårdeniin.

— Ole varuillasi! huusi Isak Levi.

— Ei minusta tule lääkintöneuvosta, vastasi Borg. — Ja luullen olevansa purjeveneessään, hän huusi:

— Tiukentakaa! — käännetään! Täysin purjein!

Mutta samassa vaunut ajoivat ministerihotellin pihalle.

Borg tahtoi saada aineita pihalle, mutta vaikka norjalainen piti sitä täysin kohtuullisena, estivät toiset kuitenkin kujeen; ja jäähyväiset lausuttiin vihdoin viimein.

Senjälkeen alkoi yövaellus, juhlien jälkeen tavanmukainen, jolloin tahdottiin sanoa kaikki, mitä sisällä jäi sanomatta.

Siis kantajoukko: tohtori Borg, Kurt Borg, Isak Levi ja Sellén, kulki ensin rantakatuja ja katseli linnaa, kuten tavallisesti.

— Tuolla on linna! sanoi Kurt, arkkitehti; se pysyy paikoillaan, se.

— Pysyy aikansa, virkkoi tohtori vastaan; mutta kun graniittinen valtiopäivätalo valmistuu Helgeandsholmenille, niin murenevat tiilit tuolla ylhäällä.

— Miksikäs ei; ajan henkihän on sellainen, puuttui Levi puheeseen. Hallitushan istuu valtiopäivillä nyttemmin, mutta syytä siihen ei tiedä kukaan; perustuslain mukaan kuningas valitsee itse neuvonantajansa, mutta nyt valitsee Karl Ifvarsson ne.

— Sinä olet hullu!

— En; Karl Ifvarsson määrää valiokuntavaalit ja päättää siis, milloinka ministerit eroavat. Silloinpa hän kai on hallitsija.

— Kuulkaahan, tässä on uuden oopperan paikka, keskeytti Sellén, joka ei sietänyt politiikkaa.

— Niin, nythän puuhataan oopperaa; mitä valtiopäivät sanovat siitä?

— Siellä ei tahdota enemmistöoopperaa, vaan saa siitä tulla kunnallisooppera perustanaan Lagerlund ja pohjakerros.

Senjälkeen he lähtivät liikkeelle Norrbron ja Mynttikadun poikki torille.

— Tuollahan on vielä Ritarihuonekin! sanoi Sellén.

— Niin on, ja minä olin mukana, kun se suljettiin, puuttui tohtori Borg puheeseen. Ajatelkaahan meidän suuria miehiämme viime täysi-istunnossa! Tuo suurista suurin; sellainen loppu!

— Ja tuolla on Riddarholmankirkko; siellä on Kaarle kahdestoista ja kaikki muut!

— Tarkoitat Kustaa Aadolfia, vaikka et uskalla sanoa.

— Niin, Kustaa Aadolf; tiedättekö, että tuota pientä hautakuoria nimitetään Vasaborgilaiseksi, ja siellä lepää hänen ja Margaretha Cabeljoun poika?

— Aivan niin, ja se on sangen mautonta; mutta oletteko nähneet ukko Cabeljoun hautakiveä kirkossa? Minä en ole nähnyt sitä, mutta se mainitaan eräässä kirkkoa koskevassa kuvauksessa. Niin vaalitaan meidän suuria muistojamme! He voisivat varsin kernaasti loihtia pois nuo Cabeljout!

— Luin tässä äskettäin, minkälainen penkominen pantiin toimeen Saint-Denis'ssä 1793, jolloin kaikki kuninkaiden haudat avattiin ja tyhjennettiin, selitti tohtori. Siellä saattoi tehdä joukon mieltäkiinnittäviä fysioloogisia kokeita. Ludvig viidestoista oli esimerkiksi vain kuin jonkinlaista mustaa mädäntynyttä haisevaa tervalaitetta…

— Kuulkaahan, kun me nyt tässä alamme käydä kirkkohartaiksi, niin ettekö tahdo tulla katsomaan minun kirkkoani, sanoi arkkitehti Borg; en ole tosin rakentanut sitä, mutta olen pannut sen entiseen kuntoon; avaimet ovat taskussani, ja Isak saa soittaa urkuja, jos häntä haluttaa.

Se miellytti tohtoria, ja nyt käännyttiin samaa tietä takaisin katsomaan Kurtin kirkkoa, kuten sitä nimitettiin.

Kun nuo neljä olivat astuneet puolipimeään temppeliin, jonka holveja ulkona palavat kaasulyhdyt ainoastaan heikosti valaisivat, vaikutti rakennuksen suuruus ja holvien kauniit viivat vasten heidän tahtoaan valtavasti heihin; he paljastivat päänsä ja kulkivat äänettömästi alttaria kohti.

— Siitä on kaksikymmentä vuotta kuin olen ollut täällä, alkoi tohtori; ja minusta tuntuu täällä oudolta. Missä on alttaritaulu?

— Se on poissa, vastasi Kurt. Nyt meillä on sen asemesta tabernaakeli, näkyleipäpöytä ja seitsenhaarainen kynttilänjalka.

— Sehän on vanhaa testamenttia, sanoi Isak.

— Me kohtaamme siis jälleen toisemme, vastasi Kurt Borg.

— Ja täällä? Mitä tämä on?

— Se on kastekappeli eli baptisterium.

— Ja sitten sinä olet maalannut kuvia seinille…

— Niin olen, se on tuomiokirkon tyyliä…

— Ja saarnastuoli on tehty vähäpätöisemmäksi!

— Senvuoksi, että pääalttari on kaikkein pyhin.

— Oletko sinä katolilainen, senkin riivattu?

— En niin nimeksikään, mutta tuomiokirkko on katolilainen; protestanttisuus ei ole keksinyt mitään kirkkotyyliä, senvuoksi että sillä ei ole positiivista sisältöä.

— On joka tapauksessa mainiota nähdä, kuinka te korjaatte tuomiokirkkoja; te palautatte jälleen niiden alkuperäisen kauneuden, rakennatte ne sellaisiksi kuin ne olivat ennen uskonpuhdistuksen hävityksiä. Olkaa varuillanne, että ette kaiva esille katolilaisuutta.

— Niin, täällä on melkein jokainen varomaton katolilaisuuden suhteen, aivan kuin Atterbomin aikana. Kirkkoherraa itseään, joka muutoin on valtava pokerinpelaaja, on kauan epäilty sala-katolilaiseksi, ja on hän sekä eräs pappisnurkkakunta ehdoittanut kirkonmenoja muutettavaksi ja koettanut saada niihin hiukan enemmän kauneutta. — Liike alkoi muutoin 70-luvulla, jolloin löydettiin meidän vanhoja messukirjojamme, joita oli virastojemme asiakirjain päällyksinä, niitä soviteltiin entiseen asuun ja julkaistiin pala palalta. Niistä löydettiin muun muassa messuja kansallispyhimyksellemme, Erikille, Ruotsin suojeluspyhälle. Kapellimestari Norman sävelsi Birgitan Rosa roransin; Wirsén läksi haistelemaan Sienan tuomiokirkon pyhääsavua; ja professori Byström työskenteli kirkkomusiikin palauttamiseksi vanhalle pohjalle; Kivimuseo kohoili vanhoja alttarikaappeja; Vadstenan luostari laitettiin entiseen kuntoon ja Birgitasta tuli melkein luterilainen pyhimys; Upsalan tuomiokirkko uusittiin ja maalattiin ja arkkipiispa matkusti Roomaan, pudisti paavin kättä, ja tämä avasi Vatikaanin kirjaston kerettiläiselle. — No, mitä vaarallista siinä on? Sehän osoittaa, että sovinto on syntymässä äidin ja pojan välillä, ja onhan kaunista, että sukulaiset elävät sovussa, vallankin kun molemmat ovat kristittyjä ihmisiä, joita dogmien katoava varustus vain eroittaa.

— Niin, virkkoi tohtori, kaikki tuo liikuttaa minua sangen vähän, sillä minä varmaankin olen pakana; isoisäni lienee ollut neekeri, enkä minä kuulu tähän lammashuoneeseen; en ole vihamielinen sitä kohtaan, mutta se on minulle vieras.

— Sinulle niin; mutta luterilaiset kirkuvat kuorossa, ylipappi etunenässä, sovinto-opin tulkit ulvovat, kun kuulevat puhuttavan sovinnosta eri uskontunnustusten välillä. Heikkoja astioita, jotka halkeavat vain nähdessäänkin uutta viiniä!

— Onko se totta, että Falkista on tullut katolilainen?

— Se on valhetta; mutta luterilaisuuden on vallannut niin silmitön säikähdys, että he alkavat nähdä katolilaisia kaikkialla, vieläpä he näkevät jesuiittojakin, vaikka minä en ole nähnyt ainoatakaan. Usea paavihan on lakkauttanut jesuiittain veljeskunnan, mutta niitä nähdään kuitenkin, aivan kuin jesuiitat "näkivät" vapaamuurareita ennen maailmassa. He sanovat minuakin jesuiitaksi, minua!!! minua!!!

— Kirkkojen laita tuntuu olevan sama kuin synagoogankin, puuttui nyt
Isak puheeseen.

— No, kuinkas sitten on synagoogan laita? kysyi tohtori.

— Niin, nähkääs, se on kuin simpukankuori, josta eläin on ryöminyt ulos ja kuollut. Se on vain tyhjä huone, jossa vallan heikosti humisee kuin muisto muinaisesta kuohuvasta elämästä.

— Olet oikeassa, Levi; mutta mitä uusia bassorumpuja ne ovat, joiden ääni nyt kuuluu maailmassa?

— Tarkoitat armeijalaisia? puuttui Kurt puheeseen. Ne ovat kansainvälisiä kristityitä, uskontojen sekoittajia, jotka aukaisevat temppelinsä kaikille Kristuksen tunnustajille. Heillä ei ole mitään jumaluusoppia, ei leivoksia, ei määrättyjä muotoja, ei eroa katolilaisen ja protestantin välillä; se on elävää kristinoppia, johon kuuluu usko ja hyvät työt. Tämä pieni ja-sana on yhdistysside särkyneiden kirkkojen välillä, jotka taistelivat joko uskosta tai töistä.

— Mikä sinä sitten olet? kysyi Sellén viimein.

— Sitä en tiedä! — Kristitty vapaa-ajattelija, ehkä; kristitty senvuoksi, että olen syntyisin kristitystä suvusta, vapaa-ajattelija senvuoksi, etten voi liittyä mihinkään "tunnustettuun" kirkkokuntaan.

— Oletko sinä kristitty?

— Samassa määrin kuin Isak on juutalainen, ja setä Borg pakana, yhtä suuressa tai yhtä pienessä.

— Nyt minä tahdon musiikkia, keskeytti tohtori; Isak soittaa Bachia, ja minä poljen!

Onneksi oli urkulehteri kiinni, eikä Kurtilla ollut avainta. Se ärsytti tohtoria, joka juhlatunnelmassaan oli joutunut takaisin Punaisen huoneen ajoille, ja vaatien tavatonta voimanponnistusta hän pyysi tornin avaimia, sillä hän tahtoi ylös soittaakseen yhteen isolla kellolla. Sittenkuin tämäkin ehdoitus oli rauennut, lähdettiin ulos ja erottiin eräällä ajuriasemalla.

TOINEN LUKU

Palatsivallankumous

Toimittaja Gustaf Borg, tohtorin vanhempi veli, istui toimituksessa poltellen aamusikariaan ja koki kirjelaatikkoa. Kirjelaatikko on kummallinen kapine, sillä se on suljetussa läkkilaatikossa tuotu posti, jonka avain on toimittajalla. Tuossa pienessä laatikossa on toimituksen salaisuudet: vastaukset, lähetetyt kirjoitukset, anomukset; nimettömät kirjeet, hävyttömät postikortit; ja tämän laatikon synnyn aiheuttivat juuri avonaiset postikortit, jotka joutuivat vahtimestarien ja muiden käskynalaisten luettaviksi, mikä seikka herätti heissä ylenkatsetta toimittajaa ja lehteä kohtaan, sekä antoi heille tuttavallisuuteen perustuvan ylemmän aseman.

Pitkäaikaista harjoitusta oli vaatinut, että päällikkö ei raivostunut joka kerran laatikkoa avatessaan; ankaran hikoilun se tosin maksoi, mutta hän oli viimein saavuttanut sellaisen taidon kirjeiden avaamisessa, että näki heti käsialasta, allekirjoituksesta ja muusta, tarvitsiko hänen lukea vai viskata paperikoriin.

Tänään sujui tämä toimitus hiukan hitaammin kuitenkin, sillä ensi kerran lehden elinaikana sai toimittaja avonaisia kortteja, joissa oikeistolaiset, perheenisät ja yhteiskunnansäilyttäjät ylistivät ja kiittivät häntä senvuoksi, että hän eilisessä numerossa oli tarttunut aseisiin sosialismia vastaan.

Gustaf Borg oli nimittäin syntynyt vuosisadan keskivaiheilla, ja oli elänyt 1890-luvulle säilyttäen 40-luvun vapaamielisiä ihanteita, joihin kuului: perustuslaillinen yksinvalta (tai mieluimmin tasavalta), uskonvapaus, yleinen äänioikeus, naistenvapauttaminen, kansakoulut, venäläisviha j.n.e. Hän oli ollut näkemässä, kuinka eduskuntajärjestelmä muutettiin 1866, ja uskonut Tuhatvuotisen valtakunnan tuloon. Mutta se ei tullut. Laskelmat, joihin oli luultu voitavan luottaa, osoittautuivatkin erehdyttäviksi. Uudet vaalit 1867 johtivat nimittäin seuraaviin omituisiin tuloksiin: Aateli, joka ennen oli muodostanut eduskunnan neljännen osan, oli voittanut, ja havaittiin sen nyt muodostavan kolmannen osan, huolimatta siitä, että Ritarihuone oli kukistettu. Pappissääty oli supistunut neljännestä osasta kolmanteenkymmenenteenneljänteen osaan. Meidän paavikuntamme oli siis kadottanut maallisen valtansa. Porvarissäädyn luku oli alentunut neljännestä osasta kuudenteen osaan; ja talonpoikaissääty säilytti neljäs-osansa, mutta oli kaksikamarijärjestelmän kautta päässyt kuitenkin suurempaan valtaan.

Ritarihuone oli tosin kukistettu, mutta ensimmäisen kamarin enemmistön muodostivat virkamiehet ja sitten herraskartanonomistajat, jotka olivat enimmäkseen aatelismiehiä.

Valtiopäivät olivat siis pääpiirteissään samanlaiset kuin vanhassa Roomassa, patriiseineen ja plebeijeineen. Lähemmin tarkasteltaessa huomattiin tosin plebeijien olevan voitolla ja sen seikan täytyi ilahuttaa vapaamielistä; mutta vieläkin lähemmin tarkasteltaessa havaittiin plebeijit vanhoillisiksi.

Tässä Babelin sekoituksessa hämmentyi Gustaf Borg tykkänään. Hänen jonkun verran abstraktiset käsityksensä politiikasta houkuttelivat hänet uskomaan, että valtiopäivät pohtivat valtio-oikeudellisia teorioja, niiden tehtävänä kun päinvastoin oli pitää huolta kansalaisten tarpeista juuri sillä hetkellä. Hän oli takertunut omaan ansaansa alati puoltaessaan enemmistön oikeutta ja nähdessään nyt kansan valitseman enemmistön ohjaksissa. Ruotsi oli silloin maanviljelysmaa, ja senvuoksi maanviljelijät muodostivat enemmistön. Se oli johdonmukaista; ja nyt saivat talonpojat vuorostaan vanhemmat valituksensa käsiteltäviksi, vanhat vääryydet laillisen huomion alaisiksi. Tähän kaikkeen hän saattoi suostua. Mutta kun sama enemmistö tahtoi laatia lakeja kultuurikysymyksissä, määrätä mitä kansan tuli uskoa ja ajatella, kuinka nuoriso oli kasvatettava; ja kun he tahtoivat viskata vankilaan ne, jotka työskentelivät tulevaisuuden hyväksi, silloin hänen täytyi puuttua asiaan ja käydä plebeijiensä kimppuun. Mutta samalla hän joutui taisteluun itseänsä vastaan, ja alkoi horjua.

Tekijäin moninaisuus sotki laskelmat; sillä nähdessään uuden valtiomuodon heikontavan kuningasvaltaa, ei hän voinut olla kannattamatta plebeijejä, huolimatta heidän säästäväisyydestään, suvaitsemattomuudestaan ja hitaudestaan. Oli hetkiä, jolloin hän näki Vapaudenajan palaavan. Valtiopäiväthän eroittivat kuninkaan neuvonantajia; talonpojat olivat asettaneet valiokunnat, ennenkuin vaalit toimitettiin kamarissa; esitykset kuninkaan eläkkeen vähentämisestä uudistuivat tavan takaa, ja pohdittiin prinssien hovinpitoa.

— Nyt emme ole kaukana nimileimasimesta! virkkoi toimittaja eräänä valoisana hetkenään.

Kaikki vanhemmat poliittiset käsitteet hajosivat, ja suuri pesu keitettiin, missä rohtimet ja hienot palttinat yhtyivät, ja oli melkein mahdotonta eroittaa mustaa valkeasta, omaa toisen omasta. Oli jouduttu tähän suureen paradoksiin: vanhoilliset plebeijit ovat sentään kukistaneet kuningasvallan, ja tämä kolminkertainen sisällinen ristiriitaisuus vaikutti kuin sähköankerias: sitä ei voinut käsitellä osittain siksi, että se oli liukas kuin ankerias, osittain siksi, että se oli sähköinen. Sai iskun, jos koski siihen, ja se iski joka suunnalle, oikealle ja vasemmalle, ylöspäin ja alaspäin.

Silloin ilmestyi se uusi ja sai ihmiset puhumaan muusta kuin talonpojista. Se oli tuo niin sanottu sosiaalinen kysymys: yhteiskunnan perustukset tutkittiin ja havaittiin iän ja kosteuden rappeuttamiksi, niin että talon luhistumisen pelosta ei rohjettu enää rakentaa niiden varaan.

Silmitön säikähdys, joka silloin syntyi, valtasi ensin ylemmät. Ylemmät, keveimmät, jotka senvuoksi olivat kohonneet pinnalle; ylemmät, heikoimmat, jotka senvuoksi olivat etsineet suojaa ja tukea ylhäältä, säikähtivät tietenkin enimmän. Mutta pelko levisi, ja eräänä kauniina päivänä olivat taistelevaiset, kasvavaiset, vapaamielisetkin säikähdyksissään. Oli nimittäin otettu perhe pohdinnan alaiseksi, ja havaittu se liian ahtaaksi yksilöllisesti ja personallisesti kasvavalle elämälle. Kun nyt vanhojen mielestä perhe oli yhteiskunnan perustus, katsoivat he vaaran uhkaavan yhteiskuntaa. Mutta nyt ei yhteiskunnan tai valtion perustana ole perhe, sillä valtio ei ole lainkaan avioliiton kaltainen, vaan valtiot syntyivät siten, että vapaat miehet liittoutuivat yhteiseen puolustukseen. Siitä ei ollut apua, jankutettiin yhä edelleen perheestä valtion perustana. Eikä auttanut vastaväite: olkoonpa nyt perhe vaikka perustus, mutta kun perustus ei enää pidä, niin meidän täytyy laskea toisaalle uusi perustus ja rakentaa uutta.

Perhe-käsitettä tarkasteltaessa havaittiin, että kaksi ihmistä nykyisen nopean kehityksen päivinä ei voinut vannoa pysyväistä yksimielisyyttä koko elinajakseen, jota vailla puolisoiden yhteiselämä kävi sietämättömäksi. Voimakkaana esiintyvä personallisuuden pyrkimys kiisti molemminpuolista alistumista vastaan; naisen työhön ryhtyminen ja hänen osanottonsa julkiseen elämään ehkäisi perhe-elämän kehitystä ja lapsien kasvatusta kotona. Kokemushan oli osoittanut, kuinka avioerojen luku lisääntyi; ja tämän perinpohjin katkeran toimenpiteen tahtoivat vanhat ymmärtämättömyydessään lukea kevytmielisyyden syyksi, vaikka asianomaiset kyllä tiesivät, että he ainoastaan pelastaakseen yksilöllisyytensä pakenivat pahinta kaikesta, orjuutta. Kun lastentarhat ja koulut olivat sen lisäksi ottaneet lasten kasvatuksen haltuunsa, lakkasi kotikasvatus. Kotihan oli sitäpaitsi ollut vain tyyssija, missä kaikki koirankujeet kukoistivat; ja kasvatus alkoi koulussa, jatkui kasarmissa ja alkoi uudelleen todenteolla elämässä.

Jotenkin tähän tapaan lausuttiin syytökset perhettä vastaan. Ja silloin valtasi säikähdys niinkin voimakkaan miehen kuin Gustaf Borgin.

Eilen hän oli itse laatinut johtavan kirjoituksen yhteiskunnanhajoittajia vastaan; ja tänään olivat vanhoilliset ojentaneet hänelle kätensä kiitokseksi avusta.

Poikansa Holgerin, toimitussihteerin, kanssa hänellä oli ollut edellisenä päivänä myrskyinen selvittely, jolloin tämä oli uhannut erota. Tohtori Borg, veli, oli telefoonipuhelussa luvannut käydä tapaamassa häntä; ja veljeä hän parhaillaan odotti, tuntien jonkun verran levottomuutta, johon oli syynä myöskin se, että osa tilaajista oli lähettänyt lehden takaisin.

* * * * *

Odotettu saapui; tohtori astui sisään ilmoittautumatta veljensä luo, ja kivahti heti:

— Mitä sinä olet tehnyt?

— Olen kirjoittanut vakaumuksesta teidän siveettömyyssaarnojanne vastaan.

— Sinun vakaumuksesi tulisi perustua paikkansa pitäviin tosiasioihin ja olla kokemuksen vahvistama, mutta se ei ole; mitään saarnoja ja saarnaajia ei ole olemassa, sillä ne, jotka kirjoittavat perheestä, kertovat vain havaintojaan ja kokemuksiaan; he sanovat näin: siihen ja siihen suuntaan näyttää kehitys kulkevan, sellaiseksi ja sellaiseksi on perhe-elämä rappeutunut viimeisen miespolven aikana, ja koti on näyttäytynyt hirmuvaltaisuuden, itsekkäisyyden, teeskentelyn kouluksi. He tuovat siis esiin vain todenperäisiä tietoja eivätkä saarnaa mitään teorioja.

— Mutta sinä, jolla itselläsi on tyttäriä, yhdyt näihin oppeihin?

— Pidän yhtä hellää huolta tyttäristäni kuin sinä, enkä opeta heille mitään; sillä tässä asiassa olen ihan tietämätön; mutta minä pysyn odottavalla kannalla ja teen havaintoja, olen jo ollut huomaavinani, että lapsillani on toiset aatteet kuin minulla; häveliäisyys estää meitä puhumasta siitä, senvuoksi on hyvä, että siitä kirjoitetaan; painettu sana vaikenee eikä loukkaa ketään. Mutta sen minä sinulle sanon, että olen valmis kuten sinäkin — kaikkeen! Tietäessäni, etten voi sille mitään, sillä neuvojen arvonhan sinä tunnet, minä vaikenen ja ajattelen: ehkä se on niin oleva; he ehkä ymmärtävät sen paremmin; tämä ehkä on tie uuteen yhteiskuntajärjestykseen. Nuoret, jotka taistelevat uusien ihanteittensa puolesta, saavat kyllä kärsiä ensimmäisistä kokeista; monet kaatuvat ja monet luopuvat senvuoksi; mutta ajan virta vierii kysymättä meidän mieltämme, enkä minä ole epätoivoisesti koettava seisauttaa sitä, — kuitenkin, kun sinä nyt olet asettunut meitä vastaan, olet sinä turmellut lehden. Osakkeenomistajana ja johtajana kehoitan sinua eroamaan ja jättämään paikan pojallesi Holgerille.

— Minäkö, eroisin? — En milloinkaan!

— Hyvä! silloin Holger ja minä perustamme uuden lehden!

— Uusi lehti ei menesty!

— Uusi lehti, joka pysyy kannassaan ja omaksuu sinun hylkäämäsi traditsioonit, menestyy kyllä.

— Tarkoitat yksipuolista puoluelehteä, joka kohtelee vastustajiaan pahantekijöinä.

— Ei, vaan vihollisina! Taistelun kestäessä ammutaan se sotamies, joka alkaa hieroa sopimusta. — Etkö ole huomannut, että jos tekee yhden myönnytyksen tai sanoo hyvän sanan viholliselle, niin hän riemuitsee alistumisesta. Hyvät sanat ja kohteliaisuudet seuraavat myöhemmin, rauhanteossa. — Pidä nyt itseäsi ammuttuna luopiona ja eroa.

— En milloinkaan!

— Silloin kukistamme sinut perustamalla kilpailijan!

— Onko se veljen puhetta!

— On, rehellisen veljen, joka ei siedä suvunsuosintaa eikä puolueellisuutta, joka asettaa oikeuden yläpuolelle veljenmaljaa, ja yleisen hyvän yläpuolelle yksityistä.

— Olet unhoittanut, että menetät rahasi, jos kukistat minut!

— Sitä en ole unhoittanut, mutta minulla on enemmän rahaa kuin luuletkaan, enkä joudu niin muodoin perikatoon. Saat miettimisaikaa huomiseen kello 12. Hyvästi!…

Tohtori meni ulos ovesta, ja toimittaja jäi yksin hautomaan raskaita ajatuksiaan.

Hänet oli virkajättönä, aikansa palvelleena heitetty tunkiolle, hänet, joka oli ottanut osaa aineelliseen uudestiluomiseen jälkeen 1850:n. Hän muisti ensimmäisen rautatienkaistaleen 1852; muisti sähkölennätinlinjan avaamisen 1853; ensimmäisen kaasulyhdyn 1854; ensimmäisen postimerkin 1855, ja puhelimen ja sähkövalon tulon hän oli nähnyt 80-luvulla. Mutta hänen nuoruutensa valtiollisista ihanteista olivat, kuten tavallista, vain muutamat toteutuneet, useimmat olivat rauenneet tyhjiin ja kadonneet kuin ojaan langennut itämätön vilja; muutamat olivat toteutuneet toisin kuin hän oli uneksinut, ja olivat niiden seuraukset olleet toiset kuin hän oli laskenut. Ajan kuluessa oli ilmestynyt uutta, jota hän ei ymmärtänyt ja jota hän pelkäsi. Niinpä hän ei ymmärtänyt suurta työväenliikettä, sillä hän ei ollut huomannut, että maa näinä neljänäkymmenenä vuotena oli alkanut muuttua maanviljelysmaasta teollisuusmaaksi; hän nimitti työväenpuolueen johtajia kiihoittajiksi ja anarkisteiksi, vaikka he juuri työskentelivät lainlaadinnan ja järjestyksen aikaansaamiseksi näiden järjestämättömien joukkojen keskuudessa. Hän ei ymmärtänyt nuorison pyrkimystä vapauteen ja edesvastuuseen, itsetoimintaan ja itsemääräämisoikeuteen, ja senvuoksi hän kaatui. Sehän oli traagillista, sillä autettavissa ei ollut se, että aika rajoitti ihmishengen kasvamismahdollisuuden; eikä hän kaatunut omasta syystään, vaan elämän lakien vuoksi.

Olihan hän aina ajatellut, että poika seuraisi häntä, mutta että tämä työntäisi hänet syrjään ja tällä tavalla, se oli raskaampaa kuin koko elämän katkeruus.

* * * * *

Hän sulki kirjoituspöytänsä ja läksi ulos matkustaakseen maalle ja miettiäkseen siellä, minkä päätöksen tekisi. Hän oli nimittäin muutaman vuoden omistanut maatilan saaristossa, missä hän eli suurimman osan vuotta perheineen.

KOLMAS LUKU

Storöläiset

Toimittaja Gustaf Borg seisoi pienen saaristolaivan etukannella, joka meni Storöhön, missä hänen maatilansa oli; mutta järkytetyssä mielentilassaan hän olisi toivonut olevansa näkymätön, tai hätätilassa sokea ja kuuro.

Kaksi vierasta herraa istui hänen läheisyydessään, ja hänen täytyi kuunnella heidän vuoropuheluaan.

— Kaunis kaupunki se Tukholma joka tapauksessa on, mutta vaikuttaa kuitenkin liian koristeellisesti, sillä se on liian suuri ja loistava edustaakseen autiota maata.

— Autiota?

— Juuri niin, olen tehnyt vast'ikään tarkastusmatkan kautta koko Ruotsin, olen näet erään henkivakuutusyhtiön tarkastaja; ja minä kuljin monen maakunnan lävitse näkemättä ihmisiä; istuin junassa itse viidentenä miehenä; asemilla oli kuolonhiljaista. Tullessani suureen kaupunkiin löysin sieltä pelkkiä virkamiehiä; milloin maaherran, piispan, everstin, esikuntanaan pormestari, raatimiehet, postimestari, telegraafikomisario — ja muutamia kauppiaita.

— Mutta väkilukuhan on kasvanut viiteen miljoonaan?

— Totta kyllä; mutta näistä viidestä miljoonasta on 20 ja 55 vuoden välillä olevia miehiä vain yksi miljoona. Lapsia ja vaimoja, joilla ei ole mitään ammattia, on kaksi ja puoli miljoonaa. Mutta näiden miljoonan täysikasvuisen työkuntoisen miehen täytyy elättää nuo kaksi ja puoli miljoonaa aikaansaamatonta, ja heidän täytyy elättää sitäpaitsi 170,000 virkamiestä, lukuunottamatta sotaväkeä, jota lasketaan olevan 133,000. — Huomaat, että olen selvillä hengistäni, kuten todellinen henkivakuuttaja ainakin.

— Onko meillä 170,000 siviilivirkamiestä?

— On, meillä on 67,000 posti-, sähkölennätin- ja rautatienvirkamiestä, 27,000 siviilivirkamiestä, 28,000 pappia apulaisineen, 38,000 opettajaa, 17,000 kunnallisvirkamiestä.

— Sehän on luonnotonta.

— On kyllä, mutta niin se on! En voi auttaa asiaa; eikä se ole mikään salaisuus, sillä se on painettuna Ruotsin virallisessa tilastossa. Mutta pahin kaikista on siirtolaisuus: Yhtiöön liittymiseni jälkeen 1866 on 780,000 ihmistä muuttanut maasta.

— Seitsemänsataa tuhatta?

— Niin, neljänä vuotena 66 ja 70 välillä muutti 100,000. Kun lukumäärä sitten aleni, rääkyivät isänmaan ystävät ja sanoivat: se ei ollut mitään vaarallista, kuten näette! Mutta sitten tuli 1881 ja 85, jolloin 175,000 muutti maasta. Ja sitten tuli 86 ja 90, jolloin muutti 200,000.

— Mitä isänmaan ystävät silloin sanoivat?

— Eivät mitään! Niin, he rupesivat keräämään muistojaan Skansenille ja rakensivat museon tuntien, että loppu oli käsissä.

— Miksi sitten muutetaan maasta; onko siihen köyhyys syynä?

— Ei, vastataan, köyhyys ei ole siihen syynä.

— Mikä sitten?

— Kansanopiston opettajat — siinä kummaa väkeä, usko pois — väittävät, että se johtuu isänmaanrakkauden puutteesta, mutta he eivät sano, mikä tämän puutteen on aiheuttanut. Olen kerran vastannut eräälle tuollaiselle kasvattajalle: kuinka voi rakastaa maata, joka on ulkomaalaisten oma? Sinähän tiedät, että Ruotsin maa on pantattu ulkomailla 226 miljoonasta, että kuntien velat nousevat 175 miljoonaan ja valtion sitoumusvelka 287 miljoonaan. "On maamme pantiss', siksi jää" lauletaan nyttemmin muutamissa klubeissa. Hypoteekkilainat tasataan tavallisesti säästöpankkivaroilla. Mutta säästöpankkivarat ovat sijoitetut epävarmoihin käsiin, ja säästöpankkivaroja nostavat säännöllisesti siirtolaiset, jotka ovat varanneet ne laivapilettiä varten. Valtionobligatsioonit tasataan rautatietavarastolla, mutta se on väärää kirjanpitoa, sillä kiskot ja veturit kuuluvat kalustoon.

— Mutta liikennevälikappaleethan ovat tuottavia voimia.

— Aivan oikein, niitähän ovat maantietkin ja vesireitit myös, mutta ne eivät ole pääomaa. Onnettomuudeksi ei meidän 27 tuhannen siviilivirkamiehemme joukossa ole yhtään kirjanpitäjää; vaikka mitäpä hyötyä siitä olisi valtiossa, jossa valtio ja yksityiset elävät yli varojensa. Valtion tulisi määrätä veroja maksukyvyn eikä mielivallan mukaan. Mutta nyt; sanotaan vain: täytyy saada kokoon uusi sotajoukko, ja niin kiskotaan puoli miljaardia. Ajattelehan, puoli miljaardia, joka on maksettava kymmenessä vuodessa.

— Mutta maasta-muutto? Mitä arvelet syyksi siihen?

— Ruotsalaiset eivät viihdy; kaikki tyynni on tympäisevää; heidän on ikävä istua yksin sydänmaissa; heillä ei ole mitään yhteenkuuluvaisuustunnetta, senvuoksi että kansa ei ole yhtäläistä. Koko aateli, yläluokka ja keskisääty ovat suurimmaksi osaksi maahan muuttaneita ulkomaalaisia, jotka ovat kätkeytyneet ruotsalaisten nimien taa. Nämä muodostavat feodaalisen virkamiesvaltion ja kiskovat palkkansa helooteilta. Päästä virkamieheksi ja saada eläke, sehän on jokaisen "paremman ihmisen" ihanne. Yliopistot ovat vain kouluja virkatutkintoja varten ja eräässä yliopistossa on sama määrä dosentteja kuin ylioppilaita yhdessä tiedekunnassa. Ylioppilaat pysyvät yhä vanhoillisten poikien muodostamana etuoikeutettuna luokkana, jotka edustavat kansaa juomatilaisuuksissa (poikkeuksia lukuunottamatta.) Mutta on muutakin, mikä hajoittaa. Vanha maakuntaeristyväisyys on sellainen, ja se ilmenee vielä yliopistojen osakunnissa, mihin kaikki vanha roska kokoontuu. He kadehtivat ja vihaavat toisiaan, ja viranylennyksiä toivovan papiston etenkin sitoo syntyperäoikeus maakuntaan. Virastoista huomaat, että jos esimies on esimerkiksi smålantilainen, niin ryntäävät smålantilaiset heti siihen virastoon; ja pääkaupungissa on seuroja, missä maakuntaintoilijat lyöttäytyvät yhteen "edistääkseen yhteisiä rientoja", valtiopäivillä istutaan sijoittuneina maakuntien mukaan, ja Ruotsin Akatemian jäsenet valittiin yhteen aikaan eteläruotsalaisen syntyperäoikeuden mukaan, niin että tuota loistavaa laitosta sanottiin, leikillä tietysti, Skånen Akatemiaksi. — Niin, on niin paljon moskaa, mikä tekee täällä elämän sietämättömäksi. Kukaan ei tunne olevansa kotonaan; jokainen on vihollinen vihollisen maassa; kukaan ei uskalla tehdä mitään, sillä hän tulee estetyksi; ainoa tarmonilmaisu on huomattavissa silloin, kun on estettävä jotakin. Niiden, jotka tahtovat tehdä jotakin, täytyy etsiä toinen maa, ja senvuoksi tarmokkaat muuttavat, mutta estäjät jäävät: se on liian pirullista!

* * * * *

Alkoi tuulla Blockhustullin luona, ja toimittaja painautui alas peräsalonkiin. Siellä hän näki nukkuvan herran, joka oli kääntyneenä selin salonkiin; hartiain suunnattomasta leveydestä hän huomasi heti, että se oli lankomies, Storön kirkkoherra, jota hän nyt ei ollut halukas tapaamaan. Senvuoksi hän seurasi esimerkkiä, kellistyi vastapäätä olevalle sohvalle, ja käänsi selkänsä.

* * * * *

Mutta lankomiesten maatessa peräsalongissa istuivat tohtori Borg ja hänen kälynsä Brita, toimittajan vaimo, tupakkahytissä ja puhelivat. He tiesivät kyllä toisten läsnäolon laivassa, mutta eivät halunneet tavata heitä.

— Tästä ei päästä muutoin kuin aika romahduksella! jatkoi tohtori, ja sinä, Brita, heität pommin!

— Niin, ystäväiseni, vastasi rouva mitä hyväntahtoisimmalla autiudella, olen jo heittänyt pommejani niin monta vuotta, että minun täytyy käydä käsiksi dynamiittiin. Gustaf vanhoillisvapaamielisine aatteineen on pahin vihollisemme; hän ei ymmärrä mitään siitä suuresta, mitä nyt tapahtuu maailmassa; hän tosin omaksui teoriat kerran, mutta kun yksi ainoa ajatus olisi toteutettava, yksi ainoakin hänen nuoruutensa ihanteista, silloin hän pettää.

— Aivan niin: senvuoksi meidän täytyy nolata hänet; hänen pitää erota ja luovuttaa johto määrätystä vuokrasummasta sinun Holgerillesi; jos hän tahtoo yhä edelleen kirjoittaa lehteen, niin antaa hänen kirjoittaa, mutta päällikön tarkastuksen alaisena.

— Kunhan ei Holger vain ole liian nahjusmainen! Insinöörintaipumuksistaan huolimatta on hänellä vielä perinnäiset heikkoutensa…

— Ne minä kyllä kynin pois, ja sinä, joka olet ehdottomasti tunteeton, voit olla apuna. Solmikaamme liitto keskenämme, niin saamme jotakin aikaan.

— Tehkäämme se, vastasi Brita kasvoillaan suruton ihmisystävällinen ilmeensä, mutta silloin meidän täytyy hieroa sovintoa. Sinun täytyy yhtyä minun naisasiaani.

— Tiedäthän, että sen teen, mikäli se pysyy oikeuden rajoissa, mutta vääryyksiin en suostu. Yhdyn taisteluusi, joka tarkoittaa ihmisoikeuksien hankkimista palkollisille, työläisnaisten palkkaehtojen parantamista, tyttöjen vapauttamista toimettomuudesta ja turhuudesta; kannatan vapaita suhteita, jotka ovat laillisen edesvastuun alaisia; mutta en vapaata rakkautta avioliitossa, sillä se on miehen orjuutusta, vallankin kun hän saa toisten lapsia papinkirjaansa; en kannata naineen naisen omistusoikeutta, joka vapauttaa naisen käyttämästä omaisuuttaan perheen hyväksi, mutta pysyttää miehen omaisuuden yhteisenä.

— Mutta vaimon työ kotona? Eikö hän saisi siitä maksua.

— Mitä työtä se on? Oletko sinä milloinkaan tehnyt työtä kotona? Sinä olet jaellut käskyjä, jotka Gustafin palkkaamat palvelijat ovat täyttäneet. Mutta hän on elättänyt sinut, vaatettanut sinut ja sinun lapsesi ja palkollisesi. Sinä puhut hölynpölyä!

— Mutta köyhät pesijättäret, jotka ansaitsevat itse, eivätkö he saa pitää rahojaan, vai onko heidän annettava ne miehen juotavaksi?

— Kun mies ei saa pitää kurjaa palkkaansa, vaan hänen täytyy antaa se perheelle, niin on naisenkin palkka lankeava kodin hyväksi. Etkö ymmärrä, että mies on muutoin orja, ja orjuutta vastaan on itse vanhoillisvapaamielinen Gustafkin saarnannut? Oletko sitäpaitsi nähnyt yhtään pesijätärtä, joka on antanut miehen juoda rahansa? Jos olet nähnyt, niin oli se kaiketi hänen tahtonsa, ja jos se on hänen tahtonsa, niin ei mikään lainlaadinta voi estää sitä. Sinä esimerkiksi käännät, etkä hoida taloutta, ja ryyppäät palkkiosi, se on kuljet ja kylvät ne juhlimisiin, jolla aikaa Gustaf palkkaa sijaasi palvelijoita. Onko se sinusta oikeudenmukaista, tai onko sinusta naisen asema sorrettu? Silloin sinä olet pölkkypää, enkä minä voi hieroa kanssasi sovintoa. Brita vapisi kiukusta, mutta ei saanut päästään näitä entisiltä ajoilta periytyneitä tuhmuuksia, jolloin mielistely vaati, että miehen oli uhrattava kaikki ihanteille. Tohtori, joka oli vapautunut kaikesta vanhasta ennakkoluulosta, katsoi, että hetki oli tullut puhua suunsa puhtaaksi ja päästä selville kälyn päähänpistoista.

— Ja se seikka, että naiselle yleensä maksetaan vähemmän, jatkoi hän, riippuu siitä tärkeästä tosiasiasta, ettei hänen tarvitse maksaa rakkauttaan, vaan saa siitä tavalla tai toisella itse maksun. Laki näet tuomitsee vain miehen avustamaan lapsen kasvatusta, eikä milloinkaan naista, jolla kuitenkin on suurin ilo äitiydestä, ja jonka omistusoikeus lapseen nähden on eittämätön! — Niin, ja sitten sinä tahdot poistaa ammattihaureuden! Tiedätkö mitä tarkoitat ammattihaureudella? Jos tarkoitat sillä lääkärin hoitoa, niin olet säälimätön tahtoessasi poistaa sen! Jos taas tarkoitat sitä tosiasiaa, että joukko naisia harjoittaa sukupuolielämää ammattinaan, niin ei laki voi ehkäistä sitä, sillä salaisimpaan ja arkaluontoisimpaan ei laki voi puuttua! Mutta te ette tahdo milloinkaan vastata kysymykseen, vaan ryömitte rottien lailla kolosta toiseen. Poliisihan koettaa tarkastuksella rajoittaa ammattihaureutta ja peloittaa sillä sen harjoittamista; työskentelee siis teidän tarkoitusperienne hyväksi, mutta tehän työskentelette ehkäisykeinoja vastaan. Mitä te tahdotte? Sitä ette itsekään tiedä! Senvuoksi teidän jaarittelunne on paljasta roskaa! — Vieläkö muuta? Äänioikeus? Ensin miehille; sitten nähdään, kunhan olette käyneet oikeudenmukaisiksi ja saaneet järkeä päähänne.

— Ja sinä tahdot, että minä työskentelisin kanssasi?

— Niin, kaikissa niissä kohdin mistä olemme yksimielisiä, ja kaikissa pyrkimyksissäsi, jotka ansaitsevat kunnioitusta, ja joille tiedät minun antavan arvoa! Mutta minä en tahdo apuasi suorasukaisessa asiassa auttaakseni sinua vastapalkkioksi vääryydessä. Kun sinä, joka olet kotisi hallitsija, tahdot esiintyä orjana, niin minä pidän sinua pettäjänä, jota syljen vasten silmiä! Sen tiedät jo ennestään, Brita!

Brita rouva oli liian hyväluontoinen suuttuakseen niin vähästä, ja hänen uskonsa heidän yhteiseen suureen asiaansa niin vahva, että hän piti hyvänään ja päätti puheen tavanmukaisella loppulauseellaan:

— Niin, katsopas, tässä kysymyksessä me emme tule milloinkaan ymmärtämään toisiamme.

Mutta tohtori ei tyytynyt pelkkiin puheisiin, vaan tahtoi ratkaisevaa vastausta ja sanoi senvuoksi:

— Kyllä minä sinut ymmärrän, ystäväiseni, mutta sinä et ymmärrä, mitä minä sanon, ja se on sinun vikasi.

Keskustelu olisi jälleen alkanut alusta, ellei Storön kirkkoherra, Brita rouvan veli, olisi astunut tupakkahuoneeseen: Musta, hirvittävän näköinen jättiläinen, kintereillään vanha ränstynyt koira.

— Siinä tulee Petter pirskottimineen, sanoi tohtori; ja selvittääkseen vertausta, nosti Fylaks takajalkaansa.

Brita rouva, joka katsoi velvollisuudekseen olla eläinten ystävä, piti aina Fylaksin puolta, ja oli heti puolustukseen valmis.

— Niin, Henrik on se mies, joka ei rakasta sukulaisiaan.

— Häpeä, minä en ole koirien sukulainen, ja minä vihaan kaikkea eläimellistä, niin itsessäni kuin muissakin. Nyt olisi Petter velvollinen noutamaan rievun ja kuivaamaan kannen, jos lakia ja oikeutta olisi maassa…

— Äh, sinä olet ankara viatonta eläintä kohtaan, väitti kirkkoherra vastaan…

— En, mutta sinulle minä olen ankara, joka tuot eläimiä ihmisten seuraan; itse sinä et uskalla haukkua ja purra, mutta hyödyttömän eläimesi annat sitä tehdä; sinä et uskalla nostaa takajalkaasi, mutta viaton eläimesi saa tehdä sen. Sinä olet raato; siinä kaikki.

— No, no, no; suostutteli kirkkoherra; olkaamme armeliaita.

— Niin, olkaamme armeliaita kanssaihmisiämme kohtaan, älkäämme ottako leipää lapsilta ja heittäkö sitä koirille; sinä et anna ropoakaan köyhille; sinä annat muonamiehillesi separeerattua maitoa, mutta mädälle, haisevalle elukallesi sinä annat kerman, ja se, joka pitää eläintä, hyödytöntä eläintä ihmistä parempana, hän on itse mädäntynyt eläin.

— Oletko nähnyt Gustafia? keskeytti nyt Brita rouva.

— Hän nukkuu alhaalla peräsalongissa, vastasi kirkkoherra.

Se oli odottamaton uutinen molemmille salaliittolaisille, ja he vaipuivat molemmat yhteiseen aprikoivaan äänettömyyteen, jota kirkkoherra käytti hyväkseen ja katsoi ikkunasta, kuinka pitkälle he olivat ennättäneet. He olivat kanavan suussa, missä aina tuli kysymys siitä, oliko niin paljon vettä, että laiva saattoi kulkea.

* * * * *

Oltiin vain puolen tunnin matkan päässä pääkaupungista, ja sydänmaa alkoi jo. Milloin näkyi harmaita kivikoita ja vaivaismänniköitä, lampia ja sisäjärviä, milloin pieniä peltotilkkuja, joissa maanviljelys tuntui viihtyvän vain näön vuoksi. Maata viljelevät herrasmiehet elivät koroilla tahi ammateillaan, ja pitivät maatiloja pääasiallisesti metsästyksen ja kalastuksen vuoksi, tai saadakseen asua maalla. Ainoa todellinen maanviljelijä oli kirkkoherra, joka omisti kaksisataa tynnyrinalaa metsätöntä maata, karjan ja meijerin, elätti hevosia ja teuraseläimiä, kasvatti sikoja ja valmisti munia uuden järkiperäisen menettelytavan mukaan; hän käytti myöskin vesimyllyä, omisti laivan osakkeita, rakennutti vuokrattavia kesähuviloita. Hän oli Storön rikkain mies, ja sielunhoidon hän jätti kappalaisen ja apulaisensa tehtäväksi; mutta kansliatöihin ja kirkkoherrantoimeen hän puuttui, sillä hän tahtoi kernaasti hallita ja sekaantua asioihin.

Ystäviään ja sukulaisiaan kohtaan hän oli lauhkea kuin lammas, näytti sävyisältä naudalta, mutta vihollisiaan hän kohteli kuin kiljuva jalopeura; ja seurakuntaa hän piti ylimalkaan vihollisenaan, etenkin köyhiä.

— Köyhiä ei ole olemassakaan, hän sanoi. Laiskoja on! Sairaita ei ole, on vain sairaiksi tekeytyviä, jotka tahtovat avustusta.

Verotuksessa hän oli terävä kuin partaveitsi, ja osasi vainuta ilmi salaisia tuloja. Kun koko pitäjä todellakin koetti alituisessa riidassa vyöryttää veroja toinen toisensa niskoille, niin oteltiin lautakunnassa kuumimmat ottelut, ja pastori Alroth antoi vakoilla seurakuntaan muuttaneita. Jos joku osti huvilan, niin otettiin hänen kaupungintulonsa heti lukuun, jos nimittäin ostaja asui jonkun osan talvea saarella, sillä silloin hän oli sen asukas. Valitettiin ja käräjöitiin loppumattomiin; ja käräjillä rovasti istui aina kuin minäkin yleisenä syyttäjänä, valmiina myöskin milloin tahansa esiintymään todistajana jos jonkinlaisissa jutuissa. Hän ei ollut mikään tavallinen pappi, ja hänellä olisi ollut monta vihollista, ellei hänessä olisi ollut pientä leikillisyyden pisaraa, joka sai hänet hymyilemään omille ja muiden heikkouksille. Hän oli maailmanmielinen pappi, mikä kylläkin kuulostaa ristiriitaiselta, hän kun oli hengenmies, mutta valtiokirkon maailmallistuessa, jolloin papisto oli muuttunut jonkinlaiseksi maanviljelyksellä eläväksi ruotujakolaitokseksi, oli meidän hengenmiehistämme tullut maanviljelijöitä ja meijeristejä, jotka olivat enemmän pakotettuja härkien ja lehmien hoitoon kuin ihmisten. Hän oli myöskin iloinen pappi, joka kävi pidoissa; ja hän oli tunnettu seudun parhaaksi viiranpelaajaksi. Mutta hän ei hairahtunut koskaan, ei juonut milloinkaan liiaksi; petkutti tosin pelissä, mutta oli aina valmis tunnustamaan joutuessaan kiinni. Hän ei kiroillut eikä tahtonut esiintyä valistuneena epäilijänä; laski kernaasti leikkiä, mutta ei hänelle sopimattomista asioista; uskoi sanaan eikä tehnyt pelkurimaisia myönnytyksiä seurassa. Ajan kysymyksistä ja levottomuuksista hän ei välittänyt; ei lukenut milloinkaan kirjoja, mutta seurasi sanomalehdistä päivän politiikkaa, tullikysymystä ja verojenkorotusta.

Sisarensa Britan kanssa hän hämmästeli leikillään, ja lankomiehen, toimittajan, kanssa hän oli jotensakin hyvä ystävä. Tohtori Borgista hän piti senvuoksi, että tämä oli kunnon mies, ja hänen raakuuksiaan piti pastori leikinlaskuna. Enin antoi hän arvoa tohtorille tämän varman kannan takia idioottimaisessa naiskysymyksessä, ja soi hänelle puolestaan anteeksi hänen raivonsa koiria kohtaan. Hänen sukulaisensa olivat huvilanomistajia, ja hän piti heitä hyvinä naapureina, mutta ahdisti heitä verotuksessa. Lähintään, eli vaimoaan lapsettomassa avioliitossa, hän kohteli vaimonaan, kumppanina, talon "sisäosasten" hallitsijana; mutta voi häntä, jos hän rohkeni astua valtansa rajojen ulkopuolelle, silloin pastori puolusti paikkaansa. Brita oli kyllä ollut siellä ja koettanut villitä, mutta silloin oli kirkkoherra, kotirauhasta välittämättä, nostanut sellaisen metelin, että heidän oli täytynyt peräytyä.

— Vaimo rinnallani, mutta ei yläpuolellani! oli hänen tunnuslauseensa.

Ja hän sanoi sodomiiteiksi niitä miehiä, jotka antoivat naisten hallita itseään. Mutta sen hän oli myöskin huomannut, että naisten hyökätessä esiin ei ollut kysymyksessä yhdenvertaisuus, vaan hirmuvaltaisuus.

— Tulevaisuuden yhteiskunnassa te ehkä saatte äänioikeuden, hän sanoi, kun teette kaikki työtä; mutta ette tässä yhteiskunnassa, jossa olette joukon jatkona.

Sellainen oli Storön pastori Alroth; keskiaikainen prelaatti, hengellinen virkamies, jolla oli paljon maallista valtaa, rikas mies, joka omisti suuria maatiloja, ja oli senvuoksi oma suojelijansa, s.o. asetti itse itsensä kirkkoherrakuntaan, josta sai 30,000 kruunua palkkaa, jotka kruunut yhteensä hänen omien 20,000 kruunun korkojensa kanssa pyöristivät hänen vuositulonsa 50,000 kruunuksi.

* * * * *

Kanavan suussa huomattiin kuitenkin, että vesi oli matalalla; senvuoksi perämies alkoi komentaa tuota tavanmukaista meritemppua.

— Matkustajat alihankaan!

Se oli ensimmäinen temppu; mutta kun kaikki eivät tienneet, missä alihanka oli, menivät muutamat ylihankaan.

Kun humalainen perämies — hän oli aina humalassa ja silmät punaisina kuin särjellä — huusi ylihankaan, niin ymmärsi syrjäinenkin asian oikean laadun ja sen seikan, että oli siirryttävä samalle puolelle. Siitä laiva kallistui ikäänkuin se olisi ollut keikahtamaisillaan kumoon, mutta pääsi kuitenkin mairitellen kappaleen matkaa eteenpäin kaislikon laitaa, jossa polakoukut kumartuivat laivan vanavedessä.

— Miksi kanavaa ei ruopata? kysyi Brita rouva viattomasti.

— Siksi, vastasi tohtori, että jos ruopattaisiin, niin ilmestyisi heti nopeakulkuinen kilpailija vesille, ja sitä eivät tämän lotjan osakkeenomistajat tahdo. Vai kuinka, Petter?

Pastori ei tahtonut kieltää eikä myöntää, vaan virkkoi:

— Eiköhän Gustafin nivuslihoihin koske alhaalla peräsalongissa! Hän on sangen raskas, ja perämiehen pitäisi mennä alas "asettelemaan" häntä.

Nyt sattui tohtori astumaan polakoukkuja kurkistelevan Fylaksin käpälille, ja tämä ulahti kauhun ulvontaan, johon Brita yhtyi:

— Sinä olet raakalainen! huusi hän tohtorille.

— Se on valhe, ystäväiseni, vastasi tohtori; en kiduta milloinkaan eläintä, en edes onkimatoa, mutta teidän eläimenne kiduttavat minua olemalla tielläni ja ulvomalla.

Kanavamatka oli suoritettu, ja merenhaara avautui eteen. Laituri seurasi laituria, ja joka kerran kun poikettiin maihin, oli tilaisuus tehdä jokin huomautus, antaa selitys asukkaista. Ne olivat ikäänkuin turvapaikkoja, toisinaan sellaisten ihmisten piilopaikkoja, jotka olivat vetäytyneet pois maailman hälinästä. Toinen tarina ei ollut toisensa kaltainen, ja tähän sydänmaahan, puolen tunnin päähän Tukholmasta, he olivat asettuneet, enimmäkseen ehkä tunteakseen meren läheisyyden, ainoan suuren, mitä Ruotsin tiherretyssä luonnossa on. Ne olivat jokapäiväisiä murhenäytelmiä, joiden viimeinen näytös suoritettiin täällä. Hävitetyt omaisuudet, murtuneet perhekohtalot, rangaistut tai rankaisemattomat harha-askeleet, loukattu kunnianhimo, suru ja kaipaus, kaikkinainen kurjuus oli kokoontunut näihin harmaiden kivimäkien välissä oleviin vihreihin laaksonnotkelmiin. Asioista tietoiset, jotka kulkivat tätä vesireittiä, tunsivat käyvänsä ohi elämän kaiken katkeruuden, ja ahdistuksen ohella heräsi mielihyvän tunne siitä, että itse oli ulkopuolella. Pastori, joka tiesi enin, puhui vähimmän, mutta tohtori oli uupumatta äänessä:

— Katsokaa, tuolla seisoo tuo vanha pederasti laiturillaan ja vartoo sanomalehteä. Sinä Brita, joka tutkit sosiaalista kysymystä, voitko selittää pederastian syyt, ja voitko sanoa minulle, miksi niin moni mies meidän piirissämme antaa tehdä itsestään sen suuntaisia viittauksia?

— Sitä en voi, enkä tahdo puhua siitä, vastasi Brita rouva turhia kainostelematta, mutta osoittamatta myöskään vähintäkään mielenkiintoa.

— Sellaisista asioista ei puhuta, keskeytti pastori.

— Siinähän juuri on onnettomuus, sanoi tohtori, että tärkeimpiä kysymyksiä ei saada selvitellä. Murhasta ja murhapoltosta, varkaudesta ja väärennyksistä saadaan puhua äänekkäästi alaoikeudessa, missä laki säätää suullisen kuulustelun, mutta näistä asioista ei saa edes kirjoittaa!

— Inhimillinen häveliäisyys vaatii tässä vaikenemaan, väitti pastori vastaan.

— Silloin pitäisi tuomaria hävettää kuulla murhasta ja varkaudesta myöskin. Ei, te olette höperöitä, tai tahdotte näyttää paremmilta kuin olette. Te olette ihan selittämättömiä! Itse teko on rankaisematon, mutta jos joku runoilija kuvaa ylevästi synnyttämistilaisuuden ensimmäisen kohtauksen, niin tahdotte heittää hänet vankilaan. Nuorison takia! Irstaan nuorison, joka ei leikkaa nimiään puihin, vaan piirtää koko salaisuuden pitkin nurkkia ja seiniä. Minä en ymmärrä teitä, mutta en tahdo sanoa teitä teeskentelijöiksi, sillä en tiedä, mitä se on! Sinä, Petter, et tahtoisi käyttäytyä sopimattomasti katukäytävällä, mutta sinun koirarakkisi saa loukata kauneudenaistia lapsilauman nähden, ja sinä seisot ja katselet kaikkea rauhallisesti! Hyi hitto!

— Kas nyt hän on taas koirien kimpussa, keskeytti Brita rouva; se on hänen ainainen puheenaiheensa.

— Niin on, kun te laahaatte likaiset eläimenne ihmisten pariin ja annatte niiden ottaa osaa keskusteluun, niin saatte sanan sanasta, kaksi parhaasta.

— Likaisia? Kissojen jälkeen ei ole sen puhtaampia eläimiä, katso niiden turkkia…

— Katso sinä hamettasi, Brita, kirkui tohtori, katso Fylaksin pirskotinta!

Fylaks oli todellakin tutkinut Brita rouvan kaupunginhametta ja nostanut takajalkaansa.

Kuin ampiaisen pistämänä hypähti rouva pystyyn; punainen töyhtö hänen hatussaan vapisi kuin kaurakimppu tuulessa, hänen kasvonsa kuvastivat yhdellä erää kaikkia mahdollisia mielenliikutuksia; raivoa nolauksen, epätoivoa hävityksen, häpeää nöyryytyksen johdosta, mihin sekaantui ystävällinen hymy, joka vielä kuolossakin tahtoi ilmaista myötätuntoa viatonta eläintä kohtaan.

— Miksi sinä et kurita eläintäsi? karjui tohtori, joka kuitenkin tahtoi pitää loukatun ja häväistyn ihmisen puolta.

— En voi, eläinsuojeluyhdistys tulee väliin! viisasteli pastori.

— Yhdistys voi olla oikeassa, jos nimittäin keppi sen sijaan saisi tanssia sinun selässäsi; mutta minä tiedän, että sinä et uskalla kohottaa keppiä Fylaksia vastaan, sillä silloin sen ikenet menisivät irviin; ja silloin se on herra ja sinä olet koira! Senkin saakelin itsekäs nauta!

Näin sanoen hän läksi tupakkahuoneesta ja paukahutti oven kiinni perässään.

Oli saavuttu aavalle ulapalle ja tohtori meni peräkannelle vilvoittelemaan.

Siellä hän näki tukkukauppias Levin, joka myöskin omisti huvilan
Storössä, sekä Britan kolmannen pojan, jolla oli eräs pastori
Alrothin ulkotila vuokralla.

Tohtorin täytyi ensin purkaa mielensä, ennenkuin aloitti toisen puheenaineen, ja Isak oli uskollinen sielu, johon hän saattoi tyhjentää närkästyksensä.

— Ajattele noita saakeleita! Naiset ovat liittoutuneet eläinten kanssa; eläin saa purra minua, mutta jos minä puolustaudun potkaisemalla, niin joudun vankilaan. Onko maailman loppu käsissä, vai mitä tämä on? Ja nämä eläin-naiset kuvataan ihmiskunnan hyväntekijöiksi, kohotetaan elämäkerroissa jättiläisneroiksi…

— Niin, sanoi Isak, siinä seuraukset zooloogisesta maailmankäsityksestä, eläinlääkäripsykologiasta, demokraattisten periaatteitten ulottamisesta eläimiin saakka. Kaikki on samanlaista, kaikki ovat yhdenvertaisia…

— Mitkä pässinpäät ovat voineet tehdä niin järjettömiä johtopäätöksiä? Jos ihminen on eläinasteikon huippu, niin on hän kai hallitseva eläimiä, se on johdonmukaista. — — — Mutta se on mädäntymismerkki, kun pienet tai suuret eläimet pääsevät valtaan; bakteriot tai koirat, yhdentekevää; basillia vastaan saan puolustautua, mutta en koiraa? Tiedättekö, kaikki tyynni on ihan mätää!

Isak huomasi hetken keskeytykseen sopivaksi, ja sanoi sivumennen:

— Andersin mielestä on maanviljelyskin mätää!

— En tahdo sanoa mätää, mutta kyllä on päin mäntyä maanviljelyskin, se on vissi. Eikö maasta ole imetty mehu, kun emme voi lannoittaa sitä tuottamatta ulkoa lannoitusaineita? Tiedättekö, että Ruotsi osti yhtenä vuonna 60 miljoonaa kiloa keinotekoista lannoitusainetta ulkomailta? Tiedättekö sen? Ja luuletteko, että se lyö leiville? — Me emme voi ruokkia edes karjaamme: tiedättekö, että olemme ostaneet yhtenä vuonna 90 miljoonaa kiloa leseitä ja öljykakkuja. Me emme voi kylvää ostamatta siementä ulkomailta; 16 miljoonaa kiloa siementä vuodessa ulkomailta. Akat, jotka ennen hoitivat kanoja, eivät viitsi tehdä sitä enää, vaan me ostamme 20 miljoonaa munaa vuodessa, oikeammin 27, mutta me viemme todellakin maasta 7 miljoonaa.

— No, kuinkas on sitten viljan laita? viskasi Isak kalikkansa jo sytytettyyn tullitakkaan?

— Älkää puhuko siitä! 132 miljoonaa kiloa vehnää yhtenä vuonna, mitäs sanotte siitä?

— Tasaan sen maastaviennillä, sanoi Isak.

— Sinä et voi tasata 132 miljoonaa kiloa maahan tuotua vehnää 18 tuhannella maastaviedyllä, vaikkapa ottaisit lukuun 27 miljoonaa kiloa maastavietyä kauraakin; ja sitäpaitsi sinä olet tuonut maahan 92 miljoonaa ruista ja 27 miljoonaa maissia, kaikki kiloissa! Millä Ruotsi elää?

— Puulla ja raudalla!

— Ei, Norlannissa ei ole enää jäljellä yhtään jättiläishirttä, ei yhtään mastopuuta, sanovat jotkut; toiset väittävät sitä valheeksi; vastaus riippuu siitä, mikä vaaliyhdistykselle on edullista sillä hetkellä; me viemme maasta vain kaivoskeppejä ja "lastikkoja" sanoo sahanomistaja, jos hän on vasemmistolainen, mutta kieltää sen, jos on oikeistolainen.

— Entäs rauta sitten?

— Me viemme maasta rautaa, se on totta, mutta me tuomme sitä myöskin maahan; kankirautaa on viety maasta 162 miljoonaa kiloa, mutta tuotu 21 miljoonaa; 91 miljoonaa kiloa valurautaa on viety, mutta 50 miljoonaa on tuotu, ja me olemme ostaneet 55 miljoonaa kiloa rautatienkiskoja ulkomailta yhden vuoden kuluessa. Millä Ruotsi elää?

— Keinottelulla! vastasi tohtori Borg arvelematta.

Isak hymyili.

— Niin, keinottelulla, mutta sellainen päättyy tavallisesti aika romahduksella, kun korkoja ei voida maksaa, ja toisinaan se päättyy tyrmällä, jos velallinen on huomattu huolimattomaksi. Ajatelkaahan, jos koko Ruotsi pistettäisiin huolimattomana velallisena salpojen taa?

— Niin, vastasi tohtori, kerran oli Arvid Falk sitä mieltä seisoessaan vielä vartiossa ja saarnatessaan kuuroille korville.

— Kumma mies tuo Falk, joka viimein joutui taisteluun itseään vastaan… huomautti Isak.