Hemsöläiset: Kertomus saaristosta

HEMSÖLÄISET

Kertomus saaristosta

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Ruotsin kielestä suomentanut

Arkadius

Helsingissä, Wentzel Hagelstam'in kustannuksella, 1895.

Haminassa, Kansankirjapainossa.

SISÄLLYS:

1. Karlsson alkaa palveluksensa ja huomataan huliviliksi. 2. Sunnuntailepoa ja sunnuntaitoimia; hyvä paimen ja kehnot lampaat; mäkikurpat saavat mitä tarvitsevat, ja renki saa kammarin. 3. Renki lyö valtin pöytään, pääsee yksinvaltiaaksi ja kärventää kukonpoikain siivet. 4. Häitä hankitaan ja naidaan emäntä — rahain vuoksi. 5. Kolmantena kuulutuspäivänä tapellaan, sitten mennään rippikirkkoon ja vietetään häitä, vaan morsiusvuoteelle ei sittenkään päästä. 6. Mielipiteet muuttuvat olojen mukaan; maanviljelys joutuu takapajulle, ja kaivosviljelys pääsee etukynteen. 7. Karlssonin unet toteutuvat; sifonjeeriä pidetään silmällä, mutta pesänsuorittaja tulee ja vetää viivan laskujen yli.

Ensimäinen luku.

Karlsson alkaa palveluksensa ja huomataan huliviliksi.

Hän tuli kuin tuulispää eräänä perjantaipäivänä huhtikuun keskitienoissa. Kiviruuska killui roikkuen remelihihnasta hänen kaulassaan. Lotta ja Liisa tulivat jataruuhella häntä noutamaan Dalarön laiturilta; mutta Karlsson luuli hiuksensa harmentuvan, ennen kuin päästäisiin lähtemään. Tyttöjen oli mentävä kauppamiehelle tervan ostoon ja apteekkiin ottamaan luuvoidetta porsaalle, sitten postiin kirjeitä kysymään, ja sitten Krookin Fiialle kukkoa lainaamaan. Ja nyt Karlsson, joka heti tahtoi päästä hyviin väliin, pyysi tytöt kestikievariin, missä juotti heille vehnäiskahvit. Kahviteltua tuli viimeinkin lähdetyksi. Tulokas tahtoi pitää perää, vaikka hän siihen ei ollenkaan pystynyt, hän kun ei ikittään ollut nähnyt venettä, jossa käytettiin raakapurjeita. Ja hän huusi, että tytöt nostaisivat keulapurjeen, jota ei ollut olemassakaan.

— Kuules, sinun veneesi vuotaa! huusi eräs luotsioppilas tuulen halki. Tuki reikä, Herran tähden! Ja kun Karlsson kumartui reikää tapailemaan, survaisi Liisa hänet syrjään, tarttuen melaan, ja airojen avulla Lotan onnistui saada ruuhi tuulen päälle jälleen, jotta se nyt pyyhki aika puhtia Aspön suulle.

Karlsson oli pienenläntä, kulmikas vermlantilainen, silmät siniset ja nenä käyrä kuin patakoukku. Leikkisä, utelijas, vilkas ja sukkela hän oli, mutta meriasioihin peräti kykenemätön. Eikä häntä Hemsöhön muun vuoksi kutsuttukaan kuin peltoja ja karjaa hoitamaan, johon toimeen kukaan ei tahtonut ryhtyä Flod-ukon kuoltua ja lesken jouduttua talon hallitsijaksi.

Mutta kun Karlsson nyt rupesi tytöiltä urkkimaan paikkakunnan oloja, niin nämä vastailivat hänelle viisastelemalla:

— Kas siihen minä en mitään ymmärrä! No tuota minä en ensinkään tiedä!… Mistäpä se meikäläinen semmoisia…

Kyselemisestä hän siis ei tullut hullua hurskaammaksi.

Ruuhi uida livisti saarien ja luotojen lomitse, allin kaakottaessa karikkojen ja kivien turvissa ja teirien soidessa saloilla; soluttiin salmia ja virtoja, kunnes ilta pimeni ja tähdet rupesivat tuikkimaan taivaalla. Jo jouduttiin väljemmille vesille, missä Hufvudskär'in majakka vilkui. Milloin laskettiin vastasta tehdyn, milloin valkoisen, aaveentapaisen meriviitan ohitse; milloin sivutettiin luodoilla lojottavia vaaleanharmaita lumikinoksia, milloin mustasta merestä nousi verkkotupuri, joka raapasi veneentalkaa; milloin taas peljästynyt lokki, jättäen piilopaikkansa, kimakalla äänellään herätti muut kajavat ja tiirat, jotka rupesivat kirkumaan pahemmin kuin lempo, ja tuolta taivaan rannasta, missä tähdet aaltoihin sammuvat, näkyi ison höyrylaivan punainen ja vihreä silmä.

Karlssonille kaikki täällä oli outoa. Hän kyseli kyselemistään, ja nyt tuli vastauksia niin viljalti, että selvään tunsi joutuneensa ventovieraille maille.

Ruuhi lipui salmeen, tuulen suojaan, jotta täytyi kääriä purjeet ja turvautua yksistään airoihin. Toisen salmen suuhun saavuttuaan he näkivät valkeata pilkoittavan metsän ympäröimästä tuvasta.

— Nyt ollaan kotona, sanoi Liisa, kun pursi poikkesi kotilahden ruohokkojuottiin. Sen syrjät kahisivat veneen laitoja vastaan, joka herätti polakoukun eteen mietteisiinsä vaipuneen kutuhau'in.

Kylärakki rupesi haukkumaan, ja lyhdyn valoa näkyi tuvan nurkalta.

Ruuhi sidottiin laiturin päähän ja lastia ruvettiin purkamaan. Purje käärittiin raakapuun ympärille, masto irroitettiin ja pantiin pitkälleen ruuheen.

Tervatynnyri vieritettiin maihin, ja hulikat, vasut sekä kääryt kössöttivät jo laiturilla.

Pelkkää outoa ja tavatonta tavaraa osui Karlssonin silmiin. Laiturin päässä oli kala-arkku vipusimineen, sillan molemmin puolin kaidepuut, täynnä verkkotupureita, pestejä, harkkeja, kiveksiä, köysiä, pitkäälankaa, koukkuja; laiturilla hailitynnyreitä, altaita, tiinuja, sammioita, pönttöjä; laiturin maapäässä ranta-aitta, jonka seinät täpötäynnä kaavikkaita, täytöstettyjä haahkoja, röhkiä, jouhikoskeloita, sortteja, sotkia ja räystään alla pitimillä purjeita ja mastoja, airoja, keksejä, tulloja, viskaimia, tuuria, madenuijia. Vapeilla venyivät kirkonikkunain kokoiset silakkaverkot ja kampelaverkot, jotka olivat niin harvasilmäiset, että niistä olisi käsi sopinut; ahvenpyydyksiä, uusia ja valkoisia kuin komeimmat rekiverkot; ja sillasta suoraan lähti kuin herraskartanon kujanne ikään, minkä muodostivat kahden puolen tietä törröttävät haarapuut, joista isonuotta riippui. Lyhty alkoi nyt luoda valoaan käytävän toiseen päähän, jonka hiekasta näkinkengät ja kalankitusimet säkenöivät, ja nuotasta välkkyivät silakansuomukset kuin huude hämähäkin verkosta. Mutta lyhty valosti erään vanhan vaimonkin kasvoja, jotka näyttivät tuulen kuivaamilta, ja kahta ystävällistä silmää, jotka olivat kutistuneet pesävalkeasta. Vaimon jaloissa pyöri rakki, karvainen otus, joka liikkui vedessä yhtä liukkaasti kuin maalla.

— Johan olette kotona, lapsiraiskat, — no onko teillä poika mukananne?

— Parempiko kysymä kuin näkemä? vastasi Liisa. — Täss' on mies, täti!

Muori kävi pistämään kättä rengille.

— Terveeks!

— No, tervetuloa sitten, Karlsson! Toivonpa viihtyvänne olemaan meillä. — Onko teillä kahvit ja sokurit mukananne, tytöt? Ovatko purjeet jo aitassa? — No, tulkaa sitten suojaan, jotta saatte jotain suuhunne.

Lähdettiin tallustamaan mäkeä ylös, Karlsson äänetönnä, utelijaana. Minkähänlaiseksi hänen elämänsä nyt oli muodostuva?

Takkavalkea loimotti tuvassa, ja valkoiseksi pestyn pöydän kattoi puhdas liina. Pöydällä upeili tuntilasin muotoinen viinapullo ja sen ympärillä ruusun ja orvokin kuvilla kirjatut kupit; äskenleivotut vehnäset ja murakat korput, voilautanen, sokeriastia ja kermakannu. Karlssonin mielestä painoivat nuo esineet pöytään rikkaan miehen leiman, jota hän ei olisi luullut tapaavansa näin etäällä ihmisten asunnoista. Eikä tupakaan kovin vihelijäiseltä näyttänyt, kun sitä tarkkaeli takkatulen leimuavassa valossa, joka murtui vaskijalasta lähtevän talikynttilän liekkiin, loisti mahonkipuisen sifonjeerin tuhritussa pinnassa, kuvastui seinäkellon lakierattuun kaappiin ja vaskiheiluriin, säihkyi pitkien korupiippuisten lintupyssyjen kulta- ja hopeaheloista, ja pani päilymään postillain, virsikirjain ja almanakkain selkäkoristeet.

— Tulkaahan peremmälle, pyysi muori, ja Karlsson, joka oli uuden ajan lapsi, ei kilpaissutkaan pihalle, vaan astui esiin ja istuutui ujostelematta lavitsalle. Tytöt korjasivat hänen kirstunsa kyökkiin, etehisen toiselle puolelle.

Muori nosti pannun tulelta, sekoitti selvikettä, pani sen uudelleen tulelle, kiehautti vielä pikkuisen, kehotti toistamiseen Karlssonia peremmälle, ja käski pöytään istumaan.

Mutta Karlsson pysyi paikallaan, ja lakkiaan pyöritellen hän koki ottaa vaarin tuulenpuuskista tarvittaessa voidakseen nostaa purjeensa, sillä hänen oli alusta pitäen päästävä hyviin kirjoihin. Kun hän ei vielä ollut varma siitä pitikö muori pakinoimisesta, niin hän ei lengottanut sanalipastaan, ennen kuin kuulostellen ja vaanien oli päässyt muorin mielipiteiden perille.

— Tuopa on vietävän soma tuo sifonjeeri, hän sanoi puheen aluksi, vaskiheloja hypistellen.

— Hm! eukko vastasi, mutta siin' ei oo paljost' mitään sisällä.

— Johan nyt — kyllä minä tiedän — imarteli Karlsson, tunkien pikkusormensa laskulaudan avainreikään, — tuolla on kolikkaa kosolti!

— Saattoipa siinä ennenvanhaan joku killinkinen ollakin, mutta Flod-vainaja oli haudattava ja Kusti äksieraukseen laitettava. Siitä lähtien on koko talous ollut vähän niin ja näin. Vielä päälle päätteeksi pälkähti poikain päähän ryhtyä uuden tuvan salvantaan, josta meille ei ole ollut vähintäkään hyötyä. Siihen menivät viimeisetkin. Karlsson tekee hyvin ja panee sokuria kuppiin!

— Minäkö ennen emäntää? Enhän toki, kursaili Karlsson.

— Niin kyllä, kosk'ei kukaan vielä ole kotona. Poika veitikka on vesillä pyssyineen, ja Normaniakin hän kulettaa mukanaan, jotta työt jäävät tekemättä. Ne kun kerran pääsevät linnun hajuun, niin jättävät elikot ja kalanpyynnin oleville onnillensa, ja katsokaas, sentähden Karlsson on tänne kutsuttu saattamaan kaikki uuteen kuntoon; sentähden Karlssonin tulee pitää itseään ikääskuin hiukan parempana ja pitää poikia silmällä. Karlsson tekee hyvin ja ottaa korppua!

— Jaa, katsokaapas, täti, jos niin on, että minun tulee pitää itseäni ikääskuin vähän parempana, jotta muut minua tottelisivat, silloin minä tarvitsen teidän tukeanne, sillä kyllä minä tiedän, minkälaisia pojat ovat, jos niiden vertaiseksi heitäiksen, vastasi Karlsson rohkaistuneena. — Mitä meriasioihin tulee, niin niihin minä en puutu, sillä niitä minä en ymmärrä, mutta maalla minä olen isäntänä, täällä minä tahdon hallita.

— Niin, tuon me järjestämme huomenna, sunnuntaina, silloin saamme keskustella päivänvalossa. Karlsson ottaa ryypyn, että pääsee levolle sitten.

Muori nuristi pannusta lisätilkan, uusi isäntärenki otti "tuntilasin" ja valutti siitä neljänneksen kuppiinsa. Kun Karlsson oli ryypännyt kunnon kulauksen, teki hänen mielensä uudelleen puuttua äsken katkenneen keskustelun juoneen, sillä se oli suuresti häntä viehättänyt. Mutta muori oli noussut askartelemaan lieden ääreen, tytöt juoksentelivat edestakaisin, ja rakki rupesi haukkumaan, vetäen huomion pihasalle.

— Kas niin, nyt pojat ovat kotona, huudahti eukko.

Ääniä ja korkorautain kalinaa kuului ulkoa, ja balsamiinien lomitse Karlsson näki kuuvalossa kaksi miestä, pyssyt olalla ja muut kannettavat selässä.

Jo kuului rakin haukunta porstuasta, ja tuvan ovi aukesi. Ovesta väänsiin poika kurtikassa ja jahtisaappaissa; hyvä-onnisen erämiehen huolettomalla ylpeydellä hän mätkäytti metsälaukkunsa ja haahkakimpun ovenpieliselle pöydälle.

— Terve, äitiseni, siin' olis lihaa.

Hän ei vielä huomannut vierasta.

— Hyvää iltaa, Kusti. Kauvanpa te taas olette vesillä viipyneet. Muori loi vasten tahtoaan tyytyväisen katseen uljaisiin, mustan- ja valkeankirjaviin koirashaahkoihin ruusunpunaisine rintoineeen ja merivihreine niskoineen. — Linnustuksennehan on luonnistunut hyvinkin, näen mä. Katsos, täss' on nyt Karlsson, jota olemme odotelleet.

Pojan pienet, terävät, vaaleanpunaisiin kulmakarvoihin puoleksi peittyneet silmät iskivät vieraaseen tutkivan katseen; ja ilme muuttui oitis avonaisesta ujoksi.

— Hyvää iltaa, Karlsson, hän lausui lyhyesti ja arasti.

— Hyvää iltaa, itse, renki vastasi, koettaen puhua luontevasti, ja valmiina näyttämään etevyyttään, niin pian kuin pääsisi miehestä selville.

Kusti laskiin istumaan kunniasijalle, perälavitsalle, nojaten käsivartensa ikkunalautaan ja käskien äitinsä kaataa kahvia, jota tuotapikaa höysteli viinalla ja joi, salaa katsoa murjottaen Karlssoniin, joka tarkasteli lintuja.

— Nuo ovat pulskia otuksia nuo, kiitteli Karlsson, puristaen heidän rintojansa, tunnustellen olivatko hyvässä lihassa. — Ollaan taitavia pyssymiehiä, luulen ma, sillä ampumat ovat osuneet oikeaan paikkaan.

Kusti ei virkkanut mitään, ilkeä hymy vaan asui suupielissä. Hän kuuli kohta, ettei renki ymmärtänyt linnustukseen niin mitään, kun kehui laukauksia, joita oli ammuttu myötäsukaan, joten linnut eivät kelvanneet kuviksi.

Mutta Karlsson rupatteli nyt kainostelematta, kiitteli hylkeennahkalaukkuja ja pyssyjä, tekeytyen niin vähäpätöiseksi kuin suinkin, niin typeräksi meriasioissa kuin hän todellisuudessakin oli, ja vähän päällekin.

— Mihin olet Normanin hukannut? kysäisi vihdoin muori, jota alkoi nukuttaa.

— Se kantelee metsästystamineitamme aittaan, kyllä hän kohta sieltä joutuu.

— Ja Rundqvist on jo mennyt levolle, alkoi eukko, no, onhan jo aikakin, ja Karlsson lienee jo hyvinkin väsyksissä, hän kun on taivalta tehnyt. Minä lähden Karlssonille näyttämään makuusijan, Karlsson on hyvä ja seuraa.

Renki olisi mielellään jäänyt paikoilleen katsomaan miten "tuntilasi" valuisi tyhjiin, mutta emännän viittaus oli niin selvä, ettei sitä tohtinut olla noudattamatta. Saatettuaan hänet kyökkiin muori palasi poikansa luo, jonka kasvonjuonteet taas olivat muuttuneet levollisiksi.

— No, mitä miehestä arvelet? kysyi eukko; — nöyrältä ja kunnolliselta hän minusta näyttää.

— Jopa jo, jupisi Kusti. Elä usko tuota huopparia, äiti, hän puhua parpattaa paljon puuta heinää, senkin vilkuna.

— Joutavia, poikani, saattaa hän silti olla kunnon mies, vaikka hän halusta leikkiä laskee.

— Usko pois, äiti, tuo mies on suuri lurjus, jonka kynsissä varmaan vielä ollaan helisemässä. Mutta mitäpä tuosta: tehköön työtä ruokapalkoillaan, enkä minä vaan hänen salli nenälleni hypätä, sen vannon ja vakuutan. Niin, ethän sinä milloinkaan minua usko, mutta saatpahan nähdä, saatpahan nähdä! Kyllä sitten kadut, kun on myöhäistä! Miten oli vanhan Rundqvistinkin laita? Hänenkin huulensa olivat kyllä höpöllänsä ja selkänsä norja kuin kuumennettu kataja; pääsemättömissä hänestä on oltu, ja ikielätiksi hänkin vaan meille jää. Tuommoiset suupaltit, joiden sanalipas aina on auki, saavat vaan puurovadissa suuria aikaan. Usko pois!

— Sinä Kusti, sinä olet ihan isääsi, et ikinä usko ihmisistä muuta kuin pahaa, ja sen lisäksi vaadit heiltä mahdottomia. Rundqvist tosin ei kykene vesille. Hän on ylämaasta, mutta paljon hän osaa mitä muut eivät taida; meritoimiin harjaantunutta väkeä emme ikinämme enää yhytä, ne kun kaikki menevät tulliin, laivastoon ja luotsilaitokseen. Näet sen, meidän on pakosta tyytyä maamoukkiin.

— Niin, oikeassa olet: kuka tähän aikaan viitsii rengiksi ruveta, kun voipi päästä ruunua palvelemaan. Siitähän kaikki roskaväki sydänmailta meille kotiutuu. Älköön kukaan uskoko, että tänne rannistoon oikeita ihmisiä tulee, joill' ei siihen ole erityisiä syitä, ja siksipä minä vielä kerran sanon: pidä varasi!

— Niin, Kusti, pidä varasi sinäkin, intteli muori — ja pidä huolta omaisuudestasi, sillä sinullehan tämä kaikki kumminkin kohta jää. Olisit kotosalla, etkä aina vesillä etkä edes ottaisi miehiä työstä, niinkuin tähän asti olet tehnyt. Haahkaa nyppien Kusti vastasi:

— Onhan tuo tuotakin, äiti, mutta syöthän sinäkin mielelläsi lintupaistia, talven umpeen suolaista sianlihaa ja kuivaa kalaa järsittyäsi; elä siis linnustamista moiti. Ja sitä paitsi, enhän minä kapakoissa kuhnustele, minä, ja saaneehan tuota nyt sentään jollain lailla huvitella. Onhan meillä ruokaa riittämään asti ja joitakuita ropoja pankissakin, eikä talo mätäne, ja jos palaa, niin palakoon, onhan se vakuutettu.

— Niin, ei talo mätäne, sen minäkin tiedän, mutta kaikki muu hajoaa; aidat olisivat korjattavat, ojat kaivettavat. Luuvan katto lahoaa, jotta vesi juoksee elikoiden niskaan; ei yksikään silta ole ehyt, veneet ovat ravistuneet, verkot olisivat paikattavat ja maitokellarin katto laitettava. Ja paljon muutakin olisi tehtävä, joka taitaa tekemättä jäädä. Vaan saashan nähdä, eikö se kumminkin nyt tule tehdyksi, kun olemme hankkineet miehen nimen-omaan sitä varten, ja saappas nähdä eikö Karlsson tässä ole mies oikealla paikallaan.

— No, tehköön vaan, enhän minä kiellä, tiuskasi Kusti, kädellään pannen piikkisen leikkotukkansa pörröttämään.

— Kas tuoss' on kadonnut lammas! Tules tänne, niin otetaan pieni naukku, Norman!

Norman, sinisilmäinen, lyhytläntä, jäntevä valkotukka, vaaleat viiksenalut huulessa, saapui tupaan, ja tervehdittyään muoria hän istuutui linnustus-toverinsa viereen. Otettuaan savipiippunsa liivintaskusta, ja puolikuppejansa kallistellen sankarit alkoivat metsämiesten tavoin juurta jaksain kerrata merenpartaalla tekemiään urotöitä. Lintuja kopeloitiin sormilla, haavoista kaivetut haulit laskettiin, epätietoisista laukauksista keskusteltiin ja uusia linnustusretkiä suunniteltiin.

Karlsson oli saapunut keittiöön.

Tuvan kurkihirsi oli näkyvissä, joten se oli kuin kaatunut soima ylöspäin kääntyneine emäpuineen. Mustuneesta kurkihirrestä ja kattopalkeista riippui lankoja ja kalanpyydyksiä; niiden alle oli veneenlaitoja ja muita lautoja ladottu kuivamaan; pellava- ja hamppuvyyhtiä, meltorautaa, naaroja, sipulikimppuja, talikynttilöitä, eväsvakkoja; muutamalla ristipalkilla pönötti pitkä jono hiljakkoin täytöstettyjä kuvia, toiselle oli lampaannahkoja heitetty, kolmannelta riippui upokkaita, röijyjä, miesten ja naisten paitoja ja sukkia; palkkien poikki vartaat reikäleipineen; keppejä, joihin ankeriaannahkoja oli pujotettu, saittoja, joiden ympärille pitkälanka ja polakoukkusiima oli kääritty.

Päätyikkunan luona oli maalaamaton pöytä, seinämällä kolme vetosohvaa, joihin vuoteet oli tehty. Raidit olivat joltisenkin puhtaat, mutta karkeat. Yhden sohvista emäntä määräsi makuupaikaksi Karlssonille, joka emännän kynttilöineen poistuttua jäi hämäriin. Huonetta valaisi vaan lieden hehkuva hiilus ja kuun kalpea valo, joka laskeutui lattialle, siihen muodostaen ikkunan kuvan ruutuineen ja puoloineen. Kynttilätä ei maatapannessa käytetty, jottei säädyllisyyttä loukattaisi. Tyttöjen makuusijat olivat näet myös kyökissä. Karlsson alkoi siis riisuutua iltahämyssä. Hän oli jo riisunut takkinsa ja saappaansa sekä ottanut kellonsa liivintaskusta vetääkseen sitä hiilustan ääressä. Hän oli pistänyt avaimen reikään ja alkoi vetää hieman harjaantumattomalla kädellä, — sillä kello pantiin käymään ainoastaan sunnuntaisin ja juhlatiloissa —, kun rohiseva ääni vuoteelta mörähti:

— Kas peijakasta! Sillähän on kellokin!

Karlsson säpsähti, katsahti ympärilleen ja keksi vihdoin hiiluksen hohteessa tihrusilmäisen pörrötukan karvaisten käsivarsien varassa.

— Koskeeko se sinuun? vastasi Karlsson jotain sanoakseen.

— Ei koske eikä pakota. Mutta pulska mies se sentään onkin — sahviaanisuiset saappaanvarret! — voi tokiin!

— Onpa tietenkin, ja kalossit vielä lisäksi, jos niiksi tulee.

— No, elähän mitään, oikeinko kumlastkalloosit! Jopa silloin varmaan kannattaa tarjota pieni ryyppykin!

— Kyllä siihenkin pystyn, jos tahdon, vastasi Karlsson pönäkästi ja nouti ruuskansa. — Tuoss' on! Pidä hyvänäsi!

Toinen ottaa aika siemauksen, ja ojentaen astian omistajalle takaisin hän lausuu:

— Kost' Jumala! Oikeata viinaahan se taisi olla! Maljanne, ja tervetuloa meille! Tästä lähtien minä sinuttelen Karlssonia, ja sinä kutsut minua Rundqvist-hupakoksi, sillä siksi minua täällä aina on haukuttu.

Puhuja hävisi peitteen alle.

Viimeiset riisuttuaan Karlssonkin laskeusi vuoteelleen. Kellon hän oli pannut suola-astian kannelle ja saappaansa keskelle lattiaa, jotta punainen sahviaani heti pistäisi tulijan silmiin. Tuvassa vallitsevaa hiljaisuutta ei kohta mikään muu häirinnyt kuin Rundqvistin rohiseva korsailu lieden luona. Karlsson ei saanut unta silmiinsä, hän ajatteli tulevaisuutta; nuo emännän sanat, että hän pitäisi itseään hiukan parempana muita, ja että hän panisi talon entiseen hyvään kuntoon, olivat kuin naulatut hänen mieleensä. Naula rupesi pakottamaan, siitä syntyi ajos ja vihdoin suuri kasvain päähän. Hän ajatteli mahonkisifonjeeriä, pojan punaista tukkaa ja epäileviä silmiä. Hän näki itsensä tuossa pihasalla kävelemässä, teräsrenkaasta riippuva avainkimppu housuntaskussa. Joku tulee rahaa pyytämään. Hän nostaa nahkaista vyöliinaansa, panee oikean säärensä vipajamaan, pistää kätensä lakkariin ja nauttii, kun tuntee avainten painavan reiteensä, hypistelee avaimia, kunnes pienin niistä osuu sormiin, se, joka sifonjeerin lukkoon käy. Sitten hän pistää sen avaimenreikään, aivan kuin eilenillalla pikkusormensa, mutta avaimen reikä, joka on ihan kuin ihmisen silmä, suurenee, mustenee ja muuttuu pyöreäksi pyssyn piipuksi, jonka toisessa päässä punasilmä poika on tähtäämässä, väijyen ja tarkkaan, ikäänkuin kultiaansa vartioiden.

Keittiön ovi aukesi, ja Karlsson heräsi horroksistaan. Kuutamon valaisemalle lattialle ilmestyi kaksi haamua, jotka pian hävisivät — sänkyyn. Se narahti kerran aikalailla aivan kuin veneen törmätessä vaperaan siltaan. Sitten naurettiin ja kikatettiin, kunnes kotvasen kuluttua ei enää hiiskaustakaan kuulunut.

— Hyvää yötä, tytyskäiseni, pienet sydänkäpyseni, kuului taas Rundqvistin koriseva ääni. — — Uneksikaa minusta, niin olette kunnon tyttöjä.

— Kyllä mar', vastasi Lotta.

— Ole vaiti! Elä huoli vastata tuolle ilkiölle, hoki Liisa.

— Te olette kuin herran enkelit! Jospa minä olisin teidän kaltaisenne! huokaili Rundqvist. Niin, jumala paratkoon, kun vanhettuu, niin ei enää saa mitä mieli haluaa, eikä elämällä silloin enää ole paljon mitään arvoa. Hyvää yötä, lapsukaiset, ja kavahtakaa Karlssonia, sillä hänellä on kello ja sahviaanisuiset saappaat! — Niin, Karlsson, hän on onnenmyyrä, hän! — Mitä siellä hykätätte, tytöt? Kuules Karlsson, eikö sun ruuskastasi vielä ehtyisi pieni naukku? On niin hiton vilu tässä hiiden hinkalossa.

— Ei riitä, sillä nyt aijon nukkua, äyhkäsi Karlsson, jonka tulevaisuudenunelmia Rundqvistin jaaritukset jo liian kauvan olivat hämmentäneet. Hän ei haaveksinut tytöistä eikä viinasta — ei mistään muusta kuin etevämmyydestä toisten rinnalla.

Pian vallitsi jälleen äänettömyys; ainoastaan lintumiesten sekavata puhetta kuului väliin, ja yötuuli kiskaisi tuontuostakin peltiä.

Karlsson ummisti silmänsä ja kuuli uneen vaipuessaan Lotan ulkomuistista lukevan jotain, mitä ensiksi ei ymmärtänyt, vaan joka vähitellen muodostui pitkäksi lanakaksi: äläkäjohdatameitäkiusaukseen, vaanpäästämeitäpahasta, silläsinunonvaltakunta, voimajakunniaijankaikkisestiamen! Hyvää yötä, Liisa!

Kohta korsnattiin tyttöjen sängyssä, ja Rundqvist veti hirsiä, jotta ikkunanlasit tärisivät, lieneekö ollut pilaa vai täyttä totta. Mutta Karlsson oli herpoontunut horroksiin, eikä itse tiennyt valvoiko vai nukkui, ennenkuin yhtäkkiä tunsi peiton kohoavan ja jänterän, hikisen ruumiin soljuvan viereensä.

— Norman se vaan on! kuului mairitteleva ääni, ja Karlsson arvasi nyt, että renki oli hänelle määrätty makuutoveriksi.

— Vai niin — linnustaja on palannut kotiin, narisi Rundqvistin ruosteinen basso. — Minä luulin sinua enistä Kalleksi.

— En ole Kalle minä, vaan oikea lintumies! Parasta muuten olisi, ettet virkkaisi mitään sinä, Rundqvist riepu, joll'ei enää ole pyssyäkään, ilkkui Norman.

— Vai ei minull' oo' pyssyä, kinasi ukko, jott'ei sanattomaksi raukeaisi, ja ettenkö minä mukamas sitä osaisi käyttää — osaanhan minä ampua mustakottaraisiakin potaattipyssyllä ja päälle päätteeksi lakanain lomitse.

— Oletteko sammuttaneet tulen? kysyi porstuasta eukko, tehden väittelystä lopun.

— Ollaan, vastattiin miehissä.

— Hyvää yötä sitten!

— Hyvää yötä, täti!

Jo vedettiin pitkiä huokauksia, ähkittiin, vohkuttiin ja puhkailtiin, kunnes kaikki muut kuorsasivat paitsi Karlsson, joka ei ensinkään ollut saada unen päästä kiinni, ja joka laski ikkunanlaseja, jotta jos nukkuisi, näkisi oikeita unia.

Toinen luku.

Sunnuntailepoa ja sunnuntaitoimia; hyvä paimen ja kehnot lampaat; mäkikurpat saavat mitä tarvitsevat, ja renki saa kammarin.

Kun kukon laulu seuraavana aamuna Karlssonin herätti, niin kaikki sängyt jo olivat tyhjinä ja tytöt alushameissaan lieden ääressä. Aurinko paistoi täydeltä terältä keittiöön.

Karlsson vetäisi housut jalkaansa ja lähti pihamaalle peseytymään. Siellä istui jo pystyyn nostetun hailitynnyrin päässä nuori Norman, jonka tukkaa tuo jos johonkin pystyvä Rundqvist par'aikaa leikkasi. Pienellä suopasipaleella täytyi Karlssonin puhdistautua sunnuntaiksi, pesuastiana pahainen, jalaton patarani.

Tuvan ikkunasta näkyi valkoisena saippuasta Kustin pisainen naama, jota hän, peilirisaan hirmuisesti irvistäen, kahni auringonpaisteessa välkähtelevällä partaveitsellä.

— Lähdettekös kirkolle tänään? kysyi Karlsson aamutervehdykseksi.

— Eipä tuonne niin taajaan meiltä tule lähdettyä, vastasi Rundqvist; Herran huoneelle tulee meiltä soutumatkaa parisen peninkulmaa ja saman verran sieltä takaisin, eikähän lepopäivää suotta työllä pidä rikkoa.

Lotta tuli pihasalle potaatteja huuhtomaan, Liisa meni ruoka-aittaan noutamaan suolakalaa talvitarveammeesta tahi "sukuhaudasta", jonne kaikki verkkoihin ja kala-arkkuun kuolleet pikkukalat, joita ei muuten saattanut säilyttää, talven varalle suolattiin, sikin sokin, "ilman muodon katsomatta". Siinä oli vierettäin valkoista särkeä ja punaista sorvaa; lahnan parttia, kiiskiä, vilukalaa, ahventa, pientä paistinhaukia, kampelata, suutaria, matikkaa, siikaa. Mikä oli mitenkin surmansa saanut. Minkä olivat kitusimet revittyinä, minkä silmän koukku ruhjonut sijoiltaan, minkä selkään ahraimella isketty ilkeä haava, minkä vatsaan painunut saappaan koron jälki. Hän kaapasi kourallisen, ja toisen, liotti vedessä enimmät suolat, vei kyökkiin ja paiskasi pataan.

Aamiaista valmistettaessa Karlsson oli pukeunut ja lähtenyt tiluksia katsomaan.

Tupa, joka alkuaan oli rakennettu kahdesta, mökötti mäentörmällä, pitkän ja matalahkon lahden perimmäisessä pohjukassa. Lahti oli siksi pitkä, ettei merta näkynyt, joten talolta katsellessaan luuli olevansa sydänmaan lammin rannalla. Töyrämät laskeusivat loivina laaksoihin, joissa leppä-, koivu- ja tammimetsäin reunustamat ha'at, niityt ja laitumet vaihtelivat. Lahden pohjoispäätä suojasi kylmiltä tuulilta havumetsää kasvava ylänne, saaren etelä-osassa oli männiköitä, koivuhakoja, rämeitä ja soita, joiden välistä sieltä täältä pellonmuru pilkisti.

Mäellä oli, paitsi asuinhuoneita, ruoka-aitta ja vähän matkan päässä isotupa, punaiseksi maalattu, vanhanaikaisilla nurkilla salvettu, isohko, tiilikattoinen rakennus. Sen oli Flod-vainaja aikoinaan tehnyt asuakseen siinä eläkkeellä, mutta hänen kuoltuaan se oli jäänyt autioksi, sillä muori ei tahtonut siinä yksinään asuskella, koska siten tarpeettoman monessa tulenpesässä olisi puita haaskattu.

Ha'an laidassa olivat navetta ja luuva; kookkaita tammia kasvavassa lehdikossa kellari ja sauna; etelästä päin näkyi pajan ränstynyt katto.

Poukaman perukassa olivat ranta-aitat. Ne ulottuivat laiturille asti, jonka luona venevalkama oli.

Karlsson ei juuri ihastunut maiseman kauneuteen, vaan näkyi se kumminkin häntä tyydyttävän. Kalaisa lahti, tasaiset niityt, viettävät pellot tuulen suojassa, tiheä hirsimetsä ja oivallista puuainetta ha'oissa. Ei siis oikeastaan mitään puuttunut. Ei muuta kuin miehen järjestävä järki, tarmokas tahto ja väkevä käsi, joka pani voimat työhön ja nosti aarteet päivänvaloon.

Äkkiä katkaisi kaikuva "hoi" hänen mietteensä. Ääni lähti tuvan kuistilta, liukui lahdekkeita ja maita pitkin, raikui luuvasta, ha'asta ja pajasta.

Liisa huusi murkinalle, ja kiireen vilkkaa kokoontui kaikki neljä miestä kyökin pöydän ääreen, johon oli pantu perunoita ja suolakalaa, ruisleipää ja — viinaa, koska oli sunnuntaipäivä. Emäntä hääräsi lakkaamatta, kehotti syömään, tuon tuostakin luoden silmäyksen lieteen, missä kanain ja porsasten ruoka kiehui.

Karlsson kenotti pöydän ylipäässä, Kusti toisella pitkäpuolella, Rundqvist toisella ja Norman Karlssonia vastapäätä, joten ei ollut aivan selvä kellä kunniansija oli. Olisi pikemmin saattanut heitä pitää neljänä tasa-arvoisena lautamiehenä. Karlsson tässä sentään vähitellen puheenjohtajaksi rupesi, ja lausuntojensa vaikutusta vahvistaakseen hän lyödä pamahutteli kahveliansa pöytään. Hän puhui maanviljelyksestä ja karjanhoidosta. Mutta Kusti ei vastannut, tahi vastasi, Normanin kannattamana, puhumalla metsästyksestä ja kalastuksesta. Ja Rundqvist istui puolueettomana, heittäen kiistakapulan tuleen, milloin se oli sammumaisillaan ja sopu syntymäisillään, puhaltaen hiilukseen, jottei lakkaisi kytemästä, pistellen oikealle ja tokaisten vasemmalle näyttääkseen lautamiehille, että kaikki olivat yhtä typeriä, ja että hän yksin ymmärsi jotain.

Kusti ei koskaan vastannut Karlssoneille kohdastaan, vaan kääntyi joka kerta naapuriinsa, joten Karlsson huomasi, ettei ainakaan pojan puolelta ollut ystävyyttä odotettavissa.

Norman, nuorin heistä, piti aina siitä huolen, että tarvittaessa taisi tukea käsivarttaan Kustin hartioihin. Isännän suojatillahan ajan pitkään oli varmin asema.

— Ei porsasten elättäminen leiville lyö, jos talossa ei ole maitoa, väitti Karlsson mahtipontisesti, eikä maitoa taas muuten lisätä kuin kylvämällä apilasta syystoukoihin. Maanviljelyksessä, näet, on oikeutta myöten vuoroviljelystä käytettävä, siinä pitää kaikki, niin sanoakseni, kiertää.

— Niin, sen on laita aivan kuin kalastuksenkin, tiedäthän sinä sen, Norman, Kusti kääntyi naapurinsa puoleen; — eihän silakanverkoilla pyydetä, ennenkuin kampelain syönti loppuu, eikä kampeloita pyydetä, ennen kuin hauki herkii kutemasta. Toinen, niin sanoakseni, puuttuu toiseen; mihin toinen päättyy, siitä toinen alkaa. Eikö niin, Norman?

Nurkumatta Norman suostui, ja varmuuden vuoksi hän vielä säesti loppupontta, huomatessaan, että Karlsson taas hankkiutui tarinan juoneen tarttumaan:

— Joo, kyllä se niin on, että mihin toinen loppuu, siitä se toinen taas alkaa.

— Kuka loppua tekee ja Manalle menee — Rundqvist katsoi parhaaksi puuttua puheeseen, kun havaitsi Karlssonin, sorvanpyrstö hampaissa hurjasti huitovan käsillään soutaakseen keskustelun omalle puolelleen takaisin, — mutta jonka nyt oli pakosta muiden nauruun yhtyminen. Menestyksestä mielissään Rundqvist rupesi lörpöttelemään enemmältäkin samaan suuntaan, niin ettei ketään enää haluttanut yksivakainen keskustelu maanviljelyksestä.

Murkinan päätyttyä muori tuli huoneeseen, pyytäen Karlssonia ja Kustia navettaa ja viljelyksiä katsomaan sekä sopimaan työnjaosta ja talon kuntoonpanemisesta; sitten kokoonnuttaisiin tupaan lukua kuuntelemaan.

Rundqvist laskiin sohvankannelle, lieden ääreen, ja sytytti piippunsa, mutta Norman otti harmoonikkansa ja istuutui kuistille, muiden mennessä navettaan. Täällä Karlsson huomasi asiain olevan hiukkasen paremmalla kannalla kuin oli rohjennut toivoa. Kaksitoista lehmää oli polvillaan sammalta ja olkia syömässä, sillä muu rehu oli jo aikoja loppunut. Niitä koeteltiin nostaa koivilleen, mutta kaikki ponnistukset raukesivat tyhjään. Kusti ja Karlsson koettivat vielä kerran kohottaa niitä työntämällä laudan vatsojen alle, vaan kun siitäkään ei ollut apua, niin elikot jätettiin oman onnensa nojaan.

Karlsson puisti epäilevästi päätään kuin tautivuoteelta lähtevä lääkäri, mutta säästi toiseen kertaan neuvonsa ja parannusehdotuksensa.

Juhtien laita oli vielä kurjempi, sillä ne olivat äskettäin lopettaneet kevätkynnön, eikä lampaillakaan ollut muuta kuin kuivaa kuorta käperrettävänä, sillä lehtikerput oli talven mittaan tyhjiksi syöty.

Siat olivat laihoja kuin metsäkoirat, kanat juoksentelivat navetassa; sontatunkioita oli siellä täällä, ja vesi uursi itselleen uitteja mihin sai.

Kun tarkastus oli päättynyt ja kaikki huomattu olevan rappiolla, väitti Karlsson, ettei nyt muu tullut neuvoksi kuin tarttua puukkoon.

— Kuusi lypsävää lehmää antaa enemmän kuin kaksitoista nälkään nääntyvää! Ja hän tunnusteli maitopeilejä ja maitoreikiä ja määräili vastustamattomalla varmuudella mitkä ne kuusi olivat, jotka ensin olivat ruokittavat ja sitten vietävät teurastajalle.

Kusti intteli minkä jaksoi, mutta Karlsson vakuutti ja vannoi, että niiden piti kuolla. Niiden piti kuolla, niin totta kuin hän eli!

Sitten vasta toden perästä ryhdyttäisiin parannustoimiin. Mutta ensinnäkin ostettaisiin kuivia ja hyviä heiniä, ennen kuin lehmät laskettaisiin laitumelle.

Kun Kusti kuuli heinän ostosta puhuttavan, pani hän mitä innokkaimmin vastaan, sillä miksi ostettaisiin semmoista, mitä ostamattakin ennestään oli talossa, mutta muori sai hänet vaikenemaan, väittäen, ettei poika tätä asiata ensinkään kyennyt arvostelemaan.

Kun muutamia pieniä, valmistavia uudistushankkeita oli tehty, lähdettiin viljelyksiä katselemaan.

Suunnattomat alat olivat kesantona.

Karlsson vihelsi pitkään, surkuttelevasti, nähdessään, että niin satoisa maa pilattiin noin vanhettuneella viljelystavalla, — Voi, voi, lapsellisuutta! Eihän kukaan ihminen enää kesantoa käytä, vaan nyt kasvatetaan apilasta. Kun saattaa korjata satoa joka vuosi, miksi sitä sitten ottaisi vaan joka toisena?

Kusti arveli, että vuotuiset sadot imisivät tyhjiin maan, joka sekin, ihmisen tavoin, kaipasi lepoa, mutta Karlsson selitti aivan oikein, jos kohta hieman hämäräperäisesti miten apilaat eivät suinkaan maan mehuja kuiviin imeneet, vaan päinvastoin lannoittivat maata ja ehkäisivät rikkaruohon kasvun.

— No, elähän mitään, mokomaa ei ennen ole kuultu, että kasvit sonnittavat maata, jätkytteli Kusti, joka ei tajunnut Karlssonin oppinutta esitystä siitä miten ruohokasvit parhaasta päästä ottavat ravintonsa "ilmasta."

Sitten tutkittiin ojia, jotka havaittiin olevan pohjavettä täynnä, paikoittain umpeenkasvaneita ja kaikkialla kovin kapeita. Vilja kasvoi harvana, juuri kuin jyviä olisi pivottain viskelty kasaan, ja rikkaruoho rehotti rauhassa mätästen lomissa. Niityt olivat perkaamatta, ja paksu lehtipeite tukehutti hennon heinänalun. Aidat olivat kumossa tai kaatumaisillaan, siltoja ei ollut ensinkään; kaikki oli rappiotilassa. Muori siis ei suotta illalla keskusteltaessa Kustia moittinut. Tämä ei ollut kuulevinaan Karlssonin seikkaperäisiä selityksiä ja huomautuksia, vaan koki niitä mielestään haihduttaa kuin vistottavia vanhoja muistoja ikään. Hän pelkäsi suunniteltujen töiden paljoutta ja vielä enemmän sitä rahanmenekkiä, minkä parannuspuuhat tuottaisivat.

Kun he sitten poikkesivat lehmihakaan, niin Kusti jättiin jälelle, ja kun saavuttiin metsään, oli hän hävinnyt. Eukko huutaa hoilasi pariin kertaan, vaan vastausta ei kuulunut.

— No, kun meni, niin menköön! Kusti on ikänsä ollut vähän noin typerähkö ja unelijas, paitsi kun hän pääsee vesille pyssyineen. Mutta Karlsson ei huoli tuota pahaksua, sillä se ei mitään merkitse. Katsokaas, isä tahtoi hänestä ikäänkuin vähän parempaa eikä muka renkiä vaan ja salli siis pojan huvitella ja hommata oman mielensä mukaan. Kahdentoista vuotiaasta hänellä on ollut oma ruuhi, ja pyssy tietysti, ja siitä pitäen hän on ollut omin hoteinsa. Mutta nyt on kalansaalis entisestään isosti huonontunut, ja siksipä minun taas oli turvauminen maahan, joka kumminkin aina on vettä luotettavampi; ja olisihan maanviljelys hyvinkin menestynyt, jos Kusti vaan olisi ymmärtänyt pitää miehet kurissa, mutta hän tahtoi aina veljestellä niiden kanssa, ja tietäähän sen mitä työstä silloin tulee.

— Niin, mitä siitä tulee, jos rupeaa työväkeä hemmottelemaan, toisti Karlsson, ja sallikaa täti, minun tässä kahden kesken sanoa, että jos tahdotte minusta pehtuoria, niin minun tulee syödä tuvassa ja maata kammarissa. Muuten minulle ei anneta kylliksi kunnioitusta, ja silloin ollaan kuin täi tervassa.

— Mitä Karlssonin tuvassa syömiseen tulee, vastasi muori porraspuitten yli kavutessaan, — niin kyllä minua pahoin ajatteluttaa koko se tuuma. Palkolliset eivät enää suvaitse, että isäntäväki syö muualla kuin niiden kanssa samasta pöydästä, ei itse Flod-vainajakaan viime aikoina eikä Kusti ikänään sitä ole tohtinut tehdä; kun on koetettu, niin ne ovat olleet perin nopsia juonittelemaan ruuvasta ja ovat muutoinkin ruvenneet niskoittelemaan. Siitä siis en luule mitään tulevan. Mutta kammarissa makaaminen on järkituuma; siitä me kyllä sovimme. Palvelijoita on kyökissä melkein liiaksi jo ennestään ja Normankin, luulen ma, nukkuu mieluimmin yksin sohvallaan.

Karlssonin täytyi siis tyytyä puoleen voittoon ja pistää toinen pillinsä pussiin.

Nyt tultiin kuusimetsään, minne vielä muuan puuneulaisten ja pölyn peittämä kinos oli unohtunut kahden kallion väliin ötköttämään; huhtikuun paahtava aurinko pani ikihongat pihkakyyneleitä vuotamaan, ja puitten juurilla vuohensilmät kukkivat, ja pähkinäpensasten alta tunkeutuivat märänneiden lehtien läpi sinivuokot. Sudensammal höyrysi nuorteata kosteuttaan, ja loitompaa siinti salmen vienosti väreilevä selkä, oravat kurnuttivat kuusien oksilla, ja vihreätikka takoi ja korisi.

Eukko kävellä teputteli edeltä neulaisten peittämää polkua, ja kun Karlsson näki miten notkeasti hänen jalkansa vuoroon tuli esiin ja taas hävisi helmain alle, johtui hänen mieleensä, että muori eilen hänestä oli paljon vanhemmalta näyttänyt.

— Ylen vikkelä ja ketterä jaloiltaan se täti sentään onkin!

— Voi, voi, sitä Karlssonia! Mitä minusta vanhasta akanrähjyksestä viitsitte pilkata.

— Elkää luulko. Minä en milloinkaan puhu muuta kuin asiaa, vakuutti Karlsson, — jos mieli minun pysyä tätin perässä, niin pian on otsani hiessä.

— Nyt riittää, muori hyräili, pysähtyen huoahtamaan.

— Täss' on nyt se metsä, missä lehmiä kesällä parhaasta päästä on pidetty.

Karlsson tarkasti metsää asiantuntijan silmällä ja keksi sen kasvavan halkopuita kosolti puhumattakaan jylhästä hirsihongistosta.

— Mutta onpas maa kehnossa kunnossa, puunlatvoja ja rytöä kaikkialla, jotteihan pirukaan tästä pääse kulkemaan.

— Niin, Karlsson näkee nyt millä kannalla asiat ovat ja saa itse määrätä ja järjestää kaikki oman nokkansa mukaan. Ja Karlsson tekee sen taidolla, siitä olen varma. Eikö niin?

— No kyllä minä puolestani parastani panen, jos muutkin tekevät tehtävänsä, ja tätin tulee olla tukenani, virkkoi Karlsson, joka edeltäpäin arvasi, ett'ei tulokkaalle kävisi helpoksi korpraalinaseman anastaminen, kun miehistö oli talossa entuudestaan.

Yhä siitä pakinoiden millä neuvoin Karlsson nopeimmin isännyyteen pääsisi ja miten siinä pysyisi, jotka seikat hän oli tyrkyttänyt muorin päähän talon koittavan kukoistuksen ensimäisinä ehtoina, he saapuivat kotiin. Nyt oli saarna luettava, mutta sanankuulijoita ei näkynyt. Lintumiehet olivat pyssyineen lähteneet metsälle, ja Rundqvist piileskeli kai tapansa mukaan jossain auringonpaisteisessa mäenrinteessä. Karlsson vakuutti, että he aivan hyvin tulisivat toimeen ilman kuulijoitakin, ja tyttöjen sopi avata kyökin ovi, jotta heidänkin osalleen tulisi sananen patain kiehuessa. Ja kun muori varoi olevansa huonolukuinen, oli Karlsson heti altis alkamaan.

— Olihan hän aikoinaan, viskaalilla ollessaan, saarnan ja toisenkin lukenut, niin ettei siitä tarvinnut tinkaa tulla. Muori tarttui allakkaan, löysi päivän tekstin, joka tänään, toisena sunnuntaina Pääsijäisestä, puhui "hyvästä paimenesta." Karlssonin käteen sattui Lutherin postilla, ja hän istuutui tuolille keskelle lattiaa, josta paraiten näkyi "yli koko seurakunnan." Avattuaan virsikirjan hän alkoi lukea, kaikkia askelikon ääniä hyväkseen käyttäen, niinkuin oli kuullut kulkukauppiasten tekevän ja itsekin jo monasti oli tehnyt.

— "Siihen aikaan sanoi Jesus juutalaisille: Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä, mutta palkollinen, joka ei ole paimen, eivätkä lampaat ole hänen omansa, koska hän näkee suden tulevan, niin hän jättää lampaat ja pakenee."

— Omituinen persoonallisen edesvastauksen tunne valtasi lukijan, kun hän lausui sanat: "minä olen se hyvä paimen", ja hän loi ankaran katseen ikkunaan, ikään kuin etsien palkattuja pakenijoita, Rundqvistiä ja Normania.

Muori nyökäytti päätään surumielisesti myöntäen ja nosti kissan polvelleen, ikään kuin kadonneelle lampaalle sylinsä avaten.

Mutta Karlsson luki liikutuksesta väräjävällä äänellä, melkein kuin hän itse olisi kirjoittanut sanat:

"Mutta palkollinen pakenee", — hän huusi, — "sillä hän on palkollinen " — taas hän huusi — "eikä tottele lampaista."

"Minä olen se hyvä paimen, joka tunnen omani, ja minä tunnetaan myös omiltani", — jatkoi hän ulkoa aivan kuin katkesmuksesta. Sitten hän alensi ääntään, loi silmänsä lattiaan ikään kuin haikeasti surren ihmisten pahuutta ja vilkuen syrjään, ikään kuin suureksi mielipahakseen katseellaan ilmiantaen tuntemattomia veijareita kuitenkaan tahtomatta täydelleen vastata kanteestaan. Ja sitten hän jatkoi, sanoja voimakkaasti korostaen:

"Minulla on myös muita lampaita, jotka eivät ole tästä lammashuoneesta; ne pitää minun myös tänne saattaman; ja he saavat kuulla minun ääneni!" — Ja kirkastunut hymy huulilla hän kuiskasi ennustavasti, toivoisasti, luottoisasti:

— "Ja pitää olla yksi lammashuone ja yksi paimen. "

— Ja yksi paimen, kaiutti eukko, jonka ajatukset olivat aivan toisaalla.

Sitten renki otti postillan, laski arviolta lehtien lukumäärän, veti suunsa irviin huomatessaan, että luettava oli "pitkä rakkari", mutta rohkaisi mieltänsä ja pani alkuun. Aineen esitystapa ei oikein soveltunut hänen tarkoituksiinsa, vaan pysyttelihe paremmin tekstin kristillis-vertauksellisella puolella, jotta hartaus ei enää ollut niin palava kuin itse tekstiä luettaessa. Hän kiiti pitkin palstoja huumaavaa kyytiä yhä lisäten vauhtia käänteissä, joten hän kostealla peukalollaan sai käännetyksi kaksi lehteä kerrallaan eukon huomaamatta.

Mutta kun lukija huomasi lopun lähestyvän ja että "amen'kin" jo kohta oli käsissä, alkoi hän rauhoittua; mutta oli jo melkoisen myöhäistä, sillä viimeistä kertaa kääntääkseen hän oli syläissyt liian läämältä, jotta meni kolme lehteä yht'aikaa; siten "amen" sattui sivun alkuun ja hänestä tuntui aivan siltä kuin olisi paiskannut päänsä seinään. Muori heräsi jysäyksestä, katsahti unenpöpperössä kelloa, joka saattoi Karlssonin uusimaan amenensa ja sitä vielä hiukan koristelemaan "isän, pojan ja pyhän hengen nimeen, ja vapahtajamme Jesuksen Kristuksen tähden".

Lopettaakseen niin luontevasti kuin suinkin ja sovittaakseen rikoksensa luki hän isämeidän niin verkalleen ja hivuttavasti, että auringonpaisteeseen sattunut muori ennätti toistamiseen torkahtaa, herätä ja horrostilastaan ihan täyteen tolkkuun jälleen selvetä, sillä välin kuin Karlsson turhia selityksiä välttääkseen peitti silmänsä vasemmalla kädellään toimittaakseen äänettömän rukouksen, jota ei mitenkään voitu katkaista.

Muorikin tahtoi levotonta omaatuntoaan rauhoittaa ja todistaa tarkkaavaisuuttaan. Hän yritteli sentähden omatekoisilla lauseilla saattamaan ilmi mitä luvusta oli oppinut, mutta hänet keskeytti Karlssonin jyrkkä vaatimus, alkutekstin ja vapahtajan omien sanojen mukaan, ettei vähemmässä ollut tarpeeksi kuin että oli yksi lammaslauma ja yksi paimen! Yksi: yksi kaikkien edestä, yksi, yksi, yksi!

Liisa huusi samassa miehiä päivälliselle, ja vastaukseksi metsästä heti helähti kaksi laukausten säestämää, hilpeätä hoilahdusta, ja pajan piipusta kajahti kuin nälkäisestä vatsasta Rundqvistin "hih"-huuto, jonka kaikki heti tunsivat.

Tuokiossa tulivat kadonneet lampaat ja karkasivat ruuvan kimppuun. Muori torui heitä leppeästi siitä, että olivat jääneet lukuun tulematta; mutta jokikinen noista viattomista keksi jonkin vastauksen, vakuuttaen, ettei hän ollut kutsua kuullut, muuten hän heti olisi tullut.

Karlsson istui arvokkaana pöydän päässä, mutta Rundqvist puhui salaperäistä kieltä maanviljelyksen "perin ihmeteltävästä" edistymisestä, jotta Karlsson arvasi hänen jo olevan uudistuspuuhain perillä ja kuuluvan vastapuolueeseen.

Kun oli syöty päivällinen, joka oli valmistettu kahdesta maitoon keitetystä ja pippurilla hyöstetystä haahkasta, hajosivat miehet mikä minnekin; mutta Karlsson haki virsikirjan arkustaan, meni mäelle, istuutui kuivalle kivelle ja torkahti, joka muorin mielestä oli aivan paikallaan näin pyhäpäivänä.

Kun Karlssonin mielestä oli aikaa sen verran kulunut, että hänen hartautensa näytti uskottavalta, nousi hän ylös, meni tupaan ja kysyi luvattua kammaria. Emäntä veti verukkeitaan ja koetti päästä pintehestä muun mu'assa sillä tekosyyllä, että kammari muka vielä oli siivoamatta, vaan Karlsson ei hellittänyt, ennen kuin pääsi vinnille, jonka sisimpään sopukkaan, katon rajaan oli kun olikin pahainen huoneenhylky kyhäisty. Päätyseinän ikkunan peitti siniraitainen uudin. Huonekaluja oli sänky ja pieni pöytä ikkunan vieressä. Pöydällä vesikarafiini. Lakanan läpi kuulsi seinällä riippuvat vaatteet; tuosta pistäysi takinkaulus näkyviin, tuossa letkui housunlahe. Niiden alla kenkärykelmä, jossa oli jalkinetta jos jonkin laista. Ovensuussa ankara arkku, raudoitettu, lukonkilpi kuparista.

Karlsson veti uutimen ylös, avasi ikkunan, jotta kanvertin, pippurin ja koiruohon saastuttama, kostea ilma pääsisi ulos, heitti lakkinsa pöydälle ja väitti täällä vetävänsä makeat unet. Kun muori sanoi, että vilu hänelle täällä hätää näyttää, niin renki vakuutti tottuneensa kylmässä makaamaan, jota etua hänellä ei ollut kuumassa kyökissä.

Muorin mielestä ei niin kovaa kiirettä olisi tarvinnut pitää. Ainakin vaatteet olivat ensin korjattavat pois, etteivät tulisi tupakansavuun. Mutta Karlsson lupasi olla tupakoimatta ja kärtti ja manasi, että ne jätettäisiin paikoilleen; hän ei olisi niistä tietävinäänkään, eikä tätin laisinkaan tarvinnut itseään vaivata eikä tehdä muutoksia hänen mukavuudekseen. Tilan kehui hän tekevänsä itse, jottei kenenkään tarvitseisi pistää nokkaansa huoneeseen, sillä hän ymmärsi hyvin, että täti pelkäsi tavaroitaan, ja olikinhan täällä omaisuutta viljalti.

Kumottuaan eukon varomiset Karlsson laskeutui kyökkiin, laahasi kirstunsa ja viinansa kammariin, ripusti nuttunsa naulaan ikkunan poskeen ja pani saappaansa toisten jalkineiden joukkoon.

Sitten hän pyrki emännän puheille, jolloin Kustinkin tuli olla saapuvilla, sillä nyt oli työnjako toimitettava ja kullekin annettava määrätehtävä.

He saivat kun saivatkin Kustin käsiinsä ja veivät miehen milt'ei väkisin tupaan; vaan tämä ei ottanut osaa keskusteluun ja vastasi kysymyksiin väittelemällä, esitti esteitä, sanalla sanoen, hän teki tenää.

Karlsson koetti voittaa hänet puolelleen imartelemalla, musertaa hänet asiallisilla tiedoillaan, hankkia häneltä kunnioitusta vanhemman etevämmyydellä, mutta kaikki oli turhaa. Viimein väsyi kumpikin puolue, ja ennen kuin tiedettiinkään oli Kusti pujahtanut pihalle.

Oli jo ilta, ja aurinko oli laskeunut sumuun, joka kotvasen kuluttua kohosi ja kattoi taivaan hienoihin pilvenhattaroihin; ilma pysyi lauhkeana. Karlsson lähti kävelemään umpimähkään niitylle päin ja joutui lehmihakaan; jatkoi matkaansa kukkivien pähkinäpuitten suojassa ja läheni rantaa.

Hän seisahtui äkkiä nähdessään katajapensaikon läpi Kustin ja Normanin, pyssynhanat veteissä ja tähdäten, seisovan aukean kummulla, ja katsellen joka haaralle.

— Hiljaa, tuossa se tulee, sanoi Kusti supattaen, mutta kumminkin siksi ääneen, että Karlsson kuuli, joka luullen, että häntä tarkoitettiin, puikahti pensastoon piiloon.

Mutta nuorten kuusien yli lensi lintu verkalleen ja siivet lerpallaan kuin pöllöllä; pian tuli toinenkin.

— Korr-orr-orr-viip, kuului ilmasta ja sitten pam! pam! molemmista pyssyistä.

Koivun oksat ruskivat, ja maahan tupsahti kurppa kivenheiton päähän Karlssonista.

Metsästäjät karkasivat saaliin kimppuun, ja pieni kinastus syntyi.

— Tuo on saanut minkä sietää, intoili Norman ja pani vielä lämpimän linnun rintahöyhenet pörröttämään.

— Minäpä tiedän toisenkin, jonka pitäisi saada saman verran, jupisi Kusti, jonka päässä metsästysinnosta huolimatta muut ajatukset pyörivät. — Mitäs siitä sanot, että se veijari vielä päälle päätteeksi aikoo maata vinnikammarissa?

— No elähän mitään! päivitteli Norman.

— Ja kaikki asiat mukamas järjestetään uudelle kannalle. Ikään kuin me emme paremmin kuin hän ymmärtäisi mitä järjestys tietää. Mutta niinhän se on: uusi luuta se uunin puhdistaa, niin kauvan kuin uutena pysyy, tietysti. Mutta antaa hänen olla, kunnekka joutuu tekemisiin minun kanssani. En minä aijo tuollaista hölöttäjää väistyä! Tulkoon hän vaan, niin kyllä saa kovat kokea. — Hiljaa tuossa tulee toinen!

Metsästäjät olivat jo ladanneet uudestaan ja juoksivat entiselle väijymäpaikalleen, mutta Karlsson hiipi hiljalleen kotiin, päättäen asettautua hyökkäysasentoon, niin pian kuin varustukset olivat valmiina.

Kun hän illansuussa saapui kammariinsa, oli laskenut uutimen alas ja sytyttänyt kynttilän, tuntui mieli yksinäisyydessä ensisti vähän raskaalta, sillä hän pelkäsi noita, jotka hän oli itsestänsä eristänyt. Tähän asti hän oli tottunut päivät pääksytysten olemaan muiden parissa. Ei hän milloinkaan ollut kuuntelijain puutteessa, jos tahtoi tarinoida. Nyt ei kuulunut hiiskahdustakaan mistään, vaan tottumuksesta hän odotti, että joku häntä puhuttelisi. Hänen korvissaan soi olemattomia ääniä, ja hänen päässänsä, joka tähän saakka oli purkanut kaikki ajatukset puhuttuihin sanoihin, alkoivat käyttämättä jääneiden sanansiementen tähteet itää ja ponnistelivat päästäkseen ulos missä muodossa hyvänsä, masentaen mieltä, jottei tahtonut saada unta silmiinsä.

Hän rupesi kävelemään sukkasillaan edestakaisin ikkunan ja oven ahdasta väliä ja keskitti kaikki ajatuksensa huomispäivän töihin; järjesti päässään tehtävät askareet, jakoi ne, kumosi edeltäkäsin väitteet ja voitti vastukset. Tunnin verran työtä tehtyään, rauhoittuivat ajatukset, jotta hänen päänsä nyt oli kuin hyvin järjestetty ja huolellisesti viivoitettu vastakirja, johon kaikki eri ostokset on määräpaikkoihinsa piirretty, jotta yhdellä silmäyksellä saa yleiskatsauksen koko asemasta.

Vihdoin hän heittiin sänkyyn, ja kun tiesi olevansa yksin puhtaitten, tuoreitten raitien välissä, ja varmana siitä, ettei kukaan hänen untaan häiritseisi, tuntui siltä kuin hän nyt olisi ollut enemmän omassa vallassaan istukkaan tavoin, joka omin takein oli juurtunut, ja jonka nyt sai leikata emäpuusta irti, koska se tästä pitäen kykeni elämään elämänsä yksin, omin voimin, nähden kovempaa vaivaa, vaan myös runsaammin nauttien.

Ja siihen hän nukkui rientääkseen elämän maanantai-aamua ja työviikkoa kohti.

Kolmas luku.

Renki lyö valtin pöytään, pääsee yksinvaltiaaksi ja kärventää kukonpoikain siivet.

Lahna kävi parhaillaan kudulla, kataja pölysi, tuomi kukki, ja Karlsson teki kevätkylvönsä paleltuneisiin syystoukoihin, teurasti kuusi lehmää, osti kuivia heiniä eloon jätetyille, joten ne saivat koivet alleen ja kykenivät kömpimään metsään. Hän järjesti ja hommasi, raatoi itse kahden verosta, ja kun hän pani väen liikkeelle, niin ei yksikään uskaltanut ruveta niskoittelemaan.

Hän oli syntynyt eräällä Vermlannin tehtaalla kutakuinkin hämäräperäisistä vanhemmista ja osotti jo aikaisin haluttomuutta väkityöhön, mutta oli kuulumattoman kekselijäs karttamaan tätä syntiinlankeemuksen harmittavaa seurausta.

Kun häntä halutti tutustua inhimillisen toiminnan kaikkiin puoliin, niin hän ei koskaan suotta vitkastellut samassa paikassa, vaan niin pian kuin hän opittavansa oli oppinut, hankki hän uuden työalan, ja siten hän oli sepänammatista siirtynyt maanviljelijän toimeen, kokenut hevosmiehen virkaa, ollut puotipoikana, puutarhurin renkinä, rautatientyössä, tiilinpolttajana ja vihdoin kiertävänä kirjakauppiaana. Hänen täten muuttuessaan milloin miksikin maailma oli tasinut hänen luontonsa, ja hän oli tottunut tyytymään kaikenlaisiin oloihin ja ihmisiin, ymmärtämään heidän tarkoituksiaan, oivaltamaan heidän ajatuksiaan, arvaamaan heidän salaiset toivomuksensa. Hän oli sanalla sanoen, lähimmäisiänsä etevämpi, ja hänen tietonsa eri aloilla tekivät hänet taitavammaksi johtamaan ja järjestämään kuin tottelemaan huonompaansa ja sovittumaan sen vaunun pyöräksi, jonka tuli häntä itseään vetää.

Jouduttuaan sattumalta uudelle uralle älysi hän oitis tulleensa hyvään tarpeeseen. Hän kyllä kykenisi tähän asti arvottomasta maasta pusertamaan paljolti tuloja, hän pääsisi arvoa tuottavaan asemaan, eikä hänettä vihdoin laisinkaan tultaisi aikaan. Hänen pyrinnöillään siis tästäpuolen oli järkähtämätön päämäärä ja hänen takanaan liikkeelle panevana voimana paranevan aseman toivo. Hän teki työtä muiden hyväksi, mutta samalla hän takoi oman onnensa Sampoa, ja jos kohta hän ajoi asiaa niin, että näennäisesti uhrasi voimansa ja aikansa toisten eduksi, niin sillä vain osotti olevansa monta älykkäämpi, joka mielellään olisi menetellyt samoin, jos siihen olisi kyennyt.

Poika oli pahin vastus hänen tiellään. Kalastajan ja metsämiehen tavoin rakastaen epätietoisia ja odottamattomia tapauksia, tämä toisaalta vihasi kaikkea järjestystä, kaikkea varmaa. Kun kylvi, hän arveli, niin sai enintään minkä oli laskenut, ei koskaan enempää, useimmiten paljoa vähemmin. Mutta jos veti nuottaa tahi laski verkot, niin milloin ei saanut tuon taivaallista, milloin taas seitsenkerteisesti minkä oli odottanut. Jos lähti allin ammuntaan, niin välistä sattui saamaan hylkeen, jos oli saaristossa puoleen päivään koskeloita väijymässä, saattoi niinkin sattua, että haahkoja osui pyssynpiipun eteen; aina sattui jotain ja useimmiten jotain odottamatonta. Paitsi sitä pidettiin metsästystä vielä, kun se etuoikeutena oli periytynyt ylemmiltä kansaluokilta, hiukan hienompana ja urheampana kuin auran kurjessa ja sontäkärryjen takana tallustamista, ja tämä katsantotapa oli kansaan siksi syvälle juurtunut, ettei voinut saada ketä renkiä tahansa ajamaan juhtaparia joko sitten siitä syystä, että härkä oli "muunnettu" tahi sen vuoksi, että vanhastaan hevosta, etentammaa, taikaluuloisesti kunnioitettiin.

Toinen kompastuskivi oli Rundqvist. Oikeammastaan vanha koiransilmä, joka omalla tavallaan oli koettanut takaisin valloittaa maallisen paratiisin, jossa työstä ei mitään tiedetty, vaan jossa oli lyhyet ryypyn välit ja vedettiin runsaat ruokalevot, oli hän, osaksi luulotetuilla tiedoillaan salaperäisistä asioista, osaksi laskemalla leikkiä kaikista vakaista, semminkin rasittavasta ruumiintyöstä, osaksi myös hätätilassa teeskentelemällä henkistä heikkoutta ja ruumiillista raihnautta osannut narrata ihmisiä häntä säälimään, liiatenkin jos oli siitä toivoa, että armelijaisuus ilmaantuisi puolikoppisen tahi nuuskanaulan muodossa. Niinpä hän taisi iskeä sian suonta ja salvaa porsaita, luuli voivansa löytää kaivonsijoja loihtuvavalla ja saavansa ahvenen menemään verkkoon. Hän paranteli muiden pieniä vammoja, vaan jätti omansa parantamatta, ennusti kaunista säätä kuun syntyessä, kun oli puolen kuukautta satanut ja uhrasi toisten rahoja ison rantakiven alle, kun hailia odotettiin. Mutta hänen vallassaan olivat monet kehnotkin temput. Niinpä hän taisi kasvattaa ruhkaruohoa naapurin peltoon, panna lehmät ehtymään, ampua poikenluomia ja sen semmoistakin, joka verhosi hänet pelottavaan sädekyhään, niin ettei kukaan häntä mielellään tahtonut vihamiehekseen.

Takoma- ja veistämistaito olivat hänen tosioloiset ansionsa, ja niiden turvissa oli hän käynyt talolle tuiki tarpeelliseksi. Hänessä oli harvinainen kyky semmoiseen, mikä enin pisti silmään, ja se teki hänen Karlssonin vaaralliseksi kilpailijaksi, sillä eihän se, minkä Karlsson sai aikaan navetan räystään alla tai pellolla, kuinkaan kauvas näkynyt.

Siten Karlssonille jäi vaan Norman, tanakka työmies, joka oli anastettava Kustin voimakkaan vaikutuksen alaisuudesta ja palautettava säännölliseen maatyöhön.

Tässä kysyttiin uupumatonta itsepintaisuutta sekä sen lisäksi valtioviisautta ja älykkyyttä, jos mieli onnistua, ja koska Karlsson kaikessa oli toisia etevämpi, pääsi hän pian voittajaksi.

Kustin kanssa hän ei käynyt miekan mittelyhyn; poika sai olla alallaan. Renki vaan kielotteli puolelleen hänen aseenkantajansa Normanin, myöntämällä hänelle joitakuita etuja. Tämä kävi joltisenkin helposti, sillä Kusti oli, totta puhuen, hiukan itsekäs isäntä. Normania oli linnustusmatkoilla pidetty parhaastaan soutumiehenä, eikä hän milloinkaan saanut ensimäiseksi ampua. Jos hän silloin tällöin sai pienen naukun, niin Kusti salaa otti kolme. Ne palkka- ja muut edut, sukkapari, paita ja vähäsen muuta pientä, mitkä Karlsson oli hänelle hankkinut ja sen lisäksi rengin laajentuva valta, josta sopi toivoa enemmän kuin Kustin vähenevästä, saivat miehen äkkiä luopumaan. Tämä ehkäisi pojan linnustusintoa, sillä yksin vesillä liikkuminen ei ajanmittaan miellyttänyt; ja jahtitoverin puutteessa täytyi yhtyä toisten työhön.

Tukalampi oli Rundqvistiä "suomustaa", sillä se kala oli sekä ruma että vanha, mutta viimein sai hän tämänkin satkaan.

Karlsson ei tuhlannut rahaa pyyteitten parantelemiseen. Hän korjautti silakanverkot, eikä silakanpuutetta enää kohta muistettukaan; uusia kaivoja ei enää etsitty, vaan entinen vuoritettiin, ja siihen laadittiin pumppuhirsi. Lehmille ei enää loihtuja luettu; sen sijaan niitä su'ittiin ja pantiin kuivaa pehkua alle. Rundqvist taisi hevosenkenkänauloja takoa, mutta Karlsson osasi niitä käyttää, Rundqvist taisi tehdä karhin, mutta Karlssonilta syntyi sekä sirotekoiset sahrat että jykevä jyrä.

Kun Rundqvist havaitsi itsensä syrjäytetyksi ja myyränmättäästään karkoitetuksi, ryhtyi hän toimiin, joilla toivoi enemmän huomiota herättävänsä. Hän rupesi tuvan taustaa siivoamaan, korjasi pois jaloista sen, mikä talonväeltä talven pitkään laiskuudesta ja pimeän pelosta pihalle oli "jäänyt", hyvitteli kanoja ja kissaa ja laittoi uuden linkun tuvan oveen. — Kappas vaan Rundqvistiä! Hän on tehnyt uuden linkun vanhaan ovirämään, kuuli Karlsson piikain kyökissä hänen kilpailijaansa kiitettävän; — kyllä se yhtäkaikki on hyvä mies, se Rundqvist.

Mutta Karlsson ei hellittänyt. Eräänä aamuna pani hänen valkoiseksi maalaamansa tuvan uuni koko talonväen päivittelemään. Toisena aamuna mustat vanteet ja valkoiset sydämmen kuvat koristelivat vihreiksi maalattuja vesiämpäreitä, ja taas muutamana aamuna keittopuut pönöttivät pinottuina katoksessa, minkä Karlsson yöseutuna oli tekaissut ruoka-aitan taakse. Hän oli viholliseltaan oppinut kyökin suurvaltaa arvossa pitämään, ja uusi pumppu teki hänen voittonsa täydelliseksi.

Mutta Rundqvist oli sitkeä ja juonikas, ja eräänä yönä maalasi hän hyyskän iilakanpunaiseksi. Silloin Karlsson, joka alati piti häntä silmällä, lahjosi Normanin viinakorttelilla, ja kolminaisuuden sunnuntaita vasten yöllä kuuli muori jonkun nuhjailevan tuvan nurkissa, vaan koska hän ei jaksanut nousta katsomaan, niin sai hän vasta aamusella nähdä, että tupa oli iilakanpunainen paitsi valkoisiksi maalatuita ikkunanpieliä. Ja nyt voipuivat ainaiseksi Rundqvistin voimat. Alituinen sodan käynti oli hänen ikäiselleen miehelle liian työlästä. Nyt naurettiin hänen omituista makuaan, kun makista alotti kaunistustyönsä, ja Norman menetteli kuin heittolainen ainakin, sepittäessään Rundqvististä kokkapuheen, joka sitten tuli hyvin ahkeraan käytäntöön ja kuului tähän tapaan: Päästä pino alettava, sanoi Rundqvist, maalasi makin ensimäiseksi. Voitettu päätti levähtää, mutta väijyen. Jonkun aikaa hän vielä koettaisi vehkeillä — kenties sitten oli pakosta rauhan solmiaminen.

Kusti ei puuttunut rettelöihin. Puolueettomana katselijana hän antoi asiain mennä menojaan. — Kyntäkää te ja kylväkää, hän ajatteli; — kyllä minä korjaan!

Näihin asti Karlssonin tarmokkaista toimista ei vielä ollut tuntuvaa siunausta ennättänyt karttua. Lehmärahat tosin olivat säilyneet sifonjeerissä pari päivää ja olivat laskettaessa tehneet tehokkaan vaikutuksen, mutta peräti pian ne olivat hävinneet, herättäen kaipuuta ja apeata mielialaa.

Jo joutui juhannus. Karlssonilla oli ollut paljon tointa ja vähän joutoaikaa. Eräänä sunnuntaina hän kävellessään pihamaalla tuli huomanneeksi ison-tuvan, joka ammotti autiona, raidit ikkunain edessä. Utelijas kun oli, meni hän koettamaan ovea, joka olikin auki. Meni porstuaan, jonka takaa löytyi keittiö; jatkoi matkaansa, saapui salin tapaiseen, suureen herrashuoneeseen; ikkunoissa valkoiset uutimet, seinämällä vaskikoristeinen sänky ja kultaheloilla kirjaeltu peili, jonka lasi oli tahottu — tuon hän tunsi hienon hienoksi — sohva, sifonjeeri, kaakeliuuni, kaikki herrastyyliin. Porstuan toisella puolen oli toinen samallainen huone uunineen, ruokapöytineen, sohvineen, seinäkelloineen. — — — Hänen täytyi ihmetellä ja kunnioittaa, mutta samalla surkutella ja halveksua omistajain toimintakykyä, nähdessään, että rakennukseen sen lisäksi kuului kaksi kammaria monine sänkyineen.

— Taivaallinen isä, mikä sänkyjen paljous eikä kylpyvieraista tietoakaan!

Siis uusia, ennen aavistamattomia tuloja. Tuon ajatuksen hurmaamana hän kiiruhti emännän luo ja nuhteli häntä moisesta mielettömästä tuhlaamisesta. Miksi huoneita ei vuokrattu kesävieraille?

— Herra Jesta, eihän meille ketään tule, joka täällä tyytyisi asumaan.

— Mistä täti sen tietää? Oletteko tarjonneet niitä vuokrattavaksi? Oletteko panneet ilmoituksen lehtiin?

— Mitäpä noista vähistä roposista vielä olisi mereen heittää! intti Flodin matami.

— Lasketaanhan verkotkin järveen, väitti Karlsson, — vaan niinhän täytyy tehdä, jos mieli hyötyä. — Eihän kalaa saada jalkaa kastamatta.

— Voisihan tuota koettaa, vaan ei meille kesävieraita tule, siitä olen varma, päätti vanhus, joka ei enää toivomuksiin paljoa perustanut.

Kahdeksan päivän perästä nähtiin erään hienon herran tulla keikuttelevan pitkin niittyä, katsellen ympärilleen. Hän lähenteli, ja pihassa tervehytti häntä rakki yksin, koska väki tottumuksesta ja kauniin tapansa mukaan oli puikkinut piiloon, mikä tupaan, mikä kyökkiin, hetkistä sitä ennen joukossa, "suu kolmantena silmänä" vierasta töllisteltyään. Vasta kun herra oli ovella, esiintyi viimeinkin Karlsson, joka oli kaikista rohkein.

Vieras on lukenut lehdistä ilmoituksen… Niin kyllä tämä on oikea talo… Ja tulija vietiin isoon-tupaan. Hän oli kutakuinkin tyytyväinen, ja Karlsson lupasi korjata mikä korjausta kaipasi, kun herra vaan heti päättäisi jääkö hän tähän vai ei, sillä halullisia ottajia oli kosolta, ja kevät oli jo ovella. Vieras, jota talon ihana asema näytti miellyttävän, kiirehti kaupantekoa. Pian sovittiinkin hinnasta, ja kesäkuun ensi päivinä huoneet piti olla kunnossa. Kun vielä molemmin puolin muutamia mieskohtaisia kysymyksiä taloudesta ja perheoloista oli tehty, poistui herra samaa tietä.

Karlsson saattoi häntä veräjälle, töytäsi sitten tupaan, löi emännän ja pojan eteen pöytään seitsemän valtiopankin kymmöstä ja yhden yksityispankin viitosen.

— Hyvänen ihme! Eihän toki ihmisiä noin pitäisi nylkeä, nurisi eukko.

Vaan Kustin mielestä tuo ei ollut hullumpaa, ja ensi kerran hän julkisesti Karlssonia kiitti, kun tämä kertoi miten oli saanut tuon herran narratuksi puhumalla useista "halullisista".

Täten Karlsson oli lyönyt valttinsa pöytään, ja hän korotti ääntään tämän tapahtuman jälkeen, jossa hänen tietonsa kauppa-asioissa tulivat hyvään tarpeeseen. Mutta uudet tulot eivät supistuisi yksistään noihin ikään kuin pilvistä pudonneisiin käteisiin vuokrarahoihin, syrjästäkin olisi tästä lähtien saatava etuja, joita Karlsson reippaasti ja elävästi kuvaeli ihmettelevälle kuulijakunnalle.

Kalaa, maitoa, voita, munia myytäisiin, eikä ilmaiseksi puitakaan annettaisi; ja kyydistä Dalaröhön yksi kruunu! Kenties menisi kaupaksi jokunen vasikkakin, lammas, kelvoton kana, potaatteja ja vihanneksia. Siitä vielä jos jotakin lähtisi, se oli pulska herra.

Juhannusiltana saapuivat nuo kauvan odotetut "kultakalat:" herra, rouva, kuusitoista vuotias tytär, kuuden vuoden vanha poika sekä kaksi piikaa. Herra oli viulunsoittajana hovin soittokunnassa, hyvissä varoissa, rauhan mies, kolmenkymmenen korvissa. Syntyään hän oli saksalainen ja ymmärsi vaivoin saaristolaisten kieltä, jonka vuoksi hän myöntyi kaikkeen mitä kuuli, nyökäyttäen päätään ja lausuen "hyve!" Tästä päätettiin hänen olevan siivo ja hiljainen. Rouva oli "oikea ihminen", hoiteli talouttaan ja lapsiaan, piti piiatkin kurissa, torailematta ja paasailematta; lahjomisesta ei puhettakaan.

Karlsson, jolta ei puuttunut rohkeutta eikä puhetaitoa, otti alunpitäin vieraat huostaansa, johon hänellä mielestään oli etuoikeus, koska hän ne tänne oli hilannutkin. Ei yksikään toisista vetänytkään vertoja hänelle, toimelijaisuutta ja seurustelukykyä kysyttäessä. Kaupunkilaisten saaressa-olo tietenkin vaikutti alkuasujanten mieliin ja tapoihin yleensä. Kun nämät joka päivä näkivät juhla-asuisia ihmisiä kävelevän, soutelevan ilman päämäärää, kalastelevan korjaamatta saalista, kylpevän, harjottavan soitantoa, kuluttavan aikansa ikään kuin ei huolia eikä työtä olisi olemassakaan, sanalla sanoen, näkivät heidän juhlivan päivät pääksytysten, ei tuo ensisti heille kateeksi käynyt, se vaan herätti kummastusta, että ihmiset saattoivat järjestää elämänsä niin viehättäväksi, niin rauhaisaksi ja ennen kaikkea niin puhtaaksi ja hienoksi, eikä silti kukaan tohtinut väittää heidän tehneen vääryyttä eikä köyhiä ryöstäneen. Tietämättään hemsöläiset alkoivat vaipua hivuttaviin haaveiluihin ja luoda pitkiä, salaisia silmäyksiä isolle-tuvalle päin. Jos he näkivät vaalean kesäpuvun välähtävän viidakosta, niin he pysähtyivät nauttimaan. Jos silmä keksi itaalialaisen olkihatun, valkoisen harson tai poukamassa lellivästä purresta hoikan vartalon, jonka ympärille punainen silkkinauha oli kiedottu, valtasi kaiho, ääretön hartaus heidän mielensä. Heidän henkensä ikävöi jotain tietämätöntä, sanomatonta, toivotonta joka viehätti ja veti puoleensa.

Haastelu ja hälinä kyökistä ja vanhasta tuvasta ei enää kuulunut niin etäälle kuin ennen. Karlsson, valkoinen, puhdas paita alati yllään ja sininen virkalakki arkionakin päässä, muuttui yhä enemmän pehtuorin näköiseksi. Lyijykynä oli usein povitaskussa tahi korvallisessa ja helposti palava sikari hampaissa.

Mutta Kusti siirtyi siirtymistään syrjään, arkaantui yhäti ja pysyttelihe niin loitolla kuin suinkin, jottei joutuisi vertailun alaiseksi; muisteli monasti rahoja pankissa ja teki pitkiä kierroksia välttääkseen isoa-tupaa ja vaalea-helmoja. Rundqvist kuhni enimmiten pajan patinoilla, silmät noessa, ja mutisi välittävänsä viisi koko maailmasta; ei itse leskikuningattarestakaan kehunut paljosti piittaavansa.

Norman otti uudelleen armoihin lakin, jota asevelvollisena ollessaan oli käyttänyt, veti remelihihnansa kurtikan ympärille ja oleskeli halusta kaivon lähiseuduilla illoin ja aamuin, kun herrain palvelustytöt kävivät vedellä.

Sitäkin tukalammalle tuntui elanto Liisasta ja Lotasta, kun kaikki miehet, pelkurimaisesti heistä luopuen, pyrkivät herraspiikain liittoon, joita kirjeen kuorilla nimitettiin "mamseleksi", ja jotka menivät hatussa Dalaröhön. Avojaloin he navetassa kippasivat, sillä siellä oli niin paljon likaa, etteivät mitenkään tahtoneet hienoja vaatekenkiään siellä ryvetellä, ja niityllä ja kyökissä oli niin kuuma, ettei jalkineita ensinkään kaivannut. He pitivät tummavärisiä vaatteitaan. Hieltä, noelta, ja runsuilta eivät saattaneet somistaa pukujansa valkoisella vaatteensiepaleellakaan, ja kun Liisa kerran rohkeni ranteensa koristaa manseteilla, joutui hän säälimättä irvihammasten uhriksi. Mutta sunnuntaisin he heittäysivät ahkeriksi kirkossa-kävijöiksi korvatakseen vahingon ja päästäkseen paraita vaatteitaan näyttämään.

Karlssonilla oli tuontuostakin professorille asiaa, ja hän oleskeli muutoinkin mielellään kuistin lähitteillä, jos joku siinä osui istumaan. Hän kyseli terveyden laitaa ja muita kuulumisia, ennusteli ilmaa, ehdotteli huviretkiä, antoi neuvoja ja tietoja kalastuksesta, saaden silloin tällöin konjakkiryypyn tai olutlasin, jonka vuoksi häntä toiset vähin rupesivat nurkkavieraaksi hokemaan.

Kun muutamana lauantaipäivänä professorin kyökkyri oli Dalaröhön vietävä, syntyi erimielisyyttä siitä, kuka häntä lähtisi kyytiin. Karlsson ratkaisi asian pitemmittä mutkitta omaksi edukseen, sillä tuo tummatukkainen, vaaleaihoinen tytön tyllerö oli mennyt hänen veriinsä; ja kun muori uskalsi nuhdella Karlssonia siitä, että hän, talon ensimäinen ja paras mies, lähti moisille eto-asioille, niin Karlsson vastasi, että professori nimenomaan oli käskenyt hänen toimittamaan muutamia tärkeitä kirjeitä postiin. Kusti, joka tahtomattaan havaittiin hyvinkin halukkaaksi tähän toimeen, vakuutti aivan hyvin osaavansa ajaa asian, mutta silloin Karlsson todisti mahdottomaksi isännän alentautumisen rengin askareihin; häntäkin muka perästäpäin haukuttaisiin. Siten asia päättyi Karlssonin mielen mukaan.

Dalarön matkoista oli paljon etuja, jotka kekselijäs renki jo ennakolta oli vainunnut. Ensiksikin sai tytön kanssa olla kahden kesken vesillä, rauhassa rupatella ja hupakoida. Ja Dalarössä taas, kun hankki kauppiaille ostajia, niin saattoi nämät kiitollisuuden velkaan, jota pyrkivät maksamaan käden puristuksilla, naukuilla ja sikareilla. Paitsi sitä pidettiin aina sitä arvossa, jolle professori uskoi asiansa toimitettaviksi, joka arkisinkin kävi siistissä vaatteessa ja seurusteli Tukholman mamselin kanssa.

Dalarössä kumminkaan ei käyty muuta kuin kerta viikossa, joten nämät matkat eivät sotkeneet töiden säännöllistä kulkua. Karlsson antoi, näet, niiksi päiviksi, joina hän oli matkalla, pojille urakoita; kun olivat kaivaneet ojaa niin ja niin pitkältä, kyntäneet niin ja niin monta sarkaa, kaataneet sen ja sen verran puita, niin saivat heretä joutilaiksi. Tähän kauppaan he halusta suostuivat, sillä siten he tavallisesti pääsivät työstä jo iltarupeaman keskivaiheilla. Työjakoa toimitettaessa ja tehtyä tarkasteltaessa lyijykynää ja tuonaan käytäntöön tullutta muistiinpanokirjaa ahkeraan käytettiin, ja renki muuttui yhä enemmän pehtuorin kaltaiseksi, vähitellen vierittäen väkityön omilta hartioiltaan toisten niskoille. Kammarinsa hän pani kuntoon mieltään myöten ja niin kuin omansa ainakin. Jo aikoja hän siellä oli poltellut tupakkaa ja seinviereiselle pöydälle asettanut ruohonpäisen mustepullon, kyniä, kynänvarren, postipaperiarkin sekä järjestänyt kynttilän ja tulitikut, niin kuin kirjoituspöydällä pidetään.

Ikkuna oli ison-tuvan puolella, ja siinä hän istui joutohetkinä tarkaten herrain elämöimistä ja näytellen kirjoitustaitoaan. Illoin hän avasi ikkunan, veteli, nojaten lynkkäpäänsä ikkunanlautaan, paksuja savuja piipustaan tai liivintaskusta kaivamastaan sikarista, jolloin hän myös tavallisesti luki sanomalehteä. Syrjäinen olisi luullut häntä tilan hallitsijaksi.

Hämärissä hän heittäytyi kynttilän sytytettyään sänkyynsä tupakoimaan. Silloin hän monastikin vaipui unelmiin tahi seuloi suuria hankkeitaan, jotka perustuivat vielä tapahtumattomiin, mutta kotvasen takaa tapahtuviin seikkoihin.

Kun hän niinikään muutamana iltana, selällään loikoen, veteli "mustaa ankkuriaan" itikoita hätyytelläkseen, niin hänen katseensa kiintyi vaatteita verhoavaan valkoiseen raitiin, jonka toinen pää jostain tuntemattomasta syystä oli irronnut vaarnastaan ja liepsahtanut lattialle. Vainajan vaatteet lähtivät marssimaan pitkin seinää ikkunan luo ja sieltä takaisin ovelle, aina sikäli kuin ongehtiva uho pani kynttilän tulen liekkumaan, ja hän näki Flod-vainajan kaikissa niissä haamuissa, joita vaatekappaleet piirsivät ruutukaisiin seinäpapereihin. Tuossa vanhus tuli, pörröisestä villavaatteesta tehty vaippa hartioillaan ja harmaat verkahousut jalassa, jommoisena hän istui satkaperäisessä veneessään, purjehtien kaupunkiin kaloja viemään ja "Messingstångenin" kapakassa Tukholmassa, juoden totia kalanostajan kanssa; tuossa taas hän tuli mustassa lievetakissa ja pitkissä, mustissa roimahousuissa, joita hän piti kirkossa, ripille mennessään, häissä, hautajaisissa ja ristijäisissä; tuossa riippui musta lammasnahkakurtikka, jota hän piti nuotalla syksyisin ja keväisin, tuossa rehenteli iso hylkeennahkaturkki, jossa vielä näkyi joulukemujen tähteitä; ja villainen matkavyö, joka oli neulottu viheriästä, keltaisesta ja punaisesta langasta, kiemuroi kuin "iso merikäärme" lattiaan asti, pistäen päänsä saappaan varteen.

Karlsson lämpisi ajatellessaan tuota muhkeata silkinlaheata turkkia, ajatellessaan miten häntä lipeästi liukuvassa kelkassa kiidätettäisiin jäiden poikki, hylkeennahkainen lakkilätsä päässä, naapureiden luo, jotka tervehtivät jouluvieraitaan rannalle rakennetuilla nuotiotulilla ja pyssynpaukauksilla, ja kuinka hän sitten tupaan tultuaan antaisi turkkinsa soljua olkapäiltään ja esiintyisi mustaan verkatakkiin puettuna, kuinka pappi häntä sinuttelisi, kuinka häntä istutettaisiin pöydän päässä, renkien oven suulla seisoessa tahi ikkunanlaudoilla istuessa.

Karlssonin kuvitelmat vihdoin elostuivat niin, että ne nostivat miehen koivilleen, ja melkein tietämättään pujahti hän turkkiin ja havaitsi seisovansa keskellä lattiaa, käsillään turkin puuhkia silittelemässä. Hekumallinen vavistus värisytti koko ruumista, kun hän tunsi turkinkauluksen kasvojansa kutkuttavan. Sitten hän pukeutui mustaan lievetakkiin ja napitti sen, nosti parranajopeilin tuolille nähdäkseen miten takki soveltui selkään, pisti kätensä laskokseen ja mitteli lattiaa pariin kertaan. Rikkauden tunne levisi silkinhienoisesta vaatteesta; tuntui niin runsaalta ja varavalta, kun hän siirtäen takinliepeitä kahtaanne istausi sängyn laidalle, kuvaillen olevansa jossain kyläilemässä.

Näistä päihdyttävistä unelmista hänet herätti meluavat äänet ulkoa. Hän rupesi kuulostelemaan. Nyt hän erotti Iidan — professorin kauniin kyökkipiian — ja Normanin äänet, jotka leijuivat vieretysten toisiinsa kietouneina ja ikään kuin suuteloita vaihdellen. Tuntui kuin pistos rinnassa. Tuossa tuokiossa lievetakki ja turkki riippuivat vaatenaulakolla raidin peitossa, ja hän laskeusi portaita alas vasta sytytetty sikari hampaissa.

Kun Karlssonilla oli paljon työtä ja pää täynnä parannushankkeita, niin hän ei tähän asti ollut joutanut mihinkään rakkaudenseikkoihin tyttöjen kanssa. Paitsi sitä hän tyysti tiesi miten paljon aikaa niihin kuluu sekä senkin, että niin pian kuin lemmen liekki pääsisi raivoon, paljastuisi hänen heikko puolensa, jota olisi hankala puolustaa. Ja jos hänen alakynnessä täytyisi taistotantereelta väistyä, loppui valta ja arvoisuus.

Mutta kun nyt kaunotar itse oli lupaunut voiton palkinnoksi ja voittajalla tuntui olevan liiankin paljon voitettavissa, niin häntä halutti käyttää kannuksiansa, ja harja pystyssä ja sillä vakavalla päätöksellä, että hän tässä kukoksi pääsisi, hän lähenteli pihatörmää, missä kuherrus jo kävi täyttä päätä. Hieman vihaksi pisti, ettei kilpakosiana ollut parempaa miestä kuin Norman; olispa ollut edes Kusti; mutta tuo pahainen Norman! Kyllä hän hänet opettaisi.

— Hyvää iltaa, Iida! hän alotteli eikä ollut näkevinäänkään Normania, joka vastoin tahtoaan hyppäsi alas aidalta, jonne Karlsson hänen sijalleen heti hyppäsi.

Ja Iidan sytykkeitä ja puita kerätessä Karlsson rupesi puhelahjaansa niin uuraasti käyttämään, ettei Norman saanut suunvuoroakaan. Mutta tyttö oli oikullinen, heitti Normanille sanasen silloin toisen tällöin, joihin yhtäkaikki Karlsson tuota päätä tarttui lähettäen ne takaisin koreiksi sirottuina ja somistettuina. Kaunotar, jota kiista miellytti, käski Normanin kiskomaan päreitä. Mutta ennen kuin tuo suosittu ehti veräjällekään, oli Karlsson jo hypännyt aidalta maahan, löytänyt kuivan kuusen ja pilkkonut säleiksi; samassa tuokiossa hän oli pannut päreet puukantovaatteeseen, jonka Iidan seuraamana pikkusormellaan kantoi keittiöön. Hän jäi oven suuhun, jonka hänen leveä selkänsä kokonaan tukkesi, niin ettei kukaan päässyt siitä kulkemaan. Ja Norman, joka ei keksinyt mitään asiaa, mitteli kotvasen halkoliiterin edustaa, apein mielialoin aprikoiden hävyttömän helppoa toimeentuloa tässä maailmassa, kunnes näki parhaaksi mennä kaivon kannelle purkamaan suruansa harmonikan huolia lieventäviin säveliin.

Klaveerin läkkikielten vienot soinnit tunkeusivat sumeton läpi ovenvartijan ohi laupeuden istuimelle, kyökin liedelle asti. Iita muisti nyt, että hänen oli noudettava juomavettä professorille kaivolta. Ja Karlson tuli mukaan, tällä kertaa kuitenkin hiukkasen epävarmana, koska hänen nyt täytyi koettaa voimiaan perin oudolla alalla. Tehdäkseen tyhjäksi tuon houkuttelevan äänen lumoavan vaikutuksen hän tarttui Iidan vaskipulloon ja kuiskasi helliä lemmensanoja niin hiukeasti ja kauniisti kuin suinkin taisi, ikään kuin sommitellakseen sanoja viekottelevaan soittoon ja sortaakseen soolon vähäpätöiseksi säestykseksi, mutta juuri kun saapuivat kaivolle, kuului tuvasta tädin ääni. Hän huusi Karlssonia ja äänestä kuuli, että asia oli tärkeä. Ensinnä renki suuttui eikä ollut vastata, mutta silloin paholainen meni Normaniin, ja hän huusi jotta kajahti: — Täällä hän on, täti! — Kyllä hän tulee paikalla!

Tuhatkertaisesti toivoen sukkelan soittoniekan h—n, voittajan täytyi riuhtaista itsensä irti lemmenliekistä jättäen puoleksi jo anastamansa saaliin huonommalleen, jonka tuli sattumaa onnestaan kiittää.

Muori hoilasi vielä kerran, ja äkäisesti Karlsson ärjäisi tulevansa minkä kerkesi.

— Karlsson tekee hyvin ja tulee ottamaan puolikuppisen, pyysi eukko, seisoen porstuan kuistilla ja kädellään varjostaen silmiään hienossa kesähämärässä erottaakseen tuliko renki yksin.

Renki, joka muulloin mielellään kallisti puolikuppisen, olisi suonut kaikki kahvit ja viinat hiiteen, vaan eihän kumminkaan sopinut kieltäytä; ja mieliharmikseen hänen täytyi kuulla miten Norman lähdeniityllä ilkkuen, voittoisana kajahutteli tarkk'ampujamarssiaan, sen sävelillä säestäen hänen askeliaan tuvan portaita noustessa. Eukko oli entistään suopeampi ja Karlssonin silmissä nyt entistään vanhempi ja rumempikin, ja mitä makeammaksi muori muuttui, sitä jurommaksi äkämystyi Karlsson, joka lopulta teki eukon milt'ei helläksi.

— Katsokaas Karlsson, hän vihdoin koetti, kahvia kaataessaan, — meidän on kutsuttava heinämiehiä nousviikoksi, ja siksi halusin puhutella Teitä ensin, ymmärrättehän.

Nyt juuri vaikeni paljepeli, Karlsson syöntyi entistään vieläkin töykeämmäksi, ja hän mutisi soinnuttomasti ja hajamielisesti:

— Niin, niin, aivan oikein — heinäntekoon nousevalla viikolla!

— Soisin, näethän, emäntä jatkoi, — että Karlsson ja Liisa lauantaina lähtisivät heinäsanaa viemään; mielestäni ei lainkaan haitaksi olisi, että Karlssonkin välistä näyttäisi silmiään ihmisille, sillä se aina tekee hyvää.

— Katsokaas, lauantaina minä en pääse, katkaisi Karlsson jyrkästi — silloinhan minun on mentävä Dalaröhön professorin asioille.

— No voisihan nyt kerran Normankin sen kyydin tehdä, väitti eukko kääntyen Karlssoniin selin, jottei hänen tarvitseisi nähdä miten rengin kasvonjuonteet muuttuivat.

Samassa klaveerista kuului muutamia paussien katkaisemia sävelryhmiä, jotka tuntuivat etenevän ja viimein raukeavan kesäyöhön, missä kehrääjälintu jo par'aikaa polki hyrisevää rukkiansa.

Karlssonin otsasta tihkui kalmanhiki, hän kaasi kurkkuunsa viinakahvit, rintaa ahdisti, niinkuin sitä paasi olisi painanut, päätä pyörrytti ja hermot herpoontuivat.

— Norman ei siihen kykene; — Norman ei pysty kaikkia professorin asioita toimittamaan ja — ja paitsi sitä hänellä ei ole luottoa.

— Niin, mutta minäpä olen kysynyt professorilta itseltään, akka nyt puolestaan päättävästi vastasi — ja hän sanoi, että hänell' ei ole asiaa Dalaröhön tulevana lauantaina.

Senkin vietävä, ajatteli Karlsson. Mitenkäs tästä pälkähästä päästään! Hänestä tuntui kuin olisi ollut loukussa.

Hänen ajatuksensa olivat nyt niin hajallaan, ettei kyennyt niitä kokoamaan vihollisen torjuntaan. Tuo muorilta ei jäänyt huomaamatta, ja hän päätti takoa raudan kuumana ollessa.

— Kuulkaahan nyt Karlsson, älkää pahastuko, vaikka minun täytyy tehdä teille pikku muistutus, en minä sillä pahaa tarkoita.

— Täti sanoo vaan, mitä pirua mielitte, yhdentekevää minulle on, sähähti Karlsson, kuullessaan miten klaveerin yhä hellemmäksi käyvät sävelet sammuivat sointumasta ha'an perimmäisessä pohjukassa.

— Katsokaas Karlsson, soisin ettei Karlsson alentuisi noiden likkojen kanssa lepertelemään, sillä selkkauksia siitä vaan aina lopuksi syntyy; kyllä minä nuo seikat arvaan, ja hyvää minä vaan tarkoitan, katsokaas Karlsson. Noilla kaupungin luiskilla aina pitää olla miesjoukko ympärillään hyörimässä ja pyörimässä, eikä hölöttämisestä, hössötöksestä ja huppeloimisesta tahdo loppua tulla. Milloin menevät metsään toisen kanssa, milloin lakkaan toisen kanssa, ja jos sitten sattuu hullusti käymään, niin ne syyttävät sitä, jonka ensiksi käsiinsä saavat. Niin sen asian on laita.

— Mitä hittoa se minulle kuuluu että pojat tyttöjä hyvänä pitelevät?

— Niin, niin, älkäähän nyt pahaksenne panko, lohdutteli muori, — teidän laisenne miehen pitäisi naida, eikä silloin sovi karjakkojen ja tuollaisten kanssa kuherrella, ja tässä saaristossa on paljon rikkaita tyttöjä, tietäkää se, ja jos olette viisas ja hoidatte asianne niinkuin pitää, niin pääsette omillenne, ennen kuin arvaattekaan; älkää siis olko itsepintainen, vaan kuulkaa mitä minä teille sanon käskiessäni teitä heinämiehille viestiä viemään. Muistakaa se, etten minä ketä hyvänsä talon asioille lähetä, ja kyllä kai poika minua tästäkin morkkaa, vaan siit'en välitä, sillä kehen luotan, sitä myös tuen, siihen saatte luottaa.

Karlssonin mieli alkoi rauhoittua. Kenties tuosta talon nimessä esiintymisestä jotain hyötyä saattaisikin olla; mutta viimeiset vastoinkäymiset kaivelivat vielä liiaksi hänen sydäntänsä. Ei hän ruvennut rakkaudestaan niin vähälle luopumaan tuiki tietymättömäin etuuksien saavuttamiseksi. Ainakin piti harjakaisia juotaman, jos kerran kaupat tehtiin.

— En minä arkioissani sille matkalle lähde, eikä minulla tämän ehompia ole, arveli Karlsson ongitellen.

— No, jos ei muusta tinkaa tule kuin vaatteesta, niin kyllä sille aina keino keksitään.

Pitemmälle Karlsson ei pyrkinyt tähän suuntaan, vaan sen sijaan hän päätti vaihettaa puolen lupauksen toiseen, ja monet inttelyt kumottuaan sai hän sen aikaan, että Norman, jota välttämättömästi tarvittiin viikatteita hiomassa ja heinärattaita korjaamassa, jäisi kotosalle, ja Lotta kävisi Dalarössä.

* * * * *

On kesäisen työpäivän aamu heinäkuun alkupuolella. Kello on kolme. Takan piippu savuaa, kahvipannu on tulella; kaikki ovat jo jalkeilla ja täydessä touhussa. Pihamaalla on pitkä kahvipöytä katettuna. Eilis-iltana saapuneet heinämiehet ovat maanneet aittain ja riihen ylisellä. Kaksitoista rotevaa saaristolaista seisoo paitahihasillaan, olkihatut päässä, viikatteilla ja sieroilla asestettuina, ryhmittäin tuvan edustalla. Tuossa pari soudun käyristämää vanhusta, tuossa muuan Aspön jättiläinen meren partaalta, leuvassa harmaa soturin parta, syvällä päässä siniset silmät, jotka tietävät yksinäisyyden kaihoa, nimetöntä ja äänetöntä surua. Tuolla muuan vuorelainen, särmäinen, käyräksi kasvanut kuin äärimmäisen karin räkämänty, muuan vilkas, laiha, tuulen kuivaama saaren ukko; joitakuita, veneenrakentamistaidostaan kuuluja myllysaarelaisia ja pari mainiota hylkeenampujata Långvikistä. Niiden ympärillä häärivät tytöt, paitahihasillaan nekin, huivit ja vaaleat pumpulihameet yllään, silkkisaalit päässä; vastamaalatut haravat heillä on mukanaan, mutta ulkomuodosta päättäen olisi pikemmin luullut heidän hankkiutuneen juhlaan kuin kovaan työhön. Ukot napahuttelivat heitä rystysillään vyötäisiin, mutta pojat pysyivät näin aamustapäivin loitommalla, odotellen iltahämäriä soittoineen, karkeloineen ja kisoineen. Aurinko oli jo paistanut neljänneksen tuntia, vaan ei vielä ollut ehtinyt nuolla kastetta maasta; lahden laineetonta pintaa reunusteli vaaleanvihreä ruohikko; sieltä kuului vasta munasta puhjenneiden sorsanpoikain papatusta, jota vanhemmat käkertäen säestivät; lokit pyytelivät salakoita leijaillen pitkillä, sivakoilla siivillään kuin kirkon kipsienkelit; kellarintakaisen tammen latvassa heränneet harakat räkättivät ja säkättivät siitä, mitä valkohihoista luulivat tietävänsä; käki kukkui ha'assa kiimoissaan, raivoten, surren ensimäisen heinäru'on tullen loppuvaa himojen aikaa; tapinvääntäjä rääkyi ruispellossa; pihamaalla pyöri koiranpenikka liehitellen vanhoja tuttuja; päivänpaisteessa välähtelevät paidanhihat kurotteliivat pöydän poikki, missä kupit ja kulhot, lasit ja lautaset kilisivät ja kalisivat kestityksen alkaessa.

Tuo muutoin ujo Kusti anasti isännyyden, ja isänsä entisten ystävien parissa olo tuntui hänestä niin turvalliselta, että hän syrjäytti yksin Karlssoninkin ja hoiti viinapulloa itse. Mutta renki oli heinämiehiä kutsuessaan jo ennättänyt hankkia itselleen paljon tuttavia kyläläisissä, ja hän päätti nyt heittäitä vanhemmaksi sukulaiseksi tai vieraaksi, jolle isäntäväen tuli osottaa kohtelijaisuutta. Kustia kymmenisen vuotta vanhempana ja kehittyneen, miehekkään ulkomuotonsa turvissa oli hänen helppo sortaa nuorempatansa, joka kaiken ikänsä oli poikana pysyvä isävainajansa ikäveljien rinnalla.

Kahvi oli juotu, päivä oli noussut korkeammalle, ja vanhukset lähtivät nuorten seuraamina, viikatteet olalla, isolle niitylle päin kulkemaan.

Tiheä, säärenkorkuisena rehottava heinä antoi Karlssonille aihetta selittää uuden-aikaista niitynviljelystä; miten hän oli raatanut pois niitylle karisseet lehdet ja kuloruohon, tasinut myyränmättäät, kylvänyt heinänsiemeniä hallanpanemiin paikkoihin, jotka sitä ennen oli tadevedellä väettänyt. Sitten hän järjesti joukkonsa kuin sotakapteeni, antaen kunniasijat vanhoille ja varakkaammille, itse jättäytyen viimeiseksi. Valkohihaiset heinäntekijät muodostivat pitkän, suippopäisen jonon kuin joutsenet ikään syksyllä merien taa muuttaessaan; miltei kintereitään tavottelemassa oli joka miehellä seuraajansa viikate, ja hajallaan kuin tiiraisparvi, oikullisesti liehuen milloin minnekin päin, mutta yhtäkaikki koossa pysyen, tulivat haravoineen tytöt kukin niittomiehensä jälestä.

Kahisten kaatui kasteinen heinä kimputtain kedolle; vierekkäin viruivat siinä kaikki kesän kukkaset, jotka uhkarohkeasti olivat metsän ja ha'an hylänneet; siinä päivänkakkarata ja käen kaalia, keltamatarata ja tervakukkaa, koiranputkea, ketoneilikkata, hiirenhernettä; rusojuurta, apilasta ja jos jotakin niityn ruohoa. Hyvälle ne hajahtelivat kuin höysteet ja hunaja, ja mehiläis- ja metsämettiäisparvet pakenivat murhaavata miesjoukkoa, myyrät tunkeusivat maan sisuksiin, kun kuulivat huoneittensa heikkojen kattojen ruskavan; tarhakäärme peloissaan puikahti ojaan ja luikahti läpeensä; korkealla tappotantereesta lenteli metsäkirvispari, jonka pesän kengänkorko oli musertanut; selusjoukkona olivat kottaraiset, jotka nokkivat ja tökkivät kaikenlaista auringonpaahteeseen noussutta pientä elukkata.

Kun ensimäinen luoko oli tehty ja niityn päähän päästy, niin sankarit seisattuivat ja piennarta vasten viikatteitaan nojaten he katselivat tekemäänsä hävityksen työtä, pyyhkien hikeä lakkiensa hihnoista, sekä vetäen nuuskaa nenäänsä vaskirasioistaan, sillä välin kuin tytötkin eturintaan ehättelivät.

Ja toistamiseen lähdetään ruohonpäiselle kukkaismerelle, jonka yltyvä aamutuuli panee lainehtimaan, ja josta vielä välähtelee kirjavia, loistavia värejä, kun kukkien jäykemmät varret ja päät tunkeuvat pehmoisen kastikaisen läpi, joka milloin tuulessa häilyy sinne tänne, milloin uinaa aallotonna kuin tyyni järven kalvo.

Ei yksikään noista juhlamielisistä ja kilpailun kiihottamista ottaisi viikatteestaan hetkeksikään luopuaksensa. Ennemmin hän auringon poltteeseen kepertyisi. Karlssonin jälkiä luokoilee professorin Iita, ja koska renki on jälkimäisenä miehenä, saattaa hän pohkeitaan alttiiksi panematta kääntyä taakseen piian kanssa pikkuruisen pakinoimaan, ja Normania, joka myös sattuu Iidan läheisyyteen, pitää hän myös tarkkaan silmällä. Niin pian kuin tämä koettaa luoda lemmensilmiä lounaaseen, on Karlsson viikatteineen hänen kintereillään enemmän yrmeästi kuin hyvänluontoisesti ärjäisten: varo sinä kinttujasi!

Kello kahdeksan aikana on lähdeniitty niitetty tasaiseksi kuin kämmen; pitkiksi harjanteiksi heinä siihen on heitäinnyt. Nyt katsellaan työtä, tarkastetaan luokoa; Rundqvistin pää saa kantaa, koska hänen viikatteensa on tehnyt huonointa jälkeä. Mies puolustaikse syyttämällä sitä, että hänen täytyi katsella tyttöä, mikä hänelle oli annettu, sillä ihan äskettäin tytöt eivät olleet hänen pariinsa pyrkineet.

Nyt Liisa pihamäeltä huutaa aamiaiselle; viinapullo säihkyy auringon paisteessa, ja sahtitynnyri on aukaistu; perunapata höyryää hellalla, silakat kulhoilla, voiastiat ja valmiiksi leikattu leipä ovat pöydällä. Viinasarkkoja kallistellaan ja kilistellään ja ruvetaan suurukselle.

Karlssonia on kiitelty, ja voitto-onnekkaana hän pöydänpäässä hymähtelee; suopealta Iitakin näyttää ja Karlsson osottaa hänelle erinäistä huomaavaisuutta, jota tytön päivän kaunottarena sopikin vaatia. Muori, joka teputteli kahakäteen, kanneskellen vateja ja lautasia, sivutti heitä siksi usein, että veti Iidan huomion puoleensa, mutta Karlsson ei huomannut muoria, ennen kuin tämä tokaisten häntä kyynäspäällään selkään kuiskaa:

— Karlssonin tulee olla isäntänä ja auttaa Kustia, Karlssonin pitää olla kuin kotonaan.

Mutta tämä on silmin korvin kiintynyt Iitaan, ja vain pikipäinsä hän laskee jonkin pikipuheen muorille vastineeksi. Mutta nyt tulee Liina, professorin lapsenpiika, kutsumaan Iidan kotiin siivoamaan. Se miesten mieliä hiukkasen pahoitti, mutta tytöt siitä eivät näkyneet olevan milläänkään.

— Kuka minulle nyt luokoo, kun minull' ei enää ole tyttöä, valitteli Karlsson teeskennellen epätoivoa, jolla pyysi todellista mielipahaansa peitellä.

— Kelvanneehan tuohon muori! pilaili Rundqvist, jolla sanottiin olevan silmät selässäkin.

— Muori haravoimaan! huutavat nyt kaikki yhteen ääneen. — Muori niitylle!

Muori tekee vyöliinallaan estelevän liikkeen.

— Hyvänen aika! Minäkö vanha räppäsilmäinen eukonrutimo tyttöjen pariin? En, en sinä ilmoisna ikänä. Tehän olette kaikki päästänne pilalla.

Vastarinta ärsyttää.

— Ota pois, ota sinä akka vaan, kuiskaa Rundqvist Normanin säestämänä ja Kustin kasvojen yhä synkistyessä.

Inttelyistä ei ollut apua. Toisten melutessa ja katketakseen nauraa hohottaessa Karlsson juoksee tupaan hakemaan muorin omaa haravaa, joka on piilossa jossain vinnillä; muori perästä huutaen:

— Elkää Herran nimessä! Ette saa mennä minun piilojani repeloimaan! — Ja molemmat katoavat, rähiseväin heinämiesten heitä kokkapuheilla yhä hätistäessä.

— Minusta — Rundqvist katkaisi kotveroiseksi syntyneen äänettömyyden — minun mielestäni he viipyvät joltisenkin kauvan. Meneppäs, Norman, katsastamaan mitä ne tekevät!

Myrskyiset mieltymyksen osotukset kiihottivat kunnianhimoista jatkamaan.

— Mitähän ihmettä ne siellä tekevät? Ei, tämä ei käy päinsä! Minua tämä rupee huolestuttamaan!

Kustin huulet kävivät tummansinisiksi, mutta hän väänsi ne nauruun, jottei toisista eroaisi.

— Jumala minua vaivaista syntistä armahtakoon, jatkoi Rundqvist samaa nuottia, — nyt en enää tätä jaksa kestää, minun täytyy lähteä ottamaan selkoa siitä, mitä ne tekevät.

Samassa Karlsson ja muori ilmaantuivat etehisen ovelle tuoden mukanaan löydetyn haravan. Komea kappale se on, ja siihen on piirretty kaksi sydäntä ja vuosiluku 1852. Muori oli sen aikanaan saanut morsiuslahjaksi sulhaseltaan, joka itse sen oli veistänyt. Haravan ontossa varrenpäässä herneet hölkkyivät. Menneitten aikain iloiset muistot näkyivät saattavan tuon muutoinkin hilpeämielisen muorin hyvälle tuulelle, ja perin vapaana kivulloisesta ventotunteisuudesta sanoi hän vuosilukua osottaen:

— Tätä haravata Flod-ukko ei varsin hiljakkoin tekaissut.

— Etkä sinä morsiusvuoteelle laskeutunut, muoriseni, virkkoi eräs saaristolainen.

— Mutta sen voit vielä kerran uudistaa, irvisteli toinen.

— Kuuden kuukauden porsaihin ja kahden vuoden leskiin ei tiedä luottaa, kiusotteli kolmas.

— Mitä kuivempi karahka sitä kiihkeämpi syttymään, loskasi suutaan neljäs.

Joka-ikinen heitti kapulansa tuleen, mutta eukko hymähteli, torjuen vihollista voimainsa tiestä, ei pannut pahakseen, vaan laski leikkiä toisten kanssa kilvan, sillä asia ei olisi suuttumisella parannut.

Sitten lähdettiin suoniitylle, joka kasvoi saraheinää ja korteita kuin hyvääkin metsää ja jossa oli vettä miehen polvea myöten.

Ja muori haravoi niin hartaasti, että pysyi Karlssonin jälessä ja muiden edellä; purevia pistosanoja sateli aina edelleen "nuorten" niskaan.

Päästiin puolille päivin ja viimein illan suuhun. Viulun vinguttaja oli saapunut soittoineen, luhan lattia oli puhtaaksi laistu ja pahimmat oksat piellä silitelty. Kun aurinko oli majoilleen mennyt, alkoi tanssi.

Karlsson pani sen alkuun tanssittaen Iitaa, joka Maria Stuartin-kaulus kaulassa, valkoinen röyhelö rinnoilla ja edestäpäin kaarelle leikattuine mustine leninkineen herätti kateuden tunteita talonpoikaistytöissä, pelkoa ja kalseutta vanhoissa, mutta pojissa halua.

Karlsson yksin osasi uutta valssia, jonka vuoksi Iita mielellään hänen kanssaan tanssi moneen kertaan, liiatenkin kun se kolmenaskeleen-valssi, jota Normanin kanssa olivat koettaneet, oli mennyt vallan mitättömiin. Alakynteen joutuneella Normanilla ei taaskaan ollut muuta neuvoa kuin turvautua harmonikkaan sydämensä tuskia lieventääkseen ja koettaakseen eikö tähän viimeiseen viehättimeen tarttuisi tuo korea viiripää lintu, jota parisen viikkoa sitten jo luuli kädessään pitelevän, mutta joka piiraman päästä jo katonräystäällä toisen kanssa nokiskeli. Karlssonin mielestä tämä säestys oli lopen tarpeeton, kun hän kerran oikean soittoniekan varta vasten oli tilannut; eikä todellakaan tuo ahdashenkinen paljepeli pysynyt liikunnaltaan liukkaan viulun rinnalla, vaan häiritsi tahtia ja sekoitti tanssia. Koska nyt oli hyvä tilaisuus antaa kilpakosijalle kunnon letkaus, vallankin kun kaikki näkyivät olevan yksimieliset harmonikan sopimattomuudesta, huusi Karlsson lattian yli soppeen kyyristyneelle rakastajalle:

— Kuuleks! Tuki leipälaukkusi toinen suu, jos täällä mielit istua, mutta jos mahaasi niin möhyyttää, ett'et täällä kestä, niin pötki sitten pellolle!

Vaikka kaikki yksimielisesti yhtyivät hyväksyvään pilkkanauruun, ei Normania sittenkään haluttanut väistyä kilpakosijansa tieltä. Hänen mieltään rohkaisi ottamansa ryypyt ja voimiansa lisäsi Iidan edestäpäin kaarrettu leninki.

— Kuuleks! jätkytteli hän Karlssonia, joka vahingossa oli käyttänyt kotopuolensa murretta, ja joka hemsöläisissä alunpitäen oli herättänyt naurunhalua, — tuleppas pihamaalle, niin sonsaroin siannahkasi!

Karlsson ei vielä pitänyt asiaa niin vaarallisena, että tarvitsi käsikähmään käydä ja päätti toistaiseksi pysyä kinastelemisen rauhallisemmalla alalla.

— Mitäs kummallisia sikoja ne ovat, joiden nahkassa on sonsareja?

— Eivätkö lie Vermlannin possoja! härnäili Norman.

Tuo loukkasi kansallisuuden tunnetta, ja turhaan haettuaan kyllin purevaa vastausta, karkasi Karlsson vihollisen kimppuun, tarttui hänen liivinsä kaulukseen ja laahasi hänet ulos.

Ovensuusta tytöt katselivat temmellystä, eikä kenenkään mieleen johtunut mennä erottamaan.

Norman oli vähäläntäinen, tanakka, Karlsson iso ja jykevä. Heitettyään päältään nutun, jonka pelkäsi pilaantuvan, kävi hän käsiksi; Norman puski päätään vihollisen vatsaan, jonka tempun oli oppinut luotsipojilta. Mutta Karlsson tarttui hänen vyöhönsä ja potkaisi häntä haaroihin, jotta Norman kokoonkääriytyneen siilin tavoin tupsahti tunkiolle.

— Perhanan rantajätkä! kiljaisi Norman, kun ei pystynyt nyrkkiputikkaan.

Vihan vimmaa kuohuen ja turhaan herjasanoja hakien painoi Karlsson polvensa vastustajan rintaa vastaan, vetäen korville kaatunutta, joka puri ja sylki, kunnes vihdoin sai suunsa pehkuja täyteen.

— Nyt leipälinkkusi hankaan puhtaaksi! lausui voittaja, ja tunkion pehkuilla hän hieroi kaatunutta, kunnes tämän nenä rupesi verta vuotamaan. Mutta kiukkua kiehuva Norman sai arvoltaan suunsa auki, ja nyt hän syyti kaikki herjasanansa Karlssonin silmille, joka etevämmyydestään huolimatta ei saanut vihollisensa suuta tukituksi.

Soitanto oli vaiennut, tanssi tau'onnut ja katselijat lausuneet mielipiteensä sana- ja nyrkkisodan vaiheista, jota olivat kuunnelleet ja katselleet yhtä välinpitämättömästi kuin teurastusta tai tanssia, jos kohta vanhain mielestä Karlssonin temppu sylipainin alkaessa sovinnaisen tappelutavan kannalta oli moitittava.

Mutta nyt kajahti huuto, joka hajotti katselijajoukon ja rikkoi juhlivain hilpeän mielialan.

— Sillä on veitsi! huusi joku joukosta.

— Veitsi! toistivat toiset. — Kenellä? Veitset hiiteen!

Sankarit saarrettiin; Normanin käsistä murrettiin linkkuveitsi, hän nostettiin seisoalleen ja erotettiin Karlssonista.

— Tapelkaa poikaset, mutta älkää toisianne puukottako, varoitteli eräs vanha saariston ukko tappelun päättäjäisiksi.

Karlsson vetäisi takin ylleen napittaen sen, jotteivät repaleiset liivit jäisi näkyviin, mutta Norman hävisi tuvan nurkan taa, toinen paidanhiha kainaloon asti repeentyneenä. Hän ei halunnut tytöille näyttää likaisia, verisiä, pahoin raadeltuja kasvojaan, hänen häviönsä oli jo ilmankin tarpeeksi tunnettu.

Väkevämmän ja voittajan hilpeällä itseluottamuksella Karlsson uudestaan esiintyi tanssipaikalla, ja otettuaan ryypyn jatkoi hän kisaansa Iidan kanssa, joka häntä nyt kohteli lämpimästi, melkeinpä ihmettelemällä.

Illan hämärtäessä tanssi yltymistään yltyi; luuvasta kuului jyskettä kuin riihtä puidessa. Viina kiersi miehestä mieheen, ja mikäli elonnestettä nautittiin, sikäli tuli lähimmäisen käytöstä vähemmin tarkatuksi. Siten Karlsson pääsi Iidan kanssa luvasta puikahtamaan ja lähenteli jo, välttäen nenäkkäitä kyselyjä, ha'an veräjätä, mutta juuri kun tyttö oli ehtinyt porraspuiden päähän ja Karlssonin piti hypätä aidalta maahan, kuului pimeästä muorin ääni:

— Karlsson! Onko Karlsson siellä? Tulkaa Karlsson luokojatartanne pyöräyttämään!

Vaan Karlsson ei vastannut, soljui ääntä päästämättä maahan ja luiskahti hakaan liukkaasti kuin kettu.

Muori näki hänet yhtäkaikki ja sen lisäksi Iidan valkoisen nenäliinan, jonka tämä oli vyötäisilleen sitaissut leninkiä hikisiltä käsiltä suojelemaan. Huudettuaan vielä kerran vastausta saamatta muori lähti heidän peräänsä. Pähkinäpuitten paartama alanne oli pilkkosen pimeä. Toisinaan vilahteli jotain valkoista, kunnes vihdoin kaikki katosi näkymättömiin. Hän oli ensisti aikonut ottaa pakolaiset kiinni, mutta samassa kuului uusia ääniä porraspuilta, toinen matalampi, toinen kimakampi, molemmat kuuluivat hillityiltä, ja lähetessään ne sammuivat supatukseksi. Kusti ja Liisa kapusivat aidan yli, joka painosta rutisi, ja jäntevin käsin poika kiidätti tytön hakaan. Pensaikossa lymyillen eukko näki miten nuoret toisiinsa kietoutuneina keijuivat ohi tanssien, hyräillen, suudellen niinkuin hänkin aikanansa oli tanssinut, laulaa helisyttänyt ja suudellut. Kerta vielä porraspuut rusahtivat, kun eräs kylän poika ylpeän sonnin tavoin töytäsi aidan yli, perässään eräs saariston kauniimpia kassapäitä, joka aidalle päästyään tanssista hehkuvin poskin, suu naurussa ja kädet ristissä niskan takana, suin päin syöksyi pojan syliin, joka pitkään suudellen hänet kantoi metsään.

Vanhus näki piilopensaastaan parin menevän, toisen palajavan aivan niin kuin hänen nuorena ollessaan, ja vuotta pari hiilustassa hehkunut kytö lieskahti ilmituleen.

Viulu oli vähitellen herennyt vinkumasta, oli sydänyö, ja pohjoisen taivaan punasi jo aamurusko. Häly hälveni hälvenemistään tuvassa, niityltä kuului yksittäisiä ilohuutoja, jotka tiesivät tanssiseuran jo hajonneen ja lähtöä jo tehtävän. Muorin siis oli jouduttava jäähyväisiä sanomaan. Tultuaan valoisammalle paikalle, missä jo erotti puiden oksia ja viheriöitä lehtiä, näki hän kaukaa mäenrinteeltä Karlssonin ja Iidan, käsi kädessä, ikään kuin masurkkaa alkamassa. Lymypaikkaansa häveten hän kiiruhti aidan yli ennättääkseen kotosalle, ennen kuin heinäntekijät pääsisivät lähtemään. Mutta porraspuitten toiselle puolelle sattui Rundqvist. Muori painoi kasvonsa vyöliinaan, ettei tuo vanha pilkkakirves näkisi miten häntä hävetti. Käsiänsä yhteen paukautellen tämä päivittelemään:

— No vie sua pojat, onko tätikin metsässä ollut? No ei niitä vanhojakaan tiedä taata enemmän kuin…

Flodin matami ei kuullut enään mitään, vaan lähti kiireen kautta tupaan, missä emäntää jo oli kaivattu. Hänen tupaan astuessaan kajahti eläköönhuutoja vastaan, sitten käteltiin, kiiteltiin vieraanvaraisuudesta ja tehtiin hyvästit.

Kun viimein kaikki oli ennallaan, karkulaiset huudettu ha'oista ja niityiltä kotiin — kaikkia kumminkaan ei saatu käsiin — laskeusi vanhuskin levolle, vaan ei isoon aikaan saanut unta silmiinsä. Kotvan hän vielä valvoi kuullakseen milloin Karlsson vihdoinkin nousisi kammariinsa.

Neljäs luku.

Häitä hankitaan ja naidaan emäntä — rahain vuoksi.

Heinät oli korjattu, elot leikattu, kesä oli mennyt menojaan, ja satoisa se oli ollutkin.

— Siltä luonnistuu kaikki, senkin pahuukselta, arveli Kusti Karlssonista, jota ei pidetty aivan syyttömänä talon koituvaan vaurastumiseen.

Kaikki miesväki oli lähtenyt rantaan silakan kudulle paitsi Karlssonia, joka kotimiehenä touhuskeli. Hän oli professorin herrasväelle hyvänä apuna matkareppujen ahtamisessa. Tehtiin, näet, lähtöä Tukholman suuren ooperan avajaisiin. Karlsson käveli lyijykynä korvallisessaan koko päivän, joi olutta kyökin pöydältä, salin senkiltä, etehisen portauksilla. Milloin hän sai olkihatun hylyn, milloin lusuun tallatut jalkineet, milloin lopin, milloin polttamattomia sikareja, tyhjiä pulloja ja laatikoita, onkivapoja ja hailimalkkeja, korkkeja, purjelankaa, nauloja, kaikellaista romua, mitä ei voitu mukaan ottaa tai muutoin arvottomana pidettiin; paljolti putoeli murusia rikkaan miehen pöydältä. Professorin hyvinkin tunsivat, että heidän lähtönsä herätti kaipuuta ja ikävää. Karlssonista alkaen, joka nyt menetti lemmittynsä, kanoihin ja porsaisiin asti, joiden herkkupäivät ja makeanleivänjuhlat nyt päättyivät. Lievin oli hylätyn Liisan ja Lotan suru, jotka nyt tosin jäivät muutamaa kahvikuppista vähemmälle, mutta jotka samalla tunsivat, että heidän keväänsä nyt kerrankin oli koittava, jahka heidän vaaralliset kilpailijansa lemmen markkinoilla syystuulien mukana olivat hävinneet.

Kun iltapäivällä höyrylaiva tuli rantaan herrasväkeä noutamaan, herätti se suurta huomiota saaren asukkaissa, sillä laivaa ei vielä milloinkaan ennen siinä rannassa oltu nähty. Karlsson johti maihinnousua, komennellen ja pitäen suurta suuta, laivan laituriin pyrkiessä. Mutta pahempaan kuin pulaan hän tässä joutui, mies kun ei meriasioista tietänyt tuon taivaallista. Ja juuri kun köysi juhlallisesti heitettiin laiturille ja hänen Iidan ja herrasväen silmissä tuli kunnostautua, romahti koko sylyys luomaköyttä hänen niskaansa, jotta lakki vierähti veteen; hän tavotteli, siitä huolimatta, köyttä ja hapuili samalla pakenevata lakkiaan, vaan sotkeutuikin silmukkaan ja kaatui, vastoin tahtoaan tehtyänsä muutamia tanssiaskeleita, pitkäkseen kapteenin haukkuessa hänen suunsa ja silmänsä täyteen, ja laivamiesten katketakseen nauraa hohottaessa. Iita ei ollut sankarinsa tomppelimaista käytöstä huomaavinaan, ja kyynel kiertyi silmään, niin hän häpesi Karlssonin puolesta. Pikipäin jäähyväiset heitettyään Iita jätti lemmittynsä rautaportaalle seisomaan, ja kun tämä kättä puristaen tahtoi puhella tulevasta kesästä, kirjeenvaihdosta ja osotteesta, kiskaistiin porras hänen jalkainsa alta, jotta hän oli suistua nenälleen, ja märkä lakki lotkahti niskaan perämiehen komennussillalta kiljaistessa:

— Etkö ikinäsi saa köyden päätä irti, senkin tolvana?

Ja herjasanoja sateli satelemistaan onnettoman rakastajan silmille, ennen kuin hän sai touvin irroitetuksi. Laiva ulkoni peräytyen salmen suuta kohti. Kuin herrastaan jäänyt koira Karlsson juoksi rantaa pitkin kompastellen juuriin ja kantoihin, hyppien kiveltä kivelle, ennättääkseen niemeen, missä hänen pyssynsä oli pajupehkon juurella piilossa; jäähyväislaukaukset hänen täytyi ampua, maksoi mitä maksoi. Mutta juuri kun laiva laski ohitse ja hänen piti laukaista, niin pyssy ei lauennutkaan. Viskaten pyssynsä nurmeen otti hän sinisen pumpulinenäliinansa, vilkutti sitä, juoksi veden partaalle yhä viuhuttaen sitä ja päästäen eläköönhuutoja, vaan laivalta ei yksikään vastannut, ei ainoatakaan kättä kohonnut, ei yhden yhtä nenäliinaa heilunut. Iitaa ei näkynyt. Mutta uupumatta, yltyen, raivoissaan hän kiiti kukkurakivisen rannan äyräälle, hyppäsi veteen, vedestä takaisin maalle, syöksi leppäpensasten halki aitaan niin rutosti, että tunkeusi senkin läpi. Seipäät repivät hänen vaatteensa ja haavoittivat hänen kätensä, ja kun vihdoin laiva juuri oli niemen taa katoamaisillaan, katkaisi ruohikkolahti hänen kulkunsa. Mies empimättä veteen, vielä viimeistä kertaa nenäliinaansa liehuttaen ja päästäen viimeisen, epätoivoisen eläköönhuudon. Laivan peräkeula hävisi mäntyjen taa, ja hän näki professorin hatun viuhkuen katoavan metsäniemeen, vetäen perässään postitorven kuvalla varustettua lippua, joka vielä kerran vilahti leppien lomista; ja sitten ei enää mitään näkynyt paitsi pitkää sakeata savua, joka laskeutui suruharsoksi vedenpintaan, sumentaen ilman.

Karlsson rämpi maalle ja palasi pyssynsä luo. Tuikeasti hän siihen tuijotti kuin petturiin ainakin; puisti päätään, pani uuden nallin ja laukaisi.

Paluumatkallaan hän saapui sillalle. Koko äskeinen sappea paisuttava tapahtuma uudistui hänen silmäinsä eteen; miten hän oli siltalankuilla lenkoillut kuin pajatso, kuin markkinailveilijä ikään; hän kuuli pilkkanaurun ja parjaukset, muisteli hämmästystä ilmaisevan, kylmän katseen ja jäykän kädenannin. Kivihiilen ja koneentalin haiku, kyökinkamiinin käry ja laivanlaiteiden öljymaali tuntuivat vielä hänen sieramissaan. Laiva oli saapunut tänne, hänen vastaiseen valtakuntaansa, tuoden mukanaan häntä halveksivia kaupunkilaisia, jotka tuokiossa olivat survaisseet hänet maahan tikapuilta, joiden kapuloita hän jo oli noussut hyvän matkaa ja — hän säpsähti — riistäneet häneltä kesäonnen ja kesäilon. Hän katsoi kotvasen aikaa veteen. Rattaansiivet olivat sen sameaksi velloneet, sen pinnalla, joka oli tuhkan peitossa, päilyivät öljypilkut punaisen vihreinä kuin vanhat ikkunanlasit; jos jonkinlaista likaa oli puhkuileva peto vähään aikaan ennättänyt purkaa sisuksistaan, pilaten pahanpäiväiseksi kirkkaan, viheriän veden: olutpullon korkkeja, munankuoria, sikarinpätkiä, puoleksi palaneita tulitikkuja ja paperin palasia, joita salakat huvikseen nieleskelivät. Näytti siltä kuin kokonaisen kaupungin katuränni siihen olisi likansa ja saastansa vuotanut. Hänen mielensä apeutui, ja hänessä selveni selvenemistään se ajatus, että jos mieli päämäärän perille päästä, niin oli lähdettävä juuri noille kaitaisille kaduille, noihin solukoihin kaasulyhtyineen, puodinikkunoineen ja tyttöineen. Siellä ne olivat kaikki nuo tytöt, joilla oli röyhelöt ja mansetit ja nappikengät, siellä kaikki, mikä miestä saattoi houkutella. Mutta hän vihasi tuota kaupunkia yhtäkaikki. Siellä hän aina oli viimeinen, siellä hänen murrettaan naurettiin, kaupungin hieno työ ei hänen karkeata kättään kaivannut, eikä hänen monet tietonsa täällä mitään tuottaneet. Ja kumminkin hänen oli pakosta tuota matkaa tuumiminen, sillä Iita oli väittänyt, ettei hän sinä ilmoisna ikänä maalaisrengille menisi. Vilvakka vihuri yhä yltyi salmella. Aallot alkoivat nuoleskella laiturin palkkeja. Leyhähtelevä tuulenhenki lakaisi vedenpinnan puhtaaksi ja hajoitti pilvet. Haavanlehtien rapina, laineiden loiske ja veneenkeulain jyskytys laituriin herättivät hänet haaveiluista, ja pyssy olalla hän lähti kotiin.

Kummun kuvetta kiertävä tie oli pähkinäpuitten peitossa, ja tien oikealta puolen uhkaili kulkijaa korkea, mäntymetsää kasvava kallionrinta.

Uteliaisuuttaan hän sinne lähti kapuamaan kuolemankourain ja vattupensaikon läpi ja saapui pian paaterolle, jonne merirasti oli tehty. Sinne näkyi koko saari metsineen, peltoineen niittyineen, pirttineen, ja sen ympärillä pienempiä saaria, kareja ja kallioita. Olihan se oiva palanen tuota ihanata maailmaa, ja vedet, puut, kivet, kaikki saisi hän itselleen omistaa, jos hän vaan ojentaisi kätensä, toisen kätensä vaan ja vetäisi takaisin toisen, sen, joka köyhyyttä ja turhuutta tavoitteli. Kiusaajaa ei kaivattu, joka houkutteli polvistumaan tämän maiseman eteen, minkä laskevan auringon lumoavat säteet panivat purppuralta paistamaan, missä sininen vesi, viheriät metsät, keltaiset pellot, punaiset pirtit muodostivat ihanan taivaankaaren, joka peräti olisi hurmannut huonompijärkisen miehen kuin maalaisrengin. Suutuksissaan tuon kavalan tahallisesta välinpitämättömyydestä, joka viiteen minuuttiin oli ehtinyt unohtaa viimeisen pikku lupauksensakin — jäähyväisvilkuttamisen — loukkauneena kuin selkäänsä saanut, pöyhkeileväin kaupunkilaisten herjasanoista, ja tuon lihavan maan, kalaisain vesien ja lämpimien pirttien hurmaamana hän päätti lähteä kotiin tutkiakseen vielä kerran, enintään kahdesti, tuota petollista sydäntä, joka kenties jo oli hänet unohtanut — ja sitten — ammentaa niin paljon kuin suinkin, varastamatta.

* * * * *

Kun hän kotiin tullessaan näki ison-tuvan autiona ammottavan, uutimet ikkunain eteen laskettuina, olkia ja tyhjiä sälylaatikoita rappusten edessä, tuntui siltä kuin jotain olisi poikkiteloin hänen kurkustaan solunut, ja koottuaan säkkiin lähteneiden kesävieraiden hänelle jättämät muistot, hiipi hän hiljaa kammariinsa. Kätkettyään aarteensa sängyn alle istautui hän pöydän ääreen, tarttui kynään ja hankkiutui kirjeen kyhäämiseen. Ensi sivu paisui mahtavaksi sanatulvaksi, joka osaksi vuoti Afzeliuksen saduista ja ruotsalaisista kansanlauluista, osaksi oli omaa tekoa. Afzeliusta hän oli lueskellut erään pehtuorin luona Vermlannissa ollessaan, ja nämät sadut olivat häntä suuresti huvittaneet:

"Hyvä rakas Ystävä!" hän alkoi — "Yksin istun nyt piskuisessa kammarissani ja kauheasti on Iita-kultaani ikävä; Iitan meille muutto on ikimuistooni uurtunut, minä sen muistan aivan kuin se eilen olisi tapahtunut; Iita tuli kevättoukoja tehdessä, käen härkäha'assa kelliessä, ja nyt syksy on tullut ja pojat ovat vesillä silakan pyynnissä; ei olisi muutoin niin kamalan ikävä, ellei Iita olisi kaupunkiin mennyt ja vielä vilkuttamatta laivalta lähtiessään, niinkuin professori alentui tekemään peräkeulankannelta. Tuntuu niin ammottavan kolkolle, kun Iita ei ole täällä tänä iltana, ja se surun tekee yhä raskaammaksi. Muistaako Iita mitä Iita lupasi viime heinäntekotalkoissa, minä sen hyvin muistan, niin selvään kuin olisin sen muistiini kirjoittanut, mutta minäpä kykenenkin täyttämään lupaukseni, johon kaikki eivät pystykään, mutta samapa tuo lie, enkä minä siihen paljon perusta mitenkä ihmiset minua pitelevät, mutta ketä minä rakastan, sitä minä en unhota, sen minä sanon".

Kaihoavan surun lievittyä kohotti mielenkarvaus päätään; sitten pääsivät pelontunteet purkaumaan; hän puhui tuntemattomista kosioista, kaupungin kiusauksista ja Bernsin salongista, ja koska hän hyvin tiesi noiden pelättyjen syntiinlankeemisten olevan Jumalan hallussa, kävi hän jalompiin tunteisiin käsiksi, ja silloin tunkeusivat vanhat muistot kaupustelija-ajoilta esiin. Hän heittäytyi juhlalliseksi siveyden saarnaajaksi ja ankaraksi kostajaksi, jonka suulla Toinen (isolla alkukirjaimella) puhui:

"Kun minä ajattelen miten Iita nyt on yksin eksyttävässä Baabelissa ilman tukevata kättä, joka saattaisi torjua vaaraa ja kiusauksia Iidasta, kun ajattelen kaikkia niitä syntisiä tilaisuuksia lankeemiseen, jotka tekevät tien leveäksi ja jalan keveäksi, niin tunnen sydämmenpistosta, tuntuu siltä, että olen rikkonut Jumalaa ja ihmisiä vastaan, jättäissäni Iidan synnin pauloihin, olisin tahtonut olla ikään kuin Iidan isänä, ja Iita olisi turvannut vanhaan Karlssoniin kuin isään ikään".

Kirjoittaessaan sanat "isä" ja "vanha Karlsson" heltyi hänen sydämmensä perin pehmeäksi, ja hänen mieleensä muistuivat viimeiset hautajaiset kylässä.

— "Kuin isä, jonka sydän ja huulet aina ovat alttiit säälimään ja anteeksi antamaan, kuka sen tietää miten kauvan vanhan Karlssonin (hän rakasti jo tätä lausetapaa) on sallittu täällä elää, vai eikö hänen päivänsä täällä jo ole luettu kuin vedenpisarat meressä ja tähdet ilmassa, ehkä hän, ennen kuin arvataankaan, on lakastunut kuin kulokorsi ja silloin joku kenties mielellään penkoisi hänet ylös maan povesta, joka nyt ei sitä uskoisi, mutta toivokaamme ja rukoilkaamme, että hänen on suotu elää vielä sinä päivänä, jolloin kukkaset puhkeavat ja mettiset jälleen meillä kuhertelevat; silloin on sarastava suloinen aamu monelle, joka nyt valittaa ja huokailee ja psalmistan kanssa tahtoisi laulaa — — —"

Koska hän ei jaksanut muistaa miten psalmista lauloi, täytyi hänen nousta testamenttiaan hakemaan kirstusta. Mutta siinä oli niin paljolti valitsemisen varaa, ja Liisa huusi jo illalliselle, jotta täytyi iskeä umpimähkään ja pistää paperille:

Korven laitumet myös tiukkuvat ja kukkulat ovat ympäri iloissansa.

Kedot ovat laumaa täynnä, ja laaksossa on tihkiältä jyviä, niin että siitä ihastutaan ja myös lauletaan.

Luettuaan tämän hän mielihyväkseen huomasi, että maalaiselämää siinä sangen sattuvasti kuvattiin kaupungin elämää kaikin puolin paremmaksi, ja koska juuri tämä asian kipeä kohta olikin, niin hän päätti olla siihen enää kajoamatta; kyllä kaiketi Iita jo tuosta yskän ymmärtäisi.

Sitten hän rupesi miettimään mitä muuta hän voisi keksiä; vaan nälkäpä siinä alkoi tulla ja yhdentekevä mitä hän kirjoitti, sillä ennen kevättä Iita jo olisi poissa, sen hän tunsi.

Siksi hän piirsi kirjeen alle "Sinun uskollisin ja luopumattomin ystäväsi" ja laskeusi kyökkiin illastamaan. — Iltapuoleen oli ruvennut tuulemaan. Levottoman näköisenä eukko istuutui pöydän ääreen, missä ennestään istui Karlsson yksin. Tytöt käyskelivät äänettöminä ja odotellen takan ja pöydän väliä.

— Karlsson on ryyppyä vailla tänä iltana, lausui muori; näen silmistä, että se on ihan tarpeen.

— Noh, olihan tuossa hiukan verran hommaa, tavaroita laivaan saattaessa, vastaeli Karlsson.

— Nyt saa levähtää, arveli muori ja lähti "tuntilasia" noutamaan. — Mutta hirveä on tuo myrsky tänä iltana, ja itäiseksi se kiertyy; saas nähdä saavatko pojat jataverkot kunnolla nostetuksi tänä ehtoona.

— Niin, sille minä en mitään taida; en minä säiden hallitsija ole, murahti Karlsson. Mutta nousviikolla pitää olla kaunis ilma, sillä silloin minä itse lähden kaupunkiin puhuttelemaan kalakauppiasta.

— Vai niin, vaine, vai on Karlssonilla semmoiset aikeet?

— Niin, näettehän, minun mielestäni pojat eivät saa hintaa kaloista; lieneehän se vika jossain, missähän sitten lie.

Eukko nyppi pöytää varoen, että eikö lie muuta asiata kaupunkiin kuin tuo kala-asia.

— Hm — eihän Karlsson vaan jättäne käymättä professorilla? Yhdellä tiellä!

— Pitäisi kai sielläkin käväistä, jos vaan aikaa riittää, professorilta näkyy tänne unehtuneen pullokorikin…

— Kovasti hyviä ihmisiä ne vaan olivat… Eikö Karlsson huoli puolikasta?

— Suur' kiitosta, paljon kiitoksia, täti! — Niin, kyllä ne olivat mainiota väkeä, ja kai ne vielä palajavatkin — niin ainakin Iita arveli.

Suurella mielihyvällä Karlsson lausui sen nimen ja laski siihen koko mahtipontisen etevämmyytensä. Eukko tunsi olevansa vähäväkisempi, alakynnessä, ja se tunne pani posket palamaan ja silmät säihkymään.

— Minä luulin teidän välinne jo rikkoutuneen, kuiskasi eukko.

— Ei sinnepäinkään, kyllä se vielä kauvankin eheänä kestää, intoili Karlsson, joka siimasta tunsi, että hyväkin kala koukussa potki.

— Menettekö te sitten yhteen?

— Kyllä maar', kun sekin aika joutuu; mutta pitänee ensin hankkia jonkinlaista palvelusta.

Vanhuksen rypistyneet kasvot värähtelivät, ja luiseva käsi nypli pöytäliinaa kuin kuumetautisen lakanaa.

— Karlsson siis aikoo lähteä talosta? rohkeni muori kysyä kuivettuneella äänellä.

Niille paikoillepa se panee, lähdettävähän tästä kumminkin kerran on, säikytteli Karlsson, — omille puuroille — eihän kukaan toisen työhön ilmaiseksi viimeisiä voimiaan rupee tuhlaamaan.

Liisa toi jauhopuuroa ja yhtäkkiä Karlssonin päähän pälkähti laskea hiukkasen leikkiä tytön kanssa.

— No, tytöt, eikö teitä pelota yksinänne nukkua tänä yönä, kun pojat ovat kalassa? Ehkä minä tulisin toveriksenne?

— Ei liioin kaivattane! vastasi Liisa.

Keittiöstä ei kotvaseen kuulunut mitään. Ulkona riehui myrsky, repi lehtiä koivuista, ravisteli aitoja, riuhtoi räystäitä ja viirejä. Välistä tuulenpuuska puhahti piipusta lieteen, jotta Lotan täytyi kädellään suojella silmiään. Ja kun tuuli hetkiseksi herkesi vinkumasta, kuului ulapalta kuinka aallot jyskivät karikkoja vastaan. — Äkkiä rupesi koira pihamaalla haukkumaan, ja haukunta kuului etääntyvän, ikään kuin peni olisi juossut tulijoita vastaan tervehtien tai uhaten.

— Karlsson on hyvä ja menee katastamaan kuka siellä on tulossa, käski eukko, ja Karlsson nousi heti istualtaan.

Kun renki tuli ovelle, kohtasi häntä niin paksu pimeä, että sitä olisi saanut veitsellä viiltää, ja vinkka tuuli nosti hänen nivuksensa pystyyn kuin herneen varret. Hän huusi koiraa luokseen, mutta haukunta kuului jo lähdeniityltä asti, ja siltä kuului, että koira tunsi tulijat.

— Tulee vieraita näin iltamyöhällä, ihmetteli renki muorin ovelle tullessa — keitähän lienevät? Pitänee lähteä katsomaan. Kuules Liisa, sytytäppäs lyhty ja anna mulle lakkini!

Saatuaan lyhdyn hän pyrki vastatuuleen niittyä kohti ja saapui haukuntaa noudattaen mäntymetsään, joka erotti niityn rannasta. Koira oli herennyt haukkumasta, vaan männyt humisivat ja narisivat kaakon kynsissä. Nyt renki kuuli korkorautain kalinaa, taittuvain oksien rusketta, vesilätäköihin molskahtelemista, koiran älähdyksiä ja jonkun vihastuneen kirouksia.

— Hei! Kuka siellä, huusi Karlsson.

— Pastori, vastasi painuksissa oleva ääni, ja samassa renki näki kengän kannan iskevän kokonaisen kipinäkimpun mukurakivestä, ja vuorenkynneltä tiheiköstä vierähti paksuun vaatteeseen kääriytynyt, harteva mies. Ahavoituneita, karkeapiirteisiä kasvoja reunusti harmaa, tuuhea korvaparta, ja niitä elähytti sammalisten kulmakarvain varjostamat silmät.

— Helvetin huonossa kunnossa te tienne täällä saaressanne pidätte, toraili tulija terveisiksi.

— Jesus siunatkoon, — pastoriko se tämmöisellä säällä on yön selkään lähtenyt! vastasi Karlsson nöyrästi sielunpaimenensa sadatuksiin. — Mutta miss' on ruuhi?

— Sumpillapa minä tänne tulin; — kyllä Roopertti siitä huolen pitää. Viehän minut suojaan vaan, sillä tänä iltanahan tuulee läpi luitten ja ytimen. Soh, mars vaan!

Karlsson kulki edeltä, lyhty kädessä, ja pastori perässä kintereillään koira, joka tuontuostakin hyppeli pensaihin ikään lentoon lehahtaneen töyrin jälkiä nuuskimaan.

Emäntä oli lähtenyt lyhdyn valoa kohti käymään, ja tuntiessaan tulijan pastoriksi, ihastui hän ja toimitti hänelle tervetuliaiset.

Pastorin oli kalanmyyntimatkalla myrsky yllättänyt, jotta oli pakosta yötyminen taloon; hän manasi ja kiroili huonoa onneaan, kun ei ollut päässyt ajoissa kaupunkiin kaloja myymään "nyt kun sata pirua oli vaanimassa jok'ikistä häntää, mikä vedessä liikkui".

Emäntä olisi vienyt tulijan tupaan, mutta tämä kulki suoraa päätä kyökkiin pesävalkean ääreen, jonka nopeimmin luuli hänen vaatteensa kuivavan. Lämpö ja valo eivät kumminkaan näkyneet tekevän pastorin hyvää, sillä kasvojaan pahoin väännellen, ikään kuin karistellakseen unet silmistään, hän rupesi riisumaan saappaita jalastaan. Karlsson veti sill'aikaa hänen päältään vanhan, vihreänharmaan, pörröisestä villavaatteesta tehdyn viitan, ja vähän ajan päästä pappi istui sukkasillaan villaröijy yllään, pöydän kulmassa, johon eukko vast'ikään oli kahvivehkeet tuonut.

Se, joka ei pastori Nordströmiä tuntenut, ei mitenkään olisi voinut arvata, että tämä saaristolainen kuului hengelliseen säätyyn; siksi oli tuo Upsalasta määrätty, aikanansa jotensakin hieno kappelikunnansaarnaaja kolmikymmenvuotisen sielunhoitonsa kuluessa entuudestaan muuttunut. Lopen niukka palkka oli hänet pakoittanut hankkimaan elatuksensa merestä ja maasta, ja kun tämä riista ei riittänyt, täytyi turvauta pitäjäläisten avuliaisuuteen, jota hän, oloihin mukautumalla ja ystävällistä kanssakäymistä viljelemällä, piti vireillä. Mutta tuo hyvänsuonto ilmausi enimmäkseen kestityksen ja puolikuppisten muodossa, jotka paikalla olivat nautittavat eivätkä siis saattaneet pappilaa vaurastuttaa vaan pikemmin vaikuttivat pahaa noiden etujen nauttijan ruumiilliseen ja hengelliseen tilaan. Koska paitsi sitä saaristolaiset joko siitä syystä, että monasti olivat kokeneet Jumalan hengenhädässä auttavan vaan sitä, joka itse kykeni itseään auttamaan, tahi siitä, etteivät oikein jaksaneet käsittää mitä yhteyttä kovalla itätuulella oli Augsburgin tunnustuksen kanssa, eivät täysin pystyneet ymmärtämään tuon pienen rakentamansa puukappelin hyötyä, niin muuttui kirkolla-käynti, jota vaikeuttivat pitkät soututaipaleet tahi suorastaan estivät kovat vastatuulet, paremmin jonkinlaisiksi markkinoiksi, joilla tuttavia tavattiin, kauppoja tehtiin ja kuulutuksia kuunneltiin. Muuten pastori oli ainoa paikkakunnan viranomainen, jonka kanssa jouduttiin tekemisiin, etenkin kun loitommalla sydänmaissa asuvalta vallesmannilta ei milloinkaan kysytty neuvoa lakiasioissa, jotka miehet keskenään ratkaisivat viinatuopin tai oluthaarikan ääressä.

Pappi oli nyt, niinkuin mainittiin, lähtenyt kaupunkimatkalle myymään pyytämiään kaloja, mutta myrskyn noustessa joutunut tuuliajolle. Pyssy raavaannahkaisessa huotrassa ja ruoka ja käsikirja hylkeennahkalaukussa, märkänä ja vilusta kohmettuneena hän oli valoon ja lämpimään tullut ja silmiään hieroen laskeunut kahvipöydän ääreen. Kreikan ja latinan viimeisetkin jäljet olivat haihtuneet tuon pesävalkean ja kahden talikynttilän valostaman olennon kasvoista, joka oli merimiehen ja talonpojan parittelusta syntynyt. Tuo muinoin valkoinen käsi, joka koko nuoruutensa ajan oli kirjanlehtiä käännellyt, oli ruskea; aurinko ja suolainen merivesi oli siihen kirjannut kellertäviä kesakoita, airot, purjenuorat ja ruoritanko olivat sen kovoittaneet ja kansittaneet; puoleksi syötyjen kynsien reunat olivat mustat mullasta ja likaisista työkaluista; ulkokorvat olivat kasvaneet karvoja umpeensa, ja niihin oli pantu lyijyrenkaat märänvuotoa ehkäisemään; villaröijyn taskusta riippui tukkalenko, johon hänen vaskinen kellonavaimensa oli kiinnitetty, märistä sukista kurottivat isot-varpaat likaisia päitään, jota jalkain alituinen liikunta pöydän alla koki salata; röijy oli kainalokuoppien kohdalta keltainen hiestä, housunlämsä ra'ollaan nappien puutteesta.

Hän otti piipun housunlakkaristaan, ja juhlallisen vaitiolon vallitessa hän sitä kopisti pöydän laitaan, jotta pieni myyränmätäs tuhkasta ja happamesta tupakasta syntyi lattialle. Mutta käsi vapisi eikä piippuun pistämisestä tahtonut sen valmiimpaa tulla; se kävi niin seikkaperäisesti, ettei voinut olla huomiota herättämättä.

— Mitenkäs pastorin terveyden laita tänä iltana on, ette taida olla oikein hyvissä voimissa? kysyi Flodin matami.

Pastori kohotti päätään ja katsahti katto-orsiin ikään kuin sieltä puhujaa etsien.

— Niin minäkö? kysyi hän, koettaen pistää tupakkaa piippuunsa, vaan ei osunut. Sitten hän puisti päätään osottaen, että tahtoi olla rauhassa ja vaipui synkkiin ja epämääräisiin mietteisiin. Karlsson, joka huomasi millä kannalla asiat olivat, kuiskasi muorille:

— Hän on päissään! — Ja katsoen velvollisuudekseen puuttua asiain juoksuun Karlsson otti pannun, kaatoi kahvia pastorille, siirti viinapullon likemmäksi ja pyyteli kumarrellen vieraan pitämään hyvänään.

Kohottaen harmaata päätänsä vanhus iski masentavan katseen Karlssoniin, miesparan melkein vialle pelottaen, ja inholla työntäen tarjotun kupin luotaan hän ärjäisi:

— Sinäkö tässä isäntänä olet, sinä, senkin renginrähjys! Ja kääntyen emäntään hän käski:

— Antakaa minulle kuppi kahvia, Flodin matami!

Sitten hän vaipui kotvaksi aikaa sanattomaksi kenties mennyttä suuruuttaan kaihoellen ja yhteisen kansan yhä yltyvää hävyttömyyttä miettien.

— Perhanan renki! mörähti hän vielä kerran. — Ulos, mene auttamaan Rooperttia!

Karlsson koetti puhua mielin kielin, mutta pastori kiljaisi: — Tiedätkös kuka olet? Ja rengin täytyi poistua.

— Onko teidän jataverkkonne laskettuna? kysyi hän muorilta, joka koetti pyydeskellä anteeksi rengin käytöstä. Pastori oli hiukkasen tointunut kahvikulauksesta.

— Niinhän ne ovat, paha kyllä, pastori kulta. Kuuden aikana ei kukaan osannut aavistaakaan, että yöksi nousisi tuuli, ja kyllä minä Kustin tunnen; hän menisi ennen itse meren pohjaan kuin jättäisi jatansa sinne yöksi.

— Elä ole milläsikään, kyllä hän aina suoriutuu! lohdutteli pastori.

— Elkää sanoko, pastori! Enhän minä verkkorääsyistä paljon piittaa, vaikka onhan niistäkin rahaa maksettu, kunhan vaan poika kunnialla sieltä pääsisi, niin…

— Eihän tuo nyt tämmöiseen rajuilmaan lähtene jatoja nostamaan.

— Pastori kulta, ei sitä tiedä taata; se on isäänsä, pitää liiaksikin hellän huolen omaisuudestaan ja on aulis henkensä kaupalla haromaan verkkonsa vaikka meren pohjasta.

— Jos hän semmoista suden sukua on, niin hän on auttamattomissa! Muuten vesi antaa runsaasti riistaa tätä nykyä, olimme menneellä viikolla valaan pyynnissä ja saatiin kuudesta apajasta kahdeksantoista kappaletta.

— No olivatko nuo minkälaisessa lihassa?

— Vielä häntä kysyy! lihavia kuin syöttöporsaat. Mutta kuulkaahan nyt, Flodin matami, onko noissa kuuluvilleni tulleissa juorupuheissa, että uudelleen aijotte miehelle mennä, vähintäkään perää? Sanokaa pois, onko niissä perää?

— Voi, voi, niiden loruja ja lörpötyksiä, kyllä osaavat, jos niiksi tulee. Voi, voi, san' niin, hupattavatko ne todellakin semmoisia?

— No niin, eihän se minua liikuta, toisti pastori, — mutta jos siinä on perää, että renki olisi tuo valittu, niin tulee minun poikaa sääli.

— Mikäpähän pojalla olisi hätänä? Huonompaankin isintimään sen olisi ollut pakosta tyytyminen.

— Ka niin, kyllä jo yskän ymmärrän! Kutkuaako todellakin niin tuhannen tulisesti tuota vanhaa ruumisrukkaa, ettet enää kumppalitta kestä? No, no, saatavansa se lihakin kiskoo, ja vieläpä koron kanssa! hähä-hähä-hä!

— Eikö pastori suvaitse puolikasta? katkaisi akka, jota rupesi arveluttamaan, kun keskustelu alkoi kallistua liian mielaalle laidalle.

— Kiitoksia, matami! Olkoonpa menneeksi pikkuinen tintti vielä! Pitäisihän tästä jo muuten levollekin päästä; mutta ehk'ei minulle vielä tilaakaan ole tehty.

Lotta lähti tilaa kammariin tekemään; Karlssonia ja Rooperttia makuutettaisiin tänä yönä kyökissä.

Pastori haukotteli, jotta leuvat luskivat, hän raapi toista jalkaansa toisella, siveli kädellään ryppyistä otsaansa ikään kuin nimettömiä suruja häätääkseen. Pää painui nytkähdellen pöydänlaitaa yhä likemmäs, kunnes leuka vihdoin siihen jäsähti.

Akka, joka oivalsi minnepäin asiat nyt kallistuivat, tuli pastorin luo, laski kätensä hänen olalleen, ja hellän hyväilevästi väsynyttä taputellen hän pyysi liikuttavalla äänellä:

— Pastori kulta! lukekaa vielä sananen ennen maatapanoa, muistakaa äitiä ja hänen poikaansa, joka on hurjain aaltojen vallassa.

— Sananen, niin! niin! Anna minulle kirjani, tiedäthän tuolta ruokalaukusta!

Muori löysi nahkalaukusta mustan kirjan, jonka kannessa oli kultainen risti ja joka pastorin taloon saapuessa aina tuli näkösälle aivan kuin matkalipas, mistä ikälopuille ja potilaille annettiin vahvistavia rohtoja; ja täynnä hartautta, juuri kuin pastori olisi tuonut osan kirkkoa muassaan muorin matalaan majaan, kantoi tämä käsillään tuota salaperäistä kirjaa, yhtä varovasti kuin olisi vienyt lämpösiä naapuriystävättärilleen; siirti kupin syrjemmäksi, pyyhki vyöliinallaan kirjan sijaa pöydälle ja laski vihdoin pyhän kappaleen tuon raskaan pään eteen.

— Pastori kulta, kuiskasi muori myrskyn savupiippuja rutistellessa — tässä olisi kirja.

— Hyväh, vastasi pastori ikään kuin unissaan, ojensi kättään päätänsä nostamatta, hapuili kahvikuppia, mutta sormi hipasi vaan sen korvaa, ja kuppi kaatui, jotta viina virtanaan valui pitkin rasvaista pöytää.

— Ai-jai-jai — pahoitteli muori korjaten kirjan tulvasta; — ei nyt luonnistu; pastoria nukuttaa, pastorin on mentävä levolle.

Mutta pastori kuorsasi jo. Käsivarsi retkotti hervotonna pöydänlaidalla ja pitkäsormi koikehti typerästi näkymätöntä ja toistaiseksi saavuttamatonta päämäärää kohti.

— Miten Herran nimessä me sen saamme sänkyyn korjatuksi, valitteli muori huolissaan siitä, mitenkä nukkuva saataisiin hereille, sillä hän tiesi vanhastaan kuinka pahalle päälle pastori muuttui, jos hänet juovuspäissään nukkumasta herätettiin. Köykkiin häntä ei voinut panna tyttöjen tähden eikä tupaankaan, siitäkin olisi hokua syntynyt. Emäntä ja piiat kiersivät häntä kuin hiiret kissaa sitoakseen kulkusen hänen kaulaansa, vaan ei kukaan rohjennut.

Valkea oli pesässä sammunut, tuuli tunkiin ikkunoista ja hataroista seinistä sisään, ja sukkasillaan istuvan ukon nenää lienee kylmä viima kutkuttanut, sillä yhtäkkiä kohosi pää, suu aukesi sepiselälleen, ja kolme kauheata hätähuutoa kuului.

— Luulenpa aivastaneeni, mörähti pastori, lähti liikkeelle ja kulki, silmät kiinni, seinämällä olevan sohvan luo, johon kepertyi, ojensiin suoraksi selälleen ja vaipui uneen haikeasti huo'aten, kädet ristissä rinnalla.

Nyt häntä varmaan ei keinolla millään saataisi paikaltaan hievahtamaan, sillä Karlssonilta ja Roopertiltakin, jotka ikään olivat saapuneet, puuttui rohkeutta käydä häneen käsiksi.

— Pöhnässä hän on paha tappelemaan, ilmoitti Roopertti, — työntäkää vaan patja päänaluseksi ja peittäkää ryijyllä, niin hän nukkuu huomiseen.

Muori otti tytöt luokseen tupaan, Roopertti makasi ruoka-aitan lakassa ja Karlsson kammarissaan.

Kohta nukkuivat kaikki, mikä mitenkin makeasti.

Seuraavana aamuna, kun kukko lauloi ja Flodin matamin piti lähteä pastoria herättämään, olikin vieras renkineen hävinnyt. Tuuli oli hiukkasen talttunut, kylmiä, valkoisia syksypilviä liikkui idästä maaperää kohden, ja taivas oli helakan sininen. Kahdeksan korvissa muori lähti käymään itäiseen niemeen päin, että eikö ne kalamiehet jo alkaisi kotiutua. Karien välistä välähti tuon tuostakin tuulen pingoittama purje, hävisi ja tuli taas näkyviin. Isoina ajelehtivat vielä aallot, kaukaisimmat saaret kuvastuivat utuisiin verhoihin, kohosivat vedestä ja näyttivät häviävän ilmaan kuin yöusva. Koskelon täysi-ikäiset pojat uiskentelivat niemissä ja lahden poukamissa ja juoksentelivat pitkin veden pintaa, kun näkivät merikotkan heitä vaanivan, sukelsivat pohjaan, nousivat kalvoon ja kiitivät jälleen eteenpäin, jotta vesi koskena kohisi. Jos muori näki kalalokkien kirkuen lähtevän lentoon joltain karilta, luuli hän sieltä purjeenkin pian ilmaantuvan, ja tulikin niitä, mutta ne laskivat kaikki saaren ohitse, suunnaten kulkunsa milloin oikealle, milloin vasemmalle.

Kylmähkö tuulenviima ja valkoiset pilvet panivat silmät kirvelemään, ja vanhus kääntyi takaisin metsään, väsyneenä pitkästä odottamisesta; ja hän rupesi ajan kuluksi poimimaan puolukoita vyöliinaansa. Poika oli sittenkin hänen paras tavaransa, eivätkä huolet olleet häntä painaneet likimainkaan niin raskaasti sinä iltana kun hän seisoi ha'an veräjällä ja näki erään toisen toiveen pettyvän, pimeään häviävän. Mutta tänään oli poikaa tavallista ikävämpi, sillä hän tunsi, että tämä kenties kohtakin tekisi eron hänestä. Papin sanat eilenillalla olivat sytyttäneet ruutilangan ja pian pyssy paukahtaisi. Vaikeata oli edeltäpäin arvata kenen kulmakarvat kärventyisivät; se vaan oli varma että jotain tapahtuisi.

Hän kääntyi vihdoin kotiin päin ja saapui tammitörmälle. Sinne alkoi kuulua melua laiturilta, ja tammen lehtien lomitse näki hän ihmisiä liikkuvan ranta-aitan ympärillä, väittelevän, keskustelevan, selittelevän. Jotain oli tapahtunut, mutta mitä?

Levottomuus ja utelijaisuus pakoittivat hänet rantaan. Veräjälle näkyi jo jataruuhen peräpuoli. He olivat siis jo kotona saaren ympäri soudettuaan.

Norman kertoi selvällä, huutavalla äänellä tapahtuman.

— Hän painui pohjaan kuin kivi ja nousi takaisin pintaan, mutta silloin Tuoni iski hänen vasempaan silmäänsä, joka sammui kuin kynttilä.

— Herra Jeesus, onko hän kuollut? huusi eukko, karaten aidan yli, vaan ei kukaan häntä kuullut, sillä Rundqvist jatkoi hautapuhetta ruuhesta.

— Ja naaraan hän viimeiseltä tarttui, ja kun rautakoukku hänen selkäänsä sattui, niin…

Muori oli joutunut vapeilla riippuvain verkkojen taa ja näki niiden läpi kuin harsosta koko talon väen kyykistyvän harmaan, ruuhen pohjalla viruvan esineen ympärille. Hän rupesi huutamaan ja pyrki verkkojen alitse, mutta tuohikohokkeet takertuivat hänen tukkaansa ja kivekset sätkivät häntä säärille kuin ruoskat.

— Mikä Herran nimessä meidän kampelaverkkoihimme on käynyt? huusi Rundqvist, joka huomasi oudon liikkeen verkoissa. — No herranen aika! Tätihän siellä taitaa olla!

— Joko se loppui? huusi Flodin matami hätääntyneenä. — Joko se on kuollut?

— Kuollut kuin koira.

Muori pääsi irti ja töytäsi laiturille. Hän näki nyt paljaspäisen Kustin nokallaan ruuhessa, mutta poika liikkui, ja hänen altaan näkyi karvaista, isohkoa ruumista.

— Sinäkö siellä olet, äiti? tervehti Kusti, päätään kääntämättä. — Tämä se on otus!

Eukko ällistyi nähdessään ison lihavan hylkeen, jota Kusti parhaillaan nylki. Hylkeitä tosin ei joka päivä saatu, ja niiden lihakin oli syötävää näin syksyisin, hylkeenrasvalla sai monta saapasparia voidelluksi ja nahastakin maksettiin parisenkymmentä kruunua, vaan talvihailitta ei tultu aikoihin ensinkään, ja hän ei nähnyt häntääkään veneessä; muorin tuli hiukkasen paha mieli, ja unohtaen sekä löydetyn poikansa että odottamattoman hylkeen rupesi hän toruskelemaan:

— No mutta entäs silakat?

— Niin silakat? Niitä ei ollut helppo saada käsiinsä, vastasi Kusti, — mutta onhan meillä hyle, ja niitä ei kaikin ajoin oteta.

— Niin, semmoisia sinä Kusti aina jaarittelet, mutta häpeäksi se teille vaan on, että kolme päivää kalassa oltuanne, palajatte kotiin tyhjin käsin. Mitähän syömme tulevanakin talvena taas. Tyhjää! Hampaat naulaan, ei muuta neuvoksi! Vaan muorin puheita ei kukaan kuunnellut eikä puoltanut, sillä silakoihin oli kyllästytty, ja liha oli aina lihaa. Sitä paitsi kaikkien tarkkaavaisuus kiintyi erämiesten hupaiseen kertomukseen kummallisesta retkestä.

— Niin, Karlssonkin käytti hyväkseen tilaisuutta, anastaen itselleen osan haaskasta — joll'ei meillä maata olisi, niin hampaat naulaan!

Sinä päivänä nuotanvedosta ei tullut mitään sillä iso pesupata pantiin hylkeenrasvaan; ja kyökissä paistettiin ja keitettiin ja juotiin puolikuppisia; eteläiselle luuvan seinälle pingoitettiin nahka kuivamaan voitonmerkiksi; siinä sitä kiiteltiin, ja siinä siitä hautapuheita pidettiin, ja kaikkien tulevien ja menevien heikkouskoisten täytyi pistää sormensa luodinläpiin, kuulla miten luodit sinne olivat joutuneet, mille kivelle hylje oli kavunnut, mitä Kusti oli Normanille sanonut hetkistä ennen kuin laukaukset pamahtivat, ja vihdoin miten peto viimeisen henkäyksensä oli vetänyt.

Karlssonia näinä päivinä ei paljonkaan huomattu, mutta salakkali hän veistään hioi, ja kun nuotanveto viimeinkin päättyi, niin hän istui purjeveneen perään ja purjehti Lotan ja Normanin kanssa kaupunkiin.

* * * * *

Kun Flodin matami tuli laiturille kaupungista palaajia vastaan, oli Karlsson niin myöntelijäällä ja mielaalla päällä, että muori oitis arvasi Iidan ja hänen välinsä jollain tavalla muuttuneen.

Illallisen syötyänsä Karlsson tuli tupaan tekemään tiliä kalarahoista; ja sitten hänen oli kuulumisia kerrottava. Mutta huononpuoleisestipa matkakertomus sujui, eikä renkiä oikein näkynyt miellyttävän koko juttu. Mutta muori ei hellittänyt.

— No, sano pois Karlsson, alkoi eukko lypsää, — Karlsson tietysti käväsi professorillakin?

— Niin, tulihan sielläkin kerta käytyä, vastasi Karlsson, jota tämä aine ei laisinkaan tuntunut huvittavan.

— No kuinkas siellä jaksettiin?

— Kyllähän ne; ne laittoivat paljon terveisiä kaikille, kielsivätpä vielä suuruksellekin jäämään. Huoneet oli vietävän upeasti sisustettu, ja hyvästi siellä kaikin puolin sovittiin.

— Vai niin, no mitäs tarjottiin?

— Merirapuja ja svampinjooneja syötiin ja portteria juotiin.

— Noo, entäs, Karlsson kai tapasi tytötkin?

— No mitenkäs, tapasinpa tietenkin, vastasi Karlsson, rohkaisten mieltään.

— Ja ne kaiketi olivat ennallaan, nekin, vai mitä?

Eihän ne ihan ennallaan olleet, mutta Karlsson ei nyt tässä ruvennut asiaa sen laajemmalta selittelemään, se olisi muoria liiaksikin huvittanut.

— Niin, kyllähän ne olivat siivoja, ja illalla oltiin Bernsin salongissa soitantoa kuuntelemassa, ja siellä minä niille juotin punssit ja syötin voileivät. Siellä oli, niinkuin jo mainitsin erittäin rattoisa.

Mutta asian todellinen laita oli aivan toisin. Karlssonin matka ei ollut lainkaan hupainen. Hänelle oli Liina tarjonnut puolen pulloa olutta kyökin pöydän kulmalta, sillä Iida ei ollut kotosalla. Sitten professorin rouva pikimmältänsä oli käynyt kyökissä, ja Karlssonia ohimennen tervehdittyään, käskenyt Liinan ostamaan meriravun illalliseksi, sillä vierasta odotettiin. Kun oli jääty kahden kesken, niin Liina ensimäiltä oli hiukan tyrmeä, mutta suuttumatta udellen Karlsson viimein sai kuulla, että Iida oli lukenut hänen kirjeensä sulhaselleen eräänä iltana, kun he kyökissä joivat portteria ja Liina siivosi makusieniä. Makeat naurut he silloin olivat nauraneet, ja sulhanen oli lukenut kirjeen kahteen kertaan ääneen, mahtipontisesti kuin pappi. Enin he olivat irvistäneet "vanhalle Karlssonille" ja hänen "viimeisille hetkilleen", ja kun tulivat siihen paikkaan, missä puhuttiin "viettelyksistä ja harhateistä", oli sulhasmies — ammatiltaan olutkuski — ehdottanut, että lähdettäisiin Bernsin salonkiin, ja siellä juotiin punssia ja syötiin voileipiä.

Karlssonin sepittämä juttu oli muoriin vaikuttanut niin kuin kertoja oli toivonut, joko sitten Liinan tarinat Karlssonin mielen lienevät myllertäneet ja hänen muistonsa sekoittaneet, vaiko hän niin hartaasti toivoi olutkuskin asemalla olleensa, että luuli tyttöjen kanssa herkutelleensa, syöneensä vieraalle aijotun meriravun, juoneensa sulhasmiehen portterit ja ahmineensa Liinan sampinjoonit. Asiain näin ollen onnistuisi viisaasti suunniteltu rynnäkkö varmaan hyvinkin. Pojat olivat vesillä, Norman jo makuulla, ja tyttöjenkin päivätyö jo päättynyt.

— Mitä juorujuttuja pitäjällä kulkee ja kaikuu korvissani, minne ikinä mennenkin? alkoi renki.

— No mitä kieliä ne nyt taas kantavat? kysäsi muori.

— Noh, tuota samaa, ijänilmoista lorua meidän naimisestamme tietysti, mitäs muuta.

— Tuohan jo melkein alkaa kyllästyttää.

— Niin, mutta perin luonnotontahan on, että ihmiset olemattomasta lopertelevat; minä en ainakaan sen perille pääse, sanoi Karlsson ilkipilaisesti.

— Niin, mitäs Karlsson, nuori pulska mies, minusta vanhasta, hatarahampaasta akasta huolisi.

— Joutavia, täti, vanhasta vara parempi. Ja jos minä kerran naimista ajattelisin, niin en minä ottaisi lutusta, joka ei mitään osaa eikä ymmärrä, sillä katsokaas, täti, halu on toista ja naiminen toista; halu, lihallinen halu, katoaa kuin savu eivätkä monenkaan lupaus ja luottamus mitään merkitse. Mutta toisin on minun laitani. Uskokaa pois, täti, kenen minä nain, sille minä uskollisena pysyn; semmoinen minä aina olen ollut ja semmoiseksi jään. Se valehtelee, joka muuta julkenee sanoa.

Flodin matami höristeli korviaan.

— Entäs Iita, milläs kannalla se Iidan ja Karlssonin väli nyt on; eihän vaan lie rikkoutunut? tutkisteli muori.

— Niin, Iita, mitäs Iidalla on hätänä, jos vaan viitsisin sormellani osottaa, olisi tyttö tuota pikaa sylissäni, mutta katsokaas, täti, hänellä ei ole oikeata mielenlaatua, hän on maailmanmielinen ja turhapäinen, ja eiköpä tyttö parka jo harhateillekin lie eksynyt. Minulla alkaa jo olla ikää, eikä minua enää haluta hupsutteleminen; minä sanon sen suoraan, että jos minä naimista hommaisin, niin minä ottaisin vanhanpuoleisen, ymmärtäväisen ihmisen, jolla on oikea mieli. En oikein tiedä miten tuon sanoisin, mutta täti sen kenties ilmankin hoksaa, sillä tätillä on pää ja aatteet, on niin, kautta kunniani.

Akka oli istautunut pöydän ääreen paremmin päästäkseen Karlssonin koukkujen perille ja ollakseen valmis antamaan myöntävän vastauksen, niin pian kuin Karlsson vähänkin ikään kuin kosijaksi kallisteleisi.

— No mutta kuulkaahan Karlsson, eukko etsi vyyhdestä uuden langan pään, — eikö Karlsson ole ajatellut ypöyksinäistä ja upporikasta Åvassan leskeä, joka ei muuta halaja kuin toista miestä entisen sijaan?

— Hyi tuo, kyllä minä sen vanhan hupakon tunnen, hänelläkään ei ole oikeata luontoa eikä oikeata mielenlaatua, joka yksin minua tyydyttää. Rahoista, ulkonaisesta prameudesta ja koreista vaatteista minä en välitä; ja se, joka minut tuntee, voi sen todeksi todistaa.

Nyt oli luu nirhattu niin pilan pieneksi, ettei siitä enää paljon mihinkään ollut. Nyt täytyi puhua valehia viimeisiä.

— No ketä Karlsson sitten on ajatellut, tokaisi muori uskalijaasti.

— Ajatellut tai ajattelematta ollut — kyllähän jotkut paljonkin ajattelevat, vaan minä en vielä ole sinnepäin miettinyt miposen mitään; mutta se, joka lie ajatellut, puhukoon suunsa puhtaaksi. Minä en virka luotuista sanaa, ettei sitten kukaan tarvitse hokea minun houkutelleeni ja viekoitelleeni, sillä minulla ei ole se luonto.

Eukko oli nyt joutua pyörälle; täytyi tunnustella toistamiseen.

— No mutta hyvä Karlsson, jos Iita on valittunne, niin ettehän silloin ketään toista todenperästä voi ajatella…

— Iita, senkin hiiden narttu, sitä en huolisi, — vaikka syliini heittäisivät. Ehompi se olla pitää ja vaatteet päällä, ja lie hänellä vähän muutakin, niin terve tuloa, vaikk'en minä siitä välitä, sillä semmoinen minä olen ja semmoinen minun luontoni.

Ja taas oltiin kuin tervassa eikä siitä olisi mihinkään päästy, jollei eukko olisi noussut työntämään.

— Noo, Karlsson, mitäs Karlsson siitä sanoisi, jos me lyötäisiin ryysymme yhteen?

Renki kohotteli olkapäitään, ikään kuin häntä olisi puistattanut noin halpamainen ajatus.

— No siitä nyt ei ikinä mitään tule! vakuutti hän. Siitä emme koskaan enää sanaakaan hiisku. Kyllähän sen arvaa mitä sitten ruvettaisiin hokemaan, että minä muka nain rahain vuoksi, vaan semmoinen minä en ole enkä kuuna päivänä semmoiseksi muutu. Emme sinä ilmoisna ikänä enää siitä sanaakaan virka. Lupaahan täti sen minulle ja kättä paiskaten — (hän ojensi kätensä) — ettei siitä enää milloinkaan puhuta. Tarttukaa käteeni.

Mutta muori ei ollut siihen niinkään nopsa. Hän päinvastoin halusi juurta jaksain asiaa pohtia.

— Ja miks'ei siitä puhuttaisi, josta arvoltaan jotain saattaa tulla? Minä en enää ole nuori, tietäähän Karlsson sen, eikä Kusti vielä kykene taloa hoitamaan; minä olen tukea vailla ja ymmärrän hyvin, ettei Karlsson tahdo kuluttaa paraita voimiaan toisen palveluksessa eikä raataa palkatta. Mutta minä en tälle vialle muuta voidetta tiedä kuin naimista. Joutaa ihmisten lörpötellä mitä ikinä haluavat, pälpättää niiden kumminkin pitää. Minä todellakaan en käsitä miksi emme menisi yhteen.

— Enhän minäkään muusta — — mutta tuo turkasen pärpätys, joka siitä syntyy, minun sydäntäni kaivelee, ja sitten tuo Kusti, se kai meihin silmittömästi suuttuu.

— No jos todellakaan ette itse jaksa poikaa torjua, niin teen sen sitten minä. Onhan minulla jo ikää, vaan sopenkuluksi en vielä jouda, ja — näin kahden kesken sanoen: kyllä vielä saatan olla yhtä hurja rakkaudessa kuin hyväkin kutka, jos niiksi tulee.

Nyt jää oli murtunut, ja tuumat, suunnitelmat ja keskustelut paisuivat tulvivaksi tyrskyksi — — siten ja siten Kustille tieto annettaisiin, niin ja niin häät vietettäisiin ja niin edespäin. Keskustelun lanka venyi pitkäksi vyyhdeksi, jotta sitä keriessä, vaikk'ei se suinkaan sotkeuksissa ollut, kahvipannu tulelle siirtyi ja tulelta pöydälle, viinapullo sen viereen; ilta kului ja yö loppui, aamuakin luiskahti palanen.

Viides luku.

Kolmantena kuulutuspäivänä tapellaan, sitten mennään rippikirkkoon ja vietetään häitä, vaan morsiusvuoteelle ei sittenkään päästä.

Vasta kuoltuaan on kukin hyvä, naimisiin mennessään huonointakin huonompi. Sen sai Karlssonkin nyt kokea. Kuin harmaa hylje nälissään oli Kusti karjunut, kolme päivää umpeen rähissyt ja riehunut kuin mielipuoli, mutta Karlsson käväsi sill'aikaa kaupungissa. Flod-vainaja pengottiin haudastaan, häntä käänneltiin ja väänneltiin, ja paras oli hän Jumalan luomista, jota vastoin Karlssonissa huomattiin sisällisiä likapilkkuja kuin vanhoissa, käännetyissä vaatteissa. Senkin rantajätkä ja renkutusten kaupustelija! Kolmesti oli hänet palveluksesta ajettu, kerran hän oli karannut ja yhdesti jo oikeuteenkin vedetty tappelemisesta. Flodin matamille paiskattiin kaikki nämät totuudet vasten naamaa, vaan kerran syttynyt lemmen liekki tuosta ei ottanut sammuakseen. Leskeys oli nyt loppumaisillaan, ja sarastava avio-onni näytti hänen mieltään melkoisesti virkistyttävän ja hänen nenänahkansa entisestään vankemmaksi kovottavan, jotta se halkeilematta sieti sekä sitä että tätä.

Karlsson oli ulkopitäjistä syntyisin, ja siinäpä se häntä kohtaavan vihan pääjuuri piilikin. Naimaoikeudella hän vast'edes oli omistava maat ja kalavedet, joita pitäjäläiset tähän asti olivat tottuneet pitämään milt'ei yhteisinä. Flodin matami hallitsi jakamatonta pesää, ja siltä näytti, että hän terveyteensä nähden vielä vuosikaudet oli sitä hallitseva. Kusti siis ei kaukaan aikaan pääsisi omaisuutensa hallintoon ja tuli sen lisäksi entisen renkinsä isännyyden alaiseksi. Ei siis sovi oudoksua, että kovia kiukun sanoja Kustin huulilta tulvaili. Ja hän uhkasi rupeavansa hakemaan häätötuomiota tuolle anastajalle, jota hänelle isäpuoleksi toimitettiin. Korkeimmilleen Kustin viha ja kiukku kiehahti, kun Karlsson palasi kaupunki-matkaltaan Flod-vainajan mustassa juhlatakissa, hylkeennahkalakki päässä. Nämät hän oli saanut huomenlahjaksi ensimmäisen hellän kohtauksen perästä. — Kusti hillitsi, vaikka vaivoin, läikkyvän mielensä, mutta harkitsi kostoa. Hän kielotteli ja lahjosi Rundqvistin tekemään vihatulle kunnon kepposet. Ja eräänä aamuna aamiaista alotettaessa Karlssonin sijalla oli verho, joka näkyi peittävän koko joukon tavaraa. Pahaa aavistamatta Karlsson nosti verhoa, löytäen pöydältä romukasan, jota oli säilyttänyt sänkynsä alla säkissä. Siinä oli rapumalkkeja, portteripulloja, korkkeja, rikkinäinen kukkarasia y.m.

Vihreän vaaleaksi kalpeni Karlsson, mutta kenellepä tässä vihaansa purki? Rundqvist koki hänen vimmaansa suistaa. Tämmöiset pienet kolttoset tehtiin, näet, kaikille naimisiin aikoville. Tähän asia kenties olisi rauennutkin, mutta kovaksi onneksi Kusti sattui paikalle, ja hän rupesi heti päivittelemään ryysynajajan aikaista saapumista tänä vuonna. Ennen hän oli tullut vasta uuden vuoden vaiheilla. Mutta silloin Norman ehätti ilmoittamaan, ettei ryysykauppiasta täällä vielä lainkaan oltu nähty; tähän oli vaan Iidan jättämät muistit näytteille kerätty, koska Karlssonin ja Iidan välit nyt olivat puretut.

Nuolenpäisiä sanoja sateli kotvasen vielä, kunnes Kusti teki riidasta lopun lähtemällä pappilaan, jossa sai toimeen häiden lykkäämisen tuonnemmaksi, kun Karlssonin paperit muka eivät olleet selvät. Kuusi kuukautta Karlssonin vielä tätä ilopäivää täytyi odottaa. Se isku koski kipeästi häneen, mutta minkäpä sille taisi. Voimainsa takaa hän pyysi väliaikaa hyväkseen käyttää. Hän puheli leikillisesti lykkäyksestä ja voitti puolelleen talon väen, paitsi Kustia, jossa ei sovinnon oireitakaan näkynyt. Karvasta mielialaa ja salamähkäistä riitaisuutta koki poika kaiken aikaa vireillä pitää.

Siten meni talvi hiljaista menoaan. Hirren hakkuu ja jäänuotan veto vaihtelivat linnustamisen, korttipelin, puolikupin juonnin tai pienempäin kemujen kanssa. Talvi meni mailleen, ja jälleen oli kevät. Pitkissä jonoissa palasivat haahkatelkät ja houkuttelivat järvelle, mutta maatyöhön Karlsson kiinnitti kaikki voimat. Runsas sato oli, näet, tarpeen, jott'eivät hääkulungit lopen suurta läpeä kukkaroon kaivaisi. Häät muutoin pidettäisiin oikein rahahäät, niin upeat, että niiden täytyi painua jokaisen osanottajan ikimuistiin.

Muuttolintujen keralla saapuivat suvivieraatkin. Professori lausui kaikesta niinkuin ennenkin: "hyve, hyve!". Suuresti näyttivät häntä huvittavan naimapuuhat ja tekeillä olevat häät. Ida onneksi ei ollut mukana. Huhtikuulla hän oli luopunut palveluksesta, arvatenkin naimista hommaten. Hänen jälkeläisensä ei ollut suinkaan viehättävä, ja Karlssonilla oli tätä nykyä siksi paljon touhua, ett'ei hän lainkaan joutanut piikain armastelijaksi; sitä paitsi hänellä oli varmat valtit kourassa, joita tietenkään ei halunnut hyötähyviään alttiiksi panna.

Juhannuspäivänä kuulutettiin ensi kertaa, ja heinän teon ja leikkuun välillä häät olivat pidettävät, silloin kun on hiukkanen työlomaa.

Jo ensi aikoina kuulutuksen otettua saattoi Karlssonissa jonkinlaisen mielenmuutoksen huomata. Flodin matami sen tietysti ensimäisenä oivalsi. Maan tavan mukaan he tosin aina kihlauksesta saakka olivat eläneet kuin aviopari ikään, mutta kun Kustin pappilassa ilmoittama este yhä uhkasi Karlssonin tulevaisuutta, niin hän tällä ajalla oli ollut varovainen ja sävyisä. Nyt kun sotkuinen vyyhti oli selvennyt, nosti hän nokkansa pystyyn, rupesipa vielä kynsiäänkin näyttämään. Muoriin tämä käytös silti ei sanottavasti vaikuttanut, kun hän tunsi asemansa ja vallan hyvin tiesi kenen omaisuus oli. Hampaitaan näytti kumminkin tarvittaessa hänkin, vaikka niitä tosin ei montakaan ollut. Kolmantena kuulutuspäivänä sattui ensimäinen pieni kahakka.

Paitsi Lottaa oli saaresta joka kynsi lähtenyt rippikirkkoon. Tavan mukaan otettiin pienin vene tälle matkalle. Jos, näet, sattuisi tyyntymäänkin, olisi tämä kevyt soutaa. Tilasta sentähden pyysi tinka tulla, erittäinkin kun matkatarpeita liiemmaksikin oli mukana; papille kaloja ja lukkarille kynttilöitä, sekä oman tarpeen varaksi vaatteita, joita muutettaisiin kirkkorannassa; painoa lisäsi veneen runsas kalustokin, purjeet, airot, viskaimet, istuinlaudat, jakkarat.

Vanhan tavan mukaan suurusteltiin näin sunnuntai-aamuna tavallista hiukkasen ylellisemmin; taskumateista ja lekkereistä tarjoiltiin virvoketta. Järvellä pani paahtava helle miehet hikoilemaan, eikä soutu tuntunut yhtäkään miellyttävän. Päinvastoin tehtiin tenää, ja pikku kiistakin syntyi, sillä ei ketään haluttanut hikipäässä saapua kirkolle. Naiset välittämään ja sovittamaan. Onneksi jo jouduttiin kirkkolahdelle, jonne kirkonkellot rupesivat kuulumaan. Tämä rauhaa ja sovintoa tietävä ääni, jota vuosikausiin ei oltu kuultu, sai kiihtyneet mielet asettumaan. Aamukellot ne vasta olivat; ei siis kiireestä vielä tietoakaan.

Flodin matami lähti pappilaan kaloja viemään. Pastori oli parranajo-puuhissa ja nurpealla päällä. —

— Harvinaisia, perinharvinaisia vieraita kirkolla tänään, tervehti hän. — Hemsöläiset eivät juuri heti huomenna kirkkoon tule. Pastori pyyhki saippuan vaahtoa veitsestä etusormeensa.

Karlsson, joka oli kantanut kalat, käskettiin kyökkiin, jossa sai ryypyn kanto-vaivoistaan.

Lähdettiin sitten lukkarille kynttilöitä viemään, ja siellä annettiin niinikään ryyppy.

Vihdoin yhdyttiin jälleen kirkonmäellä, missä aikaa kulutettiin mahtimiesten hevosia tarkastamalla ja tuttujen parissa pakinoimalla. Flodin matami kävi pikimältään miesvainajansa haudalla. Kellot rupesivat soimaan yhteen, ja seurakunta samosi kirkkoon. Ihmisvirta kiskaisi hemsöläisetkin mukaansa. Heidän täytyi seisattua käytävälle, sillä vanhan kirkon palon jälkeen he olivat jääneet penkittä. Ristikäytävällä täytyi vieretellä, vaan kovin ovelalta tuntui siinä olo. Ujoina, neuvottomina, pelkkää nolouttansa hioten, he siinä toljottivat kuin pakkotyöläislauma. Eipä siis ihmekään että herneenkokoiset hikihelmet otsasta herahtelivat, kun vielä päivä heleän kuumana kirkon ikkunoista rupesi paistamaan. Hemsöläiset olivat kuin pihdissä, eikä kalveiseen paikkaan siirtymisestä ollut puhettakaan. Kello lähenteliin yhtätoista, ennen kuin saarnavirsi alkoi. Monta monituista kertaa hemsöläiset jo olivat muuttaneet jalkaa kuin kanaparvi kylmän kynsissä lumella. Vihdoin ilmestyi suntio ja merkitsi taululle virren 158. Urut vinguttavat alkusoittelua, ja lukkari alkaa virren. Seurakunta yhtyy innolla ensimäiseen värssyyn, siinä toivossa että saarna jo tämän perästä alkaa. Mutta se toivo petti. Sillä nyt tuli toinen ja kolmas värssy.

— Eihän tuo vaan laulattane kaikkia kahdeksaatoista, kuiskasi Rundqvist Normanille.

Niin kumminkin kävi. Ja sakariston ovelta näkyi aika ajoin pastori Nordström itse. Vaativana, uhkaavana hän siinä seisoi. Hän oli päättänyt kerran antaa aika ripityksen, koska seurakuntalaisia tuonkin verran oli koolla.

Kaikki kahdeksantoista värssyä laulettiin, joten kello pääsi puoliväliin kahtatoista, ennen kuin pappi nousi saarnatuoliin. Pitkälliset valmistavat toimet olivat sekä ruumiillisesti että henkisesti sanankuulijat pehmittäneet. Lukuisa joukko oli vipunut kasvoilleen mitä sikeimpään uneen. Vaan pitkää lepoa ei suotu. Äkkiä kirkaisi pastori saarnatuolista. Nukkuneet säpsähtivät, ällistyneinä katsoen toinen toiseensa, ikään kuin kysyen mikä kumma nyt oli hätänä.

Likimmäksi saarnatuolia olivat vähitellen ja vastoin tahtoaan joutuneet Karlsson ja Flodin matami. Palaamista ei siis ollut ajatteleminenkaan, jos mieli häiriötä, vieläpä pahennustakin välttää. Muori rukka itki, sillä paitsi sitä että hän ilmankin oli väsyksissä, puristivat uudet ahtaat kengät jalkoja yhä enemmän, mikäli jalat varistuivat ja turposivat. Tuon tuostakin hän loi rukoilevia silmäyksiä sulhaseensa, aivan kuin olisi pyytänyt tämän kantamaan hänet järveen. Vaan Karlsson ei ollut niinä miehinäänkään, siinä Flod-vainajan kiiltonahkasaappaissa ylvästellessään ja saarnaa tarkkaan kuunnellessaan. Uhittelevin katsein hän rankaisi valvattiansa, joka moista sopimatonta rauhattomuutta Herran huoneessa julkeni osottaa. Toiset olivat vähittäin siirtyneet kirkon perälle, urkulehterien alle, jonne aurinko ei päässyt paistamaan. Kusti istui paloruiskun kannella ja oli ottanut Liisan polvelleen.

Rundqvist nojausi urkulehtehterin pilariin, ja hänen vieressään seisoi Norman. Saarnaa kesti puolentoista tuntia, ja siinä annettiin jokaiselle, ilman muodon katsomatta, oikein Porvoon mitalla. Tekstinä oli vertaus taitavista ja tyhmistä neitsyistä, jota ei yksikään miesväestä ottanut onkeensa, koska se ei mitenkään voinut heille kuulua. Siitäpä miehet nukkuivatkin, mikä seisoallaan, mikä istuallaan, mikä riippuen, mikä missäkin asennossa.

Puolen tunnin kuluttua työkkäsi Norman, joka eteenpäin köykistyneenä kuin pahoinvoipa varjosti silmiään kädellä, Rundqvistiä kylkeen, silmää iskien ja osottaen Kustia. Varovasti Rundqvist käänsi päätään, ja häntä pöyristytti, aivan kuin hän olisi nähnyt kadotuksen ruhtinaan. Siellä istui Liisa ummistunein silmin, kieli pitkällä suusta, ja Kusti tuijottamassa pappiin nielläkseen muka joka ikisen sanan.

— Kammottaviapa ovat, kuiskasi Rundqvist siirtyen varovasti takaperin, kantapäillään tiilikivien epätasaisia syrjiä tunnustellen, ettei vaan kolinata synnyttäisi. Norman oli jo arvannut toverinsa aikeet, ja livahti ovesta ulos nuljakkaasti kuin ankerias. He kiiruhtivat yksissä tuumin veneelle.

Vilvakka tuulen henki leyhytteli rannassa. Eväsnyytit avattiin ja puutuneita voimia virkistettiin kiireen kautta ruualla ja juomalla. Sitten tuota päätä takaisin kirkkoon, hiljaa kuin oli tultukin. Pari paloruiskun kannella nukkui nyt sikeätä unta. Kusti piteli tyttöä vyötäreistä, mutta niin ylhäältä, että Rundqvist arveli sopivaksi siirtää hänen käsiänsä vähän alemmaksi. Kusti heräsi ja tarttui uudelleen saaliiseensa, ikään kuin peläten sen häneltä riistettävän.

Puolen tuntia kesti vielä saarnaa ja toisen puolisen virsien laulantaa. Sitten alkoi rippi. Syvästi liikutettuina nautittiin armon välikappaleita. Rundqvist itki, mutta Flodin matami, joka alttaritoimen loputtua vihoviimein toivoi pääsevänsä istumaan, oli tässä toimessa vähällä riitaantua. Hänet käskettiin poistumaan penkistä, ja loppuaika hänen täytyi seisoa kirkkoväärtin penkin kohdalla. Kun kuulutusta luettaessa kaikkien katseet muoriparkaan kiintyivät, ei tietysti sekään häntä paremmalle tuulelle saattanut.

Toimitus kirkossa oli päättynyt. Nyt palattiin veneille. Jo onnentoivotuksia kirkonmäellä kuunnellessaan muori riisui kengät jalastaan, lähti sitten muiden mukana rantaan, jonne tultuaan heti pisti tuliset jalkansa veteen, kiukutellen Karlssonille. Eväät purettiin. Missä olivat pannukakut? Rundqvist arveli niiden unehtuneen kotiin, ja Norman tuumaili, luoden epäluuloisen katseen Karlssoniin, että eikö joku niitä jo tulomatkalla liene syönyt.

Oltiin vihdoin vesillä ja tehtiin lähtöä, kun Karlsson muisti, että hänen tervatynnyrinsä oli unehtunut kirkonaittaan. Siitäkös melu syntyi. Naisväki pani jyrkimmästi vastaan. Tervaa ei millään muotoa käynyt veneeseen ottaminen, koska he olivat juhlapuvuissaan. Mutta Karlsson nouti astian ja sijoitti sen veneeseen. Nyt syntyi uusi artti. Kuka ottaisi istuakseen likinnä tuota vaarallista astiata.

— Missä tässä nyt istuu? kärnytti Flodin matami.

— Nosta ylös hameesi ja istu perälläsi, vastasi Karlsson, joka jo kolmannen kerran kuulutettua tunsi olevansa entistään kahta vertaa väkevämpi.

— Mitä Karlsson siinä rähisee? sähähti vanhus.

— No eipähän erinäistä! Istuhan alallasi, sillä nyt lähdetään.

— Saisiko kysyä kuka järvellä komentaa, mahtaili Kusti, jonka mielestä se virka kuului hänelle eikä kenellekään muulle.

Ja astuessaan peräpuoleen nostatti hän purjeen, kiinnitti purjenuoran ja tarttui peräsimeen. Syvältä kynti vene merta, ja tuuli oli heikko. Päivä oli kuuma, mielet kiihkeimmillään, ja vene kulki kuin tervassa. Ei matkaryypystäkään tuntunut suurta apua olevan. Kohta herkesi rasvatyyneksi, jonka tähden Karlsson ehdotti, että ruvettaisiin soutamaan. Vaan tähän ei Kusti suostunut. Jahka tultaisiin ulkopuolelle luotorykelmää, niin kyllä purje rupeaisi vetämään.

Niin kävikin. Kaukaa saarien salmista siinteli sinisiä avovesiä, ja laineiden jyskettä karien kupeisiin alkoi kuulua. Kova itätuuli oli tulossa. Purjeet pullistuivat, nuorat pingoittuivat kireälle. Erään niemen kärkeen tultua vinkka puuska kiskaisi venettä kulkemaan, jotta kokka koskena kohisi ja perävesi lorisi kuin purot keväällä. Taas ryypättiin. Mielet hilvistyivät nähtävästi. Tuuli yltyi yltymistään, veneen toinen laita painui milt'ei veden alle. Kovin pelkäsi Karlsson. Hän tarttui käsin mastoon ja rukoili purjeita käärimään.

Vaan Kusti tuohon ei vastannut mitään, kiinnitti vaan purjenuoraa, jotta vettä hulahti veneeseen.

Raivoissaan nousi Karlsson seisoalleen ja koetti saada airot veteen, mutta Flodin matami tarttui hänen takkinsa kaulukseen, painaen hänet istumaan.

— Istu Herran tähden, ihminen! kirkui matami.

Karlsson istuutui paikoilleen, vaikka kalman kalpeana. Vaan ei aikaakaan, ennen kuin toistamiseen nousee seisoalleen ja epätoivoisena huitoo käsillään.

— Herra varjelkoon, vuotaahan se sittenkin! huusi hän takkinsa liepeitä huiskutellen.

— Kuka vuotaa? kysyttiin yhteen ääneen.

— Tynnyri, tynnyri, mikäs muu!

— Voi, voi, Jesus siunatkoon! kuului nyt kaikkialta. Jokainen koetti välttää tervaa, jota virtanaan valui veneeseen.

— Istukaa veneessä! komensi Kusti, — järveen teidät muuten kaadan jok'ikisen!

Taasen nousi Karlsson seisalleen, juuri kun tuulispää venettä läheni. Rundqvist huomasi vaaran, kohottautui varovasti istuiltaan ja veti Karlssonia korvalle voimainsa tiestä, jotta tämä typertyi istualleen. Tappelu näytti nyt olevan välttämätön, mutta muori pyysi tarmonsa takaa sitä ehkäistä.

Hän tarttui lemmittynsä takin kaulukseen, puisteli ja potuutteli häntä:

— Mikä olet miehiäsi, raukka, etkö ennen ole vesillä kulkenut! Etkö saa ihmisiksi veneessä istuttua?

Karlsson vimmastui ja riuhtautui irti, mutta kappale nutun kauluksesta jäi Flodin matamin käteen.

— Revitkö vaatteeni, akka! kiljaisi hän ja nosti saappaansa veneen laidalle tervatulvaa pakoon.

— Mitä siinä parpatat? kirkaisi vanhus. — Sinunko takkisi muka! Keltä sinä takin olet saanut? Vai akka tässä, kaikenlaisten katalain kutaleitten rinnalla! Senkin keppikerjäläinen, joka olet niin köyhä, ettei sormi suussa kastu!

— Suu kiinni! karjaisi Karlsson, jonka siipeen pahasti sattui, — vai puhunko suuni puhtaaksi?

Nyt tora Kustin mielestä rupesi käymään järin hurjaksi. Hän alkoi sentähden viheltää saksan polskaa, johon renkimiehetkin yhtyivät. Kitkerä kiista tyyntyi vähitellen. Sen sijaan nyt käytiin yhteisen vihollisen pastori Nordströmin kimppuun. Kaikki olivat yksimieliset siitä, että sanankuulijoita ei niin pitkillä puheilla pitäisi kiusata. Pullo pantiin kiertämään, tuuli lauhtui, mielet rauhoittuivat, ja pursi laski kotorantaan.

Nyt alkoivat häävalmistukset. Kolme päivää umpeensa näitä häitä juotaisiin. Lehmä ja porsas teurastettiin, sata kannua viinaa ostettiin, silakoita pantiin suolaan; leivottiin, keitettiin, paistettiin ja kahvia jauhettiin. Kusti oli salamielinen, antoi muiden puuhata eikä virkkanut mitään. Karlsson istui halusta sifonjeerin edessä, kirjoitteli, laski, järjesteli ja kävi väliin Dalarössä.

Koitti viimein hääpäivän aatto. Aamulla ani varahin Kusti alkoi hommata eväslaukkuansa ja pyssyänsä kuntoon. Hänen äitinsä heräsi ja uuteli mihin poika teki lähtöä.

— Tuonne meren rantaan katastelemaan joko siellä säynäät alkavat nousta, jupisi Kusti tarpoen tiehensä.

Rannassa oli jo vene varustettuna matkaeväillä useamman päivän varalle. Siinä oli makuukset, kahvipannu, verkot ja muut tarvittavat tamineet. Purjeen viritti hän heti, ja vähän hän huoli hietalahdelmista ja sinne nousevista säynäistä. Hän laski luotorykämien ohi suoraan aavoille ulapoille.

Häikäisevän kirkkaana hohti heinäkuun haalean sinertävä taivaan kansi, saaret, kalliot, karit ja kivet kuvastuivat kirkkaaseen veden kalvoon, jotta jäi kahden vaiheille siitä kuuluivatko maahan vai taivaaseen. Mantereen puoleiset saaret kasvoivat koivuja ja leppiä, ja rantamilla loikoi koskeloita, meriteiriä, jouhikoskeloita ja kalalokkeja; etempänä näkyi vaan jokuinen lylymänty kasvavan ja rannoilta riskilöitä ja ruokkeja, jotka väliin liitelivät aivan veneen läheisyydessä vetääkseen metsästäjän huomion vuoren rotkossa piilevistä pesistään. Vielä ulompana luodot muodostuivat pitkiksi matalikoiksi, minne joku mänty oli jätetty pesäkourua pitelemään; siitä sai haahkatelkän munia kesäisaikana noutaa. Sieltä täältä nosti päätään joku pihlajakin, jonka kohdalla sääskipilvi huojui tuulessa. Tästä aukesi aava meri, missä räiskä, tiira ja lokki kilvan ryöstelevät, ja missä merikotka lentelee raskain siivin, hautovia haahkoja vaanien. Tuonne viimeiseen saareen Kusti suuntasi veneensä. Piippu hampaissa hän huoletonna venyi purtensa perässä, vienon etelätuulen vetämänä läheten Norstenia, jonne saapui yhdeksän tienoissa. Pieni ja kivinen oli saari. Pari lehdetöntä pihlajaa eli viheliäistä elämäänsä kivien lokeroissa. Kuusain tulipunaisine marjoineen rehotti siellä täällä vuoren onkaloissa. Alangossa kukoistivat kanerva, variksenvarvas ja maaraimen varret, jotka viimemainitut jo alkoivat kellastua. Paikka paikoin kasvoi kuin jalkain alle lätistynyttä katajata, joka kynsin hampain pyysi pysytellä kalliossa kiinni. Kuin kotonaan oli Kusti täällä, hän tunsi joka kiven, tiesi minkä karahkan alta hän löytäisi muniaan hautovan haahkan, joka lentoon lähtemättä salli selkäänsä silitellä, korvaukseksi tarttuen housun lahkeeseen. Aikaa oli yltäkyllin tehdä noita samoja vanhoja kokeita kuin ennen poikasenakin. Haahkatelkät eivät olleet entisestään aristuneet, ja vanhalla taatulla haarukallaan hän otti ruokkeja kallion komeroista, taittoi niskat ja valmisti aamiaiseksi. Tuolla vähän loitompana oli hemsöläisten silakka-apajat; tuossa lahdelmassa heidän ja Qvarnölaisten yhteinen kalasauna. Sinne lähti Kusti nytkin, otti avaimen sovitusta paikasta, katon rajasta, ja kantoi tamineensa saunaan. Yksinkertainen oli tämä suojus. Ikkunoita ei ollut ensinkään; seinämillä makuulavat, lattialla pöytä ja istuimeksi käytettävä kolmijalka; yhdessä salvaimessa tulisija.

Kannettuaan tavaransa kojuun Kusti kipusi katolle, avasi savupiipun tukon ja hyppäsi maahan. Nyt oli taloudellisiin askareihin ryhdyttävä. Vanhan hyvän tavan mukaan edellinen kävijä oli kantanut sylyyksellisen puita tulisijalle. Tulitikutkin olivat sovitulla paikalla, kattoparrun alla. Pian toitotti tuli takassa ja perunapata porisi tulella. Kusti poltteli odotellen perunain pehmenemistä.

Syötyään ja juotuaan hän otti pyssynsä ja lähti veneellä viemään kaavikkaita sopivaan paikkaan, saaren rantaan. Hän pani ne ankkuriin niemen päähän. Vaan eipä haahkoja kuulunut, vaikka kaavikkaat niin elävinä niemen käressä keinuivat. Hän ikävystyi aikojansa. Jos olisi lähteä saukkoja tuolta rantakivikosta rapistelemaan. Vaan eivätpä saukotkaan olleet saatavissa. Jokuinen kyykäärme vain sieltä paaterostaan hänelle sapestuen sähähti.

Eikä hän pilan saaliinhimoisella päällä ollutkaan. Hän oli kotoa lähtenyt sieltä vaan poissa ollakseen. Yhdentekevä oli miten aika kului, kunhan sai olla täällä luonnon helmassa, rauhassa, näkymättömissä ja kuulumattomissa.

Syötyään päivällisen ja maattuaan ruokalevot seinälavoilla, lähti hän illan suussa uistinonneaan koettamaan. Meri oli rasvatyyni, ja auteriset maat hohtivat kullalle ja purppuralle. Ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin airojen vinguntaa puolen peninkulman päästä. Hylkeet mylläköivät tuonnempana, mölisten ja kohotellen pyyleitä päitään veden pintaan, tuota pikaa takaisin meren syliin sukeltaakseen.

Valkovatsainen turska oli hyvällä syöntituulella. Mielihyväkseen Kusti pimeästä pohjasta hinaili noita kelpo otuksia, jotka kidat auki ja uhvettuen sätkyttelivät vastaan ja vihdoin perin väsyneinä joutuivat väkevämpänsä saaliiksi.

Päivä oli jo laskenut ja Kustinkin oli jo aika yömajalleen lähteä. Jo ennen maihin nousemistaan hän huomasi savua suitsuavan kalasaunan piipusta. Saavuttuaan rantaan hän juosta silpaisi törmälle.

— Sinäkö siellä oletkin? kuului saunasta pastorin ääni.

— Kah, pastorihan siellä on, ihmetteli Kusti nähdessään papin nokkapaisteilla kaloja tulessa kypsyttelemässä. — Ja ypösen yksin täällä asti?

— Tietysti, lähdin turskia pyytämään. Olin tuolla eteläpuolella, joten en sinua nähnyt. Vaan miksi et ole kotosalla häitä hommaamassa sinäkin?

— Kas niihin häihin meidän poika ei tulekkaan, uhmaili Kusti.

— Mitä, mitä joutavia julkenet minulle lörpötellä? Miks'et muka tulisi?

Kusti koki selvitellä syitänsä. Ensiksikin hän ei tahtonut olla kemuissa, jotka hänen mieltänsä tylkäisivät, ja toiseksi hän täten tahtoi "merkitä" erään henkilön, joka häntä vastaan oli rikkonut.

— No entäs äitisi? Et suinkaan häntä ilkiä häväistä?

— No, enpä oikein tiedä. Suuremmaksi häpeäksi on itselleni, kun täytyy ottaa tuommoinen ärmätti isäpuoleksi. Enhän ikinä pääse talolliseksi, kun se rutale sinne kerta tulee.

— Katsos, poikani, eihän sille nyt mitään voi, ehken aika sitten neuvon antaa. Huomisaamuna sinä kauniisti lähdet kotiin soutamaan. Häissä sinun olla pitää!

— Kyllähän siitä ei taida mitään tulla, kun se kerran niin on tullut päätetyksi, arveli Kusti.

Pastori rupesi nyt syömään sillejänsä, lieden laidalla istuen.

— Ei suinkaan sinulla ole ryyppyä, jatkoi hän kotvasen kuluttua. — Katsos meidän muorilla on se paha tapa, että hän pitää lukon takana kaikki väkevät, joten ani harvoin pääsee viinan makuun.

Kustilla oli viinaa, ja siitä ehtyi pastorille siksi, että pääsi puhetuulelle ja juttusi kaikki pitäjän asiat. Rantakivillä istuen kalastajat näkivät päivän majoilleen menevän ja hämärän harsoonsa verhoavan saaret ja vedet. Lokit laskeutuivat liekoa kasvaville kareille nukkumaan, ja varikset tavottelivat sisäsaarien metsiin yöksi.

Tuli levon aika, ja makuun varalle oli muutamia valmistuksia tehtävä. Saunan ovi suljettiin, ja suoja tuprutettiin "mustaa ankkuria" täpö täyteen. Sitten ovi äkkiä avattiin, ja savun mukana ajettiin itikat pihlajan oksilla ulos. Kalamiehet riisuivat takkinsa ja kapusivat lavoille yöksi.

— Anna minulle vielä kirppuryyppy, pyyteli pastori, joka jo sitä ennen oli ottanut hyvät paukut. Kusti antoi nyt vielä "viimeisen voitelun", ja sitten oli maattava.

Maja oli pimeä, vaan yhtäkaikki pääsi valoa seinän raoista vähän sisälle ja valon mukana itikat, jotka säälimättä kävivät unisia uhrejansa jältämään. Ja vaikka erämiehet kuinka vääntelivät ja kääntelivät itseään lavoilla, eivät itikat sittenkään heitä armahtaneet.

— Tämäpä on pirullista, vaikeroi vihdoin epätoivoisena pastori. — Joko nukut, Kusti?

— Vielä mitä, ei unesta tänä yönä puhettakaan. Mutta minkäpä sille taitaa?

— Ylös kaiketi tästä täytyy nousta ja tehdä tuli, ei ainakaan minulla muuta neuvoa ole. Olisipa edes kortit! Tietysti sinulla ei ole mukanasi?

— Ei ole minulla, mutta luulenpa tietäväni missä Qvarnön asujamet korttinsa pitävät, vastasi Kusti ja kömpi alimman makuulavan alle. Hän löysi seinvierestä kuluneet "neljän kuninkaan kirjat".

Pastori teki katajoista tulen takkaan ja sytytti kynttilänpätkän. Kusti pani kahvipannun tulelle ja vieritti vanhan hailitynnyrin lattialle. Siitä tuli aimo pöytä. Tupakoimalla ja korttia lyöden kulutettiin yön tunnit.

— Kolme kovaa! passia! valttia! kuului manausten höystäminä, kun joku sääski tavallista kovemmin imi niskaa tai rystysiä.

Mutta pastorin ajatukset näyttivät harhailevan kaukana korteista ja hyttysistä.

— Kuules Kusti, lausui hän vihdoin, — voisithan sille antaa vähän nenälle, silti häistä poisjäämättä. Pelkurimaiseltahan näyttäisi, jos tuommoista viikaria väistäisit. Jos haluat häntä oikein suututtaa, niin tiedän minä paremman keinon.

— No mitenkä se sitten kävisi päinsä? kysyi Kusti, jonka mieleen nyt johtui hääherkut, jotka sitä paitsi vielä hänen omista peruistaan maksettaisiin.

— Tule kotia heti vihkimisen päätyttyä. Voithan sanoa viivästyneesi järvellä. Siinä on jo haveria yltäkyllin. Sitten juotamme hänet yksissä neuvoin humalaan, jott'ei morsiusvuoteelle pääsekkään. Pojilla teetetään hänelle jotain kuria sen lisäksi. Eiköhän tuo jo riittäne?

Pastorin tuuma alkoi Kustia miellyttää. Yksinäinen elämä ja öinen taistelu hyttysten kanssa ei ajan mittaan huvittanut, ja sitä paitsi alkoi yhä enemmän mieli tehdä hääruokia, joita kotoa lähtiessä oli nähnyt valmistettavan. Pitkittä tuumitta hän siis hyväksyi pastorin suunnitelman, jonka hän päätti panna toimeen, niin totta kuin eli. Sangen tyytyväisinä itseensä ja toisiinsa he päivän noustessa kapusivat lavoillensa nukkumaan, kun hyttysetkin vihdoin olivat väsyneet yölliseen tanssiinsa.

* * * * *

Kotiin palaavilta hailinpyytäjiltä Karlsson oli kuullut pastorin ja Kustin olleen matkalla Norstenille päin. Jotain koirankuria siis varmaankin oli tekeillä, arveli Karlsson. Hän vihasi pastoria sekä kuusikuukautisen esteen että yleensä halveksivan kohtelun vuoksi. Karlsson oli imarrellut, liehakoinut, nöyristellyt, lahjonut, sanalla sanoen, koettanut kaikkia keinoja pastorin suosiota saavuttaakseen, mutta turhaan. Kun sattuivat samaan huoneeseen, kääntyi pastori aina selin Karlssoniin pistellen ja laskien kokkapuheita, jotka vallan hyvin soveltuivat rengin yksityisiin suhteisiin. Kuultuaan yhtymisestä ulkoluodoilla, arvasi renki sillä olevan erityisen tarkoituksen sekä että hänen varalleen salavehkeitä tehtiin. Hän päätti sentähden olla varuillaan ja etukynnessä häätää heidän hankkeensa. Ranniston pursimies oli sattumalta virkalomalla. Hän oli otettu juomanlaskijaksi ja apumieheksi Hemsöhön, missä hän vanhastaan oli taitavaksi huvien ja tanssien toimeenpanijaksi tunnettu. Tämä mies oli Karlssonin puolelle voitettava. Se kävikin helpommin kuin oli luullut. Pastori oli aikanaan viivyttänyt pursimies Rappia rippikoulussa kokonaisen vuoden siitä syystä, että tämä enemmän rakasti tyttöjen kuin kirjojensa seuraa. Tämä tietysti hidastutti Rapin edistymistä laivaston virassa ja tuotti hänelle muitakin haittoja. Kahvipuolikkaan ääressä suunniteltiin kostotuumaa pastorin pään varalle. Naurun ja pilkan alaiseksi hän oli saatettava, joka paraiten kävisi päinsä siten, että pappi juotettaisiin humalaan. Tämä oli pääjuoni, sivuseikat ajallaan itsestään selviäisivät.

Molemmin puolin paulat siis oli viritetty, sattumus oli ratkaiseva ken voittajana saaliin korjaisi.

Jo sarasti hääpäivän aamu. Kiukkuisina ja häähommista ylen uuvuksissa sinä aamuna herättiin. Koska vesimatkoja on vaikea tarkoin laskea, saapuivat ensimäiset vieraat ennen aikojaan, vaan niitä ei kukaan ollut huomaavinaankaan. He kuhnivat sentähden pitkin mäkiä kuin kuokkavieraat. Karlsson hulmusi paitahihasillaan laseja pyyhkien, pulloja availlen, kynttilöitä jalkoihin asetellen ja milloin missäkin askareessa. Morsianta vasta puettiin. Huonekalut ryhmöttivät tuvan peräseinämällä kuin huutokaupan varalle. Tupa oli lehvillä koristeltu, lattia puhtaaksi pesty. Viirisaikassa liehui pursimieheltä lainattu tullilippu. Koivut olivat kahdenpuolen tuvan ovea, ja yläpuolella seinämällä puolan varsista ja päivänkakkaroista tehty seppele ja kruunu. Ikkunoissa loisti kauniine leimoineen pitkät pullorivit kuin parhaassa väkijuomamyymälässä. Karlssonin toimesta täten oli järjestetty, sillä hän rakasti koreita värejä. Päivän säteiden tavoin loisti kullankarvainen punssi vihreiden ikkunalasien läpi, ja konjakin purppura paistoi kuin hiilituli ahjossa, korkkien hopeanhohtoiset koterot säkenöivät kuin uudet neljänkolmatta äyrin kappaleet. Vastustamattomalla voimalla akkunat vetivät muutamia nuoria miehiä puoleensa. Ihmetellen ja ihaellen he siinä seisoivat kuin suuren kaupungin puodin ikkunassa. Oikeinpa kurkkulakea rupesi repimään.

Kahden puolen ovea oli kaksi kuudenkymmenen kannun astiaa. Siinä ne törröttivät kuin tykit linnan portilla, toisessa viinaa, toisessa sahtia. Näiden taa oli kaksisataa olutpulloa kartioiksi kasattu kuin tykkien luodit. Uhka-uljaalta tuo näytti, ja korkinavain vyöllä pursimies Rapp siinä käveli, ylvästellen ja kuin hyväkin sotakapteini huostaansa uskottua sotavarastoa järjestellen. Tynnyrit hän oli koristellut kuusen oksilla ja varustanut rautahanikoilla. Tuon tuostakin hän löi pamahutti tulppavasaralla astioita, jotka kumisten vastasivat olevansa täpö täynnä jaloja nesteitä. Pulska tuo juomanlaskija juhlapukineissaan olikin. Sininen verkatakki suli somasti solakan vartalon ympärille, valkoiset housut olivat jalassa, kiiltonahkainen lakki päässä. Miekkaa hän vaan puuttui. Moukat kunnioittivat ja pelkäsivät häntä, joten hänelle hyvin sopi toinenkin luottamusvirka näissä pidoissa. Järjestysmiehenä hänen tuli ehkäistä mahdollisesti sattuvia tappeluja, estää vallattomuutta ja tarvittaessa heittää kinastelijoita ulos. Vauraampien talollisten pojat olivat häntä halveksuvinaan, mutta silkkaa kateutta se oli. Olisivat kyllä itsekin halusta virkatakissa upeilleet, jos eivät pamppua ja ärhäköitä meritykkimiehiä olisi pelänneet.

Kaksi isoa pataa lekotti kyökin liedellä kahvissa, ja kahvia jauhoivat rämisten ja niristen lainatut myllyt. Sokeritopat paloiteltiin pienemmäksi käsikirveellä, ja kahvileipää oli isot kasat ikkunalaudoilla. Milloin mitäkin noutaen piiat tepsuttelivat tuvan ja ruoka-aitan väliä. Viime mainittu huone oli täpösen täynnä jos jonkinlaisia leivoksia ja paisteja, vehnäsiä oli suuret säkit. Kammarin ikkunasta välähtelivät vähäväliä morsiamen valkoiset paidanhihat ja läpäjävät tekoletit, kun hän palvelustytöille ohjeita ja neuvoja huuteli.

Purjeitten luku lahdella karttui. Toinen vene toisensa perään laski, kiertäen pitkän mutkan laiturin ohitse, pyssyjen paukkuessa rantaan. Kotvanen vielä kuhnailtiin ja nahjusteltiin talon likitienoissa, ennen kuin lähdettiin suojaan.

Professorin perhe oli edellisenä päivänä joutunut lähtemään jonnekin vieraisille. Professori itse oli kotosalla ja oli uhannut olla häissäkin saapuvilla. Olipa vielä suosiollisesti luvannut luovuttaa salinsa juhlamenoihin ja nurmikot tammien alla häävieraiden kestitsemiseen. Pitkät pöytärivit olivat jo valmiina valkoisine liinoineen, sokeriastioineen, kahvikuppineen ja talehikkoineen vieraita odottamassa.

Pihamaalle ryhmittyi vähitellen hääväki. Joukosta näkyi Rundqvistkin, tukka juhlan kunniaksi hylkeenrasvalla voideltuna, parta ajettuna ja musta nuttu yllä. Hän piti velvollisuutenaan huvitella vieraita laskettelemalla ivallista leikkiä kulloin kustakin. Normanille ja pursimies Rapille oli tervehdyslaukausten ampuminen uskottu. Harjaantuakseen toimeen Norman par'aikaa tuvan nurkan takana ahkeraan opetteli vanhalla pistoolilla, ruutipatruuneja räjähytellen. Paljepelistään hänen täksi juhlaa oli täytynyt luopua, sillä paikkakunnan mahtavin viuluniekka, eräs räätäli Fifångin kylästä, oli pyydetty soittajaksi, eikä tämä lainkaan suvainnut poropeukaloiden tunkeutumista hänen taiteensa alalle.

Nyt tuli pastori ja ylen iloisella häätuulella tuntui olevankin, vanhan hyvän tavan mukaan valmiina pilan tekoon morsiusparin kanssa. Karlsson otti hänet vastaan kynnyksellä ja lausui tervetulleeksi.

— No otetaanko kirkkoon samalla? tervehti ilveillen pastori.

— Oh hitto! — Ei niin kiirettä kirkkoon! vastasi sulhanen ujostelematta.

— Oletko siihen niin varma? irvisteli pappi vieraiden nauraa hohottaessa. — Minä olen aikanani vihkinyt, ristinyt ja kirkotellut samoissa häissä, mutta nepä olivatkin ripeätä väkeä, todella perin kykeneviä toimeensa. Pilaa puhumatta, miten on morsiamen laita?

— Tuota, ei ainakaan vielä mitään hätää ole, vaan ei tuo kuinkaan kaukana sentään liene, vastasi Karlsson, ja vei sielunpaimenen kirkkoväärtin emännän ja Avassan lesken väliin istumaan, joiden kanssa pastori rupesi lopikoimaan ilmasuhteista, kalastuksesta ynnä muusta.

Professorikin liittyy häävierasten joukkoon. Hänellä on musta silkkilakki päässä, valkoinen huivi kaulassa ja musta hännystakki yllä. Pastori anastaa heti hänet vertaisenaan säätyhenkilönä seuraansa. Heidän keskusteluaan ämmät pörhössä korvin kuuntelevat perinvakuutettuna siitä, että professori on korkeasti oppinut mies.

Nyt Karlsson tuli ilmoittamaan, että toimitus voisi alkaa, jahka vaan Kusti saataisiin käsiin.

— Kusti hoi! huudettiin ulkona täyttä kurkkua.

Ei kukaan vastannut. Ei häntä kukaan ollut nähnyt.

— Minäpä tiedän missä hän on, ilmoitti Karlsson.

— No missä hän on? ilkkui pastori.

— Eräs lintu lauloi häntä nähdyn Norstenilla. Ja muuan ryökäle kuuluu olleen hänen parissaan, joka luultavasti on pojan vietellyt juomaan!

— Noh ei häntä sitten maksa odottaa, arveli pastori, — jos hän on huonoja tovereita yhdyttänyt! Poika parka ei ymmärrä pysyä kotona, missä hänellä olisi hyviä opastajia, tukea ja turvaa! Mitäs morsian sanoo? Alotetaanko jo, vai vieläkö varrotaan?

Morsiamen oli paha mieli, mutta alotettava oli kumminkin, arveli hän, koska kahvit muutoin piloille jäähtyisivät. Juhlasaatto siis lähti kulkemaan pyssyjen paukkuessa kalliolla. Soittoniekka pihkasi ja kierreskeli viulunsa kieliä, pastori sai kaapun hartioilleen, morsiusrengit olivat etujoukkona. Pappi talutti morsianta, joka kuhisi mustassa silkissä, valkoinen huntu ja myrttiseppel päässä, pinnistettynä ahtaisiin kureliiveihin, jotka yhä enemmän saattoivat näkyviin sen, mikä salattava oli. Ja professorin saliin suuntasi juhlasaatto kulkunsa viulun vinkuessa, ja pyssyjen yhtämittaa paukkuessa.

Muori vilkui kaikkianne ympärilleen viimeisiin asti toivoen kateissa olevan poikansa lopulta keksivänsä. Töin tuskin pastori sai hänet salin kynnyksen yli hinatuksi. Salissa nyt yhtäkaikki oltiin, ja sinne kokoontui vähitellen kaikki hääkansa. Seinvieriin vieraat asettuivat seisomaan kuin mestauspaikalle vartijapiiriksi, ja keskellä lattiaa seisoi morsiuspari sekä pappi ja heidän välillään rekiryijyillä verhotut jakkarat. Pastori sovitteli kauluksensa suoraan, selaili kirjaa, ryähteli ja hoki. Silloin morsian laski kätensä hänen käsivarrelleen, pyytäen pastorin vartomaan vielä siunaaman hetken, jos Kusti yhtä hyvin vielä tulisi.

Melkein äänetön hiljaisuus vallitsi kotvasen aikaa. Jonkun keikarin uudet saappaat narahtelivat, jonkun kaunottaren kangistetut alushameet kahahtivat — muuta ääntä ei kuulunut. Neuvottomina vieraat katsoivat toisiinsa turvautuen pastoriin ainoana auttajanaan.

Tämä lausui vihdoin juhlallisesti:

— Pitkästyttämään jo rupee tämä vartoominen. Kun hän ei jo ole tullut, niin ei hän tulekkaan.

Pappi alkoi lukea: Rakkaat ystävät, avioliitto on Jumalan asettama…

Toimitus oli jo hyvällä alulla. Vanhemmat naishenkilöt itkivät koiruohoa haistellen; miehet ryähtelivät tuon tuostakin. Silloin kartanolta äkkiä kuului pamaus ja ikään kuin pullojen pirstautumista. Kuunneltiin kotvanen, sitten toimitus jatkui entiseen tapaan. Karlsson yksin näytti levottomalta, vähäväliä syrjäsilmällä vilkuen ikkunaan. Pam! pam! pam! kuului toistamiseen pihamaalta, aivan kuin samppanipulloja olisi avattu, ja pojat rupesivat ovensuussa hykättämään. Tästä huolimatta menot jatkuivat. Minä kysyn sinulta Juhana Eerikki Karlsson Jumalan ja tämän pyhän seurakunnan läsnä ollessa tahdotko ottaa tämän Anna Eeva Flodin aviovaimoksesi rakastaaksesi häntä myötä- ja vastoinkäymisessä? Mutta vastauksen sijasta nyt ulkoa kuului hirveätä räikkinää ja lasien murskautumista. Rakki rupesi hurjasti haukkumaan.

— Kuka siellä ulkona pulloja avaa, häiriten pyhää toimitusta? huusi pastori julmistuen.

— Sitäpä minäkin tässä juuri arvelin kysyä säesti Karlsson kovin levottomana. — Pursimieskö se siellä koiran kuria tekee?

— Mitä, eläpäs syytöntä säti! nuhteli Rapp ovensuusta.

Pam! pam! pam! kuului yhtä mittaa.

— Menkää herran nimessä katsomaan mikä siellä on! Eihän vaan mitään onnettomuutta liene tapahtunut, huusi pastori. — Jatketaan sitten.

Toiset syöksyivät ulos, toiset ahtautuivat oven suulle.

— Oluthan siellä paukkaa! Olut on ruvennut happanemaan! huusi joku.

— Ollu, ollu halkke, toisti professori.

— No mutta kuka tomppeli on pannut oluen auringon paisteeseen?

Kuin kuularuiskut olivat olutpullot sinkoilleet pihamaalle, paukkuen ja sähisten, ja vaahtona olut nyt virtaili nurmea myöten.

Toimituksen keskeytyminen, joka arvatenkaan ei hyvää tiennyt, teki morsiameen kovin kiusallisen vaikutuksen; sulhasta vähin moitittiin huonosta järjestyksestä, mutta Karlsson syytti Rappia, joten näiden välillä oli syntyä tappelu. Pastori oli vihoissaan pyhän toimituksen keskeytymisestä, mutta pihasalla pojat tyhjentelivät pullojen pohjia, vieläpä erehdyksissä sellaisiakin, joista vaan tulpat olivat lauenneet. Vihdoin olivat kaikki toistamiseen koolla, mutta hartaus oli entisestäänkin heikommaksi haihtunut. Pastori uudisti äskeisen kysymyksensä, ja toimitus päättyi ilman pahempia häiriöitä, jos lukuun ei oteta porstuassa rehkiväin poikain tavan takaista tirskutusta.

Kun vastavihityitä oli onniteltu, lähdettiin tuota pikaa salista ja käytiin kahville. Raskaana ja sakeana tuvasta tulvaili kuihtuneille kukille, koiruoholle ja hielle hajahtava ilma.

Papin ja professorin väliin istuutui nyt Karlsson; morsiamella ei ollut rääpyä istahtaa, täytyi alati valvoa vieraiden kestitsemistä.

Kirkkaana paistoi heinäkuun aurinko, ja yhä raikkaammiksi kävivät mielet tammien suojassa. Vehnäiskahvit oli jo juotu, oli puolikasten vuoro, ja viina valui virtanaan.

Pöydän päässä sulhanen tarjosi punssia, jota ei kukaan pahonut. Aimo kulauksia otti muiden muassa pastori kahvikupistaan; punssi ei ollut vallan jokapäiväistä juomaa.

Ja kuin tuhka tuuleen hävisivät papin ja Karlssonin väliset vanhat vihat. Yhtämittaa he kilistelivät; ja pastori kiitteli Karlssonia, tarinoiden mielin kielin hänen kanssaan siltä professoria unohtamatta. Nyt oli harvinainen tilaisuus seurusteluun sivistyneen miehen kanssa. Keskusteluaineista vain pyysi tinka tulla. Pappi ei lainkaan ymmärtänyt musiikkia, ja professori koki kohtelijaisuudesta pysytellä jumaluus-opillisella alalla, jolta taas hänen uusi tuttavansa kynsin hampain pyrki pois. Huolimatta kielisuhteiden synnyttämistä hankaluuksista, tahtoi keskustelu rakoilla siitäkin syystä, että professori ei juuri ollut tottunut tunteitaan ilmaisemaan paljon muuten kuin musiikissa.

Viuluniekkakin, Fifångin räätäli, oli tietysti vahvistellut voimiaan puolikuppisilla niinkuin muutkin. Nyt hänestä huomaamattomuutensa alkoi tuntua ikävältä, jonka vuoksi hän lähenteli kunniansijaa puhuakseen professorin kanssa musiikista.

— Suokaa anteeksi, herra professori, tervehti hän viuluaan näpsäytellen — mehän oikeastaan olemme virkaveljiä, sillä soitanhan minäkin, tavallani tietysti.

— Mene helesinkiin, räätäli! rupeatko tässä hävyttömäksi! tiuskasi Karlsson.

— Niin, tuota noin, anteeksi, herra professori, — vaan eipä siltä että se Karlssoniin koskee, — koettakaapas tätä viulua, herra kammaripelimanni, koettakaapas, ja sanokaa sitten eikö se ole hyvä; Hissiltä minä sen ostin, ja kymmenen riksiä se maksoi.

Professori napsautti räätälin mieliksi yhtä kieltä ja lausui hymähtäen:

— Okke hyve, okke hyve!

— Siinä se nyt nähdään, sitähän minä aina olen hokenut. Kun tapaa asiantuntijan, niin saa mar' kuulla aivan tarkkoja tosia, vaan jos näiden kanssa rupeaa taiteesta puhumaan, — räätäli koetti kuiskata, mutta sattuikin vahingossa huutamaan — jos näiden tollojen kanssa…

— Potkaiskaa räätäli pellolle! huudettiin miehissä.

— Kuules nyt, räätäli, katso se väli, ettet humallu, sillä kuka meille sitten soittaa!

— Rapp, pidä räätäliä silmällä, ettei hän enää saa juoda!

— Eikö minua juominkeihin muka olekaan kutsuttu, vai joko varot varasi loppuvan, sen saituri?

— Istuhan Rietu, eläkä ole milläskään! Rauhoitu, käski pastori, — muutoin saat selkääsi!

Soittoniekka ei vaan ottanut rauhoittuakseen. Taiteesta piti hänen kaikin mokomin jutella, ja todistaakseen, että hänen viulunsa toden perästä oli erinomainen, liirutteli hän kielillä.

— Kuulkaa, herra kammarisoittoniekka, kuulkaa basson jylkeätä ääntä, se soi kuin pienet urut!…

— Tukkikaa sen suu!…

Pöytien ympärillä syntyi liikettä ja jymäkkätä. Silloin joku huutaa: Kusti on täällä!

— Missä? Missä?

Liisa ilmoittaa nähneensä hänet halkovajan luona.

— Ilmoita minulle heti koska hän saapuu, käskee pastori, — elä ennemmin eläkä myöhemmin, muista se!

Totilasit ovat jo reilassa, ja pursimies Rapp availee konjakkipulloja.

— Kutakuinkin nopeaanpa tässä riennetään, kursaili pappi, mutta Karlssonin mielestä kävi kaikki niinkuin piti.

Rapp luikki miehestä mieheen, salavihkaa vieraita yllytellen kilistelemään pastorin kanssa. Pian olikin pastori tyhjentänyt ensimäisen lasinsa ja oli jo toista tekemässä.

Silmät pyörivät hänen päässään ja suu matustaa. Karlssonia tähystää hän tarkoin päästäkseen siitä selville eikö mies jo alkanut olla vähän niinkuin hienossa tikussa. Mutta näköä rupesi hämärtämään, jonka vuoksi hän vaan kilisteli vanhan vihollisensa kanssa.

Nyt Liisa huutaa:

— Hän on siellä, hän on siellä!

— Mitä hittoja, joko hän on siellä!

Pastori oli peräti unohtanut mistä oli kysymys!

— Kuka siellä on, Liisa? huudettiin miehissä.

— No kah, Kusti! Kukas muu!

Pastori nousi, astua hynttäili tupaan ja toi sieltä ujostelevan Kustin, jonka väkisten istutti pöydän päähän. Pojan malja juotiin "eläköön" huutojen kaikuessa. Kusti muutti sitten Karlssonin luo ja kilisti sanoen: — no, onneksi sitten!

Karlsson muuttui nyt tunteelliseksi, joi maljansa pohjaan laususkellen mielihyväänsä siitä, että Kusti yhtäkaikki, jos kohta myöhäänkin, oli saapunut. Kahta vanhaa sydäntä se äärettömästi ilahutti.

— Ja usko pois, päätti hän puheensa, — sille, joka oikein tahtoo vanhaa Karlssonia ymmärtää, sille hän on vankkana tukena ja turvana.

Kusti tuosta ei juuri näkynyt riemastuvan, vaan kehotti kumminkin Karlssonin juomaan erityisen lasin hänen kanssaan.

Ilta hämärsi, hyttyset survoivat, kansa sorisi; lasit kilisivät, räikeätä naurun remakkata ja pieniä hätähuutoja kajahteli sieltä täältä pensaikoista, naisten kikatusta, eläköönhuutoja ja pyssyn laukauksia. Niityllä narkutti ruisrääkkä, heinissä sihisi sirkka.

Pöydät tyhjennettiin ja katettiin iltaista varten; Rapp ripusteli tammien oksiin professorilta lainatuita monivärisiä lyhtyjä. Lautasia kanteli Norman kasottain pöytään, ja Rundqvist laski viinaa ja kaljaa; tytöt olivat toimittaneet pöytään pinottain pannukakkuja ja läjittäin lihapullia; kalaa siinä myös oli kosolta ja voita suuret saatot. Nyt pöytä oli täpötäynnä. Sulhanen lausuu paukuttaen käsiään:

— Vieraat tekevät hyvin ja käyvät ruualle!

— Mutta missäs pastori on? kursailivat emännät. — Emmehän me ennen kuin pastori…

— Ja entäs professori? Mihin he ovat hävinneet? Toden totta, perin mahdotonta on ilman heitä alkaa!

Huudettiin ja hoilailtiin, vaan vastausta ei mistään. Kuin nälkäinen koiralauma seisoi siinä kiiltävin silmin häävierasten häilyvä parvi, hyökkäykseen valmiina, vaan ei yksikään käsi kohonnut, ja äänettömyys painosti.

— Kunhan pastori vaan ei olisi huusissa, kuului Rundqvistin viaton ääni.

Pitemmittä mutkitta lähti Karlsson oitis mainitulle huoneelle ja aivan oikein — täällä istuivat kaivatut herrat, sanomalehdet käsissä ja vilkkaasti keskustellen. Lattialta loi lyhty sovelijaan valon asianomaisiin.

— Anteeksi, hyvät herrat, mutta voileipä jäähtyy!

— Sinäkö siellä olet, Karlsson! Hyväh! Sano että alkavat, kyllä me täältä aikanamme joudumme!

— Niin mutta kaikki vartoovat siellä. Tuota noin, antakaa anteeksi, hyvät herrat, eikö herrat siuvaitseisi vähän niinkuin kiiruhtaa!

— Tullaan, tullaan! Menehän nyt sinä vaan!

Tyytyväisenä Karlsson palasi vieraiden luo, huomattuaan pastorin jo olevan hyvällä alulla.

Odottavia hän lohdutteli vakuuttaen, että pappi jo laittaitui ja tuota pikaa oli saapuva. Piakkoin näkyikin lyhty mäen rintamalla ja pöytiä lähenteli kaksi hoippuvaa varjoa.

Pöydän ylipäähän ilmestyivät pastorin kalpeat kasvot, ja morsian tuli leipää tarjoamaan. Odotuksen aika näytti siis vihdoinkin lähenevän loppuaan. Vieläkös mitä! Karlsson oli toisin päättänyt. Hän kilkkasi veitsellä lihavadin laitaan ja huusi kauvaksi kuuluvalla äänellä:

— Hiljaa, hyvät vieraat; pastori haluaa lausua pari sanaa!

Pappi tuijotti Karlssoniin eikä näyttänyt ymmärtävän mitään; sen hän kumminkin oivalsi, että joku loistava esine oli hänen kädessään, muistipa vielä senkin, että viime jouluna oli pitänyt puheen iso hopeainen malja kädessään. Hän kohotti lyhtyä, lausuen:

— Hyvät ystävät! Me vietämme tänään iloista juhlaa.

Puhuja rupesi siirottamaan Karlssoniin päästäkseen juhlan laadun ja tarkoituksen perille. Hänen henkensä näytti harhailevan kaukana avaruudessa, vuodenaika, paikka, syyt, vaikuttimet, kaikki sulivat yhteen sumuiseksi varjokuvaksi. Karlssonin irvistelevistä kasvoista ei hänelle lainkaan ollut ohjaavaa apua. Hän tuijotti avaruuteen ikään kuin johtavaa aatetta sieltä tavoitellen. Vihdoin välkkyvä katse kiintyi tammien oksilla killuviin lyhtyihin. Aivan niin, joulukuusi, arveli pastori, nyt ollaan tolalla.

— Tämä valon riemujuhla, hän alkoi, — jolloin päivä pakkasta pakenee, ja lumi — hän näki valkoisen pöytäliinan leviävän suureksi, äärettömiin ulottuvaksi lumivaipaksi… — hyvät ystävät, kun ensimäinen lumi laskeutuu verhoamaan syksyn likaa… ei, luulenpa teidän tekevän minulle kuria…! Pastori kääntyi vieraisiin selin. Herpoontunut ruumis runnahti, väsähtänyt vartalo lyngistyi, ja puhuja oli pöydästä poistettava.

— Pastori on hieman vilustunut! lausui Karlsson — hän suvaitsee lähteä levolle! Vieraat tekevät hyvin ja alkavat!

Pitkästyttävästä odottamisesta tuskistuneet, nälkäiset vieraat karkasivat ruuan kimppuun ja pastori jätettiin omille hoteilleen.

Tämä teki lähtöä yösijalleen, professorin vinnikammariin. Todistaakseen olevansa selvä hän ei huolinut apua, jopa uhkasi hyvänsuontoisille auttajille selkäänkin, joll'eivät jättäisi häntä omiin rauhoihinsa. Ikkunasta kiiluvaa valoa kohti hän lähti hoipertelemaan, lyhty lerkkuen polvien kohdalla, selkä kumarassa kuin olisi etsinyt kastematoja kosteasta nurmesta. Mutta veräjälle saavuttuaan hän kaatui ja suistui niin pahasti sen pieleen, että lyhty särkyi ja valo sammui. Hän pyrki takaisin seisoalleen, mutta oli nyt kuin säkissä, ei omaa kättänsä nähnyt. Hän lyykistyi polvilleen. Ikkunassa palava kynttilä johti kuin tulitorni, ja hän luuli astuvansa eteenpäin. Mustat housut kastuivat polvista ja polviluita pakotti aivan kuin ne olisivat kiviin kolahdelleet.

Vihdoin hänen kätensä alkavat hapuilla jotain suurta, pyöreätä ja kosteata; hän tunnustelee ja hapuroi. Käteen pistää joku naula tai muu, siihen sattuu veneen hankatappi tahi sen semmoinen; samassa hän kuulee veden kohinaa ja kastuu pahanpäiväiseksi. Luullen pudonneensa järveen hän kavahtaa mastoon kiinni, jonka sanomattomaksi mielihyväkseen sittemmin huomaa ovenpieleksi, kaatuu nurin niskoin porstuaan, loukkaa polvensa portaisiin ja kuulee piian huutavan: — Herra Kiesus! sahti! Ja himmeästi tuntien tehneensä jotain pahaa hän kömpii voimainsa tiestä portaita ylös, avain sattuu käteen, ovi aukenee sisään päin, ja hän romahtaa huoneeseen, johon on tehty vuode isoon kahden maattavaan sänkyyn. Vielä oli voimia siksi, että pääsi sänkyyn. Siihen hän suistui saappaineen päivineen, veti peitteen korvilleen, joten luuli pääsevänsä vainoojiansa piiloon, jotka huutaen etsivät häntä tuolta alhaalta; vielä hän oli kuulevinansa huutoa sahdista, mutta sitten tuntui siltä, että hän sammui tai kuoli tai hukkui. Välipäin hän tointui, oli syttyvinään, nousevinaan vedestä, elävinään ja seisovinaan joulupöydän ääressä, mutta uudelleen hänet puhallettiin sammuksiin kuni kynttilä, hän sammui, kuoli, kastui ja upposi.

Tammien suojassa illastettiin raikkaan mielialan vallitessa ja oluen ja viinan viljoin vuotaessa. Pastoria ei muistanut enää kukaan. Kun kulhot ja kupit oli tyhjennetty, lähdettiin tupaan tanssimaan.

Morsian olisi lähettänyt maistiaisia hääpöydältä pastorille kammariin, mutta Karlsson vakuutti, että sielunpaimen tällä erää ei ollut mitään muuta kuin lepoa vailla.

Kusti oli jättänyt liittolaisensa oman onnensa nojaan, nähdessään, että yhteinen vihollinen heidät jo viekkaudellaan oli voittanut. Harvoin häisiä päiviä, hän ajatteli ja huvitteliin tarmonsa takaa, sammuttaen vihansa liekkejä Bakkos-jumalan ilomehuilla.

Riehkeä tanssi pani lattian palkit ryskien huojumaan, ja tosissaan soittoniekkakin työtänsä teki pesävalkean luona; avoimissa ikkunoissa jäähdytteliivät hiestyneimmät yön raittiista ilmasta nauttien. Pihatöyryllä vanhat iloitsivat, hurakasta tupakoiden, juoden ja leikkiä laskien.

Mutta niittyjen ja kumpujen kosteita heinikoita poljeskeltiin, parittain kulkien tummasilmäisten tähtien suruvoittoisesti tuikkiessa. Hyvähajuisten heinäin sylissä ja sirkan siksuttaessa sammuivat tuvan lämpimän, ohraviinan ja soiton sytyttämät lieskat.

Sydänyön kerkeät tunnit luiskahtelivat tiehensä, ja itäinen taivas jo rusotti; otavaa ei näkynyt enää, jo häipymistään häipyi seitsentähtinenkin, kunnes kokonaan katosi, sorsat käkersivät kaislikossa ja lahden laineettomaan kalvoon kajastui kimallellen aamukoi. Kotvasen kuluttua pilvet pimittivät ruskon ja taasen oli yö.

Nyt kajahti kyökistä kuin sotahuuto: keittoviina! keittoviina! Kulkujärjestyksessä tulivat miehet kantaen kattilata, jossa palava viina liekehti, viulunvinguttajan marssia soitellessa.

— Ja ensimäinen lasi pastorille! huusi Karlsson, joka aikoi kostonsa loistavasti lopettaa. Myrskyisillä suosionosotuksilla ehdotus hyväksyttiin. Nyt lähdettiin professorille ja kavuttiin portaita ylös mikä minkin verran hoippuen. Avain oli ovella. Miehet kömpivät sisään, vaikka olivat melkein varmat siitä, että pastori lyöden ja piesten heille tervetuliaisia tekisi. Huone oli tyhjänä. Viinakattilan väikkyvä valo valaisi sängyn, joka oli koskematta. Onea aavistus pöyristytti Karlssonia, mutta hän salasi epäluulonsa ja ilmoitti nyt muistavansa pastorin hänelle sanoneen, että hän itikoiden vuoksi aikoi nukkua navetan ylisellä. Karlssonin kesken kiireen tekaisema selitys lopetti arvailemiset ja hajoitti epätietoisuuden kuin tuhkan tuuleen. Kun heinäparveen ei saanut tulta viedä, luovuttiin alkuperäisestä suunnitelmasta ja juhlasaatto lähti mäelle, missä uhri pantaisiin toimeen.

Jätettyään isännyyden Kustille ja jouduttuaan Rapin kanssa kahden kesken Karlsson ilmoitti juomanlaskijalleen hirvittävät aavistuksensa. Kenenkään tietämättä salaliittolaiset hiipivät portaita ylös morsiuskammariin, tulitikut ja kynttilän tynkä taskussa.

Kun Rapp sai tulen viritetyksi, kohtasi miehiä morsiusvuoteelta niin ilettävä näky, että se voitti Karlssonin synkeimmätkin kuvitelmat.

Reikäneuloksilla koristetulla, valkoisella päänaluksella lepäsi, suu sepiselällään, pörröinen pää.

— Katso nyt tuota riiviötä, tirskui Karlsson. — En sentään olisi uskonut, että tuo roisto niin siaksi heittäytyisi. No, Jumala nähköön! Ja saappaatkin sillä konnalla on jalassa!

Mikäs nyt neuvoksi? Miten potilas saataisiin huoneesta häneen koskematta, vieraiden siitä vihiä saamatta, ja ennen kaikkea morsiamen mitään huomaamatta.

— Se on ikkunan kautta hinattava! keksi Rapp. — Me kiinnitämme hänet taljaan ja laahaamme hänet veteen. Sammuta kynttilä! Minä noudan luuvasta kalut.

Ovi lukittiin ulkoa, avain otettiin ovelta; sitten kierrellen ja kaarrellen luuvaan. Karlsson vakuutti ja vannoi, että hän antaisi riitaveljellensä "kuin isän kädestä", jahka hänet ensin saisi kunnialla ulos.

Löydettyään riu'ut, nuoran ja väkipyörän he saapuivat kiertäen tuvan taitse, ison-tuvan päätyseinämälle, pastorin ikkunan alle. Rapp pystytti tikapuut, sitoi riu'ut ristiin, yhdisti päät ruoteella, jonka kiinnitti räystääseen. Sitten hän laati raksin, sitoi kiinni väkipyörän, ja puikahti itse ikkunasta huoneeseen. Karlsson odotteli alhaalla, keksi kädessä.

Vähän aikaa ähkäen ja puhkaen kammarissa työtä tehtyään, Rapp pisti päänsä ulos komentaen: hinaa!

Karlsson hinasi eikä aikaakaan, ennen kuin musta esine ilmaantui ikkunaan.

— Hinaa tiukkaan, komensi Rapp. Karlsson teki niinkuin käskettiin. Riukujen haarassa roikkui jo pastorin hervoton ruumis, kuin hirtetyn pitkäksi venyneenä.

— Hellitä! komensi Rapp. Pitele!

Mutta Karlsson oli jo laskenut nuoran kädestään, ja pastori oli tupsahtanut kuin mallassäkki polttiaisiin ääntäkään päästämättä.

Samassa tuokiossa pursimies kiipesi tikapuitansa myöten maahan, korjasi pois telineet, ja sitten pappi taas yksissä neuvoin laapustettiin rantaan pesulaiturille.

Kun tultiin veden äyräälle, ähmi Karlsson:

— Nyt saat kylpeäksesi, senkin raato!

Ranta oli laito, mutapohjainen ja vuosikausien kalan sotkut olivat siihen keräytyneet. Rapp tarttui hänen vyötäistensä ympärille tekemäänsä silmukkaan ja viskasi hänet järveen. Pastori rupesi äläjämään kuin tapettava porsas.

— Hinaa! komensi Rapp, kun väkeä alkoi kokoontua mäelle ja muutamia rantaan päin juosta.

Mutta Karlsson laskeusi polvilleen nukkunutta liejussa vierittelemään; hän ryvetteli mustat vaatteet saveen, jott'ei enää jälkiäkään näkynyt morsiusvuoteella tapahtuneesta onnettomuudesta.

— Mikä siellä on? Mikä kumma! huusivat paikalle saapuvat miehet.

— Pastori on kaatunut järveen! Ohoi! vastasi Rapp, vetäen maalle huutavaa pappia.

Siihen kokoontuivat kaikki häävieraat. Karlsson rupesi nyt jalomielisen pelastajan ja armelijaan samariitan osaa näyttelemään. Hän oihkaili ja päivitteli käyttäen kotipuolensa murretta, niin kuin ainakin kun oikein uskottavalta tuli näyttäytyä:

— Outtako kummempoo kuulleet! Kun sattumalta tulen rantaan, kuulen ve'estä pulikoimista ja puipotusta, jotta luulin hylkeen siellä elämöivän; mutta ihmeekseni löyvän sieltä meijän oman pienen pastorin. Herra Jiessus, huusin minä purs'miehelle, — sehän taitaa olla ite Nordströmin pastori, joka siinä siipiään räpyttelee! Ja siittä minä sanoin Rapille: Juokseppas nuoran peä! Ja Rapp toi nuoran. Mutta kun tuo lihava ruumis pingoitettiin raksiin, niin tämäkös älähymään kuin tapettava porsas. Kahtokoo nyt missä siivossa se on!

Pastori oli todellakin tuiki ruokottoman näköinen, ja miehet katselivat sielunpaimentaan häviämättömän kunnioituksen sekaisella inholla ja kokivat kiireimmän kautta korjata hänet suojaan.

Tätä tarkoitusta varten pastori nostettiin kahdesta airoparista tekaistuille sapilaille, ja neljä tukevata miestä kantoi hänet luuvaan kuiviin puettavaksi.

Viulunsoittaja joka oli aivan päissään ja luuli, että hauskoja kujeita oli tekeillä, vingutteli viulullaan:

Veikot, veikot väistykää Vanhan Smit'in tieltä! Urhon aimon Bakkuksen Kalma korjas' meiltä!

Pensaikoista laukkasi poikia liittäytyen joukkoon, professori, joka hetkiseksi oli nuorentunut, rupesi johtajaksi laulaa loilottaen, ja Norman, jonka oli mahdoton pysyä soittamatta, oli hakenut klaveerin käsiinsä.

Pihaan saavuttaessa töytäsivät kaikki vaimot vastaan. Sääli ja surku valtasi heidät. He armahtivat viheliäistä. Miehensä kiellosta huolimatta Karlssonin emäntä haki peitteen, etteivät ihmiset tuota iletystä näkisi. Vettä pantiin varistumaan, ja professorilta lainattiin paita ja vaatetus. Luuvaan tultua laskettiin sairas — ei kukaan ollut niin hävytön, että olisi myöntänyt hänen olevan juovuksissa — hyvin hellävaraa kuiville olille. Rundqvist tarjousi suoneniskijäksi, mutta hänet ajettiin pois. Hän palasi ja pyysi, että hänen ainakin sallittaisiin "lukea" jotain sairaalle, sillä hänen mieleensä muistui vesitautia poteville lampaille luettava loihtu, vaan hänen ei sallittu ryhtyä mihinkään toimiin papin parantamiseksi, eikä siihen ketään muutakaan miespuolta huolittu.

Mutta Karlsson nousi kammariinsa, nyt yksin, nöyrtymyksensä jälkiä hävittämään. Tultuaan sisään ja nähtyään siellä vallitsevan "hävityksen kauhistuksen" tuntui hänen olonsa hetkiseksi ruti ryytyneeltä. Häntä ramasi viime päiväin ja viime yön vaivat ja valvonta. Toista olisi ollut, jos hän Iidan olisi saanut. Hän meni ikkunan luo ja loi lahdelle pitkän, suruvoittoisen katseen. Pilvet olivat hajonneet ja sumu venyi sakeana veden pinnalla; aurinko nousi ja kurkisti morsiushuoneeseen, valostaen väsyneen miehen kalpeita kasvoja ja sameita silmiä. Tukka oli käynyt vanukkeihin hikiselle otsalle, valkoinen kaulus oli tahraantunut, takki riippui löyhänä hartioilla, niinkuin väsyneellä ainakin. Auringon säteet häntä värisyttivät, ja kokien kädellään pyyhkiä kiusat ja huolet otsastaan hän kääntyi huoneeseen.

— Toden totta, tämä on kumminkin lopen tavatonta, jupisi hän itseksensä, ja terästäen mieltänsä rupesi hän kiskomaan vaatteita sängystä.

Kuudes luku.

Mielipiteet muuttuvat olojen mukaan; maanviljelys joutuu takapajulle, ja kaivosviljelys pääsee etukynteen.

Karlsson puisteli pahoittavat mielivaikuutteet tajunnastaan kuin väljät turkit olkapäiltään. Hän kesti rankkojakin sateita ja kuivi niistä hyvinkin pian. Tilalliseksi hänet olivat saattaneet tietonsa ja muu kuntonsa, ja naimistansa Flodin matamin kanssa piti hän yhtä edullisena emännälle kuin itselleen. Kun hääruokain käry kyökistä oli haihtunut, alkoi Karlssonin työinto laimentua; hän oli varma naimaosasta ja perinnöstä, sillä lapsi arvatenkin tulisi jo kahden kuukauden päästä. Hän heitti herrastelemisen sikseen huomattuaan, ettei se häneltä luonnistunut, ja koska hän kerran oli ävertynyt, päätti hän tekeytyä aimo talonpoikaispukariksi. Hän pukeutui muhkeaan villanuttuun, vankkaan paarvaan ja veti reimat pitkävartiset saappaat jalkaansa. Paljon aikaa kului häneltä sifonjeerin läheisyydessä, joka nyt oli hänen mielipaikkansa; siinä hän istuskeli lehtiä lukemassa, vaan kirjoitti ja laski entistä harvemmin ja näkyi välittävän maatyöstä entistään paljoa vähemmin, parhaasta päästä piippu hampaissa sitä valvoen.

— Maanviljelys ei enää miestä elätä, sanoi hän; — sen olen lehdistä lukenut; ja helpommaksi käy ostoviljalla eläminen.

— Mielipiteet tuntuvat muuttuvan oloja myöten, pisteli Kusti, joka tarkoin muisti kaikki, mitä Karlsson oli sanonut ja tehnyt ja tylsämielisesti alistui anastajan isännyyden alle, vaikkei häntä isäkseen tunnustanut.

— Ajat muuttuvat ja me aikain mukana! Minä kiitän luojaani siitä, että hän suo minun viisastua päivä päivältä!

Karlsson rupesi käymään kirkossa sunnuntaisin ja ottamaan osaa yleisiin kysymyksiin. Hän valittiin kunnallislautakuntaan. Täten hän joutui likeisempään yhteyteen pastorin kanssa, ja vihdoin koitti se ilonpäivä, jona hän pääsi tämän lähempään tuttavuuteen ja sai sinutella sielunpaimentansa. Hänen kunnianhimoisista unelmistaan kauniin ja suurin oli täten toteutunut, ja kaiken vuotta hän kotona oli jankuttanut sitä, mitä hän oli sanonut ja mitä Nordström oli vastannut.

— Kuuleshan, veli Nordström, sanoin minä; — tällä kertaa sinun pitää antaa minun määrätä! Ja silloin Nordström sanoi: — Karlsson, hän sanoi, — elä ole itsepintainen, vaikka oletkin viisas ja kaikin puolin järkimies, hän sanoi.

Sitten Hemsön uusi isäntä ajoi jos joitakin kunnan asioita. Palosyynien toimittaminen häntä enin huvitti. Hätäkös oli kunnan kustannuksella pitäjätä ajaa ja tuttavien luona viinakahvia juoda. Valtiopäivävaaleistakin hänelle oli sekä huvia että hyötyä. Vaaliaikana ja pariin kertaan vuodessa muutoinkin tuli parooni jahtitovereineen pienellä höyrylaivalla. Silloin maksettiin viisikymmentä kruunua kahden päivän metsästysoikeudesta; punssi ja konjakki tulvi yöt ja päivät pääksytysten, ja aina noista metsästäjistä erosi siinä vakaumuksessa, että ne ne olivat aulista ja pulskaa väkeä.

Karlssonista oli täten tullut talon älyniekka: hän oli perehtynyt semmoisiinkin asioihin, joihin muut eivät ensinkään pystyneet. Hänen ainoana heikkona puolenaan pysyi auttamatta hänen kykenemättömyytensä kaikkeen, mikä merta koski.

Nyt hän uskosta alkoi harrastaa meriasioita poistaakseen tämän viimeisenkin arvonerotuksen. Hän kiirasti pyssynsä, jotta se välkkyi, kävi metsällä, otti osaa nuotan vetoon ja muuhun kalanpyyntiin ja teki pitkiä purjehdusmatkoja.

— Maanviljelys antaa huonosti, ja meidän on tästä pitäen etupäässä turvautuminen kalastukseen, vastasi hän vaimolleen, kun tämä mielipahakseen huomasi karjanhoidon ja maanviljelyksen yhä rappeutuvan.

— Kalastusta etupäässä! Kalastus kuuluu kalamiehelle, maa maanviljelijälle! hän vastustamattomasti julisti; hän oli kirkolliskokouksissa kansakoulunopettajalta oppinut laatimaan lauseensa kuin säätykokousten puhujat.

— Jos tulot eivät riitä, niin täytyy tarttua halkokirveeseen.

— Metsä on harvennettava, jos mieli sillä hyötyä! Sitä mieltä on ainakin järkiperäinen maanviljelijä. En minä muuta tiedä.

Karlssonilla ei ollut muuta neuvoa. Kuinkas sitten muilla!

Maanviljelys jäi Rundqvistin huostaan, karjanhoito Liisalle. Ja Rundqvist pani pellot heinää kasvamaan, veteli pientareilla aamiaisruokalepoja puolille päiville asti, nautti toiset ruokalevot pensaikossa puolilta päivin iltaiseen ja teki taikoja, kun lehmät alkoivat ehtyä.

Kusti liikkui vesillä entistään uuraammin ja solmitsi uuden metsästysliiton Normanin kanssa. Kotvan oli kestänyt tuota harrastusta, joka kaikki kädet ja jalat oli pannut liikkeelle, nyt se oli kokonaan haihtunut; toiselle raataminen ei ajan pitkään ketään tyydyttänyt, ja sentähden talouden toimia tehtiin veltosti ja ätöstämällä.

Syksymmällä, pari kuukautta häistä, synnytti Karlssonin vaimo ennenaikuisen, kuolleen sikiön. Tämä pikku tapahtuma oli vähällä kaataa Karlssonin purren, jonka purjeet hiljattain olivat olleet pulleana myötätuulesta. Seuraukset olivat sitä paitsi arveluttavat, ja lääkäri vakuutti, että nyt oli loppu; toisia ei enää syntyisi.

Asiain näin ollen Karlsson aikojen takaa joutuisi eläkkeelle. Kun muori sitä paitsi lapsivuoteestaan oli raihnastunut, niin aseman muutos miestä jo ennenaikojaan uhkasi. Nyt oli siis aika tyystin käytettävä, hankittava "ystäviä väärästä mammonasta", koottava riiheen ja huomispäivästä surtava.

Karlsson tuli taas entisille evilleen. Maanviljelys oli tuota pikaa parannettava; minkä tähden, se ei kehenkään koskenut. Rakennuspuita kaadettiin, sillä uusi tupa oli rakennettava; minkä tähden, siitä hän ei kenellekään huolinut tiliä tehdä.

Normanin metsästyshalu oli kiireen kautta kukistettava ja kumppani hänestä vieroitettava; ja Rundqvist saatiin satimeen ja narrattiin työhön uusia etuja lupaamalla. Kynnettiin, kylvettiin, kalastettiin ja tupaa salvettiin; kunnallistoimet jäivät sikseen.

Perhe-elämää Karlsson sen ohessa viljeli; oleskeli eukkonsa luona kotosalla, luki tuon tuostakin ääneen sanasen raamatusta ja virsikirjasta; puhutteli häntä sydämellisesti ja vetosi hänen jaloimpiin tunteihinsa, itsekään oikeastaan tietämättä mitä tuolla tarkoitti. Muori piti seurasta ja kuunteli mielellään valmista; pani arvoa pieneen kohteliaisuuteen ollenkaan huomaamatta mitä nämä kuolemanvalmistukset tiesivät.

Oli talvisilta. Lahti oli jäässä, ulapoita ei päässyt kulkemaan, neljätoista päivää oli jo vankina oltu naapuria näkemättä, kirjettä tai sanomalehteä saamatta. Yksinäisyys ja lumen paljous painosti mieltä, ja pitkältä yöltä sai vaan vähäsen valmista. Väki oli kyökissä ja muiden mukana Kusti. Loimottavan pesätulen valossa pojat kutoivat nuottaa, tytöt kehräsivät ja Rundqvist vuoleskeli lapion vartta. Päivän pitkään kasaantuneet kinokset olivat jo ylimmäiset ikkunalasit peittämäisillään, jotta keittiö oli kuin ruumishuone, ja joka neljännestunti jonkun miehen oli lähdettävä lunta ovelta luomaan, ett'ei jäätäisi lumen alle. Tietäkin täytyi sen verran tehdä, että pääsi navettaan lehmiä lypsämään ja vaalimaan.

Nyt oli Kustin vuoro lähteä lumen luontiin. Hän pani saukonnahkalakin päähänsä ja öljyvaatteesta tehdyn sadetakin ylleen. Hän kingotti kinosten peittämän porstuan oven auki ja tuli paraaseen pyryyn. Oli melkein pimeä, kananhöyhenen kokoiset lumihiutaleet liitelivät harmahtavina maahan; lakkaamatta ne lisääntyivät, äänetönnä toinen putosi toisensa niskaan, ensiksi hellavaraa, sitten vähitellen upoten syvempään, toisten painamana. Kinokset kohosivat jo ikkunain yläruutujen tasalle; ne jättivät kumminkin vielä kaitaisen kulkuväylän tuvasta pilkottavalle valolle. Tuvassa, missä hän tiesi äitinsä ja Karlssonin olevan, valvottiin siis vielä. Äkillisen uteliaisuuden valtaamana hän lapionsa terällä lasin ylireunasta liipaisi lunta sen verran, että pieni läpi syntyi, josta saattoi tirkistää sisään. Karlsson istui tapansa mukaan avatun sifonjeerin edessä, nenän alla iso paperi, jonka laitaan suuri sininen leima oli painettu. Se oli kuin valtiopankin setelin luonnos. Hän keskusteli innokkaasti vieressään seisovan muorin kanssa, ja hän näkyi olevan antamassa hänelle kynää jotain kirjoitusta varten. Kusti painoi korvansa ruutuun, mutta kaksinkertaiselta lasilta ei erottanut muuta kuin sekavata jupinaa.

Hän halusi hartaasti tietoa asiasta, sillä hän aavisti sen koskevan häntä sangen likeisesti, ja hän tiesi kokemuksesta, että kun leimattua paperia käytettiin, niin silloin oli leikki kaukana.

Hän aukaisi varovasti porstuan oven, riisui olkivirsut jalastaan ja kiipesi portaita ylös, kunnes tuli vinnin porstuaan. Hän laskeusi vatsalleen lattialle, ja kallistaen korvaansa ovelle, erotti hän selvään mitä tuvassa puhuttiin.

— Anna Eeva, lausui Karlsson juhlallisella äänellä, — joka yhtä paljon ilmaisi kaupustelijan liehakoivaa hävyttömyyttä kuin kunnanmiehen mahtia, — elämä on lyhyt, ja kuolema saattaa meidät yllättää milloin hyvänsä. Meidän siis tulee olla valmiina täältä lähtemään, sattuipa se sitten tänään tahi huomenna, se on ihan yhdentekevä! Kirjoita siis heti, ei se toistaiseksi lykkäämisellä parane.

Nuo alituiset kuoleman ennustukset eivät olleet muorin mieleen, vaan kun Karlsson moneen kuukauteen muusta ei ollut puhunut, oli hänen vastustuskykynsä vähitellen kilpistynyt.

— Onhan tuo tuotakin, mutta katsokaas, Karlsson, minulle kumminkaan ei ole ihan yhdentekevätä kuolenko tänään vai kymmenen vuoden päästä, ja minä voin vielä kauvankin pysyä hengissä.

— No, näetsen nyt, enhän minä ole sanonut, että sinun pitää kuolla, olen vaan sanonut, että noutaja saattaa tulla, ja tulipa hän sitten tänään, huomenna tahi kymmenen vuoden päästä, niin se on aivan yhdentekevä, kun hän kumminkin kerran on tuleva. No, kirjoita pois!

— Niin, niin, mutta tuota minä en saa päähäni — koki eukko sittenkin panna vastaan, — ikään kuin kuolema jo olisi tulossa, ei suinkaan se…

— Niin, mutta yhdentekevähän se on, kun se yhtäkaikki on tapahtuva! Ehkei niin ole! Enhän minä tiedä! Piirrä kumminkin!

— Karlssonin loppuponsi: enhän minä tiedä, vaikutti muori parkaan aivan kuin nuora olisi vedetty hänen kaulaansa, eikä hän enää kyennyt vastarintaan.

— No mitä Karlsson tällä sitten oikeastaan tarkoittaa? kysyi muori kyllästyneenä ja tuskistuneena pitkiin puheisiin.

— Anna Eeva, sinun tulee ajatella perillisiäsi, sillä se on ihmisen ensimäinen velvollisuus, ja sen vuoksi sinun pitää kirjoittaa.

Silloin Liisa lengotti kyökin ovea ja kysyi Kustia vaan tämä ei vastannut, koska tahtoi pitää hankkeensa salassa. Nyt hän ei enää voinut erottaa mitä tuvassa juteltiin.

Liisa vetäytyi kyökkiin, Kusti laskeutui alas, pysähtyi tuvan oven ulkopuolelle kuuntelemaan ja erotti Karlssonin viimeiset ratkaisevat sanat, joista päätti kirjoituksen suoritetuksi ja testamentin tehdyksi.

Kun hän palasi kyökkiin, huomattiin, että jokin häntä vaivasi. Hän puhui kautta rantain ja vertauksilla miten hän ampuisi ketun, jonka oli kuullut huutavan, että olisi parempi lähteä vesille kuin ätköttää kotosalla syöpäläisten syöttinä, että hiukkanen "valkoista" rehuun sekoitettuna panisi hevoskonit pystyssä kapahumaan, vaan saattaisi heidät tappaakin, jos sitä liiaksi tulisi.

Karlsson puolestaan oli illallispöydässä sangen ystävällisellä tuulella, puheli Kustin kanssa ulkotöistä ja metsästyksestä, otti "tuntilasin" ja antoi valkoisen hiekan valua tyhjiin, sillä, — hän sanoi, — aika on kallis, syökäämme, juokaamme ja mässätkäämme, sillä huomenna meidän täytyy kuolla! Niin on, niin on, vähä on viinaa!

Kusti ei ollut saada unta silmiinsä sinä yönä, ja ilkeitä hankkeita hän mielessään hauteli; mutta häneltä puuttui mielen pontevuutta ja tahdon tarmoa, hän ei kyennyt oloja mielensä mukaan muuttamaan eikä muuntamaan ajatuksiaan toimintaan, vaan kun hän oli asian ajatuksissaan pohtinut, niin hän sen piti suoritettuna ja jätti sen sikseen.

Muutamia tunteja nukuttuaan ja muista seikoista unta nähtyään, nousi hän yhtä iloisena kuin ennenkin vuoteeltaan, luottaen siihen, että kyllä aika neuvon keksii, että rehellisyys maan perii ja niin edespäin.

* * * * *

Tuli uusi kevät, pääskyset parantelivat pesiään, ja professori palasi paikkakuntaan.

Hänen tupansa ympärille Karlsson oli vuotten vaihdellessa muokannut puutarhan, istutellut sireenejä, joiden taimia oli saanut pappilasta, hedelmäpuita ja marjapensaita, hiekoittanut käytävät ja laatinut lehtimajoja. Talo muuttui muuttumistaan herrastyyliin.

Talon nykyinen isäntä oli tuonut hauskuuden ja vaurauden mukanaan, hän oli parantanut maanviljelyksen ja karjanhoidon, pannut kuntoon rakennukset ja aidat; kalahinnatkin hän oli saanut nousemaan ja sopinut laivan kapteinin kanssa kalain viennistä, joten päästiin noista aikaa kuluttavista kaupunkimatkoista.

Nyt kun hän alkoi herpoontua ja väsyä eikä paljon muuhun joutanut kuin tupaansa salvamaan, rupesivat muut nurkumaan.

— Raatakaapas nyt te, — hän sanoi, niin saatte kokea miltä se tuntuu. Kukin omasta puolestaan ja Jumala meidän kaikkien!

Uusi tupa oli katon alla. Karlsson rupesi perkaamaan puutarhaa ja siihen puita istuttamaan. Ja tupa oli niin somasti rakennettu, että toiset huoneukset joutuivat häpeään. Siinä oli vaan kaksi kammaria ja kyökki, mutta muhkeammalta se vain näytti entisiä, mikä lienee syynä ollutkaan. Lieneekö sitten ollut korkeissa kannattimissa, vai pitkissä räystäissä vai hyvinkin vuorilautain koristuksissa, vai oveneteisessä verannassa, johon portaita myöten noustiin. Huvilalle se vivahti, jos kohta koruja oli niukalti. Tupa oli punainen kuin lehmä, mutta laudoitettujen, pitkällä törröttävien nurkkahirsien päät oli mustaksi maalattu; ikkunalaudat olivat valkoiset ja kevytkattoinen, nelipylväinen veranta oli sininen. Ja verraton oli asema. Pihaan sattui kaksi ikätammea kuni puiston tai lehtokujan aluksi. Tuvan taustalta kohosi vuoren seinämä. Verannalla istujan silmää viehätti mitä ihanin näköala: lahti ruohokkoineen, pitkä, viheriä lähdeniitty ja lehmiha'an notko, josta näki ulapalla liikkuvat veneet.

Kusti katseli kaikkea tätä kulmainsa alta ja olisi suonut sen olemattomaksi. Karlsson oli kuin mehiläinen, joka itsepintaisesti pesii katon kannattimien alle, ja jonka mielellään ravistaisi alas, ennen kuin se laskee munansa ja perehtyy siihen sikiöineen. Vaan Kusti ei kyennyt tungeskelijaa häätämään, ja siksi hän siihen jäi.

Muori sairasteli, ja hänen mielestään oli kaikki niinkuin piti. Hyvin arvaten mikä melakka hänen manalan majoille mentyään oli syntyvä, hänestä oli ihan paikallaan, ett'ei miehensä, — hänen miehensä Karlsson kaikissa tapauksissa oli, — joutuisi mierontielle. Lakiasioihin hän ei mitään ymmärtänyt, mutta hän aavisti, ettei kalunkirjoituksessa, perinnön jaossa ja testamenttia tehdessä ollut kaikin puolin laillisesti menetelty, vaan vähät hän siitä, kunhan vaan kerran pääsisi kaikesta erilleen. Viimeistäänkin Kustin naidessa selkkauksia syntyisi, ja se hetki olikin jo kenties kohta käsissä, koska poika viime aikoina oli entisestään isosti muuttunut. Alla päin ja miettiväisenä hän käveli päivät pitkät.

Eräänä toukokuun päivänä Karlsson muurasi uuden keittiön uunia, kun Liisa astui huoneeseen huutaen:

— Karlsson, Karlsson, professori on tullut ja hänen mukanaan Saksan herra, joka kaipaa Teitä.

Tämä riisui paarvansa, pyyhki kätensä, hankkiutuen vastaanottamaan. Sitten hän lähti utelemaan.

Tultuaan verannalle yhytti hän professorin ja mustapartaisen, teräväsilmäisen vieraan herran.

— Tirehtööri Diethoff tahtoo puhutella Karlssonia, lausui professori, viitaten kumppaliinsa.

Karlsson pyyhki verannan penkkiä ja pyysi vierasta istumaan.

Tirehtöörillä ei ollut aikaa istua, vaan hän kysyi seisoaltaan eikö Rågholmen ollut myytävänä.

Karlsson oudoksui kysymystä, koska hän ei jaksanut ymmärtää mitä mokomalla saarella tekisi, jossa ei ollut kolmeakaan tynnyrinalaa maata, sekin kivikkoa, ja ainoastaan pikkuruinen tilkku lampaan laidunta.

— Teollisuutta varten, vastasi tirehtööri ja kysyi paljonko siitä pyydettiin.

Karlsson joutui kahden vaiheelle ja pyysi miettimisaikaa päästäkseen siitä perille mikä ihme saarelle arvoa antoi. Vaan tirehtööri ei tahtonut, että Karlsson siitä heti saisi tiedon ja hän kysyi toistamiseen mikä saarella pidettäisiin hintana, tunnustellen povitaskuaan, jossa paksu lompakko pullotti.

— Eihän tuo taida hinnalla olla pilattu, arveli Karlsson, — mutta muijaa ja poikaa minun ensinnä täytyy puhutella.

Hän näkyi olevan hiukkasen hämillään eikä ollut saada ilmaistuksi vaatimustaan.

— Kyllähän tirehtööri itse tietää mitä hän tahtoo antaa, sai hän viimein sanotuksi.

Mutta se ei ollut tirehtöörin mieleen.

— Noh, jos sanoisin viisi, niin ettehän sitä paljoksune, sai Karlsson, hikihelmet otsassa, vihoviimein soperretuksi.

Tirehtööri Diethoff aukaisi takkinsa, veti lompakon taskustaan ja laski Karlssonin kouraan kymmenen kappaletta sadan kruunun seteliä.

— Täss' on käsirahaa, loput syksyllä. Onko oikein?

Karlsson oli vähällä hämmentyä, mutta sai kuohuvat tunteensa hillityksi, joltisenkin tyynesti vastaten, että oikein oli, vaikka hän oli viittä sataa kruunua tarkoittanut ja saanut tuhat. Sitten lähdettiin muorin ja pojan luo kauppakirjan alle puumerkkiä piirtämään ja rahoja kuittaamaan. Karlsson vilkui ja irvisteli molemmille kauppakumppanilleen, etteivät olisi niinä miehinäkään, vaan he eivät oivaltaneet, mitä hän irmasteli.

Vihdoin muori nosti nokkakakkulat nenälleen ja luki, kun ensin oli kirjoittanut alle.

— Viisi tuhatta! hän huusi. — Mitä ihmettä? Karlssonhan puhui sadasta.

— Elä vetele! Enhän minä niin sanonut. Sinä kuulit väärin, Anna Eeva. Enkös sanonut tuhat, Kusti?

Nyt hän iski silmää vallan kamalasti, jotta tirehtöörikin huomasi.

— Kyllä minun korvissani kaikui tuhat! säesti Kusti, niin vakuuttavasti kuin suinkin.

Kun paperit olivat reilassa, ilmoitti tirehtööri aikovansa ruveta vuolukiveä kaivamaan Rågholmenista.

Vuolukiveä ei tunnettu nimeksikään, eikä tuota aarretta kukaan ollut ajatellut paitsi Karlsson, joka kyllä sanoi samaa aprikoineensa, vaan pääoman puutteessa hän ei ollut pystynyt tuumaansa toteuttamaan.

Tirehtööri selitti vuolukiven olevan erästä punaista kivilajia, jota porsliinitehtaissa käytetään. Kahdeksan päivän kuluessa tehtaankäyttäjän talo piti olla valmis, neljäntoista päivän päästä työkasarmin, jossa kolmekymmentä miestä aamusta iltaan piti olla täydessä touhussa. Ja sitten hän lähti.

Kultaa oli niin äkkiarvaamatta satanut hemsöläisten niskaan, etteivät vielä hetikään kaikkia seurauksia ennättäneet laskea. Tuhat kruunua laatikossa, neljä tuhatta ensi syksynä arvottomasta saaresta, se oli vähän liikaa yhdellä haavaa. Siksi he istuivat kaiken iltaa hyvässä sovussa arvaellen ja tuumiskellen mitä uusia etuja heille vielä kaupan päällisiksi kertyisi. Kalat ja maalaistuotteet tietysti menisivät kaupan tuolle työmiesjoukolle ja tehtaan käyttäjälle ja puut samoin, se oli tietty; ja tirehtöörikin ehkä tulisi maalle, arvattavasti perheineen ja pyrkisi heille kesävieraaksi, ja silloinhan sopisi professorinkin vuokraa korottaa. Ja Karlssoninkin uusi tupa joutuisi vuokrattavaksi — kaikki kävisi kuin rasvattu.

Karlsson pani omin käsin rahat sifonjeeriin ja istui puoleen yöhön sen oven edessä kolikoitaan laskemassa.

* * * * *

Seuraavalla viikolla Karlsson kävi moneen kertaan Dalarössä, toi sieltä puuseppiä ja maalareita, kestitsi vieraitaan verannalla, johon nyt pöytä oli asetettu. Sen ääressä hän tupakoitsi ja joi konjakkia, pitäen silmällä nyt mainiosti edistyvätä työtä.

Kohta oli kaikissa huoneissa seinäpaperit, yksinpä keittiössäkin, johon uudenaikainen uuni oli laitettu. Ikkunoihin tehtiin viheriät luukut, jotka loistivat loitolle, veranta maalattiin toistamiseen, valkoiseksi ja ruusunpunaiseksi, ja varustettiin siniraitaisilla patjanpäällisvaatteesta tehdyillä uutimilla; ja pihaa ja puutarhaa kiersi valkonuppuinen, harmaaksi maalatuista liistareista tehty piirtoaita. Ihmiset ällistyivät komeutta pitkiksi ajoiksi ihastelemaan, mutta Kusti pälyili mieluimmin lymysillä nurkkain takana tahi tiheissä pensaikoissa ja saapui aniharvoin Karlssonin kemuihin.

Kirkkaina kesäöinä Karlsson joskus oli uneksinut siitä miten hän professorin tavoin istuskeleisi verannallaan huolettomasti tuolinsa selustimeen nojautuen ja huultensa päitä jalallisessa konjakkilasissa kostutellen, näköalasta nauttien ja vedellen savuja piipustaan — tahi mieluummin sikarista, — joka kumminkin oli hänelle liian väkevä.

Ja kun hän siinä istui eräänä aamuna kahdeksan päivää myöhemmin, sattui höyrylaivan vihellys Rågholmenin salmelta hänen korvaansa.

— Nyt ne tulevat, hän ajatteli, ja koska hän oli tilan hallitsija, täytyi hänen tietysti lähteä tulijoita vastaan ottamaan.

Hän meni tupaan pukeumaan, lähetti sanan Rundqvistille ja Normanille, että tulisivat häntä Rågholmeniin soutamaan.

Puolen tunnin kuluttua ruuhi solui valkaman teloilta vesille, ja Karlsson istuutui perää pitämään. Poikia hän tuon tuostakin muistutti pysymään tahdissa, jotta ihmisten tavoin tultaisiin määräpaikalle.

Kun he olivat päässeet viimeisen niemen taa, aukeni Storön ja Rågholmenin salmi heidän silmäinsä eteen. Ankkurissa lelli koreaksi liputettu höyrylaiva, ja laivan ja rannan väliä soutelivat pieniä veneitään vaaleansinisiin röijyihin puetut matruusit. Punaisena paistoi paljastettu vuolukivi rantakalliosta. Kallion huipulla seisoi herrasmiehiä; vähän tuonnempana oli soittokunta kiiltävine valkovaskitorvineen. Havumetsän tumma tausta lisäsi kuvan viehätysvoimaa.

Hemsöläiset oudoksuivat moista loistoa ja soutivat kallion alle. Täten he kenenkään huomaamatta pääsivät ihan likelle kuuntelemaan. Äkkiarvaamatta alkoi ilmasta kuulua suhinaa, aivan kuin satoja haahkoja olisi lentoon lehahtanut, sitten pamaus kuin vuoren sydämestä ja viimein niin kova räjähdys, että olisi luullut koko saaren halenneen.

— Mitä pentelettä! Karlsson vaan ennätti huudahtaa, sillä nyt ropsahti satamaan suuria kiviä kuin korvosta kaataen. Sitten ruhaa ja viimein pientä kiveä kuin rakeita.

Ja vuorelta kuului ääni, joka puhui veistämisestä ja elinkeinoista, jostakin uudenaikaisesta työtavasta, jolla oli vieraskielinen nimikin, ja jota hemsöläiset eivät lainkaan ymmärtäneet.

Rundqvist paljasti päänsä luullen puhujaa joksikin saarnamieheksi, mutta Karlsson ymmärsi, että johtokunnan keskustelua se vain oli.

— Niin, hyvät herrat, lopetteli tirehtööri, "kivistä" meille ei puutetta tule, ja minä päätän puheeni toivomalla, että ne kaikki leiviksi muuttuisivat.

— Hyvä! hyvä!

Ja nyt soittokunta puhalsi marssin. Herrat tulivat meluten ja nauraen rantaan, joka miehellä kiviliuska kädessä.

— Mitä te siellä veneessä teette? huusi airoillaan lepääville hemsöläisille eräs laivaston virkapukuun verhottu herra.

Nämät eivät osanneet mitään vastata, vaan arvelivat, että saaneehan tuota prameutta nyt ainakin katsella.

— Hm, sehän on patruuna Karlsson itse, ilmoitti tirehtööri Diethoff, keksittyään tulijat. — Hän on isäntämme, lausui hän Karlssonia esitellen. — Tulkaa aterioimaan kanssamme heti!

Karlsson ei ensisti ollut korviaan uskoa, mutta huomasi pian täyttä totta tarkoitettavan eikä aikaakaan, ennen kuin hän istui laivan peräkannella, katetussa pöydässä. Mokomaa Karlsson ei vielä eläessään ollut nähnyt. Hän kursaili alussa, mutta herrat laskeutuivat aivan hänen kannalleen, eivät sallineet hänen nahkavyöliinaansakaan riisua. Mutta Rundqvist ja Norman söivät miehistön kanssa etukeulassa.

Karlsson ei ikinään ollut itse paratiisia sen ihanammaksi kuvaellut. Siinä oli ruokaa jos jonkin laista ja jos jonkin nimistä. Se suli suussa kuin hunaja, ja repi kurkkua kuin viinaryyppy. Ja kuusi lasia oli hänen niinkuin muidenkin herrain edessä; ja viinejä juotiin, jotka tuoksuivat kuin kukkaset ja maistuivat kuin kauniin tytön suutelo, viinejä, jotka pistivät nenään, kutkuttivat jäseniä ja panivat nauramaan. Ja soitto helkkyi niin viehkeästi, että nenän juurta kihelmöitsi ja itketti, toisinaan taas, että ohimoita kylmi, ja väliin teki koko ruumiin niin hyvää, että oli kuolla.

Tirehtööri piti puheen tilan omistajalle, kiitteli häntä siitä, että hän kunnosti säätyään eikä hylännyt pääelinkeinoa hakien epävarmaa hyötyä muilta aloilta, missä köyhyys ja kurjuus ovat ylellisyyden seurakumppalina. Ja sitten he tyhjensivät maljan hänen menestyksekseen. Karlsson ei tietänyt milloin hänen tuli nauraa, milloin olla totinen. Mutta hän näki herrain nauravan, kun hänen mielestään keskustelu oli hyvin vakaata laatua, ja silloin tietysti hänkin muiden mukana nauroi.

Kahvia odotettaessa noustiin ruokapöydästä. Onni oli Karlssonin tehnyt jalomieliseksi, ja hän lähti etukeulaan katsastamaan saivatko pojatkin suunavausta. Mutta tirehtööri pyysi häntä hetkiseksi puheilleen hyttiin.

Sinne tultua ehdotteli herra Diethoff, että Karlsson, vahvistaaksensa asemataan ja saavuttaaksensa joskus kenties hyvinkin tarpeellista vaikutusvaltaa saaren työmiehistössä, kirjoittaisi muutamia osakkeita.

— Niin, noihin asioihinhan minä en ymmärrä niin mitään, pahoitteli Karlsson, jolla kumminkin oli hieman vihiä raha-asioistakin ja tiesi, ettei ikinä kauppoja juotuaan pitänyt tehdä.

Mutta tirehtöörin käsistä hän ei niin vähällä päässyt. Hänen täytyi kirjoittaa neljäkymmentä osaketta à sata kruunua Vuolukivi-Osakeyhtiö Eaglessa. Hänestä tulisi sitä paitsi tilintarkastajan varajäsen. (Karlsson pyysi tirehtöörin kirjoittamaan hänelle muistiin sen sanan). Maksuista ei muuta puhuttu, kuin että ne saisi vähittäin suorittaa.

Sitten juotiin kahvia ja konjakkia ja punssia ja biliner-vettä, jotta Karlsson vasta kello kuudelta pääsi lähtemään.

Hän pisti kättä kaikille laskutikkaiden päässä seisoville laivamiehille ja pyysi käymään talossa vasta maihin tullessa.

Neljäkymmentä osakekirjaa taskussa, hän soudatti itsensä kotirantaan pitäen perää, hieno sikari suussa, ja punssikori polvien välissä.

Kotiin tullessa paisui hän autuuttaan, tarjoten punssia piioillekin, näytteli osakekirjoja, jotka olivat kuin hyvin isoja valtiopankin seteleitä; tahtoi kutsua professorinkin kemuihin, vastaten toisten väitteisiin, että hän, tilintarkastajan varajäsenenä, ehkä oli yhtä iso herra kuin joku saksalainen viuluniekka, joka ei ollut oppinut eikä siis mikään oikea professorikaan. Hänen päässänsä pyöri pilven pitäviä tuumia. Hän aikoi perustaa ison, koko saaristolle yhteisen hailinsuolaamisyhtiön, kutsua tynnyrin vannehtijoita Englannista, rahdata laivan, joka toisi hänelle suoloja suoraan Espanjasta asti! Samassa henkäyksessä hän puhui pääelinkeinosta, sen edustajista ja tulevaisuudesta, lausui arveluita ja toiveita. Hänen punssiansa juotiin, hukuttiin savupilviin ja vaivuttiin elähyttäviin unelmiin Hemsön loistavasta tulevaisuudesta.

Karlssonin päätä rupesi viipottamaan kun hän näin oli kohonnut ylimmäiselle harjalle. Rågholmenissa tuli niin taajaan käytyä, että pääelinkeino laiminlyötiin. Karlsson tutustui tehtaankäyttäjään ja joi kahvia ja konjakkia hänen verannallaan, katsellen työmiesten touhuntaa saarella. Tehtaankäyttäjä oli entinen vuorivouti, joka ymmärsi asettautua ystävälliselle kannalle osakkaan ja tilintarkastajan varajäsenen kanssa; ja hän osasi senkin laskea kauvanko liike kannattaisi.

Mutta kaivosviljelys vaikutti melkoisesti hemsöläisten ruumiilliseen ja hengelliseen hyvinvointiin. Kolmisenkymmenen naimattoman työmiehen läsnäolo alkoi näyttää vaikutuksiaan.

Rauha oli häiritty. Päivän umpeen kuului laukauksia ja pauketta vuorelta; höyryalukset vihelsivät salmessa, jahtilaivoja tuli, jotka syytivät suuria merimiesjoukkoja maihin. Illoin työmiehet saapuivat taloon, kiertelivät kaivoa ja navettaa, urkkivat tyttöjä, panivat toimeen tansseja; joivat poikien kanssa ja tappelivat tavan takaa. Talon väkikin elämöi yökaudet, ja päivin sujui työ miten kuten; niityllä nukuttiin, arinan ääressä torkuttiin. Ja vähä väliä tehtaankäyttäjä vieraili talossa. Silloin kahvipannu tulelle, ja kun sille herralle ei saattanut viinaa tarjota, niin konjakkia aina piti olla talossa. Mutta koska kala ja voi meni hyvin kaupaksi, tulvaili rahoja taloon niin kosolti, että voitiin elää laajasti ja syödä lihaa entistä useammin.

Karlsson alkoi lihoa ja oli hienossa hutikassa pitkin päivää kuitenkaan juopumatta, ja kesä oli yhtämittaista juhlaa hänelle, jonka aika meni osaksi kunnallistoimiin ja vuoriviljelykseen, osaksi kartanon ympäristön kaunistamiseen.

Kun Karlsson eräänä syysaamuna varhain kotiutui palosyynistä, joka oli kestänyt kahdeksan päivää, otti muori hänet vastaan, kertoen huolestuttavia uutisia. Rågholmenissa varmaankin jotain oli tapahtunut. Neljään päivään sieltä ei ollut laukauksia eikä höyrylaivain vihellystä kuulunut. Talosta oltiin riihellä, niin ettei kukaan ollut saareen päässyt asiata tutkimaan. Tehtaan käyttäjätäkään ei ollut näkynyt eikä työmiehiäkään liioin tuvan nurkissa. Jotain olisi siis tapahtunut. Päästäkseen asian perille Karlsson käski "valjastaa" kuten hänellä oli tapana sanoa, kun tahtoi soudattaa itseään vuoriviljelykselle. Ruuhen hän oli maalauttanut valkoiseksi, ja jotta hän perässä istuessaan näyttäisi enemmän patruunamaiselle, oli hän peräsimeen laatinut taljan vanhasta uutimen nauhasta, joten hän saattoi istua selkä kenossa viilettämässä. Sitä paitsi hän oli opettanut Rundqvistin ja Normanin soutamaan laivamiesten tapaan, jotta komealta näytti, kun hän vesillä liikkui.

Utelijaisuus ja pelko pani miehet soutamaan voimainsa takaa. Piakkoin oltiin Rågholmenin kohdalla. Autiona ammotti saari.

Hautakammion hiljaisuus siellä vallitsi, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt. Noustiin maalle ja astuttiin särmäisten kiviliuskakasojen yli kaivokselle. Käyttäjän tupa oli hävinnyt, kaikki työkalut samoin; ainoastaan kasarmi, joksi vihelijäistä puuhökkeliä nimitettiin, oli paikoillaan, mutta autiona ja ränstyneenä. Kaikki irtain oli poisviety: ovet, ikkunat, lavitsat, lauteet.

— Eivätkö liene laputtaneet tiehensä, arveli Rundqvist.

— Siitäpä näyttää, vastasi Karlsson ja käski valjastaa uudelleen, mutta tällä kertaa Dalarön matkaa varten. Siellä varmaankin oli hänelle kirje.

Aivan niin. Siellä oli iso kirje tirehtööriltä, joka ilmoitti yhtiön lakkauttaneen liikkeensä raaka-aineen sopimattomuuteen nähden. Ja Karlssonin saatava, neljätuhatta kruunua, teki saman kuin ne neljäkymmentä osaketta, jotka hän oli kirjoittanut, vaan jättänyt maksamatta. Suorittamattomia laskuja siis ei enää ollut yhtiön ja mainitun Karlssonin välillä.

— Siis minulta on petkutettu neljätuhatta kruunua, ajatteli Karlsson. — No, sama se!

Ja koska hänessä oli vesilinnun luontoa, vaikka oli maalaista kotoperää, puisteli hän vaan höyheniään ja oli yhtä kuiva kuin ennenkin, ja yhä kuivemmalta tuntui nahka, kun hän luki jälkilisäyksessä, että kaikki perut jäisivät hemsöläisille, jos heitä halutti ottaa ne haltuunsa.

Hiukan nolostuneena Karlsson yhtä kaikki siltä matkalta palasi. Häneltä oli riistetty paljon rahaa ja kunniata tuottava arvonimi. Kusti koetti lyödä lyödyn mieltä, ottaen asian puheeksi kotiin tultua, mutta Karlsson pyysi tehdä sen ihan mitättömäksi ja lausui olkapäitään nostellen:

— Kaikki se jutun aluksi kelpaakin! Joutavia!

Ja jo seuraavana päivänä hän kolmen miehen kanssa hommasi kotiin laudat ja tiilit Rågholmenista. Eikä aikaakaan, ennen kuin salmen suussa kökötti pieni kesäasunto — huone ja kyökki. Siihen näkyi kylä ja leveät lahdenselät saarineen.

Kesä viehättävine unelmineen oli vierinyt tiehensä. Talvi oli tulossa. Ilma kävi raskaammaksi, upelmat synkeämmäksi, ja todellisuuden kasvot muuttuivat toisille suopeammaksi, toisille uhkaavammaksi.

Seitsemäs luku.

Karlssonin unet toteutuvat; sifonjeeriä pidetään silmällä, mutta pesänsuorittaja tulee ja vetää viivan laskujen yli.

Vaikka Karlssonin avioliitto oli ollut lyhyt, ei se ollut kaikin puolin onnellinen. Eukko oli jo vanha, jos kohta ei vielä ikäloppu, ja Karlssonin vaaralliset vuodet alkoivat. Menneet nelisenkymmentä vuotta häneltä olivat kuluneet leipähuoliin, eikä hän sitä tyttöä ollut saanut, jota rakasti. Nyt perille päästyään ja rauhallisen vanhuuden koittaessa, rupesi liha ängertelemään, kenties siitä syystä, että viime vuonna oli vähän työtä, ehkä siitäkin, että sitä oli ylellisesti ruokittu. Hänen mielikuvituksensa ei enää ottanut aisoissa pysyäkseen, kun hän istui kyökin lämpimässä, ja hänen silmänsä tottuivat seuraamaan Liisan nuortean vartalon sulavia liikkeitä. Katse seisattui väliin, laskeutui lepäämään, retkeili kahakäteen, liihotti tiehensä, palasi jälleen. Vihdoin jäi tytön kuva silmään, ja menipä hän minne tahansa, niin alati hän näki vaan hänet. Mutta oli eräs kolmas, jonka silmät myös olivat näkemässä, ei Liisaa, vaan niitä silmiä, jotka hänessä riippuivat, ja mitä kauvemmin hän katsoi, sitä enemmän hän luuli näkevänsä, ja siitä syntyi vuotava näärännäppylä, jota pakotti, ja joka vuoti.

Joulu oli tulossa. Nouseva kuu pani lumipeitteiset puut, lahden kierän selän ja valkoisen maan kuulakkaasti kumottamaan. Ahnas pohjatuuli kokoili kuivaa lunta helmaansa. Kyökissä Liisa lämmitti leivinuunia, Lotta alusti leipää.

Karlsson istui pöydän päässä, polttaa tuprutellen ja kehräten kuin kissa lämpimässä; hänen silmänsä liekkuivat jälleen, ja ne lämmitteliivät ja ahmivat, pysähtyessään Liisan paljaille käsivarsille.

— Lähdetkö lypsylle, ennen kuin lakaisemme? kysyi Lotta.

— Eiköpä sinne liene lähdettävä, vastasi Liisa, pani hiilikoukun nurkkaan ja puki ylleen lammasnahka sielikkonsa.

Sitten hän sytytti navettalyhdyn ja meni ulos. Ja hänen jälkeensä lähti Karlsson.

Kotvasen kuluttua muori tuli tupaan ja kysyi Karlssonia.

— Hän meni navettaan Liisan perään, ilmoitti Lotta.

Muori ei udellut sen enempää, otti lyhdyn ja lähti ulos.

Tuuli oli jokseenkin tuima, vaan hän ei huolinut kääntyä takaisin lisävaatetta ottamaan, koska oli vain kivenheiton matka kuljettavana. Livettääpä tahtoivat iljameiset mäennystyrät, ja lunta tuiskuskeli pikkuisen, mutta pian hän oli lämpimässä navetassa. Lammaskarsinasta kuului supatusta. Kuutamo valosti hämähäkinverkkojen peittämistä ikkunoista navettaa siksi, että hän näki kuinka lehmät kääntäen päitään katsoivat häneen isoilla, pimeässä vihreälle vivahtavilla silmillään. Lypsinjakkara ja rainta olivat oven suussa. Vaan noita hän ei ollut katsomaan tullut, perin toista hän tiedusteli, jota hän suurin surminsa ei ikinään olisi suonut näkevänsä; se houkutteli häntä kuin mestaus ja oli pelottaa hänet kuolijaaksi.

Hän kulki pehkukokojen yli ja saapui lammaskarsinaan. Se oli pimeä; lyhty oli sammuksissa, mutta talikynttilän korsi kärysi vielä. Lampaat kiskoa kahisuttivat kuivia lehväksiä. Vaan tuota hän ei ollut katsomaan tullut. Hän jatkoi matkaansa ja saapui kanain luo, jotka yöpuilleen painuneina kotkottivat, aivan kuin heidät vast'ikään olisi herätetty.

Ovi oli selällään. Hän meni ulos. Kaksi kenkäparia, toinen pienempi, toinen isompi, oli painanut jälkiä lumeen, ja ne veivät ha'an veräjälle, jonka ylimmät seipäät oli pudotettu maahan. Hän seurasi, vaikka tylkistytti, ja ikäänkuin pakosta, jonkun vetämänä; hän takertui noihin jälkiin kuin vitjoihin, joiden toisesta päästä joku ha'assa-olija veti.

Ja häntä vedettiin samaan hakaan, samasta veräjästä, samaan pähkinäpuupensaikkoon, missä hän jo kerran ennen oli viettänyt kauheita hetkiä, joiden olisi suonut muistostaan ainiaaksi haihtuneen. Pähkinäpuut olivat nyt paljaina, tammien ruskeat, kovat lehdet rapisivat tuulessa, ja niiden lomitse näkyivät tähdet ja tummanvihreä taivas.

Hän ei jaksanut vetämistä vastustaa. Häntä vietiin tuonne kuusien alle, joiden oksilta putoeli lunta hänen harmaille, harvenneille hapsilleen, raitaiselle röijylle, ja kaulalle; selkää kasteli ja kylmi.

Jälet vetivät häntä yhtä mittaa, yhä syvempään korven sydämeen, missä koppelo yöoksaltaan kohahti lentoon häntä säikäyttäen; ne veivät hyllyville soille, joihin polvia myöten upposi, kantojen, kiviröykkelikköjen ja aitojen yli.

Parittain jäljet kulkivat, toiset pienet, toiset isommat, vieretysten, milloin taas toisiinsa tallaten, milloin muuten yhteen sovittuen, melkein kuin olisivat tanssineet; sänkipellon poikki, josta tuuli oli vienyt lumen, aidaskasojen, ryteikköjen, ruuppuläjien ja ojain yli.

Hän ei tiennyt kauvanko näin oli kulkenut, mutta päätä paleli ja vanhoja luisevia käsiäkin alkoi kylmää, jotta vähäväliä täytyi niitä lämmitellä röijyn liepeen alla. Hän olisi tahtonut kääntyä takaisin, mutta oli jo myöhäistä, perille ei voinut olla pitemmälti taivalta kuin kotiinkaan. Hän jatkoi siis matkaansa haavikon läpi, jossa lehdet vapisivat ja värisivät, ikään kuin niitä olisi viluttanut; tuli viimein porraspuille. Kuutamon valossa hän selvään näki, että he siinä olivat istuneet. Tuossa Liisan hameen ja hänen lammasnahka sielikkonsa painamat jälet. Tässä paikka siis oli! Tässä! Polvet vapisivat, häntä paleli kuin veret olisivat jäätyneet, hän paloi, kuin kiehuvaa vettä olisi suonissa kihissyt. Sydän sälähti. Hän vaipui porraspuille, itki, parkui; tyyntyi yht'äkkiä, nousi ja kapusi aidan yli. Toisella puolella lahti välkkyi kirkkaana, kieränä ja mustana, ja sen toiselta laidalta pilkottivat tuvan kynttilät ja tuo yksi navetasta. Hyinen pohjatuuli tunki luihin ja ytimiin, repi hiussuortuvia ja jääsi sieramiin; juoksujalkaa hän töytäsi ruskavalle jäälle, kahisten murtuivat kuivaneet ruovot hänen jalkainsa alle, kunnes hän vihdoin kompastui kiinnijäätyneeseen verkonpuikkariin; hän nousi, kiihtyi uudelleen juoksemaan kuin kuolemata pakoon, pääsi toiseen rantaan, mutta sattui sille paikalle, mihin maalta juossut vesi savipohjalle oli jäätänyt kuin ikkunanruuduiksi, jotka kilisten ja kalisten särkyivät hänen alleen. Hän tunsi kylmän kohoavan pitkin sääriään, vaan ei hirvinnyt huutaa, ettei kukaan tulisi utelemaan missä hän oli ollut. Rykien, jotta rinta haletakseen korahteli, hän kömpi avannosta, hiipi ahdetta ylös, meni suoraa päätä tupaan, sänkyyn, laskeusi vuoteelle, käski Lotan tekemään tulta takkaan ja keittämään seljateetä; ja siihen hän sitten kepertyi. Hän riisutti vaatteensa, peitätti itsensä ryijyillä ja nahkasilla, antoi lämmittää rankapuilla, mutta yhä häntä vilutti. Sitten hän kutsutti Kustin luokseen.

— Oletko sairas, äiti? kysyi poika vakaasti.

— Olen, vastasi eukko läähättäen, enkä parane enää. Sulje ovi ja mene sifonjeerin luo. Avain on hyllyllä, ruutisarven takana, tiedäthän.

Kustin mieli meni masennuksiin, ja hän teki niin kuin neuvottiin.

— Avaa laskuluukku, vedä auki kolmas laatikko vasemmalla ja ota iso paperikirje… Kas niin… Se tuleen!

Kusti totteli, pian paperi leimahti ilmituleen, kipristyi kokoon ja hiiltyi.

— Sulje ovi, poikani, ja lukitse piironki! Pistä avain taskuusi! Istu sängyn laidalla ja kuuntele, sillä huomenna olen sanaton.

Kusti totteli ja itkeä tihutti vähän aikaa, sillä hän kuuli, että tosi oli käsissä.

— Kun minä olen silmäni umpeen painanut, niin sinä otat isäsi pitsierin, joka on hallussasi ja painat sillä sinetin jok'ikiseen avaimenreikään, kunnekka lakiherrat tulevat.

— Entäs Karlsson? kysäsi Kusti epäröiden.

— Hän joutuu eläkkeelle; sitä häneltä sentään ei voitane riistää, vaan sen enempää hän ei saa; jos jaksat hänet lunastaa pesästä irti, niin tee se! Jumalan haltuun, poikani! Vihkiäisiin olisit joutanut tulla, mutta kai sinulla oli syytä poisjäämiseesikin. Ja nyt kun minä täältä lähden, tulee sinun menetellä järkevästi. Hopeahelaista arkkua en tahdo; ota yksi noista, joita on valmiina Slussplanissa; elä kutsu paljon vieraita, vaan kelloja soitata; ja jos pastori sanasen suvaitsee lausua, niin tehköön sen ja palkitse sinä hänet. Anna isävainaasi syöskumipiippu, rouvalle lähetä lampaan puolisko. Ja sitten, Kusti, nai; ota kainaloinen kana, josta pidät ja ota vertaisesi. Jos hänellä on rahoja, niin ei nekään haitaksi ole. Elä nai alhaistosta, ne sinusta tekevät lopun kuin syöpäläiset. Lue minulle nyt pikkuisen, jotta nukkuisin.

Ovi aukeni ja Karlsson astui huoneeseen, liukkaasti, toivoa täynnä.

— Jos olet sairas, Anna Eeva, niin noudamme tohtorin.

— En kaipaa, vastasi muori ja kääntyi seinään päin.

Karlsson aavisti, että muori tiesi millä kannalla asiat olivat, ja hän koki solmita sovintoa.

— Olet suuttunut minuun, Anna Eeva. — No jotain! Elä nyt eto asiasta vihastu! — Tahdotko, että luen sinulle kirjasta?

— Elä huoli! vastasi muori.

Kun Karlsson havaitsi, ettei asia enää ollut autettavissa, ja koska hänellä ei ollut tapana tehdä turhaa työtä, alistui hän kohtaloonsa ja laskiin kaplassohvalle odottamaan. Kun asiat olivat selvät, eikä muori tahtonut eikä jaksanut puhua, katkesi keskustelu. Mitä Karlssonin ja Kustin väliin tuli, niin ennättihän siitä sopia aikanaan. Lääkärin hankkimista ei kukaan todenperästä ajatellut, sillä täällä kansa oli tottunut kuolemaan yksinään.

Kaksi vuorokautta umpeen he pitivät potilasta ja toisiaan silmällä. Kun toinen nukahti tuolille tai sohvalle, uinuili toinenkin koiranunta. Mutta jos toinen siksi liikahti, että vähäkään risahti, säpsähti heti toinen.

Jouluaaton aamuna kuoli Karlssonin emäntä. Kustista tuntui siltä, kuin napasuoni nyt vasta olisi leikattu poikki, kuin hän nyt vasta olisi äidin kohdusta irroitettu, ja siltä kuin hän nyt vasta olisi itsenäiseksi mieheksi päässyt. Ummistettuaan vanhuksen silmät ja pantuaan virsikirjan hänen leukansa alle, ettei suu jäisi auki, sytytti hän Karlssonin läsnäollessa kynttilän, otti pitsierin ja lakkaa ja sulki sineteillä sifonjeerin.

Hillityt intohimot ponnahtivat nyt valloilleen; Karlsson astui sifonjeerin eteen kääntäen kasvonsa Kustiin päin.

— Kuules jolppi, mitä uskallat? uhkaili Karlsson.

— Olenko minä mikään jolppi, ärähti Kusti — minä Hemsön isäntä, — eläkemiehen rinnalla?

— Elä inu! sepähän sitten nähdään, ärjyi Karlsson.

Kusti kiskaisi pyssyn naulasta, veti hanan, jotta nalli näkyi, naputti sormillaan pyssyn perää ja kiljaisi ensi kerran eläessään:

— Ulos! Muutoin ammun sinut kuin koiran.

— Uhkaatko sinä?

— Uhkaanpa uhallakin! kun ei vierasta miestä ole, vastasi Kusti, joka näkyi seurustelleen lakimiesten kanssa viime aikoina.

Nyt Karlssonkin huomasi, että leikki oli kaukana.

— Maltahan nyt, jahka pesän jako tulee, mutisi Karlsson pötkien tiehensä.

Jouluillasta ei sinä vuonna ollut paljon iloa. Ruumis oli talossa ja arkkua ja hankituksia mahdoton saada, sillä lunta satoi alati, jotta virrat ja ulapat eivät kestäneet eivätkä upottaneetkaan; venettä ei saanut vesille, sillä lahdet ja salmet olivat täynnä jäänsohjoa, jossa ei päässyt kulkemaan veneellä, hevosella eikä jalkaisinkaan. Karlsson ja Flod, joksi Kusti nyt kutsutti itseään, välttivät toisiaan, mikäli mahdollista, istuivat tosin yhtenä pöydässä, mutta sanaakaan vaihtamatta. Talossa ei ollut minkäänlaista järjestystä; ei ollut johtajata, toinen jätti työn toisen niskoille, joten se enimmäkseen jäi tekemättä.

Joulupäivä oli harmaa ja sumuinen. Lunta satoi. Kirkkoon lähdöstä näin kelirikon aikana tietysti ei ollut puhettakaan. Karlsson luki sen tähden saarnan kyökissä. Jokainen tunsi, että ruumis oli talossa, ja se karkotti kauvas jouluilon. Ruoka oli huonoa, ei mikään ollut ajoissa valmisna, eikä kukaan ollut tyytyväinen. Ilma oli tukahuttava sekä ulkona että sisässä, ja kun vanhus makasi ruumiina tuvassa, oleskelivat kaikki kyökissä. Oltiin kuin majokkaat, syötiin ja juotiin; rupeamat maattiin ajan kuluksi. Mikä venyi sohvalla, mikä sängyssä; ei kenenkään mieleen juolahtanut tarttua klaveeriin tahi kortteihin.

Toinen joulupäivä oli yhtä raskas ja ikävä kuin ensimäinen; mutta nyt Flod menetti malttinsa. Hyvin ymmärtäen mitä ikävätä siitä saattaisi olla, jos toimeen ei ryhdytty, koska ruumis jo alkoi muuttua, lähti hän Rundqvistin kanssa veistoaittaan ja tekaisi arkun, joka maalattiin keltaiseksi; käärinliinoiksi täytyi välttää mitä kotosalla oli. Tuli jo viides päivä. Koska saattoi varmana pitää, ettei ilma neljääntoista päivään paranisi, täytyi, maksoi mitä maksoi tuota pikaa toimittaa ruumis kirkolle maahan laskettavaksi. Iso jataruuhi työnnettiin vesille ja kaikki miesväki hankkiutui matkaan, tuurilla, kelkoilla, kirveillä ja nuorilla varustettuna. Kuudennen päivän aamuna lähdettiin tuolle vaaralliselle retkelle. Kun satuttiin sulaan, niin soudettiin; tuli kierä ulappa eteen, silloin nostettiin ruuhi kelkoille ja sitten joka mies vetämään; tukalammaksi kävi kulku jääsohjossa, johon airot huonosti pystyivät, ja ruuhi eteni vain tuumasen joka vedolta. Toisinaan katsottiin parhaaksi hakata juova tuurilla ja kirveillä, mutta onneton se joka silloin iski liian ankarasti tahi joutui juovan ulkopuolelle, missä salainen virta oli syönyt jään kohvan alta.

Vasta iltapuolella maltettiin haukata vähäsen leipää, sillä isohko selkä oli vielä taivallettavana. Silmän kantaman alalle levisi laaja, valkoinen lumivaippa, jonka muutoin tasaisesta pinnasta sieltä täältä kohosi lumen kattamia kiviä; tummansininen, itäinen taivaanranta tiesi lumisadetta; varikset tulivat rääkyen mereltä päin painaen maata kohti yöpuulle päästäkseen; jää kumisi, railot raikuivat, leuto oli siis tulossa; hylkeetkin möyrysivät meressä. Suivelota ei näkynyt koko selällä, ja kumminkin kuului allin "allatusta" meren partailta, mutta kun sieltä neljääntoista päivään muuta ei ollut kuulunut, eivät hemsöläiset tienneet oliko tulitornin valkeat sammutettu, vaan pitivät sen varmana näin joulun ja uudenvuoden välillä.

— Nyt tie taitaa kääntyä pystyyn, virkkoi vihdoin Karlsson, joka parhaasta päästä oli ollut ääneti.

— Kääntyköön, mutta kirkolle tästä yhtäkaikki painetaan, lausui Flod, työntäen kelkkaa. — Måskläppanissa taas hiukkasen haukataan ja kurkkujamme kostutetaan.

Ja sitten suunnattiin matka ulapan keskimäistä karia kohti.

Se oli etempänä kuin ensin oli luultu ja muutti muotoansa, mikäli sitä lähestyttiin; nyt se oli vain sadan sylen päässä.

— Suivelo edessä! huusi Norman, joka toimitti tähystäjän virkaa. — Käännä vasemmalle! Kelkat käännettiin vasemmalle, ja alati samaan suuntaan kääntyen, saatiin kari kierretyksi. Viimeiset auringon säteet tahi lämpimät pohjavirrat olivat leikanneet jään sen ympäriltä auki, joten siihen ei päässyt mistään päin. Ilta hämärsi, ei auttanut aprikoiminen ja Flod, joka oli ruvennut johtajaksi, komensi, että ruuhi nostettaisiin kelkoilta ja työnnettäisiin suiveloon; samassa tuokiossa joka kynsi hyppäisi ruuheen ja sitten heti airoihin. Niin tehtiinkin.

— Yks, kaks, komensi Flod, ruuhi liukui veteen, keikahti kallelleen, ja ruumisarkku romahti veteen.

Säikäyksissään Flod ja Karlsson, jotka kulkivat viimeisinä, eivät hoksanneet hypätä ruuheen ja jäivät jään reunalle, mutta Norman ja Rundqvist pelastausivat. Arkku oli hatara ja huonosti naulattu, se täyttyi ja vajosi, ennen kuin kukaan ennätti ajatellakaan muuta kuin omaa nahkaansa.

— Nyt meidän on pyrittävä pappilaan heti! komensi Flod, joka tänään oli kykenevämpi tarmokkaisiin toimiin kuin järkevään harkintaan.

Karlsson koki intellä, mutta kun Kusti kysyi oliko hänen mielestään parempi yötyä jäälle, niin hän ei osannut siihen myöntyväisestikään vastata, etenkin kun hän pääsi siitä selville, ettei karille pääsemisestä enää ollut mitään toivoa.

Rundqvist ja Norman kömpyröivät maihin hoilaten tovereille, että tulisivat perään, mutta Flod vastasi, kädellään viuhkoen jäähyväisiksi ja viitaten etelään päin, missä pappila oli.

Karlsson ja Flod käyskelivät kotvasen ääneti; Kusti edeltä, tuuralla jäätä iskien koettaakseen kestikö se; Karlsson perästä takin kaulus pystyssä, mieli synkkänä vaimonsa äkillisestä ja surkeasta lopusta, joka varmaankin lykättäisiin hänen syykseen.

Puolisen tuntia astuttua taukosi Kusti huoahtamaan, sitten hän katseli kallioita ja rantoja opastuakseen.

— Perkele, ollaan kun ollaankin eksyksissä, murisi hän; eihän — se Måskläppan ollutkaan! Sehän on tuossa, — hän viittasi itään päin.

Hän osotti soikealla saarella yksinäisenä kasvavaa mäntyä, johon oli vaan jätetty kaksi oksaa. Se oli aivan kuin optillinen sananlennätin, ja oli tunnettu purjehdusmerkki.

— Ja tuossa on Trälskär.

Hän puhuskeli itsekseen, päätään puistaen. Karlssonia alkoi pelottaa, sillä saaristo oli hänelle ihan outo, ja hän oli luottanut rajattomasti Kustin tietoihin. Flod tarkasteli merkkejään, muutti suuntaa ja kääntyi kulkemaan etelämpään päin.

Vaikka jo oli hämärä, heijastui lumesta vielä sen verran valoa, että näkivät maata. Sanaakaan vaihtamatta johtajansa kanssa pysytteli Karlsson hänen perässään.

Yhtäkkiä tämä pysähtyi kuuntelemaan. Karlssonin harjaantumaton korva ei erottanut mitään, mutta Kusti oli kuulostavanaan hiljaista pauhinaa idästä, mistä näköpiirin peittävää sumuvaippaa paksumpi ja mustempi pilvipatsas oli noussut.

He pysyivät hievahtamatta paikoillaan, kunnes Karlssonkin erotti kaukaista kohinaa ja jyskytystä, jotka tuntuivat lähenevän.

— Mikä se on? hän kysyi luonnellen Kustia.

— Meri se on, tämä vastasi. — Puolen tunnin päästä meidät saavuttaa itätuuli lumipyryineen, ja jos oikein hullusti käy, niin jää särkyy. Hitto ties miten silloin suoriudumme. Joudu pois vaan!

Hän kiiruhti askeliaan puolijuoksuun ja Karlsson samoin; lumi suhisi jo kintereissä, ja jymy kuului seuraavan.

— Nyt surma meidät perii! huusi Kusti ja seisattui, osottaen erään koillisessa olevan kallion takaa pilkottavaa valoa. Majakassa palaa tuli! Meri on auki!

Karlsson ei ymmärtänyt vaaran suuruutta, vaan arvasi asiain olevan pahoin päin, koska Kustiakin pelotti.

Nyt itätuuli heidät saavutti. Kivenheitto matkaa heistä lumipatsas näkyi lähenevän kuin musta varjostin, ja samassa he olivat taajaan putoavan pikimustan lumen ympäröiminä. Pilkkosen pimeässä he nyt olivat, ja majakasta tulviva tuli, joka vielä kotvaseksi himmeästi kuin päivän sappi oli viitonnut heille tien, sammui viimein.

Kusti kiihtyi kiivaaseen juoksuun, ja Karlsson kampi perään voimainsa takaa; mutta lihavahkona hän ei kyennyt perässä pysymään. Hän hengästyi ja pyysi Kustin helpottaa juoksuaan. Vaan tämän ei vähääkään tehnyt mieli uhrautua, hän juoksi kuin surman ajamana. Karlsson tarttui hänen takkinsa liepeeseen, rukoili hartaasti, ettei Kusti häntä jättäisi lupasi yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, manuutti häntä kautta autuutensa, vaan ei mikään auttanut.

— Kukin puolestaan ja Jumala meidän kumpaisenkin! ilkkui Kusti ja käski Karlssonin pysyä paria askelta taampana, ettei jää halkeaisi.

Niin näkyi käyvänkin, sillä jää hänen takanaan ruski yhä pahemmin, ja kohina lähestyi nyt lähestymistään, aallokon loiske kallioihin ja jäänreunaan kuului yhä selvemmin, ja vasta heränneet kalalokit kirkuivat saaliin haluaan.

Karlsson läähätti ja vohkui, Kustin ja hänen välinsä piteni, ja vähän päästä hän huomasi jääneensä yksin pimeässä juoksemaan. Hän seisattui äkkiä, haki jälkiä löytämättä, huusi saamatta vastausta. Yksinäisyys, pimeä, kylmä ja vesi saavuttivat hänet kuoleman kera.

Kauhistuen ponnisti hän viimeiset voimansa, juoksi niin, että näki lumihiutaleiden lentävän taaksepäin, vaikka sinkoilivat samaan suuntaan kuin hän, ja taas hän huusi.

— Juokse myötätuuleen, niin saavut pian länsirannalle, kaikui pimeästä pakeneva ääni, ja sitten ei enään hiiskaustakaan kuulunut.

Mutta nyt loppuivat Karlssonin voimat. Toivotonna raukesi hän astumaan ja käveli melkein verkalleen, jaksamatta väsymystään vastustaa. Takaapäin hän kuuli meren karkaavan kimppuunsa, pauhaten, korskuen, huohottaen, juuri kuin se olisi ollut öisellä ryöstöretkellä.

* * * * *

Pastori Nordström oli mennyt levolle kello kahdeksan illalla ja hetkisen sanomalehteä luettuaan nukkunut sangen sikeään. Mutta tuossa yhdentoista korvissa hän heräsi siitä että vaimonsa häntä kylkeen nykäisten huusi:

— Eerikki! Eerikki!

— No mitä nyt? Mikä hätänä? murisi pastori unenpörröksissä.

— Ei minulla itselläni erinomaista hätää ole! — — —

Peläten pitkäveteisiä selityksiä pastori ei enää vastannut, vaan veti tulta tikulla ja kysäsi toistamiseen mitä tekeillä oli.

— Joku huutaa puutarhassa! Etkö kuule? Pastori kuunteli ja nosti nenäkakkulat nokalleen paremmin kuullakseen.

— Totta tosiaan! Joku siellä on! Kuka sitten lienee — —

— Mene katsomaan eläkä vitkastele, vastasi rouva, tuupaten häntä toistamiseen.

Pastori veti alushousut ja turkit ylleen, päällyskengät jalkaansa, otti pyssyn seinältä, pisti nallin, puisteli, jotta ruuti valuisi alas ja lähti ulos.

— Hei, kuka siellä? huusi hän.

— Flod! vastasi käheä ääni sireenipensasten takaa.

— Piruko sinut tänne lähetti tähän aikaan! Tekeekö muori lähtöä?

— Vielä huonommin on asiat, toisti väsynyt ääni. — Hän lähti jo.

— Joko meni? Mihin?

— Meren pohjaan hän meni.

Kusti oli kuin tyhjiin puhallettu muna, kun hän pitkään päivään ei ollut syönyt eikä juonut paljosti mitään ja päälle päätteeksi juossut kilpaa itätuulen kanssa. Yhdessä henkäyksessä hän kertoi koko jutun.

Pastori meni vaimonsa luo ja pikkuisen kinastelun jälkeen talon emäntä antoi hänelle kyökinkaapin avaimen. Tämä lähti nyt haaksirikosta pelastuneen vieraansa kanssa kyökkiin. Piakkoin Kusti istui ison pöydän ääressä, pastorin tuodessa viinaa, ihravoita, sylttyä ja leipää nälkään nääntyväisen eteen.

Sitten ruvettiin tuumimaan mitä hädänalaisten hyväksi voitaisiin tehdä. Turha vaiva varmaankin olisi lähteä yön selkään, pilkkopimeään ihmisiä herättelemään; vaarallista oli virittää nuotiotulia rannoille, koska ne voisivat viedä laivoja harhaan, jos valo jaksaisi tunkea usvan halki.

Karille pelastuneilla ei ollut mitään hätää, vaan Karlssonin lienee käynyt pahemmin. Kusti luuli tietävänsä, että meren selkä oli murtunut ja että Karlsson näihin aikoihin piti olla Tuonen tuvilla, ja siltä näytti, arveli hän, että "hän oli saanut töittensä mukaan".

— Kuuleshan nyt, Kusti, väitti pastori Nordström, — minun mielestäni te olette tehneet vääryyttä Karlssonille, enkä minä käsitä mitä tarkoitat puheellasi hänen "töittensä palkasta". Etkö muista talon rappiotilaa siihen aikaan kun Karlsson siihen tuli? Eikö hän ole vaurastuttanut tilaa sinun hyväksesi? Eikö hän ole hankkinut sinulle kesävieraita ja rakentanut sinulle uutta tupaa? Ja hän nai lesken. Entä sitten? Leski oli miehelle perso. Karlsson pakoitti hänet testamentin tekoon; no, tietysti hän parastaan koetti, mutta olisihan äitisi saanut olla siihen suostumatta. Karlsson oli terhakka ja toimelijas mies, joka teki sen, mitä itse mielelläsi olisit tehnyt, vaan johon et kyennyt! Mitä, eikö niin? — Etkö muka soisi, että rupeen puhemieheksesi Åvassan rikkaan lesken luona, jolla on kahdeksan tuhatta riksiä? Elä ole ankara, Kusti, ja katsos: näkökohtia on useampiakin kuin tuo sinun ainoasi!

— Niin, niin, mutta hän tappoi äitini, enkä sitä ikinäni unohda.

— Elähän mitään! Vai et unohda! Minä takaan, ettet sitä muista, kun laskeudut vaimosi viereen; ja tietymätöntä sitä paitsi on onko Karlsson hänet todellakin tappanut. Jos muori esimerkiksi olisi ottanut vähän enemmän vaatetta illalla ulos lähtiessään, niin hän varmaankaan ei olisi vilustunut. Ja ei hän tuo nyt tuota lie kovin oudoksunut, että Karlsson, nuori mies, hiukkasen hupsutteli tytön kanssa. Tänä iltana emme enään pysty mihinkään toimenpiteisiin, mutta huomenna, jos eletään! Huomenna on sunnuntai, ja kansaa tulee kirkolle, jottei niitä tarvitse kokoon haalia! Mene nyt huoleti levolle! Ja usko pois: ei niin pahaa, ettei siitä jotain hyvää saattaisi koitua.

* * * * *

Seuraavana aamuna, kun kansaa oli kokoontunut kirkonmäelle, saapui sinne pastori Nordström Flodin kanssa.

Pappi ei mennyt kirkkoon, vaan pysähtyi joukkoon, jonka kuuluville yölliset tapahtumat jo näkyivät tulleen. Ilmoitettuaan että kirkonmenot tänään jäisivät pitämättä, kehotti hän miesväkeä kokoontumaan veneineen pappilan laiturille, niin pian kuin suinkin, että viipymättä päästäisiin hädänalaisia auttamaan. Takalikosta tosin kuului hiljaista nurisemista, ulkolaisen kunnallisten vihamiesten puolelta, jotka väittivät tahtovansa kuulla Jumalan sanaa.

— Vieläkös mitä, intteli pastori; — tokkopa liioin välittänette vesivellistäni, jollen perin erehdy! Vai mitä? Mitäs Åvassan ukko arvelee, sinä joka olet niin kirjan oppinut, että arvaat, koska pöntöstäni pohja alkaa kuultaa.

Myöntyen hymyilivät useimmat, ja epäilykset olivat puoleksi puretut.

— Sitä paitsi on sunnuntai taas seitsemän päivän takaa. Tulkaa silloin, niin kyllä minä teitä opetan ja ottakaa muijanne mukaanne; minä lupaan heitäkin löylyttää, jotta sen muistavat kolmisen kuukautta! Joko suostutte nostamaan naapurin aasin kaivosta?

— Suostumme, kohisi kansajoukko, aivan kuin olisi saanut synninpäästön sapatinrikkomisesta. Ja sitten lähdettiin kotiin; heittäyttiin arkoisiin ja lähdettiin soutamaan.

Pyry oli tauvonnut, tuuli kääntynyt pohjaiseksi, ja ilma selennyt kylmäksi. Kymmenkunta jataruuhta lähti pappilan laiturilta siintävälle selälle, joka kuohupäisnä hyrskyi valkoisten kallioiden ympärillä. Kirveillä ja naaroilla varustetuilla miehillä oli liiviturkit yllä, hylkeennahkalakit päässä. Purjehtia ei voinut; airoihin joka mies. Pastori ja Flod istuivat ensimäisessä veneessä, neljän rotevan saaristolaisen soutamina, kokassa Rapp tähystäjänä ja keksimiehenä.

Totisina siinä istuttiin, vaan ei lopen alakuloisina; täällä ei pidetty ihmeenä eikä minään, että meri silloin tällöin ihmisen nielaisi.

Aaltoili joltisenkin ankarasti ja löi veneeseen vettä, joka heti jäätyi; jää oli kiireimmän kautta rikottava ja vesi luotava.

Tuon tuostakin tuli jäälohkareita, ne raapaisivat veneen laitoja; vajosivat, nousivat jälleen pinnalle. Moneen oli jäätänyt ruovon korsia, lehtiä, puunpalasia ja törkyä.

Pastori tähysteli kaukoputkellaan Trälskäriä missä Hemsön pojat olivat saarroksissa, vähä väliä toivottomasti katsoen ulapalle, johon Karlsson luultavasti oli hukkunut, toisten taas koettaen ajelehtivilla jäälohkareilla keksiä ihmisjalan jälkiä, jotain vaatekappaletta tahi itse ruumistakin. Mutta turhaan.

Parin tunnin kuluttua alkoi saarta näkyä. Rundqvist ja Norman olivat jo kaukaa huomanneet apuvenheistön ja sytyttäneet ilotulia rannalle. Kun veneet saapuivat, osottivat he pikemmin utelijaisuutta kuin kiitollisuutta, sillä meri ei vielä ollut heille hätää näyttänyt.

— Hätäpä tässä kuivalla maalla, iloitsi Rundqvist.

Koska päivä oli lyhyt, ruvettiin ruuhta heti hinaamaan maalle, ja kun se oli tehty, ruumista naaraamaan.

Rundqvist tiesi täsmälleen ruumiin paikan, sillä hän oli nähnyt noidantulen veden kalvossa.

Vedettiin naaraa moneen kertaan, vaan eipä sieltä muuta kuulunut kuin liekolonkeroita, simpukoita ja muita pikku elukoita; naarattiin puolille päiville ilman menestystä. Miehet alkoivat väsyä ja kyllästyä. Toiset olivat jo menneet maalle ottamaan ryyppyjä tai juomaan kahvikuppisen, ja vihdoin Kusti julisti, ettei hänen mielestään enää muuta asian hyväksi voitu tehdä, koska virta luultavasti oli kulettanut arkun syvälle.

Ja koska ei ketään erittäin haluttanut nähdä ruumiin nousevan veden pintaan ja koska asia tarkkaan katsoen mieskohtaisesti ei kehenkään koskenut, oli siitä kaikille hieman huojennusta, kun pääsivät näyttäytymästä tunnottomilta toisen huolien suhteen.

Jotta surkea loppu tulisi hiukkasen luontevampi kysyi pastori Flodilta, tehtäisiinkö jotain vainaan sielun autuudeksi. Kirja pastorilla oli muassaan ja virren kai joku osasi ulkoa. Kiittäen Kusti suostui ehdotukseen, joka ilmoitettiin seurakunnalle.

Miehet ryhmittyivät rannalle tilapäisiä peijakaisia viettämään. Laskevan auringon viimeiset himmenevät säteet panivat kalliot ja kivet rusottamaan.

Kustin seuraamana pastori astui ruuheen, meni perään ja avasi kirjan. Sitten hän paljasti päänsä ja miehet tekivät samoin.

— Ehkä lauletaan virsi 205: Kuolon keskell' elämme Täällä ollessamme. Osaatteko sen ulkoa? kysyi pastori.

— Osataan, vastattiin rannalta.

Vilu, nuo omituiset hautausmenot ja vanhan virren syvästi liikuttavat sävelet, jotka jo olivat saattaneet niin monen viimeiseen lepoon, panivat äänet värähtelemään.

Kun viimeiset soinnut olivat kaikuneet vettä myöten, kallioihin, kalsean ilman halki, häiritsi hiljaisuutta vaan lylymäntyjen latvoissa humiseva pohjatuuli, laineen loiske rantaan, kajavien kirkuminen ja veneitten jyskytys pohjaan. Pastori käänsi vanhat, ryppyiset kasvonsa ulapalle päin, ja aurinko paistoi hänen paljaalle päälaelleen, jonka harvoja hiuksia tuuli ravisteli kuni ikäharmajan hongan hapenia.

— Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman, Jesus Kristus on sinun viimeisenä päivänä herättävä! — Rukoilkaamme — alkoi hän syvällä äänellään, jonka oli tuulen ja laineitten kanssa taisteleminen, jos mieli kuuluakseen.

Hautajaismenot loppuivat päättyen Isämeitään ja Herran siunaukseen. Pastori ojensi kätensä merelle päin viimeisiksi jäähyväisiksi.

Lakit pantiin jälleen päähän. Kusti puristi pastorin kättä kiittäen, mutta vielä hänellä näytti olevan jotain sanottavaa.

— Pastori, minusta… eiköhän Karlssonillekin olisi sananen luettava.

— Nämät menot koskivat molempia, poikaseni! Mutta oikein teit siinä, että häntäkin muistit, vastasi ukko, joka oli enemmän liikutettu kuin itse olisi suonut.

Aurinko oli laskenut. Oli erottava ja pyrittävä kotiin kiireimmän kautta.

Kun jäähyväiset oli heitetty, ja kaikki olivat astuneet veneisiinsä, saatettiin Flodia vielä vähän matkaa, muodostettiin veneistä pitkä jono kuin jatoja laskettaessa, ja tervehtien airoja nostamalla ja huutaen hyvästejä, ilmaistiin nuorelle isännälle viimeiset osanoton tunteet.

Kunnioitettiin surua, vaan samalla myös nuorta miestä, joka nyt pääsi aikaisten piiriin, jossa jokainen itse on töistään edesvastauksen alainen.

Oman ruuhensa perässä viiletti Hemsön uusi isäntä kotirantoja kohti. Itse oli hän tästä lähin ohjaava aluksensa elämänkin myrskyisillä ulapoilla ja vihreissä salmissa.