E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

HEMSÖLÄISET

Kertomus saaristosta

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Ruotsin kielestä suomentanut

Arkadius

Helsingissä, Wentzel Hagelstam'in kustannuksella, 1895.

Haminassa, Kansankirjapainossa.

SISÄLLYS:

1. Karlsson alkaa palveluksensa ja huomataan huliviliksi.
2. Sunnuntailepoa ja sunnuntaitoimia; hyvä paimen ja kehnot
lampaat; mäkikurpat saavat mitä tarvitsevat, ja renki
saa kammarin.
3. Renki lyö valtin pöytään, pääsee yksinvaltiaaksi ja
kärventää kukonpoikain siivet.
4. Häitä hankitaan ja naidaan emäntä — rahain vuoksi.
5. Kolmantena kuulutuspäivänä tapellaan, sitten mennään
rippikirkkoon ja vietetään häitä, vaan morsiusvuoteelle
ei sittenkään päästä.
6. Mielipiteet muuttuvat olojen mukaan; maanviljelys joutuu
takapajulle, ja kaivosviljelys pääsee etukynteen.
7. Karlssonin unet toteutuvat; sifonjeeriä pidetään silmällä,
mutta pesänsuorittaja tulee ja vetää viivan laskujen yli.

Ensimäinen luku.

Karlsson alkaa palveluksensa ja huomataan huliviliksi.

Hän tuli kuin tuulispää eräänä perjantaipäivänä huhtikuun keskitienoissa. Kiviruuska killui roikkuen remelihihnasta hänen kaulassaan. Lotta ja Liisa tulivat jataruuhella häntä noutamaan Dalarön laiturilta; mutta Karlsson luuli hiuksensa harmentuvan, ennen kuin päästäisiin lähtemään. Tyttöjen oli mentävä kauppamiehelle tervan ostoon ja apteekkiin ottamaan luuvoidetta porsaalle, sitten postiin kirjeitä kysymään, ja sitten Krookin Fiialle kukkoa lainaamaan. Ja nyt Karlsson, joka heti tahtoi päästä hyviin väliin, pyysi tytöt kestikievariin, missä juotti heille vehnäiskahvit. Kahviteltua tuli viimeinkin lähdetyksi. Tulokas tahtoi pitää perää, vaikka hän siihen ei ollenkaan pystynyt, hän kun ei ikittään ollut nähnyt venettä, jossa käytettiin raakapurjeita. Ja hän huusi, että tytöt nostaisivat keulapurjeen, jota ei ollut olemassakaan.

— Kuules, sinun veneesi vuotaa! huusi eräs luotsioppilas tuulen halki. Tuki reikä, Herran tähden! Ja kun Karlsson kumartui reikää tapailemaan, survaisi Liisa hänet syrjään, tarttuen melaan, ja airojen avulla Lotan onnistui saada ruuhi tuulen päälle jälleen, jotta se nyt pyyhki aika puhtia Aspön suulle.

Karlsson oli pienenläntä, kulmikas vermlantilainen, silmät siniset ja nenä käyrä kuin patakoukku. Leikkisä, utelijas, vilkas ja sukkela hän oli, mutta meriasioihin peräti kykenemätön. Eikä häntä Hemsöhön muun vuoksi kutsuttukaan kuin peltoja ja karjaa hoitamaan, johon toimeen kukaan ei tahtonut ryhtyä Flod-ukon kuoltua ja lesken jouduttua talon hallitsijaksi.

Mutta kun Karlsson nyt rupesi tytöiltä urkkimaan paikkakunnan oloja, niin nämä vastailivat hänelle viisastelemalla:

— Kas siihen minä en mitään ymmärrä! No tuota minä en ensinkään tiedä!… Mistäpä se meikäläinen semmoisia…

Kyselemisestä hän siis ei tullut hullua hurskaammaksi.

Ruuhi uida livisti saarien ja luotojen lomitse, allin kaakottaessa karikkojen ja kivien turvissa ja teirien soidessa saloilla; soluttiin salmia ja virtoja, kunnes ilta pimeni ja tähdet rupesivat tuikkimaan taivaalla. Jo jouduttiin väljemmille vesille, missä Hufvudskär'in majakka vilkui. Milloin laskettiin vastasta tehdyn, milloin valkoisen, aaveentapaisen meriviitan ohitse; milloin sivutettiin luodoilla lojottavia vaaleanharmaita lumikinoksia, milloin mustasta merestä nousi verkkotupuri, joka raapasi veneentalkaa; milloin taas peljästynyt lokki, jättäen piilopaikkansa, kimakalla äänellään herätti muut kajavat ja tiirat, jotka rupesivat kirkumaan pahemmin kuin lempo, ja tuolta taivaan rannasta, missä tähdet aaltoihin sammuvat, näkyi ison höyrylaivan punainen ja vihreä silmä.

Karlssonille kaikki täällä oli outoa. Hän kyseli kyselemistään, ja nyt tuli vastauksia niin viljalti, että selvään tunsi joutuneensa ventovieraille maille.

Ruuhi lipui salmeen, tuulen suojaan, jotta täytyi kääriä purjeet ja turvautua yksistään airoihin. Toisen salmen suuhun saavuttuaan he näkivät valkeata pilkoittavan metsän ympäröimästä tuvasta.

— Nyt ollaan kotona, sanoi Liisa, kun pursi poikkesi kotilahden ruohokkojuottiin. Sen syrjät kahisivat veneen laitoja vastaan, joka herätti polakoukun eteen mietteisiinsä vaipuneen kutuhau'in.

Kylärakki rupesi haukkumaan, ja lyhdyn valoa näkyi tuvan nurkalta.

Ruuhi sidottiin laiturin päähän ja lastia ruvettiin purkamaan. Purje käärittiin raakapuun ympärille, masto irroitettiin ja pantiin pitkälleen ruuheen.

Tervatynnyri vieritettiin maihin, ja hulikat, vasut sekä kääryt kössöttivät jo laiturilla.

Pelkkää outoa ja tavatonta tavaraa osui Karlssonin silmiin. Laiturin päässä oli kala-arkku vipusimineen, sillan molemmin puolin kaidepuut, täynnä verkkotupureita, pestejä, harkkeja, kiveksiä, köysiä, pitkäälankaa, koukkuja; laiturilla hailitynnyreitä, altaita, tiinuja, sammioita, pönttöjä; laiturin maapäässä ranta-aitta, jonka seinät täpötäynnä kaavikkaita, täytöstettyjä haahkoja, röhkiä, jouhikoskeloita, sortteja, sotkia ja räystään alla pitimillä purjeita ja mastoja, airoja, keksejä, tulloja, viskaimia, tuuria, madenuijia. Vapeilla venyivät kirkonikkunain kokoiset silakkaverkot ja kampelaverkot, jotka olivat niin harvasilmäiset, että niistä olisi käsi sopinut; ahvenpyydyksiä, uusia ja valkoisia kuin komeimmat rekiverkot; ja sillasta suoraan lähti kuin herraskartanon kujanne ikään, minkä muodostivat kahden puolen tietä törröttävät haarapuut, joista isonuotta riippui. Lyhty alkoi nyt luoda valoaan käytävän toiseen päähän, jonka hiekasta näkinkengät ja kalankitusimet säkenöivät, ja nuotasta välkkyivät silakansuomukset kuin huude hämähäkin verkosta. Mutta lyhty valosti erään vanhan vaimonkin kasvoja, jotka näyttivät tuulen kuivaamilta, ja kahta ystävällistä silmää, jotka olivat kutistuneet pesävalkeasta. Vaimon jaloissa pyöri rakki, karvainen otus, joka liikkui vedessä yhtä liukkaasti kuin maalla.

— Johan olette kotona, lapsiraiskat, — no onko teillä poika mukananne?

— Parempiko kysymä kuin näkemä? vastasi Liisa. — Täss' on mies, täti!

Muori kävi pistämään kättä rengille.

— Terveeks!

— No, tervetuloa sitten, Karlsson! Toivonpa viihtyvänne olemaan meillä. — Onko teillä kahvit ja sokurit mukananne, tytöt? Ovatko purjeet jo aitassa? — No, tulkaa sitten suojaan, jotta saatte jotain suuhunne.

Lähdettiin tallustamaan mäkeä ylös, Karlsson äänetönnä, utelijaana.
Minkähänlaiseksi hänen elämänsä nyt oli muodostuva?

Takkavalkea loimotti tuvassa, ja valkoiseksi pestyn pöydän kattoi puhdas liina. Pöydällä upeili tuntilasin muotoinen viinapullo ja sen ympärillä ruusun ja orvokin kuvilla kirjatut kupit; äskenleivotut vehnäset ja murakat korput, voilautanen, sokeriastia ja kermakannu. Karlssonin mielestä painoivat nuo esineet pöytään rikkaan miehen leiman, jota hän ei olisi luullut tapaavansa näin etäällä ihmisten asunnoista. Eikä tupakaan kovin vihelijäiseltä näyttänyt, kun sitä tarkkaeli takkatulen leimuavassa valossa, joka murtui vaskijalasta lähtevän talikynttilän liekkiin, loisti mahonkipuisen sifonjeerin tuhritussa pinnassa, kuvastui seinäkellon lakierattuun kaappiin ja vaskiheiluriin, säihkyi pitkien korupiippuisten lintupyssyjen kulta- ja hopeaheloista, ja pani päilymään postillain, virsikirjain ja almanakkain selkäkoristeet.

— Tulkaahan peremmälle, pyysi muori, ja Karlsson, joka oli uuden ajan lapsi, ei kilpaissutkaan pihalle, vaan astui esiin ja istuutui ujostelematta lavitsalle. Tytöt korjasivat hänen kirstunsa kyökkiin, etehisen toiselle puolelle.

Muori nosti pannun tulelta, sekoitti selvikettä, pani sen uudelleen tulelle, kiehautti vielä pikkuisen, kehotti toistamiseen Karlssonia peremmälle, ja käski pöytään istumaan.

Mutta Karlsson pysyi paikallaan, ja lakkiaan pyöritellen hän koki ottaa vaarin tuulenpuuskista tarvittaessa voidakseen nostaa purjeensa, sillä hänen oli alusta pitäen päästävä hyviin kirjoihin. Kun hän ei vielä ollut varma siitä pitikö muori pakinoimisesta, niin hän ei lengottanut sanalipastaan, ennen kuin kuulostellen ja vaanien oli päässyt muorin mielipiteiden perille.

— Tuopa on vietävän soma tuo sifonjeeri, hän sanoi puheen aluksi, vaskiheloja hypistellen.

— Hm! eukko vastasi, mutta siin' ei oo paljost' mitään sisällä.

— Johan nyt — kyllä minä tiedän — imarteli Karlsson, tunkien pikkusormensa laskulaudan avainreikään, — tuolla on kolikkaa kosolti!

— Saattoipa siinä ennenvanhaan joku killinkinen ollakin, mutta Flod-vainaja oli haudattava ja Kusti äksieraukseen laitettava. Siitä lähtien on koko talous ollut vähän niin ja näin. Vielä päälle päätteeksi pälkähti poikain päähän ryhtyä uuden tuvan salvantaan, josta meille ei ole ollut vähintäkään hyötyä. Siihen menivät viimeisetkin. Karlsson tekee hyvin ja panee sokuria kuppiin!

— Minäkö ennen emäntää? Enhän toki, kursaili Karlsson.

— Niin kyllä, kosk'ei kukaan vielä ole kotona. Poika veitikka on vesillä pyssyineen, ja Normaniakin hän kulettaa mukanaan, jotta työt jäävät tekemättä. Ne kun kerran pääsevät linnun hajuun, niin jättävät elikot ja kalanpyynnin oleville onnillensa, ja katsokaas, sentähden Karlsson on tänne kutsuttu saattamaan kaikki uuteen kuntoon; sentähden Karlssonin tulee pitää itseään ikääskuin hiukan parempana ja pitää poikia silmällä. Karlsson tekee hyvin ja ottaa korppua!

— Jaa, katsokaapas, täti, jos niin on, että minun tulee pitää itseäni ikääskuin vähän parempana, jotta muut minua tottelisivat, silloin minä tarvitsen teidän tukeanne, sillä kyllä minä tiedän, minkälaisia pojat ovat, jos niiden vertaiseksi heitäiksen, vastasi Karlsson rohkaistuneena. — Mitä meriasioihin tulee, niin niihin minä en puutu, sillä niitä minä en ymmärrä, mutta maalla minä olen isäntänä, täällä minä tahdon hallita.

— Niin, tuon me järjestämme huomenna, sunnuntaina, silloin saamme keskustella päivänvalossa. Karlsson ottaa ryypyn, että pääsee levolle sitten.

Muori nuristi pannusta lisätilkan, uusi isäntärenki otti "tuntilasin" ja valutti siitä neljänneksen kuppiinsa. Kun Karlsson oli ryypännyt kunnon kulauksen, teki hänen mielensä uudelleen puuttua äsken katkenneen keskustelun juoneen, sillä se oli suuresti häntä viehättänyt. Mutta muori oli noussut askartelemaan lieden ääreen, tytöt juoksentelivat edestakaisin, ja rakki rupesi haukkumaan, vetäen huomion pihasalle.

— Kas niin, nyt pojat ovat kotona, huudahti eukko.

Ääniä ja korkorautain kalinaa kuului ulkoa, ja balsamiinien lomitse Karlsson näki kuuvalossa kaksi miestä, pyssyt olalla ja muut kannettavat selässä.

Jo kuului rakin haukunta porstuasta, ja tuvan ovi aukesi. Ovesta väänsiin poika kurtikassa ja jahtisaappaissa; hyvä-onnisen erämiehen huolettomalla ylpeydellä hän mätkäytti metsälaukkunsa ja haahkakimpun ovenpieliselle pöydälle.

— Terve, äitiseni, siin' olis lihaa.

Hän ei vielä huomannut vierasta.

— Hyvää iltaa, Kusti. Kauvanpa te taas olette vesillä viipyneet. Muori loi vasten tahtoaan tyytyväisen katseen uljaisiin, mustan- ja valkeankirjaviin koirashaahkoihin ruusunpunaisine rintoineeen ja merivihreine niskoineen. — Linnustuksennehan on luonnistunut hyvinkin, näen mä. Katsos, täss' on nyt Karlsson, jota olemme odotelleet.

Pojan pienet, terävät, vaaleanpunaisiin kulmakarvoihin puoleksi peittyneet silmät iskivät vieraaseen tutkivan katseen; ja ilme muuttui oitis avonaisesta ujoksi.

— Hyvää iltaa, Karlsson, hän lausui lyhyesti ja arasti.

— Hyvää iltaa, itse, renki vastasi, koettaen puhua luontevasti, ja valmiina näyttämään etevyyttään, niin pian kuin pääsisi miehestä selville.

Kusti laskiin istumaan kunniasijalle, perälavitsalle, nojaten käsivartensa ikkunalautaan ja käskien äitinsä kaataa kahvia, jota tuotapikaa höysteli viinalla ja joi, salaa katsoa murjottaen Karlssoniin, joka tarkasteli lintuja.

— Nuo ovat pulskia otuksia nuo, kiitteli Karlsson, puristaen heidän rintojansa, tunnustellen olivatko hyvässä lihassa. — Ollaan taitavia pyssymiehiä, luulen ma, sillä ampumat ovat osuneet oikeaan paikkaan.

Kusti ei virkkanut mitään, ilkeä hymy vaan asui suupielissä. Hän kuuli kohta, ettei renki ymmärtänyt linnustukseen niin mitään, kun kehui laukauksia, joita oli ammuttu myötäsukaan, joten linnut eivät kelvanneet kuviksi.

Mutta Karlsson rupatteli nyt kainostelematta, kiitteli hylkeennahkalaukkuja ja pyssyjä, tekeytyen niin vähäpätöiseksi kuin suinkin, niin typeräksi meriasioissa kuin hän todellisuudessakin oli, ja vähän päällekin.

— Mihin olet Normanin hukannut? kysäisi vihdoin muori, jota alkoi nukuttaa.

— Se kantelee metsästystamineitamme aittaan, kyllä hän kohta sieltä joutuu.

— Ja Rundqvist on jo mennyt levolle, alkoi eukko, no, onhan jo aikakin, ja Karlsson lienee jo hyvinkin väsyksissä, hän kun on taivalta tehnyt. Minä lähden Karlssonille näyttämään makuusijan, Karlsson on hyvä ja seuraa.

Renki olisi mielellään jäänyt paikoilleen katsomaan miten "tuntilasi" valuisi tyhjiin, mutta emännän viittaus oli niin selvä, ettei sitä tohtinut olla noudattamatta. Saatettuaan hänet kyökkiin muori palasi poikansa luo, jonka kasvonjuonteet taas olivat muuttuneet levollisiksi.

— No, mitä miehestä arvelet? kysyi eukko; — nöyrältä ja kunnolliselta hän minusta näyttää.

— Jopa jo, jupisi Kusti. Elä usko tuota huopparia, äiti, hän puhua parpattaa paljon puuta heinää, senkin vilkuna.

— Joutavia, poikani, saattaa hän silti olla kunnon mies, vaikka hän halusta leikkiä laskee.

— Usko pois, äiti, tuo mies on suuri lurjus, jonka kynsissä varmaan vielä ollaan helisemässä. Mutta mitäpä tuosta: tehköön työtä ruokapalkoillaan, enkä minä vaan hänen salli nenälleni hypätä, sen vannon ja vakuutan. Niin, ethän sinä milloinkaan minua usko, mutta saatpahan nähdä, saatpahan nähdä! Kyllä sitten kadut, kun on myöhäistä! Miten oli vanhan Rundqvistinkin laita? Hänenkin huulensa olivat kyllä höpöllänsä ja selkänsä norja kuin kuumennettu kataja; pääsemättömissä hänestä on oltu, ja ikielätiksi hänkin vaan meille jää. Tuommoiset suupaltit, joiden sanalipas aina on auki, saavat vaan puurovadissa suuria aikaan. Usko pois!

— Sinä Kusti, sinä olet ihan isääsi, et ikinä usko ihmisistä muuta kuin pahaa, ja sen lisäksi vaadit heiltä mahdottomia. Rundqvist tosin ei kykene vesille. Hän on ylämaasta, mutta paljon hän osaa mitä muut eivät taida; meritoimiin harjaantunutta väkeä emme ikinämme enää yhytä, ne kun kaikki menevät tulliin, laivastoon ja luotsilaitokseen. Näet sen, meidän on pakosta tyytyä maamoukkiin.

— Niin, oikeassa olet: kuka tähän aikaan viitsii rengiksi ruveta, kun voipi päästä ruunua palvelemaan. Siitähän kaikki roskaväki sydänmailta meille kotiutuu. Älköön kukaan uskoko, että tänne rannistoon oikeita ihmisiä tulee, joill' ei siihen ole erityisiä syitä, ja siksipä minä vielä kerran sanon: pidä varasi!

— Niin, Kusti, pidä varasi sinäkin, intteli muori — ja pidä huolta omaisuudestasi, sillä sinullehan tämä kaikki kumminkin kohta jää. Olisit kotosalla, etkä aina vesillä etkä edes ottaisi miehiä työstä, niinkuin tähän asti olet tehnyt. Haahkaa nyppien Kusti vastasi:

— Onhan tuo tuotakin, äiti, mutta syöthän sinäkin mielelläsi lintupaistia, talven umpeen suolaista sianlihaa ja kuivaa kalaa järsittyäsi; elä siis linnustamista moiti. Ja sitä paitsi, enhän minä kapakoissa kuhnustele, minä, ja saaneehan tuota nyt sentään jollain lailla huvitella. Onhan meillä ruokaa riittämään asti ja joitakuita ropoja pankissakin, eikä talo mätäne, ja jos palaa, niin palakoon, onhan se vakuutettu.

— Niin, ei talo mätäne, sen minäkin tiedän, mutta kaikki muu hajoaa; aidat olisivat korjattavat, ojat kaivettavat. Luuvan katto lahoaa, jotta vesi juoksee elikoiden niskaan; ei yksikään silta ole ehyt, veneet ovat ravistuneet, verkot olisivat paikattavat ja maitokellarin katto laitettava. Ja paljon muutakin olisi tehtävä, joka taitaa tekemättä jäädä. Vaan saashan nähdä, eikö se kumminkin nyt tule tehdyksi, kun olemme hankkineet miehen nimen-omaan sitä varten, ja saappas nähdä eikö Karlsson tässä ole mies oikealla paikallaan.

— No, tehköön vaan, enhän minä kiellä, tiuskasi Kusti, kädellään pannen piikkisen leikkotukkansa pörröttämään.

— Kas tuoss' on kadonnut lammas! Tules tänne, niin otetaan pieni naukku, Norman!

Norman, sinisilmäinen, lyhytläntä, jäntevä valkotukka, vaaleat viiksenalut huulessa, saapui tupaan, ja tervehdittyään muoria hän istuutui linnustus-toverinsa viereen. Otettuaan savipiippunsa liivintaskusta, ja puolikuppejansa kallistellen sankarit alkoivat metsämiesten tavoin juurta jaksain kerrata merenpartaalla tekemiään urotöitä. Lintuja kopeloitiin sormilla, haavoista kaivetut haulit laskettiin, epätietoisista laukauksista keskusteltiin ja uusia linnustusretkiä suunniteltiin.

Karlsson oli saapunut keittiöön.

Tuvan kurkihirsi oli näkyvissä, joten se oli kuin kaatunut soima ylöspäin kääntyneine emäpuineen. Mustuneesta kurkihirrestä ja kattopalkeista riippui lankoja ja kalanpyydyksiä; niiden alle oli veneenlaitoja ja muita lautoja ladottu kuivamaan; pellava- ja hamppuvyyhtiä, meltorautaa, naaroja, sipulikimppuja, talikynttilöitä, eväsvakkoja; muutamalla ristipalkilla pönötti pitkä jono hiljakkoin täytöstettyjä kuvia, toiselle oli lampaannahkoja heitetty, kolmannelta riippui upokkaita, röijyjä, miesten ja naisten paitoja ja sukkia; palkkien poikki vartaat reikäleipineen; keppejä, joihin ankeriaannahkoja oli pujotettu, saittoja, joiden ympärille pitkälanka ja polakoukkusiima oli kääritty.

Päätyikkunan luona oli maalaamaton pöytä, seinämällä kolme vetosohvaa, joihin vuoteet oli tehty. Raidit olivat joltisenkin puhtaat, mutta karkeat. Yhden sohvista emäntä määräsi makuupaikaksi Karlssonille, joka emännän kynttilöineen poistuttua jäi hämäriin. Huonetta valaisi vaan lieden hehkuva hiilus ja kuun kalpea valo, joka laskeutui lattialle, siihen muodostaen ikkunan kuvan ruutuineen ja puoloineen. Kynttilätä ei maatapannessa käytetty, jottei säädyllisyyttä loukattaisi. Tyttöjen makuusijat olivat näet myös kyökissä. Karlsson alkoi siis riisuutua iltahämyssä. Hän oli jo riisunut takkinsa ja saappaansa sekä ottanut kellonsa liivintaskusta vetääkseen sitä hiilustan ääressä. Hän oli pistänyt avaimen reikään ja alkoi vetää hieman harjaantumattomalla kädellä, — sillä kello pantiin käymään ainoastaan sunnuntaisin ja juhlatiloissa —, kun rohiseva ääni vuoteelta mörähti:

— Kas peijakasta! Sillähän on kellokin!

Karlsson säpsähti, katsahti ympärilleen ja keksi vihdoin hiiluksen hohteessa tihrusilmäisen pörrötukan karvaisten käsivarsien varassa.

— Koskeeko se sinuun? vastasi Karlsson jotain sanoakseen.

— Ei koske eikä pakota. Mutta pulska mies se sentään onkin — sahviaanisuiset saappaanvarret! — voi tokiin!

— Onpa tietenkin, ja kalossit vielä lisäksi, jos niiksi tulee.

— No, elähän mitään, oikeinko kumlastkalloosit! Jopa silloin varmaan kannattaa tarjota pieni ryyppykin!

— Kyllä siihenkin pystyn, jos tahdon, vastasi Karlsson pönäkästi ja nouti ruuskansa. — Tuoss' on! Pidä hyvänäsi!

Toinen ottaa aika siemauksen, ja ojentaen astian omistajalle takaisin hän lausuu:

— Kost' Jumala! Oikeata viinaahan se taisi olla! Maljanne, ja tervetuloa meille! Tästä lähtien minä sinuttelen Karlssonia, ja sinä kutsut minua Rundqvist-hupakoksi, sillä siksi minua täällä aina on haukuttu.

Puhuja hävisi peitteen alle.

Viimeiset riisuttuaan Karlssonkin laskeusi vuoteelleen. Kellon hän oli pannut suola-astian kannelle ja saappaansa keskelle lattiaa, jotta punainen sahviaani heti pistäisi tulijan silmiin. Tuvassa vallitsevaa hiljaisuutta ei kohta mikään muu häirinnyt kuin Rundqvistin rohiseva korsailu lieden luona. Karlsson ei saanut unta silmiinsä, hän ajatteli tulevaisuutta; nuo emännän sanat, että hän pitäisi itseään hiukan parempana muita, ja että hän panisi talon entiseen hyvään kuntoon, olivat kuin naulatut hänen mieleensä. Naula rupesi pakottamaan, siitä syntyi ajos ja vihdoin suuri kasvain päähän. Hän ajatteli mahonkisifonjeeriä, pojan punaista tukkaa ja epäileviä silmiä. Hän näki itsensä tuossa pihasalla kävelemässä, teräsrenkaasta riippuva avainkimppu housuntaskussa. Joku tulee rahaa pyytämään. Hän nostaa nahkaista vyöliinaansa, panee oikean säärensä vipajamaan, pistää kätensä lakkariin ja nauttii, kun tuntee avainten painavan reiteensä, hypistelee avaimia, kunnes pienin niistä osuu sormiin, se, joka sifonjeerin lukkoon käy. Sitten hän pistää sen avaimenreikään, aivan kuin eilenillalla pikkusormensa, mutta avaimen reikä, joka on ihan kuin ihmisen silmä, suurenee, mustenee ja muuttuu pyöreäksi pyssyn piipuksi, jonka toisessa päässä punasilmä poika on tähtäämässä, väijyen ja tarkkaan, ikäänkuin kultiaansa vartioiden.

Keittiön ovi aukesi, ja Karlsson heräsi horroksistaan. Kuutamon valaisemalle lattialle ilmestyi kaksi haamua, jotka pian hävisivät — sänkyyn. Se narahti kerran aikalailla aivan kuin veneen törmätessä vaperaan siltaan. Sitten naurettiin ja kikatettiin, kunnes kotvasen kuluttua ei enää hiiskaustakaan kuulunut.

— Hyvää yötä, tytyskäiseni, pienet sydänkäpyseni, kuului taas Rundqvistin koriseva ääni. — — Uneksikaa minusta, niin olette kunnon tyttöjä.

— Kyllä mar', vastasi Lotta.

— Ole vaiti! Elä huoli vastata tuolle ilkiölle, hoki Liisa.

— Te olette kuin herran enkelit! Jospa minä olisin teidän kaltaisenne! huokaili Rundqvist. Niin, jumala paratkoon, kun vanhettuu, niin ei enää saa mitä mieli haluaa, eikä elämällä silloin enää ole paljon mitään arvoa. Hyvää yötä, lapsukaiset, ja kavahtakaa Karlssonia, sillä hänellä on kello ja sahviaanisuiset saappaat! — Niin, Karlsson, hän on onnenmyyrä, hän! — Mitä siellä hykätätte, tytöt? Kuules Karlsson, eikö sun ruuskastasi vielä ehtyisi pieni naukku? On niin hiton vilu tässä hiiden hinkalossa.

— Ei riitä, sillä nyt aijon nukkua, äyhkäsi Karlsson, jonka tulevaisuudenunelmia Rundqvistin jaaritukset jo liian kauvan olivat hämmentäneet. Hän ei haaveksinut tytöistä eikä viinasta — ei mistään muusta kuin etevämmyydestä toisten rinnalla.

Pian vallitsi jälleen äänettömyys; ainoastaan lintumiesten sekavata puhetta kuului väliin, ja yötuuli kiskaisi tuontuostakin peltiä.

Karlsson ummisti silmänsä ja kuuli uneen vaipuessaan Lotan ulkomuistista lukevan jotain, mitä ensiksi ei ymmärtänyt, vaan joka vähitellen muodostui pitkäksi lanakaksi: äläkäjohdatameitäkiusaukseen, vaanpäästämeitäpahasta, silläsinunonvaltakunta, voimajakunniaijankaikkisestiamen! Hyvää yötä, Liisa!

Kohta korsnattiin tyttöjen sängyssä, ja Rundqvist veti hirsiä, jotta ikkunanlasit tärisivät, lieneekö ollut pilaa vai täyttä totta. Mutta Karlsson oli herpoontunut horroksiin, eikä itse tiennyt valvoiko vai nukkui, ennenkuin yhtäkkiä tunsi peiton kohoavan ja jänterän, hikisen ruumiin soljuvan viereensä.

— Norman se vaan on! kuului mairitteleva ääni, ja Karlsson arvasi nyt, että renki oli hänelle määrätty makuutoveriksi.

— Vai niin — linnustaja on palannut kotiin, narisi Rundqvistin ruosteinen basso. — Minä luulin sinua enistä Kalleksi.

— En ole Kalle minä, vaan oikea lintumies! Parasta muuten olisi, ettet virkkaisi mitään sinä, Rundqvist riepu, joll'ei enää ole pyssyäkään, ilkkui Norman.

— Vai ei minull' oo' pyssyä, kinasi ukko, jott'ei sanattomaksi raukeaisi, ja ettenkö minä mukamas sitä osaisi käyttää — osaanhan minä ampua mustakottaraisiakin potaattipyssyllä ja päälle päätteeksi lakanain lomitse.

— Oletteko sammuttaneet tulen? kysyi porstuasta eukko, tehden väittelystä lopun.

— Ollaan, vastattiin miehissä.

— Hyvää yötä sitten!

— Hyvää yötä, täti!

Jo vedettiin pitkiä huokauksia, ähkittiin, vohkuttiin ja puhkailtiin, kunnes kaikki muut kuorsasivat paitsi Karlsson, joka ei ensinkään ollut saada unen päästä kiinni, ja joka laski ikkunanlaseja, jotta jos nukkuisi, näkisi oikeita unia.

Toinen luku.

Sunnuntailepoa ja sunnuntaitoimia; hyvä paimen ja kehnot lampaat; mäkikurpat saavat mitä tarvitsevat, ja renki saa kammarin.

Kun kukon laulu seuraavana aamuna Karlssonin herätti, niin kaikki sängyt jo olivat tyhjinä ja tytöt alushameissaan lieden ääressä. Aurinko paistoi täydeltä terältä keittiöön.

Karlsson vetäisi housut jalkaansa ja lähti pihamaalle peseytymään. Siellä istui jo pystyyn nostetun hailitynnyrin päässä nuori Norman, jonka tukkaa tuo jos johonkin pystyvä Rundqvist par'aikaa leikkasi. Pienellä suopasipaleella täytyi Karlssonin puhdistautua sunnuntaiksi, pesuastiana pahainen, jalaton patarani.

Tuvan ikkunasta näkyi valkoisena saippuasta Kustin pisainen naama, jota hän, peilirisaan hirmuisesti irvistäen, kahni auringonpaisteessa välkähtelevällä partaveitsellä.

— Lähdettekös kirkolle tänään? kysyi Karlsson aamutervehdykseksi.

— Eipä tuonne niin taajaan meiltä tule lähdettyä, vastasi Rundqvist; Herran huoneelle tulee meiltä soutumatkaa parisen peninkulmaa ja saman verran sieltä takaisin, eikähän lepopäivää suotta työllä pidä rikkoa.

Lotta tuli pihasalle potaatteja huuhtomaan, Liisa meni ruoka-aittaan noutamaan suolakalaa talvitarveammeesta tahi "sukuhaudasta", jonne kaikki verkkoihin ja kala-arkkuun kuolleet pikkukalat, joita ei muuten saattanut säilyttää, talven varalle suolattiin, sikin sokin, "ilman muodon katsomatta". Siinä oli vierettäin valkoista särkeä ja punaista sorvaa; lahnan parttia, kiiskiä, vilukalaa, ahventa, pientä paistinhaukia, kampelata, suutaria, matikkaa, siikaa. Mikä oli mitenkin surmansa saanut. Minkä olivat kitusimet revittyinä, minkä silmän koukku ruhjonut sijoiltaan, minkä selkään ahraimella isketty ilkeä haava, minkä vatsaan painunut saappaan koron jälki. Hän kaapasi kourallisen, ja toisen, liotti vedessä enimmät suolat, vei kyökkiin ja paiskasi pataan.

Aamiaista valmistettaessa Karlsson oli pukeunut ja lähtenyt tiluksia katsomaan.

Tupa, joka alkuaan oli rakennettu kahdesta, mökötti mäentörmällä, pitkän ja matalahkon lahden perimmäisessä pohjukassa. Lahti oli siksi pitkä, ettei merta näkynyt, joten talolta katsellessaan luuli olevansa sydänmaan lammin rannalla. Töyrämät laskeusivat loivina laaksoihin, joissa leppä-, koivu- ja tammimetsäin reunustamat ha'at, niityt ja laitumet vaihtelivat. Lahden pohjoispäätä suojasi kylmiltä tuulilta havumetsää kasvava ylänne, saaren etelä-osassa oli männiköitä, koivuhakoja, rämeitä ja soita, joiden välistä sieltä täältä pellonmuru pilkisti.

Mäellä oli, paitsi asuinhuoneita, ruoka-aitta ja vähän matkan päässä isotupa, punaiseksi maalattu, vanhanaikaisilla nurkilla salvettu, isohko, tiilikattoinen rakennus. Sen oli Flod-vainaja aikoinaan tehnyt asuakseen siinä eläkkeellä, mutta hänen kuoltuaan se oli jäänyt autioksi, sillä muori ei tahtonut siinä yksinään asuskella, koska siten tarpeettoman monessa tulenpesässä olisi puita haaskattu.

Ha'an laidassa olivat navetta ja luuva; kookkaita tammia kasvavassa lehdikossa kellari ja sauna; etelästä päin näkyi pajan ränstynyt katto.

Poukaman perukassa olivat ranta-aitat. Ne ulottuivat laiturille asti, jonka luona venevalkama oli.

Karlsson ei juuri ihastunut maiseman kauneuteen, vaan näkyi se kumminkin häntä tyydyttävän. Kalaisa lahti, tasaiset niityt, viettävät pellot tuulen suojassa, tiheä hirsimetsä ja oivallista puuainetta ha'oissa. Ei siis oikeastaan mitään puuttunut. Ei muuta kuin miehen järjestävä järki, tarmokas tahto ja väkevä käsi, joka pani voimat työhön ja nosti aarteet päivänvaloon.

Äkkiä katkaisi kaikuva "hoi" hänen mietteensä. Ääni lähti tuvan kuistilta, liukui lahdekkeita ja maita pitkin, raikui luuvasta, ha'asta ja pajasta.

Liisa huusi murkinalle, ja kiireen vilkkaa kokoontui kaikki neljä miestä kyökin pöydän ääreen, johon oli pantu perunoita ja suolakalaa, ruisleipää ja — viinaa, koska oli sunnuntaipäivä. Emäntä hääräsi lakkaamatta, kehotti syömään, tuon tuostakin luoden silmäyksen lieteen, missä kanain ja porsasten ruoka kiehui.

Karlsson kenotti pöydän ylipäässä, Kusti toisella pitkäpuolella, Rundqvist toisella ja Norman Karlssonia vastapäätä, joten ei ollut aivan selvä kellä kunniansija oli. Olisi pikemmin saattanut heitä pitää neljänä tasa-arvoisena lautamiehenä. Karlsson tässä sentään vähitellen puheenjohtajaksi rupesi, ja lausuntojensa vaikutusta vahvistaakseen hän lyödä pamahutteli kahveliansa pöytään. Hän puhui maanviljelyksestä ja karjanhoidosta. Mutta Kusti ei vastannut, tahi vastasi, Normanin kannattamana, puhumalla metsästyksestä ja kalastuksesta. Ja Rundqvist istui puolueettomana, heittäen kiistakapulan tuleen, milloin se oli sammumaisillaan ja sopu syntymäisillään, puhaltaen hiilukseen, jottei lakkaisi kytemästä, pistellen oikealle ja tokaisten vasemmalle näyttääkseen lautamiehille, että kaikki olivat yhtä typeriä, ja että hän yksin ymmärsi jotain.

Kusti ei koskaan vastannut Karlssoneille kohdastaan, vaan kääntyi joka kerta naapuriinsa, joten Karlsson huomasi, ettei ainakaan pojan puolelta ollut ystävyyttä odotettavissa.

Norman, nuorin heistä, piti aina siitä huolen, että tarvittaessa taisi tukea käsivarttaan Kustin hartioihin. Isännän suojatillahan ajan pitkään oli varmin asema.

— Ei porsasten elättäminen leiville lyö, jos talossa ei ole maitoa, väitti Karlsson mahtipontisesti, eikä maitoa taas muuten lisätä kuin kylvämällä apilasta syystoukoihin. Maanviljelyksessä, näet, on oikeutta myöten vuoroviljelystä käytettävä, siinä pitää kaikki, niin sanoakseni, kiertää.

— Niin, sen on laita aivan kuin kalastuksenkin, tiedäthän sinä sen, Norman, Kusti kääntyi naapurinsa puoleen; — eihän silakanverkoilla pyydetä, ennenkuin kampelain syönti loppuu, eikä kampeloita pyydetä, ennen kuin hauki herkii kutemasta. Toinen, niin sanoakseni, puuttuu toiseen; mihin toinen päättyy, siitä toinen alkaa. Eikö niin, Norman?

Nurkumatta Norman suostui, ja varmuuden vuoksi hän vielä säesti loppupontta, huomatessaan, että Karlsson taas hankkiutui tarinan juoneen tarttumaan:

— Joo, kyllä se niin on, että mihin toinen loppuu, siitä se toinen taas alkaa.

— Kuka loppua tekee ja Manalle menee — Rundqvist katsoi parhaaksi puuttua puheeseen, kun havaitsi Karlssonin, sorvanpyrstö hampaissa hurjasti huitovan käsillään soutaakseen keskustelun omalle puolelleen takaisin, — mutta jonka nyt oli pakosta muiden nauruun yhtyminen. Menestyksestä mielissään Rundqvist rupesi lörpöttelemään enemmältäkin samaan suuntaan, niin ettei ketään enää haluttanut yksivakainen keskustelu maanviljelyksestä.

Murkinan päätyttyä muori tuli huoneeseen, pyytäen Karlssonia ja Kustia navettaa ja viljelyksiä katsomaan sekä sopimaan työnjaosta ja talon kuntoonpanemisesta; sitten kokoonnuttaisiin tupaan lukua kuuntelemaan.

Rundqvist laskiin sohvankannelle, lieden ääreen, ja sytytti piippunsa, mutta Norman otti harmoonikkansa ja istuutui kuistille, muiden mennessä navettaan. Täällä Karlsson huomasi asiain olevan hiukkasen paremmalla kannalla kuin oli rohjennut toivoa. Kaksitoista lehmää oli polvillaan sammalta ja olkia syömässä, sillä muu rehu oli jo aikoja loppunut. Niitä koeteltiin nostaa koivilleen, mutta kaikki ponnistukset raukesivat tyhjään. Kusti ja Karlsson koettivat vielä kerran kohottaa niitä työntämällä laudan vatsojen alle, vaan kun siitäkään ei ollut apua, niin elikot jätettiin oman onnensa nojaan.

Karlsson puisti epäilevästi päätään kuin tautivuoteelta lähtevä lääkäri, mutta säästi toiseen kertaan neuvonsa ja parannusehdotuksensa.

Juhtien laita oli vielä kurjempi, sillä ne olivat äskettäin lopettaneet kevätkynnön, eikä lampaillakaan ollut muuta kuin kuivaa kuorta käperrettävänä, sillä lehtikerput oli talven mittaan tyhjiksi syöty.

Siat olivat laihoja kuin metsäkoirat, kanat juoksentelivat navetassa; sontatunkioita oli siellä täällä, ja vesi uursi itselleen uitteja mihin sai.

Kun tarkastus oli päättynyt ja kaikki huomattu olevan rappiolla, väitti Karlsson, ettei nyt muu tullut neuvoksi kuin tarttua puukkoon.

— Kuusi lypsävää lehmää antaa enemmän kuin kaksitoista nälkään nääntyvää! Ja hän tunnusteli maitopeilejä ja maitoreikiä ja määräili vastustamattomalla varmuudella mitkä ne kuusi olivat, jotka ensin olivat ruokittavat ja sitten vietävät teurastajalle.

Kusti intteli minkä jaksoi, mutta Karlsson vakuutti ja vannoi, että niiden piti kuolla. Niiden piti kuolla, niin totta kuin hän eli!

Sitten vasta toden perästä ryhdyttäisiin parannustoimiin. Mutta ensinnäkin ostettaisiin kuivia ja hyviä heiniä, ennen kuin lehmät laskettaisiin laitumelle.

Kun Kusti kuuli heinän ostosta puhuttavan, pani hän mitä innokkaimmin vastaan, sillä miksi ostettaisiin semmoista, mitä ostamattakin ennestään oli talossa, mutta muori sai hänet vaikenemaan, väittäen, ettei poika tätä asiata ensinkään kyennyt arvostelemaan.

Kun muutamia pieniä, valmistavia uudistushankkeita oli tehty, lähdettiin viljelyksiä katselemaan.

Suunnattomat alat olivat kesantona.

Karlsson vihelsi pitkään, surkuttelevasti, nähdessään, että niin satoisa maa pilattiin noin vanhettuneella viljelystavalla, — Voi, voi, lapsellisuutta! Eihän kukaan ihminen enää kesantoa käytä, vaan nyt kasvatetaan apilasta. Kun saattaa korjata satoa joka vuosi, miksi sitä sitten ottaisi vaan joka toisena?

Kusti arveli, että vuotuiset sadot imisivät tyhjiin maan, joka sekin, ihmisen tavoin, kaipasi lepoa, mutta Karlsson selitti aivan oikein, jos kohta hieman hämäräperäisesti miten apilaat eivät suinkaan maan mehuja kuiviin imeneet, vaan päinvastoin lannoittivat maata ja ehkäisivät rikkaruohon kasvun.

— No, elähän mitään, mokomaa ei ennen ole kuultu, että kasvit sonnittavat maata, jätkytteli Kusti, joka ei tajunnut Karlssonin oppinutta esitystä siitä miten ruohokasvit parhaasta päästä ottavat ravintonsa "ilmasta."

Sitten tutkittiin ojia, jotka havaittiin olevan pohjavettä täynnä, paikoittain umpeenkasvaneita ja kaikkialla kovin kapeita. Vilja kasvoi harvana, juuri kuin jyviä olisi pivottain viskelty kasaan, ja rikkaruoho rehotti rauhassa mätästen lomissa. Niityt olivat perkaamatta, ja paksu lehtipeite tukehutti hennon heinänalun. Aidat olivat kumossa tai kaatumaisillaan, siltoja ei ollut ensinkään; kaikki oli rappiotilassa. Muori siis ei suotta illalla keskusteltaessa Kustia moittinut. Tämä ei ollut kuulevinaan Karlssonin seikkaperäisiä selityksiä ja huomautuksia, vaan koki niitä mielestään haihduttaa kuin vistottavia vanhoja muistoja ikään. Hän pelkäsi suunniteltujen töiden paljoutta ja vielä enemmän sitä rahanmenekkiä, minkä parannuspuuhat tuottaisivat.

Kun he sitten poikkesivat lehmihakaan, niin Kusti jättiin jälelle, ja kun saavuttiin metsään, oli hän hävinnyt. Eukko huutaa hoilasi pariin kertaan, vaan vastausta ei kuulunut.

— No, kun meni, niin menköön! Kusti on ikänsä ollut vähän noin typerähkö ja unelijas, paitsi kun hän pääsee vesille pyssyineen. Mutta Karlsson ei huoli tuota pahaksua, sillä se ei mitään merkitse. Katsokaas, isä tahtoi hänestä ikäänkuin vähän parempaa eikä muka renkiä vaan ja salli siis pojan huvitella ja hommata oman mielensä mukaan. Kahdentoista vuotiaasta hänellä on ollut oma ruuhi, ja pyssy tietysti, ja siitä pitäen hän on ollut omin hoteinsa. Mutta nyt on kalansaalis entisestään isosti huonontunut, ja siksipä minun taas oli turvauminen maahan, joka kumminkin aina on vettä luotettavampi; ja olisihan maanviljelys hyvinkin menestynyt, jos Kusti vaan olisi ymmärtänyt pitää miehet kurissa, mutta hän tahtoi aina veljestellä niiden kanssa, ja tietäähän sen mitä työstä silloin tulee.

— Niin, mitä siitä tulee, jos rupeaa työväkeä hemmottelemaan, toisti Karlsson, ja sallikaa täti, minun tässä kahden kesken sanoa, että jos tahdotte minusta pehtuoria, niin minun tulee syödä tuvassa ja maata kammarissa. Muuten minulle ei anneta kylliksi kunnioitusta, ja silloin ollaan kuin täi tervassa.

— Mitä Karlssonin tuvassa syömiseen tulee, vastasi muori porraspuitten yli kavutessaan, — niin kyllä minua pahoin ajatteluttaa koko se tuuma. Palkolliset eivät enää suvaitse, että isäntäväki syö muualla kuin niiden kanssa samasta pöydästä, ei itse Flod-vainajakaan viime aikoina eikä Kusti ikänään sitä ole tohtinut tehdä; kun on koetettu, niin ne ovat olleet perin nopsia juonittelemaan ruuvasta ja ovat muutoinkin ruvenneet niskoittelemaan. Siitä siis en luule mitään tulevan. Mutta kammarissa makaaminen on järkituuma; siitä me kyllä sovimme. Palvelijoita on kyökissä melkein liiaksi jo ennestään ja Normankin, luulen ma, nukkuu mieluimmin yksin sohvallaan.

Karlssonin täytyi siis tyytyä puoleen voittoon ja pistää toinen pillinsä pussiin.

Nyt tultiin kuusimetsään, minne vielä muuan puuneulaisten ja pölyn peittämä kinos oli unohtunut kahden kallion väliin ötköttämään; huhtikuun paahtava aurinko pani ikihongat pihkakyyneleitä vuotamaan, ja puitten juurilla vuohensilmät kukkivat, ja pähkinäpensasten alta tunkeutuivat märänneiden lehtien läpi sinivuokot. Sudensammal höyrysi nuorteata kosteuttaan, ja loitompaa siinti salmen vienosti väreilevä selkä, oravat kurnuttivat kuusien oksilla, ja vihreätikka takoi ja korisi.

Eukko kävellä teputteli edeltä neulaisten peittämää polkua, ja kun Karlsson näki miten notkeasti hänen jalkansa vuoroon tuli esiin ja taas hävisi helmain alle, johtui hänen mieleensä, että muori eilen hänestä oli paljon vanhemmalta näyttänyt.

— Ylen vikkelä ja ketterä jaloiltaan se täti sentään onkin!

— Voi, voi, sitä Karlssonia! Mitä minusta vanhasta akanrähjyksestä viitsitte pilkata.

— Elkää luulko. Minä en milloinkaan puhu muuta kuin asiaa, vakuutti Karlsson, — jos mieli minun pysyä tätin perässä, niin pian on otsani hiessä.

— Nyt riittää, muori hyräili, pysähtyen huoahtamaan.

— Täss' on nyt se metsä, missä lehmiä kesällä parhaasta päästä on pidetty.

Karlsson tarkasti metsää asiantuntijan silmällä ja keksi sen kasvavan halkopuita kosolti puhumattakaan jylhästä hirsihongistosta.

— Mutta onpas maa kehnossa kunnossa, puunlatvoja ja rytöä kaikkialla, jotteihan pirukaan tästä pääse kulkemaan.

— Niin, Karlsson näkee nyt millä kannalla asiat ovat ja saa itse määrätä ja järjestää kaikki oman nokkansa mukaan. Ja Karlsson tekee sen taidolla, siitä olen varma. Eikö niin?

— No kyllä minä puolestani parastani panen, jos muutkin tekevät tehtävänsä, ja tätin tulee olla tukenani, virkkoi Karlsson, joka edeltäpäin arvasi, ett'ei tulokkaalle kävisi helpoksi korpraalinaseman anastaminen, kun miehistö oli talossa entuudestaan.

Yhä siitä pakinoiden millä neuvoin Karlsson nopeimmin isännyyteen pääsisi ja miten siinä pysyisi, jotka seikat hän oli tyrkyttänyt muorin päähän talon koittavan kukoistuksen ensimäisinä ehtoina, he saapuivat kotiin. Nyt oli saarna luettava, mutta sanankuulijoita ei näkynyt. Lintumiehet olivat pyssyineen lähteneet metsälle, ja Rundqvist piileskeli kai tapansa mukaan jossain auringonpaisteisessa mäenrinteessä. Karlsson vakuutti, että he aivan hyvin tulisivat toimeen ilman kuulijoitakin, ja tyttöjen sopi avata kyökin ovi, jotta heidänkin osalleen tulisi sananen patain kiehuessa. Ja kun muori varoi olevansa huonolukuinen, oli Karlsson heti altis alkamaan.

— Olihan hän aikoinaan, viskaalilla ollessaan, saarnan ja toisenkin lukenut, niin ettei siitä tarvinnut tinkaa tulla. Muori tarttui allakkaan, löysi päivän tekstin, joka tänään, toisena sunnuntaina Pääsijäisestä, puhui "hyvästä paimenesta." Karlssonin käteen sattui Lutherin postilla, ja hän istuutui tuolille keskelle lattiaa, josta paraiten näkyi "yli koko seurakunnan." Avattuaan virsikirjan hän alkoi lukea, kaikkia askelikon ääniä hyväkseen käyttäen, niinkuin oli kuullut kulkukauppiasten tekevän ja itsekin jo monasti oli tehnyt.

— "Siihen aikaan sanoi Jesus juutalaisille: Minä olen se hyvä paimen. Hyvä paimen antaa henkensä lammasten edestä, mutta palkollinen, joka ei ole paimen, eivätkä lampaat ole hänen omansa, koska hän näkee suden tulevan, niin hän jättää lampaat ja pakenee."

— Omituinen persoonallisen edesvastauksen tunne valtasi lukijan, kun hän lausui sanat: "minä olen se hyvä paimen", ja hän loi ankaran katseen ikkunaan, ikään kuin etsien palkattuja pakenijoita, Rundqvistiä ja Normania.

Muori nyökäytti päätään surumielisesti myöntäen ja nosti kissan polvelleen, ikään kuin kadonneelle lampaalle sylinsä avaten.

Mutta Karlsson luki liikutuksesta väräjävällä äänellä, melkein kuin hän itse olisi kirjoittanut sanat:

"Mutta palkollinen pakenee", — hän huusi, — "sillä hän on palkollinen" — taas hän huusi — "eikä tottele lampaista."

"Minä olen se hyvä paimen, joka tunnen omani, ja minä tunnetaan myös omiltani", — jatkoi hän ulkoa aivan kuin katkesmuksesta. Sitten hän alensi ääntään, loi silmänsä lattiaan ikään kuin haikeasti surren ihmisten pahuutta ja vilkuen syrjään, ikään kuin suureksi mielipahakseen katseellaan ilmiantaen tuntemattomia veijareita kuitenkaan tahtomatta täydelleen vastata kanteestaan. Ja sitten hän jatkoi, sanoja voimakkaasti korostaen:

"Minulla on myös muita lampaita, jotka eivät ole tästä lammashuoneesta; ne pitää minun myös tänne saattaman; ja he saavat kuulla minun ääneni!" — Ja kirkastunut hymy huulilla hän kuiskasi ennustavasti, toivoisasti, luottoisasti:

— "Ja pitää olla yksi lammashuone ja yksi paimen."

— Ja yksi paimen, kaiutti eukko, jonka ajatukset olivat aivan toisaalla.

Sitten renki otti postillan, laski arviolta lehtien lukumäärän, veti suunsa irviin huomatessaan, että luettava oli "pitkä rakkari", mutta rohkaisi mieltänsä ja pani alkuun. Aineen esitystapa ei oikein soveltunut hänen tarkoituksiinsa, vaan pysyttelihe paremmin tekstin kristillis-vertauksellisella puolella, jotta hartaus ei enää ollut niin palava kuin itse tekstiä luettaessa. Hän kiiti pitkin palstoja huumaavaa kyytiä yhä lisäten vauhtia käänteissä, joten hän kostealla peukalollaan sai käännetyksi kaksi lehteä kerrallaan eukon huomaamatta.

Mutta kun lukija huomasi lopun lähestyvän ja että "amen'kin" jo kohta oli käsissä, alkoi hän rauhoittua; mutta oli jo melkoisen myöhäistä, sillä viimeistä kertaa kääntääkseen hän oli syläissyt liian läämältä, jotta meni kolme lehteä yht'aikaa; siten "amen" sattui sivun alkuun ja hänestä tuntui aivan siltä kuin olisi paiskannut päänsä seinään. Muori heräsi jysäyksestä, katsahti unenpöpperössä kelloa, joka saattoi Karlssonin uusimaan amenensa ja sitä vielä hiukan koristelemaan "isän, pojan ja pyhän hengen nimeen, ja vapahtajamme Jesuksen Kristuksen tähden".

Lopettaakseen niin luontevasti kuin suinkin ja sovittaakseen rikoksensa luki hän isämeidän niin verkalleen ja hivuttavasti, että auringonpaisteeseen sattunut muori ennätti toistamiseen torkahtaa, herätä ja horrostilastaan ihan täyteen tolkkuun jälleen selvetä, sillä välin kuin Karlsson turhia selityksiä välttääkseen peitti silmänsä vasemmalla kädellään toimittaakseen äänettömän rukouksen, jota ei mitenkään voitu katkaista.

Muorikin tahtoi levotonta omaatuntoaan rauhoittaa ja todistaa tarkkaavaisuuttaan. Hän yritteli sentähden omatekoisilla lauseilla saattamaan ilmi mitä luvusta oli oppinut, mutta hänet keskeytti Karlssonin jyrkkä vaatimus, alkutekstin ja vapahtajan omien sanojen mukaan, ettei vähemmässä ollut tarpeeksi kuin että oli yksi lammaslauma ja yksi paimen! Yksi: yksi kaikkien edestä, yksi, yksi, yksi!

Liisa huusi samassa miehiä päivälliselle, ja vastaukseksi metsästä heti helähti kaksi laukausten säestämää, hilpeätä hoilahdusta, ja pajan piipusta kajahti kuin nälkäisestä vatsasta Rundqvistin "hih"-huuto, jonka kaikki heti tunsivat.

Tuokiossa tulivat kadonneet lampaat ja karkasivat ruuvan kimppuun. Muori torui heitä leppeästi siitä, että olivat jääneet lukuun tulematta; mutta jokikinen noista viattomista keksi jonkin vastauksen, vakuuttaen, ettei hän ollut kutsua kuullut, muuten hän heti olisi tullut.

Karlsson istui arvokkaana pöydän päässä, mutta Rundqvist puhui salaperäistä kieltä maanviljelyksen "perin ihmeteltävästä" edistymisestä, jotta Karlsson arvasi hänen jo olevan uudistuspuuhain perillä ja kuuluvan vastapuolueeseen.

Kun oli syöty päivällinen, joka oli valmistettu kahdesta maitoon keitetystä ja pippurilla hyöstetystä haahkasta, hajosivat miehet mikä minnekin; mutta Karlsson haki virsikirjan arkustaan, meni mäelle, istuutui kuivalle kivelle ja torkahti, joka muorin mielestä oli aivan paikallaan näin pyhäpäivänä.

Kun Karlssonin mielestä oli aikaa sen verran kulunut, että hänen hartautensa näytti uskottavalta, nousi hän ylös, meni tupaan ja kysyi luvattua kammaria. Emäntä veti verukkeitaan ja koetti päästä pintehestä muun mu'assa sillä tekosyyllä, että kammari muka vielä oli siivoamatta, vaan Karlsson ei hellittänyt, ennen kuin pääsi vinnille, jonka sisimpään sopukkaan, katon rajaan oli kun olikin pahainen huoneenhylky kyhäisty. Päätyseinän ikkunan peitti siniraitainen uudin. Huonekaluja oli sänky ja pieni pöytä ikkunan vieressä. Pöydällä vesikarafiini. Lakanan läpi kuulsi seinällä riippuvat vaatteet; tuosta pistäysi takinkaulus näkyviin, tuossa letkui housunlahe. Niiden alla kenkärykelmä, jossa oli jalkinetta jos jonkin laista. Ovensuussa ankara arkku, raudoitettu, lukonkilpi kuparista.

Karlsson veti uutimen ylös, avasi ikkunan, jotta kanvertin, pippurin ja koiruohon saastuttama, kostea ilma pääsisi ulos, heitti lakkinsa pöydälle ja väitti täällä vetävänsä makeat unet. Kun muori sanoi, että vilu hänelle täällä hätää näyttää, niin renki vakuutti tottuneensa kylmässä makaamaan, jota etua hänellä ei ollut kuumassa kyökissä.

Muorin mielestä ei niin kovaa kiirettä olisi tarvinnut pitää. Ainakin vaatteet olivat ensin korjattavat pois, etteivät tulisi tupakansavuun. Mutta Karlsson lupasi olla tupakoimatta ja kärtti ja manasi, että ne jätettäisiin paikoilleen; hän ei olisi niistä tietävinäänkään, eikä tätin laisinkaan tarvinnut itseään vaivata eikä tehdä muutoksia hänen mukavuudekseen. Tilan kehui hän tekevänsä itse, jottei kenenkään tarvitseisi pistää nokkaansa huoneeseen, sillä hän ymmärsi hyvin, että täti pelkäsi tavaroitaan, ja olikinhan täällä omaisuutta viljalti.

Kumottuaan eukon varomiset Karlsson laskeutui kyökkiin, laahasi kirstunsa ja viinansa kammariin, ripusti nuttunsa naulaan ikkunan poskeen ja pani saappaansa toisten jalkineiden joukkoon.

Sitten hän pyrki emännän puheille, jolloin Kustinkin tuli olla saapuvilla, sillä nyt oli työnjako toimitettava ja kullekin annettava määrätehtävä.

He saivat kun saivatkin Kustin käsiinsä ja veivät miehen milt'ei väkisin tupaan; vaan tämä ei ottanut osaa keskusteluun ja vastasi kysymyksiin väittelemällä, esitti esteitä, sanalla sanoen, hän teki tenää.

Karlsson koetti voittaa hänet puolelleen imartelemalla, musertaa hänet asiallisilla tiedoillaan, hankkia häneltä kunnioitusta vanhemman etevämmyydellä, mutta kaikki oli turhaa. Viimein väsyi kumpikin puolue, ja ennen kuin tiedettiinkään oli Kusti pujahtanut pihalle.

Oli jo ilta, ja aurinko oli laskeunut sumuun, joka kotvasen kuluttua kohosi ja kattoi taivaan hienoihin pilvenhattaroihin; ilma pysyi lauhkeana. Karlsson lähti kävelemään umpimähkään niitylle päin ja joutui lehmihakaan; jatkoi matkaansa kukkivien pähkinäpuitten suojassa ja läheni rantaa.

Hän seisahtui äkkiä nähdessään katajapensaikon läpi Kustin ja Normanin, pyssynhanat veteissä ja tähdäten, seisovan aukean kummulla, ja katsellen joka haaralle.

— Hiljaa, tuossa se tulee, sanoi Kusti supattaen, mutta kumminkin siksi ääneen, että Karlsson kuuli, joka luullen, että häntä tarkoitettiin, puikahti pensastoon piiloon.

Mutta nuorten kuusien yli lensi lintu verkalleen ja siivet lerpallaan kuin pöllöllä; pian tuli toinenkin.

— Korr-orr-orr-viip, kuului ilmasta ja sitten pam! pam! molemmista pyssyistä.

Koivun oksat ruskivat, ja maahan tupsahti kurppa kivenheiton päähän
Karlssonista.

Metsästäjät karkasivat saaliin kimppuun, ja pieni kinastus syntyi.

— Tuo on saanut minkä sietää, intoili Norman ja pani vielä lämpimän linnun rintahöyhenet pörröttämään.

— Minäpä tiedän toisenkin, jonka pitäisi saada saman verran, jupisi Kusti, jonka päässä metsästysinnosta huolimatta muut ajatukset pyörivät. — Mitäs siitä sanot, että se veijari vielä päälle päätteeksi aikoo maata vinnikammarissa?

— No elähän mitään! päivitteli Norman.

— Ja kaikki asiat mukamas järjestetään uudelle kannalle. Ikään kuin me emme paremmin kuin hän ymmärtäisi mitä järjestys tietää. Mutta niinhän se on: uusi luuta se uunin puhdistaa, niin kauvan kuin uutena pysyy, tietysti. Mutta antaa hänen olla, kunnekka joutuu tekemisiin minun kanssani. En minä aijo tuollaista hölöttäjää väistyä! Tulkoon hän vaan, niin kyllä saa kovat kokea. — Hiljaa tuossa tulee toinen!

Metsästäjät olivat jo ladanneet uudestaan ja juoksivat entiselle väijymäpaikalleen, mutta Karlsson hiipi hiljalleen kotiin, päättäen asettautua hyökkäysasentoon, niin pian kuin varustukset olivat valmiina.

Kun hän illansuussa saapui kammariinsa, oli laskenut uutimen alas ja sytyttänyt kynttilän, tuntui mieli yksinäisyydessä ensisti vähän raskaalta, sillä hän pelkäsi noita, jotka hän oli itsestänsä eristänyt. Tähän asti hän oli tottunut päivät pääksytysten olemaan muiden parissa. Ei hän milloinkaan ollut kuuntelijain puutteessa, jos tahtoi tarinoida. Nyt ei kuulunut hiiskahdustakaan mistään, vaan tottumuksesta hän odotti, että joku häntä puhuttelisi. Hänen korvissaan soi olemattomia ääniä, ja hänen päässänsä, joka tähän saakka oli purkanut kaikki ajatukset puhuttuihin sanoihin, alkoivat käyttämättä jääneiden sanansiementen tähteet itää ja ponnistelivat päästäkseen ulos missä muodossa hyvänsä, masentaen mieltä, jottei tahtonut saada unta silmiinsä.

Hän rupesi kävelemään sukkasillaan edestakaisin ikkunan ja oven ahdasta väliä ja keskitti kaikki ajatuksensa huomispäivän töihin; järjesti päässään tehtävät askareet, jakoi ne, kumosi edeltäkäsin väitteet ja voitti vastukset. Tunnin verran työtä tehtyään, rauhoittuivat ajatukset, jotta hänen päänsä nyt oli kuin hyvin järjestetty ja huolellisesti viivoitettu vastakirja, johon kaikki eri ostokset on määräpaikkoihinsa piirretty, jotta yhdellä silmäyksellä saa yleiskatsauksen koko asemasta.

Vihdoin hän heittiin sänkyyn, ja kun tiesi olevansa yksin puhtaitten, tuoreitten raitien välissä, ja varmana siitä, ettei kukaan hänen untaan häiritseisi, tuntui siltä kuin hän nyt olisi ollut enemmän omassa vallassaan istukkaan tavoin, joka omin takein oli juurtunut, ja jonka nyt sai leikata emäpuusta irti, koska se tästä pitäen kykeni elämään elämänsä yksin, omin voimin, nähden kovempaa vaivaa, vaan myös runsaammin nauttien.

Ja siihen hän nukkui rientääkseen elämän maanantai-aamua ja työviikkoa kohti.

Kolmas luku.

Renki lyö valtin pöytään, pääsee yksinvaltiaaksi ja kärventää kukonpoikain siivet.

Lahna kävi parhaillaan kudulla, kataja pölysi, tuomi kukki, ja Karlsson teki kevätkylvönsä paleltuneisiin syystoukoihin, teurasti kuusi lehmää, osti kuivia heiniä eloon jätetyille, joten ne saivat koivet alleen ja kykenivät kömpimään metsään. Hän järjesti ja hommasi, raatoi itse kahden verosta, ja kun hän pani väen liikkeelle, niin ei yksikään uskaltanut ruveta niskoittelemaan.

Hän oli syntynyt eräällä Vermlannin tehtaalla kutakuinkin hämäräperäisistä vanhemmista ja osotti jo aikaisin haluttomuutta väkityöhön, mutta oli kuulumattoman kekselijäs karttamaan tätä syntiinlankeemuksen harmittavaa seurausta.

Kun häntä halutti tutustua inhimillisen toiminnan kaikkiin puoliin, niin hän ei koskaan suotta vitkastellut samassa paikassa, vaan niin pian kuin hän opittavansa oli oppinut, hankki hän uuden työalan, ja siten hän oli sepänammatista siirtynyt maanviljelijän toimeen, kokenut hevosmiehen virkaa, ollut puotipoikana, puutarhurin renkinä, rautatientyössä, tiilinpolttajana ja vihdoin kiertävänä kirjakauppiaana. Hänen täten muuttuessaan milloin miksikin maailma oli tasinut hänen luontonsa, ja hän oli tottunut tyytymään kaikenlaisiin oloihin ja ihmisiin, ymmärtämään heidän tarkoituksiaan, oivaltamaan heidän ajatuksiaan, arvaamaan heidän salaiset toivomuksensa. Hän oli sanalla sanoen, lähimmäisiänsä etevämpi, ja hänen tietonsa eri aloilla tekivät hänet taitavammaksi johtamaan ja järjestämään kuin tottelemaan huonompaansa ja sovittumaan sen vaunun pyöräksi, jonka tuli häntä itseään vetää.

Jouduttuaan sattumalta uudelle uralle älysi hän oitis tulleensa hyvään tarpeeseen. Hän kyllä kykenisi tähän asti arvottomasta maasta pusertamaan paljolti tuloja, hän pääsisi arvoa tuottavaan asemaan, eikä hänettä vihdoin laisinkaan tultaisi aikaan. Hänen pyrinnöillään siis tästäpuolen oli järkähtämätön päämäärä ja hänen takanaan liikkeelle panevana voimana paranevan aseman toivo. Hän teki työtä muiden hyväksi, mutta samalla hän takoi oman onnensa Sampoa, ja jos kohta hän ajoi asiaa niin, että näennäisesti uhrasi voimansa ja aikansa toisten eduksi, niin sillä vain osotti olevansa monta älykkäämpi, joka mielellään olisi menetellyt samoin, jos siihen olisi kyennyt.

Poika oli pahin vastus hänen tiellään. Kalastajan ja metsämiehen tavoin rakastaen epätietoisia ja odottamattomia tapauksia, tämä toisaalta vihasi kaikkea järjestystä, kaikkea varmaa. Kun kylvi, hän arveli, niin sai enintään minkä oli laskenut, ei koskaan enempää, useimmiten paljoa vähemmin. Mutta jos veti nuottaa tahi laski verkot, niin milloin ei saanut tuon taivaallista, milloin taas seitsenkerteisesti minkä oli odottanut. Jos lähti allin ammuntaan, niin välistä sattui saamaan hylkeen, jos oli saaristossa puoleen päivään koskeloita väijymässä, saattoi niinkin sattua, että haahkoja osui pyssynpiipun eteen; aina sattui jotain ja useimmiten jotain odottamatonta. Paitsi sitä pidettiin metsästystä vielä, kun se etuoikeutena oli periytynyt ylemmiltä kansaluokilta, hiukan hienompana ja urheampana kuin auran kurjessa ja sontäkärryjen takana tallustamista, ja tämä katsantotapa oli kansaan siksi syvälle juurtunut, ettei voinut saada ketä renkiä tahansa ajamaan juhtaparia joko sitten siitä syystä, että härkä oli "muunnettu" tahi sen vuoksi, että vanhastaan hevosta, etentammaa, taikaluuloisesti kunnioitettiin.

Toinen kompastuskivi oli Rundqvist. Oikeammastaan vanha koiransilmä, joka omalla tavallaan oli koettanut takaisin valloittaa maallisen paratiisin, jossa työstä ei mitään tiedetty, vaan jossa oli lyhyet ryypyn välit ja vedettiin runsaat ruokalevot, oli hän, osaksi luulotetuilla tiedoillaan salaperäisistä asioista, osaksi laskemalla leikkiä kaikista vakaista, semminkin rasittavasta ruumiintyöstä, osaksi myös hätätilassa teeskentelemällä henkistä heikkoutta ja ruumiillista raihnautta osannut narrata ihmisiä häntä säälimään, liiatenkin jos oli siitä toivoa, että armelijaisuus ilmaantuisi puolikoppisen tahi nuuskanaulan muodossa. Niinpä hän taisi iskeä sian suonta ja salvaa porsaita, luuli voivansa löytää kaivonsijoja loihtuvavalla ja saavansa ahvenen menemään verkkoon. Hän paranteli muiden pieniä vammoja, vaan jätti omansa parantamatta, ennusti kaunista säätä kuun syntyessä, kun oli puolen kuukautta satanut ja uhrasi toisten rahoja ison rantakiven alle, kun hailia odotettiin. Mutta hänen vallassaan olivat monet kehnotkin temput. Niinpä hän taisi kasvattaa ruhkaruohoa naapurin peltoon, panna lehmät ehtymään, ampua poikenluomia ja sen semmoistakin, joka verhosi hänet pelottavaan sädekyhään, niin ettei kukaan häntä mielellään tahtonut vihamiehekseen.

Takoma- ja veistämistaito olivat hänen tosioloiset ansionsa, ja niiden turvissa oli hän käynyt talolle tuiki tarpeelliseksi. Hänessä oli harvinainen kyky semmoiseen, mikä enin pisti silmään, ja se teki hänen Karlssonin vaaralliseksi kilpailijaksi, sillä eihän se, minkä Karlsson sai aikaan navetan räystään alla tai pellolla, kuinkaan kauvas näkynyt.

Siten Karlssonille jäi vaan Norman, tanakka työmies, joka oli anastettava Kustin voimakkaan vaikutuksen alaisuudesta ja palautettava säännölliseen maatyöhön.

Tässä kysyttiin uupumatonta itsepintaisuutta sekä sen lisäksi valtioviisautta ja älykkyyttä, jos mieli onnistua, ja koska Karlsson kaikessa oli toisia etevämpi, pääsi hän pian voittajaksi.

Kustin kanssa hän ei käynyt miekan mittelyhyn; poika sai olla alallaan. Renki vaan kielotteli puolelleen hänen aseenkantajansa Normanin, myöntämällä hänelle joitakuita etuja. Tämä kävi joltisenkin helposti, sillä Kusti oli, totta puhuen, hiukan itsekäs isäntä. Normania oli linnustusmatkoilla pidetty parhaastaan soutumiehenä, eikä hän milloinkaan saanut ensimäiseksi ampua. Jos hän silloin tällöin sai pienen naukun, niin Kusti salaa otti kolme. Ne palkka- ja muut edut, sukkapari, paita ja vähäsen muuta pientä, mitkä Karlsson oli hänelle hankkinut ja sen lisäksi rengin laajentuva valta, josta sopi toivoa enemmän kuin Kustin vähenevästä, saivat miehen äkkiä luopumaan. Tämä ehkäisi pojan linnustusintoa, sillä yksin vesillä liikkuminen ei ajanmittaan miellyttänyt; ja jahtitoverin puutteessa täytyi yhtyä toisten työhön.

Tukalampi oli Rundqvistiä "suomustaa", sillä se kala oli sekä ruma että vanha, mutta viimein sai hän tämänkin satkaan.

Karlsson ei tuhlannut rahaa pyyteitten parantelemiseen. Hän korjautti silakanverkot, eikä silakanpuutetta enää kohta muistettukaan; uusia kaivoja ei enää etsitty, vaan entinen vuoritettiin, ja siihen laadittiin pumppuhirsi. Lehmille ei enää loihtuja luettu; sen sijaan niitä su'ittiin ja pantiin kuivaa pehkua alle. Rundqvist taisi hevosenkenkänauloja takoa, mutta Karlsson osasi niitä käyttää, Rundqvist taisi tehdä karhin, mutta Karlssonilta syntyi sekä sirotekoiset sahrat että jykevä jyrä.

Kun Rundqvist havaitsi itsensä syrjäytetyksi ja myyränmättäästään karkoitetuksi, ryhtyi hän toimiin, joilla toivoi enemmän huomiota herättävänsä. Hän rupesi tuvan taustaa siivoamaan, korjasi pois jaloista sen, mikä talonväeltä talven pitkään laiskuudesta ja pimeän pelosta pihalle oli "jäänyt", hyvitteli kanoja ja kissaa ja laittoi uuden linkun tuvan oveen. — Kappas vaan Rundqvistiä! Hän on tehnyt uuden linkun vanhaan ovirämään, kuuli Karlsson piikain kyökissä hänen kilpailijaansa kiitettävän; — kyllä se yhtäkaikki on hyvä mies, se Rundqvist.

Mutta Karlsson ei hellittänyt. Eräänä aamuna pani hänen valkoiseksi maalaamansa tuvan uuni koko talonväen päivittelemään. Toisena aamuna mustat vanteet ja valkoiset sydämmen kuvat koristelivat vihreiksi maalattuja vesiämpäreitä, ja taas muutamana aamuna keittopuut pönöttivät pinottuina katoksessa, minkä Karlsson yöseutuna oli tekaissut ruoka-aitan taakse. Hän oli viholliseltaan oppinut kyökin suurvaltaa arvossa pitämään, ja uusi pumppu teki hänen voittonsa täydelliseksi.

Mutta Rundqvist oli sitkeä ja juonikas, ja eräänä yönä maalasi hän hyyskän iilakanpunaiseksi. Silloin Karlsson, joka alati piti häntä silmällä, lahjosi Normanin viinakorttelilla, ja kolminaisuuden sunnuntaita vasten yöllä kuuli muori jonkun nuhjailevan tuvan nurkissa, vaan koska hän ei jaksanut nousta katsomaan, niin sai hän vasta aamusella nähdä, että tupa oli iilakanpunainen paitsi valkoisiksi maalatuita ikkunanpieliä. Ja nyt voipuivat ainaiseksi Rundqvistin voimat. Alituinen sodan käynti oli hänen ikäiselleen miehelle liian työlästä. Nyt naurettiin hänen omituista makuaan, kun makista alotti kaunistustyönsä, ja Norman menetteli kuin heittolainen ainakin, sepittäessään Rundqvististä kokkapuheen, joka sitten tuli hyvin ahkeraan käytäntöön ja kuului tähän tapaan: Päästä pino alettava, sanoi Rundqvist, maalasi makin ensimäiseksi. Voitettu päätti levähtää, mutta väijyen. Jonkun aikaa hän vielä koettaisi vehkeillä — kenties sitten oli pakosta rauhan solmiaminen.

Kusti ei puuttunut rettelöihin. Puolueettomana katselijana hän antoi asiain mennä menojaan. — Kyntäkää te ja kylväkää, hän ajatteli; — kyllä minä korjaan!

Näihin asti Karlssonin tarmokkaista toimista ei vielä ollut tuntuvaa siunausta ennättänyt karttua. Lehmärahat tosin olivat säilyneet sifonjeerissä pari päivää ja olivat laskettaessa tehneet tehokkaan vaikutuksen, mutta peräti pian ne olivat hävinneet, herättäen kaipuuta ja apeata mielialaa.

Jo joutui juhannus. Karlssonilla oli ollut paljon tointa ja vähän joutoaikaa. Eräänä sunnuntaina hän kävellessään pihamaalla tuli huomanneeksi ison-tuvan, joka ammotti autiona, raidit ikkunain edessä. Utelijas kun oli, meni hän koettamaan ovea, joka olikin auki. Meni porstuaan, jonka takaa löytyi keittiö; jatkoi matkaansa, saapui salin tapaiseen, suureen herrashuoneeseen; ikkunoissa valkoiset uutimet, seinämällä vaskikoristeinen sänky ja kultaheloilla kirjaeltu peili, jonka lasi oli tahottu — tuon hän tunsi hienon hienoksi — sohva, sifonjeeri, kaakeliuuni, kaikki herrastyyliin. Porstuan toisella puolen oli toinen samallainen huone uunineen, ruokapöytineen, sohvineen, seinäkelloineen. — — — Hänen täytyi ihmetellä ja kunnioittaa, mutta samalla surkutella ja halveksua omistajain toimintakykyä, nähdessään, että rakennukseen sen lisäksi kuului kaksi kammaria monine sänkyineen.

— Taivaallinen isä, mikä sänkyjen paljous eikä kylpyvieraista tietoakaan!

Siis uusia, ennen aavistamattomia tuloja. Tuon ajatuksen hurmaamana hän kiiruhti emännän luo ja nuhteli häntä moisesta mielettömästä tuhlaamisesta. Miksi huoneita ei vuokrattu kesävieraille?

— Herra Jesta, eihän meille ketään tule, joka täällä tyytyisi asumaan.

— Mistä täti sen tietää? Oletteko tarjonneet niitä vuokrattavaksi?
Oletteko panneet ilmoituksen lehtiin?

— Mitäpä noista vähistä roposista vielä olisi mereen heittää! intti
Flodin matami.

— Lasketaanhan verkotkin järveen, väitti Karlsson, — vaan niinhän täytyy tehdä, jos mieli hyötyä. — Eihän kalaa saada jalkaa kastamatta.

— Voisihan tuota koettaa, vaan ei meille kesävieraita tule, siitä olen varma, päätti vanhus, joka ei enää toivomuksiin paljoa perustanut.

Kahdeksan päivän perästä nähtiin erään hienon herran tulla keikuttelevan pitkin niittyä, katsellen ympärilleen. Hän lähenteli, ja pihassa tervehytti häntä rakki yksin, koska väki tottumuksesta ja kauniin tapansa mukaan oli puikkinut piiloon, mikä tupaan, mikä kyökkiin, hetkistä sitä ennen joukossa, "suu kolmantena silmänä" vierasta töllisteltyään. Vasta kun herra oli ovella, esiintyi viimeinkin Karlsson, joka oli kaikista rohkein.

Vieras on lukenut lehdistä ilmoituksen… Niin kyllä tämä on oikea talo… Ja tulija vietiin isoon-tupaan. Hän oli kutakuinkin tyytyväinen, ja Karlsson lupasi korjata mikä korjausta kaipasi, kun herra vaan heti päättäisi jääkö hän tähän vai ei, sillä halullisia ottajia oli kosolta, ja kevät oli jo ovella. Vieras, jota talon ihana asema näytti miellyttävän, kiirehti kaupantekoa. Pian sovittiinkin hinnasta, ja kesäkuun ensi päivinä huoneet piti olla kunnossa. Kun vielä molemmin puolin muutamia mieskohtaisia kysymyksiä taloudesta ja perheoloista oli tehty, poistui herra samaa tietä.

Karlsson saattoi häntä veräjälle, töytäsi sitten tupaan, löi emännän ja pojan eteen pöytään seitsemän valtiopankin kymmöstä ja yhden yksityispankin viitosen.

— Hyvänen ihme! Eihän toki ihmisiä noin pitäisi nylkeä, nurisi eukko.

Vaan Kustin mielestä tuo ei ollut hullumpaa, ja ensi kerran hän julkisesti Karlssonia kiitti, kun tämä kertoi miten oli saanut tuon herran narratuksi puhumalla useista "halullisista".

Täten Karlsson oli lyönyt valttinsa pöytään, ja hän korotti ääntään tämän tapahtuman jälkeen, jossa hänen tietonsa kauppa-asioissa tulivat hyvään tarpeeseen. Mutta uudet tulot eivät supistuisi yksistään noihin ikään kuin pilvistä pudonneisiin käteisiin vuokrarahoihin, syrjästäkin olisi tästä lähtien saatava etuja, joita Karlsson reippaasti ja elävästi kuvaeli ihmettelevälle kuulijakunnalle.

Kalaa, maitoa, voita, munia myytäisiin, eikä ilmaiseksi puitakaan annettaisi; ja kyydistä Dalaröhön yksi kruunu! Kenties menisi kaupaksi jokunen vasikkakin, lammas, kelvoton kana, potaatteja ja vihanneksia. Siitä vielä jos jotakin lähtisi, se oli pulska herra.

Juhannusiltana saapuivat nuo kauvan odotetut "kultakalat:" herra, rouva, kuusitoista vuotias tytär, kuuden vuoden vanha poika sekä kaksi piikaa. Herra oli viulunsoittajana hovin soittokunnassa, hyvissä varoissa, rauhan mies, kolmenkymmenen korvissa. Syntyään hän oli saksalainen ja ymmärsi vaivoin saaristolaisten kieltä, jonka vuoksi hän myöntyi kaikkeen mitä kuuli, nyökäyttäen päätään ja lausuen "hyve!" Tästä päätettiin hänen olevan siivo ja hiljainen. Rouva oli "oikea ihminen", hoiteli talouttaan ja lapsiaan, piti piiatkin kurissa, torailematta ja paasailematta; lahjomisesta ei puhettakaan.

Karlsson, jolta ei puuttunut rohkeutta eikä puhetaitoa, otti alunpitäin vieraat huostaansa, johon hänellä mielestään oli etuoikeus, koska hän ne tänne oli hilannutkin. Ei yksikään toisista vetänytkään vertoja hänelle, toimelijaisuutta ja seurustelukykyä kysyttäessä. Kaupunkilaisten saaressa-olo tietenkin vaikutti alkuasujanten mieliin ja tapoihin yleensä. Kun nämät joka päivä näkivät juhla-asuisia ihmisiä kävelevän, soutelevan ilman päämäärää, kalastelevan korjaamatta saalista, kylpevän, harjottavan soitantoa, kuluttavan aikansa ikään kuin ei huolia eikä työtä olisi olemassakaan, sanalla sanoen, näkivät heidän juhlivan päivät pääksytysten, ei tuo ensisti heille kateeksi käynyt, se vaan herätti kummastusta, että ihmiset saattoivat järjestää elämänsä niin viehättäväksi, niin rauhaisaksi ja ennen kaikkea niin puhtaaksi ja hienoksi, eikä silti kukaan tohtinut väittää heidän tehneen vääryyttä eikä köyhiä ryöstäneen. Tietämättään hemsöläiset alkoivat vaipua hivuttaviin haaveiluihin ja luoda pitkiä, salaisia silmäyksiä isolle-tuvalle päin. Jos he näkivät vaalean kesäpuvun välähtävän viidakosta, niin he pysähtyivät nauttimaan. Jos silmä keksi itaalialaisen olkihatun, valkoisen harson tai poukamassa lellivästä purresta hoikan vartalon, jonka ympärille punainen silkkinauha oli kiedottu, valtasi kaiho, ääretön hartaus heidän mielensä. Heidän henkensä ikävöi jotain tietämätöntä, sanomatonta, toivotonta joka viehätti ja veti puoleensa.

Haastelu ja hälinä kyökistä ja vanhasta tuvasta ei enää kuulunut niin etäälle kuin ennen. Karlsson, valkoinen, puhdas paita alati yllään ja sininen virkalakki arkionakin päässä, muuttui yhä enemmän pehtuorin näköiseksi. Lyijykynä oli usein povitaskussa tahi korvallisessa ja helposti palava sikari hampaissa.

Mutta Kusti siirtyi siirtymistään syrjään, arkaantui yhäti ja pysyttelihe niin loitolla kuin suinkin, jottei joutuisi vertailun alaiseksi; muisteli monasti rahoja pankissa ja teki pitkiä kierroksia välttääkseen isoa-tupaa ja vaalea-helmoja. Rundqvist kuhni enimmiten pajan patinoilla, silmät noessa, ja mutisi välittävänsä viisi koko maailmasta; ei itse leskikuningattarestakaan kehunut paljosti piittaavansa.

Norman otti uudelleen armoihin lakin, jota asevelvollisena ollessaan oli käyttänyt, veti remelihihnansa kurtikan ympärille ja oleskeli halusta kaivon lähiseuduilla illoin ja aamuin, kun herrain palvelustytöt kävivät vedellä.

Sitäkin tukalammalle tuntui elanto Liisasta ja Lotasta, kun kaikki miehet, pelkurimaisesti heistä luopuen, pyrkivät herraspiikain liittoon, joita kirjeen kuorilla nimitettiin "mamseleksi", ja jotka menivät hatussa Dalaröhön. Avojaloin he navetassa kippasivat, sillä siellä oli niin paljon likaa, etteivät mitenkään tahtoneet hienoja vaatekenkiään siellä ryvetellä, ja niityllä ja kyökissä oli niin kuuma, ettei jalkineita ensinkään kaivannut. He pitivät tummavärisiä vaatteitaan. Hieltä, noelta, ja runsuilta eivät saattaneet somistaa pukujansa valkoisella vaatteensiepaleellakaan, ja kun Liisa kerran rohkeni ranteensa koristaa manseteilla, joutui hän säälimättä irvihammasten uhriksi. Mutta sunnuntaisin he heittäysivät ahkeriksi kirkossa-kävijöiksi korvatakseen vahingon ja päästäkseen paraita vaatteitaan näyttämään.

Karlssonilla oli tuontuostakin professorille asiaa, ja hän oleskeli muutoinkin mielellään kuistin lähitteillä, jos joku siinä osui istumaan. Hän kyseli terveyden laitaa ja muita kuulumisia, ennusteli ilmaa, ehdotteli huviretkiä, antoi neuvoja ja tietoja kalastuksesta, saaden silloin tällöin konjakkiryypyn tai olutlasin, jonka vuoksi häntä toiset vähin rupesivat nurkkavieraaksi hokemaan.

Kun muutamana lauantaipäivänä professorin kyökkyri oli Dalaröhön vietävä, syntyi erimielisyyttä siitä, kuka häntä lähtisi kyytiin. Karlsson ratkaisi asian pitemmittä mutkitta omaksi edukseen, sillä tuo tummatukkainen, vaaleaihoinen tytön tyllerö oli mennyt hänen veriinsä; ja kun muori uskalsi nuhdella Karlssonia siitä, että hän, talon ensimäinen ja paras mies, lähti moisille eto-asioille, niin Karlsson vastasi, että professori nimenomaan oli käskenyt hänen toimittamaan muutamia tärkeitä kirjeitä postiin. Kusti, joka tahtomattaan havaittiin hyvinkin halukkaaksi tähän toimeen, vakuutti aivan hyvin osaavansa ajaa asian, mutta silloin Karlsson todisti mahdottomaksi isännän alentautumisen rengin askareihin; häntäkin muka perästäpäin haukuttaisiin. Siten asia päättyi Karlssonin mielen mukaan.

Dalarön matkoista oli paljon etuja, jotka kekselijäs renki jo ennakolta oli vainunnut. Ensiksikin sai tytön kanssa olla kahden kesken vesillä, rauhassa rupatella ja hupakoida. Ja Dalarössä taas, kun hankki kauppiaille ostajia, niin saattoi nämät kiitollisuuden velkaan, jota pyrkivät maksamaan käden puristuksilla, naukuilla ja sikareilla. Paitsi sitä pidettiin aina sitä arvossa, jolle professori uskoi asiansa toimitettaviksi, joka arkisinkin kävi siistissä vaatteessa ja seurusteli Tukholman mamselin kanssa.

Dalarössä kumminkaan ei käyty muuta kuin kerta viikossa, joten nämät matkat eivät sotkeneet töiden säännöllistä kulkua. Karlsson antoi, näet, niiksi päiviksi, joina hän oli matkalla, pojille urakoita; kun olivat kaivaneet ojaa niin ja niin pitkältä, kyntäneet niin ja niin monta sarkaa, kaataneet sen ja sen verran puita, niin saivat heretä joutilaiksi. Tähän kauppaan he halusta suostuivat, sillä siten he tavallisesti pääsivät työstä jo iltarupeaman keskivaiheilla. Työjakoa toimitettaessa ja tehtyä tarkasteltaessa lyijykynää ja tuonaan käytäntöön tullutta muistiinpanokirjaa ahkeraan käytettiin, ja renki muuttui yhä enemmän pehtuorin kaltaiseksi, vähitellen vierittäen väkityön omilta hartioiltaan toisten niskoille. Kammarinsa hän pani kuntoon mieltään myöten ja niin kuin omansa ainakin. Jo aikoja hän siellä oli poltellut tupakkaa ja seinviereiselle pöydälle asettanut ruohonpäisen mustepullon, kyniä, kynänvarren, postipaperiarkin sekä järjestänyt kynttilän ja tulitikut, niin kuin kirjoituspöydällä pidetään.

Ikkuna oli ison-tuvan puolella, ja siinä hän istui joutohetkinä tarkaten herrain elämöimistä ja näytellen kirjoitustaitoaan. Illoin hän avasi ikkunan, veteli, nojaten lynkkäpäänsä ikkunanlautaan, paksuja savuja piipustaan tai liivintaskusta kaivamastaan sikarista, jolloin hän myös tavallisesti luki sanomalehteä. Syrjäinen olisi luullut häntä tilan hallitsijaksi.

Hämärissä hän heittäytyi kynttilän sytytettyään sänkyynsä tupakoimaan. Silloin hän monastikin vaipui unelmiin tahi seuloi suuria hankkeitaan, jotka perustuivat vielä tapahtumattomiin, mutta kotvasen takaa tapahtuviin seikkoihin.

Kun hän niinikään muutamana iltana, selällään loikoen, veteli "mustaa ankkuriaan" itikoita hätyytelläkseen, niin hänen katseensa kiintyi vaatteita verhoavaan valkoiseen raitiin, jonka toinen pää jostain tuntemattomasta syystä oli irronnut vaarnastaan ja liepsahtanut lattialle. Vainajan vaatteet lähtivät marssimaan pitkin seinää ikkunan luo ja sieltä takaisin ovelle, aina sikäli kuin ongehtiva uho pani kynttilän tulen liekkumaan, ja hän näki Flod-vainajan kaikissa niissä haamuissa, joita vaatekappaleet piirsivät ruutukaisiin seinäpapereihin. Tuossa vanhus tuli, pörröisestä villavaatteesta tehty vaippa hartioillaan ja harmaat verkahousut jalassa, jommoisena hän istui satkaperäisessä veneessään, purjehtien kaupunkiin kaloja viemään ja "Messingstångenin" kapakassa Tukholmassa, juoden totia kalanostajan kanssa; tuossa taas hän tuli mustassa lievetakissa ja pitkissä, mustissa roimahousuissa, joita hän piti kirkossa, ripille mennessään, häissä, hautajaisissa ja ristijäisissä; tuossa riippui musta lammasnahkakurtikka, jota hän piti nuotalla syksyisin ja keväisin, tuossa rehenteli iso hylkeennahkaturkki, jossa vielä näkyi joulukemujen tähteitä; ja villainen matkavyö, joka oli neulottu viheriästä, keltaisesta ja punaisesta langasta, kiemuroi kuin "iso merikäärme" lattiaan asti, pistäen päänsä saappaan varteen.

Karlsson lämpisi ajatellessaan tuota muhkeata silkinlaheata turkkia, ajatellessaan miten häntä lipeästi liukuvassa kelkassa kiidätettäisiin jäiden poikki, hylkeennahkainen lakkilätsä päässä, naapureiden luo, jotka tervehtivät jouluvieraitaan rannalle rakennetuilla nuotiotulilla ja pyssynpaukauksilla, ja kuinka hän sitten tupaan tultuaan antaisi turkkinsa soljua olkapäiltään ja esiintyisi mustaan verkatakkiin puettuna, kuinka pappi häntä sinuttelisi, kuinka häntä istutettaisiin pöydän päässä, renkien oven suulla seisoessa tahi ikkunanlaudoilla istuessa.

Karlssonin kuvitelmat vihdoin elostuivat niin, että ne nostivat miehen koivilleen, ja melkein tietämättään pujahti hän turkkiin ja havaitsi seisovansa keskellä lattiaa, käsillään turkin puuhkia silittelemässä. Hekumallinen vavistus värisytti koko ruumista, kun hän tunsi turkinkauluksen kasvojansa kutkuttavan. Sitten hän pukeutui mustaan lievetakkiin ja napitti sen, nosti parranajopeilin tuolille nähdäkseen miten takki soveltui selkään, pisti kätensä laskokseen ja mitteli lattiaa pariin kertaan. Rikkauden tunne levisi silkinhienoisesta vaatteesta; tuntui niin runsaalta ja varavalta, kun hän siirtäen takinliepeitä kahtaanne istausi sängyn laidalle, kuvaillen olevansa jossain kyläilemässä.

Näistä päihdyttävistä unelmista hänet herätti meluavat äänet ulkoa. Hän rupesi kuulostelemaan. Nyt hän erotti Iidan — professorin kauniin kyökkipiian — ja Normanin äänet, jotka leijuivat vieretysten toisiinsa kietouneina ja ikään kuin suuteloita vaihdellen. Tuntui kuin pistos rinnassa. Tuossa tuokiossa lievetakki ja turkki riippuivat vaatenaulakolla raidin peitossa, ja hän laskeusi portaita alas vasta sytytetty sikari hampaissa.

Kun Karlssonilla oli paljon työtä ja pää täynnä parannushankkeita, niin hän ei tähän asti ollut joutanut mihinkään rakkaudenseikkoihin tyttöjen kanssa. Paitsi sitä hän tyysti tiesi miten paljon aikaa niihin kuluu sekä senkin, että niin pian kuin lemmen liekki pääsisi raivoon, paljastuisi hänen heikko puolensa, jota olisi hankala puolustaa. Ja jos hänen alakynnessä täytyisi taistotantereelta väistyä, loppui valta ja arvoisuus.

Mutta kun nyt kaunotar itse oli lupaunut voiton palkinnoksi ja voittajalla tuntui olevan liiankin paljon voitettavissa, niin häntä halutti käyttää kannuksiansa, ja harja pystyssä ja sillä vakavalla päätöksellä, että hän tässä kukoksi pääsisi, hän lähenteli pihatörmää, missä kuherrus jo kävi täyttä päätä. Hieman vihaksi pisti, ettei kilpakosiana ollut parempaa miestä kuin Norman; olispa ollut edes Kusti; mutta tuo pahainen Norman! Kyllä hän hänet opettaisi.

— Hyvää iltaa, Iida! hän alotteli eikä ollut näkevinäänkään Normania, joka vastoin tahtoaan hyppäsi alas aidalta, jonne Karlsson hänen sijalleen heti hyppäsi.

Ja Iidan sytykkeitä ja puita kerätessä Karlsson rupesi puhelahjaansa niin uuraasti käyttämään, ettei Norman saanut suunvuoroakaan. Mutta tyttö oli oikullinen, heitti Normanille sanasen silloin toisen tällöin, joihin yhtäkaikki Karlsson tuota päätä tarttui lähettäen ne takaisin koreiksi sirottuina ja somistettuina. Kaunotar, jota kiista miellytti, käski Normanin kiskomaan päreitä. Mutta ennen kuin tuo suosittu ehti veräjällekään, oli Karlsson jo hypännyt aidalta maahan, löytänyt kuivan kuusen ja pilkkonut säleiksi; samassa tuokiossa hän oli pannut päreet puukantovaatteeseen, jonka Iidan seuraamana pikkusormellaan kantoi keittiöön. Hän jäi oven suuhun, jonka hänen leveä selkänsä kokonaan tukkesi, niin ettei kukaan päässyt siitä kulkemaan. Ja Norman, joka ei keksinyt mitään asiaa, mitteli kotvasen halkoliiterin edustaa, apein mielialoin aprikoiden hävyttömän helppoa toimeentuloa tässä maailmassa, kunnes näki parhaaksi mennä kaivon kannelle purkamaan suruansa harmonikan huolia lieventäviin säveliin.

Klaveerin läkkikielten vienot soinnit tunkeusivat sumeton läpi ovenvartijan ohi laupeuden istuimelle, kyökin liedelle asti. Iita muisti nyt, että hänen oli noudettava juomavettä professorille kaivolta. Ja Karlson tuli mukaan, tällä kertaa kuitenkin hiukkasen epävarmana, koska hänen nyt täytyi koettaa voimiaan perin oudolla alalla. Tehdäkseen tyhjäksi tuon houkuttelevan äänen lumoavan vaikutuksen hän tarttui Iidan vaskipulloon ja kuiskasi helliä lemmensanoja niin hiukeasti ja kauniisti kuin suinkin taisi, ikään kuin sommitellakseen sanoja viekottelevaan soittoon ja sortaakseen soolon vähäpätöiseksi säestykseksi, mutta juuri kun saapuivat kaivolle, kuului tuvasta tädin ääni. Hän huusi Karlssonia ja äänestä kuuli, että asia oli tärkeä. Ensinnä renki suuttui eikä ollut vastata, mutta silloin paholainen meni Normaniin, ja hän huusi jotta kajahti: — Täällä hän on, täti! — Kyllä hän tulee paikalla!

Tuhatkertaisesti toivoen sukkelan soittoniekan h—n, voittajan täytyi riuhtaista itsensä irti lemmenliekistä jättäen puoleksi jo anastamansa saaliin huonommalleen, jonka tuli sattumaa onnestaan kiittää.

Muori hoilasi vielä kerran, ja äkäisesti Karlsson ärjäisi tulevansa minkä kerkesi.

— Karlsson tekee hyvin ja tulee ottamaan puolikuppisen, pyysi eukko, seisoen porstuan kuistilla ja kädellään varjostaen silmiään hienossa kesähämärässä erottaakseen tuliko renki yksin.

Renki, joka muulloin mielellään kallisti puolikuppisen, olisi suonut kaikki kahvit ja viinat hiiteen, vaan eihän kumminkaan sopinut kieltäytä; ja mieliharmikseen hänen täytyi kuulla miten Norman lähdeniityllä ilkkuen, voittoisana kajahutteli tarkk'ampujamarssiaan, sen sävelillä säestäen hänen askeliaan tuvan portaita noustessa. Eukko oli entistään suopeampi ja Karlssonin silmissä nyt entistään vanhempi ja rumempikin, ja mitä makeammaksi muori muuttui, sitä jurommaksi äkämystyi Karlsson, joka lopulta teki eukon milt'ei helläksi.

— Katsokaas Karlsson, hän vihdoin koetti, kahvia kaataessaan, — meidän on kutsuttava heinämiehiä nousviikoksi, ja siksi halusin puhutella Teitä ensin, ymmärrättehän.

Nyt juuri vaikeni paljepeli, Karlsson syöntyi entistään vieläkin töykeämmäksi, ja hän mutisi soinnuttomasti ja hajamielisesti:

— Niin, niin, aivan oikein — heinäntekoon nousevalla viikolla!

— Soisin, näethän, emäntä jatkoi, — että Karlsson ja Liisa lauantaina lähtisivät heinäsanaa viemään; mielestäni ei lainkaan haitaksi olisi, että Karlssonkin välistä näyttäisi silmiään ihmisille, sillä se aina tekee hyvää.

— Katsokaas, lauantaina minä en pääse, katkaisi Karlsson jyrkästi — silloinhan minun on mentävä Dalaröhön professorin asioille.

— No voisihan nyt kerran Normankin sen kyydin tehdä, väitti eukko kääntyen Karlssoniin selin, jottei hänen tarvitseisi nähdä miten rengin kasvonjuonteet muuttuivat.

Samassa klaveerista kuului muutamia paussien katkaisemia sävelryhmiä, jotka tuntuivat etenevän ja viimein raukeavan kesäyöhön, missä kehrääjälintu jo par'aikaa polki hyrisevää rukkiansa.

Karlssonin otsasta tihkui kalmanhiki, hän kaasi kurkkuunsa viinakahvit, rintaa ahdisti, niinkuin sitä paasi olisi painanut, päätä pyörrytti ja hermot herpoontuivat.

— Norman ei siihen kykene; — Norman ei pysty kaikkia professorin asioita toimittamaan ja — ja paitsi sitä hänellä ei ole luottoa.

— Niin, mutta minäpä olen kysynyt professorilta itseltään, akka nyt puolestaan päättävästi vastasi — ja hän sanoi, että hänell' ei ole asiaa Dalaröhön tulevana lauantaina.

Senkin vietävä, ajatteli Karlsson. Mitenkäs tästä pälkähästä päästään! Hänestä tuntui kuin olisi ollut loukussa.

Hänen ajatuksensa olivat nyt niin hajallaan, ettei kyennyt niitä kokoamaan vihollisen torjuntaan. Tuo muorilta ei jäänyt huomaamatta, ja hän päätti takoa raudan kuumana ollessa.

— Kuulkaahan nyt Karlsson, älkää pahastuko, vaikka minun täytyy tehdä teille pikku muistutus, en minä sillä pahaa tarkoita.

— Täti sanoo vaan, mitä pirua mielitte, yhdentekevää minulle on, sähähti Karlsson, kuullessaan miten klaveerin yhä hellemmäksi käyvät sävelet sammuivat sointumasta ha'an perimmäisessä pohjukassa.

— Katsokaas Karlsson, soisin ettei Karlsson alentuisi noiden likkojen kanssa lepertelemään, sillä selkkauksia siitä vaan aina lopuksi syntyy; kyllä minä nuo seikat arvaan, ja hyvää minä vaan tarkoitan, katsokaas Karlsson. Noilla kaupungin luiskilla aina pitää olla miesjoukko ympärillään hyörimässä ja pyörimässä, eikä hölöttämisestä, hössötöksestä ja huppeloimisesta tahdo loppua tulla. Milloin menevät metsään toisen kanssa, milloin lakkaan toisen kanssa, ja jos sitten sattuu hullusti käymään, niin ne syyttävät sitä, jonka ensiksi käsiinsä saavat. Niin sen asian on laita.

— Mitä hittoa se minulle kuuluu että pojat tyttöjä hyvänä pitelevät?

— Niin, niin, älkäähän nyt pahaksenne panko, lohdutteli muori, — teidän laisenne miehen pitäisi naida, eikä silloin sovi karjakkojen ja tuollaisten kanssa kuherrella, ja tässä saaristossa on paljon rikkaita tyttöjä, tietäkää se, ja jos olette viisas ja hoidatte asianne niinkuin pitää, niin pääsette omillenne, ennen kuin arvaattekaan; älkää siis olko itsepintainen, vaan kuulkaa mitä minä teille sanon käskiessäni teitä heinämiehille viestiä viemään. Muistakaa se, etten minä ketä hyvänsä talon asioille lähetä, ja kyllä kai poika minua tästäkin morkkaa, vaan siit'en välitä, sillä kehen luotan, sitä myös tuen, siihen saatte luottaa.

Karlssonin mieli alkoi rauhoittua. Kenties tuosta talon nimessä esiintymisestä jotain hyötyä saattaisikin olla; mutta viimeiset vastoinkäymiset kaivelivat vielä liiaksi hänen sydäntänsä. Ei hän ruvennut rakkaudestaan niin vähälle luopumaan tuiki tietymättömäin etuuksien saavuttamiseksi. Ainakin piti harjakaisia juotaman, jos kerran kaupat tehtiin.

— En minä arkioissani sille matkalle lähde, eikä minulla tämän ehompia ole, arveli Karlsson ongitellen.

— No, jos ei muusta tinkaa tule kuin vaatteesta, niin kyllä sille aina keino keksitään.

Pitemmälle Karlsson ei pyrkinyt tähän suuntaan, vaan sen sijaan hän päätti vaihettaa puolen lupauksen toiseen, ja monet inttelyt kumottuaan sai hän sen aikaan, että Norman, jota välttämättömästi tarvittiin viikatteita hiomassa ja heinärattaita korjaamassa, jäisi kotosalle, ja Lotta kävisi Dalarössä.

* * * * *

On kesäisen työpäivän aamu heinäkuun alkupuolella. Kello on kolme. Takan piippu savuaa, kahvipannu on tulella; kaikki ovat jo jalkeilla ja täydessä touhussa. Pihamaalla on pitkä kahvipöytä katettuna. Eilis-iltana saapuneet heinämiehet ovat maanneet aittain ja riihen ylisellä. Kaksitoista rotevaa saaristolaista seisoo paitahihasillaan, olkihatut päässä, viikatteilla ja sieroilla asestettuina, ryhmittäin tuvan edustalla. Tuossa pari soudun käyristämää vanhusta, tuossa muuan Aspön jättiläinen meren partaalta, leuvassa harmaa soturin parta, syvällä päässä siniset silmät, jotka tietävät yksinäisyyden kaihoa, nimetöntä ja äänetöntä surua. Tuolla muuan vuorelainen, särmäinen, käyräksi kasvanut kuin äärimmäisen karin räkämänty, muuan vilkas, laiha, tuulen kuivaama saaren ukko; joitakuita, veneenrakentamistaidostaan kuuluja myllysaarelaisia ja pari mainiota hylkeenampujata Långvikistä. Niiden ympärillä häärivät tytöt, paitahihasillaan nekin, huivit ja vaaleat pumpulihameet yllään, silkkisaalit päässä; vastamaalatut haravat heillä on mukanaan, mutta ulkomuodosta päättäen olisi pikemmin luullut heidän hankkiutuneen juhlaan kuin kovaan työhön. Ukot napahuttelivat heitä rystysillään vyötäisiin, mutta pojat pysyivät näin aamustapäivin loitommalla, odotellen iltahämäriä soittoineen, karkeloineen ja kisoineen. Aurinko oli jo paistanut neljänneksen tuntia, vaan ei vielä ollut ehtinyt nuolla kastetta maasta; lahden laineetonta pintaa reunusteli vaaleanvihreä ruohikko; sieltä kuului vasta munasta puhjenneiden sorsanpoikain papatusta, jota vanhemmat käkertäen säestivät; lokit pyytelivät salakoita leijaillen pitkillä, sivakoilla siivillään kuin kirkon kipsienkelit; kellarintakaisen tammen latvassa heränneet harakat räkättivät ja säkättivät siitä, mitä valkohihoista luulivat tietävänsä; käki kukkui ha'assa kiimoissaan, raivoten, surren ensimäisen heinäru'on tullen loppuvaa himojen aikaa; tapinvääntäjä rääkyi ruispellossa; pihamaalla pyöri koiranpenikka liehitellen vanhoja tuttuja; päivänpaisteessa välähtelevät paidanhihat kurotteliivat pöydän poikki, missä kupit ja kulhot, lasit ja lautaset kilisivät ja kalisivat kestityksen alkaessa.

Tuo muutoin ujo Kusti anasti isännyyden, ja isänsä entisten ystävien parissa olo tuntui hänestä niin turvalliselta, että hän syrjäytti yksin Karlssoninkin ja hoiti viinapulloa itse. Mutta renki oli heinämiehiä kutsuessaan jo ennättänyt hankkia itselleen paljon tuttavia kyläläisissä, ja hän päätti nyt heittäitä vanhemmaksi sukulaiseksi tai vieraaksi, jolle isäntäväen tuli osottaa kohtelijaisuutta. Kustia kymmenisen vuotta vanhempana ja kehittyneen, miehekkään ulkomuotonsa turvissa oli hänen helppo sortaa nuorempatansa, joka kaiken ikänsä oli poikana pysyvä isävainajansa ikäveljien rinnalla.

Kahvi oli juotu, päivä oli noussut korkeammalle, ja vanhukset lähtivät nuorten seuraamina, viikatteet olalla, isolle niitylle päin kulkemaan.

Tiheä, säärenkorkuisena rehottava heinä antoi Karlssonille aihetta selittää uuden-aikaista niitynviljelystä; miten hän oli raatanut pois niitylle karisseet lehdet ja kuloruohon, tasinut myyränmättäät, kylvänyt heinänsiemeniä hallanpanemiin paikkoihin, jotka sitä ennen oli tadevedellä väettänyt. Sitten hän järjesti joukkonsa kuin sotakapteeni, antaen kunniasijat vanhoille ja varakkaammille, itse jättäytyen viimeiseksi. Valkohihaiset heinäntekijät muodostivat pitkän, suippopäisen jonon kuin joutsenet ikään syksyllä merien taa muuttaessaan; miltei kintereitään tavottelemassa oli joka miehellä seuraajansa viikate, ja hajallaan kuin tiiraisparvi, oikullisesti liehuen milloin minnekin päin, mutta yhtäkaikki koossa pysyen, tulivat haravoineen tytöt kukin niittomiehensä jälestä.

Kahisten kaatui kasteinen heinä kimputtain kedolle; vierekkäin viruivat siinä kaikki kesän kukkaset, jotka uhkarohkeasti olivat metsän ja ha'an hylänneet; siinä päivänkakkarata ja käen kaalia, keltamatarata ja tervakukkaa, koiranputkea, ketoneilikkata, hiirenhernettä; rusojuurta, apilasta ja jos jotakin niityn ruohoa. Hyvälle ne hajahtelivat kuin höysteet ja hunaja, ja mehiläis- ja metsämettiäisparvet pakenivat murhaavata miesjoukkoa, myyrät tunkeusivat maan sisuksiin, kun kuulivat huoneittensa heikkojen kattojen ruskavan; tarhakäärme peloissaan puikahti ojaan ja luikahti läpeensä; korkealla tappotantereesta lenteli metsäkirvispari, jonka pesän kengänkorko oli musertanut; selusjoukkona olivat kottaraiset, jotka nokkivat ja tökkivät kaikenlaista auringonpaahteeseen noussutta pientä elukkata.

Kun ensimäinen luoko oli tehty ja niityn päähän päästy, niin sankarit seisattuivat ja piennarta vasten viikatteitaan nojaten he katselivat tekemäänsä hävityksen työtä, pyyhkien hikeä lakkiensa hihnoista, sekä vetäen nuuskaa nenäänsä vaskirasioistaan, sillä välin kuin tytötkin eturintaan ehättelivät.

Ja toistamiseen lähdetään ruohonpäiselle kukkaismerelle, jonka yltyvä aamutuuli panee lainehtimaan, ja josta vielä välähtelee kirjavia, loistavia värejä, kun kukkien jäykemmät varret ja päät tunkeuvat pehmoisen kastikaisen läpi, joka milloin tuulessa häilyy sinne tänne, milloin uinaa aallotonna kuin tyyni järven kalvo.

Ei yksikään noista juhlamielisistä ja kilpailun kiihottamista ottaisi viikatteestaan hetkeksikään luopuaksensa. Ennemmin hän auringon poltteeseen kepertyisi. Karlssonin jälkiä luokoilee professorin Iita, ja koska renki on jälkimäisenä miehenä, saattaa hän pohkeitaan alttiiksi panematta kääntyä taakseen piian kanssa pikkuruisen pakinoimaan, ja Normania, joka myös sattuu Iidan läheisyyteen, pitää hän myös tarkkaan silmällä. Niin pian kuin tämä koettaa luoda lemmensilmiä lounaaseen, on Karlsson viikatteineen hänen kintereillään enemmän yrmeästi kuin hyvänluontoisesti ärjäisten: varo sinä kinttujasi!

Kello kahdeksan aikana on lähdeniitty niitetty tasaiseksi kuin kämmen; pitkiksi harjanteiksi heinä siihen on heitäinnyt. Nyt katsellaan työtä, tarkastetaan luokoa; Rundqvistin pää saa kantaa, koska hänen viikatteensa on tehnyt huonointa jälkeä. Mies puolustaikse syyttämällä sitä, että hänen täytyi katsella tyttöä, mikä hänelle oli annettu, sillä ihan äskettäin tytöt eivät olleet hänen pariinsa pyrkineet.

Nyt Liisa pihamäeltä huutaa aamiaiselle; viinapullo säihkyy auringon paisteessa, ja sahtitynnyri on aukaistu; perunapata höyryää hellalla, silakat kulhoilla, voiastiat ja valmiiksi leikattu leipä ovat pöydällä. Viinasarkkoja kallistellaan ja kilistellään ja ruvetaan suurukselle.

Karlssonia on kiitelty, ja voitto-onnekkaana hän pöydänpäässä hymähtelee; suopealta Iitakin näyttää ja Karlsson osottaa hänelle erinäistä huomaavaisuutta, jota tytön päivän kaunottarena sopikin vaatia. Muori, joka teputteli kahakäteen, kanneskellen vateja ja lautasia, sivutti heitä siksi usein, että veti Iidan huomion puoleensa, mutta Karlsson ei huomannut muoria, ennen kuin tämä tokaisten häntä kyynäspäällään selkään kuiskaa:

— Karlssonin tulee olla isäntänä ja auttaa Kustia, Karlssonin pitää olla kuin kotonaan.

Mutta tämä on silmin korvin kiintynyt Iitaan, ja vain pikipäinsä hän laskee jonkin pikipuheen muorille vastineeksi. Mutta nyt tulee Liina, professorin lapsenpiika, kutsumaan Iidan kotiin siivoamaan. Se miesten mieliä hiukkasen pahoitti, mutta tytöt siitä eivät näkyneet olevan milläänkään.

— Kuka minulle nyt luokoo, kun minull' ei enää ole tyttöä, valitteli Karlsson teeskennellen epätoivoa, jolla pyysi todellista mielipahaansa peitellä.