E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

HISTORIALLISIA PIKKUKUVIA

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Suom. Kaapo Murros

Tampereella, Tampereen Työväen Sanomalehti O.Y. 1911.

SISÄLLYS:

Egyptin orjuus.
Puoliympyrä Athenassa.
Alkibiades.
Sokrates.
Leontopolis.
Karitsa.
Petoeläin.
Luopio.
Attila.

Egyptin orjuus.

Vanha puunleikkaaja ja koristeseppä Amram asui joen rannalla palmun lehväin varjostamassa savimajassa. Siellä oli hänellä vaimonsa ja kolme lastaan. Hän oli kasvoiltansa keltainen ja käytti pitkää partaa. Kun hän oli taitava ammatissaan, osasi veistää elehvantinluuta ja kovaa puuta, palveli hän Faraon talossa ja työskenteli sentakia temppeleissäkin.

Nyt hän eräänä aamuna keskikesällä hiukkasta ennen auringon nousua kohosi vuoteestaan, keräsi työkalunsa reppuun ja läksi majasta. Kynnykselle hän pysähtyi äänettömänä rukoilemaan kääntyen itää kohti. Ja sillä tavalla hän vaelluksensa alotti kalastajapirttien välissä alati seuraten mustaa, halkeillutta jokitörmää, missä haikarat ja kyyhkyset lepäilivät aamiaisensa jälestä.

Nepht kalastaja, naapuri, koki verkkojansa, lajitteli toutaimia, monneja ja muita kaloja veneen erisuuruisiin lokeroihin.

Amram tervehti ja halusi sanoa muutaman sanan ystävyyden merkiksi:

— Niili on lakannut nousemasta? hän sanoi.

— Lakannut kymmenennellä kyynärällä! Se merkitsee varmaa katoa!

— Tiedätkö, miksi se voi nousta vain viisitoista kyynärää, Nepht?

— Muutenhan me hukkuisimme, tietysti, vastasi kalastaja yksinkertaisesti.

— Niin, kyllä niin, ja se ei saa tapahtua. Niilillä on siis herra, joka vallitsee veden korkeutta, ja hän, joka on mitannut tähtien holvikaarroksen ja laskenut maan perustukset, on luonut vedellekin padon, ja tämä pato, jota me emme näe, on viisitoista kyynärää. Sillä siinä suuressa virrassa meidän isiemme maassa, Urin maassa Kaldeassa, nousi vesi viisitoista kyynärää, ei enemmän, ei vähemmän. — Niin, Nepht, sanonpa me, sillä sinä olet meidän kansaamme, vaikka puhut toista kieltä ja vieraita jumalia palvelet. Hyvää huomenta toivotan sinulle, sangen, sangen hyvää, Nepht!

Hän läksi edelleen häpeissään olevan kalastajan luota, ja painui esikaupunkiin, missä alkoi porvarien Niilin tiileistä ja puusta rakennettujen talojen sarja.

Kauppias ja vaihtaja Eleazar avasi juuri puodin akkunaa ja puotipoika kasteli katua puodin edustalla.

— Siunattua huomenta, Eleazar heimolaiseni, tervehti Amram.

— En voi sanoa, vastasi kauppamies kiukkuisesi. Niili on pysähtynyt ja alkaa laskea, se merkitsee huonoja aikoja.

— Huonoja aikoja seuraavat hyvät ajat, niin ymmärsi isämme Abraham; ja kun Josef Jaakobin poika ennusti ne seitsemän laihaa vuotta, neuvoi hän faraota kokoomaan aittoihin…

— Voi niin olla, mutta se on ollutta ja mennyttä!

— Niin, sinähän olet unohtanut lupauksenkin, Herran lupauksen
Abraham ystävälleen…

— Senkö siitä Kaanaan maasta? Sitähän olemme odotelleet neljäsataa vuotta, ja sen sijaan on Abrahamin lapsista nyt tullut orjia…

— Abraham uskoi hyvässä ja pahassa, ilossa ja hädässä, ja se hänelle luettiin vanhurskaudeksi.

— Minä en usko vähääkään, keskeytti Eleazar. Kyllä, kyllä uskon kaiken käyvän takaperoiseksi ja että minä saan sulkea puotini, jos tulee katovuosi…

Amram läksi edelleen murheellisena ja saapui torille, jossa hän osti itselleen durrha-leivän, palasen ankeriasta ja joitakuita sipuleita.

Kun myyjätär otti kolikon, sylkäsi hän sitä, ja Amram teki samoin saatuaan vaihtorahaa takaisin.

— Syljitkö kolikkoa, heprealainen? ärähti kauppiatar.

— Maan tavat tarttuvat! vastasi Amram.

— Vastaatko, saastainen koira?

— Puheeseen vastaan, en rivosanoihin.

Heprealainen kulki edelleen, sillä väkeä oli kasaantunut paikalle. Hän tapasi parturi Enochin, ja he tervehtivät merkin kautta, jonka muukalaiset olivat keksineet ja joka tarkotti: Me uskomme Abrahamin lupaukseen, ja odotamme kärsivällisinä toivossa.

Amram saapui vihdoin temppelipalatsille, kulki kautta sfinksien kujan ja seisoi pikku portin edustalla vasemmalla pylonilla. Hän iski kädellään seitsemän lyöntiä, ja palvelija tuli näkyville, otti Amramia käsipuolesta ja saattoi hänet sisälle. Nuori pappi peitti hänen silmänsä siteellä; ja kun puunleikkaajan reppu oli tutkittu, tartuttiin hänen käteensä ja hänet saatettiin temppeliin. Milloin kävi kulku portaita ylös, milloin alas, joskus suoraan eteenpäin. Pilareita väisteltiin, ja veden pauhinata kuului; kerran haiskahti kosteus, toisen kerran suitsutussavu.

Vihdoin pysähdyttiin, ja side poistettiin Amramin silmiltä. Hän oli pienessä huoneessa, missä seinät olivat maalatut, missä oli muutamia penkkejä ja kaappi. Runsaasti kirjailtu ja elehvantin luulla koristeltu ebenholtsiovi erotti huoneen isonlaisesta salista, jonka toisella puolella leveät portaat johtivat itää kohti olevalle terrassille.

Pappi jätti Amramin yksikseen osotettuaan hänelle että ovi oli korjattava, ja helposti ymmärrettävällä eleellä vaadittuaan häneltä äänettömyyttä ja vaiteliaisuutta.

Kun Amram jäi yksikseen ja ensi kerran oli pyhien muurien sisällä, jotka eivät heprealaiseen voineet mitään kunnioitusta nostattaa, valtasi hänet kuitenkin jonkinlainen kauhu kaiken sen salaperäisyyden takia, jota oli nuoruudestaan asti kuullut kerrottavan, ja välttääkseen pelkoa tietämättömyytensä tähden päätti hän tyydyttää uteliaisuutensa sen uhalla että hänet ajettaisiin takaisin, jos tapaisi jonkun.

Näön vuoksi hän otti hienoteräisen höylän käteensä astuessaan isoon saliin.

Se oli varsin suuri huone, ruusun värisestä graniitista rakennettu vesilähde keskellä permantoa ja obeliski juurrutettu vesisäiliöön. Seiniin oli maalattu kuvaolentoja yksinkertaisin värein, enimmäkseen punamullalla, keltasella ja mustalla. Hän pudisti sandaalit jaloistaan ja kulki edelleen kalleriaan, missä muumioarkkuja oli seiniä vasten kohollaan.

Sitten hän astui kupoolihuoneeseen, jonka holviin oli maalattu pohjoisen tähtitaivaan suuria tähtisikermiä. Suoraan sen alla seisoi pöytä, jolla oli kartan tapaisilla piirroksilla merkitty puolipallo. Samassa huoneessa oli akkunan pielessäkin pöytä ja siinä suurimman pyramiidin malli mittakaavoineen maanmittarilaudalle asetettuna, ja vieressä oli kone kulmien mittaamista varten.

Täältä ei näyttänyt olevan mitään ulospääsyä, mutta hiukan etsittyään tapasi salaisuuksiin perehtymätön akasiapuusta rakennetut portaat, jotka kiersivät ylös johonkin puutorniin. Amram nousi nousemistaan, mutta katsahdettuaan ulos eräästä räppänästä, havaitsi hän yhä olevansa kupoolisalin katon tasalla. Mutta hän nousi edelleen; ja laskettuaan taas sata askelta ylöspäin ja katsottuaan räppänästä, havaitsi hän olevansa kupoolisalin permannon tasalla.

Samassa aukeni lautaovi, ja vanhanpuoleinen mies jonkinlaisessa pappispuvussa seisoi Amramin edessä tervehtäen kuin tuttua, odottamaansa esimiestä; mutta nähdessään vieraan hän säpsähti; ja molemmat miehet katselivat toisiaan kauan ennenkuin saattoivat sanoja vaihtaa.

Amram, joka yllätettynä oli epäedullisemmassa asemassa, ryhtyi ensin kielitaisteluun:

— Ruben, tunnetko minua? Lapsuutesi ystävää ja heimolaista lupauksessa?

— Amram, Jochebethin puoliso, Kehatin poika, kyllä, minä tunnen sinut!

— Ja sinä täällä! Kolmekymmentä vuotta sitten hävittyäsi näköpiiristäni.

— Entä sinä?

— Minut on kutsuttu korjaamaan erästä ovea, siinä kaikki, ja kun minut jätettiin yksikseni, tahdoin katsella ympärilleni.

— Minä olen kirjuri korkeakoulussa…

— Ja uhraat vieraille jumalille?

— En, en uhraa, Amram, ja uskon lupaukseen olen säilyttänyt, Amram. Astuin tähän taloon saadakseni tietoa viisaitten salaisuuksista ja voidakseni sisältäpäin avata linnan, joka Israelin kahlehtii vankeuteen.

— Salaisuuksista? Miksi täytyy korkeimman olla salaista?

— Siksi että kansa käsittää vain alhaista.

— Ettehän itse usko näihin eläimiin, joita sanotte pyhiksi?

— Emme, ne ovat vain symbooleja. Näkyväisiä merkkejä näkymättömän osottamiseksi. Me papit ja oppineet palvelemme sitä Ainoata, kätkettyä, sen näkyväisessä muodossa: Aurinkoa, elämän antajaa ja ylläpitäjää. — Muistathan lapsuutemme ajoilta, kuinka farao Amenophis neljäs väkisin poisti vanhat jumalat ja pyhien eläinten palveluksen. Hän muutti Thebestä kauemmas alaspäin jokea ja julisti yksijumalaisuusopin. Tiedätkö, mistä hän sen opin sai? Israelilta, joka Josefin mentyä avioliittoon ylhäisen On-papin tyttären Ansetin kanssa lisääntyi ja avioliittoja solmi korkeitten farao-sukuistenkin tyttärien kanssa. Mutta Amenophisin kuoltua kaikki palautettiin ennalleen, hallituspaikka muutettiin takaisin Thebeen, vanhat jumalat otettiin palveltaviksi — kaikki kansan tähden.

— Ja te yhä vaan palvelette sitä Ainoata, Kätkettyä, Ijankaikkista?

— Me teemme niin!

— Onko sitten jumalanne sama kuin Abrahamin, Isakin ja Jakobin jumala?

— Todennäköisesti, kun kerran muuta ei ole kuin yksi!

— Merkillistä se on! Mutta kuinka te sitten vainootte heprealaisia?

— Muukalaiskansoilla ei juuri ole tapana rakastaa toisiaan.
Tiedäthän että faraomme äskettäin on sotinut syrialaisia vastaan…
Chetan kansaa.

— Kaanaan maassa ja ympäristöillä, isiemme ja lupauksen maassa! Katsohan, Herra Zebaoth, meidän jumalamme lähettää hänet raivaamaan tietä kansallemme.

— Uskotko vielä lupaukseen?

— Yhtä varmasti kuin Herra elää! Ja minulle on sanottu, että aika pian on täytetty, jolloin me vaellamme pois orjuudesta luvattuun maahan!

Kirjuri ei vastannut, mutta hänen kasvonsa osoittivat sekä epäilystä Amramin tiedonannon suhteen että varmuutta jostakin muusta, joka pian oli tapahtuva.

Amram, joka ei halunnut laskea mitään uutta valaistusta uskoansa järkyttämään, poikkesi keskustelusta ja siirtyi välinpitämättömänä toiseen asiaan.

— Siinäpä merkilliset portaat.

— Hissi se on eikä porras.

Amram katsahti ylöspäin kupoolikattoon ja keksi uuden kiinnekohdan, millä riippua kiinni keskustelussa, josta ei hän halunnut luopua.

— Onko tämä taivas? hän kysyi.

— Se on taivas.

— Entä sen salaisuudet?

— Mitäpä niistä salaisuuksista! Ne ovat jokaisen saatavissa, joka ne voi käsittää.

— Sanohan ne muutamalla sanalla!

— Tähtitieto ei ole minun alaani, ja vähän minä tiedän, mutta samantekevä — muutamalla sanalla. Holvi, joka riippuu, on taivas, lauta, joka pöydällä, on maa. Nyt sanovat viisaat näin: Alussa lepäilivät maa, Sibu, ja taivas, Nuit, toistensa rinnalla. Se on selvennettynä: ne olivat yksi! Mutta ilman ja päivänvalon jumala Shu nosti taivasta ja asetti sen holviksi maan yli. Kiinteät tähtikuviot, jotka tunnemme, ovat siis aivan kuin jäljennös, vahasinetti maasta, ja tähtiä lukemalla oppineet voivat tutkia selville maamme tuntemattomia seutuja. Katsohan nyt sitten niitä tähtikuvioita, jotka tunnet. Pohjoisessa Otava, etelässä eräänä vuodenaikana Metsästäjä (Orion) neljä tähteänsä neliössä ja kolme keskellä. Näitä kolmea me heprealaiset sanomme Jakobin sauvaksi, ja ylimmän läpi käy taivaan tasaaja eli ekvaattori, joka vastaa maan tasaajaa, missä Niilimme lähteitten luullaan olevan. Sitten sinähän tunnet myös meille niin rakkaan tähtikuvion, nimeltä Joki (Niili). Katsohan, kuinka se juoksee Metsästäjästä (Orionista), taipuu taivaalla yhtä moneen mutkaan kuin täällä maan päälläkin. Siis: Joka haluaa tietää maan kätkettyjä salaisuuksia, voi oppia ne taivaalta. — Meidän oppineemme tuntevat vain ne maat, jotka ovat päivän nousua kohti, mutta ne seudut, jotka ovat Otavan alapuolella pohjoisessa, ovat meille tuntemattomat, samoin kuin nekin maat, jotka ovat päivän laskun puolella. Mutta näyttää siltä kuin Otavan seudut olisivat aiotut suuria tehtäviä varten. Neljä ja kolme ovat sen lukuja, samoinkuin Metsästäjänkin. Kolme on jumalaisuuden lisäominaisuuksia, neljä on täydellisyys mahdollisuudessa, kolme ja neljä muodostavat ihmeellisen seitsenluvun.

Jumalille uhrataan epätasaisissa luvuissa, kolmessa, ihmisille tasaisissa luvuissa, neljässä. Tämän osapuilleen olen käsittänyt taivaan salaisuuksista. Jos nyt tahdot jotakin tietää maan vastaavaisuuksista, niin katselkaamme faraoittemme hautoja, joiden näkyväisenä tarkoituksena on olla hautoja, mutta joilla on myös salainen tehtävänsä, nimittäin se, että ne kätkevät luvuissa ja mitoissa, mitä viisaat ovat selville tutkineet, koskeva Sibun ja Nuitin sisäisiä suhteita. — Ensiksi tämä: Faraohauta eli pyramiidi käsittelee lukuja neljä ja kolme; pohjapinta neljää, sivut kolmea, joka nyt oli taivaan salaisuuksia. Mutta ison pyramiidin pohjapinta on 365 pyhää kyynärää leveä. Siinä on suurvuoden päivät 365. Mutta pyramiidin kolminumeroinen sivu on 186 pitkää kyynärää eli stadio. Siitä näet, mistä tien mitta on otettu.

Jos kerrot pohjapinnan leveyden luvulla 500, joka on osapuilleen kaksinkertainen leveys pitkissä kyynärissä, saat pituuden, joka on sama kuin 1/360 osaa koko siitä piiristä, minkä aurinko vaeltaa vuodessa, kun 360 on pikku vuoden päiväin luku. Tämä pituus vastaa neljää aikaminuuttia, joten ne asukkaat, jotka asuvat niin sanottua astetta lännempänä meitä, saavat nähdä auringon nousevan neljää aikaminuuttia myöhemmin kuin me… Enempää en muista luvuista ja mitoista; jos tahdot tietää enemmän, esimerkiksi, miksi pyramiidin sivut ovat 51 astetta kaltevia, saat kysyä tähtitaitoisilta. Laskutie hautakammioon on kaltevuudeltaan sitävastoin 27 astetta, joka vastaa maailman akselin ja maan akselin kaltevuuden välistä erotusta.

Amram oli seurannut erityisen tarkkaavana oppineen kirjurin tulkintaa faraohaudoista, ja kun Ruben mainitsi lukuja, kuunteli hänen kuulijansa silmät ummessa kuin olisi tahtonut painaa jotakin mieleensä. Vihdoin hän ryhtyi itse käsiksi sanoihin:

— Sinä mainitsit viimeksi 27 astetta. No niin! Tämä ei ole maailman akselin kaltevuus, vaan linnunradan keskus, joka todennäköisesti on varsinainen maailman akseli ja on 27 astetta päiväntasaajan pohjoispuolella; maan akselin kaltevuus taas on 23 astetta auringon rataa kohti. Mutta sinä unohdit kolmannen, Menkheresin pyramiidin, jonka pohjapinnan leveys on 107 pitkää kyynärää. Tämä luku 107 esiintyy maailman kaikkeudessa kolme kertaa tai viisi. Sillä 107 aurinkoa mahtuu maan ja auringon välille; 107 on Venus kiertotähden etäisyys auringosta; 107 on Jupiterin etäisyys auringosta, merkittyinä kokonaisuuksina tai niiden osina.

Ruben hätkähti.

— Mistä? Mistä olet saanut nämä? Tässä sinä annat minun seisoa narrinasi. Mistä olet tämän oppinut?

— Vanhimmiltamme ja viisailtamme, jotka ovat säilyttäneet muistot kotimaasta, Urin maasta Khaldeasta. Te halveksitte Assuria, te Egyptin miehet, jotka luulette, että Niili on maailman keskus. Mutta äärettömyydessä on monta keskusta. Eufratin ja Tigrisin tienoilla olevan Assurin tuolla puolen on toinen maa toisen joen varrella, ja sen maan nimi on Seitsen-virranmaa, koska senkin joki laskee seitsenhaaraisena, kuten Niilikin.

— Niilillä on seitsemän haaraa. Olet oikeassa, kuten seitsenhaarainen kynttiläjalka…

— Mikä merkitsee maailman valoa, joka on loistava kaikista maista, missä virta halkoutuu laskeakseen maailman mereen. Virrat, näetkös, ovat maan verisuonia, ja kuten nämä vaihdellen kuljettavat sinistä verta ja punasta, niin on meidän maallammekin sininen Niilinsä ja veripunasensa. Sininen on myrkyllistä, kuten tumma veri, ja punanen on hedelmällistä, eloa antavaa, kuten punanen veri. Siten on kaikki luonut vastakkaisuutensa ylhäällä taivaassa ja alhaalla maan päällä, sillä kaikkeus on yksi ja kaikkeuden herra on yksi, yksi ja ainoa!

Ruben kuunteli äänettömänä.

— Puhu enemmän! hän sanoi vihdoin.

Amram jatkoi sentakia:

— Faraohaudat ovat myöskin kasvaneet siitä maasta, jossa ne seisovat. Ensimäinen eli suuri on muovailtu merisuolan esikuvan mukaan, kun se auringon lämmössä kiteytyy; ja jos kastepisaran lävitse näkisit suolajyvän sisässä, niin havaitsisit sen rakennetuksi äärettömästä nelikivien röykkiöstä, samoinkuin suuren pyramiidinkin. Mutta jos annat alunalipeän kiteytyä kiveksi, saat nähdä kokonaisen pyramiidivainion. Aluna on saven suolaa. Siinä on sinulle maan suola ja meren!

Mutta onpa toisellaisiakin pyramiideja, tylppäkärkisiä. Se on rikin alkuperäinen muoto, kun se kasvaa kalkista. Siis on meillä nyt vesi, maa ja kalkki tulikivineen. Mutta onpa vielä kolmannenlaisiakin pyramiideja, tylppäsärmäisiä, jotka ovat kiteytyneen piikiven eli vuorikristallin kaltaisia. Siinä on vuoriperuste. Tarkemmin nyt tutkittaessa Niilin mutaa tavataan siitä kaikki nämä muodot ja alkuaineet: Savi, Suola, Rikki ja Piikivi; siksi on Niili maan veri; ja vuoret ovat liha, eivätkä luut.

Ruben, joka nyt tunnettiin nimellä Phator, oli katsellut Amramia kauhistuneena ja ihaillen, ja vasta kun tämä oli vaiennut, avasi Ruben uudelleen suunsa:

— Sinä et ole puunleikkaaja etkä koristeseppä, sinä et ole Amram.

— Olen kyllä puunleikkaaja ja puuseppä, mutta minä olen myöskin Israelin pappissäätyä. Olen Kehatin poika ja tämä oli Levin poika, joka oli Jakobin, Isakin pojan ja Abrahamin pojanpojan poika. Olen leviitta ja Jochebedin puoliso. Mirjam ja Aron ovat syntyneitä lapsiani, syntymätöntä odottelen. — Nyt palajan työhöni, johdata minua!

Phator läksi edellä, mutta kulki toista tietä kuin Amram oli tullut.

Heidän mennessään avoimen oven ohi, joka johti isoon kirjahyllyjä sisältävään saliin, pysähtyi Amram uteliaana ja halusi astua sisälle katselemaan kirjojen paljoutta. Mutta Phator pidätti häntä takin helmasta.

— Älä mene sinne! Siellä on pelkkiä väjymyksiä ja ansoja. Kirjain hoitaja istuu kätkeytyneenä keskellä salia ja vartioi kateellisena aarteita. Hän on laittauttanut lattian kuivista varvuista, jotka kirskuvat, kun niille astuu. Hän kuulee, jos joku hiipii sisälle, ja hän kuulee, jos joku kirjuri käy kiellettyjä kirjoja tarkastamassa — hän on taikuri! — Hän on kuullut meidät, ja… hän kurkotteleikse. Eikö sinusta tunnu kuin kylmä käärmeen kieli koskettelisi poskeasi, otsaasi ja silmäluomiasi?

— Todellakin!

— Hän se ojentelee sielunsa sormia, aivan kuin me käsivarsiamme; mutta nytpä minä katkaisen hänen tuntosarvensa, joka koettaa meitä tutkia!

Hän otti veitsen käteensä ja leikkasi sillä ilmaa heidän molempain edessä.

Amramia hiveli lämpimän tunne, ja samassa hän näki suuren tuhatjalkaisen kiemurtelevan kuolintuskassa lattialla.

— Te harjoitatte loihtutemppuja täällä? hän sanoi.

— Etkö tiennyt?

— Toivoin kuitenkin, ettei se ollut totta!

Samassa oli kuin seinä olisi avautunut, ja märkä, Niilin mudasta muodostunut valli olisi ilmestynyt näkyviin ja siinä krokotiilit ja käärmeet kiertäytyneet toistensa ympärille, sekä samalla virtahepo uhaten polkenut etujalkojaan.

Amram säikähti, mutta Phator otti esille koppakuoriaisen muotoisen taikakalun ja tämä kilpenään hän kulki keskelle kauhuja, jotka häipyivät savuksi, Amramin häntä seuratessa.

— Hän vain kääntää näköaistin, se musta mies, sanoi Phator.

Ja hänen huitaistessaan kädellään hälveni koko näky olemattomiin.

Nyt he taas seisoivat ensimäisessä salissa, ja osottaen Niilin mittaria sanoi Amram:

— Nälänhätä!

— Ei ole epäilystäkään; sentakia on kaikki tarpeettomat suut tukittava…

— Mi!…

Phator oli sanonut liikoja ja huomasi sen.

— Tarkoitan, hän jatkoi, että faraon on pakko mietiskellä viljan hankkimista.

— Hän tarvitsisi nyt uuden Josefin.

— Mitävarten? laukasi Phator kiivaammin kuin olisi tahtonutkaan. Etkö tiedä että Josef Jakobin poika saattoi egyptiläiset faraon maaorjuuteen? Teidän aikakirjanne, meidän aikakirjamme kertovat, että hän otti talonpoikain maat avun pantiksi seitsemänä laihana vuonna, ja että faraosta siten tuli Egyptin maan ainoa omistaja.

— Sinä et ole Ruben, olet Phator, egyptiläinen mies, sillä jos olisit Israelista, et olisi puhunut noin! — Käyköön tiemme erilleen! — Nyt minä menen työhöni!

Amram alkoi käydä käsiksi oveen, ja Phator liukui pylväitten varjoon ja katosi. Mutta Amram näki käyristyneestä selästään, että hän hautoi pahoja aivoituksia.

* * * * *

Amramin palatessa kotiin illalla, oli hänen vaimonsa synnyttänyt poikalapsen. Se oli aivan kuin muutkin voimakkaat lapset, mutta ei huutanut; ja se kapaloitiin pellavavaatteisiin kylvyn jälkeen sekä laskettiin majan pimeimpään loukkoon.

Seuraavana aamuna ennen auringon nousua läksi Amram jälleen työhön Auringon temppeliin, ja hänet saatettiin side silmillä kamariin, jonka jälkeen hänet jätettiin yksikseen ilman neuvoja tai varotuksia sen käytöksen suhteen, jota hänen tuli noudattaa. Tämä huolettomuus tuntui hänestä välinpitämättömyydeltä ja todisti yleistä veltostumista temppelipalveluksessa. Sentakia hän läksi pylvässaliin; katsoi levottomana Niilin mittarista kuinka vesi oli laskenut. Ei siis mitään toivoa niistä viidestätoista kyynärästä, jotka maa vaati vuoden satoa varten. Hän kulki edelleen terrassille päivännousun puolelle, saapui avonaiselle pylväskäytävälle. Mutta ennenkuin hän läksi edemmäksi, ryhtyi hän sellaiseen varukeinoon, että kylveli papyrusliuskoja tien viitoiksi paluumatkaa varten.

Hän kulki yli pihojen, jotka olivat ahtaita kuin kaivot, mutta vältteli portaita eilispäivän kokemuksen varottamana.

Lopulta hän oli jonkinlaisessa pylväsmetsässä, missä puitten latvat olivat lotuskukan nuppuja, ja hänen kuunnellessaan väreili ilmassa hiljaista lapsiäänien laulua ylhäältä katosta päin. Kun hän painoi korvansa erästä pylvästä vastaan, kuuli hän sen voimakkaampana, kuten sisterin ja harpun kilahteleva soitanto. Se oli aurinko, tiesi hän, joka jo oli lämmittänyt kattokiviä ja juuri nyt oli nousemaisillaan.

Hän astui muutaman askeleen eteenpäin, ja yhtäkkiä avautui terrassi uhrialttareineen. Terrassilta johtivat sfinksiportaat alas joelle, ja koko avara notko avautui nähtäville, idässä rajoittuen Punasen meren puoleiseen vuorijonoon. Alttarin edessä seisoi pappi valkeassa purppurasaumaisessa pellavapuvussa. Hänen kätensä olivat suoraan koholla taivasta kohti, ja hän seisoi liikkumatta. Kädet olivat aivan valkeat, kun veri oli laskenut käsivarsiin, ja vanhan miehen kasvoja näytti jännittävän se voima, jota hän käsiensä kautta ylhäältä sai. Toisinaan hänen ruumiissaan nytkähteli, aivan kuin tulivirtoja olisi kiitänyt hänen lävitseen. Hän oli ääneti ja katseli itää kohti.

Silloin välähti auringon kehrän loistava reuna esille vuorenharjan takaa, ja papin valkeat kädet kävivät läpinäkyvän ruusunpunasiksi, samoinkuin hänen kasvonsakin. Ja hän avasi suunsa ja puhui:

— Aurinkojumala, Sädekimmellyksen valtias, ole ylistetty aamulla noustessasi ja illalla laskiessasi! Minä huudan Sinua, ijankaikkisuuden herra, Sinä kummankin taivaanrannan aurinko, Sinä luoja, joka olet itsesi luonut. Kaikki jumalat ääneensä riemuitsevat, kun he Sinua katselevat, Sinä taivaan kuningas; minä nuorrun uudelleen, nähdessäni Sinun kauneutesi. Terve Sinä, mennessäsi elämän maahan, Sinä jumalten isä!

Hän vaikeni ja jäi seisomaan käsivarret ojennettuina eteenpäin aurinkoa kohti, aivan kuin lämpöä imisi siitä.

Silloin kuului kauempaa pylväsmetsästä aseitten kalsketta, joka heti taukosi, ja heti senjälkeen tuli näkyviin tukeva mies, parraton, kultaan ja purppuraan puettu. Hänen käyntinsä oli äänetöntä kuin pantterin, ja hän näytti liukuvan eteenpäin sileällä lattialla, johon hänen kuvansa heijastui, seuraten häntä kuin valoisa varjo, jota polkien hän eteni. Hänen saavuttuaan terrassille, loi aurinko hänestä tumman jättiläisvarjon, joka levisi kuin matto hänen takanaan.

— Jo rukoilemassa, sinä viisain viisasten seassa, tervehti farao ylimmäistä pappia.

— Hallitsijani on kutsunut minua, palvelijasi on totellut. Hallitsijani on palannut maahansa pitkien ja kunniakkaitten voittoretkien jälkeen kaukana oudoilla seuduilla; palvelijasi tervehtii faraota kasvoillansa.

Farao istuutui eräälle valtaistuimelle kasvot kohti nousevaa aurinkoa, ja alkoi puhumaan kuten se joka tahtoo ajatuksiaan selventää:

— Vaununi ovat vierineet yli Syrian punasen maan; hevoseni ovat polkeneet Babylonian ja Niiniven sotaraitteja; minä kuljin Eufratin ja Tigrisin yli ja näiden kahden joen välisen maan yli; minä tulin viiden virran maahan ja näin ne seitsemän etäällä, missä Silkkimaa alkaa ulottuakseen aina auringon nousumaille; minä käännyin jäljilleni ja suuntasin kulkuni pohjoiseen Skythiaan ja Kolchisiin. — Minne läksinkin, kuulin meteliä ja näin liikettä. Kansat olivat heränneet; temppeleissä veisattiin jumalten paluuta, sillä ihmiset olivat olleet jätettyinä hoitamaan toimiaan ja johtamaan kohtaloitaan, mutta he olivat huonosti niitä hoitaneet. Oikeus oli tullut vääryydeksi ja totuus valheeksi; koko maa huokaili pelastusta. Vihdoin ehtivät rukoukset valtaistuimen, kaiken armahtajan valtaistuimen juurelle. Ja nyt julistavat viisaat, lempeät, pyhät kaikilla kielillä sitä iloista sanomaa: jumalat palaavat! Palaavat auttaakseen ihmislapsia järjestämään ja selvittämään, missä ovat eksyneet; säätämään lakia ja käyttämään oikeutta. Tämän viestin tuon minä kotia voittosaaliina, ja sinä viisain viisaitten seassa saat sen ensimäisenä vastaan ottaa hallitsijaltasi!

— Sinä kuulet, herra ja farao, mitä puhutaan kautta koko maanpiirin, sinun silmäsi näkee kauemmas kuin taivaan tähdet, näkee kauemmas kuin auringon silmä!

— Mutta kuitenkin — mitä jumalat ovat antaneet minun unessa kuulla, on korvani käsittänyt, mutta ei minun ymmärrykseni. Selitä minulle uni!

— Kerro se, hallitsija!

— Mitään en minä nähnyt, mutta kuulin äänen, kun uni oli sulkenut silmäni valon. Ja se puhui pimeydessä ja sanoi: "Punanen maa on levenevä yli kaiken maailman maitten, mutta musta on juokseva pois kuin santa meressä."

— Vaikeata ei ole selittää hallitsijani unta, mutta hyvää se ei ennusta.

— Selitä se!

— No niin! — Punanen maa on Syria, sen tiedät, herra; Syria, jossa asuu se kurja Cheta-kansa, on heprealaisten perintömaa, Kaanaan. Musta maa on Niilin, Egyptin maa, sinun maasi, herra!

— Taaskin heprealaiset, aina heprealaiset. Vuosisadat ovat vierineet siitä, kun tämä kansa meidän maahamme vaelsi. He ovat lisääntyneet meitä häiritsemättä. Minä en rakasta heitä, en vihaakaan heitä; mutta tästä lähtien pelkään heitä. Työtä he ovat saaneet tehdä, nyt viimeksi raskaammin kuin ennen, mutta he eivät napise; kärsivällisiä he ovat, kuin odottaisivat jotakin varmaa, joka tuleva on.

— Laske heidät menemään, herra!

— En, silloin he käyvät perustamaan oman valtakuntansa.

— Laske heidät!

— En, tahdon hävittää heidät!

— Laske heidät!

— Varmasti tahdon heidät hävittää!

— Entä uni, herra?

— Sen selitän varotukseksi ja kehotukseksi.

— Et ennustukseksi välttämättömästi tulevasta?

— En, varotukseksi ja kehotukseksi!

— Älä koske siihen kansaan, herra, sillä heidän jumalansa on väkevämpi kuin meidän!

— Heidän jumalansa on kaldealaisten jumala. Taistelkoot meidän jumalamme! — Olen puhunut, sinä olet kuullut; en lisää mitään enkä peruuta mitään.

— Herra, sinä näet auringon taivaalla ja uskot että se kaikkia kansoja valaisee; etkö usko, että Taivaan Herra on yksi ja ainoa, joka vallitsee kaikkien kansojen kohtalot?

— Niin sen pitäisi olla! Mutta ylitse tämän maan on Taivaan Herra asettanut minut hallitusmieheksi, ja nyt minä hallitsen.

— Sinä hallitset, herra, mutta etpä vallitse tuulta etkä ilmaa, et voi kohottaa Niilin vettä tuumaakaan, etkä voi estää meitä taaskin saamasta katovuotta tänä vuonna.

— Katovuotta? Mitä sanoo Niilin mittari?

— Herra, aurinko on mennyt Vaa'an merkkeihin, ja vesi laskee jo. Se merkitsee nälänhätää!

— Sitten tahdon minä hävittää kaikki tarpeettomat ja vieraat suut, jotka vievät leivän maan lapsilta. Tahdon hävittää heprealaiset.

— Päästä heidät, herra!

— Tahdon kutsua kätilöt ja antaa hävittää joka poikalapsen, jonka heprealainen vaimo synnyttää. Olen puhunut, nyt tahdon toimia!

Farao hypähti tuolilta ja läksi nopeammin kuin oli tullut, ja Amram palasi jäljilleen, mutta ei löytänyt muuta kuin yhden ainoan papyrusliuskan.

Silloin hän pysähtyi ja pelkäsi kovasti, sillä hän ei voinut tietänsä löytää.

Aurinko oli kohonnut, eikä pylväsmetsässä enää soinut, vaan siellä oli äänetöntä. Mutta hetken kuunneltuaan Amram alkoi tuntea sitä pingotettua hiljaisuutta, joka kuuntelijasta kirvottuu tai lapsista, kun he tekevät jotakin luvatonta, mutta eivät tahdo ilmaista itseänsä. Hän tunsi että joku oli lähellä ja että tämä halusi pysyä piilossa, mutta suuntasi kuitenkin ajatuksensa häneen.

Päästäkseen varmuuteen Amram kulki sitä kohti, missä äänettömyys oli sakeinta. Ja katso, erään pylvään takana seisoi Phator, joka ei näyttänyt hituistakaan hämmentyneeltä, vaan ojensi ainoastaan eteenpäin avoimen kämmenensä, missä olivat kerättyinä kaikki Amramin kylvelemät papyrusliuskat.

— Et saa sirotella paperilippuja lattialle, sanoi Phator käsittämättömästi hymyillen. Niin, älä närkästy, tahdon vain parastasi! Sillä nyt tulee sinun seurata minua etkä saa palata työhösi, joka oli vain ansa, sillä sinun henkeäsi väjytään. Sinun tulee palata kotiisi ja pitää huolta vasta syntyneestä lapsestasi, että sitä ei surmata! — Näetkö nyt, että Ruben-Phator on oikea israelilainen, vaikka sinä et häntä uskonut!

Ja Amram seurasi ja pääsi ulos ja tuli kotiinsa.

* * * * *

Jochebeth kulki faraon puutarhassa ja kasteli kurpitsoja. Hän kävi korvoineen vesiporttien välitse joelle ja kurpitsamaille edestakaisin. Mutta toisinaan meni hän portista ulos ja oli poissa hetken aikaa.

Mirjam, tytär, oksi viiniköynnöstä puutarhamuurin vieressä, mutta näytti enemmän kiinnittävän huomiotansa isolle käytävälle, joka johti prinsessain kesäpalatsiin. Hänen päänsä liikkui kuin palmupuun lehti tuulen leyhyttäessä sinne tänne vesiportin ja ison käytävän välillä, käsien suorittaessa työtä. Kun äiti viipyi, läksi hän muurin vierestä alaspäin portille ja alas matalalle rannalle, missä kaisla keinuu vienon eteläisen leyhyttämänä. Erämaan kivitasku istui rantakivellä, keikutti pyrstöänsä, huitoi siivillänsä kuin olisi tahtonut näyttää jotakin, minkä oli keksinyt; ja räkätti ja lörpötti jostakin tavattomasta, mikä oli kaislikossa. Korkealla ilmassa leijaili haukka kiertokaarissa pää väjyvässä asemassa maata kohti.

Mirjam katkasi lotusnuppuja ja nakkasi kivitaskua, joka siirtyi kappaleen matkaa eteenpäin, mutta yhä viittoillen nokallaan kaislikkoon.

Tyttö nosti helmojansa, astui veteen, ja papyrusmetsässä hän näki äidin seisovan vyötäröitään myöten, ja kumartuen kaislavasun yli imettävän pikku lasta vasemmasta rinnastaan.

— Äiti! kuiskasi Mirjam, faraon tytär lähestyy; hän tulee kylpemään virrassa.

— Herra, Israelin jumala, armahda lastani!

— Jos olet antanut poikasen juoda kyllikseen, niin riennä, tule.

Äiti kumartui lapsensa yli kuin holviksi; hänen hiuksensa riippuivat kuin hyttysverkko, ja kaksi kyyneltä putosi hänen silmistään pienokaisen ojennetuille kätösille. Sitten äiti nousi, pisti makean taatelin lapsen suuhun, laski hiljaa kannen kiinni, mumisi siunauksen ja astui ylös vedestä.

Heikko tuulen leyhkä maalta päin pani kaislan häilymään ja vesi väreili.

— Vasu pysyy veden pinnalla, hän sanoi, mutta virta kulkee eteenpäin, se on punanen verestä ja sakea kuin juusto! Herra, Israelin jumala, armahda!

— Kyllä hän armahtaa, vastasi Mirjam, niinkuin hän on armahtanut isäämme Abrahamia, joka sai lupauksen sentähden että hän totteli ja uskoi: "Sinun siemenessäsi pitää kaikki kansat maanpäällä siunatuiksi tuleman."

— Ja nyt hän lyö kaikki esikoiset…

— Eipähän sinun poikaasi! — Ei vielä!

— Rukoile ja toivo!

— Mitä? Että virran pedot eivät häntä söisi, että virran laineet eivät häntä nielisi, että faraon pyövelit eivät häntä surmaisi. Se on toivo!

— Lupaus on enemmän arvoinen ja se elää: "Sinun siemenesi on vallitseva vihollisesi portit!"

— Ja isäsikin, Amram, pakeni…

— Ramsesiin ja Pithomiin, missä kansamme orjana raataa rakennuksilla; sinne hän kävi varottamaan ja kehottamaan! Hyvin hän teki! — — Hiljaa, faraon tytär tulee!

— Eihän hän voi kylpeä lastemme veressä.

— Hän tulee kuitenkin! Mutta hän on köyhäin heprealaisten ystävä, älä pelkää mitään!

— Hän on isänsä tytär!

— Egyptiläisethän ovat serkkujamme, Hamin jälkeläisiä he ovat, Semin me! Sem ja Ham olivat veljekset!

— Mutta Hamin kirosi hänen isänsä Noak, ja Kanaan oli hänen poikansa.

— Mutta Noak sanoi: Ylistetty olkoon Herra, Semin jumala, ja Kanaan olkoon hänen orjansa. Kuulitko? Sem sai lupauksen, semiläisiä olemme me.

— Herra Zebaoth, auta meitä, vasu ajautuu tuulen mukana! Se ajautuu kylpymajaa kohti, ja kotka tuolla ylhäällä ilmassa…

— Se on haukka, äiti!

Jochebeth juoksi edestakaisin rannalla kuin hylyksi jätetty koira, hän löi rintaansa ja itki suuria raskaita kyyneleitä.

Askeleita ja ääniä kuului.

— Faraon tytär yllättää meidät.

— Herra Israelin Jumala satuttaa meihin kätensä.

Molemmat naiset pistäysivät piiloon ruovostoon, ja faraon tytär ilmestyi orjatarten kanssa vesiportille.

Hän kulki kylpyhuoneen sillalle; huone oli värjätyistä kamelinkarvoista laitettu maja, jota joen pohjaan kiinnitetyt paalut pitivät koossa.

Mutta vasu ajautui alaspäin siltaa kohti ja herätti prinsessan uteliaisuuden. Hän seisahti ja odotti. Jochebeth ja Mirjam eivät tuulen takia voineet kuulla, mitä hän sanoi, mutta hänen levollisista liikkeistään he näkivät, että hän odotteli jonkinlaista hupia virran harvinaisesta lahjasta.

Nyt hän lähetti orjattaren rannalle. Tämä riensi katkasemaan pitkän putken, jonka hän ojensi valtiattarelleen. Tämä ongiskeli nyt vasua ja sai sen sillan viereen. Hän kumartui, laskeutui polvilleen. Nyt hän avasi kannen — Jochebeth näki kahden pikku käsivarren ojentuvan — prinsessa nauroi ääneen ja kääntyi naisten puoleen; hän sanoi jotakin, joka ilmaisi iloa, ja niin hän nosti ylös lapsen, joka heti kähmi hänen neitsytpovelleen ja hapuili valkeata pellavaa. Silloin prinsessa suuteli pikku lasta ja painoi sitä rintaansa vasten, nousi ja kääntyi takaisin rantaa kohti.

Mirjam, jolta nyt kaikki pelko oli hävinnyt, tuli esille ja heittäytyi kasvoilleen.

— Katsohan, minä olen saanut pikku lapsen, Mirjam, sanoi prinsessa, jonka nimi oli Temma. Olen saanut sen Niililtä, ja siksi se on jumalaislapsi. Mutta nyt saat sinä hankkia imettäjän.

— Mistä löydän sellaisen, korkea valtijatar?

— Etsi! Mutta ennen iltaa sinun täytyy se löytää! Mutta älä unohda että se on minun lapseni, koska minä olen sen vedestä ottanut. Nyt annoin hänelle nimen, ja Mose on oleva hänen nimensä. Ja minä tahdon hänet kasvattaa, että hänestä tulee mies meidän mielemme mukainen! Mene rauhassa ja etsi minulle imettäjä!

Faraon tytär läksi lapsen kanssa palatsiin, mutta Mirjam etsi äitinsä kaislikosta, missä hän oli kuullut, mitä faraon tytär oli sanonut ja päättänyt.

— Äiti, faraon tytär tahtoo kasvattaa Amramin ja Jochebetin pojan! Hänen lapsensa tulevat Semin orjiksi. Ylistetty olkoon Herra, Semin jumala!

— Nyt uskot lupauksen, äiti!

— Nyt uskon, ja ylistetty olkoon Jumala suuresta armostansa!

Puoliympyrä Athenassa.

Lämpimän päivän jälkeen alkoi aurinko laskeutua, ja tori oli jo varjossa. Varjo kohosi ja nousi Akropolislinnaa ylöspäin, missä Pallasin kilpi vielä loisti kaupungin suojelusaseena.

Kirjavan pylväskäytävän ulkopuolella näkyi joukko miehiä kokoontuneen valkean marmorisohvan hemicykelin eli puoliympyrän edustalle jossa he näyttivät odottavan jotakuta saadakseen istuutua. Siinä oli komeita miehiä ja kauniita, mutta oli siinä myös muuan tavattoman ruma, jonka ympärille toiset kuitenkin näyttivät ahtautuvan. Hänen kasvonsa saattoivat olla orjan tai irstailuhengen, ja olipa athenalaisia, jotka niistä kasvoista lukivat kaikki paheet ja rikokset, mihin tämä ruma mies kuuluu vastanneen: Ajatelkaa siis, mitä Sokratesin on täytynyt vastaan taistella, sillä ei ole enemmän paheikas kuin rikollinenkaan!

Se oli nimittäin Sokrates, jonka koko Athenan väestö tunsi merkillisyytenä, joka filosofeeraili kaduilla ja toreilla, kapakoissa ja tyttötaloissa. Hän ei kammonut mitään seuraa; seurusteli kaupungin päämiehen Periklesin kanssa yhtä läheisesti kuin irstaan Alkibiadesinkin kanssa; hän istui pöytään kamasaksojen ja käsityöläisten kanssa, joi merimiesten kanssa Piraeusin satamassa ja asui itse perheineen Karameikosin esikaupungissa. Kun kysyttiin, miksi Sokrates aina oli ulkona, vastasivat hänen ystävänsä, että "hänen oli kotona ikävä". Ja jos hänen paremmat ystävänsä kysyivät, kuinka hän saattoi seurustella merimiesten ja tullinuuskijain kanssa, vastasi Sokrates itse: "Hehän ovat ihmisiä!"

Mutta filosofin rinnalla ja hänen istuessaan hänen tuolinsa takana pysytteli nuorukainen, jonka omituisuutena oli hänen leveä otsansa. Se oli hänen paras oppilaansa, jonka nimi oikeastaan oli Aristokles, mutta joka juuri otsan takia oli saanut lisänimen Platon. Tämän kanssa kilpaillen, melkein kateellisena pyrkien näyttäytymään mestarin lähellä, seisoi kaunis, turhamainen Alkibiades. Lähinnä seuraavana näkyi kookas, tuikea Euripides, murhenäytelmäin sepittäjä. Selkä päin seuruetta ja piirustellen santaan, umpimielisenä itsekseen, kuin aina työskentelisi, seisoi Fidias, hän, joka oli "luonut jumalat" Athenalle.

Kaivon altaalla istui mies koivet riipuksissa ja suu alati liikkeessä kuin hioisi hän kieltänsä iskuja ja vastaiskuja varten, otsa rypyssä, kuihtunut hedelmättömissä ajatusvaivoissa, silmät kuin saalistaan väijyvän käärmeen. Se oli sofisti, ammattiväittelijä Protagoras, joka muutamasta viikunasta tai parista rovosta saattoi tehdä mustan valkeaksi, mutta häntä siedettiin tässä loistavassa seurassa, koska hän antoi sanan sanasta, ja häntä käytettiin pitämässä seurustelua eloisana ärsyttämällä häntä Sokratesin kimppuun, joka hänet kuitenkin aina solmi.

Vihdoin tuli odotettu. Se oli valtion päämies, joka olisi ollut kuningas, ellei kuninkuutta olisi poistettu. Hänen ulkomuotonsa oli kuninkaallinen, mutta hänen esiintymisensä ilman henkivartiota oli kansalaisen. Hän hallitsikin yksinomaan vain personallisilla ominaisuuksillaan, viisaudellaan, tahdonvoimallaan, kohtuullisuudellaan, malttavaisuudellaan.

Tervehdysten jälkeen, jotka osottivat että oli tavattu ennenkin päivällä, sillä yhdessä oltiin vietetty Salamisjuhlaa vapautuksen muistoksi persialaisista, istui seurue sille marmoriselle puoliympyrälle, jota sanottiin hemicykeliksi.

Kun kaikki olivat käyneet tottumuksen kullekin varaamalle paikalle, syntyi hiljaisuus, tavaton tässä piirissä, jolla oli tapana tänne kokoontua päivän laskiessa aivan kuin henkiselle aterialle, missä ei ollut pöytää eikä maljoja, jonkinlaisiin sielujen kemuihin, missä irstailut Alkibiadesin mukaan olivat vain sielullista laatua.

Alkibiades, lähinnä nuorin, mutta hemmoteltu ja kainostelematon, katkasi ensin äänettömyyden.

— Olemme viettäneet Salamista, pelastumispäivää barbarien, persialaiskuninkaan kynsistä, ja olemme väsyneitä, näemmä.

— Emmepä niin väsyneitä, vastasi nyt Perikles, että olisimme unohtaneet ystävämme Euripidesin syntymäpäivän, sillä hän näki päivänvalon, kuten tietty, auringon valaistessa Salamisin tappelua.

Hän on saapa juomauhrin, kunhan pääsemme kotosalle, pöytään ja maljojen ääreen, tohahti Alkibiades.

Sofisti kaivon altaalla oli saanut juuri siksi paljon lankaa, että saattoi ryhtyä kehräämään:

— Kuinka tiedätte, hän alotti, että vapautuminen persialaiskuninkaasta on onneksi? Kuinka tiedätte, että Salamis oli onnen päivä Hellasille? Eikö ole Aiskylos, suuruutemme, valittanut ja osanottavaisesti kuvannut persialaisten murhapäivää?

"Oi Salamis, voi kuin mua sun nimes inhottaa! Ja Athena, ma huokaan, kun sua aattelen!"

— Häpeä, sofisti, häpeä! keskeytti Alkibiades. Mutta Protagoras hioi kieltänsä ja laski edelleen:

— Minähän en sano, että Salamisin nimi on inhottava, vaan Aiskylos sen sanoo, enkä minä ole Aiskylos, kuten tiedetään. En liioin ole väittänyt, että persialaiskuninkaan palveleminen olisi onni, olen vain kysynyt, ja joka kysyy, hän ei väitä mitään. Eikö niin ole, Sokrates?

Mestari siveli sormillaan pitkää partaansa ja vastasi:

— Väitteitä on suoria ja epäsuoria; kysymys voi olla epäsuora ja salakavala väite. Protagoras esitti kysymyksellään salakavalan väitteen.

— Hyvä, Sokrates! puoleksi kirkuen kivahti Alkibiades, joka tahtoi kiihottaa tulta. Perikles tarttui sanaan käsiksi:

— Protagoras on siis väittänyt, että te olisitte onnellisempia persialais-kuninkaan vallitessa. Mitä on tehtävä sellaiselle miehelle?

— Heitettävä hänet takaperin kaivoon! kiljui Alkibiades.

— Minä vetoan! vastusti sofisti.

— Roskaväkeen! sieltä sinä aina saat oikeutta! pisti Alkibiades.

— Ei puhuta roskaväestä, kun ollaan kansanvaltaisia, Alkibiades; eikä liioin lausuta Aiskylosta, kun Euripides on läsnä. Kun Fidias istuu täällä, puhutaan ennemmin hänen Parthenonistaan ja hänen Athenastaan, jonka kilpeä laskeva aurinko nyt kultailee. Kohteliaisuus on seuraelämän maustin.

Siten koetti Perikles johtaa keskustelua uusille urille, mutta sofisti ei hellittänyt puremaansa:

— Jos Fidiasin, hän sanoi, jos Fidiasin Athenapatsaan täytyy lainata kultansa auringolta, niin voi se todistaa, että valtion myöntämä kulta ei ole riittänyt ja että siis on syntynyt puute. Eikö niin Sokrates?

Mestari vaijensi ojennetulla kädellään vastenmielisyyden mutinan ja puhui:

— Ensiksi olisi todistettava, että Fidiasin kuvapatsaan täytyy lainata kultaa auringolta. Mutta kun sitä ei ole todistettu, raukeaa koko puhe kullan puutteesta. Muuten ei voida lainata kultaa auringolta — se on siis pelkkää Protagorasin lörpötystä, eikä hän vastausta ansaitse. — Mutta tahtoisiko Fidias sitävastoin vastata: Tehdessäsi Athenan tuonne Parthenonille, oletko tehnyt siten Athenan?

— Olen tehnyt hänen kuvansa! vastasi Fidias.

— Oikein! Olet tehnyt hänen kuvansa. Minkä esikuvan mukaan sitten?

— Sisäisen esikuvani mukaan.

— Et siis minkään ulkonaisen? — Oletko nähnyt jumalattaren silmilläsi?

— En ulkonaisilla silmilläni.

— Onko hän siis ulkopuolellasi vai sisäpuolellasi?

— Ellei kukaan meitä kuuntele, vastaisin: häntä ei ole ulkopuolellani, siis ei häntä ole olemassa.

Perikles keskeytti:

— Valtion jumalat! — Ystävät, olkaa varuillanne!

Mutta Sokrates jatkoi:

— Sinä, Fidias, olet tehnyt Olympian Zeusinkin, hän siis ei ole tehnyt sinua!

— Valtion jumalat! Varokaa ystävät! kehotti Perikles.

— Auta, Protagoras, Sokrates kuristaa minut! valitti Fidias.

— Minun tietääkseni, vastasi sofisti, ei Zeus ole luonut ihmistä, vaan on sen tehnyt Prometheus. Mutta Zeus antoi epätäydelliselle ihmiselle kaksi katoamatonta lahjaa: hävyn ja oikeudentunnon.

— Silloin ei ole Protagorasta Zeus luonut, sillä häneltä puuttuu sekä häpy että oikeudentunne.

Alkibiades se jälleen iski, mutta nyt tarttui puheeseen äänetön murhenäytelmäin sepittäjä Euripides.

— Sallikaa minun puhua sekä Zeusista että Prometheusista; älkääkä pitäkö epäkohteliaana, että mainitsen suuren opettajani Aiskylosin käsitellessäni jumalia.

Mutta Perikles keskeytti:

— Elleivät silmäni minua petä, näin korvaparin pistäytyvän esille Hermes-patsaan takaa, ja nämä aasin korvat voivat kuulua ainoastaan kuuluisalle nahkurille.

— Kleon! suhahti Alkibiades.

Mutta Euripides tarttui uudelleen puheeseen:

— Mitä minua nahkuri liikuttaa? Minä en säiky valtion jumalia. Näitä jumalia, joiden turmiota Aiskylosimme jo kauan sitten on laulanut. Eikö hänen Prometheusinsa sano, että olympialainen kukistuu poikansa kautta, sen pojan, jonka neitsyt on synnyttävä? Eikö sano, Sokrates?

— Aivan varmaan: "Neitseestä syntyy poika, isän voittaa voimallaan".
Mutta kuka hän on oleva ja koska hän on syntyvä, sitä hän ei sano.

— No niin, luulenpa Zeusin jo olevan sielukulkueessa.

Taas kuului Periklesin varottava ääni:

— Valtion jumalat! — Hiljaa ystävät! Kleon kuuntelee!

— Minä sitävastoin, huudahti Alkibiades, minä luulen että Athena on kuolemaisillaan. Meidän viettäessämme Salamista, ovat spartalaiset nousseet ja hävittäneet pohjoisessa: Magaris, Lokris, Boeotia ja Phokis ovat jo Spartan puolella.

— Tuttuja asioitahan sinä kerrot, huomautti Perikles, mutta tällä hetkellä nautimme aselepoa, ja kolmesataa laivaa olemme laskeneet mereen. — Arveleeko Sokrates vaaraa olevan?

— Valtion asioihin en saa sotkeutua; mutta jos Athena on vaarassa, niin tartun kilpeen ja keihääseen, kuten ennenkin…

— Kun pelastit henkeni Potidaean luona, lisäsi Alkibiades.

Ei, siinä ei ole vaara, selitti nyt Euripides; Spartasta ei ole vaaraa, se on täällä kotona. Kansan kiihottajat ovat pöyhineet tunkiota, ja siksi on meillä rutto Agoralla ja rutto Piraeusissa.

— Rutto Piraeusissa on kai pahinta, sanoi Protagoras, eikö niin,
Alkibiades?

— Niin, sillä siellä ovat parhaat tyttöni. Huilunsoittajattareni, joiden tulee palvella tämän iltaisissa kesteissä, ovat sataman vierellä, mutta, Herkules vieköön, eihän täällä kukaan pelänne kuolemaa?

— Kukaan ei pelkää, kukaan ei toivo, vastasi Sokrates, mutta jos sinulla on toisia tyttöjä, niin se iloa kohottaisi.

— Euripides ei pidä tytöistä, pisti Protagoras.

— Sen valehtelit, selitti Euripides. Kyllä minä pidän tytöistä, mutta en vaimoista.

— En minäkään, paitsi toisten vaimoista, terästi Alkibiades.

— Kun Alkibiades oli nuorempi, vei hän miehet vaimoilta, nyt hän vie vaimot miehiltä.

Perikles nousi:

— Lähtekäämme kesteihin ja etsikäämme seinät keskustelumme ympäri, korvattomat seinät! — Tue minua, Fidias, olen väsynyt!

Platon lähestyi Sokratesta.

— Mestari, anna minun kantaa viittaasi, hän pyysi.

— Se on minun kunniatoimeni, poika, torjui Alkibiades.

— On ollut, selitti Sokrates, nyt se on Platonin, leveäkallon, muistakaa se nimi. Hän polveutuu Kodrosista, viimeisestä kuninkaasta, joka uhrasi henkensä vapauttaakseen kansansa. Platon on kuninkaasta syntynyt!

— Ja Alkibiades on sankarisukua, alkmeonidilainen, kuten hänen enonsakin Perikles, jaloa seuraa!

— Mutta Fidias on jumalaissukua, se on enemmän.

— Minä olen luultavasti titaanisukua, lasketti Protagoras, sanoin luultavasti, sillä sitä ei yleensä tiedä mitään, tuskin sitäkään. Eikö totta, Sokrates?

— Sinä et yleensä tiedä mitään, tuskin mitä lörpöttelet!

Seurue läksi liikkeelle pyhää katua myöten ja kulki ryhmässä
Dionysos-teatterille, jonka läheisyydessä Alkibiades asui.

* * * * *

Kansan kiihottaja Kleon oli todellakin näkymättömänä kuunnellut keskustelua, mutta olipa muuan toinenkin mies tehnyt samoin. Tällä oli keltainen iho ja musta täysparta, ja hän näytti kuuluvan käsityöläisluokkaan. Kun loistava seura oli poistunut, astui Kleon esille, laski kätensä tuntemattoman olalle ja sanoi:

— Sinähän kuulit koko keskustelun?

— Kyllä kuulin, vastasi tämä.

— Sittenhän voit todistaa.

— En voi todistaa, koska olen muukalainen.

— Mutta kuulithan joka tapauksessa, kuinka valtion jumalia häväistiin.

— Olen syrialainen ja tunnen vain sen ainoan tosijumalan. Teidän jumalanne eivät ole minun.

— Sinä olet siis hebrealainen ja nimesi on?

— Olen israelilainen Levin sukua, ja nimeni on nyt Kartafilos.

— Foinikialainen siis?

— En, heprealainen. Esi-isäni tulivat Urin maasta Kaldeasta, joutuivat sitten orjuuteen Egyptissä, mutta Moses ja Josua johtivat heidät Kananin maahan, missä olimme mahtavia omien kuninkaittemme, Davidin ja Salomonin hallitessa.