KEIKARI SEKÄ MUITA KERTOMUKSIA
Kirj.
AUGUST STRINDBERG
Suomentanut Larin Kyösti
Kirjallisia pikkuhelmiä XXXXII.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1911.
O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.
SISÄLLYS:
August Strindberg. Keikari. Otteluiden välillä. Toivorikas nuorukainen. Vanha ja uusi aika. Claris Majorum exemplis.
August Strindberg.
August Strindberg syntyi Ruotsissa, Tukholmassa 22 päivä tammikuuta vuonna 1849, tuli ylioppilaaksi vuonna 1863. 23 vuotiaana julkaisi hän nuoruutensa voimakkaan näytelmän "Mestari Olavin". Sitä seurasi lukematon joukko teoksia, kertomuksia, novelleja, runoelmia, avioelämää käsittelevä "Giftas" (Avioelämää) ja yhteiskuntasatiiri, romaani "Röda rummet" (Punainen huone), mikä on käänteentekevä 80-luvun realismin murtautuessa läpi romanttisen, köykäisen kaunokirjallisuuden. — Hän on kirjoittanut saaristolaisromaania, kuvauksia ylioppilas- ja taiteilija-oloista, porvarillisesta- ja ylimyselämästä. Säälimättömästi on hän jättiläisruoskallaan suominut sekä inhimillisen että yhteiskunnallisen elämän varjopuolia. Hän on kirjoittanut suuren joukon historiallisia näytelmiä, joissa hän on repinyt alas jalustoiltaan sellaiset epäjumalat kuin Kaarle XII y.m. Hän on henkinen yltiöpää, mullistaja ja murtaja, hänen valtavassa luonteessaan kuohuu alati voimakas myötätunto elämän lapsipuolia kohtaan, lahjomaton ja leppymätön viha kaikkea väärää ja luonnotonta kohtaan, mutta muutamissa hienoissa satunäytelmissään osoitakse hän myös hienoksi haaveilijaksi ja kauneuden kaipaajaksi. Prometheushenki, nykyaikaisen ihmisen sielunelämän tarkka tuntija ja paljastaja, realisti ja mystikko samalla kertaa. Totuuden on hän ottanut tunnustähdekseen ja vaikka hän joskus on iskenyt harhaankin ja vaikka hän lankeemustiloissaan on henkisesti vaeltanut tämän elämän helvetin ja taivaan kaikissa kerroksissa ja syvemmin ehkä kuin kukaan muu aikalainen tuntenut nykyaikaisen pintaelämän tyhjyyden, on hän totuuden etsinnässään aina noussut ehompana entistään.
Strindberg seisoo nyt miehuutensa koko voimassa ja monet hänen entiset vastustajansa ovat nyt hänen kannattajiaan, vähitellen aletaan ymmärtää hänen suurta merkitystään uudistajana ja kasvattajana, totuuden taistelijana ja ihmiskunnan henkisenä parantajana.
Suomenkielellä on ilmestynyt perin vähän Strindbergin teoksia: "Hemsöläiset", "Vaiheita", "Vuosisatain kuvia ja vaiheita", "Avioelämää", "Punainen huone", "Mestari Olavi" ja ehkä joku muu.
Suomentaja,
Keikari.
Tämä henkilö oli onnettomuudekseen ylemmän virkamiehen poika, isän, joka päälle päätteeksi oli varakas; sitä paitsi oli hänellä hyvä nimi ja vaikkei se ollutkaan merkitty aateliskalenteriin, niin oli sillä ärsyttävä kaiku ja se herätti sitä suurempaa harmia, sillä sen ulkomaalainen tavaamistapa aiheutti aina, nimi lausuttiin väärin; siinä oli pari kirjainta liikaa.
Sitäpaitsi oli luonto antanut hänelle miellyttävän ulkomuodon, sentähden osoitti hän kiitollisuuttaan hoitamalla sitä hyvin; hän käytti mielellänsä uutta pukua joka puolivuosi, ja hän harjautti vaatteensa joka aamu; eikä hän voinut mennä luennolle ilman kalvosimia; hän ei pistänyt housuja kenkiin tien ollessa kuraisen, vaan käytti kalossia. Hän käytti tirkistyslasia, koska hänellä oli huonot silmät, sillä hän oli mielestänsä liian nuori käyttämään lasisilmiä.
Tämä kadehdittu ja kovin parjattu mies sai kiittää onnettomuuksistaan kasvatustansa, ja olkoon hänen elämäntarunsa varoitukseksi vanhemmille ja asianomaisille.
Hän kirjoittautui isänsä toivomuksen mukaan Y:n osakunnan jäseneksi, vaikka hän olikin suorittanut ylioppilastutkintonsa pääkaupungin oppikoulussa. Kun hän tuli osakuntaan, huomasi hän ympärillään kuuden jalan pituisia, leveähartiaisia osakuntalaisia, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, ja jotka puhuivat hänelle vierasta murretta. He tarkastelivat hänen vaatteitansa epäluulolla. Ensi alussa ei kukaan uskaltanut juoda hänen kanssansa sinun maljaa, sillä he pitivät hänen likinäköisyyttänsä ylpeytenä, kunnes eräs vanhempi jäsen esitti yleisen sinunmaljan "katuojakakaran" kanssa, sillä niin nimittivät osakuntalaiset siihen aikaan pääkaupungin asukkaita. Koska ei uhri tahtonut juoda ylellisesti, kieltäytyi hän juomasta pohjaan jokaista lasia, ja tämä seikka nosti mieliharmin myrskyn.
Hän koetti lähentyä muutamia ikäisiänsä toveria, mutta näiden aika kului kunniakkaiden tuttavuusliittojen solmimiseen vanhempien osakunnanjäsenten kanssa.
Hänen toisen osakunnassa käyntinsä kävi vielä hullummin. Hän ei voinut ottaa osaa ratsuväkitaisteluun sentähden, että hänen tirkistyslasinsa oli mennyt rikki hauskassa sotilasleikissä "Kirkon piirityksessä".
Ratsuväkitaistelu tapahtui näin: osakunta jakaantui kahteen joukkoon, puettuina teatteripukuhuoneen kypäriin, sapelit vyöllä ja haarniskat rinnalla ratsastettiin poikkipuolin tuolin selässä, sitten nelistettiin yleisesti läpi salin ja vihdoin tehtiin rynnäkkö hirveiden torvitoitotuksien kaikuessa. Säretyt tuolit pantiin osakunnan laskuun nimellä: teatteri.
Seuraavassa osakunnan istunnossa luki muuan runoilija runon nimeltä: "Keikari" ja se herätti yleistä riemua. Tässä runotekeleessä kuvailtiin onneton mies kiireestä kantapäähän; hänen housunsa, hänen kellonperänsä, hänen kalvosimensa, hänen kalossinsa, hänen huonot silmänsä, hänen puhtaat nenäliinansa, hänen isänsä ja äitinsä.
Siitä hetkestä asti ei keikari enää käynyt osakunnassa vaan kävi vanhojen koulutoveriensa luona.
Alkoi liikkua kummallisia huhuja. Eräs oli nähnyt hänen syövän kahvelilla "Gästiksessä", toinen oli kuullut hänen kieltäytyvän ottamasta neljättä ryyppyä voileipäpöydän ääressä; toinen oli nähnyt hänen ratsastavan Tukholman tiellä. Hän kävi säännöllisesti luennoilla ja kollegioissa; hän oli siis pölkkypää, senhän huomasi jo hänen ulkomuodostansakin. Eräänä aamuna herätti tämän onnettoman miehen eräs pitkä osakuntalainen, joka kiroten vaati häntä lainaamaan rahoja. Vastaväitteet eivät auttaneet, sillä osakuntalaisella oli vakuutettu kirje kädessä, kohteliaisuudesta oli hän sen ottanut postista antaakseen keikarille; olipa hän sen jo avannutkin ja jakanut veljellisesti kahteen eri suureen osaan, mutta hän kirosi ja vannoi, ettei hän ollut lukenut kirjettä.
Kun kirjeen vastaanottaja ilmaisi tyytymättömyytensä kirjeen avaamisen johdosta, luettiin tämä hänelle viaksi ensimäisessä juniorinvaalissa.
Sen jälkeen hän ei koskaan voinut käydä osakunnan lukusalissa sillä aina siellä sateli salakavalia soimauksia ja salakähmäisiä sivuletkauksia.
Seurauksena oli, että nuori mies sekä muutamat hänen onnettomuustoverinsa vuokrasivat itsellensä erityisen huoneuston, jossa he saattoivat lukea sanomalehtiä ja myös pelata korttia. Tämä oli hyvin varomatonta, nyt saivat pikkukaupungin juorut tulta tappuroihinsa.
Kuiskailtiin salaperäisistä, hurjista juomingeista, salaisesta epäsiveellisestä elämästä, ennen halveksittiin, nyt kerrassaan inhottiin kaikkia paremmin puettuja ylioppilaita.
Hänen sisarensa aikoi matkustaa kasvatuslaitokseen Lausanneen ja koska ei hän voinut ottaa mukaansa pientä, kaunista vinttikoiraa, jätti hän sen veljensä huostaan.
Mikään matkustava kuninkaallinen henkilö ei koskaan herättänyt Upsalassa sellaista huomiota kuin tämä pieni koiraraukka. Seistiin jonossa katukäytävillä ja nauraa räkätettiin, isot koirat ärsytettiin pienen raukan kimppuun, saattoipa tapahtua, että hän itsekin sivumennen sai iskun kepistä. Kun oli kahdenkymmenen asteen pakkanen, alkoi koira vilusta väristä, silloin sai se villapeitteen. Tämä tarpeeton uutuus oli kuulumaton, ja närkästys oli yleinen: kuului yksi ainoa huuto: "katsokaas koiraa, jolla on hevosloimi", luultiin nimittäin, että ainoastaan hevosilla on loimi.
Koira täytyi lähettää taas kotiin saatuaan ensin eräässä ravintolassa konjakkiin kastettuja sokerinpalasia, joista se sairastui.
Hän oli eräältä rakkaalta sukulaiselta uskaltanut saada lahjaksi hyvin kauniin, palmulehden suonesta valmistetun kepin; koska hän oli kiintynyt tähän seuraan, oli hän teettänyt nuppiin hopeaisen levyn. Tämä tarpeeton ylellisyys oli maksanut hänelle riksin, tai neljä totia kuten hänen osakuntalaisensa laskivat; mutta koska kultaseppä turhamielisyydestä tai varomattomuudesta oli leimannut levyn, aikaansai tämä viaton kapine monta kärsimystä. Eräs Y:n osakuntalainen sattui eräänä iltana etsiessään merenruokokeppiään pääsemään salaisuuden perille, se levisi kulovalkeana.
"Oletteko nähneet keppiä?"
Kahdeksaan päivään ei puhuttu muusta kuin kepistä. Sitä potkittiin ja piinattiin ja se heitettiin ravintolan eteiseen, levy sai kuhmuja, vernissa hankautui, mutta keppi kesti, sillä se oli hyvä keppi, ja se oli sen onnettomuus.
Eräänä päivänä se katosi, omistaja etsi sitä turhaan kalossilaatikon takaa, jonne hän sen tavallisesti asetti: se oli kadonnut. Omistaja pani ilmotuksen kulmaan ja lupasi suhteellisesti ison palkkion löytäjälle. Nyt seisoi ihmisjoukkoja kulmassa; naurettiin ja luikattiin ja kirjoitettiin muistutuksia ilmoitukseen.
Eräänä aamuna oli kepin omistaja kävelyllä pitkin jokivartta. Hän huomasi, että niittymaa tien varrella oli pengottu: turpeita oli tallattu kuten karjan laitumella kulkiessa, mutta siinä ei kulkenut karjaa, sillä kosteassa maassa näkyi korkoraudan selvät jäljet.
Ruohikossa kimmelsi jotain; siinä oli onneton hopealevy ja sen vieressä oli keppi revittynä, tallattuna, jousen kaareksi taivutettuna, mutta ei taitettuna; ja sentähden oli maa niin pengottu. Mikään varas ei ollut vienyt keppiä, sitä todisti se, että hyvin haluttu hopea oli saanut jäädä paikoilleen. Kuka sen sitte oli tehnyt?
Neljä pitkää vuotta vietti tämä nuori mies, jolle luonto ja kohtalo niin runsaasti olivat tuhlanneet lahjojansa, henkipattona vaivaloista elämäänsä pienessä kaupungissa. Hän ei ollut koskaan ylioppilas, vaikka hän kuului ylioppilaskuntaan: hän ei koskaan uskaltanut mennä lauluharjoituksiin, ei koskaan osakunnan kokouksiin, ei koskaan virkaanvihkiäisiin eikä vieraisiin, ei koskaan tanssiaisiin eikä huvitilaisuuksiin, sillä häntä häväistiin aina; osakuntalaisten keskuudessa oli hän tyhmä, ylpeä, pintapuolinen, irstaileva — sanalla sanoen Keikari! Ja todellisuudessa ei hänellä ollut yhtäkään ominaisuutta kaikista näistä.
Neljän ikävän vuoden kuluttua suoritti hän loistavan juriskandidaattitutkinnon.
Tiedättekö, mitä silloin sanottiin?
— Sanottiin: ä-äh!
Otteluiden välillä.
Hän oli kyttyräselkäinen, miesraukka, mutta hän oli iloinen ja tyytyväinen, sillä hän oli lauhkea luonteeltaan ja hän oli kärsien päässyt siihen asteeseen, josta hymy alkaa. Mutta hän oli myöskin ylpeä, Sillä hän oli suorittanut medikofiilitutkinnon.
Hänellä oli pieni, näppärä käsi, ja tarkka silmä niin, että ei kukaan varoittanut häntä jatkamasta. Hän oli hyvin köyhä, mutta hänellä ei ollut velkoja, mutta nyt täytyi hänen niitä tehdä, sillä hänen 200 riksin suuruinen stipendinsä riitti vain kirjoihin. Tämä oli sitä kunnollista köyhyyttä, joka elää kieltäymyksillä.
Hänen ylioppilasaikansa — hän oli nyt kandidaatti — ei ollut lainkaan hauska. Sata riksiä oli riittänyt lukukaudeksi, maitoa ja leipää aamuisin, samaa iltaisin, päivällisensä söi hän yhdessä erään toverin kanssa kuudesta riksistä kuukaudessa. Ullakkohuone viidestätoista riksistä sekä sylillinen puita, jonka hän itse osti torilta seitsemällä.
Mutta toisinaan oli toimeentulo ollut hyvin vaikea, kun lisämenot kuten vaatteisiin, olivat tehneet loven kukkaroon, ja hän oli tarvinnut kuusi lukukautta suorittaakseen medikofiilin.
Viimeinen lukukausi oli ollut hyvin tukala ja juuri tenttien aikana. Hän muutti syksyllä vanhaan puuröttelöön. Rautasillan luona, ullakolle tietysti; huone oli sisäänpainunut kuin laatikko päätypuolelta ja katto oli räystäineen saanut ruumisarkunkannen muodon. Kauvas huoneeseen ulettui talon yhteinen savupiippu, huoneessa oli telttasänky matrassineen, peite ja tyyny, mutta ei lakanoita; kyökkipöytä ikkunan luona, punaiseksi maalattu piironki ja pari tuolia, siinä koko kalusto. Hän luki puolipulloon pistetyn talikynttilän valossa.
Tuli syyskuu ja sen mukana kylmät ilmat; hänellä ei ollut ollenkaan puita eikä voinut sellaisia hankkia. Silloin huomasi hän, että hänen savupiippunsa, jota hän ei voinut hyväksyä sen ruman muodon takia, levitti suloista lämpöä huoneeseen. Hän asettui istumaan nojaten selkänsä siihen ja lueskeli. Tämä kesti kolme päivää, mutta neljäntenä päivänä oli savupiippu lohduttoman kylmä. Hän etsi syytä tähän ja huomasi, että se palveli vain leivintupaa, jota käytettiin vain joka neljästoista päivä. Tämä oli ankara isku. Hätä alkoi näyttää hampaitaan, hän teki samoin ja mursi suurella vaivalla komerossa olevan vaatenaulapuun; sitä seurasi laudoitus. Sillä välin juoksenteli hän hämärissä lainaamassa pesällisen puita joltakin köyhältä toverilta — hänellä ei ollut rikkaita tovereita.
Käytyään useat kerrat samassa paikassa, häpesi hän ja oli pakoitettu käyttämään keinoa, jota hän ennen oli pelännyt, hän piti sitä melkein rikoksena.
Oli alkanut sataa lunta, mutta lumi suli ja imeytyi läpi kattotiilien, läpi rimojen ja kattopaperin niin, että vettä tippui hänen sänkyynsä, joka toimi sohvana päivällä ja illaksi muutettiin sängyksi aivan yksinkertaisesti peitettä kohottamalla; ja nyt kun ilma oli käynyt kylmäksi, oli sänky hänen ainoa pelastuksensa päivälläkin; hän oli häädetty asunnostaan, uhattu olemassa-olonsa ensi ehdoissa. Silloin teki hän päätöksen mennä "Fernaniin".
Tämä oli katkera hetki, kysymyksessä oli hänen kellonsa, joka oli muisto; mutta kysymyksessä oli myöskin hänen tulevaisuutensa. Hän veti korvilleen takinkauluksensa, ettei häntä tunnettaisi ja suuntasi askeleensa läpi lumikinoksien pimeälle Kuninkaanojankadulle. Pamppailevalla sydämellä kulki hän kauan kadulla. Hän näki monta kelloa riippumassa ikkunassa — niin monta muistoa; hän teki mielestään jotain pahaa, mutta sitte mietti hän tutkintoaan ja meni sisään. Kirjava näky hämmensi häntä hiukan. Sillä oli vaatteita, messinkisiä soittokoneita, fortepianoja, jalkineita, kirjoja, tupakkipiippuja, sateenvarjoja, kaikenlaista, jota ilman ihminen voi tulla toimeen, paitsi ilman ruokaa ja lämpöä.
Hänet vastaanotti ystävällisesti kevytpukeinen rouva, ja hän ilmoitti änköttäen asiansa: hän tahtoi kysyä, voiko saada mitään tästä kellosta; hän oli joutunut tilapäiseen pulaan, mutta hän lunastaisi sen pian, se oli muisto.
"Vai muisto", sanoi rouva ylenkatseellisesti hymyillen.
Poikaraukka ei tietänyt, että tämä oli sellainen lainanpyynnön tavallinen sanamuodostus.
Hän sai kympin.
"Nimenne?"
Mikä hetki! Hän kielsi nimensä yhtäpitäväisyyden. Hän tahtoi hyökätä ulos, mutta ovessa kohtaa hän kolme meluavaa toveria, jotka näkyivät tuntevan tiensä, ne eivät varmaankaan olleet siellä samoista syistä kuin hän.
"Katsos pikku Antonia! Odotas, tänä iltana ollaan yhdessä ja pidetään lystiä. Kohta tässä on rahoja että ratisee!"
Hän häpesi, mutta hän jäi odottamaan, hän seurasi heitä ravintoloihin, hän hurjasteli, juopui ja vietiin kotiin. Mutta hän näki niin kaunista unta ja heräsi hämmästyneenä, hän makasi omassa sängyssään ja hänellä oli lakanat — ihan puhtaat lakanat ensi kerran kuuteen viikkoon. Kuka oli toimittanut ne hänelle.
Sitte valtasi hänet tuska! Hän oli ollut juopottelemassa ravintoloissa ja oli hurjastellut eilen; hän oli tuhlannut kymppinsä; hän oli syönyt hummeria; hän oli juonut curacaota. Hän oli ollut panttilainaajattaren luona ja oli joutunut ryövärien käsiin.
Hän loi katseen päänalaista kohden; siinä oli tuolilla tulitikut, kynttilä — pullo, vesipullo, portinavain; avattu käärö "Hoppet" kartuusia ja hänen kymppinsä; kaikki tuolille järjestetty huolellisesti.
Mutta oli hänellä pahempiakin kolttosia, silloin kun ruoka loppui eikä hän kehdannut mennä lainaamaan. Hän näki silloin nälkää, mutta hän luki, luki lakkaamatta eikä koskaan — laimiinlyönyt luentoa tai kollegiota.
Kerran tavattiin hän pyörtyneenä sängyllään maaten Fysiikkansa vieressä, jonka hänen piti tenttiä seuraavana päivänä. Hän ei ollut syönyt 48 tuntiin.
Kuitenkin oli hän suorittanut medikofiilitutkinnon ja haki Linnaväensairaalan alilääkärin paikkaa, siellä saisi hän vapaan asunnon sekä 60 riksiä palkkaa lukukaudelta. Hänen hakemuksensa hyväksyttiin, ja hän teki ensimäisen sairastarkastuskäyntinsä, mutta putosi lattialle, kun hän näki nivelnyrjähdystä asetettavan sijoilleen. Kenttälääkäri astui samassa huoneeseen ja hämmästyi suuresti nähdessään pienen ihmisen makaavan lattialla kalpeana ja kylmää hikeä hikoillen: hän nosti poikaraukan lattialta ja kysyi säälivästi: pikku poikani, kuka sini olet?
"Minä olen Linnaväen alilääkäri sekä kenttälääkärikunnan jäsen."
Pienelle raajarikkoiselle ei tahdottu selittää, että erehdyksestä oli tehty rikos ohjesääntöä vastaan ja hän sai jäädä lukukauden loppuun. Kukaan ei tiennyt, että hän oli kyttyräselkäinen!
Sitte tuli hän taas Upsalaan ja kävi sairashuoneella; mutta hänen kävi yhä vaikeammaksi toimiskella. Mutta hän hoiti sentään tointansa. Hän oli aikaisin aamulla liikkeellä ja toimitti tehtävänsä niin, että hän oli työssä kello 9.
Kevät oli tullut, ja toverit olivat eronneet eri tahoille. Toiset olivat lähteneet varusväen harjoituksiin, toiset toimiinsa maaseuduille, toiset taas kylpylaitoksiin. Hän oli yksin kaupungissa ja hän näki edessään kauhean suven Upsalassa, missä suvet voivat olla sietämättömiä.
Oli toukokuun iltapäivä; hän oli istunut Karolinan puistossa lukien ja kulki nyt Linnanmäelle saadakseen hiukan näköalaa. Maisema ei ollut juuri kaunis, mutta se ei myöskään herättänyt mitään halua päästä maalle vaan synnytti pikemmin ajatuksia merestä; ja hän oli syntynyt meren rannalla ja häntä alkoi vaivata koti-ikävä nähdessään laivan tonkivan tietään surkeiden kesantopeltojen välistä. Ja hän näki koko kesän kauhut vastassaan ja hän toivoi, että olisi taas syksy.
"Kas se oli onni, että tapasin sinun; mene heti inspehtoorin puheille ja nosta matkarahat; minä onnittelen! Mutta kiiruhda, ennenkuin potilas kuolee!"
Päätös: pieni mies matkusti seuraavana iltana Bohuslääniin astuakseen kotilääkärin toimeen erään tavattoman rikkaan kauppiaan luona, joka oli tullut heikkomieliseksi hyvinvoinnista. Vaivoistaan sai hän 200 riksiä kuukaudessa sekä elannon, elannon linnassa meren rannalla! Hän hengitti taas!
Vanha rakennus oli kohonnut Itäindialaisen komppanian loistokaudella 1740-luvulla, jolloin nykyisen omistajan esi-isät olivat koonneet suunnattoman omaisuuden. Puisto oli laitettu täydellisesti kiinalaiseen makuun erään Cantonin ympäristöjen esikuvan mukaan.
Siellä oli akasioita ja sykomooreja, luolia ja lampia kultakaloineen ja joutsenineen, pieniä bambupuusta tehtyjä huvimajoja ja suihkukaivoja; voliereja fasaneineen ja riikinkukkoineen. Pellot olivat suletut, heinää ei oltu kaadettu miesmuistiin. Kokonaiset kasvitarhamaat oli istutettu täyteen kukkia; siellä oli hedelmäpuutarha mitä ihanimpine puineen ja kyökkipuutarha, meluunipenkereitä ja hyötymansikkamaita, persikkapaljeita ja viinitarhoja. Kaikkialla kohtasi silmää suuren suuret aitoporsliiniset Mingdynastiasta hankitut maljakot; ja huoneissa hohti mitä kalliimpia Cracqueleita japanilaisten emaljitöiden vieressä. Taloa ympäröivät verandat hienoimmasta bambupuusta tai nankinista tehtyine ulkokaihtimineen, riippumattoja oli asetettu sinne tänne puiden väliin, ja silkkisiä ja damastisia auringonvarjoja oli kaikkialla käytettävänä. Joutsenlammikoissa ja kanaaleissa oli veneitä, mutta etäämmällä alhaalla meren rannalla oli kutteri ja siinä kaksi venemiestä jotka olivat valmiita käskystä nostamaan purjeita. Tallissa oli täysverisiä hevosia ja jahtivaunuja. Sanalla sanoen, siellä oli ainekset paratiisiin mutta luomakunnan kruunu puuttui. Taloutta hoiti nimittäin mielipuoli, joka oli talousrouvan, hovimestarin, ja kamaripalvelijan vallassa; mutta mitä välitti pikku tohtori ihmisistä, ensi kerran sai hän nyt häiritsemättä nauttia vapaudestaan, luonnosta ja tämän maan ajallisesta hyvästä.
Hän huumaantui kaikesta tästä yltäkylläisyydestä, mutta ei unohtanut vapauttaa vankia painostavasta hirmuvallasta, sentähden osoittikin tämä hänelle kiitollisuuttaan.
Tohtori ja potilas istuivat yksin päivällispöydän ääressä ja kummankin tuolin takana seisoi pikentti; hän itse söi kuutta erilajista ruokaa, mitä mainioimpia ruokasimpukoita, tuoreimpia hummeria ja hän joi mitä suloisimpia viinejä sillä aikaa kuin rikas mies istui vieressä syöden keitettyjä kanoja ja mannaryynivelliä. Päivällisen jälkeen lepäsivät he manillalangoista punotuissa riippumatoissa, ja sairas katseli kateudella, kuinka köyhä kandidaatti poltteli neljänkymmenen riksin sikaareja, ja joi suoraan ulkomailta tuotua marasquinoa. Hän purjehti merelle ja antoi kaikkien surujen mennä tuulen teitä, hän souteli kanaaleilla ja ampui kaniineja revolverilla, hän istui huvimajassa onkien kultakarppia; mutta tämä ei ollut hyvin tehty, sillä talousrouva hankki tavallisesti niillä itselleen pienet tulot syksyisin, ja sentähden syntyi mielipiteiden vaihto, salainen kirjeenvaihto potilaan holhoojalle, tämä taas aiheutti määräyksen, jonka kautta tohtori sai yksinomaisen päätösvallan yli koko talon kaikkien elävien niin ihmisten kuin eläimien.
Tuli elokuu, ja hän kävi katsomassa puutarhojaan; hän mieltyi hyötymansikkoihin ja lähetti pojat vigarropuihin; hän tutki persikoita ja viinirypäleitä ja huomasi, että ne tarvitsivat vielä kuukauden kypsyäkseen; hän antoi korjata kokonaisen sadon leukoijoja, petunioita ja skabasioita asettaaksensa ne mandariinimaljakkoihin; hän nautti hetkestä niinkuin lapsi, hän ei tiennyt saisiko hän koskaan uudestaan nauttia tällaisista päivistä. Kävellessään puutarhassa saa hän pensaiden välistä vilahdukselta nähdä valkean kesäpuvun ja pienen olkihatun sininauhoineen. Hän pelästyi niin, että sydän alkoi sykkiä, ja hän meni huoneeseensa ja hän luuli, ettei hän uskaltaisi mennä enään kävelemään sinä päivänä! hän päätti myöhemmin iltapäivällä ajaa partansa, sen jälkeen sitoi hän valkean kaulaliinan kaulaansa. Hän tuli silloin luodakseen katseen kuvastimeen ja huomasi silloin, että hän oli hyvin ruma. Hän meni alas saliin ja kulki jonkun askeleen yli lattian; siellä sattui olemaan iso pystykuvastin, siitä näki hän kuvansa kiireestä kantapäähän; hän huomasi, että hartiat olivat liian korkealla!
Sitte nousi hän linnantorniin lanterniiniin saakka ja katseli maisemaa; hän näki allaan puutarhan ja puiston ja etäämmällä näkyi meri; hän saattoi nähdä kaiken alhaalla liikkuvan elämän ja hän huomasi vaalean hameen liikkuvan puutarhassa.
Hän meni talliin ihmetellen, voisiko hän istua hevosen selässä. Sitte sytytti hän ison sikaarin ja kulki puutarhan aitauksen ulkopuolelle.
Illan tullen meni hän meripaviljonkiin ja hänellä oli mielestään ikävä niin, että hän meni heti kotiin ja päätti viettää osan aamupäivästä puutarhassa.
Hän nousi ajoissa seuraavana aamuna ja ajoi partansa! Hän aukaisi ikkunan ja hengitti maakuntaruusujen tuoksua ja kuunteli erinomaisen tarkkaavasti uunilintujen säkeitä; hän sitoi kauvan kaulaliinaansa, kiilloitti kynsiään, otti hattunsa, keppinsä ja meni, mutta kohtaa ovessa pikentin, joka rientää henki kurkussa: potilas oli pahasti sairastunut.
Kahtena päivänä istui hän sairaan luona ja kolmantena sai hän matkustaa kaupunkiin ilmoittamaan kuolintapauksesta sekä samalla pyytää päästä vapaaksi toimestaan.
Juuri nyt kun viinirypäleet olivat kypsymäisillään ja daaliat olivat puhkeamaisillaan, täytyi hänen jättää paratiisi ja palata Upsalaan näkemättä puutarhurin tytärtä, sillä hänet kai hän oli nähnyt puutarhassa.
Hän pani tavaransa matkalaukkuun ja palasi Upsalaan. — — —
Toivorikas nuorukainen.
Osakunnan salissa oli hyvin vilkasta; klubimestari oli ottanut esille lipun teatterin vaatekammiosta, hänen piti ripustaa siihen suruharso; kirjastohuoneessa harjoittelivat laulajat: "Ma kuljen kohti kuolemaa", mustiin puetut osakuntalaiset istuivat ylt'ympäri pitkin seiniä sanomalehtiä lueskellen tai poltellen sikaaria; vahtimestari kantoi huoneeseen ison kypressiseppeleen pitkine, valkoisine silkkinauhoineen, niihin oli kultakapitääleillä painettu: Tovereilta. Olihan vaihdettu mielipiteitä, että siinä olisi pitänyt olla: Y:n Osakunnalta, mutta edellinen ehdotus oli hyväksytty.
Nyt alkoi Tuomiokirkon ylioppilaskello soida; tahtipuikolla napautettiin kirjastohuoneessa vasten nuottitelineitä, se kehoitti ensi bassoja kestävyyteen venykkeessä, kuraattori veti sormiin valkoiset hansikkaansa, lipunkantaja kiinnitti vyön varrelleen, sanomalehtienlukijat lähtivät liikkeelle ja pukeutuivat päällysvaatteisiin. Laulu lakkasi, ja osakunta kulki alas Puutarhakadulle hautaamaan osakunnan parainta päätä ja parainta toveria!
Oli kylmä tammikuun iltapäivä, jolloin aurinko pysyttelihe vielä jonkun minuutin taivaanrannalla.
Suruhuoneessa oli suuri murhe, sillä ainoa poika oli kuollut — isältä, äidiltä ja kahdelta pieneltä sisarelta. Kyyneleet olivat lopussa, ja huoneessa vallitsi painostava rauha.
Saatto nousi kirkkomaalle; oli kolmenkymmenen asteen pakkanen, puut olivat huurteisia, ja aurinko loisti vielä latvojen huipuilla, mutta alhaalla maassa oli jo hämärä, ja tuuheat puut loivat sinisiä varjoja yli hautojen; punatulkut hätistivät toisiansa ja pudistivat puista pieniä lumiryöppyjä, koko kirkkomaa oli yhtenä valkeana vaatteena, vain siellä täällä näkyi epätasaisuuksia, sillä oli satanut paksulta lunta.
Saatto pysähtyi; laulu sujui moitteettomasti, niin myös saarna. Sitte piti nuori pappi puheen.
"Tällä nuorukaisella olisi inhimilliseltä kannalta katsoen ollut kaunis tulevaisuus; hän oli jaloa sukua, hänen vanhempansa olivat erittäin hyvissä varoissa ja korkeassa yhteiskunta-asemassa, hänellä oli hurskas äiti, joka koko kaupungissa oli tunnettu hyväntekeväisyydestään (erityisesti suojelevasta armeliaisuuslaitoksesta, jota sanotaan Magdaleenakodiksi), hän oli jaloluontoinen, toverit pitivät hänestä, opettajat kunnioittivat häntä sekä hänen etevien tietojensa että hänen ahkeruutensa tähden, mitkä ominaisuudet olivat vieneet hänet pitkälle tieteen kunniakkaalla tiellä. Mutta nyt oli myöskin Jumala mieltynyt tähän nuorukaiseen, ja siksi löi hän hänet ja otti hänet pois, sillä Jumala lyö rakkaimpiaan kuten tunnettua on; ja Jumala rakasti suuresti äitiä ja isää myöskin, siksi oli hän lyönyt myöskin heitä, ja puhuja toivoi, että se olisi koskenut heihin oikein kovasti niin, että he tekisivät tiliä itsellensä ja huomaisivat, kuinka suuria syntisiä he olivat, kuinka heitä juuri heidän syntiensä takia näin lyötiin. Eivätkö he ehkä olleet syntisiä? Olivat kuin olivatkin! Kaikki olemme me syntisiä, sanotaan sanassa, emmekä me ansaitse muuta kuin kuoleman ja kadotuksen!"
Silloin purskahti äiti rajuun itkuun. Tästä innostuneena jatkoi 27 vuotias puhuja ja alkoi selvitellä mietelmiään "toivorikkaan nuorukaisen tulevaisuudesta toisella puolen hautaa!" Aine oli tosin arkatuntoinen, mutta totuuden piti päästä valoon… "Mamma" kuului läpitunkeva lapsen ääni, se oli niin epätoivoinen ja täynnä itkua, että puhuja vaikeni.
Äiti oli pyörtynyt isän syliin.
Silloin kulki sähkönisku läpi nuorten joukon; kuului siltä ikäänkuin olisi muutettu jalkaa, lippu liikahti, sattui puun oksaan ja liuta lumihiutaleita putosi nuoren papin paljaalle päälaelle.
Hänen jääharmaat silmänsä säkenöivät, sillä hän oli kyllin epäsivistynyt epäilläkseen lumisateella olleen jotain tarkoitusta ja hänen kuluneiden kasvojenpiirteittensä yli levisi täplikäs puna. Hän jatkoi, ja henki höyrysi hänen suustaan kuin valkea sauhu ja hänen partansa oli huurteesta harmaa.
Hän teki nyt hyppäyksen puheessaan ja hänen piti nyt aukiluodusta haudasta korjata nuorisolle muutamia opetuksia. Tämä nuorukainen oli varustettu terävällä järjellä ja hän oli omistanut elämänsä sille maailman viisaudelle, jota sanotaan luonnontieteiksi! Vaara oli lähellä…
Puhuja oli ainoa, jolla oli tilaisuus pitää itseään lämpöisenä, nyt vasta huomasi hän, että pakkanen oli yltynyt, että pienet lapset itkivät kylmästä, kun äiti taas oli päässyt tajuunsa.
Hän tyytyi sentähden varoittamaan nuoria maallisesta viisaudesta, mikä johdattaa pahennukseen, ja kehoitti noudattamaan ilmoitettua sanaa, joka johdattaa Kristukseen.
Aurinko oli mennyt mailleen, ja tähdet puhkesivat taivaalle.
Kuoleman rauha lepäsi yli koko luonnon, saatto kulki eteenpäin kiemurrellen läpi korkeiden kinoksien, ja lumi narisi niin vihlovasti jalkojen alla. Mutta saaton edellä heilui lippu, ja katso, se ei kantanut enää surua, sillä musta suruharso oli muuttunut säkenöivän valkoiseksi; rauhan enkeli oli hengittänyt siihen, kuoleman enkeli oli leyhyttänyt siivellään.
* * * * *
Sittenkuin edesmenneen toverit vainajan kodin ulkopuolella muutamilla kauniilla lauluilla olivat ilmaisseet ajatuksensa vainajan tulevaisuudesta, kokoontuivat muutamat nuoren, kuolleen lääkärin lähimmät ystävät amanuenssin luo tämän huoneeseen, joka sijaitsi patologisen ruumiinleikkaussalin vieressä.
Erinomaista Tricoche'eta juoden ja poltellen väkeviä Havannan sikaareja keskusteltiin kuluneesta iltapäivästä.
"Ajatelkaapas, että hän olisi voinut olla valekuollut ja olisi kuullut mitä sanottiin", muistutti nuori medikofiilari tunteellisesti.
"Mahdotonta; me olemme liittäneet kunnon pojan aivot kokoelmiimme; tahdotteko nähdä ne?"
"Emme, Jumalan tähden", vastattiin yhdestä suusta.
"Verratonta ainetta; ne painoivat 1,600 grammaa. — Tiedättehän, että Cuvierin painoivat 1,700 — harmaata substanssia oli kieltämättömästi enimmin — eivät ne olleet mitään kananaivoja, kuten teillä on kunnia tietää."
"Sanoitko, että Meningitis teki lopun tästä kauniista tarinasta?"
"Vieläpä yhtä mittainen sellainen; koko membraani oli tärveltynyt piamater'iin saakka."
"Älä puhu, lopeta jo."
"Oletko sinä herkkätuntoinen, senkin vikurivarsa!"
Kun he menivät syömään illallista ja kulkivat läpi ison salin, pysähtyi amanuenssi osoittaen tyhjää pöytää, joka oli vasta leikkauksenalaisen keski-ikäisen miehen ruumiin oikealla puolella.
Tyhjällä pöydällä oli vielä veitsi korko-ommellun, kruunatuilla nimikirjaimilla varustetun lakanan vieressä.
"Siinä makasi vanha Tönnes viimeksi ennenkuin mustat miehet veivät hänet", sanoi hän.
He söivät kauan illallista ja joivat paljon; sitte seurasi joukko amanuenssia kotomatkalle. Kun he tulivat jonkun matkaa Puutarhakatua pitkin, lakkasi lumi äkkiä narisemasta, maa oli musta ja pehmeä ja he tunsivat sieramissaan kuusenhavun tuoksua. He olivat surutalon ulkopuolella; hänen huoneestansa loisti valkea.
"Nyt istuu siellä äiti ja itkee", muistutti joku.
"Kukas muu?"
"Hm!"
Pathologicum'in amanuenssi vaikeni, kun he saapuivat hänen portillensa, ei hän päästänyt seuraa ennenkuin oli saanut erään heistä jäämään yöksi luokseen, sillä hän asui sillä kertaa aivan yksin koko talossa. Onneksi ei kukaan kysynyt, oliko hän pimeänarka, sillä hän oli hyvin rajuluontoinen, kun hän oli hiukan nauttinut.
Vanha ja uusi aika.
Kevätauringon paistaessa täydeltä terältään oli hän noussut vuoteeltaan, pukeutunut sekä mennyt linnaan miekkailuharjoituksiin ja niissä oli hän erehdyksestä saanut kvartti-iskun oikeaan polveensa, niin että pyörtyi. Kun hän heräsi tajuntaan, lepäsi hän uudelleen riisuttuna vuoteessaan, mutta ei tuntenut huonetta. Vieras, lämpöisen veden haju muistutti kylpyhuonetta, mutta väkevä karpoolihapon haju leikkuuhuonetta. Tämä viimeinen huomio kauhistutti häntä, mutta kun hän oloihin perehtyäkseen kääntyi, tunsi hän polvessaan niin ankaraa tuskaa, että hän jäi makaamaan entiseen asentoonsa. Hän huomasi painetun ilmoituksen: järjestyssääntöjä: § 1. "Potilaat pitäkööt huolta jumalanpelvosta ja siveydestä." Hän oli siis sairashuoneessa elävitten joukossa, ja siitä tuli hän vielä enemmän vakuutetuksi lukiessaan: § 2. Potilaat saavat aamiaiseksi: 10 orttia leipää, munan, 6 orttia voita j.n.e.
Nyt kuuli hän viereltään hirveää ratinaa, sitten päristystä ja räiskähdystä ja potkimista ja sitten kuului ruostunut, jymisevä ääni:
"Milläs luokalla sinä, poikaseni, olet?"
Hän käänsi päätään ja huomasi, että huoneessa oli vielä yksi sänky ja tässä sängyssä makasi iso käärö viltteihin kietoutuneena; sillä kohdalla, missä pään kaikesta päättäen piti olla näkyi tavaton joukko siteitä ja siinä oli kolme pientä aukkoa. Sitten hän suuttui siksi, että häntä pidettiin koululaisena, ja hän vastasi:
"En tiedä, kenen kanssa minulla on kunnia puhua? Minun nimeni on Lundborg, förmlantilainen".
"Se on yhdentekevää, minä sinuttelen kuitenkin, minä olen västmanlantilainen vuoden 1852 satoa ja minua sanotaan tavallisesti 'siaksi'; niin sinäkin saat sanoa: me kilautamme kun hoitajatar tuo maidon. Kuinka vanha sinä, poikaseni, olet?"
"Viidentoista ja puolen vuoden vanha", sanoi tulokas.
"Kyllä se riittää, sano porsas kun sai potaattia lanttujen lisäksi. Minä olen kolmenkymmenen viiden vuoden vanha ja minua vaivaa luuvalo; sen saa niin helposti täällä vanhassa Upsalassa, jos täällä opiskelee liian kauan. Vai niin, vai olet sinä vain viidentoista vuoden vanha."
"Viidentoista ja puolen…!"
"Sitten sinä et tiedä paljon maailmasta. Mitenkä sinä viihdyt sairashuoneessa?"
"Kuinkako viihdyn? Täällä on kauhea olla, kun aurinko paistaa niin kauniisti ja puut alkavat viheriöidä."
"Kuinka nuori sinä olet! Ei ole kaunista puiden viheriöidessä; se on niin kiusallinen väri, entäs tuo sini sitten taivaalla — sehän on niin elemenskatun jokapäiväistä; tuon kaiken olen minä nähnyt jo niin monena Herran vuonna ja aina se on samallaista! Minä kömmin sentähden tänne lepäämään niinpian kun suvi on tulossa, sillä minä en kärsi hellettä."
"Ja sinä viihdyt täällä!"
"Mainiosti! Katsos kun mies vanhenee kuten minä, niin panee hän suuremman arvon sille, että häntä hoidetaan ja vaalitaan. Ainoa seikka, mikä minua häiritsee, on kiertokulku, kun lääkäri tulee poikinensa tarkastukselle, ja ne ovat puhuvinaan mukamas latinaa. Minun tautini uudistui tässä eräänä päivänä kuullessani tuollaisen kananpojan käyttävän cum accusativuksen kera. Saatpa nähdä, ettei täällä ikävä tule, me pelaamme täällä iltapäivällä hiukan viiraa."
Samassa astui huoneeseen hoitajatar.
"Vai niin, nuori herra on jo hereillä, kuinka jaksetaan, tuo isokin on jo liikahdellut."
"Kas vaan, kuinka kauniin pojan Mari on saanut: teidän pitää hoitaa häntä oikein hyvin."
"Ei nuori herra huoli kuunnella tuota isoa ilkimystä, hän on turmellut niin monen nuoren pojan tässä kaupungissa, että on vallan häpeä."
"Ei Mari pidä sanoa sillä tavalla, sillä sen Mari vain on kuullut! Tehkää vain tehtävänne ja hoitakaa poikaa oikein kunnollisesti."
Hoitajatar toimitti tehtävänsä ja meni.
"Nyt", sanoi sika, "soitan minä sinulle niin, että sinä nukut."
"Soitat? mitä sinä sillä tarkoitat?"
"Minä juttelen sinulle, en ole kuullut omaa ääntäni moneen päivään, ja silloin on se minulle ikäänkuin musiikkia, kun minä sen taas kuulen."
"Niin, mutta sinä et saa puhua tuollaista materialismia, kuten äsken teit."
"Eihän maarin! Muuten ei se ollut materialismia vaan semipelagianismia, mutta sitä sinä et tiedä, sillä sinä et ole käynyt kollegiossa."
"Oh, sellaista me luimme jo koulussa ja isakogiikkaa myös."
"Isakogiikkaa! Mitäs se on?"
"Etkö sinä sitä tiedä? Se käsittelee raamatun mittaa, määrää ja painoa."
"Oh, herra Jumala, sanotaanko sitä, hm, niin kuin sinä äsken sanoit? Merkillistä kuinka kaikki edistyy; minun nuoruudessani sanottiin niitä raamatullisiksi muinaisesineiksi; mutta minä olen vanha koira minä. Minä ajoin tänne diligensillä, silloin syötiin erotutkinnoissa lampaanlapaa ja tynnyrillinen arkileipää lukukaudessa, silloin saattoi pelata Fortuunaa Forssenilla koko iltapäivän ja juotiin kuuden killingin kahvia; mutta sehän on totta, sinä et tiedä, mikä Forsseni on, te nimitätte kai sitä nyt paakelssi-anumiksi tai muuksi hölynpölyksi."
Pau, paukahti laukaus niin, että ruudut tärisivät.
"Nyt tuli ensimmäinen laiva tänä vuonna; kuuletkos, kuinka siellä hurrataan? Slinken ampuu tänä keväännä kuin mies! Sinä et tietysti tiedä, mikä mies Slinken on, hän hoitaa kanuunia 'Turmeluksessa', hän on kuuleman mukaan ollut ylioppilas, mutta nyt hän on rantajätkä."
"Kuinka vanha hän nyt on?"
"Hän on hiukan minua vanhempi, mutta minulla on talo Västmanlandissa, siinä se on ero, näetkös. Olisinpa kovin mielelläni tänä iltana mukana laivassa, sillä siellä etukeulassa juodaan riivatun hyvää totia; mutta sehän on totta, enhän ole sinulta kysynyt, osaatko sinä knakkia pelata?"
"Kyllä minä osaan, mutta minä en tahdo, minä olen tehnyt lupauksen."
"Vai niin, mammallesi? Hä?"
"Niin."
"Noo. — Minä olen keksinyt uuden juoman, se on herättänyt suurta huomiota soitannollisessa maailmassa. — Sinä et tiedä, että minä olen laulaja — se on selvä se. — Jos sinä menet Åkerstenille, jonne sinä et koskaan taida mennä, sillä te nuoret käytte vain Taddiksessa ja Norbergissä ja jos sinä pyydät 'Per Samuelin riivattua', niin sinä tunnet jotain suloista. Katsos, se oli minun ylpeyteni, minun ainoa kunnianhimoinen unelmani saada jättää jälkimaailmalle hyvälle juomalle oma ristimänimeni. Niin, niin, katsos minä olen ensimmäinen Upsalan viisunlaulaja, mutta sinä et ole koskaan kuullut minun laulavan… Eikös maarin siellä ajeta troskilla maantiellä? No kautta sieluni autuuden, nyt minä tiedän, tänään on hovi avattu, ja minä raukka venyn täällä — tiedätkö sinä mikä hovi on?"
"Eklundin hovi tietysti."
"Kas sen tiesit sentään! Muuten te nykyajan nuorison edustajat tiedätte hirveän vähän, mutta se riippuu siitä, että te tulette tänne lukemaan ja suorittamaan tutkintoa, senkin kanaljat; ennen täällä lueskeltiin ja tutkittiin; mutta te olette käyneet nykyään niin käytännöllisiksi; teistä on tullut ennakkokorko-lainaajia mieluummin kuin että eleilisitten ja hoitaisitte kotiopettajan tointa, sillä te olette oppineet, että siitä seuraa lopulta voitto: jonakin kauniina päivänä perustaa ylioppilaskunta varmaankin ison osakeyhtiön — noo, sinulla varmaankaan ei ole vielä mitään ennakkolainaa?"
"Ei ole, mutta minulla on pieni vekseli Hjälmarin pankissa; minä otin vain lyhyen, sillä ne pitkät ovat niin kalliita."
Nyt alkoi käärö pärskytä ja puhkuta.
"Vekseli, lyhyt, pitkä —! Mitä sinä sanot, poika? Mutta ethän sinä ole täysi-ikäinen?"
"Oh, eihän ne välitä vekselinasettajasta, kunhan hyväksyjä on taattu!"
"Kumpa minä ymmärtäisin, millaiselta vekseli näyttää. Mikä se hyväksyjä on?"
"Se on se, joka kirjoittaa poikkipuolin paperille."
"Tahtoo sanoa, hän menee takaukseen."
"Niinpä niin, kuinkas muuten, mistäs minä sen tiedän."
"No, kuinka sinä saat tuollaisen hyväksyjän?"
"Minä otan henkivakuutuksen."
"Onko sulla sellainenkin? Oletpa sinä aika venkale. Kuules, tuon vekselijutun saat sinä minulle opettaa."
"Niin, se on tärkeätä; ja siten sitä sitten pääsee juoksemasta hankkiakseen nimikirjoituksia."
Nyt tuli lääkäri kierrolleen; hän sitoi pojan siteet uudestaan ja tämä vaipui kuumeuneen.
Kun hän heräsi, istui kaksi vierasta toveria sängynlaidalla pelaten korttia pöytänä tuoli. He keskustelivat kuiskaillen, ja jos joku sattui puhumaan äänekkäämmin, teki käärö uhkaavan liikkeen nyrkillään. Kun he jonkun ajan kuluttua poistuivat, tapahtui tämä niin hiljaa, että hän luuli heitä omien kuumekuviensa varjo-olennoiksi.
Silloin nousi käärö vuoteeltaan ja heitti luotaan kaksi tarpeetonta yönuttua; otti siteet päästään, piilotti kynttilät kahden ison kirjan taakse ja meni sairaan luo. Hän asetti kätensä hänen otsallensa, ravisti päätänsä, levitti vilttinsä hänen ylitsensä ja palasi vuoteelleen ja istuutui sängynlaidalle ja heilutteli jalkojaan.
Valo heijastui hänen kasvoillensa niin, että sairas saattoi nähdä hänet.
Hänen kasvonsa olivat hullunkuriset, niiden piirteet eivät olleet rumat, ne olivat äärettömän väsyneet, mutta ei kuitenkaan veltot.
Sairas liikahteli.
"Pikku mies, oletko valveilla?", kysyi paksu matalalla äänellä.
"Valveilla olen, toveri."
"Tahdotko, että menen noutamaan Mariita?"
"Ei kiitos, minä voin nyt paremmin."
"Vieläkö minä sinulle soitan enemmän?"
"Soita vaan, mutta ole hauska."
"Niin hauska, että saat minulle nauraa. Hauska olen minä ollut viisitoista vuotta ja siksi minä istun siinä missä istun. Ajatteles, mikä huvitus on siinäkin kun antaa toisten nauraa itselleen. Turhamielisyyttä tietysti. Mutta he halveksivat jälkeenpäin. — Minä tunnen olevani tänä iltana perhanan haavemielinen. Oletko sinä poika koskaan rakastunut?"
"Ojaa, entäs sinä?"
"Olen.. Kuules! Nyt se alkaa, mutta ei siitä pitkä tule.
"Luonto oli varustanut minut tavattomalla vatsalla, lyhyillä koivilla, rumilla, rasvaisilla kasvoilla sekä vahvalla lauluäänellä, jossa oli mitä eriskummallisin nenä-ääni ja se saattoi aikaansaada mitä hirveimpiä naurunpurskahduksia. Se hiveli kovin mieltäni, että minun kyvylleni annettiin arvoa; minua raastettiin toisista kutsuista toisiin ja minusta muodostui vähitellen hulluttelija, ilveilijä; minä olin sanalla sanoen 'hauska p—le'. Minulla oli monta laulua ja jos yksi sukupolvi niihin kyllästyi, niin tuli toinen ja piti niitä hauskoina. Mutta sitte eräänä kesänä lähdin minä kotiseudulle, siellä oli minulla pieni tyttö, josta minä pidin. Hän hullaantui vallan minuun ja sanoi, että minä olin hänen mielestänsä maailman hauskin mies. Minä omaksuin hänen huomaavaisuutensa ja uskalsin eräänä päivänä puutarhassa pyytää hänen sydäntänsä ja kättänsä omakseni. Hän vastasi rämähtämällä hirveään nauruun ja kutsui luokseen muutamia muita tyttöjä näkemään jotain aivan hullunkurista. Minä vakuutin, että tarkoitan täyttä totta, mutta hän nauroi vielä enemmän ja sanoi, että minä olin erinomainen. Minä en ollut millänikään vaan koitin olla erinomainen. Minä suutuin ja jouduin epätoivoon, enkä laulanut kahdeksaan päivään, vaan koitin olla niin vakava kuin suinkin. Hän piti minua ensin ikävänä ja vihdoin sietämättömänä; tuo tuollainen ei se sopinut minulle, sanoi hän, ja hän muisti kyyneleet silmissä kuinka erinomainen minä olin ollut talkoissa, kun astuin esille sukkasilla, nurinväännetty yönuttu yllä, tein hullunkurisia hyppyjä ja virnistelin naamalleni. Silloin minä halveksin häntä. Ja se oli kaiken loppu."
"Etkö sinä enää laula?"
"En koskaan!"
"Kuinka tyhmä sinä olet! Eihän siinä ollut suremisen syytä!"
"Et sinä tiedä, mitä rakkaus on!"
"Enkö minä tiedä? Se on elämän yksityiskohta, eikä se saa olla enempää. Tiedätkö, minä olen yhtä mieltä sinun morsiamesi kanssa, ettei sinulle sovi vakavuus. Ylipääten minä kysyn, mikä oikeastaan on niin vakavata? Minun mielestäni on kaikki tyyni vain suurta ilveilyä; ja tiedätkö sinä, miksi ihmiset näyttävät niin raskasmielisiltä? Sentähden, että he pidättyvät nauramasta! Sinä nauroit kaikkea ja sinä sait koko maailman mukaasi. Jatka sinä vaan, irvistä ja viekottele noilta ilveilijöiltä pois heidän naamarinsa; sinulla on suuri tehtävä, veliseni."
"Herran nimessä, kuinka sinä puhut poikani; opetetaanko teille koulussa tuollaista?"
"Niin meille opetetaan. Lepää sinä nyt, niin minä soitan sinulle. Sinä luulet, että minulla nuorena on jotain opittavaa sinun vanhuudeltasi; pois se! Kaikki mitä sinä olet oppinut elämässä, sen olen minä lukenut kirjoista, vieläpä sinun jokapäiväisen rakkauden tarinasi, jolle sinä näyt perustavan koko tulevaisen elämäsi ja mikä on antanut sille rakkaaksitulleen aiheen laiskotella. Eipäs, sinä voit paljon oppia minusta, sillä siitä ei ole vielä kirjoissa kirjoitettu; sinä kuulut menneiseen sukupolveen, minkä minä hyvin tunnen, minä kuulun tulevaan, jota sinä et ollenkaan tunne. Sinä olet lukenut meidän päiviemme maailman tapahtumista niinkuin luetaan sanomalehtikirjoitusta, me olemme ne eläneet ja olemme niistä väitelleet, me olemme laanneet ravitsemasta itseämme teidän runoudellanne, me luemme talousoppia ja luonnontieteitä, me pidämme ylioppilasaikaa ylimenevänä kehityskautena, te piditti sitä kutsumuksena, me emme koskaan tappele torilla, emme pidä hyveenä juopumusta, emme hyökkää toisten oikeuksien kimppuun, me kunnioitamme mieskohtaista vapautta; sitä sanotte te keikarimaiseksi, me sanomme teidän ylistettyä avomielisyyttänne hävyttömyydeksi, teidän haavemielisiä syleilyjänne raakuudeksi, te arvostelette opettajienne vanhettuneiden sääntöjen hyväntahtoisia toisteluita, me käytämme niitä hyväksemme ja vaikenemme. Te olitte valmiita lausumaan mielipiteitänne kaikesta, te lauloitte vapaudenlauluja, te huusitte eläköötä eduskuntaehdotukselle; me huudamme kaikelle eläköötä, me tunnemme omassa itsessämme, että jotakin on tuleva ja sentähden me odotamme, nyt puhaltaa niin monelta taholta, siksi me emme kiinnitä jalusnuoriamme, mutta jottemme jäisi neuvottomiksi, pysymme me kiinni olevissa oloissa; me olemme vanhoillisia sentähden, että me pelkäämme roskaväen valtaa. Vanhoillinen nuoriso! Verratonta! Mutta sen on roskaväki vaikuttanut. Te olitte kuningasmielisiä, me olemme valmiita rupeamaan vaikka keisarillismielisiksi jos niiksi tulee!"
"Sika" oli hämmästyksellä kuunnellut tätä mielenpurkausta, hän nousi käytävään ilmoittamaan hoitajattarelle, että toveri oli houraillut ja pyysi saada yöksi toista huonetta.
Sillä aikaa kuin hoitajatar ja toveri ikkunan ääressä valmistivat vilvoittavaa pulveria, jatkoi sairas:
"Te sanotte meitä väsähtyneiksi sentähden, että me olemme ahkeria ja viisaita, uskokaa minua, meidän tunteemme ovat ilmanpitävästi hyvin säilytettyinä paljon terveemmät, kun teidän tunteenne, jotka te asetatte puotien oville kärpästen liattaviksi. Mitä te lörpöttelette viisaustieteestänne, te luulette sen pursuneen klassillisesta lähteestä ja kuitenkin on se pelkkää 'valistusta' sata vuotta valistuksen jälkeen; se olisi mahtunut jonakin pahanpäiväisenä aikakauskirjoituksena johonkin saksalaisen pikkukaupungin lehteen; teidän mielestänne oli suuremmoista ajaa perille oppia viimeisestä tuomiosta, sen teimme me koulussa, te elätte noista köyhistä rippeistä, sanotte te, niin, totta tosiaan, kyllä siltä näyttää; te luulette, että saksalainen lauseoppi on samaa kuin viisaustiede, mutta te ette tiedä, että löytyy ranskalainen ja englantilainen sellainen, minä luin eräänä iltana nuo korrehtuurilehdet ja minä huomasin — en mitään, en ainoatakaan lepopuuta ajatuksille; se on kuiva yhtälöratkaisu, mutta joissa on X:lle jo annettu määrätty arvonsa, jotta voitaisiin saada tyydyttävä tulos — — — Mielenkiinto lakkaa, kun tulos on tunnettu, tuon kaiken me tiedämme, mutta tuollaista ei sanota, sillä sitä voi erehtyä."
Nyt ei toveri enää voinut hillitä itseään.
"Vai niin, sinä loukkaat suurta miestä, kiitä Luojaasi, että olet sairas, muuten sinä saisit kelpo selkäsaunan."
"Hän ei ollut suuri sen vuoksi että hän oli arvoton."
"Etkö sinä häpeä, sinä et tiedä, että minä olen Boströmin kannattaja."
"Niin. Sitä te olette kaikki, mikset siis sinäkin. Oi, sinä suuri aikakausi, joka kallistut hautaasi, tarvittiin viisaustieteen professori, jotta voitaisiin vietellä nuorisoa käymään kirkossa; sinä suuri aika, joka pilkkasit sitä aikakautta, jolloin jumaloitiin järkeä. Sinä poljit alas järjen ja asetit valtaistuimelle moukkajärjen! Oleminen on samaa kuin olla tunnettu — aivoissa kihelmöi suuren ajatuksen tullessa. Hyvää yötä! Sammuta valo!"
Hoitajatar ja Boströmin kannattaja neuvottelivat ja he sopivat siitä, että asetettaisiin kylmiä kääreitä potilaan pään ympäri.
Claris Majorum exemplis.
Nykyään autioksi jätetyssä ritarihuonesalissa oli hyvin vilkasta. Kaksi pesurouvaa kulki siellä pyyhkien tomuja, pyyhkivät vanhaa aatelista tomua, jättöä aina vuodelta 1865, jolloin sen pudistivat jaloistaan innostuksen valtaamat, jalkoja kolkuttavat ylimykset, siellä oli korkeakreivillistä tomua, mikä oli lähtenyt sinisestä verasta, kun valtaherrat vääntelivät tuskissaan penkeillä, oli siellä vapaaherrallista, hienoimman univormuveran tomua, mutta siellä oli aatelitontakin kirjuritomua, mikä oli kehnätty mustista ponsuureista puhumattakaan lehterillä olevasta tomusta, sillä sinne eivät pesurouvat vielä olleet ehtineet.
Maamarsalkan norsunluinen tuoli oli tyhjä, pöydällä oli nuija ja joku painos sukukirjaa; näytti siltä kuin olisi pidetty huutokauppaa. Tuolin takana seisoi Kustaa Aadolf (toinen) luoden tyhjiä marmorikatseita yli salin aina Ehrenstrahlin tekemiin kattomaalauksiin saakka.
Mutta aurinko paistoi päätyakkunoista ja loi uudistavan loiston pohjanpuolisiin kilpiin.
— Kummallisia tapeettia nuo, sanoi nuorempi pesurouva, sillä hän ei vielä tiennyt paljon elämästä.
— Oh, rakas lapsi, nehän ovat heidän kilpiänsä, vastasi vanhempi rouva, joka oli elänyt vanhan valtiomuodon aikana.
— Oh, jestas, onkos ne kilpiä?
— Ne ovat vaakunakilpiä, aseita ymmärrätkös?
— Aseita? Ovatko ne niillä tapelleet?
— Eivät — eivät suinkaan, nämä ovat sellaisia asekilpiä, joitten taakse ne piilottautuvat tapellessaan.
— Ja tässä niiden nyt pitää riippua?
— Niin, jossainhan niiden pitää riippua, mutta ne ovat perua muinaisilta ajoilta, niin ettei siitä niin hevillä selvää ota.
Nuori herra musta samettilakki päässä ja värilaatikko kädessä astui saliin ja seisahtui keskelle isoa käytävää. Hän katsoi ylenkatseellisesti seiniä, työnsi päänsä taaksepäin lapaluittensa väliin, tirkisteli kattomaalausta ja nykäytti ristiluitaan niinkuin vain taideoppilas voi kohauttaa olkapäitään huomatessaan jotain ala-arvoista.
Sitten astui hän suoraan pesumuijien luo ja kysyi, missä numero 806 oli, aatelisen suvun numero 806.
Siitä saattoi rouva Lundin antaa tietoa, sitä paremmin, koska hän jo aamulla oli asettanut isot kattokruunutikapuut numero 806 eteen. Asia oli se, että muuan levyseppä oli astunut puhki katon korjatessaan hyveitä viime valtiopäivien avajaisia varten, siitä syystä oli satanut ullakolle, vesi oli valunut läpi kattohirsien, imeytynyt läpi katon kipsin sekä pahasti turmellut vaakunakilven, jolla juuri sattui olemaan mainittu numero. Riippui kai sattumasta, että juuri sillä oli se numero mutta rouvat arvelivat, että jokin voima hallitsi sattumaakin. Katossa oli ruma pilkku, se näytti lammelta, mutta lammesta ryömi ruskeanpunainen käärme alas seinää pitkin, se olisi voinut hyökätä numerojen 805, 807 kimppuun tai minkä muun numeron kimppuun viidenkymmenen numeron joukossa, mutta se mateli niiden ohitse ikäänkuin valkoinen enkeli olisi niihin merkkinsä painanut, ja se osui maaliinsa niinkuin taitavasti ammuttu nuoli.
Ei siinä vaakunassa mitään eriskummallista ollut. Sydänkilpi oli jaettu kolmeen hopea-alaan, joissa oli kolme kultaista koiranpäätä; ei sitä koristanut kypärä eikä kruunu vaan sen yläpäässä oli kolme riikinkukonsulkaa, riikinkukkojen silmät oli tehty erinomaisen luonnonmukaisesti, niin että ne silmäilivät ympärilleen hurjilla kieroilla katseillaan. Mutta nyt oli käärme madellut höyhentöyhtöön, oli tahrinut likaisella limallaan silmät niin, että näytti siltä ikäänkuin niissä olisi ollut harmaa kaihi, käärme oli lipunut alas lehtikiemuroihin ja se oli vuodattanut viheriäistä mujuaan, minkä se oli koonnut kuparikatolla olevista hyveistä, kolmelle hopea-alalle, mutta koiranpäihin ei se pystynyt, sillä ne olivat kullasta.
Nuori herra oli kiivennyt tikapuita ylös värilaatikkoineen ja siellä hän nyt istui ja etsi syytä siirtääksensä korjaustyöt toiseen kertaan, sillä työ ei häntä juuri huvittanut. Hän otti liivintaskustaan juuripiipun ja oli juuri iskemäisillään tulta muistaessaan olevansa paremmassa paikassa, sentähden hän kohteliaisuuden vuoksi lennähytti rouville kysymyksen:
— Saako täällä tupakoida?
— Oh, herran pitäisi hävetä, vastasi vanhempi nainen.
— Saakos pureksia sitte?
Rouva ei katsonut sopivaksi vastata siihen, mutta selitti varmasti ettei hän saanut sylkeä lattialle.
Muitta mutkitta väänsi nuori herra palan tupakkia suuhunsa ja alkoi viheltää Norrköpingin tarkk'ampujamarssia.
Tätä ei voinut kärsiä muuan vanha seinälude, joka oli sata vuotta istunut penkissä sanomalehtikertojain lehterillä. Tosin se oli eläissään kuullut paljon, kuullut paljon järkevää puhetta, paljon palturia ja hyvin paljon rähinää, mutta koskaan ei kukaan ollut viheltänyt tässä paikassa. Se oli viettänyt lapsuutensa ajan veräjänpielessä, sitte se oli laskeutunut kuninkaalliseen seitsenlasivaunuun, joka oli ajautunut kiinni veräjänpieleen ja viimein se oli kulkenut maamarsalkan seurassa, kun tämä toi kuninkaallisia valtamerkkejä ritarihuoneelle. Koska se ei voinut luopua perityistä kansanomaisista mielipiteistään, lyöttäytyi se lehterille, jossa se saattoi tuntea märkien vaatteiden ja kenkien hajun. Nyt se kuitenkin oli nukkunut viisi vuotta, se ja 99 vuotinen tyttärensä, ja nyt heräsivät he tähän outoon ennen tuntemattomaan meluun. Unenpöpperöisenä tönäytti se tytärtä kylkeen ja käski sen nousta katsomaan, mikä oli syynä meluun.
Tytär palasi matkaltaan kaidepuilta selittäen, että muuan maalarinsälli (ajatelkaas mitä olisi tapahtunut, jos nuori mies sen olisi kuullut) tuhri läkkilevyjä. Viimeisen sanan lausui se ylenkatseellisesti, sillä seinäluteet eivät pidä mitään muuta arvossa kuin puuta. "Puuta, puuta pitää olla!" Joka tapauksessa oli vanhus käynyt uteliaaksi ja hän päätti tyttärensä seurassa itse lähteä ottamaan selkoa asiasta. He heittivät lyhyet hyvästit sanomalehtikertojain penkille, he vaelsivat ulos lehterin lattialle läpi pienien tupakanlehtikasojen ja pääsivät lopulta seinälle. Sitten alkoivat he vaeltaa yli laattojen eikä vanhus silloin voinut olla huomaamatta, että kylmällä raudalla kulkeminen panee jalat palelemaan. Sitä vastoin nuori lude ihastuksella ihmetteli kaikkia koreita ja ihmeellisiä näkemiänsä asioita. He vaelsivat kuin tammimetsien läpi, he keksivät peikkoja ja aarniokotkia, käärmeitä ja lohikäärmeitä, he vaelsivat yli tornien, linnoitusten ja kaupunkien, lomitse kruunujen ja valtikkojen, tähtien ja aurinkojen. Lopulta he pääsivät katonrajaan. — "Pidä lujasti kiinni, sanoi vanhus, sillä nyt käy matka kohti syvyyksiä. Me lähdemme tuonne tuon ison katon keskellä olevan taulun luokse, sieltä saamme liinakangasta ja öljyväriä."
Se oli vaarallinen matka. Toisinaan oli siellä joku halkeama kipsissä, toisinaan oli hämähäkki kutonut eteen seittinsä, toisinaan sortui jalkojen alla petollinen tomusta muodostunut silta. Heidän elämänsä oli vaarassa ja he olivat monta kertaa pyörtyä ja syöksyä alas syvyyteen. Vihdoin tunsivat he öljyvärin hajua, he olivat perillä. "Seuraa", sanoi vanhus. Ja nyt vaelsi vanha lude eteenpäin läpi pilvien ja hyveiden kunnes se saapui Svean manttelin luo. Siihen oli taiteilija uhrannut puoli naulaa karmiinipunaa erinomaisesti tehtyyn poimuun. Sen suojaan he nyt laskeutuivat lepäämään. Vanhus hieroi silmiään ja tähysteli alaspäin. — "Tarkastappas, mikä numero tuolla levyllä on!" sanoi se. "Kahdeksansataakuusi", sanoi tytär heti. Vanhus muuttui ajattelevan näköiseksi ja nojasi otsansa kuudetta takakoipeaan vastaan. — "Kolme koiranpäätä; kolme riikinkukon sulkaa! Oi, Solon, Solon!"
Nuori lude vuorostaan oli ihmeestä haljeta; eikä se herennyt pyytämästä selitystä ennenkuin äiti lupasi kertoa sille numero 806:en historian, mitä tässä seuraa sellaisena kuin sen kiireessä muistiin kirjotti muuan sanomalehtimieslehterillä istuva rotta.
Seinäluteen kertomus numero 806:sta.
Hänen Majesteettinsa kuningas Maunu Latolukko oli kerran yötä Tivedenissä Norjan sodan aikana. Hän vääntelihe levottomana vuoteellaan, sillä häntä vaivasi munuaistauti, minkä taudin hän oli saanut liiallisesta alicanten nauttimisesta. Aamu oli vielä pimeä eikä hän tahtonut ottaa valkeata. Hän tunnusteli vesikelloaan. Neljä! — Vielä kaksi tuntia päivän koittoon. Hän nousi, toimitti rukouksensa, joi lasin olutta ja alkoi miettiä. Niin lepäsi hän aamun sarastukseen saakka ja heittelihe levottomana vuoteellaan. Aamun tullessa huomasi lääkäri huoneeseen astuessaan, että kuninkaan tila oli arveluttava, niin että hänen täytyi määrätä jotakin virkistävää, esimerkiksi mestausta tai metsästystä. Koska talonpoikia ei ollut paikalla ja kuninkaan oma väki oli tarpeen, päätettiin lähteä metsästysretkelle. Onnellinen sattuma oli vaikuttanut, että jonkun matkaa Tivedenin pohjoispuolella oli päästy hirvijoukon jäljille, mutta toinen asia sitävastoin uhkasi tehdä tyhjäksi koko retken: ei ollut koiria. Siinä onnettomuus. Kuningas, joka hetkeksi oli toipunut alakuloisuudestaan, raivostui ja meni kerta toisensa jälkeen tainnuksiin ja koko leiri kävi levottomaksi. Luvattiin suuria palkintoja sille, joka hankkisi koiran.
Koira! kaikui kautta metsän, mutta turhaan.
Leirissä vallitsi painostava hiljaisuus. Pelättiin pahinta eikä kukaan uskaltanut liikkua. Vihdoin keskipäivän aikaan, juuri kun lääkäri oli ravistanut päätään, kuului haukuntaa tiheimmästä metsästä. Ensin syvä haukunta niinkuin kahlekoira haukkuu, joka haukkuu haukkumisen vuoksi, sitten kuului vilkas ajokoiran haukunta, joka kaikui kuin metsästystorvi ja merkitsee sitä, että koira on löytänyt jäljet, senjälkeen lakkaamaton vinkuminen ikäänkuin se kuonoineen jo juoksisi ihan jäniksen kintereillä.
Kaikuva hurraa vyöryi läpi telttakujan ja joka hetki odotettiin läähättävän metsästyskoiran esiin juoksevan metsänrinnasta. Mutta minkä näkivätkään! Kenraalikenttäväen päällikön harjaaja tuli luikkien esiin kuusenrunkojen takaa vinkuen ja loirien. Ensin naurettiin, mutta siteen kävi mieliala vakavaksi. Kuningas, joka oli syöksynyt vuoteeltaan, tuli teltastaan ja näki koko tapahtuman, mutta Maunu harjaaja ei kuluttanut aikaansa turhiin, vaan aukaisi heti suunsa ja puhui lakki kourassa:
— Teidän Majesteettinne ja arvoisat herrat. Hyvin tietäen taudin laadun, mikä vaivaa Teidän Majesteettinne korkeita munuaisia ja tuntien lääkityksen, jota on ehdotettu, ja sen puutteen seuraukset, olen minä ottanut itselleni vapauden tarjota halvan palvelukseni.
— Mitä sinä osaat? kysyi kuningas suuttuneena.
— Haukkua, Teidän Armonne!
— Hyvä! Voitko ajaa hirviä?
— En, minä en hauku jaloja eläimiä, ne potkivat. Mutta minä haukun jäniksiä, pyitä ja muita pikku eläimiä minkä vain kynnelle kykenen.
— Hyvä! Tosin en ole koskaan ampunut harjaajan haukkuessa, mutta se on uutta ja se saattaa huvittaa minua.
— Puhaltakaa torviin torvenpuhaltajat, ja satuloi ratsu, tallimestari!
Päivällisen aikaan oli kuningas ampunut kolme jänistä ja hän oli hyvin iloinen. Maunu harjaaja kutsuttiin kuninkaan puheille vastaanottamaan palkintoa.
— Tahdotko sinä kultaa vai kunniaa? Valitse, sillä sinä et voi saada molempia!
— Tahdon kunniaa, Teidän Majesteettinne.
— Polvillesi, koira!
Maunu harjaaja lankesi polvilleen, sai pampusta kolme iskua olkapäähän ja nousi pystyyn aatelismiehenä.
— Sinulla pitää olla vaakunassasi kolme koiranpäätä muistoksi erinomaisista ansioistasi, mutta kypärän sijaan saat kolme riikinkukon sulkaa, sillä sinun turhamaisuutesi oli suurempi kuin ahneutesi. Olet vapaa, Maunu Hund; mene, lisäänny ja täytä maa!
Nyt oli Maunu aatelismies. Nyt piti hänen ostaa itselleen varustus kilpineen, miekkoineen ja hänen täytyi ajaa vaunuissa. Mutta hänellä ei ollut kultaa. Hän koitti äsken hankkimansa luoton avulla perustaa saapasmustetehtaan, mutta joutui tappiolle kilpailussa. Hän sai kärsiä kaikki nöyryytyksen asteet ja palasi lopulta entiseen paikkaansa ja rupesi kenraalikenttäväenpäällikön harjaajaksi. — Mutta nyt oli hän naimisissa ja hänellä oli lapsia, pieniä aatelislapsia ja niitä piti kasvattaa säädyn mukaan, mutta se ei ollut helppoa. Poika yleni kersantiksi, sai eron mestermannin arvonimellä, meni naimisiin, ja ylläpiti nimen jatkuvaisuutta.
Seuraavina vuosisatoina ei tämä suku erityisesti kunnostautunut, mutta se eli hiljaista elämää. Suvun jäsenet saattoivat kohota korkeintaan lippumieheksi, saaden erotessaan luutnantin arvon. Unohdettiin omituinen aatelisarvon saaminen ja perhe eleli kuten köyhät aateliset elelevät. Mutta jokin asia kalvoi alituisesti mieltä. Tässä oli kunniaa, mutta rahoja puuttui aina; eikä kukaan suvun jäsen uskaltanut halveksitulle kauppiasalalle, kilven täytyi loistaa puhtaana ja perheen täytyi elättää itseään valtion palveluksessa. Suku ei voinut rappeutua, sillä se ei koskaan ollut maineen kukkuloilla, mutta se ei myöskään voinut kohota — rahan puutteesta. Kantaisän erinomainen kyky, mikä oli hankkinut hänelle aatelisarvon, hyppäsi yli kuuden sukupolven kunnes se sukeltautui esille tunnetun Daniel Hundin hahmossa, miehen, jonka Juhana kolmas usutti Erik XIV:n kimppuun, ja josta Daniel kirjoitti kronikkansa ja josta tuli isänmaan ensimäinen kronikan kirjoittaja.
Koska Juhana oli kiitollinen luonteeltaan, sai Danielkin palkkionsa. Palkkion mukana tuli vihdoin kulta, ja pian nousi Norrmalmintorin varrelle Hundien palatsi. Nyt elettiin hauskaa elämää, niin hauskaa, että kun Daniel kuoli, täytyi perillisten luopua koko omaisuudesta. Vanhat akat sanoivat: mikä vääryydellä on koottu, se helposti katoo, mutta aviisit sanoivat, että Hund oli profeetta (koska hän oli käynyt kuninkaan kimppuun) ja he kokosivat rahoja perheelle.
Tässä on syntynyt aukko sukutarinaan, mutta minä tiedän sen, suku vietti riutuvaa elämää aina Kaarle XI:sta saakka. Silloin puhkesi suku kukkaansa. Eräs pojista oli varustettu vähemmällä järjellä, mutta sitä suuremmalla turhamaisuudella, vähemmillä tunteilla, mutta sitä suuremmalla sydämettömyydellä kuin muut lapset. Hän joutui konttoripalvelukseen. Ei tiedetä ihan varmaan, mutta kerrotaan, että hän vähemmän luvallisilla keinoilla olisi hankkinut perheelle (s.t.s. itselleen) elatuksen, jonka jälkeen hänen äkkiä täytyi matkustaa Uuteen Ruotsiin.
Amerikan Uusi Ruotsi ei ollut kuten nykyään kunnioitusta herättävä mallivaltio, jossa eli vain kunniallisia ja kaikissa suhteissa erinomaisia kansalaisia, joita Euroopa katseli kateudella ja ihailulla. Uusi Ruotsi oli, kuten koko Amerika, siihen aikaan Europan rikkalaari, jonne kaikenlaista roskakansaa kokoontui. Koska ystävämme kuitenkin oli tuhlannut rahansa eräässä satamassa, täytyi hänen tehdä pieniä töitä laivassa päästäkseen mukaan. Tämän johdosta hän perille päästyään painatti itselleen käyntikortteja, joissa hän nimitti itseään Kun. Majesteetin laivaston luutnantiksi. Arvonimi Kun. Majesteetti teki amerikkalaisiin valtavan vaikutuksen, ja hän olisi virkamiehenä voinut kohota korkealle, jos hän vain olisi voinut pitää suunsa kiinni, mutta sitä juuri ei hän voinut tehdä. Oleskeltuaan jonkun vuoden kalliissa maassa, valtasi hänet harras kotikaipuu, tämä seikka sekä muutamat poliisimiehet aikaansaivat sen, että hän pian oli puolimatruusina kotiin palaavalla prikillä.
Palattuaan Tukholmaan tunsi hän itsensä hiukan vieraaksi. Monet hänen ikäisistään tovereista olivat työllään, kieltäymyksillään ja rehellisyydellään hankkineet itselleen aseman, olivat kuuluisia miehiäkin. Tämä herätti hänessä katkeraa tyytymättömyyttä, ei oleviin oloihin, sillä nehän aina saattoivat hankkia hänelle hyvän toimeentulon, vaan tyytymättömyyttä erityisiä henkilöitä kohtaan, joilla oli paremmat olot kuin hänellä. Tämän tyytymättömyyden ja päivällisen puutteen ohessa, heräsi hänessä ennen aavistamaton harrastus kirjallisuuteen, mieluummin sellaiseen, jossa on lyhyitä riviä ja joita maksetaan jalkamitalla. Ystävämme oli pian kynsin hampain kiinni Kaarle XI:sta aikuisen, erinomaisesti kukoistavan sanomalehtikirjallisuuden työssä. Kun hän pian oli tyhjentänyt aineensa, se tahtoo sanoa: vanhat ystävänsä, kävivät hänen kirjoituksensa harvinaisemmiksi ja päivälliset yhä epäsäännöllisemmiksi: julma köyhyys pusersi hänet lujiin kouriinsa ja pian oli hän lukkojen takana velkavankilassa. Mutta hätä on kekseliäs ja (koska hän nyt on rutiköyhä, täytyy meidän lakata sanomasta häntä ystäväksemme) meidän miehemme tunsi kutsumusta tekemään seitsemännentoista vuosisadan suurimman keksinnön: Matkakirjeet. Raastuvan vankilasta pääsivät pian ilmoille mitä ihanimmat kertomukset Tunisista ja Konstantinopolista ja sotanäyttämöltä saivat tunteelliset sanomalehtilukijat mitä tärisyttävimpiä kuvauksia "ruotsalaiselta aatelismieheltä", jonka mieskohtainen rohkeus loisti joka riviltä ja jossa kenraalien (ainakin muutamien) työt ja toimet alistettiin ankaran tarkastuksen alaisiksi, mutta eritoten huomattiin kirjoituksissa erityinen harrastus meriasioihin, ja tarkastaessaan ehdotuksia laivaston uudistukseksi osotti hän ihmeteltävää yksityisasioihin perehtymistä, hän kykeni tekemään selkoa kaapelien kettinkireijistä ja runpulteista, osasi nimittää jokaisen nuoranpätkän oikealla nimellään ja hän tiesi kuinka monta kannua tervaa tarvittiin voideltaessa ison tangon partuunaa, nämä asialliset tiedot olivat arvaamattomaksi hyödyksi meripuolustukselle. Pian oli miehemme keksintönsä ansiosta vapaalla jalalla; vapauden mukana tuli rohkeus ja rohkeuden mukana röyhkeys.
Useita uutuuksia oli kuitenkin ilmaantunut pääkaupungin yhteiskuntaelämään; oli perustettu tehdas ja osakeyhtiö, jossa kuninkaallisilla oli osakkeita. Kaksi sellaista isänmaallista yritystä ei voinut tulla toimeen ilman, että yleisö, joka oli yrityksen kustantaja, saisi säännöllisesti tietoja molempien laitoksien asemasta, hallituksen toivomuksista ja päätöksistä, tulevaisuuden suunnitelmista ja sen sellaisista. Sellaisten hyvien päämaalien saavuttamiseksi arveltiin sanomalehti sopivimmaksi keinoksi. Toimittajaksi esitettiin henkilöä, joka puolueettoman kantansa kautta kaikkiin liikeoloihin nähden ymmärtäisi, että ranskalainen kartuaanitehdas oli ainoa oikeutettu ja että italialainen lasiyhtiö oli ainoa tarpeenvaatima Ruotsissa; sitäpaitsi täytyi sanomalehden päätoimittajalla Ruotsissa olla luja otsa torjuessaan kaikkia epäoikeutettuja kadehtijoiden (kilpailijoiden) hyökkäyksiä, mutta samalla täytyi hänen tuntea kaikki asiat, mitkä herättäisivät mielenkiintoa yleisön keskuudessa, kuten runokirjat, näytelmäkappaleet, öljyväritaulut y.m. niin, ettei lehti näyttäisi kauppakiertokirjeeltä.
Miestä ei tarvinnut etsiä lyhdyllä. Meidän ystävämme, sillä niin rohkenemme taas häntä nimittää sen jälkeen kun hän on lakannut olemasta köyhä ja aikoo päästä valtaan, meidän ystävämme keksittiin heti ja vielä tunnuksetta jäänyt perillisyysteoria oli saanut uuden todistuksen todenperäisyydestään: Agathon Hund, aatelisen sukuhaaran Hund af Hutlösan jäsen oli nyt loistavilla teoillaan kohottanut isiltä perityn kunnian ja oli antava uutta loistoa turmeltuneelle nimelle. Parempaa valintaa eivät isänmaalliset osakkeenomistajat olisikaan voineet tehdä. Koskaan ei heidän tarvinnut toimittajan puolelta pelätä itsepäisiä mielipiteitä asioista, sillä kaikki hänen valtiolliset, yhteiskunnalliset, kirkolliset ja taloudelliset mielipiteensä mahtuivat yhteen ainoaan ydinkohtaan, mikä antoi koko hänen julkiselle luonteelleen omituisen leimansa minkä hän muodosti lauseeksi näin: "ihmisen täytyy juoda viiniä päivälliseksi."
Ohjesääntö, minkä yhtiö oli antanut meidän ystävällemme, oli yhtä lyhyt eikä vähemmin henkevä, se mahtui kahteen sanaan: "lyö maahan!" ja "tout beau!" Toimittajan neron ratkaistavaksi jätettiin ketä kulloinkin piti lyödä, milloin oli kysymyksessä toinen tai toinen eikä saanut sekoittaa niitä toisiinsa.
Sanomalehti sai ristiäisissä omituisen nimen Farao, mikä muistuttaisi lehden ankarasti yksinvaltaisista tarkoitusperistä ja sen kunnioituksesta kaikkea vuosisataistaattua vastaan ja vanhaa kohtaan. Mutta yksinkertaisempi osa yleisöä, joka ei ymmärtänyt egyptiläisten Faraoonien oivallista olemassa oloa, arveli pian saatuaan uusia näkökantoja asiassa, että nimi Farao johtui eräästä tunnetusta uhkapelistä, jossa enimmäkseen tehtiin vääryyttä pelissä.
Kaikkivaltias kohtalo oli tehnyt julmaa ivaa toimittaessaan toimituspaikan entiseen Norrmalmintorin varrella sijaitsevaan Hundien palatsiin, joka jo aikoja sitten oli myyty huutokaupassa ja nyt oli muodostettu kaikenlaisiksi puodeiksi. Täällä pohjakerroksessa, joissa muinoin loistavan suvun juhlakemuja vietettiin, istui nyt ystävä Agathon mahtavana herrana, ja määräsi ihmisten kohtaloita, ja joskus katsahtaessaan ensi kerrokseen, missä ritarisali oli vuokrattu kalustotavarahuoneeksi, tunsi hän pistoksen rinnassaan, mutta kun ihmiset näkivät Hundien santakivisen vaakunan, joka oli saanut jäädä portinkamanaan, silloin erehtyivät he kuten pesurouvakin luullessaan sitä Faraon kyltiksi.
Amerikan matka oli kuitenkin jättänyt Agathonin mieleen niin syviä, tasavaltaisia vaikutelmia, että niillä aloilla, missä hän oli vapaa, nimittäin näytelmän, runojen ja taulujen, viehättyi hän laiminlyömään itsevaltiaallisia käsitteitä ja hyväksymään muutamia uusia, mutta jottei hän vahingoittaisi asiaa, otti hän muutamia otteita vanhasta länsimaisesta n.k. tasavallasta, nimittäin ylimyksellisestä Venedigistä, jonka asetuksien joukossa hän oli sattunut ihailemaan verratonta ja tuttua laitosta, jota sanottiin Jalopeuran kidaksi. Käännettynä 16-vuosisadan ruotsinkielelle tuli tästä salainen julkinen ilmoitus, että yleisö saattaa vallan halvasta viidestä hopeataalerista saada painetuksi toteen näyttämättömiä syytöksiä vihamiehiään vastaan. Yrityksellä oli loistava taloudellinen menestys ja Agathonista tuli lähinnä kuningasta enin pelätty suurmies koko pääkaupungissa.
Auta armias sitä, joka ei tervehtinyt häntä! Voi sitä, ken uskalsi valittaa kepiniskujen lentäessä. Hän kirjotti ylistyslauluja yksinvaltiudelle, vuoden 1686 kirkkolain kirkkokurille, hän toimeenpani kerettiläisvainoja ja painatti saarnoja, hän ylisti reduktionia, joka teki muut aatelismiehet yhtä köyhiksi kuin hän itse oli; hän vihasi talonpoikia, koska niillä oli kiinteitä asuntoja ja koska he saattoivat, se tahtoo sanoa heidän täytyi, maksaa veroja, oli hän kerran ehdottanut, että talonpojat olisivat hävitettävät ja talojen eloja oli puitava jalkamyllyillä ja vesirattailla, sillä talot olivat veroja varten eivätkä talonpoikia varten, juuri hän todisti, etteivät he omistaneet maitaan, koska ei heillä ollut oikeutta kantaa veroja ja hän puolusti ankarasti aatelisten etuoikeuksia.
Isoilla herroilla ei koskaan ennen ollut sellaista mahtavaa taistelijaa ja vaikka he häpesivät tuttavuutta, nyökäyttivät he hänelle ystävällisesti, kun hän hattu kädessä seisoi katukiviojassa ja heidän vyörivat vaununsa pirskottivat lokaa hänen silmilleen, mutta se ei entänyt heitä sylkemästä toisesta vaununakkunasta maahan kuten on tapa tehdä kissan juostessa kadun yli.
Kun hän iltasin tuli Bollhusin kellariin, nousivat näyttelijäraukat heti istuimiltaan ja tarjosivat hänelle paikan, sillä heidän onnensa oli hänen käsissään. Kuudennellatoista vuosisadalla näet pelättiin suuresti sitä, mitä sanomalehdissä kirjoitettiin niin, että näyttelijä, joka sai huonon arvostelun, eroitettiin heti virasta ja moni tällä tavoin oman ja perheensä leivän menettänyt perheenisä kävi itkien pienokaistensa tähden pyytämässä armoa toimittajalta, ja tämä armo oli siinä, että hän ensi kerralla pääsi haukkumisista.
Mutta kun hän hyvin kestitettynä ja kylläisenä nousi köyhien miesten pöydästä ja he näkivät hänen miekkansa katoavan ovesta, silloin satoi tulisateen tavoin kirouksia ja moni veti tikarinsa puoleksi tupesta ja painoi sen taas sinne siivosti, ja jollei kaksintaistelu olisi ollut kielletty, ei meidän ystävämme kauvemmin olisi harjoittanut sievää tointaan.
Mutta nyt hän paisui hyvinvoinnista ja hänen ohuet poskensa loistivat tyytyväisyydestä; tosin toiset sanoivat, että hän oli myynyt sielunsa, mutta toiset arvelivat, että se oli ostettu.
* * * * *
Tässä vaikeni lude hetkeksi ja vaipui mietteisiin. Taiteilija, joka sillä ajalla nosti henkseleitään ja teki heraldisia tutkimuksia, valmistautui nyt tekemään korjaustöitään. Hän katseli kultaisia aloja, sylki (aatelkaas — sylki) ruostepilkulle, otti nenäliinansa ja alkoi hieroa. Turhaan!
— Tuokaa tänne pesuriepu! huusi hän eräälle rouvalle. Ja suopaa!
Muutamien vastaväitteiden jälkeen sai hän pyytämänsä tavarat. Mutta kaikki hänen yrityksensä olivat turhat.
— Tämä täytyy kullata! mumisi hän, löi värilaatikon kannen kiinni ja astui alas.
* * * * *
— No, entä miten kävi meidän ystävämme, kysyi nuori lude, joka tahtoi tietää kertomuksen lopun.
— Tehdas meni myttyyn, yhtiö hajosi, ja meidän entinen ystävämme joutui hunningolle.
— Niin, mutta hänen kilpensä riippuu vielä muistojen temppelissä.
— Aatelisuus on perinnöllistä kuten rikos!
— Entä rikos sitten?
— Seuraa aikanaan!
— Claris majorum exemplis. Esi-isien loistavien esimerkkien kautta. Mitä?
— Ei, ei sitä tietä!