TOTEUTUNEITA UNELMIA

Neljä kertomusta

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Suomentanut ["Utopier i verkligheten"]

Yrjö Sirola

Helsingissä, Yrjö Weilin, kustantaja, 1907.

SISÄLLYS:

August Strindberg Tekijän esipuhe Omantunnonvaivoja Maanpaossa Uutistalo Pilvien yllä

AUGUST STRINDBERG.

"Oli kerran kuningas, joka vuoroon voittaen, vuoroon tappioita kärsien, mutta aina kunnialla hallitsi runovaltakuntaansa. Hänellä oli linnoja, palatseja ja kirkkoja, katuvieriä ja kevätvihreitä niittyjä; hänellä oli prinsessa yhtä lumoava kuin ilkeä, viisaita filosoofeja, röyhkeitä narreja ja metelöiviä kansanjoukkoja, sanalla sanoen kaikkea, mitä hyvin järjestettyyn runoiluvaltakuntaan kuuluu, kun hän äkkiä eräänä juhlailtana jätti kaikki alttiiksi, vaeltavana opiskelijana lähteäkseen hakemaan viisasten kiveä. Turhaan lähetettiin harmaapartaisia lähettiläitä siihen hämärään lukukammioon, jossa hän unohti vuosien vierinän Paracelsuksen sulatinten ja sekotuspullojen keskellä. 'Herra', sanoivat nuo, 'palaja kotiin. Valtakuntasi odottaa. Kunniaportti on pystytetty. Suihkukaivoista virtaa viiniä. Narri on saanut uuden helakan kaistan mekkoonsa ja prinsessa seisoo auringonruusu kädessään torninakkunassa odottamassa'. Mutta alkemisti ei heitä kuullut. Sekotukset ja sulatukset täyttivät hänen ajatuksensa. Siellä kotona runovaltakunnassa kasvoi ruoho käytävät umpeen. Valot sammuivat. Prinsessa kävi niin ryppyiseksi, että ilkeys jo kaukaa paistoi hänen kasvoistaan. Maa meni rappiolle. Entäpä viisasten kivi? Kuka on sen löytänyt?"

Näin kuvailee Oscar Levertin nykyaikaisen Ruotsin merkittävimmän kirjailijan luonnetta, August Strindbergin, joka yli kolmen vuosikymmenen kuluessa on pakottanut — ei vain kotimaansa vaan — koko sivistyneen Europan mielenkiinnolla seuraamaan vaihtelevaa kehitystään. Ja vaihteleva se on totisesti ollut. Hän alkoi "palvelijanaisen poikana", yritti, ylioppilaana, kokeili näyttelijänä, oli opettajana, sanomalehtimiehenä, kirjastoapulaisena ja kirjallisena köyhimyksenä, saavutti menestyksen — ja ankaria vastaväitteitä — repivänä realistina, tuli kuuluksi naisvihaajana, historiallisena kirjailijana, jopa runoilijanakin ja draamain sepittäjänä, kunnes äkkiä jätti kaikki, kemistinä tutkiakseen alkuaineitten salaisuuksia, päätyen lopuksi uskonnosta hakemaan lepoa harhailevalle hengelleen. Tuskaisella kiihkolla on hän kaikesta hakenut uusia elämänarvoja sekä tällöin tunteellisena ja vaikutuksille herkkänä joutunut yhä uusien virtausten pyörteisiin; rehellisenä on hän aina arvelematta alaa vaihtanut, kun ei löytänyt mitä haki, alati saavutuksiinsa tyytymättömänä ja pitäen kiini personallisuutensa oikeudesta. Kaikki on hän kieltänyt, kaikki on hän uskonut. Ja yhtä rehellinen kuin oli hänen taivaita vastaan jyrisevä uhmansa ja intohimoinen taisteluintonsa kaikkia kaiteita ja raja-aitoja vastaan, yhtä vilpitön oli hänen katumuksensa ja parannuksensa. Sama mies, joka hurjalla raivolla iski pirstaleiksi kaikki, mitä isät olivat pyhänä pitäneet, sama mies voi seuraavana hetkenä täynnä hartautta istua vanhain opettajain jalkain juuressa; röyhkeä herjaaja löydetäänkin äkkiä sepittelemässä hartauskirjoja, kaikki asiat parhain päin kääntäen. Mutta joskin on syytä Georg Brandeksella huomauttaa tämän johdosta, että kirjailija kansanopettajana on sentään velvollinen kypsyttämään ajatuksiaan, niin ettei huomenna jo palvele sitä, minkä tänään on iskenyt kappaleiksi, niin ei kuitenkaan toivoisi tekemättömäksi sitä, mitä Strindberg on tehnyt. Juuri sellaisena kuin on, on hän erittäin valaiseva kuva koko tämän murroskauden vaiheista, tarkasti on hän kuvastellut sen eri virtauksia, ja vaikka ei voikaan ottaa vakavasti kaikkea sitä, mitä hän tieteitten diletanttina on tutkimusten viimeisinä tuloksina julki julistanut, niin on hän kieltämättä taiteilijana, havaintojen tekijänä ja niiden paperille panijana verraton, sanoisiko saavuttamaton. Tyylin vaikea taito on hänen vallassaan, sen eri sävellajeja — loistavia luonnonkuvia ja riehuvan ihmissielun syvänteitä, lapsilempeitä idyllejä ja melskeisen elämän tuskia, itsekseen kamppailevan yksinmietteitä ja salamoivaa vuoropuhetta, sanomalehtikieltä ja tieteellistä tekstiä, runoa ja proosaa — soittelee hän taituruudella, joka yli kaavojen ja sääntöjen käydessäänkin pakottaa arvostelun pikkumaiset ammattimiehetkin alistumaan.

Ei ole tässä tarkotus lähteä seuraamaan August Strindbergin hakevan ja kokeilevan hengen retkeilyjä sen yrittäessä ratkaista kaikkia kysymyksiä taivaan ja maan välillä. Alkoihan hän rohkeana reformaattorina, pöyhi pessimistien mukana elämän pettymysten pyörryttävät syvänteet, kohosi positivismin kanssa tyyneeseen mailmankatsomukseen, yhdisti — juuri tähän suomennetuissa kappaleissa — rousseaulaisen luonnonpalveluksen sosialististen yhteiskuntateoriain kanssa ihanaksi elämän lauluksi, nousi Nietschen mukana yli-ihmisyyden huimaaville huipuille, tuli nurin niskoin alas, istui Jobin kanssa helvetillisten tuskien tuhassa, kunnes löysi Swedenborgin teosofisessa opissa sovituksen ja rauhan, eksyen samalla niiden salaoppien sokkeloihin, joiden pimennoista hän vapaan ajatuksen soihdulla oli koettanut muita pois ohjata. Muistettakoon kuitenkin tällaista arvosteltaessa Heinen lausetta menneen ajan henkisestä sairaloisuudesta, josta me emme kokonaan voi vapautua. Ja kuvaahan Strindberg itse juuri tässä kirjassaan niitä taka-askeleita, joita eivät voimakkaimmatkaan henget ole näkyneet jaksavan välttää. Mutta mitä tahansa hän onkaan uskonut ja tunnustanut, aina on hän ollut itselleen ja muille rehellinen ja siksi onkin hänen kynänsä tuotteilla voimakkaan, luovan hengen alkuperäisyysleima. Vielä tänä vuonna iski hän hirvittävällä voimalla maahan muutamia jalustalle nousseita Ruotsin kirjallisuuden suuruuksia säälimättä, kuten ei koskaan ole mitään eikä ketään säälinyt, jota on turmiollisena pitänyt, kaikkein vähemmän on hän itseään säästellyt, milloin on henkensä taistotuskissa pitänyt velvollisuutenaan purkaa personallisia tunnustuksiaan kanssaihmisilleen — usein ehkä tarpeettomallakin avosuisuudella.

Elämäkerrallisina piirteinä mainittakoon, että Johan August Strindberg syntyi 22 p. tammikuuta 1849 Tukholmassa. Vastarinnan ja uskonnollisen epäilyksen henki heräsi hänessä jo kouluaikana, yliopiston ahtaassa ilmassa ei hän viihtynyt — v. 1867 tuli ylioppilaaksi —, Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa työskenteli hän vuosina 1874-82, opiskellen m.m. kiinankieltä. Kulturihistoriallisten tutkimustensa tuloksina julkasi hän useita teoksia "Ruotsin kansasta pyhänä ja arkena, sodassa ja rauhan aikana". Rohkealla draamalla "Olavi-Mestari" (Mäster Olof), jossa hän kuvasi Ruotsin uskonpuhdistuksenajan kaavussa uudistusmiesten tinkimistä ihanteista ja periaatteista, yritti hän v. 1872 kirjallista menestystä, mutta teatteriin ei sitä huolittu, — nyt sitä kyllä näytellään. Sen sijaan tuli "Punanen huone" (Röda rummet) v. 1879 heti kuuluisaksi sen raatelevan pilkan vuoksi, jolla siinä käytiin epäkohtiin ja ennakkoluuloihin käsiksi. Samaa lajia oli "Uusi valtakunta" (Det nya riket) v. 1882. Näiden teosten vaikutuksesta elpyi Ruotsin kirjallinen arvostelu ja heräsi moni nuori kirjallinen kyky tietoisuuteen ja työhön. Historiallisissa novelleissa kuvastui kaunis luottamus naiseen ja rakkauteen, mutta v. 1884 ilmestynyt teos "Giftas" (suomeksi: Avioelämää) sattui hirmuisena iskuna koko naismailmaan, nostaen vastalausemyrskyn, saipa Strindberg oikeudenkäynninkin niskaansa.

V. 1885 tulivat sitten nämät Unelmat, utopiat painosta kertoen rauhottuneen hengen tyyneestä tasapainosta, joka valoi harvinaisen sydämellisyyden verrattoman runollisille kuvauksille mailman ihanimmilta seuduilta, Lac Lemanin (Geneve-järven) rantamilta, sieltä, missä niin moni harhaileva henki on levon löytänyt.

Mutta August Strindberg ei ollut onnen lapseksi syntynyt, palava tulisielu veti myrskyihin. Raikkaiden saaristokuvausten — m.m. "Hemsöläiset" — jälkeen tulee kolmiosainen teos "Palvelijanaisen poika" (Tjänstekvinnans son) v. 1886-87 ja v. 1889 jyrähtää "Isä"-draamassa miehen karkea kirous naissukua vastaan, samaan aikaan kuin kirjailija "Tschandalassa" lähtee puolustelemaan Intian kastilaitosta ja "hengen aatelin" ylimysoikeutta.

1890-luvun alkuvaiheet kuluivat kemiallisiin tutkimuksiin ja alkemistisiin kullantekokokeisiin, Strindbergin taistellessa hirmuista hengen taistelua. Saksassa v. 1893 julaistu "Hullun tunnustus" on S:n ensi avioliittoa kuvaava itsepuolustelu. Sitten seurasi v. 1897 "Inferno" (Manala), kristillishenkisiä "Legendoja" v. 1898. "Damaskon tiellä" (Till Damaskus) jo myrskyt laantuvat ja kootuin voimin käy kirjailija draamoissa läpi Ruotsin historian, pudistelee hiastaan novelleja ja runoja, julkaisee historialliset pikkukuvaukset (Historiska miniatyrer), jossa esittää koko mailman historian korkeimpain voimien suojeluksessa, päätyäkseen lopulta, kuten on mainittu, teosofisten mietiskelyjen ja taikojen sekasokkeloihin.

Onpa aika suomalaisenkin lukijakunnan tutustua tähän välittömästi luovaan henkeen, joka suuren ajatusvoimansa, intohimoisen tunne-elämänsä ja näitä esittävien suorasukaisten ja taidokkaitten, kenenkään tuomioista välittämättömien kuvaustensa kautta on raivannut tiensä mailman merkitsevimpäin kirjailijain joukkoon, piirtäen syvän jäljen aikamme henkiseen elämään. Hänellä on useita ystäviä tällä puolen Pohjanlahden. Ja enemmän hän saavuttaa tunnetuksi tullessaan.

8.10.1907. Y.S.

TEKIJÄN ESIPUHE.

Tämä kirja on hyökkäys liikasivistystä eli rappeutumista vastaan.

Kehitysteorian kannattajat ovat luonnollisen valinnan ja perittyjen tarkotuksenmukaisuuksien kautta kulkevassa kehityksessä vain nähneet edistyksen parempaa kohti. Mutta kehitys ei aina käy parempaan päin. Sillä sairaus kehittyy kohti käännekohtaansa ja kuolemaa, sairaloinen taipumus kehittyy taudiksi. Niin voi myös huonontuminen tulla perinnölliseksi ja epätarkotuksenmukaisuudetkin kehittyä ja mennä perinnöksi.

Luonto astuu itsekin joskus taka-askeleita korjatakseen erehdyksiä. Haeckel pitää simpukkaa takasinpäin kehittyneenä etanana, joka on menettänyt päänsä. Nyt on simpukka paremmin kahden kuorensa suojaama olemistaistelussa kuin näkinkenkä yhden kuorensa turvissa. Mutta näkinkenkää pidetään kuitenkin kehittyneempänä, korkeampana muotona! Mitä tarkotetaan korkeammalla ja kehittyneemmällä?

Tarkotettanee paremmin olemassa oloon varustettua. Kun nyt olemme poistaneet personallisen hallitsevan tahdon luonnosta, voimme myös pyyhkästä koko kehityksen mikäli sitä pidetään samana kuin edistys. Olemisen tarkotus on oleminen ja edelleen eläminen. Siinä tapauksessa on osteri korkealla kannalla, sillä kun on yksilölliset puolustuskeinonsa ilmanalaa ja kilpailijoita vastaan paremmat kuin ihmisellä ja sen ei kaksisukuinen kun on, tarvitse panna henkeään alttiiksi taisteluun naaraasta.

Minä en voi myöskään pitää kivihiilikasvillisuuden ihania salasiittiöitä alemmalla asteella olevina kuin meidän hennot kaksisirkkaisemme ovat. Miksi ovat kaksisirkkaiset yksisirkkaisia ja salasiittiöitä ylemmät?

Salasiittiöt suojelevat paremmin suvun jatkamiselimiänsä kuin kaksisirkkaiset, jotka pitävät niitä näytteillä.

Eikö kaksineuvoisen itsesiitos ole tarkotuksenmukaisempi kuin erineuvoisen. Eikö kaksikotisten siitos ole suorastaan tarkotuksenvastainen? Jättää sattumalle, hyönteisille tai tuulelle, suvun elossa pysyminen huolehdittavaksi!

Eikö mastodontti ollut paremmin varustettu kuin elefantti? Ja eikö meidän karhumme ole huonontunut luolakarhu? Eikö plesiosauruksen tarkotuksenmukaisuus ollut erittäin korkealle kehittynyt?

Tuntuuhan siltä kuin olisi koko elimellinen luonto taantunut. Kenties ovatkin epätarkotuksenmukaiset ominaisuudet menneet perinnöksi enemmän kuin Darwin luulee.

Ja ihminen, joka kuolee viluun, jos ei saa luottoa räätäliltä, on varmastikin huonontunut siitä saakka kuin repi karvat turkistaan, ja oli varmastikin tarkotuksenmukaisempaa juoksennella metsissä ja kedoilla joilla ei ollut omistajaa ja päästä käsiksi olemisvälineihin, olkoonpa vaikka taistelullakin, kuin kuten nyt käyttää petollisuuttaan toisen orjana tai hakea takauksia lainaan.

Mutta ovathan ihmisellä tiede, taide ja keksinnöt.

Kyllä, mutta häneltä puuttuu ensi ehto: olemisvälineet.

Suurimmat keksinnöt tarkottavat vain vastineiden hankkimista menetettyjen kykyjen sijalle.

Kansantalouden on keksittävä keinoja olemattomien tuotteiden vaihtoon ja siirtoon oikeaan aikaan oikeille paikoille.

Filosofian on tutkittava olemattoman jumalan olemassaoloa.

Astronomian on etsittävä tähtiä, jotka eivät kuulu meille.

Oli parempi pitää hyvä näkönsä kuin keksiä linssien hionta.

Kun ihminen lähti kiertoteille hakemaan epätarkotuksenmukaista, vieraantui hän luonnosta. Tarkotan siis luontoon palaamisella palaamista tarkotuksenmukaisuuteen.

Yhteiskunta on elimellinen tuote, sanotaan, ja kaikki mikä on olemassa on luontoa.

Kolerabasilli on myös elimellinen tuote, mutta ei silti tarkotuksenmukainen meille. Yhteiskunta on meille tarkotustaan täyttämätön tuote.

Kaikki mikä on, on luontoa. Niinpä kyllä, mutta löytyy tervettä luontoa ja epätervettä. Löytyy luonnossa häiriöitä, jotka me olemme muuttaneet pysyviksi. Viljelty viiniköynnös on elimellinen tuote, joka liian ravinnon takia antaa meille viiniä, se on siis tarkotuksenmukainen meille mutta epätarkotuksenmukainen lajilleen, sillä se on viljelyksen, sen luontoa vastaan tehdyn väkivallan kautta huonontunut, ja siksi on sen kimppuun vanhoissa viinimaissa hyökännyt hävittävä hyönteinen.

Me olemme kulturin, kasvatuksen yhteiskunnallisten ennakkoluulojen oppimisen, kautta tulleet tarkotuksenmukaisiksi yhteiskunnalle, mutta voimme tuskin olla tarkotuksenmukaisia itsellemme. Me olemme menettäneet terveytemme, koko joukon hienoja sielullisia ominaisuuksia, ja koko nykyinen hävittävä työ, joka ilmenee taisteluna yhteiskuntaa vastaan, on vain luonnollinen palajaminen siihen tilaan, jolloin olimme paremmin varustautuneet olemassa oloa varten.

Tämä palajaminen ei ole "taantumusta", eikä meidän tarvitse silti tulla onnettomiksi, yhtä vähän kuin simpukka on etanaa onnettomampi.

Mitä on yhteiskunta? Riistämistä. Yläluokassa, riistäjissä, ja alaluokassa, riistetyissä, on yhteiskunnan salaisuus.

Siinä on myös huonontumisen lähde. Nauttivat heikontuvat liian vähästä työstä ja elättävät liian paljosta.

Alaluokka on tähän saakka halkonut päätään turhaan yrittäessään kohota yläluokaksi. Nyt tahtoo se sen sijaan poistaa kuluttavan yläluokan ja nyt on se oikealla tiellä.

Mutta ne, jotka luulevat liikasivistyksen elävän edelleen alaluokan vapauduttua, ovat laskeneet väärin. Vain orjilla on voitu teettää sellaisia hullutuksia kuin pyramiidit. Niin hyödytöntä laitosta kuin Pietarinkirkko ei tehdä toistamiseen, eikä millään Rafaelilla ole aikaa muodostua, kun kaikkien on suorastaan hankittava elintarpeita eikä ketään palvella. Ei näet ole tarkotus vapauttaa vain teollisuustyöväkeä vaan myös palvelijat, torpparit ja muonamiehet.

Onko käyvä ikäväksi mailman elanto silloin? Ei suinkaan. Ne joista siltä tuntuu, eivät koskaan näe sitä mailmaa. Ja ainoa puhdas ilo elämässä, joka on voimakkaassa ruumiissa ja elintarpeiden riittäväisyyden varmuudessa, on korvaava kaikki houreet tuosta muka "korkeammasta."

Tämä palautuminen se nyt tekee työtään ihmiskunnassa, ja se etenee myrskynaskelin.

Uusi yhteiskunta, joka ei enää ota laskuihinsa harhakuvia eikä ihanteita, rakentaa ainoalle tosiasiallisuudelle, jolle rakentaa voi, itsekkyydelle. Itsekkyys on ruma nimi ihmisen ihanimmalle lahjalle: itsesäilytysvietille. Tähän saakka eivät ihmiset ole ymmärtäneet omaa etuaan ja osaksi on heitä johtanut harhaan yläluokan peruslause: tee työtä lähimmäisesi hyväksi. Yhdistämällä kaikkien yksityiset edut yhteistoimintaan pidetään yksityiseduista parempaa huolta kuin ennen ja samalla kaikkien edusta.

Tämä on sosialismia. Kun sanoo vastustavansa sosialismia, sanoo yhtä suuren tyhmyyden kuin tahtoisi sanoa vastustavansa politiikkaa. Se on ihan yksinkertaisesti tyhjää.

En siis hyökkää sivistyksen kimppuun vaan liikasivistyksen. Me olemme tulleet liian hienoiksi, siksi on raakuus terveen palautumisen merkki. Valehteleminen on hienoa ja raakuutta on ajatuksensa sanominen. Opetelkaamme enemmän raakuutta.

Valkea käsi ei enää kykene tuottamaan elintarpeita, mutta se on hyvin hieno, huonontunut käpälä. Siksipä se paljoa useammin kuin kova koura pitelee vekselinväärentäjän kynää.

Tämä kirja käsittelee työtä yhteiskunnan parantamiseksi ja jo suoritettuja kokeita, joiden tulos on onnistunut. Ne ovat nähtävissä ulkomailla, sillä Ruotsissa käy kehitys etanan askelin osteria kohti. Ja kuitenkin ajattelee joku viisas, että kuljetaan aivan liian nopeasti.

OMANTUNNONVAIVOJA

Oli kulunut neljätoista päivää Sedanin taistelusta, syyskuu oli puolessa v. 1870. Preussin geologisen toimiston kopisti, tilapäisesti reservin luutnantti herra von Bleichroden, istui paitahiasillaan kirjotuspöydän ääressä Café du Cerclessä, Marlotten pienen kylän parhaassa ravintolassa. Korkeakauluksisen virkatakin oli hän heittänyt tuolin selustalle, ja se roikkui siinä rentona kuin ruumis, päistikkaa menemässä tyhjät hiat ikäänkuin hapuillen tuolin jalkoja. Selkämyksessä näkyi miekan kantimen jälki ja liepeen oli huotra kiillottanut. Selkä oli kuin tomuinen maantie: — herra luutnantti — geologi voikin illoin tutkia maaperän kerrostumia kuluneitten housujensa suista, ja kun lähetti tuli sisään likasin jaloin, näki hän jälistä, oliko tämä kulkenut eoceni- tai pliocenimuodostumissa.

Hän oli todellakin enemmän geologi kuin sotilas, mutta nyt oli hän kirjeenkirjottaja. Hän oli lykännyt silmälasit otsalle ja katseli, antaen kynän levätä, ulos akkunasta. Puutarha oli syysloistossa, omena- ja päärynäpuut taipuivat alas hedelmäin painosta. Appelsiinipunaset kurpitsat lojuivat auringossa takkuisten kruunuarsokoiden rinnalla; tulipunaset tomaatit kiipeilivät keppejä pitkin pumpulivalkeiden kukkakaalien viereltä; lautasen suuruiset auringonkukat katsoivat länttä kohti, jonne päivä laski; pikkumetsiköitä muodostivat Yrjönkukat, niitä oli liinavalkeita; veriruskeita, likasenpunasia kuin veres liha, lohenvärisiä, tulikiven karvasia, täpläisiä; — suuri värikonsertti! Ja hiekotettua käytävää vartioi kaksi jättiläislevkoijaa, joitten takaa näkyivät viinikentät ruskeanvihreinä, jossa punertavat rypäleet roikkuivat puoliksi lehvien peitossa. Ja niiden takana: viljavainioiden valkeneva leikkaamaton olki, ylitäydet tähkät riippuen suruisina, kaunat ulosharrottaen, ja joka tuulenhenkäyksellä maksoivat ne velkansa maalle, nesteitten pullistamina kuin äidin rinnat, kun hän ei saa imettää lastaan. Ja kauimpana taustalla Fontainebleaun metsän tummat tammien latvat ja pyökkikaaret, joitten reunusten hienojen pitsien läpi ilta-auringon säteet kultalankoja heittelivät. Vielä pistäytyivät jotkut mehiläiset puiston hunajakätköillä; kerttu helähytti muutamia yksinkertaisia viserryksiä omenapuissa; mutta levkoijista tulvi voimakasta tuoksua, kuin kaupungissa hajuvesikaupan avatusta ovesta.

Luutnantti istui, kynä lepoasennossa, ja katsoi maisemaa. Kuinka kaunis maa, ajatteli hän, ja hänen ajatuksensa siirtyi kotiseudun hietamerille, joilta siellä täällä joku surkea mänty ojenteli kämpyräisiä käsivarsi aan pilviä kohti kuin armoa anoen, etteivät hietaan hukkuisi.

Mutta akkunapielten kehystämän ihanan taulun varjosti säännöllisesti kuin heiluri vartiomiehen kivääri, jonka välkkyvä pistin halkasi maalauksen ja käännähti päärynäpuun alla. Luutnantti ajatteli hetkisen pyytää tämän astumaan toista polkua, muttei uskaltanut. Ja niin käänti hän katseensa vasemmalle päin, pihalle. Siellä seisoi keittiörakennus, jonka keltaseksi rapatussa seinässä ei ollut akkunoita, ja sitä vasten oli äreä viiniköynnös, kuin luuranko museossa, ilman lehtiä ja rypäleitä; se oli kuollut ja seisoi kuin ristiinnaulittuna mädännyttä kannatintaan vasten, ojennellen pitkiä sitkeitä käsivarsiaan, kuin tahtoisi se kaapata vartiomiehen pitkään syleilyyn.

Luutnantti katsoi pöytäänsä. Siinä oli alettu kirje hänen nuorelle vaimolleen, joka vasta oli tullut hänen omakseen neljä kuukautta sitten, kaksi kuukautta ennen kuin sota alkoi. Kenttäkiikarin ja Ranskan kenraaliesikunnan kartan vieressä oli Hartmannin Tiedottomuuden filosofia ja Schopenhauerin Parerga ja Paralipomena. Äkkiä nousi hän ja astui muutamia askeleita huoneessa. Se oli paenneen taitelijaseurueen seurustelu- ja ruokasali. Seiniin oli maalattu muistoja aurinkoisista hetkistä kauniissa, vierasvaraisessa maassa, joka muukalaisille niin anteliaasti avasi taidekoulunsa ja näyttelynsä. Siinä oli kuvattuna tanssivia espanjattaria, roomalaisia munkkeja, Normandien ja Bretagnen rannikkoseutuja, hollantilaisia tuulimyllyjä, norjalaisia kalastuspaikkoja ja Sveitsin alppeja. Nurkkaan oli kyyristynyt maalausalusta piiloutuen uhkaavia pistimiä. Maalarin sekotuslevy riippui vasta puoliksi kuivunein värein maksan näkösenä. Espanjalaisia punasia miliisilakkeja, maalarien virkalakki, riippui vaatenauloissa päivän ja sateen vaalentamina ja hien jäljet näkyen.

Luutnantista tuntui nololle, kuin olisi tunkeutunut toisen asuntoon ja odottaisi isännän yllättävän. Hän istahti taas kirjottamaan. Ensi sivut olivat täynnä surun ja kaipauksen ilmauksia ja huoliakin, kun äskettäin oli saanut tietoja, jotka vahvistivat hänen iloset toiveensa isäksi tulemisesta. Hän kasti nyt kynänsä enemmän puhellakseen jollekin kuin ilmottaakseen ja kyselläkseen. Ja sitten kirjotti hän:

"Kuten esim. kun marssittuani sadan mieheni kanssa ilman ruokaa ja vettä tulimme metsään, jossa tapasimme jätetyn ruokavaunun. Tiedätkö, mitä tapahtui. Nälkiintyneinä, niin että silmät pullistuivat päästä kuin vuorikristallit graniitista, hajousi joukko susina heittäytyen ruoan kimppuun, ja kun sitä tuskin oli riittävästi 30 miehelle, syntyi käsikähmä. Komennuksiani ei kukaan kuunnellut, ja kun kersantti sapelilla ryhtyi asiaan, lyötiin hänet maahan pyssynperillä! Kuusitoista miestä jäi paikalle haavottuneina ja puolikuolleina. Ne jotka ruokaan pääsivät käsiksi, söivät niin hillittömästi, että sairaina tuupertuivat maahan, johon heti nukkuivat. Siinä maanmiehet maanmiehiä vastaan, pedot ruoasta taistelivat!

"Tahi kun me eräänä päivänä saimme määräyksen äkkiä luoda kenttävalleja! Eikä ollut muuta ainesta näillä puuttomilla mailla kuin viiniköynnöksiä ja niiden tukipuita. Järkyttävää oli nähdä kuinka viinikentät tunnissa olivat tuhotut, kuinka seipäät lehvin, tertuin temmattiin ylös maasta ja sidottiin kimpuiksi, jotka olivat märkiä puserrettujen, puolikypsien rypäleitten mehusta. Vakuutettiin, että köynnökset olivat neljäkymmentä vuotta vanhoja. Niin monen vuoden työn me siis tunnissa turmelimme, saadaksemme itse piilossa ampua niiden viljelijöitä! Tahi kun me retkeilimme läpi leikkaamattoman vehnäpellon, jossa jyvät rapisivat jalkoja vasten kuin hanki, ja olki painui mätänemään ensi sadekuurolla? Luuletko, rakas vaimoni, että voin nukkua tyynesti sellaisten urotekojen jälkeen? Ja kuitenkin, mitä olen tehnyt muuta kuin velvollisuuteni? Ja uskalletaan väittää, että tunne täytettyään velvollisuutensa, on paras päänalus!

"Mutta pahempaa on edessä! Olet kai kuullut, että Ranskan asukkaat armeijaa kartuttaakseen ovat miehissä nousseet ja asettaneet vapaajoukkoja, jotka franc-tireurien nimellä koettavat suojella talojaan ja viljelyksiään! Preussin hallitus ei ole tahtonut tunnustaa näitä sotilaiksi, vaan on uhattu ampua heidät vakoojina tai pettureina, jos joutuvat kiini! Ja perusteeksi mainitaan, että valtiot käyvät sotaa eikä yksilöt! — Mutta eivätkö sotilaat ole yksilöitä? Ja eivätkö franc-tireurit ole sotilaita? Heillä on harmaa puku niinkuin jääkäri rykmenteillä, ja vormuhan sotilaan tekee! Mutta heitä ei ole viety rekistereihin, väitetään! Totta, heitä ei ole rekisteröity, koska hallituksella ei ollut aikaa tehdä sitä, eikä liikeyhteyttäkään ole voitu ylläpitää! Minulla on juuri kolme sellaista vankina viereisessä biljardihuoneessa ja odotan joka hetki pääkortteerista määräystä, joka ratkasee heidän kohtalonsa."

Tässä keskeytti hän kirjottamisen ja soitti lähettiä. Tämä astui sisään.

— Miten voivat vangit? — kysyi herra von Bleichroden.

— Hyvin, herra luutnantti, he pelaavat biljardia ja ovat reippaita!

— Anna heille muutamia pulloja valkeaa viiniä, heikompaa lajia!… Ei mitään ole tapahtunut?

Ei mitään! Ymmärrän herra luutnantti!

Herra Bleichroden jatkoi kirjottamistaan.

"Omituista kansaa nämät ranskalaiset! Nuo kolme partiomiestä jotka kenties (toivon vielä parasta!) kenties tuomitaan kuolemaan muutaman päivän kuluessa, pelaavat juuri biljardia viereisessä huoneessa, ja minä kuulen keppien ja pallojen kolinan! Kuinka hauskaa mailmanhalveksumista! Mutta komeata on niin voida lähteä täältä! Tai todistaa se, että elämä on sangen vähän arvoinen, kun siitä voi niin erota. Niin, tarkotan, kun ei ole sellaisia rakkaita siteitä, kuin minulla, jotka sitovat ihmisen olemassa oloon. Et kai ymmärrä minua väärin ja usko, että luulen olevani sidottu… Ah, en tiedä, mitä kirjotan, sillä en ole nukkunut moneen yöhön ja pääni on niin…"

Ovelle kolkutettiin. Luutnantti lausui: sisään! ja kylän pastori astui huoneeseen. Hän oli viidenkymmenen ikäinen mies, jolla oli ystävällinen ja suruinen, mutta hyvin päättävä ulkomuoto.

— Herra luutnantti — alkoi hän, — pyydän teiltä lupaa saada puhutella vankeja.

Luutnantti nousi ja puki ylleen sotilastakkinsa sekä osotti pastorille paikan sohvalla. Mutta kun hän oli saanut kireän takin napitetuksi ja tunsi kankean kauluksen kuristavan kurkkuaan kuin pihdit, oli kuin olisivat jalommat elimet puristetut kokoon, ja kuin olisi veri pysähtynyt salaisille teilleen sydämeen. Mutta käsi Schopenhauerilla, kirjotuspöytään nojaten sanoi hän:

— Olen käytettävänänne herra pastori, mutta luulen etteivät vangit juuri tule osottamaan teille paljon huomiota, sillä he ovat juuri pelaamisen touhussa!

— Luulenpa, herra luutnantti, — vastasi pastori, — tuntevani kansani paremmin kuin te! Kysymys: Aiotteko ampua nuo pojat?

— Tietysti! — vastasi herra von Bleichroden osaansa perehtyneenä. Valtiot käyvät sotaa, herra pastori, eivät yksilöt.

— Anteeksi, herra luutnantti, ettekö te ja sotilaanne ole yksilöitä?

— Anteeksi, herra pastori, emme tällä hetkellä. Hän pani kirjeen imupaperin alle ja jatkoi:

— Minä olen tällä hetkellä vain Saksan liittovaltion edustaja.

— Totta kyllä, herra luutnantti, teidän rakastettava keisarinnanne, jota Jumala ijäti siunatkoon, oli myös Saksan liittovaltion edustaja, antaessaan julistuksen Saksan naisille avustaa sairaita, ja tiedän tuhansien ranskalaisten yksilöjen siunaavaan häntä Ranskan kansan kirotessa teidän kansaanne! Herra luutnantti, Jeesuksen Vapahtajan nimessä (pastori nousi, tarttui vihollisen käsiin ja jatkoi itku kurkussa), ettekö voi vedota häneen…

Luutnantti oli menettää tajunsa, mutta hän ponnisti voimansa ja sanoi:

— Meillä eivät naiset vielä ole päässeet politiikkaan käsiksi!

— Se on vahinko — vastasi pappi ja ojensi vartensa.

Luutnantti oli kuuntelevinaan jotain ulkoa, niin ettei hän huomannut papin sanoja. Hän tuli levottomaksi, ja hänen kasvonsa olivat ihan kalpeat, sillä jäykkä kaulus ei voinut pitää verta kauan ylhäällä.

— Olkaa hyvä ja istukaa herra pastori, — sanoi hän ylimalkaisesti. — Jos haluatte puhutella vankeja, saatte vapaasti tehdä sen; mutta istukaa hetkinen! (Hän kuunteli taas, ja nyt kuului selvästi laukkaavan hevosen kavioiden töminää.)

— Ei älkää menkö, herra pastori, — sanoi hän henki kurkussa. Pappi jäi. Luutnantti ojentautui akkunasta niin kauas kuin voi. Kavioiden kapse kuului yhä lähempää, hiljeni ja lakkasi.

Sapelien ja kannusten kalinaa, askeleita ja herra von Bleichrodenilla oli kirje kädessään. Hän tempasi sen auki ja luki:

— Mitä on kello? — kysyi hän itseltään. — Kuusi! Siis, kahden tunnin kuluessa, herra pastori, ammutaan vangit, ilman tuomiota.

— Mahdotonta, herra luutnantti, ei ihmisiä niin lähetetä ijäisyyteen!

— Ijäisyyteen tai ei, käsky kuuluu, että se on tehtävä ennen iltahuutoa, jollen itse tahdo pitää itseäni partiomiesten toverina. Ja tässä on ankara moite, kun en vielä ole noudattanut elok. 31 p:nä annettua ohjetta. Herra pastori, menkää sisään ja puhutelkaa heitä, ja säästäkää minulta se ikävyys…

— Pidätte ikävänä lausua oikeata tuomiota!

— Olenhan toki ihminen, pastori! Uskotteko, että olen ihminen?

Hän repäsi takin auki saadakseen ilmaa, ja alkoi vaeltaa lattialla.

— Miksi emme aina ole ihmisiä? Miksi täytyy meidän olla kaksoisihmisiä! Oi! oi! herra pastori, puhutelkaa heitä! Ovatko he naineita miehiä? Onko heillä vaimo ja lapsia? Kenties vanhempia!

— He ovat naimattomia kaikki, — vastasi pastori. Mutta tämän yön te ainakin voitte lahjottaa heille!

— Mahdotonta! Käsky kuuluu: ennen iltahuutoa, ja päivän koittaessa lähdemme! Menkää!

— Minä menen! Mutta muistakaa, herra luutnantti, ettette mene ulos paitahiasillanne, sillä voisittehan joutua saman kohtalon esineeksi, sillä takkihan sotilaan tekee!

Ja pappi meni.

Herra von Bleichroden kirjotti kirjeen viimeiset rivit hyvin kiihottuneessa tilassa. Sitten lukitsi hän sen sinetillä ja soitti lähettiä.

— Toimita tämä kirje menemään, — sanoi hän tälle, — ja lähetä kersantti sisään.

Kersantti tuli.

— Kolme kertaa kolme on kaksikymmentä yhdeksän, ei kolme kertaa seitsemän on… kersantti ottaa kolme kertaa… ottaa kaksikymmentä seitsemän miestä ja toimittaa pois vangit tunnin kuluessa. Tässä on käsky!

— Ampua? — kysyi kersantti viivytellen.

— Niin! Valitkaa huonoimmat miehet, semmoisia, jotka ovat olleet tulessa ennen. Ymmärrätte. Esim. n:o 86 Besel, n:o 11 Luoti ja semmoisia! Määrätkää sitäpaitsi minulle kuusitoista miestä, heti. Parhaat! Tiedustelemme Fontainebleaussa, ja kun tulemme takasin, täytyy sen olla ohi. Ymmärrättekö?

— Kuusitoista miestä luutnantille. Kaksikymmentä seitsemän vangeille. Jumala varjelkoon, herra luutnantti!

Ja hän meni.

Luutnantti napitti tarkasti takkinsa, ripusti sapelin vyölleen pisti revolverin taskuunsa. Sitten sytytti hän sikarin, mutta ei voinut polttaa, sillä ilmaa puuttui keuhkoista. Hän pyyhkäsi tomun pöydältään. Hän otti esille nenäliinan ja pyyhki paperisakset, lakkatangon ja tulitikkulaatikon. Hän asetti viivottimen ja kynänvarren yhdensuuntaisesti, kohtisuoraan imupaperia vasten. Sitten järjesti hän huonekalut. Kun se oli tehty, kampasi hän tukkansa. Hän otti esille värisekotuslaudan, koetteli päähänsä punasia lakkeja ja kokeili voisiko maalausalusta pysyä pystyssä kahdella jalalla.

Kun kivärien kolinaa kuului pihalta, ei ollut huoneessa ainoatakaan esinettä, jota hän ei olisi hypiskellyt. Hän meni ulos. Komensi ympäri ja mars, pois kylästä. Oli kuin olisi hän paennut vihollisylivoimaa, ja joukon oli vaikeata seurata häntä. Kun hän tuli niitylle, käski hän miesten kulkea peräkkäin, ettei ruohoa tallattaisi. Hän ei käännähtänytkään taakseen, mutta lähinnä kulkeva voi nähdä, kuinka takki hänen hartioillaan tuon tuostakin vetäytyi kokoon kuin iskua takaapäin odottaissa. Metsän rinnassa pysähdyttiin. Hän käski miehistön olla hiljaa ja levätä, itse meni hän metsään.

Kun hän oli päässyt yksinäisyyteen ja tarkoin katsonut, ettei kukaan voinut häntä nähdä, veti hän syvään henkeään ja kääntyi tummiin viidakoihin. Pikkumetsä oli jo varjossa, mutta tammien ja pyökkien latvoihin loisti vielä aurinko. Hänestä tuntui kuin loikoisi hän pimeässä merenpohjalla ja näkisi vihreän veden läpi päivänvalon, johon ei enää koskaan pääsisi. Suuri, ihana metsä, joka ennen oli parantanut hänen sairaan henkensä, oli nyt niin epäsointuinen, niin kylmä! Elämä oli hänen edessään niin sydämmettömänä, niin täynnä vastakohtia ja hänestä näytti itse luonto onnettomalta itsetiedottomassa, sidotussa unielämässään. Täällä taisteltiin myös kauheaa olemassaolon taistelua, veretöntä kyllä, mutta yhtä julmaa kuin tietoisessa mailmassakin. Hän näki kuinka pienet tammet olivat pöyhisteleineet pensaiksi tappaakseen pyökin hennot taimet, jotka ainaisesti taimina pysyivät, ja tuhannesta pyökistä voi vain yksi nousta valoon, jättiläiseksi, joka vuorostaan varasti elämää toisilta. Ja tammi, joka häikäilemättä levitteli kämpyräisiä, raakoja käsivarsiaan, ikäänkuin tahtoisi pitää koko auringon itsellään, se oli keksinyt maanalaisen taistelun. Se lähetti pitkät juurensa kaikille tahoille, kaivoi miinat maahan, imi toisten pienimmätkin ravintohiukkaset, ja jos ei voinut varjostaa kuoliaaksi vastustajiaan, tappoi ne nälkään. Tammi oli jo murhannut kuusimetsän, mutta pyökki tuli kostajaksi, hitaasti mutta varmasti, sillä sen kirpeät nesteet tappavat kaikki, joitten kimppuun se pääsee. Se oli keksinyt myrkytyskeinon; ja se oli vastustamaton, sillä ei yksikään kasvi voinut kestää sen varjossa, vaan oli maa musta kuin hauta sen ympärillä, ja siksi oli tulevaisuus sen.

Hän kulki, ja kulki edelleen. Hän iski sapelilla ympäriinsä ajattelematta kuinka monta tammitoivetta hän muserti, kuinka monta hän muutti latvattomaksi vaivaseksi. Hän tuskin ajatteli mitään enää, sillä hänen sielunsa ilmaukset olivat kuin huhmareessa ruhjotut. Ajatukset pyrkivät kristalloitumaan, mutta hajautuivat ja haihtuivat, muistot, toiveet, katkeruudet, hennot tunteet ja suuri viha kaikkea kieroa vastaan, joka selvittämättömän luonnonvoiman kautta oli päässyt mailmaa hallitsemaan, sulivat kokoon hänen aivoissaan, kuin olisi sisäinen tuli äkkiä kohottanut lämpömäärää ja pakottanut kaikki kiinteät osat juoksevaan muotoon.

Hän värähti äkkiä ja pysähtyi kesken valtavaa iskua, sillä Marlottesta tuli ääni vyöryen yli kentän ja kertautuen susivuoren onkalossa. Rummun ääni! Ensin pitkä pärrytys trrrram! Ja — sitten isku iskun jälkeen, painavia, kumeita yksi, kaksi, niinkuin ruumisarkun kantta naulataan eikä tahdottaisi häiritä surua. Trrram — trrram! — Tram — tram! Hän otti esiin kellon! Neljännestä vaille seitsemän! Siis neljännestunnin kuluessa! Hän tahtoi päästä näkemään sitä! Ei, mutta hänhän oli paennut! Ei mistään hinnasta hän tahtonut sitä nähdä! Ja niin nousi hän puuhun.

Nyt näki hän kylän, niin valosana, ilosena pienine puutarhoineen, ja kirkon torni kohosi yli katonharjojen. Enempää ei hän nähnyt. Hän piti kelloa kädessään seuraten sekuntiosottajaa. Tik, tik, tik, tik! Se kiiti ympäriinsä pientä taulua, kiireesti, kiireesti! Mutta pitkä minutinosottaja nyykähti joka kerran, kun pieni oli pyörinyt ympäri, ja vakava tuntiosottaja oli alallaan, niin hänestä tuntui, mutta kulkihan sekin.

Nyt oli kello viittä vaille. Hän tarttui hyvin tanakasti sileään mustaan pyökinoksaan; kello värisi kädessä, valtimot kolkuttivat korvien vierellä, ja hiusten juuret tulistuivat. — Krats! kuului kuin lankun katketessa ja mustan liuskiokaton ja valkean omenapuun yli nousi sininen sauhu, kuin kevätpilvi, mutta pilven yläpuolelle nousi rengas, toinen, useampia ilmaan, kuin olisi ammuttu kyyhkysiä eikä vasten seinää.

Kaikki eivät olleet niin huonoja kuin luulin, ajatteli hän itsekseen, astuessaan alas puusta, ikäänkuin tyynempänä, kun työ oli tehty. Ja nyt alkoi pieni kyläkello soida, sielurauhaa, rauhaa kuolleille; jotka olivat täyttäneet velvollisuutensa, mutta ei kaikille eläville, jotka olivat täyttäneet omansa.

Aurinko oli laskenut, ja kuu, joka kelmeänä oli koko iltapäivän ylhäällä alkoi punertaa ja levittää valoaan kun luutnantti marssi joukkoineen Montcourtia kohti yhä pienen kellon vainoomana. Tultiin Nemouroin isolle viertotielle, joka poppeliriveineen tuntui olevan erittäin sovelias marsseille. Ja niin marssittiin kunnes pimeä laskeutui ja kuu loisti kirkkaasti. Viimeisessä rivissä alettiin jo kuiskailla ja salasesti neuvoteltiin, kehotettaisiko korpraalia antamaan luutnantille viittauksen, että seutu oli epävarma, ja että tuli kiirehtiä majapaikkaan, jos mieli päivän koittaessa lähteä liikkeelle, kun hra von Bleichroden äkkiä komensi seis.

Oli pysähdytty mäelle, josta näkyi Marlotte. Luutnantti seisoi hiljaa, kuten lintukoira joka on tavannut poikueen. Nyt kävi rumpu taas, ja kello löi 9 Montcourtissa, ja sitten löi se Grézissä, Bouronissa ja Nemoursissa, ja kaikki pienet kellot alkoivat iltasoiton, toinen toistaan heleämpinä; mutta kaikkien läpi tunkeutui Marlotten pienen kellon ääni. Se huusi: aut—ta—kaa, aut—ta—kaa! eikä hra von Bleichroden voinut auttaa! Nyt tuli kumahdus maata pitkin, kuin maan alta: se oli iltalaukaus Chalonissa olevasta pääkortteerista. Ja keveiden iltasumujen läpi, jotka suurina akkunapumpuleina olivat asettuneet Loin-joen uomaan, tunkeutui kuin valo valaisten virtaa, niin että se näytti laavavyöryltä, joka kaukaa tulvaili tulivuoren lailla kohoavasta Fontainebleaun metsästä.

Ilta oli tukahduttavan kuuma, mutta miehet olivat niin kalpeat että yököt liitelivät heidän ympärillään. Kaikki tiesivät, mitä luutnantti ajatteli, mutta he eivät olleet häntä koskaan nähneet niin merkillisenä, ja he pelkäsivät, ettei ollut oikein näitten turhien tiedustelujen laita suurella maantiellä. Lopuksi rohkasi korpraali mielensä ja raportin muodossa huomautti, että iltahuuto oli pidetty. Herra von Bleichroden otti nöyrästi vastaan ilmotuksen, niin kuin käskyn ja komensi kotiin.

Kun he tuntia myöhemmin astuivat Marlotten ensi katua, huomasi korpraali, että luutnantin oikea sääri vetäytyi kokoon polvikoukusta kuin patin vaikutuksesta. Torilla hajotettiin joukko ilman iltahuutoa, ja luutnantti katosi.

Hän ei tahtonut mennä huoneeseensa heti. Jokin veti häntä, hän ei tiennyt mihin! Hän juoksi ympäriinsä silmät selällään ja sieramet levällään kuin ajokoira. Hän tutki seinivieriä ja etsi hajua, jonka hyvin tunsi. Ei mitään näkynyt eikä kukaan tullut vastaan. Hän tahtoi nähdä missä "se" oli tapahtunut. Mutta hän pelkäsi sitä näkyä. Lopulta väsyi hän ja meni kotiin. Pihalla pysähtyi hän ja kulki keittiörakennuksen ympäri. Siellä tapasi hän kersantin ja pelästyi niin, että sai tarttua kiini seinään. Kersantti säikähti myös, mutta tointui ja alkoi:

— Olen etsinyt herra luutnanttia antaakseni raportin.

— Hyvä on! Kaikki hyvin! Menkää kotiin levolle! — vastasi herra von Bleichroden, niinkuin pelkäisi saada kuulla yksityiskohtia.

— Kaikki hyvin, herra luutnantti, mutta se oli…

— Hyvä on! Menkää! menkää! —

Ja hän puhui niin nopeasti ja niin yhtäpainoa, ettei kersantilla ollut mahdollista pistää sanaakaan lomaan, joka kerta kun hän aukasi suunsa, sai hän vastaansa sellaisen sanatulvan, että hän lopulta suuttui ja meni tiehensä.

Silloin hengitti luutnantti taas ja hänellä oli sama tunne kuin pojalla, joka on päässyt selkäsaunasta.

Nyt oli hän puutarhassa. Kuu paistoi kirkkaasti keltasta keittiön seinää vasten, ja viiniköynnös ojensi luurankokäsiään kuin pitkään haukotellen. Mutta mitä? Pari kolme tuntia sitten oli se kuollut, lehdetön, harmaa väänteleivä ranko, ja nyt riippuikin siinä mitä kauneimpia rypäleitä, ja olihan lehtiäkin! Hän meni lähemmäksi katsomaan, oliko se sama köynnös.

Kun hän tuli seinän vierelle, astui hän johonkin tahmeaan ja tunsi nenässään teurastuskaupan ilkeää hajua. Ja nyt näki hän, että köynnös oli sama, aivan sama, mutta seinän rappaus oli rikki ja veressä. Siis tässä! Tässä "se" on tapahtunut!

Hän meni heti pois. Kun hän tuli eteiseen, livetti jalka, sillä saappaiden pohjiin oli tarttunut jotain liukasta. Hän veti ne pois ja heitti pihalle. Sitten meni hän huoneeseensa, johon iltanen oli katettu. Hän oli hirmuisesti nälissään, mutta ei voinut syödä. Hän pysähtyi tuijottaen katettuun pöytään. Siihen oli kaikki niin sievästi asetettu: voipala oli niin hieno pikku retiiseineen, pöytäliina oli valkea ja hän näki, että sen merkkikirjaimet eivät olleet hänen vaimonsa; pyöreä kutunjuusto oli niin soma viinilehdillään, kuin olisi tässä vaikuttanut enemmän kuin pakkomajotuksen pelko; kaunis, valkea leipä, kuinka toisellainen kuin ruskea ruiskakku; punanen viini hiotussa pullossa, kaikki näytti ystävällisten käsien järjestämältä. Mutta hän häpesi tarttua ruokaan. Hän sieppasi äkkiä kellon ja soitti. Silmänräpäyksessä saapui emäntä ja pysähtyi ovelle sanaakaan sanomatta. Hän katsoi luutnanttia jalkoihin ja odotti käskyä. Luutnantti ei tiennyt mitä tahtoi, eikä muistanut miksi soitti. Mutta hänen täytyi puhua.

— Oletteko vihoissanne minulle — sai hän esiin.

— En, herra, — vastasi nöyrä vaimo. — Tahtooko herra jotain? — Ja taas katsoi hän luutnanttia jalkoihin.

Tämä katsahti alas nähdäkseen mitä emäntä katsoi, ja huomasi silloin seisovansa sukkasillaan ja että lattia oli aivan täynnä punasia varpaan jälkiä, sillä sukkansakin puhki oli hän tänään marssinut.

— Ojentakaa minulle kätenne, rouva, — sanoi hän, ja ojensi omansa.

— En, — vastasi nainen katsoen häntä suoraan silmiin ja meni.

Herra von Bleichroden tunsi rohkaistavansa tämän häväistyksen jälkeen, ja tarttui tuoliin aikoen istua syömään. Hän kohotti lihavatia, mutta lihan hajun havaitessaan tunsi hän pahoinvointia, nousi, avasi akkunan ja heitti koko vadin pihalle. Hänen koko ruumiinsa värisi ja tuntui sairaalta! Hänen silmänsä olivat niin herkät, että valo kiusasi niitä ja vahvat värit ärsyttivät häntä. Hän heitti ulos viinipullon, otti pois retiisin voista, punaset maalarilakit, värialustan, kaikki mikä vaan näytti punaselta. Ja sitten heittäytyi hän vuoteelle. Niin loikoi hän hetkisen, kunnes kuuli ääniä ravintolasalista! Hän ei tahtonut kuunnella, mutta korvien täytyi kuulla ja hän kuuli, että kaksi korpraalia siellä joi olutta. Ja he puhuivat:

— Ne olivat kovia poikia, ne pienemmät, mutta pitkä oli heikompi.

— Ei ole sanottu, että hän oli heikko, siksi että putosi kokoon seinän vierelle, mutta hän pyysi, että hän sidottaisi viininkannattimeen, sillä hän tahtoi seisoa, niin hän sanoi.

— Mutta ne toiset, piru vieköön, seisoivat käsivarret ristissä rinnalla, kuin olisivat valokuvaajalla.

Niin, mutta kun pappi tuli heidän luokseen biljardihuoneeseen ja sanoi, että loppu tuli, niin olivat oksentaneet kaikki kolme keskelle lattiaa, niin sanoi kersantti, mutta ei kukaan huutanut eikä sanaakaan armosta!

— Jaa'a saakelin kovia miehiä! Terve!

Herra von Bleichroden pisti päänsä patjoihin ja painoi lakanan korviaan vasten. Mutta sitten nousi hän ylös. Kuin jokin olisi vetänyt häntä ovea kohti, jonka takana puhujat istuivat. Hän tahtoi kuulla enemmän, mutta miehet puhuivat nyt hiljaa, Hän hiipi siksi esiin ja selkä kumarassa hän asetti korvansa avaimenreijän viereen kuunnellen.

— Mutta näitkö meidän miehiä? Harmaita olivat kasvoiltaan kuin piipuntuhka, ja niin monet ampuivat ilmaan! Älä vaan puhu siitä! Mutta he saivat sentään mitä pitikin! Ja painavampina lähtivät kuin tulleet olivat. Niinkuin olisi pikkulintuja ammuttu kartesseilla.

— No, näitkö punaset pappipojat, jotka lauloivat kuin oopperassa kahvinpaahtimet käsissä! Kuin kynttilöitä olisi niistetty, kun laukaus kajahti. Hernemaahan keikahtivat kuin varpuset ja rapistelivat siivin ja valkea kiertyi silmistä näkyviin! Ja naiset poimivat kokoon niiden palaset! oi, oi, oi! Mutta niin käy sodassa! Terve!

Herra von Bleichroden oli kuullut kylliksi ja verta oli noussut päähän niin ettei hän voinut nukkua. Hän avasi oven ja käski miesten mennä kotiinsa!

Sitten riisuutui hän, huuhtoi päänsä vedellä ja otti Schopenhauerin lukeakseen vuoteella. Ja hän luki valtimojen tykyttäessä: "Syntymä ja kuolema kuuluvat kummatkin elämään; ne ovat toistensa vastapainot; toinen vaatii toista; ne ovat äärimmäisyydet, elämän ilmiön kummatkin navat. Juuri sitä on tahtonut esittää jumalaistarustoista syvin, hindulainen, symboolin kautta, joka on Schivan (Tuhoajan) merkki: kaulaketju pääkalloista ja siinä Lingam, siitoksen elin ja esikuva. Kuolo on sen solmun tuskallinen aukaisu, joka nautinnolla solmittiin luomisen hetkellä, se on olemuksemme peruserehdyksen väkivaltainen tuho, se on erheistä pääsy."

Hän laski kirjan, sillä hän kuuli jonkun huutavan ja heitteleivän hänen omassa sängyssään! Kuka oli sängyssä? Hän näki ruumiin, jonka vyötärys vetäytyi kokoon kuin kouristuksessa ja jonka rintakehä oli pullollaan kuin nelikon vanteet, ja hän kuuli omituisen, oudon äänen, joka kirkui lakanan alla. Sehän oli hänen oma ruumiinsa! Oliko hän siis mennyt kahtia, koska näki ja kuuli itseään toisena personana? Huudot jatkuivat. Ovi avautui ja tuo nöyrä vaimo astui sisään, kai ensin naputettuaan ovelle.

— Mitä luutnantti käskee? — kysyi hän hehkuvin silmin ja omituinen hymy huulilla.

— Minä? — vastasi sairas; — en mitään! Mutta hän on kai hyvin huono ja haluaa kyllä lääkäriä!

— Täällä ei löydy lääkäriä, mutta pastori on auttanut meitä, — vastasi vaimo — joka ei enää hymyillyt.

— Lähettäkää hakemaan pappia sitten! — sanoi luutnantti. — Hän ei muuten pidä papeista!

— Mutta kun hän on sairas, pitää hän niistä! — sanoi nainen ja katosi.

Kun pappi tuli sisään, meni hän vuoteen viereen ja tarttui sairaan ranteeseen.

— Mitä luulette sen olevan? — kysyi sairas. — Mitä luulette hänen olevan.

— Pahaa omaatuntoa! — oli papin lyhyt vastaus. Silloin hypähti herra von Bleichroden ylös!

— Pahaa omaatuntoa velvollisuuden täyttämisestä!

— Niin, — sanoi pappi ja kietoi märän pyyhkeen sairaan pään ympäri. Kuulkaa minua, jos vielä voitte. Nyt olette te tuomittu! Julmempaan kohtaloon kuin nuo — kolme! Kuulkaa tarkoin! Minä tunnen enteet! Te olette mielipuolisuuden rajalla! Teidän täytyy koettaa ajatella tämä ajatus loppuun! Ajatelkaa sitä voimakkaasti ja te saatte nähdä aivojenne ikäänkuin järjestäyvän!

Katsokaa minua ja seuratkaa sanojani, jos voitte! Te olette mennyt kahtia! Te pidätte toista puoltanne jonain toisena tai kolmantena henkilönä! Kuinka tulitte siihen? Niin, katsokaas, yhteiskuntavalhe on tehnyt meidät kaikki kaksinaisiksi. Kun te kirjotitte vaimollenne tänään, silloin olitte ihminen, tosi, yksinkertainen, hyvä ihminen, mutta kuin puhuitte minulle olitte toinen! Kuten näyttelijä menettää henkilöllisyytensä ja muuttuu eri näytelmäosien sekotukseksi, niin on yhteiskunta-ihmisessä ainakin kaksi persoonaa. Kun nyt täristyksen, mielenliikutuksen, hengen maanjäristyksen kautta, sielu repee, silloin ovat molemmat luonteet siinä rinnakkain ja katsovat toisiinsa.

Tässä lattialla näen kirjan, jonka tunnen. Hän oli syvämielinen mies, kenties syvin kaikista. Hän näki tämän elämän kurjuuden ja turhuuden, kuin olisi sen oppinut Herraltamme ja Vapahtajaltamme, mutta hän ei silti voinut lakata olemasta kaksoisolento, sillä elämä, syntymä, tapa, inhimillinen heikkous pakottivat hänet taka-askeleihin! Kuulette, herra, että olen lukenut muitakin kirjoja kuin messukirjaani! Ja minä puhun lääkärinä, en pappina, sillä me molemmat — seuratkaa nyt tarkoin! — me ymmärrämme toisiamme! Ettekö luule minun tuntevan kaksoiselämäni kirousta! En epäile pyhiä asioita, sillä ne ovat lihaani, luihini syöpyneet, herra, mutta minä tiedän etten puhu Jumalan nimessä kun puhun! Valhe, nähkääs, sen saamme äidin kohdussa, äidinrinnoista, ja se joka nykyisin tahtoisi sen totuuden sanoa kokonaan… niin, niin — Voitteko seurata minua?

Sairas kuunteli ahnaasti, eivätkä hänen silmäluomensa olleet laskeuneet kertaakaan koko papin esityksen aikana.

— Teihin nyt, — jatkoi pappi. — On pieni petturi soihtu kädessä, enkeli joka kulkee kopallinen ruusuja kädessä peitellen elämän tunkioita; se on valheen enkeli ja sen nimi on kauneus! Pakanat ovat palvelleet sitä Kreikassa, ruhtinaat ovat suosineet sitä, sillä se on kääntänyt kansan silmät, niin ettei ole nähty asioita, niin kuin ne ovat. Se vaeltaa pitkin elämää, ja väärentää, väärentää. Miksikä, te soturit, miksi pukeudutte koreisiin kullalla kirjailtuihin kaunisvärisiin pukuihin? Miksi aina olette toimessa soitoin ja liehuvin lipuin? Ettekö siten salaa ammattinne tosi tarkotusta? Jos rakastaisitte totuutta, pukeutuisitte valkeihin mekkoihin, kuin teurastajat, niin että veritäplät näkyisivät hyvin, teillä olisi veitset vyöllä kuin paloittelijoilla lihakaupoissa, ja verta tiukkuvat rasvaset kirveet. Ja soittokuntien sijaan voisitte työntää edellänne vaikeroivia ihmisiä, ihmisiä, jotka ovat tulleet hulluiksi tappotannerten kauhunäyistä; lippujen sijaan voisitte kantaa kuolinliinoja ja kuormastossa ruumisarkkuja!

Sairas joka nyt kiemurteli vetotaudissa, risti kätensä kuin rukoukseen ja puri kynsiään. Pappi oli tullut hirmusen näköseksi; kovan, järkähtämättömän, vihasen, ja hän jatkoi:

— Sinä olet luonteeltasi hyvä mies, sinä, enkä minä sinun hyvää ihmistäsi tahdokaan rangaista, ei, minä rankasen sinua edustajana, joksi olet nimittänyt itseäsi, ja sinun rangaistuksesi on oleva muille varotukseksi! Tahdotko nähdä noiden kolmen ruumiit? Tahdotko nähdä ne?

— Ei Jeesuksen nimen tähden! — kirkui sairas, jonka paita oli märkä tuskan hiestä ja tarttui hartioihin!…

— Arkuutesi osottaa että olet ihminen ja semmoisena pelokas.

Kuin ruoskaniskun saaneena hyppäsi sairas ylös, hänen kasvonsa tyyntyivät, hänen rintansa rauhottui, ja kylmällä äänellä kuin olisi hän ollut terve, sanoi hän: — Mene ulos, pappi perkele, muuten narraat minut tyhmyyksiin!

— Mutta minä en tule takasin jos kutsut, — sanoi tämä. — Muista se! Muista, että jos et saa nukutuksi, niin ei se ole minun syyni, vaan pikemmin niiden jotka makaavat tuolla biljardihuoneessa! Biljardilla, kuuletko!

Ja samassa heitti hän oven auki, ja sairashuoneeseen lemahti karboolihapon kauhea haju!

— Tunne, tunnetko! Tämä ei ole ruudin savua, se ei ole samaa kuin sähköttäisit kotiin urhotöitä: "suuri tappio, kolme kuollutta ja yksi mielipuoli, Jumalan olkoon kiitos!" Tästä ei runoja kirjoteta, eikä heitellä kukkia kaduille eikä itketä kirkoissa! Tämä ei ole voittoa tämä, se on teurastusta, teurastaja!

Herra von Bleichroden oli hypännyt ylös vuoteelta ja heittäynyt ulos akkunasta. Pihalla ottivat hänet kiini omat miehet, joita hän yritti purra vasempaan sivuun. Sitten sidottiin hän ja vietiin pääkortterin sairashuoneeseen täysin kehittyneenä mielipuolena vietäväksi parantolaan.

* * * * *

Oli aurinkoinen aamuhetki helmikuun lopulla 1871. Jyrkkää Martheray-mäkeä myöten Lausannessa astui askel askeleelta nuori nainen keski-ikäisen miehen käsivarteen nojaten. Hän oli pitkällä raskaudentilassa ja miltei riippui seuralaisensa käsivarressa. Hänen tyttökasvonsa olivat kuolonkalpeat ja hän oli mustassa puvussa. Mies ei ollut mustissa, josta vastaantulijat päättivät, ettei hän ollut naisen puoliso. Hän näytti hyvin huolestuneelta, kumartui silloin tällöin pienen naisen puoleen ja sanoi jonkun sanan, vaipuen sen jälkeen taas omiin ajatuksiinsa. Kun he tulivat vanhan tullihuoneen luo ravintola A l'Oursin edustalle, pysähtyivät he.

— Vieläkin mäki? — kysyi nainen.

— Niin, sisko rakas, — vastasi mies. — Istutaan hetkeksi.

Ja he istuutuivat penkille ravintolan seinivierelle. Rouvan sydän tykytti kiivaasti ja hänen rintansa veti ahnaasti henkeä, kuin ei ilma riistäisi.

— Sääli sinua, veikko raukka, — sanoi hän; — näen että kaipaat omaistesi luo!

— Hyvänen aika, sisko, älä puhu semmoista, — vastasi tämä. — Kyllähän sydämeni väliin on kaukana, ja kyllähän minua kotona tarvittaisi kylvöajan tullen, mutta olethan sisareni ja omaa lihaansa ja vertansa ei voi kieltää.

— Saa nyt nähdä, — alkoi rouva von Bleichroden, — voiko tämä ilma ja uusi parannustapa häntä parantaa. Mitä luulet?

— Kyllä varmaan, — vastasi veli, mutta kääntyi poispäin ettei näyttäisi epäileviä kasvojaan.

— Millaisen talven olenkaan elänyt Frankfurtissa! Kuinka voi kohtalo keksiä moisia julmuuksia! Tuntuu kuin hänen kuolemansa olisi ollut helpompi kestää kuin tämä elävältä hautaus.

— Mutta toivo elää aina, — sanoi veli — toivottomalla äänellä. — Ja niin lähtivät hänen aatoksensa kotipuoleen, lasten ja peltojen luo. Mutta samassa hän ikäänkuin katui itsekkyyttään, ettei voinut täysin yhtyä tähän suruun, joka oikeastaan ei ollut hänen, ja jonka hän aivan syyttään oli saanut, ja hän suuttui itseensä.

Nyt kuului kimeä, pitkäveteinen huuto mäeltä, muistuttaen veturin vihellystä, ja toinenkin.

— Kulkeeko juna näin korkealla mäellä? — kysyi rouva.

— Kyllä kai, — sanoi veli ja kuunteli, silmät levällään.

Taas kuului kirkuna! Mutta nyt se tuntui hukkuvan hätähuudolta.

— Mennään kotiin, — sanoi herra Schantz kalpeana, — et jaksa tätä mäkeä tänään, ja huomena olemme järkevät ja otamme ajurin.

Mutta rouva tahtoi käydä, ehdottomasti. Ja niin kulkivat he pitkää mäkeä ylös hospitaaliin. Se oli pääkallovuorelle vaellusta. Vihreissä orapihlajissa vilahteli mustia keltanokkia rastaita; muurinvihreän peittämillä muureilla juoksenteli kilvan harmaita sisiliskoja rakoihin pistäytyen; oli täysi kevät, sillä talvea ei ollutkaan ollut; tien vierillä kukki esikkoja ja muita kevätkukkia. Mutta tähän ei kiintynyt golgathannousijain huomio. Taas uusiutuivat salaperäiset huudot. Äkillisen aavistuksen valtaamana kääntyi rouva von Bleichroden veljensä puoleen, katsoi särkynein katsein hänen silmiinsä, saadakseen vahvistusta epäluulolleen, ja vaipui sitten ääntä päästämättä tielle, jonka keltanen tomu peitti hänet pilveen. Ja siihen hän jäi makaamaan.

Ennenkuin veli ennätti tointua, oli joku kohtelias kulkija juossut hakemaan vaunuja, ja kun nuori nainen kannettiin niihin, oli hänen työnsä tulevan sukupolven hyväksi alkanut, ja nyt kuului kaksi huutoa, kahden ihmisen huudot surkeuden syvistä laaksoista, ja herra Schantz, joka lakitta päin seisoi vaunujen astinlaudalla, katsoi ylös sinistä kevättaivasta kohti ja ajatteli itsekseen: Jospa ne vain voisivat kuulua tuonne ylös, mutta kai välimatka on liian pitkä!

Hospitaalissa oli herra von Bleichroden sijotettu huoneeseen, josta oli vapaa näköala etelää kohti. Seinät olivat pehmeiksi täytetyt ja maalatut vienon siniseen värisävyyn, jonka kautta näki maisemain keveitä ääriviivoja. Katto oli maalattu puuristikkojen muotoon viiniköynnöksineen. Lattia oli matoilla peitetty ja näiden alla oli kerros olkia. Huonekalut olivat yltyleensä jouhilla ja kankaalla päällystetyt, niin ettei mitään puukulmia ollut näkyvissä.

Ovea ei voinut sisältäpäin erottaa, niin ettei sairas voisi ajatella uloslähtöä eikä tuntisi olevansa vangittu, joka juuri on vaarallisinta kiihottuneessa tilassa. Akkunoissa tosin oli raudat, mutta nämät olivat kauniisti taotut liljojen ja lehvien muotoon ja maalatut, niin etteivät ne näyttäneet kalterilta.

Herra von Bleichrodenin mielenhäiriö oli omantunnonvaivojen muodossa. Hän oli muka tappanut viinitarhan hoitajan salaperäisissä oloissa, joita hän ei voinut tunnustaa, kun ei muistanut niitä. Nyt istui hän vankilassa odottaen tuomion täytäntöönpanoa, sillä hän oli tuomittu kuolemaan. Mutta hänellä oli valosia välihetkiä. Silloin asetti hän seinille suuria papereita ja kirjotti ne täyteen väitelmiä. Silloin muisti hän myös ammuttaneensa franc-tireureja; mutta hän ei muistanut olevansa naimisissa; ja hän otti vastaan vaimonsa oppilaana, jota hän ohjaili logiikassa. Hän oli asettanut esilauseet: että franc-tireurit olivat pettureita, ja että käsky kuului: ammu ne! Eräänä päivänä oli hänen vaimonsa, jonka tuli olla yhtämieltä kaikessa, varomattomasti kyllä horjuttanut hänen uskoaan esilauseeseen, että kaikki franc-tireurit olivat pettureita, ja silloin repi hän seiniltä alas kaikki päätelmät ja sanoi käyttävänsä kaksikymmentä vuotta esilauseen todistamiseen, sillä sen täytyi ensin olla tosi.

Välillä teki hän suuria suunnitelmia ihmiskunnan hyväksi. Mihin tähtäävät kaikki pyrkimykset täällä maan päällä? kysyi hän. Miksi hallitsee kuningas, saarnaa pappi, runoilee runoilija, maalaa maalari? Saadakseen ruumiilleen typpeä. Typpi on kalleinta ravintoainetta, siksi on liha kallista. Typpi merkitsi älyä, sillä rikkaat, jotka syövät lihaa, ovat älykkäämmät kuin muut, jotka enemmän syövät hiilihydraatteja. Nyt alkoi typpeä olla vähän maan päällä, ja siitä syntyivät sodat, työlakot, sanomalehdet, herännäisyys ja valtioavut. Täytyy keksiä uusi typpilähde. Herra von Bleichroden oli keksinyt sen, ja nyt tulevat kaikki ihmiset tasa-arvoisiksi; vapaus, yhdenvertaisuus ja veljeys tulevat todellisuudeksi maan päälle. Tämä tyhjentymätön lähde oli: ilma. Se sisältää 79 volymiprosenttia typpeä, ja täytyi keksiä keino keuhkoille välittömästi ottaa vastaan ja valmistaa sitä ruumiin ravinnoksi, ilman että sitä tarvitsi tihentää ruohoksi, viljaksi ja vihanneksiksi, jotka taas eläinten kautta muuttuisivat lihaksi! Tämä oli tulevaisuuden ja herra von Bleichrodenin problemi ja, kun se ratkastaisi, tulisivat maanviljelys ja karjanhoito tarpeettomiksi, ja kulta-aika koittaisi maan päälle. Välillä vaipui hän taas unelmiinsa luullun murhansa johdosta, ja silloin oli hän syvästi onneton.

Samana helmikuun aamuna, jona rouva von Bleichrodenin oli täytynyt palata hospitaalin tieltä takaisin, istui hänen miehensä uudessa huoneessaan laitoksessa katsellen ulos akkunasta. Ensin oli hän tarkastellut katon viiniköynnöksiä ja seinien maisemia, sitten oli hän istuutunut mukavaan tuoliin akkunan eteen, niin että näköala oli avoimena hänen edessään. Hän oli tyyni tänään, sillä edellisenä iltana oli hän saanut kylmän kylvyn ja nukkunut hyvin yönsä. Hän tiesi, että oli helmikuu, mutta hän ei tiennyt, missä oli. Ei lunta ulkona, se oli hänen ensi ajatuksensa, ja se hämmästytti häntä, sillä hän ei ollut koskaan ollut eteläisemmissä maissa. Akkunan ulkopuolella oli vihreitä pensaita, toiset täynnään valkokukkia, toiset loistaen heleänvihreine lehtineen; puksipuita; jalava, muurinvihreän peitossa, joka sai sen näyttämään siltä kuin olisi se täydessä lehtipuvussa; kedolla, jolla oli esikkoja kuin tulikivikukkia, löi mies heinää ja tyttö haravoi. Hän tarttui almanakkaan ja luki: helmikuu. Haravoidaan helmikuussa. Missä olen? —

Sitten kulki hänen katseensa yli puutarhan ja hän näki syvien laaksojen hiljaa alenevan vihreinä kuin kesäniityt; ja hän näki suuria vaaleanvihreitä riippapajuja. Helmikuussa, ajatteli hän taasen. Ja kun niityt loppuivat, oli edessä järvi; tyyni kirkkaan sininen, kuin ilma, ja sen toisella puolen sinertävä maa; sinertävän maan yllä vuorenharjanne; mutta sen yläpuolella jotain, mikä muistutti pilviä; niiden värisävy oli hieno kuin vastapestyn villan, mutta niillä oli huiput; ja niiden yllä oli pieniä keveitä pilviä, jotka väliin olivat noiden terävien huippujen kohdalla. Hän ei tiennyt missä oli, mutta niin kauniilta kaikki näytti, ettei voinut olla maan päällä. Oliko hän kuollut ja tullut toiseen mailmaan. Europassa hän ei ollut! Kenties oli hän kuollut! Hän vaipui hiljaisiin unelmiin ja koetti syventyä uuteen asemaansa.

Mutta sitten katsoi hän ylös jälleen, ja nyt näki hän koko aurinkoisen taulun akkunaristikkojen kehystämänä ja halkomana, ja taotut rautaliljat tuntuivat kuin häilyvän ilmassa. Hän pelästyi ensin, mutta sitten hän rauhottui ja tarkasti taulua vielä kerran, etenkin rusottavia pilviä. Hän tunsi ääretöntä iloa ja viileätä tunnetta päässään; tuntui kuin aivojen kiemurat oltuaan kauan sotkeutuneina alkaisivat järjestyä asemilleen. Ja hän tuli niin iloseksi että hänen rintansa alkoi laulaa, kuten hän luuli mutta hän ei ollut koskaan laulanut elämässään, ja siksi olikin se kirkunaa, riemun kiljahduksia, jotka tielle kuuluen olivat vähällä olleet saattaa hänen vaimonsa epätoivoon surusta. Kun hän oli siinä tunnin laulanut muistui hänen mieleensä vanha maalaus eräällä Berliinin keiliradalla, ja se esitti Sveitsiläismaisemaa. Ja nyt tiesi hän olevansa Sveitsissä, ja suippenevat pilvet olivat alppeja.

Toisella kierroksellaan tapasi lääkäri herra von Bleichrodenin istumassa rauhallisena ja itsekseen hyräillen tuolilla ikkunan ääressä, eikä ollut mahdollista temmata häntä irti kauniista taulusta. Mutta hän oli aivan selkeä ja tunsi asemansa täydellisesti.

— Herra tohtori, — sanoi hän osottaen raudoituksia, — miksi te noin halkasette kauniin taulun? Ettekö sallisi minun mennä vapaaseen ilmaan? Luulen että se tekisi minulle hyvää, ja lupaan olla karkaamatta!

Lääkäri tarttui hänen käteensä salaa etusormellaan koetellakseen peukalon tyvellä olevaa valtimoa.

— Valtimo lyö vain 70 kertaa, rakas tohtori, — sanoi sairas hymyillen, — ja viime yönä nukuin hyvin. Teidän ei tarvitse pelätä mitään.

— On hauskaa, — sanoi lääkäri, — että parannuskeino todellakin on vaikuttanut teihin. Teillä on vapaus käydä ulkona.

— Tiedättekö tohtori, — sanoi sairas vilkkaasti liikahtaen, — tiedättekö minusta tuntuu kuin olisin ollut kuollut ja jälleen herännyt elämään toisella taivaan kappaleella, niin kaunista on täällä! En koskaan olisi voinut uneksia, että maa olisi niin ihana!

— Kyllä herraseni, maa on vielä kaunis missä kulturi ei ole sitä tuhonnut, ja täällä on luonto niin voimakas, että se on vastustanut ihmisen yrityksiä. Luuletteko että teidän maanne on aina ollut niin ruma kuin nyt? Ei, siellä missä nyt on autioita santaketoja, jotka eivät vuohtakaan elätä, siellä suhisivat kerran ihanat tammi-, pyökki- ja honkametsät, joiden varjossa riista viihtyi, ja laumottain parhaita teuraseläimiä eleli terhoja syöden.

— Te olette rousseaulainen, herra tohtori, — sanoi sairas.

— Rousseau oli Geneveläinen herra luutnantti! Tuolla kaukana järven rannalla, tuon jalavan yli näkyvän lahden lähellä, siellä syntyi hän, siellä kärsi hän, siellä poltettiin hänen teoksensa Emile ja Contrat social (yhteiskuntasopimus), luonnon evankeliumit, ja tuolla vasemmalla Valaisin alppien juurella, jossa on pieni Clarens, siellä kirjotti hän rakkauden kirjan, "Uuden Heloisen." Edessänne on Leman järvi!

— Lac Leman! — huudahti herra von Bleichroden.

— Tässä hiljaisessa laaksossa, — jatkoi lääkäri, — jossa rauhallisia ihmisiä asuu, ovat haavottuneet henget hakeneet virvotusta! Katsokaa tuolla oikealla pienen poppeleita kasvavan niemen takana; siellä on Ferney. Sinne pakeni Voltaire, kun hän oli irvistellyt kyllikseen Pariisissa, ja siellä viljeli hän maata ja rakensi korkeimmalle olennolle pyhän huoneen. Ja tuolla tännempänä Coppet. Siellä asui Stael, Napoleonin, kansan petturin, pahin vihollinen, nainen joka uskalsi opettaa ranskalaisille, kansalaisilleen, ettei Saksan kansa ole Ranskan raaka vihollinen, sillä, herra, kansat eivät vihaa toisiaan. Tänne tyynen järven rannalle pakeni raadeltuna Byron, joka sidotun jättiläisen lailla oli tempautunut irti niistä langoista, mihin taantumuksen aika oli sitonut hänen voimakkaan sielunsa, ja täällä purki hän vihansa sortajia vastaan lauluun "Chillonin vanki", Mont Grammontin juurelle pienen kalastajakylän lähelle oli hän hukkua, mutta hänen elämänsä ei ollut vielä täytetty. Tänne ovat paenneet kaikki, jotka eivät voineet sietää sitä mädännyksen hajua, joka koleran tavoin peitti Europan pyhän alianssin yritettyä tuhota vallankumouksen seuraukset, ihmisen äsken saadut oikeudet. Tässä alhaalla 1,000 jalkaa jalkojenne alapuolella, runoili Mendelssohn surumieliset laulunsa, täällä kirjotti Gounod Faustinsa! Ettekö näe että hän on saanut aiheensa Valpurin yöhönsä, tuolta Savoijin alppien kuiluista! Täältä jyrisytti Victor Hugo raivoisat rangaistuslaulunsa joulukuun petturia Napoleon kolmatta vastaan! Ja täällä, kohtalon omituista pilaa, täällä kainossa Veveyssä, johon pohjatuulet eivät koskaan pääse, täällä koetti oma keisarinne unohtaa kauhunäyt Sadovan ja Königgrätzin taisteluista. Tänne piiloutui venäläinen Gortschakow, kun tunsi maan keinuvan jalkainsa alla, täällä kylpi John Russel itsestään politisen lian pois ja hengitti puhdasta väärentämätöntä ilmaa; täällä koetti Thiers selvitellä valtiollisten myrskyjen takia usein sekavia vastakkaisia, mutta kuten luulen rehellisiä ajatuksiaan; jospa hän nyt ohjatessaan kokonaisen kansan vaiheita, muistaisi viattomia hetkiä, jolloin hänen henkensä sai rauhallisesti puhua itsensä kanssa, täällä luonnon lempeän, mutta vakavan majesteetin edessä! Ja tuolla kaukana Genevessä, herra luutnantti! Siellä ei asu kuningasta hoveineen, mutta siellä syntyi aatos, joka on yhtä suuri kuin kristinusko ja sen apostolit kantavat myöskin ristiä, punasta ristiä valkeissa lipuissaan! Ja kun mauser-kivääri tähtäsi Ranskan kotkaa ja Chassepot suuntautui saksalaista kotkaa kohti, silloin pitivät punasta ristiä kunniassa ne, jotka eivät kumartaneet mustaa ristiä, ja sillä merkillä luulen tulevaisuuden voittavan.

Sairas joka tyynesti oli kuullut tätä omituista miehen puhetta, niin tunteellista miltei suruvoittoista kuin olisi sen pitänyt joku pappismies eikä lääkäri, oli hieman nolo.

— Te haaveilette herra tohtori — sanoi hän.

— Niin tekin teette, kun olette täällä asunut kolme kuukautta, vastasi lääkäri.

— Te uskotte parannuskeinoon? — kysyi sairas ei enää niin epäilevänä.

— Minä uskon luonnon äärettömään voimaan parantaa sivistystaudit! — vastasi hän. — Oletteko kyllin voimakas ottamaan vastaan hyvän sanoman? — jatkoi hän tarkasti silmäillen sairasta.

— Täydellisesti herra tohtori!

— Hyvä, rauha on tehty!

— Jumalani… mikä onni!

— Niin kyllä, — sanoi lääkäri, — mutta älkää kysykö enempää, sillä muuta ette saa tietää tänään! Tulkaa nyt ulos, mutta olkaa valmis yhteen asiaan, Teidän paranemisenne ei tule käymään niin suoraan kuin uskotte! tulee taka-askeleita! Muisto näettekö on pahin vihollisemme ja — — mutta tulkaa nyt.

Lääkäri tarttui sairaan käsivarteen, johti hänet puutarhaan. Ei mitään aitoja eikä muureja ollut tiellä, vain vihreitä pensastoja, jotka johtivat kulkijan takasin sinne mistä hän oli tullut, mutta pensasten takana oli syviä juoksuhautoja joitten yli oli mahdoton päästä. Luutnantti koetti pukea vanhoihin sanoihin ihastustaan, mutta hän huomasi että ne sopivat niin huonosti kuvaamaan sitä mitä hän tunsi ja hän vaikeni kuunnellen ihmeellistä hermojen hiljaista soitantoa. Oli kuin sielun kielet olisivat jälleen viritetyt ja hän tunsi tyyneyttä jota ei ollut kokenut pitkiin, pitkiin aikoihin.

— Vieläkö epäilette parantumistani? — kysyi hän lääkäriltä surumielisesti hymyillen.

— Te olette parantumassa kuten jo sanoin, mutta ette vielä terve.

He olivat pienen kiviportin luona, jonka kautta hoitolaisia vartioitten seuraamina kulki sisään.

— Mihin menevät kaikki nämät ihmiset? — kysyi sairas.

— Seuratkaa niitä niin saatte nähdä. Minun luvallani saatte mennä. — Ja herra von Bleichroden meni. Mutta lääkäri viittasi vartijan luokseen.

— Menkää rouva von Bleichrodenin luo hotelli Fauconiin, — sanoi hän — ja sanokaa että hänen miehensä on parantumassa, mutta vielä ei hän ole kysynyt vaimoansa. Kun hän sen tekee on hän pelastettu.

Vartija meni ja lääkäri seurasi sairasta pienestä kiviportista sisään.

Herra von Bleichroden oli tullut suureen saliin, joka ei ollut minkään ennen näkemänsä huoneen näkönen. Se ei ollut kirkko, ei teatterisali, ei koulu, ei raatihuone, mutta vähän kaikkea. Perällä oli kuori jonka kolmessa ikkunassa oli värilliset ruudut, mutta lempein sopusointuisin värein, kuin olisi suuri väritaiteilija ne sommitellut, ja valo tunkeutui sisään yhtenä suurena ilosäveleenä. Se teki saman vaikutuksen sairaaseen, kuin ne sävelet joilla Haydn sävellyksessään Luominen selvittää kaaoksen pimeän, ja Herra kuorolaulun kauan selvitettyä luonnon voimien järjestymistä lopulta huudahtaa "tulkoon valkeus", ja kerubit ja serafit yhtyvät hymniin.

Akkunan alla oli vuotokiviluola, josta pieni puro hiljaa virtaili altaaseen, josta näkyi vehkain kukkateriä, valkeita kuin enkelin siivet. Kuorin pilarit eivät olleet mitään tunnettua tyyliä, ja peitti niitä ruskea pehmyt maksasammal maasta kattoon. Seinien alaosat olivat kuusen havuilla peitetyt; ja suuret seinäpinnat olivat koristetut ikivihreitten kasvien, laakerin, rautatammen lehvillä; väliin pyrkivät nämät muodostamaan kirjaimia, mutta hajaantuivatkin pehmeiksi haaveellisiksi kasvimuodoiksi. Akkunain välipaikoilla oli suuria seppeleitä ja katon reunustaa pitkin kulki koriste, joka ei ollut tavallisen näkönen. Herra von Bleichroden katseli ympärilleen ja näki penkkien olevan täynnä hospitaalin hoitolaisia, jotka istuivat hiljaisina ihmetellen. Hän istuutui penkille ja kuuli nyyhkytyksiä viereltään. Hän näki miehen joka itki pää käsissä. Tällä oli käyrä nenä, viikset ja pujoparta; selvästikin ranskalainen. Täällä siis tavattiin vihollinen vihollisen vieressä kumpikin itkien, mitä? Sitä, että olivat täyttäneet velvollisuutensa isänmaata kohtaan. Herra von Bleichroden kävi levottomaksi kun heikkoa soitantoa alkoi kuulua. Urut soittivat koraalia mutta duurissa; se ei ollut luterilainen koraali, ei katolilainen, ei calvinilainen, ei kreikkalainen, mutta se puhui, ja sairas oli kuulevinaan lohdullisia, toivehikkaita sanoja. Ja nyt astui mies kuoriin jääden puoliksi luolan peittoon. Pappiko? Ei, hän oli vaaleanharmaassa puvussa ja kaulaliina oli sininen. Ei ollut hänellä myöskään kirjaa. Mutta hän puhui. Hän puhui lempeästi ja yksinkertaisesti, niin kuin puhellaan ystävysten kesken; hän puhui kristinuskon yksinkertaisista opeista, rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään, olla kärsivällinen, suvaitsevainen, anteeksi-antaa vihollisilleen; hän puhui kuinka Kristus oli ajatellut ihmiskuntaa yhdeksi ainoaksi kansaksi mutta kuinka ihmisen paha luonto on vastustanut tätä suurta ajatusta, kuinka ihmiskunta on joukkoutunut kansakuntiin, lahkoihin, kouluihin; mutta hän lausui sen varman toivon, että kristillisyyden periaatteet pian toteutuisivat. Hän puhui neljännestunnin ja astui alas rukoiltuaan lyhyen rukouksen kaikkivaltiaalle, mainitsematta Jeesuksen, neitsyt Marian, Nicolauksen, Anastasiuksen tai muun nimeä, joka voisi muistuttaa jotain julkista tunnustusta ja herättää kiihkoja.

Herra von Bleichroden heräsi kuin unesta. Hän oli siis ollut kirkossa. Hän joka kyllästyneenä pikkumaisiin tunnustusriitoihin, ei ollut käynyt kirkossa viiteentoista vuoteen. Ja täällä, hulluinhuoneessa tapasi hän vapaakirkon täydessä todellisuudessa; täällä istui roomalaisia, katolilaisia, kreikkalaisia, luterilaisia, calvinisteja, zvingliläisiä, anglikaaneja vieretysten omistaen yhteisiä ajatuksia yhteiselle Jumalalle. Kuinka musertavasti arvostelikaan tämä kirkkosali kaikkia lahkoja, jotka ihmisten itsekkyys oli tehnyt yhtä moneksi uskonnoksi, jotka olivat toisiaan iskeneet miekoin, polttaneet ja häväisseet! Mikä myönnytys "uskottoman" kirkon hyökkäyksille valtiollista kristillisyyttä vastaan!

Herra von Bleichroden antoi katseensa kiertää tuota kaunista huonetta pitkin karkottaakseen kauhukuvat, jotka oli mieleensä johtanut. Hänen katseensa harhaili ja harhaili; kunnes se pysähtyi kuoria vastapäätä olevalle seinämälle. Siinä riippui suuri seppele, jonka sisällä oli kuusenhavukirjaimista kokoonpantu sana Noël, Joulu. Mikä runoilija oli runoillut tämän huoneen? Mikä ihmistuntija, mikä syvä henki oli osannut herättää muistoista puhtaimman. Eivätkö sumentuneet järjet tuntisi palavaa kaipuuta valoon ja selvyyteen, kun heidän mieleensä johdettiin valon juhla, jolloin vuoden vaihteen pimeät päivät lupasivat loppua! Eikö lapsuuden aate, jota eivät häirinneet tunnustusriidat, valtiolliset vihat, kunnianhimoiset tyhjät unelmat himmentäneet puhtaan mielen oikeudentuntoa, eikö tämä soinnuttaisi sielussa sointuja, jotka voittaisivat kaikki petokiljunat, joita elämässä kuuluu taistelussa leivästä, useammin kunniasta! Hän ajatteli, ja kysyi itseltään: kuinka voi ihminen, joka lapsena on hurskas, tulla niin pahaksi tullessaan vanhemmaksi? Kasvatusko, kouluko, tämä sivistyksen kiitetty kukka meidät huonoiksi opettaa. Kenties? Mitä opettavat ensimäiset oppikirjat? ajatteli hän. Ne opettavat, että Jumala on kostaja, joka rankaisee isäin pahoista teoista lapsia kolmanteen ja neljänteen polveen; ne opettavat, että sankareita ovat ne, jotka ovat kiihottaneet kansoja kansoja vastaan ja rosvonneet maita ja valtakuntia, että suuria miehiä ovat ne, joiden on onnistunut saavuttaa kunniaa, jonka tyhjyyden kaikki käsittävät, mutta johon kaikki pyrkivät; valtiomiehiä ne, jotka viekkaudella voittavat suuria, ei korkeita, tarkotusperiä, joitten koko ansio voi olla omantunnon puute, ja jotka aina voittavat taistelussa niitä vastaan, joilla on semmoista! Ja että lapsemme saisivat oppia kaikkea tätä, tekevät vanhemmat uhrauksia, kieltäytyvät, kärsivät ollessaan erossa lapsista. Jollei mailma ollut hourujenhuone, niin ei tämä paikka ollut viisain, missä koskaan oli ollut!

Nyt näki hän jälleen ainoan kirjotetun sanan koko kirkossa, ja tavasi sen uudelleen; silloin alkoi muiston salaisista kätköistä kohota esiin kuva, kuin valokuvaajan levystä, kun rautavihtrilli sen yli virtaa. Hän oli näkevinään viimeisen jouluiltansa. Viimeisen? Ei, silloin oli hän Frankfurtissa. Siis sen edellisen. Silloin oli hän ensi iltaa morsiamensa kodissa. Nyt näki hän kodin, vanhan kirkkoherran, appiukkonsa kodin; hän näki matalan salin, jossa oli valkea kaappi, klaveeri, keltasirkut häkissä, balsamikukat akkunoissa, hyllyllä hopeakannu ja piippuja, jotkut merenvahaa, toiset punasta savea, ja tuolla talon tytär ripustaen omenia kuuseen. Talon tytär! Nyt iski kuin salama hänen pimeyteensä, mutta kuin kaunis vaaraton leimahdus syksyllä, kun istutaan kuistilla ja niitä katsellaan ilman jyrinän pelkoa. Hän oli kihlautunut, nainut, hänellä oli vaimo, hänen vaimonsa, joka taas sitoi hänet elämään, jota hän oli halveksinut ja vihannut. Mutta missä oli hän? Hänen täytyi päästä hänen luokseen, nyt heti! Hänen täytyi lentää, sillä muuten menehtyisi hän levottomuudesta.

Hän kiiruhti ulos kirkosta ja tapasi heti lääkärin, joka oli odotellut nähdäkseen kirkossa käynnin vaikutukset. Herra von Bleichroden tarttui lääkäriä olkapäihin, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi henki kurkussa:

— Missä on vaimoni! Viekää minut heti hänen luokseen! Heti. Missä on hän?

— Hän ja tyttärenne, — sanoi lääkäri tyynesti, — odottavat teitä alhaalla kaupungissa.

— Tyttäreni? Minulla on tytär! — huudahti sairas purskahtaen itkuun.

— Te olette tunteellinen, hra von Bleichroden, — sanoi lääkäri hymyillen.

— Niin, tohtori, sellaiseksi mahtanee tulla täällä!

— Tulkaa nyt pukeutumaan, — sanoi lääkäri tarttuen hänen käsivarteensa; — puolen tunnin kuluttua olette omaistenne luona, ja silloin löydätte myös itsenne!

Ja he katosivat suureen eteiseen.

* * * * *

Herra von Bleichroden oli täysin uusiaikainen tyyppi. Ranskan vallankumouksen pojanpojan poika, pyhän allianssin pojanpoika, vuoden 1830 kumousten poika. Ruhjoutunut kuin olisi hän vuoroon ajanut kumousten ja taantumusten kareille. Kun hän kahdenkymmenen vanhana heräsi itsetietoiseen elämään ja suomut putosivat hänen silmistään, niin että hän näki mihin valheverkkoon hän oli kietoutunut, tunnustuskristillisyydestä vallanpalvelukseen saakka, tuntui hänestä kuin olisi hän silloin vasta herännyt, tai kuin olisi hän yksin viisaana ollut teljetty hulluinhuoneeseen. Ja kun hän ei voinut keksiä muurissa ainoatakaan aukkoa, josta olisi päässyt ulos tapaamatta pistintä edessä, tuli hän epätoivoiseksi, ja heittäytyi pessimismin opiumikapakoihin ainakin huumatakseen tuskan, kun ei parannuksesta ollut toivoa. Schopenhauer tuli hänen ystäväkseen, myöhemmin löysi hän von Hartmannissa karkeimman totuuden puhujan, minkä mailma on nähnyt.

Mutta yhteiskunta kutsui häntä ja tahtoi saada hänet rekisteröidyksi johonkin. Herra von Bleichroden heittäytyi tieteen helmaan ja valitsi sen, jolla oli vähimmän tekemistä nykyajan suhteen: geologian, ja siitäkin sen haaran, joka käsittää menneen ajan eläin- ja kasvimailmaa, paleontologian. Kun hän kysyi itseltään: miksi hyödyksi ihmiskunnalle? voi hän vain vastata: hyödyksi itselleni! Huumaukseksi. Hän ei koskaan voinut lukea sanomalehteä tuntematta vimman kuin itävän hourupäisyyden nousevan, ja siksi piti hän kaiken, joka muistutti nykyaikaa, itsestään erillään; ja hän alkoi toivoa, että saisi kalliisti hankitussa typeryydessä elää elämänsä, hitunen järkeä tallella. Niin meni hän naimisiin; hän ei voinut välttää luonnon järkähtämätöntä lakia suvun jatkamiseen nähden. Vaimossaan oli hän koittanut löytää kaikkea sitä sydämellisyyttä, josta oli itse onnistunut pääsemään, ja tästä tuli hänen vanha tunteellinen minänsä, josta hän iloitsi hiljaa tarvitsematta lähteä varustuksistaan. Tämä oli hänen täydentäjänsä, ja hän alkoi vähitellen tulla yhtenäiseksi, mutta hän tunsi myös, että koko hänen tuleva elämänsä oli perustettu kahdelle kulmakivelle; toinen oli hänen vaimonsa; jos tämä poistui, niin hän ja hänen rakennuksensa sortuisi. Kun hän nyt parin kuukauden avioliiton jälkeen temmattiin pois tämän luota, ei hän ollut enää itseään. Hänestä tuntui kuin kaipaisi hän toista silmäänsä, toista keuhkoaan, toista käsivarttaan, ja siksi voikin hän niin pian mennä hajalle, kun isku tuli.

Nähdessään nyt tyttärensä tuntui hänessä uudelleen kohoavan jotain, jota hän kutsui luonnonsielukseen, erotukseksi yhteiskuntasielusta, jonka kasvatus muodostaa. Hän tunsi nyt, että oli sidottu sukuun, ettei kuolisi, kun kerran kuolema tuli, vaan että hänen sielunsa eläisi lapsessa; hän tunsi sanalla sanoen, että hänen sielunsa oli kuolematon, vaikka hänen ruumiinsa tuhoutuisikin taistelussa kemiallisten voimien kesken. Hän tunsi äkkiä täytyvänsä elää ja toivoa. Vaikka hänet usein valtasi epätoivo, etenkin kun kuuli kansalaistensa voiton sangen luonnollisessa hurmiossa kiittävän voitosta muutamia olentoja, jotka vaunuistaan olivat kiikareilla katselleet taistelukentälle; mutta silloin tuntui hänestä pessimisminsä moitittavalta, ikäänkuin se huonolla esimerkillään estäsi uuden syntymistä, ja hän tuli optimistiksi velvollisuudentunnosta. Mutta hän ei uskaltanut palata kotimaahansa peläten taasen joutuvansa toivottomuuteen, vaan pyysi eronsa, muutti pienen omaisuutensa rahaksi ja asettui asumaan Sveitsiin.

* * * * *

Oli kaunis, lempeä syysilta Veveyssä v. 1872. Ruokakello oli soinut seitsemän aikaan pienessä täyshoitolassa ja suuren pöydän ääreen kokoontuivat sen asukkaat, jotka olivat toisiinsa läheisesti tutustuneet, niinkuin ihmisillä on tapana, kun he ovat puolueettomalla alueella. Herra von Bleichrodenilla ja hänen rouvallaan oli pöytätovereina tuo surullinen ranskalainen, jonka olimme tavanneet hospitaalin kirkossa, muuan englantilainen, kaksi venäläistä, saksalainen rouva, espanjalainen perhe ja kaksi tyroolilaisnaista. Keskusteltiin tyynesti, rauhaisasti, melkein tunteellisesti, väliin leikiten mitä polttavimmista kysymyksistä, koskaan syttymättä tuleen.

— Että luonto voikaan olla niin luonnottoman kaunis kuin täällä, sitä en koskaan olisi uskonut — sanoi herra von Bleichroden ja katsoi hurmaantuneena ulos kuistin avoimista ovista.

— Luonto on kyllä muutenkin kaunis — sanoi saksalainen, mutta minä luulen että meidän silmämme ovat olleet sairaat!

— Totta, — sanoi englantilainen, — mutta täällä onkin kauniimpaa kuin missään muualla! Ettekö ole kuulleet mitenkä kävi raakalaisten, alemannejako lienevät olleet vaiko unkarilaisia, kun he tulivat Jamanin huipulle ja saivat nähdä Leman-järven? He luulivat taivaan pudonneen maan päälle, ja säikähtyneinä vetäytyivät takasin.

— Minä luulen, — sanoi toinen venäläisistä, — että puhdas, valheeton ilma, jota täältä hengitämme, saattaa meistä kaiken tuntumaan kauniilta, vaikkakaan en tahdo kieltää, että sama kaunis luonto on estänyt ihmisiä sotkeumasta meidän ennakkoluuloihimme. Mutta odottakaahan vain, kun pyhän allianssin perilliset ovat kuolleet, ja kun korkeimmat puunlatvat ovat poikki, niin silloin meidän yrttimme viheriöivät taasen täydessä auringon paisteessa.

— Teillä on oikein, — sanoi herra von Bleichroden, — mutta meidän ei tarvitse katkasta latvoja, löytyy inhimillisempiä keinoja! Oli kerran kirjailija, joka oli kirjoittanut keskinkertaisen kappaleen, jonka menestys teatterissa riippui siitä, miten päähenkilön osa näyteltiin. Hän meni etevimmän näyttelijän luo ja kysyi ottaisiko tämä näytelläkseen sen. Tämä vastasi vältellen. Silloin unohtui kirjailija sanomaan, että teatterin säännöt voivat pakottaa hänet ottamaan osan. — Se on totta, vastasi tämä, — mutta minä voin koukkuilla! — Me voimme myös koukkuillen päästä päävalheistamme! Englannissa on se vain rahakysymys! Parlamentti alentaa määrärahoja — ja ne menevät tiehensä! Se on laillisten reformien tietä! Eikö totta, herra englantilainen?

— Täysin, — vastasi tämä. — Kuningattarellamme on oikeus lyödä palloa, mutta politiikkaan ei hän saa sekaantua.

— Mutta sodat! Sodat! Lakkaavatko ne koskaan? — lausui espanjalainen.

— Kun nainen saa äänioikeuden, niin poistetaan armeijat, — sanoi herra von Bleischroden. — Eikö totta vaimoseni?

Rouva von Bleichroden nyykäytti myöntävästi päätään.

— Sillä, — jatkoi herra von Bleichroden, — mikä äiti päästäisi poikansa, mikä vaimo miehensä, mikä sisar veljensä näihin teurastuksiin! Ja kun ei ketään ole, joka kiihottaisi ihmisiä toisiaan vastaan, niin katoaa n.s. rotuviha. Ihminen on hyvä, mutta ihmiset ovat pahoja, arveli ystävämme Jean Jaques ja hänellä oli oikein! Miksi ovat ihmiset tässä kauniissa maassa rauhallisempia? Miksi näyttävät he tyytyväisemmiltä kuin muualla? Siksi, ettei heillä aina ole noita opastajia edessään, he tietävät itse määränneensä, kuka heistä on ensimmäinen, heillä on ennen kaikkea niin vähän syytä kadehtia ja loukkaantua. Ei juhlakulkueita, ei vahtiparaatia, ei loistojuhlia, joissa heikko ihminen joutuu kiusauksiin ja kunnioittaa sitä, mikä on koreata mutta valheellista! Sveitsi on pienoismalli, jonka mukaan tulevaisuus rakennetaan!

— Herraseni on optimisti? — sanoi espanjalainen.

— Niin olen, — sanoi herra von Bleichroden, — entinen pessimisti!

— Luulette siis, — jatkoi espanjalainen, — että mikä käy päinsä näin pienessä maassa kolmen miljoonan ihmisen ja kolmen kielen kesken, käy päinsä myös koko suuressa Europassa?

Kun herra von Bleichroden epäröi, puuttui puheeseen toinen tyrolilaisnaisista:

— Anteeksi, herra espanjalainen, — sanoi hän, — te epäilette sen menestystä Europassa, jossa puhutaan kuutta tai seitsemää kieltä. Yritys on liian rohkea, arvelette, kun on niin monta kansallisuutta! Mutta jos nyt osotan teille maan, jossa on kaksikymmentä kansallisuutta: kiinalaisia, japanilaisia, neekereitä, punanahkoja ja kaikkia Europan kansallisuuksia sekasin samassa maassa: sehän olisi tulevaisuuden valtakunta, joka on käsittävä koko maan pallon! No niin, minä olen sen nähnyt, sillä olen ollut — Amerikassa.

— Hyvä, — sanoi englantilainen, — herra espanjalainen on voitettu.

— Ja te, herra ranskalainen, — jatkoi tyrolitar. — Te surette Elsass-Lothrinkia! Näen sen! Te pidätte kostosotaa välttämättömänä, sillä te ette usko, että Elsass-Lothrinki voi kauan olla saksalainen. Te luulette olevanne ratkasemattoman arvotuksen edessä!

Ranskalainen huokasi myöntäen.

— Mutta kun Europasta tulee, kuten herra von Bleichroden sanoo Sveitsi, valtioliitto, silloin ei Elsass-Lothrinki ole ranskalainen eikä saksalainen, vaan aivan yksinkertaisesti Elsass-Lothrinki! Onko kysymys ratkaistu?

Ranskalainen kohotti kohteliaasti lasinsa ja kiitti kumartaen sekä surumielisesti hymyillen.

— Te hymyilette, — sanoi rohkea tyttö, — me olemme hymyilleet liian kauan, epätoivon hymyä, epäilyksen, älkäämme enää tehkö sitä! Tehän näette täällä meidät kaikki, jotka tulemme Europan useimmista maista! Maljan ja seinän välillä, kun ei irvistelijöitä ole kuulemassa, silloin voimme puhua, mitä sydämemme ajattelee, mutta kansankokouksissa, sanomalehdissä, kirjoissa, niissä olemme arat, emme uskalla asettua naurun alaisiksi, ja seuraamme virtaa! Mitä irvistely hyödyttää ajan pitkään? Irvistely on heikkouden ase! Ollaan pelossaan sydämen puolesta! On ilkeätä nähdä sisälmyksensä puodin ovessa, mutta nähdä toisen sisukset taistotantereella musiikin soidessa ja saada kotona kukkia, se käy päinsä! Voltaire irvisteli, koska hänkin oli arka sydämensä suhteen, mutta Rousseau leikkasi itsensä elävänä auki, tempasi sydämen rintakehästä ja piti sitä aurinkoa vasten kuten vanhat Azteekit uhratessaan, — oi! heillä oli ajatusta hulluudessakin! — Ja kuka on luonut uudesti ihmiskunnan, kuka sanoi meille, että olemme väärällä tiellä? Rousseau! Geneve, tuolla, poltti hänen kirjansa, mutta uusi Geneve on kohottanut Rousseaulle muistopatsaan. Mitä me ja kaikki ajattelemme täällä yksityisesti, sitä ajattelevat kaikki yksityisesti! Annettakoon meille vain vapaus sanoa se ääneensä!

Venäläiset kohottivat tummat teelasinsa ja huudahtivat, kielellään, sanoja, jotka he yksin ymmärsivät. Englantilainen täytti lasinsa ja aikoi pitää maljapuheen, kun palvelustyttö toi hänelle sähkösanoman, jonka hän pisti huolellisesti taiteltuna taskuunsa, ja vaipui ajatuksiin. Ateria lähestyi loppuaan ja ulkona hämärti. Herra von Bleichroden istui hiljaa vaipuneena katsomaan ihmeen ihanaa maisemaa. Vuoria valaisi vinosti auringon viimeinen punerrus, joka teki ruusunvärisiksi viinitarhat ja kastanjalehdot Savojin rannalla; alpit kimmelsivät kosteassa ilmassa ja tuntuivat olevan samaa ilmaista ainetta kuin valo ja varjot, ne seisoivat kuin ruumiittomat, korkeat luonnonolennot, tummina ja kaameina päivättömällä puolellaan, uhkaavina, synkkinä kuiluineen, mutta päivässä olivat ne valoisat, hymyilevät ja kesäisen iloiset! Hän ajatteli tyroolittaren viimeisiä sanoja ja hänestä tuntui kuin olisi Mont Grammont ääretön sydän kärki taivasta kohti, kuin koko ihmiskunnan höyryävä, haavoitettu, arpinen, verta vuotava sydän, joka yhtenä suurena uhrina kääntyi aurinkoa kohti antaakseen kaikki, parhaansa, kalleimpansa, saadakseen kaikki.

Silloin halkasi himmeän, teräksensinisen iltataivaan valoviiru, ja Savojin kapean rantaman yli kohosi suuri raketti; se kohosi korkealle, näennäisesti Dent d'Ochen tasalle; se pysähtyi, kuin katsellakseen kaunista maata, ennen kuin räjähti: viipyi hetkisen ennen kuin se alkoi alas tulon; mutta eipä ennättänyt montaa metriä, ennen kuin räjähti ja vähän ajan kuluttua kuului pamaus Veveyhin, ja nyt purkautui siitä kuin suuri valkea pilvi, joka muodostui neliöksi, tulilipuksi, ja taas pamaus, jolloin valkealle pohjalle muodostui punanen risti.

Kaikki pöytävieraat olivat juosseet ulos kuistille.

— Mitä merkitsee tämä? — huudahti herra von Bleichroden liikutettuna. Ei kukaan voinut eikä ennättänyt vastaamaan, sillä nyt kohosi ilmaan kokonainen rakettitulva, kuin suihkulähde Voironin huipulla ja levitti tulikimpun, joka kuvastui tyyneen Lémanin suureen kuvastimeen.

— Naiset ja herrat, — kohotti englantilainen äänensä tarjoilijan asettaessa pöydälle tarjotinta, jolla oli täytettyjä samppanjalaseja! — Naiset ja herrat, tämä merkitsee, kuten äsken sain sähkösanoman kautta tietää sitä että ensimäinen kansainvälinen tuomioistuin Genevessä on täyttänyt tehtävänsä; se merkitsee sitä, että sota kahden kansan kesken, tai mikä olisi ollut pahempi, sota tulevaisuutta vastaan on ehkäisty, että satatuhatta amerikalaista ja yhtä monta englantilaista kenties saavat kiittää tätä päivää siitä, että vielä ovat elossa. Alabama-riita on ratkaistu, ei Amerikan vaan oikeuden eduksi, ei Englannin vahingoksi, vaan tulevaisuuden hyödyksi. Vieläkö luulette, herra espanjalainen, että sodat ovat välttämättömät? Jos vielä hymyilette, herra ranskalainen, niin hymyilkää sydämellä, älkää huulilla. Ja te, saksalainen pessimisti, uskotteko nyt, että franc-tireur-kysymys voidaan ratkaista ilman franc-tireureja ja ampumisia, mutta ainoastaan täten? Ja te, herrat venäläiset, en tunne teitä mieskohtaisesti, mutta teidän uusaikainen metsänhoitonne latvain taittoineen, luuletteko että se on ihan oikea? Ettekö pitäisi parempana käydä käsiksi juuriin? Se on varmasti varmempaa ja rauhallisempaa! — Englantilaisena tulisi minun pitää itseäni voitettuna tänään, mutta minä olen ylpeä maani puolesta, sitä on kyllä jokainen englantilainen, kuten tiedätte, mutta tänään on minulla oikeus olla sitä, sillä Englanti on ensimäinen europalainen valta, joka on vedonnut kunniallisten miesten tuomioon raudan ja veren asemasta. Ja minä toivotan teille ja kaikille monta sellaista tappiota, jonka me tänään olemme kärsineet, sillä se on opettava meitä voittamaan! Lasinne, herrat ja naiset, punasen ristin malja, sillä sen merkin alla me totisesti voitamme.

* * * * *

Herra von Bleichroden jäi Sveitsiin. Hän ei voinut irtautua tästä luonnosta joka oli ohjannut hänet uuteen mailmaan, kauniimpaan, kuin se, jonka hän oli jättänyt.

Väliin tuli hänen paha omatuntonsa takasin; lääkäri sanoi syyksi hermostumisen, joka on niin tavallinen aikamme ihmisillä. Hän päätti selvittää omatuntokysymyksen pikku kirjasessa. Suunnitelma, jonka hän on ystävilleen lukenut, sisältää ajateltavia asioita. Hän on näet saksalaisella syvämielisyydellä tunkeutunut asian ytimeen ja havainnut, että löytyy kaksinaisia omiatuntoja, 1:o luonnollinen, 2:o teennäinen. Ensimäinen on luonnollinen oikeudentuntomme. Tämä häntä painoi, kun hän antoi ampua sissejä. Tästä hän kumminkin voi vapautua pitämällä itseään yläluokan uhrina. Teennäinen omatunto oli näet a) tavan valta; b) yläluokan käskyt. Tavan valta oli niin painava, että herra von Bleichroden väliin kävellessään muisti kuin olisi hän laimiinlyönyt toimensa geologisessa toimistossa, ja silloin tuli hän haluttomaksi ja levottomaksi kuin koulupoika, joka on karannut koulusta. Ja hän ponnisteli kovin puolustaakseen omaatuntoaan sillä, että oli saanut laillisen eron. Mutta silloin sukelsi virkahuone esiin; toverit, jotka vartioivat toisiaan havaitakseen toisessaan virheen, joka kohottaisi heidät itsensä ylemmä; ja hänestä tuntui kuin olisi hän lähtenyt karkuun.

Silloin voi häntä myös kiusata se omatunto, jonka yläluokan käskyt antavat ihmiselle. Ensi käsky: rakastaa kuningasta ja isänmaata, sitä oli hänen vaikea pitää. Kuningashan oli heittänyt isänmaan sodan kurjuuteen hankkiakseen eräälle sukulaiselle uuden isänmaan, s.o. tehdäkseen hänet preussilaisesta espanjalaiseksi: oliko kuningas siis rakastanut isänmaataan? Olivatko monet muuta kuninkaat rakastaneet isänmaataan. Englantia hallitsi hannoverilainen; Venäjää hallitsi saksalainen keisari ja oli se saava tanskalaisen keisarinnan; Saksalla oli englantilainen kuningatar ja Ranskalla espanjalainen keisarinna, Ruotsilla ranskalainen kuningas ja saksalainen kuningatar. Kun näin korkeitten esikuvain mukaan vaihtoi kansallisuutta, kuin vaihtaa takin, niin arveli herra von Bleichroden kansainvälisyydellä oikeastaan olevan loistavan tulevaisuuden. Mutta esivallan käskyt, jotka olivat käytäntöä vastaan, kiusasivat häntä! Hän rakasti maataan kuin kissa kiuvastaan, mutta hän ei rakastanut maataan järjestelmänä. Esivalta tarvitsi kansaa asevelvollisiksi, veronmaksajiksi, vallan tukeeksi, sillä ilman kansoja ei ruhtinaita. Siksi aika ajottaiset kiellot maasta muuttoa vastaan.

Kun herra von Bleichroden oli ollut kaksi ja puoli vuotta Sveitsissä sai hän Berliinistä kutsun tulla kotiin, sotahuhuja liikkui. Tällä kertaa oli Preussi vastaan Venäjää, samaa Venäjää, joka kolme vuotta sitten oli antanut "siveellisen" kannatuksensa Preussille Ranskaa vastaan. Herra von Bleichrodenista ei tuntunut oikealta nyt käydä ystäviään vastaan, ja kun hän varmasti tiesi, etteivät kansat toisilleen mitään pahaa tahtoneet, kysyi hän vaimoltaan, miten oli meneteltävä tässä pulassa, sillä hän tiesi, että naisen omatunto on lähempänä luonnon lakia kuin miehen. Vaimo vastasi hetken mietittyään:

Saksalaisena oleminen on enemmän kuin preussilaisena oleminen, siksi muodostettiin Saksan valtioliitto; europalaisena oleminen on enemmän kuin saksalaisena oleminen; ihmisenä oleminen on enemmän kuin europalaisena oleminen. Et voi vaihtaa kansallisuutta, sillä "kansallisuudet" ovat vihollisia, eikä kukaan mene vihollisen puolelle, jollei ole hallitsija kuten Bernadotte tai kenraalimarsalkka kuten kreivi Moltke. Sinulla ei ole muuta jälellä, kuin ruveta puolueettomaksi. Tulkaamme sveitsiläisiksi! Sveitsi ei ole kansakunta.

Herra von Bleichroden piti kysymystä niin onnellisesti ja yksinkertaisesti ratkaistuna, että hän heti otti selville, kuinka pääsisi puolueettomaksi. Kuvitelkaa hänen hämmästystään ja iloaan, kun hän sai tietää jo täyttäneensä kaikki ehdot Sveitsin kansalaiseksi pääsyä varten (siellä ei ole alamaisia!), kun oli asunut kaksi vuotta maassa.

Herra von Bleichroden on nyt puolueeton, ja vaikka hän on hyvin onnellinen, on hän vieläkin joskus, vaikka harvoin, taistelussa omantuntonsa kanssa.

MAANPAOSSA

Juhannuspäivä v. 1884 oli loistavan kirkas Lac Lemanilla ja aurinko paahtoi kuumasti Ouchyn ja Lausannen mäkiin. Paul Petrovitsch, ruusutarhuri Ouchystä, ponnisteli ylöspäin Avenue de la Garea vetäen ruusuilla, salaatilla ja kruunuarsokoilla lastattuja kärryjä Lausannen torille. Hiki helmeili hänen otsallaan ja olisi tipahdellut hänen pieniin uskollisiin silmiinsä, jolleivät tuuheat kulmakarvat olisi olleet sulkuina edessä; mutta ohimoilta putoilivat hikipisarat vaalean punaselle parralle, joka peitti puolta kasvojen pinta-alasta. Ruusut alkoivat mennä luppuun auringossa ja salaatti kouristi suonikkaat lehtensä varjeltuakseen auringon pistolta. Paul pysähtyi ja riisui sinisen mekkonsa asettaen sen huolellisesti kuorman yli. Pyyhkäsi otsaansa ja veti edelleen. Avenue de Théatrella oli päivänpaahde miltei terävämpi. Täällä pysähtyi hän jälleen ja heitti pitkän katseen yli Lac Lemanin, antoi ajatuksissaan Dent d'Ochen viimeisten hankien vilvottaa otsaansa, hengähti syvään kun meni hänestä aina niin tukahuttavaan kaupunkiin. Hänen siinä seisoessaan lakki kourassa meni ohi nainen nuori herra seurassaan.

— Kas tuossa on venäläinen, — sanoi hän, ja herra pysähtyi Paulia katsomaan.

— Sepä näyttää hauskalta, — sanoi nuori herra.

Ja Paulin kasvot olivat todellakin omituiset, kun hän huomasi itseään katseltavan. Ne vetäytyivät kokoon niinkuin rautalehti, jonka varsi on katkaistu ja suonista vedetään, kuten lapsilla on tapana. Ei se ollut yksipuolinen kouristus kuten kasvojenväänteessä, vaan kaikki hermot tuntuivat olevan yhteydessä galvanisen patterin kanssa. Paul tunsi sen, pani lakin päähänsä ja lähti edelleen. Kulki yli Place Saint Francoisen, alas Rue St Francoisea, jolla toripäivinä oli ajo kielletty. Sitä reunustivat vihanneseukot, jotka istuivat katukäytävällä. Kun nämä näkivät Paulin kärryineen kulkevan, tahtoivat he sulkea hänen tiensä, mutta hän selitti, ettei hän ollut juhta, vaikka siltä näytti, ja että hänellä oli oikeus kulkea. Eukot huusivat poliisia. Tämä selitti lakia vapaasti Paulin vahingoksi, niin että hänen täytyi vetää kärrynsä ylös mäkeä takaisin, kulkea yli Place Saint Francoisen ja alas Desande de Petinetiä ohi Postin. Paul ei näyttänyt alakuloiselta eikä hämmästyneeltä. Hän oli jo kauan sitten lakannut ihmettelemästä niin luonnollista asiaa kuin sitä että kilpailijat kaikin keinoin koettivat estää toisiaan pääsemästä eteenpäin. Kun hän saapui Rue Centralelle, jossa hänelle oli osotettu paikka muutamia askeleita Bendan kirjakaupasta, otti hän peitteen kärryiltä, nykäsi kaaret pois, veti ylleen mekon joka ruskeiden manchesterihousujen kanssa antoi hänelle schveitsiläistyömiehen näön, ja asettui odottamaan ostajia.

Kun hän nyt seisoi yksin kansanjoukossa, sillä juhannus ei ole pyhä Lemanilla, yksin kadehtivain kilpailijain keskellä, jotka eivät voineet kilpailla hänen kanssaan hänen erikoisalallaan, jona olivat ruusut, yksin katuvierellä, jonka oja kulki hänen kärryjensä alatse, kun hän näki nämät työpukuiset, meluavat, hikiset ja tomuiset ihmiset tunkeilevan taakkoineen ja työkaluilleen kuin arkena ainakin, silloin tuli hän raskaalle mielelle, ja hänen ajatuksensa menivät kauas, kauas suureen aavaan, rumaan maahan Moskovan ympärillä.

Hän ei uskonut enään kirkonkelloihin ja semmoiseen, mutta hän kaipasi niitä nyt. Hänen kauniitten ruusujensa makea tuoksu, joka ilkeästi sekottui naapurien purjelaukan ja sellerin hajuun, teki hänet surumieliseksi, ja hän tunsi polttavaa ikävää valkoisten koivujen ja yksinkertaisten metsäruusujen luo. Hän kaipasi pientä punaseksi ja vihreäksi maalattua kirkkoa kullatuin tornein, jossa kuitenkin niin paljon hullua puhuttiin, hän kaipasi arojen äänettömyyttä, sunnuntaipukuisia muschikoita kirjavissa pyhäpaidoissa ja talonpoikaisnaisia keltasissa ja punasissa sarafaaneissa, joita he tänään pitivät pyhän Johanneksen kunniaksi, mutta etupäässä lyhyen kesän tullessa sille tervehdykseksi. Se on heikkoutta, arveli hän, sillä ihmiset eivät tule paremmiksi tai onnellisimmiksi kirkon kelloista ja sarafaaneista; mutta hän ikävöi kuitenkin. Täältä, jossa ei panna kesälle arvoa, kun on kevättä puolen vuotta, tältä kadulta, tämän katuojan viereltä, näiden ihmisten joukosta, jotka olivat hänen vihollisiaan; näitten vanhain ihmisten luota, joitten sydämet ja ajatukset olivat vanhat; näitten ulkomaalaisten luota, jotka tulivat tänne ensi luokan hotellien parvekkeilta nauttimaan luonnosta niinkuin satunäytelmästä teatterissa. Mutta häntä häiritsi ostaja.

— Mitä maksavat arsokat? — sanoi tämä.

— Kaksikymmentäviisi centimiä, madame, vastasi hän.

— Tämä koetteli niiden suomuja ikäänkuin saadakseen selville, olivatko ne väärennettyjä, teki happaman elkeen, joka merkitsi: liikaa! ja meni edelleen.

— Kuinka tuo kana tietää, mitä on liikaa kruunuarsokasta? — ajatteli Paul itsekseen. — Olisipa hän vuokrannut kallista maata, ostanut kallista lantaa, ostanut siementä, kylvänyt, vaalinut taimea, kun se oli niin hento, että tuskin uskalsi koskea siihen; jälleen sitä hoitanut; kastellut, kitkenyt, peittänyt talveksi ja pelännyt, ettei se virkoaisi keväällä; odottanut vuoden, kaksi vuotta, kaksi kertaa 365 päivää ennenkuin sen nuppu puhkesi, silloin ei hän olisi sanonut kahtakymmentäviittä penniä liiaksi, mutta nyt ei hän ollut tehnyt sitä eikä ymmärtänyt mitään. Hän on opettajatar, sen tiedän, ja hän ottaa kolme francia tunnilta, kun puhuu kieltään henkilölle, joka tahtoo sitä oppia. Hän istuu mukavassa lepotuolissa, lämpimässä huoneessa; ei ole vaarassa menettää mitään, keskustelee ilmasta ja teatterista, nousee ylös, menee ja on ansainnut kolme francia. Mutta hän pitää sitä vähänä onnettomalle opettajatarparalle.

Kaksi kaasutyömiestä seisoi kuopassa kaivaen. Paul sattui huomaamaan heidät juuri lopettaessaan taloudellista mietiskelyään.

— Noilla tuossa, — jatkoi hän itsekseen — on kolmekymmentä centimiä tunnissa, kymmenes osa tuon palkasta, joka lämpimässä huoneessa puhuu ilmasta ja teatterista. Tuntuu siltä kuin olisivat työpalkat tässä ylösalasin käännetyssä mailmassa ylösalaisessa suhteessa työn vaivaan! Se on hyvin valaisevaa, mutta vielä ei ole yksikään kansantalouden tutkija asiaa valassut, ja jos joku tutkija sen uskaltaisi valasta, hänestä selitettäisi heti, ettei hän ole mikään taloustieteilijä.

Niin rumia ajatuksia oli Paul Petrovitschillä niin kauniina juhannuspäivänä, mutta Paul olikin jo kauan sitten lakannut kauneutta palvelemasta.

Tunnit kuluivat; aurinko paistoi yli kattojen ja kuumensi seinät ja katukivet, niin että oli kuin leivinuunissa. Ihmiset alkoivat hävitä ja Paul seisoi pian miltei yksin kilpailijoineen. Mutta mitä enemmän päivä kuluu, sitä hienompaa väkeä. Jo tuli jokunen ylhäinen tai rikas nainen, joka oli ennättänyt nousta ylös, kukkia ostamaan. Palvelustytöt olivat suorittaneet vihannesostokset aikaisemmin saadakseen päivällisen ajoissa valmiiksi. Paul oli myynyt kolme kasvavaa ruusua neljästä francista kappaleen; nyt oli hänellä vain keltanen teeruusu jälellä. Se oli niin kutsuttu Céline Forestier, jonka väri muistutti keltasta Villeneuveviiniä, kun se on oikeata ja vivahtaa hieman viheriään. Se oli viisi vuotta sitten ympätty. Hän oli viisi vuotta hoitanut sitä kuin lasta. Vapisevalla kädellä oli hän tehnyt arkaluontoisen leikkauksen kiinnittääkseen kalliin oksan, jota ostamaan hän oli peninkulmia matkustanut, siemenestä kasvattamaansa taimeen. Hän oli sitonut haavan, pessyt sitä, hoitanut pientä vesaa kuin sairasta; varjostanut sitä, kastellut sitä; pessyt sen lehdet homeesta; pitänyt sitä talvella huoneessaan, jossa hän sentähden oli kieltäytynyt rakkaasta piipustaan. Hän oli hoitanut sitä viitenä vuotena; se oli sukulainen, perheen jäsen. Hän oli nähnyt sen ensimmäiset nuput, ja hänen lapsensa olivat huudahtaneet ilosta, kun se oli aukaissut sametinhienot, topaasikeltaiset lehtensä, jotka olivat pehmoset kuin lapsenposket, ja hänen vaimonsa oli suudellut niitä. Ja nyt kauppasi hän sitä kadulla, katuojan vierellä. Niin, hänen täytyi myydä se, sillä hänen lapsensa tarvitsivat kenkiä päästäkseen vanhempineen ulos juhannuspäivänä.

Tuli siinä englantilainen ja kysyi, mitä se maksoi?

— Kuusi francia, sir!

Englantilainen otti esille viisi francia ja sanoi: tässä on! — Hän luuli näet aina olevansa nylkemisen esineenä ja tunsi muka kansan.

— Kuusi francia! — toisti Paul.

— Se ei ole oikea, — sanoi englantilainen ja meni. Tuli sitten amerikalainen.

— Mitä pyydätte tuosta Malmaisonista? — kysyi hän.

— Viisitoista francia, — vastasi Paul.

— Se on hyvää lajia, — sanoi tuo ja maksoi.

Paul tunsi rahain polttavan käsissään; mutta sitten teki hän uuden kansantaloudellisen lauselman: Luulen, että tavaran arvo riippuu hinnasta eikä hinta arvosta! Ja niin kulki hän muutamia askeleita kirjakaupan akkunan luo. Hän katseli uusia kirjoja, jotka olivat vanhoja, niin vanhoja, vaikka nimet olivat uudet. Mutta kuinka hän katsoikaan, sattui hänen katseensa pysähtymään uuteen saksalaiseen kirjaan, jonka oli kustantanut Saksan etevin kustantaja, Brockhaus Leipzigissä. "Mitä tehdä? Kertomuksia uusista ihmisistä kirjottanut Tschernyschevskij." Silmänräpäystäkään viipymättä meni hän kärryjensä luo, pani kokoon vielä myymättömät vihanneksensa ja lähti tiehensä. Hän vihelteli vetäessään Place Saint Francoisea ylöspäin ja kun hän tuli suutarin edustalle, saivat hänen kasvonsa samallaisen hermokohtauksen kuin Avenue de Théatrella. Hän osti kengät lapsille ja meni sitten Bazar Vaudoisiin leikkikaluja hankkimaan. Ja sitten hän kärryineen puolijuoksua tuli mäkiä alas Ouchyhyn.

* * * * *

Veveyn tieltä poikkeaa pieni mäkinen kuja kirkkomaan ja katolisen kappelin väliin. Mäen keskivaiheilta eroaa polku vasemmalle riittävän leveänä vetokärryille. Siellä oli painettuna komean Mont Vertin sisään ja sen korkeitten pähkinäpuitten ja kastanjain suojaamana pohjoistuulia vastaan, ja näkymättä rantatielle Beau-Rivagen mahtavain laitosten takana pieni maatilkku, jonka Paul Petrovitsch perheineen oli muuttanut puutarhaksi ja ruusustoksi. Kaunis näky kohtasi siellä silmää. Korkeavartisia remontantti- ja teeruusuja oli pitkissä riveissä värien mukaan järjestettyinä. Marechal Niel valtavin keltasin päin, joitten pohjalla vielä oli heikko oranssinpunanen hohto kuin auringonlaskun jälkeen, oli takarivinä; sitten Gloire de Dijonin pienet tiiviit pallot, keltasina kuin raaka silkki, niillä oli madeiraviinin sävy ja tuoksu kuin laulun; Safransin silmiin pistävä tulikiven keltaväri; sitten neljännessatanen valkeita Boules de Neige, sametinvalkeita, mutta nuppujen reunustoilla viipyi puna kuin muistona rodun voimakkaammilta päiviltä, jolloin sen veri virtaili punasena; sitten palkinnon saaneen Madame Pittet'n norsunluunvalkeat pikku korit kuin ruusukaalin kuvut; ja sen jälkeen Damaskolaisruusujen samettipurppurankarvaiset, Jules Margattin kirsikanväriset. Noisettien mustanpuhuvat kuin laskimoveri, komea räikeä kokoelma, joka antoi synkkiä ajatuksia, ja siltä ne näyttivät, kuin olisivat elonsa imeneet taistelukentän limaskaisesta maasta; mutta niitten edessä hymyilevinä kuin nuoret onnelliset tytöt, seisoivat helakat Provinsit, muheva mutta vaalennut kaunotar La France, kuin tyttö tanssiaisten jälkeen, ja kaikkien etumaisimpina seisoivat nuokkuen matalat yksinkertaset kuukausiruusut kuin lastenkasvot, niille ovat epärunolliset englantilaiset antaneet niin kauniin nimen, Maidens Blush, neidon kukka. Oli aisteille huumaus katsella tätä ruusumetsää ja tuntea sen tuoksua. Se synnytti kaikki aistimukset yhtaikaa: raa'at kuin hyvin laitettu ruoka, humalluttavat kuin viini, hurmaavat kuin lapsen läheisyys, viattomat kuin lapsen hyväily, kuin satu enkeleistä; äskenteurastettua lihaa ja hehkuvaa madeiraa, sminkkiä ja enkelinsiipiä, naisenrintoja ja lapsensuukkoja, tulikiveä ja aamuruskoa, verta ja maitoa, purppuraa ja pellavaa. Mutta Paul Petrovitsch ei niillä silmin ruusuja katsellut, sillä hän oli "uusi ihminen" ja hänellä oli asioista toiset katsantotavat.

Puutarha oli jaettu neljään osaan: yksi leipää, toinen vihanneksia, kolmas hedelmiä ja neljäs kukkia varten. Kukat olivat Paulin mielestä välttämätön paha, toistaiseksi; ne olivat viimeinen vero hänen kauneusaistilleen, ikävä perintö, josta hänen lapsensa kyllä pääsevät.

Pohjoispuolella oli rakennus. Se oli vanhanaikuinen, navetta ja vajat olivat rakennetut yhteen asuinhuoneitten kanssa. Paul Petrovitsch, joka muuttaessaan Sveitsiin oli koettanut panna toimeen sen vaatimusten vähennyksen, jota paitsi tulevaisuuden ihminen on sortuva suuressa, mutta rauhallisessa taistelussa, joka odottaa, oli järjestänyt asiansa itseavun perustalle. Ettei hän siinä yhdellä iskulla voinut poistaa kaikkia vaatimuksia, joihin hänen luontonsa huonon kasvatuksen kautta oli tottunut, sitä ei hän surrut, sillä hän näki sellaisten vaatimusten järjettömyyden, mutta hän piti velvollisuutenaan alkaa, että hänen lapsillaan olisi jotain tehtynä, kun he alkaisivat. Siihen päähän oli hän koettanut asettaa niin monta elämän tarvetta kuin mahdollista ja mikä oli enemmän, koettanut rajoittaa omiaan ja omaistensa tarpeita vähimpään. Navetassa oli hänellä lehmä, kaksi lammasta, kaksi kiliä, kaniineja, kanoja ja pari hanhea. Vielä oli hänellä kyyhkysiä ja mehiläisiä. Viimemainitut tuottivat talon sokerin. Leipä tehtiin tuottavimmasta ja huokeimmasta viljasta, maissista; se ei ollut niin hyvää kun vehnä, mutta parempaa kuin musta ruis. Teensä, (kahvia ei hän juonut) viljeli hän itse. Hän oli nimittäin Harkovan yliopistossa lukiessaan lääkäriksi asunut kuusi vuotta eräässä yksinkertaisessa vuokralassa. Siellä hän oli tottunut hyvin huonoon teehen; hän oli niin siihen tottunut, että kun hän sai seitsemäntenä vuonna oikeata teetä, hän piti sitä huonompana kuin vanhaa.

Kun hän sitten sai tietää, että hän oli juonut kirsikkalehti-mehua kuusi vuotta ja pitänyt sitä hyvänä, päätti hän jatkaa sen käyttämistä ja nyt oli hänellä monta sellaista "teepuuta" puutarhassaan. Vaatteittensa valmistamista pitivät hän ja hänen vaimonsa vielä liian aikasena, että se voisi kannattaa. Väkeviä juomia ei hän enää käyttänyt. Hän oli juonut nuoruudessaan, niin kuin oli oppinut kotonaan ja yliopistossa. Nyt piti hän sitä tyhmänä, sillä elääkseen meidän aikanamme piti olla ajatukset selkeinä ja voimat raikkaina. Oli ollut kumminkin pitkä ja vaikea työ totutella väkevistä pois, sillä hänen ruumiinsa vaati niitä, kuten arseniikin tai opiuminkäyttäjän ruumis vaatii myrkkymääräänsä. Mutta kävi se sentään vähitellen. Ja kun hänellä nyt oli tämä mielenrauha, ruumiin lepo, voimain sopusointu, niin ei hän voinut kyllin kirota tuota järjetöntä tapaa käyttää aineita, jotka tekivät ihmiset hulluiksi, syyntakeettomiksi, epäluotettaviksi ja tulevaisuuden parempaa tilaa piti hän mahdottomana ilman raittiita ihmisiä. Ja runoilijat, jotka olivat panneet kokoon kaikki valhemäärät, mitä olivat he muuta kuin juoppohulluja, jotka näkivät näkyjä eivätkä voineet nähdä todellisuutta semmoisena kuin se oli. Kaikki päätökset, jotka olivat ratkasseet kansain kohtalot vuosisadoiksi, olivat tehdyt juhlahumalassa. Ranskan vallankumouksen suuret ajatukset olivat haihtuneet reformijuhlien viinihöyryihin; ei mikään komitea voinut työskennellä syömättä ja juomatta; kaikki nämät suuret puheethan pidettiin puolihulluuden tilassa; ja sitten valitettiin, ettei löytynyt leipää, kun otettiin miljoonia tynnyrinaloja maasta viinille ja poltettiin vilja viinaksi! Oliko maailma viisas? Ei suinkaan, sitä Paul jo kauan sitten oli lakannut uskomasta. Mutta kun hän kotona Venäjällä oli alkanut saarnata raittiutta, vastustettiin häntä tuolla vähemmän terävällä huomautuksella: olethan itse ollut juoppo; johon Paul vain oli voinut vastata: juuri siksi! Joka ei ole ollut juoppo, ei voi saarnata asiasta, jota ei tunne!

Paul oli "uudenaikaisessa avioliitossa" sivistyneestä perheestä olevan tytön kanssa. He olivat tehneet suullisen sopimuksen, mutta he eivät olleet antaneet mitään lupauksia, koska kokemus oli osottanut, ettei lupausten pitäminen riippunut antajan tahdosta. Heillä oli nyt kaksi lasta. Työn olivat he jakaneet niin, että rouva oli ottanut huolehtiakseen lapsista, koska hän sopi siihen paremmin kuin Paul. Hän hoiti myös raha-asiat, koska hän oli siihen taitava. Mutta ei hän siivonnut Paulin huonetta, sillä tämä teki sen itse: se oli puolen tunnin työ. Ruoan laittoivat he yhdessä ja Paul pesi astiat, sillä se huvitti häntä sattumalta, ja lattiat hän myös pesi, sillä se oli painavaa vaimolle, etenkin kun tämä oli raskaana. Palvelijaa ei heillä ollut, sillä he eivät tahtoneet nähdä orjaa huoneessaan. Mutta Paulilla oli puutarhassa "apulainen", joka oli ollut puutarharenki, mutta nyt oli Paulin liiketoveri ja hänellä oli paitsi elantoa melkoinen osa voitosta. Paul puhutteli häntä sukunimeltä Bernhardiksi ja tämä häntä Paul Petrovitschiksi. Näin olivat he keskenään sopineet, koska ei tahdottu muistutella valhetta, että oltiin herroja. Koska he tyytyivät kohtuulliseen voittoon työstään, tarvitsi heidän tehdä työtä vain kuusi tuntia päivässä; ja voittoaika kulutettiin lepoon, leikkiin, keskusteluun, lukemiseen ja kirjottamiseen ja Paul kirjotti paljon.

Kun hän nyt tuli pihaan kärryineen, juoksivat hänen molemmat tyttärensä häntä vastaan ja suutelivat häntä. He olivat kaksi pientä vaaleatukkaa, puettuina avariin palttinamekkoihin, olkihatut päässä, kuitenkin kaikki tavallista mallia, niin etteivät näyttäneet ilmoitustauluilta. Ovessa näkyi vaimo. Pieni, vaalea olento, mustat silmät suurin reunuksin, kasvot miellyttävän pyöreät ja ihossa vivahdus öljynväriin. Tukka oli kuin pehmeä impiviiniköynnös ja heitteli kiehkuroita joka puolelle korville, niskaan, otsalle. Hän näytti tyyneltä ja toivehikkaalta, mutta synkkä harso oli ennen niin leikkiväin piirteiden yllä. Surut menneistä, ero rakkaista mutta haitallisista muistoista, kestettyjä taisteluita kasvatusta ja ennakkoluuloja vastaan.

— Päivää, isäkulta! — tervehti hän.

— Päivää, rakkaani, — vastasi hän, ja suuteli äitiä ja lapsia.

— Mene noutamaan tuoli isälle! — sanoi äiti vanhimmalle tytölle, joka näytti viiden vanhalta.

— Ei, Annischka, — sanoi Paul; — Veerasta ei tehdä orjatarta.

— En tahdo, — oli jo Veera vastannut.

— Niinkö sanotaan, — alkoi äiti.

— Niin, — sanoi Paul, — niin vastataan. Se, joka ei opi tahtomaan ja tahtoaan lausumaan nuorena, hänestä tulee tahdoton tai valehtelija suurena! Annischka! Miksi kasvattaisimme lapsemme orjiksemme? Kahdeksan vuoden kuluttua lähtee Veera mailmalle. Silloin ei hän enää ole orjamme, eikä myöskään lie tarkotuksemme kasvattaa häntä asettamaan tuoleja toisille. Mutta jos Veera tahtoo tuoda tuolin, niin kiitän häntä, sillä hän ei ole minulle mitään velkaa.

— Sinulla on oikein, Paul Petrovitsch, — sanoi äiti, — mutta minä en aina voi nähdä asioita uudelta näkökannalta.

— Et, ystäväni, en minäkään aina osaa, mutta meidän tulee totutella. Meillä en tarkoita sinua, vaan todellakin meitä molempia! Mutta sinähän olet jo kattanut pöydän! Huuda Bernhardia!

Bernhard oli pieni leveähartiainen mies, hänellä oli mustat viikset ja musta takkuinen tukka, egyptiläiset silmät ja vankat hartiat, joissa näkyi jäljet "la hotte'esta", vuorelaisten ikuisesta selkäkorista. Hän istui hiljaisena pöytään ristittyään kätensä.

— Eikö Bernhard voi päästä tuosta? — sanoi Paul.

— En, se istuu kiinni pahemmin kuin valkea viini, — sanoi hän.

— Uskonvapautta, Paul Petrovitsch, uskonvapautta! — sanoi Anna varoittaen.

— Kiitos, ystävä, huomautuksesta! Asia on todellakin niin: Anteeksi Bernhard!

— No kuinka kävi kauppa? — kysyi Anna.

— Hyvin ja huonosti, — sanoi Paul. — Hyödyllinen on huonossa hinnassa, mutta hyödytön hyvässä. Ateria, jona oli iso kaniinipiirakka sekä suolattuja sieniä ja etikkakurkkuja, ja teetä aina läsnäolevasta samovaarista, otti nyt hetkiseksi ruokailevien huomion.

— Nyt on juhannuspäivä, — sanoi Paul syötyään.

— Niin, — sanoi vaimo huoaten.

— Sinä huokaat, Annischka. Tuntuuko raskaalta tänään?

Vaimo kumartui ja laski päänsä hänen polvilleen.

— Itke, kulta, niin se menee ohi! — sanoi Paul ja selvitteli tuota valkoviiniä, kuten hän sitä kutsui.

— Niin, jos sinä itket myös, muuten en ilkene!

— Olen lakannut itkemästä, — sanoi Paul. — Mutta ei se ole mikään hyve. Se on muuten niin, muuten vaan!

— Eikö ole raskasta viljellä vierasta maata? — sanoi Anna.

— Emämaa oli kovempaa, mutta se oli köykäsempää. Mutta sehän on päähänpisto. Koko maahan on emomme.

— Sano, että kaipaat maapalaa, jonka tempasit aron tappavalta tukahuttavalta syleilyltä, sano, että haluaisit olla siellä tänään näkemässä, kuinka omenapuusi kukkivat, ruususi ovat nupulla, mansikkasi hyötyvät; sano niin, Paul, niin sanon minä kuinka kaipaan!

— En kiellä, että painaessani lapioni vanhaan mustaan maahamme, kylväessäni, istuttaissani puita ja nähdessäni ruman maan siunaantuvan, tunsin itseni ikäänkuin sidotuksi siihen maahan. Oli tyhmää sitoa itseään. Muistot olen sydänjuurineen repinyt irti, hellimmät siteet olen katkassut, persoonani olen sikojen eteen heittänyt, mutta en tunne itseäni vapaaksi. Kun ajatukseni kulkevat kotiapäin, eivät ne mene lapsuudenkotiin, jossa opettelin orjanpalvelusta, eivät isän ja äidin haudoille, eivät valheellisen suuruuden julmiin muistoihin; ne menevät konnulle, jossa elantoni kasvoi, valkoisten koivujen luo, missä ajattelin terveitä, uusia ajatuksia, tummien kuusien luo, jotka viihdyttivät tuskani, mutta eniten ja nykyään miltei aina tuohon pieneen maapalstaan jota viljelin. Katsopas, niin materialistinen, niin itsekäs olen! Muistatko syksyn sateineen, kun istutimme syreenipensasten; kuinka me kahlasimme savessa käsissä märät pensaat, jotka olin tuonut asemalta. Muistatko kuinka käänsin mansikkamaan ja kuinka minun täytyi istuttaa puoleksi kuihtuneet taimet myöhään yöllä lyhdyn valossa. Muistatko, kuinka omenapuut saapuivat, ja minun täytyi kantaa vettä puoli virstaa, maa kun oli niin kuiva. Ja talonpojat istuivat tai rotkottivat aidalla irvistellen ja ihmetellen, mitä se hyödyttäisi.

— Ja sitten, — jatkoi Anna, — matkustimme kaupunkiin syksyllä. Ja sinä katselit puutarhasi piirustusta; tuossa kasvoi sitä ja tuossa sitä. Ja kun oli routahalla kaupungissa, olit sinä levoton, että tämä tai tuo kasvi oli vahingoittunut. Eikä sinulla enää ollut levollista päivää! Ja sitten kun tulimme maalle jälleen keväällä, oli kuusi omenapuuta kuollut. Nikolai sanoi, että sen oli pakkanen tehnyt, mutta Andreas sanoi, että Nikolai oli kaatanut lipeää niille. Ja silloin itkit.

— Todellako? Hyi häpeä!

— Itkit kyllä, muttet puita, vaan ihmisten ilkeyttä.

— Vallattomuutta, Anna.

— Niin vallattomuutta! Ja sitten istutit uusia. Ja kylvit sitten omenan-, päärynän-, luumun- ja kirsikan siemeniä sadottain, ja sanoit talonpojille, että he saisivat taimia ja ymppäysoksia puista. Ja sitten, Paul Petrovitsch, sitten tuli "suuri tapaus" ja meidän täytyi matkustaa. Sen jälkeen et ole kuullut mitään siitä, mutta sinä ajattelet sitä, sinä uneksit siitä!

— Heikkoutta, Anna, pikkuasioita! Mutta nyt en ajattele enää sitä, en enää! Mutta älä puhu niin surullisesti! Olen iloinen sielussani tänään, sillä minulla on ollut suuri, suuri ilo.

— Kerropas, kerro!

Paul kaatoi juuri uutta kuppia teetä, kun posti tuli tuoden kirjekortin ja kirjeen. Paul luki ensin kortin.

— Tätä ei ainakaan ole avattu — sanoi hän ennen kuin luki. Kortilla oli venäläinen postileima ja se kuului: "Kun aurinko, joka on jumala voi suudella elon haaskaan, niin miksi ei se voisi suudella eloa kirjeeseen?"

— Hm! — sanoi Paul. — Mitähän tämä merkinnee?

— Sen saat kai nähdä kirjeestä, — vastasi Anna.

— Siinä sinulla on oikein! Mutta kirje on luonnollisesti avattu; tässä näkyy jäljet talituista viiksistä, jotka ovat olleet sen rakastettavan suun yläpuolella, joka kirjeen on nuollut kiinni.

Paul luki: "Paul Petrovitsch, Tukkukauppias, Ouchy, Lausanne. K.H:n tilauksen mukaan lähetän huomenna kuusi astiaa kaviaaria, à 2 ruplaa hopeassa ilman astioita. Maksua odotamme ensi tilassa. Kunnioittaen Dimitri Baranoff."

Paul istui hiljaa miettien, mutta ei voinut löytää ajatusta tästä. Että se oli salakirjotusta, sen hän käsitti. Anna auttoi häntä mutta tuloksetta. Silloin heitti Paul avoimen kirjeen pöydälle ja sanoi: — puhukaamme jostain muusta, niin sen kyllä keksin. Puhuimme siitä, että minulla on ollut suuri ilo tänään. Suuri ilo, suurin pitkään aikaan! — Anna — jatkoi Paul — nyt on täsmälleen kaksikymmentä vuotta kulunut siitä kuin Tschernyschewskijn kirja ilmestyi. Se kiellettiin Venäjällä! Kiellettiin totuus kauneimmassa, puhtaimmassa muodossaan! Hänet lähetettiin Siperiaan "katumaan" sitä että oli puhunut totta! Oletko voimakas tänään, Anna?

— Kyllä, — vastasi tämä.

— Niin että voit tyynesti kuulla minun lukevan erästä vanhaa kirjaa, punastumatta.

— Mitä kirjaa?

— "Kiitettyä" kirjaa Venäjän totuuden tulkki Wallacen kirjoittamaa.

— Paul Petrovitsch, et ole itse rauhallinen sanoessasi sanaa totuudentulkki.

— En mutta tahdon opetella! Tahdotko sinäkin?

— Kyllä, mutta uskon, että nuo vanhat sanat ovat meihin niin kidutetut, että kuulemme kaiun sisältämme tai tekevät aivomme kapinan!

— Tunnen tänään olevani niin tyyni ja iloinen, että tahdon lukea tohtori Mackenzie Wallacen kirjaa.

— Sanoit sanan: tohtori halveksuvasti, joka osottaa, ettet ole tyyni.

— Vaikka niinkin, siis lisäksi syy lukea.

Paul nousi ja kävi noutamassa kirjan. Sitten käski hän tyttöjen mennä puutarhaan poimimaan jasmiineja. Hän selaili kirjaa, mutta hänen sormensa värisi. Sitten hän luki lujalla, korkealla äänellä, panematta mitään mielialaa ilmaisevia painoja.

"Monet agitaattoreista sanovat olevansa Tschernyschevskjin oppilaita, miehen, jolla vapautumisaikana oli erityisen etevä sija Venäjän aikakauskirjallisuudessa ja joka sittemmin karkoitettiin Siperiaan, jossa hän vielä on; mutta en luule, että hän myöntäisi näille tätä ominaisuutta."

Anna teki kädellään liikkeen ja veri nousi hänen kasvoihinsa. Mutta Paul jatkoi…, "ja minä olen täydellisesti vakuutettu siitä; ettei hän osottaisi hyväksymistään niille tämänlajisille, jotka olen tavannut."

Anna käännähti olkituolillaan, niin että sen jalat raapasivat santaa. Mutta Paul jatkoi lukuaan yhtä painottomasti kuin ennenkin: "Lukuunottamatta yhtä romaania, jonka hän kirjotti vankilassa, ja jota ei kohtuudenmukaisesti (tässä takertui hän sanaan mutta luki lauseen uudelleen tarttumatta sanaan 'kohtuudenmukaisesti') voi pitää ilmauksena hänen todellisista mietteistään maltillisina hetkinä, sisältävät hänen kirjansa aina sangen paljon tervettä järkeä ja malttia. Tschernyschevskij edisti aikanaan eittämättä sangen tehoisesti vapautuskysymyksen hyvää ratkaisua, kumosi järjestään kaikki ehdotukset mielettömäin valtiollisten mielenosoitusten toimeenpanemiseksi ja lienee nyt viidentoista vuoden karkotusajan kuluessa kylliksi sovittanut nuoruutensa erehdykset." — Onko hyvin luettu? kysyi Paul ja henkäsi.

— Hyvä on, — sanoi Anna.

Paul jatkoi: "Tarkastakaamme lopuksi, missä määrin näille salaisille seuroille voidaan antaa mitään todellista merkitystä. Ovatko ne todellisena vaarana valtiolle? Minä luulen, ettei kukaan, joka tuntee Venäjää hyvin, ole epäröivä vastatessaan tähän kysymykseen kieltävästi. Vieläpä muutamat kiihottajista ovat huomanneet yrityksensä mielettömyyden."

Paul loi katseensa kirjastaan ja huomasi vaimonsa olevan tuhkanharmaan. Hän nousi ja vei kirjan sisään.

— Riittää täksi päiväksi, — sanoi hän. — Mutta on hyvä harjotella, Anna. Joka kerta kun luen jotain vanhaa kirjaa, tunnen kuinka olen kasvanut. Tänään voisin hymyillä.

— Niin kauas en vielä ole tullut, — sanoi Anna. — Kaikki nämät sanat, jotka luit olen kuullut vanhan kunnianarvoisan isäni lausuvan vakaumuksen painolla.

— Ja sinun vanha kunnianarvoisa isäsi on kuullut ne kunnianarvoisalta isältään. Kunnianarvoisat isät ovat vaarallisia. Kuitenkin kaikitenkin: Tschernyschevskij, joka on kuollut, ei enää kadu "nuoruutensa erehdyksiä." Nyt kahdenkymmenen vuoden kuluttua, on hänen Evankeliuminsa ilmestynyt saksaksi. Saksan suurimman ja arvokkaimman kustantajan toimesta ihan ruhtinas Bismarckin sosialistilain edessä. Mitä sanoisimme tästä? Jos olisin kristitty, menisin ripille sunnuntaina ja kiittäisin Jumalaa hänen armostaan.

— Se on suuri tapaus, Paul Petrovitsch, niin suuri, ettemme me voi arvioida seurauksia. Nyt saa mailma tietää sen.

— Ei niin suuria sanoja, Annischka; mailma aavisti sitä ennenkin, mutta nyt saa mailma oppia tuntemaan sen, sillä Tschernyschevskjillä oli rakkaus ja siksi puhuvat hänen sanansa. "Kun aurinko, joka on jumala voi suudella eloa haaskaan." Hm! Miksei se voisi suudella eloa kirjeeseen. Nyt sen keksin!

Paul nousi ja meni pöydän ääreen, mihin oli pannut kirjeen ja kortin aurinkoon.

— Kas, Annischka, kas — sanoi hän ja piti koholla kirjettä. — Se on Dmitriltä.

Kirje joka oli ollut auringonpaisteessa, oli nyt täpösen täynnä pieniä keltasenpunasia kirjaimia, jotka olivat kirjotetut sympatetisella musteella, luultavasti kehäkukan mehulla, ja jotka auringon helle oli saanut esiin. Paul luki puolen kirjettä ääneensä. Se käsitteli "affäärejä" kuten liittoutuneet sanovat. Sitten jatkoi hän lukien toisen puolen hiljaa. Anna aikoi kysyä sen sisältöä, mutta pidättyi, oli heidän sopimustaan vastaan kysellä asioita, joita toinen puoli ei tahtonut kertoa. Paul pisti kirjeen taskuunsa.

— Tuletko järvelle? — sanoi hän. — On juhannuspäivä ja voimme levätä.

Hän nousi peittääkseen hermokohtausta, joka tuli hänen kasvoihinsa. Anna nousi myös pukemaan lapsia.

Päivällis-aikaan nousivat he veneeseen Ouchyssä; ja Paul souti järvelle. Aurinko paistoi säteillen ja kaikki oli vaaleaa ja sinistä. Savoijin vuorten pyökki- ja kastanjametsät näyttivät takkuisilta vällyiltä ja Cornettes de Bizellä oli vielä lumihankia. Vaadtlannin alpit idässä Chillonin luona kohosivat ijän harmaannuttamana jättiläiskatedraalina ja Mayenin ja D'Ain tornit nousivat harjujen yläpuolelle jättiläisten rakentaman Notre Damen kaltaisina; hymyilevinä olivat Lavauxin viinikukkulat penger penkereen ylipuolella kuin valtaportaat Aublyn ja Follyn kalliotemppeliin; Dent de Marcien melkein vaakasuora selänne näytti 8,000 jalkaa korkealta mexikolaiselta porrastemppeliltä, jonka katto oli hohtavan valkea äsken sataneesta lumesta. Länteen päin sumentui Lac Leman autereiseen ilmaan ja näytti avoimelta, äärettömältä, sulaen yhteen taivaanrannatta kuten meri. Mutta jos silmä hetkeksi viivähti autereita tarkastamaan, niin häämötti silmiin sininen Jura pitkänä, kevyenä kesäpilvenä.

— Tämmöisenhän ihminen kuvittelee taivaan olevan, — sanoi Anna.

— Kaunis maa! — vastasi Paul. Muttei sentään meidän.

— Kas kuinka syvällä omistamishalu on meissä, Paul Petrovitsch, — sanoi Anna. Ei ole meidän! Mutta maahan on kaikkien!

— Sen pitäisi olla! Se on ollut, ja se voi jälleen tulla siksi!

Hän souti yli tyynen veden, joka sinipisaroina tippui airoista. Eivät he olleet iloisia ja vaieten saapuivat he Lutryn läheisyydessä olevalle niemelle, johon pieni ravintola kutsui viinilehtoineen ja kantoonin valkovihrein lipuin.

— Jos menisimme maihin vilvottelemaan puitten varjossa, — sanoi Paul.

Annalla ei ollut mitään sitä vastaan. He laskivat rantaan ja menivät ylös.

Pihalla istui emäntä suuren pöydän ääressä laskotellen kirjavaa silkkipukua. Hän oli neljänkymmenen vuotias lihava nainen, jonka pulleat kasvot ilmasivat hyviä päiviä ja laiskuutta. Hänen vierellään seisoi kymmenvuotias tyttö, joka heitteli rengasta koukkuun. Emännällä oli lasi portviiniä edessään eikä hän näyttänyt halukkaalta palvelemaan vieraita, joko hän sitten oli hemmoteltu tai leikki itse vierasta. Pienen rakennuksen ovella näkyi nyt pitkä, tumma nainen ijältään yli kolmenkymmenen, upo-uusaikaisessa aamupuvussa, jonka tarkotuksena oli ilmaista muhkeita muotoja. Hänen kasvonsa olivat vainajavalkeat mutta täyteläiset, ja suuret mustat silmät olivat sinisten syvennysten ympäröimät kuten timantit sametilla koteloissaan. Hänen kasvonpiirteissään oli kuin Medusan kivettynyt hurmaus, ikuinen, jähmettynyt hekuman piirre suupielissä, joka myös voi olla rajaton suru. Hän mittasi Annan vartaloa kiireestä kantapäähän, tarkasti hänen hameensa, hänen kätensä ja hiuksensa, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia häntä tai ottaa huomioon hänen tapansa pukeutua. Uhmailevasti hymyillen kääntyi hän Paulin puoleen kysyen, mitä he halusivat.

— Kaksi pulloa soodaa, — vastasi tämä katsomatta häneen.

— Mitä niitten kanssa? — kysyi Medusa.

— Laseja! — sanoi Paul.

Medusa kävi vielä kalpeammaksi, kääntyi ylpeänä kuin oopperakuningatar ja meni.

— Miksi olit epäystävällinen onnetonta kohtaan, — sanoi Anna.

— Kenties onneton, kenties onnellinen ja rikollinen! — sanoi Paul.

— Aina onneton, joskus rikollinen, — sanoi Anna.

— Joka myy itsensä, on kokonaan erottautunut luonnosta.

— Hätä panee rikkomaan, — sanoi Anna.

— Menkää leikkimään tytön kanssa, — sanoi Paul Veeralle ja Sofialle.

Rengasta heittävä tyttö katsoi pilkallisesti lapsiin ja kuiskaili emännän kanssa. Veera ja Sofia eivät liikahtaneet.

— Menkää leikkimään tytön kanssa, — sanoi Anna.

— En tahdo! — sanoi Veera tarttuen sisarensa käteen.

— Miksi ei Veera tahdo? — kysyi Anna.

— Hän ei ole kiltti, — sanoi Veera ja katsoi keikailevaa kymmenvuotista suurin suruisin sinisilmin.

— Sitten ei Veeran tarvitse, — sanoi Anna, — mutta kuinka tietää Veera, että tyttö ei ole kiltti?

— En tiedä sitä, — sanoi lapsi ja painautui äidin puoleen.

Medusa tuli takasin ja asetti huolimattomasti vesipullot pöydälle sanomatta sanaakaan. Sitten istuutui hän emännän pöydän ääreen ja otti esille paidan, jonka pitsejä hän alkoi ommella kiinni. Silloin tällöin katsahti hän Annaan ikäänkuin taisteluun vaatien.

— Tänään on juhannuspäivä, — sanoi Paul ja täytti lasit.

— Olet pahoillasi, Paul Petrovitsch, — lausui Anna.

— Kai niin! — vastasi Paul. — Olin liian vanha tullakseni uudesti ihmiseksi.

Samassa tuli portista maantietä keski-ikäinen mies, jonka Paul tunsi erääksi Lausannen kauppiaaksi. Olkihattuaan kohottaen hän tervehti Paulia, hymyili Veeralle ja istuutui emännän pöytään. Sitten tilasi hän kolmanneslitran Villeneuveä ja kolme lasia portviiniä, jotka viimemainitut hän tarjosi noille kolmelle naiselle alkaen heidän kanssaan keskustelun seudun murteella naisten silloin tällöin heitellessä sivusilmäyksiä viereiseen seuraan.

— Nyt, — sanoi Paul, — sanoo hän, että me olemme venäläisiä pakolaisia, karkotettuja, ja he katselevat mieltäkiinnittävää herrasväkeä! Kuinka hauskaa olla maanpaossa; kuinka intressanttia olla revittynä kuin puu maasta ja maata paljastetuin juurin päivänpaisteessa, ja tuntea nesteitten kuivuvan kuoren alla; kuinka intressanttia, ettei voi, mihin tuleekaan, päästä lailliseen asemaan, kun ei ole passia; kuinka intressanttia nähdä postikonttorissa valepukuisen poliisin vierellään, kun ottaa ulos rahakirjettä; kuinka intressanttia kun ajetaan ulos kirjastosta, museosta, koskei voi näyttää hallituksen todistusta, että on kansanpettäjä; kuinka intressanttia, ettei vieraassa vapaassa maassa voi mennä maanedustajan, suuren jesuittiliiton asiamiehen, konsulin luo pyytämään suojaa, kun saa osakseen vääryyttä, häväistyksiä ja rettelöitä. Mutta kaikkein hauskinta oli, kun lapset tulivat kävelemästä Ouchystä ja toivat terveisiä tapaamiltaan hienoilta venäläisiltä, ja kun he olivat oppineet kysymään, menisivätkö isä ja äiti pian naimisiin! Katso Medusaa, joka katselee sinua, Anna! Noin ilonen hän on, kun kauppias kertoo, ettet sinä ole minuun vihitty. Kas kuinka hän halveksii sinua! Hän joka on niin ennakkoluuloton itseään kohtaan, hän halveksii sinua! Kuulitko! Vihitty? Hän joka vihittää itsensä kenen kanssa tahansa ensi tilassa, kun hän on väsynyt elämäänsä, muuttaakseen nimensä ja saadakseen vanhuutensa vakuutetuksi! Niin ennakkoluuloinen on tuo ennakkoluuloton nainen.

— Kuka on hänet sellaiseksi tehnyt, Paul?

— Kasvatus; se on totta! Tein vääryyttä häntä kohtaan! Mutta menkäämme! Täällä olo kiusaa minua!

— Ei, viivy Paul; tekee hyvää nähdä vanhaa elämää elävänä edessämme! Se on karkaiseva meitä!

— Tänään on juhannuspäivä — jatkoi Paul ja jäi istumaan. — Nyt puhuu hän, että sinä olit ylhäinen nainen, joka rakastui lääketieteen ylioppilaaseen ja matkusti hänen kanssaan avaraan mailmaan "suuren tapauksen" jälkeen. Ja hän, kauppias, on vihitty, mutta naimisissa ei hänen voi sanoa olevan, sillä jos hän olisi naimisissa, ei hän istuisi täällä juomassa aamupäivällä keveiden naisten seurassa, ja sitten hän menee kotia päivälliselle ja mutisee ruoasta vaimolle.

— Olet heikko tänään, rakas Paul, — sanoi Anna. — Et voi vapautua tuntemasta toisten tuomiota.

— Olen todellakin heikko tänään, — myönsi Paul. — Mutta sillä on syynsä, vaikkei puolustuksia. Ennakkoluulojamme hukutamme kuin kissoja kivet kaulassa, mutta kun nyöri on mädännyt, nousevat ruumiit ylös.

— Sanoppas minulle, mitä Dimitri kirjotti, — sanoi Anna, — sillä minä tiedän, että tämä juuri kiusaa sinua; ja sinä tulet keveämmälle mielelle.

Paul otti esille saamansa kirjeen, levitti sen pöydälle ja luki: "Tulin siis sattumalta matkustaneeksi Butyrkiin päin. Voit ymmärtää liikutuksen, jolla näin jälleen tämän pienen rakkaan paikan siellä lahden rannalla, paikan, jossa meillä on ollut niin monta hauskaa hetkeä, sinulla, vaimollasi ja minulla. Näin tuvan, jonka vihreät luukut maalasimme eräänä lauvantai-iltapäivänä Annan käydessä kaupungissa. Sade oli irrottanut värin, sillä meillä oli liiaksi tärpättiä siinä, Paul. Syreenilehto, jonka olimme kuistin eteen istuttaneet, oli risukkona, sillä elukat olivat polkeneet maan juurilta. Ruusupensaistasi ei näkynyt jälkiäkään, sillä tuvassa oleva väki oli turmellut ne. Menin portista puutarhaan. Sitä ei enää näkynyt. Se oli ohdakkeiden vallassa. Etsin mansikkamaata, mutta näin vain ohdakkeita, suuria untuvaisia maito-ohdakkeita. Omenapuiden paikoilla oli kuoppia maassa, ne oli viety pois. Karviaispensaissa oli vielä vähän eloa, mutta osaksi olivat ne kuihtuneet, osaksi huonontuneet, niin että noissa suurissa englantilaisissa olivat marjat pieniä kuin herneet. Taimilava oli muuttunut tunkioksi. Kun sitten löysin Nikolain heinälatoon piiloutuneena, sanoi hän että Andreas oli tahallaan turmellut puutarhan, mutta kun sitten tapasin Andreaksen, sanoi hän, että Nikolai oli myynyt puut ja taimet naapurille, kun talosi oli otettu takavarikkoon.

"Kun ajattelin sitä, kuinka hyvä olit ollut tälle Nikolaille, jota olit pitänyt ystävänäsi, ja kuinka näin" — (ja niin edespäin! keskeytti Paul). "Tammasi Fannyn näin vetävän auraa" (oikein, mutisi Paul, meidän tulee tehdä työtä!) "niin…" (ja niin edespäin). "Sitten tulin navettaan. Mikä ilkeä sattuma toi minut juuri katsomaan teurastusta. Ja kuka makasi verissään, silmät nurin ja suuri haava kaulassa! Tähikki, kellokas" (j.n.e.)… "Mutta kun minä nähtyäni hävityksen kauhistuksen, kuljin kylän läpi, näin minä joka tuvan edessä kukkivan hedelmäpuun; silloin ajattelin minä: Paul on tehnyt työtä toisten iloksi, ja mihin hän on kylvänyt, siitä saavat he korjata, ja siksi Paul, vaikkei otakaan tätä, tavalliselle käsitykselle ikävää asiaa ilosesti kuitenkaan ei pidä sitä pahana, sillä Paul on ihminen eikä tahdo tehdä työtä vain itselleen ja omaisilleen." Hän pysähtyi ja käänsi kirjeen kokoon.

— Onko helpompi nyt? — kysyi Anna.

— Kyllä on raskasta tavallansa, mutta minä olen vapaampi. Ei Jesus Natsarealainen turhaan kieltänyt opetuslapsiaan mitään omaamasta. Ei mikään sido henkeä niinkuin omaisuus. Kadottamisen pelko ei anna mitään rauhaa, ansaitsemisen toivo mitään lepoa. Onko siis ihme, että uudet ihmiset ennen kaikkia ajattelevat vapautua omaisuudesta kuten ensi kristitytkin. Nyt olen vapaa, Anna, ja nyt tahdon käyttää vapauttani.

— Mutta, Nikolai, ystäväsi! Se oli surullista.

— Menetyksenä, kyllä! Mutta älkäämme opetelko pitämään ystäviämme ominamme, omaisuutenamme! Vilpittömästi sanoakseni tuntuu pahemmalta ajatella Fannya; se oli niin tottunut tanssimaan tarantassin edessä ja saamaan hyvää ruokaa ja silityksiä! Fanny parka, joka sai niin hienon kasvatuksen! Joko lähdetään kotiin, Anna? He nousivat ja menivät veneeseen.

* * * * *

Paul Petrovitsch heräsi eräänä maaliskuun aamuna kello kolme. Hän oli kuullut vaimonsa huudahtavan, mutta nyt ei kuulunut mitään. Hiljaista oli sisällä, hiljaista ulkona. Akkunaluukkujen kautta näki hän aamuvalon tunkeutuvan sisään, heikkona, kaislanvihreänä luukkuliistakkeiden lomitse. Tämä oli hänen ilonsa, tämä juhlallinen hiljaisuus, johon hän kaupunkilaisena ei ollut tottunut. Hiljaisuudessa kuuli hän ääniä, jotka puhuivat vakavia, raittiita sanoja tulevaisuudesta, hän kuuli menneisyyden muistojen valittavan tuskaisina huutoina, jotka kehottivat auttamaan kärsiviä.

— Tsrt, Tsrt, Tsrt, alkoivat pikkuvarpuset ulkona. Ne ensimäisinä heräsivät. — Tsrt, tsrt, tsrt, tsrt, kuului toisesta pensaasta, jossa toinen perhe oli yönsä viettänyt. Mustarastas heläyttää mollisäveleensä, joka on olevinaan laulu, mutta jääkin alkuun; surunvoittoinen se on, niin kuin laulaja tuskalla tuntisi syntyneensä halu povessa, mutta ilman kykyä. Peippo, joka on iloinen, vaikkei osaa kuin pienen paritahtisen laulunpätkän, virittää sävelensä, elämänhaluisena, aina valmiina, ja pelkäämättä harjottelua; uunilintu, joka tietää olevansa ensi tenoori, alkaa aariansa, joka ei ole mikään mestariteos, mutta jossa kuitenkin on kunnioitettavan pitkiä vaihteluja; silloin herää kilpailuhalu, ja laakeripensaista, kypresseistä, seetereistä, aukubaareista, mahonkipuista, pyökeistä, kaikenlaatuisista puista ja pensaista, joissa vaan on maaliskuussa talvivihreää, kohoaa peloittava kuoro, jonka lomitse mustarastaan voimakkaan surulliset, epävireiset säveleet kuuluvat.

Paul nousee ylös ja avaa parvekkeen oven. Valomeri lyö sädelaineen häntä vasten; aurinko ei ole vielä noussut, mutta sinisenä kuin alaspudonnut taivas on järvi hänen edessään ja sen helmasta kohoavat Savojin alpit kuvaten suurilla alueilla neljää vuodenaikaa. Rannassa on talvivihreitä puita ja pensaita, joista Laurus Tinea juuri nyt on valkosten kukkien vallassa kuten kesällä; puutarhassa kasvaa salaatteja ja kaalia; ylempänä kevään alueella kukkivat persikkapuut ruusunpunertavan lumen värisinä, siellä vivahtelevat vaaleanvihreinä pähkinäpuut ja kukkivat esikot ja vuokot; vielä ylempänä on pyökkimetsä ruskeana kuin syksyllä ja ylinnä on lumi, valkeana, sinertävänä, loistavana, mutta juuri nyt vetäytyy se ruusunpunaseksi aamuruskon ensi hohteesta. Ja nyt laulavat kaikki linnut yhtaikaa. Ja Rochers de Nayen suoran harjan yläpuolella on valokaari, punakeltasella reunustettu kuten appelsiinin kuori; ja halkeamasta ampuu esille katse, säde lentää yli niittyjen ja kuivaa kasteen, uusi säde, koko kimppu, ja niin tulee esille auringon levyn yläkoko kimppu, ja niin tulee esille auringon levyn yläreuna, heiluen, väristen, ikäänkuin narisisi sen vanha kulunut akseli. Ja varjot vetäytyvät arkoina alaspäin vuorten juurille ja piiloutuvat kuusikkoihin levähtämään vilpoisessa iltaan saakka.

Paul kulki parvekkeella vaimonsa akkunan luo. Valkeat verhot eivät olleet tarkasti kiini. Hän ei nähnyt vaimoaan, mutta kyllä kaksi lastaan. Veeran pää oli tyynyn reunalla ja käsivarsi avoimin kätösin riippui ulkopuolella. Hänen kasvonsa olivat unesta täyteläiset, ja avoimesta suusta näkyi valkosia pikkuhampaita, joissa ei ollut tahraakaan. Koko kasvot hymyilivät ja hän oli näkevinään sinisilmien katseen silmänluomien läpi. Paul huokasi syvään, ikäänkuin näkisi rakkaimman toivonsa jonkun tuntemattoman uhkaamana. Nyt kuuli hän heikkoa vaikerusta vaimonsa vuoteelta, mutta hän ei tahtonut herättää häntä. Luultavasti uneksi hän jotain ilkeää, ehkä entisyydestä, jota ei koskaan voitu unohtaa. Hän meni taas huoneeseensa, pukeutui ja meni sukkajaloin puutarhaan. Hän katseli liistakkeissa kasvavia aprikoosejaan ja persikkoja, jotka jo olivat kukkineet ja näyttivät pieniä hedelmänalkujaan; hän tervehti mehiläisiään, jotka jo olivat työssä; ja sitten aikoi hän mennä navettaan, kun kuuli äänekkään valitushuudon vaimonsa huoneesta. Hän juoksi portaita ylös ja kuunteli ovella. Nyt kuuli hän nimeään valitellen lausuttavan. Hän kolkutti ja astui sisään. Siellä makasi Anna väännellen itseään kasvot tuskasta punasina.

— Mikset, Anna Ivanovna, tehnyt kuten pyysin, ja valmistanut rouvaa ajoissa. Nyt olemme tässä: Bernhard on omaistensa luona, ja minun täytyy jättää sinut yksin.

— Ei nyt moitteita, Paul kulta, mutta kiirehdi.

— Anteeksi, rakkaani, — sanoi Paul ja siveli hänen kuumaa otsaansa.

Veera heräsi äidin uusiintuviin tuskanhuutoihin. Hän kohottautui sängyssään, katsoi kauhistuen äitiin ja sanoi: Isä ei saa tehdä äidille pahaa.

— Ei kultaseni, ei isä pahaa tee, mutta äiti on sairas.

Paul suuteli vaimoaan ja juoksi ulos. Mutta kun hän tuli portille, kuuli hän kirkunan, joka tunkeutui linnunlaulun läpi kuin hätähuuto niille, jotka riemuiten viettivät häitään pelkäämättä, ajattelematta syntymän tuskaa, kuoleman tuskaa.

Hän juoksi mäkeä ylös Lausanneen päin, juoksi niin, että sydän hyppi ja veri nousi päähän. Hän pääsi pienen kirkkomaan kohdalle, kun äkkiä hänen jalkansa pysähtyivät ja hänen koko ruumiinsa nytkähteli niinkuin kasvonsa väliin. Hän tarttui kirkkomaan aitaan. Siihen vaipui hän eikä päässyt mihinkään, polvet olivat koukussa ja ruumis vetäytyi kokoon kuin galvaanisen patterin vaikutuksesta. Hän näki ruohottuneet hautakummut ja olisi mennyt tainnuksiin, mutta poltti samassa kätensä nokkosiin. Silloin tuli hän tajuihinsa, muisti vaimoaan ja huusi apua. Katolisen kappelirakennuksen akkunassa näkyivät lihavat sinimustat kasvot valkeaan yömyssyyn puettuna. Se oli pappi. Kun hän näki Paulin vääntyneet kasvot ja kokoonmenneen ruumiin, niin luuli hän jonkun juopuneen hoipertuneen siihen ja sulki akkunan sanoen: juopporatti!

Mutta Paul huusi yhä apua. Hän kohotti nyrkkinsä taivasta kohti, hän repi tukkaansa, hän kirosi niitä, jotka vankilassa olivat murtaneet hänen voimansa saadakseen hänet tunnustamaan semmoista mitä ei tiennyt, ja nyt katui hän sitä, että oli karannut lähestyvää kuolemaa kuten silloin tapahtui, sillä elämä oli tällä hetkellä raskaampi kuin hän oli osannut kuvitellakaan. Hän ajatteli kaiholla kidutusta siellä jossa hän kärsi yksin; nyt hän kärsi toisen puolesta, ja hänen täytyi myöntää, että huoli toisen puolesta on voimakkaampi kuin oma tuska. Hän näki huoneen, jossa Anna makasi yksin lasten kanssa pidättäen tuskan huutoa, ettei pelottaisi näitä.

Kun hän oli huutanut jonkun aikaa, riensi läheisestä talosta vuokralainen hänen luokseen.

— Mikä hätä? — kysyi tämä osaaottavasti.

— Olen sairas, — vastasi Paul, — mutta vaimoni makaa lapsivuoteessa, juoskaa taivaan nimessä Lausanneen kätilölle ja pyytäkää häntä heti tulemaan Ouchyn ruusuviljelijän luo. Älkää minusta välittäkö, juoskaa, ja taivas on teitä siunaava.

Mies tahtoi auttaa Paulia ensin, mutta tämä kieltäytyi ja alkoi kontata alamäkeä kotiansa kohti.

Väliin pysähtyi hän siirtääkseen teräviä kiviä sivuun, ja silloin noitui hän. Joka hänet silloin olisi tavannut, olisi luullut näkevänsä kilpikonnan yrittämässä pystyynnousua katsoakseen taivasta päin kuten joku luomakunnan herroista. Hiki virtasi pitkin Paulin kasvoja ja partaa, ja vaahtoa oli suupielissä. — Katso ihmistä, — katkeroi hän, — katso ihmistä, mailman herrain maahan murjomaa! Oi, Jumala, Deus optimus, maximus, katso, kuinka valtasi pitäjät muuttavat ihmislapsia matelijoiksi ja taittavat heidän selkänsä, kun he aikovat nostaa päänsä! Katso kuinka he ovat häväisseet mestariteoksesi, kuinka he ovat osanneet käyttää aikakauden, neron suurinta keksintöä, jota piti käytettämän puhetorvena kansain kesken! He ovat varastaneet salaman taivaalta lyödäkseen meidät rammoiksi, ah Herra kuinka kauan? — Sitten malttoi hän mielensä ikäänkuin häveten lausumistaan ja konttasi edelleen kujaa alas.

Hän pääsi kotipolulleen. Silloin kuuli hän uudelleen vaimonsa valitushuudot. Hän ei päässyt matelemalla pitemmäksi, sillä huudot tempoivat hänen selkäydintään ja hermojaan. Mutta nyt kieritteli hän eteenpäin, sillä hänen täytyi päästä vaimonsa luo. Lähemmäksi tultuaan kuuli hän lastenkin huutavan, niin epätoivoisasti, niin avuttomasti. Kyyneleet virtasivat hänen poskiaan sekottuen maan tomuun, niin että hänen kasvonsa olivat tuntemattomat, kun hän vihdoin pääsi kaivolle, jonka kivialtaaseen hänen onnistui kämpiä. Kylmä vesi tuntui tyynnyttävän ja hänen ruumiinsa alkoi oijeta. Annettuaan vesisuihkun jonkun aikaa valella niskaansa ja selkäänsä nousi hän ylös kylvystä, juoksi huoneeseensa ja sai kuivan takin ylleen. Kohta oli hän vaimonsa vuoteen vieressä.

— Hän tulee heti, — kuiskasi hän kumartuen sairaan yli, — heti.

Sitten kantoi hän ulos lapset ja sängyt ulkopuoliseen huoneeseen ja alkoi pukea heitä heidän yhä huutaessa: mamma! mamma! Hän jätti heidät hetkiseksi ja meni äidin luo, joka tarttui kovasti hänen kaulaansa kiemurrellen tuskasta. Paul meni parvekkeelle katsomaan eikö tulijaa näkyisi. Hän rukoili Jumalaa, sillä hän uskoi Jumalaan, vaikkei uskonutkaan rukouksen voimaan muuttaa yksityiskohtia maapallon elämän pienessä hallituksessa, hän rukoili Jumalaa niinkuin oli lapsuudessaan oppinut, sillä nyt oli hän heikko. Ja luonto hymyili niin epäsointuisasti hänen tuskalleen, ja linnut lauloivat yhtä raikkaasti kuin ennenkin. Ja sitten piti hänen mennä auttamaan Sofiaa, joka oli vetänyt sukan nurin jalkaansa, ja sitten Annan luo, kun tuskat tulivat, ja tämä otti häntä kaulasta kohottautuen vuoteelta, kuin tahtoisi kuolla miehensä rintaa vasten. Ja niin hellitti myrsky taas huutoinen; niin makasi hän siinä tyynenä ruusuisin poskin, hiukset hajallaan ja silmät hehkuvina. Paulin oli tehtävä tulta lieteen pienokaisen tuloon. Hän juoksi Veeran ja Sofian luo ja antoi heille kaikki kuvakirjat ja valokuvat. Ja sitten haki hän piirongin laatikosta lapsenvaatteita ja mitä muuta Anna käski. Ja sitten kellariin kylpyammetta noutamaan.

Kun hän toi sitä portaissa, kuuli hän kauhean kiljahduksen, entisiä kovemman, ja hänen tullessaan makasi Anna hiljaa aurinkoinen hymy kasvoilla, uupuneena, tyynenä ja henkeä vetäen. Peitteen alta kuului kitinää, se kasvoi heikoksi elonhaluiseksi kirkunaksi, jonka Paul niin hyvin tunsi. Hän tuli iloiseksi, sillä hän tiesi että pahin oli kestetty, hän oli lääkäri ja tiesi viivytyksen vaaran, mutta hän ei voinut saada itseään kohottamaan peitettä, ei, hänessä oli vielä liiaksi vanhaa ihmistä. Mitä naista tahansa, muttei vaimoaan! Hän tunsi olevansa saatanallisessa välikädessä, yhtä vaikeassa kuin äskenkin, — mutta hän ei voinut pakottaa itseään, ei voinut. Mutta miksei? Sitä ei hän tiennyt, mutta niin oli asia! Silloin kuului askeleita portailta. Hän ryntäsi ulos, odotettu rouva oli tullut. Hän syleili tätä ja lykkäsi hänet huoneeseen. Sitten vei hän tytöt puutarhaan.

Hän hengitti kepeämmin, mutta hänen säärensä vapisivat vielä. Hän katsoi vuorille, ja ne olivat niin vankat ja hohtavat kuin ainakin, ja taivas oli valoisa. Hän poimi kauneimmat tazetit ja tulpaanit ja teki vihkon pelkistä valosista väreistä, ei veripunasia, ei tulenkeltasia, vain vaaleita, jotka viihdyttivät silmää.

Puolen tunnin kuluttua tuli rouva yläkuistille ja viittasi häntä. Minutissa oli hän ylhäällä ja piti poikaansa käsissään. Hänen poikansa! Ihmeellinen, ennen tuntematon riemu; eikä hän voinut käsittää, miksi tämä oikeastaan antoi hänelle enemmän iloa kuin ensi tytär, omaa kuvaansako hän syleili? Oliko tämä uusi minä jossa hän toivoi unelmansa uudesta miehestä toteutuvan, vesa vanhassa rungossa, joka saisi kasvaa uudesti, tuoreesti, jonka ei tarvitsisi oppia kaikkia hulluuksia, jotka hänen oli täytynyt osata ja jotka nyt eivät yhdellä repimällä lähteneet pois, tulevan suvun edustaja, jolla kenties oli syntymästään uudet ajatukset, uudet aivot, uusi sydän! Kenties! Ja niin laski hän pojan äidin rinnalle, jossa hän saisi maata ja kasvaa vanhempain tehdessä työtä tullakseen uusiksi arvokkaiksi vanhemmiksi uuden ajan miehelle.

Pari päivää myöhemmin istui Paul Petrovitsch Annan vuoteen vieressä. Heidän keskustelunsa oli pysähtynyt ja hiljaisuus oli niin syvä, että kuului vain hengitys äskensyntyneen kehdolta. Mutta he kuulivat hiljaisuuden kautta, mitä kukin tahollaan ajatteli. Paul kuuli Annan ajattelevan: nyt olemme pitkän aikaa puhuneet joutavista asioista. — Ja Paul ajatteli itse: mihin tahtonee hän tulla?

Vihdoin alkoi Anna äänellä, jonka koetti tehdä niin vienoksi kuin mahdollista, niin että sanat todella kuulostaisivat rukoukselta: Paul Petrovitsch, rukoilisin sinulta jotain.

— Siis semmoista, joka on minun toiveitani vastaan, Anna Ivanovna, sillä muuten ei sinun tarvitsisi rukoilla! — vastasi Paul levottomana.

— Niin! — sanoi Anna lamaantuneena.

— Nyt siis tulee se aavistamaton! Puhu!

— Älä suutu minuun, Paul, älä halveksi minua, mutta älä kiellä minun rukoustani! Anna minun kastaa poikamme!

Paul istui jotakuinkin tyynenä.

— Taka-askel! Hm! Hyvin luonnollista, mutta on luonnollisiakin asioita, jotka voivat olla ikäviä, kuten jos ukkonen lyö sisään uuninpiipusta tai semmoista. Tämä on ikävä kohtaus Anna Ivanovna! Me emme alentuneet käyttämään pappia mennessämme naimisiin, ja nyt on pyydettävä anteeksi. Kovin ikävää!

— Miksi on se ikävää, me kun emme pyydä anteeksi. Ja sanot: me! Sinun ei tarvitse sitä tehdä, saan kai tehdä sen yksin!

— Lapsi ei silti lakkaa olemasta myös minun; eikä siitä asiasta voi puheella päästä, että minun lapseni on kastettu! Se on huono esimerkki "ystäville."

— Asettaako Paul ystävät minun ja itsensä väliin? — sanoi Anna jotenkin kovalla äänenpainolla.

— En, vastasi Paul, älköönkä Anna Ivanovna antako ystävät-sanalle rumaa kaikua. Anna tietää, mitä ystävät ovat; he eivät ole yksi tai kaksi henkilöä, he ovat asia itse! Mutta kysymys on vaikea! Paul Petrovitsch pitää vääränä vihkiä lastansa vallan herroille; Anna Ivanovna pitää rikollisena tai semmoisena jättää lapsensa kastamatta. Mitä vastaisi Salomo siihen asiaan, viisas Salomo nimittäin; mitä lainsäätäjä Salomo on vastannut, sen tiedämme, mutta me, Anna Ivanovna, me emme vetoa lakiin, jota emme tunnusta!

— Siksi pyysinkin, Paul Petrovitsch, saada kastattaa lapsi. Pyysin!

— Tahdon etsiä vankkoja syitä vastaani, Anna, lemmitty, että voisin täyttää tahtosi. Ystävät sanovat: Paul Petrovitsch, joka mennessään naimisiin halveksi likasta pappia, hän on selkänsä takana antanut vaimon kastaa lapsensa. Mitä vastaa Paul silloin?

— Tein vaimolleni mieliksi, koska rakastin häntä. — vastaa Paul.

— Mutta silloin sanovat ystävät: hän rakasti naista enemmän kuin totuutta; Paul ei ole se mies, jota etsimme!

— Niinhän voi yksinkertaisesta samantekevästä asiasta saada suuren kysymyksen.

— Ei ole yksinkertainen asia luvata lapsensa valheelle. Ja ajattele, Anna, kun sitten kadut, sillä se tapahtuu!

— Koskahan hankaus lakkaa, Paul! Uskotko että yhtymys puolisojen kesken on mahdollinen, kun me siteessä, jonka tulisi yhdistää meidät, juuri tunnemme kulmat terävimpinä?

— Nykyisissä oloissa en pidä mitään mahdollisena, mutta siksi Anna, juuri siksi tahtoisin mieluimmin, että alkaisimme uudet olot lapsistamme! En moiti sinua, sillä sama olisi voinut sattua minulle, silloin olisi aseina sama, vain käännettynä! Mitä teemme? Sillä minä en tee mitään sinua kuulematta! Voimmeko nyt yhdistää toivomuksemme? Voimmeko kastaa ja olla kastamatta, samalla kertaa? Voimmeko sopia toisen luopumatta omastatunostaan? Ja eikö toisen täydy alistua, kuinka ratkaistaneekin? Ja kun toinen on alistunut, on liitto rikki! Eikö totta?

— On surullista Paul, mutta mitä teemme? En voi auttaa sitä, mutta lepoa en saa, ennenkuin lapsi on kastettu! Se on yksinkertaista, se on taikauskoista, mutta en voi auttaa sitä, kuuletko?

— Uskon sen, Anna! Tiedän, että ruumiilliset järkytykset ikäänkuin kääntävät sielun nurin, niin että pohjapuoli kääntyy ylöspäin, tiedän, että kuolevat usein palaavat lapsuutensa uskoon, ja aina vedetään esiin todisteena Voltairen huonosta uskosta sitä, että hän tiedottomassa tilassa joutui semmoiseen asemaan; tiedän itse että vielä tänäänkin tutkin teekupin kuplia ja voin pelätä pimeää siksi, että hoitajattareni lapsuuteni aikana opetti minulle tyhmyyksiä! Sinä kastat lapsesi, Anna, mutta minä en ole mukana asiassa! Emmekä enää koskaan puhu siitä.

Anna tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

— Kiitos rakastettu, rakastettu Paul; olet tehnyt minut sanomattoman onnelliseksi.

— Mutta koskaan emme puhu siitä, Anna. Enhän olisi voinut kieltää! Lapsihan on sinun.

— Sinun myös, ja laki on sinun puolellasi, Paul, sillä laki käskee lapsen seuraamaan isän uskontoa. Mutta lain ovat säätäneet miehet naisia vastaan.

— Ei, Anna Ivanovna; lain ovat säätäneet miehet ja naiset, sillä meillä on ollut keisarinnoja, jotka ovat antaneet lakeja; lain ovat säätäneet yläluokan miehet ja naiset alaluokan miehiä ja naisia vastaan. Oikeutta! Anna Ivanovna, ja olkaamme ystäviä, kun käymme lakia vastaan!

Paul oli luopunut tahdostaan Annan toivomuksen hyväksi, mutta hän ei tuntenut alistuneensa. Anna sitävastoin oli ottanut vastaan lahjan Paulilta ja tunsi olevansa velassa. Ensi kerran, kun Paulilla oli toivomus hänen toivettaan vastaan, täytyi hänen luopua. Hänen rauhansa oli järkytetty. Hän näki joka päivä ja hetki velkojansa edessään. Hän sai aina pelätä velkomusta. Hänen ajatuksensa pyörivät kysymyksessä: mitä hän vaatinee? Hän arvaili kaikellaista, ja mihin tahansa hän pysähtyikin, niin tuntui hänestä vastenmieliseltä antaa sitä pois, sillä se olisi ollut anastus hänen persoonastaan; hän ei voinut sanoa ei, sillä hän oli velkaa: ja hänen täytyi maksaa. Hänen sielunsa ei ollut vapaa, sillä siihen oli kiinnitys. Mutta hän ei voinut jättää lasta kastamatta, sillä epäilyt olivat voimakkaat. Ja vaikka hän olisi jättänytkin, niin oli Paul kuitenkin antanut lahjansa. Paul tunsi, että jotain oli tullut heidän välilleen, mutta ei hän voinut saada sitä pois. Puhuminen siitä oli mahdoton. Se oli tapahtunut, yksinkertaisesti, ja se pysyi. Hän pelkäsi, ettei herättäisi epäluuloa, niin että hän kävi umpimieliseksi. Ja nythän ei ollut mitään takeita siitä, ettei voisi tulla törmäystä muistakin mielipiteistä, jotka Annassa pilkistivät esiin polveutuen vanhemmalta ajalta. Anna tunsi olevansa enemmän velassa Paulin huomaavaisuuden tähden, ja mitä hienotunteisempi tämä oli, sitä enemmän kasvoi velka. Kun hän joka hetki näki velkamiehensä ja tiesi elävänsä hänen armoillaan, niin heräisi hänessä kylmä tunne, joka tuli miltei vastenmielisyydeksi Paulia kohtaan. Toiselta puolen tuntui Annasta, että hän ikäänkuin oli saanut takasin osan itseään saadessaan takasin vanhoja tunteitaan ja mielipiteitään. Hänestä oli miltei iloista tuntea, että hänellä oli ajatus, jota Paul ei hyväksynyt, sillä se oli hänen omaisuuttaan, jota hän ei ollut saanut tältä, sillä kaikki uudet ajatukset oli hän saanut Paulilta. Se seikka, että hän oli saanut vanhat ajatukset toisilta, kuten vanhemmilta ja opettajilta, ei häntä painanut, sillä hän ei ollut saanut niitä tältä yhdeltä, ja se tuntui olevan pääasia.

Kastepäivä oli tullut. Bernhard oli pyydetty todistajaksi. Pienokaiselle oli laitettu kaunis kastepuku, Paul tuli puutarhasta auttamaan tyttöjen pukeutumista, sillä näitten oli määrä seurata mukana. Tämä jalomielisyys teki taas kiusallisen vaikutuksen Annaan. Hän koetti siinä nähdä pilkkaa, mutta sitä ei hän voinut parhaallakaan tahdolla. He olivat pukeutuneet ja valmiit lähtöön. Anna sanoi hyvästi, sangen lyhyesti. Paul suuteli lapsia. Hän aikoi sanoa, että he olisivat varovaiset pienokaisen suhteen, mutta pidättyi. Anna kyllä ilmankin huolehtisi. Ja niin lähtivät he.

Paul jäi huoneisiin. Oli iltapäivä, kaikki kävi hiljaiseksi ja Paulista, joka ei ollut ennen ollut yksin kotona, tuntui sangen kummalliselta. He olivat lähteneet; kaikki, jotka kiinnittivät häntä elämään, tähän elämään, joka ilman heitä oli hänelle kiusa. Tulevan puolesta oli hän tehnyt kylliksi, enemmän kuin toiset, eikä hän uskonut tulosten valmistuvan ennen kuin sukupolvien mentyä. Kun ensi painostus oli ohi, istahti hän kuistille. Hänestä tuntui kuin ajattelisi hän vapaammin. Hänen ei tarvinnut jakaa ajatuksiaan väsyttävästi tarkaten itseään, sanojaan, käytöstään. Hän ajatteli selkeämmin yksinäisyydessä, hiljaisuudessa. Ja kun hän tunsi ajatusten kulkevan voimakkaasti edelleen, ilman että niitä liepeistä nyittiin, törmäämättä mitään esteitä päin, kasvoi hänen rohkeutensa ja toivonsa. Hänestä tuntui, kuin löytyisi mahdollisuuksia ajattelemalla päästä siitä salasokkelosta, johon kasvatus oli hänet sulkenut. Epäilyt haihtuivat pois, ja hän näki kaikissa näissä hellissä siteissä vain siteitä. Ajatteles päivää, jolloin Anna pyytäisi saada panna lapset kouluun, — kouluun, jossa he oppisivat yhtä huonoiksi kuin hän kerran oli ollut! Hänellä oli syytä pelätä. Silloin täytyisi hänen taas pakottaa joko omaatuntoaan tai toisen tahtoa. Mutta eikö äidillä ollut oikeutta työskennellä sen puolesta, mitä piti lastensa parhaana? Kyllä! Täytyisi siis tehdä väkivaltaa toisen omaatuntoa vastaan. Sitä ei Paul voisi. Hän, joka vaati omantunnonvapautta kaikille, alkaisiko hän pakottamalla toisen vapautta! Ei! Mutta jollei hän sitä tekisi, silloin ei koskaan alkaisi se uusi, jonka tuleman piti. Ja jollei hän alkaisi lapsistaan, kuka sitten alkaisi? Niin, hänen tuli työskennellä edelleen kokonaisuuden muuttamiseksi, mielipiteitten muuttamiseksi, niin sitten se kyllä tulisi. Ja toiveet saada alkaa omaisistaan täytyisi hänen jättää kokonaisuuden takia. Niin oli käyvä.

Hänen oli kuljettava tietään, yksinäistä kauheata tietään, vei se sitten mihin tahansa. Muuta neuvoa ei ollut. Niin voi hän toimittaa jotain suurta ja hyödyllistä. Tämä oli julma uhraus, katkera pettymys; mutta kohtalo tahtoi niin! Mutta jos hän ei jaksaisikaan, jos hän sortuisi? Sitten kai saisivat toiset sen tehdä. Mutta, ei mitään liikoja sanoja. Hän tahtoi kokeilla ensin.

Hän meni Annan kirjotuspöydän ääreen ja kirjotti paperilapulle: "Matkustan pois pariksi päivää. Terve niin kauaksi! Paulisi." Sitten kokosi hän vähän vaatteita laukkuun, ja aikoi lähteä. Ovella käännähti hän. Tuossa oli kehto tyhjänä, mutta päänalusessa oli pieni kostea kuoppa; tuossa oli Veeran vuode, tuossa Sofian. Kuin musta pilvi sumensi hänen silmänsä, mutta hän meni. Meni höyryvenelaiturille odottamaan höyryä, joka kulki Evianiin Savoijin puolelle.

Laituri ulottui kauas järvelle ja hänestä tuntui kuin vaeltaisi hän äärettömyyttä kohti; ulkopuolella laiturin pään oli sininen järvi ja siniset vuoret; harvain lankkujen raoista näkyi sininen vesi; oli kuin veisi se tie tyhjyyteen, olisi polkulauta ijäisyyteen. Hän istuutui penkille. Pää tuntui levänneeltä ja teki työtä, hätävaraksiko muita ajatuksia vastaan, vaiko vapaushalusta, sitä ei hän tiennyt, mutta unelmoimisen ja haaveilemisen olivat hänen aivonsa jo kauan sitten lopettaneet.

Höyryvene tuli. Paul istuutui etukannelle niin että tuli selkä Sveitsin rantaa kohti. Hän otti esille muistiinpanokirjansa ja alkoi kirjottaa. Ja niin kirjotti hän siihen saakka kuin he saapuivat Evianiin. Päivä kallistui iltaan. Hän meni maihin ja tilasi huoneen vaatimattomasta Lion d'Orista, josta oli näköala yli Geneven järven sveitsiläisrannalle. Peseydyttyään istuutui hän lukemaan, mitä oli kirjottanut. Hän tuli iloiseksi, sillä hän havaitsi uusia ajatuksia, ja hän tunsi, että hänen päänsä oli työskennellyt vapaasti ilman mitään häiritsevää painoa. Koko hänen olemuksensa ikäänkuin paisui, ja hän tunsi samaa suurennustunnetta, jota väliin kokee valvoessaan pimeässä ja pää tuntuu mahdottoman suurelta. Hän tilasi kupin teetä ja istuutui ikkunan ääreen sitä juomaan. Hän katsoi yli järven, näki Lausannen kirkon, Ouchyn ja Beau-Rivagen tornit. Mutta hän ei tuntenut mitään vastenmielisyyttä. Suuri sininen vesi oli hänen ja hänen entisyytensä välillä. Hän oli kulkenut kuilun yli, repinyt rikki sillan ja heittänyt pirstaleet syvyyteen. Ei ollut pääsyä takasin. Hetkisen häntä huimasi, mutta hän piti itsensä kurissa. Sitten meni hän yksinkertaiseen ruokasaliin ja asettui pienen yksinäisen pöydän ääreen syömään.

Toisen pöydän ääressä istui kaksi ranskalaista porvaria, näköjään kaupunkilaisia kauppiaita. Paul ryhtyi keskusteluun heidän kanssaan. He puhuivat kaupasta, tulleista, politiikasta, ja huomaamattaan puhui Paul aivan vanhaan tapaan. Hän katsoi asioita vanhalta kannalta eikä hän hetkeäkään vastustanut noita toisia. Hänestä tuntui lämpöiseltä ja hyvältä, kun kuuli äänensä sekottuvan luottavaan jutteluun toisten ihmisten kanssa; kuin olisi tavannut vanhoja ystäviä pitkästä aikaa. Ja pää työskenteli ponnistuksitta, ilman vartioita; kieli puhui vapaasti, ja hän tunsi voimakasta vetoa näiden ihmisten puoleen. Oltiin juuri puhumassa suojelustulleista, joissa hän oli havainnut uuden, inhimillisen puolen, kun ovi avautui ja sisään astui nuori poika papin seurassa.

Pojan ryhti oli varma, hän näytti rikkaan lapselta. Hän oli hyvin puettu, käsissä oli Baedeckerin matkakäsikirja ja hienotekoinen alppisauva. Pappi näytti pitkässä hameessaan vanhalta eukolta. Hän auttoi kaksitoistavuotisen yltä päällystakin ja tahtoi valita hänelle paikan lieden luo. Mutta poika oli jo valinnut paikkansa eikä halunnut lieden ääreen. Pappi, joka näkyi olevan palvelijan ja opettajan välimuoto, totteli kiltisti. Istuuduttuaan alkoi poika lukea, mutta pappi järjesti pöydän ja toi maton hänen jalkainsa alle. Naisellisella hellyydellä suoritti hän tehtävänsä, mutta oppilas otti palveluksen vastaan ylpeänä ja kiittämättömänä. Kun ruoka oli pöydässä, otti pappi esiin rukouskirjan ja mumisi puoliääneen rukouksia oppilaan keskeytellessä häntä kysymyksillä. Pappi vastaili luvun lomassa ja pisti kirjansa piiloon. Sitten haki hän päällystakin, jonka hän lempeällä pakolla tahtoi pukea pojan ylle. Mutta tämä heitti sen maahan. Pappi otti sen hymyillen ylös, pudisti pois tomun ja asetti sen nuoren hallitsijan lähelle tuolille.

Paul, joka ei yleensä pappeja surkutellut, koska ne hänen mielestään tekivät niin paljon pahaa, ei voinut olla paheksumatta moista lempeyden hylkäystä. Pappi sekotti nyt salaatin ja herra katseli viinilistaa. Vanhus, joka näytti olevan itse kieltäymys ja nöyryys, kysyi joka hetki despootiltaan, kuinka paljon öljyä tämä tahtoi, oliko pippuria ja suolaa riittävästi. Toinen porvareista, joka oli vieraita hetkisen katsellut, tahtoi sanoa jotain sukkelaa, koska oli läsnä pappi, ja hän sanoi: Luulenpa että tulee huono ilma, kun korpit lentelevät. Pappi, joka kyllä tiesi itseään ja veljiään tarkotettavan korpeilla vastasi: Voi myös tulla kaunis ilma, hyvät herrat. Korpit syövät väliin viljaa pelloilta, mutta ne poimivat pois matoja myöskin!

Paul ei voinut olla myöntämättä, että papilla oli oikein. Savoiji oli köyhä maa, ja jos papit rikkailta kerjäsivätkin, niin antoivat he köyhille. Kun Paul nousi mennäkseen levolle tunsi hän mitä suurinta myötätuntoa pappeja kohtaan, jotka toki ajattelivat muutakin kuin maallista ansaitsemista. Ja hän meni levolle. Hän vaipui syvään uneen, miltei kuin taintuneena, ja nukkui aamuun klo 4. Mutta silloin oli hän täysin hereillä. Hän hyppäsi ylös vuoteelta. Mitä oli tapahtunut? Hänen eilisiltaiset viime ajatuksensa tulivat ensiksi esille. Hän oli ollut yksimielinen poroporvarien kanssa ja tuntenut myötätuntoisuutta pappia kohtaan. Kuinka oli tämä kaikki käynyt päinsä? Olivatko hänen ennen niin vapaat aivonsa menettäneet kiinnikkensä ja kulkeneet takaperin? Oliko haka pettänyt? Mitä oli tapahtunut? Hän oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa, siksi että hänen vaimolleen oli ruumiillisen järkytyksen vaikutuksesta sattunut käymään samoin. Häntä paleli. Hän tunsi tyhjyyttä ikäänkuin olisi vain sisällyksetön kuori. Hän tunsi olevansa kiinnitetty kimmoisella langalla. Se oli antanut perään niin pitkälle kuin voi, mutta se alkoi vetää takasin. Voiko se katketa? Ei! Ei! Hän oli matkustanut yli järven ja ottanut ison päänsä mukaan, mutta sydän oli jäänyt toiselle rannalle. Ja nyt oli pää tyhjä, kun sydän ei antanut sille verta. Hän luuli pään olevan vapaan eilen, mutta sehän olikin vain tyhjä. Kuinka tyhjiä ajatuksia se olikaan yksin ajatellut. Mitä haki hän yksinkertaisten porvarien keskuudesta eilen? Verta tyhjiin aivoihinsa. Ja niin hän sai vanhaa, maksoittunutta, palanutta verta.

Hän pukeutui ja meni ulos. Meni rannalle. Viinimäet olivat siinä kuivine tukipuineen aivan kuin kokonaiset metsät Golgatoita; ja niiden kuolleiden pähkinäpuunrunkojen kanssa olivat nuoret elonhaluiset viiniköynnökset "naimisissa", kuten roomalaiset sanoivat. Kuukauden kuluttua verhoutuvat nuo mustat, synkät puunrungot tuoreeseen viiniköynnökseen. Hän tunsi olevansa tuollainen juurista irrotettu puunrunko, jolle vihreys ei vielä ollut tullut; hän tunsi korkeintaan saavansa lainaksi vihreyttä ulkoapäin toisilta, sillä itse ei hän voinut enää lykätä vesoja, kun hänen nuoruudessaan oli kaadettu rikkihappoa juurille. Mutta hänestä voisi myös tulla tuommoinen kokoonnaulattu tuki, jota pitkin köynnökset voivat kiivetä aurinkoa kohti.

Nyt oli hän, niin kuollut kuin olikin, yrittänyt lähteä liikkeelle yksin näytelläkseen nuormetsän osaa, mutta siihen ei hän kelvannut. Mutta häntä tarvittiin kyllä. Jos hän kaadettiin, niin kaatuisi koko ihana viinitarha kokoon ja mätänisi. Ja eivätkö nuo heikot köynnökset häntäkin kannattaneet? Hän tunsi nyt, ettei voinut seistä puolestaan yksin.

Hän meni huoneeseensa kirjottaakseen kirjeen Annalle, mutta hän ei osannut kirjottaa. Hän alkoi puhua, kuinka avioliitto on järjetön ja kuinka hän ei koskaan voisi olla varma siitä, etteikö tämä taas saisi samallaista kohtausta. Mutta silloin kuuli hän hennon pehmeän äänen kuiskaavan korvaansa: "Paul Petrovitsch, ole oikeamielinen. Etkö itsekin ole langennut vanhoihin ajatuksiin, kun sinä, joka tunsit että me ylimenokauden ihmiset olemme heikkoja kappaleita, kuitenkin vaadit mahdottomia elämältä? Täydellistä avioliittoa ei tule koskaan olemaan, ei edes uusilla ihmisillä, sillä elämä ei anna mitään täydellistä. Eikö sinun olosi ole parempi kuin useimpain? Etkö siis voi tyytyä? Koettakaamme siis tulla toimeen keskenämme sillä meidän ikuinen hyvinvointimme loppumattomassa mielisuosiossa ei ole avioliiton tarkotus, sillä avioliitto on tulevaa sukupolvea varten."

Mutta kun Paul oli kuullut vastauksen loppuun saakka sanoi hän: "Totta, mutta jos avioliitto on tulevaa sukupolvea varten, niin täytyy meidän yhdessä työskennellä tulevan polven puolesta eikä sitä vastaan." Mutta ääni vastasi: "tule sitten meidän luoksemme työtä tekemään äläkä mene yksin maailmalle puhumaan tuuleen. Sillä sinä voit yhtä vähän tehdä mitään yksin kuin minäkään. Sillä me rakastamme toisiamme Paul. Rakkaus on mysteerio, jota emme koskaan voi saada selville. Se ei ole myötätuntoa, koska me tunnemme pikemmin vastenmielisyyttä, Paul, ja kuitenkin, Paul, rakastamme toisiamme. Sinä tunnet kuin sinua jokin vetää takaisin, kuinka olet jättänyt jotain järven toiselle puolen. Se ei ole mielipiteitä, sillä mielipiteet voivat muuttua, ja on se heikko pohja; se on mitä se on, rakkautta; kaksi itsekkyyttä yhdessä, mutta me olemme liian itsekkäät luopuaksemme itsekkyydestä, jonka me koristamme vanhoilla personallisuuden, yksilöllisyyden nimillä. Minä olen kerran horjahtanut, sinä kerran, yhtä vaikeasti, koska kadotit tajusi ja pyysit liikoja elämältä. Pyydä vähemmän niin tuntuu paremmalta!"

Mutta nyt nousi Paul. Todellisuus kaikkine pikkuseikkoineen ahdisti häntä. Puutarha oli hoidotta, rikkaruoho hyötyi, ruusujen rungot työnsivät villivesoja, mehiläiset lensivät pois. Entä lapset! Veera, vanhin, hän, joka tuli vaikeimpana aikana, jolloin oli tuskin leipää talossa. Mutta hän toi uutta elämää, uusia voimia ja rohkeutta heille. Häntä ajatellen oli Paul nostanut vuoria. Ja kun hän sitten kasvoi ja istui isän polvella kirjotuspöydän ääressä tämän lukiessa korehtuuria. Ja sitten hänen pikkuhuolensa, kun sisko tuli. Hän ei yksin enää saanutkaan kaikkea hellyyttä osakseen. Se tuntui painavalta; ensi pettymys elämässä. Kaikki täytyi hänen jakaa Sofian kanssa, kakut, vanhempain rakkauskin. Mutta isällä oli kaksi kättä heitä taluttaa ja kaksi polvea joille sopi istua. Mutta se ei ollut samaa kuin yksin olo.

Entäpä Sofia, joka jo alusta tunsi, ettei ollut niin tervetullut kuin sisar, hänen täytyi pyytää kaikkea, mitä Veera sai rukoilematta, hänen täytyi taistella itselleen jokainen oikeutensa. Tässä oli tilaisuus oppia, tässä voi nähdä, kuinka silloin olisi ollut meneteltävä, kun hän itse kasvoi.

Ja sitten, kuka nyt hoiti taloa ja hankki ruokaa? Kuinka tyhmä, romanttisen tyhmä hän oli ollutkaan eilen. Aivan kuin romaaneissa, kun otetaan laukku vaan ja lähdetään.

Paul soitti ja pyysi palvelijaa tuomaan laskun. Hän ei tätä romaania enää jatka eikä kirjota tyhmiä kirjeitä. Hän ei täällä enää istu päivääkään lisää kiusaamassa itseään toisten siellä istuessa suremassa. Ei, hän matkustaa kotiin ensi veneellä, menee Annan luo ja sanoo: minä olen käyttäytynyt tyhmästi.

Anna ja Paul istuivat seuraavana päivänä puutarhassa jutellen menneistä ajoista. Paul istuutui niin lähelle vaimoaan kuin voi, ikäänkuin tahtoisi hän piiloutua tämän suojaan, lämmitellä hänen lähellään, ja oli hän pistänyt kätensä tämän kainaloon ikäänkuin johtoa anoen.

— Ensi vihollisemme, Anna, on luonnollinen ihmisemme, tuo jonkun yllä olevan kuva, joka tuntee itsensä ystäväksi jokaisen samaa lajia olevan kanssa; se se katkaisee oikeutetulta vihaltamme kärjen, se houkuttelee meidät säälimään vihollisiamme, se tekee meidät veltoiksi, kun pitäisi iskeä ja panee meidät katumaan iskettyämme; katua, ajatteles, kaunista tekoa, joka tekee vapautustyötä vuosisatain hyödyksi! Ei mikään kaada meitä niin kuin läheistemme suosion menettäminen. Oletko tuntenut, kuinka sydän hyytyy kuin jäätelö koneessa, kohdatessasi entisen ystävän jäätävän katseen, kun hän ei enää halua sinua tuntea; sinä tiedät että hän on väärässä ja sinä oikeassa, ja kuitenkin sinä myönnät sinä hetkenä, että hänellä on oikein.

Anna, en koskaan unhota sitä, kun puoliksi itsetiedottomana julkaisin "Tuttuja seikkoja" Moskovassa. Ei kukaan voinut kieltää totuutta, mutta ei kukaan uskaltanut ottaa asiaa vakavalta kannalta. Silloin keksittiin se, että pidettiin kaikkea vain kertomuksena ja siksi piti koko juttu muuttaa kirjalliseksi menestykseksi. Menettely oli viisas. Ja niin kilvan kiiteltiin kuvausten taiteellisuutta — muutettiin hyvin tähdätty laukaus raketiksi, joka ohjattiin ylös ilmaan, jossa se sai pamahtaa ja levittää kauniin tulisateen, jota suosionosotuksilla tervehdittiin. Mutta mentiinpä pitemmällekin. Minut kutsuttiin tunnettuun kirjalliseen klubiin. Se oli kaikkein viisainta. En koskaan unohda sitä iltaa. Siellä tapasin silmä silmää vasten kaikki vihollisemme; kaikki ne, jotka ovat onnistuneet, joilla oli suurten kykyjen ja tietojen maine. Mutta tapasin myös sellaisia, joilla ei näitä ollut, mutta olivat kuitenkin siellä, koska heillä oli valtaa. Siellä oli valoisaa ja lämmintä, seinillä tauluja; lattioita peittivät pehmeät matot; katot olivat kullatut, pöydät notkuivat ruokien ja juomien painosta. Ei vihasia katseita, minulle nyökättiin ystävällisesti kuin tahdottaisi sanoa: "me ymmärrämme toisiamme, sinä tulet joukkoomme emmekä enää koskaan puhu siitä asiasta." Minusta, joka äkkiä vedettiin pimeästä kamaristani, puutteesta ja halveksumisesta, minusta oli tullut yksi heidän joukkoonsa. Ja nyt läheltä katsoen, kuinka inhimillisiä, kuinka pieniä he olivatkaan. Ja nuo mahtavat, jotka tiesivät olevansa täällä armoilla, kuinka nöyriä olivatkaan he. He kumarsivat sitä luonnonvoimaa, jota neroksi sanotaan.

Minun kokematon mieleni huikeni, ja minä keksin heti viisauksia heidän puolustuksekseen. He eivät olleet koossa, niin viisastelin itsekseni, ihailemassa toisiaan, vaan nerossa palvellakseen anteliasta luontoa siinä mihin se oli tuhlaillut neronlahjojaan, sillä olinhan niin kasvatettu, että uskoin neroon. Mutta jos olisin nähnyt tarkemmin, olisin huomannut, kuinka kaikki kulkivat siellä kuin hämillään itseltään kysyen: mitä olen minä tehnyt? Olenko nero? Ja moni voi täydellä syyllä kysyä itseltään: mitä minä täällä teen?

Sitten aterian jälkeen kun istuimme tuttavallisesti jutellen — puhelin juuri kahden pahimman vihollisen kanssa vapautuksesta enkä minä voinut muuta kuin ihailla heidän humaania tapaansa asian käsittelyssä — kohotti Starovna-Volja-lehden, verivihollisemme, toimittaja lasinsa ja kehotti läsnäolevia lausumaan minut tervetulleeksi heidän jaloon seuraansa. Hän puhui lämmöllä minun nerostani — aina nero — eikä ollenkaan koskenut "Tunnettuihin seikkoihin." Istuttiin kuin neuloilla, sillä odotettiin jotain ikävää purkausta, jotain paljastusta. Mutta sitä ei tullut. Puhujan sanat lämmittivät minua; minä iloitsin kuullessani jaloja inhimillisiä ajatuksia vihollisen suusta, häpesin epäoikeutettua vihaani, ja — kaduin iskujani. Kaduin, Anna.

Kun puhe oli loppunut ja kaikki olivat juoneet minun onnekseni — ei kukaan kieltäytynyt! — kohotin minäkin lasini liikutettuna, vilpittömästi iloisena nähdessäni ihmisten olevan parempia kuin olin luullutkaan, kun pöydän takana, synkkien kasvojen joukossa näin palavan silmäparin kohdistuvan minua kohti; Ne olivat Ivanin, maalarin, silmät. Hän hymyili halveksuen, säälivästi!

Minä hämmennyin, kiitin lyhyesti maljasta, ja olin alakuloinen!

Seuraavalla kerralla käydessäni klubissa ihastuin vielä enemmän. Näin vihamiesten syleilevän toisiaan, vastakkaisten sanomalehtien toimittajien istuvan rauhallisina puhumassta polttavista asioista, taiteilijain, jotka toisiaan vihellyttivät ulos, laulavan yhdessä ja suutelevan toisiaan. Mitä tämä oli? Oliko se luonteen velttoutta? Ei, luonnonihminen vaan purkaantui esille, kun taistelun aineet ja syyt pariksi tunniksi olivat pannut sivuun. Valehtelivatko he? Eivät, näinä hetkinä olivat he tosiperäiset, sillä he uskoivat siihen, mitä ajattelivat ja tarkoittivat sitä mitä sanoivat. He iloitsivat niin kuin minäkin siitä, että hetken saivat olla ihmisiä, saivat olla pieniä, yksinkertaisia, sillä tässä ei ollut tietämätöntä yleisöä, jota olisi hölmistyttänyt.

He hymyilivät kuin tietäjät riisuttuaan munkkikaapunsa, mutta he hymyilivät hyvin. Ja huomena olivat he taasen tietäjiä, petoja. Minä olin myös tarttunut lasiini sanoakseni jotain, en tiedä mitä, sillä sydämeni oli täysi, kun vankka käsi otti lasin kädestäni ja korvaani kuului kuiskaus: "varo Paul Petrovitsch! Nauti, mutta ole varuillasi! Kuuntele, mutta älä puhu! Sinä olet murrosajan ihminen, mutta sinun on käytävä murroksen yli, ei takasin! Sinun täytyy kärkästä sydäntäsi, mennä yksinäisyyteen ja vihata, sillä se joka voi rakastaa niinkuin sinä, se voi myös vihata enemmän kuin toiset!"

Se oli Ivan, jota me kutsuimme "hirmuiseksi."

— Miksi pitää minun vihata? — kysyin vielä tunteitteni vallassa.

— Sinun pitää vihata valhetta, jotta voisit totuutta rakastaa! — vastasi hän.

— Ovatko nämät ihmiset nyt valehtelijoita? — kysyin.

— Eivät nyt, Paul, nyt ovat he tosia, pieniä, rakastettavia, mutta kun huomenna näet heidät niin ovat he valehtelijoita!

— Huomenna, — ajattelin, — Mikä tekee heidät huomenna valehtelijoiksi, Ivan?

— Kahlitsevat siteet, jotka meidän täytyy avata. Paul, jotka sinun täytyy avata!

Minä lähdin klubista Ivanin seurassa. Me kuljimme koko yön, enkä sen jälkeen enää sinne mennyt, sillä minä tunsin heikkouteni. Eikö olekin sääli ihmisiä? Eivätkö he ole rakkauden arvoisia? Mutta he eivät tahdo irroittaa siteitään! Anna, jos olisin kauemmin kulkenut heidän seurassaan, niin olisin pian ollut yksi heistä! Ivan pelasti minut! Sillä kertaa! Mutta minä en ole koskaan varma. Toissapäivänä, hm, näin pappiparan, jota 12-vuotinen poika komensi. Minä säälin vanhusta. Häntä pilkkasivat jotkut porvarit, mutta minä ilmasin osanottoni. Eilisaamuna, hm, tapasin heidät taas höyrylaivalla. — "Kas, — sanoi muuan matkustaja, — jesuiitta vartioi perintöä!" — Väliin, Anna, tuntuu siltä, kuin menisi kaikki työmme hukkaan tuon luonnonihmisemme takia, joka ei voi vihata! Oi, meidän täytyy opetella vihaamaan!

— Mutta me emme voi katkoa siteitä kiskomatta mukana niitä piteleviä sormia, Anna. Paha kyllä niille!

— Isä, isä, — huusi Veera portilla, sinua kysytään!

Paul nousi ja meni porttia kohti levottomana kuten aina, kun joku häntä kysyi. Mutta kun hän näki vieraan kalpeat kasvot, juoksi hän tätä vastaan ja suuteli häntä.

— Ivan, ystävä, puhelimme juuri sinusta, — sanoi hän, — tule peremmälle, Anna on täällä.

Ivaniksi nimitetty oli kalpea, laiha mies, jonka kasvot olivat pitkät, mustapartaiset, niin pitkät, että leuka oli alhaalla liivin aukeamassa. Kun Paul suuteli häntä, säpsähti hän ensin, mutta vastasi sitten luonnottomalla lämmöllä tervehdykseen. Hän seurasi Paulia epävarmoin askelin puutarhaan eikä häntä sivullinen olisi ystäväksi ymmärtänyt.

— Tulet Genevestä, — jatkoi Paul.

— Kyllä, — vastasi Ivan synkästi. — Päivää, Anna Ivanovna. — Et tunne minua enää; minulla on ollut suuri suru. Poikani, suuri vankka poikani on mennyt pois.

— Ivan parka, — sanoi Anna, ja katsahti huoneeseen päin.

Ivan näytti huolestuneelta.

— Ystävä parka, — sanoi Paul. — Näytät muuttuneen.

Ivan istahti penkille ja katseli maahan päin. — Olet asettanut olosi yksinkertaisiksi, Paul, — alkoi Ivan.

— Niin olen, — sanoi Paul, sekä taipumuksesta että pakosta. Taistelu palvelusväen kanssa tuli minulle liian raskaaksi, koska minusta heillä oli oikein; mutta minulla oli oikeus välttää taistelua, ja nyt minulla on rauha. Palkollisten valvominen oli työläämpi kuin heidän työnsä tekeminen. Nyt siivoon itse huoneeni ja korvaukseksi olen huoneessani oma haltijani.

— Uskot siis esimerkin voimaan alhaaltapäin, — kysyi Ivan.

— En, esimerkin täytyy tulla ylhäältä, mutta reformien alhaalta.

Väliaika. Paulista tuntui kun hän ei saisi vastakaikua vanhalta ystävältä. Olisiko suru vaikuttanut sen?

— Minulla on uutinen, Ivan, — alkoi hän taas.

Ivan säpsähti. Anna, joka oli pitänyt häntä silmällä, teki merkin Paulille, mutta tämä ei ymmärtänyt sitä, vaan arveli sen kehotukseksi siirtyä sisään. Hän vei siis Ivanin huoneeseen, johon oli kirje piilotettu. Hän antoi sen Ivanille. Ivan näytti ahmivan sen silmillään, muutamat rivit luki hän moneen kertaan. Samalla astui Bernhard sisään ja antoi Paulille kirjeen, jonka luettuaan hän tuli tuhkanharmaaksi. Sitten alkoi hän tutkia Ivania, joka yhä ahnaasti luki kirjettä. Ja hän löysi uusia piirteitä tämän kasvoissa. Ei ollut tämä entinen Ivan, joka oli estänyt puhumasta "vihollisille." Hiljaa avasi hän pöytälaatikon, otti esille sähkösanomakaavion, jonka täytti. Sitten heitti hän kirjeen Ivanin eteen ja sanoi lyhyesti mutta varmasti: lue tuo! jonka jälkeen hän nousi ja laski sähkösanoman ulos akkunasta.

Ivan käsitti yhdellä silmäyksellä kirjeen sisällön, joka oli: "Varo Ivania, joka on santarmikapteeni."

— Se on totta, — sanoi hän, — olen katunut, Paul Petrovitsch. Miten katumus tuli, en tiedä, mutta poikani kuollessa tuntui kuin olisi ruumiini hienonnettu jauhoksi. Kun sitten palat kokoontuivat, oli uusi sieluni poissa ja vanha nousi. Mutta en ole koskaan sitä uutta kaivannut. Vanha oli rakas ystävä, joka palasi. Siinä koko asia.

— Ei koko, Ivan. — Lapsesi kuollessa olit suuressa puutteessa. Olit kirjeenvaihtajana manööverillä. Sinä tapasit Sen Korkean, joka kätteli teitä sanomalehtimiehiä ja sanoi jotain kohtelijasta. Se häikäisi sinut. Siinä koko asia.

— Älä tuomitse minua, Paul, — sanoi Ivan itkuisella äänellä.

— Olet jo tuomittu.

He katselivat toisiaan kuin kaksi hyppyyn valmista tiikeriä.

— Jos tahdot vapaasti mennä, Ivan, niin jätä kirjeenlähettäjä rauhaan, kunnes hän pelastuu. Ajattele hänen lapsiaan.

— Tahdon tehdä niin.

— Epäilet siis uutta kutsumustasi?

— Kuka ei epäilisi?

— Pääasiasta emme saa epäillä, vain sivuseikoista. Mikset saarnaa pahoista teoistamme, mikset näyttele uutta osaasi?

— Olen väsynyt, niin väsynyt, ja niin onneton!

— Uskon sinua, Ivan, sinä olet onneton, sillä sinä olet menettänyt tulevaisuususkosi.

— Niin, kaikki on toivotonta.

— Ei kaikki ole toivotonta silti jos sinä olet toivosi menettänyt. Kaksi tuhatta vuotta on tätä mutkaista rakennusta rakennettu; emme me voi sitä viitenäkolmatta vuotena hajottaa, ja samalla rakentaa uutta. Mooses kuljetti Israelin kansaa korvessa, jotta vanhat kuolisivat, mutta sillävälin kasvatti hän uutta polvea, joka oli saava Kaanaanmaan. Valjetkoot meidän luumme erämaan sannassa, se on meidän osamme, mutta tehkäämme työtä tulevain puolesta, se on ainoa, mitä voimme tehdä. Mutta sano minulle, mikä viisastelu sinut on saartanut, sillä ethän liene ilman perusteita?

— Nimitä sitä viisasteluksi, — sanoi Ivan, — minulle se on sitova syy. Niin, te kohtelette näitä miehiä kuin rikollisia pitäen heitä pettureina. Minä tiedän että heillä on hyvät tarkotukset ja että he pahimmassa tapauksessa ovat petetyt.

Paul ajatteli hetken; sitten sanoi hän: Ivan, nyt et erota personaa ja asiaa. Me emme kohtele heitä rikollisina, vaan asian uhreina; me emme voi tuomita heidän perussyitään; mutta heidän tekonsa tuomitsevat heidät, ja kun heidän personansa on asian tiellä, niin pois ne! En ole koskaan kuullut käytettävän kuolemanrangaistusta murhaa vaan murhaajaa vastaan. Jos panen silmukan jonkun kaulaan ja sanon: seiso hiljaa, tai kuristut! ja jos hän ei pysy hiljaa, niin olenko kuristanut hänet? Tai onko hän itse syypää? Jätä viisastelut, Ivan. Älä palaa Geneveen, sillä sinne olen lähettänyt tuntomerkkisi. Ja vanno, ei, lupaa poikasi muiston, niin muinoisen ystävyytemme nimessä, ettet ryhdy toimiin Dmitriä vastaan.

— Kuinka voisin sen luvata? — sanoi Ivan. — Virkani…

— Minä vapautan sinut siitä huomiseen saakka, kunnes Dmitri on saanut sähkösanomani ja päässyt yöjunaan. Olet vieraani tämän yön.

Paul nousi. Ivan aikoi myös nousta, mutta Paul sanoi: — Sinä jäät tänne! Ovi on auki, akkuna on auki, mutta minä sanon sinulle niinkuin sille, jolla on paula kaulassa: seiso hiljaa, tai kuristut! Ymmärrät. Klo 5 huomisaamuna ei kukaan estä matkaasi! Hyvästi Ivan! Älkööt tiemme enää sattuko yhteen, ja unohtakaamme toisemme.

— Älä halveksi minua, Paul, minulla oli vaimo ja lapsi silloin! Ja täytyyhän elää!

— En usko, että täytyy elää; mutta kuoltava on varmaan! Ja jos tahdomme elää, niin luulen että voimme, myymättä sieluamme, mutta silloin täytyy meidän muuttua yksinkertaisiksi, tai kuten uskolliset sanovat: uhrata onnemme. En sinua halveksi, sillä tunnen yhteiskuntalait, jotka ovat väärentäneet luonnon lain, ja tunnen luonnonlait kehityksen ja taantumuksen kannalta. Hyvästi!

Paul meni. Puutarhassa tapasi hän Annan, jonka käsivarteen hän tarttui.

— Se on lähetetty?

— On. — Yhä painavammaksi käy. Vieläkö toivot?

— Minun täytyy!

He kävelivät edes takasin. Aurinko laski ja punasi alppien huiput. Lunta oli satanut äsken niin vihreille laitumille ja metsille, mutta alhaalla kastanjalehdoissa satoi vettä.

— Katso, Anna; äsken oli vuorilla kevät; nyt on talvi tullut ja kevät taantunut. Ah, paljon sataa lunta.

— Mutta huomenna, Paul, on lumi poissa ja kevät kauempana kuin tänään, silloin vihertävät latvat taas ja aurinko paistaa uusille kukille. Eteenpäin!

Tuli pimeä. Savoijin alppi oli musta kuin seinä, kuin kahdeksan sadan kerroksinen talo. Tulia syttyi siellä ja vilkkuili sumun ja pimeän läpi.

— Näetkö valot, — sanoi Paul; mitä paksumpi on pimeä, sitä kirkkaammin ne loistavat; eikö olekin ihmeellinen ja kaunis voima valossa?

— Vuoren nousijat siellä odottavat yökauden saadakseen tervehtiä auringon nousua huomena, — sanoi Anna.

— Jollei lumivyöry ole heitä vienyt!

— Mutta kun vyöry on käynyt, silloin voimme kaikki nousta huipuille ja poimia kalliita Jalovalkoja, auringossa, kuunvalossa, ukkosilmalla, myrskyssä! Tulkoon lumivyöry!

— Sen täytyy tulla, sillä muutoin ei tule kevättä koskaan, Anna.

UUTISTALO

Oli toukokuun ilta Lenan järven rannoilla. Viiniköynnökset alkoivat versoa, satakieli lauloi koko vuorokauden Beau-Rivagen libanonseeterissä, ruusut verhosivat muureja ja seiniä, bambu huojui lämpimässä järvituulessa ja viikunapuut lehdittyivät. Äskenmaalatut huvipurret keijuivat pienessä satamassa aallonmurtajan suojassa ja niiden tangoissa liehui kaikkien kansakuntain lippuja rauhaisasti leikiten, toisiaan läpsäyttäen kuni kylpevät pojat, kietoutuen toisiinsa, kalpea puolikuu loistavan tähtilipun vierellä, musta kotka kolmivärilippua hyväillen, Albionin veripunanen sinikulmineen kuin muistona veljeskunnan vereenupotetuista sinertävistä vuorista ja järvistä. Espanjan punakeltanen ja Kreikan sinivalkonen, kaikki nämät oli hetkeksi julistanut Jumalan rauhaan valaliiton valkea risti punapohjallaan, kaikkia valasi sama ilta-aurinko ja taustana olivat rauhaisan Savojin alpit, joilla vain vuorikauriin metsästäjän pyssy saa häiritä hiljaisuutta viimeisten kaikiksi ajoiksi karkotettujen tykkien ja chassepotkiväärien räikinän jälkeen.

Iloisia ystävällisiä ihmisiä riensi Beau-Rivagen puistoon kukkivaa magnoliaa katsomaan. Ihmepuu seisoi siellä tummine, taipuisine oksineen, joilla ei näkynyt ainoatakaan lehteä vaan sen sijaan latvasta tyveen saakka tuhatkunta valkoista sinipunervapohjaista kelloa. Puutarhuri oli raivannut sille alaa laakereitten ja japanilaisten tuhkapuitten keskeen, niin että tuo vieraitten aurinkoisten maitten kuningatar saisi näyttää kauneuttaan ihaileville ihmisille. Kunnioituksella sitä lähestyttiin, nauru lakkasi ja muukalaiset, jotka sen ensi kerran näkivät, pysähtyivät vakavina ja hämmästyksissään kuin olisi ilmestys heidän eteensä auennut. Teki mieli sitä lähestyä, käsin koskea, aistimin tunnustella, mutta tasattu ruohokenttä piti sivulliset loitolla. Kukkalavan räikeät tulpaanit sai vaikenemaan tämä yksinkertainen kukkapuku, valkea kuin morsiamen tai vainajan verho ja musta seeteri ojenti sormia muistuttavilla ylöspäisillä vuosivesoilla varustetut pitkät oksansa siunaten kauneinta kevään suurissa häissä.

Järvenrantapenkillä istui kaksi vanhaa naista, joiden komeiden pukujen värit olivat miltei liian eloisat ja kuosit kovin muodikkaat viisikymmenikäisille. Toisen kädessä oli Saturday-Review, jonka sivuja hän tarkasteli kultasankaisten lasien läpi; hänen kasvonsa olivat kuihtuneet, valkeankeltaset, ankarat, ja hänen nenänsä oli saanut sen ylhäisen muodon, joka kuuluu ilmaisevan rikkaita vanhempia ja jaloa mielenlaatua. Kun hän katsahti ylös kirjastaan ja tirkisteli mailman kauneinta maisemaa, teki hän senkin nenää nyrpistäen, kuin olisi jotain vikaa alppien ja auringon asennossa.

Toinen naisista, edellisen sisar, oli näöltään kuin hyväntahtoisuus, anteeksiantamus ja tyytymys itse, ja hänen pyöreät, lempeät kasvonsa nyökkäsivät hyväksyen kaikelle, mitä hän näki, ja hän vältti kaikkia varjoja, kaikkia tahroja, ja kun hän ei voinut niitä välttää, sulki hän silmänsä ja ajatteli jotain kaunista. Kun joku rupesi puhumaan onnettomuudesta, rikoksesta, niin pyysi hän päästä sitä kuulemasta; se vain pahotti hänen mieltään, eikä hän voinut mitään auttamattomille asioille. Hän löyhytteli kokoontaitetulla sanomalehdellä.

Näiden naisten välillä istui nuori tyttö, jonka ulkomuoto oli Sveitsissä kauniina pidettyä tyyppiä: soikeat kasvot, matala otsa, suora kapea nenä jommoista äidit koettavat muodostaa ahkerasti painamalla ja puristamalla lapsen typykkäistä nenää; korkea povi ja suorat hartiat, kapea vyötärö, kuten oli keskiajan naismuoti. Mutta hänen tukkansa oli vaalakka. Hän istui kirja polvellaan ja katseli levottomana ympärilleen, kaikkia ja kaikkea. Hän katseli joutsenta, joka äsken haudottuine poikasineen uiskenteli lähellä rantaa; hän katseli amerikalaisia poikia, jotka uimapukuineen menivät kylpyhuoneeseen; hän katseli järvellä luovailevia pursia; hän katseli edes takasin mielensä mukaan lenteleviä lokkeja. Vihdoin, kaikkea katseltuaan, läjäytti hän kirjan kiini ja sanoi väsyneellä äänellä:

— Olisinpa joutsen.

— Joutsen? — vastasi ankara naimaton täti. — Mikä päähänpisto! Saada viisi poikasta joka huhtikuussa!

— Miten on Blancheni laita tänä iltana? — sanoi hyväntahtoinen täti, leski, jonka lapsi oli kuollut.

— Oh, ei mitenkään — vastasi Blanche punastuen. Jälleen oltiin vaiti.

Nyt kulki ohi alppinnousijajoukko, englantilaisia poikia ja tyttöjä alppisauvoineen ja laukkuineen. Nämät kulkivat käsikädessä ja olivat iloisen ja onnellisen näkösiä. Miten miehekkäiltä nuo tytöt näyttävät, ajatteli Blanche, nähdessään heidän sääryksensä, lyhyet hameensa ja skottilaiset villalakkinsa. He saivat nukkua yön vaipoissaan ja aamunkoitossa astua alpille; ja syödä juustoa ja leipää ja juoda valkeata viiniä. Ilman vanhempia, tätejä ja opettajattaria. Hän tunsi olevansa vanki, kahden alati valvovan vartijan vallassa. Jos hän pyysi päästä kylpyyn, toivat nämät kaksi lämpömittaria; jos hän pyrki soutelemaan, ottivat nämät kolme miestä ja kaksi virsikirjaa mukaan; jos hän halusi tovereittensa seuraan, tulivat he sinnekin. Jos hänen aivoissaan joskus sikisi vallaton ajatus, niin lukivat tädit sen heti ja yllättivät hänet; jos häneen syttyi kapinallisia tunteita, paljastivat he ne heti. Hän vihasi heitä. Hän tahtoi juosta pois heidän luotaan, heittäytyä järveen, mutta silloin tunsi hänen hyvin koulittu sydämensä piston. Hän oli kiittämätön; nämät kaksi ihmistä elivät yksinomaan hänen hyväkseen ja hän oli heidän ainoa ilonsa. Hän oli heidän ilonsa, mutta mitä iloa he antoivat hänelle? Kyllä he kustansivat hänelle elannon ja kasvatuksen, mutta lapsi ei voi olla kiitollinen elannosta, sillä se ei ole vielä keksinyt että täytyy olla kiitollinen pelkästään siitä, että saa elää.

Entä kasvatus! Todellakin; hänet oli valittu kostamaan koko sukupuolensa puolesta, hänen piti tulla ylioppilaaksi ja osottaa mailmalle, että nainen ei ole miestä ala-arvoisempi, jota seikkaa mailma ei ole koskaan epäillyt, mutta joka ankaralle tädille oli täysin selvillä. Hänen piti kostaa, kostaa ankaran tädin puolesta kaikki miessuvun tälle tekemät vääryydet, koska ei kukaan tämän kosijoista ollut ratsuväen luutnantti. Sitä paitsi piti hänen hyväntahtoiselle tädille korvata tämän miehen ja lapsen menetys. Hänen piti ottaa vastaan kaikki se hellyys, joka oli näille elämässä aiottu. Tämä oli hänen kaksinkertainen kutsumuksensa, mutta tyytyväinen ei hän ollut. Hän oli äskettäin lukenut ihmismuotoisista apinoista, joita piti kurissa yksi koiras, antaen koko nuoren joukon raataa puolestaan, kunnes nuoret olivat kasvaneet, jolloin nämät säännöllisesti kapinoivat ja vapauttivat itsensä. Luonnon järjestys oli luonnossa erilainen.

Nyt tuli ylioppilas joukko lauluin ja rummuin rantaan, jossa liputetut veneet odottivat valmiina veneretkelle. Heidän värikkäät lakkinsa, kirjavat yhdistysnauhat liiveillä, rumpujen repäsevät rämähdykset, kaikki tämä teki Blanchen yhä levottomammaksi. Täti jolla oli aikakauskirja, katsoi näitä lasiensa läpi harmain, ilkein silmin kuin olisi ajatellut: odottakaahan! — Mutta Blanche ajatteli: kolmen viikon kuluttua olen minäkin ylioppilas. Minusta ei silti tule koskaan miestä.

Mitä on tämä naissuvun huokaus, joka kuuluu läpi ajan myrskyjen: olisinpa mies! Onko se kapinaa miehisiä sortajia vastaan? Ei, Blancheahan sorti kaksi naista, ja kaikki miehet olivat sortoa vastaan! Onko tämä kultturin tuomio itseään vastaan? Typistetty, kukistettu luontoko ennen pyrkii olemattomuuteen, sukupuolten, luonnonlakien tuhoamiseen, kuin puoliksi olemattomaan, puoliksi johonkin! Eikö naisen vapauskaiho ole sama kuin miehenkin? Blanche tunsi olevansa sairas. Hän tahtoi mennä kotiin. Ilma kävi kylmäksi. Eukot nousivat ja ankara täti, Bertha, jolla oli vaikea käydä, tarttui vanhan tapansa mukaan Blanchen käsivarteen. Niin kulkivat he, askel askeleelta. Blanche kuuli ylioppilasten laulun järveltä. Ja nyt täytyi hänen kääntää selkänsä aurinkoiselle taululle ja mennä harmaaseen kaupunkiin. Ja hänen jalkansa tahtoivat juosta, mutta tädin käsivarsi pidätti kuni kainalosauva; hän tunsi tämän laihan käsivarren tarttuvan omaansa; hän oli kytketty vanhuuteen, sidottu itsekkäiseen hellyyteen, joka luuli antavansa, kun kumminkin otti.

Askel askeleelta, kuni hautaan vaellus, kävi kulku asemalle ja vähän väliä piti pysähtyä, jotta Bertha-täti saisi hengittää. Ja niin kiipesivät he vaunuun, istuivat tuijottaen asemaseinän ilmoituksiin, ja tunnelien läpi laahasi juna heidät Lausannen kaupunkiin.

* * * * *

Blanche olisi saanut illallisen jälkeen mennä kadun toiselle puolelle eräiden ystävättärien luo syntymäpäivää viettämään, mutta palvelustytön oli määrä hakea hänet pois kello kymmenen. Mutta pahoinvoivana ja vilustuneena jäi hän pois. Hän meni huoneeseensa, joka oli tätien huoneen takana, ja pyysi olla yksin saadakseen lukea. Hänellä oli suuri kaunis huone, täynnä pieniä ylellisyysesineitä. Huonekalut olivat pehmeäpatjaiset, lattia matoilla peitetty, seinillä tauluja. Mutta peilikaapin sijasta oli siellä hyllypöytä, kaapin sijasta suuri mahonkipöytä laatikkoineen ja osastoineen, ja mahtavat kirjahyllyt komeilivat akkunan kummallakin puolella. Kirjakokoelmassa loisti siisti Revue Suisse sinisine ja Revue des deux Mondes lihanpunasine kansilehtineen; siellä oli Tuomas Kempiläinen ja Bunyan, Currel Bell, rva Core ja nti Kavanagh. Kirjotuspöytä oli täynnä koulukirjoja ja vihkoja. Blanche istuutui pöydän ääreen ja selaili niitä. Tässä siis olivat vapauttajat, joiden oli määrä tehdä hänet miehen vertaiseksi. Kummallista, mietti hän, mutta mitään vapautusta ei hän ollut havainnut. Hänen päänsä oli painavampi, mutta ajatukset sidotummat. Hän ei ollut lukenut ainoatakaan vapautuksen sanaa näistä, valtion hyväksymistä ja takaamista kirjoista. Nehän käsittelivät vain epätodellisuuksia, sellaista, mitä oli ollut, mitä ei enää voinut tulla; mutta nyt elävästä elämästä, tulevaisuudesta ei niissä ollut sanaakaan. Tuohan oli vain inhimillisen hullutuksen ihannoimista. Oli siellä suuri uskonpuhdistaja Calvin, joka itse äsken liekeistä päässeenä, kun ei uskonut ehtoollisen salaoppiin, poltatti Michael Servet'in, joka piti kolminaisuusoppia itsessään ristiriitaisena. Siellä ylistettiin valapattoa ja anarkistia Wilhelm Telliä, joka "ankarasti arvosteltuna" ei ollut kunniallinen mies, kun rikkoi valansa ja kiihotti kansaa. Blanche ihmetteli kuinka pääsisi metsävarpusta niin lähelle että ennättäisi laskea sen peitesulat voidakseen erottaa sen kotivarpusesta. Hän oli varma siitä ettei pitäisi sontiaista hietakiitäjänä, vaikka ei lukisikaan nilkan niveliä, ja torilla erottaisi hän kyllä särjen ahvenesta tietämättä kuinka monta suomusta toisella tai toisella oli kylkijuovassa. Hänellä ei ollut mitään toivoa koskaan elämässä tavata suorakulmaista kolmiota tai saada huvikseen todistaa jollekin heikkouskoiselle, että hypotenuusan neliö on yhtä suuri kuin kateettien neliöt yhteensä. Hän ei tiennyt mihin käyttäisi logaritmeja, kun ei aikonut ruveta merikapteeniksi, ja Christoffer Columbus oli sitä paitsi löytänyt Amerikan ilman logaritmeja, jotka Leibnitz vasta pari sataa vuotta myöhemmin huvikseen keksi. Hän ei ymmärtänyt, mitä tekisi astronomian uudemmilla otaksumilla, kun jo egyptiläiset ilman Herschelin teleskooppia ovat panneet kokoon almanakan; ei käsittänyt mihin tarvitsisi Archimedeen lauseita ja Mariotten lakeja, kun Edison ilman niitä on keksinyt telefoonin. Missä oli sitten kirjojen vapaus? Tutkintotodistuksessa vaiko kostossa, josta täti aina puhui? Mutta kelle hän kostaisi? Ei kukaan mies ollut häntä koskaan sortanut, vaan kaikki naiset. Hänen äiti vainajansa oli häntä vartioinut; isä ei koskaan ollut kotona; hänen opettajattarensa olivat sulkeneet hänet lukon taa, opettajia ei hänellä koskaan ollut, paitsi kerran soitonopettaja, joka olisi vaikka mennyt kuolemaan hänen puolestaan ja siksi sai eron; hänen tätinsä olivat paimentaneet häntä kuin lammasta! Miksi? Varjellakseenko häntä putoovilta kattotiileiltä, tulipalolta ja maanjäristyksiltä? Eihän toki! Joltain muulta? Miltä muulta? Ilkeiltä pojilta? Pojat olivat aina ystävällisiä ja palvelevaisia, ja hän piti enemmän näistä kuin ystävättäristä, jotka olivat kateellisia ja ilkeitä. Miksi piti häntä nyt suojella niiltä, ja miksi kostaa? Saisipa hän kerran sellaisen vallan että voisi nostaa kätensä vihollisiaan vastaan, niin eipä se sattuisi miehiin. Löytyisipä vain mies, joka haluaisi hänet vapauttaa! Tämä saisi käydä savisin saapain, haista tupakalta ja esiintyä leuka ajelemattomana, kaikki ominaisuuksia, joita Bertta-täti inhosi.

Hän katseli ympäri huonettaan kuin ulospääsyä hakien; ei löytynyt; se oli säkki, rotanpyydys, ja ulkopuolella olivat kissat odottamassa. Hän nousi ja alkoi käyskennellä matolla edestakasin kuin vanki. Hänen päätään pakotti. Hän otti etikkapullon laatikosta, — ylioppilaalla ei saanut olla peilikaappia, sanoi Bertha täti. Hän kostutti käsiliinan etikalla ja kiersi sen otsalleen. Sitten katsahti hän peiliin; hän oli aivan punanen paitsi silmien ympäriltä. Terveyttäkö se oli, jota kirjat eivät olleet onnistuneet kokonaan tuhoamaan, vaiko sairautta? Miten olikaan, mutta punanen väri ei tuntunut miellyttävän häntä ja hän nosti pullon huulilleen, joi siemauksen irvistämättä, kuten juomaan tottunut, ja pani sitten pullon pois. Hän avasi akkunan ja yritti hengittää syvään, mutta ilma oli kuuma ja kuiva ja la bize oli pyöryttänyt ilmaan paljon tomua, jonka takia hän heti sulki akkunan ja laski uutimet. Hän sytytti sohvapöydän lampun. Viereisellä hyllyllä oli hajuvesilipas. Blanchen katse sattui siihen, hän silmäsi oveen päin, hiipi hiljaisin askelin sinne, kuunteli, ja sulki salvan. Meni kaapille ja otti esille sinisellä silkillä sisäpuolta verhotun vaipan; veti sen hartiolleen, kiipesi sohvankulmaan ja nosti lippaan polvilleen.

Oli jotain epämääräistä ja sekavaa tässä näyssä, jota valaisi lampun hillitty valo. Huone, sekasikiö tyttökammiosta, ylioppilashuoneesta ja tukkukauppiaskonttorista. Sohvalla istuvalla omistajattarella tytön kasvot, pojan niska, kirjurin musteiset sormet ja tanssijattaren korkearintaiset jalat. Pystykaulus sekä merimiessolmu naispovella. Etikan ilkeä haju sekottui nyt ympäriinsä pirskotetun hajuveden tuoksuun. Ensin tuli sade ylang-ylangin narkissituoksua, joka tukahuttavana täytti huoneen. Blanche levitti sieramensa ja puoli avoimin suin hengitti hän huumaavaa ilmaa veren kihotessa etikan kalventamien poskien ihosoluihin. Seurasi sitten tihkusade mugueta, siveätä kuin kielon puhdas kevättuoksu. Nyt sulki hän silmänsä kuin näkisi näkyjä, alkukesän maisemia niittämättömin niityin ja kukkivin hedelmäpuin, leikkivin lapsin ja purjehtivin pilvin; hän kuuli alppitorvia ja purojen kohinaa, höyrylaivan kelloja ja nuorukaiskuoroja. Koko hänen surullinen, tasasenharmaa nuoruutensa oli unohtunut; sen rukoukset ja koulukirjat, kataplasmit ja kamfertti, laatikon avaimet ja kokoukset, tutkintopuheet kiitollisuus vaatimuksineen, hellyys jankutuksia ja rakkautta jälkiläksyinä. Unelmat alkoivat haihtua, kuvat kalpenivat ja todellisuuden muistot nousivat esiin. Hän avasi lippaan taas ja matolle suhahti uusi sade ja nyt nousi jälkikesä niitetyin heinin, kukista oli tullut hyvin kuivattua rehua, joka oli valmiina muuttumaan vientivoiksi; aurinko menee aikaisin levolle kuin vanha ihminen; linnut lakkaavat laulamasta ja pähkinäpuut seisovat takkuisina mutta pähkinöitä täynnään. Kesä on ohi ja syksy on tullut. Ei, ei syksyä vielä! Ja Blanche otti uuden pullon orvokkia. Ja nyt nousi taas tomuisen maton ruuduilta ja kiemuroista sini- ja valko-orvokkeja, kyyhkyset kuhertelivat ja lumi suli; joutsenet hyväilivät toisiaan ja kalat kutivat, sirkat tirskuttivat ja kastanjan pihkaiset nuput aukenivat, jotta kukka pääsisi päivänvaloon täyttämään tarkotustaan.

Nyt sulki hän silmänsä ja povi kohoili veren liekkeinä, kohotessa hänen poskilleen. Hän oli Fribourgin tuomiokirkossa, kesäiltana; urut soivat puolihämärissä; ovi oli avoin pyhän haudan kappeliin; siellä makasi vapahtaja kuolleena; vierellä seisoo surevia naisia; urut pauhaavat ja kohisevat: dies irae, dies illa, koston päiv' on julma suuri; ihmisääniä, enkelinääniä, jättiläisääniä jotka haluavat kohottaa kattokaarroksen, mutta ulkona pimenee yhä enemmän, ja maalatut akkunat kuninkaineen ja pyhimyksineen kadottavat värinsä; pylvästen rungot lähenevät toisiaan kuin poppelikujaksi, istuimet ja rukousjakkarat vetäytyvät yhteen kuin ihmisjoukko; silloin kuuluu kumina kuin ajettaisi tykkikärryjä vaskikatolla, sinipunerva salama leimahtaa läpi holvin ja valaisee Pyhän Franciscuksen kappelin alttaritaulun; ja valo käy niin kirkkaaksi, että voidaan lukea sanat: ristiinnaulitse lihasi! Mutta urut, joita äänekkäämmin ukkonen pauhaa, alkavat kaksintaistelun; näkymätön urkuri yhdistää sävelkerrat; syntyy väliaika, jonka kestäessä huilunääni yksin soi säveltä, jota täydentävät toiset ylemmissä ja alemmissa ääniasteissa, sitä vahvistavat tersit, se taittuu septimoja vastaan, sitä leikkaavat kvintit; ja uusia ääniä yhtyy, oboe ja fagotti, ihmisääni ja pasuunat; polkimet avaavat esiin bassot, ja nyt syöksyy myrskyten ilmoille säveljoukkoja kuin jättiläiskuoroja, kuin taisteluvaatimuksia kateellisia valtoja vastaan, repiviä kuin kadotettujen ihmisten vaikerrus; mutta ukkonen kiihtyy ja Fribouralppien ja Sarinen syvän vuorilaakson kaiku kertaa sen jyrähdykset; urut matkivat sen ääntä ja läähättävät ja kohisevat, kirkuvat ja räikyvät, mutta silloin tulee salama räsähdyksen seuraamana, kuin kaikki mailman kankirauta olisi pudotettu taivaasta alas riippusillalle, akkunat sälisevät ja ovet paukkuvat. Silloin vaikenevat urut vähitellen; ne eivät voi uhmailla, mutta ne osaavat pilkata; ja huilu matkii ihmisäänen leikkivää värähtelyä, joka romanssista vähitellen muuttuu maalliseksi lauluksi, laulusta vallattomaksi karkeloksi; urkujen välkkyvät torvet luovat jättiläismäisen valovyön ja kullattujen enkelien pulleat posket käyvät kuopille, leuka uppoutuu pukinpartaan ja hiusten alta pistäyvät esille pienet sarvet; he puhaltavat irvistäen tinatorviin, he puhaltavat Panin, metsänjumalan, luonnon kaikkeushedelmöittäjän hymnejä, pylväiden päät lehdittyvät ja ilmassa laulavat onnelliset linnut; Pyhän Franciscuksen sinervän ihon alle kasvaa ruusunpunaista lihaa ja vaeltaa hän onnellisena nuorukaisena Maria Magdalalaisen kanssa pääkuorin synnintunnustuskoppiin, jossa he tunnustavat toisilleen suloisia syntejä; pyhän haudan kappelista nousee Apollo täyteläisin säärin ja paisuvin rintakehin; hän katsoo uhmaillen ja ilosena ympärillään itkeviin naisiin ja ojennetuin käsin, kuoleman voitettuaan, sanoo voitonilo huulilla: Kristus on ylösnoussut. Ja haudoista lattian alta kuuluu jyskytystä kuin pyrkisivät sinne suljetut ulos, ja he huutavat vastaten: Sana tuli lihaksi!

Blanche heräsi huumauksestaan. Lamppu paloi vielä pöydällä; huoneen ilma oli tukahuttava. Ovelle kolkutettiin. Hän hypähti ylös, veti salvan auki ja horjahti tuolille itkien niin että ruumis vavahteli. Tädit toimittivat hänet vuoteelle, tekivät kamiiniin tulen ja panivat kamomilliteetä kiehumaan.

* * * * *

Tutkintopäivä oli ohi ja Blanche vietti illan kotona tätien luona, jotka olivat kutsuneet muutamia ystävättäriä teelle. Bertha-täti säteili kuin neulatyyny. Blanche oli tyyni kuin vältetyn vaaran jälkeen. Akkunat olivat avoimet, sillä lämmin oli tullut ja kadulta kuului iloista sorinaa. Blanche tiesi että uudet ylioppilaat viettivät juhlaa, ja muuan toveri oli kehottanut häntä tulemaan mukaan, mutta hänellä ei ollut rohkeutta pyytää sitä tädeiltä eikä ollut hänellä sydäntä lähteä heidän luotaan tällaisena iltana. Hän oli ilonen että tämä vaikeus nyt loppui, sillä vapauden toivo oli herännyt, vaikka hän tiesikin, että kahleet vain pitenivät mutta ne eivät murtuneet.

— No — sanoi Bertha-täti — Gazettessa on sievä pätkä Blanchesta. "Naisen vapautuminen näyttää toteutuvan", luki hän; "vuosisatoja vanhat ennakkoluulot, jotka olivat katsoneet naisen kutsumuksena olevan synnyttämisen ja imettämisen, ovat loistavasti kumotut, kun meillä tänään on ilo ilmottaa, että neiti Blanche Chappuis on suorittanut tutkinnon Zürichin yliopistossa valmistuakseen lääkäriksi."

— Minua ihmetyttää — sanoi Blanche, joka ei välittänyt tuontapaisesta vapautuksesta — että sitä pidetään niin merkillisenä, kun tyttö voi suorittaa ylioppilastutkinnon, josta tyhminkin poika selviää.

— Blanche on oikeassa — lausui eräs opettajatar. — Ja La Revue tekeekin hyvin oikean huomautuksen. "On ihmeteltävää", sanoo Revue, "että jokaisen tytön ylioppilastutkintoa meidän vanhoilliset toverimme tervehtivät voittona, samalla kun vaikeroidaan sitä, että kirjallinen köyhälistö lisääntyy, ja kun ylioppilastutkinto on tullut yläluokkaetuoikeudeksi, johon vain varakkaammilla on pääsy. Meidän naisylioppilaidemme tulisi kiittää kunniasta saada osakseen juhlia kuin ihmeet, sillä on häväistys heidän sukupuoltaan vastaan, ja se seikka, että vanhoilliset ainekset ottavat heidät suojaansa, osottaa että nämät odottavat heistä hyvää vahvistusta riveilleen. Kun tulee se päivä, jona ylioppilastutkinto muuttuu ja on sama kaikille luokille ja sukupolville, silloin me yhdymme riemulauluun."

— Kas vaan, — lausui Bertha-täti — siinä kuullaan edistyksen miestä. Tutkinto kaikille: sehän ei enää olisi mikään taito.

— Ei meidän tarvitsekaan erikoisia taitoja näyttää — vastasi Blanche — ja minusta on Revue oikeassa.

— Vai niin, vai sellaisia opetuksia te nykymailman aikaan saattekin — sanoi Bertha-täti.

— Niin, nähkääs täti, emme me niitä saa Euklideesta emmekä Julius Caesarista, mutta kylläkin niistä huolimatta — vastasi Blanche, joka tunsi olevansa tavallista rohkeampi. — Niistä huolimatta, täti, sillä tutkintokirjoissa on vain yhdentekeviä asioita, tai tyhmyyksiä. Ajatelkaas, kuinka kaikki köyhät ompelijattaret, pesijättäret, työläis- ja talonpoikaisvaimot tuntevat olevansa nöyryytetyt, kun eivät ole voineet suorittaa samaa ihmenäytettä kuin minä, kiitos teidän anteliaisuudestanne. Vai tarkottaako täti, että kaikkien naisten olisi otettava ylioppilastutkinto? Miksei kaikkien poikain, kaikkien käsityöläisten, työmiesten, talonpoikien, konttoristien? Sehän on vain taloudellinen kysymys, ja kun on onnistunut saamaan jotain tietoa varakasten ystävien tai sukulaisten avulla, niin ei sillä ole kehuskeltava sanomalehdissä, sillä se kuuluu aivan samalta kuin ilmottaisi lehdessä, että on ollut varaa kyllin uuden samettipuvun ostoon.

— Pikku Blanche on käynyt niin filosoofiseksi — vastasi Bertha-täti — että hänen vanha tätinsä, joka ei ole saanut niin syvää tutkinto-oppia, tuskin voi vastata hänelle. Mutta pikku Blanche osottaisi syvää tietoansa käyttämällä kieltä, joka ei olisi niin täynnä rohkeutta, sanoisinko ylimielisyyttä. Sillä ihminen voi olla hyvin tietoviisas silti olematta sivistynyt. Sivistys ei ole kirjoissa vaan sydämessä. Sydämessä, Blanche pieni!

Blanche oli pahoillaan, kun oli loukannut, mutta häntä kiusasi halu käydä käsiksi tädin sotkuiseen todistustapaan ja vähän sitä selvittää. Mutta hän luopui, sillä hän ei tuntenut ansainneensa moitteita, päinvastoin, mutta täti oli niin täynnä kaunaa ja kiihkoa, ettei huomannut sitä milloin antoi itselleen korvapuustin.

Aterian aikana kohotti Bertha-täti lasinsa ja joi päivän voiton — kapitalin — kunniaksi ja hän toivoi, aivan kuin Blanche, että päivä koittaisi, jolloin kaikki naiset — mutta ei kaikki miehet! — suorittaisivat ylioppilastutkinnon, hän oli aivan varma siitä että nainen kerran oli suoriutuva voittajana taistelusta — luonnonlakeja vastaan! —, ja silloin saivat miehet nähdä…

Avoimesta salinakkunasta tunkeutui torvisoiton säveliä. Blanche tunsi sen hyvin. Ylioppilaat kulkivat Beau-Rivageen juhlimaan. Hän kuuli heidän saappaittensa kopinan katukiviä vasten. Eikä hän saanut pysytellyksi paikallaan, vaan riensi akkunan ääreen. Tuolla ne kulkivat, koko joukko liehuvin lipuin ja loistavin nauhoin. Olisipa hänkin saanut olla siellä muitten mukana! Puhua vapaita ajatuksia, laulaa täydestä sydämestä, kulkea näiden käsivarressa, tanssiakin kenties. Nyt he näkivät hänet! Liput laskeutuivat, lakit nousivat ja soiton keskeyttivät hetkeksi valtavat eläköönhuudot. Häneen vaikutti niin tämä tervehdys, kunnianosotuksena ei hän halunnut sitä pitää, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, mutta samalla tunsi hän sydämessään odan, raudat käsissään ja jaloissa siteet. Askelten kaiku hiljeni, mutta vielä näki hän tutun ylioppilaan kadulta heilauttavan lakkiaan, kuin kutsuisi tämä häntä, ulos, pois, heidän mukaansa iloon, vapauteen ja taisteluun. Kun Blanche oli jättämässä akkunan, näki hän kadun toisella puolen olevassa porttikäytävässä oppipojan seisovan saapaspari kädessä portin takaa katselemassa katoavaa nuorukaisjoukkoa. Poika katsoi pitkin, pitkin silmäyksin heidän jälkeensä, kuten tyttökin. On muitakin jotka vapautta janoovat, ajatteli tämä, kuin me naiset. Ja köyhäpukuinen nuorukainen hiipi esille porttikäytävästä jatkaakseen matkaansa, ilman että häntä huomasivat ne onnen lapset, jotka saattoivat hänelle kärsimyksiä tahtomattaan, tietämättään.

Ateria loppui ja vieraat menivät. Blanche sanoi olevansa väsynyt päivän mielenliikutuksista ja sulkeutui huoneeseensa. Kaikkein ensiksi siirti hän koulukirjat nurkkaan. Sitten istuutui hän kirjotuspöydän ääreen ja ajatteli. Mikä ihme, ajatteli hän, että tuo nyt on kestetty. Mitähän jos opettaja olisikin tehnyt kysymyksiä Espanjan vallanperimyssodasta, Liviuksen kolmannesta kirjasta, suhdeopista, saraheinistä, luuopista, saksan kielen prepositioneista, otaksumaväitteistä… niin olisi tämä päivä päättynyt häpeään! Mikä onni, että oli päässyt läpi, kuinka vähän omaa ansiota! Ja nyt oli häntä kiitetty tästä ihmetyöstä. Kiitoksen tästä sietäisivät kohteliaat tutkijat! Onnesta — ei kukaan! — Entä vapautus! Senhän pitäisi nyt tulla! Minkä muotoisena? Kemiaa, anatomiaa, enemmän latinaa, fysiikkaa! Mistä oli hän tähän saakka päässyt vapaaksi? Vähemmän tietämisen kiusasta moniin verraten! Se oli tosiaankin helpotus, mutta vähäinen, ja aivan toisellainen kuin hänen uneksimansa. Raikkaimmat ajatuksensa oli hän lomahetkinä ajatellut kirjain ulkopuolella. Ja yhtä lailla istui hän nyt vangittuna vartijat ovella, ja yhtä vangittuna siksi, kunnes pitkä kuusvuotinen kurssi oli lopussa ja hänen lääkärinä tuli lähdettäväksi toimeen, silloin — oli hän kai vapaa? Mutta kuusi vuotta! Siihen oli pitkä matka, mutta toivo oli kuitenkin! Nyt tuli kesä. Tätien mukana täyshoitolaan Interlakeniin. Siellä hän ainakin saa tavata ihmisiä, joita hän ei ollut koskaan tavannut kirjoista, sillä ne olivat niin varovasti kirjotetut, että elämän tosiolot tunnontarkasti salattiin. Tämä toive sydämessä meni hän levolle; ja hän nukahti pian.

Hän ei ollut pitkää aikaan nukkunut, kenties muutamia tunteja, kun heräsi. Kuu paistoi huoneeseen ja loi keltasia viivoja ja ruutuja lattialle. Hän kuuli laulua; heleän ilonen miesääni lauloi italialaista romanssia kitarin säestyksellä, ja säejakson lopussa yhtyi kuoro. Hän kuunteli makuullaan hetken. Miksi laulettiin näin myöhään kadulla? Ja kutkahan lauloivat? — Hän otti tohvelit jalkaansa ja meni uudinten luo. Tuolla kadulla seisoi ylioppilasjoukko, jonka hän tunsi lakeista. Ja hänen akkunaansa kohti olivat kaikkien kasvot kääntyneet. Laulajaiset! Hänelle? Epäilemättä.

Samassa tuli täti Mathilda yöpuvussa.

— Laske uutimet, lapsi, ja sytytä kynttilät! Sinullehan lauletaan.

— Entä Bertha-täti? — kysyi Blanche levottomana.

— Hän on nukkuvinaan — kuiskasi täti. — Joudu, he ovat jo laulaneet hyvän aikaa! — Uutimet laskettiin ja kynttilät sytytettiin.

Kun laulu vaikeni, makasi Blanche vuoteellaan mietiskellen. Nuo iloset pojat olivat huvitelleet illan ja nyt tarjosivat he hänelle jälkiruokaa, mitä heillä oli jälellä. Mihin menivät he sitten kitareineen ja puolikäheine äänineen. Ja miksi olivat he häntä juhlineet? Eivät he laulajaisia pitäneet muille ylioppilaille? Eivät, mutta häntähän juhlittiin naisena! Naisena! Siinäpä se! Oli siis jotain erikoista, jotain enempää, olla nainen? Luultavasti! Mutta, se oli sangen ikävää! Kenties oli se etu tai voitto? Voi olla. Hän muisti äskettäin lukeneensa uutisen aviomiehestä, jota tämän vaimo oli piessyt; mutta se oli esitetty pilajutun muodossa otsikolla "Kaikellaista." Miksi niin, kun hän oikeusuutisten joukossa oli otsikolla "Luonnotonta väkivaltaa" nähnyt juttuja miehistä, jotka olivat lyöneet vaimojaan? Eikö laki suojannut miestä, jos hän oli heikompi; kun laki suojeli naista, katsomatta oliko hän voimakkaampi; jonka huvittava juttu oli osottanut mahdolliseksi. Lakihan oli epäoikeudellinen! Oli siis joissakin tapauksissa edullista naisena olo, toisissa ei ollut. Sattuiko edullisuus tärkeämpiin tapauksiin? Kenties! Miksi oli Bertha-täti niin raivoissaan miehille ja nimitti heitä sortajiksi, jotka olivat kukistettavat? Niin, miksi? Ja hän nukahti!

* * * * *

Oli syksy jälleen, kun Blanche astui Zürichin Polyteknikon kemialliseen laboratorioon. Hänet vei töiden ohjailija suureen saliin, jossa hän sai haltuunsa pöydän, laatikoita, osastoja, pulloja ja rasioita kaikenvärisine aineineen. Kaasuletku lamppuineen ja vesiletku sekä huuhdevati. Kokoelma koeputkia, keitinpulloja, alustoita, retortteja, suppiloita, kankia, siivilöitä, puhallinputkia, näpittimiä. Keskellä salia oli suuri savupiippu katoksineen, vetoluukkuineen ja kaasuliekkeineen, joiden määränä oli poistaa vahingollisia höyryjä. Kaikki oli uutta ja salaperäistä. Täällä oli muotoja, joita ei tapaa jokapäiväisessä elämässä. Keitinpullon vanha muoto johti mieleen keskiajan kullantekemisen, koeputki lääkärin pimeän huoneen ja pullojen sisältö rohtolain salaisuudet. Kromihappoinen kali loisti kuni auringonlasku; rikkihappoinen kuparioksidi oli sininen kuin Lac Leman, ja arsenikkihappo kimalteli kuin huurre koivun oksilla.

Pitkään siniseen esiliinaan puettuna kävi hän tutkimaan luonnon salaisuuksia ja katsomaan miltä luomakunta sisältäpäin näytti. Ohjailija, jonka oli tänä päivänä auteltava häntä tolalle, tuli hänen luokseen ja alkoi ilman muuta ohjauksensa. Hän puhui tyyneellä, kuivalla äänellä, olematta kohtelias tai epäkohtelias. Hän tarttui Blanchen käteen kuin pihteihin ja opetti tätä pitämään koeputkea oikein. Kehotti pitämään kaasuhanan hyvin suljettuna, kun liekkiä ei käytetty, ja muistutti hyvin puhdistamaan huuhdevadin, kun työtunti päättyi. Sitten meni hän muihin saleihin.

Hän oli ensi mies, joka ei ollut kohtelias Blanchea kohtaan, ja tästä tuntui kuin olisi häntä nöyryytetty. Mutta se kai johtui ohjaajan tiedollisesta ylemmyydestä, ei muusta.

Ylt'ympäriinsä muiden pöytien ääressä seisoi ylioppilaita työssä. Hänen tullessaan olivat he nauraneet, jutelleet ja laulaneet, mutta nyt he hiljaa kuiskailivat keskenään. Mutta Blanche kuuli, mitä he sanoivat, sillä hänen hermonsa olivat uuden aseman takia jännityksessä.

— Minkä näköinen se on? — kuului kuiskaus erään pöydän takana.

— Ruma! — tuli toisaalta vastaus.

Blanchesta tuntui epämieluisalta. Kuka kysyi, olivatko he, herrat, rumia vai kauniita, kemiaa opiskellessaan? Oliko hän nyt sitten todella ruma? Hän katsoi suureen lasipalloon joka kiehui väkiviinaliekin yllä. Hän näki soikeat kasvonsa ja voimakkaan nenänsä, mutta niin sekavana lasin kuperan muodon takia, että ei saanut mitään oikeata arvostelua. Mutta näitten herrojen mielestä oli hän ruma. No, eipähän hän siitä välittänyt!

Kun hän oli suorittanut ensi kokeensa, tahtoi hän näyttää sitä ohjailijalle saadakseen hänen hyväksymisensä. Tämä ei ollut huoneessa. Menisikö häntä hakemaan? Ei, hän ei halunnut mennä yli lattian näitten herrain keskitse. Oli paras odottaa. Sillä aikaa aukoili hän kaikkia pulloja ja laseja haistellen niitä. Sitten pesi hän pari koeputkea ja sai rikkihappoa sormilleen, jotka mustuivat.

Ohjailija tuli. Blanche otti koeputkensa ja näytti sitä kuin kiitosta hakien. Mies katsoi häneen kuin lapseen ja sanoi: Sepä kävi sievästi. Ottakaa nyt toinen! — ja niin meni hän. Blanche ei ollut tyytyväinen tuohon. Häntä kohdeltiin ylimielisesti. "Sepä kävi sievästi." Olisi sanonut: hyvin hyvä, neitiseni! Olihan hän ylioppilas eikä mikään koulutyttö.

Kotiin tullessaan täytyi Blanchen kertoa yksityiskohdissaan mitä aamupäivänä oli tapahtunut. Bertha-täti purasi huultaan, mutta sanoi vain: kateutta!

Illalla oli Aeskulapilla, lääketieteen ylioppilaitten yhdistyksellä, kokous ja Blanche oli pitkäin keskustelujen jälkeen saanut luvan mennä sinne, mutta kello kymmenen piti hänen olla kotona.

Kello seitsemän astui hän Brasserie Nuss ravintolaan. Hänen täytyi mennä läpi ison salin päästäkseen yksityishuoneeseen, missä kokous pidettiin. Sali oli täynnä tupakoivia ja juovia miehiä, lattia kostea eikä paikka näyttänyt houkuttelevalta. Toisellaiseksi oli hän kuvitellut sen ilosen tyyssijan, missä tiesi herrain kernaasti iltojaan viettävän. Hän tuli kokoushuoneeseen. Ei kukaan ottanut häntä vastaan, ei kukaan auttanut hänen vaatteitaan pois, kuten ennen tanssiaisissa. Huone näytti ikävältä, herroja istuskeli siellä täällä salaa poltellen sikarinpätkiä, jotka he vastenmielisesti heittivät nurkkaan hänen astuessaan sisään. Nauru vaikeni ja keskustelu pysähtyi. Oven takaa katseli häntä kaksi ylioppilasta kakkulain läpi. Sama kuiskaus kuin ennen laboratoriossa, — onko se kaunis? — Vastaus: ruma kuin hitto! —

Puheenjohtaja ei ollut vielä tullut. Kukaan ei siis noussut häntä vastaanottamaan eikä hän tuntenut ketään. Hän astui lopulta perälle. Laimeita kumarruksia, istualta. Yleiseen vaiettiin. Blanche katsoi ympärilleen ja huomasi olevansa ainoa nainen. Hän istuutui tyhjälle tuolille, mutta kukaan ei paikkaansa jättänyt.

Vihdoin tuli puheenjohtaja. Hän tervehti todellakin, mutta sanomatta mitään kohteliasta. Sitten tuli viisi tyttöä. Ne tarkastettiin heti ja yksi havaittiin kauniiksi. Blanche yritti lähetä niitä, mutta likelle ei päässyt.

Asiain käsittely alkoi. Vaaleja toimitettiin; pykäliä luettiin. Sietämätöntä Blanchen mielestä. Sitten pidettiin esitelmä: kehitysteoriasta. Se oli Blanchelle uutta, mutta karkeata. Puhuja vertasi ihmisiä elukoihin, ja kuitenkin oli Jumala luonut ihmisen erityisesti kuvakseen ja eläimet ihmisen hyödyksi. Esitelmänpitäjä väitti, ettei hevosta oltu luotu ratsaaksi eikä vetojuhdaksi, sillä Noak ei ratsastanut eikä ajellut. Kameli näytti syntyneen satula selässä, mutta niin ei ollut asian laita; kyttyrä ei ollut mikään satula, ja yksikyttyräinen kameli näytti päinvastoin olevan luotu niin, että kaikki ratsastus kävisi mahdottomaksi. Tämä kaikki tuntui Blanchesta "ilkeältä." Sitten loppui virallinen puoli.

Noustiin ja käyskenneltiin lattialla. Herrat imeskelivät sytyttämättömiä sikareita ja tilasivat olutta. Tarjoilija kuljetti edestakasin haarikoita. Naurunremahdus kuului sieltä täältä eri ryhmistä, mutta aina salavihkaisten silmäysten seuraamana. Nuo viisi tyttöä istuivat kuin tanssittamatta jääneet naiset kemuissa ja Blanchen mieli oli masentunut. Tämä oli ikävää. Hän huomasi, että herrat olivat kiusaantuneet; tunsi olevansa vihamielisten voimien ympäröimänä. Herrat vainusivat kilpailijoita ja naiset vaanivat kiistatovereitaan. Herrat eivät katsoneet puolestaan uskaltavansa mitään keveätä lähentelemistä, koska se voitaisi selittää sievistelyksi, ja he tiesivät, että naisasianaiset eivät tahdo tietää olevansa naisia. He olivat tulleet tänne nimenomaan sillä ehdolla, että heitä kohdeltiin vertaisina. Niin, mutta tässä yhdenvertaisuudessa oli jotain nöyryyttävää; Blanche tunsi että alemmuus tuli yhdenvertaisuuden mukana; ja varmaankin oli entinen suhde hauskempi. Sitten ihmetteli hän sitä, ettei kukaan herroista tarjonnut naisille mitään. Mutta kukinhan tilasi olutta itse, todellakin, ja olihan hyvin sopimatonta vieraiden herrain tarjota vieraille naisille mitään.

Blanche, joka tunsi olonsa yhä kiusallisemmaksi, rohkasi lopulta mielensä ja kysyi toisilta tytöiltä eivätkö nämät aikoneet juoda mitään. Häneen kohdistui hämmästyneitä katseita ja kuului terävä vastaus: Juoda? Olutta? Hyi! Yhä ahdistavampaa. Puheenjohtaja, joka oli puhunut hieman kemiasta naisten kanssa, lähetti nyt esille herran toisensa jälkeen puhumaan; fysikkaa, latinaa, kaikellaista mikä ei lähennyt sievistelyä. Tytöt huomasivat herrain "suorittavan palvelusta" ja kävivät yhä nyrpeämmiksi. Mutta kaunis tyttö oli tehnyt nopean keikahduksen keskustelussa ja puhetoverinsa kanssa siirtänyt sen inhimillisemmille aloille. Hän oli sen takia pian kolmen herran ympäröimä ja nauraen jatkoivat he ilosta keskustelua. Mutta silloin vetäytyivät toiset tytöt sivuun ja seurasivat katkerin ilmein mokomaa arvotonta esiintymistä. Tuo kaunis tyttö unohti lopulta asemansa siihen määrin, että tilasi suuren haarikan olutta. Silloin kävi häntä ympäröivä ryhmä yhä taajemmaksi, ja vastustus uunin luota, johon toiset tytöt olivat vetäytyneet, yhä pistävämmäksi. Näistä tuli äkkiä hyvät ystävät ja heidän keskensä syntyi hyvin vilkas keskustelu, joka keskeytyi joka kerran kun joku herra läheni.

Alkoi olla ukkosta ilmassa, ja uunin luona lataantuva sähköpatteri kävi uhkaavaksi, sillä jokainen yritys herrain taholta keskustelulla johtaa pois sähköä sai vastaansa töytäyksen, joka heitti hänet takasin. Tuo kaunis tyttö oli siirtänyt taistelun toiselle, juuri pelätylle ja kielletylle alueelle, ja siksi oli hän voittanut.

Saadakseen sähkön johdetuksi pois otti puheenjohtaja haarikkansa kolautti pöytään ja rykäsi alkaakseen humoristisen puheen.

— Toverit — alkoi hän. —

Syntyi hiljaisuus ja naiset höristivät korviaan kuullakseen tämän uuden puhuttelutavan, joka ei muistuttanut entistä "hyvät naiset ja herrat."

— "Lapsuudessamme opetettiin meille että nainen luotiin miehen kylkiluusta ja että mies oli siis olemassa ennen naista; siksipä saattoikin Mooseksen kirjain tuntematon tekijä — joka, jos nyt eläisi, luultavasti saisi oikeusjutun niskaansa, koska kehottaa moniavioisuuteen — syystä käskeä naista olemaan miehelle alamainen, sillä Aatamihan oli Eevan isä, ja Eeva siis Mooseksen lakikirjan 4:nen pykälän mukaan velvollinen kunnioittamaan isäänsä. Nyt on tiede kumminkin osottanut meille, että nainen oli olemassa ennen miestä. Ensi solu oli nainen, sillä se yksin piti sukua yllä. Jättäen sivuun kauniiden kukkain epäsäännölliset elintavat käyn käsiksi elukoihin, alkaen alimmista lopettaakseni korkeimpaan — ihmiseen. Nilviäisten kesken tapaamme vielä Hermeksen ja Afroditen, niin sanoakseni, yksilöitymättöminä; eikä miestä vielä ole olemassa. Aatami ei ensi kertaa esiinny paratiisin yrttitarhassa vaan meren syvyydessä meille vanhastaan tuttujen kierrejalkaisten joukossa, jossa hän elää loiselämää pienenä surkeana elukkana, sidottuna erottamattomilla aviositeillä monta vertaa suuremman ja voimakkaamman Eevan kylkeen, niin että hän pikemmin tuntuu olevan jonkinlainen kylkiluu, joka pistää esiin — anteeksi — naaraasta, heittääkseen kumoon koko brittiläisen pipliaseurateorian naisen luomisesta. Mutta me jätämme alemmat eläimet kohotaksemme korkealle, korkeammalle. Vielä hyönteisten kesken on äiti edelleen luonnollisessa korkeammassa asemassaan: hän on muurahaisten ja mehiläisten kuningatar. Hän on valtijatar: kanta-äiti, sillä vain hänen kauttaan on mehiläispesä pesä ja muurahaiskeko keko, yhteiskunta yhteiskunta. Mutta työtä tekevät jäsenet eivät ole koiraita; työnteon ja itsenäisen yksilöelämän kunnia tulee hänen osakseen paljoa myöhemmin. Työmuurahainen on surkastunut, hedelmätön naaras, joka hankkii ruokaa, rakentaa kekoa, käy sotia ja kasvattaa poikaset. Nainen siis ensin oli sotilas! Koiraat — anteeksi sanontatapa — eivät vielä ole vapautuneet. He ovat epäitsenäisiä raukkoja, joiden ainoana surullisena velvollisuutena on tulla sellaisten lasten isiksi, joita eivät saa nähdä, — ja kuolla! Askel ylemmäksi ja olemme kalojen asteella. Koiras on vapautunut ja alkanut yksilöllisen elämän. Hän on jo aateloitu lasten kasvattajaksi ja sen kautta on hän orja. Askel ylemmä — ihannetta kohti — ja me olemme ylhäällä ilmassa lintujen luona. Koiras on työläinen, sotilas ja puoliso. Naaras on vapautunut ja kytkenyt hänet rakkauden siteillä. Työ on jaettu, ja nisäkästen kesken jatkuu työnjako jonkun verran vaihdellen, sillä kehitys ei käy suoraan kuni jana ei nopeasti kuin salama, mutta sen taiteviivaa noudattaen. Ja niin olemme tulleet enkeleihin, tarkotan ihmisiin. Raakalaiskansain kesken on miehen alistettu asema, kuten sitä kutsutaan, vielä kukoistuksessaan. Nainen istuu kotilieden ääressä ja hoitelee lapsia, peseskelee astioita, mikäli niitä on, ja laittaa ruokaa, jos sitä laitetaan. Mies ajetaan metsiin tappamaan eläimiä, hankkimaan ruokaa. Ja siihen nämät tyytyvät. Mutta muutamissa heimoissa näkyy vielä jälkiä, taka-askeleita eli atavismeja, kuten me oppineet niitä nimitämme, vanhemmilta aikaissukujen ajoilta. Sadut ja historiankirjottajat kertovat entisajan amatsoni valtakunnista. Ne ovat muurahaiskekojen johdannaisia. Naiset tulevat omillaan toimeen, käyvät sotaa, elättävät itsensä ja lapsensa, ja miehet kutsutaan vain kerran vuodessa. Sellaiset ovat olot afganeilla, missä mies on naisen omaisuutta, ja dahomeilla, missä naiset hallitsevat ja sotivat. Sivistyneitten kansain keskuudessa, tullaksemme omiin oloihimme, on työnjako sukupuolten kesken ollut noin sangen erilainen, enimmäkseen riippuen yhteiskunnallisista oloista. Köyhien kesken tekevät molemmat työtä, mies kovempaa, sillä naiset eivät vielä ole vaatineet pääsyä hiilikaivoksiin ja metsätöihin. Perhe oli alkujaan yhteisomistuksellinen yhdyskunta. Omaisuus oli perheen, ja kun mies yksin oli velvollinen elättämään vaimoa ja lapsia, ei naisen tarvinnut saada perintöä, eikä saanutkaan, koska omaisuutta perheen omana ei saatu siirtää tyttären naimisen mukana toiselle perheelle. Tässä todistelussa on aukko, mutta sen kajautan kiini, muutoin saisimme katsahtaa syvälle omaisuuden, pyhän omistusoikeuden salaisuuksiin, ja sen kätken toiseksi kertaa.

"Perheeksi nimitetty yhdyskunta tarvitsi toimitsijan. Naisella oli kotiaskaroimiset lasten kanssa, lapset olivat ymmärtämättömiä, siksi otti mies tämän vaivaloisen toimen, ja niin tuli hän näennäisesti peräsimeen. Mutta ylempien s.o. työtä tekemättömien luokkien keskuudessa, missä rappeutuminen vähitellen on alkanut levitä, on ilmennyt joitakin oireita. Nainen on pitänyt kuningatarasemaansa alennuksena ja haluaa työmuurahaiseksi: palata muurahaiskekoon. Siitä seuraa luonnollisesti miehen alentuminen herraksi taas. Nyt kysyn: menemmekö tässä taapäin vaiko eteenpäin? Onko nainen oikeassa halutessaan ottaa alkuperäisen valtansa takasin, onko mies tällöin oikeutettu tekemään vastarintaa? Minä arvelen, että ei kukaan ole oikeassa nykyisin. Luulen naisvapautuksen olevan ennenaikaisuutta, tulleen liian aikaisin, sillä me olemme uuden yhteiskunnallisen kehityskauden kynnyksellä: se ei tule muistuttamaan mehiläiskekoa eikä dahomelaisia, ei teiriparvea eikä lammaslaumaa, mutta sisältää kaikista näistä otettuja opetuksia. Kuinka pitkälle työnjako menee uudessa yhteiskunnassa, sitä emme tiedä, mutta varmana voimme pitää, että se ei tule menemään yli sukupuolten luonnollisten rajain, sillä nyt on ihmiskunta, minusta näyttää siltä, saanut takasin terveen järkensä, ja järki se on luontoa.

"Hyvät naiset, minä käännyn teidän puoleenne teidän nais-ominaisuutenne takia, ja sillä kunnioituksella, jolla aina olen katsonut ylöspäin naiseen, mitä kunnioitusta ei ole vähentänyt teidän aikeenne kohottaa raskasta taakkaa miehen hartioilta ja jakaa hänen kanssaan työt; te, hyvät naiset, olette astuneet ensi askeleen miehen vapauttamiseksi, ja siitä minä sukupuoleni puolesta teitä sydämellisesti kiitän!"

Kaunis tyttö nauroi ja herrat myös, mutta uunin luona oli hiljaista, kiusallisen hiljaista. Ja pian noustiin sieltä päällystakkeja ottamaan. Kuni merkin saatuaan ryntäsivät herrat esille auttaakseen naisia, mutta nämät kiittivät selvin elkein osottaen etteivät tarvinneet apua. Pukeuduttuaan vetivät he käsineet käsiinsä ja loivat pitkiä silmäyksiä salin perälle, jossa tuo kaunis tyttö istui. Mutta tämä ei ymmärtänyt mitään, joi vaan olutta ja nauroi. Blanche, joka tunsi hänet, piti velvollisuutenaan kohteliaisuuden vuoksi huomauttaa hänelle, että toiset tytöt menivät. Vai niin, menkää te — vastasi hän — ja he menivät. He kulkivat läpi savuisen ravintolasalin, jossa heitä röyhkein silmin katseltiin, ja pääsivät kadulle. Siihen he pysähtyivät odottamaan raitiotietä. Sattumalta tuli Blanche katsahtaneeksi taakseen. Hän kuuli sisältäpäin laulua ja pianonsoittoa. Hän astui akkunan luo ja näki verhon vieritse suoraan huoneeseen: sikareja ja tulitikkuja kaikkien käsissä, ilosia ilmeitä, laulua ja soittoa ja keskellä muuatta ryhmää seisoi Louise (se oli kauniin tytön nimi) ja hän poltti. Tuo pisti sydämeen. Nyt niillä oli hauskaa! Nyt! Ja Louise oli yksin herrain keskellä. Miten siveetöntä! Miten huono tyttö! Mutta hänellä oli hauska, hänellä, kaikissa tapauksissa!

Kun Blanche tuli kotiin istui Bertha-täti raporttia odottaen. — Oliko hauskaa! — Hauskaa! Hirveän ikävää! Ja herrat olivat epäkohteliaita. — Tupakoivatko? — Eivät, mutta joivat olutta ja pitivät epäsiveellisiä puheita. Puheenjohtaja oli verrannut naisia soluihin, ja nilviäisiin, kaikkeen! — Vertasiko elukoihin? — Vertasi, ja puhui asioista joita voi lukea kirjoista, mutta joita ei puhuta muualla kuin luennoilla.

— Mitä oli hän puhunut? Sopimattomia? — Niin, melkeinpä. Ja sitten lähtivät tytöt, mutta Louise jäi.

— Yksinkö? — Yksin, ja sitten hän poltti! — Poltti yksin! Tästäpä otetaan kiini — sanoi Bertha-täti. Ja sitten otti hän selkoa yksityisseikoista.

Blanche meni levolle. Hänellä oli paljon mietittävää. Miksi oli ilta ollut ikävä? Miksi olivat herrat jäykkiä, epäkohteliaita ja vihamielisiä? Mitä se sillä puheellaan tarkotti? Se uneksittu vapaus oli siis siinä, että sai nähdä kohtelijaat seurusteluherrat läheltä, vartioitta! Eivät kenties olleetkaan niin kiltit kuin miltä koittivat näyttää. Mutta Louisea olivat he kohdelleet aivan kuin tanssiaisissa on tapana. Niin toisellainen oli tuo todellisuus kuin kuvittelut! Niin toisellainen. Mutta sittenkin, Louisella oli hauskaa!

Seuraavana aamuna pukeutui Bertha-täti ja lähti valituksille tiedekunnan esimiehen luo. Professori oli onnettomuudeksi karski suorasuu, jonka ruma tapa oli sanoa mitä ajatteli, ja täti taas onnettomuudekseen kuvitteli että professori oli sivistynyt henkilö, jonka tuli tietää mitä puhui.

Täti ei tietenkään tullut professorin vastaanottoaikana. Mitä hän semmoisesta välitti! Hänen täytyi, kun oli kyseessä akatemian kunnia ja nuorison menestys. Vihdoin pääsi hän sisälle. Esitti asiansa ja selosti tuon puheen. Professori katseli häntä kuin uutta lajia ja vastasi vihdoin:

— Mitä se minuun kuuluu?

— Mitäkö se kuuluu teihin?

— Mitä se sitten teihin kuuluu?

— Mitä? Mitä? Nuorison siveyshän oli vaarassa?

— Miten niin? Puhukaa! Mitä on tapahtunut? Puhuja on verrannut naisia soluihin (se oli valhe mukamas!). Pahempi olisi, jos hän olisi verrannut näitä enkeleihin! Uskoiko neiti Jumalan pyhään sanaan? Tietysti. No. Tuo puhuja oli sanonut, että nainen oli valtijatar ja mies orja. Sehän oli kohteliaasti sanottu! Tahtoiko neiti kuulla mitä raamattu sanoi: Sinun tahtosi pitää miehesi alle annettu oleman ja hän on oleva sinun herrasi! Eikö ollut oikein! — Ei ollut! — Mitä? Neitihän on vapaa-ajattelija, kun kielsi Jumalan pyhän sanan? Eikö muka kieltänyt!

Täti tunsi olevansa revonsaksissa. Hän puisteli niskaansa ja yritti pyörtyä. Mutta professori jatkoi: — Kivulla pitää sinun synnyttämän lapsia! Oliko neiti täyttänyt tämän Jumalan käskyn? — Ei, ei tahtonut! — Vai niin, hän kapinoi Jumalan pyhää lakia vastaan! Mutta asiaan! Herrat eivät olleet tupakoineet, eivät käyttäytyneet sopimattomasti, he olivat olleet neidin kanssa samaa mieltä raamatun opeista, että ne olivat järjettömät, ja muuten — mitä heitä huvitti tehdä yhdistyksissään, se ei liikuttanut sivullisia. Mitä se neitiin koski, jos Louise neiti piti oluesta tai tupakoi? Tupakkaa ei kieltänyt siviililaki eikä siveyslaki. Monet eukot nuuskasivat. Ja kaikki akat kadehtivat nuoria tyttöjä, jotka huvittelivat — varsinkin herrasseurassa. Joka ei siellä viihdy, älköön menkö, pakkoa ei ole, ja sen, joka kanteli mitä siellä tehtiin, saisi suoraan ajaa ulos! Niin oli asia! Ei ollut kellään oikeutta tunkeutua suljettuihin seuroihin! Mitä oli heillä siellä tekemistä? "Se kunnioitus, mitä ollaan velkapäät naiselle osottamaan?" Mitä kunnioitusta ollaan velkapäät miehille? Ei mitään? Sen kyllä näki! Muutoin ei tunkeuduttaisi luvattomaan aikaan ihmisten kotiin eikä juostaisi juoruilemassa! Muuten! Mikseivät tytöt perustaneet omaa yhdistystä? Mitä! Ei ollut niin hauskaa, kai! Pyysi anteeksi mutta oli lähdettävä luennoimaan! Oli yliopiston luennoitsija eikä poliisikonstaapeli.

Tämä kohtaus vaikutti sen, että täti perusti naisasiayhdistyksen, eikä Blanche enää päässyt kokouksiin. Naisyhdistyksessä hän sai käydä ja siellä vietti hän hirveitä iltoja. Zürichissä olo, jolta hän oli niin paljon odottanut, kävi yhä sietämättömämmäksi. Keskeymätön vartioiminen, loppumattomat läksyt: lisää Rooman keisareita, lisää kuninkaita ja kuningattaria, lisää filosofiaa. Milloin tämä loppuisi? Ja loppuisiko koskaan? Mitä uutta se tutkinnon suoritus tuo? Vapautta? Ei, silloin alkaa uusi orjuus. Ajurin lailla on oltava valmiina palvelemaan ensimäistä, joka kutsui; talosta taloon, joissa tervehditään ihmeidentekijänä samalla kun itse tiesi kuinka vähän tehdä voi. Entä vapaus? Uskalsiko hän seurustella miehen kanssa, jos piti tämän seuraa parempana kuin naisen (kuten arveli tulevan käymään)? Ei suinkaan, sillä silloin horjahtaisi hänen arvonsa; hoidokkaat vieroisivat häntä ja hänet sysättäisi yhteiskunnan ulkopuolelle. Eikö mitään pelastuskeinoa? Kyllä yksi! Mennä naimisiin! Rouvilla oli oikeus asua yhdessä miehen kanssa, syödä saman pöydän ääressä, maata samassa sängyssä, seurustella miesten kanssa mielin määrin, kulkea yksin kaduilla! Mutta, — mutta löytyi.

Rouvat söivät toisten leipää, valvoivat toisten taloutta, pitivät huolta toisten liinavaatteista ja väittivät yleensä olevansa orjattaria. Semmoiseksi ei Blanche halunnut tulla. Ei siis vapautta sielläkään?

Hän seisoi eräänä päivänä laboratoriossa muuatta yhdistyskoetta yrittämässä. Se oli vaikea ja vaati suurta tarkkuutta. Hän oli tätä varten saanut siirtyä syrjäiseen keittiöön paremmin selviytyäkseen. Hän oli ottanut naamarin silmilleen ja toimittanut voimakkaan vedon suojukseen, jossa laitos oli, sillä kloorikaasu oli vaarallinen. Hän taivutti lasiputken sulatuslampun liekissä, ripotti hietaa alustaksi, sekä laitteli johtoja ja varastoja loppumattomiin.

Ohjailija, jonka kanssa ei ollut puhunut sen kuuluisan illanvieton jälkeen, kulki huoneen läpi. Kasvot naamion peitossa tunsi Blanche uhmaista halua puhutella tätä. Häntä oli näet kohdeltu kantelijana tädin professorikäynnin jälkeen, eikä kukaan ollut häntä lähestynyt.

Hän tahtoi puhdistautua. Mutta ohjailija oli myös ajatellut alkaa keskustelun.

— Onko hauskaa seisoa keittiössä? — kysyi tämä pistävästi.

— Sietää tämän, mutta aviomiesten keittiössä ei liene yhtä hauskaa — vastasi Blanche.

— En minäkään luule keittäjättärien pitävän tointaan hauskana seisoessaan aviovaimojen keittiössä — vastasi mies. — Rouvat taitavat olla kiperiä.

Blanche punastui naamion alla. Tädin vakiintuneen puheenparren että rouvat ovat keittäjättäriä, oli vasta-aineen kirpeä happo liuentanut hajalle.

— Te ette enää tullut kokouksiin? — alkoi taasen mies.

Blanche ei vastannut.

— Teidän mielestänne oli siellä ikävää? — jatkoi toinen. — Tahdotteko tulla toiseen seuraan, jossa ei ole ikävä! Tuletteko mukaan venäläisten luo?

Blanche oli kuullut puhuttavan venäläisistä niin paljon, että hänen uteliaisuutensa heräsi.

— En luule tätini sallivan, — sanoi hän aivan lapsellisesti.

Mies hymyili.

— Miksei täti sallisi? Olisiko siinä mitään vaarallista? Olisiko uusien raikkaiden ajatusten kuuleminen niin vaarallista?

— Ei — vastasi Blanche. — Mutta venakot kuuluvat olevan niin — vapaita!

Mies hymyili taas ja katsoi häntä silmiin.

— Ettekö tekin tahtoisi olla vapaa?

Blanche tunsi tuon lausuneen julki kaiken hänen kaihonsa, kaiken hänen pyrkimyksensä. Ja sen lausuja näytti kykenevältä auttamaan häntä kahleiden murtamiseksi.

— Kyllä — sanoi hän — minä tahtoisin olla vapaa. Ah, vapaa!

— Kas niin! Tulkaa mukaan huomena!

— Niin, — mutta täti!

— Valehdelkaa!

Blanche vavahti. Tuo mies, joka näytti olevan itse kunnia ja totuus, tuo mies kehotti häntä valehtelemaan!

— Eikö valehteleminen ole kunniatonta?

— Ei aina! Jos murhamies, jonka aikomukset tunnen, kysyy minulta tietä uhrinsa luo, niin näytän väärän tien ja valehtelen ilosin mielin.

— Mutta eihän täti ole murhamies!

— Ei, vaan murhaajanainen! Ettekö tunne hänen myrkkyään, joka paraikaa syöpyy teidän vereenne! Hänen vihansa, hänen kostonsa, joka teidän on täytäntöön pantava, virtailee teidän suonissanne, sitä vetävät sisäänsä teidän keuhkonne, se herpasee teidän hermostonne! Oletteko vapaa? Te syötte tämän vampyysin leipää, jota ette työllänne ansaitse, te olette hänen palkkaamansa kostaja, te olette myyneet sielunne kuten toiset naiset myyvät ruumiinsa. Mikä pakottaa teitä tälle uralle? Velvollisuudenkotunne ihmisveljiänne ja sisarianne kohtaan, halu käsitellä siivottomuuksia, henkiä sairashuoneiden ilmaa, kuulla valitushuutoja, lähteä liikkeelle kesken uniaan, suoraan aterialta? Ei, vaan kosto! Ketä tarkottava? Jonkun tädin hyljättyä rakastajaa? Tarvitaanko teitä lääkärinä? Tarvitaanko viittäkymmentä prosenttia nykyisistä? Luuletteko reseptinsepustajista olevan puutetta? Oh, ne polkevat toisensa maahan eiväkä voi auttaa lainkaan. Miksi rupeavat venakot lääkäreiksi? kysytte te! Niin, eivät ne tee sitä reseptejä sepustellakseen, eivät siksi että pääsisivät menemästä naimisiin, he rupeavat lääkäreiksi samasta syystä, kuin kiillotustyön tekijät menevät tehdastöihin, rikkaat tytöt palkollisiksi; siksi että ihmissuvun suurempia vaurioita päästäisi parantelemaan, jotta lääkärit kerran tulisivat tarpeettomiksi, kun tiedon tasanen jako tekee kaikki terveydenhoitajiksi.

Blanche oli kuin sähkökoneessa virran kokooja; hän otti vastaan kaiken, mitä tuo kipinöivä mies heitteli ympärilleen, mutta samalla kertaa tunsi hän täytyvänsä töytästä tätä rintaan. Hän oli tyhjä ennestään, ja nyt tahtoi tuo täyttää hänet sielunsa yltäkylläisyydellä. Silmät leimusivat ja miehekkään voimakkaat kasvot olivat kuin totuus itse sanoessaan: valehtele! Blanche haki hänestä kohtaa, johon saisi haavan pystymään ja voisi riisua hänen aseensa, ja tuossa juuri oli se kohta. Korkeana ja kirkkaana seisoi tuo mies hänen edessään, korkeampana kuin hän tahtoi myöntää, ja hänen täytyi saada tämä kaadetuksi. Ja kuitenkin tahtoi Blanche nähdä hänet suurena, voimakkaana, sinä tukena, jota etsi, vapauttajana. Hän tunsi vaistomaisesti, että vapauttajasta voi tulla vallitsija; hän haki tätä ja työnsi pois luotaan. Vihdoin sanoi hän: te saarnaatte jesuiittain oppia.

Mutta mies, joka tunsi tuollaiset temput, oli heti valmis vastaamaan:

— En, sitä en saarnaa. Jesuiitan salaisuus on vääräin johtopäätösten vetämisessä; hän suorittaa korttitempun sanoilla ja te ällistytte. Hän sanoo silloin: tarkotus (hyvä tai paha) pyhittää keinot. Minä sanon: se pyhä, suuri, kaunis, johon te pyritte, se tarkotus pyhittää keinot. Alhainen tarkotusperä tekee kaikki keinot epäpyhiksi. Te olette kuin koralliolento, joka on tarttunut vanhaan runkoon, olkaa varuillanne, ettette kasva siihen kiini ja kivety! Uusi siveysopin sääntö, joka oli uusi silloin kuin Montesquien sen lausui, kuuluu: "Jos tietäisin jotain, mikä olisi hyödyksi minulle itselleni, mutta vahingoksi perheelleni, niin karkottaisin sen mielestäni; jos tietäisin jotain, mikä olisi hyödyksi perheelleni, mutta vahingoksi isänmaalleni, koettaisin unohtaa sen; jos tietäisin jotain, mikä olisi hyödyksi isänmaalleni, mutta vahingoksi Europalle tai ihmiskunnalle, pitäisin sitä rikoksena!" Itsekkyys, tämä ihana lahja, joka itsesäilytysvietin nimisenä antaa kaiken elollisen elää, on myös kehittyvä, ja se on juuri ottamassa pitkän askeleen lähimmäisrakkautta kohti. Tämä rakkaus on ensin ilmestynyt rakkautena lapseen, siitä perhe. Mutta perhe on aste, joka meidän on jätettävä taaksemme, ja kehityttävä yhteiskunnaksi. Te olette vielä sukusiteissä. Tuo oli vain taloudellinen laitos. Tempautukaa irti suvun ahtaista mehiläiskennoista, parveilkaa, ja rakentakaa itsellenne oma pesä; jättäkää suvut pikkuharrastuksineen ja erillisine itsekkyyseloineen, ja eläkää koko sukupolvea varten.

Blanche näki seinäin väistyvän, ovien avautuvan määrättömiin etäisyyksiin; tuon miehen puhe vaikutti kuni kosteus ja lämpö vanhoihin kylmässä kauan olleisiin siemeniin. Hän tunsi olemuksensa itävän ja pian oli kuori ponnahtava hajalle! Mutta silloin valtasi hänet ihmeellinen halu ponnistella tätä sielua vastaan, joka tahtoi hedelmöittää hänen sieluaan. Hän pyristeli kuin perhonen, pyrkien pakoon, pakoon puolisoa, joka ajoi häntä takaa, ja jonka suuteloissa hän tunsi kuoleman olevan, kuoleman hänen yksilöllisyydelleen samana hetkenä kuin oli antava elämän suvulle.

— Miksi puhutte minulle kaikkea tätä? Miksi tuhlaatte minulle kaikki nämät sanat? Mitättömälle vieraalle tytölle! — kysyi hän.

— Sen olette jo arvannut! — vastasi mies; — mutta jos tahdotte kuulla minun sanovan sen, niin tulkaa huomisiltana minun mukanani venäläisten luo!

Hän tarttui Blanchen käteen. — Te tulette? Eikö niin?

— Tulen varmasti — vastasi tämä eikä voinut muuta.

Kun Blanche istui kotona päivällispöydässä, tunsi hän salaisuutensa olevan muurina hänen ja tätien välillä. Side oli poikki kulutettu. Hän tunsi omaavansa jotain, mitä ei ollut saanut heiltä. Hänen omiansa olivat hänen uudet ajatuksensa, hänen salaisuutensa. Hän ajatteli sitä, kuinka heikko tämä side oli ollut. Se ei ollut rakkauden side, sillä hän ei heitä rakastanut, näitä vanginvartijoitaan, — se oli raa'an edun side. Hän tarvitsi heitä kuten köynnös tukeaan, kuten loiseläin elättäjäänsä. Hän odotti kuulevansa veren puhuvan, mutta se oli vaiti. Ei omantunnon otaa, ei varottavaa ääntäkään. Kaikki vanha luhistui alas kuni huonosti liimatut seinäpaperit, ja hän tunsi kasvavansa. Nyt vasta tunsi hän vapauden ensimäisten siiveniskujen löyhyttävän vilvotusta hänen hehkuville poskilleen; ei ollut yksin ruumis ollut siteissä, henki oli ollut!

* * * * *

Blanche tuli aikaisin kohtauspaikalle, Bauschänzlin puistoon. Lunta sateli kevyesti, hiljaa ja järvi oli mustana puiston edustalla. Hän oli hyvin kiihtynyt, ja kun jalkansa sattui kuiviin lehtiin, sävähti hän, mutta lunta tuli taajaan, taajaan, niin että hänen askeltensa kaiku lakkasi pian kuulumasta. Hieta karahti vielä jossain paikoin, mutta lumi vaienti pian senkin. Hän tunsi joka askeleella astuvansa uutta rataa, tuntemattomia kohtaloita kohti, mutta ulospäin kävi kulku. Mihin? Hän tunsi rikkovansa sopimusta! Hän oli myynyt vapautensa näille vanhoille naisille, ja nämät antoivat hänelle elämisen välineet tämän vapauden vastineeksi. Nyt lakkautti hän maksunsa, voiko hän edelleen ottaa heiltä vastaan mitään? Asia oli siis pohjaltaan taloudellinen pulma. Vain se jolla oli olemisen välineet oli vapaa, kaikki muut olivat orjia. Salainen viha alkoi kasvaa noita vastaan. Jos Blanchella olisi itsellään ollut korkoja, niin olisi hän ollut vapaa. Miksi siis huusivat kansat vapautta, kun heiltä puuttuivat korot! Vapaus ilman korkotuloja oli mahdoton. Hän juoksi kotoa, koulun vankilasta, yliopiston vankilaan, lääkärintoimen, yleisön suosion vankilaan. Kaikkialla vankiloita. Ja kun vapauttaja, voimakas mies tuli katkasten hänen kahleensa, niin avautui siten vain tie uuteen, hyvin muurattuun vankilaan, jonka kuolo yksin voi avata. Hän ei voinut ratkaista arvotusta. Voisiko tuo mies, jolla oli vastaus joka kysymykseen, voisiko hän ratkasta?

Lumi pölähteli voimakkaan jalkaparin polkiessa, ja kuului miehen voimakas henkäys; tämä seisoi Blanchen rinnalla ja otti hänen kätensä kainaloonsa.

— Paha omatunto? — sanoi hän. Se rauhottuu kyllä. Korsikalaisella, joka on jättänyt murhaamatta sukunsa vihamiehen, on myös paha omatunto. Sovinnainen omatunto syyttää murhan laimiin lyömisestä. Pois se!

Ja hän vei Blanchen mukanaan. Tämä astui yhtä jalkaa, ja kätensä lepäsi niin luontevasti hänen käsivarrellaan.

— Onko sinne pitkältä matkaa? — kysyi Blanche.

— Kaupungin ulkopuolella — sanoi Emile; — venäläiset eivät pidä kaupungeista!

Ja he kulkivat valkeitten peltojen välitse, mäkiä ylös, viinitarhojen vieritse ja tulivat Alppikahvilaan, joka oli pienessä puutalossa lehti- ja havukuusten keskellä. Se näytti somalta ja kodikkaalta; ei ollut se ravintola, jossa joutilaat ihmiset tappavat aikaa, vaan tien vierellä majatalo, jossa väsynyt matkamies saa lepoa ja virkistystä.

He nousivat ulkoseinän puuportaita yläkuistille, jota akkunan läpi loistavat tulet valasivat. Heidän pudistellessaan lunta jaloista ja vaatteista, tuli ulos muuan herra, joka lausui heidät tervetulleiksi kuni vanhat ystävät. Tämä oli suuri tumma mies, kasakkapää leveillä hartioilla. Hän puristi Blanchen kättä lämpimästi kuni sisaren, otti hänen päällysvaatteensa ja vei hänet saliin. Se oli vanhanaikainen huone, matalan puukaton orret näkyvissä. Korkeitten puuseinustojen yllä oli kuvattuna alppimaisemia karhunajoineen, ja siellä täällä seinälamppuja, joiden kiiltävät metallikilvet heijastivat valoa. Keskellä huonetta oli pitkä pöytä, jonka ympärillä istui parikymmentä herraa ja naista teetä juomassa ja polttelemassa paperosseja, suuren välkkyvän teekeittiön poristessa keskellä. Suuren kaappimaisen, penkeillä varustetun, vihreän kaakeliuunin takassa paloi komea pyökkivalkea.

Kun Blanche tovereineen astui sisään, nousivat kaikki puristamaan heidän käsiään. Tytöt suutelivat Blanchea poskelle ja tekivät tilaa hänelle. Lämmin kotoinen ilma tuulahti häntä vastaan eikä se tehnyt samaa kylmän synkkää, kapakkamaista, vaikutusta kuin Brasserie Nuss. Ei vihamielisyyttä, ei kilpailua eikä kateutta tuntunut vallitsevan ja Blanche oli heti kuin kotonaan. Herrat olivat naisille kohteliaita ilman sievistelyä, ja naiset ottivat kiitollisina ja ystävällisesti heidän kunnianosotuksensa vastaan. He polttivat paperosseja, mutta ei heidän tukkansa ollut lyhyt eikä nenillä sinisiä silmälaseja; he olivat miellyttäviä liikkeissään eivätkä koettaneet jyrkillä käänteillä ja sanoilla matkia miehiä. He puhuivat vakavasti ja ilman väärinkäsityksen pelkoa, sillä he olivat kaikki samalla sivistysasteella, ja vaihtoivat mielipiteitä toisiaan opettamatta. Blanchelle tarjottiin teetä ja tarjottavat olivat yhteiset. Tämä tuntui hänestä miellyttävämmältä kuin se, että kukin itse tilasi, jolloin huoneessa juoksentelivat tarjoilijat. Hänelle ojennettiin myös paperosseja, mutta hän kiitti. Naisten tupakoiminen ei häntä häirinnyt, sehän oli tapa heillä, eikä tavallinen ole loukkaavaa, vaikka se Länsi-Europassa tavatonta olikin. — Paul Bestuchew — alkoi oliivinvärinen tyttö, joka tänä iltana oli puheenjohtaja — Bestuchew on pyytänyt saada puhua tänään. Mutta ei enempää kuin puoli tuntia, isäseni!

Bestuchewiksi nimitetty lykkäsi tuolinsa irti pöydästä, otti taskustaan muistiinpanolipun ja ryypäten kupistaan alkoi istualtaan:

— Aion puhua Kaikkein Pyhimmästä.

— Et suinkaan uskontoa tarkota? — kysyi muuan punaparta.

— Eehei — sanoi Paul. Semmoisesta ei puhuta! Ei, minä puhun siitä mikä on pyhääkin pyhempi.

Kaikkein pyhin.

Yhteiskunnan lapsuusaikana, ennenkuin työnjako oli luonut ylä- ja alaluokan, oli maa kaikkien äiti. Heimo omisti alueensa jakamattomana tai paistatti sen arvalla pelto-osuuksiin, määräajaksi käyttöä varten omistusoikeudestaan luopumatta. Sellainen kommunismi vallitsee vielä venäläisessä mirissä eli kyläkunnassa, ja meidän isänmaallamme on noin neljäkymmentä miljoonaa laillista kommunilaista. Se seikka, ettei onni silti viihdy musikka-parkamme majassa, riippuu muusta ja sitä yritetään nyt auttaa. Kun nyt voittava yläluokka otti haltuunsa alkuperäisin yhteisen maan, s.o. varasti, julistettiin samalla varkaus pyhäksi. Varastettu omaisuus tuli yläluokalle pyhäksi; mutta alaluokka, joka ei osannut seurata esimerkkiä ottaen takasin varkauden kautta menettämäänsä, sai maksaa uusia veroja vankiloita varten. Pyhyyden synty ei siis ollut ihan eheä.

Kuitenkin tehtiin tuohon anastettuun omaisuuteen nähden yhä useammin takasinmaksuvaatimuksia. Pyhyys kasvoi. Nyt saa ampua keisaria otsaan, kieltää Jumalan hyökätä siveysopin kimppuun ja kuitenkin pysyä valtion suojassa kuten me Sveitsissä, mutta — jos käymme omaisuuteen käsiksi, luovutetaan meidät kotimaan tuomioistuinten haltuun. Omaisuus on siis tullut pyhemmäksi kuin tsaari, kuin siveys, kuin Jumala.

Mutta aika on rientänyt edelleen ja paula on vedetty yläluokan kaulaan. Meidän aikamme on nähnyt kolme suurta hyökkäystä julistettavan laillisiksi; perustuslaillisen, keisarillis-kuninkaallisen ja eduskunnallisen hyökkäyksen omaisuutta vastaan. Yksi oli kuten tunnettua maaorjuuden lakkautus Venäjällä (maaorjathan olivat omaisuutta), toinen, neekerien vapautus Amerikassa (neekerit olivat omaisuutta ja siis pyhiä), kolmas, jota joka päivä näemme silmiemme edessä, on nimeltään pakkoluovutus. Minun isälläni oli maatila ja hyvin kaunis puutarha, jota hän rakasti. Hän oli kasvattanut itse joka puun, joka pensas oli hänen ystävänsä. Hän ei tahtonut myydä sitä mistään hinnasta, sillä hän rakasti sitä kuni elävää olentoa. Muutamana päivänä tulee rautatieyhtiön insinööri ja kaataa puut, repii pensaat juurineen pois.

Isä itki ja kirosi. Insinööri sanoi että maa oli pakkoluovutettu ja isä saa maksun semstvolta. Isä ei halunnut myydä puutarhaansa, eikä siis maksua pyytänyt. Silloin otettiin.

Nämät suuret esimerkit ovat järkyttäneet omaisuuden pyhyyttä. Ei niin käsittäen kuin tulisivat tulevaisuuden ihmiset noudattamaan tämän valtion esimerkkiä; he päinvastoin antavat. Mutta siihen pääsemme vasta silloin kun kaikki ovat käsittäneet, mitä etua on siitä, ettei omista mitään, jonka huomena voi menettää, ja että kaikki omistavat, mitä eivät voi menettää.

Mutta minä tahdon nyt vain tarkastaa omaisuuden "siveellistä" puolta, joka kenties on kaikista enimmän vaikuttanut yhteiskunnan epäsiveelliseen tilaan.

Omistuksen käsite ja tunne on tunkenut sielunelämämme läpi on täyttänyt itsekkyytemme. Yksinpä ajatuksemmekin ovat tulleet ahneutemme esineiksi. Oppinut hautoo keksintöään saadakseen siitä kunniaa eikä ihmiskunnalle hyötyä, keksijä rientää ottamaan patentin ehkäistäkseen ihmiskuntaa saamasta hyötyä hänen työstään; pappi, Herran palvelija, taistelee leipäpaloista ja korkeista viroista, kulkevatpa monet lautanen kädessä kirkossa kuten kahvilain laulajattaret, joka ei estä heitä sanomasta, että Ingersoll suorittaa suurtyötään rahojen takia. Kansanedustaja, jonka valtiopäivillä on sanottava totuus, epäröi kaksikin kertaa ennen kuin sanansa sanoo, sillä taustalla irvistävät hänen velkojansa; sanomalehtimies, jonka on iskettävä kirves lahonneen puun juureen, kiemurtelee kuin mato ennen kuin iskee, sillä hän näkee vaimon ja lasten niskat alla. Vaimon ja lasten takia! Kuinka monta tahtoa on murtunut, kuinka monta sielua vuotanut verta näiden takia! Mies on perheyhdyskunnan omaisuutta, maaorja, elättäjä, ja siksi — miten kavalaa — on yläluokka antanut hänelle äänioikeuden ja näennäisen hallitusvallan, sillä he tietävät että hänellä ovat kahleet kintuissa. Kuinka paljoa vapaampana selviäisikään nainen julkisessa elämässä, hänellä kun on taloudellinen tuki takanaan! Mikä on hänen voimansa, se on miehen heikkous. Siksi on naisen asema vapaampi kuin miehen, ja siksi on hän rohkeampi. Mieshän antaa kauppiaan petkuttaa itseään eikä viitsi nostaa meteliä päästäkseen hankkimasta itselleen vihamiestä; mutta nainen astuu suoraa päätä sisään ja heittää huonon tavaran lurjusta päin silmiä.

Mutta omaisuuskäsite on hiipinyt pyhimmillekin alueillemme, pyhimmille siksi että luonto on ne luonut. Nuorukainen luo silmänsä tyttöön; hän miellyttää tätä, heidän sielunsa rakastavat toisiaan, mutta puuttuu pieni seikka, joka on pääasia: onko nuorukaisella rahoja? Ei! Silloin saa hän mennä! Lapsia, joiden tulisi olla yhteiskunnan omaisuutta, pidetään vanhempain yksityisomaisuutena, ja on heidän tarkotuksenaan pieninä huvittaa näitä lepertelyllään, hyväilyillään, ja tullessaan vanhemmiksi tuottaa "kunniaa", mikseipä myös rahoja. Puolisot, jotka ovat vannoneet "kuuluvansa" toisilleen, alkavat pitää toisiaan omaisuutenaan.

Vielä muutamia sanoja omaisuuden huonosta, mutta siksi juuri vaarallisesta esikuvasta, rahasta.

Raha on runoa, kaunista omistajalle, mutta näennäistä kuni kaikki kaunis! Se on huono arvonmittari, sillä se ei mittaa arvoa. Tänään saa tynnyrin vehnää louisdorilla, huomena vain puoli. Se ei mittaa hyötyä eikä arvoa, sillä pullo kapviiniä, joka maksaa louisdorin, ei arvoltaan vastaa vehnätynnyriä. Sillä nauttiessani tuota vehnää on sieluni vapaa, vapaa elatushuolista, kenties kuukauden päivät, jonka ajan sieluni voi työskennellä, mutta pullo kapviiniä huumaa minut muutamiksi tunneiksi ja sitten panee minut orjuuteen.

Raha on vaarallinen arvonmittari, koska se esiintyy niin pienessä koossa, että silmä ei huomaa siinä piilevää hyötyä. Tuhat francia kullassa pöydällä ei anna oikeata käsitystä arvosta, mutta tuhannen francin viljat säkeissä, ne minä näen. Siksi olikin ensi raha karjaa, latinaksi pecus, pecuniae. Kun lapsi saa lantin, saa hän sen makeisia ostaakseen! Se on surkea erehdys, sillä lapsi oppii siten pitämään rahaa nautinnonvälineenä.

Pahinta rahassa on sen valheellisuus. Se sanoo olevansa jo löytyvien hyötyaineiden edustaja. Se ei ole totta. Ei ole olemassa niin paljon hyötyaineita kuin kultaa. Ja kulta on hyödytöntä. On nähty pankkien menevän kumoon, kun ovat panneet liikkeeseen enemmän paperia kuin kultaa löytyi, mutta niin kauan ne pysyivät pystyssä kuin papereihin luotettiin. Ajatelkaas päivää, jona järkähtää usko kultaan, kun ei enää saada hyötyaineita hyödyttömällä kullalla. Se nähtiin Pariisin piirityksen aikana. Kaupunki oli täynnä kultaa, mutta kukaan ei sitä halunnut, vaan kaikki tahtoivat ruokaa, mitä ei ollut, siksi oli kulta hetkeksi arvoton. Arapialainen, joka löysi pussillisen helmiä erämaassa, oli yhtä köyhä kuin pariisilainen piirityksen aikana.

Mutta paljon on hyötyaineita liikkeessä, vaikkakin niin harvat niitä tuottavat. Markkinat ovat viljaa täynnään, samalla kun puoli miljoonaa ihmistä on nälässä. Vika on tuotteiden jaossa. Ja rahan sekä väärän rahan, paperien, on syy sekä pitkälle viedyn työnjaon. Kun itseapu tulee periaatteeksi, kun yksityisomaisuus muuttuu yhteisomaisuudeksi, kun käsivarsia käytetään ruoan tuottoon teollisuusylellisyyden asemesta, silloin on puute poissa! Työskennelkäämme siis opettaaksemme ihmisille, mitä etua on yksityisomaisuuden poistamisesta! Nyt on kai puolituntinen kulunut, sisko pieni!

Sitten oli keskustelua. Kun oli useita ensikertalaisia, kehotettiin heitä tekemään vastaväitteitä.

— Minä väittäisin — alkoi Anna — että jos kaikki mailman aarteet jaettaisi, niin kukin ihminen saisi viisikymmentä centimiä, eikä sillä kukaan autettua tulisi.

— Tuo väite — on numero yksi rekisteröittyjen "vanhain väitteiden" joukossa. Sisar panee nyt muistiin vastauksen: Jos Vanderbiltin, Stewartin ja Astorin kolme miljardia dollaria jaettaisi maan puolelletoista miljardille asukkaalle, saisi jokainen kaksi dollaria eli kymmenen francia. Jos nyt otaksumme, että vain Europa ja Amerika olisivat jakamassa, niin saisivat näiden puoli miljardia asukasta kaksitoista dollaria päätä kohti eli kuusikymmentä francia. Kuudellakymmenellä francilla voi puuseppä hankkia työkaluja, kalastaja verkon, soutaja veneen, kaupustelija rihkamaa, tointa hakeva uudet vaatteet, ja niin edespäin. Se jako ei siis olisi niinkään hullu, vaikka se kohtaisi vain kolmea omistajaa, ajatelkaa sitten kaikkien rikkauksien jakoa. Mutta nyt minä itse, kun tunnen vastaväitteet, jatkan, niin tulevat ne järjestyksessä. Siis: väite numero kaksi. Jos maa jaettaisi klo 8 aamulla, olisi se viekkaimpain ja voimakkaimpain hallussa klo 12. Vastaus: sangen todenmukaista. Siksi ei olekaan kukaan sosialisti keksinyt sitä typeryyttä, vaan jotkin heikot vanhoillisaivot. Ei näet ole kysymystä mistään jaosta, sillä juuri nykyinen "jakohan" (sellainen, että parikymmentä henkilöä jakaa keskenään Englannin maaperän) on poistettava. Valtio on vähitellen pakkoluovuttava kaiken maan, joka onkin valtion oma, valtio kun voi tehdä velkaa. Ja sitten ei valtio saa koskaan enää jakaa! Onko selvä? Väite numero kolme. Darwinin kannattajiksi tunnustautuvain sosialistien ei pitäisi hyökätä perintöoikeuden kimppuun, sillä elintarpeitten periminenhän olisi hyvänä keinona rodun jalostamiseksi. Seis nyt! Sellaisen omistaminen, mitä ei ole tuottanut, saattaa rodun rappeutumaan. Katsokaa vanhoja kuningas- ja aatelissukuja. Kaikki, jotka eivät työtä tee, kuolevat luonnollisen kuoleman, kun yli mailman pula syntyy. Huonoin perintö, minkä voit lapsellesi antaa, on omaisuus, silloin kun omaisuus on lakannut olemasta työn väline ja on muuttunut nautinnon välineeksi. Väite numero neljä (me tunnemme ne kaikki, kuten sisar kuulee!) Ihminen ei, jos perintöoikeus lakkaa, tuota enempää kuin mitä tarvitsee. Vastaus: se onkin tarkotus. Sen kautta lakkaakin kapitalin kokoominen yksiin käsiin, ja liikatuotanto, joka aiheuttaa pulia. Ja, jättääksemme loput ensi kertaan, kun jokainen joka ei saa jättää perintöä lapsilleen, perintöä, jonka holhojat ja perijät useimmin tuhlaavat, perintöä, joka voi menettää arvonsa, palaa, hukkua maanjäristyksessä, silloin antaa kukin lapselleen parasta: kasvatuksen! Niin, voimakkaat käsivarret ja terveen sielun. Silloin eivät pojan pyhiä tunteita isän kuolinvuoteen ääressä likaa häpeälliset peruajatukset, sellaiset kuin: miten hyödyllistä on että tuo rakastettu on hyvä ja menee tiehensä; ja kuoleva on tunteva kuinka suloista on jättää jälkimailmalle voimakas, hyödyllinen ja hyvä kansalainen, samalla kuin hänen omaisuutensa menee kaikkien, siis pojankin hyödyksi, joka sen kautta on tunteva kuuluvansa koko luomakuntaan mikä sovinnossa nauttii jokaisen yksityisen työllään sille hankkimia hyvyyksiä. —

Asian käsittely päättyi. Teekeittiö porisi ja uusia kupillisia tuota tuoksuvaa juomaa tyhjennettiin. Vakava ohjelmanosa oli ohi, ja nyt piti virkistäydyttämän leikillä. Emile otti esille kitarin ja lauloi. Sitten sysättiin pöydät nurkkiin ja tanssittiin. Jonka jälkeen nautittiin kevyt ateria. Tunnit kuluivat sydämellisen ilon ja hilpeyden vallitessa. Huviteltiin kuni vallattomat lapset, tietäen että vakavia asioita oli kyllin ja ettei turhaan tarvinnut luopua ilosta.

Kävi myöhäiseksi ja Blanchen täytyi lähteä. Emile seurasi.

Ulkona oli ilma seestynyt ja kuu loisti järven ja alppien yllä. Blanche tarttui Emilen käsivarteen ja he kulkivat vaieten rinnakkain.

— No oliko hauskaa tänä iltana? — kysyi Emile.

— Oli hauskempaa kuin koskaan ennen — vastasi Blanche. — Mutta sanokaa minulle yksi seikka. Ovatko nämät nuoret ihmiset naimisissa, salaa?

— Miten niin?

— Hm! Minusta ne olivat niin, kuinka nyt sanoisin, läheisiä.

— Kyllä ne ovat naimisissa, salaa.

— Vihityt? Väliaika.

— Ei, eivät vihityitä — sanoi Emile.

Blanche sävähti. —

— Mihin seuraan olette vienyt minut?

— Naineiden ihmisten seuraan.

— Mutta ei vihittyjen?

— Teidän tätinne oli naimisissa, mutta ei vihitty.

— Tätini?

— Niin, sillä hän oli siviiliavioliitossa. Vihkiminen on myöhäinen keksintö, joka tuli tavaksi vasta neljännellä vuosisadalla, pakolliseksi neljännentoista jälkeen, ja vapaaehtoiseksi vallankumouksen aikana.

Blanche mietti.

— He asuvat siis yhdessä?

— Eivät — sanoi Emile. — Ei tarvitse rakastavain asua samoissa huoneissa, kuluttaa samoja huonekaluja eikä syödä samoilta lautasilta. Siviililakikaan ei sitä vaadi.

— Te puolustatte pahetta?

— Sitä pahetta, ystäväni, joka on tuottanut teidät, minut ja meidät kaikki mailmaan, sitä pahetta, jolle pappi vihkimisessä pyytää jumalan siunausta, sitä pahetta, jonka seurauksia nuorten vanhemmat ikävöiden odottavat, ja jonka seuraukset ovat ihmisen korkein ilo, niin sitä!

— Te puhutte niin omituisesti! — sanoi Blanche.

— Mutta oikeassa olette!

He astelivat vaieten edelleen, ja olivat pian kaupungissa.

— Mitä täti nyt sanoo? — sanoi Blanche. — En pääse siitä ajatuksesta, että on kunniatonta ottaa hänen leipäänsä täyttämättä sopimusta.

— Hänen leipäänsä? Mistä hän on sen saanut? Onko hän sen työllään koonnut? Ei, hän ei ole koskaan tehnyt työtä. Hän on perinyt sen isältään, kauppiaalta, joka sai tuloja tarjonnasta ja kysynnästä s.o. toisten puutteesta.

— Toisten puutteesta?

— Tietysti. Kun viljaa on kyllin s.o. puutetta ei ole, laskee hinta; kun puute tulee s.o. kun kysyntä on suuri, nousee hinta. Itsestäänkö? Ei, vaan kauppias kohottaa hintaa ja käyttää hyväkseen ihmisten hätää. Tämä on kaunis laki, taloudellinen laki! Tukkukauppias määrää 1,200 fr. apulaisen palkkaamiseen. Hän ilmottaa paikan haettavaksi. Jos siihen on vain yksi hakija, maksaa hän 1,200 fr., sillä hän pelkää muuten jäävänsä ilman. Jos on kaksikymmentä hakijaa, niin tarjoo hän 1,000 fr., jos taas hakijoita on viisikymmentä, antaa hän 500 fr. Hän yksinkertaisesti käyttää hyväkseen toisten puutteenalaista asemaa. Kuka on säätänyt sen lain? Juuri sen lain perustalla on teidän tätinne sattunut saamaan korkoja! Kuinka monen puute onkaan ollut kokoamassa näitä korkoja, kuinka monen nälkä ja kärsimykset! Nyt on teidän hyvitettävä nämät isäin pahat teot palvelemalla kärsivää ihmiskuntaa — korvausta vastaan tietysti. Te määräätte gentianaa vatsatautiin, jonka ovat aiheuttaneet epäsäännölliset ateriat, ja otatte 4 fr. sairaalta, ja apteekkari, teidän liittolaisenne, ottaa francin kasvista, jota ilmaseksi kasvaa mäillä, ja puoli fr. pullosta, sillä lasitehtaan on myös pysyttävä pystyssä. Kaunis elintehtävä on siis edessänne! Sen sijaan että antaisitte 6 fr. köyhälle lihan ostoon, otatte 6 fr. siitä, että hänen on ostettava apteekkarin etuoikeutettua gentianaa, joka ei ravitse, ja jota sairas voisi itse poimia, jos hiukankin tuntisi sairaanhoitoa! Mikä jalo elintehtävä — harjottaa laillista humpuukia!

— Mutta tehän revitte tulevaisuuteni hajalle! Sanokaa toki, miksi venakot sitten rupeavat lääkäreiksi?

— Paljastaakseen sen surkeuden; saadakseen nähdä nuo väärät kortit, ottaakseen selville eivätkö sairauksien syyt ole köyhyydessä tai ylellisyydessä, hyveessä tai paheessa, tutkiakseen mitä mahdollisuuksia on tautien ehkäisemiseksi niiden parantamisen sijaan! Määrätkää lihaa ja voimakasta olutta verettömille gentianan asemesta, niin saatte kuulla, mitä he sanovat. — Mutta nyt olemme kotona! Tapaamme huomena Schäzlissä? Jatkaaksemme tätä pakinaa?

— Kyllä — sanoi Blanche. — Miksette te voi tulla mukaan seisoa vierelläni ja puhua puolestani, kun minä nyt valehtelen tädille?

— Niin, miksen? — sanoi Emile ja meni.

* * * * *

Seuraavana iltana kävelivät Blanche ja Emile Bauschäzlissä taas ja kuu loisti yli järven.

— Mitä on rakkaus? — kysyi Blanche ja nojautui Emilen käsivarteen.

— Se on salaisuus, jonka proosallista ratkaisua te ette vielä siedä kuulla! Me olemme niin valhetta täynnä, että totuus on meille vastenmielinen.

— Mutta sanokaa nyt, sanokaa kumminkin, puhumatta soluista!

— En osaa! — Sanokaa kuitenkin! Sanokaa mitä se ei ole.

— Se ei ole kauneutta, sillä te ette ole kaunis; se ei ole neroa, sillä te olette tuskin terävä; se ei ole hyvettä, sillä käsitykset siitä asiasta ovat niin epävakaiset; se ei ole tahdon lujuutta, sillä te olette heikko; se ei ole joukko hyviä ominaisuuksia; se on ilmiö, ei muuta. Minä rakastan teitä, vaikka ette ole kaunis, ette sukkela, ette voimakas. Minä rakastan teitä, vaikka järkeni varottaa minua teistä, minä rakastan teitä, vaikka en ihaile teitä. Minä voin joskus kuvituksissani antaa teille joukon ominaisuuksia joita teillä ei ole, mutta — mutta sitten tulee terävä järkeni ja vetää viivan kaiken yli, mutta tosiasia pysyy kuitenkin yhtä hyvin — minä rakastan sinua, siksi että — rakastan sinua! Kuvasi on valokuvattuna silmäni pohjaan, niin etten voi nähdä mitään esinettä näkemättä sitä sinun kuvasi kautta; kun minä katselen koesiiviläni saosta, näen sinut; kun katson kelloa, näen sinut osottajain lomassa; kun näen naisen kadulla muuttuu hän sinuksi! Kun näen sinut itsesi, näen täydellisimmän, sinun piirteesi muuttuvat säveliksi ja saattavat hermoni (sieluni kielet, anteeksi!) sopusointuun; sinun käyntisi katseleminen tekee minut onnelliseksi, ja katseesi juovuttaa minut! Olen miltei varma siitä, että jos minut nyt lyötäisi kuoliaaksi ja heti suoritettaisi ruumiinavaus, näkyisi mikroskoopin kautta kuvasi verkkokalvolla, joka keuhkosolussa, sydämen joka kudoksessa, selkäytimessä; joka verihiukkanen kuvastelisi sinua ja joka aivo- (anteeksi) solu toistaisi mikrofoonina sinun ääntäsi, sinä lemmitty!

Hän syleili Blanchea ja puristi häntä lujasti rintaansa vastaan. Tämän turkiskaulus hipasi pehmeästi hänen suutansa ja hän suuteli Blanchea otsalle.

— Meidän on mentävä kihloihin — sanoi Blanche äkkiä ja työnsi häntä luotaan.

— Me olemme kihloissa — sanoi Emile.

— Niin, mutta täti…

— Mitä se häneen kuuluu? Hän ei ole sinun naittajasi.

— Mutta hän antaa minulle leivän.

— Se on totta! Ja siksi! Rakkaudelle on muuten kätkeytyminen ominaista. Tätä nimitetään kainoudeksi. Minusta tuntuu julkealta näyttää sellaista mitä ei ole nähtävä ja mikä ei koske muita kuin meitä kahta! Rakastatko minua, Blanche?

— Minä rakastan sinua! Mutta siksi, että olet minua voimakkaampi, että annat minulle uusia ajatuksia, siksi että voit minua kantaa kun väsyn, siksi että sinulla ovat ne ominaisuudet, jotka minulta puuttuvat.

— Sinähän olet itsekäs, Blanche! Panettelet itseäsi! Sinä rakastat minua omanvoiton pyynnöstä. Siksi että saat jotain minulta, että sinulla on hyötyä, tukea minusta. Onneksi olen köyhä, muutoin luulisin sinun rakastavan minua rahojen takia.

Blanche oli pahoillaan.

— Hyi millaista leikkiä sinä lasket — sanoi hän.

Ja niin he erosivat.

* * * * *

Seuraavana iltana kävelivät he Schäzlissä jälleen. Ja kuu oli vähenemään päin.

— Oletko kuullut että edustajakamari on juuri säätämässä lakia aviottomain lasten perintöoikeudesta? — alkoi Emile.

— En, mutta eipä se tule liian aikasin.

— Liian aikasin ja liian myöhään, kuten kaikkinaiset puolparannukset. Ajatteles kuinka monta valtaistuimen perijää on kämpivä esiin, niin monta kruununprinssiä ja prinsessaa! Muuten on tuo kauniimmin tarkotettua kuin nerokasta. Isyyttä ei voida koskaan todistaa; äiteydestä vain voi olla varma. Mutta nainen ei ole saanut ansaitsemisvälineitä käsiinsä, siksi täytyy hänen saada joku mies orjakseen. Niin on hän tehnyt ikimuistoisista ajoista saakka; mutta orjuus on aina turmellut orjanomistajaa, siksi on nainen turmeltunut, itsekäs, ja lähipitäin mahdoton yhteiskuntaan. Hän on pysähtynyt perheasteelle. Koettamalla nyt vapauttaa miestä itse työtä tekemällä esiintyy nainen kilpailijana, ja liikatäydet työmarkkinat tulevat veriseksi leipätaistelun kentäksi, jossa sukupuolet esiintyvät vihollisina. Tämä hajottaa yhteiskunnan ja kenties edistää kenties viivyttää uuden yhteiskuntajärjestyksen syntymistä. Uusien perintölakien säätäminen, kun perintö tulee poistettavaksi, ei ole mikään edistysaskel. Aviottomain ja aviolasten erotuksen voi vain uusi yhteiskunta poistaa, kun valtio ottaa kaikki haltuunsa.

Blanche kävi hajamieliseksi ja tahtoi puhuttavaksi muusta. Lumi oli sulanut, ilma oli märkä ja kävely tuntui ilkeältä; järveltä puhalsi raaka, kostea tuuli.

— Ei tämä ole hauskaa, — sanoi Blanche.

— Ei, hauskempaa olisi istua lämpimässä huoneessa, jossa olisi matot lattialla — sanoi Emile. — Miten pääsemme siihen saakka?

— Meidän täytyy mennä kihloihin — sanoi Blanche.

— Ja istua sisällä tädin luona puhumassa pahaa miehistä. Emme koskaan enää saisi puhua mitä ajattelemme, keskenämme, vaan kohteliaisuudesta olisi keskusteltava hänen kanssaan.

— Sitten on kai mentävä naimisiin! Emile oli vaiti.

— Niin, kylläkin — sanoi hän. — Meidän on mentävä naimisiin. Emme me elämänikäämme voi kulkea pimeässä kadulla. Mutta sinun urasi?

— Se kai ei silti häiriinny?

— Ehkei. Tai häiritsee se meitä. Herra lähtee ulos aamulla. Palaa päivällä. Onko rouva kotona? Ei, hän on kaupungilla. Rouva tulee kotiin iltapäivällä. Onko herra kotona? Herra on toimessa. Sitten tapaavat he ehkä jonain iltana. Takkavalkea leiskaa, lamppu luo valoa. Nyt tarinoidaan. Kello soi, rouvan on lähdettävä sairaskäynnille. Ja sitten ei taas tavata sillä herra nukkuu, kun rouva tulee kotiin. Siitä tulee piilosilla oloa eikä koskaan oikein saa tavata toisiaan.

— Mutta jos minä jätän tämän uran? Ei minulla, suoraan sanoen, ole mitään halua sille!

— Niin, sitten saat istua kotona, ja minut tapaat ateriain aikana! Miten sitten järjestämme asiat?

— Miksi sinä kysyt? Sinunhan piti vastata, kun minä kysyin.

— Tulevaisuus vain voi vastata! Tulevaisuus yksin voi antaa vapautta; nyt olemme kaikki orjia, ja aina yrittäessämme kihnuttaa kahleitamme poikki saamme rangaistukseksi kovennusta vankeuteemme. Hyvästi. Kello lyö! Vanginvartijat odottavat.

* * * * *

Zürichissä oli suuri meteli. Polyteknikon edustalla ylioppilasryhmiä puhelemassa. Kaduilla ja ravintoloissa joukottain ylioppilaita, kaikki keskustelivat. Venäjän hallitukselta oli yliopiston rehtorille tullut kirjelmä, jossa käskettiin ilmottamaan ylioppilaille kumpaakin sukupuolta jotka säännöttömällä elämällään olivat tuottaneet häpeää kansalleen, mutta tahtoivat pysyä Venäjän kansalaisina, että heidän oli heti palattava kotimaahan. Sen johdosta oli toimeenpantu tutkimus ja monta ei-venäläistä ylioppilasta sekotettu juttuun sekä erotettu.

Erotettujen joukossa oli Emile Suchard, töiden opastelija kemiallisessa laboratoriossa. Tämä teki sitä kiusallisemman vaikutuksen, kun miehestä yleensä pidettiin ja tiedettiin sekin, että hän harjotti opintojaan eläen toimensa tuottamalla pikku palkkiolla. Emile istui aamulla huoneessaan kirjeitä kirjottelemassa. Ei omaisilleen, sillä semmoisia ei hänellä ollut.

Hänen purtensa oli tuhoutunut. Uusi oli rakennettava. Kun tutkinnot vielä olivat kesken, oli ainoana keinona hakea paikka jostain teknillisestä tehtaasta. Mutta mistä?

Ovelta kuului koputus. Sisään astui Blanche. Punasena, itkussa.

— Tästä saat minut! Täti tietää kaikki! — sanoi hän ja heittäytyi itkien sohvalle.

— Mitä tietää täti? — vastasi Emile.

— Kaikki.

— Että olet ollut venäläisten luona?

— Niin!

— Että olemme tavanneet toisiamme puistossa?

— Niin!

— Enempää ei hän voi tietää, sillä enempää ei ole tapahtunut. Mitä teemme?

— Matkustamme!

— Mihin?

— Mihin tahansa.

— Entä sitten?

— Menemme naimisiin! Emile oli hetken vaiti.

— Kuten muutkin — sanoi hän vihdoin.

— Ei kuten muut — vastasi Blanche — vaan kuten me.

— Kuten me! Kuinka, kuten me? Kolme mahdollisuutta on: saamme lapsia ja sinusta tulee lasten piika; emme saa lapsia, ja sinusta tulee minun piikani.

— Me emme saa lapsia emmekä pidä kotitaloutta; minä luen lääkäriksi.

— Millä rahoilla?

Blanche loi katseensa maahan.

— Totta kyllä — jatkoi hän — minun varani ovat lopussa.

— Minun myös — sanoi Emile.

Blanchelle, joka ei ollut tuntenut Emilen taloudellista asemaa, oli tämä ikävä yllätys. Hän oli aina edellyttänyt tällä olevan varoja. Oli kiusallista kajota talousasioihin nyt. Mutta koko olemassa olohan riippui tänä hetkenä taloudesta. Hän katsoi Emileen silmin rukoillen tätä ratkaisemaan kysymyksen. Mutta mies tuijotti lattiaa kohti. Juuri nyt kun esteet olivat poistuneet, kahleet katkenneet ja heidän piti heittäytyä toistensa syliin, astui kutsumaton vieras väliin.

Blanche oli tullut tänne jalona, ylevänä mielessään, näyttämään, mitä oli uhrannut, ja nyt kun heidän sielujensa piti yhtyä taivasta uhmaavin yhteisin ajatuksin, nyt istuivat he vastatusten, noloina, häpeissään. Blanche oli masentunut kuin kieltävän vastauksen saanut lainanpyytäjä.

Ja Emile, hänen ajatuksensa oivaltaen, kärsi hänen puolestaan, oli hänen puolestaan nöyryytetty, mutta ei nähnyt mitään pelastusta. Mutta hänen täytyi pelastaa tuo tyttönen siitä hirmuisesta vaitiolosta, joka puhui enemmän kuin sanat.

— Joka tapauksessa — sanoi hän — vaikka olisimmekin päässeet tiemme päähän, en luule avioliiton kahden lääkärin välillä voivan onnistua yhtä vähän kuin kahden puusepän tai suutarin kesken. Mitä on tapahtunut, on tapahtunut ilman meidän syytämme. Blanche, meidän tiemme eroavat; mene takasin omaistesi luo. Kulje urasi päähän saakka.

— Takasin! Mahdotonta! Vankeutta se on!

— Mutta vapaus taustalla! Mutta minun kanssani astut elinkaudeksi ikeeseen!

— Mitä olet minusta tahtonut? Olet houkutellut minut jyrkänteen laidalle, ja nyt sanot palaa.

— Näen ettet uskalla hypätä.

— Mihin?

— Ohi vanhain ajatusten! Mene työhön; sinä voit ruveta opettajattareksi, osaat ommella, voisit kaupata…

— Pitääkö minun ommella?

— Mistä minä tiedän? Minä saan keittää suopaa tai jauhaa luita! Meidän täytyy elää! Mitä teetkin, tee itsesi vapaaksi, vapaaksi minusta, sillä vain vapaaseen naiseen voi kunnioituksella katsoa; vaimona polkisin sinua.

— Minusta siis tulisi sinun rakastajattaresi.

— Ja minusta sinun rakastajasi! Se on toista kuin miehenä ja vaimona oleminen!

— Etkö häpeä moisia ehdotuksiasi! Minusta ompelijatar ja sinun rakastajattaresi! Onko se vakava tarkotuksesi? Emile, Emile!

— Yhtä vakava kuin sekin, että minusta tulee suovankeittäjä ja sinun rakastajasi! Eikö ole tasapeli?

— En ymmärrä sinua.

— Alan huomata sen! Siksi pyysinkin sinua menemään kotiin tätisi luo!

— Vielä pilkkaatkin minua!

— En, itseäni. Voi noita vanhoja valhe-ihanteita, noita vanhoja aivokuumeita, jotka kääntävät katseemme ja tylsyttävät hyvän järkemme! Sinä olet hyljännyt minun ehdotukseni; sinulla on siis muita. Mitä ajattelit tänne tullessasi?

Blanche oli noussut ja napitti käsineitään.

— Sanon teille, herraseni — sanoi hän väräjävällä äänellä — että mies, joka houkuttelee naisen luokseen, on vastuuseen velkapää…

— Niin on! Tiedän sen. Vahingonkorvausta… Ei, ei Blanche, ei tällaista tilinpäätöstä meidän kesken. Esitätkö sinäkin laskun rakkaudestasi! kaksi rypistynyttä kaulusta ja kalvosinparia, hyi. Ei, lopetetaan pois! Mitä tahdot? Ettäkö, menisimme naimisiin! Kaksi vuodetta, ruokapöytä, kuusi rottinkituolia. Riisuutua samassa huoneessa, riidellä saman pöydän ääressä, sukia tukkaansa samalla kammalla! Oh! Tahtosin olla kuollut!

Blanche seisoi ovella, käsi rivassa:

— Et siis katso minun tekemäini uhrausten sinua mihinkään velvottavan.

— Uhrausten? Sinä olet uhrannut rakkautesi ja minä myös! Jos meillä olisi lapsi, olisi minun velvollisuuteni huolehtia siitä ja sinusta, sillä naisella ei ole mitään velvollisuutta lapsiaan kohtaan, eikä hänellä voikaan olla, kun ei hänellä ole täyttä vapautta ansaitsemisen markkinoilla, tai kun ei hän ole sitä halunnut! Mutta nyt! Eihän sinun urasi ole katkennut; käänny! Tarjoan sinulle vapautta ja sinä pyydät vankeutta.

— Minä palaan! — sanoi Blanche varmalla äänellä. — Eikä ole mies minua houkutteleva. Hyvästi!

Hän meni.

Emile kuuli hänen pienten kenkäinsä kapseen portaita vasten; alas, alas, pitkin pitkiä portaita, kunnes ääntä ei enää kuulunut. Sitten kajahti portti kiini, kumeasti, painavasti kuin huokaus.

Hän juoksi akkunaan, aukasi sen ja nojautui ulos. Tuolla kulki Blanche, mutta korkealta katsoen näytti hän lyhyeltä. Näkökulma turmeli vartalon ja hän näytti niin naurettavalta kuin kuva puutarhan peilipallolla. Kaikki piirteet olivat turmellut ja koko kuva väännelty.

Tuolla siis meni menojaan hänen ihana unelmansa muuttuen kummitukseksi ja jättäen jälkeensä vain jonkin ruman muiston.

* * * * *

— Onko tohtori kotona? — kysyi lääkärinhakija, joka oli koputtanut ovelle, minkä nimikilvellä seisoi: Docteur Medecin Blanche Chappuis.

— Tohtori on sairas — vastasi Bertha-täti — mutta minä kysyn ottaako hän vastaan.

Bertha-neiti, joka oli tuntuvasti vanhennut niinä huolekkaina vuosina, jotka seurasivat hänen omaisuutensa menetystä, meni Blachen huoneeseen kysymään, voiko tämä ottaa vastaan. Siellä oli ihan pimeä, ja sohvalla makasi Blanche kääreitä päässä. Tavallisuuden mukaan oli hän maannut kaksi päivää voimatta syödä mitään, polttavassa päänkivussa, kykenemättä liikkumaan, puhumaan. "Hän oli ruumiina", kuten itse sitä nimitti, kerran kuussa; eikä parannuskeinoa löytynyt.

— Siellä on hakija — sanoi täti niin lempeästi kuin voi.

— Antakaa minun olla rauhassa — kähisi naisparka ja väänteleikse sohvalla.

— Mutta rakas Blanche, sinähän tiedät, kuinka vaikeata on.

— Tiedän, tiedän! Kauppiasko vai teurastaja? Tämä vie hengen minulta.

— Mutta rakas lapsi, täytyyhän meidän elää, etkä sinä saa antaa kävijäin palata pois. Laskehan vain!

— Ihmissuvun hyväntekijän on elettävä ihmissuvun kurjuudesta, — huohotti Blanche. — Mitä vastakohtia, kuinka valheellinen asema!

— No mutta lapsi kulta, kaikkien syntyneittenhän täytyy elää, ja jos et sinä olisi niin äkkipäinen ja pelottaisi sairaitasi pois, niin voisi sinulla olla koko hyvät tulot.

— Niin, jollen olisi sanonut sille rikkaalle rouvalle, että hänen hermostuksensa oli teennäistä, olisi minulla koko joukko naishoidokkaita. Mutta minähän paransin hänet pullollisella kylmää vettä, ja hänen miehensä on kyllä ikuisesti kiitollinen minulle, vaikkei rouva olisikaan! Äh! — Tuotko muistikirjani. Katso millä kannalla ovat asiani, en voi lukea tänään. Hermokuume Mont-Blanc-kadun varrella, kymmenen käyntiä a kolme francia: maksaa kai. Tulirokko porttivahdin perheessä Carouge torin varrella: ei maksa. Ooh! Ei, tämän saat sinä, täti, hoitaa, se on liian nöyryyttävää. Mitä se ihminen siellä tahtoo? Sano hänelle, etten voi ottaa vastaan tänään! Mahdotonta, kuuletko! Ja mene nyt! Minun täytyy olla yksin!

Bertha-täti meni ja lähetti hakijan pois.

Blanchen päivät olivat olleet katkerat ja monta unelmaa oli rauennut tuon Zürichin kolauksen jälkeen. Kaksi viimeistä opiskeluvuottaan oli hän viettänyt täydellisen vartioimisen alaisena ja kovia taisteluita kestäen. Hän ahersi ja ahkeroi kihnuttaakseen poikki sitä rautakahletta, jolla talousasia sitoi hänet noihin vanhuksiin; ja kun hän vihdoin sai tutkintonsa valmiiksi ja vapauden oli määrä tulla, niin istuikin, hän siinä kuten ennenkin vanhuksineen, jotka nyt vuorostaan olivat hänen kuormanaan, he kun olivat kantaneet häntä niin kauan, ja he korkonsa menetettyään eivät enää voineet itseään elättää.

Genevessä, johon hän asettui tointaan harjoittamaan, oli ennestään useita naislääkäreitä, niin ettei alkamiskunnia enää ollut hänen. Eikä hän sitäpaitsi voinut odottaa apua, neuvoa eikä ystävyyttä enemmän nais- kuin miespuolisten tovereitten puolelta. Olemistaistelu oli kova ja kaikkialla kohtasi häntä käsky: auta itseäsi! Miespuoliset lääkärit eivät enää olleet hänelle naisena kohteliaita, vaan kylmäkiskoisia kuin kilpailijalle ainakin.

Varmasti oli hän odottanut naissairaita. Mutta se oli erehdys, sillä naiset luottivat enemmän mieslääkäreihin tai olivat mieltyneet noihin läheisiin, tosin häveliäisyyttä ahdistaviin, mutta kuitenkin niin sydäntä vahvistaviin kohtauksiin. Ei jäänyt aikaa ajatella tiedettä, sillä olemassa olo otti kaiken ajan, ja lääkärintoimen kaksivuotisen harjottamisen jälkeen keskeymättä taisteltuaan hienotunteisuuttaan vastaan, hyväntekijän ja liikemiehen tehtävän välillä heittelehtien, oli Blanche vihdoin painunut tavalliseksi ammattilaiseksi, joka sai käydä käsiksi mihin tahansa. Hänellä oli monta köyhää sairasta ja haettiin hänet usein auttamaan kätilöitä vaikeammissa tapauksissa. Hän tuskin tunsi sitä mielihyvää, minkä oman leivän syönti tuottaa ja ohi oli vapauden unelma, unelma joskuskaan saada jokunen hetki itseään varten, nukkua yönsä rauhassa. Olisipa hänellä edes ollut vapaus aina seurata omaatuntoaan, sanoa sairaalle koko totuus, mutta puutteen kova käsi pakotti hänet pian luopumaan taistelusta. Hän oli huonosti alkanut naisten kanssa määrätessään kureliivit ja korkeat kengänkorot poistettaviksi, mutta sellaisia määräyksiä arveltiin itsekin voitavan itselleen antaa, ja lääkärinhän piti "kirjottaa" jotain, jos mieli nauttia luottamusta ja saada maksua. Sitten tuli taistelu omaa lihaa vastaan. Hän oli ikänsä kukoistuksessa, jolloin olisi ollut elettävä sukuelämääkin, mutta välien rikkouduttua ensiksi lempimänsä miehen kanssa ei hän enää katsonut toiseen sukupuoleen ja tämä taas väistyi häntä. Tämä oli surullista elämää ja kalvoi sitä elannon huoli. Nämät ajatukset, joita hän ei saanut karkotetuiksi, saastuttivat kaikki hänen ihmisystävälliset tunteensa.

Olisiko naimisissa ollut parempaa kysyi hän väliin itseltään, mutta oli nyt saatuaan heittää silmäyksiä perhe-elämään varma siitä, että yhtä surkeata se olisi ollut. Hän oli näin nähnyt naisen vapauttamiseksi aljettujen puolparannusten johtaneen umpiperään. Aivan toisia uudistuksia tarvittiin, jos mieli saada kaikki kohdalleen. Mutta mitä?

Muutamana päivänä tuli hän erään kätilön luo, joka oli naimisissa ja joka autteli häntä tarvittaessa. Ei isä eikä äiti ollut kotona; isä oli jalkineseppä. Keittiön takaisessa huoneessa kirkui neljä lasta yksin. Vanhin oli seitsenvuotinen tyttö, jonka piti paimentaa sisaruksiaan. Hänen piti lämmittää maitoa ja pitää imupullot täynnä; kanneksia ja soutaa kehdossa pikkusisaruksia, ja hän oli jo köyryselkä ja riippuvatsainen painavain takkain kantamisen takia. Hän sai kantaa koko elämän ja äiteyden kuormaa ennenkuin oli tuntenut äidiksi tulemisen aatostakaan.

— Mutta, rouva hyvä kuinka saatatte mennä naimisiin — sanoi Blanche moittien, kun äiti vihdoin tuli kotiin.

— Pitäähän sitä olla mies, tiedän mä — vastasi kätilö, joka oli hyvä ja kunnon äiti kotona ollessaan.

Blanche ei pitänyt miestä välttämättömänä. Mutta kätilö ilmotti, ettei hänen lastensa olo ollut huonompi kuin muunkaan köyhän väen, missä vanhempain täytyi olla työssä.

Ja tämä, ajatteli Blanche on sitten se ihanteelliseksi uudistettu avioliitto, jossa molemmat puolisot tekevät työtä, ja nainen on vapautettu miehen orjuudesta! Tässähän oli äidin oletettu vapaus ostettu seitsenvuotisen orjuudella! Orjuutta kauttaaltaan! Ja jos vanhempain suurempien tulojen kautta tuo seitsenvuotinen voitaisi vuorostaan vapauttaa, niin tapahtuisi se uuden orjan — palvelustytön — työn kustannuksella!

Naislääkäreistä oli vain yksi mennyt naimisiin. Avioliitto oli lapseton ja loppui tappeluun ja eroon. Muuan venakko, joka ei mennyt naimisiin, vaan oli suhteissa erääseen mieheen, menetti "maineensa", ja täytyi hänen lähteä kaupungista.

Jos Blanche olisi ollut yksin elämässä, olisi hän ehkä uskaltanut kulkea omia teitään, mutta nyt oli hänellä kaksi vanhusta raahustettavana. Hän tunsi väliin olevansa hyvin epäkiitollinen heille. Hehän olivat, niin hänestä tuntui, jo ottaneet saatavansa perinpohjaisesti kiitollisuutena, kuuliaisuutena ja hänen heille tuottamanaan huvina; ja nyt vaativat he rahamaksua lisäksi. Ja nyt täytyi hänen uhrata elämänsä, toiveensa saada olla rehellinen ammatissaan, näiden kahden tuottamattoman olennon takia, joita ilman mailma olisi tullut yhtä hyvin toimeen.

Sitten tuli vielä kolakampia päiviä. Blanche oli sattunut epäonnistumaan suorittaessaan erästä leikkausta. Yhtä valmiita kuin oltiin yksissä puolustamaan lääkärien ammattikunnan, tämän uuden pappissäädyn, opinkappaleita ja etuja, yhtä kärkkäitä he olivat tappamaan kilpailijan. Blanchen ammattimenestys oli pilalla ja puute astui sisään. Luotto oli vioittunut ja hän huomasi ensi kerran, että ilman varmoja korkotuloja oli eläminen itse asiassa hengenvaarallista. Nälkäsen silmissä näyttäytyi ihminen alastonna, vailla hänen ylleen ripustetuita henkiolentokoruja, ja seisoi hän katsellen silmästä silmään itseään kaikkiruokaisena eläimenä, joka ruokaa ja juomaa vailla pian lakkaisi tekemästä vastarintaa kemiallisia voimia vastaan, ja kulkisi kohti maan tomuksi muuttumistaan. Levottomana elannostaan ei Blanche saanut nukuttua öillä. Köyhyys käsissä aivan yksinkertaisesti! Ilman ruokaa vain kärsimystä ja kuolemaa, ilman ruokaa ei sielua, ei "korkeita" ajatuksia, ei "ihanteita." Ja kuitenkin saarnasivat ihanteen ihmiset aina "raakaa hyötyä", aineellisia pyrintöjä vastaan, arvatenkin siksi, ettei heidän tarvinnut pyrkiä hankkimaan sitä, minkä olivat ottaneet haltuunsa.

Bertha-täti, joka oli elänyt hyviä ja ylväitä päiviä, oli ihan poissa suunniltaan. Hän kirosi kapitalisteja ja alkoi saarnata sosialismia, tietysti tuntematta sitä. Olihan olemiseen syntymä, kun olemisvälineet eivät olleet kaikkien saatavilla (nyttemmin luki hän itsensäkin onnettomiin "kaikkiin"), kauhea asiain tila, joka mitä pikemmin oli muutettava. Tulipa hän kerran sillekin päälle, että yritti tehdä työtä, mutta haettuaan ompelua havaitsi hän työmarkkinain olevan ompelijattaria niin täynnään, ettei hänelle paikkaa löytynyt. Tässä asiassa ei hän parhaallakaan tahdolla voinut syyttää miesten ottaneen markkinat haltuunsa.

Hätä huuti yhä kovemmin ja sielut olivat ruoan puutteessa menemässä ikuiseen lepoon, ja nyt täytyi heidän kaikkien myöntää, ettei sielua ilman ruokaa, kun Blanche vihdoinkin, kuukauden talosta taloon juoksemisen jälkeen onnistui saamaan tehtaan lääkärin paikan pohjoisessa Ranskassa.

* * * * *

Kauniina kevät aamuna saapui tri Blanche Chappuis Aisnen läänissä olevaan pieneen Guisen kaupunkiin, josta heti matkusti uuteen paikkaansa, edusmies Godinin suureen rautavalimoon. Saatuaan asunnon haltuunsa ja matkan jälkeen pukunsa reilaan meni hän konttoriin esimiestään tervehtimään. Valimojen läheistöllä olevassa pienessä rakennuksessa oli Ranskan jaloimman joskaan ei kuuluisimman miehen työhuone, ja siinä seisoi nyt Blanche hieman levottomana, kun oli kohdattava isäntää, jonka hyväntahtoisuudesta hänen olemassa olonsa riippui. Mutta vanhuksen hyväntahtoinen ulkomuoto ja yksinkertainen ystävällisyys rauhottivat hänet heti.

— Tohtori Chappuis — alkoi hän — minä tunnen teidät, mutta te ette kai tunne minua ettekä sitä paikkaa, jossa nyt aiotte alkaa toimintanne. Jos siis aluksi perehdyttäisi tähän pieneen yhteiskuntaan, ennenkuin sitoudutte mihinkään.

— Kernaasti, esimieheni — vastasi Blanche.

— En ole teidän esimiehenne enkä isäntänne — vastasi vanhus — sillä täällä olemme me kaikki isäntiä ja tekin tulette sellaiseksi, mutta me olemme työtä tekeviä isäntiä.

Hän otti hattunsa ja keppinsä ja tuli vieraansa mukana pihalle.

— Silmäilkäähän nyt pikaisesti kaikkea — sanoi hän — ulkopuolelta. Tässä oikealla on kaiken keskus, valimot; tuolla taustalla yhteiskunnan palatsi eli familisteri: kolme suorakaiteen mukaista rakennusta lasikattoisin pihoin, niissä kahden tuhannen henkilön asuinhuoneet.

— Fourierin ja Owenin unelma — sanoi Blanche.

— Toteutuneena! Onhan yksi niitä monia toteutuneita utopioja, joiden olemassa olon vanhat ihmiset kieltävät. Samoin kuin he kieltävät kansainvälisten tuomioistuinten voivan astua sotien tilalle, vaikka ovat nähneet Alabama-kysymyksen ratkaisun. Parantumattomain esteitä, pahain tahtojen väärää logiikkaa. Edelleen: lastenkoti, jossa kaikki yhteiskunnan lapset saavat hoitoa ja kasvatusta; koulusalit, näyttämö, ravintola, kahvila, biljardi, kirjasto, kylpylä, tallit, navetat ja puutarhat. Tämä on kuten näette kokonainen yhteiskunta. Tämä yhteiskunta perustuu: työlle. Eikö ole oikein?

— Kyllä — vastasi Blanche — mutta perustuuko se työlle kapitalia vailla?

— Perustuu! Työ ilman kapitalia voi luoda kapitalia, sillä niin on kaikki kapitali syntynyt, mutta kapitali työtä vailla ei ole mitään. Tämän sain minä oppia, mutta sangen myöhään. Isäni perusti tämän valimon ja pääsi varoihin, jotka minä perin. Jatkoin liikettä ja rikastuin. Olin antautunut suuriin hankintayrityksiin ja oli minun kuusikymmenluvun alussa hankittava rautatieaineksia valtion rautatielle. Työmiehet tekivät lakon ja koko omaisuus oli menemässä hukkaan, sillä muuan kilpailija houkutteli työväkeäni pois. Silloin havaitsin kapitalin voimattomuuden ja tunnustin työn käytevoimaksi, joka antoi kapitalille sen vallan. Niinä huolekkaina päivinä, jotka silloin elin, avautuivat silmäni näkemään totuuden; nyt kun itse olin tulemassa köyhemmäksi kuin kukaan työmiehistäni, huomasin minä olevani varas. Olivathan näiden työläisten isät rakentaneet minun isälleni nämät koneet ja rakennukset; mikä oli luonnollisempi kuin heidän perintö- ja osuusoikeutensa luomaansa kapitaliin. Minä tunnustin sen; kutsuin työväen kokoon ja selitin heidän olevan osakkaita luomassaan valimossa ja kaikessa sen kiinteistössä ja irtaimistossa. Me olimme toteuttaneet yhteisomistusaatteen ja olemme nyt menestyneet kaksikymmentä vuotta.

— Kun te nyt sen minulle sanotte — vastasi Elanche — on se minusta aivan paikallaan, aivan kuin sen vastakohta ennen oli minusta oikea.

— Asian laita — sanoi tehtailija — on niin ja te huomaatte, kuinka hyvin totuus on erehdyksiin kapaloitu, sen kun on niin vaikea päästä esiin. Mutta tehkäähän vastaväitteitä, niin että voin vastata niihin.

— Niin, minua oudostuttaa jonkun verran se seikka, että nämät ihmiset tahtovat asua kasarmissa, kun muutoin kukin etsii omaansa.

— Me vanhat ihmiset etsimme omaamme, kunnes havaitsimme, kuinka epävarma se omamme on, kuinka vihamielisenä "minun" omani on "toisten" omaa vastaan ja kuinka lopulta meidän "yhteinen" omamme on varmin.

— Pakollako — väitti Blanche.

— Pakkoa ei ole! Täällä on kuusi sataa huonekuntaa. Ajatelkaas kuusi sataa keittiötä, kuusi sataa vaimoparkaa lieden ääressä; niin paljon tuhlattua voimaa. Nyt on niillä yksi yhteinen keittiö, ja niillä, jotka seurasta pitävät ruokasali; ne jotka haluavat olla yksin, syövät huoneissaan. Siinä on teille keittiöstä vapautunut nainen. Nyt syövät kuitenkin kaikki mieluummin seurassa, sillä kahdenkesken olo käy aikaa myöten ikäväksi puolisoittenkin kesken. On havaittu naineiden pyrkivän ruokasaliin naimattomien edellä!

— Entä lapset!

— Niin, lapset! Tämän pähkinöistä kovimman olemme me onnistuneet murtamaan. Meillä on lastenkoti.

— Oho, mitkä äidit nyt antaisivat lapsensa sellaiseen?

— Kaikki! Niin juuri! Kaikki. Kuulkaahan! Kun puhumme lastenkodista, ei teidän pidä ajatella kuntain kustantamia lastenkoteja, joissa vanhemmat eivät enää saa omaisiansa nähdä. Täällä on asia sellainen, että kuuden sadan lapsikamarin sijasta on vain yksi, aina avoin, aina valvonnan alainen. Miten oli asian laita ennen? Ennen, sanon minä, niin kuin vanha yhteiskunta olisi mennyt! Miten on tämän asian laita köyhien kesken kapitaliyhteiskunnassa? Lapset suljetaan yksin pieneen huoneeseen vanhempain ollessa työssä.

— Niin, mutta saahan äiti pitää heidät edes yöllä.

— Niinkuin täälläkin, sillä joka lapsella on kaksi kehtoa tai vuodetta; toinen lastenkodossa, toinen äidin huoneessa. Mutta minä ilmotan teille havainnon: äidinrakkaus näyttää hyvin paljon riippuvan lapsen hyvinvoinnin huolehtimisesta. Täällä, missä ei tätä pelkoa ole, näyttää tuo rakkaus olevan vähenemässä, jos se nyt koskaan on ollut kovin liikanainen. Vain pieni joukko naisia pitää lapsensa huoneessaan öisin. Te näette näin kysymyksistä vaikeimman ratkaistuna.

— Entä perhe-elämä?

— Ennen, — tuota, siellä vanhassa mailmassa, miten on siellä perhe-elämän laita? Kodin ilma on ummehtunut monien ihmisten yhdessä asumisen ja lasten siivottomuuden takia. Mies pakenee ensin, kapakkaan. Mikä on kapakka? Onko se paheen koti? Ei suinkaan! Se on seurusteluhuone, jossa yhteiskuntavaistolle maksetaan sille oikeudella kuuluva vero. Mutta mies ei istu siellä koskaan oikein iloisena. Hän tietää jonkun ikävissään odottavan kotona. No, jos hän sitten tekee kuten monet jo tekevät, ottaa vaimon mukaansa, niin ovat he molemmat levottomat lasten takia, ja molemmilla on ikävä. Miten on täällä? Illalla menevät mies ja vaimo luennolle, teatteriin, kahvilaan. Jos ovat levottomat, kysyvät vaan puhelimella miten pienokainen voi, ja saavat sitten olla rauhassa. Usein juoksee äiti hetkeksi pois katsomaan, kun lasta vaalitaan tai pannaan nukkumaan.

— Mutta aukko tässä on — väitti Blanche.

— Avatkaa se, että minäkin sen näkisin — sanoi tehtailija.

— Äidit heittävät taakkansa toisten hartioille.

— Myönnän, se on aukko! Eikä täällä täydellisyyteen ole päästykään, vaan entistä parempaan. Mutta kuitenkin, tuota taakkaa ei ota kukaan niskoilleen, jollei hänellä ole siihen halua, ja kun löytyy ihmisiä, joilla on silminnähtävä taipumus lasten kasvatukseen, niin ei näille taakka käy liian painavaksi.

— Kenellä on halua hoidella toisten lapsia? — kysyi Blanche.

— Joilla ei ole omia. Ne jotka eivät saa omia lapsia kohdistavat rakkautensa muiden lapsiin! Joka taas saa tyydyttää haluaan, ei tunne työn taakkaa niin painavaksi. Mutta tullaksemme nyt teihin; luuletteko voivanne viihtyä tässä yhteiskunnassa? Meidän päivinämme löytyy voimakkaita yksilöitä, jotka eivät siedä hankausta muiden yksilöllisyyden kanssa, ylen hermostuneita, jotka kärsivät tuntiessaan toisten sähköä lähellään; jos olette näitä, tuntuu teistä aluksi olo vaikealta, mutta ei teidän siitä tarvitse päättää ainaisesti niin olevan. Meidän mukautumiskykymme on ääretön.

— Tuota nyt en vielä voi ratkasta — vastasi Blanche — mutta oltuani koko ikäni kahlittuna kahteen henkilöön, joitten kanssa en mielipiteistä ole voinut sopia, toivon ettei vapaa seurustelu samoin ajattelevain kanssa ole käyvä minulle kiusalliseksi. Eihän tämä ole kasarmi, ei muureja, ei rummutuksia eikä käytösohjesääntöjä.

— Yritetään sitten — sanoi tehtailija. Mitä ehtoihinne tulee, ovat ne vain tilapäiset, kunnes olette päättänyt ruveta yhteiskuntamme jäseneksi. Te ette saa mitään palkkaa, mutta yhteiskunnalta saatte mitä tarvitsette; syödä mitä tahdotte, missä tahdotte, juoda mitä tahdotte, pukeutua makunne ja tuntonne mukaan, huvitella mielin määrin ja hankkia kirjoja ja koneita meidän laskuumme. Sitäpaitsi olette vakuutuksessa onnettomuuden, sairauden ja vanhuuden varalta. Olemassa olonne on siis taattu, mikäli tässä mailmassa voi taattua olla, mutta rahaa ette saa käsiinne: sillä me olemme poistaneet rahan, koska se on väärä arvonmittari ja sitä on vaikea hoitaa.

— Tähän asemaan olen uneksinut pääseväni — vastasi Blanche — ja raha, niin tärkeä kuin se nykyoloissa vielä onkin, on aina minusta tuntunut epävarmalta ja likaselta. Minä otan siis kiitollisuudella teidän tarjouksenne vastaan.

— Ei mitään kiitollisuutta, sillä jos olette te puutteessa, niin on meidänkin lääkäripuutteemme yhtä suuri. Teidän velvollisuuksistanne en tahdo puhua: teidän on, kuten ymmärrätte, hoidettava sairaita ja mahdollisimmassa määrin ehkäistävä terveitten sairastumista. Ei tarkastuksia eikä määräaikaisia kiertoja. Sanalla sanoen: teillä on täysi vapaus toimia omantuntonne mukaan. Ja nyt jätän teidät rauhaan. Minua tapaatte vain silloin kuin itse haluatte. Jääkää hyvästi.

Ja herra Godin jätti Blanchen palatsin käytävän edustalle.

* * * * *

Nyt alkoi Blanchelle uusi elämä. Vapaana tulo- ja meno-ajatuksista, turvassa huomispäivän pelosta, sai hän uhrata voimansa kokonaan ammatilleen tarvitsematta ottaa huomioon hoidokkaittensa oikkuja ja turhamaisuutta. Hän eli muitten hyväksi, mutta säilytti ajatuksensa ja tahtonsa ja omantuntonsa vapauden. Ei koskaan tarvinnut hänen arkaillen jättää mielipidettään lausumatta, ja hoidokkaitaan sai hän yksinomaan pitää kärsivinä, tarvitsematta ajatella saiko maksua. Ei kilpailijoita eikä oppineita selostuksia tiedekunnalle.

Tyyntä oli täällä elämä kauttaaltaan, rauhallisia ihmiset. Heidän kasvoillaan oli rauhan leima, jota Blanche ei ollut nähnyt tuolla ulkona mailmassa, ja he liikkuivat ilman tuota ulkopuolla niin tavallista kuumeista levottomuutta. He nukkuivat yönsä näkemättä pahoja unia ruoan puutteesta, työttömyydestä, hädästä ja nöyryytyksissä vietettävästä vanhuudesta. Palatsissa vallitsi järjestys ilman kurinpitosääntöjä; nukuttiin avoimin ovin, sillä varkaita ei pelätty; joka varasti, itseltäänhän varasti. Ei kinastelua eikä kateutta, sillä kaikilla oli mitä korkeinta voi saada: kaikki mitä tarvitsivat. Suuressa neuvostossa, joka ratkasi yhteiskunnan raha-asiat, istuivat kaikki, miehet ja naiset, palvelijat ja herrat. Ja palvelijat olivat myös yhteiskunnan jäseniä, jotka taipumuksesta olivat valinneet kotoisen elämän, ja keittiössä löytyi myös miehiä, samoin pesutuvassa ja lastenkodissa.

Juopunutta ei koskaan nähty, vaikka väkijuomia oli ravintolasta saatavana. Tosin ne olivat ensin kymmenen vuotta olleet kiellettyinä, mutta sitä pidettiin ylimenokauden vaatimana toimenpiteenä, joka pian jäi pois; ja kun tavaraa oli saatavilla menetti se viehätyksensä, etenkään kun sitä ei nyt tarvittu lohtuna epätoivoa vastaan, kun ei enää oltu epätoivoisia.

Kaunotaiteilla oli myös sijansa, mutta joutohetkien vapaana leikkinä. Esitettiin yhteiskunnan jäsenten sepittämiä näytelmiä, jotka käsittelivät aiheita uuden yhteiskunnan aloilta. Ruokasalin ja huoneitten seinät koristeltiin maalauksilla, jotta niissä olo kävisi miellyttäväksi kaikille.

Kirkkoa ei ollut. Uskonto, joka ennen oli sekasotkuinen kokoelma kaikkea, mitä elämä ei ollut antanut, ja väliin niitä vastaan kohdistettu pelotuskeino, joilla oli syytä tyytymättömyyteensä, oli tunkeutunut elämään, kullakin oli uskontonsa ja kukin rukoili huoneessaan.

Avioliitot olivat ylipäänsä pysyviä. Useimmat riitaisuuksien syyt olivat poistuneet. Joka miehellä ja naisella oli oma huoneensa. Vaimo ei enää ollut riippuva miehestä eikä mies enää vaimon juhta. Niihin harvoihin epäsovun ilmauksiin, joita sattui puolisojen kesken, oli aiheuttajana välien kylmeneminen tai toisen puolison pysähtyminen vanhemmalle kehityskaudelle. Ero oli näissä oloissa helppo toimeenpanna ja kävi päinsä katkeruudetta; hyvin yksinkertaisesti lakattiin elämästä aviopuolisoina, ja lasten olot jäivät muuttumattomiksi, yhteiskunta kun piti niistä huolen. Eipä perintöoikeuskaan rettelöitä aiheuttanut, sillä yhteiskunta oli ainoa perijä.

Blanchen ainoa huoli koski tätejä. Hän oli saanut luvan tarjota heille paikan vaatteiden silityslaitoksen johtajattariksi, mutta velvollisuudella ottaa osaa työhön, sillä mitään kuhnureita ei suvaittu. Bertha-täti raivostui, kun hänet täten aiottiin pistää "pakkotyölaitokseen", mutta puute pakotti taipumaan. He tottuivat vähitellen toimiinsa, mutta eivät voineet viihtyä. He olivat liian vanhoja myöntääkseen ruumiillisen työn tekijän vertaisekseen, mutta muuta neuvoa ei heillä ollut. Bertha-täti piti vanhaa parempana, kun vaan olisi saanut pitää korkonsa, jotka hänen isänsä oli "kunniallisesti" ansainnut — toisten hädällä.

Palatsissa huviteltiin paljon, sillä taas oli siihen aihetta ja uskallettiin olla iloisia. Luentoja pidettiin tosin, mutta ei liian usein, sillä koulussa saatiin nykyelämää varten välttämättömät tiedot eikä välitetty menneistä, jotka olisikin paras unohtaa. Ei myöskään kulutettu aikaa tyhjiin tulevaisuusarveluihin, sillä siitä oltiin yhtä mieltä — maallisella elämällä oli kyllä huolta itsestään, ja tulevan elämän epävarmuus kehotti käyttämään nykyistä niin hyödyllisesti ja miellyttävästi kuin suinkin. Järjestys pysyi, kun sen edullisuus käsitettiin. Ei kukaan yön aikaan metelöinyt huoneessaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei siten antaisi naapurilleen aihetta meluamiseen.

Kun koko laitos oli puutarhojen ja puistojen ympäröimä, ja niissä oli tilaisuuksia pallopeliin, voimisteluun, keinumiseen ja sen semmoseen, niin huviteltiin enimmäkseen ulkona, mutta palatsin katetulla pihalla vietettiin usein juhlia. Näitä vietettiin huvin vuoksi eikä minkään suuren miehen tai naisen kunniaksi, sillä ihmisiä ei jumaloitu eikä teoriojakaan; ei edes uusia luonnontieteellisiä, jotka ovat muuttumassa yhtä vaarallisiksi uskonkappaleiksi kuin ne vanhat uskonnolliset olivat. Ei myöskään mitään tunnustusta määritelty, sillä jokainen tämänpäiväinen tunnustus oli kehityksen lain mukaan huomena hyljättävä, ja silloin olisi vaivaa vanhan hävittämisestä.

* * * * *

Taas oli kevät. Blanche lähti illalla puistoon kävelylle. Paikan asujamet olivat havainneet, että ainainen yhdessä olo voisi helposti aiheuttaa seurustelupakon, ja siksi oli ihan itsestään syntynyt sellainen tapa, ettei puhuteltu ketään ennen kuin havaittiin toisen myös olevan seurusteluun halukkaan. Blanche sai siis käyskennellä puistokäytävällä kulkevain keskellä, tarvitsematta tervehtiä ketään tai kohteliaisuudesta ryhtyä keskusteluun, kun halusi olla yksin ajatuksineen.

Suuret kastanjat olivat juuri alkaneet pukea tummia puunrunkojaan mitä kauneimpaan vihreään; maa oli kuiva ja ilma hyväili ihoa kuin haalea vesi; mutta keuhkoihin ja vereen vaikutti se voimakkaasti kuin jalo viini. Hänen mieleensä tulivat Lac Lemanin rannoilla vietetyt keväät, unelmat, jotka hän oli perinyt edelliseltä kuumesairaalta todellisuutta toiseksi runoilevalta suvulta, jonka aivojen korkea lämpömäärä muutti kaikki kiinteät aineet kaasumuotoon, jommoisina ne olivat aistien saavuttamattomissa. Todellisuutta lähellä olevana ja elintoimintaoppia eli biologiaa tutkimalla oli Blanche ajatuksineen astunut maan kamaralle ja tuntui täällä hänestä tyynemmältä kuin ylhäällä ilmassa. Mutta nuo unelmat? Millä aloilla ne olivat liikkuneet? Todellisuuksissa, joita hän ei ollut saavuttanut. Miestä koskeva unelma oli ollut toteutumassa, mutta pelosta oli hän sen heittänyt.

Hän meni puistokäytävältä puutarhaan. Siellä kukkivat kirsikkapuut, valkeina ja vihreinä kuni morsiot, mutta tapansa mukaan katseli hän maata vasten eikä niitä huomannut.

Hän istuutui penkille ja katseli, kuinka puutarhuri käänteli multaa lapiollaan, jotta se paremmin joutuisi ilman hajottavan vaikutuksen alaiseksi ja menettäen kivennäisluonteensa antaisi eloa ylemmille kasviolioille.

Puutarhurilla oli mukanaan lantakärryt, joista hän otti lapiollisen silloin tällöin sekottaakseen sen maahan. Hänen pikku poikansa leikki läheistöllä ja pysähtyi tuon tuostakin työtä katselemaan.

— Kuules, isä — sanoi poika — mitä tuossa sinun kärrykopassasi on?

— Katsos, Jonne — vastasi isä tästä tulee hyötymansikoita.

— Likaahan tuo on tiemmä — sanoi Jonne. — Siitäkö niitä hyötymansikoita tehdään?

— Niin, ystäväni, niin tehdään. Liasta tehdään vehnää ja vehnästä leipää ja leivästä ihmisiä. Älä puhu väheksyen liasta, sillä kuoltuasi tulet sinäkin maahan ja muutut liaksi. Ymmärtämättömät ihmiset ovat alentaneet Jumalan luomia ja ruvenneet halveksimaan multatöitä, jotta he työtä tekemättä saisivat suurempaa kunniaa.

— Mutta entäs sielu, vehnästäkö sekin tehdään?

— Kyllä ystäväni. Sillä vehnällä on myös sielu. Vehnänjyvän täytyy ajatella paljon ennenkuin se osaa valita juurilleen parhaan paikan, välttää maan happoja ja hakea käsiinsä lihavimmat palat; paljon sen etelämaalaisen vehnän piti myös ajatella ennen kuin se vähitellen verhojaan parantelemalla oppi suojelemaan itseään meidän pakkastamme vastaan; paljon piti tähkän ajatella ennenkuin se sai selville että kevät oli paras kukkimisaika.

— Hm — sanoi poika, joka ei ollut saanut mitään uskonnonopetusta. — Mutta kuoleeko sielu, kun vehnäkin kuolee?

— Ei, ei kuole, ei mikään kuole. Siltä vain näyttää!

— Vai niin! Entäs kun me kuolemme?

— Niin, silloin meidän oma minämme lakkaa olemasta, mutta me annamme elon uusille eloille, katsos! Meidän ylpeytemme on keksinyt sen, että me elämme edelleen itsekästä elämää; mutta uusi yhteiskunta on opettanut meidät elämään muissa ja muiden hyväksi samalla kun elämme omaksi hyväksemme, ja se onkin ainoa ehto voidaksemme elää siedettävää elämää! Niin! nyt minä teen melooneja tästä, ja tästä kukkia, liasta, kuten sitä nimität!

Blanche lähti penkiltä. Hän oli kuullut, mitä hedelmiä oli ollut hänen luennoistaan elimellisen kemian alalta, joita puutarhuri kävi kuuntelemassa! Tämä oli uskaltanut vetää johtopäätökset, jota hän ei itse ollut rohjennut! — Mies on oikeassa — ajatteli hän — mutta, mutta… ne unelmat, ne unelmat olivat hänessä jäljellä. Toteutumattomia unelmia! Siitä se pistos johtui! Hän tunsi ainoan elämänsä olevan vuotamassa tyhjiin hänen saamattaan täyttää kutsumuksensa tärkeintä, ihaninta kohtaa, ja tämä kiusa pakotti hänen heittämään ulos hätäankkurin: toisen elämän uskon.

Hän meni karppilammen luo ja istuutui — unelmoimaan. Elämä oli nyt tyyni ja selkeä. Hän sai pitää ajatuksensa ja omantuntonsa. Hän oli havainnut ammattinsa verrattaisen arvon; hätätoimi se oli, joka tulee tarpeettomaksi, kun sairauden syyt poistuvat. Tämä seikka oli pyyhkinyt pois kunnianhimon hänen sielustaan; ja elämä, eläminenhän oli itsessään jotain, kenties ainoa, — mutta hänhän eli vain puolta elämää. Hän eli sitä elämänpuolikasta, joka muilla oli oikeus saada häneltä, mutta se puoli, joka oli hänen omansa ja jonka eläminen oli hänen velvollisuutensa, se puuttui.

Aurinko laski ja sytytti summattoman suuren, punasen nuotiotulen puiden latvojen ylle; mustarastaat lauloivat ja pajukertut tirskuttivat viime kerran ennen yötä. Iloisten laulujen ääntä kuului puistosta, ja juhlasalin akkunoista virtaili irtaimia säveliä soitannollisen seuran harjotuksista. Wilhelm Tellin alkusoitto. Sellojen säveleet, tenoripasuna, kaikuivat sekavina ja keijuilivat hiljalleen esiin kautta lämpimän, höyryävän ilman. Blanche ei kuunnellut soittoa, mutta hän tunsi pientä kuohua veressään, joka alkoi pakata rintaan ja pani mielen oudon levottomaksi, taistellen ajatusten kulkua vastaan niiden alkamalla tiellä. Mutta sitten tunkeutui huilun heleä ääni esiin alppitorven sävelin, ja äkkiä irtautuivat jarrut aatoksen rattaista ja Blanche kuunteli. Rakkaita tuttuja säveleitä Ylämailta, todellakin, Alpeilta, valkeilta tuntureilta, jotka näkyivät Lausannesta ja Zürichistä käsin. Tuntureilta, joille nuoriso kulki tuona kevätiltana Lac Lemanin rannoilla, tuona iltana Zürich-järven rannoilla, mutta joille hän ei koskaan päässyt. Blanche olisi päässyt, jos hän, tuo mies, vaan olisi tahtonut, mutta tämähän hylkäsi hänet. Hylkäsikö? Ei, hehän erosivat, heidät erotti väkevä käsi, jota he eivät voineet iskeä tieltä pois, mutta joka nyt enää ei heitä erottanut. Missä oli hän? Kun ei ollut Blanchen luona? Kuinka hennoikaan hän mennä? Olihan se samaa kuin veisi puolet hänen olemuksestaan pois! Siihen ei hänellä ollut oikeutta! Oi, Blanche oli niin onneton, onneton.

Ja hän hyrähti itkuun kuin istuisi rakkaimpansa ruumiin ääressä; kyyneleet virtasivat niin että hänen pukunsa rinnus kostui. Äkkiä nousi hän kuin olisi varmasti päättänyt hakea käsiinsä tuon kaihotun, astua häntä vastaan, etsiä hänet ja heittäytyä hänen syliinsä, kuten tietäisi hänen olevan aivan lähellä.

Samassa soi ruokakello. Blanche kostutti nenäliinansa lammikossa, valeli sillä kasvojaan ja lähti palatsia kohti.

Blanche istuutui suuren ravintolan ruokapöytään, sillä hän oli nyt niin tottunut näkemään ihmisiä ympärillään, ettei voinut olla yksin, eikä hän halunnut pitää seuraa tädeillekään päästäkseen kuulemasta heidän huokauksiaan kun he "kostuttivat leipäänsä (lihaa, vihanneksia ja jälkiruokaa) nöyryytyksen kyyneleillä." Hän oli asettunut vanhalle paikalleen suuren lieden lähelle, josta käsin näki yli valosan salin, viiniköynnösmajaa kuvaavan katon ja isoja aurinkoisia maisemia esittävät seinäkuvat. Hänen ympärillään kuului miesten ja naisten rauhallisen keskustelun sorina. Missä mies ja vaimo istuivat yhdessä, ei toinen riidellyt ruoasta eikä toinen vääryytensä tunnossa pistellyt takasin. Ei ollut siellä riidan aiheita eivätkä lapset turmelleet kenenkään ruokarauhaa kirkunallaan, jota niillä oli täysi vapaus harjottaa saleissaan.

Blanche istui itsekseen eikä ollut hänellä suurtakaan ruokahalua. Hänen ajatuksensa kulkivat edelleen tietään tyyneinä, tasasina, ikäänkuin tietoisina tapaavansa sen, mitä tahtoivat. Äkkiä kohotti hän silmänsä lautasesta, katsoi saliin, näki kasvoja kasvojen vieressä vastassaan liikkuvana tummana joukkona; mutta hänen katseensa tunkeutui tarkkana tuonne, viivähti täällä, kunnes se pysähtyi aivan lähelle kuin olisi löytänyt mitä haki. Tyyneydellä, jommoista ei pitkään aikaan ollut tuntenut, tarkasteli hän kasvoja, jotka olivat kohdistuneet hänen kasvojaan kohti ja joiden silmät katsoivat kiinteästi hänen silmiinsä. Hänen kurkkunsa kouristui ja pysähtyi hengitys. Hänkö vaiko joku aivan samanmuotoinen? Sama tukan asento, sama syväin silmäin ilme; parta oli hänen ja kätki se pehmosiin aaltoihin kasvojen hieman karheat piirteet. Kun Blanchen kasvot äkillisen mielenliikutuksen vaikutuksesta muuttuivat, muuttuivat nuo toisetkin kasvot kuvastaen hänen ilmettään: tuo ei voinut olla kukaan muu.

Silloin nousi mies, läheni kunnioittavasti Blanchen pöytää, ja pysähtyi muutaman askeleen päähän katsein kysyen saiko häiritä. Arvattavasti vastasi katse myöntävästi, sillä seuraavana hetkenä oli hän siinä ja tarttui Blanchen käteen.

— Te tunnette minut ja ihmettelette miksi olen täällä? — sanoi hän. — Minä olen ollut poissa, liikematkalla ja olen muuten täällä kemiallisena insinöörinä. Miten voitte?

— Kiitos, voin hyvin — vastasi Blanche, — mutta jos olisin tiennyt teidän olevan täällä, en olisi ollut niin epähieno, että olisin tänne asettunut. — Ja samassa lisäsi hän, sovittaakseen Emileä, joka näytti loukkaantuneen: — Ette kai te pakene minua, en kai teitä karkota?

— Ei, ette suinkaan. Mutta häiritsenkö minä teitä, jos satun kävelemään puistossa, missä te aterian jälkeen käyskentelette?

— Te ette koskaan ole minua häirinnyt — vastasi Blanche — ja täällähän nainen saa kävellä miehen kanssa kuutamossa. Odotan teitä ovella.

Emile meni jälleen pöytänsä ääreen.

* * * * *

— Mitä nyt on esteenä välillämme? — sanoi Emile, kun he seuraavana iltana kahdeksannen kerran käännähtivät kävellessään isolla puistokäytävällä. — Viime kerrallahan olivat tulot, kuusi rottinkituolia…

— Ruokapöytä ja keittiökalut — jatkoi Blanche. — Nyt ei meidän edes tarvitse ajatella asuntoa.

— Ja lapset pistämme lastenkotiin kuten Rousseau — sanoi Emile.

— Niin, mitä suurimmalla mielihyvällä, sillä siellähän he aina ovat silmissäni paremmin kuin huoneessani, — vastasi Blanche.

— Mikä hirveä äiti, joka panee lapsensa lastenkotiin!

— Niin, vanhoissa oloissa! Tai oikeammin, mikä onneton äiti, jonka täytyy luopua lapsistaan! Eikö ollut kauheata matkustaa vanhassa mailmassa? Minä en ole ollut koko vuoteen palatsin ulkopuolella!

— Niin oli kuin olisi kävellyt Pompejissa ja Herculanumissa. Oi, en tahdo sitä ajatella. Kärsiviä sairaita, nälkiintyneitä lapsia katuvierillä; verettömiä, maalatuita rikkaan miehen ruumiita vaunuissa kaduilla. Kaikkien kasvot olivat vääntyneet, köyhäin vihasta ja huolista, rikasten menettämisen pelosta! Sitä emme itse havainneet silloin kuin kuljimme niiden keskuudessa, mutta nyt sen näin.

— Ja kuitenkin olemme me vielä kaukana täydellisyydestä — sanoi Blanche.

— Niin, kaukana! Sillä meidän uljas rakennuksemme nojautuu epävarmasti vanhalle. Muista että me tuotamme ylellisyysesineitä: meidän sateenvarjotelineemme, sylkilaatikkomme, suihkukaivokuvamme, kookkaat kynttiläjalkamme ja muut koruesineemme ovat sellaisia, että suuren pulan tultua ne jäävät kysymättä kaupassa —, ja silloin olemme puilla paljailla!

— Mitä silloin teemme?

— Silloin alamme elää uutta kovaa elämää, mutta elää saamme kuitenkin, sillä meillä on suuria maaalueita, ja maasta olemme me tulleet ja maasta on meidän elettävä. Mutta pula tulee vaikeaksi sittenkin. Tämän huomioon ottaen saavat kaikki lapset opetella maanviljelystä, sillä me emme ehkä saa olla suuressa ratkaisussa mukana! Eläkäämme Blanche, niin kauan kuin elämme! Me elämme varmuudella tämän elämän vain yhden kerran! Tahdotko elää minun kanssani vaiko ilman minua?

— Sinun kanssasi, Emile, sillä muutoin en elä ollenkaan!

— Vaimonani, vapaana, ihmisenä vapaana, omaa leipääsi syöden, tässähän on unelmamme, utopiamme toteutuneena, ja ilkeät ihmiset kun sanoivat, ettei sitä koskaan voida toteuttaa.

— Sanoivat siksi etteivät sitä tahtoneet!

— Tai kenties eivät tienneet!

PILVIEN YLLÄ

Hotel Rothista Clarensissa lähtivät eräänä kauniina huhtikuun aamupäivänä ajurinvaunut Chaillya kohti.

Vaunuissa istui neljänkymmenen ikäinen mies, jonka mustapartaset kasvot olivat kalman kalpeat, kuopikkaat. Hänen rinnallaan nuori nainen, pariisilainen näöltään: kaarevat silmäkulmat, haukannenä ja pieni suu kapein leuvoin sekä hyvä ilme kasvoilla. He istuivat vaieten, ja mies, joka näytti puolkuoliaalta, tuijotti yli puutarhojen, joissa mantelipuut kukkivat; viikunat alkoivat pistellä esiin suuria käsiään ja näytti niiden tarkotuksena olevan siitoksen salaisuuden suojaus enemmän kuin kätkeminen; kastanjat ja pähkinät kukkivat ja mustat viiniköynnökset alkoivat viheriöidä kuni Mooseksen sauvat. Oli lämmin, miltei kuuma ilma, mutta väliin tuli jäätiköillä vilvotellut tuulen puuska, ja silloin kietoi rouva vaipan sairaan miehen ympärille. Laitumet ja lehtikuuset vihertivät vuorten rinteillä, mutta ylhäällä Dent de Jamanin terävällä harjalla ja Rochers de Nayesillä, joka muistutti vuorelle jäänyttä arkkia, oli vielä äskensataneita luminietoksia ihan mustansinisen kuusimetsän vieressä, ja siellä päin purjehti hopeanvalkeita kevätpilviä, väliin kätkien kuusenlatvukset harsoihinsa, taasen repaleisina ajelehtiakseen edelleen jättäen jälkeensä riekaleita kuusten teräviin oksiin, samalla kuin ne heittelivät tummia varjoja laitumille.

Sairas kohotti hitaasti päätään ja pilviä osottaen sanoi hän: — Tuonne ylöshän me ajamme?

— Niin, ystäväni — vastasi vaimo huoaten — sinne ylös.

— Kuten Elias — sanoi mies — tulisissa vaunuissa; on niin kuuma!

Hänen päänsä painui taas rintaa vasten eikä mitään kuulunut muutoin kuin lyhyen onton yskän pudistaessa hänen ohutta ruumistaan. Tie kohosi viiniköynnösten lomitse ja kulki Chaillyn läpi. Pian loppuivat viinitarhat ja kastanjat; pähkinäpuita oli vielä tienvierillä; hetkisen kuluttua, tien käänteestä, alkoivat vehnäpellot ja hedelmäpuut; vihreitten kukkaisten ruohostojen yli oikoivat omena- ja kirsikkapuut valkoisia oksiaan; keltasia kevät esikkoja ja valkeita lumikukkia paistatteli päivässä. Vaunut pysähtyivät ja hevoset saivat hengähtää. Sairas kohotti jälleen päätään ja katseli yli sinisen järven, joka levisi syvällä alapuolla; yli vuorten, jotka kosteuttaan höyrysivät lämpimässä, yli viljavain kenttien. Hän hengitti sieramiensa kautta kuni olisi hänen vaikea avata suutaan.

— Kaunista — sanoi hän. — Luuletko että on yhtä kaunista tuolla ylhäällä?

— Kyllä varmasti — vastasi vaimo, eikä ollut ymmärtävinään "ylhäällä"-sanan kaksinaista merkitystä.

Käki kukkui jossain pähkinäpuussa alhaalla päin.

— Etelän käki — sanoi mies — kuolon käki. Terve sinulle, kaunis luonto, kuoloon käyvä tervehtii sinua! Ja kääntyen ajajaan jatkoi hän: Excelsior, se on: ylemmä, ajetaan edelleen!

Vaunut nousivat yhä järven ja maisemain painuessa alaspäin. Nyt alkoivat lehtikuuset, ja he näkivät kuusimetsän päittensä yllä, mutta yli sen kohosi pystypäisenä häikäisevän valkea Jaman. Tie kaivautui liuska- ja kalkkikiviseinäin väliin ja pian alkoi pyökinsekainen kuusimetsä heitellä vilpoisia varjoja yli tien. Ilma kävi kirpeäksi; jokunen hankipöykky oli vielä sulamatta ja peippo yksin liverteli metsän siimeksessä. Tie koukahti taas ja nyt oli edessä Rhonelaakso taustallaan Mont-Blanc'in vuorijono. Komein kaikista: Dent du Midi, muistutti suunnattoman suurta hyökyaaltoa, joka oli jähmettynyt juuri sinä hetkenä kuin sen piti syöksähtää muiden aaltojen niskaan. Kahtena tuntina olivat he matkustaneet etelän kesästä pohjolan talveen. Nyt kierteli tie äkkijyrkänteiden rinteitä ja heidän allaan oli Mont de Cauxin ja Cublyn ihana laakso. Jättiläislokkeina leijailivat pilvet heidän ympärillään, yllään, allaan. Milloin olivat hevoset ja vaunut valkean harson sisällä, niin ettei mitään näkynyt, milloin repesi reikä huntuun ja kuni kurkistusaukon läpi näkyi palanen vihreätä maisemaa, järven kaistale, lumihuippu, kaikki lämpimän kevätauringon valasemina.

— Jos taivaassa on yhtä kaunista, Amelie, niin ei ole vaikeata täältä lähteä — sanoi sairas, jonka kostea pilvi sai yskimään.

— Älä puhu noin — rukoili vaimo valittavalla äänellä. — Nyt on pahin kuu ohi, ja nyt sinä piristyt; mutta tälle matkalle ei sinun olisi pitänyt lähteä.

— Oi kuinka hyvä on nousta maan yläpuolelle näkemään koko sitä surkeutta niin pienenä kuin se täältä käsin näkyy. Ajatteles, tuo harmaa kohta, joka näyttää maantiesoralta, käsittää kolme kaupunkia, joissa asuu useita tuhansia ihmisiä, houkkoja orjia, jotka luulevat olevansa niin suuria ja tärkeitä, ettei mailma kulkisi kulkuaan ilman heitä; ja he kiusaavat toisiaan ja itseään tullakseen toistensa kadehtimiksi.

Vaunut käännähtivät viime kerran, ja laakson perällä näkyi nyt Les Avantsin iso ravintola.

Tuntia myöhemmin istui herra Aristide M. kirjailija Pariisista, kuten oli ravintolan kirjaan nimensä merkinnyt, penkereellä hyvästi huopiin käärittynä ja pukinnahka jalkain alla. Suihkulähde lorisi niin nukuttavasti, lumen sulaminen kylmensi ilmaa ja kuusikko henkäili pihkasia höyryjä, jotka henkeä vedettäissä palssamina vaikuttivat keuhkojen haavoihin. Hän vaipui tylsiin puolunelmiin katsellessaan luonnon tarjoamaa erinomaista näytelmää. Hetken istuttuaan kuuli hän pyörätuolin kitisevän sitä lykättäessä sannalla. Se pysähtyi hänen lähelleen laakeripensaan luo. Ääni kuului sitten kysyvän, saisiko mennä, ja heikko ääni vastasi myöntäen.

Aristide, jonka kaulaa ympäröi huivi suojaksi pohjatuulta vastaan, ei voinut nähdä, kuka hänen takanaan istui. Mutta hänessä tuntui sellaisia magneettisia virtoja, joita hermostuneet henkilöt tuntevat, kun lähellä on henkilö, jonka suhteen ei ole välinpitämätön. Sitten kuuli hän lyhyen, onton yskän, jota seurasi ähkinä. Osaaottavasti käännähti hän huivinsa pudottaen. Kuten marjannoukkija vavahtaa, kun hän oksaa kohottaessaan näkee mustan kyykärmeen, niin vetäytyi Aristide taapäin nähdessään sen ihmisraunion, joka istui tuossa poskillaan persikan raatoväri, missä ruusujen elävä on muuttunut kuivuneen veren ruskoksi. Mutta pääkallon yläosasta loisti musta silmäpari, jonka hehku oli enemmän lahoomisen fosforiloistetta kuin elon tulta. Aristide tunsi hyvin tämän vanhan vihollisensa katseen. He istuivat hetken toisiaan katsoen, voimatta ratkasta tuliko tervehtiä; he koettivat sitten yhtaikaa nousta ja paeta; mutta eivät voineet; he olivat voimattomuuden ja taudin vallassa. Kun he havaitsivat pakenemisen mahdottomaksi rauhottuivat he.

Henri, tämä oli Aristiden vihollisen nimi, voitti ensin itsensä, ja itse-ivaa tavottelevalla hymyllä alkoi hän: — Oletko nyt asemaasi tyytyväinen, Aristide? Pilvien kautta tähtiin. Me olemme jo pilvien yllä; eikä enää ole pitkä matka tähtiin.

— Tähdet olivat aina päämääränäsi, mikäli muistan, ja sinä saavutitkin ne! Kuinka monta sinulla onkaan? — vastasi Aristide takinrinnusta osottaen.

— Aina katkera! No vieläkö minua vihaat, vaikka olenkin näin vaaraton nyt?

— En luule enää kykeneväni niin voimakkaasti tuntemaan, ja minä arvelen, mikäli olen viimeksi oppinut, että oletkin verraten viaton. Enkä kuitenkaan sinut nähdessäni voi olla ajattelematta, että olet tappanut minut.

— Sinä purit minua ja minä tapoin sinut.

— Sinä polkasit minun rintaani ja minä purasin sinua kantapäähän.

— Sinä asetuit tielle, jota minun täytyi kulkea.

— Täytyi kulkea! Kas siinä se on elomme salaisuus. Meidän minämme, ei mikään muu. Me ajoimme takaa onnea, kunniaa; pensaat repelivät meitä, kiviin jalkamme veristyivät, ja puolkuolleina pääsimme mihin pyrimme uupuneina kaatuaksemme ja kuollaksemme, veren loputtua suonista, ilman keuhkoista. Muistatko kuinka toistemme takaa-ajo alkoi? Sinä olit edellä. Olit syntyisin suvusta, joka jo oli osansa koonnut. Sinun ensimäisen yksinkertaisen kokeesi teatteria varten kantoi voimakas isäsi kasteelle. Sen esitti Le Cerclessä etevä näyttelijä, ja siten tulit tunnetuksi. Itse istuit jossain sanomalehdessä ja suojelit selkääsi. Silloin toin minä esille tekeleeni. Sinä arvostelit sitä, ja panit lehdet arvostelemaan. Tämä, jota muissa oloissa olisi pidetty häpeämättömänä ja epäkunniallisena, kävi sinun puoleltasi päinsä, kuten kaikki muukin. Sinulle oli tuttu suosiossa olemisen salaisuus; sait tehdä mitä mielit. Toit taasen ilmoille jotain. Minun kustannuksellani ylistettiin sinua pilviin. Joka kerran kun esiinnyit, iskettiin minut maahan. "Noin piti kirjottaa, eikä niin kuin Aristide M." Sinusta tuli hukkuvan keisariuden suosikki, sillä sinä tunsit imartelun taidon; sinä osasit loppusointuja sepittää, sillä sinä osasit kaikkea. Silloin minä vetäysin sivuun. Kappaleeni kierteli kaikkia Pariisin teattereita viisi vuotta, mutta turhaan, sillä se oli sinun julistamaasi taidelakia vastaan. Minä vetäysin epäonnistuneena pois, ja astuin sanomalehdistön palvelukseen. Kirjotinko sanaakaan sinua vastaan? Kostinko? Sinun täytyy vastata: et. Kun minä silloin kävin vaarattomaksi, niin rupesit sinä merkillisesti minua suosimaan. Pyrit minun seuraani, paimensit minua; me söimme päivällisiä yhdessä, ajelimme "Metsässä" ja puhelimme aina sinusta ja sinun teoksistasi, emme koskaan minusta. Minä kiitin aina sinua lehdissä. Mutta sillä aikaa tein työtä. Tein työtä uskomattoman paljon, sillä minä tunsin, että minun aikani oli tuleva. Mutta miltä tuntui olla "myönnetty epäonnistuneeksi?" Se oli pahempaa kuin tuntemattomana oleminen. Miltä tuntuikaan, kun tuli kotiin vanhempain ja sisarusten luo ja kuuli heidän lukevan sinulle, Henri, viritettyjä ylistyksiä: "noin piti kirjottaa!" Ja näitten omaisten kanssa olin välini rikkonut kun jätin tutkintoni suorittamatta ja yritin "kirjailijaksi." Kuinka painavina putoilivatkaan pilkkasanat, kun köyhänä maineettomana sanomalehtimiehenä, vieläpä katuen kotiin palasin. Kuinka olinkaan veressä, haavoja täynnä. Ja aina olit esikuvaksi asetettuna sinä, sinä: "noin piti kirjottaa."

Yskäkohtaus pudisteli Henriä ja hän yritti taas lähteä, mutta retkahti takasin. Aristide jatkoi:

— Paljon antaisin, jos voisin unohtaa sen päivän, viimeisen riemujuhlasi jälkeisen päivän, jona tulin luoksesi. Aamulehdet kaikuivat kilvan ylistystä. Minä tulin kysymään selitystä joihinkin hämäriin kohtiin. Soitin. Äitisi avasi kuten tavallisestikin, mutta hänestä ei näkynyt muuta kuin harmaa terävä silmä, joka vaani vihollisia. Hän tunsi minut ja pyysi astumaan sisään. Odotin kunnes sait yllesi yönutun. Riemuvoittajana otit minut vastaan. Kasvosi olivat punaset ja pöhöttyneet näyttelijöille pitämäisi illallisten johdosta. Kirjotuspöytäsi oli laakeriseppeleitä ja kukkavihkoja täynnään. Minua ilahuttaaksesi kerroit illan tapaukset yksityiskohtia myöten. Esillehuudot, suosionosotukset. Miten lopuksi sinä itse, kahden sankarittaresi esille vetämänä ja runoilijaksi julistamana, avoimen esiripun alla otit vastaan yleisön kunnioituksen, ystäväisi kukat ja äitisi laakeriseppeleen. Minä olin kateellinen! Oliko ihme? Minä, joka tunsin sinun irvistelevän mailmankatsomuksesi, joka tunsin sinun kyynillisyytesi, sillä siinä olit mestari ja sillä alalla aina koetit minut voittaa; minä, joka tiesin, kuinka sinä kylmin verin sommittelit kaihoisia kohtauksia täysin tietoisesti hetken vaikutusta, suosiota, akatemiaa ajatellen, minä olin pakotettu ihailemaan sinua painetun sanan kautta. Sinä lopetit laskemalla laakeriseppeleen minun pääni päälle, ja kehotit minun jatkamaan teatterialalla. Minä olin kyllin yksinkertainen uskoakseni sinua, ja tunnustin muodostaneeni kappaleeni uudelleen ja toivolla odottavani sen esitystä Odeon-teatterissa, johon olin sen jättänyt. Sinä naurahdit suojelevasti ja minä menin. Illalla ilmestyi soraääni muutamaan lehteen, puhuttiin jäljittelystä, fraaseista ja sen semmosesta. Seuraavana päivänä sain kirjeen äidiltäsi ja sen mukana epäkohteliasta arvostelijaa vastaan hyökkäyksen, joka minun piti julaista. Anteeksi pyytäen kieltäysin, koska se oli minun mielipidettäni vastaan. Lauantaina näin tuon artikkelin erään lehden kirjallisessa osastossa, mutta koskaan en ilmaissut kirjottajaa, sillä minä kunnioitin silloin äitiäsi. Mutta maanantaina menin Odeonin kansliaan kuulemaan vastausta. Johtaja otti minut isällisesti vastaan, puheli minulle kohteliaisuuksia, olipa ystävällinenkin, mutta hän ei uskaltanut esittää kappaletta. Miksei? Sitä en saanut selville, mutta ymmärsin, ettei hän ollut teostani lukenut. Minä menin painavin askelin ulos enkä edes yrittänyt kätkeä käsikirjotusta takkini alle. Portailla tapaan Mauricen, alajohtajan: — "Käsikirjotus", sanoi hän, ja otti teoksen käsiinsä. — "Niin", vastasin minä, "hylätty." — "Onko johtaja lukenut sen?" — "En tiedä", vastasin, "mutta en luule." — "Niin, mutta minä tiedän kuka hänelle lukemiset suorittaa." — "Kuka?" — "Teidän ystävänne Henri!"

En olisi häntä uskonut, mutta hän vakuutti ja lisäsi: "varokaa sellaisia ystäviä!"

Tapasin sinut päivällä, kerroin kaikki ja sinä pääsit asiasta sanomalla, että "Maurice oli lurjus." Yöllä tapasitte te toisenne Le Cerclessä ja olitte yhtä mieltä siitä, että minä olin lörpöttelijä ja hölmö, sillä te tarvitsitte toisianne. Mutta minä olin murtunut. Minä taivuin mutta lähdin uudelle tielle. Julkasin runokokoelman. Nyt oli yleisö niin tottunut pitämään minua epäonnistuneena, ettei se tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaisesta murtautumisesta rauhotetulle alueelle; sanomalehdetkin olivat vuosikausia kunniansa kautta vakuuttaneet, että minä olin epäkelpo; ne vaikenivat siis ja yleensä vaiettiin, missä ei annettu salakavalaa tunnustusta tai käsketty olemaan hiljaa. Minusta tuntui kuin puskisin päin seinää. Mutta sinä et minua hellittänyt. Tuntui kuin olisit pelännyt minun pääsevän käsistäsi. Ystävämme Fernande oli saanut suuren palkinnon salongissa. Sinä kutsuit minua hänen mukaansa Bas-Meudonin matkalle. Aina piti minun olla mukana vetää valjaissa toisten riemuvaunuja. Illalla sinä päihtyneenä nöyryytit minua. Te poljitte minua, ja kun minä uskalsin arvostella teidän suuruuttanne, häpäsit minua; nimitit minua epäonnistuneeksi ja sanoit minun purjehtivan toisten vanavedessä; selitit vihaavasi minua, et sanonut luottaneesi minuun muuta kuin siteiksi, ja arvelit tuntevasi, että olin vihollisesi. Kuinka oikein tunsitkaan. Muistatko, kuinka minä silloin päihtymyksen voimalla ennustin omankin aikani tulevan; olin tosin jäljessä, mutta kyllä minä, vuoroni tullen lupasin lyödä korttini pöytään. Ja niin erosivat tiemme. Kun sitten yöllä kuljin jalkasin kotiin metsän läpi, olin murskaantunut, tomuksi jauhettu, mutta sieluni oli vapaa, ja minä tiesin että työlläni kyllä olin voittava. Se oli ainoa ja pahin tapa, mitä voin ja halusin käyttää kostaakseni sinulle. —

Tähän pysähtyi Aristide puheessaan. Heikko puna oli kohonnut hänen kalpeille poskilleen ja asettunut mustan parran juurille; hän yski heikosti ja vaaleanpunasta vaahtoa näkyi suupielissä. Ohuella, miltei kuiskaavalla äänellä jatkoi hän katsomatta viholliseensa. — Sitten tuli myrsky; sinun äänesi hukkui sodan meteliin; sinun tuulimyllysi menetti siipensä ensi tuulenpuuskan tullen ja sinä vaikenit. Niin tuli minun aikani. Minun kappaleeni esitettiin, kymmenen pitkän vuoden kuluttua. Ja se menestyi. Heti! Sinun ja ystäviesi ulvonta vaiennettiin. Minun aikani oli tullut. Mutta nyt, kun olin keskellä tuota uneksittua onnea ja huomasin sen olevan tyhjän nautinnosta, mutta täynnä raskasta velvollisuutta, niin häpesin itsekseni. Jokin tarkotus kai minulla oli ollut sen onnistumispyrkimyksen rinnalla, mutta tämä kai se pääasia oli ollut, sillä olimmehan kasvatetut menestystä palvelemaan, kunnes tappiomme herätti meidät. Ilmassa alkoi kuulua ääniä, jotka huutivat uudistusta, valheesta, kehuskelusta vapautusta. Minä kuulin niitä ja tahdoin puhua. Mutta minä olin liian kiihtynyt voidakseni puhua tyynesti, ja minä huusin. Huusin entisyyttäni vastaan, itseäni, meidän turmelijoitamme vastaan; huusin sitä myrkytysjärjestelmää vastaan, jota meidän kasvatuksessamme oli käytetty, ja minä huusin rangaistusta rikollisille. Silloin sait sinä tilaisuuden: ja kostit! Kostit siten että toitotutit kaiken minun puuhani tarkottavan kostoa. Mutta et myöskään voinut panna itseäsi ja asemaasi alttiiksi itse kirjottamalla, sinä ostit salamurhaajia. Kaikki sanomalehdistön suosikit, jotka olivat sinulle velassa, kaikki koirasi usutit sinä minua vastaan. Kun minä kirjotin romaanin, toimitit seuraavana päivänä julkisuuteen tiedon, kutka kaikki henkilöt olivat voineet olla minun malleinani ja kun totuus ei riittänyt — niin tartuit valheeseen. Sinä muutit epäpuhtaalla hengelläsi kaikki, mitä minä tein, skandaaliksi. Niin sinä teit. Toitotutit, että minä olin sinun kätyrisi, joka rahasta olin sinua kiittänyt, että olit ollut minun suojelijani, sinä, minun suojelijani; puhuit hyvistä töistä, kiittämättömyydestä. Eikä sinua itseäsi koskaan näkynyt taustalla. Mutta sinä kirjotit valitusveisujasi, helposti läpikuultavia likarunoja, kuvakielelläsi. Mutta sinä tunsit, että aikasi oli ohi, ja tunsit minun hampaani kantapäissäsi, kuten tapasi on sanoa. Minun ei koskaan tarvinnut kohottaa kättäni sinua vastaan, sillä sinä upposit itsestäsi. Ja minä, joka nyt velvollisuudella ja vakavuudella halusin vetää miekkani, minä olin tuomittu toimiskelemaaan kaunokirjallisuuden alalla saadakseni sanani kuulluksi. Minun täytyi alentua kirjottelemaan näytelmiä menestyksen vastustamattomalla voimalla iskeäkseni vihollisteni suut tukkoon. Ja aina kun kävi hiljaiseksi, kiirehdin heittämään uuden sanan, uuden tunnussanan, uuden määräyksen. Minä näännytin sieluni siinä taistelussa, sillä semmoinen työskentely, mitä ei kunnioita, se kuluttaa. Ja mitä sotaa siinä käydään! Kun minä lausuin puhtaan, vakavan sanan, silloin huudettiin: "ei, sinun pitää kirjottaa näytelmiä!" Ja minä kirjotin näytelmiä! Silloin osotettiin suosiota kappaleille, koristeille, näyttelijättärille, mutta totuus, joka minun juuri piti kuulijoille syöttää, se sivuutettiin vaieten! Keisarikauden toinen synti oli se, että kauneudenpalvelus tuli käytäntöön. Sitä keinoa on sortovaltius aina käyttänyt johtaakseen huomion todellisuudesta harhaan. Taidenäyttelyn "vernissaus" oli elämässämme tärkeämpi kuin kamarien vaalit, uusi näytelmäkappale oli todellisempi kuin vuosisataisrikos, joka järkytti yhteiskunnan perusteita. Sedanin päivää olemme itkeneet, mutta vernissauspäivä sen korvaa; me kävimme vakaviksi sodan jälkeen, mutta meidän Théàtre Françaisesta oleville kyyneleillemme naurettiin ja pyydettiin meidän tekemään hyvin ja nauramaan. Silloin päätin minä nauraa irvistelijöille. Ja minä nauroin, mutta nauruni ei ollut hauska, se oli katkera, ja se toi minulle kuoleman! Henri, nyt olemme molemmat kuolleet! Minä olen pitänyt meidän ruumissaarnamme! tietysti omaksi puolustuksekseni, sillä minua ei kukaan ole puolustanut. Viiden vuoden kuluttua ei meidän nimiämme enää muisteta! Hyötyä emme tuottaneet. Me palvelimme ulkokuorta, kauneutta ja itseämme! Minä aloin liian myöhään yritykseni tulla uudeksi ihmiseksi: kenties saa tulevassa elämässä, jos semmoista on, käyttää kallista kokemustaan. Tahdotko puhutella minua kuni kuollutta? Ojenna minulle kätesi! Vai niin! Et tahdo! Etkö nyt huomaa, kuinka houkkoja olemme olleet! Etkö usko tulevaisuuden viisastuvan?

Henri yritti puhua, mutta ei saanut ilmaa keuhkoihinsa. Hänen päänsä oli painunut rinnalle. Aristide huuti ravintolaan päin niin kovaa kuin voi. Palvelija näkyi kuistilla ja hänen takanaan Henrin äiti, joka huudon kuullessaan oli aavistanut pahaa. Hän oli silmänräpäyksessä poikansa rinnalla ja mittaili harmailla silmillään tuota odottamatonta vihollista, jonka läsnä oloa hän kaikkein vähimmin oli toivonut. Hän oli pitkä, jäykkävartaloinen, tukka harmaa, taapäin suittu suoran, korkean otsan yllä. Aristideen, joka ei koskaan ollut nähnyt häntä muuta kuin oven raosta, teki hän valtavan vaikutuksen, ja nyt käsitti tämä, mikä mahtava apu oli ollut tuolla pienellä heikolla ihmisellä polkiessaan häntä jalkoihinsa ja pitäessään edukseen mielialaa yllä, mutta hän näki tuossa naisessa myös äidin ja naisen, joka ei ollut saanut tahtoaan toteuttaa omana henkilönään vaan poikansa kautta. Hän tunsi tämän voiman tukahuttavan; hän oli yksin näitä kahta vastaan. Levottomana katseli hän ympäriinsä odottaen apua tietämättään missä muodossa. Henrin äiti touhusi herättääkseen lapsensa eloon, sillä tämän henki tuntui ihan sammuneen, ja Aristide tunsi olevansa miltei syyllinen tähän käänteeseen, kun kuului keveitä ja nopeita askeleita sannalla ja Aristiden kaulalle laskeutui suojaavana pehmeä käsivarsi. Se oli hänen vaimonsa. Molemmat naiset mittailivat toisiaan pitkin katsein. Pienempi näistä tummine, lämpöisine, mutta nyt leimuavine silmineen katsoi päin tuota toista, suurikasvuista, tiikerikasvoista äitiä. Miehet olivat nyt poissa laskuista, ja kaksintaistelu tuntui nyt vasta alkaneen, kun todelliset viholliset olivat astuneet esiin linnavarusteistaan ja kohdanneet toisensa avoimella kentällä. Kumpikaan ei osottanut tervehtimisen merkkiään eivätkä he olleet koskaan toistaan tavanneet.

Henri oli sillä välin tullut tajuihinsa. Äänellä, jossa ei ollut mitään katkeruutta, esitti hän: äitini, herra ja rouva M. — Ei kukaan tervehtinyt.

— Työnnä tuolini Aristideen luo, äiti — sanoi Henri.

Äiti ei liikahtanut.

— Työnnä tuolini Aristideen luo, äiti — kertasi Henri käskemään tottuneella äänellä.

Äiti tarttui tuolin selkämykseen ja työnsi sitä hiljaa Aristiden tuolia kohti, jota tämän vaimo puolestaan lähensi.

— Anna kätesi, Aristide — sanoi Henri — ja ollaan yksin!

Hän viittasi naisille, jotka vaanivat toisiaan odotellen, kuka ensin lähtisi.

— Ollaan yksin — kertasi Henri.

Äiti liikahti lähteäkseen; rouva M. lähti myös ja naiset kulkivat kumpikin puolellaan pensastoa.

— Aristide — alkoi Henri nähdessään että olivat yksin; — maa on kaunis, paikoin, luuletko taivaan olevan yhtä kauniin?

— En tiedä mitä taivaalla tarkotat; jotain määräpaikkaako?

— Sitä mihin tulemme!

— Minun tietääkseni ei ole varmaa, tulemmeko mihinkään. Muuten, jos johonkin tulemme, niin tulemme kai jollekin toiselle taivaankappaleelle. Jos nyt taivas on kaikkien taivaankappalten kokonaisuus, niin on maakin osa taivasta. Jos nyt maa ei vastaa käsityksiämme taivaasta, niin on siihen kai syynä osaksi se, että me olemme turmelleet maan, osaksi se että olemme liian epäsointuisia voidaksemme nähdä sopusointua.

— Mikä sinua sitten lohduttaa nyt kun teet lähtöä täältä, sillä et kai voi tautia kestää?

— Mikäkö minua lohduttaa? Se — että täältä pääsen. Totta on, että rakkaitani jää jälkeen; mutta elämähän kestää korkeintaan seitsemänkymmentä vuotta. Ja pelotta jätän minä heidät, koska uskon heille koittavan parempain olojen kuin mitä minulla oli. Sillä, Henri, ukkosilma on käynyt, ilma on puhdas ja ihmiset saavat taas hengittää; me emme saaneet.

— Mutta sinähän et saa olla mukana, kun kuolet!

— Kyllä, saan minä, sillä minä en kuole kuollessani, joskin minun itsekäs, vanhanakuinen minuuteni kuolisi, sillä minä elän tulevassa sukupolvessa, lapsissani.

— Sinulla on lapsia! Se on totta — sanoi Henri — sen unohdin. Mutta eikö ole itsekästä sekin elämä lapsissaan ja lastensa hyväksi?

— On, tosin, mutta se on ensi liikahduksemme altruismia, lähimäisrakkautta kohti. Silmäilehän nuorta miestä, joka on tullut isäksi. Hän ei huolehdi puvustaan yhtä tarkasti kuin ennen, hänen housunpolvensa pussittuvat, hänen hattunsa ei ole niin kiiltävä. Niin putoavat kukan lehdet, kun se on hedelmöittynyt, sillä ei enää tarvita koruja, jotka kukalle olivat suojuksenakin, mutta miehelle ne olivat vain liimatanko, jolla naaraita pyydetään.

— Nuo ovat seikkoja, joita minä en ole tuntenut — sanoi Henri. — Mahtaa niissä lapsissa sentään olla jotain, jotain jalostavaa, kohottavaa, koskapa kaikki vanhemmat aina vetävät esille lapsensa, kuinka onneton avioliitto onkin.

— Mutta äitisi on sen tuntenut. Salli minun tehdä ehkä epähieno kysymys. Äitisihän kirjotteli nuoruudessaan?

— Kuten kaikki tytöt.

— Näeppäs! Hänellä olivat siemenet, mutta maaperä puuttui; hänen siemenensä ovat kasvaneet sinussa! Kuinka nöyryyttävää yksilölle! Kuinka itserakkauttamme loukkaavaa! Poimi hajalle meidän teoksemme. Ota erilleen ajatukset ja laske kuinka monta niistä olemme itse ajatelleet. Tiedemies merkitsee lähteensä, sanomalehtimies selostelee toisten käsityksiä, mutta kirjailija ottaa, ottaa itsekkäästi mitä käsiinsä saa; sieppaa jutun, jonka joku kertoi lasin ääressä, ottaa piirteen toisten elämästä, ottaa ajatukset filosoofeilta, selostukset sanomalehdistä, tunteet kuvittelee hän, ja sitten pistää hän pienen nimensä kaiken tämän ylle ja tulee suureksi, ja — se käy päinsä! Runoilija tekee kuin boakärme: hän valaa limansa saaliin yli ja tämä on siten hänen. — Hän punoo kauniita verkkoja, itsestään sanotaan, mutta ei kukaan nähnyt kuinka monta kärpästä hän sitä ennen imi kuiviin.

— Voiko tähän tulla muutosta?

— Voi, kun tulee! Muutos on jo alkanut. Katsohan vain itseäsi ja minua; kuka meitä enää tuntee, kuka teoksiamme vielä lukee, ja me olimme kuitenkin leijonia. Kas kuinka taisto käy. Kun Daudet kirjottaa romaanin kreivi Morasta, niin ilmottaa Le Bartolo huomena, että se esittää Mornyn herttuaa. Hauskaa herra Daudet'ille, mutta oikein. Näetkö siinä ajan vaatimuksen saada kuulla selvää kieltä, ja epäuskon taistelun oikeaoppisten sekasotkuja vastaan. Kun Daudet on väsynyt korkeampaan taikaoppiin, silloin on aika tullut.

— Mutta silloin kuolee runous.

— Se saa kuolla, sillä se oli joko leikkiä tai valhetta. Tuomittu olemaan yleisön imartelija tai — kuolemaan! Nyt ei se enää halua imarrella — nyt se kuolee. Ja me sen mukana! Mutta se nousee kuolleista. Vapaitten ihmisten vapaana leikkinä, kun taistojen aika on ohi! Oi, Henri, ajat tulevat! Taistot tulevat! Mutta suuret taistot, joissa sukupolvet antavat henkensä, eikä sellaiset pienet, joissa hankitaan keuhkotauti, jotta päästäisi akatemiaan. Me emme saa tätä uutta nähdä, eivät meidän lapsemmekaan, sillä he saavat vaeltaa kautta korven ja oppia tulemaan uusiksi isiksi ja uusiksi äideiksi, he saavat oppia ajattelemaan uusia raikkaita ajatuksia, ja sitten saavat he kuolla korpeen valjenneitten luiden, kaatuneitten patsasten ja sorakasain keskeen, mutta heidän lapsensa saavat kenties nähdä Kaanaan maan, jossa rieska ja hunaja kaikille vuotavat.

— Mutta silloin, tänä raa'an hyödyn aikana, tulee kauneudellekin loppu.

— Päinvastoin! Luonnon kauneus pysyy aina ja silloin, enemmän kuin nyt, saavat siitä kaikki nauttia. Rumat ja typerät jäljentelyt kenties tarpeettomina katoavat, luulen ma. Ja sanoilla leikittely tulee varmastikin häviämään ei vain tarpeettomana vaan arvottomanakin. Katsohan nyt tuota lumista alppiharjannetta, jonka tyvi on hopeisten pilvien peitossa. Voiko sitä nyt kuvailla sellaiselle, joka ei sitä ole nähnyt, niin että hän saa siitä elävän kuvan? Ei! Korkeintaan voimme herättää sen nähneeseen muiston. Tehkäämme siitä runo! Minä vertaan sitä, sillä runo on aina vertauksellinen, vertaan sitä esimerkiksi himmeästä hopeasta tehtyyn pyhimyslippaaseen, jota kantaa maan yli leijaileva enkelilegiona.

— Vertauksesi on oikea ja kaunis, sillä Dent du Midin harjanne on todellakin pyhimyslippaan taitteisen kannen kaltainen, ja pilviseppel vuoren vyötäröllä on hyvin enkelikulkueeseen verrattavissa. Mitä sillä tahtoisit sanoa?

— En mitään! Sanoisin vaan jotain kaunista! Mutta kuinka alentava onkaan yritys vetää kymmentuhatjalkasta, lumipäistä tunturia ihmiskäden tuotteen rinnalle. Ja tehdä pilviharsosta enkeleitä, epätodellisuutta, johon ei kukaan usko! Se kutkuttaa mielikuvitusta, mutta ei anna mitään selkeätä käsitystä, se tuudittaa käsitteet huumaustilaan, jossa todellisuus ja unelmat sekottuvat; runoutemme laita on siis sama kuin päihtymykseksi nimitetyn paheen.

— Hyvä! Mutta miten arvelet tulevaisuuden ihmisen sepittävän runoa alpista? Kenties näin: "Dent du Midi sinun sekundääriaikainen, dolomiitin sekainen kalkkikerroksesi on tänään lumen peitossa; sillä yöllä satoi kolme millimetriä ja la Bise puhalsi kahdeksan naulan voimalla; kun lumi sulaa, saamme nähdä maissin, ja toistamiseen perkaamme viinitarhamme." Niinkö tarkotat?

— En, minä tarkotan sitä että tulevaisuuden ihmiset eivät leikittele ajatuksilla ja sanoilla, sillä heillä on muuta ajateltavaa. Minä luulen heidän luonnon kauneuden edessä vaipuvan hiljaiseen katselemiseen ja aina yhtä uuvuttamattomaan ihailuun, sillä he saavat takasin tuon kyvyn, jonka taide on meiltä miltei riistänyt!

Keskustelun keskeytti täyden orkesterin heläyttämä sävel, joka tulvahti ravintolan avoimista akkunoista. Molemmat sairaat istuivat hetken mykkinä hämmästyksestä, sillä he eivät tienneet, mistä äänet tulivat, eivätkä äkkiä ennättäneet erottamaan, mitä ääntä tuo oli; mutta sitten selvenivät säveleet, ja nyt kohahti Boccaciomarssi esiin. Henri kohotti päätään kuni metsästäjän pillin kuullut metsäkoira; hänen silmänsä loistivat ja kasvot hymyä säteillen sanoi hän: Boccacio! Mikä juhla nyt on?

— Kuulin tarjoilijalta — sanoi Aristide — että berniläinen mailman posti- ja sähkösanomatoimisto pitää täällä päivällisiä.

— Mikä toimisto se on?

— Hm! Katsos kuinka me olemme leikkineet unielämäämme, viisasten ihmisten hyödyllisin toimin työskennellessä tulevaisuuden hyväksi! Me emme lehdistämme lukeneet muuta kuin teatteri-, musiikki- ja taideuutisia. Meille esiintyi elonleikki lamppujen valaisemissa liimavärimaisemissa, ja kun meitä ulkopuolelta kuuluva meteli häiritsi, niin suutuimme ja haukuimme porukurkkuja tai heittelimme ivasanoja heitä vastaan. Ja me kuljimme siellä, suurina, paperikruunut päässämme ja luulimme olevamme kuninkaita hengen valtakunnassa. Pariisi oli mailmankaikkeus ja teatteri mailmamme.

Soitto oli vaiennut ja kuului irtonaisia sanoja jostain puheesta. — "Rauhallinen yhteistyö kansain kesken… sotien poistaminen… aatteiden nopea vaihto…"

Henri kävi levottomaksi: — Minä luulin ainakin täällä ylhäällä säästyvän tuollaiselta.

— Ei, ystäväni, me emme ole sääliä ansainneet. Hyödyllinen työ, jota me olemme likasena välttäneet, menee nykyisin pitkälle; se työskentelee maassa, mutta se kohottaa meidät pilvien ylle; me työskentelimme pilvien yläpuolella ja jouduimme kuitenkin maahan.

Kättentaputusta kuului salista puheen lopuksi.

— Kuule, millaiset ovat ajat! Postiherrat vievät meiltä suosion! Etkö tunne ääntä? Haha! Kun seisoin kulissien lomassa ensi kerran ja minun runoani sammallettiin yleisölle, ja kun vastaukseksi tuli käsien räiskinä; silloin luulin ensin sadekuuron herahtaneen teatterin katolle, sillä en ollut koskaan kuullut sitä ääntä sieltä käsin. Mutta kun minä näin näyttelijän kumartavan ja räiskinä kasvoi, niin ymmärsin. Huumasiko se? Hetken! Sitten ajattelin: oh, sisaret ja tädithän siellä. Ja niin olikin, sillä seuraavana päivänä sain osakseni arvostelua, arvostelua niin… Sen jälkeen en kulissien lomassa ole seisonut. Enkä kylläkään enää sinne tule.

Henri oli kumartainut Aristidea kohti kuin puhuakseen. Askeleita kuului heidän takanaan ja rouva M. läheni hiljaa yskästen ilmaistuaan olevansa lähellä.

— Anteeksi, Aristide — sanoi hän — mutta lapset ovat tulleet ja me odotamme sinua.

— Mihin, mihin menet? Etkö jää tänne? — kysyi Henri äänellä, joka soi siltä kuin pyytäisi hän teatterinjohtajalta vastausta tälle jättämänsä kappaleen johdosta.

— Ylemmäksi — vastasi Aristide — les Bains d l'Alliaziin.

— Mikset voi jäädä tänne? Etkö aikonut niin? Missä kesän vietät?

— Kesän? Entä sinä?

— Hm! En tiedä! — vastasi Henri ja tarttui Aristiden käteen.

— Tiedän ettei meidän sovi olla täällä, Henri, sillä kun lumi sulaa, käy ilma liian voimakkaaksi.

— No, tapaamme toisemme syksyllä? Missä olet silloin?

— Luullakseni siellä missä kesälläkin.

— Oi, älä puhu niin. Me elämme kauan, rakkaani. Minun hengitykseni on niin kevyt, niin kevyt…

— Vai niin, alkaako hengitys helpottaa. Hyvästi sitten, Henri parka.

Samassa kuului reipasta naurua ja kilpaa juoksevain pikku kenkäin kopinaa. Seuraavana hetkenä oli Aristiden kummallakin polvella mustakutrinen poikanen. Henri oli nolo ja kiusaantunut. Aristide tahtoi auttaa häntä, muttei tiennyt mitä sanoisi. Vihdoin sanoi hän pojille: "Tervehtikää setää." Pojat katsahtivat Henriin ja tervehtivät lyhyesti.

— Matkustammeko, Amelie? — kysyi Aristide.

— Jos tahdot.

— Älkää vielä matkustako! — pyysi Henri rukoilevasti katsahtaen nuoreen naiseen.

— Me emme voi teidän huvinne takia jäädä, hyvä herra — vastasi tämä.

— Minun huvini? — kertoi Henri.

— Niin. Te olette kustantaneet itsellenne kalliita huvituksia, te, toisten kustannuksella, näiden lasten ja minun.

— Hiljaa, ystäväni, ei nyt tuomita; hyvästi Henri, ilman katkeruutta, tuomiota; me olimme yhtä tyhmät molemmat, ja sille emme mitään voineet. Näkemiin.

— Missä nähdään? — kysyi Henri, kuten tuomiotaan odottaen.

— Missä? Veneyssä, Clarensissa, taivaassa, jos semmoista on.

— Et pelkää kuolemaa, sinä — sanoi Henri, joka ei millään ehdolla tahtonut hellittää keskustelua.

— En, mutta kiusallista on että se nyt juuri sattuu. En tiedä miksi kuolemaa pitäisi pelätä enemmän kuin syntymää. Ne ovat seikkoja, joille ei mitään voi. Terve, nyt täytyy minun lähteä. —

Henrillä näytti olleen huulilla sana, jota ei saanut sanotuksi. Samassa kuin Aristiden pyörätuoli kääntyi, astui äiti Henrin luo. Tämä oli taskustaan ottanut kirjan, Livre d'Heures, jonka kannet olivat mustat kullatuin pronssihakasin; hän aukasi sen, ja nyt alkoivat hänen huulensa liikkua kiivaasti, mutta ääntä ei kuulunut.

Rattaiden ääni haihtui tien käänteessä. Kun Henri katsahti ylös kirjastaan, kulki hänen katseensa yli maiseman ja pysähtyi kauas taustalle Dent du Midihin. Aurinko oli sieltä täältä sulattanut lumen ja vuoren tummat sivut olivat miltei mustat lumen rinnalla; nyt oli se suunnattoman mustan ruumisarkun kannen kaltainen, täynnään valkeita kukkia, yhä leijuen ilmassa loistavain pilvien päällä. Vaikea on tietää tekikö Henri vertailuja, mutta vuori tuntui painavan häntä ja hän tarttui äidin käteen pitäytyäkseen kiinni.

— En pelkää taivasta — sanoi hän — mutta tuo musta kuoppa on minulle niin vastenmielinen, niin nöyryyttävä: joutua maahan kuni itsestään kuollut elukka…

— Tahi — sanoi äiti — kuni aarre, joka jälleen esille kaivetaan…

— Tai unohtua koskaan löytymättä…

— Ennen kuin satojen vuosien kuluttua… ja joutua museoon.

— Silloin kun ei museoita enää ole, jos saa uskoa Aristidea…

— Älä usko vihollistasi.

— Ei hän ole viholliseni enää. Kun sota on päättynyt, ei vihollisia enää ole.

Nyt kuului rattaiden kolinaa heidän päittensä yläpuolelta. Kuusten lomitse näkyivät vilaukselta vaunut. Henri katsahti ylöspäin ja tunsi ne. Vaivalla sai hän nenäliinansa esille ja huiskutti sitä ponnistellen. Mutta vaunut vierivät edelleen ylös, ylöspäin. Henri yritti nousta vetääkseen huomiota puoleensa. Suuri pilvi leijaili paperileijana hevosen pään edessä ja seuraavana hetkenä uhkasivat ajopelit ihmisineen kadota näkyvistä. Hän näki sen; aukasi suunsa huutaakseen, mutta ei saanut sanaakaan esille. Silloin näkyi jotain valkeata liikkuvan vaunuissa, ja pian huiskui neljä nenäliinaa, huiskui kuin matkustavain ystäväin käsissä laivan lähtiessä merelle, ja niin katosivat ajopelit pilveen.