TSCHANDALA

Kirj.

August Strindberg

Suomentanut

Aarni Kouta

Helsingissä. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.

ENSIMMÄINEN OSA.

Oppinut maisteri Andreas Törner istui kamarissaan ristikkorakennuksessa Pienen Harmaaveljestenkadun varrella Lundissa eräänä huhtikuun päivänä Kaarle XI:nnen hallituksen loppupuolella. Hänen mielensä oli raskas. Äskettäin perustetun yliopiston ylioppilaat, jotka enimmäkseen olivat tanskalaisia, joiden piti oppia ruotsinkieltä ja ruotsalaisia tapoja, olivat tapansa mukaan panneet toimeen meteleitä ja ilkivaltaisia kujeita, mutta menetelleet niin viisaasti, että syyllisiä ei voitu saada kiinni. Maisterille, joka ei milloinkaan astunut kateederiin ottamatta esille takataskusta ladattua ratsupistoolia, jonka hän painokkaasti asetti vesilasinsa viereen, oli tänään käynyt niin hullusti, että oli heti luennon alussa saanut istahtaa lattialle syystä, että tuoli oli säretty ja liimattu aivan heikosti jälleen kokoon. Tapaus ei ollut herättänyt minkäänmoista hilpeyttä, sen pahempi; sillä nyt ei ollut ketään, jonka olisi voinut antaa kärsiä asian vuoksi, ja perin turha työ olisi ollut panna toimeen tutkimuksia syyllisen kiinni saamiseksi.

Maisterin apea mieli oli myös hetki sitten saanut uutta virikettä; sillä nyt, kun lukukausi läheni loppuaan, oli hän toivonut saavansa viettää kesän Vexiössä, mistä hän oli kotoisin, mutta rehtori oli juuri äsken antanut hänelle tiedon kuninkaallisesta päätöksestä, jonka mukaan hänen, katsoen siihen mielten kuohuun, mikä vallitsi valloitetuissa maakunnissa, oli jäätävä maahan ja läsnä-olollaan koetettava vaikuttaa taipumattomiin mieliin, seurustelulla ja sananvaihdolla tutustuttava väestön ajatustapaan ja työskenneltävä yhtäläistymisen aikaansaamiseksi.

Ei ollut mikään helppo tehtävä hoitaa dosentinvirkaa tähän aikaan, ja herättääkseen kunnioitusta ylioppilaissa oli rehtorilla tapana valita paikkaan väkeviä ja urhoollisia miehiä, jotka tarpeen tullen saattoivat käydä käsirysyyn kuuntelijakunnan kanssa, ja maisteri Andreas oli alkanut akateemisen uransa kädessä orapihlajakurikka, jonka avulla hän puolessatoista tunnissa oli torjunut hyökkäyksen kateederia vastaan sillä seurauksella, että hänet ja kuusi ylioppilasta oli vietävä sairashuoneelle. Hän oli kova mies, oli nuoruudessaan ollut sodassa, ottanut osaa Lundin taisteluun, ja kasvoissaan hänellä oli monia naarmuja. Hänen opetusalaansa kuului politiikka ja ekonomia, johon viimeksi mainittuun aineeseen luettiin eläin- ja kasvi-oppi, talousoppi ja fysiikka. Nyt kun kesä läheni, ja kotikaipuu synnyinseudun kuusikkoihin alkoi vaivata hänen mieltään, mutta ei ollut mitään mahdollisuutta tyydyttää tätä kaipuuta, oli hän kuulustellut kesä-asuntoa rannikolta, missä hänellä olisi ollut tilaisuus kerätä kasveja ja hyönteisiä ja asua jonkin suuremman metsän läheisyydessä perheensä kanssa, johon kuului vaimo ja kaksi lasta. Etukäteen hän oli kuitenkin päättänyt, että ei vuokraisi asuntoaan talonpojilta eikä kalastajilta, pitäen silmällä pikkueläjien keskuudessa vallitsevaa kaunaa Ruotsia kohtaan, mutta hän oli tiedustellut kauppiailta, joilta teki ostoksensa, olisiko jokin herrasperhe halukas luovuttamaan pari huonetta ja keittiön tarvittavine ulkohuoneineen, ja hän oli juuri rihkamakauppiaalta saanut kuulla hyvästä paikasta, jonka omistajaa lähipäivinä odotettiin kaupunkiin.

Maisteri Andreas ei ollut oikeastaan vaipuneena näihin kesämietteisiin istuessaan nahkatuolissaan ja poltellessaan hollantilaista kanasteria, kun hänen kamarinovelleen koputettiin. Hänen lausuessaan hajamielisesti "sisään!" raotti ovea ensin ja avasi sen sitten hetken kuluttua selki selälleen mustapintainen, keskikokoinen mies, joka oli varakkaan porvarin tavoin puettuna, ja iältään sangen nuori. Tulija mitteli nopeasti huonetta katseellaan, ikäänkuin olisi etsinyt jotakin, tarkasteli kirjoituspöytää ja kirjahyllyjä ja kumarsi nöyrästi ja liehakoivasti maisterille, joka kehoitti hänen esittämään asiansa. Mutta mies ei tuntunut olevan taipuvainen puhumaan niinkään vain muitta mutkitta, vaan kiemuroi ja tahtoi todennäköisesti houkutella toiselta jotakin esiin, johon olisi saattanut vastata.

— Kuka olette? kysyi maisteri lopulta samalla sekä kärsimättömästi että levottomasti.

— Pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta tulen puhumaan asunnosta, joka olisi kesäksi vuokrattavissa, vastasi tuntematon, puoleksi tanskan- ja puoleksi ruotsinkielellä.

— Vai niin, sanoi maisteri tanskaa murtaen ollakseen kohtelias. Mitä teillä on tarjolla?

Näytti siltä kuin tuntematon olisi punninnut vastaustaan ja tunnustellut, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä osua arkaan kohtaan. — Minulla on linna! puhkesi hän vihdoin puhumaan.

Maisteri nyrpisti nenäänsä.

— Nimittäin, jos sellaista halutaan. Rohkenenko muutoin kysyä, mitä herra tahtoo?

— Tahdon hyvän asunnon, jossa on puutarha…

— Sellainen on saatavissa, olen puutarhuri, puuttui tuntematon puheeseen.

Maisterista hänen valkea ihonsa ei viitannut siihen, että hän olisi ollut puutarhatyöntekijä, mutta mitäpä siitä.

— Oletteko omistaja, puuttui hän jälleen puheeseen.

— En ole, olen vain tilan hoitaja, mutta vapaaherratar istuu itse alhaalla vaunuissa, jos maisteri tahtoo vaivautua sinne.

Maisterin tullessa alas, hieroi tuo niin sanottu vapaaherratar jo kauppaa maisterin vaimon kanssa, vapaaherratar istuen kuningatar Kristiinan aikaisissa suurissa kuomuvaunuissa, joiden eteen oli valjastettu kaksi hullunkurista hevosta, siloissa vapaaherrankruunut. Ja ajuripenkillä istui mies puettuna papukaijanväriseen livreijaan, ylenkatseellisesti virnistäen joka kerran kääntäessään katseensa herrasväkeen. Vapaaherratar oli hyvin omituisen näköinen, tavattoman mauton, mutta yllään viimeisen holhoushallituksen aikainen korupuku.

Kun mitään varsinaista sopimusta ei saattanut syntyä muutoin kuin asuntoa katselemalla, suostuivat maisteri ja hänen vaimonsa nousemaan vaunuihin ja ajamaan paikalle, joka oli peninkulman päässä kaupungista suuren valtatien varrella Landskronan ja Hälsingborgin välillä.

Seurueen ajaessa eteenpäin pitkin likaista tietä, oli maisteri Törnerillä tilaisuus lähemmin tarkastella tulevia isäntiään. Vapaaherrattarella oli päivettynyt, pyöreä kissannaama, kalansilmät ja huonot etuhampaat. Hän oli kuin vihannesmyyjätär tai puutarhurin eukko, eikä hänessä ollut piirrettäkään, mikä olisi ilmaissut sivistystä. Puutarhurin, tai tilanhoitajan, kasvonilmeet vaihtuivat joka viides minutti. Hänen kalpeat kasvonsa olivat liian kalpeat ollakseen pohjoismaalaisen, hänen suuret ruskeat silmänsä selkoselällään olevine silmäterineen olivat enimmäkseen maahan luotuina tai pälyivät sivuille. Hänen vaatteensa istuivat huonosti, niin että verkanuttu pisti esiin viitankauluksen alta, ja kaulan ympärillä hänellä oli punainen kultakirjailtu samettihuivi, joka näytti ikäänkuin messukasukasta tai jostakin patjasta leikatulta. Hirvennahkaiset hansikkaat olivat nähtävästi liian suuret, ja riisui hän ne tavan takaa yltään ja veti käsiinsä jälleen, ikäänkuin ne olisivat häntä vaivanneet, ja kun ne kerran jäivät hänen polvelleen, huomasi maisteri suuren timanttisormuksen hänen likaisessa, hoitamattomassa kädessään. Sormuksen kivi oli liian suuri ollakseen oikea, vaikkakin se oli kiinnitetty oikeaan kultaan. Leveälierisessä hatussa oli kukonsulka, joka oli aivan aiheettomasti siihen pistetty, ja tekotukka näytti ikäänkuin hevosen karvoista kyhätyltä.

Hetken vaiti-olon jälkeen katsoi vapaaherratar velvollisuudekseen olla miellyttävä, mutta kukaan ei voinut kuulla hänen sanojaan vaunujen kolinalta, ja maisteri näki vain hänen iljettävän hymynsä väikkyvän hänen mustien hampaittensa seuduilla, kuuli hänen ikäänkuin yövalvonnasta käheän äänensä ja tunsi hänen haaleat silmäyksensä itseensä tähdätyiksi. Hän olisi kernaasti katsonut ulos ikkunasta, mutta se oli hänelle liian matalalla, ja hän oli niin ahtaalle puristettuna vaununistuimessa vastapäätä tuota nelikymmenvuotiasta naista, että oli pakotettu katsomaan tätä silmiin ja kasvojen ilmeillä ilmaisemaan, että kuunteli tämän lavertelua. Maisema näytti hävitetyltä ja autiolta molemmin puolin tietä; ajettiin ohi linnanraunioiden, ja puoleksi palaneiden tuulimyllyjen rataslaitokset kuumottivat paljaina kirkasta kevätilmaa vasten. Tarjolla olevat keskustelu-aiheet olivat sovun kannalta katsoen uhkaavia, ja senvuoksi turvauduttiin jälleen varmana pelastuskeinona vaikenemiseen. Tunnin kestäneen ajon jälkeen lähenivät vaunut suurta pyökkimetsää, jota jatkui yli Landskronan ja Hälsingborgin välisen pienen maanselänteenkin, ja vielä neljännestunnin matkaamisen jälkeen vaunut pysähtyivät korkean rautaportin eteen, joka oli kahden tukevan obeliskeilla, ja kuulilla koristetun kivipylvään varassa.

Seurue astui vaunuista, ja vapaaherratar kilisti vanhaa pöytäkelloa. Vastaukseksi kaikui kumea koiranhaukunta, joka nousi ikäänkuin maan alta, moninkertainen, kummallisen tukahutettu haukunta aivankuin se olisi kuulunut riistanajolta kaukaa metsästä. Tilanhoitaja kääntyi poispäin vaivautuneen näköisenä, mutta ajaja virnisteli peittelemättä ikäänkuin hän olisi tehnyt jotakin pahaa. Vapaaherratar soitti vielä kerran, jolloin astui esille hullunkurinen, irstaan näköinen pikku poika; hän oli kuin murjaani, jonka oli vaikea pidättää nauruaan.

Maisteri, joka jälleen kuuli tuon salaperäisen koiranulvonnan, otti vapauden tiedustaa montako koiraa talossa oli, johon vapaaherratar, talon tavan mukaan, vastasi kysymyksellä:

— Ettekö pidä koirista?

— Minä inhoan koiria, vastasi maisteri.

— Sehän sopii mainiosti, meillä on vain yksi kahlekoira, joka on aina kytkettynä, ja sitten yksi pienoinen, joka makaa sängyssä koko päivän, vastasi alati aulis vapaaherratar. Ajuri irvisteli nyt aivan hillittömästi, ja murjaanipoika oli sen näköinen kuin hänellä olisi ollut sydämensuru.

Portti oli tällävälin avattu, ja mustan kuusikujanteen läpi kuljettiin ylös linnaan. Se oli tumma sivurakennus, sangen yksinkertainen, ja tuntui siltä kuin sen aikoinaan olisi saattanut omistaa esimerkiksi joku ruununvouti. Mutta nurkkauksiin oli rakennettu lisää neljä ullakkokamaria, jotka toimittivat tornin virkaa, ja rappeutuneitten portaitten eteen oli muurattu tyyliltään tuntematon veräjärakennus. Kaikki oli ränstyneen näköistä; räystäskourut olivat hatarat, ja kalkki tippui pois muureista. Jotkut ikkunan puitteet olivat maalatut vihreiksi, toiset valkoisiksi, ikäänkuin väriä ei olisi ollut riittämiin saakka, ja kellarikerrokseen oli umpimähkään puhkaistu ikkuna keskelle ulkoseinämää, ja sen läpi saattoi nähdä höyläpenkin puusepäntyökaluineen. Kujanteen läpi oli kuljettu liassa, ja likaa oli kasottain portin edustalla. Pihtipielet olivat likaiset, likaisia olivat ikkunanruudut, likainen portinlukko — niin että maisteri koetti kasvonilmeillä sanoa vaimolleen, että he kääntyisivät takaisin. Mutta se oli nyt myöhäistä, eikä tahdottu loukata paikan haltioita, ja kun portti vihdoinkin saatiin auki, sitten kun avainta ensin oli puolisen tuntia etsitty, jouduttiin hirvittävään eteiseen, jossa mädäntyneen lihan tai märkien koirien haju löyhkähti tulijoita vastaan. Ahtaat puuportaat, joita ei näköjään oltu pesty vuosikausiin, johtivat huoneistoon. Kaidepuu roikkui irrallaan, mutta oli se siitä huolimatta päällystetty punaisella, vaskinastoilla kiinnitetyllä sametilla. Samettia riitti kuitenkin vain puolitiehen portaita. Viime kaistalla oli kaidepuu paljas, likaisenruskea, jollakin kotitekoisella värillä voideltu, ja oli siihen jäänyt pesemättömien käsien jälkiä.

Kun seurue oli ennättänyt yläkerroksen eteiseen, oli pakko kapuilla värisankojen, oluttynnöreiden, laastilapioiden ja rautaromun yli — päästäkseen eteenpäin.

Maisteri kuohahti suuttumuksesta ja tahtoi mennä matkoihinsa, mutta nyt seurasi yhtenä ryöppynä, anteeksipyyntöjä korjaustöitten ja sen semmoistenkin takia, ja seuraavassa silmänräpäyksessä oltiin suuressa, loistavassa salissa, joka ihan tulvehti auringonpaistetta, niin että maisterin mieli kirkastui, varsinkin kun hän näki eräälle parvekkeelle johtavan oven, mikä parveke muodosti suuren portin katon.

Salin seinät olivat tammella laudoitetut miehen korkeudelta, katto lehtikoristein kipsitetty ja maalauksin kaunistettu, ja vanhan lasikruunun tahkotut prismalasit heijastivat auringonsäteet sateenkaaren kaikissa väreissä suunnattoman suureen kamiinankupuun, jota koristi rikkinäinen vaakuna. Sisustus ei vastannut upean huoneen koristelua, ja muodosti sen etupäässä vajanaisessa kunnossa olevat soittokoneet. Huojuva klaveeri, jossa oli harvassa kieliä, harppu, jossa oli hamppupunontaa kielinä, luuttu, viulu, pasuuna huiskin haiskin ympäri huonetta. Katalalla pöydällä oli kaksi puoliksi tyhjennettyä lasia, jotka olivat jättäneet renkaita jälkeensä; lasien lähettyvillä oli leivänkannikoita ja silavanhamaraa tähteenä ateriasta, joka oli nautittu tuolla likaisella pöydänkulmalla.

Kalkki ja savi olivat tahrineet lattian, ja siellä täällä oli multakokkareita, joissa oli puukenkien jälkiä. Mutta kaikkein vastenmielisimmäksi teki oleskelun huoneessa tuo läpitunkeva löyhkä, jonka vertaista ei missään; sama astiain-pesuveden, likaisen liinavaatteen, vanhojen pukujen, mädäntyneen lihan ja märkien koirien hajusekoitus, johon maisteri jo portaissa oli kiinnittänyt huomionsa. Tuon pilaantuneen ilman miltei tukahuttamana hän aukaisi parvekkeen oven, ja antoi kesätuulen virrata sisään. Vapaaherratar, joka huomasi, miten vastenmielisen vaikutuksen talo teki, poistui nyt noutaakseen lasin viiniä, ja tilanhoitaja, joka tunsi vapautuneensa todistajista, laski kielensä valloilleen.

Tämän linnan oli rakennuttanut kuningas Kristian neljäs, hän kertoi, ja tässä salissa oli hän itse omassa kaikkeinkorkeimmassa persoonassaan asunut, minkä vuoksi sitä myös kuninkaansaliksi sanottiin. Vapaaherrattaren iso-isä oli ollut kuningas Kristianin hovimies ja saanut läänityksenä tämän linnan siihen kuuluvine karjataloineen, mutta oli hänen tietysti maan valloituksen jälkeen täytynyt luopua karjataloista. Vapaaherratar omisti nyt vain tämän tilan, mutta oli hänellä suuret korot; hän eli eristäytyneenä, eikä seurustellut milloinkaan naapurien kanssa senvuoksi, että ei voinut suvaita tanskalaisia syystä, että hänen äitinsä oli ollut venakko — tai myöskin muista syistä, joita tilanhoitaja ei kuitenkaan voinut selittää; tarkoitus kuitenkin oli se, että tässä talossa ei kytenyt mitään ruotsalaisvihaa, päinvastoin. Tilanhoitaja itse ei ollut viihtynyt milloinkaan niin hyvin kuin Ruotsin herruudenalaisena, ja seudun tanskalaiset vihasivat häntä ja inhosivat häntä, minkä seikan syitä hän ei kuitenkaan lähemmin tahtonut käydä selvittelemään.

Sittenkun oli katseltu huoneuston muut suojat, käännyttiin takaisin kuninkaansaliin, jonne vapaaherratar jo oli saapunut tuoden mukanaan viinikannun ja laseja. Viiniä laseihin kaadettaessa tilanhoitaja hiipi huomaamatta suuren kellon luo, joka seisoi seinää vasten, ja vetäisi rihmasta, jolloin kello soitti italialaisen menuetin. Senjälkeen juotiin viini, mutta maisteri kääntyi poispäin ja sylkäisi omansa parvekkeelle tilanhoitajan kehuskellessa sitä väärentämättömäksi ja väittäessään, että oli tuottanut sen suoraan Ranskasta, mitä seikkaa oli vaikea väittää valheeksi, huolimatta siitä, että se maisteri Andreaksesta maistui mädältä omenalta.

Lyhyen keskustelun jälkeen huoneuston hinnasta, joka oli määrätty niin alhaiseksi, että siitä ei saattanut erimielisyyttä syntyä, noustiin porrasta ylemmä katselemaan maisterin tulevaa lukukamaria. Hämmästys oli suuri, kun kuljettiin ullakon läpi, joka oli täynnänsä jos jonkinlaista sälyä, kirstuja, huonekaluja, rautaa, puukapineita, savi-astioita, vaatteita, ryysyjä, särkyneitä laseja, ovi- ja ikkunakamanoita, liuskakiviä, työkaluja, kutakin useampaa eri lajia ja kaikki enemmän tai vähemmän vikaantuneita.

Hämmästys ei vähentynyt astuttaessa sisään tornikamareihin. Siellä oli vaatekammioita, joissa oli pukuja Kustaa I:sen ja hänen jälkeisiltä ajoiltaan, hattuja, tekotukkia, auringonvarjostimia, kirstuja, pyhäinjäännöslippaita, kirjoja ja papereita. Kun maisteri oli nähnyt kolme huonetta ja halusi katsella neljättä, sanottiin hänelle, että siinä asui tilanhoitaja, eikä tiedetty, missä avain oli. Kun senvuoksi sitten oli valittu yksi noista kolmesta saatavissa olevista huoneista siltä varalta, että kaupat syntyisi, mentiin alas puutarhaan. Se oli suuri maankaista, jossa kasvoi paljon hedelmäpuita ja paljon marjapensaita; maita reunustivat matalat puksipuupensaat, ja siellä oli runsaasti säleristikkokäytäviä, huvimajoja ja nurmikoita. Keskellä puistoa oli karppilammikko, jossa sanottiin olevan kaikenlaatuisia kaloja, vieläpä haukiakin, mikä tuntui maisterista jonkun verran uskomattomalta, kun siinä myöskin oli karppeja ja rapuja. Ja keskellä lampea oli temppeli, johon johti silta. Täällä oli marmorisen suihkukaivon puolikas, jonkun kuvapatsaan jalusta, särkynyt Delftinruukku, auringonkellon kappale. Kaikki oli rappeutuneen näköistä; puut olivat kasvaneet kiinni toisiinsa ja synnyttivät jo varjon, vaikkakaan lehdet eivät olleet vielä puhjenneet, käytävät olivat nurmettuneet, säleristikot lahonneet, ja kaikkialla rehoitti rikkaruohoa, kaikki oli metsistynyttä. Mutta tilanhoitajalla oli vastaus valmiina kaikkiin vastaväitteisiin; huomautti aivan oikein, että puutarha ei ollut minkään näköinen, ennenkuin se oli muokattu ja laitettu kuntoon; että talven lumi oli turmellut miltei kaikki, mutta että tänne nyt keväällä tulisi kolme puutarhuria, ja silloin siitä toinen jälki jäisi. Maisteri myönsi puheet oikeiksi, ja nähdessään kasvihuoneen, jossa meloonit jo suikertelivat kaikenkaltaisten kukkaistaimien keskessä ja kirveli kasvoi jo tuumankorkuisena, mieltyi hän paikkaan.

Kun puutarhan tarkastus oli päättynyt, noustiin kuninkaansaliin, missä naisväki oli keskustellut yhtä ja toista keittiö-asioihin kuuluvista seikoista. Tilanhoitaja täytti viinilasit, ja nyt otti vapaaherratar esille pienen arkun, josta hän veti ilmoille posetiivin, ja laskeutuessaan polvilleen sen eteen alkoi hän soittaa kuningatar Kristiinan kuuluisan baletin gavottia, jolla aikaa tilanhoitaja katosi.

Maisteri ja hänen vaimonsa istuivat ja vaihtoivat keskenään katseita, joista kuvastui näiden eriskummallisten ihmisten herättämä ihmettely, ja kuiskivat he keskenään huomautuksia kaiken näkemänsä ja kuulemansa salaperäisen johdosta. Vapaaherratar, joka oli polvillaan liassa posetiivia vääntäen, puettuna kuin mustalainen, pesemättömänä, kampaamattomana, unohtaen asian, mikä oli tuonut vieraat tänne maaseudulle, nakellen pohjaan laseja kuin juoppo — tämä kaikki oli lievimmin sanottuna sangen epä-tavallista.

Heidän istuessaan ja mietiskellessään tätä, astuu sisään pikku murjaani kantaen likaisella liinalla peitettyä pöytää, jonka hän asettaa keskelle lattiaa ja latoo sen täyteen muutamia merkillisen näköisiä esineitä, jonka jälkeen tilanhoitaja näyttäytyy yllään silmänkääntäjän puku ja kädessään taikasauva.

Maisteri luulee nyt joutuneensa hourujenhuoneeseen, mutta keskeyttää hänet näissä epäluuloissa tilanhoitaja, joka lörpöttelevässä äänilajissa selittää, että hän, paitsi sitä että hoitaa tehtävänsä talossa, on myöskin taikataituri ja on sellaisena vieraillut Europan suurimmissa kaupungeissa onnistuen kaikkialla suunnattoman hyvin.

Vapaaherratar jatkaa uupumatta posetiivin vääntöä, ja hänen soittoaan säestäen tilanhoitaja laulaa laulun Luxemburgin kreivistä, jonka luultiin olevan liitossa perkeleen ja myrkynsekoittajattarien kanssa. Hänen muotonsa oli nyt kokonaan muuttunut, ja tuo nöyrä puutarhuri lauloi ja rehki ja rimpuili kuin villi, muljautteli silmiään ja näytteli suuria valkeita hampaitaan.

— Hän on kuin paholainen itse, kuiskasi rouva Törner maisterille, ja tahtoi lähteä, mutta maisteri, joka ei muutoin ollut arkalasta kotoisin, kehoitti pysymään sovussa isäntäväen kanssa, kun ei saattanut tietää minkälaiseen taloon oli joutunut, hupsujen vaiko roistojen pariin.

Sitten tilanhoitaja vaihtaa naamaria ja muuttuu karkeita eleitä tehden rakastettavaksi silmänkääntäjäksi. Hän tahtoo lyödä vetoa mistä tahansa, että on osaava loihtia hatustaan esiin kannun kuumaa viiniä. Maisteri, joka osaa sen tempun ja monta vielä vaikeampaakin, ei ole millänsäkään, on ihmettelevinään ja lyö vetoa. Viini vuotaa todellakin esiin, ja tilanhoitaja ylvästelee kuvitellulla taitavuudellaan, vapaaherrattaren ihaillen taputtaessa käsiään.

Aurinko on tällä välin laskenut, ja ilta tekee tuloaan. Maisteri pyytää saada joutua matkalle, jotta ehtisi ennen yötä kotia, ja tilanhoitaja määrää todellakin hevoset valjastettaviksi. Mutta odoteltaessa vaunujen ilmestymistä portaiden eteen, tekee silmänkääntäjä tempun toisensa jälkeen, jok'ikinen mitä kehnointa lajia, jollaisia markkina-ilveilijöillä on tapana tarjoilla. Tunti on kulunut, eivätkä vaunut ole vieläkään ajaneet portaiden eteen. Silloin maisteri suuttuu ja ilmaisee tahtovansa päästä matkalle, olipa hänen sitten vuokrattava vaunut vaikka lähimmästä kapakasta. Hänen vaimonsa on istunut ja värjöttänyt vilusta, ja sairaalloinen kun hän on, alkaa hän epäillä, että heidät on houkuteltu satimeen. Tilanhoitaja näyttelee ritaria, auttaa rouvan ylle päällystakin, täyttää vielä kerran lasit, jota tehdessään hän vahingossa sattuu kietaisemaan käsivartensa vapaaherrattaren vyötäisille, joka tuntuu olevan päissään. On alkanut hämärtää, ja erotaan pääsemättä mihinkään varmaan ratkaisuun huoneuston suhteen; maisteri on kuitenkin luvannut antaa vastauksen kahdeksan päivän kuluessa.

Portaille kuuluu jälleen tuo maanalainen koiranhaukunta, ja kun maisteri pysähtyy kuuntelemaan, saa hänet peräytymään pihamaalta kuuluva kirkaisu, jollaisen päästää säikähtynyt lapsi, kuoleva kettu, tai synnytystuskissa oleva nainen.

— Mitä se oli? kysyi hän kääntyen tilanhoitajan puoleen.

— Mikä niin? kysyi tämä, pysyen yhä uskollisena talon tavalle, joka vältti vastausta.

— Ettekö kuulleet kirkaisua?

— En.

Maisteri tarttui tiukasti orapihlajakeppiinsä ja loi terävän katseen mieheen nähdäkseen valehteliko tämä. Ja sitten hän laskeutui alas. Vaunut olivat portaiden edessä, ja tuo alati virnistelevä ajaja seisoi vieressä vaivoin hilliten naurunpurskahdusta, kun hän siinä oli kuivailevinaan hevosia nuttunsa hihalla. Ja nyt maisteri näki, että hevoset olivat pelkkää luuta ja nahkaa; että nahka, joka kerran maailmassa oli ollut valkoinen, nyt oli miltei keltainen ja täynnä suuria mustia, ruskeita, punakeltaisia täpliä, ja että niissä roikkui likaa ihan kasapäässä.

Sittenkun tilanhoitajan suusta oli ihan virtanaan tullut vakuutuksia siitä, että parempaa paikkaa he eivät voineet löytää kuin tämä oli, eivät hiljaisempaa eivätkä halvempaa, lähtivät maisteri ja hänen vaimonsa ajamaan sieltä tiukasti päättäen, että eivät enää milloinkaan jalallaan astuisi tähän taloon.

* * * * *

Seuraavana aamuna maisteri Törner pistäytyi Lundin rihkamakauppiaan luo saadakseen joitakin luotettavia tietoja "Bögely" nimisestä paikasta, jota tämä oli suositellut. Rihkamakauppias hymyili ja myönsi, että sen asukkaat olivat hiukan omituisia ja "eristyneitä", mutta hän lisäsi, että ei oltu milloinkaan kuultu mitään pahaa heistä. Mies oli mustalaissukua ja oli saanut ajurin paikan vapaaherrattaren luona, oli sitten kohonnut tilanhoitajaksi ja tullut lopulta hänen rakastajakseen. Vapaaherrattaren isä oli myöskin ollut merkillinen mies ja käynyt puukengissä ja ryysyissä, ja hänen äitinsä oli aika ajoittain ollut sekapäisenä, jota paitsi avioliitto oli ollut onneton, ja olivat vanhemmat senvuoksi panneet testamenttiinsa sen ehdon, että tytär ei saanut mennä milloinkaan naimisiin; päinvastaisessa tapauksessa hän oli menettävä perintönsä.

Maisteri katsoi nämä tiedot riittäviksi ja heitti välinpitämättömänä koko asian sikseen, ikäänkuin se ei olisi häntä liikuttanut.

Mutta salaperäisyyden ja epätavallisuuden voimalla valtasi tuon synkän talon näkö hänet jälleen, ja kun kevät toukokuun ensimmäisinä päivinä toden teolla saapui, eivätkä hänen yrityksensä löytää sopivaa paikkaa ottaneet onnistuakseen, teki hän ripeän päätöksen vuokrata "Bögelyn", mihin häntä kait enin houkutti muisto tuosta laajasta vanhasta puutarhasta, josta hän toivoi löytävänsä harvinaisia kasveja, mielenkiintoisia sekä hänen oppi-alansa taloustieteen että materia medican kannalta.

Ja kun sitten haikarat olivat saapuneet ja satakieli alkoi laulaa, otti maisteri omaisuutensa ja omaisensa myötänsä, läksi kaupungista ja asettui asumaan tuohon salaperäiseen taloon.

Siellä oli kaikki entisellään, ja kahdeksan päivää kului lattian pesuun, lakaisemiseen ja järjestämiseen. Kaikki oli rappiolla; ikkunoissa ei ollut hakoja ja monet ruudut olivat korvatut läkkilevyillä; ovet roikkuivat yhden saranan varassa, kaikki lukot olivat rikki, niin että maisterin täytyi nukkua lukitsemattomien ovien takana, mutta kun hän tiesi, että talon asukkaat olivat sävyisiä, hyvissä varoissa olevia ihmisiä, ei hän epäillyt mitään, vaan antoi huolimattomuuden jatkua, sittenkun oli turhaan uudistanut pyyntönsä, että olisi lähetetty seppää noutamaan.

Niillä kävelyillä, joita hän nyt teki kauniina kevätpäivinä puutarhassa, havaitsi hän kuitenkin monen monituista kertaa, ja juuri senkautta vahvistui siinä uskossaan, että hän tosin oli tekemisissä puolihupsun, mutta samalla valheellisen ihmisen kanssa. Päivä päivältä hän huomasi, että koirien luku kasvoi, niin että kahdeksan päivän kuluttua kahdeksan suurempaa ja pienempää koiraa kuljeskeli siellä, makaili portailla, haukkui aurinkoa, tuulta, variksia, kaikkea, mikä joutui niiden näköpiiriin. Ja kaikki olivat nälkiintyneen näköisiä, niinkuin huonosti täytetyt elukat Theatrum Zoologicum'illa. Talon asukkaat olivat siis valhetelleet häpeämättömästi, ja maisteri olisi joutunut vimmoihinsa, ellei Jensen olisi ollut niin myöntyväisen näköinen, ja muutoinkin kaikin tavoin koettanut osoittautua rakastettavaksi.

Asuinrakennuksen ja tallin erotti toisistaan takapiha, joka oli epäjärjestyksen loistonäyte. Siellä eläimet kuljeksivat sekaisin kuin Noakin arkissa, kaksi hiehoa, laihoja kuin marakatit, utareeton lehmä, kolme hevoskaakkia, kanoja, ankkoja, kalkkunoita. Ja käymälän katolle, joka toiselta puolen rajoitti taloa, oli sisustettu kaniinitarha, joka oli ristikoilla varustettu, jotta se suojelisi eläimiä koirilta.

Mutta vaikkakin Jensen ja vapaaherratar alati puhuivat rajattomasta rakkaudestaan eläimiin, eivät nämä kuitenkaan saaneet juuri mitään syödäkseen; hevoset pureksivat kauratonta silppua, lehmät nuoleksivat seinillä olevaa sammalta ja hometta tai vetelivät alas oljenkorsia lahosta tallinkatosta, ja siipikarja tappeli sonnasta. Tallissa ei ollut pahnoja, ja eläimet nukkuivat lannassaan. Kaiken tämän kurjuuden keskessä asteli kuitenkin kaksi riikinkukkoa ja näytteli prameuttaan kateellisille kalkkunoille, jotka olivat nopsia käymään näiden kimppuun.

Maisteri jatkaa tutkimuksiaan ja saapuu talon ulkoseinämän kellari-ikkunalle, jossa hän oli nähnyt höyläpenkin. Katsellessaan siitä alas hän kohtasi ajajan iloisen virnistysnaaman ja taempana hämärissä toisen, punapartaisen.

— Mitä hittoja, onko teillä puusepänverstaskin täällä? kysyi maisteri Andreas, ihmetellen sitä, että näki tuon livreijaan puetun ajajan seisovan siellä höylä hyökkäysasennossa.

— Mitäpäs ei tässä talossa olisi! vastaa Madsen kavalan näköisenä, mutta siitä ei tietysti kenelläkään saa olla aavistustakaan.

— Kuka sitten hoitaa maanviljelyksen ja eläimet?

— Iivanapa kait sen tekee.

— Kuka on Iivana?

— Tilanhoitajan veljeksi häntä väitetään.

— Tuoko pienoinen?

— Hänpä juuri.

— No, mutta eikö tilanhoitaja sitten ole maanviljelijä? kysyi maisteri uudelleen, yhäkin ällistyneempänä tästä taloudenhoidosta, joka oli niin täynnänsä yllätyksiä.

— Tilanhoitajahan on kuulemma tuoliseppä, vastasi Madsen, ja kellarista kuului naurunhohotus.

Maisteri ei tahtonut käydä tuttavalliseksi alustalaisten kanssa eikä ruveta heidän rikostoverikseen, jonka vuoksi hän keskeytti kuulustelun ja läksi puutarhaan. Toukokuu oli jo pitkälle kulunut, mutta vielä ei ollut lapiokaan maassa käynyt. Rikkaruoho rehoitti korkeana, ja Tussilago oli jo kukkinut ja tehnyt siementä. Kasvihuoneeseen jouduttuaan hän näki meloonit siinä kuivuneina, ja kyynäränkorkuinen rikkaruoho peitti kukkaintaimia. Maisteri, josta tuntui säälittävältä, että parin kuukauden työ tuhlattaisiin täten tyhjiin, aukaisi oven ja astui sisään pelastaakseen mitä pelastettavissa oli. Nyt vasta sinne sisään jouduttuaan hän huomasi, että se ei ollut mikään muurattu kasvihuone, vaan maakuopan yli rakennettu, oljilla ja mullalla katettu lautavaja, jonka läpi tuuli ja sade pääsivät vapaasti kulkemaan. Tosin siellä oli lämpöjohto ja uuni, mutta kaikki tuntui pelkältä pilanteolta, ja lasit olivat poisotetut taimilavoista, jotka ammottivat siinä avonaisina ja huonosti hoidettuina, eikä niihin oltu vielä siementäkään kylvetty.

Kuitenkin alkoi maisteri kitkeä huoneessa rikkaruohoa, mutta ei ollut poiminut montakaan kortta, ennenkuin tunsi jonkin kylmän ja vastenmielisen koskettavan kaulaansa. Hän käännähti nopeasti astuen askelen syrjään, ja huomasi suuren mustan tarhakäärmeen, joka roikkui katossa kieltään näytellen. Silmänräpäyksessä maisteri kohotti lapion surmatakseen pedon, mutta kuuli samassa hätääntyneen rukoilevan äänen ovelta:

— Älkää, Herran nimessä, tappako tarhakäärmettäni!

Se oli tilanhoitaja.

— Miksi en saa tappaa sitä? kysyi maisteri ihmeissään.

— Siksi, että tarhakäärme on pyhä eläin, joka tuottaa onnea.

— Ei ole enää olemassa pyhiä eläimiä, vastasi maisteri, joka salaisesti kannatti Cartesiuksen filosofiaa. Mutta jos se muutoin tuottaisikin onnea, niin ei siitä ainakaan täällä näy jälkeäkään. Miksi ette ole kastelleet melooneja?

Tilanhoitaja mietti hetkisen, ja vastasi sitte:

— Ne ovat, nähkääs, erästä lajia, joka ei tarvitse vettä.

— Mikä se sellainen laji on?

— Ne ovat Haarlemin melooneja! vastasi tilanhoitaja, joka nyt oli saanut aikaa vastauksen keksimiseen.

Maisterin täytyi mielessään myöntää tietämättömyytensä tässä, eikä kyennyt vastaamaan.

Vasta kasvihuoneesta poistuttaessa hän huomasi, että tilanhoitaja oli ajanut partansa, mikä oli paljastanut suuren huuliparin, joiden seuduilla moninaiset ilmeet värähtelivät. Sitäpaitsi hänen yllään oli keltainen samettinuttu ja sininen kaulaliina, päässä omituinen lakki, jollaista tavallisesti vain hevoshuijarit käyttävät, ja siinä riikinkukonsulka, sekä jaloissa punaiset sukat ja päässä vaalea tekotukka. Oli vaikeata tuntea häntä.

Maisteri kulki hänen kanssaan läpi puutarhan, osotti yltympäri vallitsevaa hävitystä ja kysyi, eikö alotettaisi jo pian muokata maita.

Tietysti, ja hienoa täällä tehtäisiinkin, kunhan hän vain saisi sen oikean puutarhurin Rosenborgista Kööpenhaminan tienoilta, mutta tämä oli tätä nykyä muissa töissä.

He kapusivat juuri kahden pitkän puutarhapenkereen yli, ja niistä pisti esiin ihan takiaisten ja tyräkkien keskessä muutamia korkeita, vihreitä varsia, jotka vetivät puoleensa maisterin huomion.

— Mitä kummia? Annatteko parsanne kasvaa vapaasti, puhkesi hän puhumaan. Ettekö viitsi mitenkään pitää huolta niistä?

Tilanhoitaja rummutti sormillaan leukaansa, työnsi esiin ylähuulensa näyttääkseen rikkiviisaalta ja vastasi:

— Emme, tänä vuonna emme korjaa niistä satoa, sillä ne käyvät paremmiksi, kun saavat olla yhden kesän rauhassa.

— Niin, mutta olen kuullut, että ne käyvät puiseviksi, ellei niitä hoideta ja leikata lyhemmiksi, vastasi maisteri Andreas.

— No, olkoonpa niin, että kauempana pohjoisessa asian laita on siten, tuumiskeli tilanhoitaja, mutta tässä pehmeässä maassa taas saattaa olla toisin, vastasi tuo sananvelkaan milloinkaan jäämätön mies.

Ja niin he kulkivat edelleen. Kun oli päästy puutarhan läpi ja jouduttu viljelysmaille, vartosi siellä uusi yllätys ällistynyttä maisteria. Silmän kantamiin leveni tasainen pelto, jonka multa oli mitä ihaninta, mutta neljä viidesosaa siitä oli rikkaruohon vallassa olevaa kesantoa, jäännöksestä oli osa nurmena, yhdessä kaistassa hiukan vihantaa sekaviljaa, ja lopuksi Iivana äesti viimeistä tilkkua.

— Ettekö ole vielä kylväneet? uskalsi maisteri Andreas jälleen kysyä, tahtomatta kuitenkaan tehdä sitä soimaavassa äänilajissa.

— Emme, vastasi tilanhoitaja rivakasti opittuun tapaansa, mutta käsittämättä tai kykenemättäkään keksimään uusia syitä. Emme, me kylvämme aina myöhään, sillä sitenhän voi olla varma siitä, että siemenjyvät eivät jää maahan mätänemään.

— Mutta sepäs vasta eriskummallista! vastasi maisteri. Onko se jokin uusi menettelytapa?

— On, aivan ihka uusi.

He kävelivät edelleen pitkin viljavainioita ja pysähtyivät vihantarehupellon kohdalla. Siinä oli sekaisin ruista ja ohraa, ohdaketta ja sikuria, nauriita ja herneitä, olipa päälle päätteeksi vielä purjolaukkaakin. Maisteri nauroi partaansa, mutta ei tahtonut käydä suoraan asiaan.

— Missä olette oppineet maanviljelystä? hän kysyi jotakin kysyäkseen.

Syntyi kiusallinen äänettömyys.

— Olen oppinut kreivi Bille-Brahen luona Fyenissä.

— Ja te viljelette tilaanne käyttämättä väkeä apuna?

— Viljelen sitä itse, ja Iivana viljelee myöskin, ja hän tekee tiukasti työtä, niin pieni kuin onkin.

— Kuka on Iivana? kysyi maisteri koetellakseen, miten pitkälle tilanhoitaja saattoi mennä typerässä julkeudessaan.

— Hän on köyhä torpanpoika Landskronan tienoilta, jota olen auttanut eteenpäin, vastasi mustalainen.

Samassa ajoi karhi ohitse, hyppelehtien eteenpäin kyntämättömällä maalla, Iivanan istuessa sen päällä ohjakset niskassa ja täyttä kurkkua laulaen.

Maisteri oli nähnyt kylliksi, mutta ei ollut onnistunut pääsemään perille siitä, millaisten ihmisten kanssa hän oli tekemisissä, olivatko he hupsuja vai roistoja tai kumpiakin.

* * * * *

Tällä välin vapaaherratar katosi näkyvistä pariksi viikoksi; sanottiin hänen olevan sairaana, mikä ei kuitenkaan estänyt sitä, että hänen huoneessaan soitettiin ja laulettiin puoleen yöhön saakka. Ja maisteri pani merkille, että tilanhoitajan ei kuultu milloinkaan nousevan ullakkokamariinsa. Ja kun hän kerran päästäkseen asiasta perille kysyi Iivanalta, missä tilanhoitaja asui, osoitti tämä erästä ensi kerroksen ikkunaa, joka kuului juuri vapaaherrattaren asumukseen, ja johon käytiin aivan samasta eteisestä, joka johti maisterin huoneustoon. Vapaaherrattaren asunnon ovi oli aina lukittu, ja maisterin tai jonkun hänen talouteensa kuuluvan henkilön koputtaessa sille talonväkeä tavatakseen, raotettiin ovea vasta suunnattoman pitkä-aikaisen kolkutuksen jälkeen, ja tiedot saatiin ovenraosta, koiralauman sisällä hurjasti melutessa. Ne, jotka olivat sattumalta kurkistaneet ovesta sisään, olivat nähneet vain jotakin sysimustaa ja tunteneet sietämättömän löyhkän sieraimissaan.

Eräänä päivänä, kun maisteri istui suuressa salissaan, kuulivat he kukon kiekuvan huoneessa lukitun oven takana, joka johti vapaaherrattaren huoneeseen. Palvelijatar väitti, että hänkin oli kuullut vohlien määkivän ja tunturikyyhkysten kuhertelevan siellä sisällä, mutta kun tänne nyt kerran oli joutunut ja välikirja sitoi lokakuun ensi päivään, niin pidettiin tapana olla sekaantumatta toisten asioihin, eikä tahdottu lähentelevillä tutkimisilla herättää epäluuloa eikä kaunaa.

Maisteri Törnerin oli, huolimatta lupaavista aikeistaan tässä suhteessa, kestettävä ankara taistelu uteliaisuuttaan vastaan. Tutkimukseen kasvatettuna hän ei ollut milloinkaan tottunut keskeyttämään tutkistelua, ennenkuin oli päässyt ytimeen, ja kaikki, mikä ensi näkemältä tuntui hänestä selittämättömältä, kiihoitti mitä suurimmassa määrässä hänen tutkimushaluaan. Niin kävi nyt tuon salaperäisen talon ja sen eriskummallisten asukkaittenkin suhteen. Vapaaherratar, joka oli varakas, mutta piti likaisesta ja epämukavasta ympäristöstä; eläinten ystävä, joka kidutti eläimiään nälällä; mustalainen, joka oli tuoliseppä, hutilus, silmänkääntäjä, puutarhuri ja maanviljelijä, mutta ei osannut kiinnittää edes hakaa ikkunaan, ei osannut tehdä temppuja eikä ymmärtänyt parsasta niin mitään tai tiennyt, milloin ruis oli kylvettävä; jonka jok'ikinen sana oli valhetta, joka kävi valhepuvussa ja muutti muotoa kahdesti päivässä — tässä oli paljon pengottavaa ja paljon tutkistelun aihetta. Kun hän torni-ikkunastaan näki yli pihan, puutarhan ja viljelysmaiden, ja kun hänen ikkunansa olivat sitäpaitsi ihan vapaaherrattaren yläpuolella, oli hänellä hyvä tilaisuus tehdä havainnoita ja kuunnella, ja koskapa hänen tehtäväänsä osittain kuului tutustuminen kansan ajatustapaan, rauhoitti hän helposti omantunnonepäilynsä siitä, että täten nuuski toisten salaisuuksia, varsinkin kun ei aikonut milloinkaan käyttää havaintojaan muuhun kuin omaksi huvikseen.

* * * * *

Eräänä kesäkuun aamupäivähetkenä, jolloin aurinko oli korkealla taivaalla ja kello saattoi olla yksitoista, lepäili maisteri Andreas torni-ikkunansa luona piippua poltellen. Vapaaherrattaren puolella oli ollut myrskyisä yö, sillä tilanhoitaja oli laulanut, soittanut ja juopotellut aamupuolelle asti. Senjälkeen oli ollut hiljaista tähän saakka, nimittäin alaalla huoneustossa, mutta ei suinkaan takapihalla. Hevoset tömistelivät jalkojaan nälästä tallissa ja pureksivat seimiään, lehmä mylvi, vuohet määkivät, kukot kiekuivat, kalkkunat kaakottivat ja riikinkukot kirkuivat kuin riivatut, ja tätä menoa ne olivat pitäneet kuusi tuntia, aina auringonnoususta saakka.

Viimein avautuu ikkuna, ja tilanhoitajan musta kananvarastukka pistää esiin, ja hetkistä myöhemmin ilmestyy hänen keltainen nuttunsa pihamaalle. Hän aukaisee ensin pienen luukun kanoille, jotka syöksyvät vimmattua vauhtia ulos ja niin innoissaan aurinkoa imehtimään, että tarkertuvat parittain kiinni luukkuun, jonka jälkeen ne valloittavat tunkion. Sitten tulevat ankat lyllerrellen, huuhtelevat kaulaansa ruskealla nesteellä, jota on kerääntynyt pyöränjälkiin, ja alkavat sitten piirittää tunkiota, josta karkoittavat kanat puremalla niitä pyrstöön. Riikinkukot katselevat hetkisen ylväinä, kuinka ankat tekevät puhdasta jälkeä; käyvät sitten rynnäkköön tunkiota vastaan, huiskivat ankkojen nokkia pitkillä pyrstösulillaan, ja iskevät petolinnunnokkansa niiden niskaan.

Vallattuaan aseman tunkion huipulla ne nostavat lippunsa, pyörähtelevät ympäri voitonriemussa, läjähytellen suklaanvärisillä alussiivillään, ja päästelevät kuin torventoitotuksia haastaakseen kalkkunoita kaksintaisteluun. Nämä eivät vitkastele, ja kaksi kukkoa taivuttaa niskan taapäin selkää vasten, pumppuaa punaista verta rintakupuun, virittää siivet kilpinä kupeille ja juoksee ylös pehmeälle vallille. Mutta ne pääsevät vain vaivalla kääntymään, ja ne suuntaavat hyökkäyksensä sivulta siivin ja kannuksin, ja kun riikinkukot eivät pysty pitämään puoliaan, kahahtavat ne kappaleen matkan lentoon, jättämättä kuitenkaan tunkiota.

Tilanhoitaja, joka nyt on laskenut ulos hevoset, tarttuu ruoskaan, ja pakottaa kalkkunat kuuliaisuuteen muutamilla hyvin tähdätyillä iskuilla niiden kaulapusseihin.

Hevoset kuleksivat ympäri ja nuuskivat oljenkorsia löytämättä mitään. Lehmä astuu ulos ja paneutuu heti maata. Vuohet kaluavat käymälänovea, joka on kyhätty kokoon kuorimattomista pyökkirimoista, ja koko takapiha vilisee nyt eläimistä.

Tilanhoitaja ottaa viikatteen maasta ja lähtee vainioille, ja maisteri näkee, kuinka hän kaataa keskenkasvuista ruista, kunnes on niittänyt pienen auman joka kuormataan rattaille; Iivana, joka on saapunut sinne, antaa apunsa ajamalla sen takapihalle. Nytpä alkaa elämä! Hevoset pureksivat ja tappelevat, lehmä nousee makuulta, ja vuohet nousevat takajaloille ja nyhtävät alas rattailta minkä suinkin saavat.

Sillä välin tilanhoitaja nousee käymälänkatolle, vieden sylyyllisen vihantaa kaniineille, jonka jälkeen hän heittäytyy selälleen auringonpaisteeseen ruoska kädessään, ja läimäyttelee sillä eläinten päitten ylitse niiden liian kiukkuisesti tapellessa.

Sitten vapaaherratar tulee ulos yllään taivaansininen hame, paljaassa kaulassaan meripihkasta tehty kaulakoriste, jalassa puukengät ja kantaa pesu-astiaa, johon hän aikoo lypsää. Hän ei ole sukinut hiuksiaan, eikä pessyt itseään ja kynsii tavan takaa päätään, ikäänkuin hänen olisi selviteltävä pulmallisia ajatuksia. Lehmä potkii, eikä maitoa heru pisaraakaan, mutta lypsettävä se on kuitenkin, ja kun vapaaherratar lausuu ihmetyksensä siitä, ettei asia ota luontuakseen, vastaa tilanhoitaja ärtyisästi makuupaikaltaan, että "lehmä varmaan on poikimassa", eikä voi silloin antaa maitoa. Vapaaherratar tutkii pintapuolisesti asiaa, mutta ei voi päästä mihinkään varmuuteen. Sitten pihamaalla käy jälleen äänettömäksi, ja tilanhoitaja vaipuu uneen katolla ruoska kädessään.

Maisteri, jonka alapuolella nukkuva suoraan oli, saattoi nyt tarkastaa tämän kasvoja, joita valveilla oleva tahto ei hallinnut. Niiden piirteet olivat kalmankalpeat, viivat hurjia, jotka näyttivät sisäisesti sotivan keskenään, niissä oli syviä ryppyjä, ikäänkuin paheiden ja intohimojen uurtamia, ja luomien alta kuvastuivat suuret silmämunat, jotka vielä kätkössäänkin näyttivät tahtovan peittää katseen rauhattomuutta. Kaniinit hiipivät nukkuvan ympärille, nuuskivat häntä ja kiitivät senjälkeen takaisin muutamien laudanpätkien alle; tulivat jälleen esille, nuuskivat vaatteita ja nyrpistivät nokkaansa; liipottivat korviaan ja vetivät ne kokoon kuullessaan tuon sikahumalaisen unessa ähkyvän.

Niin pitkälle maisteri oli miehen tutkimisessa päässyt, että uskoi olettamuksensa perustelluksi pitäessään häntä suurena valehtelijana ja varasluonteena. Kaikki tiedot, joita maisteri oli antanut puutarhan hoidosta ja maanviljelyksestä, tilanhoitaja oli ottanut varteen, mutta myöntämättä, ketä hänen tuli niistä kiittää, ja kiitosta lausumattakaan. Siten hän oli sekä kastellut että leikellyt meloonit maisterin neuvon mukaan, mutta kerskui jälestäpäin viisaudellaan. Samoin hän oli eräänä päivänä leikannut parsan lyhyemmäksi ja näyttänyt voitonriemusta säteillen maisterille, kuinka hän osasi viljellä parsaa. Maisteri ei ollut tapansa mukaan ollut millänsäkään, mutta miettinyt mielessään, kuinka mustalainen, joka luulotteli olevansa niin ovela, saattoi olla kyllin tuhma uskoakseen, että toinen ei voinut muistaa eikä ymmärtää asiaa. Toiselta puolen tilanhoitaja oli osoittanut maisterille koiramaista uskollisuutta, jollaista osoitetaan ihmiselle, jolta otetaan vastaan lahjoja; jota rankaisematta saa peijata, ja jonka oletetaan sangen suuressa määrässä olevan epä-itsekkään ja rehellisen. Mustalainen rakasti häntä, niin hän ainakin vakuutti, ja kunnioitti häntä kuin tiedoiltaan korkeampata olentoa, joka runsain käsin sirotteli ympärilleen valistusta, minkä saattoi lyödä rahaksi taloudellisten etujen muodossa. Kasvaneena pelkkien maankuleksijain keskuudessa, taipui hän ihmisen edessä, jonka hän ei uskonut voivan valehdella, mutta hänen ihailussaan oli jonkun verran sääliä tuota ihmistä kohtaan, jolla ei ollut kylliksi älyä huomatakseen toisen petosta. Ja pysyen varasluonteelleen uskollisena hän ei voinut olla pettämättä epä-itsekästä hyväntekijäänsä ja ystäväänsä. Niinpä maisteri oli huomannut, että viini, jota tilanhoitaja kerskui tuottaneensa Ranskasta, oli aivan yksinkertaisesti omenaviiniä, jota hän itse pusersi mädistä hedelmistä — mädistä senvuoksi, että niistä erkani paksu ruskea mehu, joka muistutti espanjalaista Alicantea, jota hän luuli ranskalaiseksi viiniksi. Kun maisteri oli pyytänyt tilanhoitajan ostamaan hänelle ruokavaroja, toi tämä aina pilaantunutta tavaraa korkeimmasta hinnasta. Saadakseen luvan poimia joitakin lehtiä persiljasta, jota kasvoi puolivillinä puutarhan rikkaruohon seassa, hän sai maksaa siitä kolme kertaa suuremman hinnan kuin Lundin torilla. Ja kun lisäksi tuli joukko pikkuasioita, joita tilanhoitaja välikirjassa oli sitoutunut suorittamaan, mutta joista keinotteli itsensä vapaaksi — niin katsoi maisteri itsellään olevan kylliksi aineksia miestä arvostellakseen. Mutta hän ei suuttunut raukkaan. Tuntiessaan vallitsevien olosuhteitten muodostaman pakon, minkä alaisena ihmisluonto oli, ja kasvatuksen, rotujyrkkyyden sekä kansalliset omituisuudet, iloitsi hän vain voidessaan nähdä näytelmän pariasta, joka oli saavuttanut eräänlaisen aseman yhteiskunnassa, ja köyhyydestä kavunnut hyvinvointiin sekä yhtynyt, kuten väitettiin, vanhan aatelissuvun erääseen haaraan.

No niin, kun maisteri oli syönyt päivällistä kello kaksitoista ja palasi jälleen tornikamariinsa, makasi tilanhoitaja vielä kaikessa rauhassa kaniinien joukossa sekä nukkui. Melusta, joka syntyi maisterin käsitellessä ikkunaa, hän heräsi, hieroi silmiään, huusi Iivanaa ja määräsi, että kaikki hevoset olivat valjastettavat jyrän eteen. Sitten hän hyppäsi alas katolta, otti siemenjyväsäkin ja läksi vainiolle.

Maisteri katseli hetken tuota hullunkurista näytelmää, kuinka mustalainen keltaisessa nutussaan kulki kylväen kyntämättömään maahan, jonka Iivana oli äestänyt niin, että ohdakkeet olivat juurineen päivineen nousseet ilmaan. Hän kulki arvokkain askelin ja teki suuria silmänkääntäjä-eleitä kädellään viskatessaan siementä maahan, jonka ohella hänen huulensa liikahtelivat ikäänkuin hän olisi lausuillut jotakin. Käveltyään puoli tuntia hän lopetti työnsä, ikäänkuin olisi väsynyt; vihelsi Iivanaa, joka ajoi esiin kolmivaljakon vetämän jyrän; kiepsahti istuimelle, tarttui ohjaksiin ja ruoskaan sekä lyödä läimäytti hevosia. Sitä kelpasi katsella. Mustalainen jyrällä päässään riikinkukonsulalla koristettu brabantilaishattu, hevoset laihoja kuin luurangot ja välkkyvissä siloissa, joissa loistavat vapaaherralliset kruunut ja töyhdöt — sillä talossa ei ollut muuta kuin yhdet silat — ja kolmivaljakko täyttä laukkaa laahaten jyrää perässään kuin tykkivaunuja taisteluun ajaessaan. Neljännestunnissa työ oli valmis.

Siis juuri vähää ennen juhannusta hän kylvi kaksi vakkaa kauroja kyntämättömään maahan.

Tämän ponnistuksen jälkeen hän meni keskellä lammikkoa olevaan huvimajaan ja tilasi kannun olutta. Sitä hän härppi kolme tuntia karppeja katsellen. Senjälkeen hän komentaa esiin ratsuhevosen ja laskee nelistäen alas merenrannikkoa kohti.

Ehtoisin, kun aurinko läheni laskuaan ja maisteri oli syönyt illallisen, hän läksi tavallisesti puutarhaan, yksikseen, sillä hänen vaimonsa oli alituisesti sairaana ja lapset pantiin aikaisin vuoteesen. Käyskentely umpeen kasvaneessa, likaisessa puutarhassa oli hänestä kiusallista, ja ainoa puhdas ja kuiva paikka, missä hän saattoi oleskella, oli lammikon huvimaja. Siellä hän oli koettanut pyydystää hauensiimalla kokonaisen kuukauden noita mainituita haukia, kunnes Iivana sattui eräänä päivänä lörpöttelemään ja kertomaan, että lammessa ei ollut milloinkaan ollut haukia eikä rapujakaan, mikä ei tehnyt kuitenkaan mitään erikoista vaikutusta maisteriin, hän kun nyt tiesi mikä tilanhoitaja oli miehiään.

Hänen siinä istuessaan ja kuunnellessaan satakielen säveliä viinimarjapensaissa, ja tuntiessaan ympäristön hävityksen, ikävyyden ja sietämättömän likaisuuden painostavan mieltään, kuuli hän aivan lähettyviltä meluisan laulun, joka läheni erään vaahterakujan pimeästä syvyydestä, kunnes tilanhoitajan keltainen nuttu näyttäikse auringonlaskun punervassa valossa.

— Ma Luxemburgin kreivin oon, traralalala, lalalala! hän lauloi täyttä kurkkua ja tervehti hovimiehen sirolla tavalla, vaikkakin liioitellusti ja mauttomasti. Hänen naamansa oli ihan valkea, ikäänkuin olisi ollut suuremmassa tappelussa; silmät pyörivät ja syytivät tulta, ja hänen huulensa olivat sinisenmustat. Hänen jälessään kulki Iivana hovipojaksi puettuna, kupeellaan miekka, kantaen tarjotinta, jolla oli viiniruukku ja vihreänkeltaisia laseja.

Maisteri katseli tuskaisena tuota hirvittävää viiniä ja likaisia laseja, mutta ei tahtonut eikä tohtinut kieltäytyä tarjouksesta.

Tilanhoitaja näytti olevan kiihdyksissään ja sangen humalassa. Ensin hän rupesi puhumaan ylimielisesti ja äänekkäästi:

Täällä maisteri käy ikävissään, mutta nyt saapuu puutarhuri pian Kristiansborgista, ja silloin täällä alkaa toinen leikki! Hän on koko Pohjolan kolmen valtakunnan parhain puutarhuri, ja hän saa sata taaleria kuussa palkkaa, paitsi vapaata ylöspitoa! laverteli hän.

— Mutta sanokaahan minulle nyt — puuttui maisteri Andreas puheeseen — eikö näillä seuduilla ole yhtään ihmistä, jonka kanssa voisi seurustella?

— Ei niin ainoatakaan, vakuutti mustalainen. Pahinta roskaväkeä, joka sorkka! Ja mielettömimpiä ruotsinvihaajia! Niiden pariin älkää, maisteri, toden totta ruvetko, uskokaa minua, minä olen ystävänne, sillä minä olen niin sanoakseni tavallani myöskin ruotsalainen! Sillä iso-äitini oli ruotsalainen, ja isoisäni oli ranskalainen — ja ranskalaiset ovat maailman etevin kansa. Ja minä tunnen itsestäni, että olen ranskalaissyntyinen ja että suonissani on ruotsalaista verta, ja minä vihaan Tanskan kansaa, minä vihaan sitä! hän huusi ja nousi silmät veristävinä. Mutta kyllä he sitten vihaavat myöskin minua! Olkaa varma siitä! lisäsi hän vakaumuksella ja ääni sähisten.

Iivana, joka oli palannut takaisin tuoden mukanaan hopeisen tarjoilu-astian, oli asettanut sen pöydälle ja istuutunut senjälkeen. Kun tilanhoitaja näki sen, kohotti hän kätensä ja antoi pojalle sellaisen korvapuustin, että tämä ponnahti ylös penkiltä.

— Seiso siinä, senkin koira! ulisi hän, kun Iivana aikoi mennä matkoihinsa. Seiso siinä ja pitele kiinni kannusta.

Maisteri oli päättänyt antaa mustalaisen kerrankin ilmaista salaisuuksiaan, mutta poistaakseen tämän mahdollisia epäluuloja hän kävi hyväksyväiseksi ja osanottavaiseksi, heitti merkityksettömän, mutta rohkaisevan sanan ja tekeytyi ennen kaikkea tarkkaavaiseksi kuuntelijaksi, kiitolliseksi oppilaaksi, joka hartaasti kallisti korvansa tuon paljon kokeneen verrattomalle viisaudelle.

— Maxima debetur pueris reverentia, se on: lapset ovat velvollisia kohtelemaan meitä vanhempia suurimmalla kunnioituksella, hän lausui tukeakseen sitä häpeällistä tapaa, jolla mustalainen kohteli veljeään.

Mustalainen meni ansaan, ja heidän tyhjennettyään vielä lasin, hän kävi avosydämiseksi.

— Nähkääppäs maisteri, olen syntyperältäni alhainen, mutta minulla on kykyä, ja sitä ihmiset eivät voi sietää. Olin tuolisepänsälli Kööpenhaminassa, ja ollessani seitsentoistavuotias, olin ammattini taitavin mies. Mutta olin liian nuori saadakseni porvari-oikeuksia. Ja kun siitä huolimatta avasin verstaan, niin tuli poliisi ja ammatinvanhin ja tahtoivat sulkea sen, mutta silloin vimmastuin ja viskasin ulos joka sorkan; tartuin toiseen ja iskin toista hänellä, kunnes vahti tuli ja pisti minut putkaan. Nyt he luulivat, että olin juuttunut kiinni, mutta minäpä olin ovelampi — sillä menin kuninkaan neuvostoon, menin kuninkaan itsensä tykö, ja poliisi ja ammatinvanhin saivat pitkän nokan; mutta minut vapautettiin! Ja siitä hetkestä saakka poliisi vihaa minua, mutta ei mahda minulle mitään; ei yksikään ihminen maan päällä voi hiuskarvaakaan päästäni koukistaa, ja ken sitä yrittääkin, hän on kuoleman oma! Olen istunut vankilassa, myönnän sen, mutta en ole milloinkaan ollut rikoksentekijä, en milloinkaan! Ja te, joka olette kunnon mies, uskokaa minua! Pidän teistä kuin veljestä, kuin ystävästä! Minä rakastan teitä, sillä te olette ensimmäinen ihminen, joka on inhimillisesti kohdellut minua. Te ette tiedä, kuinka ilkeitä naapurini ovat olleet siitä hetkestä saakka kuin tälle paikkakunnalle tulin! Pelkkää ilkeyttä ja kiusantekoa; milloin he särkevät aidat ja laskevat elukkansa tänne, milloin varastavat kuin korpit, milloin asettavat kiviä hevosteni tielle, niin että ne tärvelevät itsensä, enkä minä ole tehnyt heille milloinkaan muuta kuin hyvää! Oi, olen korotta lainannut monta tuhatta taaleria, joita en saa koskaan takaisin; ja vapaaherratar, joka on hyvä kuin puhtoisin kulta (tämän hän huusi niin ääneen, että se olisi kuulunut rakennukselle saakka), hän on elättänyt ja vaatettanut seudun köyhiä monia Herran vuosia, ja nyt he häpeämättä varastavat häneltä. Hän on enkeli, puhdas ja oikeamielinen nainen, jonka elämässä ei ole niin ainoatakaan tahraa, vaikka he panettelevat häntä niin alhaisesti, niin alhaisesti! Mutta se on pelkkää kateutta, nähkääs, kateutta, siksi että hän ei tahdo seurustella kenenkään kanssa ja sulkeutuu sisälle itsekseen eläintensä kanssa, joita hän rakastaa yli kaiken; ja eläimet, maisteri, ovat paljon parempia kuin ihmiset — paljon parempia! Ne ovat kiitollisia ja ymmärtävät antaa arvoa hyvälle teolle, mutta sitä eivät ihmiset tee. Hyi, miten katalia ihmiset ovat!

Hän oli ollut äänessä ja puhunut niin, että suunsa oli vaahdossa, ja maisteri, joka osasi jo tulkita hänen valhetekstejään, tunsi olevansa paljon enemmän entistään perillä tästä miehestä.

Mustalaisen viittauksesta Iivana haki posetiivin ja asetti sen kivipenkille. Tilanhoitaja, joka tunsi mielensä nyt paljon kevyemmäksi, kun luuli karkottaneensa maisterin kaikki huonot ajatukset itsestään, tunsi tarvetta päästää valloille iloiset tunteensa ja samalla näyttää maisterille ylemmyytensä musiikin alalla, ehkäpä myös saada tilaisuuden antaa aavistuksen jonkinlaisesta salaperäisestä olemuksessaan, jota häneltä juuri puuttui tai jota oli olemassa vain hyvin mitättömässä määrässä.

Vihlaisevan raa'alla laulu-äänellä ja ilmeellä, joka oli esittävinään jotakin yliluonnollista, mutta kävi pelkäksi puoskarin hoilotukseksi, alkoi hän vedellä lempilauluaan, Iivanan vääntäessä posetiivia:

Ma Luxemburin kreivi oon tralalalalala' lalala'! Öin, päivin metsän pimentoon käyn koirineni, torvet soi, harjulla lauluin ilakoi. Vait on, ken kuulee torvein raikuvan, sill' liitoss, olen kera Saatanan!

Sitten seurasi useampia säejaksoja siihen aikaan niin kauhistuttavan kuuluisan marsalkan Luxemburgin kreivin salaperäisestä elämästä roistojen ja myrkynsekoittajattarien parissa sekä hänen ihmeellisestä pelastuksestaan poliisin ja noitakommissioonin kynsistä.

Viinin ja laulun huumaamana mustalainen alkoi käydä helläksi, ja jalomielisyyden puuskauksessa hän tarjosi Iivanalle lasinsa, joka tyhjensi sen paljastaen päänsä ja polvilleen vaipuen, kuten hovipojalle sopi. Surkeasta ja nälkiintyneestä ulkomuodostaan huolimatta hän teki tämän jonkinlaisella sulavuudella, niin että maisteri katsoi olevan aihetta palkita häntä rohkaisevalla päännyökäyksellä. Silloin mustalainen ei voinut enää hillitä iloaan ja ylpeyttään, vaan entiset valheensa unhottaen pääsi häneltä:

— Tietäkääpäs maisteri, että hän on veljeni. Kasvatan häntä ankarasti, mutta hänestä on sukeutuva suuri mies — ehkäpä valtakunnanamiraali, jos elonpäiviä piisaa!

Maisteri innostui pitämään pitkiä puheita merivoiman nopeasta kehityksestä Pohjolassa ja siitä loistavasta virka-urasta, minkä tämä jalo ammatti tarjosi nyt entiseen verrattuna, antoi hyviä ohjeita ja viittauksia, miten nuoren miehen olisi käyttäydyttävä, ja mitä teitä hänen olisi kuljettava ja mitä tietoja hänen olisi hankittava menestyäkseen meri-upseerina.

Sillä välin oli yö joutunut, mutta valoisa kesätaivas valaisi vielä sen verran, että maisteri saattoi nähdä, miten vapaaherratar tuli hiipien läpi vaahterakujan. Tilanhoitaja oli jo huomannut hänet, ja meni hattu kädessä vastaan häntä sillalle, lausui hänet tervetulleeksi ja kysyi tahtoiko hän juoda lasin maisterin seurassa. Vapaaherratar kiitti ja istuutui, joi talonpoikain tavoin samasta lasista kuin tilanhoitaja ja näytti jo ennestään olevan humalassa. Mustalainen ei tiennyt oikein, miten käyttäytyä. Toiselta puolen hän tahtoi kunnostautua kohtelemalla rakastajatartaan mitä suurimmalla kunnioituksella; toiselta puolen hän tahtoi näyttää, miten läheisessä suhteessa oli tuohon ylhäiseen naiseen, ja tämän teki mahdolliseksi vain lähenteleväisyys, joka toisinaan muuttui suorastaan sopimattomuudeksi. Niinpä hän ojensi toisin ajoin tälle lasin polvilleen langeten ja päänsä paljastaen, toisinaan taas kiersi kätensä tämän vyötäisille ikäänkuin epähuomiossa, puhuttelusanat vaihtelivat teidän armonne ja sinuttelun välillä sangen typerällä tavalla.

Sittenkun vapaaherratar oli jonkun aikaa kehuskellen kertonut korkeista esi-isistään, jotka olivat palvelleet Kristian IV:ttä — todennäköisesti ainoa kuningas, minkä hän ja tilanhoitaja tunsivat — pyysi hän mustalaisen, jota hän sanoi Jenseniksi, laulamaan Luxemburgin kreivistä.

Luxemburgin kreivi tuntui kummittelevan kummankin aivoissa siihen määrin, että se teki maisterin vieläkin levottomammaksi heidän käytöksestään, ja mustalaisen nyt jälleen laulaessa laulun ja heittäessään vapaaherrattarelle salaisen ymmärryksen silmäyksiä, nauroi tämä täyttä kurkkua, ikäänkuin toinen olisi keksinyt jotakin oikein lystikästä, ja laulun loputtua hän kysyi maisterilta pitikö tämä siitä. Johon tämä vastasi, että Jensen oli suuri ja mainio laulaja, joka olisi ansainnut kuulua kuninkaan kuuluisaan laulukuntaan. Senjälkeen mustalainen kävi kuin hupsuksi ja lauloi vielä laulun Uuspeilistä, ja lopetettuaan sen, esitti hän lupaa kysymättä koko sadun Fortunatuksesta ja onnenhatusta. Maisterista oli kohtaus sietämätön, ja hän mietti mielessään, kuinka hän saattoi rauhallisesti kuunnella itserakasta, mutta kyvytöntä katu-ilveilijää. Hän nousi vihdoin ja lausui hyvää yötä, jonka jälkeen seura lähti liikkeelle, ja yhdessä kuljettiin puutarhan läpi. Tilanhoitajan ja vapaaherrattaren huojuvista liikkeistä saattoi nähdä, että he olivat sangen humalassa, ja kun oli paljon tavaroita kannettavana, tarjosi maisteri apuaan ja otti viinikannun ja ruukun. Kun oli tultu eteiseen, aukaisi vapaaherratar, kaikki varovaisuussäännöt unhottaen, keittiönovensa ja pyysi kohteliaasti maisterin astumaan sisälle.

— Täällä on kaikki hiukan epäjärjestyksessä, sanoi hän anteeksi pyydellen, mutta maisteri on hyvä ihminen, ja nyt saatte sitäpaitsi nähdä pienoiset eläimeni.

Näky, joka nyt kohtasi oloihin perehtymätöntä vierasta, voitti kaiken, mitä hän hurjimmissa unissaankaan oli saattanut kuvitella.

Se oli täydellinen noitakeittiö. Seinät, lattia ja katto olivat mustat ja kiilsivät noesta. Hellalla oli patojen ja ruuanjätteiden joukossa kokonainen rivi lasipulloja ja tislausastioita alkemististä käyttöä varten. Lattialla oli kasoittain nauriita, kaalia ja sipulia, ja seinällä roikkui lampaan rintalihat niin korkealla, että koirat eivät päässeet siihen käsiksi. Koirat juoksentelivat sisääntulijain ympärillä, häntäänsä heilutellen ja nuuskien vieraan sukkia. Kaappisängyssä makasi lakananpeitossa nuori ihmisolento, josta näkyi vain pörhöinen pää. Päänalaselle oli lennähtänyt kukko; se rupesi kiekumaan mustalaisen sytyttäessä talikynttilän.

— Tämä on vanha enkeliporsaani, hyväili vapaaherratar tuota kirjavanväristä eläintä, jonka oli ottanut syliinsä. Onko maisteri milloinkaan nähnyt kukkoa, joka on kaksikymmenvuotias sekä sokea?

Tuo pahansisuinen eläin nokkasi maisterin sormea kohti, jonka tämä pisti esiin kutittaakseen sen kaulaa.

Nyt avattiin vielä yksi ovi, ja astuttiin pienempään huoneeseen. Ensimmäisenä pisti siellä silmään suuresti levitetty sänky vuodetelttoineen ja verhoineen. Sängyssä seisoi kaksi keltaista tanskalaista koiraa sukuaan jatkaen kenenkään asukkaista kiinnittämättä sen enempää huomiota siihen. Huoneen ainoa ikkuna oli täynnä linnunhäkkejä, joissa oli vihervarpusia ja tunturikyyhkysiä. Katossa riippui täytetty haikara siivet levällään ja kuivunut kyykäärme nokassaan. Eräässä nurkassa makasi lattialla kaksi suurta laihaa koiraa häkin vieressä, jossa oli kananpoikia; korissa nukkui kissa kuuden poikasen kanssa ja laatikkokirstusta vapaaherratar otti esille kokonaisen ankanpoikueen.

Kaikista näistä eläimistä levisi tietysti hirvittävä löyhkä, ja lattia oli lian tahrima.

Vapaaherratar, joka oli näytellyt kaikki nämä lemmikkinsä, meni nyt avaamaan kolmannen huoneen ovea, ja vaikkakin mustalainen useamman kerran epäämättömän selvästi irvisteli hänelle ehkäistäkseen tätä, päästi hän maisterin sinne, ja hän joutui suureen saliin, joka oli sullottu niin täyteen huonekaluja ja kaikenlaisia esineitä, että siellä oli tuskin yhtään paljasta paikkaa. Lattialle saattoi vain vaivoin asettaa jalkansa polkematta jotakin, sillä siellä oli kasoittain vaatteita ja hetaleita, kirjoja, kuvia, karttoja; ikkunoilla oli pikareita, maljakoita, keitto-astioita; ja pitkin seiniä oli sullottuina kaappeja, tuoleja, kirjoituspöytiä sikin sokin ja toistensa päälle, niin että koko huone näytti vaatesäiliöltä eikä asuinhuoneelta.

Päättyneen katsastuksen jälkeen kutsuttiin maisteri istumaan makuukamariin ja juomaan lasin vieläkin hienompaa viiniä, ja kun yö nyt joka tapauksessa oli mennyt hukkaan, ja aamunsarastus läheni, huvitti maisteria nähdä näiden ihmisten paljastavan salaisuuksiaan.

Mustalainen täytti lasit ja rupesi uudelleen kerskailemaan, jutteli tiluksistaan, talostaan, eläimistään, ja oltuaan jonkun aikaa äänessä, meni ylpeyden perkele häneen jälleen ja hän tahtoi laulaa, mutta maisteri, jota jo väsytti olla tuollaisen suupaltin narrina, viritti silloin luutun, joka oli siinä käyttämättömänä, ja ojensi sen mustalaiselle, joka työnsi sen tyytymättömän näköisenä luotaan pakotettuna nöyryyttävään selitykseen, että ei kyennyt käyttämään sitä. Maisteri yritti viulua ja harppua, mutta tulos oli sama.

— Mutta vapaaherratar varmaankin soittaa? hän kysyi, kääntyen tämän puoleen.

Ei, ei hänkään.

Kostaakseen kysyi tilanhoitaja pilkallisesti, eikö maisteri itse tahtoisi soittaa, johon tämä vastasi soittamalla gavotin.

Tilanhoitaja kuunteli hartaudella, mutta näytti nololta, epämiellyttävästi yllätetyltä, ikäänkuin toinen olisi pettänyt hänet.

Senjälkeen maisteri lauloi säestäen harpulla esitystään, soitti tansseja viululla ja kertoi lopuksi sadun.

Vapaaherratar oli haltioissaan, mutta mustalainen istui siinä kuin uitettu koira, joka oli saanut selkäänsä, ja oli valmiina milloin tahansa ottamaan vastaan haasteen kilpalaulantaan.

Eräällä väli-ajalla hänkin hypähti pystyyn, kakisteli kurkkuaan ja puhkesi puhumaan:

— Nyt minäkin pyytäisin saada esittää yhden numeron!

— Vaietkaa te, Jensen, kiltisti Luxembureinenne! keskeytti hänet vapaaherratar.

Mustalainen kuohui kateudesta ja kiukusta ja istuutui kostoa hautomaan.

— Niin, maisteri Andreas on kyllä oikea taikuri, puhkesi hän puhumaan, mutta kananpoikia hän ei kumminkaan osaa manata esiin hatusta!

— Enkö osaa? Osaan kyllä, Jensen hyvä, osaan kaikki temppunne ja vielä monta muuta lisäksi! vastasi maisteri hyvänsävyisesti.

— Todellakin, saammehan toki nähdä, saammehan toki nähdä! huudahti vapaaherratar ja taputti käsiään.

— Maisteri antoi heidän pyydellä hetken; sitten hän otti taskustaan pienen pullon ja kynän ja pyysi palan postipaperia. Pullossa oleva neste oli väritöntä, ja hänen kirjoitettuaan paperille ei siinä näkynyt kirjoituksesta niin jälkeäkään. Sitten hän sulki kirjeen hartsisinetillä. Tämän tehtyään hän pyysi mustalaisen avaamaan kirjeen ja lukemaan.

Mustalainen joka todellakin osasi lukea, kävi aivan kalman kalpeaksi nähdessään sanan, joka nyt hyvin selvästi näyttäiksi sinivärisenä kirjoituksena, ja sillä välin kun vapaaherratar turhaan koetti etsiä sen merkitystä, vaihtoivat mustalainen ja maisteri silmäyksen, joka ei ennustanut hyvää.

— Ei, mutta mitä kummaa tämä on? kysyi vapaaherratar, joka kävi yhä uteliaammaksi.

— Siinä on vain latinankielinen sana, Romani, joka merkitsee roomalaista, vastasi maisteri, antaen syrjäkatseella mustalaisen ymmärtää, että hän sangen hyvin tiesi mustalaistenkin käyttävän romani nimitystä itsestään.

Mustalainen taisteli sisällisen taistelun siitä oliko parasta antautua vaiko nousta teloitusta vastaan, joka nyt uhkasi hänen mieskohtaisia etuuksiaan vapaaherrattaren suhteen; mutta polttava jano päästä käsiksi toisen tietoihin sai hänet peräytymään.

— Tuollainen muste maksaa kait suuria summia? hän kysyi yhdellä erää sekä myrryksissään että nöyränä.

— Ei, se ei maksa kerrassa niin mitään, vastasi maisteri. Te voitte itse mennä puutarhaan ja poimia kukan, jota sanotaan kehäkukaksi, ja pusertaa mehun siitä.

— Kehäkukka, toisti mustalainen. Mutta entäs luvut, jotka ovat luettavat?

— Luvut? — Vai niin, uskotteko todellakin ihan vakaalla mielellä, että minä puuttuisin taikojen tekoon ja manauksiin? Sanon Teille erään asian, Jensen! Jos olisin tahtonut tekeytyä tietoiseksi salatuista asioista, en olisi näyttänyt Teille milloinkaan pulloa, vaan olisi minulla ollut varattuna palanen jo edeltäkäsin täyteen kirjoitettua paperia. Ja sitten olisin valehdellut Teille ja sanonut että siinä ei ollut mitään kirjoitettuna näyttäessäni tuota valkoista paperia Teille; ja sitten olisin lausuillut: pax + max + nis + skaris. Mutta nyt näytin kehäkukan mehun Teille, ja sanon: tämä mehu on sellaista, että antaessani lakasta tulevan lämmön vaikuttaa siihen käy se siniseksi. Ulkopuolella tietoni rajoja on se, miksi se käy siniseksi; tiedän vain, että niin tapahtuu!

Mustalainen ei voinut käsittää, että kukaan tahtoi opettaa toiselle niin arvokkaita temppuja, joita saattoi käyttää jonkin sopimuksen äänettöminä ehtoina. Mutta hänen mieltään kiusasi vielä, että oli joutunut tappiolle tässä kilpailussa, jonka suhteen niin kauan oli saanut kuvitella itseään voimakkaimmaksi, ja äkkiä hän hypähti pystyyn, otti likaisen korttikasan taskustaan ja huusi:

— Varrotkaahan, maisteri, niin povaan Teille!

— Siihen ette kykene, vastasi maisteri ylhäisellä ylemmyydellä.

— Enkö kykene? sähisi mustalainen, joka luuli täydellisesti hallitsevansa sen taidon.

— Ette, siihen ette suinkaan kykene! vakuutti maisteri. Ja siihen ette kykene siitä syystä, että ette tunne minua, ette tunne vanhempiani, että vaimoani, lapsiani, esimiehiäni, ja kaikista näistä riippuu osa kohtaloani. Te ette kykene povaamaan minulle syystä, että ette aavista, mitä minä tiedän ja taidan, Teillä ei ole käsitystä siitä, mitä nykyään maailmassa tapahtuu, ettekä tiedä, kuinka ihmisten kohtaloita ohjataan. Mutta minä kykenen povaamaan Teille, ilman kortteja ja lukematta ja loihtimatta! Uskotteko sen?

Mustalainen oli vaipunut tuolille istumaan ja väänteli ruumistaan kuin käärme saappaankannan alla.

— Hm! Vai niin, Te osaatte povata minulle! puhkesi hän jälleen tulistuneena puhumaan.

— Osaan, senvuoksi että tunnen Teidät, vastasi maisteri levollisesti ja varmasti.

— Te, ohoh, Te ette tiedä mitään minusta, ette niin rahtuakaan! huudahti mustalainen tehden viimeisen itsepuolustuskokeen.

— Vai niin? enkö tiedä, lopetti maisteri sananvaihdon, osottaen äänenpainollaan, että tiesi enemmän kuin mitä itse asiassa tiesikään.

Sitten hän nousi.

Aurinko oli jo noussut ja sen säteet lankesivat uutimien läpi sisään huoneeseen. Tunturikyyhkyset kuhersivat ja vihervarpuset visersivät. Vapaaherratar oli nukahtanut tuolilleen, ja Iivana makasi kuorsaten suuressa vuoteessa noiden kahden keltaisen koiran välissä.

Mustalainen tahtoi kaataa enemmän viiniä, mutta maisteri epäsi järkähtämättömästi, jonka jälkeen hänen isäntänsä saattoi hänet keittiöön saakka.

Siellä istui nyt vuoteen laidalla nuori puoliksi pukeutunut tyttö vetäen sukkia jalkoihinsa, tuijottaen ihmeissään vieraaseen, niin että unhoitti peittää sulojaan.

— Etkö häpeä, senkin letukka! huusi mustalainen sivaltaen häntä korvalle, jonka jälkeen viskasi peitteen tytön ylitse.

Maisteri kiirehti lausumaan jäähyväisiä ja nousi kamariinsa päästäkseen rauhassa nukkumaan valvotun yön jälkeen.

* * * * *

Maisteri Törner ei ollut saanut rahtuakaan unta silmiinsä tuon merkillisen yön jälkeen alhaalla vapaaherrattaren luona. Tavan takaa hän syventyi mielessään miettimään, miten oli saattanut tapahtua, että hänen sielunsa oli joutunut kosketukseen niin alhaisella asteella olevan yksilön kuin mustalaisen kanssa, niin että tämä askarrutti hänen ajatuksiaan, valvoipa hän sitten tai oli unessa. Saattoiko se olla yleisen vetovoimalain seuraus, joka lähentää eri eläinten ruumiitten nesteitä toisiinsa, joka panee ihmiset etsimään toisiaan, joka rakentaa johtoja ja yhdyssiteitä kaikkien yksilöiden välille. Yksinäisyys, tottumus jokikinen päivä tavata useampia kertoja vain yhtä ja samaa henkilöä, sopeutumiskyky, joka tekee seurustelun ihmisten kesken mahdolliseksi, mielenkiinto saada katsella sielun salaisiin työpajoihin ja etenkin laadultaan harvinaisen sielun, joka oli kehityksen alimmalla porraspuulla ja jollaisen näkemiseen yliopiston maisterilla ei monasti elämässään ole tilaisuutta — kaikki tämä yhteensä oli tehnyt sen, että mustalainen oli tunkeutunut maisterin ajatuksiin ja syöpynyt niihin olennaisena osana, jota ei voinut enää sieltä karkoittaa.

Hän oli, saadakseen itse olla rauhassa, tahtonut pitää seurustelua epämääräisenä, mutta tänä yönä heidän sielunsa olivat silmänräpäyksen ajan törmänneet vastakkain, kipuna lennähtänyt toisesta toiseen, edut joutuneet ristiriitaan, ja tuntui siltä kuin ilmassa olisi ollut taistelua. Maisteri oli väsynyt kehnoon osaansa esiintyä tuon katalan miehen ihailijana, oli näyttänyt ylemmyytensä tarttumatta kuitenkaan tuimemmin asiaan, mutta oli varomattomasti kyllä osoittanut, että toisen persoona ja asiat askarruttivat häntä. Mustalainen, joka oli luullut olevansa vahvassa turvassa valheittensa muurin takana, oli huomannut erehtyneensä, oli tuntenut olevansa silmälläpidon alaisena, tuntenut sormen koskettavan sisälmyksiään, ja valveutunut sitten varmuudestaan. Maisteri huomasi tämän, ja haluamatta hukata aikaa ja voimia ryhtymällä hyödyttömään taisteluun katalan ja kunniattoman henkilön kanssa, päätti hän uudelleen saattaa tämän rauhaan ja antaa tuolle välttämättömälle seurustelulle niin välinpitämättömät ja ystävälliset muodot kuin suinkin, vetäytyä kuoreensa ja ummistaa silmänsä kaikelta, jota oli pakko nähdä ja kuulla.

Näissä aikeissa hän meni sunnuntai-aamuna puutarhaan tehdäkseen siellä kävelyretken. Oltiin nyt kesäkuun alussa, mutta vielä ei oltu maita yhtään muokattu, ja kaikki toivo nähdä jotakin istutettavan oli mennyttä.

Hiehoja, vuohia, lampaita ja hevosia oli lieassa hedelmäpuun rungoissa ja söivät ne siinä rikkaruohoa. Vuohet seisoivat takajaloillaan ja jyrsivät kallisarvoisia pensaita ja nuoria hedelmäpuita; eläimet olivat lianneet käytävät, tallanneet puksipensasrivit, kanat söivät kypsymättömät viinimarjat, ja kirsikkapuissa pesivät harakat ja kottaraiset. Kaikkialla vallitsi hävityksen kauhistus, eikä maisteri voinut käsittää, miten nämä ihmiset, joilla oli varoja, saattoivat sietää sellaisen katselemista; sillä vaikkakaan he eivät olisi tarvinneet siitä tuloja, niin olisi luullut, että he eivät ainakaan olisi tahtoneet luopua huvista voida käyskennellä puutarhassa. Ja tuo rehevä rikkaruoho, joka oli niin tumman ja myrkyllisen näköistä, kohotti tuota likaisuuden vaikutusta, jonka synnytti ylt'ympäri kukkalavoja tallattu eläinten saasta, pienet mustat myyränmättäät, lahonneet oksat ja menneen vuoden ruskeat varisseet lehdet.

Takiainen ja viholainen, jotka aina seuraavat ihmisen ulostuksia, olivat kasvaneet siellä monen kyynärän korkuisiksi, paljastaen sen mitä tavallisesti peitetään, ohdakkeet olivat, vainioilta karkoitettuina, juurtuneet tänne; Tussilago, jota kansa leikillään sanoo runsaudensarveksi sen uskomattoman sikiämiskyvyn vuoksi, oli levinnyt suurten harmaanvihreitten mattojen lailla, ja pimeimpiin soppiin oli kuin pimeyden töinä ilkeä villikaali kätkeytynyt haaskankeltaisine kukkineen, muistuttaen hyytyneen veren peittämää ruumista. Maisteri, jonka mieleen juohtui ne vaarat, joita tuo myrkyllinen yrtti saattoi aiheuttaa lapsille, kohotti keppinsä ja pani toimeen verilöylyn noita lempoja vastaan. Silloin kuului mustalaisen vaikeroiva ääni erään pensaan takaa. Tämä ei ollut mikään erikoinen yllätys maisterille, sillä hän oli nyt niin tottunut näkemään tämän hiipivän hahmon sukeltautuvan esille ja katoavan kaikkialla pensaiden ja aitausten taa — kaikkialla, missä vain oli jotakin, jonka taa piiloutua.

— Älkää lyökö villikaaliani, maisteri, pyysi mustalainen.

— Onko sekin pyhä? vastasi tämä, viitaten leikillisesti tarhakäärmeen murhaan.

— Ei se pyhä ole, mutta minä otan siemenet talteen!

— Vai niin, mitä sitten niillä teette? kysyi maisteri.

— Ne ovat hyviä olemassa monessa suhteessa, vastasi mustalainen salakavalasti vilhuillen, joka oli merkitsevinään sitä, että hänellä oli enemmän selvillä kuin mitä tahtoi ilmaista.

Maisterin mieleen muistui kerran myöhemmin tämä tapahtuma villikaaleista ja luuli hän täten saaneensa vahvistuksen kaikkein varhaisimpiin vaikutelmiinsa siitä, että talon asukkaissa ja heidän hommissaan oli jotakin epäilyttävää.

Kuitenkin oli tämä vain johdantona siihen, mitä mustalainen tahtoi sanoa; sillä hän tarttui heti tilaisuuteen asettaa tuo myrkyllinen yrtti jonkin muun yhteyteen, mikä näytti olevan hänen sydämellään.

— Täällä on sitäpaitsi eräitä, ryhtyi hän jälleen aiheeseen kasvoillaan mietiskelevä ilme, ja työnsi esille huulet syvämietteisellä, salaperäisellä tavalla, kuten hän aina valhetellessaan teki, täällä on eräitä, jotka kyllä tarvitsisivat annoksen villikaalia.

— Mitä sillä tarkoitatte? puhkesi maisteri puhumaan, joka tunsi olevansa hämillään kuin se, jota epäoikeutetusti epäillään tai uhataan. Mitä on tapahtunut?

— Onpahan vain tapahtunut, että joku on aamusella varastanut toisen riikinkukon, sanoi mustalainen niin voimakkaasti puhettaan korostaen, että syyllisen täytyi ottaa se itseensä.

Maisteri hymähti ajatukselle, että häntä olisi voitu epäillä, mutta antoi heti houkutella itsensä suostumaan keskusteluihin asiasta, vaikka se ei kuulunut häneen. Tuo salaperäisyys itse tapahtumassa, että riikinkukko oli varastettu keskellä kirkasta aamupäivää ihan talon ikkunan alta ja aidatulta pihamaalta, jolla talonväki kulki edestakaisin, — kaiken tämän hän toi vastaväitteenä esiin, kun vapaaherratar, Iivana ja tuo pörhöinen piika yht'äkkiä ryöpsähtivät siihen meluten ja valittaen, voivotellen linnun menetystä.

Epäilykset kohdistettiin milloin mihinkin; paikka tutkittiin, ja löydettiin kappale linnun pitkää pyrstöä.

— Tietysti se on ollut kettu, vakuutti vapaaherratar, sillä sen tapana on aina nyhtää kanojen pyrstöt.

Mustalainen oli ensin yhtyvinään tähän mielipiteeseen, mutta näytti kuitenkin olevan neuvottomana siitä, mitä ajatella, ja antoi toisten puhua. Maisterista oli aivan uskomatonta, että kettu olisi keskellä valoisaa päivää uskaltanut tulla sinne, sillä kun oli yö käytettävänään, kun riikinkukot nukkuivat taivasalla.

Sittenkun oli puhuttu puoleen jos toiseenkin, jäi maisteri yksin mustalaisen kanssa.

Asiaa väänneltiin ja käänneltiin kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja maisteri pysähtyi järkevästi siihen mielipiteeseen, että ainoastaan joku itse talonväestä oli saattanut tehdä varkauden, ja kun siten käytiin läpi henkilökunta, täytyi epäilysten aivan luonnollisesti langeta noita kahta miltei aina näkymätöntä puuseppää vastaan. Mutta keskustelun ruvetessa kääntymään siihen suuntaan, kääntyi mustalainen äkkiä ihan toisaanne.

— Ei, se ei voinut tulla kysymykseenkään; puusepät olivat täysin rehellisiä; mutta oli olemassa toinen, joka varmasti oli syyllinen, ja se oli portinvartija, joka asui tuvassa tässä ihan lähettyvillä.

Maisteri, joka ei voinut ajatellakaan sellaista mahdollisuutta, että vieras keskellä valoista päivää kiipeisi kivimuurin yli avoimelle pihamaalle siellä varastaakseen, ei tahtonut tehdä vastaväitteillä asiaa vieläkin monimutkaisemmaksi; hän antoi senvuoksi keskustelun raueta ja nousi huoneeseensa tuntien vastenmielisyyttä koko seikkailua kohtaan, jota hän ei voinut selittää.

Tullessaan illalla puutarhaan hän kohtasi mustalaisen, joka kuleksi siellä joutilaana. Keskusteluaiheen puutteessa johtui puhe riikinkukkoon. He olivat ensin joutuneet kalkkunakopin läheisyyteen, jonne kukko jo oli ryöminyt, kanojen hautoessa munia ulkona erään olkiauman alla. Maisteri, joka ei tiennyt mitä sanoa, tuli nyt lausuneeksi, että ihmisen olisi mahdotonta tarttua käsin riikinkukkoon.

— Minäpä näytän, että voi, vastasi mustalainen, jonka vastaanväittämishalu näytti kiihtyneen. Jos voi tarttua kalkkunakukkoon, niin voi tarttua riikinkukkoonkin.

Tuossa tuokiossa hän oli kiertänyt käsivartensa tuon suuren vihaisen linnun ympärille ja pusersi sitä rintaansa vasten kuin kissanpoikaa, ja vieläkin selvemmin todistaakseen portinvartijan luulotellun varkauden mahdollisuuden, hän vakuutti nähneensä henkilöitä, jotka osasivat pyydystää kyyhkysen maasta. Sitäpaitsi oli ihmisiä, jotka taisivat niin monia temppuja; hän tunsi — toisin sanoen oli kuullut puhuttavan ihmisistä, jotka houkuttelivat tykönsä toisten kanoja ja ankkoja jyväsillä, joita asettivat pitkiin juoviin, ja kaikkein ovelimmat olivat hevoshuijarit. Mennä vuonna ne olivat varastaneet punaisen hevosen naapurista, tienristeyksessä asuvalta talonpojalta, eikä oltu sen koommin nähty jälkeäkään siitä. Mutta hän kyllä tiesi, miten ne olivat menetelleet. Ne osasivat muuttaa hevosen värin voitelemalla sitä jollakin aineella niin, että karvat lähtivät, ja uusista karvoista, jotka sitten kasvoivat sijaan, ei tullut milloinkaan saman värisiä kuin entisistä lähteneistä, ja sitäpaitsi saattoi aina muutamalla veitsenviilloksella tehdä hevosen piirtopääksi, sillä leikellyt kohdat kävivät aina valkeiksi.

Nämä asiat olivat ihan uusia ja tuntemattomia maisterille, niin että hän kuuntelemisinnossaan unhoitti kysyä, mistä tilanhoitaja oli saanut kaiken tämän tietää. Ja he kävelivät edelleen, syventyen keskusteluun, joka näytti syvästi kiinnittävän mustalaisen mieltä. He siirtyivät puhumaan varkauksista yleensä, ja mustalainen ilmaisi ylenkatseensa varkaisiin, jotka tavallisesti eivät ymmärtäneet kaiken varkauden kahta tärkeintä kohtaa.

— Mitkä ne sitten ovat? kysyi maisteri niin viattomalla äänellä kuin suinkin heidän istuutuessaan kivipenkille lammikon partaalle.

— Nii-in, nähkääs — tässä mustalainen jäi hetkeksi miettimään — toinen on se, että aina tekee työnsä rikostovereitta, ja toinen se, että varaa kaksi todistajaa.

— Tarkoitatko että voi todeta alibin? Tiedättekö mitä se merkitsee?

Mustalainen oli pari sekuntia miettiväisen näköinen, eikä tuntunut tietävän mitään alibista, mutta ei tahtonut tapansa mukaan ilmaista tietämättömyyttään, jonka vuoksi vastasi:

— Sanokaahan Te ensin, mitä tarkoitatte — hm, niin minä sitten myöhemmin lausun mielipiteeni.

— Alibi, loihe maisteri lausumaan, on jokaisessa puolustuksessa tärkein, sillä jos voin todistaa, että kysymyksessä olevassa tilaisuudessa olen oleskellut muualla kuin siellä, missä rikos tehtiin, niin minut vapautetaan.

— Juuri samaa aioin minäkin sanoa, keskeytti mustalainen innokkaasti kuunnellen ja teeskentelemätön ilo kalpeilla kasvoillaan. Mutta, jatkoi hän, yksinolo on kuitenkin kaiken varkauden ensimmäinen sääntö.

— Niin, voipa se niinkin olla, tuumiskeli maisteri, mutta tärkeämpää on kuitenkin, että ei missään muodossa jätä jälkeensä mitään corpus delicti'ä. Tiedättekö, mitä corpus delicti on?

Kyllä, hän tiesi kyllä osapuilleen, mitä se oli, mutta ei voinut ilmaista sitä niin hyvin, ja senvuoksi hän olisi kernaasti kuullut maisterin mielipiteen ensin, hän kyllä sitten sanoisi oliko hän samaa mieltä.

— Corpus delicti, vastasi maisteri, joka äskettäin oli tutkinut lakitiedettä, voi olla esine, joka on pidätetyn hallussa, tai myöskin esine, joka on jäänyt varkaalta paikalle, jossa varkaus tapahtui — tai esim. ase, jos murha on kysymyksessä, hän lisäsi. Sitäkö tarkoititte?

— Sitä kyllä, lähinnä, vastasi mustalainen reippaasti, vaikkakin hänen naamansa oli venähtänyt hiukan pitkäksi.

— Edelleen, jatkoi maisteri, joka kuvitteli olevansa opetusistuimella — mikä oli hänen vaarallinen tapansa — edelleen on pidätetyn aina tunnustettava yksityisseikat, mutta kiellettävä pää-asia. Murhaajan on myönnettävä, että hän oli murhapaikalla saapuvilla, siltä varalta että joku olisi nähnyt hänet, mutta hänen on aina asetettava siten, että voi jotenkuten todennäköisesti väittää olleensa siellä muilla asioilla. Tuhmemmin ei voi tehdä kuin kieltää kaikki; silloin sekaantuu vain ristiriitaisuuksiin. Ja kaikkein tuhminta on se, ettei osaa hillitä kieltään, vaan lausuu uhkauksia ja toivomuksia, niin että jälkeenpäin, vaikkakin viattomana, voi joutua syylliseksi asioihin, joita ei ole koskaan tehnyt. Te olette varomaton mies, Jensen. Tässä eräänä päivänä Te lausuitte toivomuksen, että salama löisi talliin, jotta saisitte nostaa palovakuutussumman ja rakentaa uuden. Ajatelkaahan nyt, että talli palaisi ensi yönä! Epäilisin tietysti heti Teitä, senvuoksi että olette toivoneet niin tapahtuvan ja senvuoksi, että tästä tapauksesta olisi Teille hyötyä, Teidän silti kuitenkaan tarvitsematta olla syyllinen.

— Antaisitteko ilmi minut?. puuttui mustalainen äkkiä puheeseen.

Nyt maisterin täytyi jäädä miettimään, ja sen hän teki perusteellisesti.

— Nähkääpäs, sai hän lopulta sanelemaan, on olemassa jotakin, jota sanotaan vihjauksiksi ja jotakin, jota sanotaan ilmi-annoiksi. Vihjaukset merkitsevät sitä, että epäilen ja yksityisesti ilmaisen viranomaisille tämän epäluuloni siinä mielessä, että he panisivat toimeen itsenäisiä tutkimisia, joiden perusteella he yksinomaan voivat toimeenpanna satunnaisen vangitsemistoimenpiteen. Mutta — hän jatkoi, meidän oikeustoimemme menettelytavassa on niin paljon vanhentunutta ja huonoa, että minä puolestani näkisin siinä kernaasti paljon korjattuna. — Sanokaa minulle yksi seikka, ettekö aio osottaa portinvartijaa mahdolliseksi syylliseksi linnun varkauteen?

Mustalainen vastasi nopeasti:

— En, sitä en uskalla tehdä, sillä hän on hyvissä väleissä viranomaisten kanssa.

— Siihen pitäisi Teidänkin pyrkiä, vastasi maisteri, joka tahtoi antaa toiselle pienen muistutuksen. Enkä käsitä, kuinka Te voitte vihata sitä, joka suojelee omaisuuttanne, ja jota ilman ette voisi nukkua rauhassa ainoatakaan yötä.

Mustalainen puhkesi sadattelemaan portinvartijaa, teki tiettäväksi, että sen pahempaa konnaa ei voinut ajatella olevankaan, ja kiihdytti itseään siihen määrin, että tuli lopulta sanoneeksi, että toivoi näkevänsä tämän makaavan kaula katkaistuna ojan reunalla. Senjälkeen hän äkkiä hillitsi itsensä ja käänsi jälleen keskustelun rikoksiin ja rikollisiin yleensä. Maisteri, jolle uusi, tuntematon näköpiiri avautui, ja joka oli ihmetellyt sitä, miksi mustalainen, joka epäili portinvartijaa, ei antanut haastetta tälle, päätti nyt tunnustella, olisiko mahdollisesti ollut olemassa jotakin salaista syytä siihen, että mustalainen ei uskaltanut käydä naapurin kimppuun. Hän otti senvuoksi jälleen opettajamaisen äänilajinsa, ikäänkuin oli; jatkanut esitelmäänsä oikeudenkäynnistä ja oikeudenkäytöstä puhtaasti filosoofiselta näkökannalta katsottuna.

— Läpikotaisin ovelien rikollisten tavallinen menettelytapa on myös impliseerata asiaan henkilö, josta saatettiin odottaa vaarallisinta todistajaa.

— Mitä impliseeraamisella tarkoitetaan? kysyi mustalainen innokkaasti ja uteliaasti.

— Impliseerata voi monella tavalla. Yksi tapa on antaa peljätyn todistajan nähdä niin paljon rikoksen valmistuksesta, että rikollisen jouduttua vangituksi voidaan ilmoittaa todistajan tienneen rikoksesta, josta tämä on jonkun aikaa vaiennut; mutta samalla on katsottava, että tämä ei saa nähdä niin paljon, että voisi ilmoittaa asian viranomaisille. Ymmärrättekö dilemman eli ansan? Tehköönpä todistaja ilmiannon tahi olkoon tekemättä, on hän asiaan sotkeutunut, toisin sanoen impliseerattu siihen.

— Sehän on suurenmoista! huusi mustalainen poissa suunniltaan. Se on suurenmoista! Ja hänen kasvonsa säteilivät ihastuksesta.

— Toinen tapa, jatkoi maisteri, jota suuret rikolliset myöskin käyttävät, on se että koettavat edeltäkäsin saada inhabiliteettisyitä todistajaa vastaan. Tiedättekö, mitä inhabiliteetti on? Inhabiliteettisyynä pidetään sukulaisuutta tai vieläpä vain kihlaustakin tai löyhää tuttavuutta haastetun sukulaisen kanssa; sitten pidetään todistajaksi inhabiilina ilmeistä vihamiestä tai kadehtijaa. Siten Teidän puuseppänne olisivat inhabiileja todistajia portinvartijaa vastaan, jos voitaisiin näyttää toteen, että he ovat olleet vihamielisessä suhteessa häneen.

— Ei, mutta onko tämä todellakin mahdollista! huusi mustalainen ja oli tarttumaisillaan maisterin käteen. Kylläpä Te olette mahtaneet lukea ja tutkia monen moisia kirjoja tietääksenne ja taitaaksenne noin paljon!

Sitten hän katui osoittamaansa haltioitumista, ja ylpeyden perkele sai hänet jälleen valtoihinsa.

— Sanonpa Teille muutoin, että olen minäkin lukenut ison joukon, hän selitti; maisteri ehkä ei ole lukenut kertomuskirjaa Luxemburgin kreivistä?

— En, sitä en ole tehnyt, vastasi maisteri totuudenmukaisesti. Mutta olen kuullut puhuttavan hänestä, ja olen kuullut Teidän laulavan laulun hänestä.

— Oh, siinäpä vasta kirja, uskokaa pois, sanoi mustalainen pöyhkeillen toisen tietämättömyyden vuoksi, siinä kirja, josta joka ihmisellä on jotakin oppimista, ja sitten se on niin hauska. Ajatelkaahan kreiviä, joka varastaa ja murhaa, ja jota poliisi ei milloinkaan saa kynsiinsä, niin kernaasti kuin tahtoisikin! Se oli sukkela mies, uskokaa pois. Ajatelkaahan, hän kävi kirkkomaissa ja mestauspaikoissa, missä kaivettiin ruumiita maahan, ja myrkytti sitten neuloja, joita asetti sittemmin niiden henkilöiden tuolinistuimiin, joita tahtoi pois päiviltä; sillä, nähkääpäs, ruumiit ovat myrkyllisiä. Ja jotakin ottaessaan hän otti aina ja ainoastaan vain rahaa, sillä niitä nähkääs ei voi tuntea, ja ne menevät jälleen menoaan kuten tulevatkin; mutta kalleuksia ja jalokiviä hän ei ottanut milloinkaan, niin että poliisin tullessa ja ryhtyessä tutkimukseen ei ollut niin mitään löydettävissä!

Hän oli puhunut lämmöllä, mutta lopetti nyt äkkiä, ikäänkuin olisi sanojaan katunut.

Ja peittääkseen tekemänsä virheen hän kääntyi vihaisena porttitupaa kohti, joka pilkoitti pensaiden lomista, pusersi kätensä nyrkkiin ja puhkesi puhumaan:

— Tässä maailmassa on niin monta konnaa, ja tuo portinvartija on ilkeä roikale!

Maisteri tunsi olevansa pahoilla mielin tämän keskustelun jälkeen, ja puolittain katuen kaikkea sitä, minkä tiesi tämän illan kuluessa sanoneensa, hän laskeutui levottomana vuoteeseensa.

* * * * *

Kahdeksan päivää myöhemmin maisteri Törner oli tavallisella aamukävelyllään hyvin apeassa mielentilassa; sillä edellisellä viikolla oli tapahtunut sangen runsaasti sellaista, mikä olisi ollut omiaan järkyttämään levollisemmankin luonteen tasapainoa. Päivää jälkeen keskustelun rikoksista ja rikollisista maisteri oli metsäkävelyllään löytänyt muutamia varastetun riikinkukon sinisiä rintahöyheniä ja vienyt ne mukanaan kotia; oli näyttänyt löytöään, ja luullut siten vapauttaneensa portinvartijan epäluuloista, tuo löydetty saalis kun melkein suorastaan todisti ketun syylliseksi. Mutta hänen väitteisiinsä ei oltu oikein uskottu, ja mustalainen oli väittänyt vastaan, että kaikkein ovelimmat hirtehiset aina älysivät johtaa huomion toisaalle ja hommata väärän "corpus delictumin". — Siinä maisteri sai nyt ensikerran kuulla opetuksiaan — corpus delictum!

Mutta seuraavana aamuna maisteri oli löytänyt muutamia veitsellä terävästi katkaistuja siipisulkia, ja tuodessaan ne mukanaan kotia, oli mustalainen voitonriemussaan ja selitti, että ei kait kettu sentään kulkenut veitsi taskussa.

Seuraavana yönä oli kalkkunakukko varastettu, eikä siitä voitu löytää jälkeäkään.

Seuraavana iltana maisteri oli seissut rautaportilla mustalaisen kanssa, kun laamannin poika, joka oli tilanomistaja, oli tullut ratsastaen, pysäyttänyt hevosensa ja kysynyt kiivaasti saisiko hän ostaa koirasankan, jonka hän näki käydä lyllertävän siinä nurmikolla. Mustalainen vastasi hänelle kohteliaasti, että hän ei voinut myydä sitä.

Yöllä koirasankka hävisi.

Täällä oli muutamia seikkoja, jotka tekivät tapahtumat sangen salaperäisiksi. Jos kettu oli ottanut kalkkunakukon, joka oli sisällä kopissa orrellaan, ja jolla oli voimaa puolustaa itseään, miksi se ei sitten ollut ottanut kanaa, joka makasi hautomassa oljilla avonaisella paikalla ulkopuolella — semminkin kun asiantuntevat ihmiset vakuuttivat, että kettu ei voi viedä kalkkunakukkoa, mutta kanan kylläkin?

Ja edelleen: miksi varastettiin koirasankka juuri laamannin pojan käynnin jälkeisenä yönä? Suorastaan järjetöntä olisi ollut epäillä rikasta ja ylhäistä miestä, eikä talonväestä kukaan uskaltanut viitata siihen suuntaan. Piilikö tässä jotakin, tai oliko se asianhaarain tilapäistä yhteen sattumista? Mutta entäs sitten sulat, jotka olivat selvässä tarkoituksessa asetetut maisterin tielle, jotta hän ne löytäisi? Mitä sillä oli saatettu tarkoittaa? Jos portinvartija oli varas, niin ei kait hän olisi mennyt panemaan esille todistuksia siitä, että kettu ei ollut voinut tehdä sitä! Yhtä vähän puusepät olisivat tehneet niin, jos olisivat olleet syyllisiä. Kuka sitten oli asettanut sulat sinne, ja missä tarkoituksessa? Pelkkiä arvoituksia!

Sitäpaitsi olivat sekä vouti että kivalteri käyneet näinä päivinä Bögelyssä tutkimassa paikkaa, missä varkaudet olivat tehdyt. Vapaaherratar ja mustalainen olivat valmistaneet voudille juhlallisen vastaanoton, tarjonneet viiniä ja lähettäneet maisteria noutamaan, jonka olivat kuvanneet innokkaaksi tanskanystäväksi, jonka jälkeen olivat ylistäneet häntä ja kerskuneet hänen kustannuksellaan rajattomasti, ikäänkuin olisivat tahtoneet kaapia kultaa hänestä, jolla sitten kullata itseään ja omaansa. Vieläpä mustalainen oli esittänyt maisterin hyvänä ja likeisenä ystävänään, opettajanaan, uskottunaan, niin että maisterista lopulta tuntui tukalalta, ja oli hän torjunut tuon imartelun, mikäli oli ollut mahdollista tehdä se toista loukkaamatta. Ja merkillisintä tässä seikassa oli se, että aivan sama esitys oli uudistunut kivalterin käynnillä, mikä tapahtui hiukan myöhemmin kuin voudin.

Senjälkeen portinvartija oli kaikessa kiireessä haastettu Hälsingborgin piirituomarin eteen, ei lintujen varkaudesta, vaan muutamien lankkujen vuoksi, ja oli joutua siitä syystä vankeuteen, kun mustalainen äkkiä kantajana oli esiintynyt jalomielisenä ja luopunut kaikista rangaistusvaatimuksista, jonka jälkeen portinvartija kyynelsilmin oli kiittänyt hyväntekijäänsä, jota piirituomarikin ylisti hänen kauniin menettelynsä vuoksi.

Mutta päivää ennen kuin riitapuolet menivät oikeuteen, oli nuo kaksi puuseppää kadonnut ja heidän sijassaan oli kaksi uutta, jotka saivat nimenomaisen määräyksen olla jalallaan astumatta portinvartijan oven sisäpuolelle, tämä kun muka piti salakapakkaa.

Tapauksia oli kertynyt ihan kasaantumalla, niin että maisteri Törner ei ollut voinut seurata mukana ja päästä perille niiden merkityksestä ja keskenäisestä yhteydestä, kaikkein vähimmän viimeksi sattuneesta, joka hämmästytti häntä enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Hän oli näet eräänä aamuna nähnyt tuon pörhöpäisen tytön kamarissaan panevan kokoon hänen vuodettaan, ja pyytäessään tähän selitystä vaimoltaan hän oli saanut kuulla, että tyttö oli otettu heille palvelukseen tilanhoitajan suosituksesta, jolta rouva oli tiedustellut piikaa, joka voisi häntä auttaa taloustoimissa. Sen lisäksi tuli, että talon puusepät olivat kertoneet piian olevan mustalaisen sisar, jota tämä ei tahtonut myöntää, niin että tytön kuten Iivanankin täytyi puhutella veljeään monsieur arvonimellä.

Kun maisteri nyt oli ennättänyt pyökkimetsän läpi ja joutui kuusipuistikkoon, missä nuorten kuusien kattama polku johti kulkijan ylös erästä mäkeä — sieltä hän oli löytänyt riikinkukonsulat — oli hän kuitenkin saanut vaikutelmansa jotakuinkin järjestykseen ja päässyt siihen lopputulokseen, että tuossa talossa oli salaperäisiä asioita tekeillä ja että paraillaan kudottiin minkä kerettiin hänen ympärilleen verkkoa, johon hän ehkä itse tietämättään oli antanut langat.

Kaiken tämän tarkoitusta hän ei kyennyt selvittelemään, sillä mustalainen teki syrjähyppäyksiä ja jätti tielleen levähdysjälkiä kuten jänis lumiselle tanterelle, eikä maisteri voinut seurata hänen hämmentyneitten aivojensa oikkuja. Mutta kaikkia epäluulojaan vastaan hän saattoi asettaa vain yhden ainoan vastasyyn: miehen hyvän taloudellisen aseman, jonka täytyi vapauttaa hänet kiusauksesta joutua varkaaksi.

Mustalaisen ja maisterin välit olivat viime päivinä olleet hyvät, ehkäpä edellinen oli ollut ystävällisempikin kuin muutoin ja ryömivämpi; mutta tuo vanha itsetietoinen äänilaji, jonka tämä alku-aikoina oli omaksunut, palasi jälleen, kun maisteri ei enää rasittanut häntä viisaudella, jota kukaan ei pyytänyt, ei musiikin, maanviljelyksen eikä taikatemppujen alalla.

Vapaaherratar ei näyttäytynyt milloinkaan, ja laulu ja soitto olivat vaienneet alhaalla, josta maisteri päätteli, että mustalaisen esiintyminen taiteilijana ei tehnyt enää mitään vaikutusta tämän mielitiettyyn, mutta josta hän teki myöskin tuon itselleen epämiellyttävän johtopäätöksen, että jäljelle oli jäänyt jotakin kaunaa tuosta illasta, jolloin hän oli voittanut tuon tyhjänkerskujan, ja vapaaherratar vaientanut tämän laulun.

Metsäpolulla aurinko paistoi nuorten kuusien lomiin, ja maisteri kulki katsellen tuoreita jalanjälkiä, jotka olivat painuneet maahan varisseihin havuneulasiin, ja jotka eivät voineet olla hänen omiaan, kun samassa tuokiossa harakka pyrähti lentoon tiheän pensaikon kätköstä ja kirkuen katosi yli kuusenlatvojen. Maisteri pysähtyi heti paikalla, tuijotti puiden pimentoon ja näki pesän, joka oli erään nuoren kuusen oksien ja rungon välissä. Kimppu auringonsäteitä tunkeutui sinne ja heijasti keltaisenvihertävän valon runkoihin. Äkkiä maisterin katse kiintyi erääseen puuhun, jonka kuoreen oli piirretty terävällä veitsellä monenmoisia merkkejä, ja niin syvälle että valkea puu paistoi esille, ja pihka oli valunut kyynelinä ja viiruina aina kuusen juurelle saakka.

Maisteri katseli näitä sangen selviä merkkejä, joiden piirtäminen todisti suurta harjaantumista ja varmaa kättä, ja ensimmäiseksi häntä hämmästytti niissä niiden yhtäläisyys merkkien kanssa, joita lännen villit intiaaniheimot käyttivät, ja joiden kuvia hän oli nähnyt eräässä matkakuvauksessa Uudesta Ruotsista Delaware virran varrella. Mutta hänen päähänsä ei pälkähtänyt asettaa näitä kahta kirjoitustapaa mihinkään yhteyteen keskenään. Kuitenkin saattoi hän ymmärtää niin paljon, että kaikkien kansojen kuvakirjoitus eli hieroglyyfit mahdollisesti olivat keskenään sukua, ja nähdessään tässä käden, avaimen ja silmän kuvattuina, hän teki sen johtopäätöksen, että vertailemalla, tutkistelemalla ja jonkinlaisella yhdistelemiskyvyllä voisi olla mahdollista selittää näiden merkkien tarkoitus ja saada niiden avulla vihiä salaisuuksista, jotka kenties koskivat häntä enemmän kuin hän tahtoi uskoa. Hän otti kuitenkin esiin muistikirjansa ja piirsi siihen hieroglyyfit niin tarkoin kuin osasi. Mutta sensijaan että olisi kääntynyt takaisin kotia, kuljettuaan nyt polun päähän aina portille saakka, hän vaelsi edelleen aituuksia kohti pannakseen täytäntöön päätöksen, jota oli kauan hautonut, nimittäin käydä naapurinsa luona saadakseen joitakin lähempiä tietoja ihmisistä, joiden luo oli asettunut asumaan, ja joilla nyt näytti olevan salaisia aikomuksia hänen suhteensa, ja jotka tuntuivat tahtovan sekoittaa hänet omiin asioihinsa.

Lujasti päättäen kuitenkin, että ei sanoisi pahaa sanaakaan isännästään eikä heittäisi epäluulon varjoakaan häneen, hän astui puoli tuntia myöhemmin talonomistaja Virupin eteiseen ja kohtasi piian, jonka pyysi tulostaan ilmoittamaan.

Astuessaan sisään tupaan hän näki isännän istuvan uunipenkillä ja katselevan terävillä harmailla silmillään tulijaa istuimeltaan kohoamatta, mutta pyytäen tätä anteeksi senvuoksi, että hänellä oli kihti jaloissa.

Maisteri oli selvillä siitä, mitä tuo kihti merkitsi, ja ymmärsi sen olevan epäkohteliaisuuden verhona; hän asettui senvuoksi muitta mutkitta istumaan parhaaseen nojatuoliin eikä ottanut hattua päästään, pyytäen sitä anteeksi sillä, että hänen päätään pakotti.

Sitten hän esitti asiansa.

— Saavun, hän lausui, sekä tervehtimään naapuria että pyytämään erästä palvelusta. Tiedätte arvattavasti kuka olen, mutta varmaankaan ette, mitä minulla on tällä seudulla tekemistä. Olen kuitenkin muun muassa kasvienkerääjä, ja tämän tutkimusalan vuoksi minun on toisinaan pakko nousta aidan yli toisten maille; sallitteko minun astua vainioillenne, jos lupaan olla tallaamatta viljaa?

Talonomistaja antoi aprikoimatta luvan, tottumaton kun oli niin suureen kohteliaisuuteen vihollisten puolelta, vieläpä hän suli niin, että ponnisteli itse jatkaakseen keskustelua, mikä ei aluksi näyttänyt houkuttelevan häntä.

— No, puuttui hän puheeseen, Te siis asutte Bögelyssä; mitä pidätte isännästänne?

Sitä kysymystä maisteri juuri oli kaivannut, ja hän tarttui kärkkäästi siihen:

— Minusta hän tuntuu kelpo mieheltä, mikäli osaan arvostella.

— Hiukan renttumainen, vai kuinka? virnisteli talonomistaja.

— Sitä en ole huomannut, vastasi maisteri.

— Hänhän hävittää vapaaherrattaren sekä rahat että kartanon.

— Oletteko todellakin sitä mieltä? kysyi maisteri uudelleen, lujasti päättäen saada vastaväitteillään totuuden esille. Hänhän on kuitenkin palkaton tilanhoitaja ja astelee itse kuin renki auran perässä, niittää ja juottaa elukat, niin että tuntuu siltä kuin hän ansaitsisi ruokansa.

— Kyllä minä tiedän, että olette hänen hyvä ystävänsä, vastasi talonomistaja, enkä tahdo senvuoksi sanoa mitään pahaa hänestä!

Nyt maisteri pelästyi! Hänen hyvä ystävänsä! Mutta hän katsoi olevan vielä liian aikaista vetäytyä tulesta.

— Hänen ystävänsä? Mitä sillä tarkoitatte? Ystävyyttä voi olla olemassa vain samalla sivistystasolla olevien henkilöitten kesken, lausui hän Ciceron De amicitian sanoilla, enkä ole minkäänlaisella tuttavallisuudella kunnioittanut tilanhoitajaa.

— Niinpä tietystikin, vastasi talonomistaja ja oli sen näköinen kuin hänellä olisi ollut jotakin sydämellään, minä en tietenkään tiedä muuta kuin mitä kerrotaan! — Tällä seudulla häntä pidetään suurimpana roistona, mikä milloinkaan on maan pintaa polkenut, ja ellei vapaaherratar joudu vaivastalolle ennen Mikonpäivää, niin se sitten on ilmetty ihme.

— Mitä sanottekaan? Oletteko todellakin sitä mieltä? puhkesi maisteri puhumaan. Eikö vapaaherratar sitten ole hyvissä varoissa?

— Hänellä kyllä on ollut sangen paljon, mutta sen tuo konna on tuhlannut, ja niin pitkälle on jo mennyt, että veroja ja tien kunnossapitorahoja on ulosmitattu. Mutta hän on ovela mies, ja kun vouti tulee ottamaan eläimiä, niin ne on pantu Jensenin nimiin hänen omaisuutenaan.

Maisteri oli saanut vahvistuksen tärkeimpään, mihin perusti epäluulojensa koko rakenteen nimittäin siihen, että vapaaherratar oli rutiköyhä; ja nyt hän käsitti, miksi talo päästettiin rappeutumaan, miksi siellä keitettiin pilaantunutta ruokaa, miksi… Tähän hän pysähtyi, ja jotta ei olisi joutunut kiusaukseen kehittää ajatuksiaan ääneen, hän lopetti kyselynsä, nousi, kiitti osalleen tulleesta hyväntahtoisuudesta sekä lausui jäähyväiset.

Talonomistaja näytti kummeksuvan keskustelun äkillistä loppumista, ja kihtinsä unohtaen hän nousi saattaakseen vieraan ulos.

Eteisessä juohtui maisterin mieleen, että hänen olisi sanottava kaikki ja voimakkaasti kumottava epäluulon varjokin siitä, että hän oli mustalaisen ystävä, minkä ihmiset helposti saattoivat uskoa, kun hän täten muitta mutkitta ohautti naapurin jokaisen tiedonannon, jotka tämä oli antanut ehkä ystävällisessä tarkoituksessa. Mutta toinen ajatus oli ristiriidassa toisen kanssa, ja talonomistajan kasvoista kuvastui jo sellainen kylmyys, että hän ei saanut sanaakaan suustaan, vaan nosti lakkiaan ja läksi.

Hän tunsi tehneensä tuhmuuden, kun sitä nyt ajatteli astuessaan portin läpi kulkeakseen niitun yli jälleen kotia. Mutta oli liian myöhäistä kääntyä takaisin, varsinkin kun näki mustalaisen kulkevan vartioimassa puutarhan ulkopuolella lähellä aitausta, ja oli tämä luultavasti hänet jo huomannut.

Hän ei tahtonut kernaasti tavata Jenseniä juuri nyt tullessaan naapurista, josta häntä oli varoitettu, mutta tässä ei ollut mitään mahdollisuutta välttää kohtausta, jonka vuoksi ainoa, minkä hän saattoi tehdä, oli käydä suoraan vihollista vastaan.

Jensen kävi pää kumarassa, kädessään riuku ja oli mittaavinaan maata osoittamatta, että näki maisterin lähestyvän.

Tämä toivotti äänekkäästi hyvää huomenta. Mustalainen oli hämmästyvinään, mutta ei virkkanut sanaakaan, jonka vuoksi maisteri päätti itse käydä suoraan asiaan ja sanoa kaikki, minkä saattoi sanoa totuuden tulematta liian selvästi esille.

— Olen ollut naapurissamme pyytämässä lupaa saada kulkea hänen maansa kautta, hän selitti.

Mustalainen pakotti huulilleen hymyn, joka oli olevinaan ystävällinen, mutta samalla välinpitämätön kyseessä olevan asian suhteen. Hän vaikeni edelleenkin.

Maisterin oli mahdotonta peräytyä; hänen täytyi jatkaa, vaikkapa sitten olisi joutunut harhaankin, mikä hänelle perusteellisesti tapahtuikin, sillä hänet valtasi äkkiä vastustamaton tarve puolustaa itseään. Teillä ei ole ystäviä tällä seudulla, Jensen, hän sanoi. Talonomistaja tuolla puhui pahaa teistä.

— Sen kyllä uskon! vastasi mustalainen. Sillä hän tavoitteli aikoinaan vapaaherratarta ja tämän rahoja, mutta kun ei onnistunut, niin alkoi syytää törkyä minun niskoilleni.

Tämä nyt vasta oli valhetta, ajatteli maisteri, joka oli tottunut siihen, että mustalainen aina pyyhki likansa muihin; mutta oli uskovinaan syytteeseen.

— Sen minä hänelle sanoinkin, hän jatkoi, ja sanoin vielä paljon muutakin, siksi että hyvin huomasin hänen olevan kateellisen. Kiitin Teitä, Jensen, kelpo mieheksi ja epäitsekkääksi mieheksi, joka itse oli työssä vainiolla, vaikka olittekin tilanhoitaja, ja sitä ei tee kukaan muu tilanhoitaja koko maassa; ja minä sanoin hänelle suoraan, että vapaaherratar ei suinkaan ollut erittäin hyvä Teille, kun antoi Teidän noin raataa ilman palkkaa.

Tässä mustalainen meni ansaan, sillä hän uskoi järkähtämättömästi siihen, että maisteri ei osannut valehdella, koskapa tämä ei ollut valehdellut milloinkaan ennen; ja kiitollisena siitä, että oli onnistunut syöttämään maisterille valheensa, tarttui hän tämän käteen ja puristi sitä teeskentelemättömällä liikutuksella, ylistäen onnellista kohtaloa, joka viimeinkin oli sallinut hänen tavata rehellisen ihmisen, joka puhui hyvää hänestä. Ja hän antoi liikutukselleen vallan, avasi sydämensä, kertoi viime vuosien kadosta, mikä oli köyhdyttänyt heidät, ilkeistä ihmisistä, jotka olivat pettäneet heitä rahoissa, joita olivat näiltä lainanneet, huolistaan joka viikko hankkia ihmisille ja eläimille ruokaa, kaikesta, mikä saattoi herättää sääliä häntä ja hänen asemaansa kohtaan.

Maisteri käytti tilaisuutta miehen ollessa taipuvaisella mielellä ja näyttäessä olevan halukas kuuntelemaan hyvää neuvoa, osoittaakseen hänelle, miten mieletöntä oli olla maata viljelemättä, joka kuitenkin antoi leipää, ja koetti saada hänet vakuutetuksi siitä, että taloudelliselta kannalta katsottuna oli parempi vuokrata väkeä hoitamaan maata ja työskentelemään vainioilla, kuin että tilanhoitaja itse tuhlaisi aikansa siihen.

— Jos lepäätte jollakin penkillä, polttelette piippua ja pidätte väkeänne silmällä, niin on se paljon suuremman arvoista kuin että Te itse, joka olette tavoiltanne hieno kaupunkilaisihminen, kuljette täällä ja raadatte, lopetti hän kehoituksensa.

Tuo penkillä makaaminen ja piipun poltteleminen mahtoi miellyttää mustalaista suunnattomasti, sillä ensikerran hän myönsi, että maisteri oli viisas mies, joka jakeli pelkkiä hyviä neuvoja, joita hän tulisi kiitollisena käyttämään hyväkseen.

Maisteri jätti kiitollisen oppilaansa säälien, kuten säälitään onnetonta, joka alentuu valittamaan kohtaloaan, ja tuntien sitä levollista tyydytystä, mikä aiheutuu tiedosta, että on saanut toisen kiitollisuudenvelkaan itselleen. Hän tunsi itsensä tämän kohtauksen jälkeen turvallisemmaksi mustalaisen suhteen, ja kun hän ei enää pelännyt tätä, katosi hänestä kaikki pienten vääryyksien ja hävyttömyyksien synnyttämä kauna ja hän unohti kaikki epäluulonsa, jotka äsken saamansa tiedot miehen taloudellisesta asemasta olivat kuitenkin osoittaneet oikeiksi.

Hän kulki sangen ylevässä mielentilassa läpi puutarhan, kun näki samassa erään ihmisen makaavan silmillään maassa auringonkellon juuressa; hän huomasi tämän heti tuoksi pörhötukkaiseksi piiaksi.

— Miksi Magelone makaa täällä? hän kysyi, ihmetellen sitä, että näki tytön ulkona tähän aikaan päivästä, jolloin tämä tavallisesti siisti hänen huonettaan.

Tyttö nousi hitaasti, ja peittäen kädellään itkusta mustaviiruisia poskiaan ja punaisia silmiään, hän nyyhkytti:

— Rouva on ajanut minut pois!

— Miksi niin, lapseni, kysyi maisteri edelleen.

Piika oli hetken vaiti ja sanoi sitten nyyhkyttäen:

— Rouva sanoi, etten ollut kylliksi hieno, mutta minulla on vain tämä yksi ainoa hame, enkä voi sille mitään.

Maisteri katseli tuota pörhöistä piikaa, joka oli hyvin likainen, mutta kaulassa kaksi helminauhaa ja korvissa renkaat koristuksina. Ja vaikkakin hän hyvin hyvästi näki asian oikean laadun, ei hänellä ollut sydäntä sanoa tytölle, mitä asiasta ajatteli; hän pyysi senvuoksi, että tämä ei olisi vihoissaan rouvalle, joka oli hyvin sairas eikä varmaankaan ollut tarkoittanut pahaa.

Piika katseli maisteria haralla olevien sormien lomista ja kysyi niin rukoilevalla äänellä kuin taisi:

— Mutta maisteri kyllä ottaa minut takaisin jälleen?

— Niin, näepäs lapseni, niihin asioihin minä en puutu. Ne ovat vaimoni hallussa! hän vastasi ja jatkoi matkaansa, pahalla tuulella tästä yrityksestä saada hänestä ratkaisija riitaan, josta hän ei tiennyt niin mitään.

Jouduttuaan portaitten luo oli hänen lapsentyttönsä siellä sänkyvaatteita piiskaamassa.

— Mitä Magelonelle on tapahtunut? hän kysyi.

— Se vasta on siisti neitsyt, vastasi tyttö. Hän on tuonut syöpäläisiä sänkyihin ja tartuttanut vielä rohtumia lapsiin. Rouva on usein kieltänyt häntä suutelemasta heitä, mutta siitä huolimatta hän sen tekee. Ja kun hänet nyt sanottiin irti, sähisi hän kuin kissa ja vannoi ja kiroili, että se vielä kostetaan ruotsalaisroistoille.

Piian purkaessa närkästystään maisteri huomasi jotakin liikettä erään uutimen takana vapaaherrattaren huoneustossa, ja hän ymmärsi, että siellä kuunneltiin.

— Tämä oli ikävä juttu, virkkoi maisteri kuin itsekseen noustessaan kamariinsa, mielensä täynnä levottomia aavistuksia, sikäli kuin hän tunsi mustalaisten leppymättömän kostonhalun, kun niitä tavalla tai toisella oli loukattu. Mutta sitten hän muisti sen ystävällisen keskustelun, mikä hänellä äsken oli ollut veljen kanssa, ja senjälkeen ajatukset palasivat takaisin aamulliseen käyntiin naapurin luona, tietoihin, jotka hän oli täällä saanut, näkemiinsä salaperäisiin merkkeihin. Ja kaikki se pimeä ja epämieluisa, mitä talossa oli tapahtunut, avautui hänen eteensä, niin että hän hetkisen väkivaltaisessa kaipuussa päästä kaiken ulkopuolelle, päätti matkustaa pois kaikesta, yhdentekevää minne, mutta niin pian vain kuin mahdollista!

Täällä, sen hän tunsi, askarrettiin asioissa, ja punottiin juonia, jotka alkoivat kiertyä tiukasti hänen ympärilleen ja uhkasivat tukahuttaa hänet.

TOINEN OSA.

Niiden kahdeksan päivän kuluessa, jolloin maisteri Törner odotti vastausta anomukseensa saada luvan poistua paikkakunnalta, oli talossa sattunut uusia ja odottamattomia tapauksia.

Taloon oli tullut renki ja puutarhuri. Renki, joka huomasi pian, että tilanhoitaja ei ymmärtänyt mitään siitä, mikä oli hänen hoidettavanaan, oli heittäytynyt laiskaksi ja ruvennut kosiskelemaan tuota pörhöistä piikaa. Ja puutarhuri, joka huomasi maan muokkaamisen jo liian myöhäiseksi, eikä katsonut sitäpaitsi maksavan vaivaa käydä käsiksi mihinkään kunnolliseen, kun ei voinut saada apulaista työhönsä, istui enimmäkseen kirsikkapuissa poimien marjoja, jotka olivat alkaneet jo oksillaan mädätä.

Mustalainen itse lepäili penkillä piippua poltellen, noudattaen uskollisesti maisterin äkkipäätä sepittämiä neuvoja, ja silloin kun hän ei nukkunut tai tupakoinut, ryyppäsi hän tai oli ratsastamassa, enimmäkseen öiseen aikaan. Maisteria hän kohteli tavattoman ylimielisesti ja ylpeästi, ja hän kehitteli valtavia maatilan parannussuunnitelmia ja suurenmoisia puutarhan laajentamisehdotuksia. Sisaren palveluksesta erottamisesta hän ei puhunut sanaakaan, mutta hurja hehku näytti palavan hänen silmissään, kun hän tapasi jonkun maisterin lapsista tai palvelijoista, ja näiden viimemainittujen täytyi nyt kovin kavahtaa koiria, joita Iivana ja Magelone kavalasti usutti heidän kimppuunsa kaikista mahdollisista piilopaikoista. Eikä uskallettu enää antaa lasten kuljeksia vapaasti puutarhassa; niiden oli pysytteleminen sisällä huoneissa paitsi niihin aikoihin päivästä, jolloin lapsentyttö kävelytti niitä ulkona.

Maisterin ilmoittaessa, että hän aikoi muuttaa, ei mustalainen ollut malttanut kuunnella selitystä loppuun, vaan oli heti paljastanut itsensä ja ilkeästi nauraen huomauttanut välikirjasta, johon maisteri oli silmänräpäyksessä vastannut, että välikirja ei voinut pakottaa häntä siellä asumaan, vaan maksamaan ainoastaan vuokran muuttopäivään saakka lokakuussa.

Irtisanonta oli tästä huolimatta tehnyt välit vielä entistäänkin kireämmiksi, vaikkakin mustalaisen kunnioitus oli kasvanut tuota miestä kohtaan, joka ei koettanut vapautua maksuvelvollisuudesta, ja joka vastaanhankaamatta antoi houkutella itsensä raha-asioihin.

Halu muuttaa sieltä oli melkoisesti kohonnut maisterissa hänen tehtyään mielestään huolestuttavan huomion. Hän ei näet ollut, huolimatta alituisista huomautuksista parin kuukauden ajalla, saanut vielä lukkoa huoneensa oveen, niin että se oli lukitsemattomana yötä päivää. Eräänä iltapäivänä hän oli huomannut, että joku oli ollut siellä sisällä ja kosketellut hänen kirjojaan hänen poissa-ollessaan. Hän huomasi, että hänen tutkielmansa koetustaidosta oli käännetty nurin narin, ja että siinä oli likaisten sormien jäljet. Mustalainen oli siis ollut siellä, ja sensijaan, että olisi pyytänyt luvan saada kirjan lainaksi, jota häneltä ei olisi kielletty, oli hän, pelkästä varastamishalusta, lukenut kirjaa varkain. Suutuksissaan maisteri oli lähettänyt noutamaan seppää ja antanut tämän mennä vapaaherrattarelta maksua pyytämään, jonka tämä olikin säntilleen saanut. Mutta kun maisteri oli tullut sivumennen maininneeksi mustalaiselle teostaan, ei tämä ollut voinut peittää närkästystään tai nolostumistaan, sillä hän ymmärsi kyllä joutuneensa kujeestaan kiinni.

Ilma oli nyt niin täynnä ukkosta, että räjähdystä saattoi odottaa minä hetkenä tahansa, mutta molemmin puolin koetettiin välttää taistelun puhkeamista, kun ero oli niin lähellä, ja tämän hetken kaipuu oli sangen voimakkaasti vallannut maisterin kahden uuden tapauksen sattuessa, joiden nyt, kun hän tunsi talon rappiotilan, täytyi tuntua hänestä niin vastenmielisiltä, että hän mieluimmin olisi ollut kaukana poissa kaikesta tästä. Eräänä aamuna hän tuli näet puutarhaan ja näki noiden kahden puusepän kaikessa kiireessä kyhäävän kokoon ruumisarkkua muistuttavia lantavaunuja, joiden kansi kohosi viistoon ylöspäin. Jotakin sanoakseen virkahti maisteri piloillaan:

— Mihin aiotte tuota ruumisarkkua käyttää?

Toisella puusepällä oli vastaus valmiina ja käytti hänkin leikillistä äänilajia.

— Niin, eipähän olisi ensikertaa, kun tällaisessa ruumista ajettaisiin.

— Mitä sillä tarkoitatte? maisteri kysyi, joka kuuli, että vastauksessa piili jonkinlainen totisuus.

— Ymmärrättehän, minä tarkoitan, että tunkiovaunuista usein löydetään lapsenruumiita! sanoi puuseppä. Isäni nähkääpäs oli vanginvartija, ja silloinhan sitä kuulee yhtä ja toista.

Mustalainen oli seissut äänetönnä vieressä ja tuijottanut maahan.

Nyt hän nosti silmänsä ja katkaisi tuon vastenmielisen keskustelun.

— Puutarha pannaan kuntoon, ja minä tuotan senvuoksi lantaa Landskronan ratsuväentallista, jonka kanssa olen tehnyt siitä sopimuksen.

Maisteri ei olisi kiinnittänyt huomiota tähän vähäpätöiseen sattumaan, ellei hän jatkaessaan kävelyään läpi puutarhan olisi tavannut puutarhuria kasvihuoneessa.

— Lannoitatteko maata keskellä kesää? hän kysyi tältä, erikoisesti oikeastaan haluamatta saada tietää mitään.

— Niin, tällaista maanviljelystä en ole nähnyt milloinkaan ennen, mutta tilanhoitaja sanoo tehneensä varman sopimuksen Hälsingborgin kuninkaallisen latokartanon kanssa, eikä sano tahtovansa odottaa enää!

— Mitä niin? alotti maisteri, mutta keskeytti heti kysymyksensä lujasti päättäen olla sanomatta sanaakaan, mikä saattaisi ilmaista mustalaisen valheellisuuden.

Seuraavana yönä, kun vaunut olivat valmistuneet, havahtui maisteri Törner ullakolta kuuluvaan meluun. Hän kohosi istuvilleen ja kuunteli tarkasti, olisiko hän mahdollisesti kuullut väärin, mutta tuli kohta vakuutetuksi siitä, että ullakolla oli väkeä, joilla oli jotakin tekeillä, jota koettivat salata; sillä tuskin he siinä mielessä, että eivät olisi herättäneet nukkuvia, olisi vaivautuneet hiipimään. Tuntui siltä kuin he olisivat laahanneet pois jotakin raskasta ja sitä tehdessään olisivat sattuneet törmäämään niihin esineisiin, joita sinne oli kasaantunut.

Varkaita hän ei ajatellut hetkeäkään; sillä kaikki koirat olivat illalla olleet irrallaan ja nuuskineet kartanon koko alueen, ja sitäpaitsi mustalainen oli kiertänyt talon ja varoittanut pistoolinlaukauksilla mahdollisesti lähettyvillä olevia yökulkijoita rakennusta lähentymästä.

Päästäkseen nyt selville siitä, kun hän varmasti tiesi siellä olevan talonväkeä, tahtoivatko nämä salata hommiaan vai ei, kuitenkin menetellen niin, ettei hän heitä yllättämällä pakottanut heitä vaarallisiin toimenpiteisiin itsepuolustukseksi, nousi hän vuoteeltaan ja kysyi ovenraosta oliko siellä kukaan. Ja kuultuaan, että kaikki heti vaikeni, virkkoi hän ääneen kuin itsekseen, jotta ullakolla olijat olisivat uskoneet hänen menneen ansaan: Näin luultavasti unta.

Senjälkeen paneutui hän jälleen maata, oli vaipuvinaan uneen, ja kuorsasi lujasti.

Hetken kuluttua alkoi askartelu jälleen ullakolla, ja hiipivät askeleet kuuluivat etääntyvän alas portaita.

Maisterin ajatukset kiitivät sinne tänne, mutta palasivat alati lantavaunuihin, jotka valmistettiin sellaisella kiireellä ilman näkyväistä aihetta; ne risteilivät tuossa neljännessä tornikamarissa, jota hän ei ollut milloinkaan saanut nähdä, ja jossa mustalainen valheellisesti oli ilmoittanut asuvansa, viivähtivät hetken noissa väärissä ja ristiriitaisissa tiedoissa paikasta, josta lanta haettaisiin, ja pysähtyivät lopulta koirien ulosajoon edellisenä iltana.

Kuumeentapainen unisuus kiihotti hänen mielikuvitustaan, ja vanhat tarut sisään teljetyistä ja nälkään nääntyneistä perillisistä tanssivat hänen kiihtyneissä aivoissaan; entisten ja myöhäisempien aikain varkaus- ja salakuljetusjutut juohtuivat mieleen, mutta hän karkoitti ne yhtä nopeasti kuin ne olivat tulleetkin. Avaisiko hän nyt ikkunan ja jatkaisi tutkimuksia? Hän ei uskaltanut sitä, sillä kaikkein vaarallisinta oli ilmaista, että hän vakoili heitä.

Senvuoksi hän kääntyi seinään päin ja nukahti pian. Herätessään jälleen oli aurinko jo korkealla taivaalla.

Yön tapahtumat kuvastuivat elävinä ja räikeinä hänen mielessään, ja hänellä oli heti selvä tunne siitä, että ei käynyt laatuun olla mistään tietämättä, sillä se herättäisi enemmän epäluuloa kuin puhuminen. Kun hän senvuoksi laskeutui alas ja tapasi vapaaherratarta, tervehti hän sulavasti ja kysyi, eikö tämä ollut kuullut viime yönä melua ullakolla.

Ei, hän ei ollut kuullut mitään.

— Vai niin, ja minä niin säikähdin, virkkoi maisteri, kasvoillaan mitä viattomin ilme, luulin siellä olevan varkaita.

— Ei, mitenkä saatatte sellaista ajatella! Mitä tietä he olisivat päässeet sisälle, kysyi vapaaherratar kauhua teeskennellen.

— Ne olisivat voineet kavuta sisään nousemalla kirsikkapuuhun.

— Mitä vielä, sitä en milloinkaan usko. Ne ovat olleet vain kissoja, vastasi vapaaherratar. Sillä nähkääpäs jätin eilen illalla auki ullakon oven. Siellä yläällä on näet niin paljon rottia, ja ne syövät kaikki, mitä olemme säilyttäneet siellä.

Maisteri ei uskaltanut mennä pitemmälle, mutta oli uskovinaan tuon kissajutun, esitti syitä, jotka saattoivat puhua asian puolesta, ja oli nyt tullut täysin vakuutetuksi siitä, että tahdottiin pitää salassa tuo yöllinen käynti.

Mutta, väitti hänen terävä logiikkansa vastaan, ei silti tarvitse olla kysymyksessä mikään rikos, jos vierailta ihmisiltä salataan jotakin. Ihmiset peittävät taloudellisen tilansa ja köyhyytensä, perhesalaisuutensa, surunsa: miksi juuri sitten tässä olisi rikos tekeillä.

Maisterin puutarhaan jouduttua olivat lantavaunut poissa. Ja puutarhurilta hän kuuli, että tilanhoitaja oli matkustanut Tanskaan kanoja ostamaan.

Hän ei tahtonut kysellä mitään enää, mutta yksi seikka oli varma: lantavaunut olivat poissa, ja Tanskaan niitä ei oltu viety. Oliko sitten sekin valhetta, että mustalainen oli lähtenyt Tanskaan?

Hetken kuluttua valjastettiin hevoset suurten kuomuvaunujen eteen, ja vapaaherratar ajoi matkoihinsa Iivanan ja Magelonen kanssa, mikäli kerrottiin lähteäkseen Landskronaan katsomaan erästä eläintenkesyttäjää senjohdosta, että oli Magelonen syntymäpäivä.

He läksivät matkalle eivätkä tulleet kotia ennenkuin yön seutuun, niin väsyneinä tai humalassa, että jäivät istumaan ja nukkuivat vaunuissa: seuraavaan päivään saakka, jolloin maisteri tuli alas ja löysi tuon omituisen seurueen kuorsaamassa auringon paistaessa vasten heidän kasvojaan. Vapaaherratar heräsi ensin tajuihinsa, kuuli lehmien ammuvan ja muisti, että niitä ei oltu lypsetty kahteenkymmeneenneljään tuntiin. Jonkavuoksi hän nosti ylös aamukaapunsa ja läksi täysissä juhlatamineissa lypsämään.

Silläaikaa Magelone oli havahtunut. Hieroen unta silmistään hän lähestyi maisteria kasvoillaan omituinen salaperäinen ilme ja alkoi änkyttäen, katse epävarmana ja hämmentyneitä liikkeitä tehden kertoa:

— Ajatelkaahan, maisteri, me löysimme riikinkukon eläintenkesyttäjän luota.

— Kuinka, onko se mahdollista!

— Onpa niinkin, ja se tunsi heti vapaaherrattaren ja tuli hänen luokseen saadakseen leipää, ja sitten vapaaherratar kävi käsiksi siihen.

— Mutta, ystäväiseni, kuinka sitten saatoitte tuntea sen? kysyi maisteri, joka uskoi vielä juttuun.

— Tunsimme kylläkin, sillä sillähän ei ollut pyrstöä, ja vapaaherratar tunsi sitäpaitsi niin hyvin eläimensä. — Mutta, hän lisäsi, maisteri ei saa kertoa sitä Jensenille.

Vapaaherratar huusi häntä, ja keskustelu päättyi tähän.

Nyt heräsi maisteri tajuihinsa ja kysyi itseltään: ensinnäkin, miten saattoi lintu olla siellä, kun rintasulat ja niissä riippuva nahka löydettiin metsästä? toiseksi, miksi Jensen ei saanut tietää asiasta?

Oliko tämä kokonaisuudessaan suuri ja huonosti kokoonpantu valhe? Tai uskoivatko he todellakin, että lintu oli siellä, ja epäilikö sisar veljensä varastaneen sen?

Näiden ihmisten ajatukset kulkivat sellaisissa käärmeenkiemuroissa, että niihin oli vaikea päästä käsiksi. Ja kun nyt vapautuksen hetki läheni, ei maisteri tahtonut ahdistaa aivojaan selvittelemään asiaa, joka ei kuulunut häneen. Mutta ajatus palasi jälleen vaatien vastausta ja saaden hänet vimmoihinsa siksi, että hänen älynsä pakotettiin täten askartelemaan mitättömien ihmisten mitättömyyksissä. Häntä ei liikuttanut se, kuka linnun oli varastanut; hänen elämälleen ei ollut niin mitään merkitystä siinä olipa tämän asian laita miten tahansa, ja kaikesta huolimatta hän tuhlasi aivovoimaansa päästäkseen siitä perille. Kolme kokonaista kuukautta, neljännesvuoden eristäytyminen sivistyneitten ihmisten seurasta ja sulkeutuminen alemmalla tasolla olevien olentojen pariin oli hänen huomaamattaan muuttanut hänet. Hänen ajatuksensa, jotka ennen askartelivat vain elämän korkeimmissa kysymyksissä, ja koettivat ratkaista olemassaolon ja maailmankaikkeuden arvoituksia, työskentelivät nyt vain pikku-asioissa ja laativat syllogismeja päästäkseen perille siitä, kuka oli varastanut linnun. Toisten pikku huolet olivat soluneet hänen sieluunsa niin, että hän ei voinut kuulla lehmän ammuvan miettimättä mielessään oliko ehkä unohdettu lypsää se, ei nähdä rikkaruohoa kasvavaa vainiota tekemättä suunnitelmia sen kitkemiseksi. Kuullessaan mustalaisen ajavan pihamaalta hän mietiskeli, minne tämä mahtoi mennä; nähdessään puuseppien alottavan jonkun työn hän tuumiskeli, mitä silläkin mahdettiin tarkoittaa. Mustalaisen lausuessa merkityksettömän sanan hän punnitsi aina tarkoin, mitä siinä saattoi piillä, ja kuinka paljon siinä oli valhetta.

Kun hän nyt alkoi tarkata itseään, huomasi hän omaksuneensa osan mustalaisen eleitä, lainanneensa sävyn tämän äänestä ja, mikä oli vielä pahempaa, sekoittaneensa tanskankielen sanoja ja käänteitä omaan kieleensä. Hän oli lörpötellyt niin kauan näiden lasten kanssa, että oli unohtanut selvän puhetavan, hän oli ollut niin kauan kumartuneena heidän puoleensa, että oli käynyt köyryselkäiseksi, hän oli kuullut niin kauan valheellista puhetta, jotta oli tottunut siihen uskoon, että kaikki ihmiset valehtelivat. Ja hän, tuo voimakas mies, joka ei ollut milloinkaan pelännyt julkista taistelua, huomasi nyt, miten rohkeus karkkosi hänestä, miten arkuus ja pelko valtasivat hänet taistelussa näkymättömien valtojen kanssa ja vihollisia vastaan, jotka olivat häntä voimakkaampia senvuoksi, että eivät todennäköisesti arastelleet käyttää aseita, joihin hän itse ei voinut tarttua.

Ja sitten valtasi tytön juttu hänet jälleen ja kouristi kyntensä hänen päähänsä ja repi ja raastoi.

Valehteliko tämä? Varmasti! Sillä eläintenkesyttäjä ei osta riikinkukkoa, jolla ei ole pyrstöä, ja jonka sulat ovat kynityt pois, eikä riikinkukon pyrstö lähde ennenkuin syksyllä.

Miksi hän valehteli? Tahtoiko hän, että maisteri uskoisi portinvartijan syylliseksi, tai mitä hän tahtoi?

Mutta miksi hän ei saanut sanoa sitä Jensenille? — Tai tarkoittiko tyttö juuri, että hän sanoisi sen Jensenille? Uskoiko hän, tehdessään oman huonon luonteensa mukaisen johtopäätöksen, voivansa varmimmin kiihoittaa toisen kertomaan asian, pyytämällä tämän pitämään sen salassa, ja tuumiko hän, että kiusaus kielimiseen kävisi voimakkaammaksi kieltämällä kertomasta siitä? Hän ei voinut mitenkään löytää mitään tarkoitusta siinä eikä saada mitään selvyyttä siihen, ja senvuoksi se ahdisti häntä kuin painajainen.

Illalla kuitenkin tuli mustalainen kotia, tuoden kyytikärryillä suuren häkin, jossa oli seitsemänkymmentäviisi kananpoikaa. Maisteri oli ulkona pihamaalla hänen saapuessaan, ja sai heti kuulla pitkän jutun matkasta. Purje-aluksessa Hälsingörin ja Hälsinborgin välillä oli kaksikymmentäviisi kanaa päässyt irti ja lentänyt mereen, mutta vaikka tämän olisi pitänyt olla tuntuva vahinko mustalaiselle, ei hän näyttänyt olevan tapauksesta vähääkään pahoillaan. Senjälkeen kun oli myöntänyt olevansa häviön partaalla hän oli näet esiintynyt rikkaana miehenä, jolle mikään summa ei merkinnyt mitään, ja oli hän antanut Iivanan syöttää maisterin piialle valheen eräästä suuresta voitosta Amsterdamin arpajaisissa.

Kun nyt kanojen tulo oli kerännyt rengit häkin ympärille ja mustalainen poistunut silmänräpäykseksi, alkoi maisteri valittaen tutkia reikää, josta ne olisivat voineet lentää ulos. Mutta toisen puusepän kasvoille levisi heti epäileväinen ilme, ja tuli hän lopulta houkutelluksi puoli-ääneen sanomaan:

— Ne linnut ovat kyllä pikemmin lentäneet hänen omaan taskuunsa!

Häntä siis epäilivät omat palkolliset siitä, että hän varasti vapaaherrattarelta.

Saattoi siis olla syytä epäilykseen, että hän oli varastanut myöskin nuo toiset linnut. Oliko hän sitten todellakin sellainen heittiö, että hän ilkesi vyöryttää syyn viattomien ihmisten niskoille?

Maisterin valtasi sellainen inho, että hän poistui pihamaalta. Hän suuntasi askelensa valtamaantielle, jossa oli puhdasta ja kuivaa; ja kun ilta oli tulossa ja ratsastavaa postintuojaa saattoi odottaa minä hetkenä tahansa tulevaksi, päätti hän mennä tätä vastaan. Tie kulki suorana kuin viiva piilipuiden siimeksessä kohti Lundin kukkuloita, ja maisteri saattoi puolen peninkulman päästä erottaa ratsastajan, joka tuli Bögelytä kohti. Toisinaan näkyivät vain tämän pää ja hartiat hänen ratsastaessaan jossakin notkossa, toisinaan näkyi koko vartalo vahvarakenteisen hevosen selässä. Ilta-aurinko paistoi suoraan ratsastajaan, ja maisteri ihmetteli sitä, että ei nähnyt kypärän välkkyvän. Mutta hetken kuluttua hän näki, että ratsastajan päässä oli hattu, eikä tämä siis voinut olla postintuoja. Huonolla tuulella pettymyksestä pitkän jännittävän odotuksen jälkeen hän suuntasi jälleen askelensa kotia kohti ja kuuli välinpitämättömänä hevosen juoksun lähenevän ja hetken kuluttua jonkun huutavan taempaa hänen nimeään.

— Hoi, vanha ystävä! kajahti voimakas ääni, samassa kuin hevonen tuuppasi ystävällisesti maisteri Törneriä kuonollaan.

— Ka, sinäkö se olet, jalo Bureus! huudahti maisteri ja tarttui ystävän käteen, ilon valtaamana siitä, että näki hengenheimolaisen; ja ikäänkuin haaksirikkoinen, joka kohtaa maanmiehiään, tai eksynyt koira, joka löytää jälleen isäntänsä, ilmaisi hän taukoamatta ihastustaan vieraalleen, puhjeten sekavaan sanatulvaan ja miltei tukahtuen nyyhkytyksistä.

— Ja nyt sinä tuot hyvän sanoman Consistorium academicumista? hän kysyi viimein hiukan tajuihinsa toinnuttuaan.

— En, ikävä kyllä, vanha ystäväni! vastasi apuopettaja Bureus, joka samalla ojensi hänelle kirjeen. Tulen päinvastoin tarkastamaan sinua ja vaatimaan sinulta selostusta hoitopiirisi väestön käyttäytymisestä.

Maisteri Törner seisoi pää alas vaipuneena, ikäänkuin olisi saanut iskun päälakeensa; senjälkeen oikaisi hän itsensä jälleen suoraksi, tarttui hevosen suitsiin ja talutti sen veräjästä sisään talon kaikkien koirien karatessa sen kimppuun; ne saivat ottaa vastaan potkujen muodossa raivostuneen maisterin vihanpurkauksen.

Lapset ja sairas rouva olivat menneet jo levolle, niin että maisteri Törnerin täytyi pyytää ystävänsä syömään illallista alaalla huvimajassa, jossa he sytyttivät pari lyhtyä ja, ruokaa varrotessaan, istuutuivat juttelemaan.

Keskeytymättömän pitkässä kertomuksessa maisteri Törner kuvasi kärsimyksiään, harmejaan, tuskaansa, mutta ruvetessaan lopulta yksityiskohtia myöten selittämään epäluulojensa syitä, keskeytti ystävä hänet:

— Sinä olet sairas, Andreas.

— Minäkö? huudahti maisteri ihmeissään.

— Niin olet! Yksinäisyys ja huono seura ovat tehneet sinut sekapäiseksi, ja tuntemattoman pelko on riistänyt sinulta kaiken voiman. Asut varasjoukkion luona, siinä kaikki, minkä voin sinulle sanoa.

— Niinkö? niinkö todellakin luulet? puhkesi maisteri Törner puhumaan. No, Jumalan kiitos, sitten en enää pelkää. Sillä, näepäs, enin pelkäsin sitä, että minua vaivasi sairaalloinen luulottelu, mikä olisi johtanut minut kiusaukseen tekemään vääryyttä viattomille ihmisille! No, Jumalan kiitos! Mutta sanohan minulle, hän jatkoi, sinä, joka olet tutkinut filologiaa, voitko selittää minulle, mitä nämä merkit merkitsevät, jotka olen löytänyt metsästä erääseen puunrunkoon kaiverrettuina metsästä?

Hän otti esille muistikirjansa ja näytti piirtämänsä kuviot.

Apu-opettaja vilkaisi piirustusta:

— Sangen omituista on, hän sanoi, että kaikki alhaisella asteella olevat ihmiset, mihin kansallisuuteen he kuulunevatkin, tekevät aivan samoja keksintöjä. Vaikkapa tämän käden, tämän avaimen, tämän silmän olisi piirtänyt länsi-intialainen tai egyptiläinen tai kiinalainen, voisin selittää ne yhtä helposti kuin nyt. Käsi on tässä verbinä ja merkitsee: ottaa; avain luultavasti: aukaista lukko, ja koskapa tässä on kysymys varkaista: aukaista toisten lukkoja; ja silmä lopuksi ei kyllä merkitse muuta kuin näkemistä. Odotahan nyt hiukan. —

Apu-opettaja varjosti hetken kädellä silmiään, ikäänkuin tahtoen sisimmässään yhdistää näiden kolmen merkin tarkoituksen, ja jonkun minutin vaiti-olon jälkeen hän selitti:

— Sen selitys on: varkaus on tapahtunut, ja meitä pidetään silmällä! — Toisin sanoen: he epäilevät sinua! — Tiedätkö nyt, mitä sinun on tehtävä saattaaksesi heidät huolettomiksi ja sitten heitä pelottaaksesi?

Maisteri vastasi, että hän ei sitä tiennyt, ja vartosi jännitetyllä tarkkaavaisuudella lähempää selitystä.

— Niin, minä otaksun nyt, että menet metsään ja leikkaat veitselläsi esim. nuolen poikittain silmän läpi. Vaikkapa tämä ei oikein soveltuisikaan varkaiden kieleen, niin ymmärtävät he kuitenkin heti, että merkitys on tämä: silmä on sokaistu, mikä käännetään seuraavalla tavalla: ei nähdä enää mitään, on jouduttu harhaan. Ja täten saat vapaasti vakoilla heitä, aina siihen saakka kuin noudat kivalterin tänne ja pistät koko seurueen telkien taa.

Apu-opettaja oli päässyt juuri puheensa loppuun, kun piiat toivat illallisen ja kattoivat pöydän. Mutta heidän takaansa nousi näkyviin mustalaisen hahmo yllään keltainen nuttu ja päässä koruhattu riikinkukonsulkineen. Hän näytti siistinneen pukunsa iltaa varten, epätietoista mistä syystä, hoiperteli pöytää kohti, ja tervehti hattua nostamatta tutusti ja tuttavallisesti apu-opettajaa, joka ei voinut pidättäytyä purskahtamasta äänekkääseen nauruun. Mustalainen oli humalassa, ja silmät pyörivät hänen päässään. Toisella kädellään hän nojautui pöytää vasten, viskasi jalkansa ristiin ja rupesi juttelemaan sellaisessa äänilajissa kuin hän olisi ollut kutsuvieras.

— Kaunis ilma tänä iltana! hän alkoi.

— Tee hyvin ja ota! keskeytti maisteri hänet, tarjotessaan ystävänsä nautittavaksi ruokaa, eikä hän ollut huomaavinaankaan mustalaista, jonka silmät säkenöivät.

Herrat alkoivat aterioida, mutta kärkkyilijä ei tehnyt merkkiäkään poistuakseen.

— Maljasi, vanha ystävä, ja terve tulemaan! tervehti maisteri Andreas ja kaatoi olutta kannusta.

— Maljasi, toveri! vastasi apu-opettaja.

Mustalainen peräytyi ryömien aina seinään saakka kuin vialle ammuttu ilves, mutta hän ei ollut vielä kadottanut toivoa tulla kutsutuksi mukaan.

— Mistä kaukaa herra tulee? yritti hän vielä kerran tunkeutua heidän joukkoonsa.

— Tuki suusi, mies, ja mene helvettiin! kivahti apuopettaja vimmoissaan, mutta samassa silmänräpäyksessä hän päätti kääntää asian leikiksi ja nosti toisella jalallaan mustalaisen ristissä olevat jalat ilmaan, niin että tämä keikahti huvimajan lattialle ja löi päänsä kiveen.

Maisteri Andreas pelästyi, että olisi tapahtunut onnettomuus, ja kiirehti auttavasti ojentamaan kätensä kumoon keikahtaneelle, joka nousi enemmän nöyränä kuin suuttuneena, nosti lakkiaan, pyysi anteeksi, että oli häirinnyt, ja pötki tiehensä.

— Katsopas, tuota kieltä hän ymmärsi! hymyili apu-opettaja, kun mustalainen oli joutunut äänen kantamaa kauemmaksi.

— Niin, mutta minä en nyt kerta kaikkiaan voi kohdella siten ihmisiä, väitti maisteri Andreas vastaan.

— Et, sen kyllä tiedän, ja senvuoksi he uskaltavat olla sinulle nenäkkäitä. Roskaväki ja koirat kaipaavat selkäsaunaa! Olisit vain löylyttänyt tuota roikaletta, niin olisi elämäsi ollut hauskempaa.

— Ihminen on sittenkin ihminen!

— De omnibus est dubitandum. Sinä epäilet kaikkea, nisi de plebe! paitsi roskaväkeä, jota kohtaan tunnet pyhää luottamusta.

— Jättäisimmeköhän nyt politiikan! keskeytti maisteri Andreas hänet. Anna minun rauhassa nauttia onnesta katsella rehellistä miestä silmiin, tuntea sulon kuulla jonkun ihmisen puhuvan valhettelematta!

— Näepäs, puuttui taisteluvalmis apu-opettaja puheeseen, sinä et siis tunne samaa nautintoa seurustelusta kenen ihmisen kanssa tahansa, ergo kaikki ihmiset eivät ole samanarvoisia!

— Olkoon menneeksi, mutta pitäisi olla niin järjestetty, että suuren enemmistön olot eivät olisi niin huonot ja muutamien harvojen niin hyvät!

— Kukin olkoon sillä paikalla, missä hänen on oltava, ja kiittäkäämme Jumalaa siitä, että alapuolella olevat eivät ole yläpuolella! Katso vain tätä lurjusta tässä talossa, joka on kohonnut yläpuolelle sen paikan, joka hänelle kuului! Katso, kuinka hän pitelee pahoin ihmisiä ja eläimiä, kuinka hän varastaa tuota vanhaa naista. Jos hän saisi vallan säätää lakeja, niin ne kävisivät edullisiksi varkaille ja konnille. Mutta saatpa nähdä, että hän ei tule pysymään tässä, vaan ryömii jälleen takaisin sille paikalle, jonka luonto ja hänen taipumuksensa ovat hänelle määränneet.

— No, mutta ovatko sitten kaikki parhaat ylimpänä? väitti maisteri vastaan, joka oli yksinvallan salainen vastustaja.

— Eivät aina, mutta usein, ja kun parhain kerran pääsee valtaan, kokoontuvat parhaat alati hänen ympärilleen, ja silloin yksinvalta on hyvä.

— Yksinvalta ei ole milloinkaan hyvä, paitsi silloin, kun anastaja anastaa sen itselleen! selitti maisteri; sillä ne esteet ja vaarat, jotka hän silloin on osoittanut voivansa voittaa, todistavat hänen lahjojaan.

— Ajattelet Cromwellia, protektoria?

— Häntä niin! Ja hänen ministereitään ja kenraalejaan. Venner Viinikauppiasta, Tuffnell Salvumiestä, Okey Kalefaktoria. Talonmies Amiraali Deane'a, kylvettäjä Eversti Goffe'a, tuota yksinkertaista sotamiestä kenraalimajuria ja Kuvernööri Skippon'ia, palttinakauppias Maaherra Tickborne'a!

— Siinä siis näet, että kyky saavuttaa sen paikan, mikä sille kuuluu!

— Niin, vallankumousten jälkeen! Mutta me näimme Eerikki XIV:nnen seuraavan Kustaa I:stä, Kristiinan Kustaa Adolfia.

— Ja Kaarle XI:nnen Kaarle X:ttä; ja me näimme myöskin nuoren Cromwellin savuna haihtuvan vanhan Cromwellin jälkeen. Siis alati vallankumousta? Sitäkö tahdot?

— Tai valitun diktaattorin!

— Tahi myöskin määrätä hallitsija kuten aikoinaan Apishärkä, kasvattaa hänet viisaaksi mieheksi, pitää hänet loitolla elämän kaikista pikku harrastuksista, panna hänet lukkojen taa kuten Japanin mikadon! Ei, elämä moninaisuudessaan synnyttää ja kasvattaa itse miehen, jota aika tarvitsee. Puolue-aikoja ja yleistä väsymystä seuraa kaikkien hyväksymänä yksinvalta, jollaista tarvitaan. Yksinvaltias Cromwell oli parlamentitta suurempi tyranni kuin Kaarle I, ja Tanskan Fredrik III pani itse toimeen vallankumouksen aatelia vastaan kuten Kaarle XI meillä.

— Mutta meidän kuninkaamme on henkisesti kehittymätön, tuhma, joka uskoo pappeihin ja noitiin! huusi maisteri Andreas, joka oikein tahtoi päästää tunteensa valloilleen.

— Hiljaa, saatana soikoon! varoitti apu-opettaja ja katseli varovasti puutarhan pensaihin, jotka olivat pimeässä, ja joihin vain muutamia heikkoja valopilkkuja lankesi lyhdyistä. Entäs Cromwell, parlamentinloukkaaja, eikö hän sitten uskonut pappeihin? Uskoi, ja vielä paljon enemmän kuin tuo mestattu perustuslaille kuuliainen hallitsija!

Maisteri Andreas heristi korviaan vaahterakujaa kohti; häntä oli säikähyttänyt jokin sieltäpäin kuuluva liike. Mutta kun kaikki oli edelleenkin rauhallista, korotti hän jälleen äänensä nauttiakseen oikein tilaisuudesta saada purkaa mielensä, ja iskien olutkannun pöytään hän säesti lempilausettaan, jonka oli saanut Cartesiuksen filosofiasta, joka äskettäin oli säteillen tehnyt tuloaan Europan sivistysmaailmaan:

— De omnibus est dubitandum! Alas yksinvalta, alas Cromwell, alas pappipentele Kaarle…

Apu-opettaja tukki suurella kädellään hänen suunsa, sillä samassa tuokiossa Magelone näyttäytyi sillalla, joka johti lammikon huvimajaan.

Hänen yllään oli eriskummallinen viheriä metsästyspuku, jossa oli lyhyet koru-ompeleilla ja lasihelmillä kirjaillut liepeet. Hiukset valuivat vallattomasti ja epäjärjestyksessä ympäri pään, joka ei ollut sievä, mutta jonka muutamissa ulkoviivoissa oli nuoruuden pehmeyttä, mutta toiselta puolen petomainen suu, plebeijimäinen nenä ja lyijynappisilmät olivat pelottavat ja vastenmieliset. Hän kantoi viini-astiaa ja laseja, ja toi rouva Törneriltä sellaiset terveiset, että hän tarjoilisi rouvan piikojen asemesta tänä iltana senvuoksi, että heitä tarvittiin talossa ja lasten luona. Tämä kuullosti sangen uskottavalta, eikä siihen ollut mitään sanottavaa, mutta maisteri Andreas ei voinut peittää ihmetystään hänen korujensa johdosta ja kysyi, miksi tyttö oli niin laitoksissaan.

Tyttö mietti hetken, mitä vastata, apu-opettajan tutkiva katse sai hänet hämilleen, ja hän vastasi nähtävästi vastoin tahtoaan, totuuden mukaisesti:

— Jensen käski minun tekemään niin!

Veli oli siis koristanut hänet! Mutta se oli ehkä vain turhamaisuutta.

Asetettuaan kannun pöydälle hän teki lähtöä, mutta apu-opettaja, joka oli leikillinen herrasmies, tarttui hänen pörhöiseen tukkaansa ja pakotti hänet istuutumaan, juotti häntä lasistaan ja kysyi, mitä hyvää tyttö taisi.

Maisteri, joka ei pitänyt seurasta, vastasi tytön, puolesta, että tämä teki hyvää ruokaa, minkä hän tiesi omasta kokemuksestaan niiltä viikoilta, jolloin tämä oli hänen palveluksessaan.

— Niin, mutta vapaaherratar ei anna minun laittaa mitään ruokaa, väitti tyttö, ja laittamalla ruokaa kanoille ja sioille, sillä ei päästä pitkälle tässä maailmassa.

Tämän hän lausui niin lapsellisella ja haikealla äänellä kuin olisi hänen elämänsä unelma ollut saada tilaisuuden valmistaa hyvää ruokaa. Umpimähkään, ja hiukan herkkämielinen kun oli, varsinkin juotuaan nyt muutaman lasin, keksi maisteri Andreas muitta mutkitta keinon toimittaa tytön pois siitä kurjuudesta, jossa tämä eli, sekä vapautua hänen häiritsevästä seurastaan:

— Kuulehan Bureus, etkö voi toimittaa häntä keittäjättäreksi Regenseniin, jonka dekaanus olet?

— Niin, voimmehan asiaa miettiä, tuumi apuopettaja päästäen tytön.

— Mikä se Regensen on? kysyi Magelone tavattoman uteliaana.

— Se on se talo, jossa ylioppilaat syövät kuninkaan pöydän ääressä, vastasi maisteri.

— Ja siellä voi sattua, että saat maata nuorten herrain vieressä! pisti apu-opettaja pilojaan.

Tämä mahdollisuus ei tuntunut säikyttävän Magelonea; ainakin hän nauroi ääneen tälle huomautukselle.

— No, nyt voit lähteä, senkin kissa, sanoi maisteri ja työnsi hänet luotaan; mutta jos tahdot päästä kuninkaan keittiöön, niin täytyy sinun ensin oppia pesemään itsesi puhtaaksi. Kas niin, marssi nyt matkoihisi!

Senjälkeen nuo kaksi herraa alkoi jälleen maistella maljojaan, ja he juttelivat kaiken mailman asioista, mutta enin omistaan, ja maisteri Andreaksen täytyi tavan takaa purkaa raivoansa siitä, että hänen oli pakko jäädä tähän lian ja rikoksen pesään, mutta apu-opettaja saarnasi hänelle rohkeutta ja kestävyyttä sekä pyysi hänen tekemään tuttavuutta naapurien kanssa ja perehtymään seutuun ja sen väestöön. Lokakuun ensi päiväänhän oli enää vain kaksi kuukautta, ja sitten hän oli vapaa. Senjälkeen hän antoi ystävälleen neuvoja ja kehoituksia, kuinka tämän oli kohdeltava mustalaista, ja ennen kaikkea oli hänen oltava varovaisempi lausunnoissaan, varsinkin mikäli ne koskivat politiikkaa ja tuota niin arkaluontoista yksinvaltaa.

Kun he vihdoinkin lopettivat mennäkseen levolle ja joutuivat kartanolle, tapasivat he Iivanan, joka sitoi siinä punaisen hevosen jalkaa.

— Mitä hittoja olette tehneet kaakille? kysyi apuopettaja suutuksissaan.

Iivana vastasi miettimättä kuin opittua läksyä laskettaen, että Jensen oli ratsastanut eräälle asialle, että hevonen oli säikähtänyt ja pillastunut, oli pudottanut ratsastajan selästään ja potkaissut tätä silmään, niin että oli pitänyt lähettää välskäriä noutamaan.

— Tässä talossa, kuiskasi apu-opettaja ystävälleen heidän portaita noustessaan, näyttävät kaikki tapahtumat olevan ilveilyä. Tuon pojan kertomus myöskin oli kyllä silkkaa valhetta. Mutta se ei kuulu meihin!

Ja sitten he menivät sisälle nukkuakseen muutamia tunteja, ennenkuin apu-opettaja ratsastaisi jälleen takaisin Lundiin.

* * * * *

Mätäkuu oli tullut ja sen mukana valtava kuumuus, joka sai kaiken mätänemistilaan. Koko talo löyhkäsi, tunkio, kujien ojat, sikolätti synnyttivät laumoittain kärpäsiä, ja puutarha oli nyt niin iljettävä, että maisteri mieluummin jäi kuin vankina istumaan parvekkeelleen. Ollessaan kävelemässä lasten kanssa hän valitsi kulkupaikaksi maantien, joka oli ainoa puhdas kohta täällä, mutta se oli niin yksitoikkoinen, auringon paahtama, kuiva ja pölyinen, että se ei tarjonnut mitään virkistystä, ja metsässä hän ei tahtonut liikkua siitä syystä, että sissit tekivät sen epävarmaksi.

Hänen yrityksensä tehdä tuttavuutta naapurien kanssa ei ollut johtanut toivottuun tulokseen. Hänet otettiin vastaan niukuin naukuin niin kohteliaasti kuin pakko oli, mutta kaikkialla vaiettiin; ja kun hänen siten oli täytynyt puhua yksin muutama minuutti, nousi hän ja läksi. Hänhän ei voinut sanoa, että tahtoi tutustua heidän ajatuksiinsa Ruotsista ja yhtäläistymisestä, eivätkä nämäkään olleet halukkaita panemaan ajatuksiaan alttiiksi. Mutta vastenmielisyydessä ja kylmäkiskoisuudessa muukalaista kohtaan piili jotain muutakin — kuitenkaan hän ei voinut päästä perille siitä, mitä se oli.

Siten hän tuli jälleen osoitetuksi seurustelemaan itsensä kanssa, ja hän tunsi nyt tulleensa täydellisesti suljetuksi tuohon taloon. Jos hänen täytyi joskus mennä silloin tällöin alas, niin häntä alati hätyytettiin, ja tarve puhella jonkun ihmisen kanssa houkutti hänet jälleen mustalaisen pariin, joka, kuten hän nyt aivan varmasti uskoi, askarteli salaperäisissä asioissa, joihin hän pelkäsi joutuvansa sekoitetuksi.

Apu-opettajan tulon jälkeisenä aamuna mustalainen oli nöyrästi anonut, että maisteri kävisi hänen luonaan alakerroksessa, missä hän pysyttelihe pimeään huoneeseen sulkeutuneena suojellakseen silmäänsä päivänvalolta.

Maaten silmä sidottuna vuoteessa, jonka ääressä oli pulloilla täytetty pöytä, hän valitti surkeasti menetettyä silmäänsä, jonka hevonen oli potkaissut puhki. Hän kertoi, että välskäri oli ollut äskettäin siellä, leikannut silmää ja sanonut, että potilaan täytyi pysytellä sisällä seitsemän viikkoa. Maisteri sääli todellakin tuota raukkaa, ja lupasi pistäytyä toisinaan häntä katsomassa.

Jonka jälkeen mustalainen oli kiittänyt häntä sekä tästä että paljosta muusta ja jos jostakin. Maisteri kyllä tiesi mistä.

Hän luuli, että mies tarkoitti hänen tarjoamaansa apua edellisen illan kohtauksessa huvimajassa, eikä pyytänyt, varomattomasti kyllä, mitään selitystä.

Seuraavana päivänä mustalainen oli ollut ulkona, ja oli hänellä huvimajassa ollut kohtaus vanhemman vastenmielisen näköisen miehen kanssa, jonka seurassa oli syönyt ja juonut ja lopuksi laulanut.

Tuo silmäjuttukin oli siis ilveilyä! Mutta mikä sen tarkoituksena oli, siitä maisteri ei tullut hullua hurskaammaksi, varsinkin kun ilveily suoritettiin niin suunnattoman kömpelösti, että ei edes lapsikaan olisi uskonut siihen.

Oli mahdotonta mennä päättelemään, tahtoiko hän vetäytyä viekkaudella vapaaherrattaren seurasta ja päästä omaan huoneeseen, tai pyrkikö hän siten tilaisuuteen saada käytettäväkseen pimeän paikan, missä saattoi salaisesti ottaa vastaan kävijöitä.

Varmaa oli kuitenkin, että hän otti vastaan henkilöitä uudessa huoneessaan. Ensin siellä kävi tuo vanhempi mies, jonka ulkomuoto oli kavala ja käytös kavala — joka sanalla sanoen näytti aikoinaan olleen rangaistusvanki. Maisterille, joka nyttemmin ei halunnut saada tietää mitään, mustalainen selitti kuitenkin vastoin hänen tahtoaan, että mies oli valtion puutarhuri, joka tuli tarkastamaan puutarhatyötä, mutta ei itse ottamaan osaa siihen. Mutta nyt koko työ supistui vain kirsikkain poimimiseen, ja nuoremman puutarhurin kirsikanpoimintaa ei tarvittu tarkastamaan kunink. valtionpuutarhuria, joka nautti viidensadan markan kuukausipalkkaa. Se oli siis uusi ja ilmeinen valhe, jonka tarkoituksena niin muodoin oli vain se, että tuo kavala mies puutarhurin nimen varjossa olisi voinut oleskella talossa.

Samaan aikaan kuin tämä sattui toinen odottamaton tapaus, edellistä melkein vielä selittämättömämpi. Portinvartija erotettiin äkkiä toimestaan, eikä voinut saada tietää syytä tähän. Iltaa ennen, kun hän jätti paikkansa, käyttäytyi hän meluisasti ja lauloi pilkkalauluja mustalaisesta, peittelemättä vakuutustaan siitä, että tämä oli saanut aikaan hänen erottamisensa ja oli siis hänen vihollisensa. Mutta kolmen päivän kuluttua hän näyttäytyi hienoissa vaatteissa Bögelyssä ja neuvotteli monta tuntia vapaaherrattaren ja tilanhoitajan kanssa. Viimeksi mainittu kertoi heti omasta alotteestaan, että portinvartija koetti sekoittaa häntä erääseen hankkeeseen viranomaisia vastaan, joista he molemmat tiesivät vaarallisia salaisuuksia. Keskustelut taukosivat kuitenkin jonkun päivän päästä, ja mustalainen kertoi, että hän oli kadottanut halun sekaantua toisten asioihin.

Kaikki tämä viittasi maisterin mielestä siihen, että jotakin suurta oli tekeillä, ja saadakseen tuon sekavan kudoksen selville hän päätti noudattaa ystävän neuvoa ja tuudittaa konnat varmuuteen. Tässä aikomuksessa hän meni aamukävelyllään tuon ennen mainitun kuusipuun luo, jonka kirjoitukset olivat vielä koskemattomat, ja vuoli niin tarkoin kuin taisi nuolen poikittain silmän läpi, tasoitti jälkensä havunneulasilla ja jäi odottamaan, mitä oli tapahtuva.

Kahden päivän päästä, kun vapaaherratar ja tilanhoitaja ja koko talonväki olivat ajaneet eräisiin kansanhuveihin, koputettiin maisterin tornikamarin ovelle.

Hän huusi "sisään", ja sisään astui hyvin vanha mies, jolla oli parraton, kipsinvalkea naama, ja siinä joukko kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin suuntiin kulkevia kurttuja ja poimuja. Huulet olivat painuneet sisään syystä, että etuhampaat olivat lähteneet, mutta ukko näytti pureksivan tai imeksivän omia huuliaan, mikä antoi hänelle kuolleen-kallon hirvittävän ulkonäön. Hän oli epäsiististi puettu, mutta hänen kellonvitjoissaan oli kultakoristeita ja takissaan hopeanapit.

Lausuttuaan teeskennellyn ihmetyksen siitä, että oli tavannut muukalaisen, kysyi vanhus tilanhoitajaa.

Maisteri vastasi, että tämä oli äskettäin lähtenyt ajelemaan.

— Sepä oli merkillistä, sillä hän tiesi kuitenkin, että tulisin, mutisi mies.

Sitten hän valitti huonoa onneaan ja sitä seikkaa, että ei voinut nyt silmäillä maatilaa.

Maisteri, joka heti epäili tätä uudeksi ilveilyksi, tarjoutui näyttämään hänelle maatilaa, mikä teki miehen hyvin iloiseksi. He läksivät yhdessä alas. Maisteri lujasti päättäen olla sanomatta mitään halventavaa mustalaisesta, koskapa pääkallomies näytti aikovan panna hänen mielipiteensä tästä koetukselle. Mutta sitävastoin hän johti tämän, näennäisesti tarkoituksetta, katsomaan heikoimpia kohtia, vei hänet ohi pahimman siivottomuuden näennäisesti itse kiinnittämättä mitään huomiota siihen, ja vanhuksen puistellessa päätään talon rappiotilan johdosta tai muristessa maan huonosta hoidosta, oli maisterilla varalla aina puolustava, usein kiittäväkin sana.

Mutta ukolla näytti olevan kaksikin asiaa, sekä päästä perille maisterin ajatustavasta että saada selko kartanon tilasta ja arvosta, sillä hän joutui toisinaan pois suunniltaan katkeruudesta senvuoksi, että maatila oli päästetty arvottomaksi rappeutumaan, josta maisteri luuli voivansa tehdä sen johtopäätöksen, että tämä oli koronkiskuri, jolla oli talossa etu-oikeuksia.

Lopuksi vieras kysyi oliko talossa puuseppiä, ja mitä nämä tekivät. Maisteri ei tuntenut kykenevänsä vastaamaan kysymyksen viimeiseen osaan, mutta vakuutti, että näki nämä koko päivän työssä.

Jäähyväishetken lähestyessä tuo tuntematon pyysi, että maisteri ei virkkaisi mitään hänen siellä käynnistään, jonka jälkeen maisteri pyysi toisen vastapalvelukseksi olemaan levittämättä sen pitemmälle sitä, minkä hän oli sanonut.

Mustalainen meni ansaan, ja seuraavana päivänä hän säteili, oli nöyrä, hymyilevä, kovin ystävällinen, ja kutsui maisterin juomaan lasin viiniä huvimajaan, josta tämä ei voinut kieltäytyä.

Yhdessä-olo alkoi verrattain juomakelpoisella viinillä, jonka jälkeen Magelone äkkiä ilmestyi tuoden vadillisen pikku leivoksia, jotka hän väitti itse leiponeensa. Hänen yllään oli avokaulainen sininen hame, jonka liepeet olivat kootut kiinni toiselle sivulle. Kun maisteri oli maistanut laitteita ja lausunut jonkun rohkaisevan sanan, käytti mustalainen hetkeä hyväkseen:

— Magelone, kiitä nyt maisteria joka tahtoo luoda tulevaisuutesi onnen!

Magelone kiirehti suutelemaan maisterin kättä, jonka tämä veti pois, ilmaisten ihmetyksensä kysymällä, mitä tämä kiitos merkitsi.

— Nii-in, Magelone on kertonut kaikki, sillä hän lavertelee kuin harakka, sanoi mustalainen.

— Mitä hän on kertonut?! kysyi maisteri, josta tuntui kuin olisi häntä puristettu alasimeen kiinni.

— Tietysti kuninkaan pöydästä! virkkoi mustalainen nauraen.

— Vai niin, Regensenistä! Niin, sehän oli vain ohimennen viskattu sana, mutta jos tyttö panee arvoa sille, niin annan mielihyvällä hänelle suositukseni.

— Nyt maisteri antoi lupauksensa sinulle, Magelone! tarttui mustalainen tämän sanaan kuin tutkimustuomari, niin että maisteri vastenmielisyydellä tunsi, että hänet oli viekkaudella voitettu. Ja sovittaakseen tarkemmin lupauksensa sanoiksi todistajien läsnäollessa hän lisäsi:

— Mutta muistakaa tarkalleen, että olen antanut vain suosituksen, enkä voi luvata hänelle paikkaa, sillä sitä en täytä minä, vaan konsistoriumi, ja sen se tekee vasta ankarien kokeitten jälkeen. Ellei hän kestä koetta, eivätkä viranomaiset tahdo valita häntä, niin ei ole mitään kiittämistä siinä, että turhan tautta olen tuottanut hänelle vaivoja.

— Niin, sehän on aivan luonnollista, tuumiskeli mustalainen, mutta jos hän pääsee niin pitkälle kuin kokeisiin saakka, niin — sillä nähkääs Magelone sitten oli koko maan taitavin keittäjätär, ja oli hän oppinut ruuanlaiton itse valtakunnanmarskin luona.

Senjälkeen Magelone poistui niiaten moneen kertaan ja kierrellen ja kaarrellen, ja nuo kaksi miestä jäi kahden kesken.

Nyt kävi mustalainen käsiksi uuteen puheenaineeseen, joka ei ollut milloinkaan ennen kiinnittänyt hänen mieltään, nimittäin politiikkaan. Hän sotki yhteen sekasortoon Cromwellin, Fredrik III:nnen ja Kaarle XI:nnen sekä puhkesi ylistämään Ruotsin kuningasta.

Maisteri ymmärsi heti, että mustalainen oli maannut pensaikossa sinä iltana, jolloin apu-opettaja oli ollut täällä; käsitti silmänräpäyksessä että tämä, luottaen siihen että silmä oli sokaistu, tahtoi houkutella mitään pahaa aavistamattoman vihollisen solvaiseviin lausuntoihin, ehkäpä todistajien läsnä-ollessa, jotka olivat pensaikossa piilossa, ja hän alkoi senvuoksi pitää puhetta yksinvallan eduista, Kaarle XI:nnen kuolemattomista ansioista, valtakunnasta ja kansalaisten pyhistä velvollisuuksista Jumalaa, kuningasta ja isänmaata kohtaan.

Joko Jensen oli kuullut hyvin vähän tai ei hän ollut ymmärtänyt mitään mainitun illan poliittisesta keskustelusta, sillä hän teki nyt äkkiä täysikäännöksen ja hyökkäsi kaiken hallituksen, kaikkien viranomaisten ja poliisien kimppuun, jonka jälkeen maisteri ryhtyi laajaperäisesti kumoamaan häntä, pyytäen mustalaista etenkin tekemään eron valtion-viranomaisten ja oikeudenkäytön välillä, takertui oppineisiin selvittelyihin, sotki kaikki aineet sekaisin ja höysti puhettaan latinan- ja kreikankielisillä lauseilla, niin että mustalainen, joka otti tämän vakavalta kannalta, kävi aivan sekapäiseksi ponnistuksesta koettaa käsittää tuota käsittämätöntä. Mutta maisteri ei päästänyt häntä vielä rauhaan, vaan alkoi penkoa tietonsa kätköjä, veti esille irtonaisia paloja Grotiuksen sota- ja rauhanoikeudesta sekä Pufendorfin kansainvälisestä oikeudesta ja selosti Hobben kuuluisan kansalaistutkielman sisällyksen, jossa oli tehty järjestelmä yksinvallasta. Ja hän puhui varmaan kokonaisen tunnin ukkosäänellä, vaientaen vihollisen joka yrityksen keskeyttää hänet, niin että tämä istui lopuksi paikoillaan ihan kalpeana ja menehtyneenä yli-inhimillisestä ponnistuksesta pysytelläkseen mukana ja ennen kaikkea osoittaakseen, että kykeni tajuamaan yhtenäisyyden.

Kun maisteri oli lopettanut rapsodiansa, nyökkäsi mustalainen hyväksyen päätään, mutta oli niin raukea, että ei kyennyt muuta kuin kähisemään: suurenmoista!

Senjälkeen hän härppäsi suuren lasin viiniä, kakisteli kurkkuaan ja yritti jälleen hänkin pitää puoliaan. Mutta ainoa aine, jota hän hallitsi, oli tuo häntä lähinnä oleva vapaaherratar, tämän hyveet ja oikeamielisyys, ja ihmisten hävytön panettelu, ja viimein hän eksyi pitkäveteisesti ja kerskailevasti latelemaan kaikki mitättömät rakkausjuttunsa, joista toinen oli toistaan uskomattomampi.

Ja maisteri, joka oli tarkasti varuillaan joka kerran, kun keskustelu muutti suuntaa, huomasi nyt, että mustalainen oli koko illan pyrkinyt tähän; hän heristi senvuoksi korviaan ottaakseen vaarin, milloin oli päästy ydinkohtaan.

— Niin, tyttöjä on kyllä, kun on vain rahaa taskussa! hän lopetti pitemmän selityksen.

Senjälkeen hän kävi nokkaviisaan näköiseksi, kuten aina tahtoessaan viekkaudella saada toisen ilmaisemaan salaisuuksiaan, ja sitten hän sanoa paukahutti:

— Kyllin: sadalla taalerilla voin ostaa itselleni minkä tytön tahansa!

Näiden sanojen jälkeen syntyi kuolonhiljaisuus; sillä pitemmälle hän ei voinut mennä, ja maisteri tuumiskeli hetkisen paljastaisiko paikalla tuon katalan miehen ja iskisi häntä vasten kasvoja palkaksi siitä, että hän tuolla tavalla istui ja kaupitteli omaa sisartaan; kuitenkin hän tahtoi ensin hankkia täyden varmuuden tuosta epäilemästään törkeydestä, ja viskasi tässä tarkoituksessa mustalaiselle syötin.

— Koskapa puhumme nuorista tytöistä, Jensen, niin tahdon sanoa Teille, että pitäisitte silmällä Magelonea, jotta Matti ei viettelisi häntä.

Mustalaisen muoto muuttui.

— Tuo lurjus, heittiö, uskaltakoonpa vaan! Maisteri oli ikkunastaan nähnyt Magelonen ja rengin leikkivän tämän kamarissa, tosin vain leikkivän, mutta ei niin aivan vaaratonta leikkiä, se kun näet oli sellaista, että he heittivät toinen toisensa pitkäkseen sänkyyn. Ei ollut tarpeellista sanoa kaikkea, eikä hän tahtonut tehdä vihjauksia enemmästä kuin mitä tiesi.

— Sanon vain, että he leikkivät, mutta leikistä voi tulla tosi, ja Matti on köyhä renkimies.

— Voi tuota kirottua tyttöä! Jos hänelle sattuu onnettomuus, mikä nyt on nuorten tyttöjen osa, niin pitää sen ainakin sattua hienon herran kanssa.

Ei ollut enää epäilemistäkään: veli tahtoi myydä sisarensa hienolle herralle, ja tämän hän teki sadasta taalerista.

Maisteri teeskenteli väsymystä ja nousi lähteäkseen levolle, kiitti kestityksestä ja lausui hyvää yötä.

* * * * *

Tultuaan huoneeseensa valtasi hänet inho itseään kohtaan syystä, että oli istunut saman pöydän ääressä varkaan ja parittajan kanssa. Kuinka hän oli saattanut vajota niin syvälle kolmessa kuukaudessa? Kuinka oli tapahtunut, että hän oli tullut vedetyksi ilmakehään, joka oli niin paljon alempana hänen omaansa, ja kuinka hänen ajatuksensa saattoivat askarrella ihmisissä ja asioissa, jotka eivät koskeneet häntä? Oliko se hitautta, joka valtaa sielun, kun se eristetään ympäristöstään ja kun sen, sen taisteltua jonkun aikaa vastaan, väsyttää, lamauttaa joku tahdon ja toiveitten odottamaton hillike?

Mutta mietiskeltyään nyt äskeisiä elämyksiään ja väänneltyään ja käänneltyään niitä pitkän ajan, kunnes oli käynyt voimattomaksi, alkoi hänen hajalla olevan sielunsa atoomeista valtava luonnonääni kohota; vietit, joita nyt puolen vuoden ajan oli tukahutettu, heräsivät, ja vahvistuneina toivosta, että saisivat sen, mistä niiden oli täytynyt niin kauan kieltäytyä, nousivat vaistot hirvittävällä voimalla. Tuon sinipukuisen tytön kuva välkähti esiin kuin taikalyhdystä, hänen paljaat olkapäänsä, lanteiden ja selän tuliset käärmemäiset liikkeet. Ja hän karkoitti väkipakolla muiston katseessa piilevästä rumuudesta, suuta ympäröivästä ilkeästä piirteestä ja koko olemuksen likaisuudesta. Halu syleillä tyttöä raa'asti, eläimellisesti, kuten koira narttuaan, heräsi hänessä, mutta samalla se varma päätös — hän ei tiennyt, mistä se johtui — että ei suutelisi häntä milloinkaan!

Ja mielikuvat loihtivat sen esille sellaisenaan kuin hän oli ajatellut ja toivotellut sen tapahtuvaksi.

Hän tunsi mielessään, että ei voisi puhua rakkauden sanoja hänelle, että ei voisi sanoa hänelle mitään, ei sekoittaa sieluaan tämän sieluun, ei välkähyttää mitään tulevaisuuden-mahdollisuuksia; vaan, huomattuaan että tyttö oli taipuvainen, viskaisi ainoastaan sulttaanin tavoin nenäliinansa, viittaisi "tule" ja hiipisi senjälkeen johonkin pimeään piilopaikkaan, missä kukaan ei saattanut nähdä mitä tapahtui, ei edes hän itse, sillä mikään muisto ei saisi tahria hänen silmäänsä, hänen ajatuksiaan ei myöhemmin vaivata mikään selvä kuva, ei, he kohtaisivat toisensa vain kuten eläimet kohtaavat toisensa, ja eroisivat sitten jälleen!

Niin hän ajatteli sen tapahtuvaksi, ja niin hän uneksi siitä yöllä!

* * * * *

Herätessään seuraavana aamuna maisteri Andreas oli tehnyt vahvan päätöksen, että ei ryhtyisi mihinkään tekemisiin Magelonen kanssa. Mitään voimakasta siveellisyyssyytä hänellä ei tosin ollut, sillä osaksi hänen sairaalloinen vaimonsa oli antanut hänelle vapauden vallita lihaansa, osaksi oli äskettäin nähty esimerkki siitä, miten eräs sen hiippakunnan naimisissa oleva pappi oli anonut piispalta, että hänet vapautettaisiin aviolupauksestaan, ja oli hän saanut siihen pyytämänsä luvan. Mutta hänestä oli vastenmielistä joutua kosketukseen rikollisen suvun kanssa; hänestä tuntui loukkaavalta samassa talossa, jossa hänen perheensä asui, olla suhteissa toiseen naiseen; sitäpaitsi hän pelkäsi sitä, että tyttö käyttäisi häntä väärin peittääkseen seikkailujaan muiden kanssa.

Mutta jo se, että saattoi tyydyttää nuo kerettiläiset himot, ainoastaan se, että antoi ajatuksensa askarrella tässä asiassa, veti häntä tuota välttämättömyyttä kohti, ja se, että hänen täytyi koko päivän taistella suojellakseen itseään kiusaukselta, teki sen, että kiusaus kävi suunnattoman suureksi, syöpyi hänen sieluunsa, ja mikä oli vieläkin pahempi: tytön ajatteleminen tunki syrjään kaikki muut ajatukset, sekoitti hänen arvostelukykynsä, tukahutti epäluulon mustalaisen rikollisista hommista, veltostutti hänen valppautensa puolustaessaan itseään kavalalta viholliselta ja tuuditti hänet varmuuteen hänen itsensä sitä huomaamatta.

Senvuoksi, kuullessaan hirvittävän metelin tallista ja kiiruhtaessaan ikkunaan, hän näki välinpitämättömänä, kuinka mustalainen uhkasi Matti renkiä ja kuinka tämä itseään puolustaakseen kohotti kädessään olevan lapion, ja iski raivoissaan mustalaista käsivarteen, niin että tämä lähti käpälämäkeen tallista ja määräsi rengin poistumaan talosta.

Hän katseli yhtä levollisena, kuinka Matti sitoi nyyttinsä ja läksi, hänen viitsimättä aprikoida minkä vuoksi. Ei mikään, mitä tämän päivän kuluessa tapahtui, kiinnittänyt enemmän maisterin mieltä kuin vähäpätöisimmät tapahtumat tässä maailmassa.

Niinpä hän joutui kasvihuoneeseen ja näki siellä nuo kadonneet lantavaunut, joiden etupyörät olivat ajetut upoksiin saveen, ja maahan niiden viereen oli kaadettu läjään kuormallinen lantaa. Jos hänen ajatuksensa olisivat toimineet nyt selvästi, olisi hän sommitellut tämän aikaisempien epäluulojensa yhteyteen kohtauksesta ullakolla tuona yönä eikä olisi jättänyt tutkimatta kätkikö lantaläjä mahdollisesti peiteltäviä asioita.

Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin tuon tytön vain. Hän näki tämän kaikkialla, minne ikänä vain tuli, tapasi hänet portaissa, yhytti hänet yläällä ullakolla, ja hän huomasi aivan hyvin, että tämä oli koristellut itsensä.

Iltapäivällä maisterin piti lähteä ajelemaan lasten kanssa, mutta kievarin vaunut eivät saapuneet. Mustalainen oli kuitenkin valjastuttanut suuret kuomuvaununsa, ja kun lapset olivat pahoillaan siitä, että luvattu huvitus menisi hukkaan, pyysi mustalainen herrasväen seuraamaan vapaaherratarta tämän metsä-ajelulle. Maisteri ei kieltäytynyt, eikä tuntenut kummastusta istuessaan tuntia myöhemmin vaunuissa, joissa oli koko seurue ja Magelone vastapäätä häntä taka-istuimella. Hän ei huomannut myöskään mitään loukkaavaa siinä, että vapaaherrattaren lörpöttelyn tarkoituksena oli johtaa hänen huomionsa tyttöön, joka istui ja tirkisteli lyijynappisilmillään ja koetti saada kasvoilleen suloisia ilmeitä, jotka olivat olevinaan viehättäviä, mutta muuttuivat vain leveäksi irvistykseksi, niin että terävät kulmahampaat näkyivät, jotka pistivät muiden hampaiden ulkopuolelle.

Silloin tällöin välkähti järjenkipinä maisterin aivoissa, kun hän näki lapsensa tässä likaisessa seurassa, joka kuljetti metsäänkin saakka mukanaan pilaantuneen lihan ja märkien koirien löyhkänsä. — Ja kiinnitettyään kerran matkalla huomionsa muutamiin vastaantulijoihin, jotka nauroivat seurueelle, heräsi hänen tietoisuutensa tuosta hirvittävästä alennustilasta, ja vasta nyt hän näki, että vapaaherrattaren yllä oli valkea kissannahkainen kaulus, jossa oli viheriätä silkkiä, ja hänen päässään Kustaa I aikainen hattu, suuri venkale, joka muistutti sateenvarjoa, ja jonka päällä oli näädänhäntä. Ja mustalainen upeili keltaisessa nutussaan, jonka selkään viisi tervaista sormea oli painanut merkin; luultavasti muistomarjanen tämän aamuisesta kohtauksesta Matin kanssa. Hevoset olivat sen näköiset kuin olisivat suoraan tulleet Lundin tuomiokirkon kuolemantanssista, ja vaununpyörät olivat kokonaan saven ja lian tahrimat, vaikkakin oli poutailma ja aurinko paistoi.

Hetken hän ajatteli astua alas vaunuista, mutta tyyntyi sitten jälleen, ja kiinnittäessään katseensa lapsiinsa unhoitti hän ympäristön, ei ottanut kuuleviin korviinsa mustalaisen puhetta, eikä kuullut mitään muuta kuin lasten iloisen naurun, näki vain heidän hilpeän leikkinsä, kun nämä yrittivät tempoa pyökinoksia puista, joiden lehvät riippuivat vaunujen yläpuolella. Sitten hän ajatteli armasta sairasta ystäväänsä, joka makasi yksin kotona, sisään suljettuna, rampeutuneena, ja jonka kesästä ei päivääkään tuskatta kulunut. Silloin hän tunsi häpeätä ja surua ja raivoa niiden ansaitsemattomien tuskien johdosta, jotka kohtalo oli tuottanut hänelle, ja pakotti hänen muille tuottamaan, ja hän oli niin näiden tunteiden vallassa, että ei huomannut, kuinka vaunut kääntyivät kievarin pihamaalle, jonne silmänkääntäjä oli kerännyt ympärilleen räyhäävän kansanjoukon, ja jossa talonpojat tanssivat ja joivat pyökin siimeksessä.

Mutta hänet sai äkkiä havahtumaan se meluava huomio, jonka vaunut herättivät kansanjoukossa, joka nauraen ja rääkyen tervehti niiden tuloa.

Harmista poissa suunniltaan hän nousee seisaalleen vaunuissa, tarttuu ohjaksiin ja kääntää hevoset niin, että ne joutuvat maantielle.

Syntyi hetken hiljaisuus, uhkaava hiljaisuus, niin että maisterin täytyi selittää vapaaherrattarelle käytöksensä syyksi sen, että oli luvannut vaimolleen olla viemättä lapsia suuriin kansanjoukkoihin, minkä vapaaherratar uskomattoman sulavasti oli silmänräpäyksessä täydellisesti ymmärtävinään ja hyväksyvinään, vieläpä hän kävi ylistämäänkin maisterin varovaisuutta.

Ja niin he ajoivat kotia.

Maisterin päähän ei pälkähtänyt kertaakaan, että tämä oli kokonaan harkittu konnankoukku; niin ilkeältä ja inhottavalta oli koko kohtaus tuntunut hänestä, että oli väkivalloin tukahuttanut kaikki ajatukset siitä, oli tekeytynyt sokeaksi ja kuuroksi ja kivikovaksi kaikkien epämiellyttävien vaikutelmien suhteen.

* * * * *

Illalla, kun maisterin lapset olivat seitsemän ajoissa menneet levolle, hän vetäytyi kamariinsa saadakseen olla yksin ja päästäkseen näkemästä ketään talonväkeä. Elokuun ilta oli lämmin, mutta pimeä, ja hän sytytti kynttilänsä ja istuutui pöydän ääreen lukemaan erästä kirjaa, riisuttuaan ensin nutun yltään.

Istuessaan siten kumartuneena kasvikirjansa yli ja selaillessaan sen lehtiä, hän ei huomaa, kuinka ajatukset kiitävät lehdeltä toiselle etsien jotakin, joka pitäisi ne koossa, mutta löytämättä sitä; ne liitävät kimalaisten lailla kukasta kukkaan, kokien imusuulla hakea paikkaa, missä sen olisi hyvä olla, kunnes hänen silmäänsä vihdoin sattuu luku kukkien pariutumisesta. Tässä hän vasta alkaa tajuta mitä lukee, ja kaikki olennoituu ja alkaa elää. Hedelmöitymisen salaisuudet houkuttavat häntä, kuten ne houkuttavat koulupoikaa; kaikki ennestään tietämänsä ja tuntemansa käy uudelleen mielenkiintoiseksi, tarjoaa uusia näkökohtia. Ja lukiessaan hän tuntee puoleksi kuivuneiden nestelähteiden aukenevan, veri lämpenee, ja luonnon valtava henki alkaa puhua mahtikieltään. Hänen himonsa kasvaa, halunsa tuntea olentonsa kaksinkertaistuvan, ruumiin ja sielun vapautuvan yksilön ahtaasta vankilasta ja elää suvun, tulevaisuuden elämää, vaikkapa vain muutaman sekunnin.

Hän tunsi, että joku oli tullut huoneeseen, mutta ei malttanut kuitenkaan nostaa silmiään kirjasta; hän huomasi heikon vedon, jonka oli synnyttänyt joku kamarin ilmakehässä liikkuva ja hengittävä olento, hän tunsi kuin jotakin lämmintä ruumiinsa toisella sivulla, josta hiipivien askelten ääni kuului, ja kääntyessään hän näki Magelonen seisovan keskellä valoa ilkeine lyijynharmaine silmineen, joiden sarvikalvo näytti olevan ihan pullistuneena, niin raukeasti ja elottomasti ne heijastivat tulenliekkiä.

— Mitä tahdot? kysyi maisteri hengästyneenä; hän näki, että tämä oli jälleen laitoksissaan — yllään puku, jollaista ainoastaan portot käyttävät.

— Jensen pyytää nöyrimmästi anteeksi, änkytti tyttö, mutta hänen tupakkansa on lopussa, ja hän pyysi kysymään, lainaisiko maisteri hiukan hänelle.

— Tässä! vastasi maisteri lyhyesti, nousi ja antoi tytölle puoliksi täytetyn kartuusikäärön.

Senjälkeen hän mietti silmänräpäyksen, kun tyttö oli vielä siinä; teki sitten päätöksen, mutta muutti mieltään lausuen:

— Tahdotko sanoa Jensenille sellaiset tervehdykset, että… (tässä hän kääntyi toisaalle) nuorten tyttöjen ei sovi tulla näin myöhään illalla herrasmiesten tykö.

Senjälkeen hän tarttui tytön käsivarteen, työnsi hänet ovea kohti ja vaihtoi kahdesti päätöstä, ennenkuin sai tämän ulos. Ja sitten hän katui sitä, että oli antanut tämän mennä; mutta nyt se oli liian myöhäistä.

Portto kuin portto! hän ajatteli. Ellen ota tätä, niin otan jonkun muun; ja ellen minä ota, niin ottaa Matti! Hänen veljensä on varas, mutta varkaita lienevät kaikkien porttojen veljet, ja hitto tässä heidän sukujuuriaan selvittelemään?

Siten hän oli tehnyt päätöksensä seuraavaksi illaksi.

* * * * *

Kaikki tapahtui hänen ajatustensa ja mielikuviensa mukaisesti, mutta kun ensimmäinen voiman- ja haluntunne oli kadonnut, tuli pelko ja iljetys sijaan. Pelko — sillä hän oli kuullut jonkun ullakolla liikkuvan ja hiipivän pois, josta hän päätteli, että heitä oli vakoiltu; ja sitten iljetys, tuo hirvittävä likaisuuden tunne, minkä hänen aistinsa saattoivat tajuta vasta nyt, kun huumaus oli haihtunut, tunne niin voimakas, että kaikki tuntui hänestä saastutetulta, hänen huoneensa, ruumiinsa, hänen sielunsa. Mitään niin suunnattoman vastenmielistä hän ei ollut milloinkaan uskonut mahdolliseksikaan, ja hänen halunsa sammuivat jo pelkästä siitä ajatuksestakin, mitä oli tapahtunut.

Mutta nyt se oli tehty, eikä sitä voinut muuksi muuttaa. Hän oli syleillyt eläintä, ja syleilyn jälkeen eläin oli suudellut häntä kuin kissa, ja hän oli kääntynyt pois, ikäänkuin peläten hengittää toisen saastaista hengitystä.

* * * * *

Seuraavana aamuna hän tapasi Magelonen portaissa. Tyttö katseli välinpitämättömästi häneen ja hän tyttöön, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Hän iloitsi siitä, että juttu ei ollut jättänyt jälkeensä mitään vaikutusta, ei mitään huolestuttavia muistoja, ei kaipuuta asian uudistamiseen, ei katumusta, ei soimauksia.

Mutta iltapäivällä Magelone saapui jälleen ja koputti maisterin ovelle, joka oli lukossa.

Hän aukaisi sen ja pyysi tytön herran nimessä poistumaan; sillä Jensen voisi saada vihiä asiasta, ja silloin hänet paha peri.

— Kyllä Jensen sen jo tietää, vastasi tyttö ja koetti tunkeutua sisään.

— Sinä et astu sisään! Vaimoni lähettää noutamaan poliisia, ja silloin olemme hukassa, sanoi maisteri hädissään, ja poliisi sana vaikutti ihmeteltävän nopeasti, sillä tyttö katosi heti.

Illalla maisteri istui perheineen aterioimassa, ja he olivat jättäneet ovet ja ikkunat auki käyttääkseen hyväkseen viimeisen iltavalon. Syötiin hiljaisuuden vallitessa, kuten tehdään sairaan parissa oltaessa, ja silloin tällöin lausuttiin vain puoli-ääneen joku sana. Alhaalla puutarhassa lauloi, soitti ja räyhäsi vapaaherrattaren seura, eräät henkilöt, jotka olivat saapuneet vieraisille aikaisin aamulla ja istuutuneet heti ryypiskelemään päivällisiin saakka; senjälkeen he olivat nukkuneet pari tuntia huiskin haiskin pensaikoissa ja olivat sitten alkaneet uudelleen saman hurjan iloilun. Maisteri oli nähnyt ikkunastaan vieraat ja ihmetellyt heidän kummallista ulkomuotoaan. Seurueeseen kuului herrasmies, paksu kuin kartano, nenä punainen ja silmät veristävät, ja hänen seurassaan muutamia naisia, jotka olivat kuin porttoja tai panttilainaajia. Kerrottiin kuitenkin, että tämä oli muuan ajuri vaimoineen ja kälyineen, vapaaherrattaren vanhempien vanhoja ystäviä, jotka nyt halusivat ostaa maatilan.

Jälleen oli maisterin epäluulo herännyt vapaaherrattaren syntyperän ja säädyn todellisesta laadusta; joka tapauksessa täytyi vapaaherran, jolla oli näiden henkilöiden kaltaisia seurakumppaneita, olla rutiköyhä, ja sitähän ei kerrottu vapaaherrattaren vanhempien olleen.

Päivän kuluessa oli maisteria pyydetty ottamaan osaa juopotteluun, mutta oli hän kiellellyt nähdessään, että kaikki vieraat, naiset ja lapsetkin lukuunotettuina olivat humalassa. Mutta siitä hetkestä saakka hän oli huomannut jonkinlaista pahansuopaisuutta, ikäänkuin jotakin vihamielistä seurueen käytöksessä, vaikkakaan ei ollut syntynyt mitään selkkausta, kun hän varovaisesti pysyttelihe syrjässä.

Mutta istuessaan nyt parhaillaan, kuten hän uskoi, hyvässä turvassa perheensä helmassa, niinkin kaukana noista valloilleen päässeistä villeistä, ja hyvin lukittujen ovien takana, hän näki yht'äkkiä Magelonen pörhöisen pään pistävän sisään salin ovesta. Hänen silmänsä olivat vielä entistäänkin pullistuneemmat, ja hän nauroi hupsusti kuten juopunut ainakin.

— Mitä etsit? hän kysyi nopeasti ehkäistäkseen häväistystä.

Tyttö hapuili pitkin huonekaluja eteenpäin, osoittaen sekä epävarmuutta että röyhkeyttä, joka pelotti rouva Törneriä ja kauhistutti lapsia.

— Mitä etsit? toisti maisteri ääntään korottaen. Tyttö oli ennättänyt pöydän luo, jonka ääressä rouva istui patjojen tukemana; hän nojautui nojatuolia vasten, heitti uhittelevan taisteluun vaativan katseen rouvaan, virnistellen hävyttömällä tavalla, ikäänkuin oikein olisi tahtonut nauttia saadessaan kostaa tälle naiselle, joka kerran oli antanut hänelle hyvin ansaitun iskun.

Rouva kääntyi poispäin, kalpeni ja meni tainnoksiin; mutta maisteri oli samassa silmänräpäyksessä tarttunut Magelonen käsivarteen, avannut oven ja työntänyt hänet ulos käytävään, missä hän keikahti kumoon siihen luukasaan, jonka koirat olivat keränneet päivän kemujen tähteistä. Sitten hän lukitsi oven.

Hän oli tuskin ennättänyt toinnuttaa vaimonsa tajuihin ja saanut kuljetetuksi hänet pois pöydän äärestä, ennenkuin ulko-ovelle koputettiin. Lapset kirkuivat pelosta, kaiken tuon kummallisen kiihoittamina, jota he eivät voineet ymmärtää, mutta kun koputusta jatkui, meni maisteri ja kysyi oven läpi, kuka siellä oli.

Mustalainen vastasi heti liukkaimmalla äänellään ja pyysi anteeksi, että tunkeutui sisään, mutta hänen mukanaan oli muutamia henkilöitä, jotka kernaasti katselisivat huoneustoa, ja sehän tavallisesti oli luvallista.

Maisteri näki vahingoniloisen, kostonhimoisen katseen kiiluvan mustalaisen silmässä tämän tuodessa sisään neljä humalaista henkilöä, jotka häikäilemättömästi käyttivät hyväkseen luvallista oikeuttaan tahria vuokralaisen lattiat ja häiritä sairaan ihmisen kotirauhaa.

Maisterin sisu kuohui nähdessään näiden raakojen roistojen nuuskivan kaikkialla ja muka mittaavan ovia ja ikkunoita, jossa toimituksessa he töin tuskin saattoivat pidättää virnistystään ja pakottautuivat silloin tällöin lausumaan sanan, mikä tekisi uskottavaksi, että he todellakin liikkuivat ilmoittamallaan asialla. Tässä merkityksettömässä tapauksessa piili taisteluvaatimus ja siinä oli ylimielisyyden vivahdus, ja maisterin täytyi ottaa lapset mukaansa ja asettua parvekkeelle, jotta ei olisi tullut houkutelluksi purkamaan vihaansa.

Tämä oli sodanjulistus, ja vielä enemmän, se oli voiton kuulutus soiton sävelten ylt'ympäri pauhatessa; sillä mustalainen osoitti lyödylle ja piiritetylle, että hän hyvin hyvästi tiesi tämän olevan sekä käsistään että jaloistaan sidotun, ja nyt hän asetti likaisen kantapäänsä tuon viekkaudella voitetun niskaan. Tämä kiemurteli tuskasta, mutta vannoi mielessään valan, että kaataisi vihollisensa, ennenkuin tämä olisi kokonaan ennättänyt tehdä lopun hänestä, kaataisi hänet kerta kaikkiaan: surmaisi hänet, ei vain haavoittaisi häntä — jotta ei itse jälkeenpäin olisi tullut surmatuksi.

Seuraavan yön maisteri Andreas vietti mietiskellen tapaa, jolla hän edesvastuutta ja seurauksitta voisi kaataa tämän vahingollisen eläimen, joka häikäilemättömästi löysi nautintonsa pahasta.

Ei ollut enää mahdollista tuudittaa häntä turvallisuuden tunteeseen; sillä hänellä ei ollut ainoatakaan väsymyksen hetkeä työn jälkeen, jolloin hänen kimppuunsa olisi voinut karata, ja heidän välinen suhteensa oli liian kireä, jotta enää olisi voinut solmia rauhan tapaistakaan. Mutta voidakseen ryhtyä taisteluun tämänkaltaisen vihollisen kanssa, täytyi luopua kaikesta hienotunteisuudesta pitääkseen puoliaan häntä vastaan, täytyi pelkäämättä kyetä käyttää iljettäviä keinoja, häpeämättä nuuskia hänen salaisuuksiaan, kuunnella ovien takana, houkutella hänen omaisiltaan arkaluontoisia tunnustuksia, ja käyttää myöhemmin niitä hyväkseen. Mutta kaikkeen tähän maisteri ei katsonut kykenevänsä. Hänen oli vaikea ryhtyä alhaiseen tekoon, tuntea itsetuntonsa loukatuksi, arvonantonsa omaa itseään kohtaan menetetyksi. Tätä taistelua hän ei siis voinut käydä joutumatta perikatoon; paeta hän ei voinut, eikä hän uskaltanut tauota taistelemasta, sillä silloin hänet heti voitettaisiin.

Hän tunsi itsensä kuin barbaaria vastaan taistelevaksi helleeniksi, jossa taistelussa barbaarin täytyi voittaa senvuoksi, että oli raaempi; hän tunsi olevansa kuin Archimedes, jonka sotamies surmasi, vaikkakin hän helposti olisi voinut laskelmiensa avulla rakentaa koneen, millä räjäyttää tuhannen sotamiestä ilmaan.

Tekemällä laskelman mustalaisen taipumuksista ja luettelon hänen sielunsa ainesosista maisteri oli urkkinut esille kaksi kohtaa, jotka olivat suojattomina, ja tekemällä hyökkäyksen niitä vastaan saattoi sielu suoraan taistella sielua vastaan, järki järkeä vastaan, niin että voimakkaammalla järjellä oli voitontoivo. Mustalainen tunsi ennen kaikkea puolivillin pelkoa tuntematonta kohtaan, ja tätä pelkoa vastaan hän oli etsinyt suojaa uskossa tuntemattomien voimien olemassa-oloon. Jos häneltä nyt, tuumi maisteri, riistettäisiin tämä suoja, heräisi hänessä pelko, usko onneen katoaisi häneltä, ja hän luhistuisi menehtyneenä maahan. Tämän miehen luottamus sattuman suosiollisuuteen oli varmaankin suunnattoman voimakas, sillä huolimatta siitä, että taloudellinen häviö uhkasi häntä Mikonpäivään mennessä, hän ei viljellyt maata, ei pannut kortta ristiin, vaan makasi vain suu auki varroten paistettuja varpusia. Maisteri ei tiennyt, uskoiko hän kristittyjen jumalaan, kuitenkaan hän ei ollut nähnyt tämän milloinkaan käyvän kirkossa; sitävastoin hän tiesi tämän asettavan maitoa tarhakäärmeilleen, joita hän kohteli uskonnollisella kunnioituksella.

Niinmuodoin olivat tarhakäärmeet hävitettävät, usko niiden suojelevaan voimaan surmattava, jolloin kovan kohtalon pelko lamauttaisi miehen henkisesti.

Toiseen kohtaan oli vaikeampi päästä käsiksi, mutta jos hän siinä onnistui, tuotti se varman kuoleman. Sekoittamalla verensä aatelisen suvun vereen oli tämä paria saanut kuin uuden lisän omaan elinvoimaansa; tunne siitä, että oli korkeampien luokkien heimolainen, oli antanut hänelle korkeat ajatukset itsestään, ja niin kauan kuin hän uskoi, että tämä nainen todellakin oli se, minä hän esiintyi, saattoi hän kulkea pystyssä päin. Mutta nyt maisteri oli varmasti vakuutettu siitä, että tässä piili salaisuus, jota mustalainen ei tuntenut; hän oli täysin varma siitä, että vapaaherratar oli valehdellut rakastajalleen, ja että hänen sukunsa ei ollut lainkaan ylhäinen. Tämän tutkimiseen vaadittiin vain aikaa ja terävää älyä; sillä kirkonkirjoista täytyi asiain todellinen tila selvitä. Mutta jos nyt maisterin epäluulot saisivat vahvistuksen, tuntisi mustalainen itsensä petetyksi, hän suuttuisi, tekisi itsensä syylliseksi hairahduksiin, ja kenpä tiesi, millaisia asioita silloin tulisi ilmi, kun kaksi tällaista henkilöä rupeisi paljastamaan toistensa salaisuuksia — puhumattakaan siitä tappiosta, minkä mustalainen kärsisi huomatessaan, että häntä oli pettänyt se ainoa, johon hän oli uskonut, ja siitä elämänliekin heikentymisestä, joka olisi seurauksena sen toivon raukeamisesta, jolle hän oli rakentanut koko voimansa ja elämänhalunsa.

* * * * *

Vaikkakaan tuo toimenpide kaataa elohopeaa tarhakäärmeiden maitoon ei ollut muuta kuin vahingollisten eläinten hävittämistä, tunsi maisteri Andreas kuitenkin olevansa huonolla tuulella tämän tehtyään. Aivan kuin hän olisi murhannut tai varastanut, vaikkakaan ei tavallisesti puhuta esim. rottien murhaamisesta.

Ja seisoessaan nyt jälkeenpäin ikkunassaan ja varrotessaan saavansa nähdä tarkoitetut vaikutukset, hän oli levoton. Hän oli kuitenkin istunut kolme tuntia työskennellen, ennenkuin vihdoinkin kuuli melua kasvihuoneesta. Iivana oli ensin huomannut onnettomuuden ja nosti metelin, niin että mustalainen, joka nukkui pensaikossa pois humalaansa, saapui paikalle. Ensin ylti raju-ilma puutarhurin, joka vannoi ja noitui olevansa viaton. Vapaaherratar, joka saapui juoksujalassa sinne, oli poissa suunniltaan ja itki. Kun eläimissä, jotka olivat melkein ryömineet ulos nahkoistaan, ei näkynyt mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä, eikä kenenkään mieleen juohtunut, että tarhakäärmeet, jotka helposti saattoi iskeä kuoliaaksi kepillä, olisivat tulleet myrkytetyiksi, rupesivat nuo herkkä-uskoiset ihmiset arvailemaan, että käärmerutto oli puhjennut, ja niin pian kuin puhe johtui ruttoon, niin oltiin tekemisissä kohtalon tai noiden tuntemattomien valtojen vaikutuksen kanssa.

Raadot kerättiin kuitenkin huolellisesti, käärittiin villakankaaseen ja kannettiin rakennukseen.

Avonaisten ikkunain läpi maisteri saattoi kuulla, kuinka takkaan tehtiin tuli, jotta lämmön avulla olisi voitu virvoittaa eloon nuo kuolleet ruumiit.

Oli kuin salama olisi iskenyt taloon. Ihmiset kulkivat säikyksissään ympäri, kaikki työ taukosi, puusepät tirkistivät ulos kellarin ikkunoista, ja koirat, jotka tahtoivat valmistaa kemut tarhakäärmeistä, ajettiin valtavalla metelillä ulos ja teljettiin vajoihin ja ulkohuoneisiin.

Alakerrassa vaikeroitiin ja neuvoteltiin, niin että päivällisruoka ei valmistunut, ja kaikki joutui epäkuntoon.

— Nyt kohtasi kova onni meidät! näillä sanoilla mustalainen lopetti synkät mietiskelynsä, jonka jälkeen hän puhkaisi läven paloviina-ankkuriin ja istuutui ryyppäämään ja laulamaan suruvirsiä, kunnes vihdoin koko perhe istui ikkunan ääressä ryyppäämässä.

Että isku oli sattunut varmasti, sen huomasi maisteri illalla kohdatessaan mustalaisen, joka oli lempeä, kohtelias, nöyrä, ja jonka viha näytti kadonneen samalla kuin hänen uskonsa onneen. Mutta hän ei puhunut tarhakäärmeistä; sillä hän häpesi osoittaa heikkouttaan, ja tiesi, että maisteri nauraisi hänen taikauskolleen.

Hän puhkesi vain epämääräisin sanoin puhumaan ansaitsemattomista onnettomuuksistaan ja lähestyvästä perikadostaan.

Senjälkeen hän vaihtoi äkkiä puheenaihetta, rupesi kertomaan rakkausjuttuja, ja tekaisi siinä seisoessaan ilveilyn herrasmiehestä, joka ei kyennyt tyydyttämään rakastajatartaan, jonka vuoksi tämä kävi hänelle uskottomaksi.

Maisteri ei ollut ymmärtävinään tarkoitusta, mutta seurasi samoja latuja ja pani kokoon jutun herrasmiehestä, joka oli luullut saavansa neitseen, mutta oli saanutkin sensijaan syyhelmän.

Mustalainen väisti iskun ja alkoi kertoa jotakin, että tuo ajuri, joka tässä tuonoin oli ollut heidän luonaan vieraisilla, tahtoi ostaa maatilan kuudestakymmenestä tuhannesta taalerista.

— Niin, hän lisäsi ylenkatseellisesti, hevoshuijarillehan maatila aina saattaa olla kylläkin hieno.

Maisteri antoi valheen käydä täydestä, mutta tuo pienoinen sana "hevoshuijari" painui hänen mieleensä, tullakseen hänelle myöhemmin hyvään tarpeeseen.

* * * * *

Kahdeksan päivän päästä maisteri oli kaikessa salaisuudessa ryhtynyt tutkimaan kirkonkirjoja ja saanut tietää, että vapaaherratar Ivanoff oli tuon perin aatelittoman Ivarsson suvun jälkeläinen; että isä oli ollut alhainen koronkiskuri ja kahden porttolan omistaja Kööpenhaminassa, sekä että äiti oli ollut huora.

Tuntui siltä kuin hän ei olisi kuullut mitään uutista, kun pappi ja laamanni vahvistivat nämä asiat. Sen täytyy olla niin, tuntui hänestä nyt, huolimatta epäilystään kaikkeen, paitsi pyhään "kansaan". Sellaista rakkautta likaan, valheeseen, taikauskoon ei voinut olla perheessä, jossa sukupolvi toisensa jälkeen oli kasvatettu sivistykseen; kuuluisa nimi vaikutti tavallisesti kuin kannustin suuriin tekoihin tai jonkinlaiseen ajatusten ja tunteiden jalostumiseen, ainakin jonkinlaiseen oman itsensä huolestamiseen. Ja ennenkuin aatelissuku joutui henkisesti rappiolle, oli se tavallisesti ensin taloudellisesti sortunut, jota tässä ei ollut tapahtunut.

Niiden kahdeksan päivän aikana, jolloin maisteri Andreas askarteli näissä tutkimuksissa, oli hänellä ollut tilaisuus nähdä, kuinka mustalainen oli menettänyt itseluottamuksensa ja levottoman toimintahalunsa. Enimmäkseen hän makaili kaniinien joukossa käymälänkatolla ja lekotteli päivänpaisteessa, tupakoi tahi nukkui. Oli vaikea käsittää, miksi hän oli valinnut juuri tämän paikan; ehkäpä katon kuparilevyjen synnyttämä ankara kuumuus houkutti hänen etelämaista vertaan, tai ehkäpä hänen parialuontoaan veti sinne haju, joka muistutti mätänemistä, sontaa ja perkeitä. Ja sikäli kuin hänen tylsyytensä kasvoi, joutui talossa kaikki kuin tuuli-ajolle. Kananpojat kuolivat joukottain nälkään ja hoidonpuutteeseen, ja makasivat ylt'ympäri maassa mätänemässä. Koirat ajoivat kanoja ja ankanpoikia ja varastivat itselleen silloin tällöin aterian. Lampaat kävivät sairaiksi, kun saivat alati maata omissa ulostuksissaan, jota kasaantui kyynärän korkeudelta lattialle, kukaan ei antanut niille vettä, eikä laskenut niitä laitumelle.

Puutarhuri, renki ja puusepät istuivat kirsikkapuissa ja popsivat, poimivat korin täyteen, joka oli tarkoitettu torille lähetettäväksi, mutta sai jäädä seisomaan, kunnes kaikki marjat mätänivät.

Ja sillä aikaa rikkaruoho kasvoi puutarhassa ja sirotti siemeniään, lika levisi takapihalla, kärpäset lisääntyivät, ja hajoamisen ja häviön merkit näkyivät koko talossa. Ja kesken kaikkea tätä mustalainen puisteli itsensä kerta toisensa perästä hereille ryhtyäkseen johonkin ilkeyteen, joka saattoi tuottaa harmia vuokralaisille; ajoi esim. märät koirat laukkaamaan edestakaisin portaissa juuri, kun ne olivat pestyt puhtaiksi, viskasi luita ja perkeitä käytävään, laski kanat portista sisään; metelöi tarpeettomasti öisin ja usutti koirat maisterin maidontuojan ja kirjeenkantajan kimppuun.

Kaikki tämä kovetti maisteri Andreaksen mielen, niin että hän nyt vakaalla aikomuksella kävi ampumaan toista tuholaukaustaan siinä varmassa tarkoituksessa, että upottaisi vihollisen.

Ja tämän suunnitelman toimeenpanijaksi hän oli valinnut Magelonen, jonka vihamielisyyden hänen oli onnistunut saada hyvillä sanoilla lauhtumaan, sitä helpommin, kun tyttöä pitelivät pahoin sekä veli että tuo valhe-vapaaherratar, jota tämä vihasi ankarasti.

Kun Magelone oli saanut tarvittavat tiedot, ilostui hän sydämensä pohjasta, sillä tässä tarjoutui tilaisuus suurenmoisesti kostaa sekä vapaaherrattarelle, joka täten nöyryytettäisiin, sekä veljelle, joka täten menettäisi näennäisen loistonsa, jota tämä oli käyttänyt esiintyäkseen ylimielisesti sisaruksiaan kohtaan.

Kohtaus tapahtui eräänä perjantai-iltana, ja maisteri istui ikkunansa ääressä ja kuunteli, kuinka kohtaus alkoi ja leimahti ilmiliekkeihin. Vapaaherratar, toisin sanoen neitsyt Ivarsson, seisoi ikkunansa ääressä ja kaiveli kuolleita vihervarpusia ulos häkeistä, jolloin Jensen astui huoneeseen.

— Vallitsee hetken hiljaisuus; senjälkeen sanoo neitsyt:

— No, Peder, aiotko huomenna kaupunkiin ruokaa ostamaan?

— En, vastaa mustalainen, sen saat itse tehdä!

— Millä minä ostan, kun sinä olet saanut kaikki rahani?

— Olenko minä saanut? Mitä minä olen saanut? Mitä olen saanut siitä, että olen sinun hyväksesi raatanut itseni piloille palkatta vuosikausia? Mitä ovat sisarukseni saaneet, jotka ovat renkinä ja piikana täällä palkatta palvelleet?

Nyt puuttui neitsyt puheeseen. Hän puhui puoli tuntia, vuoroin kirkuen, itkien, kiroillen.

Mustalainen yritti silloin tällöin lausua sanan, mutta turhaan, ja sitten hän ponnahti pystyyn, syöksyi ulos ja iski oven perässään kiinni. Palasi jälleen takaisin, puhkesi sanatulvaan, josta saattoi erottaa vain muutamia sanoja, kuten "heittiö äidiksi", "huora" ja "koronkiskuri".

Senjälkeen neitsyt raivosi jälleen puoli tuntia maisterin kuulematta muuta kuin oven paukkinan, joka kaukaa muistutti tykinlaukauksia, mustalaisen juoksennellessa edestakaisin mielettömän ihmisen lailla.

Ja sitten kutsuttiin Magelone sisään. Ensin neitsyt antoi hänelle korvapuusteja ja sitten mustalainen; hän ei antautunut kuitenkaan, vaan lasketti nyt laukauksen, joka kajahti kautta koko talon, ja jonka kuulivat puutarhassa pensaiden takana vaaniskelevat miehet.

Ja nyt sukeltautui esiin juttuja varhaisemmilta ajoilta, jolloin mustalaisen äiti ja isä olivat asuneet ja elämöineet talossa; syytöksiä hevosvarkauksista, murretuista lippaista, joiden lukot neitsyt olisi tiirikalla avannut; rahaselkkauksista, kavalluksista, sanalla sanoen kaiken karvaisista roistomaisuuksista.

Mustalaisen ääntä ei kuulunut enää; tuntui siltä kuin hän olisi kadonnut.

Kohtaus päättyi siten, että Magelone ajettiin pois talosta, häntä nimitettiin yleiseksi naiseksi, syytettiin siitä, että hän oli ollut kanssakäymisessä talon kaikkien miesten kanssa (maisteria lukuunottamatta), jonka jälkeen Magelone kokosi tavaransa ja läksi.

Ketunluola oli hajallaan, ja tuholaukauksella oli ollut tarkoitettu vaikutuksensa.

Tyytyväisenä työhönsä, jonka hän huomasi hyväksi, meni maisteri levolle ja nukkui ensi kerran rauhallisesti pitkistä ajoista, sillä hän uskoi nyt, että vihollisen voima oli hajalla, ja että tämä oli saanut niin paljon tekemistä omissa vioissaan, jotta jättäisi hänet rauhaan.

* * * * *

Tietämättään hän oli ryhtynyt suureen hyökkäykseensä hetkellä, joka oli erittäin otollinen synnyttämään hävitystä vihollisen leirissä. Seuraava päivä oli lauantai; silloin oli maksettava väen palkka, ja seuraavan viikon varastot ostettavat. Isku oli siis osunut suoraan päälaelle, jonka alla hehkuivat jo ennestään rasittuneet ja kiihtyneet aivot kykenemättä yhdellä erää vastustamaan useampia erilaisia ja eri tahoilta tulevia paineita. Ja senvuoksi mustalainen joutuikin tykkänään epäkuntoon ja olisi heti ollut mennyttä miestä, ellei hänen avukseen olisi ehättänyt voimia, joita hän ei kuitenkaan itse olisi kyennyt esille manaamaan.

Kun maisteri Andreas tuli tuon kohtauksen jälkeisenä aamuna pihamaalle, tapasi hän puutarhurin, joka näytti hyvin järkytetyltä, ja tuntui olevan halukas avaamaan sydämensä. Ja kun maisteri mielellään tahtoi saada kuulla, minkä vaikutuksen hänen heittoaseensa oli tehnyt, ja kun hänestä kaikki vaara oli jo ohitse, kysyi hän, oliko puutarhuri kuullut edellisen illan meteliä.

Kyllä hän oli kuullut, ja hän tahtoi nyt varoittaa maisteria vapaaherrattaresta ja mustalaisesta; sillä sitten kun nyt oli selvinnyt, minkälaisten ihmisten luona asuttiin, ei hän empinyt kertoa kuinka mustalainen ja vapaaherratar kerran maisterin poissa-ollessa olivat murtautuneet hänen huoneeseensa ja avanneet väärillä avaimilla hänen lippaansa.

Maisteri raivostui ja tahtoi heti lähteä laamannin luo, mutta puutarhuri pidätti hänet ja kysyi, oliko hän kuullut, että eräältä naapurilta oli yöllä varastettu hevonen.

Maisteri ei ollut kuullut sitä, ja sai nyt tiedon tapahtumain lähemmästä kulusta.

Kun Magelonen piti mennä kievariin tilatakseen hevosen kotia vanhempainsa luo, olivat puutarhuri ja renki luvanneet saattaa häntä, kun oli pimeä. He kulkivat siis yhdessä pitkin valtamaantietä ja olivat ehtineet talonpoikaistaloon saakka, josta hevonen juuri oli varastettu vainiolta, kun kuulivat varovaisia askeleita takaapäin, ja huomasivat tienvarrella olevassa ojassa mustalaisen, joka hiipi eteenpäin, valhepuvussa, hattu silmillään ja kädessään musta esine, joka etäältä katsottuna näytti kengältä. He käänsivät heti selkänsä, eivätkä olleet huomaavinaan häntä. Mutta he kuulivat hänen seuraavan perässä aina kievariin saakka, jossa hän katosi heidän näkyvistään.

Puutarhuri, joka oli valvonut yöllä vuoteessaan, oli kuitenkin kuullut, kuinka mustalainen oli tullut yhden tienoissa pihamaalle ja antanut määräyksen kahdesta ratsuhevosesta, itselleen ja rengille, jonka hän oli käskenyt seuraamaan mukana. Mustalainen oli saapunut kuitenkin vasta kolmen ajoissa; hän oli silloin yhdessä rengin kanssa ratsastanut Vidalaan, vanhempien kotia, ja vienyt hevosen selässä eräitä pikku tavaroita, jotka sisar oli lähtiessään unohtanut. Kotiin saavuttaessa renki oli saanut käskyn vaieta matkasta, luultavasti siinä mielessä, että hän juuri kertoisi siitä, minkä hän oli tehnytkin.

Kuultuaan tämän kertomuksen maisteri ei vastannut mitään, ei lausunut mielipidettään asiasta, mutta oli lähtevinään kamariinsa. Puolitiessä hän kääntyi kuitenkin takaisin ja suuntasi askelensa sitä talonpoikaistaloa kohti, josta hevonen oli varastettu. Matkalla hän yhdisteli mustalaisen aikaisempia ja myöhempiä lausuntoja ja monta erilaista tapausta, jotka kaikki vahvistivat häntä hänen uskossaan, että varas ei ollut kukaan muu kuin Jensen.

Alkukesästä hän muisti, kuinka Jensen nautinnolla veti esiin juttuja hevosvarkauksista, kuinka hän erikoisen seikkaperäisesti oli kertonut juuri saman talonpojan omistaman punaisen hevosen varkaudesta; hän muisti ne juonet, joita mustalaisen vakuutuksen mukaan käytetään tehtäessä varastettuja hevosia mahdottomiksi tuntea, muun muassa tekemällä niiden otsaan leikkauksen, niin että ne käyvät piirtopäiksi; hän muisti nyt, että eräänä kauniina päivänä kuukausi sitten tuo voikko hevonen oli tavattu piirto otsassa, kenenkään käsittämättä, kuka sen oli tehnyt, tai mitä sillä oli tarkoitettu; ja vihdoin viimein hän muisti sangen pätevänä seikkana hevoshuijarin vierailun tuona ikävänä sunnuntaipäivänä.

Kaikki tämä soveltui hyvin yhteen ja viittasi yhtäälle — kaikki paitsi voikon otsaleikkaus, joka ei tuntunut asiaan kuuluvalta.

Minkä vuoksi hän olisi leikannut sen? Oliko sekin varastettu, ja tehtiinkö sekin nyt mahdottomaksi tuntea, jotta se olisi voitu myydä? — Tuo hevonen oli siitä omituinen, että se ei osannut käydä, vaan täytyi sen aina nelistää, minkä maisteri oli huomannut ajaessaan kerran mustalaisen kanssa Landskronaan; tämä oli merkillisesti selittänyt tuon hevosen pahan tavan johtuvan siitä, että maitomies oli opettanut sen ajoon. Nyt tuntui maisterista uskottavammalta, että tämän nopeamman kulun aiheutti jonkinlainen pelko ajajassa, että eläin hiljaisempaa hölkkää mentäessä helposti voisi joutua vaarallisen tarkastuksen esineeksi.

Olipa tuon asian laita nyt sitten miten tahansa; korkeintaan kävisi kaikki sen kautta vain mutkikkaammaksi. Ennen kaikkea täytyi hankkia todistuksia. Ja niitä kerätäkseen maisteri suuntasi nyt askelensa vainiolle, josta hevonen oli varastettu.

Hän löysi pian ojanäyräältä sen paikan, josta hevonen oli talutettu yli, ja josta se oli kuljetettu Bögelyn vastakkaiselle suunnalle. Tähän viimeiseen seikkaan maisteri ei kiinnittänyt kuitenkaan mitään huomiota, sillä se keino oli liian kehno.

Senjälkeen hän löysi apilapellolta sen paalunsijan, jossa eläin oli ollut lieassa; hän saattoi osoittaa varastetun hevosen jäljet muiden hevosten jälkien joukossa, ja hän näki varkaan jalkojen jäljet kosteassa maassa. Se oli suuri, halpasäätyisen ihmisen jalka, jonka jalkaterä oli hyvin leveä; mutta näiden jälkien joukossa oli muutamia muita ja syvempiä, säännöllisesti syntyneitä, liian säännöllisesti voidakseen olla miehen jalkojen tallaamia, joka kuljetti mukanaan hevosta; ja pahinta oli se, että kaikki nämä jäljet olivat tehdyt samalla oikean jalan kengällä — siis määrätyssä tarkoituksessa tehtyjä harhajälkiä, jotka olivat laitetut mukaan tuodulla kengällä, jonka kaltaista ei mahdollisessa tarkastuksessa varmaankaan löydettäisi varkaan kotoa. Ja kas tuossa, erään aivan liian heikosti tallatun apilamättään päällä oli kenkä, jätettynä siihen harhaan vieväksi corpus delicti'ksi.

Tämä ei ollut kuitenkaan hullummasti ajateltu, ja olisi se voinut johtaa harhaan jonkun muun kuin maisterin, joka juuri oli kuullut, että mustalainen edellisenä iltana oli hiipinyt ojassa kädessään musta esine, joka näytti kengältä. Hän otti senvuoksi, ja jotta toiset eivät olisi menneet ansaan, tämän corpuksen ja viskasi sen kauaksi pois, jonkajälkeen hän heittäytyi pitkäkseen maahan ja otti valelman tuosta oikeasta jäljestä mukanaan olevan rikin avulla. Tuo valelma taskussaan hän läksi sitten kotia.

Kotiin tultuaan hän oli ollut kadottavinaan veitsen ja etsiskeli sitä pitkin puutarhakäytäviä, kunnes löysi haluamansa jalanjäljen, ja otti sitten valelman siitä. Nämä kaksi valelmaa olivat kokonaan yhdenmukaiset, vieläpä siinäkin, että pikilangat vasemmalla puolella olivat ratkenneet auki ja painuneet silmukan muotoisina kiinni anturanahkaan.

Mustalaisen jalka oli siis tallannut jäljen apilapeltoon, jossa hevosenvarkaus oli tapahtunut — ergo… Mitä? Oliko silti sanottu, että hän oli varastanut hevosen? Ei, sillä olihan mustalainen myöskin voinut — aikaisemmin aamulla kuin maisteri, olla katselemassa paikkaa, ja senvuoksi, että maisterin jäljet nyt myöskin olivat apilapellolla, ei maisterin ollut silti tarvinnut varastaa hevosta.

Kuinka hän sitten pääsisi mustalaisen kimppuun? Ainoa todistus, jonka poliisi hyväksyisi, olisi se, että hevonen löytyisi varkaan hallusta — ja kuitenkin olisi sekin ollut helposti mitättömäksi selitettävissä, jos näet varas väittäisi ottaneensa irrallaan kulkeneen hevosen huostaansa. Ja sitäpaitsi ei hevonen varmaankaan ollut löydettävissä mustalaisen tallista, ehkäpä sitävastoin tuon hälsingborgilaisen ajurin, kenties ei edes sieltäkään.

Maisteri Andreas päätti varrota kaksi päivää, nukkua aprikoimistensa päälle kaksi yötä ja käydä sitten käsiksi asiaan!

* * * * *

Ensimmäisenä päivänä hän ei nähnyt mustalaista, jonka sanottiin olevan matkoilla. Vasta toisen päivän aamuna hän näyttäytyi, tuon pienen rakennuksen katolla, valtavasti meluten ja läiskytellen ruoskallaan, ikäänkuin olisi oikein tahtonut tuntea valtansa eläinten ylitse, jotka kuljeksivat alhaalla takapihalla. Hän oli kovin kiihtyneen näköinen; hienossa hiprakassa ja taistoon haastaen hän sinkoili ensin hämäriä sanoja vapaaherrattaren ikkunoita kohti, sitten maisterin. Sattui sanoja ketusta, joka lähtee kanoja pyydystämään, mutta tarttuu ansaan; oppineista herroista, jotka eivät näe omaa nokkaansa pitemmälle; jotka kuvittelivat tietävänsä kaikki, mutta eivät tienneet senkään vertaa kuin heidän peukalonsa kynnelle sopi; huorista ja koronkiskureista, jotka ristivät itsensä kreiveiksi ja vapaaherroiksi, mutta joiden yllä ei ollut niin puhdasta rihmaakaan, ja pikku-eläjistä, jotka myöskin olisivat voineet tulla suuriksi, jos olisivat tahtoneet.

Jonka jälkeen hän otti kulauksen pullostaan ja alkoi kohti kurkkua vedellä: "Ma Luxemburin kreivi oon", jota maisteri ei ollut kuullut nyt pariin kuukauteen. Joka värssyn päälle hän läimäytti ruoskalla ja tanssi kuparikatolla, joka kumisi ja keinui hänen painostaan.

Maisteri koetti etsiä tämän ylimielisen käyttäytymisen tarkoitusta. Mustalaisen laulusta kaikui voitonriemu ja voitonylväys, ja hänen häikäilemätön taisteluun vaatimuksensa viittasi varmuuteen siitä, että hän oli varmasti voittanut vihollisen.

Myöhemmin päivällä näytti mustalainen istuvan yksin huvimajassa ja soittavan posetiivia kaikille noille kahdeksalle koiralle, jotka hän oli koonnut ympärilleen; illalla hän pani toimeen myrskyisen kohtauksen alhaalla neitsyt Ivarssonin luona, kirkui yhtä kyytiä kokonaisia neljännestunteja, paukutteli ovia, särki laseja ja porsliineja. Ja yön tultua hän pani toimeen hirvittävän näytelmän ullakolla; ampui laukauksia, tanssi rautatangoilla, särki huonekaluja, koettaen koko ajan ärsyttää maisteria menettämään malttinsa ja ryhtymään taisteluun.

Väsyttyään vihdoin tähän hän läksi niitylle, jossa sytytti poltettavaksi aiotut turpeet ja rikkaruohot tuleen, heittäytyi koirien ympäröimänä pitkäkseen kasteiseen maahan ja näytti vaipuvan uneen.

Maisteri Andreas ei sitävastoin voinut saada rahtuakaan unta silmiinsä, ja mitä kauemmin hän makasi ja kiusasi itseään taistelussa unettomuutta vastaan, sitä lujemmaksi kävi hänen päätöksensä hyökätä suoraan vihollistansa vastaan, ja aamun koittaessa hän pukeutui ja läksi laamannin luo ilmi-antaakseen ainakin, että talonväki oli käyttänyt vääriä avaimia.

Hän oli ohjannut askelensa läpi pyökkimetsän ja joutunut kuusipolulle, jolloin harakkain räkätys johti hänen huomionsa kuuseen, jota käytettiin kirjoitustauluna. Hän ryömi pensaikkoon ja löysi pian puun, jonka kuorittuun kylkeen oli ilmestynyt uusi kuva; hän oli jo liiaksi perehtynyt tähän käsittääkseen väärin kuvan merkityksen. Kaikki aikaisemmat merkit olivat poistetut, ja niiden sijaan oli siihen leikattu kettu, jonka kaula oli tarttunut paulaan, niin että kieli roikkui ulkona kidasta.

Kettu oli epäilemättä kuvaavinaan maisteria, päättäen mustalaisen voitontansseista ja ylimielisestä loilotuksesta.

Ja nyt ajoi uteliaisuus päästä selville siitä, millä kannalla hänen asiansa olivat, hänet nopeasti laamannin kartanoon, jota hän muutoin lähestyi tuntien jonkinlaista levottomuutta lopputuloksen vuoksi, koska valloitettujen maakuntien kaikki tuomarit olivat tanskalaisia, mikä seikka osoitti hallituksen auliutta siinä suhteessa, että voitettujen ei tarvinnut elää ainaisessa mielivaltaisen ja väärän lainkäytön pelossa, ja myöskin siksi, että sangen suuri merkitys oli sillä, että tuomari täysin hallitsi väestön kielen voidakseen seurata ja arvostella joka sanan erilaisia vivahduksia.

Hän oli ehtinyt ulos metsästä ja läheni kirkonkylää, missä laamanni asui, kun mustalainen tuli kylänkujalta laskettaen täyttä laukkaa kiiltävän hevoskaakkinsa selässä, tervehti voitonylväästi hymyillen ja pirskotti maisterin päälle lokaa, kun tämä ei ennättänyt ajoissa väistää syrjään.

Maisterin mieli synkistyi, ja pahat aavistukset kiusasivat häntä seisoessaan siinä laamannin portin- kolkutin kädessään. Vieläkin apeammaksi kävi hänen mielensä, kun tuomari otti hänet vastaan ihmettelevän, epäluuloisen näköisenä ja vei hänet matalaan, mustilla huonekaluilla sisustettuun saliin, jossa kaksi suurta pöytää täytti koko lattian. Siellä vallitsi tukahuttava kuumuus, ja ikäänkuin päästääkseen hiukan ulos lämpöä, aukaisi tuomari viereisen huoneen oven, pistäytyi sinne hetkiseksi ja palasi sitten takaisin.

Hän käski maisterin istuutumaan, tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän, ikäänkuin verraten häntä kuulemiinsa kuvauksiin ja niihin mielikuviin, jotka oli aikaisemmin muodostanut kävijästä. Kuitenkaan hän ei sanonut mitään, vaan vartosi levollisesti, että maisteri sanoisi jotakin.

Viimein tämä alkoi haastaa, sangen vastahakoisesti, sillä hän pelkäsi sekaantuvansa lausumaan ristiriitaisuuksia ja puhumaan liiaksi, ja hän oli valmistautunut vain kysymysten varalle, jossa tapauksessa vastaukset olisivat helposti antautuneet kuin itsestään.

— Asiani, hän alkoi, koskee isäntääni, tilanhoitaja Jenseniä Bögelystä, jonka käytös minua kohtaan ole ollut soveliasta.

Tässä hän vaikeni, jotta häneltä olisi kysytty, mutta mitään kysymystä ei kuulunut, näkyi vain päännyökäys, joka kehoitti häntä jatkamaan.

— Olen näet saanut tietää, täytyi hänen siis jatkaa, että ihmiset, joiden luona asun, ovat murtautuneet huoneeseeni ja avanneet väärillä avaimilla lippaani… tässä hän jälleen vaikeni.

Tuomarin kasvojen ilme oli muuttumaton, välinpitämätön, ikäänkuin olisi ollut täysin selvillä kuulemastaan.

— Ja nyt, täytyi maisteri lopettaa, aion antaa heille haasteen sisäänmurrosta.

Tuomari vartosi hetken; sitten hän kysyi:

— Mitä on varastettu?

— Mitään ei ole varastettu! täytyi maisterin vastata; sillä hän ei voinut väittää, että salaisuuksia olisi saattanut varastaa, siten kun olisi ilmi-antanut itsensä vaarallisten salaisuuksien säilyttämisestä.

— Onko asiassa todistajia? kysyi tuomari.

— Puutarhuri väittää kuulleensa tilanhoitaja Jensenin sisarusten kertoneen niin.

— Siis pelkkää lorua; sillä sisarukset eivät voi todistaa. Mitään ei ole varastettu, todistajia ei ole, ei murrettuja lukkoja! Siis ei mitään, minkä nojalla tuomita!

Maisteri istui tuijottaen ikäänkuin kannettaan etsien, joka yhdellä erää oli haihtunut, niin että siitä ei ollut rahtuakaan jälellä. Mutta hän tointui pian, tunsi olevansa epäedullisessa valossa kuten ainakin mies, joka viskaa heikosti perustellun syytöksen, ja jotta ei olisi lähtenyt sieltä kuin mikäkin raukka, päätti hän tunkeutua syvemmälle asiaan.

— Uskooko herra laamanni sitten, että tämä Jensen on täysin luotettava henkilö, joka on kaiken epäilyksen yläpuolella?

— Jenseniä on kyllä epäilty erinäisistä asioista, mutta on hän aina selviytynyt niistä, vastasi laamanni painokkaasti. Niinpä hänet oli ilmi-annettu epäiltynä syylliseksi tässä eräänä iltana tapahtuneeseen hevosenvarkauteen. Mutta corpus delicti, varkaan kadottama kenkä, ei osoittautunut lainkaan sopivan hänen jalkaansa; edelleen hän saattoi näyttää toteen alibin, kun hän todistettavasti oli ollut ratsastamassa rengin kanssa siihen aikaan, jolloin varkaus oli tapahtunut, ja on käynyt selville, että hän on samana yönä ollut vanhempiaan tervehtimässä. Siihen taas oli aivan muut syyt, että hän illalla oli hiipinyt valhepuvussa ojassa.

— Mitkä niin, jos saan luvan kysyä.

Tuomari silmäili ankaran tutkivasti maisteria ja vastasi närkästyneellä äänellä:

— Kyllä, hän koetti päästä perille siitä, oliko eräs henkilö, joka oli lähellä hänen sydäntään, tullut valheellisilla lupauksilla vietellyksi. Se oli hänen tarkoituksensa.

Syntyi hirvittävä äänettömyys. Kaikki kieppui maisterin silmissä, ja ikkunaruudut kävivät kuin verkoksi, johon hän oli takertunut. Yhden asian hän tunsi selvästi: että oli itse kutonut verkon, että oli hoivannut omalla povellaan käärmeensikiötä, joka nyt puri häntä. Ja hän tunsi itsensä voimattomaksi. Sillä eihän hän voinut kuitenkaan kertoa, että oli antanut varkaalle opetusta alibissa ja corpus delicti'ssa ja neuvonut hänen myöntämään jonkun sivuasian päästäkseen itse oleellisessa vapaaksi. Ja tuo tyttöjuttu, josta ei kait lain mukaan seurannut mitään rangaistusta, oli kuitenkin riittävä tekemään hänet todistajaksi kelpaamattomaksi, saattamaan hänet itsensä epäilynalaiseksi, niin että jokainen yritys hänen puoleltaan selittää lähempiä seikkoja johtaisi hänet itsensä pinteeseen, pahentaisi hänen asemaansa, sotkisi hänet ristiriitaisuuksiin.

Tuomari, joka näki, että maisteri oli suistunut satulalta, käytti tilaisuutta antaakseen hänelle potkun, joka tuntui.

Jensenin, hän lisäsi, tunnen puolihupsuna ihmisenä, jolla on kuitenkin hyvä sydän ja anteeksi antavainen mielenlaatu. Kuinka hän anoikaan katkerimman vihollisensa, portinvartijan puolesta, joka oli varastanut häneltä, ja jota vankila uhkasi. Ei, hän ei ole vaarallinen; sillä niin kauan kuin kostonhalu ei valtaa jonkun ihmisen mieltä niin, että se pimittää hänen järkensä, niin on kaikki asiat oikealla kohdallaan ja tolallaan!

Maisteri Andreaksen korvia rupesi kuumentamaan; sillä hän ei ollut moneen herran vuoteen istunut koulunpenkillä kuten nyt. Ja kiehuvassa vihassaan hän unohti muodot ja yleiset tavat ja alkoi muitta mutkitta tehdä tuomarille kysymyksiä.

— Mutta entäs sitten riikinkukko, ja kalkkuna, ja koirasankka, ja lantavaunut ja ne tavarat, jotka öiseen aikaan vietiin ullakolta, ja kananostomatka Tanskaan — ehkäpä laamanni on myöskin näistä perillä?

— Vaikkakaan minun ei tarvitse alistua tällaiseen kuulusteluun, niin vastaan kuitenkin. Mitä riikinkukkoon, kalkkunaan ja koirasankkaan tulee, niin epäillään yhä erästä määrättyä henkilöä, mutta ei ole riittävästi todistuksia! (Tässä hän loi maisteriin silmäyksen, joka sai hänet kalpenemaan.) Sillä varas tuntuu olevan harjaantunut henkilö, joka on ymmärtänyt jättää jälkeensä väärän corpus delictin, henkilö, joka on selvillä siitä, että alibi on todistuksessa tärkein, ja joka tietää — ja onpa vielä tahtonut muillekin opettaa — että palvelusväkeä ei voi ottaa todistajiksi.

Maisteri Andreaksen tukka nousi pystyyn, ja mikäli hän vimmastui, sikäli hän joutui päästänsä pyörälle, ja huomatessaan hämmennyksensä hän yhä vain kävi sekapäisemmäksi, kunnes hän viimein istui siinä kuin rikolliseksi todistettuna omantunnon häntä soimatessa, ja hänen kauhulla ajatellessaan lopullista ilmituloaan.

Mutta tuomari jatkoi nyt miltei varmana siitä, että oli oikeilla jäljillä.

— Ja mitä Tanskanmatkaan tulee, niin on Jensen muistikirja-muistiinpanoillaan todistanut, että hän kävi siellä tuolla mainitulla asialla; olen omin silmin lukenut, että siinä seisoi: "Perjantaina elokuun 2 p:nä matkustan Tanskaan; mukanani on kymmenen taaleria, noudan viisi taaleria Landskronasta ja ostan seitsemänkymmentäviisi kanaa."

Tässä maisteri kohotti päätään ikäänkuin olisi tahtonut puhua, mutta vyyhti oli jo niin sekava, että häneltä katosi halu yrittää selvitellä sitä; hän ei saanut suustaan sanaakaan tehdäkseen haluamiaan vastaväitteitä. Hän ei osannut sanoa: Herra laamanni, juuri se seikka, että mies kirjoittaa kuin pässinpää presens-muodossa "matkustan" kaikkien järkevien ihmisten tavallisesti jälkeenpäin kirjoittaessa: "eilen" tai "sinä ja sinä päivänä olin siellä ja siellä" — juuri se seikka näyttää minusta epäilyttävältä; ei hän myöskään uskaltanut opettaa laamannille epäilyttävää tiedonannoissa siitä, että tällä oli niin ja niin paljon, mutta piti hänen noutaa niin ja niin paljon lisää; ja hän oli kadottanut kaiken halun väittää vastaan, että alkuaan piti olla sata kanaa, muistiinpanoissa ollessa vain seitsemänkymmentäviisi. Tuollainen häikäilemättömyys sai hänet ihan vaikenemaan, ja hän kuunteli kuin unessa laamannin todistelua lantavaunujen luvallisesta käyttämisestä, mustalainen kun oli pyytänyt ja saanut Landskronan teurastamon luvan noutaa sieltä sianmahoja, kuitenkin vielä omin korvin kuullessaan selityksen Hälsingborgin kuninkaallisesta latokartanosta ja omin silmin nähdessään lantakasan, jota ei oltu voitu tuoda mistään teurastamosta.

Kuulustelu oli lopussa, ja maisteri nousi mennäkseen matkoihinsa epäiltynä varkaana, vääränä ilmiantajana, silmälläpidon alaisena henkilönä, kun tuomari antoi hänelle vielä viimeisen iskun rintaan:

— Siis en voi tehdä mitään lipasasianne hyväksi, mutta painakaa visusti mieleenne toisen kerran varalle, että jos kätkössänne on vaarallisia valtiosalaisuuksia, niin pitäkää ne yhtä hyvin salassa kuin nytkin; sillä vaikkakin olen synnyltäni tanskalainen, niin olen tullut Ruotsin alammaiseksi, enkä nykyisen kuninkaani ja herrani uskollisena alammaisena karta mitään keinoja — enkä säästä yhtään henkilöä — puoltaakseni ja valvoakseni sen hallitusmuodon loukkaamattomuutta, jolle olen vannonut uskollisuusvalan!

Jouduttuaan ulos tuntui maisterista siltä kuin olisi hän saanut raippavitsat. Takaapäin sidottuna, kunnia menetettynä, vailla nousumahdollisuutta; tahrattuna ja vailla mahdollisuutta voida puhdistautua, päinvastoin, mitä enemmän hän hankaisi tahraa, sitä syvemmälle se vain syöpyisi. Vaikkakin hän olisi voinut koota todistuksia, niin hän ei uskaltanut enää koskea asiaan pelosta syöstä siten perheensä onnettomuuteen; ja kukapa ties, vaikka mustalainen suorastaan syyttäisi häntä ja haastaisi hänet oikeuteen. Hänhän saattoi joutua syytteeseen osallisuudesta varkauksiin, hän kun oli opettanut varkaan varastamaan; hän saattoi joutua syytteeseen väkisinmakaamisesta, viattoman neidon viettelemisestä — mistä tahansa, vääriä todistajia kun saattoi helposti hankkia; ja, mikä oli pahinta ja kaikkein varminta, majesteettirikoksesta; sillä sitä rikosta hänen kunniantuntonsa ei sallisi hänen kieltää, siksi että hän oli siihen syyllinen.

Hän oli lyöty, ja hänet oli lyönyt kehno mies, heittiö, maantieritari, jolla oli vai se etuus, että hän häikäilemättä valitsi aseensa. Älykäs, tietorikas, rehellinen mies oli kaatunut taitamattoman iskusta, joka ei ollut edes tuntenut rikollisuuden filosofiaa, varkauden tekotapaa, oikeudenkäynnin menettelytapoja. Hänet, jolta oli varastettu, jolle oli tehty vääryyttä, jota oli kidutettu ja kiusattu, hänet oli häväisty, ja varas, viettelijä, urkkija, koronkiskuri, joka eli ruumistaan kuin portto, ja joka tahtoi myydä sisarensa portoksi, hänestä oli tullut tuo hyvä mies, jolla oli jalo, anteeksi-antavainen sydän, hellä mielenlaatu, hän oli tuo sisaren menetettyä viattomuutta surevainen veli!

Maisteri kulki pää alas painuneena maantietä myöten, ja pusersi niin lujasti keppiään, että kynnet kävivät valkeiksi, ja hänen aivoissaan liikkui vain yksi ainoa ajatus. Häntä oli syytetty kostonhimosta. Mistä kostosta? Varas oli murtautunut hänen huoneeseensa, oli rikkonut sopimuksen, oli pilkannut ja kiduttanut häntä, ja hän ilmi-antoi varkaan! Sitähän toki muutoin sanotaan itsepuolustukseksi, ja eikö kansalaisen velvollisuus sitäpaitsi ollut ilmi-antaa varkaita? — Nyt hän tahtoi itse kostaa, koskapa ei laki tehnyt sitä, vaikkakin lait muutoin ovat laaditut sitävarten, että oman käden oikeus olisi tarpeeton. Hän tahtoi palata takaisin alku-ajan oman käden oikeuteen alkuajan ihmistyyppiä vastaan. Tuhota vahinko-eläimen, hävittää ihmishahmossa kulkevan hirviön, estää rosvon panemasta täytäntöön pahoja töitään, tämä oli luvallinen teko, josta hän saattoi omissa silmissään puhdistautua. Mutta hän tahtoi ryhtyä tehtävään tietonsa koko ylemmyydellä, hän ei tahtonut surmata raakalaista ruudilla eikä lyijyllä, vaan keinoilla, jotka eivät tuottaneet hänelle itselleen mitään rangaistusta, eivätkä jättäneet mitään näkyväistä jälkeä. Hän tunsi olleensa oikeilla jäljillä silloin, kun oli nyhtänyt hajalle mustalaisen sielun, ja elleivät olosuhteet olisi tulleet tämän avuksi, olisi hän nyt ollut jo mennyttä miestä. Mutta hänen perikatonsa läheni, sillä toimintahalu ja toivo olivat jo kadonneet, kaikki mikä saattoi pidättää häntä rikoksesta, oli häneltä riistetty, ja puute vaani ovella. Tämä raaka sielu, joka tuntui niin lujasti rakennetulta, oli vain kyhätty hatarasti kokoon huonoista aineksista, ja jo saamiensa kolausten jälkeen se luhistuisi, jos sitä vielä pari kertaa voimakkaasti ravistaisi. Miten tämä tapahtuisi, sen maisteri otti harkitakseen tuumiskelemalla asiaa yksin huoneessaan yökauden.

* * * * *

Maisteri oli ennättänyt portille saakka päätään kohottamatta, jolloin häntä huusi mustalainen, joka seisoi ylimielisessä asennossa aitaa vasten nojaten, ja maisterin vastatessa kylmästi hänen tervehdykseensä, nyökkäsi tämä tuttavallisen sääliväisesti hattua nostamatta, ja meni tulijaa vastaan huulillaan ilkein hymynsä. Lähenteleväisyydellä, jota hän tavallisissa oloissa ei osoittanut, pisti hän käsivartensa maisterin käsivarteen, seurasi häntä läpi kuusikujanteen ja alkoi puhua raha-asioista, meni suoraan asiaan ja kysyi, tahtoisiko maisteri antaa hänelle viidensadan hopeataalerin lainan.

Maisteri Andreas, joka ei omistanut killinkiäkään yli palkkansa, piti kuitenkin ihan turhana tuhlata kallista aikaa hyödyttömiin verukkeisiin ja lupasi ilolla palvella häntä tuolla vähäpätöisellä summalla kolmen päivän kuluttua, jonka jälkeen hän yritti livahtaa tiehensä omaan kamariinsa. Mutta mustalainen ei irtautunut hänen käsivarrestaan, vaan pakotti hänen istuutumaan eräälle penkille pöydän ääreen, joka oli asetettu ruohikolle rakennuksen edustalle, paikalle, joka näkyi parhaimmin maantielle.

— Istukaa nyt ja tyhjentäkää lasi seurassamme, kutsui mustalainen äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä.

— Kiitos, rakas Jensen, virkkoi maisteri, mutta minä en voi juoda aamupäivällä.

— Ei maksa vaivaa kieltäytyä, sillä nyt maisterin on tyhjennettävä lasi! Muutoin voisin luulla, että olette ylpeä. Ja sitähän ette ole? väitti mustalainen vastaan hyvin osutulla leikillisellä äänellä.

Neitsyt Ivarsson ja Iivana tulivat samassa sinne laseja ja tuoppia tuoden, ja istuutuivat lupaa pyytämättä pöydän ääreen tavalla, jossa ei näkynyt jälkeäkään siitä kunnioituksesta, jota maisterille oli ennen osoitettu.

Oli siis tarkoitus valmistaa hänelle uusi kidutus, ehkäpä näyttää häntä ohikulkijoille maantiellä, tai ehkäpä oli vain tarkoitus härnätä häntä johonkin hairahdukseen.

Mustalainen kaatoi laseihin tuota mätää omenaviiniä, joi ensin itse ja maiskutteli huuliaan.

— Tämä on oikeata bourgognelaistani, olkaa varma siitä!

— Kyllä se on hyvää viiniä, vastasi maisteri ihan koneellisesti, tukahuttaessaan suuttumuksensa harkitsemalla suunnitelmaansa.

Neitsyt ja Iivana nauroivat ihan teeskentelemättömästi.

Senjälkeen mustalainen kaatoi paloviinaa laseihin.

— Sitä en maista pisaraakaan! sanoi maisteri jyrkästi.

— Ette?? Aivan varmasti! Kun minä pyydän! Kun pyydän niin kauniisti enkä pakota, en tahdo väkisin enkä uhkaa! Herran nimessä, ei pistäisi päähänikään uhata, sillä sitä ei pidä milloinkaan tehdä, varsinkaan ei, kun on todistajia läsnä… jotka ovat inhabiileja. Ei, kautta autuuteni, minä en uhkaa, en hituistakaan! — No, pikku pisarainen vain!

Maisteri asetti pois keppinsä, jotta hänestä ei olisi tullut murhamiestä; mutta hän ei juonut:

Mustalainen tyhjensi lasinsa, ja hänen päänsä meni heti pyörälle.

— Nyt laulan yhden numeron! hän huusi ja selvitti kurkkuaan.

Ja sitten hän alkoi vedellä vanhaa lempilauluaan: "Ma Luxemburin kreivi oon!"

Tuntui siltä kuin tuo mitätön, pelkuri, heikko ihminen olisi nielaissut kaiken sen rohkeuden, kaiken sen voiman, jonka tuo toinen voimakkaampi ja merkitsevämpi oli menettänyt, ja kun mustalainen tunsi polkeneensa maisterin jalkoihinsa, tuntui hänestä kuin hän itse olisi kyynärän kasvanut. Mutta hänellä oli samalla hämärä tunne asemansa epävarmuudesta ja aavistus siitä, että lyöty saattoi nousta ja iskeä väkivallantekijän maahan; sillä hänen täytyi joka silmänräpäys tuntea jalkansa tuon lyödyn niskassa, jotta ei olisi kadottanut uskoa siitä, että oli tuon toisen yläpuolella, ja mitä enemmän hän polki, sitä lujemmaksi kävi maisterin päätös. Tuon kantapään jokainen polkaisu ikäänkuin pusersi esiin ajatuksia, uusia, syviä, uskaliaita ja oikeita, ja ne kerääntyivät kaikki saman asian ympärille, ja ne voimistuivat voimistumistaan. Mustalaisen jokainen sana, joka liike kävi rihmaksi, mikä punoutui nuoraan, johon hänet hirtettäisiin, ja maisterin turvallisuudentunne ja levollisuus kasvoivat hetki hetkeltä.

Tuon humalaisen melu oli houkuttanut maisterin lapset parvekkeelle, ja he katsoivat ihmetellen isäänsä, joka istui ja ryypiskeli talonväen kanssa kirkkaana aamupäivänä.

— Ei, mutta katsokaapa noita Jumalan pikku enkeleitä! virkkoi mustalainen todellisella ihastuksella.

Luonteenomaista tälle metsäläiselle oli, että hänellä ei ollut mitään käsitystä lapsen tai naisen personallisesta arvosta, mutta sensijaan hän runoili ne korkeammiksi miltei taivaallisiksi olennoiksi, kuten hän teki tarhakäärmeittenkin suhteen. Lapset, nuo villit ja pahantekijät pienoiskoossa, joiden rakastettavaisuus on heidän taidossaan peittää vikansa, ja joiden silmäänpistävät näennäiset hyveet riippuvat vain heidän edullisesta asemastaan, joka ei pakota heitä taisteluun elinehdoista, olivat käyneet mustalaiselle kuin kuvaksi kaikkein korkeimmasta, enkeleistä, ehkäpä myöskin senvuoksi, että ne eivät kyenneet vahingoittamaan häntä, ja siksi, että ne osoittivat hänelle samaa luottamusta ja avomielisyyttä kuin kaikille muillekin.

— Oi, antakaa lasten tulla alas! hän ehdotti tuntien tarvetta osoittaa hellyyttään tai ehkäpä tunteakseen, kuinka lähelle oli päässyt näitä parempi-osaisen rodun lapsia, johon hän aina oli katsonut taikauskoisella kunnioituksella, ja jolle hän aina oli nöyrästi paljastanut päänsä.

— He eivät saa tulla alas! vastasi maisteri.

— Kenen vuoksi he eivät saa? kysyi mustalainen uhkaavalla äänellä.

— Minun vuokseni, vastasi maisteri terävästi. Mutta seuraavassa hetkessä hän katui sitä taisteluun vaativaa muotoa, johon oli pukenut kieltonsa, ja käänsi sen äkkiä leikiksi, mikä aina vaikutti erehtymättömästi mustalaiseen, jonka mieleen siten lempeästi teroitettiin, että toinen tunsi hänen sisimpänsä ja hänen ajatuksensa.

— Eikö siinä ole kyllin, että isä käyttäytyy kuin sika? Onko välttämätöntä, että lapsetkin tekevät samoin? hän sanoi.

Tällä kertaa hän osui kuitenkin harhaan; sillä mustalainen tunsi maisterin itsetunnustuksen kautta tulleensa luokitetuksi elukkain joukkoon, ja se muistutti hänelle liiaksi hänen todellista arvoaan.

— Tulkaa alas tänne, lapsukaiset! hän huusi ylös parvekkeelle käännettyään selkänsä maisterille.

Neitsyt, joka oli istunut koko ajan vaiti, nähtävästi viime päivien tapahtumain nöyryyttämänä ja masentamana, avasi nyt suunsa, ja tarttui tuskan ja todellisen hätääntymisen puuskauksessa mustalaisen nutunhihaan ja virkkoi:

— Ei, Jensen, anna lasten olla rauhassa! Lapset ovat pyhiä olentoja kuten eläimet!

Huolimatta tuosta vähemmän oikeasta vertauksesta, käsitti maisteri heti tuon vanhan neitseen äitiydentunteen purkauksen teeskentelemättömyyden, ja kiitti häntä katseella, jota tämä ei kuitenkaan ottanut vastaan, sillä hän piti maisterin vikana valta-istuimelta syöksymistään, ja siitä johtuvaa pahoinpitelyä. Mustalainen, joka tuosta odottamattomasta esteestä oli saanut julmuudenhimonsa johdattimen, kääntyi nyt puhisten neitseen puoleen, ja oli juuri sivaltamaisillaan tätä korvalle, kun maantiellä näyttäytyi odottamaton näky, ja kiinnitti hänen huomionsa kokonaan puoleensa.

Ruumissaatto kulki ohi. Kuusi miestä kantoi arkkua, ja jäljessä seurasi mustapukuinen nainen ja pieni poika. Arkku oli valkeaksi maalattu, ja koristi sitä kuusenoksista sidottu viheriä seppele; surupukuisen naisen yllä oli pitkä valkea harso, muutoin oli kaikki mustaa.

— Se on portinvartija! sanoi neitsyt.

Nähdessään vihollisensa hautapaarit (he olivat heti sovinnon tehtyään tulleet jälleen vihollisiksi) mahtoi mustalaisen salatuimmasta sydänsopukasta tunkeutua ilmoille voitonkirkaisu, ikäänkuin hän olisi nähnyt vaarallisen todistajan kaivettavan maahan, ja tulvehtivassa ilossaan hän unohti synnynnäisen kuolemanpelkonsa, ja kääntäessään kasvonsa tielle päin hän puhkesi raikuvaan nauruun ja taputti käsiään. Maisterissa, joka näki, että tämä purkaus peitti vain salaista pelkoa, syntyi heti ajatus, jolle hän antoi ruumiillistuneen muodon, nähdessään tuon surupukuisen naisen pysähtyvän ja nostavan kätensä taivasta kohti ikäänkuin anoen sen suojelusta tai kostoa, neitseen samaan aikaan kätkiessä kasvonsa käsiinsä häpeästä ja tuskasta mustalaisen raa'an käytöksen vuoksi.

Maisteri Andreas näet nousi penkiltä, paljasti päänsä ja jäi kunnioittavasti seisomaan, kunnes ruumissaatto oli kulkenut ohitse.

Mustalainen suuttui tästä ojennuksesta, ja kysyi äkäisellä äänellä:

— Mitä tuo ilveily on merkitsevinään?

— Se ei ole mitään ilveilyä! vastasi maisteri mahtipontisesti. Rukoilen aina kuolleitten puolesta, sillä, hän lisäsi painokkaasti, kukaan ei tiedä, mitä kuoleman jälkeen seuraa, ja se, joka ei ole saanut rangaistustaan tässä maailmassa, voi varrota sitä tulevassa.

Mustalainen, joka todellakin pelkäsi haudantakaista elämää, ei tahtonut antaa vielä pelolleen valtaa, ja tehden viimeisen kokeen hätäänsä tukahuttaakseen, hän huusi ruumissaaton jälkeen:

— Mene helvettiin, portinvartija! Mene helvettiin!

— Olkaa varuillanne, Jensen, virkkoi maisteri, kuolleet kummittelevat, jos heidän rauhaansa häiritään!

Ja levollisena kuin tuleva voittaja, joka on hyökännyt vihollisensa heikoimpaan kohtaan, onnellisena kuin ajattelija, joka pitkällisten ponnistusten jälkeen on päässyt selvyyteen, hän nousi ylös, ja kasvoillaan ankarin kateederi-ilmeensä hän toisti profeetallisella äänellä ennustuksensa, jonka aikoi itse panna täytäntöön:

— Kuolleet kummittelevat!

Astuessaan ripein askelin portista sisään hän kuuli silmänräpäyksen vaiti-olon jälkeen, mikä osoitti, että sanat olivat tehneet vaikutuksensa, jäljessään naurunhohotuksen, jota seurasi muistutus tuosta pyydetystä rahalainasta, joka oli noussut nyt tuhanteen taaleriin. Maisteri kääntyi portaissa ja nyökkäsi myöntävästi päätään.

* * * * *

Lähemmin asiaa punnittuaan maisteri Andreas oli huomannut, että ne keinot, joita hän ennen oli käyttänyt hävittääkseen tämän raa'an sielun, olivat olleet liian hienoja, ja että erehdyksensä syy oli ollut se, että hän oli arvioinut liian korkeaksi parian herkkyyden tuntea moraalista häpeätä. Hän oli koskettanut kunniantunnon kieltä, jota ei ollut, tai joka oli liian löyhä voidakseen katketa edes kovistakaan kosketuksista. Tässä, sen hän huomasi nyt, täytyi turvautua väkivaltaisempiin ja yksinkertaisempiin keinoihin, vanhoihin tunnettuihin keinoihin, joita kirkko ja etenkin paavit kaikkina aikoina olivat ymmärtäneet käyttää taivuttaakseen mieliä, nimittäin pelkoa tulevaisesta elämästä. Tässä suhteessa tuon taika-uskoisen mustalaisen maaperä oli hyvin muokattu, ja, kiitos olkoon tuon satunnaisen ruumissaaton sekä sitä seuraavien kohtausten, oli koko suunnitelma tuohon menettelyyn syntynyt kuin itsestään.

Maisteri Andreaksen kätköissä oli jesuiitta-isä Athanasius Kircherin äskettäin tuntemattomia, mutta ehkäpä ei niinkään vähän jesuiittamaisia tarkoitusperiä varten keksimä kone, jota nimitettiin taikalyhdyksi eli laterna magicaksi. Tämän avulla saattoi mielensä mukaan synnyttää varjokuvia seiniin, savuun tai mille muulle taustalle tahansa, mikä vain oli edes johonkin määrin kiinteä. Tätä konetta hän oli monasti aikonut käyttää huvittaakseen sillä mustalaisen seuraa, mutta jonkinlaisesta haluttomuudesta lahjoittaa mitään miehelle, joka varasti eikä kiittänyt koskaan, oli hän kuitenkin jättänyt sen tekemättä. Nyt hän oli käyttävä sitä hyväkseen erääseen tarkoitukseen, jonka saavuttamiseksi hän neljä kuukautta kestämiensä kärsimysten jälkeen katsoi olevansa täysin oikeutettu käyttämään mitä keinoja tahansa, kunhan nämä keinot suojelivat vain hänen oman persoonansa joutumasta perikatoon; sillä hän oli nyt selvillä siitä, että hänen persoonansa oli korkeampi-arvoinen sekä hänen perheelleen että yhteiskunnalle kuin tuo vahinkoeläin, josta ei yhdenkään ihmisen onni riippunut, mutta jonka hävittämisestä monen pelastus riippui.

Istuessaan nyt ja maalatessaan kuvioita laseihinsa maisteri Andreas tunsi kuitenkin toisinaan vastenmielisyyttä sitä kohtaan, että oli epärehellisissä hommissa. Hänestä tuntui melkein siltä, kuin olisi hän ollut teloittaja, pyövelinapulainen, piiskuri, nylkijä. Ja likaisilla korteilla pelaaminen, taika-uskolla keinotteleminen samalla kuin hän oli filosoofi ja luonnontutkija, ja hänen tehtävänsä oli taistella tietämättömyyttä vastaan, se ei voinut muuta kuin loukata hänen hienompia tunteitaan. Mutta oliko hänen sitten käytävä perikatoon senvuoksi, että hänen tunteensa olivat hienommat. Oliko hänen nyt hankittava itselleen viidentoistasadan taalerin velka (niin suureksi oli summa vähitellen kasvanut), jota hän ei voinut milloinkaan suorittaa — siis kaiken lisäksi menetettävä vielä kunniansa ja saatettava perheensä mieron tielle? Ei, hän ei tahtonut käydä perikatoon; hänen elämänhalunsa ja hänen uskonsa korkeampaan elämisoikeuteensa nousi kapinaan sitä vastaan, että hän joutuisi raakalaisen orjaksi, raakalaisen, joka vetelehtien ja juopotellen kuluttaisi sen, minkä hän, oppinut mies, työllään ansaitsisi, ja hänen täytyi olla pyöveli, joka nylki nahkan toisen ruumiista; hänen täytyi eräänä määrättynä hetkenä pyyhkäistä olemattomiin vuosisatojen kerääntynyt kasvatus ja omat opitut käsitteensä kunniallisuudesta ja omastatunnosta; hänen täytyi uhrata sielunsa rauha, luopua osittain omanarvontunnosta, jota vailla elämä kävisi hänelle sietämättömäksi. Ja sen lisäksi hänen täytyi säilyttää salaisuutta: ajatus siitä, että oli tehnyt murhan, tulisi ehkä vainoamaan häntä, kuten tulevaisen pelko vainosi tuota toista. Oliko se heikkoutta hänessä, joka aikoi murhata — tuo iskun antamisen pelko, heikkoutta hänen sielunsa rakenteessa, kuten kuolemanpelko oli tuon toisen vajavaisuus? Ja oliko näillä vajavaisuuksilla sama alkuperä? Ei, sitä hän ei tahtonut tunnustaa; sillä verratessaan itseään mustalaiseen hän ei voinut muuta kuin myöntää, että hänen sielunsa alku-aineet olivat tarkoituksenmukaisemmat tähän yhteiskuntatilaan, jossa hän eli, kuin parian. Sillä tämä, olipa hän nyt sitten saapunut Egyptistä tai Idän etäisimmiltä ääriltä tai oli vain etelä Europan puolivillien kansojen pohjasakkaa, oli säilyttänyt kaikki ne perusvaistot, jotka ovat vihamielisiä joka yhteiskuntajärjestykselle, ja siksi, että hän ja hänen kaltaisensa eivät pystyneet työhön, eivät voineet asettua lepoon ja perustaa valtiota ja perhettä, siitä syystä he vaelsivat iäti ja kulkivat maasta maahan ryöväten ja varastaen; senvuoksi heitä kansainvälisen oikeuden mukaan jo edeltäkäsin kohdeltiin kuin toteennäytetyitä varkaita, ja olivat he erikoisten lakien alaisia, olemalla puoliksi lakien ulkopuolella. Ja tämä epäsäännöllinen elämäntapa, joka ei huolehtinut huomisesta, ei koonnut omaisuutta eikä perustanut kansakuntaa, piti vireillä mustalaisen tulevaisen elämän pelkoa. Heille ei ollut mitään varmaa tulevaa, he kun elivät vain päivän kerrallaan, ja siitä johtui hänen epävarmuutensa, hänen pelkonsa ihmisiin, joilta hän ei voinut varrota mitään, kun hänellä ei ollut mitään heille vastalahjaksi annettavaa, ja hänen pelkonsa kuolemaa kohtaan josta hän ei ollut oppinut mitään, josta hän ei tahtonut mitään tietää, ja josta hän ei uskaltanut kuulla sanaakaan puhuttavan.

Mistä nyt johti juurensa maisterin pelko musertaa vihollinen? Se johtui ihmiselämänarvon tunteesta, opinkappaleesta, joka käski antamaan anteeksi vihollisille, olivatpa nämä voitetuita tai eivät, vanhoista tuhmista opeista, joita pahansisuinen oli aina käyttänyt hyväkseen surmatakseen anteeksiantavan voittajan, jutuista — armeliaisuuden siunauksista — poistamalla kertomuksen kylmästä kangistuneen käärmeen käytöksestä sitä rintaa kohtaan, joka oli lämmittänyt sitä — kaikista kauneista opeista personallisesta arvosta, omanarvontunnosta ja kostosta, joka on vain Jumalan kädessä. Hän oli nyt tosin osaksi luopunut näistä vanhoista opeista, mutta tällä hetkellä, jolloin hän oli paneva käytäntöön juuri saamiaan käsitteitä ihmisarvon suhteellisuudesta, pysähtyi hänen kätensä puolitiessä vihollisen sydämeen iskiessään, kuten hänen tutkiva henkensä epäilyn kaikki harhapolut kuljettuaan oli seisattunut tämän opinkappaleen eteen: kansa on pyhä ja hallitsijat ovat epäpyhiä.

Hänen siis täytyi menehtyä senvuoksi, että hän oli sivistynyt, korkeampaan yhteiskuntaelämään kasvanut ihminen, jonka täytyi nähdä itsensä saman kohtalon alaisena kuin muinaisajan sivistyneet kansat olivat olleet, jotka raakalaiset olivat kukistaneet siksi, että ne eivät voineet murhata raakalaisten lailla, eivät varastaa kuin raakalaiset, eivät pettää kuten raakalaiset. Siinä oli siis valistuksen, siveellisyyden oikeudentunnon hedelmät, että valistunut, siveellinen ja tietorikas välttämättä oli kaatuva itsepuolustuksen hetkenä senvuoksi, että hän ei ollut kyllin raaka.

Tämä filosofeeraus oli johtanut maisteri Andreaksen kauaksi siitä ajatuksesta, mitä oli tekeillä, ja hänen täytyi nyt uudelleen palauttaa mieleensä kaikki se pilkka, kaikki ne raakuudet, kaikki se häpeämättömyys, jonka alaisena hän oli ollut, ja kootessaan kaiken yhteen kohtaan, mihin hänen vanhimmat ja voimakkaimmat vaistonsa olivat syöpyneet, hän sai rajattoman voiman toistamalla yhä uudelleen ja uudelleen mielessään: hän on tyranni, joka orjuuttaa kanssa-ihmisensä! Surmaa hänet!

Tällä ainoalla tyranni sanalla, jota hän ei syvemmällä filosofeerauksella oikein kyennyt johtamaan, sillä hän huomasi kylliksi, että käsitteet tyranni ja hallitsija, tyranni ja vallanpitäjä, tyranni ja ylivoima sangen hyvin saattoivat yhtyä — miten tahansa, tällä ainoalla sanalla hän saattoi virittää luonnon valtavan vihan sortoa vastaan, havahuttaa ikivanhat orjavaistot, herättää itsessään eloon metsäläisen intohimot, omaksua raakalaisen ajatus- ja toimintatavan. Tässä hän ikäänkuin ryömi ulos omasta personallisuudestaan, asettui tuon alhaisella asteella olevan olennon alaiseksi, joka oli jo asettanut jalkansa hänen päälleen, vihasi häntä kukistetun vihalla, kuvitteli mielessään, että tuo toinen oli hallitsija ja että hän itse oli kansan lapsi, joka vuodet umpeensa saisi raataa ja raastaa tyhjäntoimittajan hyväksi, antaa hänelle verensä ja aivonsa, kuten hänen esi-isänsä olivat tehneet, ja nyt hän nousi, hurjistuneena ja vimmoissaan, ja tarttui kurikkaansa surmatakseen vihollisen, murskatakseen hänen päänsä ja heittääkseen raadon koirille.

Mutta hän kääntyi jälleen takaisin, viskasi pois kurikan ja istuutui pöydän ääreen.

Ei, täten se ei saattanut tapahtua, avonaisessa taistelussa sitä ei saattanut suorittaa; ja siinähän juuri oli onnettomuus! Hänhän oli ollut sodassa, oli ampunut vihollista, eikä tuntenut milloinkaan vastenmielisyyttä siinä; hän oli myöskin kateederissa istuessaan puolustanut itseään kurikalla ja ruhjonut käsivarsia ja reisiä tuntematta mitään muuta tuskaa kuin sen, minkä itse saamansa iskut olivat hänelle tuottaneet, se oli taistelua, se; mutta tämä oli murhaa… no niin, mutta surmataanhan tyranneja senvuoksi, että he eivät antaudu taisteluun! Ja nyt täytyi tyrannin kuolla!

* * * * *

Nyt täytyi herättää pelkoa ja kauhua tuon jo ennen pelon valtaaman mustalaisen mielessä. Ja maisteri oli selvillä siitä, että hänen täytyi tämän tarkoituksen saavuttamiseksi antaa kuolleen portinvartijan haamun ja vainajan vaimon kummitella. Mutta oliko tässä kylliksi, se oli toinen kysymys, johon oli ajoissa vastattava. Hänen täytyi olla kaikkeen valmis ja upottaa veitsi kaikkialle, missä mustalaisella vain oli paljas paikka, silpoakseen tämän kappaleiksi.

Hänen mieleensä juohtui nyt siinä kiihoittuneessa tilassa, jossa hän oli, että mustalainen oli kertonut unesta, joka usein uudistui hänellä: kuinka hän muuttui ensin tarhakäärmeeksi, sitten rotaksi ja viimein koiraksi, jolloin hän aina heräsi suuressa tuskassa. Maisteri ei uskonut uniin, mutta hän antoi niille jonkinlaisen vielä selittämättömän merkityksen, ei tulevaisuuden enteinä, vaan muistoina, ehkäpä esi-isien aikaisemmista olotiloista. Miksi uudistui nyt alati tämä uni mustalaisella ja täytti hänet kauhulla?

Olivatko ne muistoja kauan sitten kuluneista ajoista, jolloin hänen isänsä egyptiläisten lailla uskoivat metempsykokseen tai kuoleman jälkeiseen sielunvaellukseen eläinten ruumiissa, ja minkävuoksi tämä uni etenkin kauhistutti häntä? Kenties senvuoksi, että elämän liikkeelle panevassa perusaineessa piili niin ehdottomien lakien määräämä vaisto korkeammissa muodoissa kehittyä korkeampaan elämään, että mielikuva alempiin muotoihin palaamisesta herätti suurinta kauhua tässä ihmisessä, joka pyrki ylenemään. Maisteri muisti, että pahimmat niistä unista, jotka säännöllisesti toistuivat hänellä, olivat ne, joissa hän oli lapsi ja istui koulun penkillä. Tämä mielikuva taantumisesta ajan ja iän suhteen vaikutti niin lamauttavasti häneen, että hän oli tällaisen unen jälkeen kadottanut koko seuraavaksi päiväksi kaiken itseluottamuksen, ja tuntui hänestä koko ajan siltä kuin hänen lapsensa olisivat olleet yhtä vanhat kuin hän itse, ja että hän oli käynyt pienemmäksi.

Näiden jonkunverran epämääräisten edellytysten varaan, sen hän tunsi, hänen täytyi kyetä rakentamaan lopputulos, vaikkakaan hän ei tiennyt, mikä se oli. Taistelussa näin harhailevia aivoja vastaan ei voinut käyttää matemaattisen tarkkaa menettelytapaa. Yhdestä ainoasta seikasta hän oli selvillä, nimittäin siitä, että kouraantuntuvassa todellisuudessa unen voittava esitys vaikuttaisi vieläkin väkivaltaisemmin, musertavammin, tukahuttavammin kuin tämä, varsinkin kun vaikutusta vahvistaisi vielä enemmän se tuska, jonka hän aikaisemmin oli synnyttävä ruumisnäyillä.

No niin, hän maalasi kuviaan, karkeasti ja leveästi senvuoksi, että mustalainen tajuaisi helposti ne, ja asetti taikalyhtynsä kuntoon. Jotta kuvat voisivat vaikuttaa lyhdyn ollessa näkymättömissä, täytyi valonsäteen langeta katsojan takaa; mutta hänen täytyi myöskin olla varustettuna senkin mahdollisuuden varalle, että uhri kääntyisi tarkastamaan, mistä näyt tulivat; ja jotta hänen ei olisi tarvinnut sammuttaa lamppua tai peittää sitä, liitti hän yhteen kolme putkea kolmion muotoon, täytti ne fosforilla ja asetti ne lyhdyn valoputken ympärille, niin että tämä kokonaisuudessaan tulisi muistuttamaan kirkon alttarin yläpuolella olevaa kaikkinäkevää silmää, ja mustalainen saattoi valita, tahtoiko hän käsittää sen joko Jumalan omaksi, sokaisevaksi silmäksi, tai silmäksi, joka oli kaiverrettu puun kylkeen metsässä.

* * * * *

Kaikki oli valmiina; puuttui vain toimintaan sopiva hetki. Yksi päivä oli jo kulunut, ja toinen lähestyi jo loppuaan.

Mustalainen oli ruvennut sinuttelemaan uhriaan, oli lainannut osan hänen kirjoistaan, tupakkaa ja väkijuomia, ja oli maannut koko päivän ryypiskellen ja poltellen käymälän katolla, josta hän saattoi pitää silmällä maisterin ikkunoita.

Seuraavana aamuna mustalaisella oli maksupäivä, ja oli hän odottanut senvuoksi suurella uteliaisuudella postintuojaa, jonka piti tuoda nuo luvatut rahat maisterille.

Kun väki ei ollut saanut viime viikolla palkkaansa, olivat he kaikki lähteneet tiehensä, ja ulosmittausta saattoi odottaa minä hetkenä tahansa. Kammottava hiljaisuus vallitsi senvuoksi tuossa autiossa talossa, jossa nälkäiset koirat, jotka nyt tuskin saattoivat liikkua, väijyivät rottaa, varpusta, sittiäistä, millä sammuttaa nälkäänsä.

Karja oli teurastettu ja syöty, ja hevoset olivat vain jäljellä; ne nojailivat puutarhan puhtaiksi poimittuja hedelmäpuita vasten, ikäänkuin olisivat varronneet kaatuvansa iäiseen lepoon. Kanat kuljeksivat kirsikkapuiden alla noukkien sydämiä, joita harakat olivat maahan syleksineet.

Kaikki muistutti uppoavaa laivaa, luhistuvaa taloa, mutta suurella lantakasalla levitteli riikinkukko vielä upeaa pyrstöänsä, joka tosin oli hiukan kulunut ja kiilloton ravinnottoman kesän jälkeen, mutta kuitenkin hieno ja kaunis, ainoa kaiken lian keskellä, mihin silmä nautinnolla saattoi pysähtyä.

— Maisteri oli kutsunut mustalaisen illallisille välttääkseen hänen kutsuaan, mikä oli vielä kärsimys kaikkien muitten lisäksi; sillä hänen täytyi kiduttaa silloin itseään mädällä ruualla ja hirvittävillä juomilla, joita tarjoiltiin hyvin epäsiististi. Mutta tällä viimeisellä kohtaamisella hän oli tarkoittanut jotain muutakin; hän piti näet välttämättömänä käsitellä uhria valmistelevasti useampia tunteja, kypsyttääkseen tämän vastaanottavaiseksi sille menettelylle, joka sitten oli seuraava.

Yllään virkapukunsa ja kupeellaan miekka, hän mainitsi olleensa papin luona käymässä, hän läksi huvimajaan, missä mustalainen vartosi häntä. Tuo epätavallinen ja juhlallinen puku ei jättänyt tekemättä laskettua vaikutusta, ja mustalainen nosti vanhaan tapaan hattua, unohti tai ei uskaltanut sinutella, teiskaroi nöyrästi, ja käyttäytyi kohteliaimmalla tavallaan. Pöytää peitti häikäisevän valkoinen reivainen vaate, lautaset ja lasit olivat välkkyvän puhtaat, ja esillä oli sekä veitset että kahvelit, mikä saattoi mustalaisen suuresti hämilleen.

Ruokalajeja oli vähän, mutta ne olivat hyvin valmistetut, ja vanha Syrakusan viini loisti kullan keltaisena kehnossa, sisältäkullatussa hopeakannussa.

Kaikki oli laskettu tekemään valtavan vaikutuksen, ja maisterin vakava, arvokas, mutta kohtelias esiintyminen masensi heti mustalaisen, joka pian älysi, että hänen oli pakko käyttäytyä ihmisiksi.

Maisteri leikkasi ja tarjosi vieraalleen, joka taukoamatta pyysi, että maisteri ei vaivautuisi hänen vuokseen, vaikkakin isännän jäykkä tapa kyllin selvästi osoitti, että tämä ainoastaan velvollisuudesta itseään, persoonaansa ja arvoaan kohtaan, noudatti seura-elämän tapoja.

Kun he olivat syöneet ja lasit olivat täytetyt, puuttui maisteri puheeseen. Hän alkoi koskettelemalla sellaisia aineita, jotka saattoivat kiinnittää mustalaisen huomion puoleensa, houkuttelematta tätä puhumaan. Hän paljasti muutamia eläin- ja kasvikunnan salaisuuksia, ja leventyi puhumaan etenkin eläinmaailman ihmeistä, jota mustalainen kuunteli hartaudella. Mutta joka kerran, kun tämä tahtoi esittää mielipiteitään, vaikeni maisteri ilmeisen kärsimättömästi, mikä osoitti sitä, että hän vartosi lorupuheiden loppumista, jatkaakseen sitten vastaamatta keskeytykseen tai ottamatta sitä huomioon. Myöhemmin sitten mustalainenkin väsyi, ja istui ääneti kuunnellen.

Nyt maisteri oli kiinnittänyt puoleensa hänet ja hänen huomionsa, ja hän siirtyi nyt toisiin aineisiin, joutui nopeasti sinne, minne tahtoi, jumaluusoppiin ja elämän ja kuolemanarvoituksiin, esittäen mitä syvämietteisimpiä filosoofisia esityksiä, niin että mustalaisen, jolla ei ollut enää mitään vastaanväittämistä, täytyi ponnistaa äärimmäisiin saakka voimiaan ollakseen tarkkaavainen, mikä on vaikeinta metsäläiselle ja lapselle. Hän kalpeni väsymyksestä, ja hänen silmänsä pienentyivät.

Puhuessaan maisteri kehoitti taukoamatta vierastaan juomaan, ei senvuoksi, että olisi saanut tämän humalaan, mikä ei ollut lainkaan hänen tarkoituksensa, vaan virittääkseen tuon tulistuttavan viinin avulla hänen mielikuvituksensa toimintahaluun.

Mustalainen oli sen näköinen kuin olisi hän ollut menemäisillään tainnoksiin, ja nousi hän silloin tällöin pystyyn, päästäkseen katselemasta noita kahta palavaa silmää, jotka huumasivat hänet, jotka pistivät hänen aivoihinsa, ja pitivät häntä kuin pihdeissä. Mutta maisteri kävi häneen heti käsiksi uudelleen, ja kun mustalainen aikoi sanoa jotakin, kadotti hän samassa silmänräpäyksessä halun siihen, sillä maisteri katseli joka kerran hajamielisesti sivulle tai painoi alas päänsä. Tätä jatkui kolme tuntia, kunnes mustalainen tahtoi vihdoin väkivalloin riistää itsensä irti, ja keskeytti keskustelun pyytämällä luvan saada laulaa.

Maisteri sanoi, että se ilahuttaisi häntä, mutta laulunaikana hän jäähdytti laulajan halua jatkaa kasvojensa elottomalla, poissaolevalla ilmeellä, niin että laulu keskeytyi jo toisessa värssyssä.

Nyt oli pimennyt, ja lyhdyt olivat sytytetyt. Oli pilvinen ilta, ja heikko tuuli humisi lammen kaislikossa.

Mustalaisen aivot hehkuivat ponnistuksesta ja viinistä, suurista mielikuvamääristä, jotka pyrkivät esille, mutta eivät jaksaneet. Hän oli saanut niin monta ajatuksensiementä, jotka särkivät hänen aivokuorensa kuten misteliloinen särkee emäpuun kuoren; niihin oli viskattu niin paljon käynti-ainetta, joka räjähti herkeämättä. Hänelle oli esitetty koko teo- ja kosmogonia, kaikki korkeimmat kysymykset olivat menneet humisten hänen ohitsensa, ja herättäneet ohimennessään hänen uteliaisuutensa, hänen halunsa tehdä tuhansia kysymyksiä, olivat asettaneet päälaelleen hänen vanhat käsityksensä, olivat kumonneet hänen varastossaan olevat valmiit ajatukset elämästä ja kuolemasta, olemassa-olosta ja varhaisemmasta olemassaolosta, mutta olivat ennenkaikkea saattaneet epäjärjestykseen ja hämminkiin tuon poloisen pään, joka tosin tuotti jotakin, mutta tuotti hedelmätöntä viljaa tieteellisten ainesten puutteessa.

Kun maisteri viiden tunnin kuluttua piti siis häntä kyllin pehmeänä, hänen aivojaan kylliksi valmistettuina noudattamaan loitsijan jokaista määräystä, laski hän hänet vihdoin lepoon ja antoi hänen räjähtää itsekseen. Mutta voimakkaammalla hengellään ja tahdollaan hän ohjasi tämän ajatusten kulkua, ja nyt, kun yö oli saapunut, kun pimeys oli täydellinen, ja tuuli salaperäisesti humisi, rupesi hän kertomaan kummitusjuttuja. Kertoi valkeista vaimoista, kummittelijoista, haamuista, kunnes mustalainen istui ihan järkytettynä ja vartosi hetkeä, jolloin hän saattoi saada luvan kertoa niistä näyistä joita hänellä oli ollut.

Hän sai luvan puhua, ja maisteri kiihoitti hänen kuvitteluvoimaansa seuraamalla hänen puhettaan mitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella, katsellen samalla terävästi uhriaan, tekeytyi mitä vastaanottavaisimmaksi kaikupohjaksi, houkutteli rohkaisevilla sanoilla tämän jatkamaan ja vietteli hänet kuvittelujen vaaralliselle alalle muka uskomalla kaiken, liioitteli herkkäuskoisuuttaan ja teeskenteli mitä suurinta osanottoa.

Mustalainen päästi nyt valloilleen koko kukkuroillaan olevan mielikuvituksensa ja kiihoitti itsensä siihen määrin, että vilkuili tavan takaa pensaikkoon, peläten näkevänsä jotakin, ja tunteakseen itsensä jälleen levollisemmaksi hän pälyili maisterin miekkaan.

Maisteri Andreas vastasi kertomalla hirvittävimmät jutut, mitä muisti, ja kun mustalainen vihdoin oli joutunut korkeimpaan haltioitumistilaan, nousi maisteri, pyysi anteeksi, että keskeytti seurustelun ja sanoi hyvää yötä.

— Luulenpa käyväni suorastaan pimeän-araksi, yritti mustalainen laskea leikkiä.

— Niin, minä puolestani makaisin mieluummin taivasalla tänä yönä, vastasi maisteri, tietämättä oikeastaan, mitä hän sillä tarkoitti.

— Taivasalla?

— Niin, sillä siellä ei ainakaan kummittele, jos sytyttää tulen.

Miksi hän tuli maininneeksi tulen, sitä hän ei kyennyt jälkeenpäin itselleen selvittelemään, mutta hänen mielessään saattoi väikkyä joku muisto neekereistä, jotka nukkuivat sytytettyjen nuotioiden ääressä peloittaakseen luotaan villipetoja.

Houkuteltuaan pois mustalaisen huvimajasta hän kutsui piikaa, pyysi tämän sytyttämään tornikamarin kynttilät, mutta luiskahti itse huomaamatta takaisin huvimajaan ja otti esille taikalyhtynsä eräästä korista.

Senjälkeen hän sytytti piippunsa, tietämättä oikeastaan, mitä nyt oli tapahtuva, tai miten hänen oli meneteltävä. Itse hän oli äärettömän väsynyt, ja seuraavan päivän maksu oli hänelle kuin hänen elämänsä loppu, kaikkien hänen toiveittensa loppu.

Sillä aikaa piika, joka oli tullut takaisin, raivasi pöydän, kantoi pois lautaset ja vadit, ja lopetettuaan hän kysyi aikoiko maisteri itse sammuttaa lyhdyt.

Tämä johti hänen mieleensä sen, että hän istui valossa, vaikkakin tarvitsi pimeyttä.

Hän vastasi senvuoksi myöntävästi, ja piian mentyä hän sammutti valot.

Hiljainen tuuli puuskuili yli vainioiden, kuljettaen mukanaan tiheätä, kosteata sumua, joka pysähtyi metsän yläpuolelle, vastarinta tihensi sitä — ja — maisteri hypähti äkkiä pystyyn, sillä hän näki, että niityltä päin tuli tuikki sumussa, ja hän ymmärsi, että mustalainen oli sytyttänyt turverovion. Mukanaan lyhty ja tuli hän hiipi erääseen tyhjään vaunuvajaan, josta hän näki täydellisesti niitylle, kenenkään voimatta häntä itseään nähdä.

Tuolla ulkona hän näki mustalaisen makaavan savuavan tulensa ääressä. Tämä oli kietonut ylleen villapeitteen, joka oli aikoinaan ollut valkoinen, mutta joka nyt hämärässä häämöitti vain kuin valoisampana kaistana, ja hän makasi selin vaunuvajaa kohti. Tulen toisella puolella leijui tuo savunsekainen sumu tiheänä metsänrinnettä vasten, ja muodosti niin hyvän seinän kuin maisteri ikänä saattoi itselleen toivotella.

Hän sytytti lyhdyn ja — seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi mustapukuinen, valkoharsoinen naisenhahmo turpeensavussa.

Mustalainen ei tuntunut huomaavan vielä mitään, mutta kun kuva seuraavan tuulenhenkäisyn siihen sattuessa liikahti, hypähti hän pystyyn ja tuijotti tuleen.

Jotta ei olisi antanut hänelle aikaa lähemmin tarkastella kuvaa, antoi maisteri haamun vuoroin kadota savusta ja ilmestyä siihen jälleen; ja sitä mukaan kuin hän työnsi ulos ja sisään lasiaan lyhdyssä, liikahti mustalainen, hypähti pystyyn ja vaipui maahan.

Tuntui siltä kuin maisteri olisi ohjannut rihmasta häntä ja pannut hänet liikkeeseen sormellaan painaen.

Kun hän nyt oli herättänyt mustalaisen huomion, heitti hän portinvartijan jättiläishaamun usvaseinään.

Oli kauhistuttava näky katsella tuon käärinliinoihin kiedotun vainajan jättiläiskuvan käsi kohotettuna ikäänkuin astuvan esiin metsän peitosta ja lähestyvän, korkeana kuin pyökkipuu — se teki ihan maisteriin itseensäkin suunnattoman kaamean vaikutuksen. Vääntämällä linssiä hän antoi kuvan tulla yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, ja nyt hän kuuli mustalaisen hiljaa ulvovan, herkeämättä, yksitoikkoisesti ulvovan mielipuolen lailla, ja hän näki tämän vetävän peitteen päänsä yli, nousevan pystyyn, tanssivan karhun lailla, kaatuvan ruohikkoon ja nousevan jälleen pystyyn, kunnes jäi kuin kivettyneenä seisomaan kouristuksen vallassa paikoilleen, yhä vain hiljaa ulvoen.

Nyt portinvartija katosi, ja näytelmän ensi näytös oli lopussa.

Mutta mustalainen jäi seisomaan siihen kuin kuvapatsas, eikä lihaskaan liikahtanut hänen ruumiissaan, kun turpeensavusta ryömi esiin tarhakäärme, aivan kuin ilmi elävänä, keltaisine korvineen ja terävä kieli kahtia halkaistuna.

Kuva oli niin räikeä ja väreiltään niin oikea, että mustalainen ei voinut olla näkemättä sitä.

Ja hän näki sen. Ja mikäli se liikkui luonnollisesti mutkitellen savun aaltoilevan levottomuuden mukaan, rupesi uhrin jäykkä kouristus haihtumaan, ja hänen ruumiinsa liikehti, ensin käärmeen liikkeiden mukaisesti, mutta lopulta hän alkoi väännellä hartioitaan ja selkäänsä kuin uiva ihminen, joka mutkittelee eteenpäin vedessä.

Kun maisterista tuntui, että mies oli saanut tarpeekseen, ja pelkäsi väsymyksen herättävän hänet lumouksesta, työnsi hän uuden lasin lyhtyyn ja antoi tarhakäärmeen rotaksi muuttumisen tapahtua savun silmäänpistävimmässä kohdassa.

Mustalainen vaipui hiljaa maahan, veti jalat allensa, ja pisti piipittäen nenänsä kaikkiin myyränkoloihin, mitä tielleen sattui, kuitenkaan voimatta olla silloin tällöin tirkistämättä kuvaan savussa, joka näytti näkymättömien siteiden tavoin vangitsevan hänet.

Nyt oli mustalaisen aivot saatu oikeaan liikkeeseen, ja tie, jota se edelleen oli kulkeva, oli jo edeltäkäsin niin selvästi rastittu, että uhri jo ennen seuraavan kuvan ilmestymistä oli noussut nelinryömin seisomaan, pitäen kuitenkin yhä tuota valkeata peitettä ympärillään, ja kun koiran hahmo ilmeni savuun, oli hän heti valmis alkamaan hirvittävän haukunnan, ikäänkuin olisi vain varronnut tätä. Nyt kuului kauhistuttava melu talon takaportailta, ja kahdeksan kertaa paukahti talon taka-ovi auki ja jälleen kiinni noiden kahdeksan nälkiintyneen koiran syöksyessä ulos hyökätäkseen tuon lähentelevän vieraan koiran kimppuun.

Samassa silmänräpäyksessä maisteri huomasi, mikä loppu oli oleva, ja kiirehtääkseen sitä hän suuntasi lyhdyn alaspäin, niin että koirankuva lankesi suoraan valkealle peitteelle.

Koiralauma ei voinut erehtyä, ja raivoten riehui kaikki kahdeksan ulvovana läjänä kuoliaaksi purrun isäntänsä yllä.

* * * * *

Paria oli kuollut, ja arialainen oli voittanut; voittanut tietonsa voimalla ja alhaisempaa rotua korkeammalla henkisellä ylemmyydellään. Mutta helposti olisi saattanut tapahtua, että hän itse olisi jäänyt tantereelle, ellei olisi ollut kyllin voimakas tehdäkseen rikoksen.

Nyt kun vihollinen oli lyöty, saattoi hän katsoa sovinnollisesti häneen; ja istuessaan yliopiston kirjasalissa ja lukiessaan viisaan Manun lakeja [Manun lakikirja, Intian tunnetuin klassillinen lakikokoelma. Manun lakikirjassa, 10:nnen kirjan 51:ssä ja seuraavissa värssyissä, on määräyksiä siitä, kuinka Tschandalaa, Intian alinta luokkaa, on kohdeltava.], ymmärsi hän sen vihan, jonka esineenä hän oli ollut, koko tuon hävyttömyyksien sarjan sen ihmisen puolelta, jolle hän oli tehnyt pelkkää hyvää, ja jolle hän oli ojentanut kätensä, mutta joka ylimielisesti kaatoi hänet maahan ja nauroi hänen kustannuksellaan; hän ymmärsi nyt tuon rakkauden likaan ja rikokseen, tuon mieltymyksen kaikkeen mätänemiseen ja tuon likaisten eläinten suosimisen.

Näin kirjoitti viisas Manu, jotta alennuksella luotaisiin alennettujen rotu, joka olisi alinna lämmittävänä ja ravitsevana lannoituksena, jotta arian aatelisheimo voisi nousta ja kukkia aloën lailla joka sadas vuosi:

Tschandala, aviorikoksen, sukurutsauksen ja rikosten hedelmä, syököön vain valkosipulia ja sipulia, jossa on mädätyksen maku, älköönkä kenkään tuoko hänelle viljaa ja hedelmiä, tai vettä ja tulta.

Älköön Tschandala noutako vettä virroista, lähteistä tai kaivoista, vaan ainoastaan lammikoista ja lätäköistä, jotka syntyvät karjan askelista.

Älköön Tschandala peseytykö, koska vesi on suotu sille vain janon sammutukseksi.

Älköön Tschandala milloinkaan rakentako majaa; pukeutukoon vain ruumiitten jättämiin vaatteisiin, käyttäköön vain rikkinäisiä astioita aterioidessaan, koruiksi vanhaa rautaromua, ja jumalanpalvelukseen ainoastaan pahoja henkiä.

Näin kirjoitti viisas Manu.