VAIHEITA

Kokoelma kertomuksia

Kirj.

AUGUST STRINDBERG

Suomensi Larin Kyösti

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1907.

SISÄLLYS:

I.

Suojelijoita. Uudet aseet. Voittoriemu. Hautajaiset.

II.

Taiteen vuoksi. Markus Larsson asianajajana. Kansallinen sivistyslaitos. Vihittynä ja vihkimättä.

III.

Täysihoitolaiset. Myyrä. Yksineläjä. Uhri.

I.

SUOJELIJOITA.

"Mestari Paavalilla on puheenvuoro", sanoi kannunvalaja-ammattikunnan vanhin ja vaati hiljaisuutta. Mestari Paavali nousi. Hän loi tutkivan silmäyksen yli kokoontuneen ammattikunnan mestareineen ja kisälleineen ja alkoi puhua.

"Ammattivanhimmat, mestarit ja kisällit! Oikeuteni mukaisesti sekä kohtuudentunteeni johdattamana olen minä päättänyt tehdä esityksen, mikä tosin ei tänä vuonna saavuttane mitään kannatusta, ehkei ensi vuonnakaan, mutta juuri sentähden täytyy sen nyt päästä kuuluville, niin että se saa aikaa levätä, koska kaikkien suurien kysymyksien kohtalo on lepo. Tukholman kunnianarvoisalla kannunvalaja-ammattikunnalla on ollut hyödyllinen olemassa olonsa jo kahden vuosisadan aikana, ja sen säännöt sekä ammatti ovat näiden kahden vuosisadan aikana kestäneet ajan hyökkäykset ja pysyneet alkuperäisessä muodossaan. Mutta sitävastoin eivät ulkonaiset olosuhteet, joissa ammattikunta on elänyt, ole voineet seistä ajan myrskyjä vastaan. Kun kuningas ja raati hyväksyivät ja vahvistivat ammattikunnan, nousi Svean valtakunnan pääkaupungin porvarien väkiluku kahdeksaan sataan; nyt on tämä väkiluku kasvanut nelinkertaiseksi. Ammattikunnan säännöt määräsivät kaksisataa vuotta sitten, että mestarien luku olisi ainoastaan neljä; tämä määräys syntyi hyvin kunnioitettavassa tarkoituksessa suojella käsityöammattia hutiluksilta ja nurkkamestareilta. Nyt on suojelus muuttuneiden olosuhteiden vaikutuksesta tullut sen vastakohdaksi, miksi se oli aijottu; se on muuttunut sorroksi."

Ammanin vanhin tarttui kelloon, ja tuvassa kuului kumea sohina.

"Minun vastustamaton ajatukseni on", jatkoi mestari Paavali, "että mestarien luku oikeutta myöten olisi oleva nelinkertainen, koska väkiluku on kasvanut nelinkertaiseksi. Täällä on parisataa kisälliä, kaikki nuoria ja kykeneviä miehiä, joiden koko elämän ikänsä täytyy odottaa päästäksensä mestareiksi ja omille jaloilleen. Tässä saavat he riistää ja raastaa pienen pennin edestä, silläaikaa kuin vain neljä vie voiton. Minun ehdotukseni käy siihen, että ammattikunnan säännöt muutetaan tässä kohdassa niin, että tästä lähin mestarien luku määrätään kuudeksitoista. Minä olen puhunut."

Kisällit lausuivat meluten hyväksymisensä, ammatinvanhin vaatii hiljaisuutta.

"Pitäkää suunne kiinni, kisällit, teillä ei ole tässä joukossa puheenvaltaa!" huusi hän. "Hyvin kunnioitettava kannunvalaja-ammattikunta! Me elämme ajassa, joka on täynnä levottomuutta ja tyytymättömyyttä. Mikä on vuosisatain vanhaa ja taattua, sen kimppuun käyvät nyt kunnianpattoiset, jotka unohtavat ne hyvät työt, joita he ovat nauttineet esi-isiemme meille iloksi ja suojelukseksi perustamilta laitoksilta."

Tällä kohdalla ei puhujan sanoja voinut kuulla kummallisen räyskivän melun takia, joka kuulosti sellaiselta ääneltä, mikä syntyy laivojen hankautuessa puusiltaa vastaan. Tuvan pimeimmässä perukassa, minnekä talikynttilöiden himmeä valo vaivoin tunkeutui, istui taaimmaisella penkillä pieni eriskummallinen olento, joka säkenöivin silmin oli kuunnellut molempien puhujien esityksiä. Hänen iso päänsä lepäsi suorasti hänen olkapäillään niinkuin maalarin hierinkivi levyllä; ihan rintakehästä pisti esiin kaksi jalkaa niinkuin airopari, vatsan paikalla oli tyhjä paikka, mutta selässä, minkä tuli olla sileän, oli kulmikas kuhmu. Kasvot näyttivät muuten ilkeiltä, mutta sillä hetkellä oli niissä viaton ja tarkkaavainen ilme. Poistaakseen viimeiset epäluulot osanotosta kummalliseen hälinään oli kyttyrämies asettanut kätensä ristiin rinnalle sekä vienyt epäluuloille enimmin alttiin kätensä korvalle ikäänkuin ei hän kylliksi olisi voinut nauttia ammatinvanhimman kalliista sanoista. Kun tämä taas alkoi puhua työnsi kyttyrämies vasemman koipensa niin kauvas, että hän saattoi saavuttaa huojuvan, edessään olevan penkin jalan sillä seurauksella, että se raskaine kisällipainoineen joutui keinuvaan liikkeeseen, mikä synnytti ilkeän ja pahasti häiritsevän äänen.

"Istu hiljaa siellä", sähisivät alttiiksi jätetyt kisällit ja kääntyivät päin kyttyrämiestä.

"Istunhan minä hiljaa?", sanoi tämä ja näytti viattomia käsiään.

"Kukas riiviö se sitten ei voi istua hiljaa?"

Vastausta ei kuulunut ja ammatinvanhin jatkoi: "Inhimillisessä luonnossa tarvitsee kaikki suojelusta. Kääreitten avulla suojellaan lasta tulemasta vääräksi, mies suojelee naista, soturi suojelee porvaria, ja kuningas suojelee soturia. Miksei siis kannunvalaja-ammattikuntaa suojeltaisi. Syömisen jälkeen on juominen kieltämättä tärkein toimi, mikä yllä pitää ihmisellistä elämää. Jo Aatami taisi juoda vettä. Nooakki otti askeleen eteenpäin ja joi viiniä; kaikki olemme me juoneet niin nuoret kuin vanhat, pienet ja suuret, köyhät ja rikkaat. Nyt tahdon minä kysyä: kuinka me voisimme nauttia juomisen lahjasta, jollei meillä olisi, mistä juoda. Tosin me voisimme paneutua mahallemme niinkuin sieluttomat eläimet. (Tämä on tärkein eroavaisuus ihmisen ja eläimen välillä). Ne taasen, jotka valmistavat juoma-astioita, erityisesti tässä tapauksessa kannuja, mitkä ovat mallikelpoisimpia kaikista juoma-astioista, ne ovat ihmiskunnan todellisia hyväntekijöitä korottaessaan ihmisen eläimen yli. Kannunvalaja-ammattikunta on suuri, ehkä suurin kaikista ammattikunnista ja nyt tahdotaan sitä lokaan vetää; tahdotaan alasrepiä, mitä esi-isät ovat rakentaneet; tahdotaan yhdellä kynän vedolla poispyyhkiä, mitä vuosisadat ovat luoneet. Mitä vastataan sellaiseen hävyttömään hyökkäykseen?"

Huojuvalta penkiltä tuli vastaukseksi rauskiva ja riuskiva ääni ikäänkuin kuivia halkoja olisi poikki taiteltu ja koko kisällirivi keikkui ja nyökytti päillänsä niinkuin varikset laholla aidalla.

"Mikä helvetin melu siellä on?", huusi ammatin vanhin. "Ajakaa ulos kisällit lähinnä viimeiseltä penkiltä!"

"Emmehän me mitään, emmehän me mitään", huusivat kisällit, "penkissä syy on!"

Kyttyräselkä pyyhki molemmilla viattomilla käsillään hiukset otsaltaan ja oli apuna rauhaa häiritsevien toverien vaijentamisessa.

Mestari Paavali käytti tilaisuutta hyväkseen ja ryhtyi taas puheeseen, mikä ei ollut vaikeata, koska ammatin vanhin oli tyhjentänyt kaiken vanhan sanavarastonsa. Hän vastasi ensin ammatin vanhimman moitteeseen esi-isien kimppuun hyökkäämisestä, sitte kehotti hän ammattikuntaa vaatimattomuuteen, sillä kannunvalajat eivät olleet ihmiskunnan ensimäisiä hyväntekijöitä, koska Aatami joi kourastaan, Nooakki saviastiasta ja meidän vapahtajamme sienestä. Tinakannu oli myöhempää keksintöä, mikä aikoinaan oli hätyyttänyt ja kuolettanut hankkituopin, mikä vuorostaan oli tappanut sarven. Kaikki kehitys kulki hyökkäyksien ja tapon kautta, ja se, joka koitti estää hyökkäyksiä esti edistyksen kulkua. Hän ei voinut yhtyä ammatinvanhimman mielipiteeseen, mikä koski hyväntekeväistä suojelusta, että sotaväki muka suojelisi porvaria. Hän oli pikemmin tehnyt sen huomion, että soturi suuressa määrässä polki porvaria.

Ammatinvanhin otti vapauden keskeyttääkseen mestari Paavalia ja pyysi, ettei hän mene mieskohtaisuuksiin.

Ammattivanhin kuvaili nyt elinkeinojen ja ammattien, tässä tapauksessa erityisesti kannunvalaja-ammatin onnellista tilaa; hän vannotti ammattikuntaa, ettei se panisi mitään arvoa suupalttien puheille, joita on kaikkina aikoina, ja joiden ainoana tehtävänä on olla tyytymättömiä. Hän pyysi koko ammattikuntaa nousemaan yhtenä miehenä, kun sen perustuksia penkoiltiin, kun uhattiin likaisin käsin koskea esi-isien luomiin töihin.

Rauskis! kuului tuvan perältä ja penkki, jossa kuusi kisälliä istui, romahti lattialle. Pikkainen kyttyrämies syöksyi paikaltaan, kirkui ja päivitteli melun johdosta sekä löi kainalosauvoillaan lattiaan. Koko kisällikunta rämähti valtavaan nauruun ja siihen täytyi mestarien ja ammattivanhimman yhtyä. Kello soi ja ammattikunnan kokous oli loppunut.

Penkit työnnettiin syrjään, pöydät vedettiin esille ja olutta virtasi kolpakoista ja kannuista.

"Noo rakas veli Paavali", sanoi ammatinvanhin ja syleili vastustajaansa, "ethän ole minulle vihainen, vaikka sinua äsken mukiloin?" "Kukapas sitä väittää", sanoi mestari Paavali. "Hävytönhän sitä täytyy olla toinen toiselleen väittelyssä; mutta eihän minun mielestäni olisi tarvinnut paisua niin mahtailevaksi."

"Ammatinvanhimpana täytyy minun niin tehdä, senhän sinä hyvin tiedät muuten ei saa arvoa?"

"Niin, onhan se merkillistä, etteivät ihmiset kunnioita, jollei valehtele", sanoi mestari Paavali.

"Älä ole niin kiivas", sanoi ammatinvanhin; "katsos, kun sitä noin yht'äkkiä nousee puhujalavalle ja kaikki ympärillä käy hiljaiseksi, kun näet valonliekkiä ja silmiä edessäsi, niin eipäs olekkaan niin helppoa ajatella, mitä puhuisi, mutta jotain sitä täytyy puhua, ja kun ajatukset pettävät, on aina hätäsanoja. Meidän kesken puhuen, täytyy minun tunnustaa, että sinulla pää-asiassa oli oikein, mutta ei käy päinsä sanoa sellaisia asioita kisälleille, jotka kaikki tahtovat päästä mestareiksi helpoimmalla tavalla ja vain odottavat, että me mukiinnumme."

"Veliseni, meidän kesken puhuen", vastasi mestari Paavali, "olemme kaikki olleet kisällejä, ja siksi täytyy meidän nyt myöskin ymmärtää, mitä kisällit tahtovat."

"Hyvin kauniisti sanottu…"

"No, sanokaamme kauniitkin asiat ääneen, älkäämme sanoko vain rumia asioita."

"Sinä olet kunnon mies, mestari", sanoi ammatinvanhin ja pyysi vastustajansa juomaan kanssaan kannun olutta.

Juomista jatkettiin innolla, keskustelu kävi vilkkaammaksi, valot himmenivät ja ilma pilaantui. Sen jälkeen tuotiin ruokaa. Mestarit tarjosivat. Kinkut ja suolakalat katosivat lautasilta niinpian kuin ne niille olivat ilmestyneetkin. Sen jälkeen juotiin neitsyt Maarian, suojeluspyhimysten, ammattikunnan, ammatinvanhimman ja mestarien maljat. Vanhat menivät kotiin, mutta kisällit saivat jäädä huonetta siivoomaan sekä pesemään likaisia astioita.

Nyt kuului riemun kiljahdus, ja kaikki juoman jätteet koottiin isoon maljaan, joka asetettiin keskelle pöytää.

"Bossen pitää puhua, Bossen pitää puhua!" huudettiin, niin että tupa vapisi.

Bosse tai Boo — kyttyrämies — nousi ja istautui ammatinvanhimman tuolille, johon hänen päänsä vaipui käsinojan tasalle. Hän oli hyvästi humalassa, kasvot loistivat leveästi hymyillen, hikiset hiussuortuvat riippuivat tahraisina otsalla; isot, valkoiset hampaat loistivat, ja pienet silmät tirrittivät ilkeästi.

"Hiljaa, kisällipojat", alkoi hän ja naputti kainalosauvallaan maljaan, sen jälkeen hän samalla varakädellään haali itselleen isoimman kannun, minkä näki.

"Kaikista inhimillisistä tarpeista lähinnä yhtä tarvetta, minkä nimeä minä en näin hienossa seurassa uskalla mainita, epäilemättä puheiden pitäminen totisimmin ja paraiten antaa lennon rinnassamme asuvalle tunteelle. Kaikki olemme me joskus puhuneet elämässämme. Eeva piti puheita ennenkuin vietteli omenan Aatamilta, Saara puhui kauvan ennenkuin hän synnytti Abrahamille lapsen eikä pyhä Hieronymus olisi lopettanut puhettansa, jolleivat jalopeurat olisi häntä syöneet. Niin on järjestetty ja niin on suunniteltu! Kaikki olemme me puhuneet, suuret ja pienet, köyhät ja rikkaat…"

"Sekä kuurot ja tyhmät…" keskeytti veli Nigels, joka Bossen kanssa kilpaili kunniasta olla sukkelasuisin.

Bosse irvisti ilkeästi ja sekotti maljaa kainalosauvallaan. Sitten sanoi hän:

"Sokeat näkevät, kuurot kuulevat ja tyhmät puhuvat, niin seisoo sanassa, ja jollei se ole totta, niin saan minä siitä vastata!"

Nigels oli nolattu, ja Bosse jatkoi: "En tiedä mitään sen suloisempaa kuin kuulla omaa ääntäni, en ole tullut selvää ottaneeksi, josko muut ovat samaa mieltä. Eli mitä sinä, Lyhyläntä meinaat?"

Bosse pisti samassa kainalosauvansa, mikä näkyi olevan raajarikon tarkotuksenmukaisin jäsen, haukottelevan Lyhylännän suuhun; tämä hassunkurinen päähänpisto sai osakseen koko kisällikunnan vilkkaimman tunnustuksen.

"Kuulkaapas nyt, lurjukset, mitä minä teille sanon! Tiedättehän, etteivät pormestari eivätkä korkeat herrat salli kisällien kokoontua puhumaan omista asioistaan, mutta jos kisällit kokoontuvat juopottelemaan ja mässäilemään, niin saavat he sen tehdä.

"Kämmenet pöydälle, ja tarttukaa likaisin käsin näihin kortteihin ja antakaa niiden tanssia, silläaikaa kun minä sanon teille maltillisen sanan. Minä haistan nimittäin erään mestarin aavistamattoman tulon, sillä he uskovat meitä vain puoliksi. Pelatkaa te nyt, minä puhun."

Korttilehdet läiskähtivät pöytään, ja Bosse puhui: "Vanhan testamentin ukoilla oli kaunis tapa heittää mies mereen, kun myrsky nousi. Minä en suosita tätä tapaa siksi, että se on vanha, vaan siksi, että se on hyvä. — Meidän kisällijaalamme on merihädässä, ja yhden täytyy tulla meren uhriksi. Arpa on langennut minun osakseni. Vaali on hyvä. Minulla ei ole isää, joka itkeä tillittäisi, minulla ei ole mitään menetettävää arvoa, siliä minä olen jo kaksi kertaa istunut tyrmässä juopumuksesta. Minulla ei ole tyttöhempuja, jotka juoksentelisivat kintereilläni, eikä minulla myöskään ole tenavia, sillä laki ei salli tällaisten krokotiilien sikiytyä, ja siinä se tekee oikein, sillä muuten hakattaisiin metsät maahan, joista tehtäisiin keppejä ja puujalkoja suloisille sikiöille; muuten saan minä teille sanoa, ettei se, jolla keuhkot ovat selässä ja sydän suolissa, saata elää ylettömän kauan. Ei miehestä siis ole mitään väliä. Bosse hyppää mereen! Mutta yhtä hän teiltä pyytää. Teidän pitää kannattaa häntä. Näyttäkää, että te uskotte hänen tekevän oikein, ettei hän tee sitä vain oman itsensä tähden, sillä eihän hänellä ole paljon menetettävää! — Huomena alkaa hän mestarikokeensa, sillä sitä ei kukaan voi häneltä kieltää. Mitä sen jälkeen tapahtuu, sen saatte sitte nähdä, sitä hän ei itsekään tiedä, se riippuu onnesta. — Ja vannokaa nyt kädet kainaloisella käsivarrellani, ettette minua petä, ettekä livistä, kun nurkissa paukkuu, vannokaa se!" "Kaikkien pyhien ja pirujen nimessä", mutisivat kisällit ja asettivat sormensa kainalosauvalle. "Aamen!" sanoi Boo. "Läiskyttäkää nyt korttipahasianne, sillä minä kuulen mestarin hoipertelevan ylös rappusia, ja näyttäkäämme hänelle, että me harjotamme vain luvallista ja kunnioitettavaa elinkeinoa."

Heti sen jälkeen astui mestari huoneeseen askelilla, joiden piti olla hiipiviä, mutta jotka runsaan oluen juonnin tähden muistuttivat enemmän pilttuussaan tanssivan, korskan hevosen kavion töminätä. Kisällit tervehtivät häntä riemuhuudolla ja Boo tervehti häntä puheella, minkä lopussa hän kutsui mestarin ottamaan osaa viattomaan maanihtipeliin sillä seurauksella, että mestari pian istui pöydän päässä koura täynnä korttilehtisiä. Mutta kun pelaamisen vuoro tuli Boolle, oli hän kadonnut, sillä hän tiesi, mistä arvosta huomispäivä oli hänelle.

* * * * *

Ammatinvanhimman pihan perällä olevaan ränsistyneeseen kyökkiin suljettuna seisoi Boo seuraavan päivän aamulla ja valmisteli mestarikoettaan, jota tekemästä ei häntä oltu voitu kieltää, mutta se ei voinut hankkia hänelle oikeutta harjoittaa kaupungissa kannunvalaja-ammattia, koska kuten mainittiin mestarien luku ei saanut nousta yli neljän eikä kukaan heistä yön aikana ollut kuollut vaikka olivatkin ankarasti elinvoimiansa tuhlanneet. Kokeena oli pullon, vadin ja kannun valaminen; mutta kahden ensimäisen tekemisestä oli Boo vapautettu, sillä hänen taitonsa niiden valmistamisessa oli tunnettu.

Takassa leimuavan aimo hiilitulen ääressä seisoi nyt Boo ja kuumensi sulatusastiaansa. Savesta valmistamansa vormun ympärille oli hän kietonut märkiä riepuja; huonolla puntarilla punnitsi hän lyijyä ja tinaa, mitkä pani sulatusastiaan. Aineet valuivat pian yhteen ja muodostivat tasaisen pinnan, vormu täyttyi juoksevalla metallilla ja muutaman hetken kuluttua oli kannu valettu. Sorvipenkillä hioi hän pois saumat ja pimsikivellä kiillotti hän metallin hopeankirkkaaksi. Kannu oli valmis, se kilahti kirkkaasti.

Hänellä oli vielä aikaa kaksi tuntia ennenkuin hän pääsisi ulos ja hänen työtänsä tutkittaisiin. Hän istuutui jakkaralle lepäämään ja tarkasteli työtänsä. Siinä oli tapahtunut uusi käännekohta vanhassa elinkeinossa. Ikivanhoista ajoista asti olivat kannut olleet korkeita ja hyvin kapeita suun kohdalta, sentähden ei niitä voitu sisältäpäin pyyhkiä, ainakaan ei helposti, koska käsi ei voinut viedä pyheliinaa kannun pohjaan. Seurauksena tästä oli se, etteivät kannut koskaan olleet puhtaita. Ainoa toimenpide, mihin aikojen kuluessa oli ryhdytty tämän asian parantamiseksi, oli se, että lyijyn käyttäminen kiellettiin. Mutta tämä oli saanut aikaan sen haitan, että kannut tulivat kalliimmiksi ilman että kannut mainittavassa määrässä olivat olleet sen puhtaampia.

Nyt oli Boo suoriutunut asiasta hyvin yksinkertaisella tavalla. Jotta kannua voitaisiin sisältäpäin pestä, oli hän muuttanut sen muotoa ja tehnyt sen suusta väljemmäksi, niin että saattoi siihen työntää kätensä: saadakseen sen helppohintaiseksi, oli hän käyttänyt uutta työtapaa, jota nimitettiin kylmiltäänvalamiseksi, mikä tapahtui siten, että vormua pidettiin märkien riepujen avulla kylmänä, ja siten oli ainoa lyijyn käyttämisestä joutunut epäkohta poistettu.

Boolla oli siis täysi syy olla tyytyväinen uuteen tekeleeseensä vaikkei hänellä ollutkaan suuria toiveita siitä, että sen vanhat hyväksyisivät. Kun aika oli kulunut, työnnettiin avain lukonreikään ja ovi aukeni. Ammatinvanhin astui sisään vanhimpien kisällien seuraamana, joiden tuli viedä mestarityö raastupaan, missä sitä tarkasteltaisiin. Ammatinvanhin ei ollut iloisella tuulella; ainakin näkyi hänen kasvoillansa hirveiden mielenliikutusten ja pahojen unien jälkiä, luultavasti yövalvonnan ja humalan seurauksia. Mestarityö peitettiin liinalla ja kuljetettiin raastupaan edellä ammatinvanhin, sitten vanhimmat kisällit, ja viimeisenä tuli Bosse huippien kainalosauvoillaan kuin harakka.

Katupojat seisoivat kadunkulmissa ja näyttivät Bosselle kieltä, Bosse roiskautti vastaukseksi toisella kainalosauvallaan vettä katuojasta, jolloinka vallaton liuta katosi porttikäytäviin.

Tultuansa raastupaan sai Bosse viittauksen pysytellä eteisessä, missä ovenvartija istui. Pormestari ja kolme kannunvalaja-ammattikunnan mestaria ottivat vastaan ammatinvanhimman. Bosse kuuli avonaisen oven kautta kaikki, mitä sisäpuoleisessa salissa keskusteltiin. Pormestari alkoi:

"Mitä kujeita! Onko tämä mikään mestarityö, eihän tässä ole mitään sulavuutta. Miksi tällaisella koirankurilla ihmisiä vaivataan! Kyllä annamme niille aika läksytyksen niin, etteivät vasta kiusaa meitä sopimattomaan aikaan. No katsellaanpas nyt sitä mestarityötä, niin että sen saakeli ottaa! Pois riepu!"

Vanhin kisälli kohotti liinaa ja siinä oli nyt Bossen mestarityö pöydällä.

"Mitä Herran nimessä tämä on? Tekeekö mies meistä pilkkaa?", huudahti pormestari ja nauroi pilkallisesti.

"Minusta tuntuu", sanoi ammatinvanhin "ikäänkuin tämä astia olisi aiottu vallan muuta kuin juomista varten; siihenhän voi pistää koko päänsä."

"Minä pienenläntä mies", sanoi pormestari, "voisin varmaankin istuallani kylpeä tuossa ruukussa."

Kaikki nauroivat paitsi mestari Paavali.

"Kutsukaa lurjus sisään!"

Bosse astui saliin.

"Kuuleppas, poikani", sanoi pormestari, "aijotko sinä ruveta parturiksi?"

"Miksenpäs", vastasi Bosse, "on sitä nähty tinanvalajia, joista on tullut raatimiehiä."

"Jos olisit yhtä sukkela sormistasi kuin olet suustasi, niin sinustakin voisi tulla tinanvalaja. — Miksi sinä tätä astiata sanot?"

"Ei nimi haittaa, mutta kyllä minä yöllä join niin vähän olutta huomatakseni, että se on kannu", vastasi Bosse.

"Kyllähän sinulla leveä suu on, mutta en minä sentään olisi luullut sinun tarvitsevan istuinmaljaa saadaksesi jumalanviljan suuhusi."

Mestari Paavali, joka siihen saakka oli valjennut, alkoi nyt puhua:

"Kyllä pojalla on ollut joku tarkoitus tehdessään kannun niin leveäksi suun kohdalta", sanoi hän.

"Mikä tarkotus siinä olisi. Antaa kuulua", sanoi pormestari ja asetti nyrkkinsä korvalle.

"Tarkoitus oli, että kädet mahtuisivat kannuun", vastasi Bosse.

"Kuules vaan! Hän juo käsillään."

"Hän tarkoittaa, että siten voidaan käsin päästä kannun pohjaan sitä puhdistettaessa", sanoi mestari Paavali apuun rientäen.

"Mitä loruja?", keskeytti pormestari, "tästä lähin voi huuhtoa kannuja kuten ennenkin."

"Sitäpaitsi on hän pannut hopeata tinaan, koska se on niin kova ja kiiltävä."

"Ei ole pannut hopeata, hän on pannut siihen lyijyä", sanoi Bosse.

"Lyijyäkö? Sen varsin valehtelet", yhtyi ammatinvanhin puhumaan:

"Lyijystä käy tina harmaaksi ja pehmeäksi kuin vaha."

"Kyllä niin, tavallisissa tapauksissa, mutta ei kylmiltään valettaessa", sanoi mestari Paavali.

"Kylmiltä valettaessa? Kylmiltä! — Asettakaa kätenne otsalleni", huusi ammatin vanhin, "kaatakaa sangollinen vettä pääni yli, lyökää lunta korvani taustaan; olenko järkeni menettänyt, vai onko mestari Paavali tullut hulluksi? Voiko enään nykyaikana valaa kylmää tinaa? Sitäkö hän siellä Saksassa viime kesänä oppikin."

"Ei kylmää tinaa valeta", vastasi mestari Paavali, "mutta tinaa valetaan kylmiin vormuihin."

"Hiisi vieköön teidän vormunne ja uutuutenne! Ja minua ihmetyttää, että sinä Paavali vanhana ymmärtäväisenä miehenä saat tuollaisia päähänpistoja. Vie sinä Bossesi ruukkuineen kotiisi ja opeta häntä tekemään kunnollista työtä ja tule sitte takaisin, kun hänestä miehen olet tehnyt, mutta älä toista kertaa päästä tänne keltanokkia", puhui ammatinvanhin lopettaen kokouksen.

Mestari Paavali koetti vielä kerran tehdä vastaväitteitä mutta ilman menestystä. Uusi tekele hylättiin uutena ja tarpeettomana. Koska mestarityöltä ei voitu kieltää muutamia etuja, selitti vaiti ollut mestari kalun kelvottomaksi, koska se lyijyllä sekotettuna oli väärennetty, ja sillä oli asia ratkaistu.

Mestari Paavali, joka piti Bossea palveluksessaan ja joka tarpeettomasti oli vaivannut ammattikuntaa ja pormestaria, tuomittiin tarjoamaan aamiaiset raatihuoneen kellarissa, mutta Bosse sai mennä kotiin.

Hänen olisi oikeastaan pitänyt olla pahoillaan mutta hänellä ei ollut sellainen luonto, ja hän oli niin monta vuotta taistellut tyhmyyttä vastaan, ettei hänellä ollut suuria toiveita sen paranemisesta mennessään tulikoetukseensa.

Tultuaan raastuvan portille näki hän ison kansanjoukon, joka huhun viettelemänä oli odottanut tervehtiäkseen uutta mestaria. Kun joukko näki kisällin tulevan yksin kannuineen ilman mitään uuden arvon merkkiä, raivostui se sentähden, että se niin kauan oli turhaan saanut seistä ja odotella. Toiset vihelsivät, toiset hyssyttivät, mutta suosionosotuksiin tottumaton Boo ei ollut millänsäkään, hän asetti kannun päänsä päälle, ojensi kielen suustaan, muljotteli silmillään ja huippi kansanjoukon sekaan, ja kansa piti tapausta hullunkurisena ja alkoi nauraa. Meluavan joukon seuraamana pakeni Boo olutkapakkaan. Tupaan tultuaan asetti hän kannun pöydälle ja istuutui sen viereiselle penkille.

"Olutta tänne!" huusi hän piialle.

"Katsos vaan sellaista somaa kannua", sanoi Metta.

"Tuon ainakin voi yhdessä ryöppäyksessä puhtaaksi pestä!"

"Aivan kuten sanoin."

"Taitaa olla tavattoman kallis?"

"Se on kolmatta osaa halvempi kuin muut."

"Herra isä ja pyhä Nikolaus, tehkää kaikin mokomin tuollaisia!"

"Katsos niinhän minä juuri tahtoisinkin, mutta ei kaikkia saa tehdä, mitä tahtoo, eivätkä meidän korkeat suojelijamme salli elinkeinon mennä alaspäin, mikä on samaa, kuin että kannut menevät ylöspäin."

Jyväsäkin kantaja astui tupaan ja asettui istumaan Boon viereen.

"Siinäpäs on korea kannu, mistä sellaisen saa ostaa?", kysyi hän.

"Helvetistä sinä sellaisia saat ostaa", sanoi Boo suutuksissaan.

"Jollei sinne olisi niin pitkä matka kävellä, niin olisin minä pian tuollaisen omistaja, jollei se vain ole liian kallis."

"Se on vallan käsittämätöntä, että kuta oppineemmaksi ihminen tulee, sitä tyhmemmäksi hän myös tulee. Luuletteko muun kuin yhden ainoan mestarin käsittäneen, kuinka mainio tämä kannu on", sähisi Boo.

"Kyllä he sen käsittävät", arveli jyvienkantaja, "siksipä eivät sitä tahtoneet tunnustaa. Mutta sen minä totta tosiaan sanon, että tällaisten kannujen kauppias olisi tuossa tuokiossa rikas mies."

Boo istui kapakassa iltaan saakka ja salli kannuansa ihailtavan. Kun kapakka sulettiin kello yhdeksän aikaan, kulki hän puolihumaltuneena kotiin ja pani tyytyväisenä maata päänalaisella rakas kannunsa.

* * * * *

Seuraavana päivänä keskusteli Boo pitemmän aikaa mestari Paavalin kanssa sillä seurauksella, että Boo, joka säännöllisellä elämällä ja säästäväisyydellä oli itselleen koonnut muutaman leiviskän tinaa, sai luvan omiksi tarpeikseen työskennellä vanhassa kyökissä, sillä mestari Paavali oli niitä harvoja miehiä, joka salli muidenkin elää, koska kohtalo hänelle itselleen oli suonut niin hyvät elinpäivät.

Boota ei näkynyt ulkosalla kaupungissa neljääntoista päivään ja hänen kannuansa koskeva juttu oli unhotettu, sillä oli niin paljon muuta puheenaihetta.

Mutta eräänä aamuna anivarhain saivat kaupungin palvelustytöt jotain ihmeeksensä nähdä. Keskellä Isoatoria, vastapäätä raastupaa, seisoi Bosse pystyttäen pöytää muutamista laareille asetetuista laudoista. Saatuaan pöydän kuntoon, latoi hän laudoille toisen kannun toisensa jälkeen ja katso, kaikki kannut olivat samanmuotoisia kuin raastuvassa näyttämänsä kannu, minkä korkea ammattikunta oli hyljännyt.

Kello yhdeksän oli Boo myynyt puolet tavaroistaan. Iloisena ja tyytyväisenä istui hän pöydällä jalat ristissä allaan huutaen: "kannuja, kannuja, kuka ostaa kannuja?" Kun hän oli toistanut monta sataa kertaa, alkoi hän sovittaa sanat omallekeksimällensä laulunuotille.

Kello yhdeksän aikaan, kun aurinko oli korkealla taivaalla ja kaikilla kisälleillä oli vapaatuntinsa, kokoontuivat kannunvalajakisällit ryhmittäin Bossen pöydän ympärille. Muutamat varovaisemmat lausuivat huolestuttavia muistutuksia vaarasta rikkoa ammattijärjestystä ja etuoikeuksia vastaan; toiset nyökyttivät päätään hyväksyvästi ja sanoivat puoliääneen: Bosse, pidä puoliasi.

Sillä välin oli kannunvalaja-ammattikunnan vanhin aamunsuussa päättänyt pistäytyä raastuvassa. Hän tuli raskaasti rinnettä astellen ja loi kaipauksen silmäyksiä mäen yläpäähän sekä kulki hitaasti keppinsä nojassa. Torille tultuaan seisahtui hän pyyhkimään hikeä otsaltaan. Hän loi yleiskatsauksen yli torilla seisovien kansanjoukkojen eikä huomannut mitään tavatonta tai levottomuutta herättävää. Hän työnsi keppinsä maahan ja oli juuri aikeissa jatkaa matkaansa, kun hänen korvaansa kimahti kummallinen ääni, mikä kaukaa kuului kukon kiekumiselta, mutta mikä sentään oli olevinaan laulua.

"Kannuja, kannuja, kuka ostaa kannuja? Kannuja niin väljiä kuin ammatinvanhimman sukka, kannuja niin isoja kuin pormestarin sukka. Kannuja, kannuja, hoi!"

Ammatinvanhin hyökkäsi keppi pystyssä kansanjoukkoon, joka seisoi Bossen pöydän ympärillä ja vain vaivoin antoi tilaa likistyäksensä sitä tiukemmin lihavan ammatinvanhimman ympärille; ammatinvanhin oli kuin alasimella ja joukon riemuhuutojen kaikuessa täytyi hänen kuunnella Bossen pilkkalaulua, jota Bosse toisti asianomaisilla muunnoksilla, joukko säesti yhä toistamiseen: hiljaa! hiljaa! hiljaa!

Ammatinvanhin alkoi huutaa:

"Sinä emälurjus, uskallatko sinä rikkoa lakia ja asetuksia."

"Minä en ole rikkonut mitään asetuksia", sanoi Bosse.

"Sinä olet pystyttänyt puodin, senkin kavaltaja!"

"Ei tämä mikään puoti ole", vastasi Bosse.

"Mutta onhan tässä pöytä."

"Eihän se mikään pöytä ole, pari lautaa vaan, ja muuten määrätään ammattikunnan säännöissä, että akkunoiden asettaminen on luvatonta. Ei tässä näy mitään akkunaa, jollei ammatinvanhin näe jotakin taivaan akkunaa — tuolla ylhäällä!"

"Sinä myyt kannuja, sinä senkin…"

"Kansa ostaa, ammatinvanhin!"

"Ja sinä laulat pilkkalauluja, senkin rakkari!"

"Minä laulan ammatinvanhimman sukasta!"

"Eipäs, sinä lauloit jotakin rumaa, senkin linnunpelätti! Tännepäin pormestari ja aseenkantajat! Tännepäin!"

Pormestari ilmestyi nyt akkunaan ja hänelle selvisi silmänräpäyksessä ystävänsä tukala tila. Hän viittasi kädellään sisähuoneeseen ja pian ilmestyi kaupungin rumpali toiseen akkunaan. Rumpu kutsui aseenkantajia kokoon.

"Pitäkää nyt puolianne", sanoi Bosse kisälleille. Mutta rumpu pärisi, ja kauhu valtasi joukon. He mykistyivät ja hajaantuivat kuin pilvi tuuleen.

"Pitäkää puolianne", kirkui Bosse, "nyt on aika!" Mutta he eivät pitäneet puoliaan. He väistyivät, väistyivät niin häpeällisesti. Mutta silloin suuttui Bosse. Hän syöksyi paikaltaan, nousi pöydälle ja kirkui:

"Valapatot, kyssäselät, juoksetteko te vasikan nahan tähden? Muistatteko, kuinka te vannoitte kautta pyhien ja kautta helvetin pitävänne puolianne, silloin yöllä, kun olitte pelaavinanne korttia. Antakaa minun katsoa teitä kasvoihin, senkin sekulit, eikä selkäänne, sillä silloin minun keppini joutuu synnin viettelykseen!"

Mutta he juoksivat kaikki nähdessään pormestarin ja kaupungin asemiehien juoksevan torille ja piirittävän Boon sekä hänen kauppatavaransa.

Silloin sammui Bossen ääni, vastustelematta antautui hän vangittavaksi ja kaupungin vankilaan vietäväksi, sen jälkeen otettiin hänen jälellä olevat tavaransa takavarikkoon. Kun häntä kuletettiin portista, kääntyi hän hyvillä mielin ja sanoi ammatin vanhimmalle:

"Minä toivon, että kannunvalaja-ammattikunta, joka tietenkin suojelee ammattia, suojelee myös sen harjottajia. Sentähden tahdon minä sivumennen mainita, että minä mieluummin makaan naudankarvoilla kuin muurikivillä, että minä mieluummin syön tuoretta lihaa kuin homehtunutta leipää, lasi hyvää olutta on aina ollut heikkouteni ja minä toivon, että minun korkeat suojelijani muistavat minua lämmityksellä ja huoneen siivoamisella."

Ja hän mennä huippi vankilaan täynnä rohkeutta mutta hyvin vähillä toiveilla.

* * * * *

Kuusi päivää istui Boo vankilassa. Kukaan ei saanut käydä hänen luonansa vankilassa, mutta oven kautta sai hänen kanssansa keskustella. Nämä keskustelut suututtivat häntä enemmän kuin pakkanen ja kosteus. Hän sai kuunnella hyviä jälkineuvoja, selityksiä, varotuksia, kehotuksia alistumaan:

"Mitäs se auttaa? — Miksi turhaan vaivaat päätäsi? — Mitä hyötyä sinulla siitä on? — Onko se oikein?"

Mutta pahimmalta tuntui, kun äiti tuli Länsivuorilta, missä hänellä oli lehmä ja mökki. Muija oli vanha ja raihnainen sekä kuuro ja oli vain epäselvästi käsittänyt syyn pojan vangitsemiseen. Ei hänkään päässyt vankikoppiin vaan sai keskustella oven takaa, mikä mitä kauneimmalla tavalla sekotti toriseikkailun.

"Onneton poika, mitä sinä olet tehnyt?", huusi eukko oven takaa.

"Olen tehnyt kannuja, puhuvat loruja."

"Oletko sinä saanut toruja? Sen minä kyllä uskon. Mutta minä kysyn, mitä sinä olet tehnyt?"

"Kannun!" huusi Bosse täyttä kurkkua ikäänkuin hän olisi tahtonut puhkaista paksun oven.

"Niin, niin, tiesinhän minä sen, että siihen se päättyisi. Sanoinhan minä sen aina, kun olit tottelematon kotona. Mutta kyllä ne tytötkin ovat hulluja. Sellainen ruma ryökäle kuin sinä olet! Hyi!"

Nyt ei Bosse ymmärtänyt sanaakaan ja siksi hän vaikeni.

"Vai on hänen nimensä Annu", jatkoi muija umpimähkään. "Annu oli senkin tytön nimi, joka karkasi Duuvnääsin Klemetin kanssa."

"Mitä sinä puhut, muori? Mikä Klemetti?"

"Hemmettiinkö? Poika, niinkö sinä puhut vanhalle äidillesi? Etkö sinä ollenkaan häpee? Oi, oi, oi, sellaista lasta! Sellaista lasta!"

Bossen järki hämmentyi, ja hän pisti päänsä olkipusseihin päästäkseen jatkamasta keskustelua.

Päästyään vankilasta ei hän palannut mestari Paavalin luo vaan kuljeskeli kaupungin kapakoissa; siellä hän istui aamusta iltaan ja kulutteli niitä varoja, jotka hän kannuja myyden oli ansainnut; olivat unhottaneet ottaa häneltä rahat vankityrmään pistettäessä. Hän oli erotettu kannunvalaja-ammatista, eikä hän muuta elinkeinoa osannut, hän oli irtitemmattu siitä yhteiskunnallisen toimen rattaasta, johon hänen kasvatuksensa oli hänet asettanut, ja hän olisi pian lyöttäytynyt irtolaisten ja tyytymättömien seuraan, jollei olisi tapahtunut seikkoja, jotka tekivät hänet taas tarpeelliseksi mutta toisella tavalla.

Saman päivän aamuna, jolloin Bossen suuremmoinen yritys raivata uutta tietä kannunvalamisen ohdakkeisilla kentillä oli mennyt hukkaan, tuli kauppias Algut Lyypekistä kotiin ja meni itäisellä Almänningkadun varrella, merisataman vieressä olevaan konttoriin sekä asetti Bossen valmistaman kannun kauppakumppaninsa kirjotuspöydälle.

"No, Jossef, katso sine teme kannu!"

Joosef katseli kannua tuntijan silmillä:

"No, Algut, mite sine?"

"Mite sine anta minul teste kannust?"

Joosef kirjoitti jotain paperille ja vastasi:

"Mine anda kaks eyri."

"Andako sine kaks eyri? No!"

"Ah sine! Mine anda sinull vaan pool'toist eyri?"

"No, andaks sine minull pool'toist eyri?"

Joosef kirjotti hiukan paperille ja vastasi sitten:

"Onko teme prifatgeschäft vai kumpanjongeschäft?"

"Prifat se olla."

"No, mine anda pool'toist!"

Kun kauppa oli tehty, meni Algut kaupungille etsimään Boota. Tämä istui silloin vankilassa eikä ollut tavattavissa. Silloin otti Algut kannunsa ja meni erääseen kauppalaivaan, joka oli valmis Lyypekkiin lähtemään. Siellä sopi hän kauppiaan kanssa siitä, että tämä tilaisi Lyypekistä tuhannen kannua myötäseuraavan mallin mukaan sekä lähettäisi ne viivyttelemättä, mutta hän määräsi vielä sen lisäksi, että valuri panisi hiukan enemmän "plijiä" tinaan. Laiva lähti ja viipyi matkalla kuukauden.

Tämä kaikki tapahtui saksalaisen kuninkaan Kristoffer Baijerilaisen hallitessa, joka ruotsalaisten tavallisen keskinäisen kateuden tähden oli päässyt valtaistuimelle, koska mieluummin otettiin kuninkaaksi ulkomaalainen kuin sellaiseksi olisi valittu syntyperäinen ruotsalainen — ihan niinkuin tapahtui sammakoille, jotka saivat haikaran kuninkaakseen. Tämä kuningas, jolla tietysti ei ollut minkäänlaisia tunteita uutta maata kohtaan, kohteli sitä kuin isoa kuningaskartanoa, maanomistajia pidettiin vuokraajina ja kruunun omaisuus jaettiin hänen maanmiehilleen saksalaisille. Mutta saksalaiset saivat sitäpaitsi etuoikeuksia melkein kaikessa, etupäässä maan vapaassa kaupassa. Nämä etuoikeudet sattuivat useasti loukkaamaan kaikkia ruotsalaisille miehille kalliisti myytyjä entisiä etuoikeuksia, ja kaikki liike ja kauppa oli pian saksalaisten käsissä. Nämä saksalaiset taasen huomasivat ihmetyksellä ja huvilla; kuinka laimeasti häveliäät ruotsalaiset vastustivat vierasta sortoa, he kohtelivat maan asukkaita tyhminä raakalaisina, koska nämä eivät osanneet hoitaa omia asioitaan, ja nämä muukalaiset kävivät lopulta niin röyhkeiksi, että pitivät itseään todellisina maan hyväntekijöinä. He eivät koskaan lakanneet muistuttamasta "hyvistä töistä", joita he muka olivat köyhälle maalle tehneet ja usein he äänekkäästi vaatimalla vaativat kiitollisuutta.

Niinpä niin; eräänä aamuna käveli Boo joutilaana kaupungilla. Hänen rahansa olivat lopussa eikä hän ollut vallan iloinen kuten tavallisesti. Kuinka hän siinä kulkikaan, joutui hän merisatamaan saksalaisten puotien kohdalle. Siellä oli hälinää ja hyörinää, rautatangot kalisivat, ketjut ratisivat, mutta läpi kaiken tämän melun kuuli hän laulun, mikä pani hänet suuresti ihmettelemään ja hänen korvansa kävivät herkiksi.

"Kannuij, kannuij, kuka osta kannuij?"

Bosse ei luullut kuulleensa oikein ja hän huippasi esille läpi kansanjoukon, joka tunkeutui erään katupuodin ympärille. Perille päästyään näki hän puisesta puodista ulospistetyn salon, ja salolla riippui viisi kiiltävää hänen mallinsa mukaan tehtyä tinakannua. Hän siirtyi vähitellen lähemmäksi kunnes pääsi kauppapöydän laudan ääreen. Hän nojasi toisen kyynäryspäänsä lautaan ja katseli tarkkaavasti ja lakkaamatta kaupitsevaa saksalaista silmiin, jonka koko puoti oli täynnä kannuja ja niitä meni kaupaksi kuin kuumille kiville.

"Mite sine katto?", sanoi saksalainen, jota Bossen katseet alkoivat vaivata.

"Sinua tietysti", vastasi Bosse.

"Taktoko sine sitte osta yks kannu?"

"Mine ei takto osta mite", vastasi Bosse.

"Mene sine matkas sitte!"

Bosse katseli saksalaista koko aamupäivän.

"Mitäsinä odotat?", kysyi muuan raudankantaja Bosselta.

"Rumpalia", vastasi hän.

Mitään rumpalia ei tullut, mutta raastuvassa oli ollut hyvin vilkas elämä. Kannunvalajien vanhin oli vihasta kuohuen tullut pormestarin luo ja oli vaatinut, että rumpali lähetettäisiin estämään luvatonta ammattikunnan etuoikeuksia loukkaavaa vääryyttä. Pormestari riehui myöskin, mutta selitti, ettei hän voinut asialle mitään, koska saksalaisilla oli kuninkaan vahvistamat kauppa-etuoikeutensa; hän neuvoi vaitiolemaan sekä varotti osottamasta mitään tyytymättömyyttä, sillä se lisäisi vaan saksalaisten iloa.

Kun puoti suljettiin, meni Bosse kotiin äitinsä luokse Länsivuorille ja mietti, mitä oli nähnyt ja kuullut; nukahtaessaan yöllä ajatteli hän itseksensä: "Hiisi vieköön, miten ne kannut olivat minun kannuni näköisiä!"

Bosse oli saanut toimekseen yösijasta ja ruokapalasesta paimentaa muorin lehmää, sillä aikaa kuin muori pesi vaatteita järven rannalla. Helpottaakseen paimentamista oli Bosse keksinyt keinon, hän sitoi elukan nuoran kiven ympärille; mutta kun tämä soti vasten muorin perusajatuksia ja kaikkea järjellistä karjanhoitoa, koska ei eläin siten voinut valita laihoilta vuorilaitumilta paraimpia paloja, täytyi Bossen pian loikkia pitkin mäennyppylöitä, ja se tuntui hänestä hyvin rasittavalta. Mutta nyt tänä aamuna oli kaunis syksyaamu, elukka oli syönyt itsensä kylläiseksi ja paneutui sammalille märehtimään, mitä se kiireessä oli niellyt. Bosse käytti tätä iloista tilaisuutta hyväksensä, laskeutui pitkällensä ja antautui ajatuksien valtaan. Hän ajatteli ensin, mitenkä onnellinen kyttyräselkäisen elämä tässä matoisessa maailmassa olisi, jos lehmät voisivat syödä maaten; voisivathan ne ryömiä aina sen mukaan, kuin olivat maasta korsia kiskoneet, sittepähän ei niiden tarvitsisi nousta eikä kulkea jönkytellä riippuvin kauloin; eikä hän saattanut käsittää, miten nämä elukat laitumella ollessaan saattoivat sietää, että veri aina oli heidän päässään; hyvin mielellään olisi hän tehnyt parannuksia näiden elukoiden elintavoissa. Sitte ihmetteli hän, miksi Jumala salli saksalaisten myydä tinakannuja, koska hän, kyttyräselkäinen, ei sitä saanut tehdä. Sitte kurkisti hän yli Saltsjön, Laivasillan ja monien laivojen, joiden mastoissa liehui saksalaisia ja lyypekkiläisiä lippuja ja hän kysyi itseltänsä, että eiköhän saksan mies varastanut hänen kannunsa kuosia. Tähän kysymykseen vastasi hän ehdottomasti myöntäen. Mutta hänen tuskansa kärsityn vääryyden johdosta lieventyi melkoisesti ajatellessaan sitä vahinkoa, mikä oli kohdannut hyvinkunnioitettavaa kannunvalaja-ammattikuntaa.

Hän kietoi narun oikean kätensä ympärille ja nojautui mukavasti kiveä vastaan. Lehmä pureskeli ruohoja yksitoikkoisesti, kivi sattui olemaan sammalkasvista pehmeä, ja Bosse oli väsynyt eilispäiväisestä kauppakojun luona seisoskelemisesta niin, että hän vaipui suloiseen uneen.

Ja hän näki niin kaunista unta lehmästä, joka makasi sänkyyn peitettynä, puna-apiloita oli lakanalla ja sitäpaitsi joi lehmä reiniläistä viiniä tinakannusta, joka sisälsi kaksikymmentäviisi prosenttia lyijyä, ja sitte hiipi siihen käärme, ryömi jo päänalaiseen, mutta kun Bosse oli siihen tarttumaisillaan, kiemuroi se hänen sormiensa läpi ja sukelsi lyypekkiläiseen lippuun sekä katosi sille tielle, ja samassa kuului ikäänkuin rakennuksen neljännestä kerroksesta olisi kaadettu kokonaisen pesutiinun sisällys, jota seurasi kamala kirvellys selässä, niin että Bosse heräsi.

"Missä on lehmä?", kirkui muori kohottaen kainalosauvaa iskeäkseen.

"Tuossa se on", sanoi Bosse ja veti nuorasta mutta nuora oli poissa.

"Missä se on?", sähisi vanhus.

Nyt tiesi Bosse, missä se oli. Tuska ja kuolema; jyrkänteelle oli vain kolme syltä ja siellä se lehmä oli. Hän ryömi käsillään ja jaloillaan reunalle ja katseli alas äkkijyrkkään kuiluun.

"Onko se siellä?", kuiskasi muori.

"Siellä se on", vastasi Bosse harmissaan.

"Noo?"

"Minä luulen, ettei se elä! — Näyttää siltä kuin se olisi halennut!"

Länsivuorilla vallitsi suuri suru, melkein yhtä suuri kuin isän kuoltua. Eikä teurastajakaan tahtonut ostaa niin runneltua elukkaa. Eukko itki ja tappeli kaksi päivää. Sen jälkeen kuivasi hän kyyneleensä ja alkoi suolata lihaa, tehdä makkaroita sekä keuhkohakkelusta. Ja mökissä syötiin joka päivä lihaa, ja suru oli raskas, koskaan ei luultu lihapäivien olevan niin raskaita. Toisinaan täytyi muorin keskeyttää työnsä ja piestä Bossea saadakseen surulleen lievitystä, ja Bosse otti sen vastaan ja oli vaiti, sillä hän tiesi sen rauhoittavan vanhusta. Eräänä päivänä, kun liha oli loppunut kuten maitokin, istui Bosse äitinsä kanssa mökin edustalla katsellen äkkisyvällä alhaalla pauhaavaa kaupunkia. Ja he olivat hyvin pahoillansa. Silloin näkivät he miehen kiipeevän vuorta ylös. Mies oli kunnollisesti puettu, hänellä oli viisaat silmät ja punainen parta. Nähtyänsä Bossen, tuli hän hyvin iloiseksi:

"Mine olla nin iloinen, ette mine neke kiselli! Mine juosta kaikki meki pitkin; ette mine löytes hene! Ach, Herra Jesus, kun vaikke kevelle! No, Bosse mine takto puhu teitin kans geschäft'ist'. Teme olla teiti eiti, jaksa hyvin!"

Bosse pyysi kauppiasta istumaan ja alkoi kuunnella.

"Kattokas: Minu nimi olla kauppamees Algut ja mine kauppa kannuj, jotka mine tila Lyybekist!"

"Vai niin, sieltäkös te ne saittekin?", keskeytti Bosse.

"Ja, ja! Mine osta ne sielt'! Mut ne tulle minull lika kallis! Sanoka nyt, mist hinnast' te teke kannu?"

"Kuulkaas nyt, kuka on sanonut, että minä lainkaan teen kannuja?", sanoi Bosse.

"Sen olen minä sanonut", keskeytti nyt äiti syvällä huokauksella, mikä näkyi tulevan äsken kuolleen lehmän jyrkältä haudalta. "No, kattokas vaan! Mite mees takto henen kannustans?"

"Puoli eyri", vastasi Bosse.

"Ach, Herr mein Gott, sill mine saa kannu Lyybekist."

"Sen hinnan alle ei sitä voi tehdä", sanoi Bosse päättävästi.

"Sit tevtty pane enempi pliji tina seka!"

"Kuulkaappas nyt, kauppias", sanoi Bosse, "näettekö tuota äkkijyrkännettä?"

"Mine neke, no!"

"Meidän lehmämme syöksyi sinne! Sinne on matkaa vain viisi syltä! Luuletteko, ettei härkäkin voi sinne pudota."

"Bosse, Bosse", keskeytti äiti, "ajattele vanhaa, köyhää äitiäsi!"

"Sitä minä juuri teenkin! Minä tahdon, että muorilla on kunniallinen poika vaikka muuten raukka onkin!"

"Kunniallinen! Hm! Jos tulet rikkaaksi on sinulla varaa olla kunniallinen!"

"Se on ruma ajatus!"

"Yhtä rumaa on isolta mieheltä syytää kaikki työt äitinsä niskoille."

"Kuulkaas, kauppias", sanoi Bosse. "Te saatte myydä ulkomaalaisia kannuja, sen saatte tehdä, mutta te ette saa valmistaa yhtäkään kannua tässä maassa!"

"No, nin; mine ei meina teke mite kannu, ja jos mine sellasi anda teke, niin ei ne tulla roottalaisi!"

"Kuulkaas sitä matoa! Hän teettää minulle ulkomaalaisia kannuja Ruotsista. Mutta sanokaapas minulla yksi asia, miksi käännytte juuri minun puoleeni?"

"No, nin, miksi? Mine tykkä test kisellist!"

"Mutta minulla ei ole työpajaa enkä sellaista saa pitää."

"No, ei mine myös, mut minull' olla yks oiken hyve ysteve, hen takto laina meill hoone kaupungiss."

"Minä nukun sen asian päälle", sanoi Bosse. "No, teke nin! Mine vartto hent hoomena. Kauppamees Algut ja Jossef lehell laivasilta. Kysyke kauppamees Algut pere; ei Jossef pere, hyvest!"

Keskustelu oli loppunut mutta Bossen rauhallinen olo Länsivuorilla oli myöskin loppunut. Sillä nyt ahdisti häntä muori vedoten hänen sydämeensä ja kunniaansa. Mutta kun hän puhui kunniasta, pääsi Bosse voiton puolelle, sillä hän taisteli juuri säilyttääksensä kunniansa. Mutta eukko väitti, että kunnia oli vain rikkaita varten, köyhien täytyi täyttää ensimäinen velvollisuutensa, niiden täytyi elää. Ken tulee rikkaaksi, se saa kunniaa, sitä kunnioitetaan.

Lopulta kävi niin, että Bosse lönkytti Algutin ja Joosefin luokse vieläpä hyvissä ajoin. Takatietä kuletettiin häntä konttoorista vara-aittaan ja sieltä yhä kauvemmaksi erääseen kellariin, missä hän näki täydellisen tinavalimotyöpajan sekä kisällin, joka oli oleva hänelle apuna työssä.

Täällä alkoi Bosse työnsä ja valmisti lyypekkiläisiä kannuja niinkuin niitä nimiteltiin ja ne menivät mainiosti kaupaksi.

Klaus-nimisen kisällin ulkomuoto oli enemmän puoleensa vetävä kuin luottamusta herättävä. Hän oli hyvin oppivainen ja koetti päästä kaikkien ammattisalaisuuksien perille, hän otti selvän kaikista pikkuseikoistakin ja kyseli samaa seikkaa monet kerrat.

Eräänä päivänä oli Klaus kateissa. Kauppias Algut ei voinut sanoa, missä hän oleskeli eikä hän sitä tietänytkään. Samaan aikaan rikkoontui hiukan Algut ja Joosef liikkeen omistajien välinen suhde. Joosef ei tahtonut enää ostaa Algutin kannuja, koska ne olivat liian kalliita; hän ei tahtonut antaa kannusta enempää kuin äyrin. Algut piti puoliaan ja vaati puoltatoista. Silloin sanoi Joosef itsensä irti kaupasta sekä selitti, ettei hän tarvinnut Algutin kannuja.

Kuitenkaan ei hän tahtonut myöntyä, vaikkakaan ei hänellä ollut kauppa-etuoikeuksia, jotka olivat Joosefin hallussa. Kahdeksan päivää sen jälkeen aukaisi Joosef lyypekkiläisten kannujen myymälän, sittenkuin vanha varasto oli loppuun myyty; nyt saattoi hän myydä yleisölle kannuja puolestatoista äyristä.

"Ach, sine sliipattu, senkin", vastasi Algut. "Tess' mine neke Klaussin sormijelki. Oleko sine keytteny Klaus, se kanalja?"

"Mine ole", sanoi Joosef.

Bosse kulki taas työttömänä.

Sillä välin alkoi kuulua isoäänisiä valituksia hyvinkunnioitettavan kannunvalaja-ammattikunnan keskuudessa. Moneen kuukauteen ei oltu myyty kannuja ollenkaan, elinkeino oli menossa hunningoille; kisällejä täytyi erottaa, työpajoissa vallitsi levottomuus. Ja kaiken tämän syynä oli se, että yleisö osti mieluummin saksalaisten halvempia ja parempia kannuja kuin ammattikunnan kalliimpia ja huonompia.

Ammatin vanhin ja mestarit haukkuivat yleisön huonoa makua, ne kirosivat vapaakaupan ja tekivät kuninkaalle anomuksen, että maahan tuoduista kannuista maksettaisiin tullia, niin että ne kallistuisivat niin, ettei yleisö voisi niitä ostaa. Mutta kuningas vastasi vain: tehkää te yhtä halpoja, hyviä kannuja, niin saatte ne kaupaksi menemään.

Siitä nousi uusi valitushuuto. Luopuisiko Tukholman vuosisatojen vanha, kokenut kannunvalaja-ammattikunta vanhoista tavoistaan seuratakseen päivän mielijohteita! Ei, mieluummin kaatuisivat he kunniallisina miehinä kuin muuttaisivat työtapaa. Olivathan heidän esi-isänsä juoneet heidän kannuistaan, tämä oli raskas syy! Ja ennen kaikkia, mikä oli tärkeämpi asia, olivathan nämä kannut ruotsalaisia?

Olivat! Vaihdettaisiinko niitä siis ulkomaalaiseen romuun. (Kun joku väitti, että vanhat kannut olivat saksalaista mallia ja että Tukholman ensimmäinen kannunvalaja oli saksalainen Albrecht Zinn nimeltään, heitettiin puhuja kokouksesta pihalle).

Asema kävi yhä vaikeammaksi. Työttömät kisällit kuljeskelivat rähisten pitkin katuja. Työpajojen ikkunoita rikottiin. Yöllä tehtiin hyökkäys saksalaisiin puoteihin, mutta kapinoitsijat otettiin kiinni ja vietiin vankilaan. Koko kaupunki kapinoi.

Vihdoin eräänä aamuna kääntyi kaupungin asukkaiden huomio uuteen ja odottamattomaan näkyyn. Mestari Paavali, Boon entinen isäntä oli ikkunastaan pistänyt pitkän riuvun, jolla riippui kuusi uutta kannua "lyypekkiläistä" mallia ja koko akkunalaudalle oli pinottu samanlaisia. Hän seisoi itse kauppapöydän takana kaupiten lyypekkiläisiä puhtaasta tinasta "kannuja yhdestä ja neljännesosaa äyristä kappale!"

Nyt olivat saksalaiset alikynnessä. Kaikki ostajat riensivät mestari Paavalin luo ja ostivat lyypekkiläisiä, puhtaasta tinasta tehtyjä kannuja.

Mitä ei saituus, ylpeys eikä isänmaanrakkaus ennen voinut tehdä, sen aikaansai nyt kaikkivaltias kateus.

Ensi vuosineljänneskokouksessa piti ammatinvanhin puheen, jota tosin asiakirjat eivät ole jälkimaailmalle säilyttäneet, mutta siitä huolimatta ansaitsee se tulla kerrotuksi.

"Ensi kertaa ei ihmiskunta nähnyt sitä surullista näytelmää, että vuosisatojen vanhat taatut tavat saivat väistyä uutuuksien matkimisen ja puoskaritaituruuden tieltä. Suru sydämessä laski puhuja tänään uhrinsa isänmaan alttarille, kun hän itse ja hänen ammattikuntansa luopui oikeudestaan valmistaa tinakannuja, joita ei voinut pestä (ei hän niin sanonut, mutta se oli tarkotus); kaiholla ilman katkeruutta heitti hän aseensa epätasaisessa taistelussa, mutta tämän teki hän luottaen hartaasti siihen, että tulevaisuus olisi hänelle kiitollinen siitä kovapintaisesta kestävyydestä, millä hän oli vastustanut tunkeutuvaa tulvavirtaa, mikä uhkasi niellä yhteiskunnan sekä upottaa sen jaloimmat mielet, sen puhtaimmat riennot ja sen paraimman toivon. Hän ei voinut muulla lopettaa kuin lausumalla toivomuksensa, että tulevaisuus osottaisi, että vanhoilla oli oikein, sillä vaikka sitä kuinka käännetään ja väännetään, niin ikuisesti pysyy lause, että 'vanha on vanhinta'."

Mestari Paavali tunsi itsensä kehotetuksi muutamin sanoin vastaamaan erinomaisen asialliseen ja perille ajateltuun puheeseen, minkä ammatinvanhin äsken oli pitänyt.

Hän lausui palavimpana toivomuksenaan, että ihmiskunta aina saisi nähdä vuosisatojen vanhojen olojen, joilla, kuten oli tunnettua, oli suuri taipumus mätänemiseen, väistyvän parempien olojen tieltä, joilla usein oli se satunnainen ominaisuus, että ne olivat uusia. Oli yrttejä, jotka mätänivät vuoden kuluttua, useimmat ihmiset ja eläimet mätänivät ennen vuosisadan loppua, tosin löytyi vanhoja puita, jotka ehtivät vuosisadan päähän, mutta ne olivat sisästä mätiä, jos niitä oikein tarkkaan katseli. Surtaisiinko siis sentähden? Ei suinkaan. Mätänemisen kautta luotiin uutta elämää; mätäneminen oli vain toinen ylösnousemuksen muoto. Tahdottiinko nyt, ennenkuin mentiin välttämättömyyttä kohti, verhoutua pöyhkeyden ja mutaisen omantunnon vaatimattomuuden riepuihin — olkoonpa niin, tämä tehtiin häpeän peittämiseksi, eikä mestari Paavali tahtonut siitä monta sanaa lausua. Tullakseen asiaan tahtoi mestari Paavali sanoa tosisanan vaikka se ylpeyttä kirveltäisikin.

Ammatinvanhin ammattikuntineen ei kukistunut puoskaritaiturien eikä isänmaanpetturien toimesta, he kukistuivat hyvin yksinkertaisesti oman kateutensa takia. Kaikki läsnäolijat tiesivät kyllä, että tukholmalainen kisälli Boo oli keksinyt ne kannut, joita nyt myytiin lyypekkiläisinä. Eikö tämä ollut totta!

Ammatinvanhin veti suunsa tavattomaan irvistykseen eikä saanut suustaan muuta kuin paljoa merkitsevän: "Ah!"

Mestari Niegels haukoitti halveksivasti: "mitä Bossesta!" Ja kisällit tirskuivat: "Meidän Bosse." Mestari Paavali jatkoi ja lupasi olla puhumatta Bossesta, mutta hän antaisi hänelle tyttärensä vaimoksi ja niin saisi Bosse periä ammatin. Sen hän saisi periä! Ja jos ammatinvanhin ja ammattikunta ottaisi tästä tapahtumasta jotain oppiakseen, niin lopputulos olisi se, että jos ihmiset lakkaisivat suojelemasta toinen toisiansa niin penteleesti, niin meillä kaikilla olisi paremmat oltavat, sillä oli huomattu korkeimman suojeluksen olevan muutamille pahinta sortoa, ja jos me vaadimme oikeutta itse saada elää, niin täytyy meidän täyttää suuri, ikuinen velvollisuus antaa muidenkin elää.

Ja siten loppui suuri Tukholman kannunvalajariita, riita oli maksanut monta ikkunaruutua, monta vangitsemista, niin paljon pöyhkeyttä, puhumattakaan siitä, että Joosefin ja Algotin liike hajosi, että ainoa lehmä syöksyi kuiluun Länsivuorilta, että kisälli Klaus ilmestyi Visbyhyn, jonne hän vei "uuden keksintönsä" ja panetteli erästä Bossea, joka Tukholmassa muka oli hänen töittensä kustannuksella rikastunut.

UUDET ASEET

Josti kulki edellä härkineen ja karhineen, ja isä Tuomas teki kevätkylvöjään, jälessä hyppivät valkovästäräkit noukkien matoja, metsäsaaressa istuivat varikset odottelemassa. Huhtikuun auringo paahtoi ohutta maanpintaa, joka sijaitsee Ölandin Allvaren ainaisella selkärangalla. Peltosarat olivat kauniit ja hyvin aidatut mutta lentohiekalta ja pohjan puhureilta suojeli niitä vain kapea petäjikkö, sillä isä Tuomaan perimä verotila oli pohjoisimmalla niemellä, missä maa oli alavaa. Petäjikön suojassa oli tupa, missä äiti ja lapset askartelivat. Pientarella makasi Tassu vetäen unia toinen silmä ummessa. Tassu oli uskollinen koira, se ajoi sekä jäniksiä, kettuja että hirviä, mutta saattoi sentään pysytellä valveilla niin, että sen toinen silmä ja toinen korva öiseen aikaan olivat varuillaan maankiertäjien tullessa tuvan läheisyyteen.

Isä ja Josti olivat lopettaneet työnsä ja istahtivat pellonpientareelle lepäämään. Tassu kävi levottomaksi ja murahteli, se nosti kuononsa haistellen etelää kohti, missä pohjoisen Motet'in yhteismaat olivat. Tuomas silitti sen selkää ja koitti sitä rauhoittaa.

"Aatteles", sanoi isä, joka kuten kaikki rannikkolaiset mielellään pohti syitä ja seikkoja, "aatteles, kuinka monta kertaa ihmistä lahjakkaampi tämä elukka on, se näkee ehkä jo ihmisen ja varmasti tuntee se hänen hajusta!"

"Taitaapa niin olla", sanoi Josti, "mutta ymmärrys, nähkääs, ei ole niin tarkka!"

"Ei sitä niin varmaan tiedä!"

"Jopa joutavia, isä, älkää niin sanoko!"

"Eipäs se meitä täällä hännystelisi, jos se käsittäisi olevansa sinua vahvemman!"

"Sinä olet tyhmä, Josti! Sen se juuri käsittääkin; sentähden antaa se meidän itseänsä ruokkia. Kyllä se saisi tarpeekseen, jos se hankkisi itselleen lihan metsästä ja maidon lehmiltä. Etkö huomaa, että se makaa ja nukkuu, kuin herra sillä aikaa kuin me kylvämme sille leipää? Jollei sillä ole tarkka vaisto, niin olen minä turska."

"Isä, kuuleppas, luuletko sinä sen vetelehtivän, kun se öisin vartioi taloa ja maata?"

"Siitä saat olla varma, ettei se maatessaan vartioi! Se on meitä herkkäunisempi, sentähden se herää varemmin. Mutta yhdentekevä. Kelpo elukka se vaan on, ja minä pidän siitä yhtä paljon kuin äidistäsi, ehkä hiukan enemmänkin, sillä eukko on oikein tuhat tulimainen ollessaan pahalla päällä."

Tassu syöksähti maasta, livisti yli pellon, loikkasi yli aidan ja katosi metsään, mikä pian kaikui innokkaasta haukunnasta, jota pian toinen koira säesti.

"Kuka kurja harhailee tänään niin kaukana saarella?", sanoi Tuomas ja nousi. Josti seurasi, ja he kulkivat yli aidan sille taholle, mistä haukunta kuului. Eivät ehtineet aitaa pitemmälle nähdessään kaksi ratsastajaa, ja koirat olivat ilmi tappelussa.

"Talonpoika, kutsu koiraasi muuten minä ammun sen", huusi ensimmäinen ratsastaja. "Kutsu sinä omaa koiraasi!" vastasi Josti ja kiivastui.

"Hiljaa, hiljaa!" rauhoitti isä. "Täytyy olla suustaan suopean puhutellessa herroja." — Ja sitte kutsui hän Tassun luokseen.

Ensimmäinen ratsastaja, joka oli puuttunut puheeseen, oli nuori, kalpea mies, hän näytti ruumiinsa puolesta pojalta, mutta olkapäillä lepäävä pää oli vanhuksen. Hän oli puettu samettitakkiin ja nahkavarustuksiin, ja hänen satulaputkensa oli vireissä. Toinen ratsastaja oli hänen ratsupalvelijansa.

"Tiedätkö, lurjus, ketä puhuttelet?", kysyi hän Jostilta.

"Ei, sitä en tiedä, enkä tahdo sitä tietääkään! Mutta jos sinä loukkaat omistusoikeutta, niin syytä itseäsi!"

"Et siis ollut kirkossa sunnuntaina?"

"En ollut", vastasi Josti, joka isän tönäyksistä huolimatta jatkoi puhettaan. "Ennen vanhaan kävin minä kirkossa, kun siellä sai kuulla Jumalan sanaa, mutta nyt, kun siellä saa kuulla vain kuulutuksia, en siellä viitsi käydä!"

"Ennenkuin sinut roviolla poltatan, ilmoitan sinulle, että olen laamannin viransijainen, kuninkaan lääninherra ja että sinä olet minun talonpoikani! Ja sinä, vanhus, pidä poikasi aisoissa ja vastaa itse, jos sinulla on kieli suussasi!"

"En ole koskaan kuullut kuninkaan voivan myydä vapaita talonpoikia", sanoi Tuomas, "mutta jos hän sen voi tehdä, niin sillä hyvä! Mitä armollinen herra tahtoo?"

"Olet velvollinen tuntemaan tahtoni, mutta minä sanon sen sinulle kuitenkin. Pohjoisen Motet'in yhteismaat, joilla ei ole omistajaa, kuuluvat nyt Ruotsin kruunulle kaikkine niine oikeuksineen, jotka omistajalle kuuluvat. Kaikenlainen metsästys ja metsänkaato ovat siis kuninkaan oikeuksia; ja tämä tapahtuu talonpojan parasta katsoen, sillä talonpoika viljelköön maataan ja kalastuksiaan, älköönkä juoksennelko metsissä. Nyt sinä tiedät sen! Ja jos sinä annat koirasi kulkea irrallaan, niin tiedät, että se otetaan kiinni ja silvotaan ensikertaisesta huolimattomuudesta, toisella kerralla se nyletään ja sinä saat sakkoja ja kolmannella kerralla, jos saisit halun hankkia itsellesi uuden koiran, joudut sinä hirteen!"

Josti oli raivosta taittaa aidan, mutta Tuomas tönäsi häntä ja alkoi puhua:

"Armollinen herra, minä hyväksyn täydellisesti teidän kuulutuksenne ja olen varma siitä, että ne ovat laaditut maan lakien mukaan sekä talonpojan eduksi; sillä metsänelävien jälessä juoksenteleminen metsässä on talonpojalle nykyään haaskattua aikaa; sillä herrojen paukkupyssyt ovat peloittaneet metsänriistan. Ja me noudatamme teidän lainmukaisia kuulutuksianne. Onko teidän armollanne jotain muuta käskettävää?"

"On kyllä, sinun talonverosi on raha-arvon aletessa tullut liian pieneksi, sentähden olen minä, jolla nyt on veroitusoikeus, päättänyt ja käskenyt, että koska kuninkaan yhteismaille lasketut metsästyseläimet liiallisen lumisateen tähden talvella ovat estetyt ruokaansa etsimästä, tulee sinun ja tietysti sinun naapuriesi myöskin asettaa heinäsaumoja sinne, minne me vastaisuudessa määräämme. Oletko kuullut?"

"Ymmärrän."

"Ja tehkää sen mukaan! Hyvästi!"

Hän käänsi hevosensa ja katosi metsään.

"Mitäs tästä sanotaan?", sanoi Josti jäätyään kahdenkesken isänsä kanssa.

"Mokomaa en ole kuullut. Mutta siitä asti kuin maahan tuli herrasvalta, on kaikki takaperoista.

"Puhutaan kuningas Kristianista! Siinä oli hyvänluontoinen herra, joka otti heiltä heidän pillinsä, jos se liiaksi ääntä piti. Ja sitte puhutaan Kyösti kuningas vainajasta. Eivät he tienneet, miten hyvä heidän oli olla. Kuka on keksinyt nämä uudet vehkeet? Maahan tunkeutuneet, saksalaiset kirjurit sen ovat keksineet. Oi, miten ne kohtelevat ihmisiä, ihmisiä, joita heidän täytyy kaikesta kiittää. Jolleivat taalaalaiset miehet olisi lähteneet liikkeelle, niin tokkopa hän olisi vapauttanut maan! Ajatteles! Hän päästää petoeläimiä metsään saadakseen huvin olla teurastajana, sillä eipäs hänen tarvitse tehdä sitä elannokseen? Ja sitte täytyy meidän kylvää ja kyntää syöttääksemme hänen eläimiänsä — petoeläimiä! Tuskin on meillä tarpeeksi laidunta lehmäraukalle."

"Me toitotamme kokoon naapurit ja lyömme sen saakelin kuoliaaksi!" sanoi Josti.

"Hohoo, loruja, loruja. Hänellä on koko varusväkensä Kalmarissa ja tuossa tuokiossa ne tänne pujahtavat! Ei, sellaisia kälmiä täytyy vetää nenästä, ja jollei se auta, niin saamme keksiä jotain muuta. Kun ei ole valtaa, niin täytyy käyttää järkeään. Onhan sekin Jumalan lahja, jota ei pidä halveksia."

"Hyi isä", sanoi Josti, "ei mitään revon metkuja! Ulos kentille ja lyökäämme niiden kallot puhki!"

"Niin, niin kävi päinsä ennen muinoin, silloin köyhäkin saattoi olla kunniallinen. Mutta nyt on kysymys siitä, onko yhtä kunniallista puolustaa itseänsä kuin käydä kimppuun; ja jokainen eläin on saanut aseet laatunsa mukaan, nokat, kynnet ja hampaat; niinpä niin, käärme on saanut, aseekseen myrkyn ja olisipa se tyhmä, jollei se sitä käyttäisi. Vielä on talonpojalla aseita talossaan mutta hän ei saa niitä käyttää! Mitä hänen siis tulee tehdä puolustuksekseen?"

"Hänen ei enään tarvitse puolustaa itseään; sillä sen tekee laki", sanoi Josti ja irvisteli.

"Kun laki päästää petoeläimiä hänen maillensa, silloin puolustaa hän kaikkea! Ei, kohta tarvitaan miehiä, jotka puolustavat meitä lailta, ja asia on mennyt niin pitkälle, että meidän pitäisi rukoilla Jumalaa varjelemaan meitä oikeudesta! Tule nyt Josti, menkäämme kotiin syömään. Ajoissa kyllä saamme tutkia, mitä tämä uutinen meille tuottaa."

Ja sitte menivät he kotiin, mutta eivät he sinä päivänä sitoneet kiinni Tassua.

Oli juhannusaatto. Josti oli auttamassa tyttöjä kukkaisriuvun laittamisessa. Isä Tuomas ja hänen eukkonsa istuivat kuistin portailla. Muori silitti laudalla kaulahuivia, ja ukko veisteli lastuista tikkuja.

"Mitä pidit leivonnasta?", sanoi muori.

"Olihan vain hiukan liian sotkettua."

"Syy puutikuissa, joita mulle veistelit."

"Syy ei ole Jostin eikä minun", arveli isä Tuomas.

"Kun ei saa kaataa puita yhteismailta, niin täytyy tyytyä tuulen kaatamiin puihin."

"Miksette kaada petäjiköstä?"

"Silloin lentohiekka meidät yllättää."

"Saispa yllättää."

"Hohoo! Hohoo!"

"Missä Tassu tänään on? En ole sitä nähnyt vuorokauteen."

"En tiedä! Tulee kai kotiin, kun sen on nälkä."

"Vilja on koreata", sanoi eukko ja osoitti sormellaan peltopalstaa, joka loisti niin vaalean viheriänä aitauksen takaa.

"Erinomaista", sanoi isä Tuomas. "Kunpahan vain saisimme sen katoksen alle; mutta siihen on pitkä aika."

Aidan kohdalla kuului natinaa, mistä oikopolku kulki, ja pian ilmestyi siihen aidan yli kiipeevä, pitkä mies, hän kulki pellonpiennarta ja astui alas tupaa kohden.

"Jumalan rauha, hyvät ihmiset, ja iloista juhlaa", sanoi naapuri.

"Jumalan rauha itsellesi, naapuri", vastasivat isä ja muori.

"Millä asioilla sinä, Jesperi, kuljet?", kysyi isä.

"Oh, enpähän millään", sanoi Jesperi ja vilkutti tarkoittavasti silmillään Tuomaalle kaivaessaan taskujaan.

Muori ei nähnyt vilkutusta, sillä hän nojautui yli työnsä, mutta Tuomas huomasi sen.

"Noo, koska sinä näin juhannusaattona käväset naapurissa", sanoi Tuomas, "niin näytänpä sinulle uuden veneeni."

"Hyvä, hyvä", sanoi Jesperi, "olen kuullut, että olet työntänyt sen jo vesille."

"Se on tässä ihan mallashuoneen lähellä", sanoi Tuomas. "Jos sinulla on aikaa, niin könkytämme sinne rantaan."

Sitä juuri Jesperi tahtoi. He kulkivat männikön kautta, joka oli etuvartijana lentohiekkaa vastaan. He tulivat rannalle ja istuivat veneeseen, joka ei ollenkaan vetänyt Jesperiä huomiota puoleensa, ja he soutivat jonkun matkaa järvelle.

"Nyt ei voi eukko meitä kuulla", sanoi Tuomas, "anna nyt kuulua!"

Jesperi veti taskustaan arpakapulan, jonka toinen pää oli vanhaan tapaan narulla varustettu.

"Taasenko uusia naruja kaulaan?", kysyi Tuomas.

"Mitäs kuuluu?"

Huomenna on meitä kutsuttu kirkolle! Täytyy antaa pois kaikki aseet!

"Sitä ovat hokeneet jo monta sataa vuotta!"

"Mutta nyt on tosi mielessä."

"Kalmarista on saapunut sotamiehiä."

"Saksalaisia sotamiehiä! Ennen muinoin tuli tanskalaisia sotamiehiä. Aina vaan sotamiehiä!"

Silloin alkoi Jesperi laulaa:

"Meidän miehet on lyöty, Meidän miekat on myöty, Laivat, aarteet myös."

Tuomas jatkoi:

"Parempi kuolla Punaiseen liekkiin Kuin kunniatt' elää."

Jesperi lauloi:

"Ne tahtoo ryöstää Ja alas syöstä Ja mereen upottaa. Ne ahdistaa meitä Yli meren ja maan, Ken puolustaa; Ruotsin mies, Nyt vartioi ties, Meitä sortaa ei saa!"

Tuomas jatkoi:

"Suuret miehet ja herrat, Ja pientenkin verrat, Vännit, ritarit, ei tieltä, Maamiehet, porvarit! Niin myöhään kuin varhain Te olkaa yhtä mieltä. Ruotsin mies, Nyt vartioi ties, Ei myöhäistä kieltä!"

"Mitäs se auttaa, että me yhdymme vastustamaan sotamiesten tuliluikkuja?", sanoi Jesperi.

"Niinkö naapurit ajattelevat?", kysyi Tuomas.

"Naapurit ajattelivat toisin toissapäivänä, kun metsävuohet tulivat minun pellolleni ja söivät oraat."

"Söivätkö ne, viljasi?" kysyi Tuomas ja loiskautti aaltoja airoilla:

"Kaikki tyyni!"

"Oletko valittanut?"

"Tiedätkö, mitä lakimies vastasi? 'Aja ne pois!' sanoi hän. Ja naapuri ajoi ne pelloltaan jousilla ja lihdoilla. Tämä se aiheuttaa aseista luopumisen!"

"Oletteko kuulleet, että metsässä möyrii kuninkaallisia sikoja?"

"Ei kukaan uskalla käydä metsässä senjälkeen kuin siat repivät naapurin Jussin jalat ja hänen täytyi kiivetä mäntyyn."

"Paljon olen minä oppinut ja kokenut siitä asti kuin maailmaan tulin, mutta mokomaa en koskaan! Hallitus jakeli ennen tapporahoja karhujen ja susien, vaan ei metsäsikojen ampujille, — hyi sentään!"

"Lainlukija sanoo sikojen olevan kesyjä sentähden, että ne on päästetty metsään."

"Tuovatko talonpojat huomenna kirkolle miekkansa ja aseensa?"

"Kaikki tuovat ja sinä myöskin, Tuomas! Ajattele vaimoa ja poikaasi."

"Mitäs sille asialle sitte pitää tehdä?"

"Kun soturit käyttävät ruutipyssyjä, niin saamme me käyttää järkeämme."

"Sen sanoin minä pojallenikin, mutta kyllä tuntuu kunnialliselle miehelle raskaalta olla viekas! Sadan vuoden päästä ei ole rehellistä talonpoikaa koko maassa, niin sen asian kanssa käy, kun talonpojalta riistetään aseet. Jumala meitä varjelkoon, Jesperi, tässä koittaa kovat ajat. Toisinaan tuntuu minusta paremmalta kuolla rehellisenä miehenä kuin elää epärehellisenä."

"Se lienee köyhän miehen kohtalo, rakas naapuri, sillä täytyyhän hänen elää, koska kerran on syntynyt. Jollei hän saa säilyttää kunniaansa, niin lienee se sen syy, joka sen häneltä riistää."

Keskustelu oli lopussa. Jesperi kätki arpakapulan, ja Tuomas souteli airoillaan maihin päin. Meri oli tyynen sinivalkoinen kuin kuvastin, ja ilta-aurinko vaipui tulenkeltaisena usmaan ja valaisi männyn runkoja, jotka olivat kuin liekeissä.

Kun he taas astuivat maihin, seisoi muori kuistin portailla kuin ennen mutta hiukan koristettuna.

"Menemmehän kohta tanssia katsomaan?", sanoi hän Tuomaalle.

"Mennään vaan", vastasi Tuomas. "Eihän sitä viitsi istua könötellä kotona juhannusaattona!"

"Mitäs Jesperi piti siitä uudesta ruuhesta?", jatkoi muori.

"Kellui kuin lastu laineilla", vastasi Jesperi.

Eikä siinä sen enempää kyselty. Kun Tuomas oli pukimissaan, lähdettiin liikkeelle ja tuvan ovi jätettiin lukitsematta, sillä varkaita ei pelätty, koska ei kukaan omasta puolestaan loukannut omistusoikeutta. Tuomas otti kirveen mukaansa, ja he vaelsivat naapurin taloon, joka oli tuskin puolen peninkulman päässä saaren itäisessä osassa. Ilman mitään tiellä tapahtuvia seikkailuita ja tarkasti välttäen yhteismaita saapuivat he Ryssän-kylä nimiseen taloon. Tanssi oli täydessä vauhdissa kukkaisriuvun ympärillä, mutta vanhat eivät olleet, kuten ennen oli tavallista, kokoontuneet katselemaan nuorten iloa vaan olivat kömpineet tupaan, missä he istuivat rahilla pitkän pöydän ympärillä olutta juoden. Jesperin ja Tuomaan astuessa tupaan tervehti heitä isäntä lyhyesti ja juhlallisesti ja käski istumaan. Tuvassa vallitsi raskas ja synkkä tunnelma, ja ilmassa tuntui, että myrsky oli tulossa. Lautamies istui peräpenkillä ja hänen silmänsä punottivat ikäänkuin hän olisi juonut tai puhunut liian paljon; toiset istuivat silmät permantoonluotuina. Tuomas, joka oli joukon vanhimpia ja arvossa pidetyimpiä, piti velvollisuutenaan ensiksi sanoa jotakin.

"Tavataanko siis huomenna kirkolla?", sanoi hän. Kukaan ei vastannut. Mutta silloin puuttui lautamies puheeseen liukkaalla kielellään.

"Sitä kieltä tässä juuri vingutetaan, vanha Tuomas. Katsos, ukoilla tässä on arvelunsa, joita ei kukaan voi käsittää eikä ymmärtää. Miekkojen ja aseiden kantaminen on jo sata vuotta ollut kielletty, eikä ole esivallan syy, ettei esivaltaa ole toteltu. Ja nyt nämä ukot arvelevat, että tämä on esivallan puolelta ilkeyttä, mutta sitä se ei ole. Jokainen väliin tietää, mitä meteleitä ja vaikeuksia syntyi pistokeihäiden ja jousien käyttämisestä; veren kiehuessa ei käsikähmä ole kaukana, sen kyllä tunnemme. Ja mitä siihen hölinään tulee, että meidän pitää jollain puolustaa maata ja valtakuntaa, niin ei se tule enään koskaan kysymykseen, sillä siitä esivalta itse pitää huolen."

"Seis siellä", sanoi Tuomas. "Häpeä periköön ruotsalaiset miehet, jolleivat he ilman maahan tunkeutuneita muukalaisia sotahurttoja enään voi puolustaa maata ja valtakuntaa. Silloin kun piti ajaa tanskalainen maasta, käytettiin lihtoja ja kirveitä. Ehei, sinä senkin herrojen häntyri! Ei se paha siinä pakota. Ette te senvuoksi meiltä aseita riistä. Te pelkäätte, että kahleet painavat, väkivalta käy yli rajojensa, kun kuninkaan siat päästetään peltoon. Kuulkaa! Nyt olette te mieslukuisemmat ja sentähden tulemme me kirkolle tavalla kuten sanottu on, mutta älkää tulko toiste, sillä silloin varmasti kirveet ja puukot iskevät kettujenkin turkkeihin."

"Tuomas, hyvä Tuomas", sanoi lautamies pilkallisesti, "älä ole niin suuri suustasi, muuten käyt niin pieneksi maan päällä."

Tuomas astui esiin ja löi kirveensä pöytään ihan lautamiehen eteen. Tuvassa kuului raju kiljahdus, ja kaikki syöksyivät penkeiltään; mutta naiset, jotka olivat seisoneet oven ulkopuolella ja aavistaneet mellakan tulon, hyökkäsivät tupaan ja heittäytyivät taistelevien väliin. Kokoontunut seura hajaantui; lautamies ja hänen harvat puoluelaisensa ratsastivat heti kukin kotiinsa.

Juhla jatkui mäellä, mutta viulun vingutus ei enään kuulunut niin iloiselta, ja tanssi kävi raskaasti ja hiljaa kuin työ tai pakanallinen uhripalvelus, jossa kiihotettiin mieliä, ennenkuin ryhdyttiin uhri-teurastukseen. Pian sekin riutui, ja huomispäivän vakavuutta ajatellen erottiin keskiyön aikaan valvomatta juhannustulien ääressä. Niin surullista juhannusaattoa ei koskaan oltu vietetty.

* * * * *

Juhannusaurinko nousee merestä ja valaisee pienen kirkkolahden. Ihmisolentoa ei näy eikä kuulu. Koskelot ja haahkat uivat tyyneesti kirkkaassa laakavedessä. Lahden ruovisto liikahtelee silloin tällöin, missä hauki polskii. Alhaalla liekopensaissa tipsuttelevat rantaharakat matoja noukkien. Tuuli on niin lämmin, ettei se voi liikuttaa itseään eikä aaltoa. Hiljaisuus lepää yli maiden merten. Ruohot ja kukat uinailevat mäkilöillä, missä tavallisesti aina levoton tuuli nyt jättää ne rauhaan.

Pienellä kirkkomaalla mäen liepeellä seisovat valkoiset ristit kuin pienet lapset levitetyin käsin syleilläkseen aurinkoa, joka pyyhkii kastekyyneleet, niiden tähden oli yö kyyneleensä vuodattanut, ei surusta, siksi että oli yö, sillä yötä ei ollut lainkaan, vaan ilosta, ettei aurinko viipynyt kauvan maillaan. Ja rikas aurinko kultailee vanhan mustan puukirkon, joka on liian pieni huone niin suurelle Jumalalle, ja kukko viirillään katselee länteen, mistä tuuli viimeiseksi puhalsi, katselee, eikö tuuli puhaltaisi navakammin, sillä alkaa olla liian lämmin. Kullattu hirsipuukin kuorikatolla uskaltaa katsoa aurinkoa silmiin ja levitellä käsiään, tervehtien niinkuin totuuden todistaja Emauksessa: rauha olkoon teidän kanssanne! Ja luonnossa on rauha. Valkoisiksi huuhdottuja kivilohkareita rannalla ei ruoski mylvivät laineet, siniset aallot uinailevat auringon säteissä eikä sinisessä avaruudessa purjehdi harhailevia pilviä.

Silloin ilmestyy mäen laelle ihminen. Hiljaisuus on rikottu. Rantaharakat häivyttävät ja kirkuvat klip! klip! Haahkat kohoavat noristen ja liihättelevät merelle, koskelot lipaisevat veden pintaa ja saavat veden sohisemaan, joka kulkee pieninä koskina niiden edellä. Sorsat, jotka ovat olleet piilossa ruovistossa, lentävät koristen ilmaan ja peloittavat hauet, jotka lyövät pyrstöillään. Suunnaton vesikuvastin, jossa ei ollut kurttua, ei repeämää, on rikottu ja niinkuin pirstotun kiviastian sirpaleet hajautuvat renkaat renkaitten ympäri yli sinisen kankaan, ja poikessa olleet lokit saapuvat kotiin ja niillä on seurassaan tiiroja, ja nyt kirkuu koko ilma ja sitten sukeltavat kalat hiljaisiin syvyyksiin, sillä he aavistavat pahaa.

Hälinän aikaansaaja olikin kirkonvartija, joka tuli lakaisemaan kirkkoa. Hän asettaa avaimen ruosteiseen lukkoon ja avaa raskaan oven. Asesalista lehahtaa ummehtunut ilma vasten hänen kasvojansa, siellä on vanha, umpihenkinen talvi-ilma, jota ei juhannusaurinko ole saanut lämmittää. Tuolla riippuvat palokalut, täällä unohdettu pistokeihäs, raajarikkoinen penkki, muutamia jakkaroita, jalkapuu, raippakimppu, luuta, katooliselta ajalta säilynyt pyhän Stefanin särjetty kuva. Tämä on Herran pyhän huoneen esikartano. Kirkonvartija ottaa keihään ja vie sen mäelle. Senjälkeen ottaa hän luudan, mikä nojautuu pyhää Stefania vastaan ja pyhkii pölyt jalkapuusta. Sitte tutkii hän sen jenkoja ja lukkoja. Mutta hänen täytyy sitä koetella, sillä sitä aijotaan käyttää. Hän pistää siihen molemmat jalkansa, mutta silloin ei hän voi itse sitä lukita. Hän katselee ympärilleen etsien jotain esinettä; pyhimyksellä on hyvät jalat; ja pian on kangistunut pyhimys jalkapuussa, ja kirkonvartija huomaa kaiken olevan hyvässä kunnossa kuten olla pitää, ja sitte päästää hän kuvan pintehestä ja asettaa sen seinälle käsiruiskun viereen. Sitte menee hän kirkkoon. Sielläkin on kylmää ja kosteata kuin kellarissa. Ristiinnaulittu riippuu kuten tavallisesti vastapäätä kirkkoontulijaa kallistaen päänsä vasten rintaa, toivottomasti miehuuttomasti, ikäänkuin hän olisi luopunut ajatuksesta saada selville, ovatko ihmiset enemmän onnettomia kuin rikoksellisia, suurempia houkkoja kuin roistoja. Seinillä on hyviä ihmisiä esittäviä tauluja, ihmisiä, joita piestään, pihdeillä nipistetään pahojen ihmisten toimesta, joiden parasta ne hyvät tarkoittivat, sentähden heitä piestään. Kirkonvartija ei välitä siitä, riippuvatko kuvat siinä kehoittaen hyvään vai varoittaen sitä olemasta. Hän on nähnyt nuo taulut jo viisikymmentä vuotta, eikä hänen toimeensa kuulu arvoituksien selvitteleminen. Ei hän ole saanut käskyä siihen, väittää hän, ja ne, jotka ajattelevat hänen puolestansa, tietänevät miten olla pitää. Hän astuu alttarin luo, kulkee piirin sisälle ja kiipee jakkaralle, hän pyyhkii pois vanhan kirjan tomut, silittää pöytäliinan tasaiseksi ja puhdistelee vähin joka paikkaa. Mutta kääntyessään ja katsellessaan kirkkoon huomaa hän peremmällä alhaalla isolla käytävällä joukon nuoria tyttöjä. He kantavat esiliinoissaan lehtiä ja kukkasia, he tulevat kirkkoa koristamaan. Ei tämä tapahdu Kristus-rukan tähden eikä Johannes raukankaan tähden, jonka päivä on, sillä hän ei kulkenut ruusuisella tiellä; ei, tämä tapahtuu suuren pakanajumalan kunniaksi, hänen, joka ei koskaan ole häipynyt vaikka toisinaan piiloitteleikse, hänen kunniakseen, joka kaikelle elon antaa ja on parempi kuin rakkaus, sillä hän lämmittää sekä hyviä että pahoja, uhrin saa vanha aurinko. Ja nuoret auringonpalvelijat, jotka eivät tiedä olevansa pakanoita, tulevat Kristuksen alttarille asettamaan kieloja kynttiläjalkoihin sekä levittämään koivunlehtiä lattialle.

Alttarin piirissä seisova kirkonvartija arvelee saaneensa hyvän tilaisuuden puhua pienelle seurakunnalle.

"Kiltisti teitte, tyttöset, kun toitte hiukan viheriäisiä lehtiä. En luullut kenenkään sitä tänään ajattelevan, koska en teitä eilen nähnyt. Mutta tänään tuleekin oikein kelpo vieraita; tietäkääs, tulee itse laamanni ja hänellä on seurassaan koko huovijoukko. Siinä teillä, tyttöset, on jotain kurkisteltavaa."

"Emme välitä huoveista sen enempää kuin kissasta", sanoi vanhin tytöistä. "Kyllä tunnemme ne miehet."

"No sitte tietänette, että Mossenin Lassi saa istua jalkapuussa, sillä hän ampui karjua. Senkin vintiö!"

"Lassiko jalkapuussa? Juhannuspäivänä? Jumala meitä auttakoon, se ei ole totta!"

"Totta kuin Jumalan sana", sanoi kirkonrartija ja löi nyrkkinsä alttaripöytään.

"Siinä tapauksessa emme tule kirkkoon!" sanoi vanhin tytöistä, "emmekä korista lehdillä kirkkoa! No tytöt! Tulkaa nyt minun kanssani. Jumala antaa meille anteeksi, mutta tämä on pahinta, mitä koskaan on kuultu. Ja minä sanon sen, meidän pojat kielsivät meitä tulemasta tänne kukkinemme, sillä he sanoivat kirkkorinteelläkin tapahtuvan jotain häijyä. Ne tahtovat polttaa heidän miekkansa ja aseensa. Onko sekin totta?"

"Totta kuin Jumalan pyhä sana ja sakramentit."

"Tulkaa tytöt!" sanoi Kerttu. "Mitä me täällä tekisimme?"

Ja nuoret jättivät vanhan vartijan ja kellari-ilman, mutta vuotavalla sydämmellä he sen tekivät, sillä he pitivät vanhaa kirkkoaan rakkaana kuin lapsuudenmuistoa, kuin monta lapsuuden muistoa joulu-aamusaarnojen, ripillelaskemisen ja suvisunnuntaiden ajoilta.

Alkoi jo lähetä jumalanpalveluksen aika. Veneet tulivat hiljaa liukuen lahteen täynnä aseellisia miehiä ja pyhäpukuisia naisia. Ja maantieltä saapui joukkoja. Kokoonnuttiin kirkkomäelle ja keskusteltiin hiljaa. Silloin metsänrannassa välähtää, ja esiin ratsastaa laamanni, vouti ja lippukunta saksalaisia soturia. Haarniskat ja satulakalut kalisevat ja kumisevat, ja kun he ovat saapuneet kokoontuneen kansan eteen, pidättävät he hevosiansa ja sulkevat nelikulmioon aseellisen talonpoikaisjoukon, joka pysyttelee liikkumattomana ja päitään paljastamatta.

Laamanni alkaa puhua. Ei kenenkään käsi nouse hattua kohden.

"Hatut päästä", huutaa vouti.

Ei kukaan ota hattua päästään.

"Keihäät tanaan!" komennetaan sotureita, ja silloin päät paljastuvat.

Sitten piti laamanni puheen. Kansan todellista hyvää aina katsova esivalta tahtoi nytkin ilmaista sisällisen tunteensa kansan onnea kohtaan sekä laillistuttaa vanhan säännön, mikä lisäisi kansan kiitollisuuden velvollisuutta kuningassukua kohtaan, jonka suuret esi-isät kerran vain saksalaisten maasoturien avulla vapauttivat maan tanskalaisista. Tosin jotkut taalaalaiset olivat käyneet rynnäkköön, mutta he vahingoittivat enemmän kuin hyödyttivät, ja heille suotu vapaus kantaa aseita väärinkäytettiin; kuten tunnettua, olivat he myöhempinä aikoina kyllin kiittämättömiä kääntämään aseensa omaa kuningastaan vastaan, joka aina oli katsonut heidän todellista parastansa. Hän käski siis läsnäolevia riisumaan aseensa, senjälkeen menivät kaikki yhdessä Herran huoneeseen kiittämään Jumalaa, joka johtaa kaikki asiat hyvään. Kun ei näkynyt merkkiäkään kehoituksen täyttämisestä, komennettiin:

"Pistokeihäät valmiina!"

Silloin heittivät talonpojat suurella ryskeellä aseensa maahan kasaan ratsastajien eteen, niin että hevoset kavahtivat pystyyn.

Nyt astui esiin pappi, joka oli seisonut piilossa maasoturien takana. Hän kiitti seurakuntaa kuninkaalliselle huoneelle osoitetusta rakkaudesta ja pyysi, ettei seurakunta antaisi tämän rakkauden muuttua vihaksi mitään elävää tai kuollutta kohtaan, mikä jollakin tavalla kuului kuninkaalliselle huoneelle. Eihän hän tahtonut väittää, että mainitut siat kuuluisivat kuninkaalliseen huoneeseen, mutta erityisellä tavalla ja erityisessä tarkoituksessa voitiin niiden sanoa olevan kuninkaallista huonetta…

"Keihäät olalle!" komensi vouti ja keskeytti papin ja puuttui itse puheeseen:

"Olandilaiset talonpojat ovat häväisseet itsensä kostaessaan halpamaisella tavalla sieluttomille eläimille, ja sentähden näytettäisiin tänään esimerkki, mikä herättäisi kauhua uhkamielisissä."

Laamannin viittauksesta tuotiin Mossenin Lassi vangittuna esille, ja laamanni alkoi puhua.

"Etteivät pohjoisen Motet'in talonpojat kuvittelisi mielessään, ettei maassa enään ole lakia eikä oikeutta, saa Mossenin Lassi puhua. Puhu!"

Mossenin Lassi, jolla oli kapula suussa, ei voinut puhua. Mutta silloin Tuomas astui esiin.

"Esivalta, herrat ja herrat soturit. Mossenin Lassi ei ole kostanut kuninkaallisille sioille, sillä oman tavaran ja omaisten puolustaminen ei ole kostoa. Nyt olen puhunut!"

"Ojentakaa tuliputkenne!" komensi vouti. Silloin syntyi täydellinen hiljaisuus. Mutta kun naiset, jotka viereiseltä kummulta olivat tapausta katselleet, huomasivat sytyttimien savuavan, lankesivat he polvilleen ja päästivät huudon, mikä olisi repinyt pilviä, jos sellaisia olisi löytynyt; huuto vieri yli lahden ja synnytti moninkertaisen kaijun luodoilla ja saarilla, ja monen peninkulman päässä merellä purjehtivat kalastajat kertoivat jälkeenpäin yht'aikaa kuulleensa laulun ikäänkuin se olisi soinut taivaan enkelien suusta, niin kummalta se oli kuulunut.

Silloin syöksyi pappi esille, lankesi polvilleen, ja rukoili Jumalaa liikuttamaan esivallan mieliä laupeuteen eikä syöksemään onnettomuuteen kurjaa kansaa, joka kyllä omalla tavallaan rakasti esivaltaa, mutta jolla ei tarpeeksi ollut tapoja eikä käytöstä sitä osoittaakseen.

Sytyttimet sammutettiin ja koko lippukunta lähti tiehensä.

Kun asekasan viereen oli asetettu vartija, menivät korkeat herrat kirkkoon, missä jo Lassi istui jalkapuussa oven ulkopuolella.

Mutta talonpojat ja naiset tarttuivat toinen toistensa käsiin, menivät mäkilehdikkoon ja lankesivat siellä polvilleen; isä Tuomas, joka taisi Herran rukouksen, luki sen ääneen, ja kun hän ei enempää osannut, luki hän sen yhä uudestaan aina kuuteen kertaan ja päästyään kohdalle: äläkä johdata meitä kiusaukseen, huokaili ja voihki koko miesväki, he tarttuivat toinen toistensa käsiin ja itkivät ääneti, sitte istuivat he hiljaa mäellä sanaa sanomatta ja he olivat kuitenkin kuuntelevinansa saarnaa vaikka eivät kuulleet papin ääntä.

Mutta kirkossa saarnasi pappi Johanneskastajasta, joka teloitettiin sentähden, että kuningas Herodes sen tahtoi. Ja hänen alustuspuheensa kuului: Ei esivalta turhaan kanna miekkaa, vaan on kostaja sille, joka pahasti tekee. Ja hän saarnasi eroituksesta koston ja rangaistuksen välillä ja tuli siihen tulokseen, että, kun esivalta, joka on Jumalan kostaja, kostaa, on se rangaistus, mutta kun alamainen rankaisee, on se kostoa, siksi on kosto alamaiselta kielletty. Sitte pääsi hän rukouksien kohdalle; ja kun hän rukoili kaikkia läsnäolevia sydämmestänsä rukoilemaan esivallan ja sen uskollisten virkamiesten puolesta, silloin ei muuan maasoturi enään voinut itseänsä hillitä, vaan huusi äänekkäästi sekä kalisteli haarniskaansa; siitä ei häntä vouti nuhdellut, sillä hän kunnioitti suuresti esivaltaa.

Mutta kun lähtökellot soivat, poistuivat korkeat esivaltalaiset kirkosta ja menivät hevosiensa luo; ja pian he ajoivat ravia kolisten ja kalisten sinne, mistä olivat tulleet. Ja kun melu oli kadonnut kuulumattomiin, hajaantui henkipattoinen seurakunta mäkilehdikosta. Mutta pappi sai mennä kotiin lautamiehen seurassa.

Isä Tuomas, hänen eukkonsa ja Josti vaelsivat ääneti eteenpäin matkalla kotiin. Ukon pää riippui rinnalla, ja tuntui kuin hänen katseensa tunkeutuisivat maan läpi etsiäkseen salattuja keinoja eräitä erityisiä pahoja seikkoja vastaan. Josti oli ottanut käteensä seipään ja pisteli sillä maahan näkymättömiä vastaan ratsastavia vihollisia; eukko kantoi pyhähamettaan kädessään, jottei sitä kivet ja pensaat repisi. Viimeisen aidan yli kuljettua seisahtui isä Tuomas äkkiä ja osoitti tuoreita ruohossa näkyviä verenjälkiä. Josti heittäytyi maahan ja haisteli, sitte nosti hän päänsä, katsoi isää ja sanoi:

"Nämä eivät ole pedon jälkiä."

"Mistä ne lähtevät ja minne ne johtavat?"

Josti etsi hetken.

"Eivät ne mistään lähde ja kotiin ne johtavat."

"Sittepä joku on loukkaantunut aitaa vasten ja senjälkeen mennyt kotiin."

"Siinä tapauksessa olisi aidassa merkki. Ei, joku on kantanut haavoittuneen elukan aidan luo ja heittänyt sen aidan yli nurmelle." Tuomas näkyi ymmärtävän asianhaaran mutta ei virkannut mitään, alkoi vaan kotiinpäin kuljeskella.

Kuljettuaan jonkun kivenheiton matkan ja nähdessään tuvan pilkoittavan mäntyjen välistä, kuulivat he Tassun vuoroin vikisevän ja ulvovan, mutta se ei ollut heitä vastassa, kuten se tavallisesti teki. Josti sitä huuteli ja houkutteli, mutta se ei tullut sittenkään vaan alkoi ulvoa kohti kurkkuansa.

"Siinä sitä ollaan!" sanoi Tuomas.

"Älä johdata meitä kiusaukseen", sanoi muori.

Kun he olivat ehtineet tuvalle, tuli Tassu könkytellen kolmella jalalla; neljäs jalka oli polven kohdalta katkennut. Josti tutki haavaa ja sanoi vain: kirves. Isä ja äiti vaikenivat. Tassu kannettiin tupaan, asetettiin vuoteeseen ja sidottiin.

Päivällisen jälkeen menivät Tuomas ja Josti tiluksilleen. Ruis loisti koreana ja heilimöi. He kulkivat edemmäksi ja tulivat naurismaalle. Aita oli rikottu ja metsäsiat olivat läpeensä möyrineeet koko peltotilkun. Silloin sanoi Tuomas:

"Jos laamanni asuu Tukholmassa ja saa maksun siitä, että hän hoitaa lakia Ölandissa, jos laamanni vuosittain syö suuhunsa viisikymmentä härkää, kaksitoistasataa lammasta, kaksituhatta kanaa, kolmesataa leiviskää häränlihaa ja sianlihaa, kolmesataa leiviskää voita ja juustoa, kolmesataa leiviskää leipää ja kaksisataa tynnöriä ohria, niin olempa varma siitä, että talonpoika saa hänelle tämän kaiken hankkia, hänen velvollisuutensa on hoitaa vuoden satoa, sillä muuten jää laamanni verotta ja silloin laki ja oikeus menee mitättömiin. Jos kettu vie meiltä laamannille syötäväksi aijotun kanamme, niin en epäile tekeväni oikein, pyydystellessäni kettua haaskalla, sillä eihän kettua voi ampua, koska koira käy kolmella jalalla eikä ole jousta. Mitäs sinä, Josti, sanot?"

"Minä en sano mitään, sillä en tahdo todistajia."

"Hyvä niin", sanoi isä. "Voinko siihen luottaa?"

"Niin varmasti kuin että kettu jättää kanat rauhaan syötyään minun leipäni."

"Muori kai tulee hulluksi kuultuaan tämän viimeisen kolttosen", sanoi Tuomas.

"No, siinä tapauksessa saamme saattaa hänet järkiinsä jälleen."

Isä Tuomas vetäsi maasta nauriin juurineen, jossa ei vielä ollut mukulan alkuakaan, tarkasteli sitä miettiväisenä ja sanoi:

"Kas vaan, että ne välittävät tällaisistakin nauriista."

"Kyllä kai. Mutta täyskasvuisina ne mahtavat maistua vielä paremmilta. Taitaahan meillä, isä, olla vielä viimevuotisiakin."

"Taitaa olla parin pannin paikkeille."

"Se vetelee", sanoi Josti.

Ja sitte he kulkivat raskain askelin kotiin. Mutta tullessaan taas aidan luo, kuulivat he kauheata röhkinää, johon sekaantui vinkumista ja kiljumista, kiirehtäen askeleitaan huomasivat he pian miten kokonainen perhekunta kuninkaan elukoita riemakoitsi rukiissa. Karju kynti peltoa kuin aura, joka pyöri jyrän tavoin niin, että miehenmittaiset korret, jotka kantoivat tulevaa satoa, painuivat maan tasalle; ja pitkin peltoa vilisti kuusi täyskasvuista porsasta möyrien tarmonsa takaa. Tuomas ja Josti päästivät raivoisan ja samalla pelokkaan huudon toivoen siten voivansa peloittaa elukoita. Karju lakkasi kyntämästä ja katseli korvainsa alta rauhanrikkojia; emäsika lakkasi vierimästä ja odotti puoleksi makaavassa asennossa, mihin karju ryhtyisi, ja porsaat odottivat merkkiä äidiltä. Karju puuttui taas työhönsä.

Silloin nousi Josti aidalle ja päästi niin kimakan ja pitkän huudon, että muori vastasi kotimäeltä, sillä hän luuli heidän huutavan häntä.

Silloin kohotti karju päänsä ja näytti valkeita torahampaitansa, antoi sen sitte painua ja tuli askel askeleelta Jostia kohden.

"Puuhun", huusi Tuomas ja oli silmänräpäyksessä männyssä mutta Josti seisoi vielä aidalla.

Huomatessaan Tuomaan nopean liikkeen, juoksi karju aitaa vasten, millä Josti seisoi, perille saavuttuaan painoi karju koko kylkensä aitaa vasten ja alkoi kyhnyttää selkäänsä niin rajusti, että aita kiikkui. Sitte se repi läven torahampaillaan, pisti turpansa sisään, vohkuen ja viuhkuen tonki se läpeä yhä isommaksi. Kun Josti huomasi asemansa tukalaksi, hyppäsi hän maahan ja hänkin kiipesi kiireessä mäntyyn. Aika olikin täpärä, sillä siinä samassa tunkeutui karju aidan lävitse ja kyhnytti mäntyä, niin että se liikkui.

"Mitäs sinä tästä sanot, isä?", sanoi Josti.

"Makaaminen ja syöminen on sian hyve", sanoi isä.

"Niillä on elämä helpompi kuin meillä", sanoi Josti. "Ne niittävät, mitä me kylvämme, sitäpaitsi ovat ne veroista vapaat. Luuletko sinä, että me ensi yönä saamme maata vuoteessamme? Jesus Kristus, tuolta tulee äiti. Hyvä isä, Jumala häntä auttakoon!"

He alkoivat huutaa täyttä kurkkua. Mutta muori tuli lähemmäksi eikä kuullut. Hän oli vielä pyhäpuvussaan. Hänen korkea valkoinen myssynsä, hänen keltainen hameensa ja mustat liivinsä, hänen punainen esiliinansa erosivat niin räikeästi mustasta metsästä, että metsäsika peljästyi ja livisti hirveästi röhkien läpi aidanreijän. Sen omaiset, jotka vain odottivat merkkiä, käsittivät asian laadun ja seurasivat jälessä kirjavassa kiireessä.

Tuomas ja Josti kiipesivät alas puista. Silloin muori, huomatessaan missä tilassa ruispelto oli, löi kätensä yhteen ja sanoi:

"Nyt, Tuomas, täytyy sinun mennä valittamaan muuten menen itse. Jos sinä tämän siedät, niin siedät sinä selkäsaunankin! Sillä nyt olemme me rutiköyhiä ja saamme syödä nauriita koko talven."

"Enpä luule, että saamme syödä nauriita", sanoi Tuomas, "mutta jos minä valitan, niin käy minun kuin Matinkin. Sillä näin hänen kävi: ensin kävi hän lautamiehen puheilla, tämä lähetti hänet nimismiehen luo, siellä sai hän kirjoituttaa asiansa paperille, mikä maksoi neljä markkaa, puhtaassa hopeassa tietysti. Sitte sai hän matkustaa Kalmariin, mikä matka maksoi hyvät rahat. Tultuaan Kalmarin voudin kirjurivirastoon katselivat ne paperia kuuden markan edestä, lähettivät hänet Tukholmaan, se maksoi hänelle kaksikymmentä markkaa, kaikkiaan kolmekymmentä markkaa. Mutta tultuaan kuninkaalliseen ylikirjurivirastoon, ei paperi kelvannutkaan eikä siinä ollut reunamuistutuksia. Mutta silloin meni Matti paperoineen kuninkaan luo. Kuningas oli hyvin armollinen ja kysyi oliko Matilla todistajia mukanaan mutta niitä ei Matilla ollut, eikä asialle voitu mitään. Mutta silloin vastasi Matti, ettei sioilla ole tapana tuoda todistajia, kun he möyrivät toisten pelloissa. Mutta silloin kuningas suuttui ja sanoi, että Matti mestattaisiin, jos hän sillä tavalla rehentelisi. No niin, pitemmälle ei hän voinut mennä, sillä Jumalan luo ei saa mennä silloin kun tahtoo, sillä hän ei näemmä sekaannu oikeuden asioihin, ja sentähden kadotti Matti maat ja mannut, niin että Jumala varjelkoon meitä Jesuksen nimessä oikeudesta."

"Ovatko ne syöneet puti puhtaaksi nauriitkin?", huudahti eukko, joka koko Tuomaan esityksestä piti kiinni vain ydinkohdasta.

"Mutta Josti sanoo, että on tallella vielä viimevuotisiakin ja hän luulee ketun jättäneen hiukan viimetalvisia nauriita. Ja jollei se auta, niin saamme keksiä jotain muuta! Mutta nyt sanon minä näin ikään: koska emme saa maasta ottaa elantoamme, niin saamme kai ottaa sen järvestä! Ja kun me hyvässä onnessa olemme sen maihin saaneet, niin mepäs puhdistamme sannan kenkärisoistamme ja sanomme hyvästit, ja sitte saa oikeus ja hallitus pitää huolta veroista. Ja nyt, hyvät ystävät, pois pyhärievut ja verkot järveen. Ei tässä auta ristissä käsin seisominen eikä seisaalta nukkuminen, sillä hyvien päivien jälkeen täytyy ottaa vastaan myöskin pahat päivät!"

"Mutta vain syksyyn saakka", sanoi Josti.

"Syksyyn saakka vain", sanoi Tuomas.

Ja sitte menivät he kotiin, riisuutuivat ja lähtivät kalaan.

* * * * *

Oli syyskuun päivä. Kahdeksan päivää oli raivoisa pohjoinen tuuli puhaltanut, se myllerteli merta monen sylen syvyydeltä; aallot ajoivat santaa rannoille ja työnsivät sen valleiksi yli liekojen; ja kun santa oli kuivunut, puhallutti sen tuuli ilmaan yhä kauemmas mantereelle ja sittenkuin odottamaton kulovalkea mätäkuussa oli polttanut viimeisen lentohiekkaa estävän suojan, ryöppyivät vanhat santakummut ja ajelehtivat höytytuhan mukana sisämaahan. Ei näkynyt jälkeäkään Tuomaan, veroamaksavan talonpojan palaneesta tuvasta, ja hänen ruispeltotilkkunsa ja naurismaansa olivat yhtenä santakenttänä. Samalla tavalla oli tuli riehunut naapurien tiluksilla, ja itse oleskelivat he ladoissaan luodoilla, missä kalastivat.

Ei tämä ollut mikään hauska näky laamannille, kun hän sinä päivänä suurissa syysmetsästyksissä tuli rannalle; eikä hän ennestäänkään ollut iloinen, sillä metsäsian jälkeäkään ei oltu nähty vaikka koirat kuinka olivat ärsyttäneet ja keihäsmiehet huutaneet ja torviinsa puhaltaneet. Onneksi laamannille oli kuninkaallisilla kuningattarilla ja prinsseillä ollut muuta tehtävää, niin etteivät voineet ottaa osaa metsästykseen, jota nyt harjoitti vain lääninherra voudin sekä Kalmarin maaherran seurassa. Myrsky riehui männyn latvoissa, hevoset korskuivat, torvet raikuivat, ja aika oli jo kulunut yli iltapäivän, kun viimeiset vitjaskoirat, jotka eivät vielä olleet väsyneet, alkoivat paikaltaan haukkaa orjapihlajapensaston ulkopuolella. Hiukan laimennut metsästysinto vilkastui, ja pian olivat kaikki metsästäjät kokoontuneet. Koirat eivät voineet tunkeutua edemmäksi orjantappuroiden ja okaiden takia, mutta metsästysrengit alkoivat raivata tietä kirveillään sillä aikaa kuin metsästäjät asettuivat piiriin keihäineen valmiina vastaanottamaan villipetoja, kun ne syöksyisivät esille. Rohkein rengeistä oli raivannut aukon vuoren juurelle saakka, johon pensaikko ulettui, takaperin sieltä tultuaan vannoi hän kiroten nähneensä hämärässä sekä karjun, emäsian että porsaiden torahampaat. Taasen usutettiin koiria, mutta ne palasivat pian vinkuen ja uihkien ikäänkuin ne haistimillaan olisivat aavistaneet jotain pahaa. Silloin raivostui laamanni ja tutkittuaan keihäänsä vartta tunkeutui hän pensaikkoon. Hän pisti keihäällään siihen paikkaan, mistä näki torahampaiden välkkyvän, terä tarttui kiinni, mutta ei kuultu ääntä eikä liikuntoa pensaikkoon kierrettyjen petojen joukosta. Mutta laamanni syöksähti ulos pitäen kättä nenällään, sillä samassa levisi niin kamala löyhkä, että rengitkin peräytyivät. Oli ajettu raatoja. Laamanni antoi puhaltaa lähdönmerkkiä ja itsekseen vannoi hän kalliin valan, että talonpojat saisivat tämän kalliisti maksaa; sillä hän arvasi heti, että talonpojat olivat tämän aikaansaaneet, tai hänen oikeudentuntonsa sanoi hänelle, että näin täytyi olla.

Paluumatka tapahtui alakuloisuuden vallitessa, sillä varustukset olivat olleet suurenmoiset eivätkä odotukset sen vähempiä. Tosin oli aamulla ammuttu metsävuohia, mutta siinä ei ollut mitään erityisesti mainittavaa, sen saattoi kuka hyvänsä tehdä.

"Minä hirtätän koko talonpoikaisjoukon", sanoi maaherra.

"Sen olisin minä jo aikoja sitten tehnyt", sanoi vouti, "mutta silloin emme saa mitään veroja."

"Emme niitä muutenkaan saa", sanoi laamanni, "sillä ne kelmit ovat hävittäneet maan, emmekä me ijän ikuisesti voi vastaanottaa silakoita."

Kun seurue saapui kotiin laamannin taloon oli jo hämärä. Vanha kaksikerroksinen puurakennus sivutornineen ja siipineen koitti näyttää linnalta mutta ei se onnistunut. Sitävastoin ilmaisi huoneiden sisustus ylellisyyttä ja hienoja tapoja. Vieraspitosalissa, jonka hirsikatto tosin oli matala, olivat seinät sinisellä kankaalla verhotut sekä koristetut kirkkaasta hopeasta tehdyillä valolevyillä, jotka heijastivat vahakynttilöiden valon, ja katossa riippui lasiruunu. Lattiat olivat matoilla ja nahoilla verhotut ja penkit olivat kallisarvoisimpien päänalusimien ja päällystyksien peitossa. Takassa paloi loimottava valkea ja pöytä oli katettu loistavaa ateriaa varten, josta ei puuttunut viinikannuja eikä kristallikolpakoita. Sittenkuin seura oli pukeutunut ja peseytynyt vierashuoneissa, kokoontui se saliin ja hovimestarin viittauksesta istuuduttiin pöydän ääreen. Koska laamanni oli naimaton, ei ketään naista ollut läsnä ja sentähden saivat vieraspidot hillitsemättömän raakuuden leiman. Ruoka näkyi olevan vain janon kiihoittamista varten ja vahvasti siinä juotiin. Kun syöntiä oli kestänyt pari tuntia ja laamanni oli puolihumalassa, nousi hän kohottaen lasinsa ja sanoi: Kuninkaan malja! Kaikki nousivat paikoiltaan paitsi Kalmarin maaherra. Veri syöksyi hänen päähänsä ja hän soperteli vastatessaan:

"Minkä kuninkaan?"

"Hallitsevan armollisen herramme ja kuninkaamme, Juhana kuninkaan", kiirehti laamanni vastaamaan tehden uhkaavan liikkeen miekkaansa kohti.

"En tiedä, että kuningas Erik vielä olisi laannut hallitsemasta", sanoi maaherra, "vaikka hän on vankina."

"En ole kuullut vankiloista hallittavan, muuten on Juhanakuningas kuninkaamme, kruunattuja valalla vahvistettu, ja minä olen vannonut hänelle valani ja te myöskin."

"Pakosta ja käskystä, niinpä niin! Mutta perintökaaren mukaan ei kruununperintö olisi sillä, kellä se nyt on."

"Perintökaari! Teidän perintökaarenne! Valta lain säätää! Ja vielä kerran: yhtykää, maaherra, kun minä juon kuninkaan maljan."

Maaherra joi lasista pohjaan sellaisilla kasvonilmeillä ikäänkuin hän olisi tehnyt sen hiljaisilla välipuheilla.

"Saas nähdä, kuka tulee kuninkaaksi Juhanan jälkeen!" lisäsi hän itseänsä lohduttaen.

"Tietysti prinssi Sigismund!"

"Sitä emme ole vielä nähneet. Laki huvitteleikse toisinaan mutkan longerruksilla ja jos se kerran on alkanut väärillä koukuilla, niin menee se koko matkan sinne tänne polvitellen."

"Rutto ja helvetti, mitä te lörpöttelette?", keskeytti nyt vouti, joka erityisesti suosi reipasta Kaarlo-herttuaa.

"Silentium!" käski laamanni.

"Rauhaa!" sanoi pastori, joka koko ajan oli istunut hiljaa ja syventynyt vatien ja lasien sisällykseen. "Rauhaa, hyvät herrat!"

Juotiin taas ja niin oli taas hiljaista.

"Millä me huvittelisimme itseämme koko pitkän illan?" sanoi laamanni. "Tekisimmeköhän lopun talonpojista soihtujen valossa pihalla; meillä on vielä saksilaisia sitte viime tappelun, muutenhan voisimme hinata talonpojat tallin ullakkohirteen, sillä siinä on vetolauta."

Ehdotuksen hyväksyivät riemulla muut paitsi pappi, joka synkistyi.

"Kuulkaa hyvä sana", sanoi hän. "Ei ole uutta eikä hupaistakaan soihtu valossa hirttää talonpoikia; mutta jos me odotamme keskiyöhön saakka, niin on meillä nouseva kuu, ja sehän olisi sekä hupaista että kaunista. Sillä aikaa laulan minä lauluja herroille, niin ettei aika käy pitkäksi. Eikö niin ole hyvä?"

"Laula, laula!" huusi seura ja laamanni heitti köyden, jota hän oli selvitellyt, ja hän unohti lähettää hakemaan talonpoikia.

Pappi piti tarkasti huolta siitä, että palvelijat poistuivat ja ovet suljettiin. Senjälkeen puhdisti hän kynttilät ja täytti isoimmat kolpakot.

"Yhtykää, jalot herrat", sanoi hän ja tyhjensi kolpakon, senjälkeen asetti hän viimeisen pisaran kynnelleen.

Herrat tyhjensivät kolpakkonsa, mitkä näkyivät vahvasti vaikuttavan heidän nousuhumalaansa, sillä he villiintyivät vallan. Erittäinkin riehui laamanni.

"Laula!" huusi hän. "Nyt et ole kirkossa. No! Mutta laula jotain repäsevää!"

Näytti siltä kuin pappi muististaan etsisi laulua, mutta hän kuunteli pihalle päin, ikäänkuin hän myrskyn läpi olisi kuulevinaan muita ääniä. Sitte alkoi hän väännellä kasvojaan kuin markkinailveilijä ja lauloi senjälkeen vanhuudesta ja mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä:

Väkä-Nuutti karjansa sillalle vie. Soi kullattu luikuri, soi! Viistoista tyttöä hänellä lie. Ulkolaiselle vieraalle.

Sillä kohdalla veti hän henkeään ja näytti siltä kuin hän etsisi toista säettä matalan ikkunan pienistä ruuduista; punainen valo, minkä vain hän huomasi, alkoi kullata ruutuja. Sitten hän jatkoi:

Väkä-Nuutti karjansa niitylle toi. Soi kullattu luikuri, soi! Viistoista tyttöä vuoteensa loi. Ulkolaiselle vieraalle.

Nyt kolkutettiin ovelle ja ulkoa kuului ääniä, mutta laamanni käski papin jatkamaan, vaikka hän nyt oli hyvin kalpea ja oli lakannut irvistelemästä.

Väkä-Nuutti ovesta sisään käy. Soi kullattu luikuri, soi!

Nyt kolkutettiin ovelle niin lujasti, ettei laulusta voinut mitään kuulla, ja sitten huusi joku ääni: Ryssä on täällä! Silloin syöksyivät kaikki pöydän äärestä, ja laamanni hoiperteli ovea avaamaan. Talluri syöksyi huoneeseen.

"Venäläiset soturit ovat ankkuroineet kirkkolahteen ja sytyttäneet kirkon palamaan."

"Menkää, kutsukaa talonpojat aseisiin! Heti! Kaikki tyyni!" huusi laamanni. "Niin on jo tehty", kuului papin kumea ja totinen ääni.

"No, mitä ne vastasivat?"

"Näin he vastasivat: Meillä ei ole lainkaan aseita."

"Helvetin hehku! Hirttäkää ne!"

"Kun minä aamulla näin venäläiset purjeet ja lähdin talonpoikain luo pyytäen heitä puolustamaan isänmaatansa, vastasivat he: Jos isänmaan, jota on puolustettava, muodostavat prinssit, maaherrat, laamannit, voudit, lentohiekka, metsävuohet ja siat, niin ei meillä mielestämme ole mitään puolustettavaa isänmaata, ja jos tämä isänmaa kutsuu meidät aseisiin, niin vastaamme me: Te olette riistäneet meiltä meidän aseemme, mutta yksi ase on jälellä, yksi ainoa ase, mutta sillä ei puolusteta laamannia eikä hänen jalkavaimoansa."

"Mikä ase se olisi?"

"Pako! — He ovat paenneet. He ovat paenneet toiseen maahan, uuteen isänmaahan."

Talluri, joka oli ollut ulkona, tuli ilmoittamaan, että vihollinen lähestyi. Kirkonpalo valaisi nyt salin, niin että kynttilät kävivät himmeiksi.

"Pelastakoon itsensä ken voi!" kuului huuto, ja kaikki juoksivat pihalle.

Taivas oli punainen kuin lämmitetty kiuas. Laamanni, joka oli juopunut kiiruhti minkä kykeni alas puutarhaan, joka oli meren rannalla. Hän luuli tulipalon aikaansaamassa heikossa valossa ensin kulkevansa tuoreessa lumessa. Puutarhan käytävät olivat valkoiset, jalkojen ympäri tuiskusi ja tuuli repi toisinaan hajalle kokonaisia pilviä. Myrsky mylvi; omenapuista ei oltu vielä hedelmiä poimittu ja toisinaan räiskähti hänen ylitsensä ja hänen ympärillensä kokonainen hedelmäsade. Niin hukkasi hän hattunsa. Hän alkoi sitä etsiä, mutta muutaman minuutin etsinnän jälkeen näki hän vihdoin sulkien pistäytyvän esille lumesta. Hän kopeloi ja kopeloi. Olipa se lumi kummallinen; tuores se oli, kuuma ja raskas. Ja sitten ajatteli hän, että oli kummallista, että omenat olivat kypsiä jo talvella. Hän sai hatun päähänsä ja hoipersi yhä eteenpäin kunnes pääsi matkansa päämäärään. Hän löysi pienen kajuutan suuruisen piilohuoneen, mikä muinoin oli meren tuulilta männistön suojassa, mutta jota nyt kulovalkean jälkeen suojasi korkea, sen taakse vyöryytynyt santavalli. Hän pääsi ovelle, mutta sen edessä oli suuria kinoksia ylettyen puolitiessä lukkoon asti. Hän viskasi lunta tieltään ja sai oven auki. Sisään tultuaan kopeloi hän tulivehkeitään ja sai pian tulen syttymään. Sitten veti hän esille pullon reiniläistä viiniä, minkä tyhjensi. Mutta hänen ponnistuksensa oli niin suuri ja ilma niin helteinen, että hänen täytyi laskeutua vuoteelle. Siinä hän makasi katsellen seinustalle maalattuja roomalaisia ja kreikkalaisia kuvia. Siinä juoksenteli nymfejä läpi viinirypäleitten ja lapset kiikkuivat rusopilvillä. Hän kuuli lattialta hiljaista kuiskutusta sellaista, kun pienimmät heinäsirkat heinässä sirkuttavat, sis, sis, sis. Sitten katsoi hän alas ja huomasi lattialla pienen santaläjän. Kuta kauvemmin hän sitä katseli, sitä isommaksi se tuli. Sitten katsoi hän kattoon. Katossa oli läpi, mistä jotain vuoti. Sitten nukahti hän. Ja hän uneksi makaavansa suunnattoman suuressa tuntilasissa ja katselevansa miten santa juoksi. Ja hän laski kuolevansa ennenkuin lasin santa oli loppuun juossut. Hän tahtoi pelastaa itsensä, mutta lasia oli joka taholla, niin kovaa lasia, ettei hän siihen reikää saanut. Sitte näki hän unta uneksivansa, että hän lepäsi juoksevassa santalasissa, mutta ei voinut herätä. Sitte näki hän unta uneksivansa, että hänen suunsa oli santaa täynnä ja hän luuli kuulevansa äänen, joka sanoi: syö nyt! Ja hän tahtoi herättää itsensä päästäkseen pahasta unesta. Ja sitte näki hän unta, että hän herätti itsensä mutta hän ei herännyt.

VOITTORIEMU

Hovimarsalkitar on noussut tilapäisesti yksinäiseltä aviovuoteeltaan ja pukeutunut aamunuttuunsa. Hän avaa parvekkeelle linnapuutarhaan vievän oven ja antaa heinäkuun aamun lämpöisen ilman virrata makuuhuoneeseen. Hänen parvekettansa, joka sijaitsee vanhan vallin katolla, ympäröi santakivisten toskaanalaisten patsaiden rintama, joille on asetettu ihanasta Urbinomajolika'sta tehtyihin ruukkuihin istutettuja ruusu- ja granaattipuita, ja näiden vihreiden puitten lomitse näkee hän Norrström'illä purjehtivat laivat, kauvempana Skeppsholman ja etäällä Valdemarsaarien tammien pyöreät ääriviivat. Aivan hänen allansa on linnapuutarha, jonnekka johtavat portaat yli kolmen penkereen, siellä on myöskin kuvapatsasrintama, mutta kuvapatsaat ovat lyijystä, öljyllä maalatut.

Kamaripiika asettaa sinne kullatulla nahalla päällystetyn nojatuolin sekä sijottaa karhuntaljan vielä kasteesta kostealle kivilattialle. Haltiatar käy muutaman kierroksen lattialla, mutta asettuu pian väsyneenä tuolille. Hän ottaa esille käsikuvastimensa, joka riippuu vyöstä, sekä tarkastelee kasvojaan. Kolmekymmentäkaksi vuotta, kuusi vuotta kestänyt lapseton avioliitto sekä kolmen kuukauden ero sodassa taistelevasta miehestä ovat vaalentaneet vielä kiinteät ja täyteläiset posket, joilla näkyy pieniä juomuisia jälkiä päänalaisen poimuista. Taaksepäin silitetty musta tukka, jota enimmäkseen peittää helmillä tikattu valkoinen silkkihuntu, on vielä osittain vanukkeinen ikäänkuin raskaat unet olisivat saaneet otsan hielle. Isot, vahvasti kuvukkaat, ruskeat silmät, joihin heijastuu taivaan sini sekotettuna majolika-vaasien ja linnanikkunoiden pienoiskuvilla, eivät puhu muusta kuin väsymyksestä. Syvästi alaspäin leikelty leninki jättää korkeasti kaareilevan rinnan sekä laskeutuvan poven puolialastomaksi niin, että flandrilaisesta pitsistä tehdyt rintalaput vain niukasti suojelevat ilmavedolta. Kankea, purppuranvärinen atlashame nousee pystyyn eteenpäin niin, että portailla seisoja saattaa nähdä pitkät, kirjavilla kaistoilla varustetut, tikatut silkkisukat, ja pieni, korkeasti kaareva jalka on hautaantunut karhuntaljaan ikäänkuin niittämättömään ruohikkoon.

Hän haukotteli vasten omien kasvojensa kuvaa, niin että lämmin hengitys peitti peililasin ikäänkuin harsolla, jonka taakse hänen kasvonsa hetkeksi katosivat taas vähitellen ilmestyäkseen kostean harson kutistuttua ja kadottua. Tämä huvitti häntä hetken. Sen jälkeen otti hän saksensa, jotka riippuivat vyössä peilin vieressä sekä alkoi puhdistella kynsiänsä.

Silloin narskahti puutarhan santa ja suihkukaivon vierestä nousi pitkän miehen hahmo, joka oli maannut suullaan tarkastellen karppikaloja. Hänen toinen ruumiinosansa oli puettu papukaijan vihreään väriin, toinen osa tulipunaiseen; päässä oli hänellä vanhanaikuinen narrinkaapu, vaikka hän sillä hetkellä oli pistänyt kulkuset poimuihin, niin etteivät ne kilisseet hänen liikkuessaan. Hänen kasvonsa olivat vakavat eivätkä sopineet hänen puvulleen, piirteet, joita hiukan peitti isot viikset sekä terävä suippoparta, muistuttivat saksalaisen ylioppilaan kasvonpiirteitä ja koko hänen olennossaan oli jotakin oppineen ilmettä tarkastellessaan ympäröivää maailmaa.

Tultuaan keskelle parvekkeelle vieviä portaita, seisahtui hän äkkiä ikäänkuin taulun lumoamana. Upea nainen loistavassa puvussa, valkoinen sukka ja musta karhuntalja, avonaiset ovet, jotka johtivat makuuhuoneeseen, missä sievä kamaripiika seisoi sängyn edessä levitellen, ravistellen sekä kokoonpannen lakanoita, kaikki tämä näkyi tekevän narriin odottamattoman melkein loukkaavan vaikutuksen.

Marsalkitar vavahti huomattuaan narrin, ja kun tämä aikoi heittäytyä polvilleen, saivat hänen kasvonsa niin epätoivoisen ja hurjan ilmeen, että narri paikalla pysähtyi, pyyhki lakin päästään ja teki naurettavan kumarruksen.

"Siitä on neljätoista päivää sitten kuin sinut viimeiseksi näin, Menelaus", sanoi marsalkitar niin iloisella äänellä kuin hänelle oli mahdollista.

"Niin", vastasi narri ja hypähti varustukselle raappien päätään tohveliin puetulla jalallaan. — "Ja mitä te näette peilissä?"

"Minä olen epätoivoisesti huolissani, ja minä näen peilissä pitkäkasvoisen miehen punaisine partoineen ja mielettömine silmineen, hän seisoo isossa ruutusalissa, ikkunaverhon takana, tarkastelee meitä; mutta hän nauroi raapiessasi päätäsi, niin ettei vielä ole mitään vahinkoa tapahtunut, mutta minulla on sinulle paljon puhuttavaa."

"Niin minullakin", sanoi narri, "minä olen epätoivoon saakka huolissani, menkäämme teidän kammioonne."

"Mahdotonta! Punainen epäilee meitä. Tule jälleen myöhemmin päivällä!"

"Mahdotonta! Minun täytyy ilveillä kulkueessa iltapäivällä."

"Sitte täytyy meidän nyt tässä puhua. Mutta osota, että sinä osaat ilveillä kuten ilveilijän tulee."

"Sitä en voi! Sitä en voi! En tänään! En! Kristuksen piinan ja kuoleman tähden, keksikää jotain muuta!"

"Mitä minä keksisin? — Hän aavistaa pahaa! Nyt hiipi hän akkunaverhojen taakse. — Odota, nyt minä sen keksin. Minä luen sinulle! — Anna! Anna!"

Kamaripiika tuli parvekkeelle.

"Mitä teidän armonne käskee?"

"Anna minulle sininen kirja, joka on yöpöydällä; ei, se on vaatekaapin alla."

Piika tuli takaisin tuoden neljännesarkin kokoisen kirjan sinisine karduanssikansineen.

"Mene ja sulje ovi", sanoi marsalkitar. — "Nyt sinä narri sekä punainen mies saatte iloisen hetken, sillä minä luen Boccaccio'n Decamerone'a".

"Hyvä. Mutta mistä hänen ylhäisyytensä ikkunan ääressä tietää, mitä te luette?" väitti siihen narri.

"Hän huomaa sen kansista, hän on lainannut minulle kirjan! Ajatteles! Hän tahtoo valmistella sieluani kunnes se on hengenheimolainen hänen oman sielunsa kanssa!"

"Jalo herra; me tunnemme hänet. Mutta teidän täytyy nyt puhua kuin kirjasta, sillä mielisairailla on tarkat silmät ja terävä järki. Viimeinen väitökseni kuulostaa kummalliselta, mutta niin on asian laita!"

"Ole levollinen, Menelaus, minä tunnen hänet liian hyvin. Ja kun minä kirjassa pääsen jollekin surulliselle kohdalle, täytyy sinun olla ilosta ja ihastuksesta kuin hullu!"

"Luottakaa minuun, rouva!"

"Sitte minä alan!"

Marsalkitar nosti kirjan ylös, etsi hetken lehdistä, sen jälkeen alkoi hän puhua yksitoikkoisella, hillityllä äänellä kuin se, joka lukee sisältä.

"Luonnonihanan Blekingin ja ruman Smålandin rajalla…"

"Älkää unohtako, rouva, kääntää lehtiä", keskeytti narri.

"Puhut totta, mutta muistuta minua siitä, jos unohtaisin. — Nyt seisoo hän siellä taas, tuo hirviö, ja silmät kiiltävät kuin hiilet! Minä alan alusta."

"Luonnonihanan Blekingin ja ruman Smålandin rajalla on kaunis Flommen niminen sisäjärvi. Pohjoisella Smålandille kuuluvalla rannalla on Ingelstad niminen talo, eteläisellä Blekingille, tahtoo sanoa, Tanskalle kuuluvalla rannalla on Edrup niminen talo. Edrupin isäntä oli minun isäni. Hänellä oli kaksi tytärtä; toinen niistä olin tietysti minä; toiseen oli Ingelstadin herra iskenyt silmänsä, oli kosinut, saanut myöntävän vastauksen ja olisi vienyt morsiamensa kotiin taloonsa. Kuten tiedät, on Bleking kuulunut milloin Tanskan milloin Ruotsin kruunulle, mutta kuinka liekin asioiden laita, raja-asukkaat, jotka naimiskauppojen kautta ovat sekaantuneet toinen toisiinsa, eivät koskaan ole tunteneet itseään muuksi kuin yhdeksi kansaksi ja he ovat olleet ystäviä myötä- ja vastoinkäymisissä. Ovatpa sodan aikana olleet taistelemattakin sekä tehneet niinkutsuttuja talonpoikaisrauhanliittoja. — Olenko lukenut hyvin?"

"Te puhutte kuin kirjasta, rouvani", sanoi narri ja löi kätensä yhteen.

"Hän tuolla ylhäällä hymyilee, hän luuli lukeneeni jotakin sopimatonta! — Edelleen!"

"Edrupin ja Ingelstadin herrat olivat vanhoja hyviä ystäviä, ja koska ei ollut kuin neljännestunnin soutumatka yli talojen välisen järven, kohtasivat he usein toisensa kaikessa ystävyydessä. Loppu oli se, että Ingelstadin herra kosi minun sisartani, kuten jo kerroin."

"Kääntäkää!" sanoi narri. "Kääntäkää! Kääntäkää!"

Marsalkitar käänsi lehteä ja jatkoi:

"Oli kaunis kesäilta, kuten kirjoissa tavallista on, Ingelstadissa pestiin ja laastiin huoneita neljätoista päivää; lippuja asetettiin ikkunoihin, morsiusriukuja pystytettiin ja muuta sellaista, sillä talon herra aikoi illalla viedä morsiamensa kotiin. Ja Edrupilla oli varusteltu yhtä paljon; ja siellä häät vietettiin humussa ja sumussa. Illalla saattoivat vanhat ja kaikki hääväki nuorta paria yli järven heidän kotiinsa. Soihdunkantajilla ja soittoniekoilla täytettyjen veneiden seuraamina soudatettiin heitä yli tyynen vesikuvastimen, johon heijastui rannoille tehdyt tulet; kuu oli alhaalla, metsän-laidassa ja sen peitti silloin tällöin savu; torvet värähtivät, viulut soivat ja trumpeetit pärisivät."

"Hyvä", huusi Menelaus, "ihan niinkuin Decamerone'ssa."

"Vastaanotto nuorten talolla oli loistava", jatkoi marsalkitar, "ja nuoret olivat kuin paratiisissa. Ja siellä tanssittiin ja laskettiin leikkiä aina yöhön saakka. Mutta keskellä soihtutanssia, johon kaikki vanhatkin oli saatu osaa ottamaan, kuului pihalta torven räikinä. Soitto hiljeni, tanssi taukosi, pelolla odotetaan öiseen aikaan tulijaa, sillä kuulihan sen, että tulossa oli vieras, jolla ei ollut hyviä uutisia. Huoneeseen astuu kuninkaan vouti sotapäällikön seuraamana ja ilmottaa salissa ääneen, että sota on syttynyt ruotsalaisen ja tanskalaisen kruunua välillä. Senjälkeen kehotetuin tanskalaisia heti kahdentoista tunnin kuluttua menemään kotiinsa valmistautumaan vastaanottamaan seurauksia. Ensin oli vallan hiljaista salissa, mutta sen jälkeen astui Ingelstadin herra esille käsi vapisevan morsiamensa ympärillä, tarttui täytettyyn viinimaljaan ja selitti ääneen ja kuuluvasti, että hän joi maljansa appinsa, ystäviensä ja naapuriensa onneksi, ja ennen saisivat he repiä morsiamen hänen sylistänsä kuin hän paljastaisi miekkansa morsiamensa isää vastaan. Maljat kohotettiin ja siinä juotiin syleillen ja ilohuutojen kaikuessa rauhan- ja sovunmaljoja. Mutta silloin alkoi päällikkö puhua ja selitti, ettei enään hyväksytty mitään talonpoikaisia rauhanliittoja, että jokaista, joka ei tullut lippujen alle, pidettäisiin valtakunnan vihollisena ja hänen talonsa poltettaisiin. Vanha Edrupin herra selitti, ettei hän eikä hänen väkensä nostaisi kättä sukulaisia ja vanhoja ystäviä vastaan, joiden välillä ei ollut mitään riidan syytä, ja vakuutukset uudistettiin. Päällikkö ja vouti varottivat viimeisen kerran ja sanoivat jäähyväiset. Ja niin jatkettiin taas tanssimista, kunnes nuori pari vetäytyi kamariinsa nukkumaan, ja vieraat omiin huoneisiinsa jatkaakseen juhlallisuuksia seuraavana päivänä."

"Mutta seuraavana päivänä herätti ruotsalainen sotaväki talonväen. Sulhanen, joka aseilla puolusti huonettansa, voitettiin ja otettiin vangiksi; morsian — minun sisareni, tuli mielipuoleksi. Hän istuu nyt täällä, meidän jalkojemme alla, minun kätkemänäni kapula suussa, jottei hän ilmaisisi olinpaikkaansa; ja hänen sulhastansa — niin, häntä kuletetaan tänään riemusaatossa ja sitte häntä verille piestään. Hauska juttu? Taputa Menelaus!"

Narri syöksähti paikaltaan, heitti maahan lakkinsa, polki sitä ja repi partaansa.

"Jesuksen nimen tähden, taputa käsiäsi, hän katselee meitä", kuiskasi marsalkitar.

"Ei", sanoi narri. "Ripustakaa minut jalkaterästä makkaratikkuun ja puhkaiskaa silmälautani, mutta nyt saatte te kuulla minun juttuni — ilman kirjaa, ilman peiliä ja ilman kädentaputuksia!"

"Kristuksen, sovittajan ristin nimessä, ajattele edes meitä; hän on aukaissut akkunan ja kuulee jokaisen sanan, minkä sinä minulle sanot!"

"Sitä parempi! Hän saa kuulla sen minulta, koska hän ei saa kuulla sitä kirkossa eikä huoneissaan tuolla ylhäällä! Tämä on minun historiani: Minä olin pienen pohjois-Blekingissä sijaitsevan kirkon teini, mutta minä olen ruotsalainen synnyltäni, vanhempani olivat ruotsalaisia. Teini palvelee pappia ja sanoo aamen'en, kun pappi sanoo: niin. Minä väsyin sanomaan: niin, ja minä olin enemmän syntynyt sanomaan: ei. Minä pidin eräästä tytöstä, minä niinkuin kaikki muutkin miehiset miehet. Mutta me emme koskaan saaneet kootuksi niin paljon varoja, että olisimme voineet ruveta yhdessä asumaan, mutta lapsen me saimme. Ja sitte lähdin minä Tukholmaan ja tulin siksi, mitä nyt olen! Kuinka! Sitä en muista! Mutta minä viihdyin hyvin ja olin ylpeä siitä, että olin ainoa, joka koko joukosta sain sanoa toden sanan. Mutta minä en palvellut vain sanoakseni tosia sanoja, vaan sanoakseni niitä hupaisella tavalla. Sen keksittyäni inhotti minua koko toimi, mutta oli myöhäistä hakea toista tointa, sitäpaitsi tuli poikani täysikasvuiseksi, minä säästin varoja hänelle ja äidille. Hän täytti tänä vuonna kahdeksantoista vuotta. Syttyi sota. Miksi? Siksi, että tanskalaisen kuninkaan maalari maalasi kolme kruunua neljän sijasta kuninkaan vaununovelle, tai siksi, että ruotsalaisen kuninkaan amiraali teki virheen kanuunoilla tervehtiessään jossakin kaukana merellä, jota seikkaa ei kukaan nähnyt? Kuka voi siihen vastata? Siitä syntyi sota! Te olette siitä itse äsken puhuneet! Aamulla lähdin minä soutuveneellä virralle; siellä oli kolme isoa laivaa ankkurissa ja ne kuivasivat purjeitaan. Laivoissa — minulla on vapaa pääsy kaikkialle — näin minä näkyjä, joita en koskaan unhota. Siellä oli blekingiläisiä, joiden ainoa rikos oli se, että olivat syntyneet Blekingissä aikana, jolloin kaksi pahankurista poikaa sai halun tukistella. — Niin kuuntele sinä vaan, sinä houkkio, joka seisoskelet siellä ylhäällä ja kurkistelet. — Näin naisia ja lapsia ilman vaatteita, niiden silmät olivat kuin vartaan päässä ja kerjäsivät leipäpalaa. Siellä minä lastiruumassa tapasin — sanokaamme — vaimoni, koska meillä oli yhteinen lapsi. Hän ei ollut mielipuoli, mutta ei kaukanakaan siitä. Mutta hän saattoi puhua siitä, mitenkä Ruotsin mies antoi huoviensa asettaa riveihin käräjämäellä kaiken asekuntoisen miesväen, ja sitte hakattiin heitä maahan rivi riviltä, kuten metsää kaadetaan — ja siinä oli mukana minunkin poikani! Onko sinulla yhtään poikaa, sinulla siellä ylhäällä, niin helvetti hänet nielköön, kuuletko sinä sen? Kuuletko sinä sen?"

Narri keskeytti puheensa hengittääkseen, mutta luodessaan katseen marsalkittaren kasvoille, huomasi hän hänen epätoivoisissa puoleksi sammuneissa katseissaan tehon, minkä oli saattanut hänelle ja itselleen, silmänräpäyksellisen päähänpiston vaikutuksesta kääntyi hän akkunata päin, jonne ei ennen ollut uskaltanut katsoa, heittäytyi suulleen marmorilattialle ja huusi korkealla äänellä:

"Ave Caesar imperator, morituri te salutant!"

"Hyvä, Menelaus!" vastattiin ikkunasta ja sitä seurasi heikko kädentaputus.

"Hän luulee minun vielä ilvehtivän", kuiskasi narri. "Me olemme pelastetut."

"Ja te, ihana rouva", jatkoi ääni linnanikkunasta, "te olette onnistuneet eduseeraamaan pilanäyttelijän, joka saattaa häpeään minun italialaiseni!"

Marsalkitar ehti vain istualtansa tehdä kumarruksen päällään, kun kamaripiika tuli oven kautta ilmoittamaan, että hovimarsalkki oli saapunut.

Pää akkunasta vetäytyi tyytymättömänä taaksepäin, narri sieppasi lakkinsa ja juoksi, marsalkitar nousi kohtaamaan miestään, jota hän ei kolmeen kuukauteen ollut nähnyt.

* * * * *

"Ja sinä", sanoi marsalkitar, tunnin kuunneltuaan miehensä selityksiä, "sinä, puoliso, olet tehnyt suunnittelun tulokulkueseen. Sinä itse kuljet ensi riveissä ja minun pitää, sanoit, olla kotona tekemässä seuraa kuninkaalle ja hänen hoviväelleen sen katsellessa terassilta tuloa! Sitä minä en koskaan tee!"

"Monien asianhaarojen sitovaa voimaa vastaan, minä uudistan sen vielä kerran, emme me mitään voi, enkä minä kuningasta enkä velvollisuuttani petä, vaikkakin minä sen täytän verta vuotavalla sydämmellä."

Hovimarsalkki lähestyi vaimoaan ja tahtoi hyväillä hänen poveaan.

"Koska olet noin nuori", jatkoi hän, "ja niin ihana, ja koska sinulla on elämä edessäsi, tulee sinun mukaantua asianhaarojen sitovan voiman alle, sitä mieluummin, koska nämä asianhaarat voivat mukanansa tuoda etuja. Asianhaarojenhan voima asetti valtaistuimelle tämän roslagilaisen talonpojan, jonka poika nyt on kuninkaana. Etkö luule, että perustetaan useampia kreivikuntia kuin ne, jotka jaettiin kruunauksessa. Etkö arvele kreivinnan tuntevan itsensä onnellisemmaksi elämän vaikeissa oloissa kuin marsalkittaren…"

"Houkkio!" vastasi marsalkitar ja työnsi miehensä luotaan. "Jos olisi olemassa laki ja kunnia, en minä päivääkään enään jäisi sinun taloosi kuin jalkavaimo ikään vaan pudistaisin tomun jaloistani ja pysyisin niin kaukana täältä…"

"Anteeksi, rouva", keskeytti marsalkki. "Älkää puhuko laista ja oikeudesta, sillä laki antaa minulle oikeuden hyljätä teidät, koska vain haluttaa, sentähden, ettette lahjota minulle lapsia…"

"Anteeksi, marsalkki", vastasi marsalkitar leimuavin silmin, "teidän jalkavaimonne lahjottivat teille varmaankin liian paljon lapsia ennenkuin päätitte ruveta isäni perijäksi, niin ettette sentähden enään voi tulla laillisen pojan isäksi, sillä isäksi te ette koskaan voi tulla…"

"Rouvani! Keskustelu on lopetettu ja minä kutsun teidät velvollisuuteenne!"

Keskustelu oli todellakin loppunut siitä yksinkertaisesta syystä, että marsalkki poistui ja marsalkitar meni noutamaan lippaansa ja kirstujensa avaimia.

* * * * *

Linnankirkko oli koristettu lipuilla, savuttuneilla, verisillä, repaleisilla. Samettiin, silkkiin ja kultaan puetut ihmiset istuvat hartaina topatuilla penkeillä kuunnellen italialaisen soittokunnan vienoa viulunsoittoa, joka tuudittaa sielun suloisiin unelmiin varallisuudesta, ovet avataan ja kuninkaan astuessa kirkkoon kajahtavat urut, ja nyt yhtyy loistava seurakunta laulamaan Te deum laudamus, oi jumala, me ylistämme sinua! Me kiitämme sinua, koska olet auttanut meitä poroksi polttamaan viattomien, uutterien ihmisten asunnot, joita rakentamaan he ovat olleet kyllin julkeat suojellaksensa itseänsä sinun myrskyiltäsi, sinun lumeltasi, sinun pakkastasi vastaan ja sinun sadettasi vastaan. Oi, jumala, me ylistämme sinua siitä, että olet auttanut meitä maahan hakkaamaan näiden äitien pojat ja isät sekä tempaamaan eloonjääneet turpeiltaan, joilla heillä oli asuntonsa, sekä kulottamaan heitä kaivoksiin ja suolapannujen luo, jotteivät he enään koskaan saisi nähdä sinun viheriätä maatasi ja sinun kullankeltaista aurinkoasi. Oi, jumala, me kiitämme sinua, koska et antanut murhapolttajien päälaelta hiushaituvankaan taittua etkä vihollisten viikatteiden ja varstojen piirrellä murhaajien selkiä!

Niin käänsi sointuvan latinan kolme miestä alhaalla virralla kelluvassa kalastajaveneessä. Ja muuan nuori mies, joka piteli alaslaskettua purjetta yli norssisäiliön, sanoi:

"Ja nyt ylistellään luultavasti samaa jumalaa Kööpenhaminan Mariakirkossa siitä, että hän auttoi kuningas Fredrikkiä polttamaan länsigööttejä. Sillä jumalalla on suuri sydän ja hän antaa lahjojensa sataa niin hyville kuin pahoille."

Airoja nostettiin hiljaa, ja virta vei venettä alaspäin ohi linnanterassin, missä hovimarsalkin huoneet sijaitsivat ja siihen jäi se ankkuroituna odottamaan.

Koko Skeppsbron täytti kansa, joka myöskin odotti. Sillä jumalanpalveluksen jälkeen kulkisi suuri riemusaatto ohitse, ja kuningas katselisi sitä terrassilta.

Ja kun jumalanpalvelus oli toimitettu, ja arkkipiispa oli siunannut kuninkaan ja senjälkeen nimittänyt hänet Herran valituksi, kun hovi oli vaeltanut läpi linnanpihan, ilmestyi kuningas terassille ja vastaanotti liikutettuna ihastuneen kansan kunnianosotuksen, mikä ilmeni riemuhuudoissa sekä lakkien ja hattujen heiluttamisessa. Mutta marsalkitar oli ilmottanut olevansa kipeänä eikä sentähden voinut mieskohtaisesti vastaanottaa korkeita vieraitansa, johon kuningas oli vastannut armollisesti hymyillen.

Kanuunat paukkuvat, torvet toitottavat, patarummut pärisevät, kaikkien virralla liukuvien laivojen liput liehuvat tuulessa, aurinko paistaa niin loistavan heleästi, talon katot ovat täynnä ihmisiä, jotka heiluttavat viheriäisiä lehviä ja mukana on kaikki, mikä saattaa liikuttaa tyrtyneitä mieliä — ja nyt saapuu saatto!

Eturivissä astuu marsalkki kuuluttajien ja rummuttajien mukana; senjälkeen lippukunta saksalaisia ratsumiehiä kypärissä kukkaisseppeleitä, ruiskukkia ja päivänkakkaroita, voittomuistoja tallatuilta pelloilta, sitten kaikki päälliköt ratsain välillänsä iso verilippu, kypärillä laakerinseppeleitä; sen jälkeen palomestari, sama, joka valmisti murhapoltot, hänelläkin on laakeriseppele; senjälkeen pyöveli kahden narrin seuraamana ilman laakeria; sitte tulee valtion kavaltaja, valtion todellinen vihollinen, Ingelstadin herra, joka ei tahtonut polttaa ystävänsä taloa. Hänellä on olkiseppele päässä, kaulalla silkkiköysi ja hän ratsastaa takaperin ruvettuneella tammalla narrien puhaltaessa hänen ylistyksekseen tuohitorviinsa. Silloin kirkuu kansa riemusta, ja kuningas hymyilee. Kansa ei tunne miehen rikosta, mutta sen tuntee kuningas. Sitte tulevat ruotsalaiset huovit päässä tammenlehtiä, senjälkeen piiskurit ja tukkinihdit sotavankeineen. Heidän maansa on autiona, ihana Bleking, sitä ei sentään voitu mukaan ottaa, mutta voittosaaliiksi on kiskottu kansaa; eihän heillä tosin ole kultaa eikä hopeata, mutta heillä on vertavuotavia sydämiä ja loukkaantuneita mieliä, ja onhan sitä siinäkin koristuksia; he kantavat sylissään, käsillään kalleinta, mitä omistavat, mutta lapset eivät ole arvosta muille kuin niiden omistajille. Saaton lopettavat huovit ja soittajat.

Mutta terrassilla on kuningas istuutunut vapaaseen tuoliin ja katselee loistavaa kulkuetta, jossa hän itse hyvin mielellänsä olisi ollut mukana, jollei hänellä olisi ollut syytä poissaoloon. Kun hänen silmänsä on saanut kyllänsä, sammuu katse ja hän vaipuu tylsyyteen. Hovi seisoo ympärillä kunnioittavan näköisenä, mutta hiljaiset kuiskaukset sekaantuvat granaattipuista lähtevään tuulen suhinaan.

"Nyt ne taas vaivaavat häntä!" kuiskataan ruusupensaiden takaa.

"Omantunnonvaivat? Mitä?", kuiskataan oranssien takaa.

"Lähettäkää hakemaan doktor reverendus'ia!"

"Tai marsalkin rouvaa!"

Juuri samassa kulkevat vangit ohi. Silloin kuuluu ikäänkuin maan alta kiljahdus niin repivä, niin läpitunkeva, että kuningaskin herää ja katselee ympärilleen. — Mitä se oli? Joku ihminen elämöi kellarissa? Vielä kiljahdus, mutta nyt tuntui se poikivan nartun ulvonnalta, pitkältä hellittämättömältä laululta, joka säesti torvien ja patarumpujen juhlasoittoa. Kuningas nousee ja polkee marmorilattiaa ikäänkuin hän kävelisi kuumalla uuninarinalla. Hovi on säikähdyksissään, lähetetään hakemaan hovimarsalkkia, joka etujoukkoineen on jo saapunut linnan pihalle. Ulvonta loppuu ja kuningas tahtoo poistua, mutta joku asia häntä pidättää.

Vihdoin tulee hovimarsalkki.

"Sinun vaimosi on epäkohtelias", sanoo kuningas.

"Eikö hän ole täällä?"

Hovimarsalkki syöksyy rouvansa kamariin ja huomaa tyhjät lippaat ja laatikot. Hän palaa heti.

"Ei hän ole sielläkään!" sanoo hän sydän kurkussa.

"Hän on paennut!" sanoo kuningas.

"Eikä Menelaus ollut mukana kulkueessa", lisää siihen marsalkki.

"Siis paennut hänen kanssaan! Hyvä maku! Kaunis sikiö!" sanoo kuningas katkerasti.

"Sikiökö?" vastaanväitti marsalkki. — "Vaimoniko?"

"Ei, vaan narri!"

Hovimarsalkki unohtaa velvollisuutensa ja asianhaarojen sitova voima pakottaa hänet tekemään uhkaavan, liian halveksivan liikkeen niin, ettei hän kauvemmin saa kaulallaan kantaa Jesusvapahtajan ritaritähdistöä ja käsissään pitää marsalkin sauvaa.

"Matkusta kotiin ja viljele kaalinpäitäsi!" sanoo kuningas. "Mutta matkusta pian!"

Sen sanottuaan läksi hän hovinsa saattamana valtaistuinsaliin kuulemaan uutta puhetta sodan kauhuista ja rauhan siunauksista sekä toisekseen sodan välttämättömyydestä rauhan suojelemiseksi j.n.e.

Mutta virralla, Danviken'in myllyjen ulkopuolella purjehtii pieni kalastajavene yhdellä ainoalla raakapurjeella suunnaten päin Blockhuset'ia. Ruoria hoitaa Menelaus, veneen pohjalla hänen edessään istuu hänen — vaimonsa, koska hän niin häntä nimittää, ja keulassa istuu marsalkitar; kaikki ovat puetut kalastajiksi.

"Oi rakasta siskoraukkaa, jota en voinut mukaani saada", sanoo marsalkitar.

"Mitä nyt sanotaan meistä, teistä, marsalkitar, kun karkasitte narrin kanssa?", sanoo narri, joka on iloisella tuulella.

"Eihän toki koskaan voitane sanoa minun karanneeni narrin kanssa?", tuumii marsalkitar.

"Eihän toki niin pitkälle voida mennä", arvelee narri ja puristaa vaimonsa kättä. "Mutta jos tuuli yltyy, olemme piankin merellä, ja jollen ole väärin kuullut, niin tanskalaiset risteilijät ovat 'Svenska Högarne' saarien ulkopuolella, sinne kerran päästyämme ei ole enään pitkä matka Köpenhaminaan — jossa saamme nähdä uuden voittokulkueen — sekä saamme kuulla uuden Te deum'in!"

HAUTAJAISET

Tynnyrintekijämestari istui parturivanhimman kanssa Trångsundin ravintoloitsijan luona ja he pelasivat viatonta maanihtipeliä oluttynnöristä. Tämä tapahtui kello yhden aikaan jälkeen puolenpäivän eräänä marraskuun lumisateisena päivänä. Ravintola oli jotenkin tyhjä, sillä tavalliset ihmiset olivat vielä työssään. Somasti paloi tuli savikamiinassa, mikä seisoi neljällä puujalallaan nurkassa ja näytti kirstulta; kuusenhavut lattialla tuoksuivat kodikkaalle, laudoitetut seinät estivät kaiken vedon ja näyttivät niin lämpöisiltä; häkissä viserteli punatulkku silloin tällöin ja kurkisteli ulos akkunasta, mutta sen täytyi laskea päänsä kallelleen nähdäkseen, oliko ilma kaunis. Mutta ulkona vain sateli lunta. Ravintolanisäntä istui pöytänsä takana laskien mustalle taululle piirrettyjä viivoja sekä lausut toisinaan kohteliaan sanan tai hauskan sutkauksen vieraille, joilla näkyi olevan hyvin hauskaa.

Silloin alkaa Isonkirkon iso kello soida kumeasti ja raskaasti, niinkuin sen tuleekin soida marraskuun päivänä.

"Mikä hiivatin kilinä ja kalina siellä taas on", sanoi tynnyrintekijä, joka oli liian tyytyväinen elämäänsä eikä sietänyt sitä, mikä muistutti kuolemasta.

"Hautajaiset taas", vastasi isäntä. "Eihän nykyään muusta kuule."

"Vie sun, miksi ihmiset pitivät niin paljon melua itsestään kuolemansa jälkeen", sanoi parturimestari. — "Kaada, tynnyrintekijä!"

"Jopa kaadoin", sanoi tynnyrintekijä ja pisti tikkinsä nahkaiselle esivaatteelleen.

Alhaalta katu-ahteelta, joka johti ylös Nikolainportille, kulki ruumissaatto. Kirstu oli yksinkertainen huonosti höylätty, mustalla liimavärillä maalattu niin, että oksapaikat loistivat sen läpi. Kannella oli vain yksi ainoa puolukanvarsista solmittu seppele. Neljä kantajaa kantoi paaria, he näyttivät hajamielisiltä ja heistä tuntui miltei häpeälliseltä kantaa peitteettömiä ja ripsuttomia paaria. Kirstun jälessä kulki kolme naista: äiti ja hänen kaksi tytärtänsä. He näyttivät murtuneilta. Ruumissaaton saapuessa kirkkotarhan portille, otti sen pappi vastaan ja ojensi sureville kätensä, ja sitte alkoivat hautajaismenot kahden eukon ja oppipoikien läsnäollessa, jotka lyöttäytyivät seuraan.

"Hannu kirjuria siellä haudataan, nyt minä sen huomaan", sanoi ravintolanisäntä kuljettuaan akkunan ääreen, mistä hän saattoi nähdä kirkkotarhalle.

"Eikä yhtään toveria seuraa haudalle", sanoi tynnyrintekijä. "Kirjurit ovat kurjia ihmisiä."

"Minä tunsin sen raukan", sanoi parturihaavuri. "Eli kuin kirkonrotta ja kuoli nälästä."

"Ja hiukan ylpeydestä myös", sanoi ravintolanpitäjä.

"Eikä niin vähästäkään", sanoi tynnyrintekijä.

"Tunsin hänen isänsä. Myöskin kirjuri! Katsokaas, nykyään on elämässä muka parempi kirjoittaa ja lukea, ja siksi ollaan mieluummin ilman päivällistä ja kerjätään, jotta vain oltaisi hiukkastakin niinkuin parempia; ja kuitenkin on mies vain renki eikä koskaan pääse omille jaloilleen, sillä vain kuningas on oma herransa sillä alalla."

"Ja miksi kirjoittaminen muka on parempaa?", sanoi parturihaavuri. "Eiköhän ole yhtä vaikeata leikata hovimiehen tukkaa, niin että hän päänuppinsa puolesta näyttää ihmiseltä tai iskeä suonta, että veri juoksee, kun ihminen on hengenhädässä!"

"Tahtoisinpa nähdä kirjurin, joka vähemmässä kuin kymmenen vuoden ajassa opettaa minua tekemään sata kannua vetävän tynnyrin; ja kuitenkin on päivänselvää, että poikanaskalit oppivat jo kahdessa vuodessa tuhertamaan muistiinpanoja."

"Ja mitäs se avittaa", sanoi ravintolanpitäjä. "Taidanko minä tuhertaa tuollaisia kirjaimia? Mutta kuitenkin pidän minä tarkan laskun kaikesta. Kas tähän piirrän minä krusiviksin piirustustaululle ja se tarkoittaa kirkonvartijaa, tuohon töherrän minä tynnyrin, ja minä tiedän sen merkitsevän tynnyrintekijää ja nähdessäni tuossa sakset panen pääni panttiin, että se tarkoittaa parturia, eikä siinä sitten muuta tarvita kuin että tökertelen niin monta viivaa, kuin siinä pitää olla, siten tiedän minä päivän selvästi, kuinka paljon kukin on juonut."

"Niinpä niin, ravintolanpitäjä, mutta kukaan muu kuin te ei voisi sitä lukea", sanoi muuan nuori mies, joka oli istunut ääneti nurkassa.

"Siinäpä se juuri niksi onkin", vastasi ravintoloitsija, "jos joku kävisi nuuskimassa minun laskujani, ja sentähden olen yhtä kirjoitustaitoinen kuin joku muukin."

Tynnyrintekijä ja parturi nauroivat hyväksyvästi.

"Minä tunsin vainajan isän", puuttui taas ravintolanpitäjä puheeseen. "Myöskin kirjuri! Hänen kuoltuansa sain minä pyhkiä pois monta liituviivaa, katsokaas sen takia, että hän vielä eläissään mukamas olisi saanut olla muita parempi. Ja hän jätti jälkeensä perintönä pojalle, joka nyt makaa töppöset taivasta kohden, kaikki kaikkiaan äidin ja kaksi sisarta. Poika tahtoi päästä puotipojaksi hankkiakseen ruokaa neljälle suulle, mutta sitä ei äiti tahtonut, sillä hän sanoi, että yläluokkalaiselle oli alentuminen häpeäksi. Voi jestas, kuinka se poika sai kirjoittaa. Minä tiedän justiinsa pilkulleen kuinka he elivät. He asuivat samassa huoneessa ja poika asui eri hökkelissä. Ja kaiken, minkä hän kokoon haali, sai hän jättää omaisilleen. Kun hän palasi kotiin päivällistä syömään, sai hän kuulla kunniansa. Ei ollut voita panna leivän päälle eikä sokeria kakun päälle! Ja sitte piti vanhimman sisaren saada uusi hame ja nuoremman sisaren uusi päällysnuttu. Silloin alkoi hän kirjoittaa pitkin öitä. Voi jestas, kuinka hän kirjoitti. Mutta kun hänen kylkiluunsa alkoivat näyttää puurokoukuilta ja kasvot olivat keltaiset kuin hihnat, silloin väsyi hän eräänä päivänä. Minä muistan niin hyvin sen päivän; hän tuli luokseni ja pyysi lainaksi viinaa. Kovin oli hän ikävissään, niin oli, mutta hän oli myöskin suutuksissaan. Sillä vanhin sisar oli sanonut tahtovansa samettisen päällysvaatteen samanlaisen kuin minkä hän oli nähnyt saksalaisissa puodeissa; ja äiti oli sanonut, ettei vähempi sopinut heidän säätyisille naisille! Poika riisti ja raastoi mutta ei enään samalla halulla. Ja ajatelkaas, ottaessaan minun luonani tuikun murheeseen rintakipunsa lieventämiseksi, arveli hän tekevänsä pahasti ja väärin, niin, hän luuli ihan varastavansa. Mutta hän sai muitakin murheita, poika raukka. Katsokaas, nuoremmalle sisarelle ilmestyi kosija; mies oli nuori tinanvalaja Pietari Apollon kujasta. Mutta sisar antoi kieltävän vastauksen, niin äitikin, tietenkin siksi, että mies oli tinanvalaja. Katsokaas, jos hän olisi ollut kirjuri, niin tyttö olisi antanut myöntävän vastauksen ja kuvitellut pojalle pitävänsä hänestä, se on hyvin luultavaa, silloin olisi tyttö hänestä pitänyt, sillä sellaista se on rakkaus!"

Kaikki nauroivat paitsi nuori mies, joka alkoi puhua.

"Mutta, kuulkaas, ravintolanpitäjä, poikahan piti hänestä vaikka tyttö oli niin köyhä ja hän toimeentuleva mies; sehän osoitti, että rakkaus voi olla myöskin todellinen, vai kuinka?"

"Pihkoja kans!" sanoi ravintoloitsija, joka ei tahtonut puuttua puheeseen. "Mutta lisäksi tuli vielä toinen juttu ja minä luulen, että se teki miehestä lopun. Hän rakastui. Katsokaas, sitä eivät äiti eikä sisaret olleet ottaneet lukuun, mutta se oli luonnon järjestyksen mukaista. Ja kun hän sanoi aikovansa mennä naimisiin, tiedättekö, mitä he silloin sanoivat? 'Onko sinulla siihen varoja?' Ja poika, joka oli hieman yksinkertainen, ajatteli asiaa ja huomasi, ettei hänellä ollut varoja perustaa uutta perhettä, koska hänellä ennestään jo oli perhe elätettävänään, eikä hän siis mennytkään naimisiin. Mutta hän meni kihloihin. Siitäkös vaikerrus syntyi, sillä muori ei tahtonut ottaa vastaan morsianta siksi, ettei hänen isänsä osannut kirjoittaa ja etupäässä sentähden, että tyttö itse istui neuloen kuja-ahteessa. Vielä pahemmaksi kävi asia, kun poika iltasin meni morsiamensa luo eikä enään viitsinyt kotona istua. Oi, oi, oi! niitä riitoja. Mutta työtä hän sentään teki äidin ja siskojen edestä ja minä tiedän, että hän kirjoitteli iltaisin morsiamensa luona tämän neuloessa voittaakseen vain aikaa sekä voidakseen sentään olla morsiamensa seurassa. Mutta äiti ja sisar ajattelivat hänestä ja hänen morsiamestaan rumia asioita, ja sen he osoittivatkin. Kerran eräänä sunnuntaina keskipäivän aikaan kertoi poika itse sen minulle pistäytyessään luonani ja saatuaan hiukan lievennystä rinnalleen, sillä hän yski siihen aikaan aivan kauheasti. Hän oli mennyt Brunkebergille kävelemään morsiamensa kanssa; ja kulkiessaan kotiin yli Norrebron sillan kohtasivatkin he äidin ja sisaret! Morsian tahtoi kääntyä takaisin, mutta poika puristi morsiamensa käsivartta ja veti häntä eteenpäin; kas vaan sitä poikaa! Mutta äiti seisahtui sillan käsipuiden ääreen ja katseli veteen, vanhin tytönletus sylki eteensä ja teki kuten äiti, mutta se nuorin vasta oli niitä pahimpia! Hän seisahtui tuijottamaan morsiamen villaista päällysvaatetta, ja sitte hän nauroi, sillä hänellä itsellään oli yllään englantilainen verkainen päällysnuttu, ja juuri sentähden, että hänellä sellainen oli, ei veljen morsiamella ollut varoja käydä verassa. Ajatelkaas sellaista riiviötä!"

"Tytön puolelta oli se vain ajattelemattomuutta", sanoi nuori mies.

"Ajattelemattomuutta!" huusi nyt tynnyrintekijä. "Ajattelemattomuutta!"

Mutta hän ei voinut sanoa enempää. Ravintolanpitäjä ei vastannut muistutukseen ja jatkoi.

"Oli joulunaatto, viimeinen joulunaatto hänen elämässään. Hän tuli luokseni kuten tavallisesti rintansa tähden ja nyt oli hän todellakin surkean sairas. — 'Hauskaa joulua, Hannu kirjuri', sanoin minä. — Minä istuin tavallisella nykyisellä paikallani, ja hän istui tuossa, ihan samalla paikalla, missä tämä nuori ystävä nyt istuu. — 'Koskeeko kovasti?' sanoin minä. — 'Kovasti!' sanoi hän. 'Ja taulu on täynnä…!' sanoi hän. — 'Ei merkitse mitään!' sanoin minä. 'Loput kirjoitamme isoon kirjaan! Eiköhän maistuisi kuuma lökäri näin joulunaattona!' sanoin minä. Hän yski peloittavasti ja sitte hän joi. Mutta silloin hänen kielensä pääsi siteistään. Hän kuvaili, kuinka hyljätyn onneton hän sinä iltana oli. Hän oli juuri poistunut kotoaan. Joulupöytä oli katettu; äiti ja sisaret olivat niin lempeitä, oikeinpa hellän nöyriä, jokaiseksi sellainen ilta ihmisen tekee. He eivät virkanneet sanaakaan, eivät pistelleet häntä, ja kun hän otti takkinsa ja aikoi mennä, itki muori; ensi kerran oli poika jouluiltana poissa kotoaan. Mutta luuletteko äidillä olleen edes niin paljon sydäntä sanoakseen: mene hakemaan häntä, tuo hänet tänne, ja eläkäämme sovussa kuten ystävät! Eipäs! Äiti valitti vain ja sitten meni poika kirvelevällä sydämmellä. Poika raukka! Noo, odottakaas nyt, niin saatte kuulla lopun. Sitten tuli hän morsiamensa luokse. Morsian oli iloinen ja onnellinen saadessaan yksin omistaa hänet ja hän huomasi, että poika rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mutta poika, jonka sydän oli rikkirevitty, ei ollut niin iloinen kuin tyttö olisi suonut; ja silloin tyttö närkästyi häneen, tietysti vain hiukkasen. Ja sitte puhuivat he taas naimaliitostaan, mutta poika ei voinut seurata tytön ajatuksenjuoksua. Ei, ei, hänellä oli velvollisuuksia isänsä seuraajatarta kohtaan. Mutta silloin sanoi tyttö, että pappihan käski luopumaan isästä ja äidistä ja olemaan vaimonsa lähellä; silloin selitti hän verta vuotavalla sydämmellä jättäneensä tänä iltana äidin ja kodin ollakseen morsiamensa luona, ja silloin sanoi tyttö kyllä huomanneensa, että hän jo tänne tullessaan oli murheellinen sentähden, että hänen täytyi sinä iltana olla morsiamensa luona, mutta silloin selitti poika, ettei hän sentähden ollut murheellinen, että hän oli tullut morsiamensa luoksi vaan sentähden, että hänen joulu-iltana oli täytynyt jättää vanha äitinsä; ja silloin väitti tyttö, ettei poika voinut kieltää olevansa murheellinen tullessaan hänen luoksensa… ja niin, niinpä niin! edes ja takaisin — kuten tiedätte!"

Tynnyrintekijä nyökäytti päällään merkiksi, että hän hyvin käsitti asian.

"Totta tosiaan, olipa hänellä hauska joulu! Niinpä niin, pala palalta tuli poika rikkirevityksi, naimisiin ei hän koskaan päässyt, mutta nyt lepää hän rauhassa, jos vain naulat kestävät, säälittää sitä miestä vaikka hän olikin yksinkertainen. Ja Jumala hänen sieluansa siunatkoon! Jos sinulla, Hannu-Kirjuri ei ole suurempaa syntiluetteloa kuin mitä sinulla minun kirjoissani on, niin on se piankin pois pyhitty."

Sen sanottuaan otti ravintolanpitäjä mustan taulun tarjoilupöydältä, ja pyhki pois kädenhiallaan joukon liituviivoja, joita hän oli piirtänyt pitkiin riveihin erään merkin alle, mikä näytti mustepulloon pistetyltä kynältä.

"Katsokaas, katsokaas", sanoi parturi katsottuaan akkunasta salatakseen punaisia silmiään. "Tuollahan tyttö on!"

Kirkkotarhassa olivat hautajaiset loppuneet; pappi oli puristanut surevien käsiä ja aikoi lähteä; haudankaivuri nosti lapionsa peittääkseen haudan mullalla, kun mustiin puettu nainen tunkeutuu läpi kansanjoukon, laskeutuu polvilleen haudan partaalle ja rukoilee ääneti. Senjälkeen laskee hän valkoisen ruususeppeleen hautaan, haudan pohjasta kuuluu hiljainen huokaus ja kuiske, kun ruusunlehdet hujan hajan putoovat mustalle kannelle. Sitte nousee hän lähteäkseen. Suorana ja ylväänä astuu hän mutta ei huomaa tungoksessa, että hän kohtaa äidin, joka katsoo häntä hurjilla ja vihamielisillä katseilla ikäänkuin hän kohtaisi verivihollisensa, joka on ryöstänyt häneltä hänen kalleimpansa. Siinä seisovat he hetken vastatusten kostonhimoisina, taisteluun valmiina, mutta sitte kasvojen piirteet pehmenevät, väristys käy heidän kalpeiden kasvojensa yli ja sitte vaipuvat he toinen toisensa syliin ja itkevät, itkevät niin, niin ja syleilevät toisiansa kauvan ja suonenvedontapaisesti ja poistuvat sitte kulkien rinnatusten.

Ravintolanpitäjä itkee kuin lapsi koittamatta salata liikutustaan; parturi painaa nenänsä ruutua vastaan ja tynnyrintekijä ottaa kortit nahkaisesta esivaatteestaan niitä muka järjestääkseen; mutta nuori mies on asettunut seinää vasten kallistaen päänsä käsiinsä saadakseen tukea, sillä hän itkee niin, että koko ruumis värisee ja jalat hänen allansa vapisevat.

Ravintolanpitäjä katkaisee ensimmäisenä hiljaisuuden.

"Kukahan nyt pitää huolta perheraukasta? Nyt kyllä tinanvalaja olisi tervetullut, jos pitäisi itseänsä esillä."

"Mistä te sen tiedätte?", kysyi nuori mies kiivaasti ja astui lattialle.

"Kuulin sen eilen käydessäni heidän luonansa, sillä olin siellä auttamassa — hautajaisia puuhaamassa. Mutta eipäs tinanvalaja taidakkaan nyt tytöstä välittää, koska ei tyttökään silloin huolinut hänestä!"

"Kyllä hän huolii, ravintolanpitäjä!" sanoi nuori mies. "Hän ottaa tytön, vaikka tämä olisikin kuinka itsekäs ja ilkeä tahansa, kuinka köyhä ja kurja tahansa, sillä sellaista se on rakkaus!"

Ja sitte hän meni isännän ja tämän vieraiden hämmästykseksi.

"Peijakas, se oli tinanvalaja itse", sanoi parturi.

"Näin hyvin ei aina käy", sanoi tynnyrintekijä.

"Kävikö kirjurin lopulta hyvin?" väitti parturi.

"Ei hänen, mutta muiden kävi hyvin, ymmärrättekö! Heillähän olikin enemmän oikeutta elämään kuin pojalla, sillä he olivat ensin tulleet maailmaan ja joka ensimmäisenä myllylle saapuu, saa ensimmäisenä jauhaa."

"Poika oli tyhmä! Siinä koko juttu", sanoi parturi.

"Niin, niin", lopetti ravintolanpitäjä. "Tyhmäähän tämä tosin oli, mutta kaunista se joka tapauksessa oli!"

Ja siinä oltiin yhtä mieltä.

II.

TAITEEN VUOKSI

Oli kevätpäivä 60-luvun alkupuolella. — Minä menin torille kuuntelemaan kaartin soittokuntaa sekä näyttelemään uutta kevättakkiani.

Soitettiin juuri uvertyyriä Don Juaniin, olin tilannut viiden äyrin tuolin ihan soittokunnan läheltä tutkiakseni soitinsovellusta, sillä minä olin soitonharrastaja, s.t.s., olin ylimääräinen kaupungin huutokauppavirastossa ja annoin opetusta pianon soitossa.

Soitannollista nautintoani häiritsi tahdinpoljenta ihan lähelläni. Katsahtaessani näin vanhan miehen, varmaankin kuudenkymmenen vanhan, harmaine, takkuisine kiharoineen sekä rohkeapiirteisine älynilmeisine kasvoineen. Hän oli puettu punaisenruskeasta kankaasta tehtyyn pitkään takkiin — verasta se ei ollut tehty. Mies oli hiukan kumarassa, mutta jos hän olisi suoristautunut, olisi hän varmaankin ollut kuuden ja puolen jalan pitkä.

Hänen silmänsä olivat lakkaamatta kiinnitetyt soittajiin; ihmeellinen tuli tuikki hänen silmistään ja hänen liikkeistään huomasi, että hän haaveksi johtavansa soittoa.

Kun soitto taukosi, kuului yksinäinen "hyvä!" Ihmiset kääntyivät ympäri, he katselivat toinen toisiansa ja tirskuivat; lapset, jotka aina ovat sydämettömiä, nauroivat ääneensä ja osoittivat sormellaan vanhaa miestä, sillä juuri hän, ollen tarpeeksi lapsi voimatta hillitä tunteitaan, oli ilmaissut kovaäänisen suosionsa. Sydäntäni viilsi, kevätaurinko pimeni silmissäni, minä olin vihoissani ihmisten pahuuden tähden ja kaduin, että olin ottanut uuden takkini antaakseni yllykettä heidän turhamielisyydellensä. Luonnollisesti heidän tähtensä olin minä pukeutunut uuteen vaatekappaleeseen. Kaihoisa, säälivä hymy liiti vanhuksen huulilla. Minä nousin tuoliltani ja tarjosin sen vanhukselle; hän katseli minua niin kummallisen läpitunkevasti, kiitti tarjouksestani mutta esitti sensijaan yhteistä kävelyä.

"Herra on soitannollinen?" sanoi hän.

"Minä rakastan soittoa, mutta en kuulu valittujen joukkoon."

"Tahtooko herra tulla minun luokseni, niin me hiukan soittelemme? Mitä herra soittaa?"

"Pianoa."

"Huono soittokone, mutta menee hyvin mukiin huilun säestämänä. Katsokaas herra, minä soitan huilua. Minä olen sitä jo soitellut viisikymmentä vuotta, sillä nyt minä olen 67 vanha ja nuotteja minulla on parin tuhannen riikintaalarin arvosta; mutta ehkä me ensin syömme päivällistä?"

"Minä syön tavallisesti 'Tinanapissa'."

Me kuljimme yhdessä alas Rauhankatua ja söimme yksinkertaisen päivällisen. Syödessään otti ukko lestyleipiä takataskustaan.

"Nähkääs herra, tämä on niin terveellistä, tämä lestyleipä, minä syön nykyään aina täällä, sillä täällä sallitaan minun syödä mitä leipää minä tahdon. Vanhassa ruokapaikassa minulle ensin naurettiin, sitte kiellettiin minulle mitään tarjoomasta, jos minä edelleenkin häiritsisin vissien herrojen ruokahalua mauttomalla leivälläni. Eivätkö ihmiset ole hulluja? Ja sen minä sanon herralle, että jos meistä ystäviä tulee, minkä minä uskon tapahtuvan, niin älkää koskaan puhuko minulle väkijuomista eikä tupakasta…"

"Mutta lähtekäämme nyt kotiin, niin herra saa nähdä, mitenkä vaakamestari L. elelee."

Me suuntasimme tiemme Kauppamieskadulle neljä porrasta ylös vanhaan taloon.

Siellä oli ukolla kaksi samanlaista hyvin omituisesti kalustettua huonetta. Huono fortepiano, pari viulua, violonselli ja lopuksi jotakuinkin mukiinmenevä huilu sekä hylly täynnä likaisia ja kuluneita nuotteja. Täällä oli dueteista ja trioista aina oktetteihin ja orkesterisävellyksiin saakka, kaikki huilulle sovitettuja.

Jo ensi yrityksestä — soitimme duetin pianolle ja huilulle — huomasin minä ukon elämän traagillisen perustan.

Hän oli syntynyt soitannollisena, harrasti soittoa mutta kaipasi kaikkein hienointa — korvaa ja tahti-aistia.

Näyttää todellakin siltä, ikäänkuin Herramme olisi todellakin huvitteleinnut tekemällä pilaa useista ihmisistä ja sen hyvin omituisella tavalla. Hän antaa heille palavan halun luoda jotain kaunista tai ainakin toistamaan, mitä muut ovat luoneet, mutta kieltää heiltä samalla kyvyn esittää sitä. Korvaukseksi lyö hän sitävastoin nämä onnettomat sokeudella, niin etteivät he huomaa köyhyyttänsä, vaan elävät tyytyväisinä pienessä uneksitussa maailmassaan ja nauravat nauravalle joukolle.

Mutta minä tahdon ensin lyhykäisesti puhua L:n edellisestä elämästä voidakseni sitte kertoa muutamia piirteitä meidän kolmivuotisesta soitannollisesta yhdyselämästämme.

L. oli Tukholmassa tunnettu omituisuus, ja koska ei Blanche L:n eläessä epäröinyt sirotellessaan hänestä muutamia kokkapuheita romaaniinsa, en minäkään emmi kuvaillessani muutamia piirteitä sekä mikäli mahdollista selvitellessäni tätä omituista henkilöä ajalta, jolloin ei vielä ollut päässyt voimaan moderninen tasoitusperiaate, mikä tahtoo asettaa kaikki ihmiset höyläpenkkiin ja sitte vetää höylällä vatupassin mukaan niin, että kaikki tulevat samanlaisiksi kuin pari höylättyä lautaa.

L. alkoi uransa muonakaupassa, mutta osoitti jo siellä niin suuria taipumuksia soittoon, että ajettiin tiehensä. Puodin isäntä tapasi hänet kerran istumassa puotipöydän sisäpuolella puhaltaen huiluunsa, minkä hän äsken oli voidellut hienoimmalla pähkinäöljyllä, kun muuan palvelustyttö tuli puotiin ja pyysi ostaa puolinaulaa ruukkujuustoa. L. katsahtaa ilmaan nuottiensa äärestä tarkastellen, josko ruukkujuusto olisi lähitienoilla. Valitettavasti seisoi se ylimmällä hyllyllä katon rajassa.

"Ei ole", vastaa hän isäntää huomaamatta.

"Niin, mutta minä näen sen seisovan tuolla ylhäällä", toisti palvelustyttö.

"Ei myydä", vastaa Lampa ja on juuri aikeessa alkaa skaalan, kun isäntä astuu esille — tempaa huilun ja heittää sen jauhotynnöriin.

Tässä on elämän kertomukseen tullut aukko, kunnes tapaamme L:n omana muonakauppiaana. En tiedä, miten tämä oli käynyt päinsä; luultavasti perinnön kautta, sillä ei hän palvelemalla ollut siihen päässyt. Hän oli kuitenkin päässyt niin pitkälle, että saattoi joka ilta toimeenpanna soittoiltamia kotonaan. Kestitys ei saanut huveta, arveli hän, sillä mitäs muuta kuin otti vain puodista "niin ei se maksanut mitään." Niinpä niin, hänen täytyi tehdä vararikko ja kaikki oli kuin tuuleen puhallettu. Sitte alkoi hän panna toimeen tanssiaisia, mutta ei sekään luonnistanut sen paremmin ja lopuksi tulivat onnettomat soittajaiset pörssissä, jolloin tulet sammutettiin ja kelloja soitettiin L:n esiintyessä huilusolistina.

Tämä koski häneen syvästi, mutta hän unohti tuskan eikä puhunut siitä asiasta minulle ennenkuin viimeisenä eliniltanaan.

Vaikka hän oli jo ijäkäs, kirjoittautui hän virkamieheksi vaakatoimistoon ja pääsi pian vakinaiseksi. Siihen aikaan, jolloin minä häneen tutustuin oli hänellä palkkaa 1,000 rdr, mutta viransijainen vapautti viranhoitamisesta saaden osakseen sivutulot, ja nyt kukoisti ukon soitto hänen elämänsä viimeisiin viikkoihin asti.

Kenen tahansa soittokoneen käyttäjän hän tapasikaan, vei hän kotiinsa pyynnöllä ja pakolla, mieluimmin niin, että heitä oli neljä, silloin hän aina veti esille erään Aigner nimisen saksalaisen kvartetin, jossa ukolla oli obligaattihuilun osa.

Häntä seurattiin kotiin osaksi uteliaisuudesta, osaksi säälistä. Tapahtuipa, että kuuluisatkin soitonharrastajat lyöttäytyivät yhteen Lampan luona; muistanpa kerran, jolloin muutamat kuninkaallisen teatterin taiteilijat tekivät hänelle sen kunnian. Silloin oli Lampa onnellinen, mutta hänen ilonsa ei ollut sekoittumaton, sillä hän sai koko illan aikana moitteita siitä, että pysyi huonosti tahdissa. Ukko syytti nuhaansa, sentähden hänellä ei ollut "ambichyä." Kun ilta läheni, kävi seura levottomaksi, sillä ei nähty märän eikä kuivan tapaistakaan suuhunpantavaa, ja kun joku nuorempi oli kyllin uskalias huomauttamaan nälkäisestä vatsasta, selitti ukko olevansa syömättä iltasilla ja sanoi muuten kutsuneensa ihmisiä luoksensa soittelemaan, ei syömään eikä ryypiskelemään.

Sen jälkeen katosivat vanhoista useimmat, eikä hänellä ollut muuta valintaa kuin koota ympärilleen nuoria, joiden seurasta hän ei ennen juuri ollut nauttinut, koska he arvostelivat hänen lempisävellyksiään. Pian ympäröi häntä joukko nuoria miehiä, jotka olivat huvitettuja soitosta, ja koska ukko sai käskeä heitä, eikä kukaan uskaltanut moittia hänen tahtiansa tai "ambichyänsä", oli hän heille erittäin suosiollinen ja kutsui heidät usein Picardoon sahvranileivoksille.

"Ottakaa enemmän leivoksia, pojat", sanoi ukko tavallisesti.

Vanhasta kaartista kesti kauvimmin muuan hyvin omituinen henkilö. Häntä sanottiin maisteri Nybergiksi, oli virkaatekevä opettaja alemmassa apologistikoulussa, hän oli ennen ollut ylioppilas sekä pelannut loppuun 11,000 taaleria — viulullaan.

Hän oli ukon suosikki, s.t.s. Nybergin piti joka päivä soittaa duetteja ukon kanssa sekä kuulla toruja joka kerta, kun tahti katkesi, mikä aina oli L:n vika. Korvaukseksi tästä otti L. hankkiakseen paikan Nybergille, mikä tapahtui siten, että L. luki joka aamu suklaata juodessaan Dagbladetin ilmotukset.

Kului aikoja ennenkuin mitään kuului. Maisteri näki nälkää niin että hän kävi laihaksi kuin naula, mutta hän lohdutti itseään sillä, että viulu sitä paremmin sai tilaa yhä enemmän laajenneen mustan ponsuurin alla.

"Herran, joka on suorittanut ylioppilastutkinnon, tulee yrittää virkamieheksi, sillä ei sitä soitosta eletä, herra. Herra kuolee vielä, tuhat tulimmaista, halkovajaan kirstulle, muistakaa halkovajaan ja kirstulle, herra!" Tällä tavalla L. tavallisesti kehoittavasti puhutteli maisteriraukkaa, joka ei koskaan vastannut pelätessään kadottavansa lämpöisen huoneen, josta hän sai nauttia niinä hetkinä, jolloin hän oli L:n luona soittelemassa. En muista sen miehen virkanneen sanaakaan paitsi eräänä yönä, jolloin yhdessä palasimme kotiin hänen kertoessaan, mitenkä hän oli kuullut eräissä soittajaisissa soitettavan Mozartin G-moll synfoniaa.

Vihdoin viimeinkin onnistui L:n eräänä päivänä hankkia sopiva toimi maisteri raukalle. Sanomailmotuksessa haluttiin henkilöä, joka kykenisi maalaamaan ruumiskirstun levyjä sekä kyhäämään niihin runoja.

"Mutta enhän minä osaa tehdä — runoja", väitti Nyberg, joka mieluummin olisi tahtonut päästä koko työstä.

"Mutta minä osaan, nähkääs herra", vastasi Lampa. "Täällä sisällä on jotakin", lisäsi hän ja osoitti sormellaan todellakin kunnioitusta herättävää otsaansa. "Ja sitäpaitsi on meillä apuna virsikirja."

Ja nyt täytyi maisterin L:n johdolla maalata ruumiskirstun levyjä. Ukko saneli ja Nyberg kirjotti. Levätessä soitettiin duetteja. Mutta pian väsyi kumpikin — Lampakin, sillä tämä muistutti hänen mielestänsä liian elävästi hänen tapahtuvaa lähtöänsä, minkä hän toivoi niin etäiseksi kuin suinkin. Ennenkuin hän salli maisterin mennä makasiiniin viimeisen kerran, tahtoi hän sentään pestä kätensä ja muistutti vielä halkovajasta ja kirstusta.

Täytyi tehdä uusi raha-asiasuunnitelma köyhän Nybergin hyväksi. Rahoja ei L. hänelle mielellään antanut, sillä osaksi arveli hän sen tarpeettomaksi, osaksi piti hän työtä terveellisenä.

Hän oli nuoruudessaan sovittanut "polakan" ja oli toimittanut sen painettavaksi, se oli sovitettu pianolle "mutta soveltui erityisesti huilulle" kuten kansilehdellä ilmotettiin. Koska ei kukaan ollut sitä ostanut, sai L. itse levittää säveltäjä-nimeänsä ilmaiseksi. Hänellä oli vielä tallella kaksikymmentä kappaletta. Näistä sai Nyberg kymmenen myydäkseen ne alennetuilla hinnoilla tuttavilleen, elääkseen tuloista kunnes oli hankkinut itselleen paikan, mutta kukaan ei tahtonut ostaa siitä syystä, ettei Nyberg koskaan tahtonut tarjota sävellyksiä ostettaviksi, hän oli kyllin soitannollinen, voidakseen niitä arvostella. Niistä ei siis tullut tuloja, ja Nyberg sai elää — Herra ties millä. Laihemmaksi hän ei saattanut tulla, ei myöskään onnettomammaksi mutta hän ei valittanut koskaan. On luultavaa, että L. heitti hänelle yhden ja toisen luun laihalta pöydältään.

Kärsivällisyyttä oli hänellä kuin enkelillä ja suuttunut oli hän minun tähteni vain kerran. Me soitimme Plegelin rioa. L. takeltui, ja tavalleen uskollisena huusi hän:

"Piru vieköön, kun ei maisteri koskaan voi pysyä tahdissa."

"Eipäs, vaakamestarihan ei pysy tahdissa", oli Nyberg kyllin rohkea vastaamaan, sen sanottuaan hän nousi, otti viulun ja lähti.

L. hämmästyi sellaisesta hyväntahtoisen Nybergin osoittamasta rohkeudesta.

"Kummallinen mies, kiivastuu sekin! suuttuu mokomastakin asiasta — hyväntahtoinen raukka —, mutta ei koskaan opi tahtia. Värväytyisipä rekryytiksi joksikin aikaa — hm! hm! menee pilaamaan ilon ärtyisellä luonteellaan. Saamme ottaa duetin, veliseni."

Ja nyt soitimme me duetin huilulle ja violonsellille. Ukolla oli nuotteja kaikkia soittokoneita varten.

Kolmeen päivään ei Nybergiä näkynyt. L. kävi levottomaksi, mutta hän ei tietänyt, missä maisteri asui tai asuiko hän missään, sillä siitä ei Nyberg koskaan puhunut. Neljäntenä päivänä tuli Nyberg takasin yhtä lauhkeana kuin ennenkin. Ruoatta saattoi hän elää vaan ei soitotta.

Tutustuttuani lähemmin L:n kanssa, saavutin minä hänen erityisen luottamuksensa ja minä kävin hänelle välttämättömäksi. Minä olin Tukholman taitavin pianonsoittaja, väitti ukko, ja syy oli siinä, etten minä koskaan niskotellut, vaan seurasin hänen huiluansa niin huonosti kuin hän soittaa kihnuttikin.

Jokapäiväisen seurustelun kautta sain minä tilaisuuden huomaamaan hänessä useita omituisuuksia. Hänestä oli hyvin vastenmielistä kuolla ja pidentääkseen elämäänsä söi hän lopulta raakaa lihaa ja lestyleipää, jota tehdessään hän syventyi tutkimaan vanhoja lääkärikirjoja. Öisin seisoi hän halkokellarissa sahaten puita lämmetäkseen ja voidakseen sitä paremmin maata. Päivin teki hän pitkiä kävelymatkoja ja oli 67 vuoden ijässään täysissä voimissaan.

Kaikessa tässä terveyden säilymisen huolehtimisessa piili kuitenkin jotakin, mikä minulle pian selvisi. Ukko oli naimahaluinen, ei halusta päästä avioliittoon, vaan rikkaan avion toivosta, minkä kautta hän saisi tilaisuuden oikein perinpohjin harrastaa soittoa. Jos minä vaan olen hyvissä ruoissa ja juomissa, niin minä kyllä saan niitä, jotka soittelevat. Sitäpaitsi oli hän monta vuotta uneksinut kalliista "Böhm-huilusta." Jos minä vaan saan rikkaan vaimon, niin minä kyllä saan huilun, ja jos minä vaan saan sellaisen huilun, niin saattepa, tuhat tulimaista, kuulla, että Lampalla on "ambichyä." Ja ukko läksi todellakin kosimaan. Rukkaset sai hän niin oikealta kuin vasemmalta, vaan ei antanut mielen masentua.

Niinpä hän kerran oli saanut vihiä vanhasta, naimattomasta naisesta, rikkaasta ja soittoa rakastavasta immestä. Hän ei tietänyt, oliko naisella vanhempia, mutta siitä hän välitti viisi. Hänellä oli kuitenkin aavistus siitä, että naisen isä eläisi hyvin korkeassa ijässä. Niinpä niin, L. pukeutuu mustaan pukuun ja valkoiseen kaulahuiviin, lähettää maisterin ostamaan kukkavihon, käärii polakkansa ja sitoo sen ympärille punaisen silkkinauhan kuitenkin niin, että säveltäjän nimi selvästi näkyi, tilaa ajurin ja ajaa vanhan mamselin asuntoon. Hän ei kuitenkaan pääse eteistä pitemmälle, missä tuleva aviopuoliso ottaa hänet hyvin kylmästi vastaan. Hän alkaa polakallaan. Mamselli hämmästyy. Sitte esittää hän kukkavihon ja kosintansa, mutta sen seurauksena on hermostava kohtaus, nainen kuitenkin säilyttää sen aikana malttinsa ja avaten oven työntää ulos ijäkkään kosijan ja heittää hänen jälkeensä kukat ja polakan. Kauheasta sanatulvasta ei ukko voinut käsittää muuta kuin että immen isä oli kuollut saman päivän aamuna.

"Hemmetin huono onni, että ukon juuri piti kuolla, kun minä tulin kosimaan. Huono onni oli sekin, että minun piti tulla kosimaan juuri kun ukko oli kuollut."

Sen koommin ei L. koskaan enään kosinut. Hänen elämänsä loppu läheni ja olivat kyllin voimakkaita vakuuttamaan sitä hänelle itselleen, vaikkei hän koskaan luullut kuolevansa, ennenkuin vasta sata vuottaan lähetessään.

Hän kävi luonteeltaan ärtyisäksi ja kaikki jättivät hänet, nuoretkin. Vain Nyberg ja minä kestimme loppuun asti.

Eräänä iltana soittelimme yhdessä kvartetteja. L. oli keksinyt nuoren notarion, joka soitti alttiviulua. Ukko oli sinä iltana tuiki mahdoton — ei tahtia, ei ääntä huilussa lainkaan; soitto katkesi tavantakaa.

Notario, joka tavallisesti soitteli mukana Hazerin kvartetissa, kiivastui ja syyti vihaisia sanoja L:lle koko illan kuluessa. Vihdoin huudahti hän mitä ylimielisimmällä äänellä:

"Kuulkaas nyt, vaakamestari! pistäkää te pillinne pussiin ja sulkekaa sen suu tarkasti! Ei herran olisi koskaan pitänyt huulillaan kosketella huilua, sillä herralla ei ole korvaa eikä käsitystä tahdista!"

L. jäi puhumattomaksi. Vielä ei kellään ollut sydäntä sanoa hänelle totuutta, ja nyt se tuli hänen ylitsensä kuin ukkosenisku. Koko kulunut elämänsä oli kuin pilvi hänen takanansa, ja nyt käsitti hän äkkiä kaikki ne salakavalat naurut, joita hän ei ennen ollut huomannut.

Nyberg, jalo sielu, joka aina oli luottanut L:ään, ja näki hänet nyt murtuneena ja nöyryytettynä, kuohahti sisäistä sisuaan harmista ja syöksähti tuoliltaan tavallisella vilkkaudellaan syytääkseen notarion niskaan kovia sanoja. Huulet vapisivat ja silmät olivat kosteat. Sanat tunkeilivat sekavina ja hän sai singautetuksi vain:

"Häpeä, lurjus!"

Notario otti hattunsa ja meni, laskien vielä haukkumasanoja L:stä ja hänen soitostaan.

"Maisteri on levollinen. Se sopii ajattelijalle", sanoi L. Nybergille, kun tämä aikoi sanoa muutamia jäähyväissanoja poistuvalle.

"Tahdotteko mennä kävelemään, pojat?" jatkoi hän. Ja kun minä ehdotin trion, ravisti hän vain päätään ja laski käsistään huilun.

Tultuamme kadulle kuljimme aivan ääneti toistemme rinnalla, kunnes L. ensimmäisenä puhkesi puhumaan ja suureksi ihmeeksemme kysyi, tahtoisimmeko polttaa sikaarin. Me kiitimme ja ukko meni itse sikaaripuotiin ja osti kaksi sikaaria.

Ulkona odottaessamme, mutisi Nyberg itseksensä: "L. raukka, ei hän elä kauvan."

Tiellä ei lausuttu montaa sanaa, soitosta ei ollenkaan.

Seuraavalla iltapäivällä kävin minä L:n luona ja tapasin hänet vuoteen omana ja sairaana. Hän oli ollut jalkeilla koko puolen yön ja oli liisteröinyt vanhoja nuotteja, jotka hän aikoi sidottaa naimisiin mentyään. Työstään väsyneenä oli hän pannut maata aamun puolella ja oli herännyt hyvin myöhään kykenemättä nousta sängystään. Hänen kasvonsa olivat koko lailla muuttuneet ja hänen äänensä oli raukea. Sängyn vieressä oli leikkelylauta, sillä hakattua raakaa lihaa ja vesipullo.

"Teit kiltisti, kun tulit, niin että saan sanoa hyvästi — pian tästä lähdetään!" tervehti minua ukko.

Minä koitin vakuuttaa hänelle, ettei se ollut niin vaarallista, mutta hän ei ottanut puhettani kuuleviin korviinsakaan.

"Tahdotko sytyttää tulen kakluuniin? Ilma täällä alkaa käydä vilposeksi", keskeytti hän minut, ja minä ymmärsin, miten asian laita oli.

"Jos sinä tarvitset 'tuohta', niin ota nuottikaapista. Kyllä se riittää", jatkoi hän.

Minä en vastannut, vaan leikkasin puutikkuja ja pian loimusi aimo pesävalkea.

"Avaa nyt kaapin kansi — kolmas laatikko vasemmalla ylhäältä — tuo se tänne?"

Ja nyt selaili hän paperi- ja kirjetukkua, jotka hän pyysi minun heittämään tuleen. Lopulta oli jälellä vain kääre. Hän tuijotti siihen, asetti sen päänalusimen alle. Hetken kuluttua näkyi hän muuttaneen mieltä, otti sen saman taas esille ja jätti sen minulle tuleen heitettäväksi. Paperi paloi ensin niin että minä sauhun lävitse saatoin nähdä palan ennen ruusunpunaisena loistavasta länninkistä. Hetken kuluttua oli se musta kuin muukin tuhka.

"Kuules Kustaa", alkoi hän taas hetken vaitioltuaan, "uskotko sinä elämään tämän jälkeen?"

"Kyllä minä uskon, setä!"

"Niin minäkin uskon! Voin siis uskoa eläväni uudestaan uuteen elämään, parempaan kuin mitä tämä on, mikä on ollut minulle vain erehdys… Miksi minä synnyin? Synnyinkö minä vaan ihmisten pilkkakirveeksi? Minä tiedän, että minulle on naurettu, minä tiedän sen; mutta minä elin kuitenkin, sillä minä uskoin kutsumukseeni. Nyt en minä enää usko. Sentähden on kaikki lopussa… Mutta kuka antoi minulle tämän uskon. Meidän Herramme ehkä? Siis oli hänellä siinä jokin tarkoitus? — Anna minulle huiluni. — — Heitä se tuleen!"

En voinut mitään vastata, mutta minä viivyttelin kuitenkin.

"Tuleen se roisto!" huusi ukko, ja nyt kohosi hän molemmille käsivarsilleen nähdäkseen miten puksipuu räiskyi.

"Kuules kuinka se viheltää? Nyt se osaa soittaa. Katso vaan, kuinka läpät sulavat pitkin koko skaalaa ylöspäin… Kas, siinä on läppä C. Kuules, kuinka se piipittää? Minä luulen, että se itkee! Niin, itke sinä! Ei kukaan sinulle naura vaikka väärinkin menisi."

Ukko vaipui vuoteelleen ja itki.

Silläaikaa oli Nyberg tullut huoneeseen ja seisahtunut ovelle. Hän käsitti heti, mistä oli kysymys, sentähden hän ei välittänyt kysyä voinnista.

Huomatessaan hänet, ojensi L. hänelle kätensä. Nyberg näytti epätoivoisen surulliselta ja vaikeni. Sitte istautui hän tulen ääreen.

"Eikö viulu ole mukana?", kysyi L.

Nyberg meni noutamaan vanhan ystävänsä.

"Soitelkaa minulle, herra Nyberg!"

Ja Nyberg viritti virittämistään, vihdoin pääsi hän vauhtiin. Hän soitti ilman nuotteja, mutta tuijotti lakkaamatta pesään romahtavia kekäleitä. Hän näki varmaankin kummallisia näkyjä, sillä niin en minä koskaan kuullut hänen soittavan. Siinä vieri silmien eteen koko hänen entinen elämänsä. Ensin virtasi esille adagio hiljaa ja rauhallisesti kuin lapsuuden päivät. Valkeita olentoja astui esiin, sillä äänet saivat muotoja ja niiden joukossa oli nainen, lempeä ja pyhä kuin äidin muisto. Nopeus kasvoi ja pyörivä valssi hyppeli yli kielien niin, että viulu ikäänkuin viserteli. Siinä oli nuorukaisen into ja heräävien intohimojen myrsky. Jousi väsyi hyppelyssä ja viimeisessä kierteessä teki hän rohkean ylikäänteen. Silloin alkoi hellittämätön allegro agitato mitä repivimmässä ääntenvaihteluissa. — Pettyneet toiveet, murtunut usko, kaikki suru ja kurjuus, mikä voi asustaa ihmissydämmessä, ei enää saanut tilaa ahtaassa kuusilaatikossa. Siellä olivat surut levänneet monta pitkää vuotta kuin ruumiskirstussa. Nyt nousivat kuolleista kuolleet muistot. Tenho oli poissa. Nyt sai onneton vihdoinkin esille sen, mitä hän niin kauan turhaan oli etsinyt. Hän sai purkaa liiaksi täyden sydämmensä, vaan ei rikkirepivissä huokauksissa ja katkenneissa huudoissa, joita ei kukaan ymmärtänyt, vaan täysin äänin ja puhtoisin sopusoinnuin. Jokainen surun toukka, joka oli syönyt hänen rintaansa, ryömi esille muuttuen ihanaksi perhoseksi. Pimeys muuttui kevätauringoksi ja huokaukset linnunviserryksiksi. Siinä ei ollut nuorukaisen hillitöntä epätoivoa, vaan miehekästä surua. Itse oli hän ihastuksissaan ja ihmeissään soitostaan, sillä sellaista ei hän koskaan ennen ollut kuullut ja kun hän vaikeni ja antoi viulun vaipua polvelle, heräsi L.

"Tulkaa tänne, pojat", kuiskasi vanhus ja tarttui käsiimme; "hyvää yötä teille ja kiitos tästä päivästä; te ette ole koskaan nauraneet minulle. Jättäkää vaan kirottu soitto!"

Nyberg laskeutui lattialle vuoteen viereen ja piti ukon kättä kädessään. Hän katseli häntä niin surullisesti. Ukko olikin koko maan päällä ainoa ihminen, joka oli häntä suosinut.

Minä menin sängyn luo. Hetken kuluttua oli L. kuollut, ja Nyberg nukkui.

Hän näytti niin onnelliselta, että minua säälitti herättää häntä.

Herättyään ja huomattuaan L:n kuolleeksi, lankesi hän polvilleen ja suuteli ukon kättä sanaa sanomatta, kyyneltä pudottamatta.

Jätettyämme avaimet siivoojattarelle, menimme me. Minä pyysin Nybergin illallisille Rauhaan. Istuttuamme jonkun ajan pöydän ääressä, tuli muuan herra huoneeseen ja näytti hyvin tyytyväiseltä. "Uutisia, L. on mennyt Manan majoille."

"Mitä herra sanoo?"

"Niin, tuo hupsu soitonharrastaja on kuolla kellähtänyt tänä iltana."

"Älä hiivatissa! No niin, eihän se ollut liian aikaista! Saita kanalja koko mies eikä tainnut jättää jälkeensä juuri mitään."

"Jäi tosin vain kalusto ja sen osti hän 50 vuotta sitten huutokaupasta, mutta eikö herra luule löytyvän vanhan romun ostajia?"

"Enkä luule!"

"Löytyypä kylläkin; viime aikoina maikaili ukkoa kaksi kummaa olentoa, mutta ukko ei tainnut tehdä mitään testamenttia, niin että he ovat soitelleet kerrassaan huonoa viulua."

"Muistelenpa herrankin saaneen lupauksia?"

"Kyllä niin, vaan niitä minä en koskaan uskonut ja sentähden heitin minä koko turkasen soittelun ukon kanssa."

Sen illan jälkeen en minä koskaan enää nähnyt Nybergiä, en edes L:n hautajaisissa.

Mutta eräältä hänen sukulaiseltaan olen minä sittemmin saanut kuulla hänen hyvin romanttisen kärsimyksensä ja kuolemansa, mikä todistaa kuinka uskollisena kuolemaansa saakka hän pysyi ensimmäiselle rakkaudelleen, soitolle.

Oli uudenvuodenaatto, pari vuotta L:n kuoleman jälkeen, jolloin Nyberg elätettyään itseänsä tällä ajalla viransijaisena apologistikoulussa, vihdoin väsyi työhön, joka lukuunottamatta aamurukouksien aikana soitetuita virsiä, riisti häneltä kaiken tilaisuuden soitannollisiin harrastuksiin, hän erosi koulusta ja alkoi taas soittaa viulua.

Tämä ei tuottanut hänelle leipää ja pian täytyi Nybergin ensi kerran eläissään luopua viulustaan korvatakseen siten osan vuokramaksua. Ennen hän aina oli saanut tyyssijan L:n luona, jonka huostaan hän kätki aarteensa. Nyt oli maisteriraukan ilo lopussa. Mille hän nyt eläisi. Luonnollisesti ei millekään ja silloin arveli maisteri paremmaksi, että hänen olemassaolonsa lakkaisi. Oli siis jälellä vain kuolema. Hän vaelsi Djurgårdeniin, jossa hän kuitenkin luuli voivansa saada olla yksin. Oli kirkas kuutamoilta ja niin kylmä ilma, että itse kuu näkyi kelmenevän. Puita peitti huurrekristallit, jotka taittoivat kirkkaan kuuvalon, niin että ilma näytti olevan täynnä äärettömän monta pientä valohöytälettä, jotka hyppivät oksalta oksalle. Tähdet sinkoilivat salamoita. Maa kipenöi. Koko luonto levitti valoa, mutta lämmötöntä valoa.

Hän istahti ison jalavan alle kinokseen, mutta istuttuaan hetken, tuntui hänestä kylmältä ja hänen täytyi lähteä kävelemään lämmetäkseen. Hänen mielensä oli liian synkkä voidakseen nauttia satutenhoisesta maisemasta. Äkkiä hän pysähtyi.

Joku oli kepillä piirrellyt kummallisia merkkejä lumeen. Nyberg ajatteli ja koetti muistella. Hän oli nähnyt nämä kuviot ennen. Hän ei muistanut missä, mutta hänen sydämmensä lämpeni. Hän tunsi hämärien kuvittelujen nousevan ja yhä varmistuvan. Hän eli aikaisen lapsuutensa aikoja. Oli joulu-aamu Klaaran kirkossa. Lapset lauloivat urkulehteriltä ja hän luuli urkujen laulavan. Monet tuikut paloivat ensin niin kirkkaasti, mutta sitten ne alkoivat savuttaa, sillä hän oli ennen pelolla nähnyt isojen suippojen ikkunoiden seisovan tummina kuin aaveet. Nyt alkoi päivä valjeta ja ne kävivät tummansinisiksi, mutta alttarin yläpuolella oleva ikkuna muuttui vaaleansiniseksi ja silloin näki hän kultaisen silmän ja tässä silmässä on juuri eräs kummallinen merkki — — —; ja silmä tarkasti häntä niin terävästi, sen hän muisti, mutta mitä korkeammalle aurinko nousi, sitä pienemmäksi sen katse kävi. Pian loisti ikkuna kullassa ja purppurassa, ja laulettiin jouluvirsi: "päivän iloa yö pakenee" ja hän lähti kotiin katsomaan joululahjojaan, joita ei hän ollut nähnyt sitten eilisen ja niin unohti hän silmän kummallisine merkkineen. Tosin hän sen jälkeen oli oppinut tietämään, mitä ne merkitsivät, mutta hän ei koskaan käsittänyt niitä niin syvästi kuin nyt.

Nyberg oli tullut ihan Tunturituvan edustalle ja kulki eteenpäin maahan tuijottaen.

Silloin kuuli Nyberg virrenveisuuta päänsä päältä. Hän katsoi ylös ja näki Tunturituvan mäellä valossa välkkyvän. Oi, kuinka se valo näytti lämpöiseltä! Ja hän kulki ylös mäkeä esitupaan ja siinä hän istuutui ja unohti että oli kylmä. Laulu tuuti hänet suloisiin unelmiin ja pian vaipui hän uneen nälästä ja kylmästä raukeana.

Pieni hengellinen seura piti tavallisesti jumalanpalvelusta Tunturituvassa ja kun kokoontuneet nyt olivat lopettaneet vanhan vuoden rukouksilla ja ylistyslauluilla ja astuivat ulos, näkivät he puoleksi paleltuneen miehen, joka istui kädet kokoonsuljettuina rinnan yli. He ylistivät Jumalaa, joka oli lähettänyt heille kanssaveljen, jolleka he saattoivat uhrata rakkautensa ja he ottivat hänet huoneeseen ja hoitivat häntä.

Kahdeksan päivää eli Nyberg tämän uudenvuodenyön jälkeen. Silloin kuoli hän lämpöiseen sänkyyn rukoilevien sisarien ja veljien Kristuksessa ympäröimänä. Tuliko hän "käännetyksi" ennenkuin kuoli, sitä en tiedä, mutta kyllä hän oli onnellinen saadessaan kuolla kiitollisena ihmisille, jotka hänen sitä ansaitsemattaan hoitivat häntä, ylväänä tietäessään, että vaakamestari sittenkin oli väärässä ennustaessaan hänen vetävän viimeiset hengenvetonsa halkovajassa.

MARKUS LARSSON ASIANAJAJANA

Muutamia vuosia sitten kuoli historiallisten taulujen maalaaja D. vinttikamarissaan kaukana Norra Badstugukadun varrella. Mies pääsi kunnialla hautaan ja hänen nimensä näkyi jonkun ajan kuluttua Illustrerad Tidning'issä ja saatettiin unholaan muutamilla säälivillä elämäkerrallisilla tiedonannoilla. Jollei hänen nimensä olisi merkitty Boijen maalarinimikirjaan ja jollei Kaarle XIV ostamalla erään hänen taistelumaalauksensa olisi sitä ikuistanut linnan kokoelmien joukkoon, olisi mies ehdottomasti joutunut unohduksiin.

Dahlström nimittäin oli niitä ihmisiä, jotka ottavat tehtäväkseen suututtaa ihmisiä ja tässä tehtävässään pysyi hän johdonmukaisesti, mikä ei olisi tuottanut hänelle enempää mieliharmia, jos hänellä olisi ollut onnea yrityksissään, mutta sitä hänellä tavalla ja toisella ei ollut, koska hänestä ei koskaan "tullut mitään", kuten sanotaan.

Ukko oli kuitenkin kunnianarvoisa mies vanhanaikuisine tapoineen. Kuten mainittiin oli hän asettunut kauvas Badstugukadun varrelle Surrbrunnikadun toiselle puolelle sekä vuokrannut vinttiasunnon puutarhamaineen, jota minä hänen poikiensa tuttuna poikana huvikseni kaivoin ja hoidin. Tämä minun haluni puutarhahoitoon, joka oikeastaan heräsi minussa omenapuiden syystöiden aikaan, hankki minulle pääsyn taloon, missä minä pian sain osakseni pieniä tehtäviä, muun muassa seistä modellina tai väritellä piirroskuvia.

Minä uskallan siis kieltää, että Dahlströmin kykenemättömyys olisi riippunut modellin halveksumisesta tai modellin puutteesta, kuten muuan elämäkerrankirjoittaja on väittänyt, ja saman saattaa kuninkaallisen teatterin puvunhoitaja tehdä, sillä niin koreita vaatteita kuin me silloin käytimme, en koskaan ennen enkä jälkeenkään ole kantanut ja ne tuotiin suoraapäätä teatterin puvustosta.

Etteivät muotokuvat onnistuneet, oli minun syyni eikä poikien, sillä vanhin oli oikea jättiläinen ruumiiltaan sekä "luotu" Kaarle X:ksi, jota kuningasta D. usein mielellään maalasi. Toinen poika oli pitkä koikale Pfalz-Zweibrükkiläisine kasvoineen ja hän seisoi usein Kaarle IX:tenä.

Tämä poika on nyt kuollut, ja "Kaarle X" on farmarina Etelävaltioissa.

Oli ilta kahdeksan päivää ennen joulua. Minä seisoin puettuna taalaalaispojaksi ja minulla oli kivipainokivi, mikä oli olevinaan taalaalaiskello. Ukko istui piirrellen, molemmat Kaarlot seisoivat vierittäen kivipainokuvia silityslaudalla ja katselivat toisinaan pilkalla minua joko minä väsyisin.

Käsiä kolotti ja valtasuonet sykkivät, mutta minä olin päättänyt pysyä pystyssä kunnes ukko itse käskisi lopettamaan. Sen hän kuitenkin tavallisesti unohti. Silloin aukeni ovi, ja huoneeseen astui pelastajana Markus Larsson, sillä ukko nousi heti tervehtimään häntä. Larsson nimittäin oli niitä harvoja, jotka joskus kävivät vanhusta katsomassa ja D. oli häneen ihastunut, sillä hän väitteli niin hyvin ja hänessä oli paljon D:n tapaista vastustushalua, mikä teki kiivaat keskustelut mahdollisiksi.

Larsson määräsi heti rommitotit esille, ja keskustelu oli käynnissä. Larsson puhui aina jyrkällä katkeruudella ihmisistä ja hän koitti osoittaa kovasydämmisyyttä ja kyynillisyyttä, mitkä ominaisuudet olivat hänelle vieraita, sillä hän oli pohjaltaan herkkätunteinen luonne, ja hänen hyvä sydämmensä saattoi hänet usein arveluttavaan asemaan. Keskustelu kääntyi sattumalta avunantamiseen, ja Larsson vaati jyrkästi, ettei koskaan saisi ketään auttaa, sillä "se olisi sallimuksen oikaisemista, joka toi niin hyvän kuin pahankin." Tällöin syntyi pitkälle punottu ja syvämietteinen väittely, mikä päättyi sillä, että Larsson kertoi seikkailun, mitenkä hän kerran hankki eräälle ihmiselle kahden vuoden pakkotyön tahtoessaan pelastaa hänet kolmikuukautisesta yksinkertaisesta vankeudesta.

Koitan oratio recta'ssa esittää tämän kertomuksen niinkuin sen silloin käsitin hänen kertoessaan. Juttu oli tosin aijottu kerrottavaksi vain selitykseksi, mutta kertomuksen kuluessa, minkä hän erinomaisella väriaistillaan vähitellen muistissaan kertoi kaikkine yksityiskohtineen, huomasi hän, ettei kertomus itsessään ollut tarpeeksi mieltäkiinnittävä ja sitä täytyi sentähden värittää, sillä ei voi olla mahdollista, että hän olisi muistanut, mitä hän ajatteli kortinpeluun aikana eli millaiselta ilma näytti sen tunnin ajalla, kun hän kulki Skäggan ohi. Sain kuitenkin kuulla kertomuksen, mikä samalla oli runoilijan ja maalarin, tosin en ole sitä unohtanut, mutta minä voin sen paraiten muististani kertoa kuvailemalla mielessäni kertojan. Kuvaillessaan luontoa liikutti hän kättään ikäänkuin hän olisi käyttänyt sivellintä, ja minä näin heijastukset hänen silmissään puhuessaan auringon laskusta. Minä näin marraskuun tuulen puhaltavan hänen tumman tuuhean tukkansa läpi; näin kuinka viikset kohosivat mieliharmista seistessään tuomarin edessä, ja kuinka kummallisen lauha raivo kipenöi hänen silmistään pilkatessaan itseänsä ja ivatessaan omaa puolustuspuhettansa. Koko mies vaikutti kuin sinooperi ja asvaltti, hänen elämänväriänsä.

Siinä oli aurinkoa ja ruumiinpaareja, tulenloistetta ja yötä, ehkä myös hiukan kuiluja ja liekkejä. Hän antoi oliosanoilleen sivunimityksiä, jotka vaikuttivat kuin punanen sinisen rinnalla. Määräsanat pimeyden mailta kulkivat käsi kädessä taivaisten laatusanojen kanssa ja hän hitti suprrlatiivin superlatiiviin käyttämättä kiroussanoja ja hän sävelsi äänellä: siinä oli värioppia sovellettuna kieleen.

Hän haaveksi ehkä suuremman osan, mutta se oli kaunista ja sentähden minä koitan kertoa sen; jollen minä sitä voi, niin — olen minäkin haaveksinut.

Markus Larssonin kertomus.

Joulukuun alussa niin ja niin monta vuotta sitten en sitä muista. Santahamina oli kuin laiva meressä ankkurissa. Kaikki yhteys mantereen välillä oli loppunut, sillä jää ei kestänyt eikä pettänyt, ja ruokaa oli hankittu kolmen kuukauden ajaksi. Majakkatulet oli sammutettu, sillä meri oli vielä avoimena, mutta laivaa ei oltu nähty kolmeen viikkoon.

Oli omituista nähdä, miten hiivatin hyviksi ihmiset tulivat heti talven tultua. Kaikki pikkukaupungin riidat lakkasivat. Kaikessa rauhassa pelattiin dominoa olutkullussa, ihmiset lainasivat toisillensa milloin yhtä milloin toista elämän ylläpitämiseksi, sillä kukaan ei ollut varma kohtaavasta puutteesta.

Niinpä niin, oli joulukuunilta. Oli jo satanut lunta ja se oli levittänyt valkean vaippansa yli saarien ja luotojen. Puhalsi kaksinreivattu märsipurjetuuli ja lämpömittari laski. Sähkölennätinlangat lauloivat surkeasti tulevasta pakkasesta. Luotsit istuivat teelökäriensä ääressä uneksien kuivista vaatteista ja lämpöisistä vuoteista. Mutta sähkölennätinasemalla istuimme viiraa pelaten, minä, sähkölennätinkomisarius ja jäihin jäänyt Möjan pappi, joka ei tilaisuuden puutteesta päässyt kotiin. Olen aina vihannut kortteja, mutta siksi ne minua toisinaan huvittivat.

Me karaisimme itseämme rommitotilla isoista lasimaljoista, jotka kuuluivat sähkölennätinlaitokselle ja olivat tarkoitetut paikallispattereita varten. Olin juuri ottanut papilta turneen seitsemän yhdellä neljää vastaan ja aloin juuri tarkastella ylijäämiä kortteja. Peli oli päinmäntyä mutta minä tunsin väkeni.

Komisarius oli varovainen laskumies, pappi oli oikea kanalja, joka puolestaan otti laskelmiinsa minun luonteeni ja tiesi, että minä halveksin häntä. Pidin siis päätettynä asiana, ettei hänellä ollut korttia; toisella oli seitsenpeli, eikä itselläni ainoatakaan korttia, siis täytyi löytyä jotain ylijäämässä korttiläjässä. Silloin alkoi yht'äkkiä relaiji rämistä… — — — ja sen jälkeen — useita kertoja.

"Vaxholman mamselli se siellä vaan tahtoo puhua", sanoi komisarius, hän ei voinut kieltää itseltään nautintoa saada kaikki toiveeni yhdestätoista kortista menevän hukkaan. Pärinä jatkui. Minä poimin ja kääntelin lehtisiä saamatta yhtäkään kuvaa.

Nyt pärinä yhä kävi pahemmaksi. Kone elämöi, sähinöi huudahdusmerkkejä, ja haukkumasanoja sateli kuin rakeita, kunnes vihdoin kello rupesi soimaan; silloin nousi komisarius, ja minä laskeuduin pitkälleni.

Tukholmalaisethan ne siellä soittivat. Sittenkuin oli vaihdettu herjaussanoja ja luoti oli vedetty esille, ryömi seuraava kaksikymmenrivinen yksityissähkösanoma, mikä muutamille ihmisille oli syynä surulliseen tarinaan.

Luotsinvanhin, Santahamina.

Kuunari Jensina lähtenyt Malmöstä. Odotetaan luultavasti illaksi. Tähystys tarpeen. Ankkuroikaa karikon läheisyyteen. Hinaajalaivoja sähkötetään.

Flygarsson.

Nyt syntyi kylässä levottomuutta, ja muutamia minuuttia sen jälkeen näkyi 2 luotsia kiipeevän mäntyyn, jota käytettiin tähystyspaikkana ja josta saattoi nähdä kuuden peninkulman päähän merelle.

Kello kahdeksan ilmotettiin, että laivalyhty oli näkyvissä etelässä läntisellä suunnalla. Kutteri pantiin kuntoon ja 6 miestä varustautui matkalle, joka näytti tulevan mieltäkiinnittäväksi, sillä pimeys oli läpitunkematon, tulossa oli lumisumu, ja meri oli myrskyisä; kaikki nämä olivat seikkoja, jotka saivat minut lähtemään mukaan.

Pian oli lumi kannelta lapioitu ja pakkasesta kangistunut isopurje reivattiin. Sillä aikaa istuin minä kajuutassa, lämmitellen itseäni. Talituikun heikossa valossa tarkastelin minä kajuutan sisustaa: siinä oli neljä lammasnahoilla peitettyä laveria, luukulla varustettu laatikkokirstu, luotsiohjesääntö, virsikirja sekä leivänkuoria viinaa varten.

Muutamien minuuttien kuluttua huomasin minä kynttiläjalan liikunnoista, että olimme päässeet haminan ulkopuolelle; minä kiinnitin kynttiläjalan ja työnsin virsikirjan ja ohjesäännön laatikkoon.

Nyt alkoi vene jyskytä, niin että leivänpalat hyppelivät pelästyksestä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä makasin minä taaksepäin ojennettuna ikäänkuin keinutuolissa. Menin kannelle, hapuroiden pitkin sen jäistä pintaa kunnes saavuin varppi-aukolle, mielipaikalleni. Luulin saavani tukea keulaköydestä, mutta paikka oli jo anastettu. Siinä seisoi Otto Viklund, nuori luotsi ja tuijotti yli merenpinnan.

Minä puhuttelin häntä ja pysyttelin pystyssä pitäen kiinni hänen turkkiensa solkitampeista.

"Kenen vahtivuoro on tänä iltana?"

"Minun vuoroni."

"Pelkääkö Otto?"

"Mitä pentelettä; mutta tänä iltana tuntuu niin oudolta!"

Mies oli kelmeä kasvoiltaan ja hän oli kauhean näköinen.

"Mitä on tapahtunut?"

"Jos olette hiljaa, niin saatte kuulla!"

Minä tulin hiukan — en tiedä kuinka sanoisin — mutta asema oli sovelias taikauskolle. Me olimme juuri sivuuttaneet Korsöön ja suuntasimme ulos Södergrundanin ja Stålbådanin purjehdusmerkkien väliseen väylään.

Edessä vain tumma seinä, niin paksu, että saattoi ikäänkuin tuntea, kuinka se töytäisi vastaan milloin tahansa, ja seinällä näkyi kaksi valokohtaa. Toinen oli Grönskärin majakka, tyyni ja liikkumaton; toinen kuunarin laivalyhty, levottomana kuin virvatuli, liikkuen milloin ylhäällä, milloin alhaalla. Ja pimeässä sitten kohosi vielä tummempi esine: meri. Se nousee uhaten päitämme korkeammalle, se käy meitä vastaan, se juoksee ääneti — nyt se on täällä.

Nyt salamoi; tumman aallon keskellä on valoisa ympyrä ja minä näen valossa sen kauhean vihreän värin, mikä seuraavassa silmänräpäyksessä muuttuu ruumiinvalkeaksi. Me olemme aallon harjalla ja kuohu ryöppyy ympärillämme, mutta taasen näen minä loistavan ympyrän leimahtavan ja häipyvän pimeyteen. Minä tempaan luotsin takista niin, että napit natisevat:

"Näitkö sinä?"

"Näin kyllä, se tulee meidän laivalyhdystämme." Minä käännyin ja valo laivalyhdystä, jonka olimme hinanneet huippuun, valahti kasvoilleni. Samassa kuulin läppäileviä lyöntejä, raskaasti ja kumeasti kuin palomerkit. Nyt tuli luotsin vuoro.

"Kuulitteko?", kuiskasi hän värjöttäen, ja minä näin, miten hänen hengityksensä huurtui minun hiuksiini.

Vielä läppäys!

Minä tunsin palelevani saappaisiin saakka ja hiukset turkin kauluksella nousivat pystyyn. En koskaan kurjassa elämässäni ole tuntenut itseäni niin pieneksi, sillä minä seisoin selittämättömän ihmeen edessä. Kirkkoa ei ollut kolmen peninkulman päässä. Mitään kellonmerkkiä ei ole koko ruotsalaisessa saaristossa, kuunarilla ei voinut olla niin isoa kelloa ja päälle päätteeksi tuli ääni alhaaltapäin.

"Tämä merkitsee jotakin", sanoi luotsi, "niin, niin, kyllä minä sen tiedän, ettei kohtaloansa voi kukaan välttää. Tietääkös herra, että minä tahdoin palkata vahdin täksi illaksi ja tarjosin pojille kymmenen riikintaaleria, mutta ketään ei haluttanut. Saammepas nähdä!"

"Uskooko Otto taikoihin?"

"Ei pidä sanoa taijaksi, mikä sitä ei ole!"

Annoin keskustelun päättyä, sillä minulla ei ollut mitään lisättävää.

Olimme pian aavalla merellä ja suuntasimme kuunaria kohden, joka risteili päästäkseen haminaan. Puolen tunnin kuluttua oli se suoraan edessämme ja me pysyttelimme nyt jälessä tarkastaaksemme, koska se kääntyisi.

Kun käännös oli tehty, kulki se takaperin, ja kone liikkui tuuleen.

Ratkaiseva hetki oli tullut.

Kutteri kulki täyttä vauhtia ja luisti peräpuolelta eteenpäin tuulen alla. Samassa tuli hyöky, nosti meidät märsyn tasalle, yhdellä hyppäyksellä keikahti luotsi mastotouville. Minä loin katseeni alas kuunariin, ja yleissilmäys, minkä ehdin tehdä, vaikutti rauhoittavasti. Keitinkojun avonaisella ovella seisova konstaapeli ravisti koukuissa riippuvaa puurokattilaa; kokki puhdisti veitsiä; kapteeni katseli paitahiasillaan ulos kojusta ja tervehti rauhallisesti hyvää iltaansa; kaikki miehet seisoivat valmiina kääntönuorien ääressä siinä oli pala koti-elämää parin sekunnin kestävällä lokkikatsanto-alalla — ja me olimme taas pimeässä.

Menin alas, asetuin laverille ja mietin. Minäkin tulin taikauskoiseksi.

Sitten otettiin leivänkuoret säiliöstä ja tarjottiin viinaa. Kunnon luotsit saivat kamiinat punaisiksi hehkumaan, he kietoivat minut lammasnahkoihin ja pakottivat minut lepäävässä asemassa pelaamaan likaisilla korteilla piirongin laskulaudalla.

Hauskaa mariaasia pelaten liuvuimme taas satamaan, eikä meitä vastaanottaneet levottomat vaimot eivätkä valittavat lapset.

Nukuin hyvin huonosti yöni ja minä kuulin, kuinka ikkunaruuduille naputettiin, huudettiin luotsien nimiä ja meluttiin runhulteilla. Sillävälin iski tuuli kattopuihin, kahmaloi jättikourillaan tupani savupiippua ja tunkeutui ihon ja nahan väliin, niin että irtaantuneet seinäpaperit irtaantuivat vielä enemmän ja muurisaviryöppy rapisten kolisi alas rappauksen ja seinäpaperien väliä. Katsahtaessani ulos, vilkutti Korsöön majakka veitikkamaisella silmällään ikäänkuin se olisi tahtonut jotakin kuiskata — mutta minä en ollut halukas kuuntelemaan, vaan ryömin peitteen alle.

Aamulla tavallisella kävelylläni kuljin minä ohi vaiteliaiden luotsiparvien salaperäisine katsantoineen. Jotain oli tapahtunut. Kysyin, mutta sain vältteleviä vastauksia. Vihdoin sanottiin, että Otto oli syössyt kuunarin perikatoon. Silloin korvissani soi ja minä ajattelin kellonläppäystä.

Keskipäivän aikaan saapui hinaajalaiva maihin tuoden mukanaan pelastetun laivaväen sekä haaksirikkoutuneen luotsin. Luotsinvanhin oli laiturilla vastassa.

"Kuinka Herran nimessä sinä olet käyttäytynyt, Otto?"

"En tiedä, en; se oli kohtaloni. Neljätoista vuotta olen minä johtanut laivoja satamaan ja vielä pahemmassa säässä, mutta nyt piti onnettomuuden tuleman, ja silloin sitä ei kukaan voinut torjua", vastasi Otto täydellä mielenmaltilla ja vaipui mykkyyteen.

Silloin ratkesi kuunarin kapteeni kiroustulvaan sadatellen luotsia ja uhkasi vaatia korvausta viimeiseen killinkiin saakka, vaikka luotsi sitte saisi lähteä kodistaan, konnuiltaan. Tämä teki voimakkaan ja ikävän vaikutuksen kaikkiin läsnäoleviin, ja minä tein hiljaisuudessa itselleni valan auttaakseni luotsia jos vain hipenenkään löytyi keinoja, kyllä silloin laivurikin saisi osansa, sillä minä tunsin itsessäni, että luotsi oli syytön ja että oli olemassa sellaisia vaikutteita, jotka minä valistuneen tuomarin kuullen saattaisin päivänvaloon.

Seura lähti kaupunkiin, luotsi lähti odottamaan sotaoikeuden käyntiä. Minä kävin katsomassa pelastustyötä ja tein havaintoja — tavattoman surullisia.

Sitte hankin minä itselleni merikartan, luotsiohjesäännön ja Klintin merikulunopin sekä aloin tutkia. Tutkittuani aamupäivillä paikkaa ja majakoiden pohjaa, kutsuin minä kokoon ne kuusi miestä, jotka olivat olleet vahdissa. Kysyin, voisivatko he kertoa jotakin toverin puolustukseksi.

Eivät he voineet kertoa mitään.

Kompassit oli huomattu olevan juuri äsken tarkastettuja ja oikeita; sää oli ollut pilvinen vaan ei suinkaan sumuinen; itse pimeys auttoi majakan pohjien tutkimista eikä virtapaikkaa siellä ollut. Asia oli siis selvittämätön. Luotsi oli tunnettu suuresta säännöllisyydestään eikä hänen tapansa ollut juopotella, mutta hän oli ollut hiukan kummallinen edellisinä päivinä, sillä hänen vaimonsa oli juuri silloin maannut kipeänä, ja hän oli valvonut öitä.

"Siinä on meillä yksi kohta", ajattelin minä.

"Minkä rangaistuksen luulette hänen saavan?"

"Noin kolme kuukautta!"

"Kuritustyötä?"

"Saa kai vankilaa, kuten tavallista."

"Kautta autuuteni, hän saa vapautensa, niin totta kuin nimeni on Larsson, nyt minä sen vannon!"

Ukot katselivat minua ihmeissään, minä kiitin tiedonannoista ja menin.

Seuraava sotaoikeuden istunto oli kahdeksan päivän päästä, ja silloin hän saisi tuomionsa. Kuulustelin häntä yksityisesti ja sain hänet vihdoin kertomaan kuusi tosiseikkaa, joita minä pidin vapauttavina; hän piti kuitenkin häpeällisenä syyttää vaimonsa sairautta.

"Ole sinä, poikani, rauhallinen, ja hoida eukkoasi, niin seuraan sinua kaupunkiin jahka seuraavalla kerralla astut oikeuden eteen, ja luota sinä vaan minuun!"

Luotsiraukka tekikin niin. Neljä päivää kirjoitin minä hänen puolustuspuhettansa ja sitten opin minä sen ulkoa. Tämä oli melkein vaikeinta. Vastapäätä saarta, toisella tähystyspaikalla, oli ranta aivan merelle avoimena. Merituulen puhaltaessa vyöryivät hyökyaallot monta syltä sileälle santarannalle, ja juuri sinne minä menin saadakseni sopivan paikan ajatellulle sotaoikeudenistunnolleni.

Suoraan mereltä näkyi kaksi mastoa viistoon vedettyinä vasten taivaan rantaa, heti idässä näkyi Svartbådanin kirkko ja kauvempana Grönskärin majakka.

Tuli pitkä, läpikuultava hyöky, sen pää oli valkoinen, siinä se oli sotatuomari. Juoksin santapohjalle kun kuohun maininki vetäytyi takaisin ja heti tuli iso, paksu, vihreä komentyörikapteeni ja pyyhki jälkeni näkymättömäksi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se murtuneena lepäsi jalkojeni juuressa. Minä puhuin tuulta ja aaltoja vastaan; hietakallio taipui ja laastiin, mutta kohosi jälleen kunnes tuli seuraava aalto. Päästyäni keskelle puhetta unohdin minä loput ja jatkoin omin päin, eksyin aineestani ja lopetin epätoivoisesti rukoillen armoa.

Tämä suututti minua, sillä olinhan minä oikeassa ja minä nautin, kun santa ruoski kasvojani rangaistukseksi pelkurimaisuudestani.

Ryömien kalliolle, sillä tuuli olisi kaatanut minut, lähdin minä metsään, söin mädänneitä marjoja ja aloin taas puhua uudelle kuulijakunnalleni.

Seitsemäs päivä oli käsissä ja meidän täytyi matkustaa.

Sisäiset Vaksholman puoliset selät olivat olleet jäässä, mutta raikas itäinen tuuli oli ne murtanut auki. Oton, hänen veljensä ja minun piti lähteä vaivaloiselle matkalle purjehtimalla pienessä avonaisessa veneessä. Kello 12 päivällä seisoimme matkapuvuissamme rannalla. Oli kahden asteen pakkanen, sää oli selkeä, ja silloisen tuulen vallitessa arvelimme me 8 tai 10 tunnin kuluessa ehtivämme Vaksholmaan, jossa oli määrä yöpyä.

Olin valmistautunut kaikkea varten ja naukattuamme muutamien luotsien luona matkaryyppyjä, kasvoi rohkeus siinä määrin, etten kiinnittänyt huomiotani siihen, että vene oli varattu vain kolmea varten ja kuitenkin oli siihen lastattu silakkanelikko, kahdeksan tyhjää viinanassakkaa ja pari säkillistä vaatteita niin, että laita veneeseen ryömittyämme oli vain korttelin verran veden yläpuolella. Isosta ratkotusta säkkikankaasta tehty isopurje nostettiin, samoin samallainen etupurje, ja me olimme merellä. Otto istui peräsintä pitäen, veli hoiti etupurjetta ja minä istuin keskituhdolla silakkanelikon vieressä.

Mieliala ei lainkaan ollut synkkä. Minä soitin huuliharppua, jonka olin saanut hollantilaiselta merimieheltä, ja veli lauloi jankeelauluja. Me polttelimme piippunysiämme yhtä rauhallisesti kuin olisimme istuneet kotona. Aurinko alkoi jo ruusuiseksi punata itäisillä luodoilla olevaa lunta tullessamme "Voirasian" kohdalle. Siellä noukimme kiviä veneeseen. Tämä näytti minusta epäilyttävältä, mutta miehet syyttivät Kanholmanselkää sekä yltyvää tuulta. Laskimme vielä maihin Hassel-luodolla, missä samannimiset naukut tyhjennettiin, sillä nyt piti meidän lähteä avomerelle.

Aurinko meni mailleen, ja läntiselle taivaanrannalle oli kokoontunut vuorenkaltaisia pilvenmöhkäleitä. Toisinaan ne katkesivat, ja mustasta seinästä virtasi ikäänkuin tulivuoresta punaista valoa sellaisella voimalla, että silmää häikäsi ja kaikki jälkeenpäin näytti vielä mustemmalta. Keulan puolelta alkoivat kuohut ryöpsähdellä; keskustelu taukosi, piippunysät sammuivat; hyökyaallot kävivät yhä korkeimmiksi ja veneen liikunto rauhattomammaksi. Jokainen tuulen nykäys tuntui. Silloin purje tempautui ja tuulen alla oleva laita oli veden alla ja vesi kohisi yli jalkojen.

"Päästä purjenuora!" huusin minä vasten tahtoani.

"Pelkääkö mies?", kysyi Otto kiristäen nuoraa. Silloin minä vaikenin. Veneen kylki puristautui nyt niin tiukalle, ettei vettä enään tullut veneeseen. Sen sijaan syöksähtivät aallot tuulenpuolelta. Eteenpäin sitä mentiin, niin että vinkui. Silloin tempautui etupurjeen nuora irti. Silloin vene alkoi tehdä mutkia, purje räpätteli ja leiskui niin pahanenteisesti, että minä pelkäsin. Koko hanke näytti äärettömän hävyttömältä, niin naurettavan uhkarohkealta, että minä aloin nauraa. Istuin kuin meressä. Vettä veneessä, puoleksi murtuneita hyökyjä selän takana, kuohu tuiskuna nokassa ja tuulen alla oleva laita korttelin verran veden pinnan alla. Sillä välin minua palellutti, sillä vesi sinkui yli turkinkauluksen ja imeytyi alas pitkin selkärankaa, jalat olivat sääriin saakka vedessä.

Pian oli purjenuora laitettu ja me täydessä vauhdissa taas. Otto oli kiivennyt tuulen puolelle. Kaapunsa yli oli hän vetänyt valkoisen tikatun röijyn ja se teki yhtä kylmän vaikutuksen kuin paidanhihatkin. Viimeinen punainen auringon heijastus valahti hänen tummille kasvoillensa. Joka kerta kun häntä varoitin, vastasi hän kumealla naurulla ja vaikeni sen jälkeen. Oliko hän juovuksissa? Sitä en tänäpäivänäkään tiedä. Vai aikoiko hän purjehtia kumoon epätoivossaan, sillä hän oli epätoivossaan vaikka hän tekeytyi iloiseksi. Minä aukasin kuitenkin turkkini napit ollakseni varuillani, otin varovasti veitseni ja leikkasin muiden näkemättä lapatossujeni nyörit. Sitten pistin minä avatun veitseni turkin hihaan ja päätin varmasti tarpeen tullessa leikata poikki purjenuoran.

Kuta selemmälle tulimme, sitä suurempaa puhkua sai tuuli, ja hyökyaallot pitenivät. Kurjuuden kukkaroiksi alkoi minua vielä palelluttaa, mutta minä en uskaltanut pyytää viinaa, sillä minä pelkäsin jokaista liikettä. Otto oli kuitenkin kiinnittänyt purjenuoran ja alkoi mätätä vettä veneestä. Silloin katsahdin minä tuulen puolelle, yhdellä kohtaa vesi vallan tummeni, ja jälessämme kiiti pitkin vettä tuulenviuhke, sanoisin sitä hengeksi, sillä se oli näkymätön vaikka saattoi nähdä sen tummat jäljet.

"Päästä purjenuora, muuten minä leikkaan poikki!" — ja salaman tavoin oli veitsi esillä. Samassa silmänräpäyksessä istuin minä jalat vedessä, tunsin vahvan käden tarttuvan ranteisiini, ja vene kohoutui taasen. Purjenuora oli vahingoittumaton, ja se oli pelastuksemme. Silloin sanoi veli hämmentävällä tyyneydellä: "älä purjehdi niin kiivaasti, Otto", ja sen jälkeen: "ei herran tartte olla peloissaan, sillä eihän tämä vielä mitään ole."

Tällä tavalla kului vielä puolinen tunti ja ilma pimeni. Mutta keulapurjeen ja harusköyden välistä näin minä pienen Kanholman majakan, joka loisti kiinteällä, liikkumattomalla valollaan, mikä olisi vaikuttanut rauhoittavasti, jolleivat minun hermoni olisi olleet niin äärettömän kiihoittuneita alituisista nykäyksistä.

Rupesin ajattelemaan kuolemanajatuksia. Silakkanelikon kansi oli pudonnut, ja minä katselin sen valkoisia haamuja, jotka nukkuivat niin levollisesti avosilmin. Nekin olivat kuolleet nuoruuden kukoistuksessaan, hiljaisilla retkillään tummissa liekometsissä alhaalla, ilkeällä merenpohjalla.

Murtuneessa mielentilassani täytyi minun katsella niitä, sillä minä en voinut kääntyä ja mitä minä ajattelinkaan, aina vaan näin niiden punaisten silmien tuijottavan itseeni. Silloin minä käsitin, miksi isä asetti kahdentoista killinkin lantteja siskon silmiin hänen kuoltuaan. Minä ajattelin tulitikkulaatikkoani, kiinnittääkseni ajatuksiani. Minä näin siinä vielä steariinikynttilän jättämän renkaan jäljen, kynttilän sammutin minä eilen illalla, sillä minä käytin aina laatikkoa kynttilän sammuttajana. Mieleeni muistui, mitä juuri silloin olin lukenut tuon kynttilän valossa ennenkuin nukahdin lämpöiseen vuoteeseeni. Luin käsittämätöntä filosofiaa, jonka pappi oli minulle lainannut. Koska minä en koskaan taita lehden syrjiä vaan panen sivuluvut muistiini, muistin minä heti sivun 26, millä kohdalla minä lopetin. Siinä käsiteltiin Kant'ia. Muuta en ole tämän miehen kummallisista opeista ymmärtänyt kuin imperatiivin, että täytyy uskoa. Nyt nytkähytti taas. Päätin uskoa, mutta minun aivoni olivat niin hämmennyksissä, etten tiennyt, mihin uskoa.

Ottoon ei ollut uskomista, sillä hän oli selvän selvästi hämmentynyt, eikä häneen ollut luottamista, koska hän hiljakkoin oli saattanut kuunarin haaksirikkoon. Tosin veli oli luotettavampi, mutta hän hoiti etupurjeen nuoraa. Niin hoipertelivat aivoni etukeulan ja perän väliä, kunnes minä lopulta uskon uskoneeni Kanholman majakkaan malttaen salaa mieltäni siinä toivossa, että me pian pääsisimme tuulen suojaan maan puolelle.

Aivan oikein. Nykäykset taukosivat ja niiden mukana kuolinajatukset, ja kun me pian sen jälkeen kuljimme "Valkean tamman" ohi, joka valkoisen haamun tavoin seisoi kalliollaan, tunsin olevani kuin kotonani ja haudoin mielessäni kaikessa rauhassa hyvin ansaittua virkistysjuomaa. Nyökkäsin ystävällisesti päälläni majakalle ja kiitin hyvästä seurasta, sitten me käännyimme toista valoa kohti, mikä loisti paljon levottomammin, mutta myöskin lämpöisemmin — valo tuli sepän tuvasta, missä me aijoimme viivähtää.

Mikä mielihyvän tunne astuessa maihin ja oikoessani puutunutta ruumista sellaisen matkan jälkeen!

Pian istuimme tukkivalkean ääressä sepän tuvassa, missä puuhattiin jouluvalmistuksia puhellen äsken eletyistä tapahtumista kuin vähäpätöisestä hauskasta asiasta.

Syötyämme ja juotuamme, aloimme me leikkiä. Tanssittiin huuliharpun säestyksellä; koirat haukkuivat ja hyppivät pitkin lattiaa kuin hullut; Ottokin oli unohtanut surunsa eikä kukaan kysynyt myöhäisen matkan syytä. Siellä puhui Ottokin syystä, mikä aiheutti ihmeellisen kellonläppäyksen. Sen aiheutti nivelratas, jota pitkin etupurjeen nuora kulkee, se oli irtaantunut toisesta päästä ja se soi sitten jonkunlaisena äänirautana.

Pian olimme taas veneessä ja aloimme risteillä yli merenlahdelmien Vaksholmaa kohti. Olin hankkinut itselleni tietoja siitä, ettei isompia vesistöjä ollut jälellä olevalla matkalla ja minä luotin sitäpaitsi virkistyneihin sielunvoimiimme.

Ei kuitenkaan kestänyt kauvan, ennenkuin alkoi uusi surkeus, seitsemän kertaa entistä pahempi ja minä huomasin pian, että merenlahdelmat voivat olla jotakuinkin isoja, vaikka ne ovat pieniä — luotsien mielestä. Me purjehdimme "Silferkannorna'n" editse, ja meitä uhkasi vaara tulla rikkirunnelluiksi vasten jyrkkää vuorta.

Kuu oli kuitenkin noussut ja se pistäytyi esille repaleisten pilvien railosta, mikä teki tapauksen vielä hirvittävämmäksi, nyt näimme surkeuden sen kaikessa kurjuudessa. Hyökyaallot olivat mustia kuin muste, ja kuunvalo loisti kuin taottu hopea, paikka paikoin. Se näytti jo ruumisvaunulta! Veli, joka istui keulassa tähystellen, oli vetänyt ylleen mustan öljytakin, hyökyaallot sitä yhtämittaa kastelivat, ja valon langetessa takin raskaille, teräville poimuille näytti mies rautaiselta kuvapatsaalta. Kiljuen tuli tuuli yli mannerten ja iskeytyi suin päin veneen kimppuun, ja vene puristautui ja voihki. Tehdessämme käännöksiä maiden kohdalla, kuulimme hetken lumisten kuusien suhinan tai kaislojen kuiskeen, sitä kuullessani minä ajattelin: "Herra Jumala, kunhan oltaisiin maissa." Samassa olimme taas ulompana, ja silloin heräsivät kaikki hyvät päätökset. "Sinä olet ollut sika, Larsson, mutta jos sinä ehjin nahoin pääset tältä matkalta, niin tulee sinusta mies", ajattelin minä kauniisti. En minä muuten merta pelkää, mutta nyt olivat minun hermoni lopen heikontuneet, koska keinotekoinen mielenlujuuskin alkoi haihtua. Minä typerryin vähitellen ja vaivuin jonkinlaiseen onnettomaan horrostilaan. Äkkiä kuului, "pling, plang, kling, kling, klong." Heräsin ja kuuntelin. Taasen! Kuulin ikäänkuin lasiharmonikan, pelituosan ja fortepianon soittoa, mutta kaikki oli niin kaunista, ja minä lämpenin. Soittoa merellä kuutamossa, keskellä selkää!

"Kling, klong", kuului räyskinä kuin raanasahan ääni, ja vene seisahtui keskelle meren lahtea.

Siinä oli jäätä. Aika mela! Purjeet alas ja airot vesille!

Tahdon vain lisätä, että me sousimme kaksi peninkulmaa vasten tuulta alituisen pianosäestyksen seuraamana Vaksholmaan saakka. Ensi peninkulman minä sousin, toisen minä nukuin. Herättyäni Träthafvetilla, särki päätäni, sillä lakki oli pudonnut. Minä hourailin ja näin kuutamossa Kristuksen ristinpuulla ryövärien keskellä kuvastuvan metsää vasten, ja minä olin täysin vakuutettu näyn todenperäisyydestä, kunnes minulle myöhemmin selitettiin sen aivan yksinkertaisesti olleen kolmimastoisen laivan, jonka purjeet oli riisuttu ja joka oli asettunut talviteloille rannalle.

Yöllä nukuimme me Vaksholmassa, ja minä olin terve seuraavana päivänä.

Tultuamme laivalle, minkä piti viedä meidät laivalle, kuletettiin kahta varasta kannelle ja kytkettiin etukannelle, missä ne joutuivat yleisön ahneiden katseiden esineeksi.

Tämä seikka saattoi Oton hyvin synkälle tuulelle.

Emme kuitenkaan ehtineet kauvemmaksi kuin Tenön ohi, kun hän iloisena ja hymyillen tuli luoksemme ja tarjosi meille kahvia etusalongissa. Hän oli myynyt silakkanelikkonsa (minun silakkanelikkoni) eräälle matkustajalle… Poika raukka!

* * * * *

Neljännestä vaille kaksitoista seisoimme minä ja Otto Skeppsholman kansliahuoneen ulkopuolella virkistettyämme mieliämme aamiaisella "Messingsstången'illa".

Tykkimies, joka piti ulkopuolella vahtia, oli jo ryhtynyt valmistavaan kuulusteluun ystäväraukkani kanssa, ja minä koitin sitä turhaan estää.

Joku upseeri oli jo tullut. Me menimme taloon ja istuuduimme etuhuoneeseen tai oikeastaan esitupaan. Nyt tuli laivuri asiamiehensä pitkän välikauppias-keikaleen seurassa. He tervehtivät luotsia todellisella säälillä ja loivat minuun epäileviä silmäyksiä. Seuraavan hirveän odotuksen aikana supattelivat molemmat kanteennostajat puhellen luotsin talon myynnistä. Vereni kuohahti, mutta minä vaikenin.

Asia otettiin esille, ja me astuimme oikeuden istuntohuoneeseen.

Mustan pöydän ympärillä istui kuusi upseeria ja yksi siviilihenkilö. Istuntoa johti pieni henkilö, jolla oli kolme juovaa kaulassa, yksi päässä sekä iso miekka vatsalla.

Ovensuussa seisoi vääpeli, joka toimi yleisenä syyttäjänä, mutta hän ei koskaan astunut ovea edemmäksi enkä kuullut hänen sanaakaan sanovan. Laivuri ja kaupustelija asettuivat oikealle, luotsi ja minä asetuimme tietysti vasemmalle puolelle.

Kokous avattiin minuun kohdistetulla ystävällisellä ärjähdyksellä: "Kukas te olette?"

"Kuulija", vastasin minä.

Edellisen tutkinnon pöytäkirjat luettiin ja tarkastettiin. "Luotsi, onko sinulla mitään vastaan väitettävää?", kysyi puheenjohtaja.

Luotsi aikoi vastata, silloin hänet keskeytti laivuri ja alkoi lukea jaarituksensa. Luotsi jatkoi myöskin käskyä totellen puhettansa.

"Vaiti, luotsi, sinun pitää oppia vaikenemaan kun ihmiset puhuvat!" huusi sotatuomari keskeyttäen nyt vuorostaan puheenjohtajan.

Silloin huusin minä minkä jaksoin: "Minä ilmoittautuisin luotsin asiamieheksi!"

Laivuri kalpeni, sotatuomari vaikeni, ja oikeudenjäsenet riisuivat kojeensa ja näyttivät levottomilta, sillä he olivat luulleet pääsevänsä kotiin niin pian kuin mahdollista. Kuiskailtiin ja minua silmäiltiin vihaisin katsein, joka sisälsi kaiken sen ylenkatseen, mikä piilee sanassa "nurkkasihteeri."

Vihdoin keskeytti puheenjohtaja: "Sitä ei voi teiltä kieltää."

"Nimenne?"

"Larsson."

"Ammatti?"

"Merimaalaaja."

Hetki oli tullut. Minähän olin syytetty. Raukan tavoin vapisivat polveni, mutta minä tunsin, että oli läsnä näkymätön olento, joka voimassa ja vallassa oli koko seuran yläpuolella. Lakihan oikeutti minut puhumaan ja käski heidän vaijeta.

Minä aloin: "Hyvät herrat!"

Puheenjohtaja koitti haukotella, ja sotatuomari oli lukevinaan kirjaa.

Yhdessä hengenvedossa vieritin minä esille johdannon. Puhuin siitä tärkeästä hetkestä elämässä, jolloin nainen synnyttää lapsen — luotsin vaimo oli juuri saanut sen vamman; kuvailin äidin iloa, kenties puhtainta, mitä tässä kurjassa elämässä on, jossa ihminen aamulla herää kunniallisena miehenä ja illalla menee levolle vankikoppilaisena. Hartmannin mukaan kuvailin minä taudin oireita insomnia tai unettomuutta, mikä todellakin on taudin laji, vaikkei sitä uskota. Luotsi ei nukkunut kolmeen yöhön, siksi häntä ei voi pitää syyntakeisena. Sitte seurasi vilkas kuvaus matkastamme kuunarille. Päästyäni kuvauksessani merkillisiin kellonläppäyksiin, näin minä kaikkien yhdeksän kasvojen kääntyvän puoleeni. Kasvojen ilmettä en voi eroittaa, sillä minä olin liiaksi mielenkuohuissani ja koska minä seisoin vasten valoa, näytti koko huone mustalta, ja kasvot näyttivät yhdeksältä pilkulta pimeässä. Lopetin johdantoni kuvailemalla ihmisen vähäpätöisyyttä suhteessaan maailmankaikkeuteen ja eritoten suhteessaan selittämättömään arvoitukseen.

Sen jälkeen seurasi puolustus. Luotsi oli ottanut laivan oman piirinsä ulkopuolelta eikä siis ollut vastuunalainen. Mitä majakan vesien mittaamiseen tulee, niin luottaa luotsi mieluummin omiin maamerkkeihinsä kuin kurjaan kompassiin, joka ehkä näyttää väärin. Laivan lastina oli rautaa, ja siksi ei hän luottanut kompassiin. Mitä maamerkkeihin tulee, niin ei tarvitse niin kovinkaan olla meritottuneen tietääkseen, kuinka näennäiset etäisyydet saattavat muuttua eri säiden vallitessa. Sitte maalasin minä merimaalauksen, jossa oli lunta mailla ja sumua ilmassa. Luotsi oli siis kaksinkerroin viaton, mutta vielä enemmän, hän ei ainoastaan ollut viaton, vaan kapteeni oli rikollinen. Kapteeni oli maannut onnettomuuden tapahtuessa ja nyt sanotaan luotsiohjesäännössä, että "päällysmies vastatkoon itse laivan ohjauksesta kuitenkin luotsin opastamana." Täällä oli juurtunut se huono tapa, että luotsia pidettiin päällikkönä niin pian kuin hän astui laivaan. Tämän epäkohdan täytyi muuttua, sillä luotsi ei ole mikään merenkulkija vaan ainoastaan opas. Hän ei voi lokata, hänen ei tarvitse tehdä merkityksiä eikä tuntea jokaisen laivan purjehduskuntoisuutta. Luullaan, että luotsia saa pitää jonkinlaisena Kristuksena, joka jokaisen onnettomuuden sattuessa saa kantaa niskoillaan kaikkien merikapteenien synnit. Ei niin! Ruotsalainen kauppalaivasto on kyllä huomaava, ettei sen etuja saa hutiloida. Parannuksen aika on käsissä, ja nyt täytyy parannuksen tapahtua — nyt tai ei koskaan!

"Mutta merivahingonselitys, väitätte, hyvät herrat. Se on väärä, vastaan minä, se on valetta alusta loppuun. Ette taida tietää, kuinka merenvahingonselitys laaditaan? Niin, laivuri, joka enimmäkseen makaa ja nukkuu, hän juuri laatii selityksen tapahtumasta, jota hän ei koskaan ole nähnyt, ja sitte lukee hän sen laivaväen kuullen, jotka puoleksi ovat aito ulkomaalaisia ymmärtämättä Ruotsin sanaakaan, ja sitte kirjoittavat he selityksen alle vannoen autuutensa nimessä. Luullaanko, että niin saa jatkua? Minä voisin syyttää heitä, koko seuraa vääränvalan teosta, mutta minä en sitä tee. Nyt olen minä lausunut ajatukseni, niin totta kuin nimeni on Larsson, ja mitä minä olen sanonut, on tosi selvä kuin päivä, siitä piru vieköön voitte olla varmoja, koko liuta!" Ja sen sanottuani löin minä nyrkilläni pöytään niin että paukahti.

Puhkesi myrsky, olin kadottanut mielenmalttini. Sapelit kalisivat, enkä muista sen enempää ennenkuin olin eteisessä, jonne minut kaksi tykkimiestä kaikella kohteliaisuudella työnsi.

Harhailin kaupunkia harmin ja häpeän vallassa. En uskaltanut käydä tapaamassa luotsia, joka nyt ehdottomasti oli mennyt mies. Pian tuli pimeys ja minä hiiviskelin "Hässingstångenin" ulkopuolella tavatakseni veljeä ja saadakseni tietää asian päätöksen. — Turhaan! Silloin menin minä "Rauhalaan" saadakseni jotain syödäkseni. Ensimmäisenä äkkäsin minä laivurin. Hän istui yksin pöydän ääressä nojaten päätään kättä vasten ja näytti hyvin alakuloiselta. "Ajatteles, ehkä minun syytökseni on tepsinyt ja minä olen syössyt hänet onnettomuuteen! ajattelin minä edelleen. Niin, muita minä en suo pahaa kenellekään ihmiselle." —

Minä menin miehen luo.

"Hyvää iltaa, kapteeni! Kuinkas sujui?"

"Miksette sanoneet minulle edes sanaakaan edeltäpäin ennenkuin menitte turmelemaan luotsiparan asian!"

"Mitä hän sai?"

"Kaksi vuotta!"

"Niin, mutta minä valitan korkeampaan oikeuteen!"

"Älkää sitä tehkö, herra, ei se ole mikään tavallinen tuomioistuin!"

"Mutta puolustukseni!"

"Niin olipas se soma juttu! Ensimmäinen osa olisi vaikuttanut lieventävänä asianhaarana, mutta toinen! Tehän olitte väärässä joka kohdassa, paitsi siinä, että esititte luotsin valehtelijaksi, sillä puhuihan hän vaaten ensimmäistä tunnustustaan. Ei siinä kyllin. Olitte saattaa minut tilaan, mikä minulle olisi saattanut koitua sangen vaikeaksi. Luulitte kai minun tahtovan vahingoittaa poikaa. Päinvastoin, minä aijoin huutokaupan kautta pelastaa hänelle hänen talonsa. Tämän olette melkein tehneet mahdottomaksi. Luuletteko ehkä, että minulla itselläni nyt on hauskaa. Ette tiedä, mitä maksaa laivurille menettäessään laivansa. Saan alkaa uudestaan perämiehenä. Olin aikeissa matkustaa kotiin mennäkseni naimisiin, sillä minulla on morsian, mutta siitä ei nyt tule mitään, sillä minä kadotin kaiken mukana olevan omaisuuteni.

"Minua vastaan viskatut syytöksenne otti asiamies mielihyvällä onkeensa, hän ilmoitti asian laivanomistajalleni, ja kuka tietää, mihinkä kohtaloon ne minut saattavat. Nyt täytyy minun päästä Itämeren kautta kotiin jouluksi, eikä siitä tule mitään huvimatkaa avoveneessä. Mistä minä kevääseen saakka elän, sen Jumala tiennee. Herra, olisitte tehneet oikein, jos olisitte tukkineet suunne!"

Kuin kirottu menin minä miehen luota, enkä sen koommin koskaan nähnyt häntä enkä luotsia. Eikös tämä ollut hupainen kertomus!

"Oh, hupaisuuden vuoksi niin… mutta ei se myöskään todista, ett'ei pidä auttaa lähimmäisiään", väitti D. Ei vaan saa olla tuhma!

"Sitä tulee tuhmaksi, niin pian kuin vehkeilee auttaakseen ihmisiä. Tule sinä vaan minun luokseni, jos olet pulassa, ja jos sinä onnistut saamaan minut liikutetuksi, voit olla varma vankeudesta tai pyövelin pölkystä aina sen mukaan kuinka avuliaaksi minä itseni tunnen. Ihminen on kurja laitos, ja minä olen kaikista kurjin — hyvää yötä!" Ja hattu syvällä silmillä ja kädet taskuihin painettuina syöksähti Markus Larsson ulos ovesta ja riensi pitkin askelin katua ikäänkuin hän olisi tahtonut juosta pois kaikesta, mikä muistutti häntä onnettomasta luotsista.

KANSALLINEN SIVISTYSLAITOS

Kansallisteatterin kansliassa lyö kello yksitoista. Muutamien nuorten harjoituksiin aikovien näyttelijöiden täytyy mennä odoteltuaan tunnin Kuninkaallisen Majesteetin hovisoittokunnan ja teatterin kansallisjohtajaa.

Heti sen jälkeen tulee sihteeri, joka ei ole ennen ehtinyt, koska hän on ollut virantoimituksessa siviiliviraston eläkelaitoksessa. Selitettyään vahtimestarille, ettei johtokuntaa voi tavata ennen kahta, istautuu hän kirjotuspöytänsä ääreen ja alkaa sepustaa johtavaa kirjotusta hovilehteen. Johtokunnan hänen kirjotettavakseen antaman aineen nimi oli:

Kansallinen sivistyslaitos. Ja hän kirjotti:

"Ei tapahdu ensi kerran, että pyhyyttä häväisevät kädet solvaavat kansallissivistyksen temppelipihoja ja Kustaa III:nen luomaa." Kynä seisahtui. Hänellä ei ollut huono pää, ja hänen aivonsa suvaitsivat työskennellä omin päin kynän kulkiessa. Ja aivot ajattelivat: Kustaa kolmannen luoma! Mikä aihe! Ruotsalainen teatteri oli olemassa 200 vuotta ennenkuin Kustaa III:s kutsui maahan saksalaisia säveltäjiä. Kustaa kolmannen luoma! Onko pyhän häväistystä jonkun solvaaminen sentähden, että se oli Kustaa kolmannen työtä? Yksinvaltius väärän valan teossa, väkiviinavirta, garcons bleus, korulauseparsien käytäntöön ottaminen julkisessa elämässä, sydämmettömät sotaretket olivat myöskin Kustaa kolmannen luomia, eikä 1809 vuoden miehiä, jotka kävivät niiden kimppuun, ole pidettävä pyhän häväisijöinä. Tämä on siis korupuhetta! Niin ajattelivat aivot, mutta kynä ei pyyhkinät lausepartta vaan jatkoi ominpäin:

"Sata vuotta on kulunut siitä, jolloin nämä portit avattiin ja nyt tahdotaan ne sulkea ikuisiksi ajoiksi! Onko tämä totta! Me emme sitä usko! Me toivomme ja uskomme täydestä sydämmestämme, jos nimittäin asia kehittyy siihen, että temppeli on tieltä laastava, kaikkien yhtenä miehenä kokoontuvan sen ympärille huutaen: älkää koskeko pyhäkköön! Kuninkaallisen luojan henki liikkuu vielä vetten yli ja lausuu: tulkoon valkeutensa. Ja pyhän häväisijät saavat kahdesti miettiä ennenkuin murtavat kivenkään kuninkaallisesta muistomerkistä!"

Kynä pysähtyi taas! "Annas minun ajatella", sanoivat aivot.

"On niin aikaista", sanoi kynä! Mutta aivot ajattelivat. Kuninkaallinen muistomerkki? Siinähän oli kovin paljon kuninkaallista ja meidänhän piti puhua kansallisesta sivistyslaitoksesta!

Ja muuten, talonpojat tunnustavat toistaiseksi vain yhden luojan olemassaolon! Mutta sehän oli jo kirjotettu. Kynä imi enemmän mustetta ja alkoi taas ryöpsähdellä.

"Me valitamme kotimaisen näytelmäkirjallisuuden puutetta. Kuinka me sitten valitammekaan, kun kansallinen teatteri (hän kirjotti ensin kuninkaallinen, mutta pyyhki sen) ei enään ota hentoja taimia suojelukseensa niinkuin se tähän asti on tehnyt ja jota laitosta ilman ei meillä olisi yhtäkään nimeä isänmaallisessa näytelmätaiteessamme!"

— Nyt sinä valehtelet, sanoivat aivot: Messenius, Gyllenborg, Hallman, Bellman, Kexell, Envallson, Björn, Börjeson, Blanche, Jolin, Hedberg olivat tulleet edustetuiksi kuninkaallisella näyttämöllä saavutettuaan suuren maineensa jo muilla näyttämöillä.

Kustaa kolmannen, Kellgrenin ja Leopoldinko oopperatekstit ilman soittoa ja soiton kera, muodostaisivatko ne kansallisen näyttämötaiteen?

Nyt saapui kansallisen näytelmätaiteellinen maunmäärääjä luotsihallituksesta, missä hän oli kanslistina ja toi mukanaan kappaleen, minkä hän heti tahtoi esitettäväksi. Luotsiosastopäällikön rouva nimittäin oli näytelmäksi muodostanut ranskalaisesta Le Printemps nimisestä muotilehdestä otetun kertomuksen ja makuneuvos oli sitä muutellut ja antanut sille nimen Herttuatar. Siinä oli sopiva osa "herttualle" ja kuusi pukua herttuatarta varten. Kaikki oli omiansa takaamaan kappaleen menestyksen eikä sihteerillä ollut omasta puolestaan mitään sitä vastaan.

Nyt kysyttiin neuvoa kansallisrahastonhoitajalta, joka juuri tuli armeijahallinnosta ja kuului "tuntijana" teatterijohtokuntaan, hän vakuutti luettuaan näytelmän nimen ja rooliluettelon, kappaleen menevän 25 kertaa. Lupasi antaa puoltosanansa. Vähitellen saapuivat kamarikollegiosta kuninkaallisen teatterin kansalliskamreeri, jonka tehtävänä oli valvoa kansallissihteerin toimia, sitten Ruotsin Näytelmällisen Kirjallisuuden kansallisylihoitaja valtiopankin rahakonttorista. Muita ei saapunut ennen kello 3, jolloin Herttuatar oli hyväksytty näyteltäväksi, osat olivat jaetut ja johtaja saapui maaherravirastosta. Nyt täytyi kiireellisesti toimittaa asia, sillä johtajan täytyi kello neljä olla valtiomarsalkan virastossa.

Ensin luki hän hovilehteä varten kirjotetun johtavan, muutti lauseparren kuninkaallinen kansalliseksi. Sen jälkeen hyväksyi hän Herttuattaren näyteltäväksi.

Ruotsin näytelmällisen Kirjallisuuden Kansallisylihoitaja ilmotti nyt, että hänellä oli valmiina suunnitelma henkivarustusväen kappaleeseen, minkä hallitus oli tilannut. Sen jälkeen pyysi johtaja saada kuulla sitä kaikessa lyhykäisyydessä. Sisältö oli seuraava: Luutnantti Aksel rakastaa tyttöä, jolla ei ollenkaan ollut rahoja, hän päättää ampua itsensä, mutta silloin tulee eräs ystävä ja toimittaa hänelle mahdollisuuden virkaylennykseen, jos hän kirjoittautuu jäseneksi seuraan henkivarustusväen ystävät. Aksel jättää ampumisen, mutta muuan talonpoika, joka ei luota henkivarustusväkeen, vastustaa sitä, niin että siitä ei tule mitään. Kolmannessa näytöksessä syttyy sota. Kuuluu villiä huutoja. Ruotsalaiset joutuvat tappiolle sentähden, ettei heillä ole henkivarustusväkeä ja talonpoika haukutaan pataluhaksi. Kuitenkin poltetaan Akselin toverit luuvalla ja Aksel ylennetään kapteeniksi. Sitte haukutaan taas hiukan talonpoikaa ja Aksel joutuu naimisiin. Esirippu laskee alituisella talonpoikien haukkumisella sekä kehoituksella yleisölle kirjoittautumaan henkivarustusväen ystävien seuraan, minkä vuosimaksu on viisi kruunua vuodelta. Kappale hyväksyttiin heti näyteltäväksi isänmaallisen tarkoituksensa tähden, mutta sitä ei saa nyt näytellä ennenkuin valtiopäivien jälkeen.

Kansallisrahastonhoitaja jättää kaksi kappaletta, jotka hänen kälynsä on kääntänyt, ja makuneuvos hyväksyy ne.

Kansalliskamreeri huomauttaa nyt, että esille tuomatta on vielä hiilivadillinen ruotsalaisia alkuperäisiä teoksia. Johtaja kysyy makuneuvokselta, onko hän lukenut niitä ja kun tämä on vastannut myöntävästi, käsketään vahtimestari viemään hiilivati ullakolle. Kukaan ei ole vielä saanut selville, miksi ruotsalaisia alkuperäisiä teoksia säilytetään hiilivadissa.

Sitten alkaa vastaanotto. Sihteeri istautuu ulomman huoneen ovensuuhun ja hän tietää, kenen hänen pitää laskea huoneeseen. Muille ilmotetaan, että johtajalla on niin paljon tehtäviä, että olisi parasta tulla uudestaan perjantaina. Tämä ilmotus tehdään säännöllisesti kaikille näytelmäntekijöille, jotka eivät kuulu kansallisteatterin kansliaan, kaikille alottelijoille ja kaikille teatterin jäsenille, joilla on palkkaa alle 2,000 kruunua.

Markiisitar lasketaan ensin huoneeseen, sillä hänen asiansa on tärkein.

Ensimäisessä näytöksessä lilavärinen atlaspuku kuuden kyynärän pituisine laahustimineen.

— Pyydän, kahdeksan kyynärää; herttuattarella oli seitsemän kyynärää Docotissa tai Koketissa!

— Siis kahdeksan. Te naiset olette sellaisia kiusankappaleita. Viisi vaatekertaa crepinistä ja seitsemän cyklonista puolen cottillonin; kaksi riviä stalaktiitista tehtyjä nappia selkään.

— Pyydän, kolme riviä; prinsessalla Monsieur Jean'issa oli kolme riviä.

— Kolme riviä stalaktiitista tehtyjä nappia… Toinen näytös: viheriästä bombastista tehty poloneesi kallerioineen à la Dauphine; seitsemän rintaröyhelöä, kalmukista tehtyjä, nikkelöityine hakasineen sekä koprolitista tehtyine espagnoleineen. Kolmas näytös: lohenkeltainen robe ynnä juovitetut viistoleikkelyt ja volangit a la Concorde; passementerie prune.

— Mahdotonta! Kolmannen näytöksen sortiita en voi laittaa ilman tunique chorivari — — —

— Täytyy sopia! Kamarioikeus on tehnyt muistutuksia naisten puvuista.

— Pyh! kamarioikeus! Mitä on taiteella tekemistä kamarioikeuden kanssa. Vai arveleeko johtaja, että sitä voi lausua loppusanat puettuna passementerie russe'en?

— Miten kuuluvat loppusanat? En muista!

— "Isäni! Te hylkäätte lapsenne sentähden, että hän rakastaa miestä, jolla on vain 6,000 frangin korot! Oi, Jumalani, tätä minä en elävänä kestä!"

— No miksi se ei käy päinsä?

— Eikö johtaja käsitä, että nämä sanat täytyy lausua polvistumalla ja silloin täytyy hameen riittää…

— Minä kiitän! Taide ennen kaikkea! Neljänteen ja viidenteen näytökseen saa neiti itse hankkia puvun!

— Itsekö! Mahdotonta! Tiedättekö johtaja, mitä maksoi toinen puku, joka minulla oli Cocotte'ssa?

— En! Mutta se oli hurmaava!

— Kokonaisen kuukauden palkan!

— Hm! — Millä neiti eli sen kuukauden?

— Hm! — Säästöillä.

— Jatkakaa siis säästäen niin ei meidän tarvitse saada moitteita kamarioikeudelta! Anteeksi, mutta minulla ei ole enempi aikaa!

— Yksi ainoa sana!

— Ei ole aikaa! Rekisööri saa tulla!

— Yksi ainoa sana: Neiti Rose on sanonut, että…

— Hiljaa, minä en tahdo kuulla teidän kirottuja juorujanne. Ulos!

Rekisööri tulee huoneeseen. Herttua on Lysekilistä käsin ilmoittautunut kipeäksi, Anatole ei tahdo olla herra Pettersonin vastanäyttelijänä, kreivinna ei voi tulla kuin vasta lokakuun ensimäisenä päivänä.

— Vai niin, herttua tahtoo näytellä sairasta ja tulla kukitetuksi kuten tavallisesti ensi kertaa esiintyessään; ja kreivinna samalla tavalla, vaikka vaatii transparangia. Kuinka tässä siis saadaan ohjelmisto —

— Onhan meillä "Kuppi teetä", "Kaksi kuuroa" ja "Hän ei ole mustasukkainen."

— Siinä herra on oikeassa. Merkitkää ne. — Hyvästi! Johtaja soittaa kamreeria.

— Odottaako siellä montakin ulkona?

— Huone on täpösen täynnä.

— Tuokaa siis minun päällystakkini ja hattuni. Käsky täytetään.

— Nyt täytyy minun mennä!

Kamreeri kulkee edellä ja raivaa tietä lumiauran tavoin ja pikajunan nopeudella kulkee johtaja läpi ulompien huoneiden, missä odottelevat ovat rynnänneet paikoiltaan ja seisovat molemmin puolin kumarrellen; pian on hän eteisessä ennenkuin kukaan on ehtinyt ahdistaa häntä.

* * * * *

Valtiopäivämies Håkan Olsson on hyviä vuosia elettyään onnistunut säästämään hiukan rahoja; hän oli kauan tuntenut syvää sivistyksen tarvetta, mutta aikaa ei ollut riittänyt sen hankkimiseen, mikä ei oikeastaan näkynyt parantavan ihmisiä, vaan pää-asiallisesti ylvistyttävän niitä, mikäli hän saattoi päättää sivistyneistä tovereistaan kamarissa.

Hän oli teatterimäärärahoista väiteltäessä saanut silmänsä auki kansallisen sivistyslaitoksen tarpeellisuudesta, mikä kuninkaallisen teatterin nimellä oli kaikkien tukholmalaisten ylpeys ja ihastus. Se olisi muutamien herrojen väitteen mukaan parain ja halvin laitos kansallisen sivistyksen hankkimista varten, ja sen vaikutukset olivat mittaamattomat, ja sen ohessa koituisi kansalle ikuinen häpeä, jollei se tahtoisi maksaa sen vuotuisia velkoja.

Tosin oli herra Olsson käynyt monessa muussa teatterissa ja hän oli saanut sekä huvia että henkistä hyötyä, mutta oikein sivistyneeksi ei hän koskaan ollut tuntenut itseänsä. Useiden nuorten konttoristien seurassa oli hän päinvastoin tuntenut itsensä hyvin sivistymättömäksi, kun he alinomaa ahdistivat häntä kysymyksillä, oliko hän nähnyt neiti Rosea Cocottena tai herra Anatolea Monsieur Jeanina ja hänen oli täytynyt vastata kieltävästi. Parantuneine olosuhteineen ja sivistyneiltä konttoristeilta saamiensa selityksien vaikutuksesta valtasi hänet syvä kansallisen sivistyksen tarve, ja hän päätti jakaa siitä myöskin vaimolleen ja tyttärelleen.

Hän osti siis pääsyliput pieneen kansallisteatteriin ja hän odotti jännityksellä, mitenkä kansallinen sivistys iskisi häneen ja hänen perheeseensä, ja tekisi heistä valistuneita isänmaanystäviä. Näytellään kolminäytöksinen huvinäytelmä Monsieur Jean Cassaskon (makuneuvoksen merkki) ranskalaisesta alkuperästä toimittama käännös. Esirippu nousee, näkyy iso brysseliläinen matto nojatuoleineen sekä liesi heilurikelloineen.

Kamarineitsyt tulee silkkihameessa, katsoo ruusunpunaista pilettiä ja sanoo jotakin, jota ei voi kuulla. Herra Anatole tulee toisesta ovesta ja suutelee häntä yli olan. Herra Anatole on varustettu kultanuppisella kanelikepillä, nenäkakkuloilla, sikarettikoneella sekä paksuilla kellonperillä. Hänen paitansa on kaareen leikattu "alas solisluun putkiin saakka", kuten Håkan Olsson lausui kotiin tultuaan. Anatole valmistaa sikaretin ja sanoo jotakin kamarineitsyeelle. Silloin astuu huoneeseen markiisitar, viittaa kamarineitsyelle, joka heti käsittää asian ja sentähden poistuu. He jäävät kahden kesken.

— Herrani!

— Rouva markiisitar!

Anatole asettaa luotaan sikarettikoneen ja ottaa käteensä kaneliputken.

— Mikä asia tuottaa minulle näin aikaisen vierailun kunnian?

Anatole ruoskii housujaan putkella.

— Suoraan sanoen, rouva markiisitar, en tiedä, mikä oikeuttaa Teitä tekemään sellaisen kysymyksen.

— Teidän poissaolonne oikeuttaisi Teitä minulta kysymään, miksi teidän läsnäolonne oikeuttaa minua kysymään teiltä!

("Mikä kahdenpuhelu: charmanttia!" Heikko kättentaputus! —)

Anatole tekee kulmaviivan brysseliläiseen mattoon, asettaa nenälle kakkulansa, ruoskii sohvaa putkellaan ja sanoo seisten selin markiisittareen:

— Sentähden, että minä rakastan teitä! Markiisitar kääntää hänelle selkänsä ja surauttaa laahustimen jalkojensa ympäri, sitte kääntää hän päätään ruumiin pysyessä liikkumattomana, asettaa kasvot selälle, leuka puristettuna yli selkärangan ja sanoo sfinksintapaisella hymyllä:

— Tänään on kaunis ilma.

Anatole purskahtaa hermostuttavaan nauruun ja ottaa taasen esille sikarettikoneen. Markiisitar kietoo laahustimen ja menee, hän pysähtyy keskelle mattoa ja avaa suunsa ikäänkuin hän aikoisi sanoa jotakin, muttei sano mitään vaan menee.

Raikkaat kätten taputukset kutsuvat hänet heti näyttämölle vastaanottamaan yleisön suosionosotukset. Herttua seisoo yleisön takana astuakseen ensikerran syksyllä esille lysekiililäisen raivonsa jälkeen, hän kiehuu raivoissaan. Hän antaa näyttämön olla hetken tyhjänä jotta se tuulettuisi markiisittaren hyväksi kaikuvista kättentaputuksista ja hän antaa Anatolenkin seistä siinä epätoivoissaan. Nyt kun katsomo on käynyt kuolonhiljaiseksi ja kun alkaa kuulua hiljainen kuiskutus, "nyt hän tulee", astuu herttua esille hitaasti, ohimennen, välinpitämättömästi. Näyttää siltä, ikäänkuin hän todellakin olisi ollut sairas, mutta ei Lysekilissä vaan Venedigissä, hänen kasvonsa ilmaisevat sanomattomia kärsimyksiä, ikäänkuin hän olisi elänyt talven paloavannossa.

Kaikuva kättentaputus tervehtii häntä, mutta hän ei ensialuksi kuule sitä, hänen silmänsä katsovat sanoin selittämättömään kaukaisuuteen. Vihdoin hän herää, katselee hämmästyneenä ympärilleen: "mitä tämä merkitsee?" Sellaista ei hän koskaan ollut odottanut. Heikko tuntemisen hymy liitää hänen kalpeilla huulillaan, hän tulee liikutetuksi, kulkee kuiskaajan luukulle ja kumartaa käsi sydämellä.

Melu lakkaa ja Anatole, joka on kärsinyt helvetin tuskia turhaan yrittäessään keskeyttää kättentaputuksia, iskee nyt sanottavallaan:

— Jean! Sinäkö siinä todellakin olet, vanha kunnon ystävä! Mikä onnen sattuma on meidät yhteen vienyt?

Jean syleilee Anatolea syvästi liikutettuna ja sanoo häntä vanhaksi veikokseen. Anatole huomaa hänen olevan onnettoman näköisen, pyytää istumaan ja kertomaan.

Jean istautuu ja vaipuu olkapäihinsä saakka nojatuoliin: Anatole tarjoo hänelle sikaretin, josta hän ystävällisesti kieltäytyy, sitte alkaa hän kertoa. Håkan Olsson nukahtaa ja herää parahiksi kuullakseen lopun. Jean on perikadon partaalla, niin että hänellä on vain 6,000 frangin korot, eikä tiedä, mitä hän enään tekisi elämässä, mikä on ryöstänyt häneltä kaikki hänen haaveluulonsa.

Anatole kehottaa häntä hakemaan ministerin paikkaa Neapelissa, mutta Jean on liian ylväs työtä tehdäkseen.

— Ja nyt sinä aijot ampua itsesi, sanoo Anatole.

— Minä pitäisin sitä pyhänä velvollisuutena sukuani kohtaan, jonka nimeä minulla on kunnia kantaa, mutta minä en voi nykyään sitä enään tehdä, sillä — — — minä — — — rakastan. (Hän nousee ja asettuu seisomaan lieden viereen).

— Rakastatko sinä? Ja ketä?

— Markiisitar de Carambolea.

— Markiisitar de Caramboleako?

Anatole lentää pystyyn ja polkee mattoa kiiltonahkakengillään.

Jean antaa pään vaipua solisluiden väliin, nostaa vasenta etujalkaa, lyö heikosti kerran lattiaan ja kuiskaa tuskin kuuluvasti:

— Tjaa!

Sitte huomaa hän Anatolen liikutuksen, hän nostaa taas päänsä hitaasti olkapäille, pyöristelee silmiään molempien etu-alojen välille ja huudahtaa:

— Mikä sinua vaivaa? Mielesi on liikutuksissa?

— Ei mitään! Ei mitään! Pyörtymyskohtaus; kyllä se pian ohi menee!

Jean syöksähtää esille, tarttuu Anatolen olkapäihin, katselee häntä suoraan silmiin ja huudahtaa:

— Sinä rakastat markiisitarta!

Anatole pujotteleikse hänen syleilystään, poimii sikarettikoneen, putken ja hatun, syöksyy juosten raolla olevasta ovesta ja huutaa:

— Minä rakastan häntä!

Mutta Jean on huomannut ilkeän juonen ja tahtoo ennättää ennen kättentaputuksien kilpailussa, heittäytyy takaperin matolle niin, että pää työntyy resooria vasten.

Esirippu lankee. Jean huudetaan näyttämölle ja saa kukkavihon, mutta Anatole ei uskalla mennä näyttämölle.

Toisessa näytöksessä ovat koko kansallisteatterin oppilaskoulu ja näytelmätaiteelliset jäsenet, joilla on palkkaa alle 200 kruunun, kokoontuneina markiisittaren luona suunnattoman suuren piljaartin ympärille. Teetä ja sampanjaa tarjottaessa punoutuu seuraava, henkevä kahdenpuhelu:

— Guerre!

— Carambolage!

— Pott!

— Markööri!

— Köö!

— Milieu!

— Taashi!

— Cinque!

— Huit!

— Dix!

Tämä on johdantokohtauksena piakkoin tapahtuvaan isoon loppuselkkaukseen. Oppilaskoulu poistuu ja markiisitar tulee Jeanin seuraamana.

— Minä olen teille velkaa tunnustuksen, rouva markiisitar.

— Te ette ole minulle mitään velkaa.

— Minä rakastan teitä.

— Entä sitten?

— Te rakastatte Anatolea.

— Entä sitten?

— Minä olen mennyt mies.

— Entä sitten?

— Minä ammun hänet.

— Sitä ette tee!

— Miksen?

— Siksi, että rakastatte minua.

Markiisitar on vetäytynyt alas vasenta etu-alaa kohden, hän viskaa vasemmalla pohkeellaan laahustimen kulissien väliin, lankee polvilleen ja sulkee sormensa ristiin.

— Te ette tapa häntä, kun minä pyydän teitä, eikö totta?

— Minä tapan hänet!

Jean alkaa nyt kulkea takaperin uunia kohden ja markiisitar ryömii eteenpäin polvillaan seuraavan vuoropuhelun aikana:

— Ei!

— Kyllä!

— Ei!

— Kyllä!

— Ei!

— Kyllä!

Nyt on menty täyttä vauhtia ja nyt täytyy kääntyä. Jean asettaa vasemmalla jalallaan laahustimen paikalleen ja kulkee takaperin alas vasemmalle etu-alalle markiisittaren ryömiessä hänen jälessään; Kohtaus on mitä jännittävin, sillä saattaa joka hetki odottaa hameen repeytyvän vyötäreiden kohdalta ja irtaantuvan, mutta kaikki käy hyvin kunnes Jean syöksyy ulos ovesta. Silloin markiisitar päästää intiaanihuudon ja ryömii pitkin pöytiä ja tuoleja kunnes lopen väsyneenä heittäytyy suulleen ja korolla tunnustelee, onko laahustin hyvässä asennossa.

Anatole syöksyy huoneeseen.

— Missä on se katala!

Markiisitar toipuu närkästyksestään, ettei saanut osakseen kättentaputuksia, ja vastaa terävästi:

— En minä tiedä!

— Te valehtelette, Cocotte! Hän oli juuri täällä! Haa, minä huomaan, että te salaatte jotakin minulta ja minä vannon, että teillä on hänen kirjeensä povellanne. Antakaa se tänne!

— Ei minulla ole kirjettä!

— Antakaa se tänne!

Anatole repii rikki hänen hameenvyötärönsä ja saa kirjeen käsiinsä.

— Haa, katala!

Mutta markiisitar syöksyy hänen kimppuunsa ja ottaa kirjeen takaisin. Nyt alkaa hyvin jännittävä kohtaus. Anatole ryntää markiisittaren kimppuun, työntää hänet takaperin sohvalle ja asettaa polvensa hänen rinnalleen. Markiisitar potkii häntä vatsaan, päästäen tukahutettuja tuskan huutoja ja vie salaa kirjeen suuhunsa. Markiisitar puree hänen sormiansa ja sylkee hänen kasvoihinsa. Anatole lyö häntä kasvoihin ja sanoo häntä cochonneksi. Markiisitar selittää nielleensä kirjeen, jonka jälkeen Anatole pyörittelee itselleen sikaretin ja menee.

Esirippu!

Sisäänhuutoja.

Hän menee alas ravintolakellariin ja tapaa muita valtiopäivämiehiä, etevät taiteilijat kansallisteatterista ovat kutsuneet heidät illallisille. Håkan Olsson on myös kutsuttu, sillä kansallisnäyttelijät pitävät kaikista valtiopäivämiehistä. Hän menee sentähden näytännön loputtua noutamaan naisensa ja vie ne kotiin ja saa tietää, että he ovat olleet hyvin onnellisia ja että kääntäjä on kaksi kertaa tullut esiinhuudetuksi.

Nordissa oli toimeenpantu pienet, huikeat illalliset ja sekä Jean että Anatole olivat isäntinä. Håkan Olsson oli rehellisesti maksanut pilettinsä eikä ymmärtänyt, että velvollisuus oli kiittää kansallisnäyttelijoitä siitä, että ne hyvänluontoisesti palvelivat. Tämä ei lainkaan näkynyt vaikuttavan heidän luonteisiinsa, sillä he olivat hyvin hilpeällä tuulella. Jean kävi heti Olssonin kimppuun ja otti hänet syliinsä.

— No, oliko setä tänä iltana meihin tyytyväinen? Jean nimittäin ei koskaan ollut nähnyt talonpoikaa paitsi kuninkaallisissa kansallishuvitilaisuuksissa ja luuli sentähden, että heitä kaikkia sanottiin sediksi.

— Kyllä minä olin hyvin tyytyväinen iltaani, ja minä huomaan nyt, että näytelmistä voi oppia yhtä ja toista, jota ei ennen ole tietänyt.

— No kas vaan! Setä siis tunnustaa niiden olevan sivistävää huvia?

— Niinpä niin, minun täytyy sanoa, etten koskaan ole tuntenut itseäni niin sivistyneeksi kuin tänä iltana ja tämä kansallisnäytteleminen on siunattu asia. Se on totta se.

— Hän lausuu sanansa hiukan tyhmästi, kuiskasi Anatole, mutta hän on luotettava.

— Mikä oli sen nimi, joka sai rouvan kumoon sohvalle? kysyi Håkan Olsson.

Anatole hämmästyi.

— Minähän näyttelin sitä osaa, sanoi hän loukkaantuneena.

— Häh, vai näyttelijäkö? Näyttelijä näytteli oikein rennosti.

— Eikö valtiopäivämiehellä ollut ohjelmaa, kysyi Jean.

— Ei ollut, minä en koskaan käytä ohjelmaa, sillä minä menen teatteriin katsomaan kappaletta enkä näyttelijöitä.

— Ei näyttelijättäriäkään? ehätti Anatole pisteliäästi.

— En niitäkään. Minä tahdon aina ajatella ketä ne esittävät, enkä ketä he ovat.

— Sitä ja tätä, jonnin joutavata joukkoa! kuiskasi Jean ja Anatole myönsi.

Illallisen jälkeen piti Jean loistavan puheen, mainiten Kustaa kolmannen luomia pyhäkköjä, häväisijöitä ja häpeäpilkkuja.

Håkan Olsson vastasi:

— Hän ei mielellään käynyt oopperassa, sillä hän ei ymmärtänyt ulkomaalaisia kieliä; (Hyvä!) hän ei äänestäisi kahta äyriäkään kansallisoopperan hyväksi, sillä sellaista ei ollut olemassa ja ulkomaalaista saattoivat hoitaa samat soittoniekat ilman, että he olivat kansallismusikanttia, (Hyvä!) mutta dramaattista hän tahtoi puoltaa. Hän, joka vietti hiljaista, erillään olevaa elämää maaseudulla eikä koskaan päässyt tilaisuuteen seurustella hienoston keskuudessa, hänellä oli paljon enemmän opittavaa kansallisnäytännön kappaleen katselemisesta, sillä hän sai sen kautta nähdä ja kokea, kuinka hienot ihmiset elivät ja ajattelivat elämänsä. Teatteri, hyvät herrat, on sivistyslaitos, se on ase, joka on hyvin vaarallinen, eikä sitä sentähden pidä jättää sivistymättömien ihmisten käsiin niin, ettei se kääntyisi hallitusta vastaan. Hyvät herrat, te olette kestinneet niin runsaasti, että luulen sanoneeni ajatukseni hiukan epäselvästi, mutta joka tapauksessa se oli hyvää tarkottava. Mitä tulee Kustaa kolmannen luomaan, niin en luule sen olevan minäkään esteenä käymästä oopperan kimppuun, joka nielee kaikki, minkä dramaattinen ansaitsee, (Hyvä!) sillä me olemme ennen käyneet erään Kustaa kolmannen luoman kimppuun.

— Mihinkä niin?

— Kustaa neljäs Adolfiin! (Kätten taputuksia) enkä luule sentähden saaneemme mitään häpeäpilkkuja. Maljanne, hyvät herrat!

Hurraa-huutoja! Håkan Olssonia nostetaan ja kannetaan tuolissa.

— Hän ei ole niin tuhma, kuin päältä näyttää, sanoi Jean.

— Hänellä on repo mielessä, sanoi Anatole, kun he lähtivät juhlasta.

VIHITTYNÄ JA VIHKIMÄTTÄ

Raastuvanoikeuden notario oli eräänä kauniina kevätiltana kävelyllä Humlegårdenissa. Hän kuuli laulua ja soittoa Rotundasta ja näki valon tulvehtivan isoista akkunoista valaen valoaan äsken puhjenneiden lehmusten varjoihin.

Hän meni sinne ja istautui yksinäisen pöydän ääreen lähelle lavaa ja tilasi totia.

Ensin lauloi muuan ilveniekka surullisen laulun "Kuolleesta rotasta." Sitte astui lavalle ruusunpunaiseen lenninkiin puettu nuori tyttö ja lauloi: "Og intet aer saa deilig som en maanskinstur." Hänen katsantonsa oli suhteellisesti viaton ja omisti laulun viattomalle notariollemme. Sellaisesta suosiosta mielissään alkoi hän hieroa sopimuksia, mitkä alkoivat sillä, että hän tarjosi pullon oikeata liljeholmilaista ja ne päättyivät kahdella kalustetulla huoneella kyökkineen ja tarpeellisine mukavuuksineen Ladugårdslandetilla. Tämän teoksen suunnitelmaan eivät kuulu nuoren miehen tunteiden tutkiminen yhtä vähän kuin huonekalujen tai tarpeellisten ulkohuoneiden kuvaaminenkaan.

Joka tapauksessa, he olivat hyviä ystäviä.

Mutta ajan sosialististen tarkoitusperien tartuttamana ja kaivaten aina saavansa nähdä onnensa silmiensä edessä, päätti notario itse muuttaa huoneustoon sekä asettaa ystävättärensä taloudenhoitajattareksi, johon tämä mielellään suostui.

Mutta nuorella miehellä oli perhe; se tahtoo sanoa hänen perheensä piti häntä jäsenenään ja koska arveltiin hänen loukanneen yleistä siveyttä ja siten langettaneen varjon perhearvolle, kutsuivat hänet hänen vanhempansa ja siskonsa kuulemaan varoitusta. Koska hän piti itseään liian vanhana kuunnellakseen sellaista loppuun, katkesivat sovinnonhieronnat ja kanssakäynti.

Tämä kiinnitti hänet yhä enemmän hänen omaan kotiinsa, ja hänestä tuli hyvin kotoarakastava avio — anteeksi epäaviomies. He olivat onnellisia, sillä he pitivät toisistansa, eivätkä mitkään siteet painaneet heitä. He elivät hilpeässä levottomuudessa peläten kadottavansa toisensa ja he tekivät sentähden kaikki saadakseen omistaa toisensa. He kaksi olivat yksi, mutta jotain heidän elämästään puuttui: seuranpitoa. Yhteiskunta ei huolinut heistä, eikä notario ottanut vastaan mitään vieraskutsuja suuresta maailmasta.

Oli jouluaaton päivä, ankara päivä perheiselle miehelle. Notario joi aamukahviaan saadessaan kirjeen. Kirje tuli eräältä sisarelta, joka sydäntäsärkevällä tavalla pyysi häntä kotiin jouluillaksi. Hänen vanhat tunnelmakielensä alkoivat värähdellä ja hän oli pahalla päällä. Antaisiko hän hänen, ystävättärensä, vaimonsa istua yksin kotosalla sellaisena iltana? Ei? Täytyisikö hänen paikkansa kotoisen joulupöydän ääressä olla tyhjänä, paikkansa, josta hän ei koskaan ollut poikennut? Hm! Sellainen oli asiain tila mennessään virastoonsa.

Aamiaisen aikaan tuli eräs toveri hänen luoksensa ja kysyi niin varovasti kuin suinkin:

— Vietätkö sinä jouluiltasi perheessä?

Notario lensi punaiseksi. Aavistaisiko hän? Vai mitä hän tarkoitti?

Toinen huomasi astuneensa liikavarpaalle, sentähden hän jatkoi vastausta odottamatta.

— Niin, näetkös, jos olet yksin, niin arvelin sinun tahtovan tehdä minulle, hm, meille seuraa. Tiedät ehkä, hm, minulla on pieni suhde, hm, kiltti ja kelpo tyttö, näetkös.

Tuo kuulosti hyvältä, ja notario oli suostuvainen ehdotukseen siinä tapauksessa, että he molemmat saisivat tulla. Tietysti he saivat tulla, ja sillä oli joulu-iltakysymys sekä seurustelukysymys ratkaistu.

He tapasivat toisensa kello kuuden aikaan, ja "ukot" istuivat kuin pashat juoden portviiniä sillä aikaa kuin rouvat puuhasivat kyökissä.

Ja sitte he kaikki neljä olivat avuliaana toisillensa pöydän kattamisessa: ja ukot löivät auki pöytäpuoliskot sekä ryömivät permannolla sovittaen kiilaa ja pienaa, ja rouvat olivat niin herttaisen hyviä ystäviä, ja heitä yhdisti yhteinen erittäin näkyvä side, minkä suuri nimi on: maailman tuomio. Ja he kunnioittivat toisiansa, he olivat hienotunteisia ja osaaottavia kuten sellaiset ihmiset saattavat olla. Ja he välttivät tuota salakahmaista lörpöttelyä, millä aviolliset huvitteleivat, silloin kun eivät lapset ole kuulemassa, ikäänkuin he tahtoisivat sanoa: nyt meillä on oikeus.

Torttua syödessä puhui notario omalle kodille, jonne me pakenemme maailmasta ja ihmisten parista ja jossa me vietämme paraimpia hetkiämme todellisten ystäviemme keskuudessa.

Silloin Marie-Louise purskahti itkuun ja kun hän kysyi, oliko hän pahoilla mielin, eikö hän ollut onnellinen, vastasi toinen nyyhkien kyllä huomaavansa, että mies kaipasi siskojaan ja äitiään.

Hän vastasi, ettei hän ollenkaan kaivannut heitä ja että Marie-Louise varmaan toivoisi ne hyvin kauvas tultuaan niiden läheisyyteen.

— Niin, mutta mikseivät he voineet mennä naimisiin?

— Niin, mutta ei oikein!

— Papin kautta? Hän ei uskonut pappien olevan muuta kuin tutkinnonsuorittaneita ylioppilaita ja että niiden loihtusanat eivät olleet muuta kuin jumalaistarustoa.

Sitä Marie ei käsittänyt, mutta ei ollut oikein hyvä niinkuin asia nyt oli, sen hän tiesi, ja talon väki osoitti häntä sormellaan.

— Osoittakoot vaan sormellaan!

Puheeseen puuttui Sophie ja sanoi kyllä huomaavansa, etteivät he muka olleet kyllin hienoja heidän sukulaistensa mielestä, mutta siitä hän ei ollenkaan sanonut välittävänsä. Kukin paikallaan, itsekseen, tyytyen siihen.

Kuitenkin oli päästy seurustelemaan ja sovussa elettiin, mikä perheiden kesken on harvinaista. Oli aina olemassa tuo side ja toiselta puolen oltiin vapaita eräästä toisesta siteestä. Ja aviopuolisot olivat aina ikäänkuin toisiinsa rakastuneita, ilman että heillä olisi ollut mitään aviollisia pahoja tapoja kuten epäkohtelias kohtelu tai sen semmoista.

Mutta muutamien vuosien kuluttua siunattiin notarion yhdyselämä pojalla. Sen kautta kohosi hänen rakastajattarensa hänen lapsiensa äidin arvoon, ja kaikki entinen oli unohdettu. Vastasyntyneen tuottamien kärsimyksien ja huolien kautta oli hän luopunut vanhoista, itsekkäistä tavoista aina olla miellyttävä sekä yksin saavuttaa miehen rakkaus.

Hän alkoi nyt kohdella hiukan ylimielisesti ystävätärtä ja sai suuremman varmuuden seurustellessaan miehensä kanssa.

Eräänä päivänä tuli tämä ilosta säteillen kotiin ja ilmoitti suuren uutisen. Hän oli kohdannut vanhemman sisarensa kadulla ja sisar tietysti tiesi koko asian. Hän oli niin utelias näkemään veljenpoikaansa ja tahtoi vihdoinkin tulla vieraisille.

Marie-Louise alkoi siivota huoneita ja notarion täytyi lopulta hankkia hänelle uusi lenninki. Ja sitte alkoi hän odottaa kahdeksan päivää. Ikkunauutimet pestiin, kaakeliuunien messinkiluukut kiilloitettiin kirkkaiksi, huonekaluja harjattiin, sillä hänen sisarensa piti nähdä, että hänen veljensä oli joutunut järjestystä rakastavalle ihmiselle.

Ja sitte keitettiin kahvia kello yhdeksitoista päivällä, jolloin sisaren piti tulla.

Sisar tuli suorana kuin puikko, ja ojensi käden jäykän kuin pesulaudan. Hän tarkasti makuuhuoneen huonekalustoa, eikä katsellut kälyään silmiin. Mutta vastasyntynyt kiinnitti hiukan hänen mieltänsä ja sitten hän meni.

Mutta Marie-Louise oli silmin mittaillut hänen päällystakkiaan, oli tarkastellut hänen leninkikangastaan sekä oli saanut aiheen hänen hiustenlaitteestaan. Hän ei suuresti odottanutkaan mitään sydämmellisyyttä. Ensi aluksi tyytyi hän vieraissakäyntiin ja pian tiettiin kälyn käyneen talossa.

Mutta lapsi kasvoi ja sitä seurasi tyttö. Nyt alkoi Marie-Louise hellästi huolehtia lapsen tulevaisuuden johdosta, ja joka päivä vakuutettiin notariolle, ettei mikään muu kuin vihkiminen voinut heitä pelastaa.

Siihen tulivat lisäksi sisaren vihjaukset, että sovinto vanhusten kanssa luultavasti kävisi päinsä, jos notario onnellisesti olisi naimisissa.

Kahden vuoden, öitten ja päivien kamppailujen jälkeen ajatellen lapsensa tulevaisuutta päätti hän vihdoin antaa jumalaistarullisten juhlamenojen mennä täytäntöön.

Mutta kenen hän kutsuisi häihin. Marie-Louise tahtoi vihkimistä kirkossa. Mutta silloin ei Sophie voinut olla mukana. Ei se varmaankaan käynyt päinsä. Marie-Louise osasi jo lausua sanan tyttö erityisellä siveellisellä äänenpainolla. Notario muistutti, että Sophie oli ollut hyvä ystävätär, ja sanoi, ettei saa olla kiittämätön. Marie-Louise muistutti, että lastensa tähden täytyi uhrata yksityiset myötätuntoisuudet, ja hän pääsi voitolle.

Häät vietettiin. Häät olivat olleet ja menneet. Ei mitään salaviittauksia vanhempien puolelta. Sophielta herjauskirje ja täydellinen ero.

Nyt oli Marie-Louise rouvana. Yksin hän oli, enemmän yksin kuin koskaan ennen. Pettymyksestä katkerana, varmana miehensä suhteen, joka nyt oli sidottu, alkoi hän anastaa itselleen vapauksia, jotka kuuluvat naineelle rouvalle. Sen, minkä hän ennen oli saanut hyvästä tahdosta ilman vastalahjoja, otti hän nyt vastaan velvollisena verona. Hän vetäytyi nyt varustuksiinsa kunnianimensä: miehensä lapsien äidin nimen taakse ja sieltä teki hän nyt hyökkäyksiään. Yksinkertaisena kuten kaikki petetyt, naisten kasvattamat miehet ei hän sentähden koskaan tullut harkinneeksi mikä pyhyys piili siinä, että nainen oli hänen lapsiensa äiti. Jonkunhan täytyi sitä olla, eikä hän käsittänyt, miksi hänen lapsensa olisivat merkillisempiä kuin muiden lapset tai merkillisempiä kuin hän itse.

Joka tapauksessa tyyntyneenä sen johdosta, että hänen lapsensa todellakin olivat saaneet laillisen äidin, alkoi hän retkeillä hiukan poissa kotoaan elääkseen maailmassa, minkä hän oli laiminlyönyt pelätessään jättävänsä lapset ja vaimon yksin kotiin.

Nämä vapautukset eivät olleet rouvan mieleen, ja koska hänen ei enään tarvinnut välittää tavoistaan ja koska hän muuten oli suora luonteeltaan, puhui hän suunsa puhtaaksi.

Mies, joka oli tutkinut kaikkia oikeustieteen mutkitteluja, oli valmis vastaamaan.

— Luuletko sinä olevan häveliästä tällä tavalla jättää lapsiesi äiti oman onnen varaan sillä aikaa kuin sinä istut kapakassa.

— En luullut sinua minua kaipaavan, eukkoseni, vastasi hän valmistavasti.

— Kaipaavan? Niin, silloin, kun herra on juomassa suuhunsa talousrahoja, niin kaivataan talossa yhtä ja toista.

— Ensiksi minä en juo, sillä minä syön ruokapalasen ja juon kahvitilkan, toiseksi en juo suuhuni talousrahoja, sillä sinulla on ne lukon takana. Minulla nimittäin on muunlaisia rahoja, jotka minä "juon."

Ikävyydeksi eivät naiset rakasta leikillisyyttä ja leikillä ojennettu ansa heitettiin hänen oman kaulansa ympäri.

— Vai niin, sinä siis sentään tunnustat juovasi?

— Minäkö? En, minä käytin sinun sanojasi leikillä.

— Vai leikillä. Vai niin, sinä lasket leikkiä vaimosi kustannuksella. Sitä et ennen tehnyt.

— Halusithan itse tuota jumalaistarustoa. Miksikä ei nyt ole kuin oli ennen? Jaa!

— Tietysti sentähden, että ollaan naimisissa.

— Osaksi siitä syystä, ja osaksi myös sentähden, että humaltuminen yleensä haihtuu.

— Vai niin, se oli sinun puoleltasi vain humaltumista.

— Ei vain minun puoleltani; sinun puoleltasi myöskin, ja kaikkien muidenkin puolelta. Katsos, se kestää pitemmän tai vähemmän ajan!

— Vai niin, miesten rakkaus on vain humalaa.

— Ei, kaikkien nuorten!

— Mutta se on kuitenkin humalaa?

— Niin, niin, niin! Mutta voidaanhan sitä sentään olla ystäviä.

— Mutta silloin ei pidä mennä naimisiin.

— Ei, niin minäkin ajattelen.

— Sinä? Sinähän tahdoit, että me menisimme vihille.

— Niin, sentähden että sinä niin tahdoit öin päivin kolmen vuoden aikana.

— Niin, mutta sinä kuitenkin niin tahdoit!

— Niin, sentähden että sinä tahdoit. Kiitä minua siitä.

— Pitääkö minun sinua kiittää siitä, että sinä jätät lapsiesi äidin yksin sinun lapsiesi kanssa sillä aikaa kuin sinä vetelehdit kapakoissa.

— Ei sentähden, vaan sentähden, että minä vihitytin sinut itseeni.

— Mutta minun täytyy kuitenkin olla kiitollinen?

— Niin, sinun täytyy olla kiitollinen kuten jokaisen kunniallisen ihmisen, joka saa tahtonsa perille.

— Niin, kaunista on olla naimisessa tällä tavalla. Niinkuin mikäkin lutus ilman että sukulaiset välittävät hänestä tuon taivaallista.

— Mitä sinulla on minun sukulaisteni kanssa tekemistä. Enhän minä nainut sinun sukulaisiasi.

— Sentähden, etteivät ne olleet tarpeeksi hienoja, jumala paratkoon.

— Mutta minun oli tarpeeksi hienoja sinulle. Jos ne olisivat olleet suutareita, niin sinä et olisi ollut niin kärkäs?

— Suutareita? Eivätkö ne muka kelpaa? Eivätkö nekin ole ihmisiä, vai?

— Minun puolestani kyllä, mutta minä luulen, ettet sinä olisi juossut heidän kintereillään?

— Juossut kintereillä? Minä en juokse kenenkään ihmisen kintereillä.

— No, sillä hyvä.

Mutta sillä ei asia ollut hyvä, eikä se siksi koskaan tullut. Riippuiko asia vihkimisestä tai jostain muusta, Marie-Louisen mielestä entinen olo oli kuitenkin parempi; silloin oli enemmän "lihvattua", kuten hän sanoi.

Mutta notario luuli, ettei se ollut juuri vihkimisen syy, sillä hän oli huomannut siviiliavioliittojenkin olevan täynnä selkkauksia. Ja kaikkein pahinta oli tämä: käydessään salaa tervehtimässä vanhaa toveriaan ja Sophieta, huomasi heidän eräänä kauniina päivänä "tehneen lopun", eivätkä he olleet vihittyjä eivätkä muutakaan. Niin ettei asia juuri siitä riippunut.

III.

TÄYSIHOITOLAISET

Hän oli lueskellut jo kolme lukukautta saavuttaaksensa arvosanan, eikä hän tehnyt tuon taivaallista, niin oli hänen lukukauden päättyessä täytynyt tunnustaa velkansa. Silloin päätti isä pelastaakseen poikansa asettaa hänet täysihoitoon asumaan vanhan rovastinnan kotiin, kalliiksihan se kävisi mutta mitä tekikään isä omien lastensa hyväksi! Poika oli aina syyttänyt yksinäistä lukukammiota, seuranpuutetta, kotiperheensä kaipuuta (perheessä oli neljä sortavaa veljeä ja muutamia kirkuvia sisaruksia, ei hän voinut muistaa minkä sukupuolisia ja kuinka monta niitä olikaan). Hän oli nimittäin tullut lapsikamarista Upsalaan. Tosin oli hän kuullut kymnasion toverien käyvän "paraatilla" tai juovan pienen sekulin Andalusiskan luona, mutta hän ei ollut sen koommin koskaan ollut mukana sellaisissa. Ylioppilaskekkereissä oli hän voileipäpöytää syötäessä tullut tunnottomaksi ensin jouduttuaan huonoihin väleihin toveriensa kanssa sentähden, ettei hän kuuluisan tarjoilijaneidin kanssa ollut suvainnut juoda "naisten maljaa", sillä hän oli idealisti, ja hän oli kyllin tyhmä siitä puhumaan tullessaan Upsalaan, sillä hän ei tietänyt, että se oli siellä muuttunut haukkumanimeksi. Poistaakseen tämän lapsikamaritunnustuksen kautta saamansa tahran, täytyi hänen koettaa mukailla tovereita kaikessa. Seurauksena siitä oli epäsäännöllinen elämä, mikä päättyi — täysihoitoon.

Siten joutui hän asumaan ruustinnan perheeseen Fjärdingenissä.

Ero hänen entisen ja nykyisen elämänsä välillä oli suurenmoinen. Ennen joi hän kello kahdeksan kahvinsa voineen ja leipineen Novum'issa, nyt saatettiin hän kello yhdeksän mahtavasti katetun pöydän ääreen, jossa oli viinaa, olutta, lämmintä ruokaa ja kahvipannu jälkiruokana.

Seurassa oli tusinan verran muita ylioppilaita, keskustelu oli vilkas, ja koska tavallisesti edellisenä iltana oli hiukan ryypiskelty, niin ei mikään estänyt ottamasta puoli naukkusta. Sellaisen voimakkaan aamiaisen jälkeen täytyi tehdä kävelymatka; tämä ulottui tavallisesti niin kauvas Tukholmantielle, että kello löi jo neljännestä yli kymmenen kun saavuttiin veräjätuvalle; oli siis liian myöhäistä enään mennä luennolle!

Sitte meni hän kotiin, poltti kolme piipullista tupakkaa ja yritti lukea, mutta tunsi itsensä väsyneeksi ja lepäili.

Kuinka olikaan, oli jo päivällinen käsissä.

Päivällisen jälkeen piti elää perhe-elämää kahvin ääressä ruustinnan huoneissa, missä soitettiin quatremains'ia tai huilu-piano-duettoja.

Ruokakuumeen aikana syntyi pahoja ajatuksia ja joku ehdotti, että seura juomalla puolen kannua punssia Nordbergissa tekisi lähempää tuttavuutta. Niin kävi ja tuli ilta, oli syksylukukausi, ja silloin ovat päivät tavallisesti lyhyitä, ja valoisana vuodenaikana on yliopisto sulettu opiskelevilta.

Päivä oli kuitenkin pilattu, kukaan ei tullut illaksi kotiin, kuitenkin luvattiin pyhästi olla toiste tätä tekemättä!

Seuraavana iltapäivänä oli eräs seurasta tenttinyt ja hänen täytyi saada tarjota puolikannullinen päivällisen jälkeen. Sama syy, sama vaikutus. Seurauksena tästä oli epäsäännöllinen elintapa ja ankara katumus, vahvoja päätöksiä olla pistäytymättä kaupungille päivällisen jälkeen, nyt täytyi lueskella.

Kalliille lupaukselleen uskollisena kulki miehemme huoneeseensa miettimään miten paljon aikaa hän oli kadottanut supistettujen aamupäivien tähden, sitä miettiessään vaipui hän syvään uneen.

Hän heräsi ilmeisen virkeänä ja terveenä niin sielultaan kuin ruumiiltaan — hirveä keksintö!

Sillä välin alkoi pimetä, hän sytytti ahkeruuden lampun, kääri yönutun vyötäröilleen, pisti jalat pussiin, pyyhki tomut kirjoituspöydältään, pani piippuunsa, puhdisti kyntensä ja asettui hyvän omantunnon tyyneydellä lukemaan Atterbomin Siare och Skalder, minkä kirjan hänen piti osata tutkinnossa.

Sattumoilta puhalsi pohjoinen tuuli ja ravisti suloisesti vanhaa puukojua; sanalla sanoen kaikki sopi niin hyvin tekemään aseman kunnioitusta herättäväksi, eikä hän mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut tulla häirityksi paitsi siinä tapauksessa, että hänen olisi täytynyt huutaa "sisään" ja avata ovi hämmästyneelle isälle.

Silloin naputetaan kolme kertaa hänen tuolinsa takaiseen seinään.

"Kuka siellä!"

"Minä! Oletko kotona?"

"Olen, mutta minä luen? Asutko sinä siellä, göteborgilainen?"

"Osaatko sinä pelata viiraa?"

"Totta maar!"

"Tule siis tänne, täällä on vaan itägööttiläinen, joka asuu seinän takana."

Yhteensovittelu oli tehty — siksi lukukaudeksi. Siitä syntyi lukukauden kestävä viira — muistiinpanoineen ja vähennyksineen.

Sen päivän jälkeen saattoi ruustinna salaisessa ilmotuksessaan isälle voimakkaalla valalla todistaa, että poika aina pysyi kotosalla illallisien aikana.

Päivät kuluivat nopeasti, sillä ne lyhenivät yhä, nyt kun oli jälellä vain aamupäivät, mutta nekin saattoivat juosta mitä viattomimmalla tavalla. Ruustinna vuokrasi nimittäin ison puurakennuksen, johon hän oli sijottanut kaksitoista täysihoitolaistaan.

Koska hän piti palveluksessaan ainoastaan kahta palvelustyttöä ja näiden täytyi avustaa ison aamiaisen tarjoilussa, saattoi tapahtua, että huoneet jäivät siivoomatta, jos sinne joku aamiaisen jälkeen palasi. Siivoomista odotellessa istuttiin naapurin luona ja juteltiin, niinpä niin, pelättiinpä joskus viatonta lautapeliäkin. Kuinka olikaan, aikaa ei riittänyt lukemiseen vaikka hän asuikin perheessä ja vaikka häntä ei koskaan nähty ravintoloissa, siitä syystä sai hän ansaitsemattoman kunnian päästä ahkeran miehen kirjoihin. — "Mitähän hän tekeekään siellä Fjärdingenissä, koska häntä ei koskaan enään näy täällä virran puolella?", sanoi joku. "Hän on sulkeutunut huoneeseensa ja ahkeroi."

Siten nimittäin saattoi ilman ansioita saavuttaa niin hyvän kuin pahankin maineen.

Joskin hyvinvointi, pakina, soitto, kortinpelaaminen perheen pyhän vaipan varjossa oli uhannut saattaa hänen nimensä isoon jäännösluetteloon, niin jälellä oli vielä pahin seikka.

Illallista syötiin kotona yhä harvemmin, riippuiko tämä sitten nuorten herrojen kyllästymisestä alituisesti uudistuvaan ruokaan vaiko taipumuksesta ulkoelämään ja pelko soittoiltaman tähden, joiden aikana täytyi seurustella salissa, eikä ilman suurinta varovaisuutta eikä ilman painavampia syitä voinut poistua.

Suurella taidolla kokoonliitetty perhe-elämä uhkasi hajaantua ja siihen ilmaantui vielä toinen räikeä epäsointu. Aamiaispöydän ääressä saattoi hyvänluontoinen ruustinna lempeästi moittien ivata:

"Hyvää päivää, herra A. Kuinka olette nukkuneet?… Kas vaan, herra B:eetä. Oletteko olleet matkoilla?"

Huoneeseen astuu kalpea olento väsyneesti kävellen, himmeästi katsellen ja koittaa näyttää niin reippaalta kuin mahdollista.

"Olin asioitteni tähden Tukholmassa!"

"Oliko Tukholmassa hauskaa?"

"Olihan siellä!"

Hän loi katseensa maahan seuran tirskuessa.

"Tarjotkaa herra C:lle silliä; gööteborgilaisilla oli eilen sitsi. Herrat olivat kai göteborgilaisen osakunnan talolla?"

"Minä istuin yksin kotona pastorin seurassa (vanhin täysihoitolainen, pappi, joka luki pastoraalia) ja poikien kanssa (nuorimmat kävivät koulua)."

Oli jotain liikuttavaa vanhuksen tavassa sanoa katkeruuksia; hän oli lempeä nainen, sillä hän oli kokenut paljon.

Siitä syntyi hämmennys ja tietysti oli ikävää; tosin kokoonnuttiin taas illalla kuuntelemaan haparoivia sonaatteja, peukaloita pyöriteltiin ja käännettiin vanhaa valokuvausalbumia kannesta kanteen; kaikki tahtoivat tuon hyvän eukon tähden pysytellä paikoillaan niin kauvan kuin mahdollista eikä kellään ollut rohkeutta eikä sydäntä lähteä tiehensä, niin että ensi kerran eläissään täytyi hänen ottaa ensi askel ja sanoa hyvää yötä.

Sinä yönä syntyi vanhuksen aivoissa hornasta kotoisin oleva ajatus, ettei nuorten miesten ollut hyvä olla yksinänsä — ja hän ilmoitti sanomalehdissä.

* * * * *

Kahdeksan päivää viimeisen ikävän illan jälkeen oli pienessä yhteiskunnassa tapahtunut vallankumous. Kaikki saapuivat säännöllisesti aamiaiselle parhaimpiin vaatteisiinsa puettuina, parrat sievästi ajettuina, hiukset huolellisesti kammattuina; keskusteltiin mutta ei väitetty kuten ennen neljänkyynärän pituisen pöydän yli; ei nyt rymytty vaan puhuttiin puolikovalla äänellä ja yritettiin sanoa nerokkaita asioita ja koitettiin siten saada huomio puoleenvedetyksi enemmän lausutun sanan etevyyden kuin äänen voiman kautta; oltiin ujoja, kilpailtiin ylenmäärin kohteliaisuuksissa, oltiin luonnottomia, teeskenteleviä, tyhmiä — pöydän ääressä istui kaksi tyttöä. Ja kunnon ruustinna oli onnellinen.

Illallisen jälkeen ei puuttunut seurasta ketään eikä sen jälkeenkään!

Mutta sitte neuvoteltiin aamun koittoon saakka, mitenkä nuoria naisia huvitettaisiin. Oli työskenneltävä osastottain. Osasto A. panisi toimeen mäenlaskun, B. kirjottaisi näytelmäkappaleen ja toimittaisi seuranäytännön hyviksi ajoiksi ruustinnan lukukausitanssiaisia varten j.n.e. Kaikki olivat kadottaneet järkensä paitsi pastori.

* * * * *

Oli päästy marraskuun alkupäiviin. Lukukautta pidettiin tyhjiin rauenneena. Viirapeliseura hajosi! Harjoteltiin kappaleita, elettiin humussa ja sumussa, kerrottiin toinen toisille salaisia tunnustuksia, ja vihdoin huomasi sankarimme kauhukseen, että hän oli rakastunut.

Hän ei kestänyt epätoivoansa, vaan hänen täytyi avata sydämmensä porstuasta oikealla asuvalle toverilleen.

Tämä kuunteli hänen tunnustustansa huulilla kummallinen hymy, välinpitämättömänä, säälivänä. Vihdoin hän kysyi:

"Kehenkä?"

"Vaaleaveriseen!"

"Samaan minäkin."

He surkuttelivat toisiansa ja he lohduttivat toisiansa ja he päättivät työllä ja ahkeruudella tukahuttaa hivuttavan tuskan, niin, hän tahtoi nyt heti mennä luennolle, mutta hän menisi ensin hakemaan luentovihkonsa, jonka hän oli unohtanut vierashuoneeseen. Turhaan toveri koetti häntä estää tästä järjettömästä yrityksestä.

Vapisevin askelin kulki hän kerrokseen, seisahtui vierashuoneen ulkopuolelle, naputti ja hän alkoi kysyä, uskaltaisiko hän häiritä naisia.

Viisi miehen ääntä vastasi yhtä aikaa:

"Sisään!"

Lattialla oli ompeluspuut, niiden ympärillä istui viisi toveria neuloen seinäverhon pohjaa, vieressä ruustinna tyttöineen, he kerivät silkkiä.

Kolmena iltana perätysten liikuskeli hän ulkosalla ja hurjasteli; neljäntenä iltana tuli hän kotiin kantaen Laterna Magicaa, jonka hän oli ostanut Rosenbergista. Illallisen jälkeen toimitti hän näytännön, mutta se otettiin vastaan hyvin kylmästi ja arvostelevasta, iltoina sitä ennen oli jo nähty kaksi samallaista näytäntöä!

Sillä aikaa kuin hän mietti ja murehti, toimi viisi.

Mutta hän oli kekseliäs. Hän tiesi ruustinnan menevän torille joka aamu kello 8. Hän epäili tyttöjen olevan seurassa saadakseen oppia. Mikä esti häntä menemästä samaa tietä. Ei mikään.

Hän asettuu portille ja vartioi. Aivan oikein, sieltä tulevat ruustinna ja tytöt kolmen toverin seuraamina, toiset olivat maanneet liian myöhään.

"Kas vaan, siinähän on herra… niin aikaisin liikkeellä!"

Hänen aikeittensa perille oli päästy! Nyt oli jälellä vain paras valtti. Hän pyysi ruustinnan ja tytöt osakuntansa tanssiaisiin, sinne ei päästetty muukalaisia. Nyt oli hänellä tyttö ansassa, ja toverit, ei hän niiden lukua tuntenut, kävelivät ulkona kadulla ja kurkistelivat valaistuihin ikkunoihin. Tämä oli suloista. Ilosta lähtee hän juhlapäivälliselle, juo liian paljon viiniä ja saapuu liian myöhään tanssiaisiin! Voiton varmuudessa oli hän unohtanut pyytää tanssivuoroa. Seuraus: mitään tanssivuoroa ei ollut jälellä häntä varten, naiset olivat loukkaantuneita ja hänen täytyi lähteä ennen illallista!

Viisi toveria oli aivan oikein vartioinut ulkopuolella, he tarjosivat hänelle hyväntahtoisesti käsivartensa, mutta hän hylkäsi tarjoumuksen ja lähti kävelylle epätoivoisena, mielessä kuolemanaatoksia. Hän kulki kirkkomaalle, käveli kiviaidalla Fjärdingstullista johtavaa tietä pitkin ilman, että hänen onnistui taittaa niskansa, hän tutki Rakkarinokan alapuolella sijaitsevia ojia, kunnes hän kadotti muistinsa ja heräsi — lauluun.

Hän makasi lumikinoksessa asuntonsa ulkopuolella; valo heijasti naisten akkunoista ja hänen vierellänsä seisoi viisi toveria laulaen serenaadilauluja.

* * * * *

Joulukuun alkupäivinä sai poika isältään käskyn kirjottautua kenraalitullivirastoon.

Neljätoista päivää ennen joulua kosi pastori ja sai rukkaset!

Ja ne viisi, ne jatkoivat.

MYYRÄ

Kulumassa on jo hänen kahdestoista lukukautensa, hän lueskelee vielä saadakseen oppiarvon, ei hän ole juuri laiska ollut, mutta hän on niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan tule pitäneeksi itseänsä esillä. Hän on nähnyt nuorempien toverien sivuuttavan itsensä, mutta sen sijaan, että se olisi kannustanut, on hän malttanut mielensä. Hän pitää itseänsä upsalalaisena, eikä hänellä ole kiirettä niin kauvan kuin isä nurkumatta lähettää hänelle säästetyistä varoistaan, sillä kuuden vuoden ajalla ovat rahat alenneet arvossa. Hänen onnettomuutensa syynä on hänen aineen valintansa, sillä hän kuuluu siihen joukkueeseen, joka rupesi tutkimaan estetiikkaa, koska se oli uudenaikaista, ja hänen kerrotaan kirjoittaneen runojakin, jotka hän kerran painatti, nykyään hän sen kieltää.

Nyt hän on lihonut, ja lihavuuden mukana katosi kunnianhimo, mutta hänen täytyy nukkua sitä enemmän. Sentähden hän ei koskaan käy muilla kuin yhdentoista luennoilla pikku Gustavianumissa, sillä isossa Gustavianumissa on vetoa; ja hänen hiuksensa ovat ohentuneet. Siellä hän saa joskus kuulla palan viisaustiedettä, toisella kertaa kahdeksannen osan kapittelia Roomalaiskirjeestä, toisinaan pätkän rakennustaiteen filosofiiaa. Hän istuu aina viimeisellä penkillä ikkunan vieressä, mistä on laaja näköala pihalle, hän käyttelee aina linkkuveistä ja on tehnyt syviä tutkimuksia puupiirrostaidossa. Poistettuaan öljyvärisen pinnan voi hän päättää kuinka monta lukuvuotta hän on ollut yliopistossa, sillä hän alkoi leikellä heprealaisia alkukirjaimiaan jo ensi lukukaudella, ja sen jälkeen on pöytiä maalattu vain kolme kertaa. Hän sanoo laskevansa vuosirenkaita.

Heti lukukauden alussa menee hän osakuntatalolle ja lainaa kirjan, Nordbergin Carl XII; sitä käyttää hän nukkuessaan päivällisuntaan, sillä hänen nahkasohvaansa ei ole suotu päänalusinta, ja hän on tutkinut nahan merkillistä ominaisuutta ensin kylmentää ja sitte polttaa.

Hän polttelee yhä vielä piippua, mikä tekee oleskelun hänen huoneessaan epämieluisaksi. Hänen huoneensa on pieni ullakkokamari Svartbäckenissä, jossa hän on asunut jo ensi alusta; katto on ruskea, seinäpaperit ovat ruskeita hän on itse "savuttanut" kamarinsa, sanoo hän mielellään jonkunlaisella ylpeydellä.

Hän syö päivällistä kotona ruokaporttööristä ja aina jonkun hengenheimolaisen seurassa. Hänellä on aina 25 puolipulloa olutta oven vieressä, ja jos keskustelu käy vilkkaaksi, jää hän pariksi tunniksi istumaan pöydän ääreen olutlasineen ja piippuineen; mutta sitte vetää hän päivällisuniaan kello seitsemään. Silloin menee hän hämärän tullessa Phoenixiin juomaan lasin totia erään porvarin kanssa, sillä hän ei pidä ylioppilaista; ne ovat hänestä liian nuoria ja remuavia. Hän tahtoo istua vaiti ja hiljaa sohvan kulmassa pyöritellen savurenkaita keskustelun, mieluimmin poliittisen, liikkuessa tasaisissa kiihkottomissa lauseissa, joiden välimerkkeinä ovat pienet siemaukset ruskeasta totilasista. Jos hän juo enemmän kuin neljä totia, tulee hän kaihomieliseksi, kuten hän sanoo, ja silloin kertoo hän mielellään elämäntarinansa, sitä häpee hän sitten hirveästi seuraavana päivänä.

Hänen tarinansa oli yksinkertainen ja tavallinen eikä se koskenut häntä itseään vaan erästä naista.

Hänellä oli mielihalu, mikä myös oli omiaan pitkittämään hänen oleskeluaan yliopistossa; hän kulki kirjahuutokaupoissa. Ei kirjoja ostaakseen eikä lukeakseen, vaan kuullakseen tarjouksia. Hän piti kirjoja kirjapainotuotteina; hän ei koskaan puhunut kirjan tai tekijän nimestä vaan ainoastaan kirjanpainajan nimestä.

Tänään menee Amund Laurentzonilainen; tahdotteko Ignatius Meurer'in, niin pitäkää varanne lauvantaina. Olisittepa nähneet sellaista Petrina'a; tämä Niclas Vankijff on aika lötys.

Porvari sai toisinaan kuulla tällaisia puheita, ja koska porvari oli sukkela ymmärtämään, levitti hän tuttavilleen sellaisia tietoja, että esim. kuudennentoista vuosisadan suurin kirjailija Johann Kankel Visingsborgilainen oli kirjoittanut oppineen teoksen nimeltä Nils Matson Kiöbing.

Sunnuntaisin söi hän päivällistä porvarinsa luona, jonka jälkeen he molemmat menivät iltakirkkoon kuuntelemaan jonkun jumaluusopinkandidaatin saarnaa.

Niin kului hänen elämänsä — hiljaa ja rauhallisesti, hän ei kenellekään tehnyt koskaan pahaa, häntä ei koskaan härnäilty, hän oli hyvä ihminen, hänellä oli kaikki hyvät ominaisuudet, kävi kirkossa, kirjoitti vanhemmilleen, ei koskaan tehnyt vastaväitteitä, kävi luennoilla mutta ei suorittanut koskaan tutkintoa.

Hän lähti Upsalasta kahdenkymmenenkuuden vuoden vanhana tuntematta mitään katkeruutta opettajia tai tovereita kohtaan yhtä arvossapidettynä ja suosittuna kuin tullessaankin. Sitte antautui hän virkamieheksi vaihtopankkiin ja osti kirjapainon maaseudulta.

YKSINELÄJÄ

Hän ei etsinyt koskaan ketään, hän ei liikkunut ulkona ja häntä oli hyvin vaikea saada tavata. Hän asui kirkkomaan vieressä kahdessa huoneessa ja luultavasti kyökissä, siitä ei koskaan päästy selville.

Hänen eteisensä ovella, mikä oli varustettu himmeäksi hiotulla lasiruudulla, oli selvän selvä ilmoitus: "Tavataan ainoastaan kl. 7 saakka a.p."

Jos kelloa soitettiin, avautui vallan toinen ovi eteisessä, ja ilkeämielinen vanhemmanpuoleinen nainen pisti päänsä esille ja kysyi: "Kuka siellä?" Jollei silloin kohteliaasti vastannut ja ilmoittanut nimeänsä ja osakuntaansa, sulettiin ovi ijäksi. Jos itsepintaisesti vaan soitti, vaikeni kello pian itsestään tai jonkun muun kautta.

Jos sitävastoin pääsi sisälle, sai ensiksi nähdä luonnontuotteiden varaston kasvistoineen, täytettyine lintuineen, hyönteislaatikkoineen ja kalavesisäiliöineen, sitten tultiin vierashuoneen tapaiseen lukukammioon, jossa näkyi puolikuntaisen ylellisyyden jälkiä. Punaisia shakihuonekaluja, koruommeltuja mattoja, verhoiluompeluksilla varustettuja kuluneita patjoja, seinillä öljyväritauluja, vieläpä joku flaamilainenkin tunnetulta tekijältä; kaunis kirjasto, kallis suurennuslasi ja maalaustelineet.

Vaikka vieras olikin vanha koulutoveri, vastaanotti tämä kahdenkymmenenneljänvuotias ihmisvihaaja hänet epäilyn ja vastenmielisyyden sekaisella kohteliaisuudella.

"Anteeksi että kysyn, mutta onko sinulla kalossia? Saanko vaivata veljeä kuivaamaan niitä eteisessä, se on vasta pesty ja…"

Se oli aina vasta pesty!

Hän otti esille sikaarilaatikon.

"Kiitos, etkö sinä itse polta?"

"En koskaan."

"Ah! Mutta siinä tapauksessa en minä tahdo turmella sinun ikkuna-uutimiasi."

"Ei tee mitään, et sinä tänne polttamaan tullut."

"Sinä olet katkera."

"Enpä! Minä muistan, suo anteeksi hyppäykseni, ensimmäisen lukukauteni. Tunsin itseni kerran yksinäiseksi ja pyysin muutamia koulutovereita illaksi kotiini juomaan lasin punssia ja polttamaan sikaarin. Ne tulivat ja polttivat pilalle molemmat huoneeni, turmelivat skottilaisen mattoni ja rähisivät rappukäytävissä. Seuraavana päivänä tulivat ne uudestaan ja heillä oli korttipakka muassaan; tulivat seuraavanakin päivänä, mutta silloin olivat he jo juoneet loppuun punssin ja polttaneet kaikki sikaarit."

"Olisit ajanut ne pihalle!"

"Ei sitä tarvittu; he eivät koskaan tulleet takaisin."

Vierailu oli aina kankea; hän puhui ainoastaan yhteisistä opinnoistamme.

Minä tahdoin mielelläni päästä häntä lähemmälle, vaan en onnistunut; tahdoin tietää hänen elämäntarinansa, mutta hän ei sitä ilmaissut. Toverit sanoivat, ettei hänellä ollut mitään elämäntarinaa, että hän oli piintyneen itsekäs ihminen, joka ei koskaan lainannut, ettei koskaan tietty milloin hän sai vakuutettuja kirjeitä, sillä niistä ei ollut kartoilla ilmoitusta; että hän eli koroillaan ja oli isätön ja äiditön, että hän oli inhoittava ihminen.

He nauraa virnistelivat hänelle nähdessään hänen leveäliereisen hattunsa mäntyjen takaa kruununpuistossa, jossa hän kulki kooten arachnidejä, he irvistelivät hänelle ikkunasta huomatessaan hänet kirjoituspöytänsä ääressä suurennuslasin yli kumartuneena, lopulla he virnuilivat hänelle milloin hän vaan liikkui ulkosalla ja meni postiin, sillä hänellä oli laaja kirjevaihto, he virnuilivat kuten virnuillaan niille, joita ei ymmärretä. Hän oli luoksepääsemätön, salaperäinen, kylmä, kova.

Jos hänelle kertoi kuolintapauksen, sanoi hän: jumalankiitos! Jos syntyi lapsi: lapsiraukka! ja kihlauksesta: hävytöntä! Hän näki kaikki suurennuslasin kautta.

Eräänä iltana kuljin minä hänen akkunansa ohi kirkkomaankadulle päin; rullakartiinit eivät olleet alaslasketut ja lamppu paloi huoneessa kirkkaasti. Hän seisoi keskellä huonetta ja poltti sikaaria. Hän poltti, hän, joka ei koskaan polttanut.

Pysähdyin tekemään huomioitani, mikä ei ollut vaikeata, koska mies asui alimmassa kerroksessa.

Hän näkyi äärettömästi nauttivan sikaarista. Hetken kuluttua asetti hän sen luotaan ja valmistui levolle. Hän siirsi yöpöydän päänalasimen viereen, veti kellonsa ja riisui takkinsa. Senjälkeen kantoi hän esille ison lasikuvun, vesisäiliön ja asetti sen varovasti pöydälle; koska lamppu seisoi toisella puolella, saatoin minä selvästi eroittaa vihreät suolavedenlevät, jotka kelluivat mutta mikään elävä olento ei liikkunut. Hän tuli nyt ulommaisesta huoneesta kantaen kuollutta, fysioloogiseksi valmisteeksi muutettua sammakkoa. Minä painoin kasvot ruutuja vastaan.

Nyt otti hän pinsetillä muutamia lihasäikeitä oikeasta reidestä ja pisti ne veteen; silloin syntyi liikettä levien joukossa, ruuttananpoikaset ja salamanterit kiitivät nyt toistensa yli ja nyt pistäytyi esiin Enteromorphapensaan takaa ruusunpunertava sormi, sitten toinen kunnes kaunis Medusa pyöri esille ja asettui selälleen makaamaan, aukasi sitten suunsa ja tarttui hennoilla sormillaan vielä värjötteleviin lihasäikeisiin ja söi ne.

Silloin hymyili kahdenkymmenenneljänvuotias ihmisvihaaja niin lempeästi, niin lempeästi suojatilleen. Samassa pistäytyi ilkeämielisen vanhan naisen pää hänen olkansa yli ja nainen asetti kätensä hänen käsivarrelleen ja nojautui vallan tuttavallisesti yli lasin katselemaan.

Mikä hän oli miehiään? Taasen arvoituksia.

Nainen katosi; mies paneutui vuoteelleen, makasi hetken nauttien nähdessään vaiteliaan ystävänsä pyörähdellen liikuskelevan ruokansa ääressä.

Eräänä pimeänä iltana oli muuan toveri nähnyt hänen lyhty kädessä hiiviskelevän hautuumaalla. Kuiskailtiin kamalia asioita, minä puolustin häntä, vaan en itsekään tiennyt mitä minun piti uskoman, sillä hän oli intomielinen luonnontutkija. Pidin velvollisuutenani hänen kunniansa tähden kysyä häneltä asian todellista laatua.

Hän suuttui eikä vastannut ollenkaan. Samaan aikaan kierteli toinen salaperäinen juttu. Nuori, erittäin ahkera ja hyvin opinhaluinen ylioppilas oli kykenemättä jatkaa opinnoitaan jo hankkiutunut lähtemään Upsalasta kohti pääkaupungin tuntemattomia kohtaloja. Eron hetkellä toi postinkuljettaja vakuutetun kirjeen, joka sisälsi rahasumman ja jossa luvattiin joka kuukausi yhtä paljon niinkauvan kuin hän opiskeli ja oli ahkera.

Käsiala oli väännelty ja salanimi oli allekirjoituksena. Juttu kierteli kunnes se vanheni ja onnellinen nuori ylioppilas oli kirjevaihdossa tuntemattoman kanssa, joka käytti salanimeä a poste restante.

Minä arvailin erakkoa ja olin kyllin tunketteleva häneltä sitä uudestaan kysymään. Hän todisti minulle asian mahdottomaksi, sillä hän ei suinkaan menisi muuttelemaan suuria hallitsevia lakeja, jotka vuosittain eristävät liian ison ylioppilasluvun, taistelussa olemassaolon puolesta osoittautuu kuka on soveliain jatkuvaan elämään luonnon korkeita päämaaleja varten.

"Ja kuka on soveliain?"

"Tietysti voimakkain!"

"Ja toiset?"

"Ne sortukoot."

"Onko tämä päämaali?"

"Voimakkaammat tarvitsevat heidän kuolemaansa olemassaolonsa tähden."

"Hyi sellaisia lakeja!"

"Minä en ole niitä perustanut!"

Siihen asia jäi; minä uskoin häntä.

Eräänä päivänä luettiin sanomista, että hän oli suorittanut kandidaattitutkinnon. Kukaan ei tiennyt hänen käyneen tutkinnossa. Heti sen jälkeen hän väitteli saaden korkeat arvosanat ja niin oli hän kadonnut.

Kolme kuukautta myöhemmin sain minä kirjeen: Aix Bouches du Rhône Provence. Kirje oli häneltä.

Se henki elämän halua ja rohkeata mieltä. Hän asui rikkaiden sukulaistensa luona Ranskan kauniimmassa seudussa, kaksi peninkulmaa Välimerestä sekä julkaisi nyt kihlauksensa oltuaan kihloissa neljä vuotta. Ja siitä ei tiennyt kukaan!

Hän kirjoitti muun muassa: "Minun puoleltani oli tyhmää olla salaperäinen pikkukaupungissa! jos minä olisin puhunut enemmän itsestäni, ei minusta olisi niin paljon puhuttu. Minä muutan menettelytapaa.

"Päästäkseni olemasta enemmän puheen aineena, paljastan minä yhdellä kerralla sinulle kaikki elämäni salaisuudet.

"Kukako olen? Ah! Toverit ovat sen niin monta kertaa sanoneet, minä olen sen itse todistanut, mutta sinä et usko! Sinä etsit aina jotakin mieltäkiinnittävää! Minä olen, minä minua on pidettykin, vähäpätöinen henkilö, itsekäs; pelkäsin usein, että minua pidettäisiin nerona ja silloin rauhani olisi ollut lopussa. Minä suoritin tutkintoni voidakseni niin pian kuin suinkin vaihtaa Upsalan Provence'en; luulit minun siten menettelevän tieteen tähden. Tiede oli olemassa huvikseni, Upsala oli huvikseni, yksinäisyys huvikseni. Sinä luulet että eletään hyötyä varten; älä sitä luule!

"Mitä tulee nimettömiin rahalähetyksiin, niin olivat ne nimettömiä sentähden, etten tahtonut lisätä vihamiesteni lukua. Luuletko sinä, että hän koskaan olisi antanut minulle sen anteeksi, hän, joka ei voinut minua sietää.

"Minun täytyy sinulle myöskin selittää pari Upsalan historiani tummaa kohtaa. Kuule siis!

"Minun kirkkomaaretkeni lyhdyn valossa koskivat sievää kastematoa, jota minä parastaikaa kuvailin Tiedeakatemian katsausta varten.

"Minun tieteellinen (ha! ha! ha!) kateuteni esti minua itseäni paljastamasta koska olisin joutunut epäluulonalaiseksi ruumiinryöstöstä!

"Viimeiseksi minun elämäntarinani! Tämän kuivettuneen olemassaolon perusteet, syyt tämän maailmanhalveksijan monivuotisiin tuskiin ja katkeruuksiin, olen sinulle, jalo ystävä, velkaa koko totuuden!

"Olin vain seitsenvuotias, pieni valkeakiharainen, avomielinen, turmeltumaton pojan piltti alkaessani polttaa sikaaria. Intohimo kasvoi siinä määrin, että minä kimnaasiin tullessani olin hankkinut itselleni pitkällisen vatsakatarin. Upsalaan tullessani oli myöskin maksani alkanut lievästi oireilla. Ajatteles maksa! Aikaa säästääkseni lykkäsin terveyslähdejuonnin tutkintojeni jälkeen. Vesi Aix'issa on erinomaista ja minä olen paranemaan päin vaan en vielä täysissä voimissani, kuten huomaat. Minä tunnen kuitenkin päivä päivältä, kuinka onnettomuudet lakkaavat, kuinka kohtalo väsyy minua vainotessaan ja kuinka ihmiset parantuvat minä olen jo täällä nähnyt enkelin!

"Siinä minun elämäntarinani. Meneekö se mukiinsa?

"Pitääkö sen olla monimutkaisemman? Ei tässä matoisessa maailmassa ole niin monimutkaista kuin luulet. Luulenpa, että sinunkin pitäisi tulla tänne!"

Seuraavana päivänä minä taas sain kirjeen: Aix, Bouches du Rhône, Provence.

Se sisälsi vain tämän, mikä nosti viimeisen kiven rinnaltani.

J.K. Unohdin sinulle sanoa, kuka se vanha pelottava nainen oli, joka eli arvoituksellista elämäänsä minun kyökissäni. Hän oli minun siivoojattareni.

S:ma.

UHRI

(KAPPALE TALONPOIKAISELÄMÄÄ)

Isällä oli talo Uplandissa, hän oli ollut talonpoikana, mutta eli nyt kartanonomistajana. Hän nautti jotenkin suurta luottamusta paikkakunnallaan, hän oli saanut kunnallisia tehtäviä sekä hajaääniä valtiopäivämiesvaalissa. Sanalla sanoen hän oli arvossa pidetty mies, hurskas, rehellinen, moitteeton ja hyvissä varoissa oleva mies; muuten oli hän hyvin huono ihminen, mutta se oli luonnonvika, josta ei kellään ollut oikeutta häntä moittia, mutta tämä oli hyvin ikävää pojalle, joka sai siitä kärsiä.

Perheelle oli syntynyt suuri joukko lapsia, tulot eivät kasvaneet samassa määrin kuin lasten luku, sentähden täytyi supistaa menoja; tämä ei ollut isän mieleen, hän piti itäindialaisista nenäliinoista ja tahtoi oikein hopeahelalla varustettuja merenvahapiippuja; hän arveli, ettei hänen vaimonsa sopinut käydä puolisilkkiin puettuna koska kerran lautamiehen rouva käytti täyttä silkkiä. Kun hän huomasi näiden pienten toivomuksiensa raukeavan tyhjiin, suuttui hän ensin lapsiin ja piti niitä huonoissa vaatteissa; sitten saivat ne vanhemmiksi vartuttuaan hyödyttää taloa ja vihdoin hoiti hän taloa niiden avulla. Tämä löi leiville, sillä hän piti niitä palveluksessa paljaasta ruo'asta.

Kukaan ihminen ei epäillyt hänessä mitään huonoja tarkoitusperiä, kaikki kiittivät erinomaisia vanhempia heidän kohteliaista ja ahkerista lapsistaan, jotka arkoina ja nälästä vavisten aina tervehtivät niin kohteliaasti. He saivat hyvin vähän ruokaa: "se on terveellistä", sanoi isä, jolla aina oli kunnioitettavia perussyitä huonoille teoilleen; he saivat kurjia vaatteita: "lasten pitää karaistua", sanoi kunniallinen isä, ne eivät saaneet mitään kasvatusta, vaan saivat tehdä työt kuin rengit ja palvelustytöt: "lasten täytyy oppia työtä tekemään"; ja kansan kesken sanottiin: mikä kelpo kasvatus, hän ei ole lainkaan ylpeä, vaikka on noussut omalla voimallaan, sillä hänen lapsensa saavat raataa renkeinä ja piikoina!

Olisivatpa tietäneet, kuinka ylpeä hän oli! Hänessä kuohahti aina tuntiessaan alemmuutensa köyhän pappivintiön rinnalla, jota hän aina koitti ärsyttää riitaan kuntakokouksissa, mutta joka aina niin ylevällä tavalla sai hänet alakynteen asiallisesti valaisemalla kysymystä tietojensa varastoilla. Hänen intohimoisessa mielessään kävi myllerrys tuntiessaan, että kuitenkin oli jotakin, jota ei rahalla voinut ostaa: hän ei voinut täyttää hänen ja papin välistä kuilua vaikkakin hän lisääntyvän varallisuutensa kautta oli saanut kunnioitusta, arvoa ja mainetta osakseen. Pappi käytti sanoja, joita hän ei ymmärtänyt; pappi saattoi solmia yhteen jopa kolmekin ajatusta sekä vetää ne umpeen niin, että tuntui ikäänkuin järjen ympärille olisi vedetty ansa; papin koneistossa oli varmaankin hienompia rattaita; sitäpaitsi — mikä olikin pahinta — pappi oli eräänä sunnuntaina korjannut pari hänen pöytäkirjaansa erehdyksestä joutunutta kirjainta. Joka tapauksessa vihasi hän pappia kaikella sillä voimalla, minkä hänen auran ja varstan ääressä karaistut hermonsa saattoivat kehittää.

Hän tarkasti eräänä iltana lapsilaumaansa ja valitsi isän tarkalla silmällä heikomman pojista. Ikäänkuin sattumalta vei hän hänet syrjään ja puhui hänelle Upsalasta, ylioppilaslipusta, laulusta, valkoisista ylioppilaslakeista ja muusta. Sitten antoi hän pojalle luvan lueskella; mutta, sanoi hän, sinä olet köyhä poika ja sinä saat itse pitää huolta itsestäsi, minä en voi sinua mitenkään auttaa, vaan sinä saat muiden köyhien poikien tavoin itse auttaa itseäsi antamalla kotiopetusta; ja sinä pääset kotiopettajaksi hienoon kotiin, niin on onnesi taattu, on sellaista ennenkin nähty!

* * * * *

Poika pääsi kouluun ja oli ahkera. Toverien ollessa vapaita sai hän lukea, alaikäisten lasten kanssa eikä tämä ollut hauskaa työtä; omat lukunsa valmisti hän öisin. Isä otti omiin hoteisiinsa sen vähän, minkä poika ansaitsi ja osti hänelle vanhempien veljien käytetyt vaatteet: "rahojen pitää pysyä talossa", sanoi hän.

Kuitenkin kamppaili hän läpi nuoruutensa taistellen ja hätää kärsien, mutta vahvalla luottamuksella, sillä hän uskoi tulevaisuuteen. Jahka minusta vaan tulee ylioppilas! tämä ajatus piti häntä pystyssä. Ja hänestä tuli ylioppilas! Juosten lähti hän viimeisillä rahoillaan ostamaan valkoista ylioppilaslakkia; ja sitte käveli hän ulos kaupungista saapuakseen kotiin vanhempiensa luokse; hän sai kävellä neljä peninkulmaa, mutta olihan kevätilta!

Hän kulki pitkän kauhean Vaksalan tien, ja hänen mielestänsä se oli niin kaunis; hän lauloi, juoksi ja huusi ilonsa ilmoille, sillä eihän hän kenellekään voinut ilmaista tunteitaan; aurinko oli hänen takanansa ja hän huomasi varjonsa yhä pitenevän; mutta ympäri kääntyessään huomasi hän kaupungin olevan yhä hänen takanaan, takana olivat Carolina-opisto, linna ja tuomiokirkko, Vaksalan kirkon luo noustessa oli hän jo kerran huomannut niiden hälvenneen silmistään, mutta sitte sukeltautuivat ne taasen esiin. Auringon mennessä mailleen ja leivojen vaijetessa laajoilla pelloilla, tunsi hän itsensä väsyneeksi, hänellä ei ollut yhtään rahaa. Hän jatkoi matkaansa ja kärsi näläntunnetta, sillä paljaan levottomuuden tähden ei hän ollut syönyt koko päivänä. Hän käveli vaan; hän ei enään lauleskellut, mutta hän ajatteli, mitenkä iloisiksi äiti ja siskot tulisivat nähdessään hänen valkoisen lakkinsa. Maa hänen jalkojensa alla alkoi narista, sillä kostea tie oli vielä jäässä. Silloin karaisi hän mielensä ja meni erääseen tupaan. Tuvassa istui kolme talonpoikaisrenkiä kiukaan syrjällä piippua poltellen.

"Anteeksi, antaisivatkohan herrat minulle hiukan maitoa ja saisinko minä yöpyä taloon?"

Nuo kolme herraa katselivat toisiansa, mutta eivät sanoneet sanaakaan.

Hän uudisti pyyntönsä.

"Ei!" kuului vihdoin ystävällinen vastaus, ja kolme miestä vaipui taas samaan hiljaiseen hämmästykseen ja liikkumattomuuteen.

Hän meni tiehensä; maantielle tullessaan kääntyi hän takaisin, nenät akkunassa kiinni irvistelivät nämä kolme herraa.

Seuraavassa tuvassa kohdeltiin häntä ystävällisesti ja ravittiin runsaasti, vaikka hän nimenomaan selitti, ettei hänellä ollut rahoja.

"Hohoo, eipä sen vuoksi, kyllähän rikkaalla Lundmarkilla rahoja on!"

Kansa tunsi hänen isänsä, hänen rikkaan isänsä. Tämä antoi hänelle ajatuksen aihetta.

Hän laskeutui pehmeään sänkyyn ja nukkui hyvästi, mutta uneksi istuvansa koulussa muka kuulusteltavana. Aurinko oli jo noussut hänen herätessään pienessä tuvassa, ja ensi silmäys kohtasi valkeata ikkunalla riippuvaa lakkia; ruusunpunainen silkkivuori loisti valkoisen sametin läpi ja se näytti hienolta ja iloiselta samalla kertaa. Ja hän katseli huonoja vaatteitaan, jotka riippuivat kellokotelolla ja hän tarkasti risaisia saappaitaan ja häpesi, sillä hän muisti eukon sanat.

Samassa avautui ovi, ja palvelustyttö tuli huoneeseen, astui suoraan saappaiden luo ja vei ne harjattaviksi. Senjälkeen kuuli hän ulkopuolella olevasta kyökistä hillittyä naurun tyrskettä; hän punastui häpeästä ja mielipahasta.

Noustuaan vuoteesta ja juotuaan kahvin, jätti hän hyvästi ja uudisti selityksensä ja anteeksipyyntönsä. Eukko vakuutti, ettei hän mitään pyytänyt mutta jos hän tahtoi jotakin antaa tytölle… Kuinka raskaalta tuntuivatkaan hänen askeleensa yli kynnyksen.

Ulkoilmaan päästyään kuuli hän avatusta akkunasta:

"Yhtä saita kuin isäkin! Eipä tosiaankaan ollut enemmän kunniantuntoa… tulee vaan kuin kerjäläinen!"

Silloin meni hän tien varrella olevalle metsämaalle ja purskahti rajuun itkuun; hän ei tietänyt itkikö hän harmista, surusta vai häpeästä; mutta hän tunsi saaneensa sisällisen haavan, mikä vuoti ja myrkytti hänen verensä; sillä hänen mielessään syntyi pahoja ja sairaita ajatuksia. Hän koitti tutkia tunteitaan. Hän huomasi, ettei tämä ollut niin kovinkaan nöyryyttävää, sen opin hän oli käynyt kotiopettajana ollessaan; hän oli saanut istua ajurilaudalla, häntä oli sinuteltu, hän oli saanut joululahjaksi sukkia ja muita tarpeellisia tavaroita, hän oli saanut rahansa takaisin pelatessaan neljäntenä miehenä ja hävitessään preferanssipelissä; tuon tunsi hän vallan hyvin; ei, jokin muu asia tuntui kaivavan hänen sydäntään; hän tunsi kadottaneensa uskon isäänsä, joka aina oli pysynyt hänelle totuuden, kunnian ja rehellisyyden ihanteena. — Kuinka usein hän olikaan kuullut isän sanovan hänelle: ei mikään ole vilppiä halveksittavampaa; en vihaa mitään niinkuin epärehellisyyttä j.n.e.

Mutta hän ilostui taas lähetessään kotia; mielikuvituksessaan kuvaili hän siskojen ja äidin seisovan kuistilla viuhtoen hänelle hänen tullessaan pitkin isoa maantietä, sitte juoksisivat siskot häntä vastaan Tellu kintereillä — tämä silmänräpäys korvaisi hänelle kaiken!

* * * * *

Sunnuntain iltapäivällä kello kymmenen ja yhdentoista välissä sulki hän viimeisen veräjän ja koto näkyi hänelle.

Hän ei nähnyt yhtäkään ihmisolentoa ei kuistilla eikä sen ulkopuolella. Hän koitti laulamalla saada huomion puolellensa, mutta ilman menestystä!

Hän kulkee läpi eteisen yhä laulaen, hän kulkee lastenhuoneen ja poikien huoneen läpi tapaamatta yhtäkään ihmistä; hän menee keittiöön, siellä ei ole palvelustyttöä; vihdoin astuu hän saliin yhä hyräillen "laulajalippua", silloin kuulee hän jymisevän: "hiljaa!"

Hän oli perheen ja talonväen keskuudessa, joka kuunteli äidin lukemaa saarnaa. Lukeminen keskeytyi, mutta ainoastaan hetkeksi, isän katseen vaikutuksesta siirsi äiti silmänsä pojasta ja jatkoi lukemista!

Jälellä oli kamala puolituntinen, kaksi tunnelmaa oli murtanut toisensa ja tenho oli haihtunut.

Kaikki tyyni oli niin ikävää ja kylmää! Saarnan jälkeen otti isä pojan kävelylle. He kulkivat ikäänkuin sattumalta kirkolle jumalanpalveluksen päättyessä.

Isä vastaanotti onnittelut kirkkoväeltä ja oli hyvin tyytyväisen näköinen! Sitte tuli pappi.

"Jumalan rauha, pastori, nyt saatte saarnan apua."

Pastori onnitteli poikaa ja kiitti tarjotusta avusta, mutta kysyi, oliko pojalla jo niin määrätty kutsumus, että oli valinnut itsellensä uran!

"Mitä kutsumuksesta?", sanoi isä. "Hohoo, jopa jotakin, eihän sitä niin ankarasti vaadita, niin monihan rupeaa papiksi!"

He seurasivat yhtä matkaa pappilaan päin. Pian olivat poika ja pappi ilmi keskustelussa, johon isä ei ottanut osaa, sillä hän ei ymmärtänyt, mitä se käsitteli.

Pappilaan päästyä pyysi pappi heitä huoneisiin, mutta isä sanoi jyrkästi: ei kiitos! otti pojan mukaansa ja meni matkoihinsa.

He kulkivat vierekkäin kauvan vaijeten. Vihdoin sanoi isä:

"Ajattelin, ettei sinun kannata ruveta papiksi!"

"En minä siksi ole koskaan aikonutkaan?"

"Etkö?"

"En, minulla ei ole kutsumusta!"

"Vai niin! Mutta minä tahdon, että sinä luet papiksi!"

"Minä aijon ruveta siksi, miksi tahdon, koska minä olen itse opintoni kustantanut —"

Isä ajatteli hetken.

"Jos minä autan sinua opintojen maksamisessa, rupeatko sinä sitten papiksi?"

Hän tarttui pojan käteen ja katseli häntä silmiin.

"En, en voitonhalun takia!"

"Jos minä pyydän sinua?"

"En, minulla ei ole puhdasta uskontunnustusta."

"Ei minullakaan", lohdutteli isä, mutta se ei auttanut.

Keskustelu oli päättynyt. Kummallinen muutos oli tapahtunut isässä näiden tuntien aikana.

Hän oli nyt saanut saman syyn poikaa vastaan kuin minkä hän hiljattain oli tuntenut pappia vastaan; mutta hänen turhamielisyytensä oli suurempi.

Seurauksena oli keskustelu, mikä päättyi pojan lujaan päätökseen kieltäytyä vasten omaatuntoansa saarnaamasta oppia, jota hän ei täydellisesti hyväksynyt. Äiti lähetettiin taivuttamaan häntä rukouksillaan, mutta mikään ei auttanut.

Silloin ajoi isä hänet kotoa pois. Vanhojen opettajien välityksellä sai hän suviopetusta, säästöineen matkusti hän syksyllä Upsalaan ja alkoi lueskella saadakseen arvosanan.

* * * * *

Ensimmäisen lukukauden lopussa oli hänellä ihan selvillä, että tutkinto oikeastaan on rahallinen kysymys, että yliopiston tärkein henkilö on rahastonhoitaja ja että puhe rautaisesta tahdosta, ahkeruudesta y.m. on hölyn pölyä. Syntyi aavistamattomia menoja: sisäänkirjoitusrahat, lunastukset, osakuntamaksut, luennot ja kirjat. Yksi ainoa sanakirja maksoi yhtä paljon kuin millä hän oli aikonut elää koko lukukauden ajan, ja hän eli hyvin säästävästi. Hän asui työläisperheen sisähuoneessa, äiti lähetti kaikessa salaisuudessa pullon maitoa viikossa, minkä hän piilotti ullakolle hirren taakse, pakastaessa täytyi hänen hakata reikä pulloon ja hankkia tarpeensa mistä sai.

Kävihän tämä vielä päinsä, hän oli palelluttanut kätensä, kävihän sekin päinsä, hän heikkeni ja kuihtui huonosta ruuasta, sekin kävi päinsä, sillä tämä ei vahingoittanut hänen sieluansa, mutta siihen vaikutti toinen seikka.

Hän ei voinut maksaa osakuntamaksuaan; omat osakuntalaiset saattoivat vapauttaa hänet siitä yleisessä äänestyksessä osakuntakokouksessa.

Hän seisoi ulkopuolisessa huoneessa sillä aikaa kun hänen nimensä luettiin.

Muuan osakuntalainen pyytää puheenvuoroa ja koska hän ei huomaa anojan olevan läsnä, selittää hän anomuksen halpamaisen voitonhimon aiheuttamaksi, koska isä on tunnettu ainakin hyvintoimeentulevana henkilönä.

Äänestettäessä hyväksyttiin kolmen äänen enemmistöllä hänen pyyntönsä päästä maksamasta lukukausimaksuja.

Hän vetäytyi nyt aivan syrjään, ja ne harvat toverit, jotka ennen olivat seurustelleet hänen kanssaan, nekin vieroitti hän epäluulollaan.

* * * * *

Tuli kevät ja Vapunpäivän ilta. Ylioppilaat kokoontuivat tapansa mukaan illalla torille kulkeakseen lippuja liehuttaen ja laulaen Linnamäelle.

Hän oli juuri ollut kävelemässä pysyäkseen lämpöisenä ja kääntyi juuri Carolinan kulman ympäri nähdessään pitkän jonon tulevan vastaansa. Hän ujostui, hän pelästyi ja tahtoi juosta tiehensä; mutta hän olisi niin mielellään ollut mukana: olihan hänellä siihen oikeus; mutta sitte ajatteli hän sitä kohtausta osakuntatalolla, ja hän häpesi — eihän hänellä ollut mitään oikeuksia.

Nyt ne kulkivat hänen ohitsensa, hänen mielestänsä katselivat kaikki valkoiset lakit häntä, hänellä itsellään ei ollut puhdasta lakkia, päässä oli hänellä vaan hattu, sen hän myöskin huomasi. Hän seurasi kuitenkin jälkisaatossa ja kansa häntä tuuppasi; hän seisahtui muiden katselijoiden joukkoon mäelle; hän työntyi yhä edemmäksi laulajia kohti, hän tunsi vanhoja koulutovereita, mutta ei uskaltanut astua esiin. Ja nyt kajahti "Kevät on tullut" niin riemuisan raikkahasti ja tulet loistivat taivaan rannassa. Täällä oli hän vuotta ennen katedralistina seisonut uneksien sitä hetkeä, jolloin hän saisi olla mukana, ja hän muisti tämän niin elävästi, että unohti itsensä ja yhtyi omaan lauluääneensä.

"Hä, tuki sinä suusi, kun ylioppilaat laulavat!" huusi muuan kisälli ja tönäsi häntä kylkeen!

Siinä oli hänellä nyt todistus siitä, ettei hän ollut ylioppilas!

Hän aikoi myöhemmin mennä kotiin, mutta lähti kuitenkin kaupungille kuuntelemaan laulua ja katselemaan iloisia kujeiluita. Valo loisti kaikista osakuntasaleista; hetken mietti hän mennä oman osakuntansa juhlaan, mutta se maksaa rahaa, ja vaikka hänellä olisikin ollut rahoja, ei hän kuitenkaan olisi uskaltanut mennä sinne. Hänestä olisi kuiskailtu, niin tuo houkkio ajatteli, "liikeneekö häneltä tähän rahoja?"

Hän tunsi, että hänestä sinä iltana oli tulla huono ihminen! Hän oli niin varma siitä, ettei koko suuressa ylioppilaskunnassa sinä iltana ollut ainoatakaan häntä onnettomampaa olentoa — ja kuitenkin oli joukossa monta köyhempää.

Hänessä oli tahra, sellainen, jota ei nuoriso anna anteeksi, ja hän oli kuitenkin viaton; hänestä olisi tuntunut helpoittavalta olla syyllinen, niin hän arveli.

Kotiin palatessaan ja mennessään työläisperheen huoneen läpi, istui koko perhe syömässä hyvin katetun pöydän ääressä.

"Voi jesta, eikös maisteri olekkaan juhlimassa; emme luulleet maisterin kotiin tulevan ennenkuin vasta aamulla varhain!"

Ja sitte kuvailtiin hänelle, kuinka hupaisesti kaikki tapahtuu, kuinka koko kaupunki valvoi koko yön ja kuinka ylioppilaat aamun valjetessa lähtivät linnalähteelle, ja kuinka hauska huominen vapunpäivä oli!

Hän meni omaan huoneeseensa ja aukasi akkunan.

"Sjung om studentens lyckliga dag", kuuli hän. — — "Inga stormar än; Inga stormar, Inga stormar", puhuivat passot vakuuttavasti, mutta hän suuttui niin, sillä hän rakasti vielä totuutta, ja hänessä syntyi pahoja ajatuksia runoilijoista "noista ihmiskunnan imartelijoista", niin hän arveli.

Hän meni levolle, kuuli työmieslasten lukevan iltarukouksensa, ja nukahti siinä varmassa vakaumuksessa, että hän oli mennyt mies.

* * * * *

Kahdeksan päivää sen jälkeen aikoi hän osakuntatalolle lukemaan ilmoitusta haettavaksi julistetusta 15 taalarin suuruisesta apurahasta. Hän valitsi päivällisen jälkeisen tunnin, jolloin hän oli varma siitä, ettei ketään olisi rakennuksessa. Hän huomasi eteisen olevan täynnä päällystakkeja, hän meni läpi lukusalin ja huomasi saliin johtavan oven olevan lukossa, mutta hän kuuli puhuvan äänen. Hän kuunteli, "Arvoisat herrat, koska X:n osakunnalla tänään on kunnia ja ilo nähdä inspehtoorinsa läsnäolollaan kunnioittavan saman osakunnan halpaa pöytää, on meillä sitä rakkaampi syy saada lausua hänet tervetulleeksi —."

Hän tirkisti avaimen reijästä ja näki pitkän pöydän, jolla oli kynttilöitä, viinilaseja ja kukkia; kuraattori seisoi sampanjalasi kädessä kääntyen osakunnan inspehtoorin, professori X:n puoleen — — — ja minä pyydän kaikkien osakuntalaisten nimessä saada esittää maljan, kiitollisuuden tunteet siitä väsymättömästä hyväntahtoisuudesta, jota te, herra professori, aina olette osoittaneet X:n osakunnalle, onnittelun maljan tieteen mestarille, joka siinä määrin olette kohottaneet X:n osakuntalaisten vanhaa nimeä! Eläköön X:n osakunnan inspehtoori!

Hurraa, hurraa, hurraa, hurraa! huusi osakunta ja kunniatoitotukset rämisivät.

Hänen täytyi kuulla jatko ja hän istuutui oven viereen.

Napautettiin lasiin ja salissa syntyi kuolonhiljaisuus.

"Arvoisat herrat, osakuntalaiseni! — Minulla ei ole monta sanaa sanottavaa! Minun osakseni tullut ansaitsematon kunnia pyytäessänne minut vieraaksi loistavaan pöytäänne, on liikuttanut minua suuresti. Tuntuu suloiselta vanhalle miehelle tietäessään olevansa nuorison rakastamana, sitä rakkaammalta, koska tämä nuoriso on syntynyt ja kasvanut kotiseuduilla, niin, nuoret ystäväni, se yhdysside, näkymätön yhdysside, mikä on samoilla kotiseuduilla syntyneiden ja kasvaneiden välillä, on tosiaankin omituinen; ihminen tuntee itsensä ikäänkuin saman äidin lapseksi ja rakastaa toinen toistaan kuin todelliset sukulaiset. X:n osakunta on minulle aina ollut ikäänkuin rakas sukulainen ja huolimatta vähäisestä molemminpuolisesta yhteydestä, olen minä saanut teidät kaikki rakkaikseni — ja minä tunnen teidät kaikki, ei yksikään teistä ole sydämmelleni vieras. Arvelette ehkä, että niin harvoin näemme toisemme? Niinpä niin! Mutta minä näen teidät, minä näen teidät valvovalla silmälläni, sillä minä rakastan teitä!

"Tiedättekö nuoret ystäväni, toisinaan sanon minä itselleni näin: 'Älköön Jumala salliko X:n osakunnan koskaan katuvan sitä hetkeä, jolloin se valitsi minut tähän edesvastuunalaiseen toimeen' —"

Hän juoksi eteiseen saadakseen nauraa sydämmensä pohjasta ja palasi sitten avaimenreijälle.

Inspehtoori seisoi vielä lasi kädessä kyyneleet silmissä ja puhui.

— Kodeissa, nuoret ystäväni, saamme me oppia kaikkea hyvää, kodissa elämme onnellisimman aikamme; kuinka paljon sisältääkään tuo yksi ainoa sana: koti! Ja teillä kaikilla on onnellinen koti — minä tiedän sen! Mutta sentähden tulee teidän olla myöskin kiitollisia! Ajatelkaa isää, joka tekee työtä teidän tähtenne, joka riistää ja raastaa ja kärsii päivän hien ja helteen; teidän tähtenne tekee hän työtä, sillä miksi tekisi hän työtä itsensä tähden — — —

Hän poistui ja kohtasi rappusissa lautasia ja pulloja kantavan vahtimestarin.

Hänestä tuntui ikäänkuin elämä hänessä olisi luiskahtanut umpilukkoon. Hänen mielestänsä valehtelivat kaikki ihmiset, ylioppilaat valehtelivat laulullaan, kuraattori puheellaan, inspehtoori puheellaan, mutta surkeinta oli, että he uskoivat omia sanojaan, inspehtoorihan ihan itki. Vai aiheuttiko sen hiilihappo! He olivat hairahtuneet. Olihan hän vähitellen tehnyt sen huomion, ettei se, mitä ihmisistä sanottiin, ollut yhtäpitävää todellisuuden kanssa. Eihän inspehtoori ollut osoittanut osakunnalle mitään hyväntahtoisuutta, ei hän ollut mikään tieteensä mestari, pidettiinhän häntä hyvin keskinkertaisena; ei inspehtoori tuntenut kaikkia osakuntalaisia, hän näki heidät vain kerran vuodessa kevätpäivällisissä; ja herättihän hänessä sana: koti mitä ikävimpiä kuvitteluja, eikä hänen isänsä tehnyt työtä poikansa hyväksi — paljasta valetta kaikki tyyni.

Illalla kirjoitti hän isälle ja sanoi nyt aikovansa papiksi, sillä hän oli muuttanut mielipidettä erityisissä asioissa.

* * * * *

Kaksi vuotta sen jälkeen suoritti hän erotutkinnon, suoritti käytännölliset kokeet. Hänen elintavoissaan ja ulkonaisessa elämässään on tapahtunut vissiä muutoksia. Hän on loppuun asti taistellut henkisen taistelunsa. Kasvot ovat hiukan vanhentuneet; nenä on enemmän eteenpäin ulkoneva ja sen ääriviivat silmiinpistävämmät, kasvojen iho on kiinteä, keltainen, parran äärtä pitkin kulkee kaksi tummaa varjoa, muutamat lihakset suun ympärillä (buccinatorit) ovat eleellisempiä ja kehittyneempiä ikäänkuin herkkiä hypähtelemään, katse on välttelevä, jos häntä katsoo silmiin, voi hän liikutella silmäteräänsä, niin että voisi luulla näkevänsä sokean, arasteleva on pieni tumma silmäteränreikä, josta sielu säteilee; otsa on korkea, mutta siinä näkyy entisen hiusrajan paikka; kädet ovat kuihtuneet, mutta hän on lihonut.

Hän tutkii saarnaoppia ja kateketiikkaa.

Kun hän seisoo kateeterissä ja puhuu suoraa päätä, on hän kaunopuhuja, mutta hänessä huomaa enemmän selittelevän puhujan kuin saarnaajan.

Kateketiikka on hänelle vastenmielinen, mutta hänen täytyy, sillä hän on ankarasti velvollisuutensa tunteva mies. Kello kuuden aikaan aamulla tulee hänen kyseltäväksensä kolme Prinssinkoulun pahankurisinta poikaa, näiden tulee päivemmällä antaa näyte opettajansa taidosta vastaamalla muutamiin katkismuskysymyksiin; lapset eivät mielellään nouse makaamasta sopimattomaan aikaan, sentähden ovat he unisia ja uppiniskaisia, mutta koska he ovat köyhiä, pitävät he raha-avusta. Tämän tietää moni ihmistuntija ja siksi käyttää hän tätä tavallista ja luvallista keinoa.

Nämä hänen kaksi välivuottansa eivät olleet hauskoja, tosin oli hän luennolla saanut seuraa, mutta nämä nuoret miehet eivät olleet miellyttäviä, sillä he olivat hänen mielestänsä sivistymättömiä ja sitäpaitsi pitivät he häntä tarkasti silmällä ja seurustelivat erään professorin perheessä.

Vaikealta oli hänestä tuntunut tottua siihen tyrannimaiseen tapaan, millä opettajat häntä kohtelivat, ja puhuttelusana sinä tuntui ikäänkuin hänet olisi siirretty koulun penkille; tämä vaikutti häneen niin masentavasti, että hän luuli harhakuvaksi koko työskentelynsä poikavuosista saakka, hän epäili ylimalkaan kaikkea kehitystä.

Taistelu oli ollut ankara! Hänen ensimmäinen elinjaksonsa oli päättynyt epäilyihin päättäessään ruveta papiksi, mutta hän ei tyytynyt siihen, vaan heittäytyi ehdottomaan typeryyteen.

Hän tahtoi todenteolla tulla kristityksi, mutta hän ei voinut; hän tahtoi tutkistella itseään kieltäymyksien, itse hankkimien kärsimyksien kautta, mutta hän ei päässyt innostukseen. Kerran kiinnitti hän seinälleen painetun kehoituksen "Tule Jesuksen luo!". Tosin hän sentähden kärsi hiukan pilkkaa, mutta tämä oli niin vähän verrattuna siihen, mitä hän ennen oli kärsinyt, niin että hän otti taas alas kehoituksen.

* * * * *

Vanhempien ja sisaruksien läsnäollessa vihittiin hän papiksi Tuomiokirkossa. Isä otti hänet vastaan ristikäytävällä ja suuteli häntä, äiti itki, siskot myöskin. Hän oli tapansa mukaan kylmä ja tyyni.

Ajan täyttyessä sai hän apulaispapin viran kotipitäjässään.

Nykyään pitävät seurakuntalaiset hänestä hyvin paljon, häntä pidetään hyvänä ja rehellisenä miehenä, ja kunnon mies hän onkin, mutta vieraat, kaupungista tulleet ihmiset sanovat hänestä, kuunneltuaan hänen saarnaansa kirkossa, että hän on "kuollut."

Isän parissa seurustelee hän hyvin tuttavallisesti; he pelaavat lautapeliä lauvantaisin ja syövät yhdessä päivällistä sunnuntaisin.