Produced by Tapio Riikonen

MERIMIEHEN MATKAMUISTELMIA I

Ja haaksirikko

Tositapausten mukaan kertoi

AUKUSTI H. [HÖGMAN]

Tampereen Kirjapaino, Tampere, 1889.

Elokuun ilta v. 1876.

Sakea sumu peitti vaipallaan luonnon-ihanan seudun Glascowin kaupungin ympäristöllä.

Jokainen noilla Brittein viheriöitsevillä saarilla käynyt tuntee hyvin tuon ikuisen sumun, joka ei hetkeksikään vallan näkymättömiin poistu, etenkään sellaisista seuduista, joissa suurempaa liikettä harjoitetaan, nimittäin laiva- ja tehdasliikettä. Sillä semmoisissa satamapaikoissa muun muassa ovat kivihiili-lastauspaikat, jotka lakkaamatta täyttävät ilman kivihiilen tomulla, koska niissä korkeista torneista rautatien lastivaunuista pitkin sitä varten valmistettuja rännejä myöten syöstään kivihiiliä suorastaan laivan ruumaan, joten suurikin laiva muutamassa tunnissa tulee täyteen lastiin.

Tuohon ainaiseen pilvivaippaansa onkin kunnon Glascowilainen tottumuksesta niin mieltynyt, että hän ei oikein viihdykään muualla, missä tämä hänen synnyinmaansa pilvinen taivas puuttuu.

Päivä oli ollut paahtavan kuuma ja ilma tyyni koko päivän. Mutta tyyni ei ollut minun mieleni. Rauhaton oli sydämeni, myrsky raivosi rinnassani; omaatuntoani kalvoi katumus mennyttä hurjaa, hyödytöntä elämää muistellessani ja tutkiessani, kuinka himojeni orjaksi antautuneena juoppouden jumalan palveluksessa olin riehunut.

Yksinäisyyttä haluten, raitista ilmaa kaivaten, lähdin Boarding-hausista (merimies-majasta) ulos kävelemään. Jonkun ajan kuljeksittuani katua ylös, toista alas, ohjasi sallimus askeleeni satamaan ja sieltä taasen eteenpäin meren rantaan. Vihdoin tuntiessani pientä väsymystä, huomasin mielestäni mukavan levähdyspaikan, johon istahdin, nauttiakseni raitista meri-ilmaa täydellä halulla.

Vähitellen vaivuin ajatuksiini, ihaellen avaraa näkyalaa ja meren aaltojen majesteetillista kohoelemista ja laskemista. Nousuvesi oli juuri ruvennut laskeutumaan, se kun aina säännöllisesti laskeutuu kuusi tuntia ja taasen samanverran aikaa nousee, — niin, nousuvesi oli juuri ruvennut laskeutumaan, ja laivatokkain sulut olivat suljetut; sillä jos ei niitä laskettaisi tiviisti kiinni, niin juoksisi vesi kuiville laivatokista, ja laivat jäisivät kuivalle maalle.

Ilta-aurinkokin ikään kuin väkivallalla tunkeusi sumun lävitse, hälventäen hetkeksi savupilvi-vaipan, osoittaakseen kirkkautensa voimaa ja viehättäen lumoavalla kauneudellaan ja harvinaisella värityksellään, minua kumminkin, joka en ennen ollut semmoista tullut huomanneeksi.

Tätä ihaellessani tunsin itseni sanomattoman vähäpätöiseksi, kurjaksi olennoksi, hyödyttömäksi, yksinäiseksi, onnettomaksi kuljeksijaksi, niinkuin tosin olinkin. Vähitellen näin vaivuin haaveiluun, aatemaailman lentäväksi linnuksi. Eteeni selveni kurja tilani, hulivilielämäni hedelmä.

Olin jo ollut kaksi vuotta, melkein puoli kolmattakin, poissa kotimaastani, josta olin lähtenyt muka rikkautta ja rauhaa etsimään, kunniaa ja viisautta kokoomaan.

Kuinka olin käyttänyt tuon ajan? Olinko edistynyt toiveissani? Missä olivat nuo haaveksitut rikkaudet, joita olin niin toivorikkaana kokoomaan lähtenyt?

Tuonlaisia ynnä muita semmoisia kysymyksiä soi omassatunnossani. Mitä noihin voin vastata, mitenkä itseäni puolustaa?

Niin, ensinnäkin täytyi huomata, että lompakkoni oli typi tyhjä; eikä ollut mitään säästöön muuallakaan joutunut.

Mihin olivat nuo jotenkin runsaat ansaitsemani varat joutuneet; mihin ne olivat uponneet?

Tunnustaa täytyi, että nuo lukuisat, kirotut merimiesten ystävät olivat ne ystävällisesti huostaansa korjanneet, kun ei merimies raukka itse niitä voinut säilyttää; ja siellä ne olivatkin niin hyvässä tallessa, ettei ikinä niitä enään nähdäkään tarvinnut.

Keitä nuo ystävät sitten ovat, jotka niin hyvää huolta pitävät tuhmista meripojista, jotka eivät itse kykene rahojaan säilyttämään?

Niin, noita ystäviä on merimiehellä sangen paljo. Ensinnäkin laivan saapuessa ulkomaiseen satamaan, tulee heti laivaan joukko ystävällisiä niinsanottuja "runareita" (merimies-majojen isäntien kätyreitä). Niissä on aina joku, joka osaa kieltäsi puhua, joka on maanmiehesi. Hän tarjoo sinulle tupakkaa, viinaa, ja jos et noin väkevää rakasta, niin on hänellä viiniäkin, tuota oikein "puhdasta viinimarjan mehua," jota hän tervetulijaisiksi tarjoo, kehoittaen ottamaan "aika siemauksia." Ei se mitään maksa, hauskaahan on, kun saa tavata kansalaisensa. Tarjoopa vielä rahaakin, jos haluttaa tulla ehtoolla maihin, jossa sitten tuo herttainen runari vie paikasta toiseen ja näyttelee kaikenlaisia huvipaikkoja ja kauniita "restarationeja."

Niihin mennään sisään ja juodaan lasia pari kolme, taasen tervetulijaisiksi; eikä sekään mitään maksa. Täytyyhän ensikertalaiselle tuonverran tervehdykseksi tarjota. Ei kestä kiittää, tervetuloa vastakin!

Runari iskee vaan silmää isännälle heti huoneesen tultua, ja sen masteri (isäntä) hyvin ymmärtää; mutta outo merimies ei sitä huomaa.

Näin käydään sitten "kestissä" parissa, välistä kolmessakin paikassa, ja sitten mennään "runarin Boarding-hausiin," jossa mistres (rouva), missis (talon neiti) ja master (isäntä) ottavat mitä herttaisimmalla tavalla tulijaa vastaan ja jossa häntä sitten vielä kestitään ruoalla ja juomalla.

Viimein masteri ja runari sulasta ystävyydestä rupeavat tarjoomaan hänelle parempia palkkoja vähemmästä työstä ja parempaa ruokaa, jos vain jättää nykyisen laivansa ja tulee heidän luoksensa asumaan.

Mitäs muuta kuin suostutaan ystävällisen, helläsydämisen, isällistä huolta pitävän masterin neuvon mukaan jättämään vanha huono laiva ja niukkaa palkkaa maksava kapteeni.

Seuraavana iltana on runari taasen laivassa. Hän on tullut kenenkään huomaamatta. Mutta eipä haittaa, jos ken tahansa huomaakin. Hän on merimiehen puvussa ja tulee tapaamaan tovereitaan. Hänen neuvostaan merimies pyytää kapteenilta rahaa ostaaksensa niitä ja näitä, välttämättömän tarpeellisia vaatteita y.m. Kapteeni sattuu olemaan hyvänluontoinen, luulee miehen todellakin tarvitsevan, koska hän niin hartaasti pyytää, ja antaa hänelle välistä enemmänkin kuin tulevaa olisi. Välin toki sattuu niinkin, ettei kapteeni olekaan niin herkkä antamaan, joten merimiehellä on monen kuukauden palkka säästössä.

Mutta ei se esteeksi ole, karataanpa sittenkin; pianhan semmoiset summat takaisin tienataan.

Runari auttaa yön hiljaisuudessa ja pimeydessä tavarat, kistun, säkin ynnä muut veneellä maihin. Rannalla odottaa suljettu cabi (vaunu) tulijaa, ja tulisella vauhdilla mennään Boarding-hausiin, josta "ei vaadita merimieheltä maksua."

Sitten eletään iloisesti masterin luona; siellä on ravintola; sieltä saa, mitä haluttaa; maksuista sitten sovitaan.

Jos on itselläsi rahoja, vie runari sinun tanssisalonkiin, jossa on juomalat kaikissa neljässä nurkassa. Siellä istuu viehättäviä naikkosia, jotka hymyhuulin heti tulevat vastaan. Luulisi noita hienoimmiksi herrasnaisiksi, niin hienoja ja kauniita ne ovat.

Hetken niitä näitä juteltuanne, kysäisee kaunottaresi, mitä tahdot juoda. Vastattuasi neitonen samassa tuo pyydetyn lasisi, taputtaen sinua poskelle, eikä jätä lasillista samaa ainetta itsensäkin varalle tuomatta.

Tuossa äkki pikaa tutustutte. Samassa musiikki salongin lehteriltä kajahtaa, pakottaen sinut kaunottaresi kanssa tahdin mukaan pyörimään ympäri salongin, vaikka et tanssissa muutoin mestari olisikaan.

Sen jälkeen tuntee sulottaresi itsensä niin pahoinvoivaksi, että et voi etkä henno olla menemättä häntä saattamaan salongin käytävän toisella puolella olevaan pieneen kammioon, jossa hän tilapäisesti asuu. Siellä taasen tarjotaan jotakin vaivoistasi, kohteliaisuudestasi juotavaksi. Ja niin sitten jatketaan hurjia huvituksia, joista kaikista et tietysti selviä vähemmällä, kuin että lähtiessäsi on lompakkosi kelpolailla keventynyt.

Sillä tavoin sitten eletään, niin kauvan kuin masterisi hyväksi näkee. Koko ajan runari sinua uskollisesti seuraa, mihin menetkin. Lopuksi laittaakin isällinen Boardingmasterisi sinut tuohon luvattuun uuteen ja parempaan laivaan, jossa tulet nauttimaan luvattua suurta palkkaa, eikä tarvitse sinun itse tuosta ollenkaan huolehtia.

Kun sitten tulet tuohon ulkomaiseen muhkeaan laivaan, seuraa sinua runarisi uskollisesti, kunnes laiva on jättänyt sataman. Kaikki tämä ystävällinen apu ei maksa mitään; mutta perästä kuuluu, sanoo torventekijä.

Runari jätti viime laivasta saadun päästötodistuksesi kapteenille, sai ennakkokuitin, jolla hän kolmen päivän kuluttua laivan lähdöstä nostaa kuukauden palkkasi, joskus kahdenkin, aina sen mukaan, kuinka pitkälle matkalle laiva menee.

Siten saat nauttimasi vierasvaraisuuden ja ilon maksaa kahden kuukauden työlläsi, josta muutoin olisit saanut sata tahi kaksi sataa markkaa omaan taskuusi. Näin menevät rahasi, jotka hielläsi ja väelläsi, usein hengen vaarallakin olet ansainnut, kapakoitsijain tiskin laatikoihin ja pohjattomiin taskuihin, noitten samaisten, jotka näillä kerrotuilla ynnä monilla muilla keinoin koettavat vetää puoleensa kokemattomia merimiehiä, samoin kuin kaikkia muitakin, jotka heidän viehättävän näköisiin pauloihinsa antauvat.

Oi kuinka monta tuhatta nuorukaista ovat nämä perikatoon vietelleet. Lukemattoman paljo olisi niitä merimiehiä, samoinkuin muitakin nuorukaisia, jotka eläisivät onnellisina, rikastuisivat sekä henkisesti että aineellisesti ja säilyttäisivät niin hyvin ruumiinsa kuin sielunsakin voimat turmeltumattomina, jos ei näitä juomatemppeleitä olisi. Mihin kaikkiin saastaisiin synteihin ja hurjuuksiin juuri nämä ovat syypäinä! Kuinka monet tuhannet katkerat kyyneleet ovat vuotaneet onnettomain vaimojen kalpeille, kuihtuneille kasvoille ja poskipäille, kunnes he ovat kadonnutta onneaan surren, pakahtunein sydämin ja murtunein mielin, kolkkoon hautaan sortuneet! Kuinka moni isä, äiti, sisar ja morsian ovat saaneet nähdä rakastettunsa näitten uskollisina palvelijoina loassa ja kaikenlaisessa saastaisuudessa matelevan, kunnes vihdoin ovat joutuneet ennenaikaiseen juomarin hautaan.

Olenpa itse tässä rannalla istuja, yksi näitä tälle tielle joutuneita?
En liene rahtuakaan parempi; semmoiselta kumminkin ulkoasuni näyttää.

Purjekankaiset omatekoiset housut, pluusi samaa hienoa ainetta, suuret, raskaat merisaappaat, vanha, haalistunut merimiehen takki ja hattu, jonka ikää olisi vaikea määrätä.

"No," kysynette, lukijani, "kuinka noin huonoissa vaatteissa olit?
Missä olivat paremmat?" — Mutta sitähän nyt juuri olen selittänyt.

Näitä ajatellessani havahduin vihdoin ja keksin, etten ollutkaan enään yksin rannalla. Tähän matkan päähän, muutaman purjeveneen luokse oli ilmaantunut pieni seurue, joka näkyi hankkivan vesille. Parhaallaan näkyi pari merimiehen pukuun hienosti vaatetettua nuorta miestä lykkäävän venettä vesille. Seuralaisina näkyi olevan kaksi naista, toinen vallan nuori neitonen, toinen näytti jo ikänsä jälkipuoliskolle joutuneen.

Pojat olivat saaneet veneen vesille ja soutaneet sen laiturin portaitten viereen, avanneet purjeet ja asettaneet kaikki kuntoon.

Mutta mitä lienevät naiset odotelleet, kun eivät astuneet veneesen? Kentiesi lisäseuraa, arvelin itsekseni. Pian kuitenkin näyttivät odotteluun kyllästyneen, ja hiljakseen he astuivat veneesen.

Minusta tuntui, kuin joku surullinen aavistus olisi sydäntäni painanut ja kuin olisin tuon seurueen jo entuudesta tuntenut, niin että minua halutti tarjoutua heidän apumieheksensä. Olipa juuri kuin joku olisi sanonut, etteivät nuo pojat ole täysin kykeneviä venettä purjeineen hoitamaan, heitä varmaan kohtaa onnettomuus.

Olin juuri lähestymäisilläni heitä, kun huomasin ulkoasuni, joka ei suinkaan ollut luottamusta herättävä. Häpeissäni käännyin takaisin, alakuloisena luopuen aikeestani, ja istahdin jälleen takaisin samalle paikallani, josta voin nähdä kauvas merelle päin. Päätin seurata katseillani noita outoja suosikkejani, sillä semmoisiksi olivat nämä henkilöt muutamissa silmänräpäyksissä muuttuneet.

Istuin siinä ja seurasin silmilläni purjehtijoita, jotka nyt myötätuulen tasaisesti puhaltaessa kiitivät eteenpäin hyvää vauhtia. Alku näytti siis varsin lupaavalta ja huvittavalta.

Mutta nyt huomasi tottunut merimies-silmäni kaukana taivaan rannalla jotakin, joka näytti toteuttavan kummallisen pelkoni ja aavistukseni. Se oli pieni musta pilkku taivaan äärimmäisellä rannalla, taivaanreunan ja merenpinnan välillä.

Pilkku suureni sanomattoman nopeasti, läheni lähenemistään; kummallinen suhina kuului kaukaa sieltä päin, mistä tuo musta hirviö läheni.

Mikä tuo hirviö oli? — Jokainen valtamerillä kulkenut merimies tuntee sen. Se on hirmumyrsky, joka usein menee yhtä joutuin kuin tuleekin. Mutta onneton on se pursi, niin pieni kuin suurikin, joka silloin ei tiedä eikä ymmärrä olla varoillaan.

Semmoinen näytti minunkin purjehtijaini kohtalo olevan; sillä huolettomina, uhkaavaa vaaraa tietämättä kiitivät he eteenpäin täysin purjein noin englannin penikulman päässä rannasta.

Minä juoksin kuin mieletön laiturilla huutaen heille, huitoen nenäliinaani heille varoitukseksi ja vielä ampuen pari laukausta mukanani olevasta revolverista. Mutta kaikki turhaan. He eivät kuulleet; syöksyivät vaan suoraan vihurin suuhun.

Viimeinkin, Jumalan kiitos, huomaavat vaaran, hyppäävät purjeita laskemaan. Mutta se oli liian myöhäistä; vihuri kerkisi jo saavuttaa heidät sitä ennen.

En voinut olla silmiäni ummistamatta. Kuulin sydäntä vihlovan hätähuudon, toisen ja kolmannenkin. Jännitin silmiäni nähdäkseni purjehtijoita; mutta mitään ei näkynyt.

Tuolla huomasin veneen, pohja ylöspäin, ja veden pinnalla muutamia ihmisen päitä, jotka pyrkivät venettä kohden. Tuontuostakin kaikui korviini haikeita hätähuutoja.

En tiennyt, miten sain nuttuni ja saappaani riisutuksi. Huimaavaa vauhtia riensin rantaan, ja loiskis olin vedessä, halkaisten kuohuvia laineita tulisella innolla. Myötävirta auttoi minua eteenpäin onnettomuuden paikkaa kohden.

Lähenin yhä onnettomia tuulen ja meren pauhatessa. Usein peittivät risteilevät aallot minun, että olin läkähtyä. Mutta vihdoin sain aalloissa riisutuksi taas osan vaatteitani, jotka tietysti jäivät mereen. Sain ikään kuin uusia voimia, ja silmäni olivat luodut ainoastaan yhteen kohtaan, nuoreen naiseen, joka näkyi viimeisiä voimiaan ponnistaen koettavan pysytellä aaltojen päällä.

Mutta oi kauhua! Nyt hän upposi, enkä ollut kuitenkaan hänestä etempänä kuin noin viiden sylen päässä. Ainoastaan muutamia voimakkaita vetoja ja potkauksia vielä, ja pian olin samalla paikalla, missä hän upposi. Aioin juuri sukeltaa hänen jälkeensä, kun oikealla sivullani kohosi vedestä kätönen ja pitkät mustat hiukset.

Salaman nopeudella tartuin hukkuvan käteen ja hiuksiin molemmin käsin, joka temppu itsenikin saattoi upoksiin. Mutta muutaman silmänräpäyksen kuluttua olin taasen pinnalla taakkoineni. Heti pyörähdin selälleni, vedin tiedottoman neidon samoin selälleen vasemmalle puolelle rinnalleni, pidin hänestä vasemmalla kädelläni, koettaen kohottaa hänen kuolon kalpeita kasvojaan vedenpinnan yläpuolelle.

Sillä tavoin sitten pyrin voimieni takaa rantaa kohden. Mutta nyt tarvittiinkin monta vertaa suurempia ja kestävämpiä voimia, sillä nyt oli kuljettava vasten virtaa. Se ei tosin enään ollut kovin väkevä; mutta nyt olikin vaan toinen käsi ja jalat vapaat, toinen käsi kun piteli tuota uinailevaa impeä rintaani vastaan likistettynä.

Hitaasti kului matka. Lienen ollut noin puolimatkassa, kun rupesin tuntemaan voimaini loppuvan. Hurjasti koittaen ponnistaa viimeisetkin voimani, tunsin kuitenkin, miten liikkeeni heikontuivat, miten jäseneni rupesivat kangistumaan. Tuhansia tulitähtiä säihkyi silmissäni. Yhtäkkiä musteni kaikki; minä kuulin veden kohisevan korvissani pääni yläpuolella.

Suonenvedon-tapaisesti kiersin molemmat käteni neidon vyötäisille, enkä sitten tiennyt mitään. Tuntui vaan siltä, kuin joku olisi tarttunut niskaani ja aikonut minua kuristaa. Tunsin, että minut äkkiä vedettiin ylös, ja kuulin ääniä; mutta en eroittanut sanoja, vaikka kuuluivat aivan läheisyydestäni. Tuntui ikään kuin olisi minua kuljetettu jossakin loiskuvassa vesiastiassa läpi ilman ylös, ylös korkeuteen; ja kuta korkeammalle tulin, sitä selvemmin rupesi ruumiissani tuntumaan ikäänkuin se olisi ollut pantuna jäihin.

Vihdoin heräsin, sain silmäni auki ja näin olevani makaamassa rannalla suuren väkijoukon keskellä. Pari poliisia koitti irroittaa käsiäni ja eroittaa jotakin naisolentoa sylistäni.

Käteni aukesivat kuolon puristuksesta, ja nainen vietiin lähellä odottavaan vaunuun. Minä kummastelin ja katselin ympärilleni. En ymmärtänyt, mitä kaikki tämä merkitsi. Kysyin lähellä seisovilta, missä olin ja mitä pahaa olin tehnyt, koska poliisit herätessäni käsirautoja olivat pois ottamassa.

En kerinnyt saada mitään selvää vastausta. Joukosta kuului vaan joku sanovan: "älä pelkää Jack (merimies); sinä olet oman henkesi uhalla pelastanut merihädästä kaupungin rikkaimman laivan-omistajan ainoan tyttären".

Nyt selkeni muistini. Muistin tuon pienen seurueen rannalla; muistin, kuinka hyppäsin korkealta laiturilta mereen; muistin hurjan uintini onnettomuuden paikalle; muistin, kuinka viimeisessä silmänräpäyksessä sain hukkuvan nuoren naisen kiinni; muistin taistelun myrskyissä hyökylaineita vastaan uidessani rantaan päin takaisin. Ymmärsin nyt, että olin itsekin ollut hukkumaisillani, mutta jollakin tuntemattomalla tavalla tullut pelastetuksi.

Kaikki nuo ajatukset ja muistot lensivät mieleeni muutamassa silmänräpäyksessä, ja minä tajusin kaikki, nähdessäni veden vielä valuvan vaatteistani.

Puoli alastonna aioin rynnätä hakemaan vaatteitani ja kenenkään huomaamatta poistua koko paikasta. Mutta kummakseni huomasin, etteivät jäseneni tehneetkään tehtäväänsä. Kaaduin kuin pölkky maahan, eikä minussa ollut miestä jälleen pystyyn nousemaan. Tämän muutkin huomasivat; muutamat sitä nauroivat, toiset järkevämmät surkuttelivat minua, kun ymmärsivät tilani.

Vihdoin väkijoukon mentyä rantaan jotakin katsomaan, rupesin nelinryömin raastamaan itseäni tapaustantereelta. Onnistuinkin niin paljon, että pääsin saman kiven luo, jolla olin istunut ennen onnettomuuden tapausta ja joka ei ollut monen kyynärän päässä minusta.

Siinä näkyivätkin olevan pluusi, nuttu, hattu ja saappaat. Olisin kernaasti pukenut nuo ylleni, mutta en voinut jäsenteni kankeuden tähden.

Mutta palatkaamme kertomaan, miten oli muiden purjehtijain käynyt, sillä heidän osaksensa ei minun apuni riittänyt, koska koko huomioni oli kiinnitetty neitoseen, jota riensin pelastamaan.

Kun olin huomannut purjehtijain onnettomuuden ja hädissäni huutanut sekä revolverini laukaissut, olivat nämä herättäneet muutamien herrasmiesten huomion. He olivat myös nähneet minun mereen hyppäävän. Ensin luullen minun olevan itsemurhan aikeissa, aikoivat he rientää minun aikomustani estämään. Mutta samassa havaitsivat he asian todellisen laidan nähdessään minun uivan ulospäin, ja kuultuaan hätähuudot, huomasivat he, missä apua tarvittiin.

He olivat rientäneet rannasta irroittamaan venettä, jolla sitten tulivat apuun ja ehtivät paikalle juuri silloin, kun minä pelastettavani kanssa olin uppoamaisillani. He saivat minua kauluksesta kiinni ja niin vetivät meidät veneesen.

Toisia veneitä oli myös rientänyt lähellä olevista laivoista onnettomuuden paikalle ja saivat pelastetuiksi vanhemman pojan ja toisen naisen, joka oli sekä poikain että tytön äiti. Poika oli saanut äitinsä hinatuksi veneen kölille, jossa he töintuskin olivat voineet pysytellä siksi, kun apu saapui. Nuorin poika oli saanut hautansa aalloissa, ja hänen ruumiinsa saatiin ylös ahkeran hakemisen jälkeen vasta toisena päivänä. Vanhempaa poikaa ja äitiä tuotiin rantaan juuri silloin, kun minä virkosin, ja ihmiset juoksivat katsomaan tulijoita, samassa kun minä koin pyrkiä pois heidän joukostaan.

En ollut vielä kauvan maannut piilopaikassani, kun kuulin, miten minua etsittiin. Kuulin jonkun sanovan: "minä tahdon nähdä tyttöni pelastajan; hakekaa hän esille; kaksi puntaa sille, joka hänet löytää."

Samassa saapui muutamia kiven luo huutaen: "Täällä on! Täällä on!" Ja ennen kuin kerkisin mitään vastusta tehdä, tarttuivat muutamat miehet minuun ja veivät kantaen sen luokse, joka oli vaatinut minua etsimään.

Nähtyään minut ja huomattuaan tilani, käski hän viedä minut vaunuihinsa, johon jo rouva ja poika olivat juuri astuneet. Itse istui hän ajajan viereen, ja sanaa lausumatta lähdettiin tulista vauhtia kauppaneuvoksen kotia.

Tyttö jo kuului olleen kotona turvassa, ja pikaisen lääkärin-avun saatua oli hän jotenkin vironnut.

En rupea tässä kuvaamaan isän, äidin ja pojan tunteita. Kukin ne arvannee ilmankin. Sen tunsin vain, että heidän silmänsä olivat erinomaisen kiitollisina ja lempeinä luodut minuun. Ei kukaan puhunut sanaakaan; oli ikään kuin olisi jokainen peljännyt aloittaa keskustelua. Lienee syynä ollut sekin, että kukin kiitti sydämessään Jumalaa ihmeellisestä pelastuksessaan. Tuntui todellakin niin mahdottoman oudolta mielessäni, että Jumala oli käyttänyt minua välikappaleenaan ihmishengen pelastamisessa; että olin itse ollut niin lähellä kuolon kitaa ja sentään tullut temmatuksi pois ikään kuin pedon suusta. Kun ajattelin, kuinka lähellä ijankaikkisuutta olin ollut, niin en voinut muuta kuin kiittää Herraa hänen sanomattomasta armostaan, joka ei tahdo syntisen kuolemaa. Armonaikaa oli minullekin pitennetty vielä, ja kun tuota ajattelin, rupesivat kyyneleet virtana vuotamaan poskiani pitkin. Minä painoin pääni vaunun tyynyjä vastaan, etteivät muut huomaisi liikutustani.

Samalla tunsin kiitollisuutta kumppaleitani kohtaan, kun eivät minua kysymyksillään vaivanneet, vaan antoivat minun olla omilla oloillani, joka tuntui väsyneelle hermostolleni suloiselta.

Nyt ajaa karautettiin kauppiaan taloon, johon rouva ja poika vietiin yhdestä ovesta, minä toisesta. Huoneeseen tultuani laskettiin minut sohvalle, riisuttiin märät vaatteet yltäni ja puetettiin puhtaat, hienon hienot villavaatteet niitten sijaan. Samassa lähestyi minua hieno herra, jonka heti huomasin lääkäriksi. Hän kysyi vointiani. Vastattuani: "Auttavasti kyllä, herra tohtori; mutta olen ylen väsynyt, viluinen ja kangistunut," koitti hän suonenlyöntiä, sydämen tykytystä y.m. ja sanoi minun pian olevan täysissä voimissa jälleen. Minä sain mennä levolle huoneessa olevaan valmiiksi tehtyyn vuoteesen ja sain lasillisen jotakin ainetta, jonka tunsin ruumiissani vaikuttavan erinomaisen suloisesti.

Monta hetkeä ei viipynyt, ennen kuin vaivuin syvään uneen, josta heräsin vasta toisen päivän illalla. Silloin tunsin olevani aivan täysissä voimissa ja iloisella mielellä. Kova ruokahalu tuntui olevan, ja olisin syönyt vaikka laivan huonointakin ruokaa.

Nousin vuoteeltani, ensin oudostuen paikkaa, missä olin. En ollut uskoa silmiänikään enkä muistaa, miten olin tähän kaikinpuolin hienoon huoneesen joutunut.

Mieleeni välähti ikään kuin olisin taivaassa ollut ja kuullut enkelein laulua. Sillä viereisestä huoneesta kuului korviini soiton säveleitä. Tarkemmin kuunneltuani veisasi siellä joku naishenkilö jotakuta harrasta kiitosvirttä, pianolla tai muulla soittokoneella säestäen. En ole milloinkaan kuullut niin suloisia säveleitä, sillä ne tuntuivat lähtevän veisaavan syvimmästä sydänsopesta ja ilmaisevan hartainta kiitollisuutta, eikä kuitenkaan olevan vailla surumielisiä väreitä.

Eikä tuo mikään ihme ollutkaan, sillä veisaaja oli äiti, joka iloitsi poikansa, tyttärensä ja itsensä pelastuksesta, mutta suri toisen poikansa odottamatonta kuolemaa.

Laulun vaiettua selveni minulle, missä olin ja miten olin tänne joutunut.

Hypähdin lattialle ja näin tuolin, johon oli kasa vaatteita pantuna. Siinä näin myös lipun, johon oli kirjoitettu; "Pue yllesi, Jack; nämä ovat sinun!" Tämähän hauskalta tuntuu, ajattelin, sopiihan tehdä työtä käskettyä; näitähän juuri tarvitsenkin."

Lähellä oli pesukaappi, hienointa laatua, ja siinä kaikki, mitä mies tarvitsi siistiäkseen itsensä. Peseydyin, ajoin partani, ja rupesin sitten vaatettamaan itseäni.

Muutaman hetken kuluttua olin niin siististi ja hienosti vaatetettu meripoika, etten vielä niin hienoa, aistikasta merimiehen pukua ollut maailmassa sinä ilmoisna ikinä nähnyt. Asetuin suuren seinäpeilin eteen, joka ulottui lattiasta kattoon saakka, ja tarkastin itseäni siitä, ja tuskin tunsin omaa itseäni.

Pistin käteni taskuihini ja aloin kävellä edestakaisin vartoen uteliaana, mitä nyt piti tapahtuman, ja odottelin ruo'alle kutsua.

Mutta kuinka ihastukseni ja kummastukseni kasvoi, löydettyäni hienon rahakukkaron housujeni taskusta. Avattuani sen näin ensimäiseksi samanlaisen kirjoitetun lipun, kuin vaatteidenkin ohessa. Siinä oli: "Käytä hyväksesi, merimies; nämä ovat sinun!" Katsoin rahoja ihmetellen ja laskin niitä olevan yhteensä säntilleen kymmenen puntaa (250 Suomen markkaa).

Tämähän hauskaksi tulee; olen kumminkin satumaailmaan joutunut, arvelin itsekseni.

Samassa huomasin huoneen nurkassa pöydän, jolla näytti olevan jotakin, koska se oli hienolla liinalla peitetty.

Siinä oli taasen salaperäinen kirjoitus: "Heitä pois liina, Jack; istu ja ravitse itseäsi!" — No, tämähän huvittavaiseksi käy, ajattelin. En liene hereilläni, tai hourin. Nipistin itseäni nenästä ja käsivarresta. Kyllä se sentään koski. Ainakin olen jossakin lumotussa linnassa, tuumin itsekseni.

Mutta oli miten olikaan, syömään nyt täytyy ruveta, sillä ruokia oli jos jonkinlaisia. Vieläpä näkyi ruokaryyppyä varten olevan pieni pullo, jossa lienee ollut pari naukkua. En ollut juuri usein käyttänyt ruokaryyppyä; mutta nyt otin pienestä kultapikarista siemauksen. Ja hienon hienoa oli sen mukaan kaikki muukin, mitä ateriaan kuului.

Syötyäni ja juotuani heittäydyin pitkään sohvalle; otin pöydältä sikarin ja vetelin haikuja.

Tämän suloisempaa paratiisia en ikinä toivo, arvelin taas. Olisin kernaasti mennyt ulos, mutta en uskaltanut; pelkäsin, ett'en pääsisi jälleen takaisin tähän suloiseen asuntoon. Päätin siis kärsivällisesti odottaa, kunnes jonkun ihmisen näkisin; tottahan joku tulisi, jos ei muut, niin kumminkin lääkäri. Katsoin seinäkelloa; se näkyi käyvän viittä.

Vidoinkin joku tuli käytävässä. Nyt tarttui hän lukon kahvaan. Hypähdin istualleni. Ovi aukeni, ja sisään astui lääkäri. Tunsin hänet samaksi mieheksi, joka oli minulle tuon lasillisen lääkejuomaa antanut, mikä minulle niin syvän ja vahvistavan unen oli tuonut.

"Hyvää iltaa, nuori sankari; kuinka voitte?" oli hänen ensimäinen lauseensa. Oven suljettuansa tarttui hän käteeni ja pudisti sitä sydämellisesti.

"Hyvin," vastasin minä. "Olen kuin lumotussa linnassa. Täällä on kaikkia, mitä mieli halajaa. Mutta sanokaapas, hyvä tohtori, olenko minä hereilläni, vai onko tämä kaikki unennäköä; ja jos tämä on todellisuutta, niin voitteko sanoa, kuinka kauvan tätä kestää."

Lääkäri naurahti, ja vähän aikaa katseltuaan silmiini, virkkoi:

"En usko juuri samanlaista monta tuntia enää kestävän. Mutta onnen lintu sinä, Jack kulta, olet. Moni toivoisi kernaasti olevansa sinun kengissäsi. Mitä olen kuullut, niin aikoo kauppaneuvos sinun tulevaisuudestasi pitää hyvän huolen. Hän ei pidä mitään palkintoa liian suurena sinulle, sillä hän rakastaa äärettömästi tytärtään, jonka pelastit. Minun on käsketty viedä sinut, poikaseni, jos olet täysin toipunut, hänen luoksensa tänä iltana. Hän tahtoo sinua silloin kiittää sankarityöstäsi ja muutoin puhutella sinua sekä samassa varmaankin palkita sinua."

"Hyvä herra tohtori," keskeytin häntä; "minä olen jo moneen kertaan palkittu, sillä enhän minä mitään erinomaista sankarityötä ole tehnyt. Saman olisi kuka hyvänsä minun sijassani tehnyt. Olen vaan velvollisuuteni täyttänyt, joskin vähän varomattomasti käyttäydyin, niin että omakin henkeni joutui vaaraan. Jos eivät muut olisi meitä veneesen saaneet, niin siellä olisimme nyt molemmat meren pohjassa."

"Kyllä niin," vastasi lääkäri, "mutta sinä pelastit hänet uppoamasta ja herätit muiden huomion. — Mutta nyt tahdon tietää nimesi ja kotipaikkasi, että saan esittää sinut kauppaneuvokselle ynnä muille. Minun nimeni on Wily Mackvicker," lausui hän seisoalleen nousten, johon minäkin heti vastasin ilmoittaen nimeni ja kumartaen lisäsin olevani Suomesta O:n kaupungista.

Mutta semmoista paikkaa ei hän sanonut muistavansa, jonka tähden minä parhaan kykyni mukaan koin sitä hänelle selittää karttakirjan avulla, jonka muiden kirjain joukosta satuin löytämään. Vähän näkyi hän Suomesta tietävän, niin kuin yleensä hänen maassansa. Toiset sitä pitävät ruotsalaisena, toiset venäläisenä maakuntana, ja "Ruchin Finn" on täällä suomalaisten yleisenä nimenä.

Tohtori Mackvicker aikoi lähteä ja vaati minua seuraansa. Mutta minä pyysin häntä hetken vielä viipymään ja selittämään, mitä tässä edellä olen kertonut. Kerroin hänelle nuo salaperäiset kirjoitukset ja näytin hänelle ne ynnä rahakukkaron ja kysyin, olivatko nämä rahat todellakin minulle aiotut.

Mr. Mackvicker nauroi ja sanoi ne tietysti minulle kuuluvan. Hän kertoi sitten, että hän kauppaneuvoksen vanhemman pojan Charlyn kanssa yksissä neuvoin oli keksinyt kaikki nuo minua huvittaaksensa, ja senkin tähden, ettei kenelläkään ollut aikaa minusta muutoin huolta pitää asiain tällä kannalla ollessa onnettomuuden jälkeen. Oli siis tahdottu näin minulle pitää varalla kaikki tarpeet, heräisin sitten koska tahansa.

Ilmoitin lääkärille, että minun piti lähteä niin pian kuin mahdollista, sillä minun täytyi seuraavana aamuna olla laivakonttoorissa. Meillä laivan miehillä oli siellä suorituksia, koska olimme tulleet juuri Brasiliasta yhdeksän kuukauden matkalta eräällä Liverpoolilaisella laivalla.

Mr. Mackvicker otti vihdoin kädestäni kiinni ja koetti rohkaista minua, luullen, että ujostelin tulla hänen mukanaan kauppaneuvoksen luokse. Minä painoin hienon merimiehen huopahatun päähäni, ja sitten mentiin. Kysyttyäni sain tietää, että kaikki pelastetut voivat hyvin, paitsi neiti Mary, joka oli vielä heikko.

Sain kuulla hänen tiedustelleen, kuka hänet pelasti, ja kuultuansa sen olleen jonkun merimiehen, joka oli itsekin ollut hukkua, oli hän itkien pyytänyt nähdä minua heti, koska oli kuullut minun talossa olevan. Kun oli luvattu minut tuoda hänen luokseen, niin pian kuin heräisin, oli hän rauhoittunut ja luvannut vartoa.

Näitä puhellessamme olimme jo joutuneet kauppaneuvoksen ovelle. Mutta tuo Maryn kaipailu ja helläsydämisyys oli minuun tehnyt kummallisen vaikutuksen. Mackvicker avasi oven ja työnsi minut edellänsä huoneesen, jossa istui keski-ikäinen hieno herrasmies, kädellään tukien päätänsä.

Seisoimme hetkisen hänen edessään, ennen kuin hän huomasi meidät. Minä tunsin hänet samaksi, joka kuskin viereen istahti onnettomasta rannasta kotiin ajettaessa. Hänen silmänsä näyttivät punertavan, murhe näkyi painavan hänen mieltänsä; poikansa tapaturmainen kuolema näkyi häntä kovasti masentavan. Hän näytti aivan murtuneelta. Lääkäri vihdoin huomautti häntä läsnäolostamme, esittäen minut hänelle.

Nähtyänsä minut, nousi kauppaneuvos seisoalleen, levitti kätensä ja lausui murtuneella äänellä: "tule tänne, poikaseni, ja anna minun painaa sinua rintaani vastaan; tule!"

Lääkäri työnsi minua häntä kohden. Minä astuin vaistomaisesti muutaman askeleen, ja, nyt olin hänen sylissään. Hän itki eikä voinut saada sanaa suustansa. Vahvan miehen rinnassa sykki sydän tuntuvasti, ja hänen povensa työskenteli tavattomasti.

Vihdoin hän puhkesi sanoihin: "Jumala siunatkoon sinua, vieras! Jumala siunatkoon sinua, nuorukainen, siitä, että olet onnettomalle isälle antanut takaisin hänen rakkaan tyttärensä! Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua, jalo meripoika Pohjolasta, että olet poistanut perheen isältä kuolon iskun; sillä en olisi voinut kestää niin kovaa iskua yhtaikaa; ilman sinua makaisi nyt koko perheeni meren pohjassa."

Hänen äänensä sortui, niin ettei hän pitkään aikaan voinut sanaakaan puhua. Hän hellitti minut ja viittasi istumaan. Tulin itsekin niin liikutetuksi hänen syvästä surustaan ja hellästä kohtelustaan, että kyyneleet valuivat silmistäni.

Hetken aikaa istuttuamme nousi kauppaneuvos, otti minua kädestä kiinni ja sanoi:

"Seuraa minua, poikani; meitä odotetaan jo salissa."

Ennen kuin kerkisin mitään lausua, aukeni ovi, ja me tulimme suurenlaiseen saliin, jossa oli parikymmentä henkeä kokoontuneena suuren pyöreän pöydän ympärille.

Kun me kolme astuimme sisään, nousi koko seurue. Jokaisen kasvoista näkyi syvä juhlallisuus. Salissa vallitsi kuoleman hiljaisuus, kun kauppaneuvos lausui juhlallisella, vähän epävakaisella äänellä:

"Tässä, rakkaat ystävät, esitän teille perheeni pelastajan. Jumala häntä siunatkoon!"

Hän vaipui istumaan, voimatta mielenliikutukselta jatkaa puhettansa.

Minä jäin keskelle laattiata yksin seisomaan. Kumarsin kohteliaasti joka suunnalle, ja muistaakseni mutisin jotain sinnepäin, että tämä kaikki oli minulle ansaitsematonta kunniata tahi muuta semmoista. Mutta nyt alkoi joka suunnalta tulla kädenpuristuksia, siunauksia, onnentoivotuksia, ylistyksiä ja kaikenlaisia kiitollisuuden ja kunnian osoituksia. Viimein lähestyi minua talon rouva, joka oli onnettomuudessa ollut osallisena, samoin nuori Charly. He syleilivät minua kumpainenkin ja taluttivat minut sohvalle välillensä istumaan. Kauppaneuvoskin läheni meitä, ja sitten kaikki yhdestä suusta, kauppaneuvosta seuraten, vaativat minua kertomaan onnettomuudentapausta kaikkine kohtineen alusta loppuun saakka.

Kahta kertaa en antanut itseäni käskeä. Alotin siitä, miten huomasin heidät ensin, lopettaen siihen, miten lääkäri tuli minua katsomaan.

Ei kukaan keskeyttänyt kertomustani, paitsi Charly, joka välin lisäsi jotain, mitä en itse tarkoin maininnut. Muutoin vallitsi huoneessa syvä hiljaisuus. Muuta ei kertomuksen ohessa kuulunut, kuin syviä huokauksia ja nyyhkytyksiä yhden ja toisen naisen puolelta. Kauppaneuvos itse ja hänen rouvansa olivat kovimmin liikutettuja.

Kun vihdoin kertomukseni loppui, vallitsi huoneessa vieläkin syvä ja pitkällinen hiljaisuus, jonka Charly viimein keskeytti, pyytäen minua kertomaan, mistä olin, kodostani ja kuinka sieltä olin tänne tullut, eli lyhyesti sanoen koko elämäkertani.

Tähän pyyntöön muutkin liittyivät, ja lyhyesti sitten kerroin heille pääpiirteet elämästäni.

Kertomukseni näytti heitä ihmeellisesti huvittavan, samassa kuin heidän kunnioituksensa kasvoi minua kohtaan, kun kuulivat, että olin syntyisin herrasperheestä.

Illallisella, johon sitten mentiin, tyhjennettiin useita maljoja sekä minun että kotini ja vielä isänmaanikin kunniaksi. Aterian lopulla lähestyi kauppaneuvos minua, otti taskustaan kalliin kultakellon vitjoineen ja ojensi minulle sen sanoen:

"Suvaitkaa, poikani, ottaa tämä kello muistoksi näistä päivistä; avatkaa kuori ja lukekaa kirjoitus!"

Minä tietysti en voinut muuta kuin ottaa sen ynnä paksun kantasormuksen, sekin kullasta, joihin molempiin oli piirretty vuosi, päivä ja paikka sekä sanat: "tyttäreni Maryn pelastamisesta."

Olin niin liikutettu, etten ilosta voinut puhua muuta kuin sanat:
"Jumala siunatkoon teitä, kalliit ystäväni!"

Illallisen jälkeen, ennen vieraitten lähtöä, nousi kauppaneuvos seisomaan ja lausui:

"Hyvät ystävät! Minä olen puolisoni kanssa päättänyt tarjota tälle nuorukaiselle kodin kattoni alla; sillä en tiedä, mitenkä hänet muutoin palkitsisin. Olen mielistynyt häneen kuin omaan poikaani näinä muutamina hetkinä, mitkä meillä on ollut ilo nähdä häntä tässä seurassamme. Hänen elämänsä ura vieköön hänet sitten maalle tai merelle; siitä huolimatta katsokoon minuun kuin ainakin ystävään, joka ei mitään uhrausta hänen tähtensä pidä liian suurena. Ja nyt hyvää yötä!"

Charlysta ja minusta oli tullut hartaat ystävät, ja yhdessä menimme levolle hänen huoneesensa. Paljon puhelimme yhtä ja toista myöhään yöhön, kunnes vihdoin unen helmoihin vaivuimme väsyneinä.

Seuraavana päivänä menin hänen seurassaan laivakonttooriin, jossa sain palkkani. Sitten menimme Boardinghausiin, jossa Charly maksoi laskuni, otimme kistuni ja tavarani ja sitten palasimme takaisin kauppaneuvoksen taloon, joka nyt oli tuleva kodikseni.

Boardinghausissa olivat olleet oikein levottomia, kun olin niin kadonnut yht'äkkiä. Olivat luulleet minulle jotakin erinomaista tapahtuneen, eivätkä millään muotoa tahtoneet uskoa, kun Charly kertoi heille, missä seikkailussa olin ollut. Mutta kun näkivät minun, niin alkoivat ihmetellä sitä muutosta, mikä oli ulkoasussanikin tapahtunut, ja tulivatkin pian sitten vakuutetuiksi asian todellisuudesta.

Tultuamme kotiin ja saatuamme vähän virvoitusta vatsaimme hyväksi, tultiin pyytämään, että Tony, joksi minua talossa ruvettiin nimittämään, tulisi saliin.

Minä heti noudatin käskyä, pyysin Charlyn mutkaani ja menimme.

Saliin tultuamme huomasin heti saman immen, jota olin rintaani vastaan niin hurjasti puristanut aalloista pelastaessani; näin hänet, jonka tähden olin menettää halvan elämäni. Tuossa hän nyt istui ihka elävänä liljana. Oi, miksi palasin tänne! Parempi olisi ollut sekä hänelle että minulle, jos olisin poissa pysynyt.

Mutta nyt se oli myöhäistä. Olin kuin naulattu lattiaan, enkä voinut liikahtaa paikaltani, katsellessani häntä ihastellen.

Huomattuansa hämmästykseni, nousi hän, tuli minua vastaan, ojensi kätensä ja kysyi suloisella sointuvalla äänellään:

"Oletteko pelastajani?"

"Hän on pelastajasi, Mary, ja nyt minun paras ystäväni auringon alla," kuului samassa ääni takaani.

Se oli Charly, jonka läsnäolon ihastuksissani kokonaan olin unhottanut, koska hän ei mitenkään hiljaisuutta häirinnyt.

"Niin, suloinen neiti," sain sanotuksi vihdoin mielenliikutukseltani. "Minä, minä se olen, joka koitin teitä pelastaa, mutta en ollut tarpeeksi voimakas viemään teitä rantaan saakka. Tähän samaan kätöseen tartuin silloin kiinni, kun tiedotonna sen minulle ojensitte. Kiitos Jumalan, ettei jalon isänne tarvinnut teitä menettää ja kuolleena surra."

Olin tulla mielettömäksi katsellessani tuota kuusitoista vuotiasta kalpeata liljaa ja hänen hurmaaviin silmiinsä.

Nyt hän puhui, hänen huulensa liikkuivat; mutta alussa ääntä en kuullut.

"Minä kiitän teitä! Jumala teitä siunatkoon! Mitenkä voin teitä palkita?"

"Istukaamme tähän," jatkoi hän hetken kuluttua, irroitti kaulastaan kultaisen sydämenmuotoisen medaljongin, tarjosi sitä minulle ja pitkitti:

"Ottakaa tämä muistoksi minulta; se sisältää muotokuvani. Pitäkää se muistona, — älkää palkintona," lisäsi hän, kun huomasi aikovani tarjota sitä takaisin. "Muistakaa myös," jatkoi hän vielä, "jos mitä tahansa tarvitsette, niin ilmoittakaa vain, niin minä täytän pyyntönne, jos vain se mahdollista on. Hyvästi," päätti hän, "me näemme pian toisemme jälleen."

Kävisi liian laveaksi kertoa kaikki, mitä tuli osakseni niinä neljänä kuukautena, mitkä viivyin kauppaneuvoksen perheessä. Lyhyesti mainitsen vaan seuraavat kohdat.

Kauppaneuvos tarjosi minulle poika vainajansa paikan kauppakonttoorissa, kuultuansa minun täällä Suomessa kotikaupungissani kauppakoulun käyneen.

Mutta minä tahdoin mieluummin jatkaa iloista merimiehen elämää, jonka tähden hän ehdotti, että hänen kustannuksellaan lukisin itseni perämieheksi.

Sen teinkin ja suoritin tutkintoni neljän kuukauden kuluttua. Kyllä ahkera sain ollakin; mutta minulla oli opettaja kotona, joka lukujani johti järjellisellä tavalla.

Onnellisia kuukausia olivat ne, jotka vietin kauppaneuvoksen perheessä. Minä sain, mitä suinkin tarvitsin ja toivoin. Olin kaikellaisissa hienoissa huveissa ja seurusteluissa aina Charlyn ja Maryn seurassa. Minua pidettiin ja kohdeltiin kuin olisin ollut Charlyn ja Maryn veli. Eikä olisi voinutkaan minua enään millään tavalla otaksua samaksi henkilöksi, joka ennen onnettomuuden tapausta omantunnontuskissa ja murheellisena rantakivellä istui. Nyt olin mitä hienoin kavaljeeri. Tervanruskeat kädet olivat hienoiksi ja valkeiksi muuttuneet, kynsien ruskeat viivat olivat kadonneet, eikä merkkiäkään näkynyt entisestä hurjasta merimiehestä. Ja saman aseman olisin voinut aina pitää, jos olisin ymmärtänyt tuota hyväkseni käyttää.

Lyhyesti olkoon tässä vielä kerrottuna eräs seikka.

Helposti voi ymmärtää seurauksen tällaisesta jokapäiväisestä seurustelusta Maryn kanssa. Myöskin tapa, miten ensin tutustuimme toisiimme, vaikutti luonnollisesti, että rakastuin häneen. Samoin huomasin Marystä, että en ollut hänelle vastenmielinen. Oma rakkauteni rupesi päivä päivältä kiihtymään, ja minä rupesin sitä kiivaammin jouduttamaan lukujani, päästäkseni taas merelle ja, jos mahdollista olisi, siellä unhottaa taipumukseni, sillä mahdotonhan oli minun saada rikkaan kauppaneuvoksen tytär omakseni, vaikka kymmenesti olisin pelastanut hänet hengenvaarasta; olinhan ainoastaan köyhä merimies. Mitä se auttoi, vaikka olikin isäni kapteeni arvoltaan; en sieltä päin mitään voinut toivoa kuitenkaan.

Minä muutuin vähitellen alakuloiseksi ja harvapuheiseksi; iloisuuteni oli kadonnut. Rupesin karttamaan seurustelua niin paljon kuin mahdollista oli, olletikin suloisen Maryn seuraa. Tein syyksi, että lukeminen vaati kaiken aikani.

Tiesin ja tunsin kauppaneuvoksen, että vaikka hän oli jalomielinen ja kaikinpuolin kunnon mies, niin oli hän kuitenkin toiseltapuolen semmoinen luonteeltaan, että olisi antanut Maryn vaikka kuolla, ennen kuin suostunut meidän liittoomme. Siitä syystä en tahtonut ilmaista tunteitani Marylle enkä antaa hänen aavistaakaan niitä myrskyjä, mitkä rinnassani riehuivat.

Saman päivän iltana, jona olin perämiehen tutkinnon suorittanut, istuin huoneessani, mietiskellen niitä näitä, kun Charly astui luokseni ja toivottaen onnea, että olin niin hyvin suorittanut tutkinnon, sanoi tuovansa isältään kaksi ehdotusta. Ensimmäinen oli semmoinen, että jäisin hänen konttooriinsa, rupeisin siellä työhön ja jäisin siten taloon ainaiseksi. Toinen taas, johon hän, Charly, ei toivonut minun suostuvan, oli semmoinen, että rupeisin perämieheksi hänen isänsä uusimpaan Martha Broker nimiseen rekattilaivaan, joka pian lähtisi St. Franciskoon Californiaan. Jos tulisin pysymään merellä, niin saisin sitten, tarpeeksi harjoiteltuani, tulla lukemaan kapteeniksi hänen isänsä kustannuksella. Kauppaneuvos oli kyllä pitävä huolta siitä, että pääsisin päälliköksi johonkin hänen omaan laivaansa, niin pian kuin mahdollista olisi. Itse hän vielä lisäsi puolestaan, että hän oli myös pitävä huolta siitä, ettei hänen paras ystävänsä unhotetuksi tulisi. Ja hetken vaiti oltuaan, sanoi hän, viekas hymy huulillaan, talossa löytyvän vielä jonkun, joka kumminkaan ei unhota minua, joka soisi niin kuin hänkin, ehkä vielä hartaammin, etten menisi merelle, vaan jäisin hänen luokseen. "Hän" oli muka pyytänyt sanomaan, etten saisi mennä Martha Brokerilla pois, vaan olisin sama iloinen velikulta kuin ennenkin, enkä häntä karttaisi eroittaen itseäni kaikista seurusteluista, niin kuin oli tapahtunut näinä viime viikoilla.

Minä hypähdin ylös, tartuin Charlyn käteen kiinni, pusersin sitä niin, että hän huudahti, ja paremmin huusin kuin puhuin:

"Charly, sinä pidät minua pilkkanasi, taikka jos et puhu pilaa, niin puhut liiaksi selvää kieltä! Oi Charly! Minä tulen mielettömäksi täällä. Auta minua, rakas Charly, että jo tänäpäivänä pääsen Martha Brokerilla pois. Oi Charly, minä en voi jäädä tänne; sydämeni ikävöitsee meren myrskyjä, ikävöitsen pauhaavia hyökylaineita; tahdon päästä myrskyn vinkunaan ja meren vaaroihin. Ainoastaan siellä voin polttavan otsani jähdyttää, ainoastaan siellä on rintani myrsky taukoova ja levoton vereni oleva sopusoinnussa levottoman meren kanssa. Parempi olisi ollut, etten tänne olisi koskaan joutunut. Johda minut heti täältä laivaan! — Tule, niin menemme isäsi ja suloisen äitisi luokse; minä tahdon heidät hyvästi jättää nyt, nyt heti, ja kiittää heitä kaikesta hyvästä, mitä ovat minua kohtaan tehneet, kiittää heitä rakkaudestaan, suurista lahjoista ja opetuksesta, mitä olen saanut, etten tarvitse paljaana merimiehenä enään kulkea. Tuossa on kistu, jonka eilen ostin, siihen pannaan tavarat; loput valmistukset teen laivassa. Tule, Charly, tule!" Kuumeentapaisesti tartuin häntä käsivarteen, vetääkseni häntä mukaani.

"Pysähdy! Tyynny, rakas Tony!" rauhoitteli hän. "Olet noin kiihkoisa, etkä Maryä muistakaan? Etkö menisi häntä hyvästijättämään? Mitä pahaa hän on tehnyt sinulle, että niin kylmästi kohtelisit häntä, joka sinua…?"

"Charly!" huusin minä, "älä puhu enempää! Säästä minua, jos minua rakastat; minä en voi häntä nähdä; en voi katsoa hänen hurmaaviin silmiinsä enkä koskettaa hänen kättään, joka panee koko olentoni värisemään, vereni kuohumaan ja ikään kuin sähkövirta menisi suonieni lävitse. Ei, rakas Charly, anna minun kiiruhtaa täältä pois, se on parempi meille kaikille; minä rakastan sisartasi Maryä!" sanoin langeten hänen kaulaansa, ja kyyneleet tulivat silmiini.

"Rakas Tony, älä suotta noin itseäsi vaivaa," kuulin Charlyn minua lohduttavan. "Minä olen jo kauvan teidän molempain tilanne huomannut ja sen äidillenikin ilmoittanut ja taivuttanut hänet asiallenne suosiolliseksi. Olenpa ottanut vielä isänikin siihen taivuttaakseni. Tiedän kyllä hänen ankaruutensa. Mutta kolmen yksimielisen voimat varmaankin kykenevät hänet kukistamaan. Ja mitä sinä olet meille ja Marylle tehnyt, se oikeuttaa sinun saamaan hänet paremmin kuin kenenkään muun. Huomenna annat varman vastauksen ehdotuksiini. Isä tulee aamujunassa, ja hän sitä vaatii. Mary on vierashuoneessa, ja luulen hänen odottavan nähdäksensä sinua. Mene, minä tulen puolen tunnin kuluttua jäljessäsi. Sitten menemme kaikin kolmisin teaatteriin. Jää hyvästi nyt niin kauvaksi. Mene ja ole mies!"

"Rakas Charly!" huudahdin, "kuinka sinä olet jalosydäminen ja hyvä minua kohtaan; miten voinen ystävyytesi palkita ja sinun sekä äitisi rakkauden maksaa?"

"Sillä, että olet hyvä Maryä kohtaan etkä kiusaa häntä, karttamalla häntä," kuiskasi hän korvaani.

Sen sanottuaan hän meni, jalo ystäväni. Minä jäin huoneeseni, pesin kasvoni ja menin Maryn luokse; mutta toisenlaisilla tunteilla kuin ennen.

Tultuani vierashuoneesen, näin hänen istuvan sohvalla yksinään. Hän näytti nukahtaneen, kosk'ei huomannut tuloani. Tuumin itsekseni, kääntyisinkö takaisin yhtä huomaamatta kuin olin tullutkin, vai odottaisinko, kunnes hän heräisi. Rohkasin kuitenkin itseni, lähenin muutaman askeleen ja pysähdyin häntä ihailemaan. Oi, miten hän oli suloinen tuossa uinuessaan! Enpä rohkene yritelläkään häntä kuvailla, sillä en siinä kuitenkaan onnistuisi; vajanaisilla piirteilläni vaan koko kuvan turmelisin.

Kauvan aikaa seisoin siinä silmiäni hänestä luomatta, tuosta lumoavasta, suloisesta tytöstä. Vihdoin ojensin molemmat käteni häntä kohden ja melkein kuiskasin:

"Mary! Mary! Herää; minä tulin jäähyväisiä lausumaan; huomena lähden täältä!"

Viimeiset sanat lausuin niin kuuluvasti, että Mary säpsähtäen heräsi ja hiljaisesti huudahtaen hypähti ylös.

"Tekö se olettekin?" kuulin hänen herttaisen äänensä lausuvan? "Miksi seisotte siinä niin kummallisen näköisenä, Tony?"

Pääni painui alas, katseeni kiintyi laattiaan, ja lausuin niin vakavalla, rauhallisella äänellä kuin voin:

"Mary! Tulin lausumaan jäähyväiseni, sillä huomenna lähden meren myrskyisiä laineita kyntämään. Ei vesilintu kuivalla menesty, eikä Pohjolan lumi auringon paisteessa koossa pysy, se sulaa, se katoo olemattomiin. Mary! Kiitos suloisesta seurastanne, kiitos niistä hauskoista hetkistä, jotka olen teidän seurassanne viettänyt; kiitos ystävyydestänne vierasta merimiestä kohtaan! Kiitos, armas Mary, kaikesta hyvästä, mitä olen nauttinut täällä! Ja nyt hyvästi, Mary! Jumala teitä siunatkoon ja tehköön teidät onnelliseksi, onnellisemmaksi kuin minä olen!"

Olin lähteä hänen kättään puristamatta, sanaakaan häneltä vastaukseksi saamatta. Luulin hänen toivovan pääsevänsä minusta, sillä en ollut puhuessani katsonut häneen enkä siis huomannut, minkä vaikutuksen sanani häneen tekivät. En rohjennut nytkään katsoa hänen silmiinsä, astuin vaan askeleen takaperin, hiljakseen ovea lähestyäkseni. Mutta silloin kuulin äänen, joka sai sydämeni kiivaammin sykkimään.

"Tony! Tony! Miksi olette noin kovasydäminen minulle?' Istukaa tähän ja puhukaamme järkevästi keskenämme!"

Minä lähestyin häntä hitain askelin. Seisoin hänen vieressään; näin, miten hänen povensa kohoili mielenliikutuksesta ja miten hänen oli vaikea salata tunteitaan.

"Minä rakastan sinua, suloinen impi," pääsi vastoin tahtoanikin huuliltani, ja minä tartuin hänen pieneen kätöseensä. "Nyt tiedät kaikki, kallis Mary; tiedät, miksi olen onneton. Sinun rakkauttasi en pyydä, sillä sitä en rohkene. Muistele minua veljenäsi, kun meren myrskyaalloilla kiidän tuntematonta tulevaisuuttani kohden. Ja nyt, anna minun mennä, Mary! Nyt olen rauhoitettu tietäessäni, ettet minua halveksi."

"Tony!" kuiskasi hän, "sinä et saa mennä; et saa jättää minua, sillä sinutta en ole onnellinen!"

"Oi!" huudahdin, kavahtaen seisaalleni; "onko se mahdollista, onko se totta?"

"On," vastasi hän vakavasti. "Se on totta, rakas Tony. Kuka muu voisi minut onnelliseksi tehdä kuin juuri sinä; ketä muuta voisin rakastaa? Minua ei sinusta eroita muu kuin kuolema, sillä oman henkesi uhallapa sinä olet minut kuolemasta pelastanut; siksi tahdon elääkin sinulle."

"Mutta isäsi, armas Mary?" muistutin minä.

"Isäni? Kyllä äitini sekä veljeni ja minä itse sen asian selvitämme, sillä me olemme samaa mieltä."

Siinä istuimme sitten kotvasen aikaa, puhellen yhtä ja toista sekä nauttien rakastuneitten suloista onnea.

Emme huomanneetkaan, että Charly äitinensä seisoi edessämme.

"Äiti, siunaa meitä!" huudahti Mary, nähdessään äitinsä. "Me olemme toisemme omat ainaisesti."

Minä säikähdin ensin. Mutta vielä suuremmaksi kävi hämmästykseni, kun äiti sanaakaan lausumatta syleili meitä molempia sangen liikutettuna ja onnitteli meitä, rakkaita lapsiansa.

Charly näytti olevan onnellisin ja iloisin meistä kaikista. Hän suuteli ja syleili vuoroon äitiään, sisartaan ja minua.

Vielä samana iltana pidettiin äidin ja Charlyn toimesta salaiset kihlaajaiset papin läsnäollessa. Asia päätettiin pitääkin tärkeänä salaisuutena toistaiseksi, kunnes saataisiin asiat selvitetyiksi kauppaneuvoksen kanssa ja hänen suostumuksensa.

Pitkän keskustelun jälkeen sovimme myös siitä, että menisin Martha Brokerilla purjehtimaan. Tätä Mary kyllä vastusteli kiven kovaan; mutta huomattuaan, että meri-uralla pikemmin pääsisin itsenäiseksi mieheksi, suostui hänkin vihdoin siihen.

Matkalta, jonka arveltiin kestävän toista vuotta, palattuani rupeisin lukemaan kapteenin tutkintoa varten. Poissa ollessani lupasivat Charly ja kauppaneuvoksen rouva taivuttaa isän liittoomme suostumaan.

Seuraavana aamuna menin Clarlyn kanssa kauppaneuvoksen luokse hänen työhuoneesensa. Hän oli juuri tullut kotiin ja luki parhaallaan kirjeitä, jotka olivat postissa saapuneet. Meidät nähtyään jätti hän heti lukemisen, tuli herttaisen ystävällisenä tervehtimään minua kädestä ja käski istumaan. Charly heittäytyi huolettomasti sohvan nurkkaan, otti päivän sanomalehden ja näkyi kiintyneen johonkin uutiseen.

Kauppaneuvos istahti, katsoi tutkivasti meitä kumpaakin hetken aikaa ja sanoi:

"Hyvä; miten ovat asiat, Charly?"

Charly rykäsi ensin ja vastasi ikään kuin lehdestä lukien: "Isä kulta! Asiat ovat sillä kannalla, ettei Tony lupaa jäädä tänne. Olen kokenut saada häntä luopumaan päätöksestään, mutta hän ei myönnä tuumaakaan. Kun tulin maininneeksi Martha Brokeria, joutui hän aivan haltioihinsa, sillä hän ei näy viihtyvän maalla; merelle palaa hänen mielensä. Turhaa on yrittääkään häntä saada jäämään. Hän on rakastunut Martha Brokeriin, niin että on luvannut siihen mennä vaikka kokkipojaksi."

"Onko niin?" lausui kauppaneuvos hetkisen vaiti oltuaan. Hän näkyi ajattelevan jotakin tärkeätä tai tekevän jotakin päätöstä.

"No, jos niin on, Tony," lausui hän, minuun kääntyen; "niin tapahtukoon tahtosi. Kernaammin kuitenkin olisin suonut sinun jäävän tänne, sillä sinä olet mieleiseni ja sopiva siihen toimeen, minkä olen sinulle aikonut. Mutta ehkä vasta mielesi muuttuu. Koska ei Martha Brokerissa vielä ole perämiestä, niin mene sinä siksi, poikani! Tosin olet vielä liian nuori. Kokemustasi en tahdo epäillä; mutta kun otan sinut omalla ehdollani, niin ei ole kenelläkään mitään sanomista. Kapteeni Dawyson on kunnon mies, johon voit täydellisesti luottaa. Jos taitoa huomaisit puuttuvasi, niin luota huoleti häneen kuin isääsi. Olet tutustunut häneen täällä; hän suostuu puolestaan tekemään, mitä voi, hyväksesi. Jos niin haluat, niin saat jo huomenna ryhtyä toimeesi."

Minä olin jännitetyin mielin kuunellut kauppaneuvoksen puhetta enkä ollut mitenkään pysyä niin kauvan paikoillani, kunnes tuo kunnon mies lopetti. Nyt hypähdin ylös ja tartuin hänen käteensä.

En tiennyt, miten osottaa kiitollisuuttani hänelle. Kauppaneuvosta näkyi minun innostukseni huvittavan.

"Istu," jatkoi hän taasen. "En tahdo, että tuosta minua noin kiittelet. Minä olen velkaa sinulle enemmän kuin milloinkaan voin maksaa, sillä sinäpä annoit minulle rakkaan Maryni, joka sinutta nyt olisi tuolla ylhäällä."

Nyt, ajattelin, olisi aika lausua pyyntönsä; mutta samassa Charly, joka näytti ymmärtäneen aikomukseni, loi minuun silmäyksen, joka minut sai luopumaan aikeestani. Luulin ymmärtäneeni hänen ajattelevan: "ei ole vielä aika; kyllä minä sen asian hoidan."

Kauppaneuvos näkyi tulevan murheelliseksi, muistaissaan tuota kauheata päivää. Hän ei lausunut sanaakaan pitkään aikaan, vaan istui mietteihinsä vaipuneena.

Charly viittasi minulle, että lähtisimme. Mutta samassa kavahti kauppaneuvos seisomaan.

"Tony!" sanoi hän; "olin unohtaa vielä tämän." Hän otti taskustaan jotakin ja antoi minulle, sanoen sen olevan minulle muistona Elokuun viidennestä päivästä.

Avasin paperin ja näin kotelon, joka sisälsi kultarahan. Siinä oli kuningatar Viktorian kuva keskellä toisella puolen ja reunan ympäri kirjoitus: "Ihmishengen pelastuksesta merihädästä 5/8 1876." Toisella puolen oli taiteellisesti piirretty kuohuva meri, kaatunut vene ja merimies uppoamaisillaan olevan naisen kanssa. Reunaan oli leikattu sanat: "Rohkeutta! Luota Jumalaan!"

Kun aioin häntä mennä kiittämään muistorahasta, joka ei ollut mikään halpa kappale, oli hän jo hiipinyt pois huomaamattani. Hän ei huolinut kiitollisuuteni osoituksista, jalo vanhus. Sitä hartaammin ilmaisin tunteeni Charlylle. Minä kiersin käteni hänen kaulaansa ja olin iloinen. Oi, kuinka herttaisia ihmisiä he kaikki olivat; sillä Charlynkin kanssa olimme tulleet semmoisiksi ystäviksi, että olisimme antaneet vaikka sydänveremme toistemme puolesta.

Mutta lopettakaamme tämä ja jättäkäämme sikseen seuraavan kahdeksan päivän tapaukset, hyvästijätöt ja valmistukset, lähtöpidot, Maryn ja minun viimeinen kohtaukseni.

Oi, se oli onnellinen hetki, mutta katkera samassa! Jos olisin tiennyt tämän jäävän viimeiseksi kerraksi, minkä suljin tuon itkevän immen sykkivää sydäntäni vastaan, niin olisin tuhat kertaa mieluummin jättänyt sikseen kunnianhimoisen loistavan tulevaisuuden toiveeni merellä. Mutta ihminen ei näy voivan kohtaloansa välttää eikä olevan oman onnensa seppä.

Marraskuun 13 päivä valkeni ihanana ja kirkkaana. Laivamme keinui peilikirkkaalla vedenpinnalla ulkosatamassa täydessä lastissa ja valmiina levittämään siipensä lentääkseen valtamerta mahtavaa kohti maita kaukaisia. Kapteeni itse oli vielä maissa.

Kello 11 päivällä oli määrä lähteä. Häntä vaan vielä odotimme. On siis vielä aikaa odotellessa luoda pieni tarkastava silmäys laivaan.

Astukaamme ensin keulassa olevaan merimiesten asuntoon kannen alle. Miehet ovat juuri aamiaisella. Heitä on siinä 15 miestä paapuurin (vasemman kyljen) puolella, toiset 15 styyrpuurin (oikean kyljen) puolella; kaikki nuoria, terveitä miehiä, nuoruuden parhaassa kukoistuksessa. Ainoastaaan tuolla ja täällä näkyy joukossa joku vanhempi kurttunaamainen merikarhu. Ilo loistaa joka miehen kasvoista. Keskustelu on hyvin meluavata; et voi seurata sitä, sillä toinen toistaan iloisemmin kertoo kukin toverilleen yhtä ja toista.

Menemme sitten laivan keskimäisiin suojuksiin. Niissä asuvat merimiesten vanhin, purjemestari, puuseppä, pääkokki ja koneenkäyttäjä, sillä laivassa oli myös pieni höyrykone, jonka avulla voi pumputa veden laivasta, nostaa ankkurin, lastata tahi purkaa raskaampia tavaroita, jonka tähden viimeksimainittukin laivassa tarvittiin. Siellä asui myös neljä meri-oppilasta, jotka puolestansa maksoivat ja seurasivat mukana oppiakseen laivan päälliköiksi, ensin perämiehiksi ja sitten eteenpäin. Hekin olivat aamiaisella, mutta näyttivät olevan vakavammalla tuulella. Koko väki oli skandinaavialaista, paitsi pojat, jotka olivat englantilaisia.

Jos mihin katsoi, vallitsi kaikkialla mallikelpoinen järjestys ja puhtaus. En missään huomannut mitään moitittavaa. Mutta alaperämies Stephens olikin kunnon mies, joka kykeni kaikinpuolin pitämään järjestystä ja puhtautta yllä ja joka olisi ensimäiseksi perämieheksi monta vertaa paremmin sopinut kuin minä; mutta nyt oli sallimus määrännyt toisin. Sen vuoksi olinkin jättänyt kaikki hänen huostaansa ja valtaansa, että hän sai toimia, miten parhaaksi näki. Siitä luulikin miehistö aina siihen saakka, kun ankkuria käytiin nostamaan, että hän oli ensimäinen ja minä toinen perämies, sillä silloin vasta esiinnyin oikeassa toimessani.

Mutta tuolta jo lähenikin kauppaneuvoksen pieni höyrypursi. Tunsin sen jo etäämpää vallan hyvin, sillä monta kertaa olimme Maryn ja Charlyn kanssa olleet sillä huviretkillä. Juoksin ottamaan kiikarini. Oi, siellä oli minun Marynikin! Charly, kauppaneuvos, kapteeni Dawyson olivat siinä, ja vielä neljä naista, joita en tuntenut.

Mary ja Charly huomasivat minut takakannen sillalla. He häilyttivät nenäliinojaan, ja minä vastasin samoin.

Pian olivat he laivan sivulla ja nousivat ylös portaita myöten, kapteeni edellä. Hän esitti minulle vaimonsa, vanhemman tyttärensä Lisi Megyn ja nuoremman Nellyn. He lähtivät seurassamme St. Pransiskoon. Kumarsin kohteliaasti toivottaen heitä tervetulleiksi, onnellista matkaa y.m.s. sekä autoin heitä alas kannelle. Viimein hyppäsivät Charly ja Marykin kannelle. Oi, kuinka vaikeata oli hillitä itseäni kohtelemasta Maryä kuin kihlattua morsiantani ainakin! Mutta Charlyn varoittava katse hillitsi meitä molempia. Mary oli ratketa itkuun. "Oi, armas liljani, koska olen saava sinut julkisesti omistaa?" huokailin itsekseni.

Viimein tuli kauppaneuvoskin laivaan ja tervehti minua kuin isä poikaansa: "Miten voit poikani? Oletko nyt tyytyväinen ja onnellinen?" Minä vastasin myöntäen.

Kapteeni kutsui kiireesti minua luoksensa ja antoi määräykset lähtöämme varten. Hän käski mahdollisimman pian nostattaa ankkuri, irroittaa purjeet, pingoittaa niitä tarpeellinen määrä, sillä luotsi oli jo paikalleen asettunut.

Nyt alkoi vilkas liike laivassa. Minä komensin kaikki miehet esiin ja annoin kullekin määräyksensä. Alaperämies hoiti tehtäviä keulassa, minä peräpuolella. Puolen tunnin kuluessa oli ankkuri nostettu, tarpeellinen määrä purjeita auki ja — kauppaneuvos Maryn ja Charlyn kanssa höyrypurressaan.

Jäähyväisiä lausuessansa oli Mary heittäytyä syliini; mutta Charly ennätti kauppaneuvoksen huomaamatta estää sen. "Älkää, Herran tähden, antako asianne joutua hukkaan! Malttia, Tony!" kuiskasi hän korvaani.

Alaperämies ja muutamat lähelläseisovat merimiehet huomasivat kyllä meidän kolmen käytöksen, mutta onneksi ei Maryn isä.

Höyrypurteen päästyänsä näkyi Mary malttinsa kuitenkin menettäneen, sillä hän peitti kasvonsa nenäliinallansa ja näkyi itkevän sangen katkerasti.

Nyt käännyimme erään niemekkeen ympäri, ja höyrypursi aarteeni kera oli näkymättömissä. En voinut itsekään enään tunteitani hillitä, jonka tähden riensin suojaani ja annoin niille täyden vapauden.

Taasen kannelle tultuani olimme ja kaukana Glascowista. Hieman siinsivät vaan sen valkeat rakennukset ja korkeat tornit siellä täällä. Olin ajatuksiini vaipuneena hetken aikaa surumielin katsellut katoavaa onnelaani, kun äkkiä tunsin käden laskeuvan hartioilleni ja kuulin nimeäni mainittavan.

Minä pyörähdin ympäri ja näin laivan kapteenin.

"Kaikki hyvin, herra," lausuin; "mitä suvaitsette käskeä? Nyt olen valmis toimeeni, kun olen lumouspiirin ulkopuolella."

"Hyvä on," vastasi hän. "Kyllä niissä toimeen tullaan. Mutta minä huomasin sinun ja Mary neidin olevan tavallista hellemmät ystävykset. Huhuissa näkyy siis perää olevan. Onnittelen! Eipä siis ihme, että sain noin nuoren perämiehen," jatkoi hän, viekas hymy huulillaan. "Mutta tulehan nyt tänne," lisäsi hän, huomattuaan minun aikovan jotain puolustuksekseni lausua. "Saat lähemmin tutustua naisväkeemme. Ei ollut aikomukseni heitä mukaan ottaa, mutta en voinut heidän yhdistettyjä rukouksiaan vastustella, ja koska ei kauppaneuvos vastustanut, niin annoin tulla; sittenpä tietävät, miltä merillä kulkeminen tuntuu."

Menimme kapteenin suojukseen, jossa tapasimme heidät hedelmiä syömässä ja muuten kovin hilpeällä tuulella.

Kapteenin rouva, jota hän itse Mollyksi nimitti, oli noin 36 ikävuoden vaiheella, vielä sangen viehättävän ja ikäänsä nähden nuoren näköinen, keskinkertainen pituudeltaan, solakkavartaloinen ja mustasilmäinen; paksut mustat hiuksensa oli hän sykyräksi päälaelleen koonnut. Hänen kasvonsa näyttivät lempeiltä ja aina hymyilevän. Niin perin onnelliselta hän näytti, ettei olisi luullut hänen koskaan murheenpäiviä nähneenkään. Vanhin tytär, Lisi Megy, oli 17 vuotias, iloinen kuin itse iloisuus ja ihan äitinsä kuva, ainoastaan nuorennetussa muodossa.

Nuorempi tytär oli 16 vuotias Nelly. Hän oli taasen perinyt isänsä kasvonpiirteet, vieläpä luonnettakin siihen määrään, että hän oli paljoa vakavampi kuin vanhempi sisarensa, ja usein hän paheksuikin Liisi Megyn välin liiallista iloisuutta.

Vielä mainittakoon, että kapteeni Dawyson itse oli 40 vuoden ikäinen, mies parhaassa ijässään, kolmea kyynärää pitkä ja leveähartiainen. Säännölliset kasvojensa piirteet todistivat päättäväisyyttä ja rohkeutta, ja suuri ruskea täysiparta teki hänen kasvonsa vielä juhlallisemmiksi.

Minä pääsin muutamassa päivässä heidän erinomaiseen suosioonsa ja ystävyyteensä. Tietysti vaativat he minua tarkkaan kertomaan alusta aikain olostani kauppaneuvoksen perheessä. Siitä heille kerroinkin, paitsi meidän kihlauksestamme Maryn kanssa, jonka huolellisesti salasin.

Minä saavutin hyvin pian miehistönikin suosion ja kunnioituksen, vaikka olinkin niin nuori, ainoastaan 19 vuotias. Alaperämies Stephensin kanssa olimme erittäin hyvässä sovussa, enkä koskaan huomannut hänen puoleltaan mitään kateutta eli suvaitsemattomuutta; päinvastoin oli hän aina valmis kenenkään huomaamatta antamaan neuvoja minulle, missä niitä tarvitsin. Jäljestäpäin sainkin tietää, että sana "laivanomistajan vävy," joten he minua keskuudessaan olivat nimittäneet, oli luonnollisesti paljon vaikuttanut tuota yleistä suosiota ja kunnioitusta, jota jokaiselta sain osakseni.

Niin kului päivä päivältä, viikko viikolta mitään erityistä tapahtumatta, jota kannattaisi mainita. Hyvä hankapurje kiidätti meitä milloin 8, milloin 10, välistä, 12:kin solmunväliä tunnissa. Ilmat olivat kauniit ja tasaiset. Kaikki näytti erittäin suotuisalta meille, ja kaikki olimme, sekä päällystö että miehistö, rattoisalla tuulella. Merimiesten iloiset, elonvoimaa uhkuvat laulut ilahuttivat naisiakin erinomaisesti.

Eräänä iltana, oltuamme jo 6 viikkoa merellä, istuin kajutan katolla sohvalla. Maryä ikävöidessäni otin povestani kultamedaljongin, jonka häneltä olin saanut, nähdessäni hänet ensikerran onnettomuuden tapauksen jälkeen.

Katselin siitä hänen suloisia, viattomia lapsenkasvojaan, muistellen liikutettuna niitä suloisia hetkiä, joita olin hänen seurassaan viettänyt.

Olin juuri ottanut pienen hiushapsen, joka oli Maryn kiharoista leikattu, kun kuulin kimeän äänen takanani lausuvan: "Ah, nyt tiedän sydämenne salaisuuden: te olette laivanomistajan Maryn kanssa kihloissa. Tuossapa on kihlasormuskin, koska siinä ovat hänen nimimerkkinsä: M. S."

Se oli Lisi Megy. Hän oli huomannut sormuksen, jonka olin medaljonkiin pienellä renkaalla liittänyt, ja tuo teräväsilmäinen neito oli vielä huomannut nimimerkitkin. Ei käynyt enää kieltäminen asiata. Pyysin siis häntä istumaan ja sanoin, että jos hän lupaisi pitää salaisuuteni yksin, niin sen hänelle ilmoittaisin, koska hän jo osaksi oli tullut sen perille. Hän kävi totisemmaksi kuin koskaan ennen olin häntä nähnyt ja lupasi, vaikka väitti siitä jo ennenkin kuulleensa paljon kulkupuheita, vaikka ei niitä uskoneensa. Minä kerroin hänelle koko asian alusta loppuun asti. Lopetettuani luulin huomanneeni, miten hän siitä tuli liikutetuksi, niin että näytti siltä, kuin kyyneleet olisivat hänen silmiinsä kiertyneet.

Samassa tuli kapteeni Dawyson kannelle laivan peräaukosta. Minä hämmästyin nähdessäni hänet hikisenä ja vaatteensa sahanpurun pölyttäminä. Hänellä näytti olevan työkaluja nuttunsa alla. Mutta nähdessään minut, säpsähti hän ja meni joutuin suojukseensa.

Minä kävelin peräkannella edestakaisin miettien, mitä tämä kapteenin käytös mahtoi merkitä.

Samassa kuulin hiljaa nimeäni mainittavan. Katsoin taakseni ja huomasin sen olevan ruorimiehen.

"Mitä tahdot, Dick?" kysäsin häneltä.

"Hyvä herra!" vastasi hän, "minä uskon varmaan, että laivamme on tuomittu perikadon omaksi. Ettekö ole kuulleet, kuinka täällä peräpuolessa kummittelee. Ei kukaan enään uskalla tulla ruoriin puolen yön aikana, sillä täältä kajutan alta kuuluu niin kummallista suhinaa ja kolinaa, juuri kuin siellä sahattaisiin, porattaisiin ja hakattaisin pohjaa puhki, ja nyt sitä kuuluu jo päivälläkin, sillä äsken kuulin sen selvään. Minä olen vanha mies, herra, ja olen tottunut ottamaan vaaria tuommoisista merkeistä. Ne eivät merkitse hyvää, olkaa varma siitä, herra. Vielä on minulla toinenkin merkki, eikä se kumminkaan petä. Kahdesti ennen olen saman näyn nähnyt, ja molemmilla kerroilla on se ollut haaksirikoksi. Niillä kerroilla jäin kuitenkin henkiin, mutta nyt kuolen, sillä hän kutsui minua luoksensa."

"Kuka kutsui?" kysäsin häneltä kummeksuen.

"Kuollut morsiameni, ettekö ymmärrä, herra! Jos suvaitsette, niin kerron koko asian."

"Kerro!" vastasin.

"Hyvä on, herra," alkoi hän. "Olin 18 vuotias, joutuessani kihloihin erään kauniin amerikalaisen neitosen kanssa. Onneni oli lyhyt. Kihlaukseni jälkeen menin lyhyelle merimatkalle, ja sieltä häitä varten palatessani makasi morsiameni kuolleena paareilla. Hän oli kuollut verensylkyyn, joka muutamassa tunnissa hänet lopetti. Olin tulla hulluksi murheesta, ja etten milloinkaan toista naista rakastaisi enkä menisi naimisiin. Olen tähän asti sanani pitänyt; nyt olen 55 vuoden vanha enkä enään kumminkaan syö sanaani. Kahdesti olen hänen nähnyt tulevan luokseni. Ensikerran se tapahtui New Foundlandin luona, jossa jouduimme haaksirikkoon Cheeftain nimisellä parkkilaivalla. 5 miestä siinä hukkui, 15 pelastui. Toisen kerran, 10 vuotta jälkeenpäin, ilmaantui hän Pohjanmerellä. Siitä haaksirikosta pelastuimme kaikki. Nyt taas 10 vuoden kuluttua hän näyttäytyi. Hän puhutteli minua, jota hän ei ennen ole tehnyt, ja hänellä oli myrttiseppele päässään. Hänen silmänsä loistivat kuin kaksi kirkasta tähteä, ja vettä valui tulvanaan hänen pitkistä keltaisista hiuksistaan ja valkeasta morsiushameestaan. Minä näin hänen siinä aalloissa makaavan, ja minusta tuntui, kuin olisin ollut siinä hänen vieressään, ja pukuni vettä valunut. Siitä hän katosi, viitattuaan minulle kolme kertaa, ja selvästi kuulin hänen äänensä: 'Dick, ole valmis; pian tulen sinua noutamaan!' Tämä tapahtui viime yönä, ja minä olin vallan hereilläni. Minä tiedän siis, että lokikirjani [kirja, johon merkitään laivan suunta ja nopeus kuljettaessa] on loppuun saakka kirjoitettu, ja nyt se on vietävä tuonne ylös ylimmäiselle Kapteenille. Kyllä tiedän, että siihen on merkittynä monta, monta väärää matkasuuntaa ja väärää mittausta; mutta Kapteenin ikuiseen armoon uskaltaen toivon kuitenkin voivani ohjata tämän vanhan vuotavan laivahylkyni oikeaan satamaan, ja sehän onkin pääasia. — Nyt tulee nuori Wily minua levolle laskemaan. Hyvää yötä, herra! Kyllä tästä pian toista kuuluu! Jumala meitä armahtakoon!" jupisi hän mennessään.

Vanhan Dickin ennustus oli vaikuttanut minuun hyvin masentavasti. Hänen kertomuksensa kajutanalaisesta kummittelusta vahvisti minua siinä uskossa, että kapteenilla oli mielessä jonkunmoisia luvattomia tuumia. Olisin mennyt katsomaan sinne, oliko siellä mitään epäiltävää, mutta hänellä oli aina itsellään avain, eikä muilla ollut sinne mitään asiaa.

Miesten mielet rupesivat käymään synkiksi ja alakuloisiksi. Oli kuin joku onnettomuus olisi väijynyt heitä; sillä varmaan oli Dickin ennustus heihin vaikuttanut. Kapteenikin oli käynyt harvapuheiseksi ja vältti minua sekä alaperämiestä, niin paljon kuin voi.

Eräänä päivänä, kun olimme jo olleet matkalla 60 vuorokautta ja juuri edellisenä päivänä kiertäneet Cap Hornin ja laskimme luodetta kohden, näin laivan keulapuoleen kävellessäni taasen vanhan Dickin. Hän oli niin muuttunut, ettei häntä enään olisi luullut samaksi mieheksi kuin 2 kuukautta takaperin hänen laivaan tullessaan. Hänen partansa ja hiuksensa olivat muuttuneet lumivalkeiksi, eikä hän enään juuri mitään syönytkään. Työnsä hän kuitenkin teki kunnollisesti. Puhuvan ei hänen myöskään enään juuri milloinkaan kuultu, ja jos hän jotakin puhui, oli se niin kummallista, epäselvää ääntä, ettei sitä kukaan ymmärtänyt. Minut kohdattuaan hän kiireesti sanoi: "Herra, joko on lokikirjanne selvä? Aika lähenee, laivamme päivät ovat luetut." Sen sanottuaan poistui hän vastausta odottamatta, mutisten jotain käsittämätöntä.

Jumala varjelkoon meitä tuon vanhan merikarhun ennustuksista, etteivät olisi tosia, arvelin itsekseni, ja mieleni kävi levottomaksi.

Olin juuri, näitä miettien lähtemäisilläni laivan peräpuoleen, kun eräs merimiehistä, Mathew Wilson, suomalainen, Porista kotoisin, vaikka hänen nimensä näin oli laivan kirjoihin merkitty, pysähdytti minut lausuen:

"Herra, suokaa puhutellani teitä! Tahtoisin tietää, mitä meillä on lastina ruumassa?"

"Miksi sitä kysyt? Kirjat näyttävät siellä olevan kivihiiliä, rautaa, tulenkestäviä tiiliä ja sekatavaroita kaikenlaisia."

"Herra," vastasi hän; "tämä on perikatoon tuomittu alus. Ainakin osa lastiamme, nuo suuret laatikot tuolla ruumassa, ovat pelkkiä kiviä ja hiekkaa. Tiedättekö, kenen on lasti paraastapäästä ja kuinka korkeasta on laiva ja tavarat vakuutetut?" kysyi hän taas.

"Sinun kysymyksesi kummastuttaa minua, samoin kuin ilmoituksesi," vastasin. "Ottakaamme huomenna asiasta selko."

Seuraavana yönä puolenyön aikaan herätti alaperämies kiireesti minut. "Tule, Jumalan nimessä, kannelle; nyt on niin kauhea myrsky, että en milloinkaan ennen ole semmoista nähnyt," huusi hän.

Sitä ei tarvinnutkaan enempää vakuutella, sillä laiva heilui niin, että menimme suojuksessa seinästä seinään, ennenkuin ulos ennätimme.

Me kiirehdimme kannelle. Huh, miten oli kauhea ilma! Niin pimeä, ett'ei nähnyt kättä silmäinsä edessä; meri vaahtosi ja kohisi kuin koski. Myrsky vinkui mastoissa, raakapuissa ja köysissä, niin että luulin laivan viimeisen hetken jo tulleeksi. Kapteeni seisoi komentosillalla, antaen uuden määräyksen toisensa jälkeen.

Minä hyppäsin kapteenin viereen. "Mikä, Jumalan nimessä, meitä nyt auttaa?" huusin hänen korvaansa.

"Sinäkö se olet, Tony?" vastasi hän. "Auta minua käskyjen antamisessa; minä olen jo huutanut ääneni vallan käheäksi."

Minä ryhdyin toimeen ja komensin, niin kovalla äänellä kuin voin, miehet käärimään pois purjeita sekä käymään muihin tarpeellisiin tehtäviin käsiksi.

"Ohoi, ohoi!" kuuluivat miesten tahtilaulut myrskyn vinkuessa. Toiset kapusivat kuin kissat ylös purjeita kiinnittämään. Sillä aikaa, kun toiset olivat yläällä, panimme me kuntoon taakipurjeet voidaksemme alusta pitää tuulessa. Laiva vääntelihe vihaisissa kuohulaineissa kuin haavoitettu käärme. Välin kohosi se melkein pystysuoraan ylös laineen syrjää myöden, niin että olisi luullut kölin ylöspäin kääntyvän. Toisinaan laskeusi se yhtä tulisella vauhdilla laineen harjalta alaspäin, siksi kunnes sieltä toinen sen ylöspäin kääntymään pakotti. Mastot rutisivat, jokainen liitos ja jatkos natisi ja liikkui, niin että koko laiva näytti kappaleiksi irtautuvan. Milloin oli laivamme ylhäällä ikään kuin ilmassa, niin että vesi kohisi alhaalla kuin kaivossa, milloin se taasen hautautui kuohuun ja kaikkialle roiskuvaan vaahtoiseen aaltoon, niin että täytyi kaikin voimin pitää kiinni jostakin tukevasta esineestä, ettei joutunut suoraapäätä hyökylaineiden saaliiksi. Kaikki tavarat, mitkä eivät olleet kovin lujasti laivan kanteen kiinnitetyt, ne tässä kauheassa mellakassa aallot mereen lakasivat ja rikki mursivat. Vielä kohoili aluksemme kuitenkin oivallisesti laineille ja kesti myrskyn valtaa vastaan, sillä se oli hyvin rakennettu ja vasta kolmen vuoden vanha.

Vihdoin rupesi päivä tätä kamalata yötämme valaisemaan. Samassa myös rupesi myrsky vähän asettumaan. Kapteenin käskystä huudettiin koko miehistö peräkannelle. Merimiehet tulivat. "Joko kaikki ovat täällä?" huusin. "Kaikki elossa olevat," kuului vastaus. Kolme puuttui. Etsittiin tarkoin, mutta heitä ei löytynyt. Vanha Dick oli poissa. Hän oli mennyt nuoruuden morsiamensa luokse. Ei kukaan ollut huomannut, milloin hän oli kadonnut. Varmaankin hyökylaineet laivan yli mennessä vanhuksen mukanaan veivät. Kokkipoika ja nuorin meri-oppiiaista olivat joutuneet myös ensimäisiksi meren uhreiksi. Eikä niin ihmeellistä ollutkaan, ettei kukaan heidän katoamistaan ollut huomannut, sillä yö oli niin pimeä ja kullakin täysi tehtävä itsensä puolesta tässä kauheassa myrskyssä.

Vähitellen ruvettiin purjeita lisäämään, miehille annettiin lämmityksiä ja virvokkeita, toinen puoli vartijoita pääsi levolle, aamiaiselle j.n.e.

Naisseuralaisiamme emme olleet koko yönä joutuneet katsomaan. Sitä paitsi oli se muutenkin mahdotonta, sillä jos olisimme kajutan oven milloin tahansa avanneet, olisi siitä saattanut hyökyaalto sisään loiskahtaa ja täyttää koko kajutan vedellä. Vihdoinkin sinne päästyämme oli siellä surkea näky edessämme. Naiset olivat kyyristyneinä yhdessä nurkassa, kuolon kalpeina meritaudin kauheita tuskia kärsittyään. He olivat luulleet viimeiset hetkensä tulleen. Kannelta kuuluneet huudot ja myrskyn kauheus olivat heille tuntuneet vielä kauhistavammilta kuin meille, jotka vaaraa avoimin silmin katselimme. Herättyään olivat he hädissään huutaneet apua, mutta viimein huomanneet sen turhaksi, samoin kuin ulospyrkimisenkin, koska ovet olivat ulkoapäin suljetut. He olivat joka kerta, kuullessaan hyökylaineen laivan yli kohisevan, kauhistuneina odottaneet kajutan tulevan vettä täyteen taikka sen ohukaisten seinäin murtuvan, ja itse joutuvansa kuohuviin laineisin. Mutta, merkillistä kyllä, olivat he kestäneet koko tuon hirmuisen yön kauheat hetket harvinaisen lujamielisinä ja urhoollisina.

Meidän astuessamme kajuttaan päästivät he riemuhuudon ja syöksyivät meitä vastaan sanomattoman onnellisina, ilosta ja liikutuksesta itkuun ratketen, nähdessään meidän vielä elossa ja terveinä olevan. Olinpa minäkin hetkeksi unhottaa Maryni suloisen kuvan, nähdessäni kapteenin tytärten avuttoman ja samassa liikuttavan tilan. Vallankin luulin huomanneeni taas Lisi Megyn silmissä jotain outoa, joka minua hämmästytti, enkä voinut estää häntä nojaamasta päätään rintaani vastaan, kun hän näytti nääntymyksestä ja mielenliikutuksesta olevan kaatumaisillaan.

Luulimme vaaran olevan jo ohitse ja toivoimme enemmittä vastuksitta pääsevämme matkamme perille. Puolenpäivän aikoina oli taivas jo selvinnyt niin paljon, että kapteeni ja minä voimme tarkastaa taivaanrantaa ja ottaa puolipäivä-tarkastukset, josta huomasimme olevamme noin 100 englannin peninkulmaa Juan Fernandes saaristosta etelään päin. Yön kauhea myrsky oli siis syrjähdyttänyt meidät suunnastamme useampia kymmeniä penikulmia. Kapteenin selityksen mukaan oli meille parasta muuttaa suunta vähän paremmin luodetta kohden muka löytääksemme tyynempää vettä ja samassa voidaksemme lähettää muutamia veneitä etsimään juomavettä, joka oli loppumaisillaan, niin ettei se riittäisi perille saakka. Hän kertoi myös itselläänkin olevan joitakin tärkeitä asioita siellä toimitettavina.

Suunnan muutos meitä jo hyvin kummastutti, samoin mainitut syyt. Mutta myöhemmin illalla kajutassa käydessäni huomasin vielä jotakin, mikä enemmän lisäsi epäluulojani kapteenin rehellisyydestä. Siellä näet tapasin kaikki tavarat, mitä suinkin voi talteen panna, huolellisesti ladotuiksi kistuihin ja matkalaukkuihin; kartat, havaintokoneet, kaikki pikkutavarat, mitä ei aina käsillä tarvita, oli korjattu hylkeennahkaiseen pitkään matkakistuun.

Kummastellen kysyttyäni, mitä tämä kaikki oli merkitsevä, sain kapteenilta vastaukseksi, että hän oli viime yönä tullut huomaamaan suuremman varovaisuuden tarpeelliseksi.

Mutta hänen välttävä katseensa, hätäinen, epävarma puheensa ja samanmoiset liikkeensä saattoivat minun vielä enemmän häntä epäilemään.

Porilaisen merimiehen kysymys ja hänen ilmoituksensa lastistamme johtuivat taas mieleeni. Päätin sitä kuulustaa kapteenilta itseltä; mutta hän näkyi kaikin mokomin välttävän minua, niin paljon kuin mahdollista oli, joten en saanut häntä puhutella. Sitä paitsi antoi hän niin paljon kaikenmoisia käskyjä, että minulla oli täysi työ niiden toimittamisessa. Päätin siis sitä tarkemmin tästedes pitää häntä silmällä ja seurata kenenkään huomaamatta kaikkia hänen toimiaan.

Kapteenin käskyä seuraten annoin muun muassa katsoa, että kaikki kuusi pelastusvenettä oli kunnossa ja täysillä tarvekaluilla varustetut. Juomavesi-leilit täytettiin, kuppeihin varustettiin purjeet, ja muita kaikenmoisia varustuksia annoin kuumeentapaisella kiireellä tehdä, semmoisiakin, joita ei oltu käskettykään. Näissä kaikenmoisissa puuhissa en ollut huomannutkaan, miten taivas taasen oli muuttunut uhkaavan näköiseksi; kaikki näytti taas ennustavan kauheampaa yötä, kuin viimeinen oli lähimainkaan ollut.

Menin toisen perämiehen suojaan häntä herättämään ja ilmoitin hänelle huoleni, lausumatta kuitenkaan mitään epäluuloistani. Hän oli herättyään kovin alakuloinen ja kertoi nähneensä niin kauheita unia, että aavisti ikäviä tapauksia, lisäten kuitenkin, ettei hän ollut mies, joka unia uskoisi. Kumminkin oli hän niin kummallisen levoton ia lausui aavistavansa piankin purjehdusretkensä päättyvän ja saavansa hänkin ylimmäiselle Kapteenille antaa lokikirjansa.

Kaikkia muitakin, kapteenia lukuun ottamatta, näkyi vaivaavan salainen kauhistus ja toivottomuus. Heidän vakaiset kasvonsakin osoittivat heidän vartoovan jotakin hirmuista kohtausta.

Minäkin menin suojukseeni, ja kapteenin esimerkkiä seuraten valmistin kaikki pikaista lähtöä varten. Kaikki kalleudet, paperini ja todistukseni, pienimmästä suurimpaan saakka, kaikki, mitä olin Maryltä ja kauppaneuvokselta saanut, rahat ja muut semmoiset pistin pieneen vedenpitävään koteloon, jonka kätkin makuukojuuni, voidakseni tarpeen tullessa siitä ottaa, jos en muutakaan pelastetuksi saisi.

Noustuani virkatoverini Stephensin kanssa kannelle, oli ilma tyyntynyt melkein rasvatyyneksi; viime-öiset hyökylaineet vielä kävivät jotenkin korkeina maininkeina, mutta ei enää tuulen vaikutuksesta. Taivas oli vetäytynyt mustaan pilveen, ja ilma tuntui raskaalta ja kammottavalta. Tuontuostakin välähti salaman leimaus kaukana taivaan rannalla, valaisten silloin koko ympäristön ja tehden näkyalan vieläkin kamalammaksi. Kapteeni käveli kajutan katolla synkän näköisenä, tuon tuostakin antaen jonkun uuden määräyksen varokeinojen valmistamisesta. Kaikki mahdolliset valmistukset olivat tehdyt, kaikkiin varotoimiin ryhdytty tulevaa myrskyä varten. Purjeet olivat kaikki saman mukaan järjestetyt, niin että niidenkin puolesta olimme myrskyn varalle valmistauneet.

Miehet olivat kaikki peräkannelle kutsutut, joten pian olisi voitu panna toimeen mahdollisesti vaadittavat käskyt. Kaksinkertainen märssyvahti oli lähetetty ylös, pumput tarkastetut ja huomatut kaikki olevan täydessä kunnossa. Höyrykone oli täydessä höyryssä mahdollista tarvetta varten. Lyhyesti sanoen: kaikki oli parahimmassa kunnossa ja järjestyksessä, kuin mitä koskaan voi olla kunnollisimmassa laivassa, mikä merta kyntää.

Mutta raju-ilma olikin jo lähestymässä. Ikään kuin kauhean suuri musta vuori läheni meitä paapuurin puolelta. Se kuului kuin kaukainen ankara kosken kohina. Samalla kuului kauhea ukkosen jylinä, ilman vinkuminen ja sihinä. Pian saavutti tuo kauhea vihuri onnettoman laivamme.

Kapteeni seisoi ruorimiehen kanssa peräsimessä. Naiset olivat perämaston vieressä sitä varten valmistetun pelastusrenkaan sisällä, sillä he eivät olleet antaneet itseään toista kertaa sulkea kajuttaan. He väittivät vaaran silmillä nähden olevan monta vertaa huokeamman kärsiä kuin jos sitä ei näkisi, vaan kuulemain mukaan täytyisi sitä kuvitella, joten pienempikin sattuma voi luulottelun kautta kasvaneena synnyttää epätoivoa ja saattaa mielettömäksi.

Kapteeni oli apulaisensa kanssa hyvään aikaan saanut laivan käännetyksi vastatuuleen, juuri kun hirmumyrsky ensikerran kouristi laivaamme. Juuri kuin raivostunut jättiläishevoinen, ryntäsi laivamme pystyyn hyökkäävää hirmumyrskyä ja sen jättiläislainetta vastaan. Koko laiva natisi, tärisi ja vapisi kuin kuolonkamppauksessa oleva tiikeri raivostuneen jalopeuran kynsissä. Rautakovilla kourillaan piteli kapteeni rotevan merimiehen avulla peräsintä, ohjaten laivaa suoraan eteenpäin, päästämättä sitä luovaantumaan kummallekaan puolen. Mastot rutisivat, köydet pinnistyivät piukalle kuin viulunkielet. Myrsky vinkui niin kauheasti joka köydessä ja ylhäällä mastoissa ja märssyissä, että joka hetki vartosimme, koska mastot alas rusahtaisivat. Miehet olivat kirveet käsissä valmiina viipymättä irroittamaan kaikki katkenneet hylyt erilleen. En voi sanoilla kuvata sitä kauheata pauhinaa ja myrskyä, mikä meitä ahdisti. Aalto aallon jälkeen syöksyi aluksemme ylitse keulasta perään saakka. Miehistön täytyi turvautua kiinteihin esineihin pysyäkseen kannella, sillä välistä ei laivamme kerinnyt kylliksi kiireesti aaltojen notkosta seuraavalle laineelle, vaan se syöksyi sen lävitse, niin että usein emme luulleet sen enään voivan sieltä nousta. Mutta kerta toisensa jäljestä nousi se kuin merihepo, aina pudistaen virtanaan valuvan veden itsestään. "Ei mitenkään laiva voi kestää tätä kauheata taistelua luonnon voimia vastaan," kuulin äänen vieressäni lausuvan.

Katsahdin sivulleni ja näin alaperämies Stephensin vakavan katseen. "Niin, Jumala meitä auttakoon!" vastasin minä; "ihmisten apu näyttää tässä turha olevan."

Tuskin olin sen saanut sanoneeksi, kun kauhea aalto taas sysäsi laivaamme, niin että luulimme sen nurin menevän. Kauhea tärähdys vavahdutti laivaa. Sitä seurasi keulasta päin kuuluva kova rysähdys. Luulimme ensin laivan törmänneen karille, ja kuolon kauhistuksella tartuimme kiinni kuka mihinkin voi, odottaen koska kuohuva laine syöksyisi ylitsemme. Ilma oli myös pimennyt, niin ettemme ensi hämmästyksessä huomanneet asian todellista laitaa. Mutta kun salama samassa valaisi vahtoavan meren ja laivamme, huomasimme heti, että etumasto oli rautaisen juurensa yläpuolelta katkennut ja kaatunut styyrpuurin puolelle keulaa kohden, ja uhkasi nyt joka silmänräpäyksessä syöstä laivamme perikatoon. Nuolen nopeudella riensin Stephensin kanssa sinne kirveinemme irroittamaan maston hylkyä laivasta. Käskyt olisivat turhia olleet, sillä ne eivät olisi kuuluneet myrskyn pauhussa ja vinkunassa. Eikä niitä tarvittukaan, sillä joka mies, kenellä vielä voimia oli ja hyökylaineilta perille pääsi, seurasi meitä vedessä kahlaten. Ei sanaakaan kuulunut, ainoastaan kirveitten surmaavaa kalsketta ja rasauksia, kun taasen joku köysi katkesi raivosista iskuistamme. Vesi kuohui kuin koski ympärillämme; välistä seisoimme kaulaa myöten vedessä.

Jumalan kiitos! Jopa katkesi viimeinenkin pidike, ja laiva pääsi vapaaksi tuosta vaarallisesta mastohylystä. Mutta vähintäänkin kaksi ihmishenkeä sen mukana meni, nimittäin ne miehet, jotka olivat märssykorissa vartijoina olleet. Luultavasti vielä kolme muutakin tässä tapauksessa sai hautansa meren syvyydessä.

Mutta pikemmin luimme sen heille onneksi ja Jumalan armoksi, sillä siten pelastuivat he kärsimästä niitä kauheuksia, jotka vielä olivat meidän jälkeenjääneiden kestettävinä.

Saimme laivan pystyyn jälleen. Mutta pian huomasimme, ettei se enää voinut oikein pysyä tasapainossa, kun etumasto varustuksineen oli menetetty. Sain kapteenilta käskyn katkasta isokin masto rautaista juurta myöten pois. Myrsky yltyi myös yltymistään, jonka tähden päätimme Stephensin kanssa, hetken mietittyämme ja nähtyämme, ettei laiva enää kauvan voinut kantaa mastojaan, ryhtyä toimiin. Muutamia miehiä nousi märssykoriin. Toiset ottivat köysiä ja muita pidikkeitä katkoaksensa. Lähes kolmekymmentä kirvestä ryhtyi hävitystyöhön. Isku seurasi iskua ja köysi köyden jäljestä katkesi, ja viimein taipui myrskyssä korkea kolmijatkoinen masto kuin luokka. Kerran se vielä oikeni, ja sitten se kauhealla rytinällä rojahti alas viistoon laivan ylitse, musertaen kannella seisovista miehistä hengettömäksi kaksi. Muutamassa silmänräpäyksessä oli se saatu mereen syöstyksi, ja nyt näytti laiva paljoa helpommin voivan taistella riehuvaa myrskyä ja pilvenkorkuisia laineita vastaan.

Onnettomat toverit saivat seurata mastonhylkyä. Eipä keritty edes siunausta heidän levottoman hautansa ääressä lukea.

Kauhea oli tuo hetki. Kaksi parasta, rotevinta merimiestä muserretuin, verisin päin, toisella vielä suuri ammottava haava vasemmalla puolen rinnassa, josta veri virtana pursui ja punasi vettä!

"Jumala Kaikkivaltias," huokasin itsekseni, "ota ne haltuusi! He uhrasivat henkensä velvollisuutensa täyttämisessä."

Mutta tämä näin surkealla uhrauksella saatu huojennus ei meitä kauvaakaan auttanut. Myrsky kesti yhä raivoten yöt ja päivät, ja voimiamme ylenmäärin ponnistellen taistelemme sitä vastaan tuskin öitten ja päivien vaihtumista huomaten. Jo oli kolmas vuorokausi, ja aina vaan samaa kauheata ilmaa. Kolmaskin masto oli saanut sen ajan kuluessa seurata veljiänsä. Koko tämän ajan kuluessa emme olleet maistaneetkaan lämmintä ruokaa tai juomaa, sillä mahdotonta oli keittiössä sytyttää tulta ja saada sitä palamaan. Mitä parhaita kylmiä ruokia oli varastossa, niitä kapteenin käskystä jaettiin miehille, samoin grogia, mutta sitä vaan hyvin pieniä annoksia.

Neljännen vuorokauden illalla, Tammikuun 6 päivänä, ryhdyin itse tarkastamaan, oliko laiva vuotanut, sillä meri oli jo vienyt saaliikseen sen miehen, jonka varsinaisena tehtävänä tarkastaminen oli. Minun mielestäni oli laiva viimeisinä hetkinä ruvennut käymään syvemmässä kuin ennen; eikä se niin vallan suotta tehnytkään, sillä tarkastukseni osoitti vettä olevan laivassamme niin kosolta, ettei sitä mitenkään ollut sinne voinut niin paljoa tavallisen vuotamisen kautta karttua, vaan oli joku suurempi vamma sen syynä.

"Oi Herra, laupias Jumala!" huudahdin kauhistuneena; "vieläkö, tämä lisäksi?" Melkein voimatonna vaivuin siihen polvilleni, käsiäni väännellen. Mutta samassa lennätti hyökylaine minut kauvaksi keulaa kohden. Siellä sattumalta sain köydestä kiinni, niin etten meren saaliiksi joutunut enkä pelastunut kärsimästä niitä tuskia ja vaivoja, mitkä meitä jäljellejääviä vielä odottivat. Jumala itse kuitenkin parhaiten tiesi kohtaloni ratkaista.

Alaperämies Stephens oli huomannut kauhistukseni. Hän riensi heti pumpuille. Seuraten esimerkkiäni mittasi hänkin, mutta ei uskonut silmiään, vaan luuli erehtyneensä. Hätäisesti mittasi hän toisen ja vielä kolmannenkin kerran, mutta tulos oli aina sama.

Hän oli kuitenkin maltillisempi minua ja komensi miehet pumppuihin, sanaakaan lausumatta ruumaan karttuneen veden paljoudesta.

Samassa minäkin, ensi hämmästyksestäni tointuneena, riensin puoleksi uiden kapteenin luo. Hän oli juuri pistäynyt kajuttaan lohduttamaan naisia, jotka märkinä ja vilusta melkein kangistuneina olivat lopultakin antaneet saattaa itsensä sinne.