Produced by Tapio Riikonen

MERIMIEHEN MATKAMUISTELMIA II

Maalla ja merellä

Kertoeli

AUKUSTI HÖGMAN

Tekijän kustannuksella, Tampere, 1892.

Edellisessä vihkossani olen minä kertonut Martha Brokerin haaksirikon ja niitä kärsimyksiä, joita me, siitä pelastuneet, saimme kestää, miten me vietimme erakko-elämätämme asumattomalla saarella ja miten sieltä viimeinkin pelastuimme. Niin ikään on siinä kerrotuksi tullut rakkaan Mary-vainajani kuolema ja minun tuloni Liverpooliin, jossa minua hoidettiin, kunnes taasen jaloilleni kykenin.

Kukaan ajattelevainen ihminen ei suinkaan ihmettele, että olin kerrottujen tapausten ja kärsimyksieni jälkeen menettänyt haluni levottomalla merellä kulkujani jatkaa.

Nyt oli hartain haluni ensinnäkin matkustaa Glasgowiin rakkaan Mary-vainajan kotiin, hänen armaitten vanhempainsa luokse, saadakseni sitten heiltä omin korvin kuulla Maryn kohtalon ja hänen onnettoman loppunsa oikeat syyt.

Sen vuoksi kirjoitin Glasgowiin pitkän ja seikkaperäisen kirjeen, jossa perinpohjin selvitin tapaukset ja osittain Martha Brokerin haaksirikon syyt ynnä lopuksi pyysin matkarahoja päästäkseni itse Glasgowiin.

Mutta ihminen säätää, Jumala päättää. Sen sairashuoneen johtaja, jossa olin potenut, tahtoi välttämättä, että minun piti vielä tehdä joku purjehdusretki, koska niinkuin hän mainitsi, en muutoin voisi jälleen saada kadotettua terveyttäni ja voimiani; minä en hänen mielestään muuten saanut tarpeeksi raitista ilmaa hengittääkseni, johon kumminkin merimatkoilla jo niin olin tottunut. Ja jopa rupesin itsekin samaa ajattelemaan, oltuani jo näin kauan tässä suuressa kaupungissa, jonka ilma ei suinkaan ollut puhtainta laatua.

Lääkäri, joka oli gentlemanni sanan oikeassa merkityksessä, tarjoutui hankkimaan minulle paikan erääsen laivaan, jonka oli määrä muutaman päivän kuluttua lähteä Kalkuttaan Itä-Indiassa. Tämän päällikön kanssa hän sanoi olevansa hyvässä tuttavuudessa. Vielä sen lisäksi lupasi tämä jalomielinen ihmisystävä hankkia tarkkoja tietoja E:n perheoloista Glasgowista ja lähettää saamansa tiedot minulle kirjeessä Kalkuttaan.

Sinne tänne asiata harkittuani katsoin vihdoin käytännöllisemmäksi seurata hänen neuvojaan ja lähteä merimatkalle, vallankin kun en saanut toivottua vastausta enkä odotettuja matkarahoja Glasgowista.

Viikon kuluttua siitä, kun olin terveenä päässyt sairashuoneesta, sitouduin palvelukseen rautaiseen rekattiin Breacin Castleen. Minut kirjoitettiin palkattomaksi matruusiksi, ja minun oli määrä tehdyn sopimuksen mukaan ottaa osaa laivan töihin, sen mukaan kuin voimani sietivät, jota vastaan sitten saisin nauttia vapaan ruoan ja asunnon laivassa, kunnes olisin niin paljon voimistunut, että voisin tarpeen ja lain mukaisesti täyttää matruusin tehtävät laivassa.

Siis ulos taasen meren myrskyihin, harjanteille vaahtopäisten laineitten, kentiesi uusiin vaaroihin ja kärsimyksiin ja ehkä sittenkin saamaan kostean haudan levottoman meren pohjassa syvyydessä! Mutta mitäpäs siitä; sepä se onkin merimiehen oikea hauta, samoin kuin sotilaan verinen taistelutanner.

Eikä olekaan merimiehen tapa surra eikä olla alakuloinen. Kun tulin taasen ulapalle, olin jälleen hyvinkin pian kotiutunut Breacin Castlessa ja muutamissa päivissä unhottanut vastenmielisyyteni merielämään. Ja niin minä hauskojen toverieni, iloisten meripoikain seurassa sain pian entisen hilpeän meriläisen luonteeni takaisin.

Ihmeellistä kyllä, rupesivat odottamattoman pian voimanikin lisääntymään päivä päivältä, niin että kolmen viikon kuluttua jo tunsin terveyteni olevan jota kuinkin entisellään, vaikka valitettavasti en entisiä voimiani ole tuon onnettoman haaksirikon jälkeen milloinkaan takaisin saanut.

Viidentenäneljättä vuorokautena Liverpoolista lähtemisemme jälkeen tapahtui Breacin Castlessa omituisen surullinen tapaus. En saata sitä tässä jättää kertomatta, vallankaan kun se minulle toi onnellisen seurauksen.

Ensimmäinen perämies Mr. Dalton kansallisuudeltaan englantilainen, oli vähää ennen Breacin Castleen tuloansa menettänyt nuoren rakastetun vaimonsa, joka äkkiä kuoli, ennen kuin he olivat avio-onnensa täyttä yhdeksää kuukautta yhdessä nauttineet. Tämä hänen vaimonsa äkkinäinen kuolema oli vaikuttanut Mr. Daltoniin niin masentavasti, että mies parka oli muuttunut sangen alakuloiseksi ja raskasmieliseksi.

Eräänä tyynenä, kauniina kuutamoyönä äsken mainittuna vuorokautena, noin kello kahdentoista aikaan, oli hän keskustellut ruorimiehen kanssa tavattoman vilkkaasti. Siinä hän oli valittanut painavaa suruansa sekä pakotusta päässään ja rinnan alla sydämen kohdalla. Sitä paitsi oli hän ollut tavallista levottomamman näköinen sekä ilmaissut toivovansa, että hän pian saisi purjehtia rauhallisempaan satamaan, oman ikävöidyn ja armaan Katiensa luo.

Tämän keskustelun kestäessä oli ruorimies huomannut, että Dalton tuostakin oli luonut levottomia, hourailevan tapaisia silmäyksiä ylös maston huippua kohden.

Vihdoin oli hän viitannut ylös samaan suuntaan ja värähtelevällä, pelonalaisella äänellä huudahtanut: "Katsos tuonne, John; tuolla hän seisoo, oma armaani, ihka elävänä ja viittoo minua luoksensa. Oi, katsopas vaan hänen hurmaavia silmiänsä ja kirkasta seppelettä hänen hiuksillansa!"

Mielenhäiriötä osoittavalla innolla oli hän sitten riistänyt päältään nuttunsa ja rientänyt ylös mastoon. Ja ennenkuin ruorimies oli kerinnyt kapteenille hätäkelloa soittaa ja tämä päässyt laivan kannelle, oli Dalton jo ennättänyt ylös. Kun sitten kapteeni vihdoin saapui kannelle ja asian laidan kuultuaan lähetti muutamia matruuseja hänen jäljessään, kuului perämies Dalton jo maston huipussa epäselvillä sanoilla ja mielipuolen valittavalla äänellä sopertelevan: "Oi, Katie! Sielläkö olet, armaani? Odota minua vielä silmänräpäys, minä tulen, vihdoinkin tulen luoksesi, tulen oman lemmittyni, armaan puolisoni luokse!"

Samalla hän levitti kätensä ja syöksyi huimaavasta korkeudesta syvyyteen.

Kapteenin komennuksen mukaan käännettiin laiva heti vastatuuleen; pelastusvene laskettiin alas ja soudettiin sille kohdalle, mihin onneton oli hypännyt. Mutta turhaan itseämme vaivasimme häntä etsiessämme, emme jälkeäkään hänestä huomanneet. Dalton oli saanut hautansa levottoman meren syvyyteen, Ahtolan tuntemattomiin majoihin.

Tämä liikuttava tapaus teki syvän ja surullisen vaikutuksen meidän mieliimme. Monta surullista aavistusta sukelsi esiin jo muutenkin taikauskoisten merimiesten mielikuvituksiin, ja kaikki näyttivät hämmästyneiltä.

Koko miehistö ilman poikkeusta kaipasi ja suri syvästi perämies Daltonia, sillä hän oli todellakin ollut kunnon mies, jalo- ja suoraluontoinen toveri, hyvä ja taitava merimies sekä harvinaisen sivistynyt ja sävyisä alamaisiaan kohtaan, mies, joka ei suonut heikommallekaan vääryyttä tehtävän; sillä hän piti koko miehistöä rakkaina tovereinaan.

Mutta tässä, niinkuin ylimalkaan mailmassa tapa on, toteutui minun suhteeni sananlasku: "Toisen hauta, toisen leipä". Sillä hänen surullinen loppunsa oli minulle onneksi, koska se tuotti minulle laivassa paremman paikan ja palkan.

Seuraavana päivänä, näet, kutsui kapteeni minut kajuttaansa ja tarjosi ilokseni minulle vainajan paikan, koska minä olin laivassa ainoa mies, joka olin perämiehen tutkinnon suorittanut. Sitä paitsi olivat minun seikkailuni Glasgowissa ja edellinen surkea meriretkeni sekä sen seuraukset vetäneet minun puoleeni kapteenin suosiota, sillä hän oli niistä saanut tietoja lääkäri R:ltä ja myöhemmin itseltänikin.

Minut kirjoitettiin siis laivan kirjoihin perämieheksi siitä päivästä lukien, jona olin laivaan tullut. Palkkaa sain myös nauttia samasta päivästä alkaen kahdeksan puntaa sterlinkiä (Suomen rahassa 200 markkaa) kuukaudessa.

Onnen kelkka oli siis taasen ruvennut minua kuljettamaan, onnetar hymyili jälleen minulle ja viittaili iloisesti eteenpäin pyrkimään, ottaen suosioonsa minut, kovia kokeneen poloisen. Iloisena ja kiitollisin sydämin ylistin Luojaa, ja tulevaisuuteni toiveet kirkastuivat, ja niin minä taas aloin kulkea kohti hymyilevää tulevaisuutta.

Pian pääsimme jo päiväntasaajan kohdalle, jossa auringon lämpö oli niin kuuma, että kaksi ensikertalaista sai ruorissa auringon piston, sillä päivän kehrä paahtaa siellä niin kuumana, kohtisuoraan päälakeen, että se saattaa siihen tottumattomat pyörtymään. Sekä kaula että paljaat käsivarret tulivat suurille rakoille, ikäänkuin tavalliset palohaavat.

Jotta ei useampia tuonlaisia tapauksia sattuisi, vedettiin niinkutsuttu aurinkopurje ruoripyörän yli ja pingoitettiin leetankoihin, ja tätä sitten tavan takaa kostuteltiin vedellä, etteivät auringon säteet päässeet sen lävitse vaikuttamaan.

Viisikuudetta vuorokautta myötäänsä purjehdittuamme tulimme onnellisesti pasaatiin. Ilmassa vallitsi sama tasainen, suloinen lämmin ja tuuli henki yöt, päivät aina samaan suuntaan, niin ettei köyttä eikä purjetta tarvinnut koskettaa kolmeen viikkoon. Vartijaakaan ei tarvinnut laivan kannella vaihtaa. Paitsi ruorimiestä ja kokka- sekä märssynvartijaa sai joka mies häiritsemättä levätä koko yön; tuskin lopulta enää päivälläkään miehistö tiesi, kenen vuoro oli levätä, kenen ulkona olla.

Sateisilla säillä me tukimme kannen rajassa olevat vesiviemärit ja kokosimme sillä tavalla vettä laivan kannelle. Siinä sitten toiset kylpivät, toiset pesivät vaatteitansa, toiset suotta aikojansa ilvehtivät; sillä vesi oli niin suloisen haaleata, ikäänkuin lämpimässä saunassa.

Eräänä kauniina päivänä saimme äkkiarvaamatta oivallista tuoretta kalakeittoa. Sanotaan, ettei hiiri juokse makaavan kissan suuhun, mutta tässä tapauksessa ei se sananlasku paikkaansa pitänyt.

Laiva kiiti eteenpäin 8 solmun väliä tunnissa. Kello 5 ajoissa aamulla oli melkein hankapurje. Minulla oli vuoroni olla kannella. Ajan vietoksi otin kaukoputken ja tähystelin sillä taivaanrantaa ja vast'ikään noussutta aurinkoa, joka hurmaavan kauniilla ruskollaan kultaili eteläisen meren välkkyviä laineita. Yht'äkkiä hyökkäsi suunnaton parvi lentokaloja laineista ja lensi toiselta aallon harjalta toiselle. Mikä runollinen, lumoava näky! Niinkuin lukemattomat jalokivet välähtivät ne nousevan auringon valossa, ja kerta toisensa jäljestä uudistui tuo soma näky. Parvi tuli yhä lähemmäksi suoraa päätä laivaamme kohti. Minä huusin kapteenille, joka juuri oli tulossa kannelle, ja hän, huomattuaan kalaparven, ryhtyi heti ruoriin ja käänsi laivan äkkiä myötätuuleen kalaparven ollessa ainoastaan noin viiden sylen päässä laivasta. Samalla parvi taasen teki hyppäyksen, ja kapteeni antoi laivan tehdä pienen käännöksen parvea kohti. Silloin oli koko parvi, pari kolme sataa kalaa, sekaantunut tai tarttunut limaisista siivistään laivan sivuun, kanteen ja hytin seiniin, niin että koko toinen puoli laivaa oli valkoisena kaloista.

Ei sitten muuta kuin joka mies kokoomaan kaloja laivan sankoihin, patoihin ja mikä mihinkin, ja näistä sitten kokki apumiehineen hernerokan asemesta sai ruveta valmistamaan oivallista kalakeittoa.

Lentokala on näöltään ja kooltaan silakan kaltainen; eroituksena vaan on se, että sen uimukset ovat jotenkin yhtä pitkät kuin itse kalakin, ja ne ovat muodostuneet siipien kaltaisiksi, niin että kala niiden avulla voi pyrähtää laineista ilmaan ja siinä jonkun matkan vauhdissaan eteenpäin mennä. Nämä siipi-uimukset ovat niin limaiset, että jos kala tulla surahtaa laivan kylkeen, niin tarttuu se siihen eikä heltiä ennenkuin seuraava laine siitä viruttaa sen irti. Ja jos kala on niin ylhäälle kohonnut, että se singahtaa laivan kannelle, jääpi se siihen eikä voi siitä liikkua, niin että sen helposti voi kiinni saada ilman mitään pyydyksiä.

Yhdeksäntenäkymmenentenä päivänä lähtöpäivästä lukien näimme taasen toisenlaatuisen juhlakulun meren asujanten valtakunnassa.

Oli taasen suloinen iltapäivä. Noin kolmen ajoissa istuskelin kajuutan katolla ja vetelin päivällishaikuja kaikessa rauhassa, muistellen kaipauksella Marya, jonka kuvaa en vielä ollut voinut sydämeni sopesta poistaa. Silloin alkoi vasemmalta puoleltani, tuulen puolelta, kuulua outoa suhinata, kummallista melskettä ja puhalluksia. Kavahdin seisoalleni, ja arvatkaapa mitä näin? Näin tuulen puolella, niin pitkältä kuin silmä kantoi, lukemattoman joukon pieniä valaskaloja, jotka muodostivat ikäänkuin kiehuvan kosken, sillä ne tulivat säännöllisissä riveissä kuin sota-armeija ja vuoronsa mukaan rivi riviltä heittivät häränpyllyä veden pinnassa, niin että niiden koko ruumis tuli näkyviin. Ja samassa kun pää taasen tuli veden alta näkyviin, päästi otus kummallisen äänen, ikäänkuin olisi kovasti huudettu: "Phuuh". Väriltään näkyivät ne olevan muhean harmaita, vatsa vaalea, turpa eli pää pullomaisen pyöreä. Siitä syystä kait niitä kutsutaankin Englannissa pulloturviksi. Kooltaan vaihtelivat ne puolentoista ja kolmen kyynärän välillä.

Noin kymmenen minuutin ajan olimme laivoinemme keskellä tuota kala-armeijaa, eivätkä nuo iloiset mellastajat näkyneet mitään meidän laivastamme välittävän, sukeltelivat vain arastelematta laivamme alle ja sieltä pois sekä molemmilla sivuilla että edessä ja takana, pyörähtelivät häränpyllyä ja ikäänkuin hyvästijätöksi heiluttelivat kankeita pyrstöjään huutaen: phuuh, kunnes vihdoin katosivat kotiinsa aaltojen alle.

Kymmenen vuorokautta toista sataa kestäneen purjehduksen jälkeen saavuimme vihdoin onnellisesti matkamme perille Hindujen maihin, Itä-Indian lämpöisiin seutuihin, kahta päivää ennen uudenvuoden aattoa.

Tämä oli minun ensimmäinen uudenvuoden iltani, jonka merimiehenä ollessani tulin viettämään laivassa sen satamassa ollessa. Omituisena muistona on se jäänytkin mieleeni; sillä niin merkillistä, satumaista uudenvuoden viettoa en ole koskaan ennen tai jälkeen enään nähnyt, eikä niin hauskoja muistoja ole jättänyt jälkeensä mikään muu uudenvuoden ilta kuin tämä, jonka vietin täällä lähellä ihmiskunnan ensimmäisten esi-isäin asuntopaikkaa, joka lienee näillä maailman suunnilla ollut.

Kalkutta on suurimpia, vilkasliikkeisimpiä merikaupunkeja koko Itä-Intian rannikoilla. Tähän aikaan vuodesta olletikin on sen satamassa tuhansittain sekä purje- että höyrylaivoja monista eri maista ja kansoista.

Pääasiallisesti ottavat laivat riisi- ja hedelmälasteja ja tuovat tänne kivihiiltä, olutta ynnä kaikenlaista sekatavaraa.

Nytkin kertomuksessamme mainitulla ajalla oli satama täynnä kaikenkaltaisia kauppalaivoja, suurempia ja pienempiä, veljellisessä sovussa leväten satamassa viisi ja kuusi alusta vierekkäin toinen toisiinsa kytkettyinä.

Mihin suuntaan vain katseensa loi, niin aina, niin pitkälle kuin silmä kantoi, näkyi kuin loppumaton sekava metsä mastoja ja raakapuita lukemattomiin saakka.

Kuvittelepa sitten, arvoisa lukija, sitä huumaavaa, satumaista vaikutusta, minkä tämmöinen monikirjava, elävä taulu teki meihin kuhunkin, jotka emme ennen tämmöistä suuremmoista näkyä olleet nähneet, kun tämän lisäksi vielä tulivat nuo omituiset temput, joita täällä vuosien vaiheella kahdentoista lyönnillä toimeenpannaan ja joista me emme ennakolta mitään aavistaa tienneet.

Noin kymmentä minuuttia ennen kahtatoista uudenvuoden yönä komennettiin nimittäin jokaisessa laivassa miehet raakapuille ja annettiin heille ainekset tulisoihtuja varten.

Juuri kahdentoista lyönnillä sytyttivät he yht'aikaa soihtunsa yön pimeydessä ja hiljaisuudessa. Samassa rupesi raketteja, kaiken värillisiä ja kokoisia, lentelemään rannoilta ja laivoista, kanuunoiden, pyssyjen ja revolverien paukkuessa. Samalla hetkellä leimahtivat monet tuhannet eri väriset paperilyhdyt kaikkialla tuleen, valaisten koko sataman mitä hurmaavimmalla taikavalolla. Kaupungin ja laivojen kelloja soitettiin rämpytettiin kaikin voimin, niinkuin viimeinen hetki olisi käsissä ollut. Sen lisäksi kaikuivat tuhansien merimiesten kurkuista mitä hurjimmat ja iloisimmat uudenvuoden hurraa-huudot, sekaantuen rumpujen pärinään ja kaikenmoisten soittimien pauhinaan. Tämmöistä valoa ja iloa kesti taukoomatta neljännestunnin, ja koko sen ajan tuntui minusta kuin olisin äkkiä temmattu todellisesta elämästä mitä ihmeellisimpään satumaailmaan.

Jos minnekä katseensa käänsi, näkyi lukemattomia tulisoihtuja, korutulituksia, bengaalitulia punaisia, sinisiä, keltaisia ja jos jonkin värisiä, niin että koko suunnattoman lavea satama tuhansine aluksineen näytti olevan yhtenä ainoana tulimerenä, jommoista en ikinä ollut ennen nähnyt enkä ollut kuullut muidenkaan kertovan.

Neljänneksen yli kahdentoista kuului jymeä yhteislaukaus lähellä olevasta linnoituksesta ja pani koko sataman tärisemään. Se oli ennakolta ilmoitettu merkki, jonka jälkeen koko tuo merkillinen uudenvuoden tervehdys oli yhtä äkkiä loppuva, niinkuin se oli alkanutkin.

Ikäänkuin taikasauvan käännöksellä vaikenivat kanuunat, pyssyt, rummut y.m. lukemattomat metelin tuottajat, tulet sammuivat ja kaikki oli taasen hiljaista kuin haudassa.

Mutta nyt vasta tämän satumaisen näytelmän loistokohta hämmästytti ensikertalaisen silmiä.

Sataman suulla olevan linnoituksen tornin huipusta levisi äkkiä yön pimeälle taivaalle mahtava, paukkuva ja sähisevä korutulitus, jota tuskin voinen kuvata.

Ensin ilmaantui kirkas, seppelöitty risti, noin kyynärän korkuinen, ruusun punaisen tulen keskellä. Kun olimme muutamia sekuntia sen suloista loistoa ihailleet, lensi se ylös pilviä kohden, ja sijaan tuli kirkas, kimalteleva tähti punaisen ja keltaisen tulen keskellä. Muutaman sekunnin kuluttua suhahti tähti vuorostaan ilmaan ja kulki verkalleen idästä länteen niin pitkälle kuin silmä voi sitä seurata. Sitten taasen seurasi viheriäinen tuli, jonka keskellä kuu levollisesti levitti himmeätä valoansa, kunnes se vähitellen pieneni, niin että siitä ainoastaan pieni kaistale lopulta näkyi.

Mutta samassa kuin kuun viimeinen kaistale sammui, sukelsi esille aurinko, joka valaisi osan satamata kirkkaasti kuin sähkövalo. Tuon tuostakin tulista vauhtia pyörivän auringon keskipisteestä levisi pieni aukko, josta singahteli tähtösiä, pienempiä ja suurempia ylös ilmaan, josta ne sitten paukkuen ja rätisten sammuivat. Vihdoin hajosi itse aurinkokin kauheasti pamahtaen ilmaan ja katosi.

Luulimme auringon kadotessa tulitukset jo loppuvan; mutta samassa taasen räjähti linnan tornista raketti ilmaan ja sen lähtöpaikkaan ilmaantui sininen tuli. Se suureni suurenemistaan ja rupesi tekemään ihmeellisiä kiertokulkuja ja kiemuroita. Sinisen tulen keskellä ilmestyi vanha, pitkä, valkopartainen, vääräniskainen ukko, kantaen vanhaa vuosilukua sylissään. Ukko nyökkäili päätään, ja joka nyökkäyksellä lensi vanhan vuosiluvun numero ilmaan. Tuli ukon ympärillä rupesi yhä enemmän sähisemään, kunnes lopulta ukko rupesi tutisemaan, ja viimein sekin suhahti tuhansiksi säkeniksi ja levisi paukkuen ja rätisten yön pimeyteen.

Kun oli vielä jonkun aikaa kestänyt mitä ihmeellisimpiä ja vaihtelevimpia tulituksia, saimme lopuksi nähdä vielä uuden vuosiluvun, jonka jäljessä kaksi enkeliä liiteli, ja samalla kuului tornista tuon kaikille englantilaisille tutun kansallishymnin "God Save the Queen" (Jumala kuningatarta suojelkoon) voimakkaat säveleet.

Englannin vaakuna näkyi vielä rätisevänä vuosiluvun etupuolella, vähän aikaa valaisten pilkkopimeätä yötä, kunnes sekin viimein sammui. Kansallishymnin sointuvat säveleet hivelivät korviamme, ja tuntui siltä, kuin soitto ja veisuu olisivat vähitellen kovenneet ikäänkuin lisäjoukkoja laulajiin ja soittajiin olisi liittynyt. Lopuksi kaksitoista järeätä tykinlaukausta lopetti tämän juhlallisen uudenvuoden tervehdyksen.

Tämmöinen oli minulla tämä uudenvuoden yö päiväntasaajan tuolla puolen

Olin joutunut ihan hurmauksiin tästä yli kaiken käsityksen menevästä, viehättävästä näytelmästä, joka oli niin äkkiä ilmaantunut ja taas hävinnyt. Tarvitsin kauan aikaa selvitelläkseni itseäni ja käsittääkseni kaikkea tuota, mitä olin nähnyt, ja palautuakseni jälleen tähän jokapäiväiseen elämään.

Kymmentä päivää vailla kaksi kuukautta viipyi laivamme Kalkutassa. Sen ajan kuluessa otettiin lastiksi riisiä ja ruokatavaroita neljän kuukauden matkaa varten Guadaloupe saarelle, joka kuuluu Länsi-Intian saaristoon. Olimme myöskin suostuneet viemään sinne seitsemän sataa siirtolaista, kaikki köyhää työkansaa maaseuduilta. Nämä aikoivat lähteä työskentelemään Länsi-Intian äärettömän suurille ja viljaville sokuriruoka-vainioille.

Ihmisparat! He antautuivat melkein kuin orjuuteen vapaaehtoisesti; mutta parempihan on olla orjana kuin kuolla nälkään.

Valtio joka heidät sinne lähetti, oli luvannut, paitse vapaata matkaa, ylöspitoa ja vaatteita, perille päästyä heille taata ruoan ja vaatteet sekä 5 rupiata (Suomen rahassa 12 markkaa 50 penniä) palkkaa vuodelta viiden vuoden aikana, jonka kuluttua heidät vapaasti takaisin kuljetettaisiin. Tätä vastaan täytyi heidän nämä 5 vuotta olla sokurinviljelijäin omaisuutena niinkuin hevoset, härät ynnä muut, sekä isän että äidin ynnä lapsien.

Meille eli laivan kapteenille maksettiin kuljetuspalkkaa 25 puntaa eli 500 Smk. hengeltä koko matkalta, johon maksuun laivan täytyi pitää heille täydellinen ylöspito, vaatteet, makuupatjat, peitteet, lämmin vesi joka aamu vaatteitten ja heidän itsensä pesua varten sekä tarpeellinen lääkärinhoito tarvittaissa. Jos kuka matkalla kuolisi, hänestä ei mitään maksettaisi, mutta sitä vastaan hyötyisimme me jokaisesta matkalla syntyvästä lapsesta saman kuin aikuisestakin kuljetettavastammekin.

Omituista oli katsella näitä puolivillejä ihmisiä heitä laivaan kuljetettaessa. He olivat aivan alastomia, kahvinruskeita väriltään, tukka kiiltävän musta ja lainehtiva, hentoja, kaunisvartaloisia ruumiiltaan, mutta muutoin mitä alhaisimmalla sivistyksen kannalla ja arkoja kuin arimmat metsän eläimet. Useat heistä eivät koskaan olleet valkoihoista ihmistä nähneet, eikä monikaan heistä liene näköpiiriänsä tätä ennen ulottanut ulkopuolelle syntymämetsiään. Meidät nähtyään eivät he mitenkään tahtoneet uskaltaa lähestyä isoa luukkua, josta heidän oli laskeutuminen laivan välikannelle heitä varten valmistettuihin olinpaikkoihinsa. Täytyi sentähden komentaa miehistö pois heidän näkyvistään.

Omasta olostani tässä etelämaisessa kaupungissa kerrottakoon tässä myös jotakin. Kapteeni O'Brienin kanssa oli meistä tullut erinomaisen hyvät ystävykset. Mutta luonnollista oli, että minua usein vaivasi raskas surumielisyys, sillä olinhan saanut niin paljon kärsiä sekä ruumiillisesti että henkisesti, ja voimani yhä pysyivät heikonpuolisina; mutta erittäinkin sydämessäni asui synkkä muisto rakkaan Maryni odottamattomasta kuolemasta.

Huvittaakseen minua ja estääkseen minua vaipumasta ikävään ja epätoivoon yksitoikkoisessa merielämässä, antoi kapteeni minun olla maissa koko ajan, minkä laivamme viipyi satamassa, oppiakseni hindulaisten kieltä, jota minun oli muka tarvis vähän osata tullakseni matkalla toimeen noiden seitsemän sadan hindulaisen kanssa, joita meidän oli laivallamme kuljettaminen ja joiden hoidosta minun oli huoli pitäminen.

Sitä tarkoitusta varten hän toimitti minut työnjohtajaksi eräälle maatilalle, joka on noin 3 Englannin peninkulmaa Kalkutan kaupungista ja jossa hän kertoi itsekin ennen jollakulla matkallaan käyneensä, kehuen tätä seutua erittäin terveelliseksi ja sopivaksi olinpaikaksi minulle.

Maatilan omistaja, Abdul Sahidan, harjoitti maatilallansa myös suurenmoista teenviljelystä, ja hänellä oli erinomaisen laajoja riisivainioita ja hedelmällisiä, rehottavia hedelmätarhoja. Hänellä oli perhettä sata kolmekymmentä viisi henkeä, suuri joukko siipikarjaa y.m. elukoita.

Abdul Sahidanilla oli itsellä ollut 10 vaimoa, sillä hindulaiset viettävät vielä patriarkkain elämää, ja heillä on monivaimoisuus luvallinen. Näitä paitsi oli hänellä 90 orjaa sekä nuori, kukoistava 16 vuotias tytär, joka oli läpikäynyt jonkinlaisen oppilaitoksen ja siis "sivistynyt" nainen. Hän haastoi jotenkin selvästi englanninkieltä, rämpytteli auttavasti pianoa ja oli vaatetettu euroopalaisten naisten tapaan. Hän osasi istua oikein tuolilla ja sohvalla, niinkuin sivistyneet ihmiset ainakin, eikä vaan lattialla ja maassa jalat ristissä alla, niinkuin hänen muut kansalaisensa. Samoin hän osasi myös syödä veitsellä, kahvelilla ja lusikalla eikä ainoastaan viisihaaraisellaan. Sitä paitsi hän osasi laulaa ihmeen viehättävällä äänellään neljä, viisi erinlaatuista englantilaista laulua sekä kirjoittaa englannin- ja hindulaiskieltä, sekä sen lisäksi tehdä monta hyvää ja hyödyllistä pientä askaretta, joihin euroopalainen tai sivistynyt nainen ei kykenisikään. Hindulaisten käsityksen mukaan hän oli siis korkeimmalla sivistysasteella ja pidettävä naisellisen täydellisyyden mallikuvana.

Muutoin oli Abdul Sahidan itsekin sivistyneimpiä hindulaisten joukossa sillä paikkakunnalla, ja muuten kaikin puolin nerokas ja toimelias mies.

Neljä vuotta takaperin hän oli kääntynyt kristinuskoon, ja samoin olivat hänen päävaimonsa ja tyttärensä Mirjam tehneet. Nuo yhdeksän muuta entistä vaimoa olivatkin nyt vaan palvelijanaisten arvossa, kuitenkin niin, että heidän haltuunsa oli uskottu pääasiallisesti talouden hoito, joten heidän ei tarvinnut orjain tehtäviä toimittaa.

Abdul Sahidanin perheessä kohdeltiin minua valkoista sardah'ia (herraa) erinomaisen lempeästi ja ystävällisesti, jommoista kohtelua ei hindulaiselta olisi osannut odottaakaan. Oltuani talossa seitsemän viikkoa, tunsin siis itseni oikein kotiutuneeksi.

Sitten eräänä päivänä sain käskyn kapteeniltani tulla laivaan, koska muutaman päivän kuluttua laivan piti selvitä lähtemään, ja minun siis oli tarvis saapua tuohon uuteen seurapiiriini puhuttelemaan hindulaisia siirtolaisia heidän omalla kielellänsä. Silloin minut valtasi todellakin hämmästyttävä vastenmielisyys koko merielämän vaaroihin ja vaivoihin, niin että melkein halutti jäädä sinne, missä nyt olin, hindulaisen perheesen, ja ruveta hänen teeskentelemättömän Mirjaminsa mieheksi.

Tämä johtui minun mieleeni etenkin siitä syystä, että Mirjam, isäntäni tytär, oli surusta ihan nääntymäisillään minun lähtöni tähden. Teeskentelemättömästi ja ujostelematta hän esitteli minulle, että minä iäksi päiviksi jättäisin kaikki lähtöpuuhat sikseen ja jäisin hänen luoksensa. Kun minä näin, minkälaisella lapsellisella luottamuksella hän tätä tuumaansa esitteli, ja ettei hän tahtonut minun selityksiäni korviinsakaan ottaa, koitin minä lohduttaa hänt parhaan taitoni mukaan sekä lupasin pian tulla takaisin, kun vain olin Länsi-Intian matkan tehnyt. Juttelin hänelle, että olin tämän matkan tekoon pakotettu, niin ettei kukaan muu siitä voisi minua vapauttaa kuin Englannin kuningatar, ja että ennen kuin Englannista kirje ennättäisi palata, olisin jo itsekin takaisin.

Minä lausuin siis jäähyväiset Abdul Sahidan perheenjäsenille. Tultuani lopulta Mirjamin luo, puhkesivat hänen tunteensa hurjina valloilleen. Hän heittäytyi minun kaulaani ja itki niin rajusti, että luulin hänen sydämensä pakahtuvan. Hetken kuluttua heittäysi hän siitä polvilleen jalkaini juureen, suuteli niitä, syleili minua polvista, ja itki ja pyyhkieli pitkillä, kauniilla hiuksillaan minun tomuisia jalkojani ja muutenkin itämaiseen tapaan ilmaisi katkerata suruansa mitä hellimmillä ja nöyrimmillä rakkauden ja kunnioituksen osoituksilla.

Vaikeaksi kävi minunkin suruni tätä luonnonlapsen katkeraa surua ja avomielistä rakkautta katsellessani. Yritin monta kertaa kohottaa häntä nöyrästä asemastaan, mutta ilman menestystä. Vihdoin sain hänen niinkuin lapsen istumaan polvelleni, jossa hän kätki kasvonsa minua vastaan ja rupesi taas vaikeroimaan ja itkemään. Hänen isänsä oli, niinkuin siinä sain tietää, luulotellut tyttö parkaa, että minä kentiesi ainaiseksi jäisin sinne ja ottaisin hänet vaimokseni. Ja totta tosiaankin, jos olisi Mirjam ollut valkoinen, niin ei hän olisi juuri Marynkaan rinnalla häpeään jäänyt, niin enkelinkaltasena kuin tämä minun sydämessäni oli jäänytkin. Ja sitä paitsi olisihan minusta tullut rikas ja mahtava tilan ja teeviljelyksien omistaja Itä-Intiassa, joka kait ei olisi ollut hulluinta sekään. Ja jos olisi minulla ollut niin paljon elämän kokemuksissa karjennutta kylmää järkeä kuin nyt, niin tuskinpa olisinkaan päärlyäni lokaan viskannut.

Vihdoin minun täytyi luvata pyytää kapteenilta heti eroa perämiehen virastani, ansaittua palkkaani ja tavaroitani, ja tulla heti takaisin, ja merkiksi otin sormuksen sormestani, painoin sen Mirjamin sormeen ja ryntäsin ulos, hypähdin portaitten edessä hevosen selkään ja ratsastin karahutin taakseni katsomatta, hindulaispalvelijan seuraamana, kunnes maatila oli nähtävistäni kadonnut metsän siimekseen.

Kyllähän minä jo todellakin haastelin asiasta kapteeni O'Brienille. Mutta hän nauroi koko minun jutulleni, eikä hän sitä paitsi voinut minulle eroa antaa, koska hän ei olisi siellä saanut toista luotettavaa perämiestä, jota paitsi hän ei olisi uskaltanut niin pitkälle ja vaivalloiselle retkelle lähteä. Ja ivaten hän nauroi: "Kyllä merivesi ja raitis ilma semmoiset hullutukset pian pois huuhtovat".

Ja kyllä ne näkyivät sen tekevänkin, samoin kuin ne monta muutakin onnen tarjousta ovat huuhtoneet. Turhaan sitten jäljestäpäin kaduin, etten silloin karannut laivasta ja mennyt hindulaiseksi maanviljelijäksi.

Helmikuun 20 päivänä lähdimme Kalkutasta. Hinaajalaiva veti meidät ulapalle, ja sinne ne jäivät monet hauskat muistot ja iloiset hetket, joita olin siellä viettänyt etelän lämpimän auringon alla hindulaisperheen keskuudessa, eikä liene mitään outoa siinä, että monta kertaa matkallamme kaipauksella tätä oloani muistelin.

Matkamme kului ilman mitään erinomaisia vastuksia. Ilmat olivat koko ajan erittäin kauniit; ei ollut myrskyjä eikä pahoja vastatuulia. Siirtolaisemme myöskin olivat hyvin rauhallisia ja kaikinpuolin tyytyväisiä uusissa oloissaan: Ja sopipa heidän niin ollakin, sillä eivätpä he olleet niin hyviin päiviin ennen tottuneet. He makasivat, söivät ja huvittelivat itsiään parhaimman taitonsa mukaan; ei tarvinnut heidän huolehtia maailman menoista mitään, saivat elää vaan niin kuin suloisinta paratiisin elämää.

Muutamia viikkoja laivassa oltua, rupesikin heistä näkymään, että he voivat erinomaisen hyvin, sillä laivaan tullessaan olivat heistä useimmat olleet laihoja kuin luurangot; mutta viikkojen kuluessa lihoivat he niin, että olivat kuin parhaat papualaisten syöttiläät. Monen kasvotkin alussa olivat oikein kuivettuneet ja ryppyiset, mutta lopulta kiilsivät ne jo lihavuudesta ja hyvinvoinnista kuin ruskea lakeerinahka.

Minä, joka olin muka hindulaisten kieltä oppimassa ollut ja vähän sitä oppinutkin, sain perämiehentoimeni ohessa myöskin pitää ylintä hoitoa heistä, josta toimesta minulle maksettiin 3 puntaa eli 75 Sm. lisämaksua. Minun velvollisuuteni siis oli pitää järjestystä heidän keskuudessaan sekä valvoa, että he saivat kaikki, mitä heille oli tulevaa, ja ettei latvan miehistö saanut millään tavalla sekaantua heidän asioihinsa eikä sopimattomasti heitä kohtaan käyttäytyä.

Tässä toimessani minä sain apumiehikseni kaksikymmentäviisi malajilaista, jotka ovat vaaleampi-ihoisia ja joita siellä pidetään jalompana rotuna. Heidät minä järjestin niin, että heistä aina oli yksi ison ja peräruuman vartijana ja toiset puolet välikannella järjestystä ja puhtautta valvomassa, kaksitoista miestä yöllä ja toiset päivällä. Kello 8 aamuin illoin oli vahtivuoro vaihtuva. Vanhin joukosta oli määrätty heidän ylipäälliköksi, joka taasen valvoi miestensä velvollisuuden täyttämistä ja illoin aamuin antoi minulle tarkat selvitykset kaikista tapauksista. Hänen oli määrä vain silloin tulla minua avuksi pyytämään, kun ei voinut itse seikoista suoriutua.

Tämä päällysmies oli palvellut 10 vuotta Intian sotaväessä ja osasi sentähden auttavasti englanninkieltä, joten hän oli minulle suurena apuna ja tulkkinakin jatkuvissa tapauksissa.

Kolme kertaa päivässä tein minä säännöllisesti tarkastusmatkan välikannella. Silloin olivat usein kovatkin kurituskeinot tarpeen vaatimat, voidakseni saada ylläpidetyksi likimainkaan ihmismäistä puhtautta ja järjestystä yleensä näiden metsäläisten tapoihin tottuneiden puolivillien ihmisten keskuudessa.

Kalkutasta lähtiessämme oli kuumuus niin suuri, että täytyi pari kertaa päivässä vedellä vadella laivan kantta ja muita paikkoja, joihin auringon säteet sattuivat, sillä piki ja terva tunki tihkumaan saumoista ulos. Kun sitten muutamia päiviä lähtemisemme jälkeen ilma vähän alkoi viiletä, sain laivan lääkäriltä määräyksen jakaa mukana olevasta varastosta vaatteita alastomille hindulaisille.

Kukin nainen sai hameen ja lyhyen röijyn, jotka olivat tehdyt karkeista kamelinvillaisista langoista, sekä pitkän harvakuteisen liinankaistaleen, jota he käyttivät omituisena hameentapaisena vaatetuksena. Miehet saivat villahousut ja kapeamman liinakaistaleen, jolla he yläruumistaan peittivät tai käyttivät päässään turpaanin tapaan.

Joka aamu ajettiin heidät kuudelta ylös laivan kannelle itseään pesemään, ja kesti tätä pesemistä puoli kahdeksaan aamulla. Laivassa oli höyrykone, jonka pannusta he saivat tarpeen mukaan lämmintä vettä, jota runsaasti tarvittiinkin, kun heidän täytyi pestä koko ruumiinsa.

Kahdeksalta aamulla saivat he aamiaiseksensa kukin kaksi laivakorppua, kaksi kukkurapäistä ruokalusikallista sokerijauhoa ja sen päälle tuopin vettä.

Kahdeltatoista saivat he päivälliseksensä höyryllä keitettyä riisiä sekä curykastetta sen mukana. [Cury on hyvin maukasta riisikastetta, jota Itä-Intiassa yleiseen käytetään. Itse cury on juurikasvi, joka näkynsä puolesta paljon muistuttaa inkivääriä, mutta hienoksi jauhettuna on väriltään kauniin keltaista ja maistuu vähän kitkerältä. Siihen pienennetään sipulia ja pippuria ja vettä lisätään tarpeen mukaan, ja niin saadaan siitä sangen maukasta riisikastetta.]

Keskiviikkoina ja sunnuntaina pantiin curyn joukkoon liseeksi perunoita ja tuoretta lihaa pieninä viipaleina; ja silloinkos nämä yksinkertaisiin ruokiin tottuneet metsäläiset luulivat oikein herkuttelevansa.

Ruokahalu oli heillä mitä parhain. Heidän kauheasta syömätaidostaan tahdon tässä kertoa pienen esimerkin.

Olimme yhdeksättä vuorokautta matkalla, ja meri aaltoili sangen voimakkaasti, vaikka myrsky ei ollut kovin ankara. Merimatkoihin tottumattomista siirtolaisistamme oli moni meritaudin: säälimättömissä kourissa. Niinpä oli erään perheenisän molemmat vaimot ja kaikki neljä lasta syömään kykenemättömiä. Tätä tilaisuutta käytti hindu-isä, joka oli sangen roteva mies, mutta laiha kuin luuranko, hyväksensä saadakseen kerrankin tilavan vatsansa tarpeeksi täyteen.

Hän otti kaikki seitsemän ruoka-annosta ja meni rakkaan perheensä luo välikannelle; muutoin täytyi kaikkein yläkannella aterioida, jos vaan ilma siihen oli sopiva. Kun nyt ei meritautia potevat perheenjäsenet voineet syödä, arveli kait mies, että synti oli saatua ruokaa takaisin viedä, eikä sitä tallettaa voinut. Loppupäätökseksi tuli se, että mies söi itse kaikki seitsemän annosta!

Puolen tuntia aterioimisajan jälkeen sain tiedon, että yksi siirtolaisista oli saanut "sisuksiinsa merikärmeen," sillä hän vääntelihe ja mateli pitkin ruuman laattiata kuin "käärme".

Tultuani paikalle näin miehen todellakin voihkuen ja ähkien pitkin ruuman lattiata nolon kuolon tuskissa kieriskelevän, silmät päästä pullistumaisillaan.

Kuulusteltuani hänen perheensä jäseniä ynnä lähinnä olevia makuutovereitaan, sain lopulta sen tiedon, että mies oli kentiesi syönyt liikaa, kun oli korjannut muidenkin perheenjäsenten osan avaraan vatsaansa. Minä tietysti mitä kiireimmin haetin lääkärin tutkimaan tätä omituista potilasta, mutta hän ei voinut enään miestä auttaa; hän vaan ilmoitti lyhyesti, että miesparan vatsalaukku oli revennyt.

Potilas vietiin laivan sairashuoneesen, jossa hän kauheita tuskia kärsittyään pian kuoli.

Puoliyön aikaan oli aina haudattava edellisenä päivänä kuolleet siirtolaiset, sillä sitä ei ilmoitettu heidän omaistensakaan tiedoksi ennen kuin vasta kolme tai neljä päivää jälkeenpäin; jos taas ei vainajilla omaisia ollut, ei siitä kenellekään mainittu, vaan pyyhittiin vainaja luetteloista pois.

Seuraavana yönä muiden nukkuessa tuotiin ruumis sairashuoneesta, käärittiin vainajan peitteesen, kiedottiin nuoralla ja sidottiin jalkoihin kivihiilisäkki, jonka piti painaa ruumis merenpohjaan. Tämän lisäksi vielä yksi merimiehistä, irlantilainen hulivili, veti nuoran kaulan ympärille ja ilveili, ettei muka nyt vettä kurkusta päässyt ukkoa enemmän paisuttamaan. Semmoisenaan ruumis sitten ilman muita juhlallisuuksia laskettiin vaipumaan syvään hautaansa.

Sama irlantilainen hulivili teki vielä ukkoparkaa mereen työnnettäessä muutakin raakamaista koiruutta, josta hän kuitenkin sai omituisella tavalla hyvin ansaitun rangaistuksensa. Ruumis, näet, oli kait tullut varustetuksi liian pienellä painolla, jonka tähden ei se heti pohjaan painunut, vaan kulki meidän huomaamattamme laivan köliä myöten perään saakka. Siinä se sitten tarttui peräsimeen ja pysyi siinä seuraavaan päivään saakka, jolloin se vasta siellä alastonna keksittiin. Kun taikauskoinen hulivili sai kuulla ja nähdä tämän, kauhistui hän sanattomaksi, uskoen täydellä todella vainajan aikovan seurata laivaa hänen koiruuksiaan kostaaksensa. Hädissään mies poloinen sitten teki päätöksiä ei milloinkaan enää kuolleita pilkkaavansa, olkootpa sitten kristityitä tahi pakanoita. Ruumis irroitettiin sitten keksillä laivastamme, emmekä sitä sitten enää nähneet, ja sen jälkeen irlantilainenkin vähitellen rauhottui.

Muutamia päiviä jälkeenpäin oli meillä tapaus hupaisempaa laatua, ja koska sekin on omiansa kuvaamaan hindulaisten yksinkertaisia elämäntapoja, tahdon sen tässä lyhyesti kertoa.

Oli nuori hindulainen kaunotar ja samoin nuori, siro hindupoika, jotka olivat toisiinsa mielistyneet. He olivat päättäneet jakaa yhdessä päivän työt ja helteet tulevan isäntänsä sokuriruoko-vainioilla, yksin voimin kiskoa suurimmatkin ruovut irti ja samasta kupista riisiä syödä. Sen tähden he pyysivät minua heitä vihkimään, josta palkakseni saisin tulevassa elämässä heidän esikoisensa ikuiseksi orjakseni; sillä hindulaiset näet uskovat sielläkin elettävän samaan tapaan kuin täällä maailmassa, vaikka huokeammalla tavalla ja huolettomammissa oloissa. Tähän tärkeään tehtävään en kuitenkaan tahtonut ruveta, vaikka toimen omituisuuteen katsoen vähän mielittelin täyttää heidän hartaan pyyntönsä. Minä ilmoitin asian laivan kapteenille ja samassa annoin hyvät todistukset nuorten käytöksestä heidän laivassamme olonsa ajalta.

Lääkäri, joka oli kaikin puolin käytännöllinen mies ja tunsi hindulaisten tapoja, suostui vihkimään heidät asianomaisten suureksi iloksi ja meidän laivanväen huviksi ja uteliaisuutemme tyydyttämiseksi. Minä sain käskyn heti saman päivän iltapuolella toimittaa naimahaluiset lääkärin eteen, ja sitten alkoi toimitus, jossa jotenkin seuraavat kysymykset ja vastaukset vaihdettiin:

Vihkijä: Onko teillä kummallakaan isä tai äiti elossa?

Vastaus: Ei kummallakaan.

Vihkijä: Onko ketään, joka jollakin tavalla voisi ja tahtoisi teidän naimistanne estää?

Vastaus: Ei ketään.

Vihkijä: Oletteko kumpainenkaan ennen toisen kanssa naimisissa olleet?

Vastaus: Emme kumpainenkaan.

Vihkijä: Onko morsiamella ollut lasta?

Vastaus: Ei ole.

Vihkijä: Onko morsiamesta lunastusmaksua määrätty, vai muutenko keskinäisestä rakkaudesta naimisiin menette?

Vastaus: Ei mitään lunastusmaksua; molemminpuolinen rakkaus naimisen perusteena.

Vihkijä: Tahdotteko te antautua toisenne kanssa ikuiseen yhdyselämään?

Vastaus: Me tahdomme.

Vihkijä: Tiedättekö tarkoin, mitä velvollisuuksia naineilla on toisiansa kohtaan?

Vastaus: Kyllä tiedämme.

Vihkijä: Lupaatteko Suuren Hengen kuullen ja nähden aina nämä velvollisuudet täyttää?

Vastaus: Kyllä me täytämme.

Sitten tarttui vihkijä heitä molempia käteen, laski ne toisiinsa ja painoi niillä näin yhdistettyinä kummankin sydämen kohdalle. Tämän jälkeen tarttui hän heitä tukkaan ja käski heidän suudella toisiaan kolme kertaa, ja sillä aikaa, kun tämä temppu tehtiin, huusi hän heille: "Suuren Hengen nimissä ja hänen luvallaan olette nyt ainaiseksi tässä ja tulevassa elämässä yhdistetyt". Ja näin he olivat mies ja vaimo.

Ilo ja onnellinen tyytyväisyys loisti nyt nuoren parin silmistä, ja sitten seurasi hindulais-tanssia pienessä piirissä, johon vain nuoren parin lähimmät tuttavat saivat osaa ottaa. Rumpujen pärrytyksen mukaan he sitten tanssivat ja tekivät temppujaan ja häränpyllyjään. Lopuksi kävi ympäri pieni "hobul hobul" (piippu), josta morsian ja ylkä ensimmäiset tupruavat savut vetivät. Siinä sitten oli koko kestitys. Ei siinä suuria kustannuksia eikä loistavia pukuja tarvittu; terveellinen ja seurattava esimerkki monelle meidänkin maassamme.

Monta muuta pientä kohtausta ja hullunkurista tapausta, joita tällä matkalla sain nähdä näitten alastomien puolivillien luonnonihmisten keskuudessa heidän ollessaan laivassamme, voisin kertoa, mutta tahdon supistaa kertomukseni vain muutamiin seuraaviin piirteisiin heidän elämästään ja tavoistaan.

Heidän uskontonsa, niin kuin lukija jo edelläkerrotusta lienee huomannut, on sangen yksinkertaista ja alhaista laatua. Muutamat palvelevat aurinkoa, kuuta, tulta, eläimiä, vettä sekä osa tuntematonta voimakasta Suurta Henkeä j.n.e.

Kristillisyys alkaa myöskin heidän keskuudessaan levitä, vaikka vielä hyvin hitaasti. Kyllä siellä olisi lähetyssaarnaajille äärettömät työvainiot.

Koska minä olen tässä joutunut kertomaan yhtä ja toista näistä kuljetettavinamme olleista hindustanilaisista, niin suonevat hyväntahtoiset lukijani minun sen verran poiketa aineeni luonnollisesta järjestyksestä, että minä tähän liitän vähäsen laveammalta pakinoita näiden ihmissivistyksen milt'ei alhaisimmalla kannalla olevien hindulaisten koti-oloista, tavoista, uskonnollisista juhlamenoista ja muista, mitä opin heistä tuntemaan ollessani Abdul Sahidanin luona ja muuten liikkuessani heidän keskuudessaan sillä ajalla, kun laivamme viipyi Kalkutan satamassa.

Heidän asuntonsa yleensä ovat hyvin yksinkertaiset. Ne ovat tehdyt bamburuovoista, jotka pistetään pystyyn pehmeään maahan seiniksi. Tämmöinen huone varustetaan jyrkästi kaltevalla katolla samasta aineesta, joka sitten peitetään savella ja turpeella, niin että se jotakuinkin estää sadetta sisään valumasta. Akkunoita tämmöisessä talossa ei ole. Ovi tehdään myös bamburuovoista, melkein samaan tapaan kuin pärekori, joka sitten juurilla kiinnitetään aukon suulle, ja tekevät nämä juuret sitten saranain virkaa.

Sisällä on leveä penkin tapainen lavitsa huoneen kahdella seinällä, ja siinä onkin tavallisesti koko kalusto.

Samaa lavitsaa käytetään sitten makuusijana ynnä ruokien sekä talouteen tarvittavien kalujen säilytyspaikkana, eikä näitä yleensä olekaan paljon. Huoneessa on pieni, hyvin yksinkertainen, muurarimestaria vaatimaton tulisija, tavallisesti huoneen keskikohdalla, välin syrjemmässä. Se on kyhätty kasaan milloin tiileistä, milloin muista tasaisista kivistä. Siitä johtaa hatara savupiippu osan savua ulos, mutta suurin osa jääpi huoneesen. Tämmöinen uuni on näissä maissa tarpeen enimmiten vaan keittämistä varten.

Lapset, sekä pojat että tytöt, juoksentelevat vallan alasti, ilman pienintäkään ruumiin peitettä, aina 10:nteen ikävuoteensa asti.

Vanhempienkin henkilöitten vaatetus on varsin vaatimatonta laatua, ja ensikertalaisen on vallan vaikea ensi katsannolla eroittaa eri sukupuolia toisistaan.

Miespuoliset alkuasukkaat käyttävät vaan noin parin kyynärän pituista ja puolen kyynärän levyistä liinakaistaletta vyötäisilleen käärittynä, ja näyttävät ne ikään kuin hyvin pingoitetuilta uimahousuilta. Ylä-sekä alaruumis on vallan paljas. Päähineinään käyttävät he samankaltaista liinankaistaletta, välin punaista, välin kirjavata. Sen he kietovat päänsä ympärille turpaanin tapaan, samaan malliin kuin tavallisesti turkkilaisilla näkee.

Suurimmaksi osaksi ovat jalkineet heille tuntemattomat ylöllisyys-tavarat. Ainoastaan etevämmät hindulaiset käyttävät niitä, ja ovat nämä heidän sandaalinsa vähän samaan tapaan tehdyt kuin meidän lapatossumme, kuitenkin ilman varsia.

Naisten puku on yhtä yksinkertainen. He käärivät noin paria kyynärää leveän ja noin kolmea kyynärää pitkän liinankaistaleen ympärilleen sillä tavalla, että se ulottuu vyötäisiltä vähän alapuolelle polvia. Yläruumis on tavallisesti aina paljaana; ainoastaan silloin, kun ilma on vähän viileämpi, kietovat he toisen samanlaisen liinankaistaleen ympärillensä, niin että se peittää pään, hartiat ja alastoman ruskean rinnan.

Sivistyneemmät ja varakkaammat asuvat tietysti puusta rakennetuissa huoneissa ja käyvät euroopalaiseen malliin vaatetettuina.

Kalkutan keskikaupunki on sentähden säännöllisesti rakennettu säännöllisine katuineen, taloineen ja myymälöineen. Mutta syrjäseudut ja lähin ympäristö on rakennettu sen mukaan kuin edellä olen esittänyt.

Koristusesineinä käyttävät sekä naiset että miehet korvissaan ja nenänsä välilihassa renkaita, puupalikoita, usein sormen paksuisia. Euroopalaisen kauneuden-aistin mukaan eivät nämä kuitenkaan millään tavalla heitä kaunista, vaan päin vastoin rumentavat.

Käsivarret vieläpä jalatkin nilkoista ovat koristetut kaikenmoisilla lasisilla, tinaisilla, kuparisilla, messinkisillä, hopeisilla, välin kultaisillakin renkailla, aina sen mukaan, kuinka varakas kantaja on. Näkeepä usein varpaissakin sormuksia. Tämmöisiä koristuksia he ihailevat kuin lapset ja koettavat kaikin tavoin niitä lisää hankkia.

Kasvojaan, hiuksiaan sekä yleensä koko ruumistaan voitelevat ahkerasti molemmat sukupuolet kokospähkinä-öljyllä, ja sen vaikutuksesta heidän ihonsa kiiltää kuin lakeerinahka, ja öljyä tippuu alati heidän hiuksistansa.

Heidän pääasiallisena ruokanansa on hedelmät ja riisi, jota viimeksi mainittua he käyttävät niin kuin jo edellä olen kertonut, maustimina he lisäksi käyttävät erästä tomarindumi-nimistä happamen makeata hedelmää, sekä suuressa määrässä kokospähkinä-öljyä kaikellaisten ruokainsa höysteenä.

Koitin usein kävelyilläni ostaa syödäkseni makeisia, leivoksia, sokuriteoksia, n.k. karamelleja y.m., mutta ne olivat aina niin kovin härskiintyneen pähkinä-öljyn makuisia, ettei niitä voinut meikäläinen syödä, vaikka heidän mielestään ne olivat herkkuja.

Hedelmät muutoin olivat erittäin maukkaita ja halpoja, ja niitä minä hyvin runsaasti kaikenmoisia söinkin.

Itä-Intiassa vallitsee monivaimoisuus rajattomassa määrässä maan alku-asukkaiden keskuudessa. Mies saa ottaa niin monta vaimoa kuin hän voi elättää. Naiset ovat ylimalkaan hyvin laiskanpuoleisia, mutta puhdasluonteisia.

Syöminen toimitetaan ilman lusikkaa, veistä tai kahvelia; sormet tekevät niitten tehtävän. Vasempi käsi, jota vain käytetään muihin saastaisempiin tehtäviin, pidetään aina selän takana aterioidessa, ruokia laittaessa sekä ylimalkaan aina ruokia ja juomia käsitellessä.

Muutamilta, sekä naisilta että miehiltä, olivat kaikki hiukset päästä ajellut. Muutamilla oli vaan päälaki paljas, toisilla taasen oli päälaella juhlallisen suuri tukkatöyhtö, mutta muualta ympäriinsä ajettu puhtaaksi.

Kun minä kerran kyselin tuollaiselta pensaspäältä, minkä tähden he semmoista töyhtöä päässään pitävät, sain vastaukseksi sen tarvitsevan olla siinä sitä varten, että sitten kun hän on uhrannut Suurelle Hengelle, hän on saanut luvan päästä sinne ijäisiin hedelmätarhoihin ja sen tähden täytyy hänen kantaa merkiksi tätä töyhtöä; ja kun hän sitten kuolee, niin voi enkeli helpommin tarttua tähän tukkatöyhtöön ja kantaa hänet pois tästä maailmasta; sillä samalla matkallaan kokoo enkeli monta kuollutta hindulaista, ennen kuin hän pääsee perille.

Kysyin sitten, mitä varten toiset ajavat kaikki hiuksensa pois ja toiset taasen vaan päälakensa paljaaksi. Siihen sain vastaukseksi, että Suuri Henki oli vihastunut niihin, joilta kaikki hiukset oli pois ajettu, ja merkiksi oli hän antanut niille onnettomille kovan päänkolotuksen, joka merkitsi, että jos ei hiuksia kaikkia ajeltaisi, antaisi Suuri Henki näkymättömän lähettilään nykkiä ne juurineen pois, ja sentähden ovat hiukset semmoiselta henkilöltä ajeltavat niin kauvan, kunnes kolotus loppuu. Kun tämän ajelemisen jälkeen tukka sitten kasvamaan rupee, ei sitä saa milloinkaan lyhentää tahi ajella muussa tapauksessa kuin että Suuri Henki taasen häntä jollakin vitsauksella kurittaisi.

Kolmannen lajin hän taasen selitti siten, että he kuoltuaan pääsevät ylimmäisiksi hedelmätarhojen vartijoiksi, ja syy, minkätähden tuo päälaki vain oli paljasna, on se, että Suuri Henki voitelee sen paikan jollakin nesteellä, niin että se valaisee toisten samanlaisten keralla pimeämmätkin kohdat hedelmätarhoissa, joten ei kenenkään tarvitse hetkeäkään pimeydessä vaeltaa.

Rukouksiansa ja hartaushetkiänsä viettäessään he levittävät allensa jonkun vaipan, jolle he sitten polvistuvat sekä painavat molempien käsiensä peukalopuolet ohimoitaan vastaan ikäänkuin varjoten silmiään päivänsäteiltä. Sillä tavalla he loppumattomasti kumartelevat, niin että kasvot maahan sattuvat. Samalla he mutisevat epäselvästi jotakin, jota ei tarkinkaan korva voisi eroittaa; ja välin taasen makaavat, kasvot maahan peitettyinä. Tämmöistä pokkuroimista voi sitten kestää tuntikausia.

Auringon palvelijat harjoittavat hartauttaan seuraavalla tavalla. Aamulla noustuansa he heti auringon nähtyään pysähtyvät, panevat kämmenensä yhteen, laskeuivat polvilleen ja siinä hetken aikaa rukoilivat tätä varjelemaan heitä kaikesta pahasta ja kaikesta vaarasta. Jos sitten päivän kuluessa aurinko sattuu äkkiä luomaan säteensä heidän silmiinsä, sattuipa se sitten missä tahansa, täytyy heidän, kesken uimistaankin, panna kämmenet yhteen ja kohottaa ne kasvojensa kohdalle.

Heillä on sangen merkillinen käsitys kuoleman tulosta. Kuolemaa ei saa vastustaa, olletikaan jos ihminen on veteen hukkumaisillaan. Semmoinen työ saattaa Suuren Hengen aina vihastumaan. Tässä kerron pienen tapauksen, kuinka tulin sen saamaan tietooni.

Viimeistä päivää Kalkutan satamassa ollessamme kävin kerran toverini keralla maissa. Laivamme oli jo hinattu vähän matkan päähän laiturista valmiiksi lastattuna, joten täytyi käyttää rantamiesten veneitä päästäksemme laivaan, kun sinne ei huuto kuulunut, että olisivat tienneet tulla meitä noutamaan. Otimme siis soutuvenheen ja lähdimme laivaa kohti kulkemaan. Veneessä oli kolme hindulaista soutajina. Päästyämme noin puoliväliin matkaa, pyörähti yksi hindulainen virtaan jonkun selittämättömän syyn tähden. Siinä kohden kävi kova virta, niinkuin Gangesjoessa aina käy aamuilla mereen päin ja iltasin sisämaahan päin. Mutta hänen toverinsa, vaikka he tuon kyllä huomasivat, eivät olleet siitä juuri tietävinänsäkään, jatkoivat vaan soutamistaan laivaa kohti. Me tietysti huomattuamme asian laidan, emme voineet tuommoista käytöstä sallia, vaan vaadimme heidän kääntämään veneen ja kiiruhtamaan hukkuvalle avuksi. Mutta siitäpä ei tahtonut tulla mitään. Miehet rupesivat tekemään vastarintaa ja selittivät, että tuo mies oli onnellinen, kun pääsi pois, ja etteivät he mitenkään uskaltaneet eikä saaneet mennä kuoleman kidasta uhria riistämään; siinä tapauksessa he joutuisivat polttopuuksi Suuren Hengen tuliseen pätsiin. Tässä ei auttanut muu kuin pakko ja väkivaltaiset keinot, ja pikainen päätös oli tarpeen, sillä mies parkaa jo virta kuljetti kappaleen matkaa meistä. Minä iskin toista miestä niskaan ja vedin hänet pitkälleen veneen pohjaan; toverini tekivät saman tempun toiselle. Sitten otimme revolverit esille ja lupasimme ampua heidät, jos eivät kiireesti ryhtyisi soutamaan. Tämä temppu auttoi. Minä istuin peräsimeen, ja sitten kiidimme tulista vauhtia hukkuvan apuun. Koettaen kiihottaa heitä vielä paremmin soutamaan, laskin revolveristani pari laukausta ilmaan, ja ne tekivätkin toivotun vaikutuksen. Muutaman minuutin kuluessa saatiin mies jälleen veneesen. Mutta ihmeellisintä oli, ettei tuosta pelastustyöstä hukkumaisilleen joutunutkaan näkynyt juuri millänsäkään olevan.

Itä-Intiassa ei pidetä kuolleitten hautaamista tapana, koska ruumiit eivät kuitenkaan saa rauhassa levätä haudoissaan schakaali-pedoilta, jotka kaivavat ne ylös, raatelevat ja syövät ne. [Schakaali on koiransukuinen peto, joka elää enimmäkseen kuolleitten raadoista, mutta käy väliin elävienkin ihmisten kimppuun, jos heitä joukko sattuu yksinäisen ihmisen metsässä tapaamaan. Kerta ovat ne minua itseäni ahdistelleet, mutta siitä etempänä.] Sen tähden poltetaan ruumiit sitävarten rakennetuissa uuneissa eli krematoreissa, joita Kalkutassa on kaksi. Mutta köyhät, joilla ei ole varaa tähän kustannukseen, ovat ottaneet tavakseen heittää ruumiit Gangesvirtaan. Usein niinkin, että hindulaiset, huomattuaan kuolemansa lähestyvän ja jos heillä vielä itsellään on niin paljon voimia, että pääsevät virran rannalle, syöksyvät siihen ennen kuin kuolema ennättää heidän elämänsä lopettaa.

Usein tapahtuu niinkin, että sukulaiset, nähdessään sairaan rupeevan loppuansa tekemään, kiidättävät hänet virtaan; sillä Ganges-virtaa pidetään pyhänä, ja sentähden katsotaan suureksi onneksi, jos saa siinä heittää henkensä. Nähtävänä todistuksena tästä tavasta oli se, että joka aamu, kun laskuvesi pakeni mereenpäin, näki kymmenittäin tummia hindulaisten ruumiita kumpaakin sukupuolta tulevan virtaa alaspäin.

Eräänä iltana myöhään palasin muutamasta merimiehiä varten perustetusta laitoksesta, nimeltä "The Strangers Rest" (Vierasten lepo). [Tämä oli pääasiallisesti lukusali ja kirjasto merimiehiä varten. Siinä saivat merimiehet myös kirjoitella kirjeitään, jota varten noin 5 pennin maksusta sai paperia, kirjekuoren, mustetta ja kynän käyttääkseen. Samassa sai mitättömän halvalla hinnalla kahvia, teetä y.m. virvoitusjuomia. Siellä pidettiin myös raamatunselityksiä ja muita hengellisiä kokouksia, raittiusesitelmiä j.n.e. sekä koetettiin saada merimiehiä ja muita vieraita tekemään raittiuslupauksen, jonka minäkin siellä käydessäni tein. Ylimalkaan koettiin siellä mahdollisuuden mukaan saada vieraita viihtymään ja vetää heitä pois paheitten ja juoppouden tieltä. Tämän laitoksen perustaja ja ylläpitäjä oli eräs rahamies ja uskonnollisesta hartaudestaan sillä paikkakunnalla yleisesti tunnettu mr. Roland Lyon.] Silloin tapasin kadulla omituisen seurueen. Se oli tuommoinen tavallinen Brahman juhlasaatto, joka kirkuen ja pauhaten kulki pitkin hämärästi valaistuja katuja, tuon tuostakin aina hetkeksi pysähtyen.

Lähestyimme tätä omituista seuruetta, saadaksemme selkoa sen merkityksestä.

Omituisen näköisille paareille, joita kantoi kahdeksan alastonta hindua, oli asetettu vieläkin omituisemman näköinen rakennus, joka muka kuvasi Brahma-jumalan temppeliä. Se oli himmeästi valaistu savuavilla kokospähkinä-öljylampuilla, ja temppelin akkunat olivat täynnä heidän epäjumaliensa kuvia.

Arkki eli epäjumalan temppeli oli varustettu yhdellä viiden kyynärän ja neljällä kahden kyynärän korkuisella tornilla, joissa myöskin paloi edellä mainitun laatuisia lamppuja. Kunkin tornin huippuun oli vielä pystytetty tulisoihduksi jonkunmoinen lamppu, joka myös oli samalla öljyllä täytetty.

Lähinnä arkin ympärillä kulki brahmiini-pappeja, jotka siinä tanssivat ja muuten riehuivat. Hekin olivat vallan alasti, mutta koko heidän ihonsa oli maalattu täyteen kärmeitä ja muita eläimiä, joita he pitävät pyhinä. Samoin olivat heidän kasvonsakin täynnä mitä kummallisimpia punaisia, keltaisia ja valkoisia viiruja ja kommervenkkejä.

He lauloivat eli oikeimmin sanoen ulvoivat lakkaammatta kumealla äänellään temppelinsä ympärillä joitakin sanoja, joiden merkityksestä en päässyt selville; mutta korvissani kaikui lakkaamatta, niinkuin maanalaiset kummitukset olisivat julisseet tämän laatuisia sanoja: "Memmelukkii, mommatrukkii, tamarlykkii, trumalukkii"…

Aivan lähelle heitä, ei euroopalaisen sanottu silloin olevan hyvän tunkeutua, sillä semmoisissa tilaisuuksissa he ovat niin vimmoissaan ja haltioissaan, etteivät silloin suuresti välitä, vaikka hengen veisivät vieraalta, joka uskaltaa heidän pyhitettyä temppeliänsä tunkeilevalla läsnäolollaan saastuttaa, ja heidän pyhää riemuansa häiritä.

Seurasin toverini keralla pienen välimatkan päässä tuota outoa juhlasaattoa, mikä milloin kääntyi toiselle, milloin toiselle kadulle. Taukoomatta liittyi siihen uusia joukkioita, pienempiä sekä suurempia, kaikki varustetut tulisoihduilla, joita he hurjasti heiluttivat päittensä yli, kirkuen ja ulvoen sekä mutisten käsittämättömiä juhla- ja hartauslauseitaan.

Vihdoin lähestyi juhlasaatto virran rantaa. Aina meluisammaksi ja hurjemmaksi se tuli, kunnes viimein koko temppeli epäjumaloineen ja koristuksineen auringon nousun aikaan uhrattiin jumalille siten, että se sytytettiin tuleen ja heitettiin virtaan. Hetken sitten siinä rannalla hypittyään, tanssittuaan ja ulvottuaan lähti kukin kotiinsa omia teitään.

Heidän temppelinsä eli hartaushuoneensa ovat sangen yksinkertaiset. Se on tavallinen huone vain, ilman mitään erityisiä merkkejä eli kaunistuksia; laattiana on paljas maa, eikä siellä näy mitään pöytiä, tuoleja tai penkkejä. Keskellä huonetta on ainoastaan sen jumalan kuva, jota he palvelevat; seinät ovat savustuneet öljyvalkeista, ja vielä ne mustenemistaan mustenevat noista aina palavista lampuista, jotka valaisevat koko tätä pyhää paikkaa ja joiden savu on heidän mielestään suloisimman makeata hajua.

Ympäri huonetta, niin tiheässä kuin suinkin mahtuu, istuu hindulaisia maassa kyyrysissään tahi jalat ristissä allaan pappinsa ympärillä, joka on samassa asennossa. He laulavat kaikin yksitoikkoista säveltä, ja sen ohessa pari, kolme miestä paukuttelee nyrkeillään erästä rummun kaltaista esinettä, niin hartaasti kuin voimat sietävät. Tämä sitten on heillä "kirkko-musiikina". Itse rumpu on muodoltaan hyvin nuuskatynnyrin näköinen, ja sen molempiin päihin on pingoitettu raaka vuodanpala.

Ravintoaineita, paitsi hedelmiä, eivät hindulaiset ylimalkaan käytä muita kuin tupakkaa. Mutta heidän piippunsa eroavat suuresti niistä, mitä meillä on totuttu näkemään. Ne ovat nimeltään "hobul bobul" ja ovat omituisen näköisiä. Otetaan kuorittu kokospähkinä; siihen tehdään reikä, johon varren pää pistetään, ja toinen pesää varten. Sitten kaavitaan sisusta pois. Pähkinän kuori täytetään sitten puoleksi vedellä vähän alapuolelle reikiä. Sitten pistetään sormen paksuinen onsisisuksinen bamburuoko varreksi ja pesä toiseen reikään, ja niin on piippu valmis täytettäväksi. Savu imetään siten vedellä täytetyn pähkinän lävitse, josta syntyy omituinen porina pähkinässä. Mutta tuommoisesta laitoksesta on se etu, että öljy jää veteen, eikä tupakka siten ole terveydelle niin vahingollinen.

Käytännössä on heillä toisenlainenkin piippu. Siihen voi pistää 6, jopa 12:kin piipun letkua tahi vartta yhtä haavaa. Semmoisesta voi koko seurue yhtä haavaa polttaa, ja kutsutaankin semmoista piippua "boburi bob" (seurapiippu). Tämmöinenkin piippu on varustettu vesikuulalla, josta letkut lähtevät ja jonka lävitse tupakansavu imetään.

Mutta lienee aika palata takaisin kertomuksessamme ja purjehtia siirtolaistemme keralla Länsi-Intiaan.

Tällä pitkällä matkallamme poikkesimme S:t Helenan saareen ruokavarastoamme lisäämään. Tämä historiallisesti kuuluisa pieni saari on aavan meren keskessä Afrikan eteläisimmästä nokasta länteen päin. Se on merkillinen sen vuoksi, että Ranskan kukistettu keisari Napoleon I sai täällä olla vankina, ja täällä hän sitten kuolikin. Harmaankarvaisesta kivestä rakennettu linna, jossa häntä säilytettiin, on saaren korkeimmalla huipulla. Tästä linnasta on erinomaisen mahtava ja majesteetillinen näkyala, katsoi mihin suuntaan tahansa; joka puolella huuhtelee lavea meri mahtavilla laineillaan saaren korkeita, kallioisia rantoja.

Me saavuimme Guadaloupen edustalle 19 päivänä huhtikuuta, pitkäperjantai-aamuna 11 ajoissa. Siinä laskimme ankkurin pohjaan, päätettyämme kaikin puolin onnistuneen matkamme.

Mutta koska nyt oli pitkäperjantai, niin emme saaneet sinä päivänä ryhtyä siirtolaistemme maihin kuljettamiseen, vaan täytyi meidän odottaa seuraavaan päivään, ja saivat he siis kaikki vielä olla sen päivän laivassamme, joka heitä kaikkia näkyi hyvin miellyttävän.

Tämä sama pitkäperjantai ei koskaan unhoitu mielestäni, sillä minulle oli se vähällä tulla viimeiseksi päiväkseni, sillä minä, nimittäin, olin joutua hai-kalan kitaan.

Tapaus oli seuraavata laatua.

Olimme juuri saaneet selvitetyiksi laivan työt, ja olin laskenut miehistön vapaaksi, kun astuin ulkopuolelle laivansivua asetetulle telineelle. Sen olin samana aamuna antanut sinne tehdä huomista päivää varten, jolloin piti ruvettaman laivansivua pesemään.

Noin yhden vaiheilla puolenpäivän jälkeen tarkastelin joutessani saaren rantamia, sen viehättäviä, kauniita viljavia vainioita, suuria sokuriruoko-viljelyksiä, joka viehättävä taulu mereltä katsoen olisi kyllä ollut kiitollinen ja runollinen työala taiteilijan siveltimelle.

Siinä vaivuin unelmiini ja ajatukseni kiitivät kauvas kohti Pohjolaa, armaasen lapsuuden kotiin, lähelle raukkoja Lapin rajoja. Ikävöiden ikävöiden ajattelin, tokko vielä isäini maata nähdä saan. Silloin huomasin ennen mainitun telineen, ja samalla juolahti päähäni mennä koettamaan, josko tuo oli kyllä kestävä ja varma.

Laskeuduin samalla alas ja olin juuri tullut siihen johtopäätökseen, että se oli kelvollinen, ja lähdin kapuamaan ylös. Mutta samassa luiskahti toinen poikkipuu, joka telinettä piti ulkona laivan sivusta, ja minä luiskahdin selälleni veteen noin kuuden kyynärän korkeudesta. Kun olin tavallisen hyvin kehittynyt uimataidossa, en ollut tuosta juuri millänikään, vain päästyäni veden pinnalle, rupesin uimaan laivan ympäri toiselle puolelle, missä köysitikapuut olivat, enkä välittänyt pelastuspoijuista, joita toinen perämies ja muut miehet heittivät köysiin sidottuina minulle. Mutta en ollut monta syltä vielä uinut, kun merimiesten vanhin huudahti: "Perämies hoi! Haikala tulee!" Samalla hän heitti minulle taasen köydellä varustetun pelastuspoijun. Silloin huomasin itsekin oin kolmen tai neljän sylen päässä hirmuisen haikalan, joka paraallaan kääntyi selälleen, voidakseen rynnätä kimppuuni ja kauheaan kitaansa yhdellä suupalalla nielaista minut onnettoman.

Tuosta näkemästäni hämmästyin niin, että veri suonissani hetkeksi pysähtyi. En voinut jäsentänikään ensi pelästyksessä järkähdyttää. Mutta vihdoin pääsin luontoni herraksi. Tein pari voimakasta liikettä poijua kohti, sain siihen kiinni, eivätkä miehet olleet hitaita minua ylös hinaamaan. Mutta jo olivatkin hetket kalliit, elämäni juoksun hetket melkein luetut, sillä samassa teki hirviökin potkauksen pyrstöllään, ja kammottava kita avoinna se syöksyi minua kohti. Olin kauhusta melkein hellittämäisilläni pelastuspoijun, sillä en luullut enään monta silmänräpäystä kestävän, ennen kuin näkisin itseni kahtia paloitettuna verissäni. Maailma oli mustua silmissäni, kun minut melkein tunnottomana vedettiin vedestä ylös, niin että viimein saatiin nuttuni kauluksesta kiinni, ja minä olin pelastettu viimeisellä hetkellä, sillä hirviö oli vain pari jalkaa takapuolellani alhaalla, kun se napsautti julman kitansa kiinni, luullen saavansa palan minusta. Minulla oli kumminkin kauheassa tilassani ollut niin paljon tajua, että silloin, kun rupesivat minua ylös hinaamaan, heitin jalkani ylöspäin, joten riipuin köydessä kaksinkerroin; muuten olisi hirviö saanut jalkani kamalaan kitaansa.

Valkeana kuin palttina ja väristen kuin vilutaudin kouristamana seisoin pelastettuna koko miehistöni ja hindulaisten ympäröimänä, ja siinä näin, kuinka hai kiertäen laivaa ja piesten vedenpintaa pyrstöllään taasen katosi syvyyteen vaanimaan uusia uhreja. Kiittäen Luojaa pelastuksestani, menin suojaani muuttamaan kuivia vaatteita ylleni ja ihmettelin kovassa mielenliikutuksessa itsekseni, kuinka lähellä taasen oli elämäni lanka katketa ja vaihtelevainen, levoton elonliekki sammua.

Huhtikuun 20 päivänä aamulla laskimme laivamme laituriin. Ja silloin siirtolaisemme saivat muuttaa pois laivasta hyviltä päiviltään. Oli liikuttavata katsella, kuinka epätoivoisina he olivat, kun heidän täytyi jättää laivamme. He olivat hyvän kohtelun ja laivan koko miehistön ystävällisen käytöksen tähden niin tottuneet oloonsa laivassa ja miehistöön, olletikin muutamat nuoret hindulais-naiset, että puoliväkisin täytyi heidät raastaa pois laivasta.

Huhtikuun 21 päivänä aamulla levitimme jälleen purjeemme ja lähdimme kulkemaan kohti Trinidad nimistä satamaa, sekin Länsi-Intian saaristossa. Siellä otimme täyden lastin raakaa sokuria ja viivyimme siinä 3 viikkoa. Sen jälkeen taasen rekattimme levitti valkoiset siipensä ja käänsi kokkansa kohti Englantia tullaksemme Liverpooliin takaisin.

Trinidadissa ei tapahtunut mitään kummallisempaa mainittavaa kuin se, että sokuria lastattaessa joka mies varustimme itsemme runsaasti raa'alla sokuripuurolla, jota sitten käytettiin ilman mitään kohtuuden määrää sekotettuna ruokiin ja juomiin. Silloin ei teetä eikä kahvia tarvinnut maustamatta juoda.

Sitä paitse kohtasi minua pieni tapaus, joka poisti joksikin ajaksi laivaelämän yksitoikkoisuuden ja sen sijaan käänsi mieleni ja sydämeni ikävällä kaipauksella entiseen todettuun onnelaani.

Minä sain kirjeen Liverpoolista edellämainitulta tohtorilta, hyvältä ystävältäni, samalta, joka minut toimitti Breacin Castleen Itä-Intian retkelle.

Hän kirjoitti muun muassa itse käyneensä Glasgowissa ja siellä ottaneensa selkoa asioista, jotka minua koskivat. Asiat olivat todellakin olleet sillä kannalla, kuin minulle jo ennen oli ilmoitettu. Ystäväni siellä toivoivat, että minä niin pian kuin mahdollista palaisin sinne, päättäisin meri-urani ja jäisin Glasgowiin kauppaneuvos E:n luo.

Charlylta, Mary-vainajan veljeltä, sain myöskin kirjeen, samoin kauppaneuvokselta ja Mary-vainajan herttaiselta äidiltä. Heidän kirjeensä olivat hyvin ystävälliset ja hellät sekä hehkuivat vielä samaa hellää rakkautta kuin ennenkin. Kauppaneuvoksen kirjeessä oli postivekseli, jolla sai nostaa 20 puntaa matkarahaksi. Mutta kaikin he nuhtelivat minua ankarasti siitä, etten heti ollut kotiin palannut ja sitä ennen antanut tietoja oloistani, sairaudestani ja puutteistani. Kauppaneuvos sanoi olevansa kovin loukkaantunut minun sopimattomasta käytöksestäni, mutta toivoi, että kaikki tulisi entiselleen, kun palaisin kotiin enkä halveksisi hänen tarjoustaan. Minä muka sanomattakin tiesin, kuinka hartaasti he kaikin minua odottivat.

Maryn äiti antoi seikkaperäisen selvityksen kihlattuni viimeisistä elinpäivistä sekä hänen surullisesta kuolemastaan, samoinkuin hänen viimeisistä muistosanoistaan, jotka olivat omistetut minulle. Hän oli varmasti luullut minun jo silloin lepäävän raivoavien laineitten alla meren pohjassa. Aina hän oli eläessään minua hellästi muistellut ja iloinnut jo ennakolta minun kotiintulostani y.m.

Mutta tämä kirje, sen sijaan että se olisi minua lohduttanut, repi jälleen auki sydämeni haavat, jotka jo luulin umpeen parantuneen. Minä tunsin, että jos jälleen menisin Glasgowiin ja näkisin ne paikat, joissa niin monta suloista, onnellista hetkeä armaan Maryn kera olin viettänyt, niin olisin joutunut uudestaan epätoivon valtaan, niinkuin silloin, kun olin menettää järkeni. Minä tunsin, ettei heikko hermostoni voisi noita muistoja kestää; kun kerran onneni ruusu kukkatarhasta puuttui, niin mitä voisin entisessä onnelassani nauttia muuta kuin kalvavaa kaihoa ja surua, joka minun olisi kentiesi saattava ennenaikaiseen hautaan.

Päätin silloin, etten milloinkaan enään menisi Glasgowiin, välttääkseni onnettomuutta, jota jo olin kylliksi saanut kokea.

Kesäkuun 10 päivänä samana vuonna tulimme Liverpooliin onnellisesti, kohtaamatta koko matkallamme mitään vastuksia. Hyvät myötätuulet kiidättivät meitä muutoin kauniin sään vallitessa hyvää vauhtia Euroopaa kohti pitkältä, monivaiheiselta merimatkaltamme.

Kolmantena päivänä satamaan tultuamme sain lopputilin laivan konttorista ja olin taasen vapaa, lompakko rahaa täynnä, kääntymään minne mieli teki. Silloin onkin meripojalla iloiset päivät, kun hän monen kuukauden kuluttua on taasen vapaa kuin taivaan lintu.

Tällä kerralla en kumminkaan käyttänyt saavutettua vapauttani samalla tavalla kuin ennen semmoisina maksupäivinä, sillä minä olin Kalkutassa nimeni raittiuslupauksen alle kirjoittanut ja sen johdosta saavuttanut vakavamman katsontakannan elämästä. Heti ensi päivinä ryhdyin Liverpoolissa Good-Templareihin Advance Loschiin n:o 584.

Päästyäni selville Breacin Castleesta, päätin lähteä Australiaan Adelaideen, jossa yksi minun veljistäni oli isonlaisen liikkeen omistajana ja jossa hän oli päässyt hyviin varoihin. Sitä paitsi oli äsken mainittu ystävänikin, lääkäri, sitä mieltä, että terveydelleni olisi parempi mennä jonnekin muualle kuin Glasgowiin, jossa surulliset muistot voisivat elpyä jälleen ja ruveta kalvamaan heikkoja elinvoimiani.

Jäin sentähden vartoomaan sopivata tilaisuutta päästäkseni ensimmäisellä sinne menevällä laivalla lähtemään. Sillä sinne paloi nyt mieleni, ja olin päättänyt itsekseni, että päästyäni sinne, en sieltä enään palaisi; sillä siellä kaukana merien takana, eroitettuna suuresta sivistyneestä maailmasta, voisin paremmin unhoittaa sen tuskan ja kaihon, joka nyt kalvoi sydäntäni, muistellessani kadonnutta onnelaani.

Mutta päivää ennenkuin minun oli määrä mennä ottamaan pesti erääsen Aberdeen nimiseen rekattilaivaan, jonka muutaman päivän kuluttua piti lähteä Austraaliaan, sain vanhalta isältäni Suomesta kirjeen, jossa hän lausui toivomuksensa, että kun kerran niinkin lähellä kotomaatani olin ja kun hän tunsi elämänsä lopun lähenevän, hän soisi minun käyvän kotona, että hän saisi vielä kerran nähdä minut, nuorimman poikansa. Samassa sain ainoalta siskoltani kirjeen, jossa hän ilmoitti viettävänsä häitään, ja toivoi hänkin minun nyt käyvän kotona, kun olin jo niin kauvan vierailla mailla ja merillä ollut.

Nämä kirjeet päättivät kohtaloni ja muuttivat tulevaisuuteni vallan toisenlaiseksi kuin mitä olisin itse toivonut, ja päinvastoin kuin itse olisin sitä suunnitellut.

Sopiva tilaisuus, joka tarjosi mukavan matkan Ruotsiin, vahvisti myös lisäksi tätä tyhmää päätöstäni.

Eräs ruotsalainen kauppahuone Hudiksvallista oli asiamiehensä kautta ostanut Liverpoolilaisen Emma nimisen laivan, joka oli painolastissa tuotava Ruotsiin. Saman laivan oli vielä määrä mahdollisuuden mukaan palata Englantiin puulastissa ja sieltä purjehtia New-Yorkiin, josta taas piti matkaa jatkettaman Melbourneen Austraaliaan.

Kun Liverpoolissa sattui siihen aikaan vuotta olemaan vähän merimiehiä, jotka olisivat halunneet Pohjolaan lähteä, sillä he pelkäsivät, etteivät kentiesi pääsisi enään sieltä talveksi takaisin, sai asiamies miehille maksaa vakka-kaupalla 250 markkaa, kesti matka sitten enemmän tai vähemmän aikaa.

Päätin sentähden käydä kotomaassani, vaikka olinkin aikonut lähteä Austraaliaan. Otin siis pestin Emma parkkiin. Samalla kirjoitin Glasgowiin kauppaneuvos E:lle, ilmoittaen etten voinut sinne tulla, kun isäni oli sairastunut ja halusi minua vielä ennen kuolemaansa nähdä. Minä pyysin anteeksi sanani syömistä ja lupasin tulla myöhemmin syksyllä eli sitten, kun tuntisin, ettei enään olisi vaarallista terveydelleni jäädä maihin. Samalla myös ilmoitin hänelle edellä kerrotun lääkärin mielipiteet tästä asiasta.

Kahdeksan vuorokautta oltuamme matkalla hyvän hankatuulen autellessa meitä Pohjolan rantoja kohti, saavuimme Sundsvalliin, jossa kahdeksan vuotta takaperin olin alkanut vaiherikkaan ja seikkailuista runsaan merimies-urani.

Viipyessäni sitten muutaman päivän Sundsvallissa, kävin Mich. Pehrson vainajan äidin luona Hudiksvallissa persoonallisesti tiedustelemassa, oliko hän saanut ne rahat, jotka vainajan määräyksen mukaan hänelle New-Yorkista lähetin. Siellä tapasin vainajan vielä uskollisen ja surevan nuoruuden morsiamen, jolle vein hänen sulho-vainajansa viimeisen tervehdyksen. Kuusi kuukautta sen jälkeen sain sitten tietää, että tämä Pehrson vainajan kihlattu Regina oli myös muuttanut tuonelan tuville uskollisen sulhonsa luokse.

Viikon päivät Ruotsissa oleskeltuani lähdin höyrylaivalla Suomeen, ensin Waasaan, jossa minulla oli sukulaisia, ja sieltä maalle isääni tervehtämään.

Isäni ei ollutkaan enään niin heikko kuin sitä ennen, ja hän eli vielä seitsemän vuotta tämän jälkeen. Mutta liikuttavata ja hauskaa oli tavata isää, joka jo oli vanhentunut ja harmaantunut niin, että hänen hiuksensa ja pitkä partansa olivat lumivalkoiset.

Lähtiessäni parkkilaiva Emmasta olin suostunut kapteenin kanssa, että kuuden viikon kuluttua, kun laiva taasen olisi valmis lähtemään, palaisin siihen ensimmäiseksi perämieheksi, ja niin kumminkin pääsisin Austraaliaan, jonne olin sitten päättänyt ainaiseksi jäädä ja siellä toteuttaa pilventakaiset tulevaisuudentoiveeni.

Mutta eivätpä nytkään toteutuneet laskuni, jotka olin itse tehnyt lukuun-ottamatta ylintä ohjaajaa, joka ihmisen elämää johtaa usein päinvastoin kuin ihminen itse päättää.

Ennenkuin oli kerinnyt saada kylliksi olostani kotomaassa ja pääsnyt taasen paluumatkalle Sundsvalliin, missä laivamme oli, kävi jo myöhäiseksi, enkä minä enään kerinnytkään sinne siksi, kun sähkösanomalla minua sinne kutsuttiin. En voinut siis enään samassa laivassa uudelleen merimatkojani alottaa. Ja niin minusta viimeinkin oikullisen kohtaloni määräyksen mukaan tuli "maa-krapu", niinkuin merimiehet maallaeläjiä nimittävät.

Jos ehkä arvoisa lukija vielä uteliaisuudesta kysyisi, miksi en sitten enään lähtenyt Glasgowiin, jossa varmaan olisi tulevaisuuteni valoisammaksi muuttunut, niin vastaan tuohon lyhykäisesti ilman laveita selityksiä, että samana talvena täällä kotomaassani tapasin sen, joka oli minulle määrätty ikuiseksi elämäni kumppaliksi. Aika parantaa syvimmätkin haavat, ja niin minäkin, joka hengen ja kuoleman sairaana olin surrut Mary-vainajata, niin että olin järkeni kadottaa, kumminkin uudelleen rakastuin ja menin naimisiin. Sillä tavalla sitten kääntyi tämä elämäni tärkeä lehti, ja sitten alkoi vallan uusi luku.

Mutta ennen kuin tämän luvun lopetan, toivoisi ehkä joku vielä tietää, mitenkä elämäni ura sitten kulki ja mihin lopulta ankkurini heitin.

Sen tahdon tässä lyhyesti esittää, pyytäen ettei lukija tässä aseta vaatimuksiaan liian korkealle; sillä ainoastaan se tosiasia, että minun elämäni ura siitäkin saakka, kun merimiehen toimesta lopulllisesti luovuin, on ollut harvinaisen mutkaista ja kiverätä, antaa minulle rohkeutta näin jokapäiväisiä asioita lukijoilleni esitellä.

Jäätyäni Suomeen jouduin ensin erään entisen toverini kanssa yhtiökumppaliksi pienessä, kukoistavassa kauppahuoneessa, johon panin pienen jäljellä olevan säästöni. Mutta pari kuukautta kestäneen tyytyväisyyden ja levon perästä seurasi taasen elämän muutos. Toverini löi "kintaansa pöytään", ja siihen se ilo loppui.

Sitten olin paremman puutteessa pakoitettu ottamaan kirjurin paikan eräässä verkatehtaassa, sitä ennen oltuani maalarin opissa puolitoista kuukautta. Mutta kun olin tottunut liikkuvaiseen toimeen ja raittiiseen ilmaan, niin pian kävi tukalaksi tuo ainainen huoneessa istuminen, kun lisäksi konttoorissa vielä oli vähän työtä. Sentähden esitin isännälle haluni ruveta väliajoilla harjoittelemaan käytännöllisiä töitä tehtaassa. Siihen suostui isäntäni, ja niin kävin läpi kaikki asteet verka- ja kehruutehtaan käytännöllisellä alalla.

Pari vuotta tämmöistä tointa hoidettuani aloin väsyä ainaiseen oleskeluun kuuman, epäterveellisen tehtaan seinien sisäpuolella ja rupesin kaipaamaan raitista ilmaa. Sentähden erosin tehtaasta ja rupesin eräälle Ruotsalaiselle kauppahuoneelle asioitsijaksi.

Muutaman viikon siinä toimessa oltuani sain käskyn lähteä pääkaupunkiin, jossa pitkitin samaa tointa. Neljä kuukautta kestäneen kauppasopimuksen loputtua sain kirjurin paikan suurenmoisessa makasiinissa pääkaupungissa, jossa isännän ahdasmielisyyden tähden en kauvan tullut toimeen. Sitten jouduin taasen kirjanpitäjäksi erään kirjapainon konttooriin. Siinä oli aikomukseni harjaantua kirjapainon taituriksi, mutta runneltu terveyteni ei sitä myöntänyt. Siitä erottuani taas antauduin kauppiaan uralle ja ryhdyin toisen kerran kauppayhtiöön. Mutta kun ei sekään ruvennut oikein luonnistumaan, menin taasen väliaikaiseksi kirjuriksi eräälle yhtiölle. Siitä erottuani lähdin Pietariin venäjänkieltä oppimaan. Mutta sielläkin kova kohtaloni seurasi minua kantapäilläni, niin että kolmen kuukauden ajalla siellä ollessani makasin sairaana kaksi erää. Sieltä palasin perin tyhjänä. Matkalla olin mukana höyrylaiva Constantiinin pienessä haaksirikossa, autoin miehistöä kansilastia mereen heitettäessä ja alhaalla salongissa olin avullisena naisille ja lapsille, kun hyökylaine ryntäsi sisään ja melkein täytti suojat vedellä. Siinä sain vilustumisesta taudin, joka kesti taasen pari kuukautta.

Sen talven elätin itseäni ja perhettäni antamalla tunteja kirjanpidossa ja englanninkielessä. Sitten sain taasen kirjurinpaikan eräässä maamme suurimmassa laivakonttoorissa pääkaupungissa. Nyt luulin jo varmaan saavuttaneeni mukavan jalansijan yhteiskunnassa, mutta en toki vielä.

Entinen kauppakumppalini, joka asui maalla "hyvin ahtaissa oloissa", saatuaan kuulla, että olin pääsnyt hyvään asemaan rupesi minulta pyytämään apua sekä vaatimaan, että toimittaisin hänellekin jonkun paikan, jossa hän voisi elättää itseään perheinensä. Sen hänelle toimitinkin. Hän tuli, mutta jonkun ajan kuluttua sai hän minut houkutelluksi taas ryhtymään kauppaliikkeen perustamiseen. Annoin houkuttelijan vietellä itseni, ja me avasimme kaupan hyvällä, lajitetulla tavaravarastolla, jonka saamiseen silloinen isäntäni minua tehokkaasti auttoi.

Mutta eivätpä nytkään kauppapuuhani ottanut luonnistuakseen, kiitos siitä kunnon kauppatoverilleni, joka rupesi elämään suuresti ja harjoittamaan laajaa hyväntekeväisyyttä, jakaen kenelle hyvänsä velaksi tavaroita. Kuuden kuukauden kuluttua joutui yhteinen liikkeemme sille kannalle, että sen johdosta jouduin rettelöihin hyvän isäntäni kanssa, jota kauppatoimeni ohessa vieläkin palvelin, koska kumppalini hoiti persoonallisesti yhteistä liikettämme. Vihdoin minun täytyi erota mainiosta paikastani, erottaa kumppalini kaupan hoidosta ja ottaa ohjat itse käsiini. Mutta asiat olivat jo joutuneet niin huonolle kannalle, ettei muu auttanut kuin luovuttaa omaisuuteni vararikkoon ja siten joutua puulle puhtaalle sekä jäädä muutaman tuhannen markan vajaukseen, josta kaikesta sain kiittää avuliaisuuttani toista kohtaan.

Mutta eivät nämätkään vastoinkäymiset vielä minua kukistaneet eivätkä saattaneet epätoivoon, sillä eipä hylkää, vaikka koetteleekin Herra.

Vieläkin nousin ylös, loin katseeni tulevaisuuteen toivossa ja luottamuksella ylimmäiseen auttajaan, ja lopulta taasen rupesi onnen kelkka kuljettamaan minua ylöspäin. Minä pääsin rautatielle, ja nyt olen lopultakin kapteenina, mutta semmoisessa laivassa, joka pyörillä kulkee puhki maiden mantereiden, uhkean puhkuvan höyryhevon kiidättämänä. Eikä nyt kumminkaan myrskyt eivätkä hyökylaineet uhkaa minua upottaa levottoman meren pohjaan, niin kuin ennen merillä liikkuessani.

Loistava tulos kyllä, monet vaivat ja koetukset voitettuani! Mutta minä puolestani olen kyllä tyytyväinen.

MATKASEIKKAILUJEN ENSIMMÄINEN SARJA

Kun minä pari vuotia takaperin ryhdyin kirjoittamaan "Merimiehen matkamuistelmia ynnä haaksirikko" nimistä teostani, tuntuivat minusta muut seikkailuni niin vähäpätöisiltä, ettei maksanut vaivaa niitä kertoella. Sen tähden alotin mainitun kertomukseni siitä hetkestä, jona pelastin Maryn ja jouduin hänen vanhempiensa kotiin sekä lopetin kertomukseni, miten asumattomalta saarelta pelastuin jälleen ihmisten ilmoille.

Mutta kun minua sittemmin ovat useat tuttavani kehoittaneet muitakin seikkailujani kertomaan, niin olen minä tämän teokseni alkupuoleksi kyhäellyt yhteen jaksoon jatkon edellä mainitulle ensimmäiselle teokselleni ja sitten vasta tässä jälkimmäisessä osassa palannut niihin seikkoihin, jotka ovat tapahtuneet ennen sitä aikaa, josta äskenmainitussa ensimmäisessä teoksessani olen kertonut, koska muutoin olisi asiain järjestykseen tullut yhden hyppäyksen sijaan kaksi. Ja toivon minä, että hyväntahtoiset lukijani suovat minulle anteeksi tämän epäjärjestyksen näissä vaatimattomissa kertoelmissani, vallankin kun oma kainouteni on tähän syynä ollut, niin kuin tässä olen selvittänyt.

* * * * *

Oli suloinen kevätpäivä toukokuulla v. 1870. Vieno tuulenhenki väräytteli satamassa veden pintaa ja heilutteli puistossa pian puhkeavia lehtipuitten oksia. Tiheissä parvissa tunkeili kirjava väkijoukko Waasan satamasillalla, mikä lähteäkseen laivalla uusia, outoja kohtaloita kohti kulkemaan, kuka lähtevää ystäväänsä saattamaan. Muutamien kasvot loistivat ilosta, toisten silmässä kiilsi kyynel, jättäessään isänmaansa ja syntymäseutunsa rakkaat rannikot.

Siinä joukossa lähtevien ryhmässä seisoin minäkin, pieni, mutta tukevakasvuinen, viidentoista vanha pojan nallikka, yksin ilman ystäviä ja tuttavia.

Lapsuuteni aika ja syntymäseutuni ihanat ja rakkaat muistot kiitivät mielikuvituksessa silmäini ohi; vanhan isäni murheellinen, varoittava, rakkautta ilmaiseva katse näytti kehoittavan minua jäämään kotimaahan oudolta, tuntemattomalta matkalta, jota olin aikeessa aloittaa. Mutta levoton, haaveksiva, seikkailuja ikävöivä mieleni kaipasi muutosta, ja huolimatta muusta, sai päätökseni voiton. Minä jätin kuin jätinkin kotini, isäni ja kaikki, mitä minulle rakasta oli, ja lähdin maailman myrskyjä kokemaan ja onneani vieraissa maissa etsimään.

Höyrylaiva Sundsvall, joka oli lähtemäisillään Ruotsiin, soitti viimeisen kerran. Mukaan lähtevät matkustajat kutsuttiin astumaan laivaan, rannalle jäävät käskettiin poistumaan. Rantasilta vedettiin sisään, matkustajain passit tarkastettiin ja laivan köydet irroitettiin. Verkalleen kapteinin komentosanain mukaan kone pantiin käymään, ja hetken propelleillaan vettä piestyään käänsi laiva keulansa laiturista kaunista saaristoa kohden. Vauhti kasvoi kasvamistaan, ja pian alkoi kaunis Waasan kaupunki kadota näkymättömiin. Sivuutettiin Brändöö suurine tehtaineen y.m. Waasan kauniit seudut muuttuivat pian utukuvaksi, ja hetken kuluttua oltiin ulapalla, jossa jo tavallisen navakka tuuli aikoi laivaa keinutella.

Rupesin joutessani tarkastelemaan laivassa olevia matkakumppaleitani, tapaisinko ketään tuttavaa, mutta turhaan. Niistä viidestäkymmenestä matkustavasta, jotka mukana seurasivat, en ketään tuntenut, sillä kaikki olivat outoja, samoin kuin maailma, jota kohti lähdin kulkemaan.

Noiden huomioitteni jälkeen vaivuin mietteisiin, ja katseeni vaelsi yli levottoman ulapan tulevaisuuteen. Nyt vasta, kun olin vapaa, aloin tarkemmin miettiä tilaani. Olin juuri ostanut perämiehen suojasta pilettini sekä vaihtanut loput markkani Ruotsin rahaksi. Tämä jäännös pienuutensa tähden juuri alkoi huolestuttaa minua, sillä tuskinpa moni niin pienillä varoilla lähtee outoon maailmaan, ulkopuolelle oman maansa rajoja, sillä kukkarossani kilisi ainoastaan yksi kruunu eli yksi markka neljäkymmentä penniä. Olin nimittäin lähtöni edellisenä päivänä joutunut muutamien hurjien veitikoiden pariin, joiden kanssa vietin komeita läksijäisiä, ja niin oli matkakassani kutistunut, enkä kuitenkaan enään voinut lähtöäni tuonnemmaksi lykätä, kun kerran olin niin aikonut ja siitä ihmisille ilmoitellut.

Tultuani Ruotsin puolelle Sundsvallin satamaan, en tiennyt mihin kääntyä ja missä saada ensimmäisen yösijan, sillä noin pienellä kassalla en uskaltanut juuri mihinkään kalliiseen hotelliin mennä.

Nostin kistuni ja säkkini laiturille toisten esimerkkiä seuraten, ja hämmästyneenä seurasin vilkasta liikettä, joka laiturilla ja ympäristöllä vallitsi. Seisoessani siinä tunnin pari, miettien mihin kääntyä, rupesi aurinko jo menemään mailleen. Samassa huomasin läheisyydessäni nurin kaadetun suurenlaisen veneen, jonka alle ryömi yksi omia kansalaisiani. Hänen esimerkkiään seuraten hinasin kistuni veneen luo, ja nähtyäni ettei siellä muita ollut kuin edellämainittu, kiskoin säkkini veneen alle, tervehdin toveria, esitin itseni ja kysyin, olisiko hotellin isännällä ollut mitään vierasta vastaan. Vastaukseksi sain mörähdyksen; joka ei juuri ilmaissut, oliko asuja kaksi vai nelijalkainen. Minä otaksuin vastauksen kumminkin hyväksymiseksi, ajatellen että "maassa maan tavalla". Sitten otin säkistäni makuuvaatteita ja paneuduin maata. Pyytämättä jaoin mukavuuteni oudon toverini kanssa, ja pitkittä puheitta nukuimme syvään uneen. — Semmoinen oli minulla ensimmäinen yösijani Ruotsin valtakunnan alueella.

"Aamulla varhain, kun aurinko nousi, kun minä unestani heräsin", oli minun sydämeni hämmästystä täynnä, kun keksin oudon yösijani. Toverini heräsi samalla ja tervehti minua omalla suloisella suomenkielellä, sekä tuntui olevan kiitollinen osoitetusta ystävyydestäni.

Toisen ja kolmannen yöni vietin sataman rannalla suuressa olkiaumassa muutamien muiden suomalaisten keralla. Kolmantena päivänä olivat rahat lopussa, niin ettei ollut enää äyriäkään taskussani, nälkä vaan kurni vatsassa. Kolmannen päivän iltapuolella tuli eräs Roslagenin laivan kapteini tiedustelemaan, olisiko ketään semmoista, joka haluaisi merille lähteä. Minä olin ainoa halullinen ja sentähden sain kutsun seurata häntä laivaan.

Laiva, johon tulin, oli pieni priiki, ja sen oli määrä lähteä Hollantiin. Siinä oli miehistönä ainoastaan perämies, kaksi matruusia, kokkipoika sekä minun kanssani kaksi jungmannia. Toinen, minun ikäiseni poika, joka jo oli yhden kesän ennen merellä kulkenut, tahtoi olla liian mahtava minua kohtaan, jota tietysti minun kuuma vereni ja tulinen luontoni eivät oikein suvainneet. Seurauksena oli, että ennenkuin ensimmäinen päivä oli lopussa, jouduimme tekemään lähempää tuttavuutta tukkanuotan vedossa ja nyrkkitappelussa. Suomalainen karhunpoika sattui olemaan jykevämpi, ja sen tähden sai Roospiikki selkäänsä ja naamansa oivallisesti pehmitetyksi. Kun matruusit, jotka myös olivat Roslaagenista, näkivät, etten minä heidänkään vihaisia katseitaan peljännyt, vaan sivumennen viittasin vyölläni olevaan pohjalaisen aseesen, peljästyivät he niin, että menivät kapteenille valittamaan, etteivät he muka uskaltaisi lähteä merille tuommoisen suomalaisen villin seurassa, joka vielä lisäksi osaa noituakin. [Alhaisemman kansan keskuudessa Skandinaavian maissa kulkee vieläkin semmoinen huhu, että suomalaiset osaavat noitua.]

Kapteenin suosion olin sentään saavuttanut jo siihen määrään, ettei hän olisi tahtonut minua laskea pois, kun hän selvästi huomasi, missä syy oli. Mutta kuu päivää ennen, kun piti mentämän laivakonttooriin merimies-valaa tekemään, tuli tarjolle eräs suuri roslaagenilainen miehen retvana, joka oli perämiehen veli, niin suostui kapteeni vihdoin vaihtamaan. Minä sain maksun viideltä päivältä, kaksi ja puoli kruunua kultakin, ja sain lähteä laputtamaan tieheni. Ja niin päättyi minun ensimmäinen merimiesretkeni meidän asianomaisten molempien mieliksi ja iloksi.

Laivasta vapaaksi päästyäni en enään epäillyt mennä merimieskortteeriin, sillä olihan minulla nyt rahaa kaksitoista ja puoli kruunua, ja nyt olin mielestäni "merimiehen kiirastulen lävitse käynyt!"

Oltuani viikon kortteerissani, sain paikan erääsen ruotsalaiseen Gustava nimiseen parkkilaivaan, joka oli lähtevä lankkulastissa Englantiin Fahlmouthiin. Palkkaa luvattiin 22 kruunua kuukaudelta. Saatuamme laivan lastiin, johon kului 2 viikkoa, lähdettiin vihdoin purjehtimaan. Tuuli oli tavallisen navakka, joten minulle tutui hyvin oudolta, kun laiva kallisteli niin, etten tahtonut osata kävellä ja oli täysi työ pidellessä kiinni, etten nurinniskoin tullut viskatuksi, ja sentäänkin piti työtä tehdä.

Illan kuluessa, kun rupesi hämärtämään, tehtiin miesten jako. Se käy siten, että koko miehistö kutsutaan laivan peräpuoleen, jossa he asettuvat riviin, kapteenin ja perämiehen eteen. Ensin kapteeni kutsuu yhden miehistä omalle puolelleen, sitten taasen perämies samoin ja niin eteenpäin vuoron mukaan, kunnes koko miehistö on jaettu. Minä ja eräs ruotsalainen kamreerinpoika jouduimme siten perämiehen osastoon, jossa kyllä saimme tulla tuntemaan merikuria.

Tuuli rupesi yhä yltymään, niin että saimme kääriä boogenprammi-purjeen isolla mastolla, ja me kaksi ensireisun poikaa saimme käskyn kiivetä ylös. Mutta kun emme kumpainenkaan olleet ennen koskaan mastossa käyneet, pelotti tuo retki meitä kauheasti, sillä laiva kulki jotenkin paljon kallellaan ja keikkui niin, että päätämme jo kannellakin vähän pyörrytti. Mutta kun perämies oli pari kertaa meitä köydenpätkällä jotenkin tuntuvalla tavalla muistuttanut ja kun tuota voitelua näytti enemmänkin riittävän, niin vaikutti se kuin sähkö meidän jäseniimme, ja enensi meidän rohkeuttamme, niin ettemme peljänneet enään kuolematakaan, niin kuin tuota ihmeellistä köydenpätkää. Me aloimme kiipeemisemme sydän kurkussa. Joka kerta, kun pelko alkoi uudestaan meitä vallata, sen mukaan mitä korkeammalle tulimme, antoi perämies meille uusia voimia näyttäessään tuota taikavoimaista köydenpätkää laivan kannelta.

Vihdoin pääsimme ylös; mutta raa'alla vasta tuska tuli, kun täytyi pidellä molemmin käsin kiinni ja sentään tehdä työtä, niin että tuskan hiki virtana juoksi pitkin koko ruumistamme. Lopulta onnistuimme saamaan purjeet kiinni auttavasti. Mutta kun tulimme alaa jälleen nauraa irvisteli meille koko miehistö, vaikka me vapisimme niin, etteivät jalat tahtoneet meitä kannattaa. Mutta seuraavalla kerralla, kun taasen jouduimme ylä-ilmoihin, oli jo pelko haihtunut, tie oli tuttua, vaikka vaarallistakin, samoin kuin ennen muinoin kouluun mennessä, kun läksy ei ollut oikein hyvin päässä.

Usein pitkin matkaa, kun joku uusi merimiehen työ oli opittava, oli tuo ihmeellinen, vaikuttava köydenpätkä apuopettajana hyväntahtoisen perämiehen kädessä, eikä hän sitä koskaan säästänyt. Ja aina se teki semmoisen merkillisen vaikutuksen, että tultuamme takaisin Fahlmouthista Ruotsiin kolmen kuukauden kuluttua, osasin kaikki työt, mitä matruusin laivassa tarvitsi tietää ja osata.

Mitään erityistä muuta mainittavaa ei tapahtunut tuolla ensimmäisellä merimatkalla. Minä olinkin sentähden kaikin puolin tyytyväinen tähän uuteen elämäni uraan.

Fahlmouthin satamaan tullessa ihmettelin sen ihanaa, satumaisen kaunista luontoa. Kuljimme äärettömän korkeain rantaäyräitten ja hyvin viljeltyjen seutujen välitse noin 6 tunnin vaiheella. Kaupunki on ihanan lahdekkeen perukassa mäen rinteellä, niin että se kokonaisuudessaan näkyy ulapalle lahteen tultaessa. Kaupungin asukkaat ovat kaunista kansaa, olletikin naiset, jotka ovat miellyttävimpiä ja kauneimpia kuin mitä koko Englannin valtakunnassa tulin näkemään. Heidän herttainen ystävällisyytensä ja vierasvaraisuutensa lisäksi paljon vaikuttaa heidän miellyttäväisyyteensä.

Fahlmouthissa purjettuamme puulastimme sekä otettuamme sijaan täyden lastin kivihiiliä, jätimme tuon herttaisen kaupungin ystävällisine asukkaineen, oltuamme sen satamassa 6 viikkoa. Monta sanomattoman hauskaa iltaa ja hetkeä vietimme siellä.

Sundsvalliin palattuani ja Gustavasta erottuani vietin siellä 3 viikkoa
täydellisesti iloisen meripojan elämää. Sitten otin pestin erääsen
Norjalaiseen Bayard nimiseen laivaan, jonka kapteenin nimi oli
Andersen, ala-matruusiksi ja sain 30 kruunua kuukaudelta palkkaa.

Mutta hyvät ystävät! Sielläkös vasta tuli köysipatukkaa oikein Porvoon mitalla. Laiva oli puulastissa ja matkalla Hollantiin. Kun tässä laivassa ei ollut juuri muuta huvitusta kuin patukan tanssittaminen arkaluontoiselle selkänahalle, niin tahdon kertoa muutamia kohtia elämäni vaiheista tämän matkan kuluessa.

Eräänä yönä, paria päivää ennen tuloamme Hollantiin, sain kapteenilta käskyn mennä irroittamaan erästä purjetta, joka oli skansin katon päässä olevassa staagissa, enkä pimeässä saanut sitä kirvoitetuksi niin pian kuin kapteeni olisi vaatinut, joten hän ryntäsi sinne minulle avuksi oikein tuntuvalla tavalla. Hänen nyrkkinsä paukahti minun nenääni kohti semmoisella voimalla, että syöksyin laivan kannelle ja veri virtana pursui nenästäni. Olin kumminkin sitä ennen saanut purjeen irroitetuksi, joten ei kapteeni enään kerinnyt muuta kuin antaa vapaan matkan sieltä kannelle. Nyt juolahti mieleeni pieni kepponen, erittäinkin kun jo olin useita kertoja ennen saanut tehdä tuttavuutta yhtä hyvin kapteenin kuin perämiehenkin nyrkkien ja patukoiden kanssa. Päätin siis kerta kostaa.

Minä huomasin pudotessani, että muutamia matruuseja seisoi läheisyydessäni. Nauraa irvistäen he lauloivat ivaten: "Peijakas vieköön, saipa Suomen poika aika lätkäyksen kapteenilta!"

Pudottuani kannelle, rupesin haikeasti vaikeroimaan, annoin nenästäni virtaavan veren kokoontua suuhuni, tuhrin sillä kasvoni ihan punaiseksi ja makasin sitten vallan liikkumattomana, välin päästäen ilmoille surkeita valitus-ääniä ikään kuin kuoleman tuskissa oleva ainakin.

Pian saavutinkin tempullani toivotut seuraukset. Miehistö kokoontui ympärilleni huutaen, että nyt oli tapahtunut murha, johon kapteeni oli syypää. Pian oli kapteenikin vieressäni kauheasti pelästyneenä katsellen, kuinka veri virtasi nenästäni ja verinen vaahto pursui suustani.

Kiiruusti käskettyään miehet kantamaan minut omaan suojaani, riensi hän kajuttaansa hakemaan lääkkeitä, joilla mahdollisesti voisi minut virkistää ja saada minut jälleen henkiin.

Hiljaa, varovasti minut kannettiin suojaani, laskettiin vuoteelleni ja koitettiin jos joitain keinoja saadakseen minut virkoomaan. Mutta koetukset näyttivät kaikki turhaan raukeevan. Vihdoin saapui kapteenikin tuoden mukanaan etikkaa, kölninvettä ynnä muita hajuvesiä sekä pullollisen viiniä ja Hollannin viinaa.

Hajuvesiä haistatettiin, etikalla hierottiin ohimoitani vuoroon viinan ja kölninveden kanssa, mutta turhaan. Verinen vaahto vain aina pursui suustani. Lopulta keksi kapteeni keinon. Hän rupesi pullon suusta kaatamaan viiniä suuhuni, ja se oli onnellinen, tepsivä keksintö! Kuolevainen rupesi nielemään, verinen vaahto loppui suusta ja tointuneen huulet vetäysivät rauhalliseen hymyyn. Kuta enemmän viiniä valui alas kurkustani, sitä levollisemmaksi tulin; puistutukset taukosivat, nyrkit aukesivat, ja vihdoin aukesivat silmänikin. Kasvoni pyyhittiin hajuvedellä kostetulla pyyhinliinalla, ja kaikki kauheat jäljet poistettiin.

Kapteeni päästi riemun huudahduksen nähdessään että silmäni avasin, ja rukoili minulta anteeksi, että hän oli minua niin pahoin lyönyt, ja lupasi minulle maksaa palkkioksi mitä hyvänsä tahtoisin, jos jäisin eloon. Mutta minä en voinut puhua; huuleni liikkuivat, mutta ääntä en saanut kurkustani; loin vain hämmästystä ilmaisevan katseen ympärilleni ja pöydällä olevaan viinipulloon ja ummistin taasen silmäni. Rintani rupesi taasen huokumaan ja hengitys kävi vaivalloisesti. Kapteenille tuli taasen tuska. Hän sieppasi viinipullon käteensä ja tyhjensi puolet sen sisällöstä kurkkuuni. Siitä taasen silmäni aukesivat; täydellä tajulla ojensin käteni kapteenille ja nyökkäsin päätäni anteeksiannon merkiksi. Sitten hengitykseni kävi tasaisemmaksi ja vihdoin lausuin heikolla juopuneen äänellä: "Jättäkää minut rauhaan, nyt ei minua vaivaa enään mikään; antakaa minun nukkua!"

Ummistin silmäni, ja sitten vasta toden teolla en tiennyt mistään mitään; nukuin sitten viinin ja viinan vaikutuksesta useampia tunteja.

Olin koko tepposen näytellyt niin todenmukaisessa muodossa, ettei yksikään tovereista paremmin kuin kapteenikaan laisinkaan voinut aavistaa, että se oli teeskentelyä alusta loppuun saakka, vaikka vaivoin huuliani ja kieltäni purren sain nauruni pidätetyksi, niinkuin sitten myöhemmin oikeuden edessäkin valan ehdolla siitä tapauksesta todistettiin, josta etempänä tarkemmin.

Siitä hetkestä lähtein ei kapteeni eikä perämies enään uskaltaneet minuun koskea, sillä minä olin uhannut viedä heidät oikeuteen vastaamaan ihmisrääkkäyksestä, niin pian kuin Sundsvalliin palattaisiin.

Kun sitten ensikerran menin ruoriin, tuli kapteeni puheilleni, tarjosi minulle ryyppyjä ja hedelmiä sekä 100 kruunua sovintoja, jos en vaatisi häntä lailliseen edesvastaukseen. Viinikulaukset ja hedelmät otin, mutta en rahaa; vakuutin vain, etten olisi tapauksesta millänikään, jos vain vastaisuudessa saisin olla rauhassa rääkkäyksistä, johon ehtooni ukko ilolla suostui.

Ruorivuoroni loputtua antoi hän minulle pari pulloa viinaa ja 2 naulaa sokuria sekä käski minun tarjoamaan miehistölle grogia. Minä otin lahjat ja poistuin kiittäen ja partaani naureskellen.

Kolme päivää tämän tapauksen jälkeen saavuimme Hollannin eli Alankomaitten rannikolle. Tavallisesti näkee muualla maan kajastavan useampien meripenikulmien päähän; mutta rannikko täällä, eli oikeastaan maa, näkyy sitten vasta, kun laiva tulee ihan lähelle; sillä merenpinta on useampia jalkoja korkeammalla kuin maan pinta, jonka tähden mahtavat jättiläissulut estävät merivettä peittämästä laajat rantaseudut. Alankomaat ovat hyvin viljeltyä ja tiheään asuttua maakuntaa. Sen viljavat ja kauniit, hyvin hoidetut vainiot ja puutarhat oikein hämmästyttävät ja viehätyttävät ensikertalaista katselijaa.

Satamassa purjimme puolet pelkkalastiamme. Kolme päivää siinä oltuamme hinattiin laivaamme eteenpäin pitkin kanavaa. Hevoset kävelivät kanavan molemmilla rannoilla ja vetivät laivaamme lukemattomien sulkujen lävitse sisämaahan päin. Koko matkan juoksi jäljessämme pitkin kanavan varsia suuret poika- ja tyttölaumat, joilla oli jaloissaan kömpelöt, pystykärkiset puukengät ja jotka huusivat herkeämättä: "antakaa leipää, antakaa leipää!"

Kuusi tuntia kesti tämmöistä kulkua, kunnes saavuimme erääsen pienen, vilkasliikkeisen maakylän satamaan. Koko matkan olimme kulkeneet kauniitten, viehättävien kylien, puutarhojen ja viheriöitsevien peltojen keskitse. En ikänä ole niin viehättävien, lumoavien seutujen lävitse kulkenut vesitietä, kuin tällä matkallani Alankomaissa.

Siellä viivyimme taasen 10 vuorokautta, kunnes saimme lastin purjetuksi ja lähdimme painolastilla paluumatkalle jälleen Sundsvalliin.

Joka ikinen ilta Hollannissa pääsin maissa käymään ilman mitään vaikeutta; olin näet tuon tapaturmakohtauksen jälkeen päässyt julman kapteenin suosikiksi, näennäisesti vaan, en toki todellisesti.

Olin jo kerinnyt merimieselämään ja sen iloihin ja huvituksiin niin perehtyä, että joka ilta käytin hyväkseni vapauttani hurjimmalla, hillitsemättömimmällä tavalla. Ja kyllä Hollannissa tarjoutuukin merimiehelle huvia ja iloa, siellä kun hienompi sukupuoli on niin viehättävätä, etenkin kun se käy vaatetettuna omituisiin, sieviin kansallispukuihinsa ja kahisevaan silkkiin ja pitseihin.

Monta iloista hetkeä siellä vietettyämme sekä opittuamme yhtä ja toista tuossa kirjavassa, häärivässä muurahaispesässä, jätimme sinne kaikki kainaloiset kanamme ynnä muut huvituksemme ja saavuimme taasen Pohjanmeren levottomalle ulapalle. — Mutta eihän merimiehellä yksitoikkoisessa elämässään olisikaan mitään nautintoja, millä virkistää itseään, jos ei käyttäisi hyväkseen niitä muutamia hetkiä, mitkä hän pitkien kuukausien kuluttua saapi viettää ihmisten seurassa. Kun ei hänellä sitten ole omaisia eikä kotoa missään, eikä ketään, kuka hänestä välittäisi, joutuu hän usein intohimojensa ja hurjan luonteensa uhriksi. Ja tämä se juuri on, joka merimiehiä saattaa ennenaikaiseen hautaan, sillä elämä merellä kyllä on omiansa karkaisemaan hänen ruumistaan alinomaisessa taistelussa mahtavan meren ja luonnonvoimien kanssa. Tämä taistelu tekee hänen luonteensa ylimieliseksi ja kuohahtelevaksi, ja tässä siis on tuo merimiesten hurjuuden ja uhkarohkeuden syy.

Paluumatkalla tapahtui pieni hauska kohtaus, joka on omiaan valaisemaan merimiehen luonnetta ja hänen elämänsä yksitoikkoisuutta merellä.

Olimme useampia päiviä saaneet heilua Pohjanmerellä ihan tyynellä meren pinnalla. Ei mikään merimiehelle käy niin ikäväksi, kuin tuommoinen rasittavan kuuma, tyven ilma, jolloin laiva ei pääse kulkemaan paikaltaan. Heikko maininki heiluttelee laivaa joka suunnalle; purjeet riippuvat velttoina, lyöden ja lapsutellen edes ja takaisin; mastot ja raakapuut narisevat yksitoikkoisesti. Kaikki on niin masentavaisen hiljaista, että merimies tuskin pysyy hereillä. Tuon tuostakin tuulonen ikään kuin hengähtää vähän ilmassa, ja silloin koitetaan purjeita aina asettaa melkein tuntumattoman tuulenhengähdyksen mukaan. Mutta kaikki turhaan; taasen seuraa sama velttous, sama korvia ja ytimiä vihlova yksitoikkoinen narina ja purjeiden lapsutus.

Kolmannen päivän iltana tämän samaisen ikävän tyynen kestäessä, oli minun vuoroni vahdin muuton aikana kello 8 mennä ruoriin. Seisoessani siinä ja tirkistellessäni vuoroon kompassiin, vuoroon noita veltosti riippuvia purjeita, olin melkein nukahtaa ruorin pyörän ääressä, kun kuulin vieressäni kapteenin karhean äänen.

Tämä raju mies, kapteeni Andersen, oli kotoisin Norjasta ja syntynyt Arendalissa. Hän oli 7 jalkaa pitkä, leveähartiainen, lyhytkaulainen ja suuripäinen. Hänen kasvoissaan oli kamalan rokon arvet ja väriltään ne olivat tulipunaiset. Leuka oli leveä, samoin suu, ja nenä tavattoman suuri, punervan sininen ja käyrä. Sieramet olivat suuret, mutta silmät pienet, ilkeän näköiset ja viheriän väriset, eivätkä nämä milloinkaan voineet sekuntia pitemmältä samaan paikkaan katsoa. Kulmakarvat olivat tuuheat ja otsa matala ja sisäänpainunut, tukka punaisen ruskea, tuuhea ja takkumainen. Hän oli jotenkin isovatsainen, mutta rinta sisäänpainunut. Koko tätä merikarhua kannattavat sääret olivat väärät ja jalat tavattoman suuret, niin että neljätoista tuumaa pitkät anturat eivät olleet hänelle liiaksi pitkät. Kädet olivat niin mittavat, että sormenpäät ulottuivat polviin saakka ja käsivarret jäntevät kuin laivan partuunat. Hänellä oli merellä aina päässään ruskea leveälierinen huopahattu ja yllään sininen pitkä friisitakki ja keltaiset englannin nahkaiset housut. Kaulassaan hän aina käytti suurta, erinomaisen kirjavaa silkkiliinaa. Se oli merimiehen solmuun solmittuna ja molemmat päät heitettyinä hartioille, jossa ne liehuivat ja loistivat kilpaa hänen pitkän, tulipunaisen partansa kanssa. Tavallisesti nimitimme häntä takanapäin robokiksi.

Huomattuani kapteenin läsnäolon, rupesin sopivaan asentoon ja kysyin, mitä hän suvaitsi käskeä.

"Etkö sinä, Suomen juntti, osaa noitua tuulta?" kysyi kapteeni, "koska olen suomalaisista kuullut, että he ovat mestareita siinä taidossa. Koitapas nyt taitoasi; emmehän me tällä kurin pääse koskaan perille", lisäsi hän kärsimättömästi, asettuen eteeni seisomaan, ilkeä hymy rumilla kasvoillaan.

"Kyllä minä noitua osaan", vastasin hänen kysymykseensä, samalla itsekseni päättäen laskea vähän pilaa hänelle, "Ei ole mikään vaikea temppu loihtia tuulta. Jos kapteeni olisi jo ennen asiasta maininnut, niin voisi meillä jo olla hyvä hankapurje. En ole turhaan kahta vuotta lapsuuteni aikaa Lapissa viettänyt; mutta minä en voi loihtia muuten kuin siinä tapauksessa, että minua nimenomaan siihen pyydetään; sillä muutoin menettää loihtimistaitoni voimansa."

Kuultuaan minun rohkean puheeni, vilkasi kapteeni tuon tuostakin salaa minuun; mutta kun olin totisen näköinen eikä hän huomannut muodossani tai äänessäni vähintäkään pilantapaista, vastasi hän sitten pilalla tai täydellä todella.

"Totta tosiaan, poikaseni, luulenpa sinun melkein tarkottavan mitä puhut" Mutta hetken mietittyään hän lisäsi kärsimättömästi: "Loruja vain kaikki loihtimiset; minä en kärsi pilaa", ja luoden kiukkuisen katseen minuun hän poistui suojaansa.

Mutta pian hän tuli takaisin, katsahti tähystellen pilviä, otti pienen pullon taskustaan, kaatoi siitä suuhunsa aika kulauksen ja ojensi pullon minullekin, kehoittaen minua vahvistamaan itseäni pullon sisällyksellä, lisäten puoleksi ivalla, puoleksi täydellä todella: "Koitahan sitten loihtia tuulta, niin saat taalerin rahaa ja kaksi pulloa tätä ainetta".

Maistettuani tarjotusta pullosta, tunsin itseni hilpeämmäksi vastasin, yhä pilaani jatkaen: "Kuulkaas nyt, kapteeni! Uskokaa jos tahdotte, mutta ennen kuin kello on tänä yönä kaksitoista lyönyt, on meillä hyvä hankapurje, ja se on niin totta, kuin sekin, että minä olen suomalainen läheltä lapin rajoja!"

"Niin, totta tosiaankin; mutta jos sinä valehtelet ja lasket pilaa minusta, niin on köydenpätkä tanssiva selkäpiitäsi pitkin", murisi hän vastaukseksi ja meni jällen suojaansa.

Minua jo rupesi vähän pelottamaan, että olin mennyt liian pitkälle pilanteossani, sillä kokemuksestani tiesin, ettei hän ollut hidas vihaan eikä köysipampun heiluttamiseen. Sentähden oikein rukoilin sydämmestäni Jumalaa, että hän antaisi meille tuiman tuulen, jotta pelastuisin tuon merikarhun vihasta. Ja merkillistä kyllä, joko sitten Jumala kuuli rukoukseni tai luonto muutoin näytti oikkujaan, niin kumminkin noin yhdentoista aikoina rupesi tuulenhenki käymään, ensin vienosti, mutta vähitellen rupesi sen voima kasvamaan, kunnes vahdinmuutoksen aikana kello 12 yöllä oli tavallisen navakka hankatuuli, niin että jo hyvin kannatti pinnistää purjeet.

Olin juuri aikeissa kömpiä suojaani levolle mennäkseni, kun perämies tuli skansin ovelle, kutsuen minua, ensi kerran nimeltäni, tulemaan peräpuoleen kapteenin puheille. Minä arvasin heti, mikä oli asiana, ja kävellä tallustelin vakavana ja hyvin ankaran sekä itsetietoisen näköisenä kapteenin luo.

Tultuani sisään seisoi ukko hajasäärin, kädet taskussa ja kasvot tavattomasti punottaen, sillä nähtävästi hän oli ottanut muutaman ryypyn liikaa.

"Sinäpä olet kelpo poika, oletpa hitto vieköön niinkin", huusi hän heti vastaani. "Sinä näyt sittenkin olevan tavallinen Suomalainen peikko, joka osaat loihtia. Tässä saat luvatun palkkion, jos tuuli oli sitten sinun tai paholaisen luoma; mutta mene nyt pian edestäni pois, taikka minä joudun raivoon", murisi hän. Kyllä minä vielä koetan, osaatko sinä todellakin loihtia!"

"Älkää huoliko kiivastua, herra kapteini", lausuin minä, rohkaistuna onnistuneesta pilasta, "kun olen kerta päässyt alkuun, voin loihtia teidät vaikka taivaalla lentäväksi korpiksi taikka jäämerellä kömpiväksi jääkarhuksi". Samalla loin häneen niin tuiman katseen, että hän tietämättään otti pari askelta taaksepäin, luullen todellakin minua noidaksi. Minä taasen olin päättänyt koettaa säilyttää saavutettua valtaani, niin kauvan kuin mahdollista olisi. Ja se luonnistuikin niin hyvin, että siitä lähtein sain olla ja menetellä niinkuin itse tahdoin. Lopulta huomasin sitten, että kapteeni vaan odotti hartaasti sitä päivää, jona pääsisi minusta erilleen.

Muuta mainittavaa ei enään sillä matkalla tapahtunut. Hyvä tuuli kiidätti meitä aina lähemmäksi Ruotsin pohjoista rantaa ja, oltuamme kaikkiaan kaksi ja puoli kuukautta poissa, saavuimme jälleen minulle tutuksi tulleeseen Sundsvalliin.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja sen johdosta pyysin taas rahaa parikymmentä kruunua, saadakseni mennä maihin ja samalla muka näyttämään kipeätä jalkaani, jossa oli ollut vamma siitä saakka, kun kapteeni oli minua lyönyt; sääriluussa oli ollut vanha arpi, mutta pudotessani oli se kolahtanut skansin kattolistaan ja oli siitä lähtein tahallisen huolimattoman hoidon tähden pysynyt umpeen-parantumatta.

Kapteeni loi minuun aran, epäselvän katseen ja kysyi, kannoinko vielä vihaa häntä kohtaan. Hän antoi minulle 30 kruunua ja mainitsi, että se sai olla minulle juomarahaksi, eikä hän ottaisi sitä lukuun palkkatiliini.

Saatuani rahat ja kiitettyäni lahjasta, poistuin laivasta, mutta itsekseni ajattelin: "Kyllä kymmenkertaisesti antaisit, jos tietäisit, mitkä aikomukset liikkuvat mielessäni sinua kohtaan tyynen, yksinkertaisen kuoreni alla".

Tultuani kaupunkiin, etsin ensi työkseni taitavan lakimiehen ja pyysin häntä asian-ajajakseni. Minä kerroin tarkoin kaikki kapteenin harjoittamat julmuudet ja rääkkäykset itseäni kohtaan ja pyysin, että hän toimittaisi tämän merikarhun töistänsä lailliseen edesvastaukseen. Samalla ilmoitin, etten enää uskaltaisi laivaan takaisin mennä, sillä, lausuin, se olisi samaa kuin meno hirteen. Minä ilmoitin myös niitten nimet, jotka voivat todistaa syytökseni todeksi, ja rukoilin häntä pelastamaan minua kiduttajani käsistä.

Tuloksena tästä olikin se, että 8 päivän kuluttua olimme oikeussalissa, minä ja puolustajani sekä kapteeni Andersen laivan koko miehistön kanssa.

Kun tuomari oli lukenut syytökseni kaikkine sivuseikkoineen, jotka kaikki asian-ajajani oli taitavasti kokoonpannut, vastasi kapteeni, että minä olin pestattu Norjan lain mukaan, eikä hän siis ollut velkapää vastaamaan minun tekemiini syytöksiin täällä. Sitä paitsi olin minä ollut laivasta pois ilman luvatta 8 vuorokautta, ja merilaki säätää, että se, joka yli 24 tuntia päällikön luvatta viipyy poissa laivasta, on karkurina pidettävä ja sen johdosta menettänyt lailliset oikeutensa. Näillä perusteilla hän vaati syytteen kumoamista ja syyttäjän vangitsemista asetusten mukaan.

Siihen vastasi asiamieheni, että min asianmukaisessa järjestyksessä ennen 24 tunnin kuluttua olin ilmoittanut itseni Venäjän konsulin luona sekä pyytänyt sen viraston suojelusta; ja koska pidetyssä poliisitutkinnossa oli ilmitullut raskauttavia asianhaaroja kapteenia vastaan ja hänen oli todistettu väärinkäyttäneen valtaansa sekä väkivaltaisesti kohdelleen syyttäjää, niinkuin miehistö oli todistanut, oli hän saanut konsulinvirastolta kehoituksen nostaa virallinen kanne kapteenia vastaan sekä vaatia häntä vastauksen-alaiseksi teoistaan. Tämän johdosta pyysi asian-ajajani, että todistajat laillisessa järjestyksessä valallisesti kuulusteltaisiin.

Tämän jälkeen alkoi kuulustelu, jota kesti 2 tuntia, ja loppupäätös oli semmoinen, että voitto kallistui minun puolelleni kapteenin suureksi harmiksi.

Minä voitin asiani täydellisesti. Päätöksellään vapautti oikeus minut heti laivan palveluksesta ja tuomitsi kapteenin maksamaan minulle 400 kruunua kipurahoja ynnä täyden palkan, lukien saman vuoden loppuun saakka. Sitä paitsi velvoitettiin hän maksamaan minulle 80 kruunua oikeudenkäynti-kulunkia sekä kymmenen vuorokauden ruokarahat, jotka minun laskuni mukaan tekivät 40 kruunua. Kaiken tämän lisäksi tuomittiin hän maksamaan sakkoa merilain rikkomisesta 265 kruunua.

Kapteenin silmät iskivät tulta ja salamata minua kohden, kun hän oli tuomion kuullut. Mutta todisteet olivat häntä vastaan olleet niin selvät, ettei hän katsonut ansaitsevan edes vedota korkeampiin oikeuksiin, ja niin hänen kumminkin täytyi tällä erällä tyytyä huonoon onneensa. Hampaitaan kiristellen ja nyrkkiään puiden minulle poistui hän oikeussalista, uhaten minulle kauheinta kostoa, jos hän vielä kerran saisi minut käsiinsä. Mutta Rabokparka ei minua sitten enää milloinkaan kouriinsa saanut, vaan hänen ystävälliset toiveensa jäivät toteutumatta, ja luultavasti emme nyt enää toisiamme tässä elämässä kohtaa.