Produced by Tapio Riikonen

POMPEIJIN VIIMEISET PÄIVÄT

Kirj.

Lord Lytton

Englanninkielestä [»The Last Days of Pompeii»] suomentanut
Urho Kivimäki

Teoksen runot on suomentanut kirjailija K. V. Vesala.

Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö.

Helsingissä 1916,
Lilius & Hertzberg Osakeyhtiö.

SISÄLLYS:

I KIRJA:

1. Kaksi pompeijilaista hienostelijaa
2. Sokea kukkastyttö ja muotikaunotar — Atenalaisen tunnustus.
— Puhutaan egyptiläisestä Arbakeesta
3. Glaukuksen ystävät. — Pompeijilainen talo. — Antiikkinen juhla
4. Isiksen temppeli. — Pappi. — Arbakeen luonnetta selitetään
5. Lisää kukkastytöstä. — Rakkauden edistysaskeleita
6. Pyydystäjä saa karanneen lintunsa jälleen kiinni ja heittää
verkkonsa uutta saalista varten
7. Pompeijin kultaisen nuorison iloista elämää. — Pienoiskuva
roomalaisesta kylpylästä
8. Arbakes voittaa pelin, hän syöttää uhrilleen nautintoja

II KIRJA:

1. Pompeijilainen »viinitupa» ja klassillisen painin harrastajat
2. Kaksi kunnonveikkoa
3. Glaukus tekee kaupan, joka myöhemmin tulee hänelle kalliiksi
4. Glaukuksen kilpailija ennättää ennen häntä
5. Kilpikonna parka. — Nydian uusi virka
6. Onnellinen kaunotar ja sokea orjatar
7. Ione joutuu ansaan — hiiri koettaa nakertaa paulan poikki
8. Egyptiläisen yksinäisyys ja yksinhaastelu. — Lisää hänen
luonteestaan
9. Mitä Ionelle tapahtui Arbakeen talossa. — Ensimäiset merkit
hirmuisen vihollisen raivosta

III KIRJA:

1. Pompeijin tori. — Ensimäiset oireet liikkeestä, joka alottaa
uuden ajanjakson ihmiskunnan historiassa
2. Kuutamomatka Kampanian lahdella
3. Hartaushetki
4. Mihinkä kulkee rakkauden virta — mihin?
5. Nydia tapaa Julian. — Pakanallisen sisaren ja kääntyneen veljen
välinen keskustelu. — Erään atenalaisen huomioita kristinuskosta
6. Portinvartija. — Tyttö. — Gladiaattori
7. Pompeijilaisen kaunottaren pukuhuone. — Julia ja Nydia
keskustelevat tärkeistä asioista
8. Julia tapaa Arbakeen. — Keskustelun tulos
9. Etelän myrsky. — Velhon luola
10. Salamavyön omistaja ja hänen apurinsa. — Kohtalo kirjottaa
ennustuksiaan punaisin kirjaimin, mutta ken osaa niitä lukea?
11. Tapahtumat kehittyvät. — Suunnitelma kehkeytyy. — Verkko tulee
valmiiksi, mutta se joutuu toisiin käsiin

IV luku:

1. Mietelmiä ensimäisten kristittyjen pyrkimyksistä. — Kaksi miestä
tekee ratkaisevan päätöksen. — Seinillä, etenkin pyhillä seinillä,
on korvat
2. Klassillinen isäntä, kokki ja keittiö. Apekides kohtaa Ionen.
— Heidän keskustelunsa
3. Pompeijilaista ylhäisöä ja muodinmukainen päivällinen
4. Kertomus siirtyy hetkeksi kuvaamaan sivuseikkoja
5. Lemmenjuoma — sen teho
6. Muutamat henkilöt kohtaavat toisensa. — Erillään kulkeneet virrat
yhtyvät samaan mereen syöksyäkseen
7. Lukijalle kuvataan Glaukuksen tilaa. Ystävyyttä koetellaan.
— Vihamielisyys heikentyy. — Rakkaus pysyy samanlaisena, sillä
rakastava on sokea
8. Vanhanajan hautajaiset
9. Ione joutuu seikkailuun
10. Mitä Nydialle tapahtuu Arbakeen talossa. — Egyptiläinen säälii
Glaukusta. — Sääli on syylliselle usein sangen epämieluista
11. Nydia esiintyy taikurina
12. Ampiainen joutuu hämähäkin verkkoon
13. Orja kysyy oraakkelilta neuvoa. — Joka itsensä sokaisee, sen
sokeakin voi pettää. — Kaksi uutta vankia samana yönä
14. Nydia keskustelee Kalenuksen kanssa
15. Arbakes ja Ione. — Nydia jälleen puutarhassa. — Pääseekö hän
vapaaksi auttamaan atenalaista?
16. Iloisten toverien sääli onnetonta kumppaniaan kohtaan. — Vankila
ja sen asukkaat
17. Keino, millä pelastaa Glaukus

V KIRJA:

1. Arbakeen uni. — Egyptiläinen saa vieraan ja varotuksen
2. Amfiteatterissa
3. Sallustus ja Nydian kirje
4. Jälleen amfiteatterissa
5. Vankien koppi ja kuolleitten luola. — Sydänsuru ei tunne kauhuja
6. Kalenus ja Burbo. — Diomedes ja Klodius. Amfiteatterityttö
ja Julia
7. Hävitystyö jatkuu
8. Arbakes kohtaa Glaukuksen ja Ionen
9. Lempivien epätoivo. — Joukkojen kohtalo
10. Seuraavana aamuna. — Nydian loppu
11. Glaukuksen kirje Sallustukselle, kymmenen vuotta Pompeijin
hävityksen jälkeen

I KIRJA.

1 LUKU.

Kaksi pompeijilaista hienostelijaa.

»Terve, Diomedes, hauska tavata! Illastatko tänään Glaukuksella?» kysyi vähäläntä nuori mies, jonka avonainen ja naisellisesti laskostettu tunika jo kaukaa ilmaisi hienostelijan ja mairijan.

»Enpä vainkaan, Klodius ystävä, hän ei ole minua kutsunut», vastasi Diomedes, komearakenteinen, keski-ikäinen mies. »Polluks avita, se on paha temppu, sillä sanovat hänen illallisiaan Pompeijin hienoimmiksi.»

»Aivan niin, vaikka niissä ei ole koskaan tarpeeksi viiniä minua varten. Ei virtaa hänen suonissaan vanha kreikkalainen veri, sillä hän väittää viinin tekevän hänet kohmeloiseksi seuraavana aamuna.»

»Tähän säästäväisyyteen lienee muutakin syytä», Diomedes virkkoi kulmiaan rypistäen. »Kaikista oikuistaan ja päähänpistoistaan huolimatta hän ei arveluni mukaan ole niin rikas, kuin tahtoo näyttää olevansa, ja ehkä hänen viinejään rakastetaan enemmän kuin hänen sukkeluuksiaan.»

»Siinä yksi syy lisää hänen kanssaan illastaa, niinkauan kuin hänellä on yksikin sestertio. Ensi vuonna, Diomedes, meidän täytyy hakea uusi Glaukus.»

»Hän on kuulemani mukaan kaiken lisäksi intohimoinen nopanpelaaja.»

»Hän on kaikkiin huvituksiin taipuisa, ja niinkauan kuin hän huvejaan harrastaa järjestelemällä illatsuja, niin kauan mekin olemme ihastuneita häneen.»

»Ha, hahaa, Klodius, sepä nasevasti sanottu. Oletko koskaan maistanut viinikellarini tuotteita?»

»Luullakseni en, kelpo Diomedes.»

»Hyvä, sinun täytyy joskus illastaa luonani. Minulla on varastossani siedettäviä nahkiaisia, ja minä kutsun edili Pansan mukaan.»

»Oh, älä vaivaudu minun tähteni. Persicos odi apparatus. Olen vähään tyytyväinen. Mutta, aika kuluu, olen menossa kylpyyn — entä sinä —?»

»Kvestorin luo — valtioasioita — iltapäivällä Isiksen temppeliin.
Näkemiin!»

»Mikä pöyhkeilevä, suupaltti, halpasukuinen mies», mutisi Klodius itsekseen astellessaan hiljalleen eteenpäin. »Hän luulee juhlillaan ja viinikellarillaan saavansa meidät unohtamaan, että hän on vapautetun orjan poika — ja sen me teemmekin, kun kunnioitamme häntä hänen rahojensa vuoksi. Tällaiset rikkaat plebeijit ovat satoa meille, tuhlariylimyksille.»

Näin itsekseen haastellen Klodius saapui Domitianankadulle, joka vilisi jalankulkijoita ja ajoneuvoja ja johon sisältyi kaikki se iloinen, henkevä, pursuava elämä ja vilske, minkä nykyisin näemme Napolin kaduilla.

Toistensa ohi pyrkivien ajoneuvojen kellot kilisivät hauskasti korvassa, ja Klodius milloin hymyili, viittilöi, milloin tuttavallisesti puheli, kun vain näki oikein loisteliaat ja oikkukuosiset ajoneuvot. Ja eihän kukaan vetelehtijä Pompeijissa todella ollut niin tunnettu kuin hän.

»Mutta kas, Klodius! Miten olet hyvän onnesi jälkeen nukkunut?» kuului miellyttävä, soinnukas miehenääni harvinaisen hienorakenteisista vaunuista. Niiden pronssiseen reunustaan oli taidehikkaasti, rauhalliseen, hienoon kreikkalaiseen tyyliin uurrettu Olympian kisoja esittäviä kuvia. Vaunuja vetävät parihevoset olivat hienointa partilaista rotua; niiden sirot jalat näyttivät halveksivan maakamaraa noustessaan notkeasti ylös, ja ajoneuvojen nuoren isännän takana seisovan ajajan pienimmästäkin nykäyksestä ne pysähtyivät paikalla ikäänkuin äkkiä kiveksi muuttuneina — elottomina, mutta ilmehikkäinä kuin joku Praksiteleen elävimmistä ihmeteoksista. Vaunujen omistaja itse oli tuota hoikkaa, kauniin sopusuhtaista lajia, jonka joukosta Atenan kuvanveistäjät hakivat mallinsa. Hänen kreikkalaisen syntynsä ilmaisivat hänen vaalea, vuolaskiharainen tukkansa ja piirteitten täydellinen sopusuhta. Hänellä ei ollut togaa, joka keisariajalla ei enää ollutkaan ylhäisten roomalaisten tavallisena pukuna ja jota muodinmäärääjät pitivät suorastaan naurettavana; mutta hänen tunikansa säihkyi tyyrolaisen purppuran rikkainta väriloistoa ja sitä kiinnittävät soljet, fibulae, säteilivät smaragdeja. Kaulasta riippuva kultakellukka oli rinnalle kierretty käärmeenpääksi, jonka suusta valahti esiin suuri sinettisormus, mitä taidehikkain ja hienoin mestarituote sekin. Tunikan hihat olivat avoimet ja kämmenenlevyisen kultaompelen reunaamat. Ja miehustalle kierretty arabeskikoristeinen vyö, samaa kudontaa kuin hihansuutkin, sisälsi, kun taskuja ei ollut, kaulaliinan pitimen, rahakukkaron, piirtimen ja vahataulun.

»Glaukus ystäväni», Klodius virkkoi, »onpa mieluista nähdä, kuinka vähän tappiosi ovat ulkoasuusi vaikuttaneet. Sinähän näytät aivan Apollon henkevöimältä, ja kasvosi huokuvat onnenautuutta; kuka tahansa voisi pitää sinua voittajana ja minua hävinneenä.»

»Ja pitäisikö sitten noiden metallipalapahasten voiton tai häviön vaikuttaa mielialaamme, Klodius ystäväni? Venus avita, niinkauan kuin nuorina voimme seppelin kiharamme koristaa ja sitra vielä heläjää kyllästymättömissä korvissamme ja Lydian tai Kloen hymyily saa veren suonissamme väkevänä virtaamaan, niin kauan me haemme nautintoa aurinkoisesta luonnosta ja teemme pian ajasta itsestään nautintojemme rahastonhoitajan. Illastathan tänään luonani, kuten puhe oli?»

»Kukapa unohtaisi Glaukuksen kutsun!»

»Mutta minne olet menossa?»

»Olen matkalla kylpyyn, mutta on vielä tunti jäljellä tavalliseen kylpyaikaan.»

»Hyvä on, lähetän vaunut kotiin ja kävelen kanssasi. No, no, Fylliakseni», hän jatkoi silittäen lähempänä olevaa hevosta, joka hirnahtaen ja korviaan iloisesti taaksepäin luimistaen osotti hyväilyn tuntevansa; »juhlapäivä on tämä sinulle. — Eikö se ole mainio, Klodius?»

»Foibos avita», ylhäinen mairija vastasi — »kuten Glaukuskin.»

2 LUKU.

Sokea kukkastyttö ja muotikaunotar. — Atenalaisen tunnustus. —
Puhutaan egyptiläisestä Arbakeesta.

Iloisesti haastellen minkä mistäkin nuoret miehet kulkivat pitkin katuja. He olivat nyt siinä kaupunginosassa, jossa olivat rikkaimmat myymälät; niiden seinät olivat koristetut mitä upeimmin freskomaalauksin, joissa eloisat, mutta silti sopusointuiset värit välkkyivät. Pulppuavat suihkukaivot, jotka kuumaan ilmaan syöksivät vilpoisan vesikaarensa; tyyrolaisen purppuran vaatehtimat kävelijäjoukot; kirjava vilinä, joka oli kasaantunut jonkun erikoisen huomattavan kauppahuoneen edustalle; sinne tänne kiiruhtavat orjat päänpäällisine, hienotekoisine pronssiastioineen; siellä ja täällä seisoskelevat maalaistytöt täysine hedelmä- ja kukkaskoreineen, jotka entisajan italialaisille antoivat suuremman viehätyksen kuin heidän nykyajan jälkeläisilleen (jotka sananparren »latet anguis in herba» mukaan pelkäävät orvokkeja ja ruusuja, koska ne muka synnyttävät sairautta); lukuisat seurusteluhuoneistot, joita tuo vilkas kansa käytti kuten me kahviloitamme ja klubejamme; kauppakojut, joiden marmoripöydät olivat kukkuroillaan viini- ja öljyastioita ja joiden ovenpieleiset, purppuraisella auringon verholla suojatut istuimet tarjosivat väsyneille lepoa ja joutilaille viihdykettä — kaikki tämä loi niin elämäniloisen kuvan, että atenalaisen Glaukuksen muutenkin iloon ja riemuun taipuisa mieli tuli entistä herkemmäksi.

»Älä puhu enää Roomasta», hän virkkoi Klodiukselle. »Tuon valtavan kaupungin huvittelut ovat liian vakavia ja raskaita. — Neeron kultaisessa palatsissakin ja Tiituksen ruhtinaallisesti alkaneessa hovielämässäkin on jotakin silmää väsyttävää — henkeä ahdistavaa; sitäpaitsi, Klodius, tuntuu tuskalliselta verrata toisten suunnatonta rikkautta ja ylellisyyttä omaan vähäpätöisempään asemaan. Mutta täällä me voimme huolettomina heittäytyä huvituksiin ja voimme niistä nauttia kyllästymättä ja väsymättä.»

»Siitäkö syystä olet kesäasunnoksesi valinnut Pompeijin?»

»Siitä. Pidän sitä Baiaeta parempana. En vähäksy jälkimäisenkään viehätysvoimaa, mutta en rakasta sen pedanttisia kesäasukkaita, jotka näyttävät punnitsevan jokaisen huvituksensa drakmoissa.»

»Ja kuitenkin sinä pidät suuresta opista, sinun talossasi viljellään eeposta ja draamaa, Aiskyloa ja Homeroa.»

»Niinpä kylläkin, mutta nuo roomalaiset, jotka jäljittelevät esi-isiäni, tarttuvat kaikkeen niin kömpelösti. Metsälle mennessäänkin he kuljetuttavat orjillaan Platoa mukanaan, ja kun saalis on saatu, ottavat he kirjat ja kääröt esille, jottei hetkeäkään hukkaan menisi. Kun tanssijattaret heidän edessään kaikessa persialaisessa vuolaassa vehmaudessaan liihottelevat, paasaa joku vapautetun orjan vesa heille kivijäykin naamoin siveyssaarnaa Ciceron »De officiis»-teoksesta. Sellaista typeryyttä! Huvittelua ja oppia ei pidä siten yhdistää, kummastakin pitää erikseen nauttia. Roomalaiset menettävät molemmat tällä käytöllisellä hienosteluntavottelullaan, ja he osottavat, etteivät he kummastakaan mitään ymmärrä. Oo, Klodius, kuinka vähän maanmiehesi tietävätkään Perikleen taidosta ja Aspasian viehättäväisyydestä. — Olin eilen Pliniuksella, hän istui huoneessaan kirjottamassa jonkun orjaparan soittaessa tibiaa. Hänen veljensäpoika (hyi, niitä filosofoivia tomppeleita!) luki Thukydideen kuvausta rutosta, ja päännyökkäyksin seuraten soittoa hän ääneen tavaili tuon hirvittävän kuvauksen inhottavia yksityiskohtia. Tuon ukkelin mielestä ei ollut mitään outoa siinä, että hän samalla hetkellä sai kuulla rakkauslaulun säveleitä ja ruton kauhujen kuvausta.»

»Oh, ne ovat molemmat niin toistensa kaltaisia», Klodius virkkoi.

»Samaa sanoin hänelle, hänen hölmöyttään peittääkseni; — mutta nuorukainen tuijotti minuun pilaa ymmärtämättä ja vastasi, että sävel hivelee vain tunteetonta korvaa, kirja taas (s.o. rutonkuvaus) ylentää sydäntä. 'Kas', paksu setä ilahtuneena virkahti, 'poikani on jo täysverinen atenalainen, hän yhdistää hyödyllisen kauniiseen.' Voi Minerva, kuinka itsekseni nauroinkaan! Talossa vielä ollessani tuotiin nuorelle sofistille sana, että hänen rakkain vapautettu orjansa oli kuollut kuumeeseen. — 'Armoton kuolema!' hän huudahti. — 'Tuokaa Horatiukseni; kuinka kauniisti tuo mainio runoilija meitä lohduttaakaan tällaisissa onnettomuuksissa!' Luuletko, Klodius, näitten miesten voivan rakastaa? Tuskinpa vain aistimin. Kuinka harvoin roomalaisessa tapaat sydämen! Hänessä on vain älyn koneistoa — luuta ja lihaa siinä ei ole.»

Vaikka Klodiusta salaisesti loukkasivatkin nämä huomautukset hänen maanmiehistään, näytti hän olevan samaa mieltä kuin ystäväkin, osaksi siitä syystä, että hän luonteeltaan oli mairija, osaksi siitä, että nuorten roomalaiselostelijoiden tapana oli hieman halveksivasti puhua omasta alkuperästään, josta he pohjaltaan olivat niin ylpeitä. Oli muodinomaista jäljitellä kreikkalaista ja samalla naureskella tätä kömpelöä jäljittelyä.

Heidän haastelunsa ja askeleensa keskeytti väentungos eräällä torilla, jossa kolme katua yhtyi; siinä seisoi valoisan, soman temppelin pylväistön varjossa nuori tyttö oikeassa kädessä kukkaskori ja vasemmassa pieni kolmikielinen soittovehe, jonka matalat ja vienot äänet säestivät hänen rajua ja puolibarbarista lauluaan. Laulusta tauottuaan hän aina viehkeästi heilautti koriaan kehottaen kuulijoitaan ostamaan kukkia, ja monta sestertiota hänen koriinsa heitettiinkin, osaksi kauniista laulusta osaksi säälistä — silla tyttö oli sokea.

»Siinä minun tessalilaisrukkani», Glaukus virkkoi ja pysähtyi. »En ole häntä vielä Pompeijiin palattuani nähnytkään. Vaiti, hänellä on kaunis ääni. Kuunnelkaamme.»

Sokean kukkastytön laulu.

1.

Ostakaa kukkia, ostakaa!
Oon kaukaa sokea tyttönen.
He kertoi, ett' ihana ompi maa;
Nää kukat on kauneimmat lapsista sen.
Ne sorjiksi suokaa jäädä näin,
Elon purppuran säilyttää!
Näet äitinsä helmasta äskettäin
Mä raikkaina poimin nää.
Tuulen lempeät henkäilyt,
Hellät ja armahat hyväilyt
Hehkuvat katseistaan.
Sen suukkoset huulia heljentää,
Ja hentoja poskia kyyneltää;
Myös itkevi äiti armas tuo.
Ja kysyvän katsellen kauas luo,
Ja syömensä sykkivi oottaen,
Ja lapsia kotihin kutsuen,
Ja helmet, jotk' enin hohtavat,
Emon hellän kaipuusta kertovat;
Oi, nää ei he toisiaan.

2.

Teill' ompi maailma valkeuden,
Missä lemmetär lausuvi silmäyksin;
Yön mailta on sokea neitonen,
Kaikk' on hälle kaikua tyhjää yksin.

Kuni tuonelan tienoita käyn,
Surun virroilla viivyttäyn;
Mä varjojen ohitse kiitävän kuulen,
Soi äänensä mullen kuiskeesta tuulen,
Kuin muotoja nähdä mä kalpaankaan!
Kädet niille mä ojennan lempivät;
Vain äänet vastahan väikkyvät,
Elo aaveita mullen on vaan.

Tulkaa, tulkaa, ostakaa!
Kuulkaa, nuo kaunot huokajaa,
— Näet ääni on heillä myös —:
»Tytön sokean henkäilyn konsa kohtaa
Nää hehkeät ruusut, ne pelkoa hohtaa.
Valon lapset herkkiä on.
He pelkää impeä varjoston;
Pois sokean käsistä kaipajamme,
Me katseita kirkkaita kaihoamme.
Yöt' emme me lemmi lain.
Näimme päivyen katseissa kulkijain.
Oi, kukkia ostakaa!

»Haluan tuon orvokkikimpun, kaunis Nydia», Glaukus sanoi työntyen joukon läpi ja pudotti kourallisen pikkurahaa koriin. »Äänesi on viehättävämpi kuin koskaan.»

Sokea tyttö säpsähti kuullessaan atenalaisen äänen. Laulu lakkasi äkkiä, ja veri syöksyi hänen kaulalleen, poskilleen ja ohimoilleen.

»Olet siis palannut!» hän virkkoi matalalla äänellä ja toisti ikäänkuin itsekseen: »Glaukus on palannut.»

»Niin, lapseni, olen ollut Pompeijissa jo viisi päivää. Puutarhani kaipaa kuten ennenkin hoitoasi. Toivon, että käyt sitä huomenna katsomassa. Ja muista, että seppeleitä minun talossani sitovat vain kauniin Nydian kädet.»

Nydia hymyili tyytyväisenä, mutta ei vastannut, ja Glaukus erkani joukosta hilpeänä ja huoletonna, kiinnitettyään sitä ennen rintaansa valikoimansa orvokit.

»Tämä lapsi on siis sinun hoidokkejasi?» Klodius kysyi.

»Niin on — eikö hän laula ihanasti? Tuo orjatarrukka minua miellyttää! Hän on sitäpaitsi kotoisin jumalten maasta — Olympos on varjonnut hänen kehtonsa — hän on Tessaliasta.»

»Velhojen maasta.»

»Oikein, vaikka omasta kohdastani kaikki naiset ovat velhoja ja Pompeijissa näyttää, Venus avita, ilmakin olevan tulvillaan rakkauden taikajuomaa, niin kauniiksi minun silmäni näkevät jokaiset parrattomat kasvot.»

»Ja katso! Tuossa tulee Pompeijin kaikkein kauniimpia, vanhan Diomedeen tytär, rikas Julia», Klodius virkkoi nähdessään erään nuoren, huntupeitteisen naisen kahden orjattaren saattamana lähestyvän kylpylän tiellä.

»Ihana Julia, me tervehdimme sinua», Klodius sanoi.

Julia kohotti hieman huntuaan, niin että hän lievästi kiemaillen paljasti rohkean roomalaisen profilin, mustat, sädehtivät silmät ja posken, jonka luonnolliseen, kellervään väriin taide oli sirottanut hivelevää, helakkaa hohdetta.

»Ja Glaukuskin on palannut», hän virkkoi välähyttäen tarkottavan silmäyksen atenalaiseen. »Onko hän unohtanut», hän puoliääneen jatkoi, »viimevuotiset ystävänsä?»

»Hurmaava Julia, vaikka Lethe katoisikin jollakin maailmankolkalla, puhkee se toisella jälleen pinnalle. Jupiter ei salli meidän koskaan unohtaa kuin hetkeksi; mutta vielä ankarampi Venus ei salli edes sitäkään.»

»Glaukus ei milloinkaan puutu kauniita sanoja.»

»Kuinka se voisi olla mahdollistakaan, kun niiden kohde on niin kaunis.»

»Tavannen teidät molemmat pian isäni huvilassa», Julia sanoi
Klodiukselle puhuen.

»Me sanomme tätä päivää valkoisen kiven päiväksi», peluri vastasi.

Julia laski huntunsa, mutta niin hitaasti, että hänen viimeinen katseensa osui atenalaiseen teeskennellyn arkana, mutta sittekin rohkeana. Katseesta puhui sekä hellyys että moite.

Ystävykset astelivat edelleen.

»Julia on kieltämättä kaunis», Glaukus virkkoi.

»Viime vuonna olisit tuon huomautuksen tehnyt lämpimämmin.»

»Niin, minut häikäisi ensi näkemä, ja minä erehdyin pitämään jalokivenä, mikä olikin vain keinotekoinen jäljitelmä.»

»Oikein», Klodius vastasi. »Naiset ovat pohjaltaan kaikki samanlaisia. Onnellinen, joka nai kauniit kasvot ja suuret myötäjäiset. Mitä voisi hän toivoa muuta?»

Glaukus huokasi.

He olivat nyt kadulla, jossa oli vähemmän liikettä ja josta näkyi avoin ja rauhallinen meri; harvoin näillä ihanilla rannoilla esiintyy mitään kauhunkuvaa, niin lämpimiä ovat ne leyhkät, jotka sen yli puhaltavat, niin hehkuvia ja monikirjavia ne värit, jotka kuvastuvat runollisista pilvistä, niin huumaavia tuoksut, joita maatuuli tänne kuljettaa. Sellaisesta merestä saattoi olettaa Afroditeen nousseen maata hallitsemaan.

»On liian aikaista mennä kylpyyn», sanoi kreikkalainen, jonka oli vallannut runollinen innoitus, »jättäkäämme meluisa kaupunki ja nauttikaamme meren suloista, niinkauan kuin aurinko vielä sen aalloilla leikkii.»

»Menkäämme vain,» Klodius virkkoi, »merenrantama onkin kaupungin eloisin osa.»

Pompeiji oli pienoiskuva oman aikansa sivistyksestä. Sen muurien sisään oli kasaantunut kaikki se, mitä loistelias elämä ja rikkaus voivat tarjota. Sen pienistä, mutta välkkyvistä myymälöistä, sen palatseista, kylpylöistä, forumista, teatterista, sirkuksesta — sen toimeliaasta, mutta ränstyneestä elämästä, sen hienostuneista muodoista ja kansan paheista kuvastui pienoiskoossa koko keisariaika. Se oli konelaite, panoraama, johon jumalat tuntuivat asettaneen näytteille maailman suurimman yksinvallan ja josta ne myöhemmin sen hävittivät jälkimaailman ihmeeksi — siinä siveyslaki, ettei mikään ole uutta auringon alla.

Lahden kuvankirkkaalla pinnalla lojuivat kauppalaivat ja rikkaitten porvarien kultakoristeiset huvialukset. Niiden välistä puikkelehtivat sinne tänne kalastajavenheet, ja kaukaa näkyivät Pliniuksen laivaston hoikat mastot. Rannalla istui muuan sisilialainen, joka rajusti viittoillen ja liikutetuin ilmein kertoi kalastajajoukolle ja ohikulkijoille tarinaa haaksirikkoutuneista merimiehistä ja pelastavista delfineistä; aivan samaa saatte nykypäivinä kuulla Napolin satamalaitureilla.

Kreikkalainen vei toverinsa pois joukosta ja ohjasi askelensa rantaman yksinäisemmille puolille, ja ystävykset istahtivat pienelle, sileältä kalliopengermältä kohoavalle kivelle hengittämään hyvätuoksuista, vilvoittavaa meri-ilmaa, joka aalloilla leijuen tuntui näkymättömin askelin seuraavan jotakin sointurytmiä. Siinä oli jotakin vaitioloon ja uneksintaan kiehtovaa. Klodius laskeskeli, silmiään auringon polttavilta säteiltä varjoten, kuluneen viikon pelihäviöitään; ja nojaten käteensä ja välittämättä auringosta — se on hänen kansansa suojelusjumala — Glaukus antoi katseensa harhailla laajoilla tasangoilla, tuntien suonientäyteistä runollista viehkeyttä, iloa ja lempeä ja lienee kadehtinut sitä tuulenleyhkää, joka oli nostanut siipensä lentääkseen Kreikan rantamille.

»Sanopa, Klodius», kreikkalainen virkkoi vihdoin, »oletko koskaan rakastanut?»

»Monta kertaa.»

»Joka useasti on rakastanut», Glaukus vastasi, »ei ole koskaan rakastanut. On vain yksi Eros, vaikka monta jäljitelmää.»

»Jäljitelmät ovat kuitenkin kaikitenkin pikkujumalia nekin», Klodius virkkoi.

»Olen samaa mieltä kuin sinäkin», kreikkalainen vastasi. »Minä palvon rakkauden varjoakin, mutta rakkautta itseään vielä enemmän.»

»Rakastatko siis vakavasti ja kaikesta sydämestäsi? Tunnetko samaa, mitä runoilijat kuvaavat — sitä, mikä saa meidät unohtamaan ateriamme, teatteria vieromaan ja elegioja kirjottamaan? Enpä olisi sitä koskaan uskonut. Sinä näyttelet hyvin.»

»En ole vielä niin kaukana», vastasi kreikkalainen hymyillen; »tai sanonpa kuten Tibullus, —

Ket' ohjaa lempi, hän, kuhun kulkeekin,
Pyhässä turvass' on.

En ole todella vielä rakastunut, mutta voisin sen tehdä, jos lempeni esineen kohtaisin. Eros kyllä soihtunsa sytyttäisi, mutta papit eivät ole vielä antaneet hänelle öljyä.»

»Arvaanko ma lempesi esineen? Eikö se olekin Diomedeen tytär? Hän lempii sinua eikä tahdo intohimoaan salatakaan; ja, Herkules avita, sanon vielä kerran, hän on sekä kaunis että rikas. Hän koristaa miehensä talon pihtipielet kultaverkoin.»

»En halua itseäni myydä. Myönnän, että hän on kaunis, ja ellei hän olisi vapautetun orjan pojantytär, olisin ehkä kerran — mutta ei — hänen kauneutensa on kasvojen muotoa, hänen tapansa eivät ole naisen eikä hänen henkensä tunne muunlaista nautintoa kuin huvituksien.»

»Olet kiittämätön. Sano sitten, kuka se onnellinen naikkonen on!»

»Kuule siis, Klodius. Joku kuukausi sitte olin Napolissa, kaupungissa, joka miellyttää minua tavattomasti, sillä se on säilyttänyt paljon alkuperäisiä kreikkalaisia tapoja ja muotoja ja se ansaitsee hyvin nimensä Partenope ihanan ilmastonsa ja kauniin rakenteensa vuoksi. Eräänä päivänä menin Minervan temppeliin rukoilemaan, en niin paljoa omasta puolestani kuin kaupungin, jolle Pallas ei enää entisen ystävällisesti hymyile. Temppeli oli autio ja tyhjä. Atenan muistot täyttivät mieleni. Kun luulin olevani yksin temppelissä ja vakava mieliala oli minut vallannut, kohosi rukous sydämestä huulille ja minä itkin rukoillessani. Minut keskeytti silloin vierestä kuuluva huokaus. Käännyin äkkiä ja näin edessäni naisen. Hän rukoili myöskin ja oli kohottanut huntunsa, ja kun katseemme kohtasivat toisensa, oli kuin taivainen säde noista tummista ja hymyilevistä silmistä olisi tunkeutunut sieluuni. En milloinkaan ole kuolevaisia piirteitä nähnyt niin mestarillisen ihania. Lievä surumielisyys pehmensi ja kohotti niiden ilmettä; tuo sanoinkuvaamaton jokin, joka käy sydämestä sydämeen ja jonka kuvanveistäjät ovat painaneet Psyken piirteisiin, teki hänen kauneutensa taivaalliseksi ja yleväksi; hänenkin silmissään kyynelet kiilsivät. Olin varma, että hänkin oli atenalainen ja että rukoillessani Atenan puolesta hänen henkensä oli minun tavannut. Puhuttelin häntä, vaikka vapisevin äänin. 'Ihana neito', sanoin, 'etkö olekin atenalainen?' Ääneni kuullessaan hän punastui ja peitti hunnulla puoleksi kasvonsa. 'Esi-isieni luut', hän virkkoi, 'ovat Ilissuksen varsilla; itse olen syntynyt Napolissa, mutta mieleltäni ja syntyperältäni olen atenalainen.' 'Viekäämme siis', sanoin, 'yhteinen uhrimme', ja kun pappi juuri silloin tuli esiin, seisoimme rinnakkain rukouksin seuratessamme jumalanpalvelusta. Yhtaikaa polvistuimme jumalattaren eteen, yhtaikaa laskimme oliviseppelemme alttarille. Tämä yhteinen toimi synnytti minussa omituisen, miltei pyhän herkkyyden tunteen. Me, vieraat etäisestä ja sortuneesta maasta, olimme kahden ja yksin temppelissä, joka oli kotimaamme jumalalle pyhitetty; eikö ole luonnollista, että sydämeni kiintyi isänmaan ystävään, jommoiseksi häntä saatoin sanoa? Oli kuin olisin hänet jo vuosia tuntenut, ja tuo yksinkertainen jumalanpalvelus oli omansa ihmeen tavoin yhdistämään harrastuksemme ja hävittämään aikasuhteet. Ääneti lähdimme temppelistä, ja aijoin juuri häneltä kysyä, missä hän asui ja saisinko käydä häntä tapaamassa, kun samassa temppelinovella seisova nuorukainen, jonka piirteet suuresti muistuttivat hänen ulkomuotoaan, tarttui hänen käteensä. Hän kääntyi ja sanoi minulle hyvästit. Väkijoukko erotti meidät, enkä häntä sen koommin nähnyt. Kotiin tultuani sain kirjeitä, jotka saivat minut heti lähtemään Atenaan, sillä sukulaiseni uhkasivat minua perintöhaasteella. Kun kaikki oli onnellisesti ohi, palasin Napoliin. Hain koko kaupungin. En löytänyt jälkeäkään kadonneesta ystävästäni ja toivoen iloisessa humussa unohtavani kauniin haavekuvani syöksyin suin päin Pompeijin huvituksiin. Siinä koko kertomukseni. En rakasta, mutta muistelen ja ikävöin.»

Klodius aikoi jotakin sanoa, mutta silloin lähestyi heitä hitain ja juhlallisin askelin muuan mies, ja kuullessaan hänen askeltensa äänen liuskakivillä ystävykset kääntyivät ja tunsivat heti miehen.

Siinä oli mies, nelissäkymmenissä, rotevaruumiinen, laihaa, mutta väkevää ja ytimekästä rakennetta. Hänen tumma, pronssinhohteinen ihonsa ilmaisi hänen itämaisen alkuperänsä, hänen piirteissään oli jotakin hahmoteltua kreikkalaista (varsinkin poskissa, huulissa ja kulmissa), mutta nenä oli hiukan korkea ja kaareva, ja luja, ulkoneva luusto ei sallinut niitä täyteläisiä, vereviä muotoja, joita kreikkalaiset pitävät miehevyyden kauneimpina merkkeinä. Hänen suuret, yömustat silmänsä säteilivät tasaista, vakavaa valoa. Syvä, ajatuksien täyttämä ja suruvoittoinen rauha näytti horjumattomana asuvan niiden majesteetillisessa, käskevässä katseessa. Hänen käyntinsä ja ryhtinsä ilmaisivat keveyttä ja arvokkuutta, ja hänen pukunsa vieras kuosi ja yksinkertaisuus antoivat hänen tyynelle ryhdilleen ja muhkealle muodolleen erikoisen arvokkaan leiman. Tervehtiessään vastatullutta tekivät molemmat nuoret miehet vaistomaisesti ja salaisesti käsillään taikamerkin, sillä egyptiläisellä Arbakeella arveltiin olleen turmaa uhkaava, paha katse.

»Pitääpä maiseman todella olla kaunis», Arbakes sanoi kylmästi, mutta kohteliaasti hymyillen, »kun se voi houkutella iloisen Klodiuksen ja kaikkien ihaileman Glaukuksen kaupungin joukontäyteisiltä kaduilta tänne.»

»Onko luonnossa siis yleensä niin vähän houkuttelevaa?» kreikkalainen virkkoi.

»On — nautinnonhaluisille.»

»Varma, mutta tuskinpa viisas vastaus. Nautinnoissa viehättävät vastakohdat; huvittelut opettavat meitä rakastamaan yksinäisyyttä, tämä taas arvioimaan huvitteluja.»

»Siten ajattelevat nuoret puutarhafilosofit», egyptiläinen virkkoi, »he pitävät väsähtäneisyyttä mietiskelynä ja kuvittelevat tuntevansa yksinäisyyden kaipuuta, kun he ovat väsyneet huvitteluihin. Mutta sellaisessa tyhjässä mielialassa ei luonto voi sytyttää sitä innoitusta, joka vain voi ammentaa luonnon koskemattomasta yksinäisyydestä sen kuvaamatonta kauneutta; se ei vaadi teiltä intohimon kulutusta, vaan koko sen hehkun, josta te luontoa palvoen tahdotte päästä. Nuori atenalainen, kun Luna (kuu) valohämynä antautui Endymionille, niin se tapahtui päivän mailleen mentyä, ei ihmisten kuumeisessa touhussa, vaan hiljaisella vuorella ja metsästäjän yksinäisissä laaksoissa.»

»Kaunis vertaus», Glaukus huudahti, »mutta mikä väärä tulkinta! Kulunut! se sana on vanhaa, ei nuorta varten. Minä ainakaan en vielä koskaan ole tuntenut kyllästymystä.»

Egyptiläinen hymyili, mutta hänen hymynsä oli kylmää ja jäätävää ja sai arkailemattoman Klodiuksenkin värisemään. Arbakes ei vastannut Glaukuksen intoiseen huomautukseen, mutta hetken vaijettuaan hän virkkoi lempeällä ja alakuloisella äänellä:

»Olette kuitenkin kaikitenkin oikeassa nauttiessanne niinkauan kuin aika teille hymyilee; pian ruusu kuihtuu, pian sen tuoksu haihtuu. Ja, Glaukus, mitä jää meille, muukalaisille, jotka vaellamme niin kaukana isiemme haudoilta, mitä jää meille muuta kuin nautintoa ja kaipuuta — edellistä sinulle, jälkimäistä minulle.»

Kreikkalaisen kirkkaat silmät olivat äkkiä kyynelin täyttyneet. »Ah, Arbakes», hän huudahti, »älä puhu esi-isistämme! Unohtakaamme, että hekin kerran ovat olleet yhtä vapaita kuin Rooma! Ja maine! — voi, turhaa on koettaa sitä henkiin herättää Maratonin kentällä ja Termopylaessa.»

»Sydämesi ei hyväksy, mitä sinä puhut», egyptiläinen virkkoi, »ja ensi yön iloissa sinä muistat enemmän Laenaa[1] kuin Laisia. Näkemiin.»

Tämän sanottuaan hän kietoi vaipan ympärilleen ja lähti hitain askelin pois.

»Hengitän jälleen vapaammin», Klodius virkkoi. »Egyptiläisiä matkiaksemme me joskus tuomme juhliimme luurangon. Totisesti, sellainen egyptiläinen kuin tuo hiipivä varjo, on aaveentapainen kyllin tekemään hienoimman falernolaisen viininkin happamaksi.»

»Kummallinen mies», Glaukus sanoi miettiväisenä. »Vaikka hän näyttääkin kuolleen huvitukselle ja kylmältä maiselle riemulle, joku murhe häntä painaa, ja hänen ulkokuorensa ja sydämensä puhuvat erilaista kieltä.»

»Niin, puhutaan muunkinlaisista orgioista kuin niistä, joita hänen yksinäisessä talossaan Osiriin kunniaksi vietetään. Rikaskin hän on, niin sanotaan. Emmekö voisi ottaa häntä joukkoomme ja opettaa hänelle pelin salaisuuksia? Nautintojen nautinto! Kuinka ihana sinä olet, oi peli, sinä toivon ja pelon kuumeinen polte, sinä verraton, voittamaton intohimo.»

»Innoittunut — innoittunut!» Glaukus huudahti nauraen, »oraakkeli esittää runoutta Klodiuksen suun kautta. Mikä onkaan seuraava ihme?»

3 LUKU.

Glaukuksen ystävät, — Pompeijilainen talo. — Antiikkinen juhla.

Kaikkea oli taivas Glaukukselle antanut, mutta erästä puuttui; hän oli saanut kauneutta, voimaa, rikkautta, kuuluisat esi-isät, tulisen mielen, runoilijan taipumukset, mutta hän ei ollut perinyt vapautta. Hän oli Atenassa syntynyt, Rooman alamaisena. Saatuaan jo varhain melkoisen perinnön hän oli nuorukaisen koko innolla viehättynyt matkustelemaan ja huumaantunut keisarillisen hovin loistaviin nautintoihin.

Hän oli Alkibiades, jolla ei ollut kunnianhimoa. Hän oli mies, jommoiseksi jokainen kyvykäs ja rikas nuorukainen muuttuu, kun into maineen tavotteluun puuttuu. Hänen roomalainen talonsa oli kaikkien huvinhaluisten, mutta myöskin taiteenystävien kokouspaikka; ja kreikkalaiset kuvanveistäjät kilvan kiiruhtivat koristamaan atenalaisen pylväistöä ja eksedraa. Hänen pompeijilainen asuntonsa — ah, värit ovat nyt vaalenneet, seinät maalauksensa kadottaneet! — sisustuksen valikoitu kuosi ja sulous on hävinnyt; mutta mitä hämmästyksen huudahduksia kuuluikaan niiden suusta, jotka ensimäisinä meidän päivinämme näkivät nuo herkulliset, pienimpiin osiinsa saakka taiteelliset koristeet — nuo maalaukset — nuo mosaiikit! Intohimoisena runouden ja draaman ystävänä — nehän muistuttivat Glaukukselle hänen oman rotunsa hengestä ja sankarikaudesta — hän oli talonsa koristuttanut Aiskiloa ja Homeroa esittävillä maalauksilla. Ja muinaistutkijat, joiden maku on muuttunut kaupanomaiseksi, tahtovat suosijassa nähdä itse taiteilijan ja kutsuvat (erehdys on nyttemmin kyllä huomattu) vanhasta tottumuksesta atenalaisen Glaukuksen tuhkasta kaivettua taloa »draamallisen runoilijan taloksi.»

Ennenkuin käymme kuvaamaan tätä taloa, lienee paikallaan antaa lukijalle yleisiä tietoja pompeijilaisesta rakennuksesta, jotka tiedot hän kyllä koska tahansa löytää Vitruviuksen teoksista, kaikkine niine poikkeuksineen, joita päähänpistot ja loisteliaisuus yksityiskohtiin lisäävät ja jotka, inhimillistä kylläkin, siitä asti ovat muinaistutkijoille antaneet paljon päänvaivaa. Me teemme kuvauksemme kuitenkin niin selvästi ja kansanomaisesti kuin mahdollista.

Taloon tullessanne astutte tavallisesti kapean, vestibulumiksi nimitetyn käytävän kautta halliin, joka on pylväin koristettu (nyttemmin usein ilman pylväitä). Kolmelta seinältä vievät ovet makuusuojiin (niiden joukossa myöskin ovenvartijan), useimmat niistä on varattu parhaimmille vieraille. Hallin peräpäässä, oikealla ja vasemmalla on, jos talo on iso, kaksi pientä suojaa talon naisväkeä varten; ja keskellä hallin nelikuviokasta lattiaa on suunnikkaan muotoinen vesiallas (sen klassillinen nimi on impluvium); sadevesi tuli kattoaukosta, joka voitiin salaluukun avulla sulkea. Lähellä impluviumia, jota vanhat pitivät erikoisessa arvossa, olivat (Pompejissa harvemmin kuin Roomassa) perhejumalien patsaat; — kotilietenä, josta roomalaiset runoilijat usein laulavat ja joka oli lareille (kodinhaltijoille) pyhitetty, oli Pompeijissa usein vain liikuteltava hiilipata; yhteen nurkkaan, tavallisesti näkyvimmälle paikalle oli asetettu suuri puinen kaappi, joka oli pronssi- tai rautasilauksin huoliteltu ja vahvistettu ja joka oli vahvoilla kahleilla niin lujaan kiinnitetty kivijalustaansa, että varkaitten ja rosvojen aikeet sitä irrottaa olivat turhat. Tämä varokeino siksi, että kaappi oli talonisännän rahasäiliö; vaikka olettaa voikin, koska Pompeijin kaivetuista taloista ei ole paljo rahaa löydetty, että kaappi pikemminkin oli vain talon koriste kuin hyötyesine.

Tässä hallissa (tai klassillisesti puhuen atriumissa) otettiin vastaan klientit ja halpa-arvoisemmat vieraat. »Ylhäisemmissä» taloissa oli huone atriensis vartavasten hallissa palvelevaa orjaa varten, jolla muiden orjien rinnalla oli mahtava asema. Vesiallas keskellä lattiaa oli varmaankin vaarallinen laite, mutta hallin muilla sivuilla oli kyllin tilaa kävellä edestakaisin. Käytäväovea vastapäätä, atriumin toisessa päässä oli myöskin huone (tablinum), jonka lattia tavallisesti oli väririkasta mosaiikkia ja jonka seiniä peittivät taidemaalaukset. Täällä säilytettiin perhemuistot tai merkit siitä julkisesta toimesta, joka talon isännällä oli ollut hoidettavana. Tästä salongista, mikäli sitä nimitystä tässä voimme käyttää, päästiin sivuhuoneeseen, ruokasaliin eli tricliniumiin; toisella puolella oli huone, jota sanokaamme vaikka aarrekammioksi; siellä säilytettiin kaikenlaiset kalliit ja harvinaiset arvoesineet. Ja kapeaa käytävää pitkin pääsi täältä orjien huoneiston kautta ja tarvitsematta kulkea jo mainittujen huoneitten läpi rakennuksen takaosaan. Kaikki nämä suojat avautuivat pitkähköön pylväskäytävään, jonka teknillinen nimi on peristyle. Jos talo oli pieni, niin se loppui tähän pylväistöön, ja siinä tapauksessa oli peristylen keskusta, olipa se kuinka pieni tahansa, järjestetty jonkinlaiseksi puutarhaksi, jota koristivat jalustoille asetetut kukkamaljakot. Pylväskäytävästä veivät ovet oikealle ja vasemmalle makuusuojiin[2], toiseen tricliniumiin eli ruokasaliin (antiikin aikoina oli tähän tarkotukseen siis kaksi huonetta, toista käytettiin kesällä, toista talvella tai ehkä toista tavallisina, toista juhlapäivinä). Ja jos isäntä tahtoi tieteitä harjottaa, siirtyi hän huoneeseen, jolla oli tuo vaativa nimi kirjasto — sillä pieni huone riitti säilyttämään ne muutamat papyruskääröt, joita antiikinaikoina pidettiin huomattavana kirjakokoelmana.

Peristylen päässä oli tavallisesti keittiö. Jos talo oli suuri eikä se vielä päättynyt peristyleen, ei sen keskusta ollut puutarhana, vaan se oli koristettu suihkukaivoilla ja kalalammikoilla; ja sen päässä oli tablinumia vastassa toinen ruokasali makuusuojineen ja joskus taulukokoelma eli pinacotheca.[3] Näistä huoneista taas päästiin neliönmuotoiseen tai pitkähköön aukeamaan, jota kolmelta sivulta ympäröi pylväskäytävä kuten peristyleäkin, sitä se paljon muutenkin muistutti, vaikka se olikin pitempi. Tämä oli varsinainen puutarha eli viridarium, joka useimmiten oli suihkukaivoin, kuvapatsain ja monivärisin kukkaistutuksin koristettu. Sen äärimäisessä laidassa oli puutarhurin koju, ja pylväistön sivulla oli, jos perhe oli väkirikas, vielä muita huoneita.

Pompeijissa olivat toinen ja kolmas kerros harvinaisia, ja nekin ottivat vain pienen osan talon pinta-alasta ja olivat etupäässä orjien asuntoina. Tässä suhteessa ne melkoisesti erosivat Rooman muhkeammista taloista, joissa pääruokasali eli coenaculum säännöllisesti oli toisessa kerroksessa. Itse huoneet olivat tavallisesti pieniä, sillä mainio ilmasto salli suurilukuisenkin joukon hakea tilaa itselleen peristylestä, atriumista tai puutarhasta. Juhlahuoneetkin olivat pieniä, vaikka ne olivatkin rikkaasti ja huolellisesti koristellut, sillä antiikin älykkäät ihmiset, jotka rakastivat seuraa, mutta eivät tungosta, söivät korkeintaan yhdeksänhenkisissä joukoissa, joten suuret ruokailuhuoneet eivät olleet yhtä välttämättömät kuin nykyisin.[4] Mutta huonerivi, jonka ensi silmäyksellä taloon astuessaan huomasi, teki juhlallisen vaikutuksen. Yhtaikaa näki mosaiikki- ja taulukoristeisen atriumin, tablinumin, hienon peristylen ja (jos taloa vielä jatkui) vastakkaisella puolella juhlasalin ja puutarhan, jossa katse vihdoin osui suihkukaivoon tai marmoriseen kuvapatsaaseen.

Lukijalla lienee jo jonkinlainen kuva pompeijilaisesta rakennuksesta, joka monessa suhteessa muistutti kreikkalaista, mutta rakenteeltaan vielä enemmän roomalaista. Miltei jokaisessa talossa oli toisista eroavia yksityiskohtia, mutta yleinen muoto oli tämä. Jokaisessa on atrium, tablinum, peristyle, kaikki toistensa yhteydessä, kaikkien seiniä koristivat upeat maalaukset, ja kaikkialla näkee silloisen kansan pyrkimyksen loistavasti ja ylellisesti elää. Epäillä kyllä saattaa pompeijilaisten koristamistyön makupuhtautta, he rakastivat räikeitä värejä ja oikullisia muotoja, he maalasivat usein pylvään alaosan tulipunaiseksi ja jättivät yläosan värittämättä. Jos puutarha oli pieni, maalattiin sen muurit perspektiivisesti täyteen puita, lintuja, temppelejä j.n.e., jotta silmä pettyisi pitämään puutarhaa isompana; se oli luonnonjäljittelyä, jonka Pliniuksen kaltainen miellyttävä pedantti hyväksyi ylpeillen suorastaan sen erikoisesta vaikutuksesta.

Glaukuksen talo oli tosin pienimpiä, mutta täydellisimpiä ja hienoimpia Pompeijin yksityisasunnoista. Se voi olla mallina nykyajan »nuoren miehen kodille» ja herättää kateutta ja tuskantunnetta kaikissa naimattomissa rakkauden palvojissa.

Astutte pitkää ja ahdasta käytävää eteishalliin, jonka lattiassa on mosaiikkiin kuvattu koira tuttuine lauseineen Cave canem, s.o. »varo koiraa.» Atriumin kummallakin sivulla on pitkähkö huone; kun näet sisähuoneisto ei ollut kyllin iso sisältämään kaikkia yksityisiä ja julkisia huoneita, käytettiin näitä kahta vastaanottohuoneena sellaisille vieraille, joita ei arvo eikä tuttavuus oikeuttanut pääsemään talon päähuoneisiin.

Eteisestä tulette atriumiin, josta rakennusta esiin kaivettaissa löydettiin niin mestarillisia ja ilmehikkäitä maalauksia, ettei Rafaelinkaan tarvitsisi niitä hävetä. Ne vietiin Napolin museoon ja siellä ne nyt ovat taiteensuosijain ihailtavina. Ne kuvaavat Akilleen ja Briseiksen hyvästijättöä. Ketä ei ihastuttaisi se voima ja väkevyys ja kauneus, mikä ilmenee Akilleen ja tuon kuolemattoman orjattaren muodoista ja piirteistä!

Atriumin yhdeltä sivulta veivät kapeat portaat ylemmän kerroksen orjienhuoneisiin. Siellä oli myöskin pari kolme pientä makuusuojaa, joiden seinille oli kuvattu Europan ryöstö, amatsoonien taistelu j.n.e.

Sitten joudutte tablinumiin, jonka kummassakin ovipielessä riippuivat vuolasväriset, tyyronpurppuraiset oviverhot, puoleksi syrjään vedettyinä.[5] Seinälle oli kuvattu runoilija ystävilleen lausumassa sepittämäänsä runoa, ja lattiassa oli pieneen, mutta ihanaan mosaiikkiteokseen sommiteltu näyttämöjohtaja, joka antaa ohjeita näyttelijöilleen.

Tämän salin kautta pääsette peristyleen, ja tähän (kuten useissa pienissä pompeijilaisissa taloissa oli laita) talo loppui. Jokaisessa niissä seitsemässä pylväässä, jotka tätä aukeamaa koristivat, riippui kukkavihko. Keskustassa, joka oli puutarhana, hehkuivat mitä ihanimmat kukat marmorisissa, jalustalle asetetuissa astioissaan. Tämän pienen puutarhan vasemmassa laidassa oli pieni komero, joka muistutti katolisissa maissa maantien varrella olevia pieniä pyhimyskoppeja; se oli pyhitetty penateille. Sen edessä oli pronssinen kolmijalka. Pylväistön vasemmalla sivulla oli vielä pari makuusuojaa, oikealla oli triclinium, ja sinne olivat vieraat nyt kokoontuneet.

Tätä huonetta nimittävät napolilaiset muinaistutkijat tavallisesti »Ledan huoneeksi». Jo Sir William Gellin verrattomasta teoksesta lukija löytää kuparipiirrosjäljennöksen siitä herkullisesta ja sirosta maalauksesta, joka esittää Ledaa tarjoamassa vastasyntyneitä pienokaisiaan niiden isälle. Siitä huone nimensä. Tämä kaunis suoja aukeni tuoksuvaan puutarhaan. Kiillotetun ja hopeisin arabeskein kirjaillun sitruunapuisen[6] pöydän ympärillä oli kolme leposohvaa, jotka vielä olivat Pompeijissa yleisempiä kuin Roomassa vastikään muotiin päässeet puolipyöreät istuinsohvat. Näille metallisilauksin kirjailluille pronssivuoteille oli levitetty paksuja patjoja, nekin hienosti ommeltuja ja herkullisen notkahtelevia.

»Myönnän totisesti», edili Pansa virkkoi, »että sinun talosi on sen fibulamaisesta pienuudestaan huolimatta lajiaan oikea helmi. Kuinka ihana onkaan kuva Akilleesta ja Briseiksestä! — Mikä tyyli! — mitkä päänmuodot! — mitkä — hm!»

»Pansan ylistyslaulu tällaisista seikoista on todella arvokas», Klodius sanoi vakavan näköisenä. »Entä taulut hänen seinällään! — Jaa, eiväthän ne Zeuksiin tekemiksi olekaan hullumpia!»

»Sinä mairit minua, Klodius, sinä todella mairit», vastasi Pansa, joka Pompeijissa oli tunnettu siitä, että hänellä oli maailman huonoimmat maalaukset. Hän oli isänmaanystävä ja suosi vain pompeijilaisia taiteilijoita. »Sinä mairit, mutta kuvat ovat varsin kauniita — Edopol avita — väreissä — piirroksessa on jotakin — ja maalaukset keittiötäni varten, ystävät — ah, ne ovat yksinomaan minun keksintöäni.»

»Mitä ne kuvaavat?» Glaukus kysyi. »En ole vielä käynyt keittiössäsi, vaikka olenkin usein ruokiesi herkullisuutta ihaillut.»

»Ne kuvaavat atenalaista kokkiani, joka Vestan alttarille tuo taitonsa mestarinäytteet, nim. ihanan nahkiaispaistoksen (elävän mallin mukaan maalatun) — eikö siinä ole kekseliäisyyttä kyllin!»

Samassa astuivat sisään orjat tuoden ensimäiset ruokalajit. Maukkaitten viikunoiden ja tuoreitten lumin siroteltujen kasviksien, kalojen ja kananmunien lomassa tarjottiin pienet lasit ihanaa hunajalla saostettua viiniä. Senjälkeen nuoret orjat ojensivat kullekin viidelle vieraalle (enempää ei heitä tällä kerralla ollut) hopeisen maljakon hyvänhajuista vettä ja purppurapäärmeisen pyyheliinan. Mutta edili veti esiin oman liinansa, joka ei kyllä ollut yhtä hienoa kangasta, mutta tavallista leveämmät reunat siinä oli, ja kuivasi sillä kätensä elein, joiden piti herättää yleistä huomiota.

»Sinullapa on kaunis liina», Klodius sanoi, »sen reunakin on yhtä leveä kuin vyö.»

»Pötyä, Klodius, pötyä. Sanovat tämän olevan Roomassa uusinta muotia, mutta Glaukus tietää näistä seikoista enemmän kuin minä.»

»Ole meille armollinen, oi Bakkus», Glaukus virkkoi kunnioittavasti kumartaen kauniille jumalankuvalle, joka oli pantu keskelle pöytää; pöydän toisessa päässä olivat larit ja suola-astiat. Vieraat yhtyivät rukoukseen ja pirskauttaen viiniä pöytäliinalle he täydensivät tavallisen ruokaseremonian.

Tämän jälkeen vieraat asettuivat leposohville ja varsinainen ruokailu alkoi.

»Olkoon tämä viimeinen maljani», nuori Sallustus virkkoi, kun pöydälle ensimäisten, ruokahalua kiihottavien annosten jälkeen ilmestyivät varsinaiset ruoat ja kun orja oli hänelle ojentanut reunantäyteisen viinisarkan. — »Olkoon tämä viimeinen maljani, ellei tämä ole parasta viiniä mitä Pompeijissa olen juonut.»

»Tuo amfora tänne!» Glaukus sanoi, »ja lue sen vuosi ja laji!»

Orja kiiruhti ilmottamaan seuralle, että viini oli pulloon pantu
Kioksella neljäkymmentä vuotta sitten.

»Kuinka mainioksi lumi sen on jäähdyttänyt», Pansa sanoi. »Se on juuri parahultaista.»

»Se muistuttaa sellaisen miehen kokemusta, joka on kauan intohimojaan viihdytellyt päästääkseen ne kaksinkertaiseen raivoon», Sallustus huudahti.

»Se on kuin naisen: 'Ei!' Se ensin jäähdyttää, mutta sytyttää liekin heti», Glaukus jatkoi.

»Milloin on lähin eläintaistelu?» Klodius kysyi Pansalta.

»Se on määrätty elokuun iduksen yhdeksänneksi, Vulkanalian jälkeiseksi päiväksi», Pansa vastasi. »Meillä on käytettävänä ihana nuori leijona.»

»Kuka sille ruoaksi viskataan?» Klodius kysyi. »Sepä se, meillä on suuri puute pahantekijöistä. Sinun täytyy löytää joku viaton tai kuka tahansa leijonalle, Pansa.»

»Olen viime ajat asiaa ankarasti tuumaillut», Pansa vastasi vakavana. »Onpa se inhottava laki, joka kieltää meitä heittämästä omia orjiamme jalopeuroille. Ettemme omallamme saa tehdä mitä mielimme, se on minusta omistusoikeuden loukkaamista.»

»Toisin oli laita tasavallan kultaisina aikoina», Sallustus virkkoi.

»Ja tuo orjia suosiva lempeys on katkera pettymys kansaparalle. Kuinka haltioissaan se katselee oivaa taistelua miehen ja jalopeuran kesken? Ja sen viattoman ilon siltä riistää inhottava laki (elleivät jumalat lahjota meille rehtiä pahantekijää).»

»Voiko olla kurjempaa valtiotaitoa kuin se, joka kieltää kansalta sen monet nautinnot?» Klodius virkkoi hartaana.

»Aivan niin, Jupiter ja kohtalo olkoot ylistetyt, ettei meillä enää ole
Neeroa», Sallustus huudahti.

»Hän oli todella tyranni, hän sulki kymmeneksi vuodeksi amfiteatterimme.»

»Ihmettelen, ettei siitä syntynyt kapinaa», Sallustus virkkoi.

»Eipä paljoa puuttunut», Pansa sanoi pistäen poskeensa palan karhunlihaa.

Keskustelun katkaisi tähän soittokoneitten ääni, ja orjat toivat pöydälle vielä yhden ruokalajin.

»Ah, minkä herkkupalan olet vielä keksinyt meille?» Sallustus huudahti silmät kiiluen.

Sallustus oli neljänkolmattavuotias ja syöminen oli hänen suurin intohimonsa — ehkä hän oli muihin jo kyllästynyt. Ei häneltä lahjojakaan puuttunut, hyväsydäminenkin hän oli — niinkauan kuin näki sen tarpeelliseksi. —

»Polluks avita, tunnen tuon ruokalajin», Pansa huudahti näpsäyttäen sormiaan orjille merkiksi. »Se on Ambrakian lammasta; meidän täytyy valmistua uuteen rukoukseen vastatulleen kunniaksi.»

»Olin toivonut», Glaukus virkkoi surullisena, »saavani jonkun määrän ostereita Britanniasta, mutta tuulet, jotka Caesarillekin olivat niin julmat, ovat meiltä sen nautinnon riistäneet.»

»Ovatko ne todella niin herkullisia?» Lepidus kysyi päästäen syöntiä varten höllemmälle tunikansa vyön.

»Minä puolestani olen luullut, että vain matkan pituus ne tekee niin halutuiksi. Ne eivät vedä vertoja Brindisin ostereille. Ilman niitä ei ainakaan Roomassa mikään ateria ole täydellinen.»

»Brittiparat», Sallustus virkkoi, »onpa heillä vielä jotakin hyvää tarjolla, he antavat meille ostereita.»

»Toivon mieluummin, että he hankkisivat meille gladiatorin», sanoi edili, joka yhä hautoi mielessään amfiteatterin tarpeita.

»Pallas avita», Glaukus huudahti orjan laskiessa uutta seppelettä hänen kiharoilleen, »mielelläni minäkin katselen, kun villit eläimet keskenään taistelevat, mutta kun mies, luuta ja verta mitä mekin, työnnetään arenalle pala palalta silvottavaksi, on se minusta liian hirvittävä näky; minua pyörryttää, hengitys salpautuu, tahdon kiiruhtaa arenalle häntä auttamaan. Joukon riemuhuudot kaikuvat korvissani kamalammilta kuin Orestesta takaa-ajavien raivotarten kirkaisut. Iloitsen, että ensi näytännössä on niin vähän mahdollisuutta sellaiseen esitykseen.»

Edili kohautti olkiaan. Nuori Sallustus, jota pidettiin Pompeijin hyväsydämisimpänä miehenä, tuijotti mykkänä eteensä. Hienosteleva Lepidus, joka puhui vähän, koska puhe muka vääristi piirteet, äännähti: »Herkules.» Liehijä Klodius murahti: »Edopolus», ja kuudes pöytävieras, Klodiuksen varjo (umbra), joka piti velvollisuutenaan kaikuna toistaa, mitä hänen rikas ystävänsä sanoi, kun hän ei voinut häntä itseään ylistää — parasiitin parasiitti — antoi myöskin kuulua: »Edopolus.»

»Te italialaiset olette kyllä sellaisiin näytelmiin tottuneet, me kreikkalaiset olemme lempeämpiä. Ah, Pindaroon varjon kautta, — todellisen kreikkalaisen leikin viehättävin puoli — miehen voima miestä vastaan — jalo ottelu — surunsekainen voitonriemu — ylpeys kohdata tasaväkinen vastustaja, — sääli voittaa toinen. — Mutta ettehän te minua ymmärrä.»

»Tämä lammas on mainiota», Sallustus virkkoi. Orja, jonka tehtävänä oli paisti palottaa ja joka itse mielestäänkin oli ammattitaitoinen, oli soiton rytmin mukaan työtään tehnyt ja veitsellään tahtia lyöden ensin hitaasti, sitten ihanan diapasonin sävelten mukaan lopettanut vaikean taidetyönsä.

»Kokkisi on varmaankin sisilialainen», Pansa virkkoi.

»Niin on, Syrakusasta.»

»Lyönpä hänestä vedon», Klodius sanoi, »ruokalajien välillä voisimme pienen pelin järjestää.»

»Olisihan se parempaa kuin eläintaistelu, mutta en voi sisilialaistani panna vetoon — sinulla ei ole yhtä arvokasta panna vastaan.»

»On, Fillida — hurmaava tanssijattareni.»

»En ikinä osta naista», kreikkalainen sanoi huolellisesti korjaten tukkaseppelettään.

Pylväskäytävään asetetut soittajat olivat alkaneet konserttinsa lammaspaistiin käsiksi käytäessä. Heidän sävelensä saivat nyt lempeämmän, iloisemman, mielisi sanoa älykkäämmän soinnun, he lauloivat Horatiuksen laulua, joka alkaa: »Persicos odi j.n.e. ja jota on niin vaikea kääntää. He luulivat sen hyvinkin sopivan juhlaan, joka meistä tuntuu ylelliseltä, mutta joka ajan mässäävän elostelutavan rinnalla oli varsin yksinkertainen. Mehän olemmekin yksityisen emmekä ruhtinaan juhlassa, ylhäisen ylimyksen emmekä keisarin tai senaattorin pidoissa.

»Ah, vanha hyvä Horatius», Sallustus virkkoi osaaottavana, »hän lauloi kyllä hyvin juhlista ja naisista, mutta ei nykyisten laulajiemme veroisesti.»

»Esimerkiksi kuolemattoman Fulviuksen lailla», Klodius sanoi.

»Kuolemattoman Fulviuksen», varjo toisti.

»Entä Spurena ja Gajus Mutius, joka yhtenä vuonna kirjotti kolme eeposta — kykenikö Horatius tai Vergilius sellaiseen?» Lepidus kysyi. »Vanhat runoilijat erehtyivät aina jäljittelemään kuvanveistoa maalauksen asemasta. Yksinkertaisuus ja rauha — siinä heidän päämääränsä; meissä nykyajan lapsissa on tulta, intohimoa, voimaa — me emme koskaan nuku, me käytämme maalauksen värejä, sen elämää, sen toimintaa. Kuolematon Fulvius!»

»Oletteko kuulleet», Sallustus virkkoi, »Spurenan uusinta oodia egyptiläisen Isiksen kunniaksi? Se on loistava — siinä on todellista uskonnollista innoitusta.»

»Isis tuntuu olevan Pompeijin mielijumalatar», Glaukus sanoi.

»Niin on», Pansa vastasi. »Hän on juuri nyt erikoisessa suosiossa. Hänen kuvapatsaansa on lausunut mitä merkillisimpiä ennustuksia. En ole taikauskoinen, mutta tunnustan usein käyttäneeni sen apua virkatoimissani. Hänen pappinsa ovat lisäksi hurskaita, eivät sellaisia iloisia, jommoisia meidän Jupiterimme ja Fortunamme ylväät palvelijat, he käyvät paljain jaloin, eivät syö lihaa ja viettävät suurimman osan yöstään hartaudenharjotuksissa.»

»Siinä esikuva meidän toisille papeillemme. Jupiterin temppeli pitäisi uudentaa», sanoi Lepidus, joka mielellään olisi kaikki uudistanut, mutta ei itseään.

»Sanotaan egyptiläisen Arbakeen opettaneen Isiksen papeille joitakuita mitä juhlallisimpia mysterioita», Sallustus huomautti. »Hän kehuskelee polveutuvansa Ramses-suvusta ja väittää, että hänen suvussaan ovat säilyneet vanhanajan ikuisimmat salaisuudet.

»Ainakin hänellä on paha silmä», Klodius sanoi. »Aina kun näen sen medusanpään enkä huomaa tehdä taikamerkkejä, saan olla varma, että joko kadotan mielikkihevoseni tai heitän yhdeksän kertaa canes.»[7]

»Jälkimäinen olisi varmastikin ihme», virkkoi Sallustus vakavana.

»Mitä tarkotat?» peluri kysyi kulmiaan rypistäen.

»Tarkotan, että sinä pian jättäisit minut, jos usein kanssasi pelaisin ja se on — ei mitään.»

Klodius vastasi vain ylimielisesti hymyillen.

»Ellei Arbakes olisi niin rikas», Pansa virkkoi arvokkaana, »antaisin hänen hieman saada tuta arvovaltaani ja tutkisin tarkemmin, kuinka paljo on perää niissä huhuissa, jotka väittävät häntä tähdistälukijaksi ja taikuriksi. Rooman edili, Agrippa, karkotti kaupungista kaikki sellaiset vaaralliset kansalaiset. Mutta rikasta miestä — edilin velvollisuus on suojella rikasta miestä.»

»Mitä arvelette siitä uudesta uskonlahkosta, jonka harvoja tunnustajia kuulemani mukaan on Pompeijissakin, hebrealaisen jumalan — Kristuksen opetuslapsista?»

»Oh, he ovat pelkkiä uneksijoita», Klodius sanoi. »Ei ketään ylimystä ole heidän joukossaan; sen uskon tunnustajat ovat köyhää, alhaissyntyistä, tietämätöntä rahvasta.»

»Jotka kuitenkin ansaitsevat jumalten pilkasta ristinpuun», Pansa kiivaana vastasi. »He kieltävät Venuksen ja Jupiterin! Natsarealainen on samaa kuin jumalankieltäjä. Saisinpa ne kaikki vangituksi!»

Toinen ruokalaji oli syöty — juhlijat ojentelivat leposohvillaan, syntyi vaitiolo, jolloin he vain kuuntelivat etelän hiveleviä säveliä ja arkadilaisen luutun sointuja. Glaukus oli viimeinen hiljaisuutta rikkomaan, mutta Klodius arveli hetkiä parempaankin voitavan käyttää.

»Bene vobis (terveydeksesi), Glaukukseni», hän sanoi tottuneen nautiskelijan lailla kohottaen täysinäistä lasiaan kreikkalaisen nimeä lausuessaan. »Etkö tahdo eilistä tappiotasi korvata? Katso, noppanappulat hymyilevät meille.»

»Kuten haluat», Glaukus virkkoi.

»Suvella ja edilin aikana!» Pansa käskevänä huudahti, »se on vastoin lakia.»

»Ei sinun läsnäollessasi, Pansa», Klodius sanoi ravistaen nappuloita, joita hän kuletti mukanaan pitkähkössä pussissa, »sinun läsnäolosi ehkäisee kaikesta lainrikkomuksesta. Ei itse teko riko mitään, vaan sen liiallisuus.»

»Kuinka viisasta», varjo tokasi.

»Hyvä on, tahdon nähdä siis vain kysymyksen toisen puolen», Pansa virkkoi.

»Ei vielä, hyvä Pansa. Odottakaamme, kunnes olemme syöneet», Glaukus sanoi.

Klodius suostui vastenmielisesti ja salasi ikävystymisensä haukotteluun.

»Hän ei malta odottaa saadakseen kultaa niellä», Lepidus kuiskasi
Sallustukselle käyttäen Plautuksen sanoja Aululariasta.

»Ah, kuinka hyvin tunnenkaan nuo polypit, jotka eivät laske irti sitä jonka ovat tavottaneet», Sallustus hiljaa vastasi ottaen sanansa samasta huvinäytelmästä.

Pöydälle tuotiin nyt kolmas ruokalaji, jona oli valikoima hedelmiä, pistasipähkinöitä, makeisia, leivoksia kaikenlaisia tuhansiin eriskummallisiin muotoihin sovitettuina, ja ministri eli palvelijat toivat myöskin viiniä, (jota tähän asti oli tarjottu lasittain) suurissa lasimaljoissa, joiden viereen pantiin lappu ilmottamaan, mistä viini oli ja kuinka vanhaa.

»Maistahan tätä lesboslaista, Pansa», Sallustus virkkoi, »se on mainiota.»

»Se ei ole kovin vanhaa», Glaukus sanoi »mutta sen on tuli, kuten meidätkin, varhain valmistanut — viinin Vulkanuksen liekit — meidät hänen vaimonsa leimut, joiden kunniaksi lasini kohotan.»

»Se on herkullista», Pansa virkkoi, »mutta sen helakkuudessa lienee pieni annos rosininväriä.»

»Mikä ihana malja!» Klodius huudahti kohottaen läpikuultavan kristallimaljan, jonka kädensija oli jalokivin koristettu ja kiemurtelevaksi käärmeeksi muovailtu, kuten Pompejissa tähän aikaan oli tapana.

»Tämä sormus», Glaukus virkkoi ottaen sormestaan kallisarvoisen jalokivisormuksen ja kiinnittäen sen kädensijaan, »tekee sen vielä arvokkaammaksi, ja Klodius, jolle jumalat suokoot terveyttä ja onnea, täyttäessäsi sen reunojen tasalle ja tyhjentäessäsi sen, älköön sen arvo silmissäsi silti vähentykö.»

»Olet liian antelias», peluri virkkoi antaen maljan orjalleen; »mutta sinun ystävyytesi tekee sen kahta arvokkaammaksi.»

»Tämä olkoon sulottarien malja», Pansa sanoi ja tyhjensi kolmasti lasinsa. Vieraat seurasivat esimerkkiä.

»Emme ole vielä valinneet juhlan ohjaajaa», Sallustus huudahti.

»Valitkaamme se arvalla», Klodius sanoi ravistellen noppapussia.

»Ei», Glaukus sanoi, »ei mitään kylmää ja jäykkää ohjaajaa — ei mitään juhlan johtajaa — ei mitään rex convivii. Eivätkö roomalaiset ole kerran vannoneet olla tottelematta kuningasta? Emmekö ole yhtä vapaita kuin teidän esi-isänne? Hei, soittajat, antakaa kuulua laulu, jonka viime yönä sävelsin; sen nimenä on: Hetkien bakkushymni.»

Soittajat virittivät soittimensa hurjaan joonilaiseen sävelmään, ja nuori, miellyttävä ääni lauloi kreikankielin ja — rytmein seuraavan laulun:

Hetkien iltahymni.

Kesäpäivän pitkän ja helteisen
Oomme väikkyneet.
Nyt yön luo uksien harmaiden
Oomme säikkyneet;
Sulot raienneet
Taas laulut on, päivisin vaienneet.
Taas kreetitär purppurasuu,
Min hämärä kutsui karkelullen,
Laulellen lemmestä lohduttuu
Bakkhoksen, siimeessä sylihin tullen.
Taivaalta, hiljaa mi tummenee,
Tähdet jo tyyninä silmäilee,
Ja lauluni ees
Aalto entää sees,
Mi leikkien Aegean luotoja kaulaa.
Tytön polvell' on pantterin pää,
Hänen katseensa päihdyttää;
Mut virran kiitävän kaltahalla.
Viinipuun vehreiden oksien alla,
Arat faunit lempeä laulaa,
Nuo viekkahat veikot.
Nuo kelmit, nuo nauravat peikot.
Arat faunit lempeä laulaa.

2.

Lennosta uupuneet
Pitkän jo oomme päivän,
Ikävät on askeleet
Läpi öisen ankean häivän.
Siipemme väsyneet virkistäy
Heloviinein, hehkuin mi ennättäy
Elon maljoihin lähteestä valkeuden,
Niin, lähteestä, lähteestä valkeuden;
Näet päivyt, ehtinyt maillehen,
On viinille säihkynsä suonut:
On auringon-aarteita tertut nää,
Valon lähteitä sen, mihin silmäjää
Hän, tuonelan maille mi raueten jää,
Jumalhurmaa kun hetken on juonut.

3.

Ja malja Zeullen ja Lemmellen,
Ja malja poijalle Maian[8]
Ja kunnia immelle kolmellen,[9]
Suloparvelle neljän Aglaian.
Mut seppelet sorjimmat, hohtavimmat
Ajan-neidoille solmikaat,
Ja maljat luvuttomat, laatuisimmat,
Ja Bakkhosta kutsukaat!
On parhain tuo, joka parhain suo
Ja kerskuvan haastelun luistavaks luo
Ja kutsuvi kisahan kimmat.
Me kiidämme, kunnekka siukuen
Me syöksymme säihkyhyn lähtehen;
Kun kohoomme höyhenet valuen sitten,
Veen vihmomme keskehen kukkasitten.
Me hehkumme, hehkumme. Kuule!
Idän immet, vettä mi viisti,
Kristalliluolahan saaliina riisti
Mysian Hylaan, sankarin, lemmikin;
Niinpä nyt, niinpä nyt me
Nuoren jumalan syliimme suljemme,
Karkelusaatossa kiitäen kuljemme,
Huimasti huutojen, laulujen soiden,
Vangiksi saimme sun, saimme sun, lemmikin!

Vieraat ilmaisivat äänekkäästi ihastustaan. Kun runoilija samalla on isäntä, ovat hänen säkeensä tietysti sitä parempia.

»Läpeensä kreikkalaista», Lepidus sanoi, »sellaista kielen rajuutta ja voimaa on roomalaisen runoilijan mahdoton matkia.»

»On ainakin räikeä vastakohta», Klodius virkkoi koettamatta peittää äänensä ivallista sävyä, »olemassa tämän ja Horatiuksen vanhankuluneen ja yksinkertaisen oodin välillä, jonka äsken kuulimme. Sävel on ihanan joonilainen; se sana tuo mieleeni maljan — toverit, malja ihanan Ionen kunniaksi!»

»Ione — nimi vivahtaa kreikkalaiselta», Glaukus sanoi matalalla äänellä. »Juon mielihyvin hänen terveydekseen. Mutta kuka on Ione?»

»Olet vastikään tullut Pompeijiin, muuten tietämättömyytesi ansaitsisi maanpaon», Lepidus virkkoi naureskellen. »Kun et Ionea tunne, et myöskään tunne kaupunkimme ensimäistä kaunotarta.»

»Hän on todella harvinaisen kaunis», Pansa sanoi, »ja millainen ääni!»

»Hän on satakieleltä äänen saanut», Klodius pisti väliin.

»Satakieleltä — suurenmoinen ajatus», varjo tokasi.

»Selittäkäähän jo toki!» Glaukus sanoi.

»Tiedä siis —» Lepidus virkkoi.

»Salli minun puhua», Klodius huudahti, »sinun sanasi tulevat suustasi kuin kuiva kaisla.»

»Ja sinun kuin kivi», loukattu mutisi itsekseen heittäytyen huolettomasti leposohvansa hyllyvälle patjalle.

»Tiedä siis», Klodius sanoi, »että Ione on muukalainen, joka hiljattain on tullut Pompeijiin. Hän laulaa kuin Sapho ja hän runoilee itse laulunsa, enkä voi sanoa, tibianko, sitran vai lyyran soitossa hän parhaiten on muusan veroinen. Hänen kauneutensa on häikäisevää. Hänen talonsa on erinomainen, niitä koristuksia, niitä jalokiviä — niitä pronssiesineitä! Hän on rikas ja yhtä antelias kuin rikas.»

»Hänen rakastajansa», Glaukus virkkoi, »tietysti huolehtivat siitä, ettei hän nälkää näe; ja raha pian hankittu on yhtä pian menetetty.»

»Hänen rakastajansa — siinäpä arvoitus onkin! Ionessa on vain yksi paha vika — hän on siveä. Koko Pompeiji on maassa hänen edessään, mutta hänellä ei ole rakastajaa; hän ei tahdo liioin mennä naimisiin.»

»Ei rakastajaa?» Glaukus toisti.

»Hänellä on Vestan mieli, mutta Venuksen vyö.»

»Mikä sattuva vertaus», varjo tokaisi.

»Ihmettä!» Glaukus huudahti. »Saanko häntä koskaan nähdä?»

»Vielä tänä iltana», Klodius sanoi, »mutta emmekö voisi —», hän jatkoi ravistellen jälleen noppapussia.

»Olen valmis», kohtelias Glaukus vastasi. »Pansa, käännä kasvosi muualle!»

Lepidus ja Sallustus menivät »kruunua ja klaavaa», ja varjo katseli, kun Glaukus ja Klodius vakavina syventyivät noppapelin vaihteluihin.

»Polluks avita», Glaukus huudahti, »jo toisen kerran olen heittänyt caniculaen» (matalin heitto).

»Venus on nyt minulle suosiollinen», Klodius virkkoi ravistellen kauan noppapussia. »Oi, ahna Venus — siinä on Venus itse», kun hän jumalattaren nimeä lausuessaan sai korkeimman silmämäärän, »joka ainakin niitä suosii, jotka rahaa voittavat.»

»Venus on tyytymätön minuun», Glaukus virkkoi kevyesti, »en ole koskaan uhrannut hänen alttarilleen.»

»Joka Klodiuksen kanssa pelaa», Lepidus kuiskasi, »saa Plautuksen
Curculion lailla olla valmis peliin panemaan koko omaisuutensa.»

»Glaukus parka — hän on yhtä sokea kuin Fortuna (onni) itse»,
Sallustus lisäsi samalla äänellä.

»En pelaa enää», Glaukus sanoi, »olen hävinnyt 30 sestertiota.»

»Pahoittelen —», Klodius alkoi.

»Mikä kelpo mies», varjo kuiskasi.

»Kaikin mokomin», Glaukus huudahti »häviöni korvaa tietoisuus siitä, että sinä olet minun voittajani.»

Keskustelu muuttui jälleen yleiseksi ja vilkkaaksi, viiniä kaadettiin runsaammin; ja Glaukuksen vieraat ylistivät jälleen Ionea maasta taivaaseen.

»Jottei tarvitsisi tähdistä vetoa lyödä, käykäämme katsomaan tuota kaunotarta, joka saa kaikki tähdet kalpenemaan», Lepidus sanoi.

Klodius, joka näki mahdollisuudet noppapelin jatkoon vähäisiksi, suostui ehdotukseen ja Glaukus, joka kyllä kohteliaana isäntänä kehotti vieraitaan kemuja jatkamaan, ei voinut salata Ionesta lausuttujen kiitosten herättämää uteliaisuuttaan. He päättivät sen vuoksi kaikin (Pansaa ja varjoa lukuunottamatta) lähteä kauniin kreikattaren taloon. Kerran vielä juotiin Glaukuksen ja Tiituksen kunniaksi — viimeinen ruokaluku lausuttiin — tultiin portaat alas — kuljettiin valaistun atriumin kautta — ja sivuutettuaan onnellisesti kynnyksen eteen muovaillun koiran olivat he Pompeijin vilkkailla ja sorisevilla kaduilla juuri laskeneen kuun hämärässä.

He kulkivat siinä kaupunginosassa, jossa jalokivikaupat olivat, ja joissa näytteille asetetut helmet sädehtivät ja heijastuivat monin värein, ja saapuivat vihdoin Ionen asuntoon. Vestibulum oli monin lampuin valaistu; tablinumin seinillä riippui ommeltuja purppuraverhoja, sen seinät ja mosaiikkilattia uhkuivat taiteilijan valitsemia rikkaita värejä, ja pylväistössä, joka vei tuoksuvaan puutarhaan, he näkivät Ionen ihailijainsa ja suosijainsa keskessä.

»Etkö sanonut häntä atenalaiseksi?» Glaukus kuiskasi astuessaan peristyleen.

»En, hän on Napolista.»

»Napolista!» Glaukus toisti; ja samassa hän näki, joukon väistyessä syrjään, Ionen, saman ihanan vartalon, samat loistavat silmät, jotka joku kuukausi sitten olivat niin kiinteästi hänen muistiinsa painuneet.

4 LUKU.

Isiksen temppeli. — Pappi. — Arbakeen luonnetta selitetään.

Palaamme egyptiläiseen. Näimme Arbakeen viimeksi iltapäivällä merenrannalla eroamassa Glaukuksesta ja tämän ystävästä. Saavuttuaan rantaman vilkkaimmalle kohdalle hän pysähtyi ja katseli eteensä leviävää eloisaa näyttämöä kädet ristissä ryntäillä ja katkera myhäily synkissä kasvoissaan.

»Tyhmiä, lyhytnäköisiä narreja te olette», hän itsekseen äännähti, »työskentelette tai huvittelette, olette kaupanpuuhissa tai uskoanne hoidatte, aina teitä kiihottaa se intohimo, joka teidän pitäisi kuolettaa. Kuinka teitä halveksisinkaan, ellen teitä vihaisi — niin, vihaisi! Kreikkalainen tai roomalainen, samantekevä kuka teistä, te olette meiltä, Egyptin salaisesta aarteistosta varastaneet valon, joka teidän elämällenne antaa hengen. Tietonne — runoutenne — lakinne — taiteenne — barbarisen asekuntonne (kaikki sekin kalpeaa ja katkonaista korkeaan alkukuvaansa verrattuna) kaikki te olette meiltä siepanneet niinkuin orja näpistää isäntänsä juhlan jätteet. Ja te, jäljittelijöiden matkijat — roomalaiset muka? — ei, riistäjälauma — te olette meidän isäntiämme! Pyramidit eivät näe enää allaan Ramseen sukua, kotkat leijailevat Niilin käärmeen yllä. Meidän isäntiämme — ei, ei minun! Minun henkeni, viisauteni voima vartioi ja kahlehtii teitä, vaikkei siteitä näy. Niinkauan kuin viekkaus voiman voittaa, niinkauan kuin uskonnolla on helvetti, josta oraakkeli voi tietämättömät ihmiset pelastaa, niinkauan viisas mailmaa hallitsee. Teidän paheistannekin Arbakes erittää itselleen nautintoja — nautintoja joita ei alhainen silmä näe — rikkaita, loppumattomia nautintoja, jommoisia teidän ränstynyt henkenne tympeässä aistillisuudessaan ei voi tajuta, ei edes uneksia. Lisää, lisää vain, te kunnianhimoiset, ja ahneet joukot! Teidän alhainen arvonmerkki- ja kvestoriviran nälkänne ja teidän orjamainen palvelevaisuutenne saa minut teitä nauramaan ja halveksimaan. Minun valtani ulottuu sinne asti missä on herkkäuskoisia ihmisiä. Minä masennan nekin joukot, jotka purppurassa kulkevat. Tebe katoaa ja Egyptikin on vain nimi; koko mailma on täynnä Arbakeen alamaisia.»

Näin kuvitellen egyptiläinen kulki verkalleen eteenpäin ja päästyään kaupunkiin kohosi hänen komea vartensa forumille kokoontuneen joukon yli ja sitten hän poikkesi pieneen, mutta miellyttävään Isiksen temppeliin.

Rakennus oli hiljattain valmistunut; vanhan temppelin oli maanjäristys hävittänyt kuusitoista vuotta sitten; ja uuden olivat intoiset pompeijilaiset kiiruhtaneet heti rakentamaan ja siellä käytiin niin ahkerasti kuin meillä uudessa kirkossa tai vierasta saarnaajaa kuulemassa. Jumalattaren oraakkelivastaukset olivat Pompeijissa hyvässä huudossa eivät vain salakähmäisen kieliasunsa, vaan myöskin sen luottamuksen vuoksi, jonka ne olivat herättäneet. Vaikkei niissä aina ilmennytkään jumalallista piirrettä, ilmaisivat ne kuitenkin aina syvää ihmistuntemusta. Ne vastasivat täysin ajan personallisia oloja, olivat jyrkkänä vastakohtana sille tyhjälle ylimalkaiselle, mikä ilmeni hilpailevien temppelien oraakkelilauseissa. Kun Arbakes saapui aitauksen luo, joka erotti suuren yleisön pyhäköstä, huomasi hän suuren joukon kaikenkarvaista väkeä, ja erikoisesti kauppiassäätyyn kuuluvaa, kokoontuneen syvään ja kunnioittavaan hartauteen vaipuneena lukuisien aukealle asetettujen alttarien eteen. Seitsemää paroslaisen marmorin peittämää porrasastinta myöten päästiin pyhäkköön (cella), jonka seinäkomeroissa oli runsaasti kuvapatsaita ja jonka seinät olivat koristetut Isikselle pyhitetyillä granaattiomenilla. Sisempänä näkyi korkeahkolla jalustalla kaksi veistosta, toinen Isiksen, toinen hänen seuralaisensa, vaiteliaan ja salaperäisen Oruksen. Pyhäkössä oli vielä muitakin jumalankuvia, jotka kuuluivat egyptiläisen jumalattaren hoviseurueeseen, — hänen sukulaisensa, moniniminen Bakkus, kyprolainen Venus kylvystä noustessaan, kreikkalainen jäljitelmä hänestä itsestään, koiranpäinen Anubis, Apishärkä ja paljon muita kaikennäköisiä ja tuntemattomia egyptiläisiä jumalankuvia.

Emme saa kuitenkaan olettaa, että Suur-Kreikan kaupungeissa Isistä palvottiin sellaisin muodoin ja menoin, jotka hänelle oikeastaan kuuluivat. Etelän alku- ja sekakansat sekottivat yhtä ylimielisesti kuin tietämättömästi kaikkien aikojen ja maitten uskonnot. Ja Niilin synkät mysteriat olivat Kefisuksen ja Tiberin uskonnoista saaneet satoja epämuodostumia ja sekaannuksia. Pompeijin Isistemppelissä oli sekä roomalaisia että kreikkalaisia pappeja, joilla ei ollut aavistustakaan jumalattaren entisten palvojien kielestä tai tavoista. Ja kunniakkaitten kuninkaitten jälkeläinen varmaankin, näennäisesti syvää hartauttaan osottaessaankin, salaa nauroi niitä tyhjänpäiväisiä leikittelyjä, jotka muka jäljittelivät tuon hehkuvan ilmaston juhlallista ja vakavaa Isispalvontaa.

Kahtena rivinä seisoivat portailla uhripapit, valkoisiin vaippoihin kääriytyneinä; ylimpänä seisoi kaksi ala-arvoisempaa pappia, toisella kädessä palmunoksa, toisella viljantäyteinen saviastia. Etualan pienessä aukeamassa tungeskeli Isiksen palvojia.

»Ja mikä», Arbakes kuiskasi eräälle heistä, nähtävästi aleksandrialaista kauppaa harjottavalle kauppiaalle (se elinkeino nähtävästi on egyptiläisen jumalattaren Pompeijissa tutuksi tehnytkin), »mikä saa teidät kokoontumaan kunnioitettavan Isiksen alttarien ääreen? Päättäen valkopukuisesta joukosta on kysymyksessä uhraus ja pappien läsnäolo viittaa siihen, että odotetaan oraakkelivastausta. Mihin kysymykseen vastausta kaivataan?»

»Me olemme kauppiaita», vastasi puhuteltu (joka ei ollut sen vähempi kuin Diomedes) niinikään hiljaa, »joiden täytyy saada tietää, mikä on niiden laivojen kohtalo, jotka huomenna lähtevät Aleksandriaan. Olemme uhrimme tuoneet ja odotamme jumalattaren vastausta. Kuten puvustani näet, en ole niitä, jotka ovat pyytäneet pappia uhraamaan, mutta Jupiter auta, olenpa yhtä halukas kuulemaan laivastoni kohtalosta. Minulla on pikku kauppa, minullakin, kuinka tulisinkaan ilman toimeen näinä ahtaina aikoina.»

Egyptiläinen vastasi vakavana: »Oikeastaan Isis on maanviljelyksen jumalatar, mutta ei kylläkään vähemmän kaupan suojelija.» Kääntyen senjälkeen itäänpäin Arbakes näytti vaipuvan hartaaseen rukoukseen.

Nyt astui keskelle portaita kiireestä kantapäihin valkoisiin puettu pappi; kaksi muuta pappia vapautti ne, jotka tähän asti olivat ylinnä seisoneet; he olivat vyötäisiin asti alasti ja alaruumiin peitti valkoinen, väljä vaippa. Samassa puhalsi portaitten alapäässä istuva pappi juhlallisen sävelen pitkästä puhaltimestaan. Portaitten keskellä oli vielä muuan pappi (flamen), pitäen toisessa kädessään kruunausseppelettä ja toisessa valkeata sauvaa, ja ikäänkuin lisäten tätä idän menoja esittävää maalauksellista taustaa katseli mahtava Ibis (egyptiläisten pyhä lintu) muuriltaan mykkänä jumalanpalvelusta tai kierteli portaitten alapäässä olevan alttarin ympärillä.

Sen alttarin ääressä seisoi uhripappi.

Kun uhripappi tutki uhrieläimen sisälmyksiä, näyttivät Arbakeen piirteet kadottaneen ankaran rauhansa ja muuttuneen syvän hartaiksi — ne ilahtuivat ja vilkastuivat, kun enteet ilmotettiin suosiollisiksi ja kun tuli kirkkaana ja hehkuvana alkoi kuluttaa uhrieläimen pyhitettyä osaa myrrhan ja pyhän savun miellyttävissä tuoksuissa. Haudan hiljaisuus vallitsi kokoontuneessa joukossa, ja pappien ryhmittyessä cellan ympärille astui muuan vyötäisiin asti alaston pappi esiin ja rukoili hurjin elein jumalattarelta vastausta. Väsyneenä hän vihdoin taukosi, ja nyt kuului kuvapatsaasta hiljaista mutinaa; kolmasti se nyökytti päätään, sen huulet aukenivat ja hontelo ääni lausui seuraavat salakähmäiset sanat:

»Nyt ratsujen lailla lainehet lyö ja syvällä aukee hautojen vyö; tulevaisuuden syliinsä pilvet sulkee, mut rauhassa laivanne aalloilla kulkee.»

Ääni vaikeni — joukko hengitti vapaammin — kauppiaat rauhottuivat. — »Ei mikään ole selvempää», Diomedes aprikoi, »merellä nousee myrsky kuten niin usein näin syksyn tullen, mutta meidän laivamme välttävät vaaran. Oi, armollinen Isis!»

»Iäisesti olkoon kiitetty jumalatar!» kauppiaat huudahtivat, »mikä onkaan vakuuttavampaa kuin hänen ennustuksensa!»

Ylipappi kohotti kätensä vaitiolon merkiksi — sillä Isiskultti kielsi puhe-elimien liian suuren käytön, mikä eloisille pompeijilaisille oli miltei mahdoton pidättyväisyys — ja suoritti viimeisen uhrauksen jumalattaren alttarille; pieneen loppurukoukseen päättyi jumalanpalvelus ja väkijoukko hajaantui. Mutta joukon vähetessä jäi egyptiläinen paikalleen ja kun temppeli oli miltei tyhjentynyt, lähestyi häntä muuan pappi tervehtien häntä tutunomaisesti.

Papin ulkoasu oli varsin vastenmielinen. Hänen kalju kallonsa oli niin matala ja otsalta niin kapea, että se muistutti Afrikan neekeriä; mutta ohimoilla olevat suuret ulkonevat pahkurat, joita uudenaikaisen tieteen harjottajat nimeltä vain sanovat varkaanmerkeiksi, mutta jotka antiikin aikoina tunnettiin käytöllisesti (siitä on kuvanveisto todistuksena), vain rumensivat tuota muodotonta päätä; otsan pinta oli syvien ja säteettäisten vakojen verkkoama, hänen mustat, pienet silmänsä pyörivät likaisenkeltaisissa kuopissaan; lyhyt ja paksu nenä oli sieramiltaan satyrinomaisesti vääntynyt; paksut, valjut huulet, ulkonevat poskipäät ja perkamenttimaisen ihon kellervä väri olivat omiansa lisäämään sitä kauhun ja epäluulon tunnetta, minkä tämä pää muutenkin näkijässä herätti. Mitä himoja tässä epämuodostumassa asuikin, ainakin ruumiinvoimat näyttivät niitä hyvin vastaavan: voimakkaat niskalihakset, leveä rinta, jäntevät kädet ja paksut käsivarret, paljaat kyynärpäähän asti, ilmaisivat ponnistavaa toimitarmoa ja sitkeää kestävyyttä.

»Kalenus», egyptiläinen virkkoi tälle papille, »olet saanut kuvapatsaan äänen paljon paranemaan minun neuvojani seuratessasi; ja säkeesi ovat verrattomat. Ennusta aina onnellista tulevaisuutta, paitsi milloin täyttyminen näyttää tuiki mahdottomalta.»

»Ja jos», Kalenus lisäsi, »myrsky nouseekin ja tuhoo nuo kirotut laivat, emmekö ole niin ennustaneetkin? Eikö taas ole onnellinen ratkaisu, jos ne saavat rauhassa kulkea? Rauhaa rukoilee merimies Egeanmerellä, niin ainakin Horatius sanoo — eikö merimies ole rauhassa merellä silloinkin kun hän makaa sen pohjassa?»

»Oikein, Kalenus; toivoisin Apekideen ottavan esimerkkiä sinun viisaudestasi. Mutta minä haluankin kanssasi haastella juuri hänestä ja muistakin asioista. Voitko viedä minut johonkin pienempään pyhään huoneeseen?»

»Tietysti», pappi vastasi näyttäen tietä erääseen pienehköön huoneeseen, jommoisia oli avoimen pihan ympärillä. Täällä he istahtivat pienen pöydän ääreen, joka oli kukkuroillaan hedelmiä, kananmunia, kylmiä liharuokia ja astioita erinomaista viiniä; pihalle vievän aukon peittävä oviverho kehotti miehiä puhumaan hiljaa tai varomaan salaisuuksia puhumasta; he valitsivat edellisen vaihtoehdon.

»Tiedäthän», Arbakes virkkoi äänellä, joka tuskin sai ilmavirran liikkeelle, niin heikko oli sen sointu, »että tapani on ollut liittyä nuoriin. Heidän taipuisista ja vielä muovaamattomista luonteistaan olen valmistanut itselleni parhaat aseet. Minä kiedon — tarvon — muovailen niitä mieleni mukaan. Miehistä teen puoluelaisia ja palvelijoita, naisista —.»

»Rakastajattaria», katkaisi Kalenus pahasti irvistäen puheen.