RIENZI

Rooman viimeinen tribuuni

Kirj.

EDWARD BULWER LYTTON

Englanninkielestä suomentanut A. N.

Tampereella Hj. Hagelbergin kustantama, 1893.

ENSIMMÄINEM KIRJA.

AIKA, PAIKKA JA HENKILÖT.

I Luku.

Veljekset.

Kuuluisa nimi, joka on tämän teoksen ensi lehdellä, on kyllin riittävä ilmaisemaan lukijalle että kertomukseni liikkuu neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla.

Oli muuan kesäilta, kun kaksi nuorukaista nähtiin kävelevän Tiberin äyräitten vieressä, lähellä sitä kohtaa sen luikertelevaa juoksua, joka huuhtoo Aventinin kukkulan juurta. Polku, jonka he olivat valinneet, oli syrjäinen ja rauhallinen. Vain etäällä nähtiin virtaa reunustavia, hajallisia ja likaisia taloja, joiden joukosta jyrkkiä kattoja ja monilukuisia, suunnattomia torneja uhkaavina kohosi, merkiten jonkun roomalaisen ylimyksen linnoitettua asuinpaikkaa. Virran toisella puolella, kalastajain hökkelien takana, kohosi ilmoille Janiculumin kukkula, tummana taajoista lehvistä, joiden välistä, lyhyitten matkain päässä, välkkyivät monien varustettujen palatsien harmaat muurit sekä satojen kirkkojen tornit ja pylväät; toisella puolen autio Aventini kohosi jyrkkänä ja teräviina, tiheän pensaston peitossa. Monista kätkössä olevista luostareista kuului kellojen pyhä soitto, sopusointuisena kiiriskellen yli rauhaisten maisemien ja väreilevien vetten.

Tällä näkymöllä esiintyneistä nuorukaisista vanhempi, joka lienee hiukan ehtinyt kahdennestakymmenennestä vuodestaan, oli pitkävartaloinen ja käskevä näöltään. Hänen olemuksessaan oli jotakin huomattavaa ja melkeinpä ylevää, huolimatta hänen yksinkertaisesta vaatteuksestaan, johon kuului pitkä, väljä viitta ynnä sileä tunika, molemmat tummanharmaata sarsia. Sellaista pukua pitivät siihen aikaan alhaisemmat opiskelevaiset, jotka luostareista etsiskelivät noita karkeita tietoja, mitkä silloin olivat uutteran työn niukkana palkkana. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, ja ne olisivat kuvanneet ennemmin hilpeyttä kuin tuumiskelua, paitsi tuota epämääräistä ja poissa viipyvää silmän uneksumista, joka varsin tavallisesti ilmaisee taipumusta haaveiluihin ja mietiskelemiseen sekä paljastaa että menneisyys tai tulevaisuus enemmin viihtyy mielessä, kuin nykyhetken nautinto ja toimi.

Nuorempi heistä oli vasta poika, eikä hänen olemuksessaan tai kasvoissaan ollut mitään silmiinpistävää, ellei suuren lempeyden ja sulon sävyä saateta siksi kutsua; ja hellässä kunnioituksessa, jota hän osotti kuunnellessaan toveriansa, oli jotakin melkein naisellista. Hänen pukunsa oli sellainen, jota alhainen luokka tavallisesti käytti, ehkä hiukan siistimpi ja uudempi, ja äidin hellä turhamaisuus saatettiin huomata huolellisuudesta, mikä hänen pitkät silkkikiharansa oli silittänyt ja jakanut, niitten päästyä lakin alta valumaan pitkin hartioita.

Tuossa oli suloa heidän noin vaeltaessaan pitkin virran kuiskaavan kahiliston reunaa, kumpainenkin käsivarsi toverinsa vyötäisten ympärillä, suloa eleissä, nuoruudessa ja huomattavassa veljesten rakkaudessa — sillä sellainen oli heidän suhteensa — mikä kohotti heidän silminnähtävän alhaisen asemansa.

"Rakas veli", sanoi vanhempi, "en kykene sanomaan sinulle, kuinka nautin näistä iltahetkistä. Sinun luonasi vain minä tunnen, ikäänkuin en olisikaan pelkkä haaveksija enkä tyhjäntoimittaja, puhuessani epävarmasta tulevaisuudesta ja rakentaessani ilmalinnojani. Vanhempamme kuuntelevat minua, aivankuin latelisin kirjasta kauniita asioita, ja rakas äitini, taivas häntä siunatkoon, pyyhkii silmiänsä ja sanoo: 'kuulkaa kuinka oppinut hän on!' Ja munkit sitten, milloin hyvänsä uskallan katsahtaa Liviuksestani ja huudahtaa: 'sellaiseksi tulkoon Rooma jälleen!' he tuijottavat suu auki, vihaisina, ikäänkuin olisin lausunut jotakin harhaoppista. Mutta sinä, armas veljeni, vaikk'et olekaan osallinen minun opinnoistani, olet niin ystävällisesti mieltynyt niitten tuloksiin — näyt hyväksyvän hurjat tuumani ja rohkaisevan kunnianhimoisia toiveitani — että usein unhotan syntyperämme, tilamme, sekä ajattelen ja toimin ikäänkuin suonissamme virtaisi teutoonilaisen keisarin verta."

"Minusta näyttää, rakas Cola", sanoi nuorempi veli, "kuin luonto olisi tehnyt meille ruman kepposen — sinulle se soi isämme puolelta johtuvan kuninkaallisen hengen, minulle vaan äitini alhaisen sukuperän hiljaisen ja nöyrän mielen."

"Ei", vastasi Cola vilkkaasti, "silloin sinä olisit saanut paremman osan — sillä minulla olisi vain barbaarinen syntyperä, sinulla roomalainen. Oli aika, jolloin oli jalompaa olla tavallinen roomalainen, kuin pohjolainen kuningas. Mutta vielä saanemme elämämme varrella nähdä suuria tapauksia!"

"Minä olen elävä nähdäkseni sinun suurena miehenä, ja siinä on minulle kylliksi", sanoi nuorempi hellästi hymyillen: "korkeasti oppineeksi kaikki sinun jo tunnustavat: äitimme ennustelee menestystäsi joka kerta kun hän saa kuulla sinun vieraissa käyneistäsi Colonnain luona."

"Colonnat!" sanoi Cola katkerasti hymyillen; "Colonnat — noita supistuneita! He luuletteleivat, nuot ahdasmieliset, tuntevansa menneisyyttä, ovat olevinansa patrooneja ja väärin laskettelevat latinaa maljoihinsa! He mielellään sanovat minut tervetulleeksi pöytäänsä, koska Rooman tohtorit mainitsevat minut oppineeksi, ja luonto on antanut minulle hurjan terävyyden, mikä huvittaa heitä enemmän kuin palkatun narrin kuluneet sukkeluudet. Kyllä he auttaisivat minun edistystäni — mutta kuinka? Jollakin paikalla yleisissä virastoissa, joka täyttäisi hävettävän raha-arkun puristamalla työläästi ansaitut rovot nälkään nääntyviltä kansalaisiltamme! Jos maailmassa on kurja olento, niin se on plebeiji, joka on patriicien avulla kohonnut, ei oman säätynsä hyvittämiseksi, vaan ollakseen heidän huonoimpien tarkoitustenpa parittaja. Joka on kansasta, hän vaan tekee itsensä synnyntänsä petturiksi, jos hän noille kerskaaville tyranneille valmistaa sen verukkeen, että he kättänsä kohottaen saavat huutaa: 'kas tällainen vapaus vallitsee Roomassa, näin me patriicit ylennämme plebeijiä!' Ovatko he milloinkaan ylentäneet plebeijiä, joka on ollut plebeijimielinen? Eivät, veli; jos minä kohoaisin säätyni yli, minä tahtoisin tulla nostetuksi maanmiesteni käsivarsilla, enkä heidän niskoilleen."

"Kaikki toivoni on, Cola, ett'et ponnistellessasi kansalaistesi parhaaksi unohtaisi, kuinka kallis olet meille. Ei mikään suuruus voisi sovittaa minulle ajatusta, että se on saattanut sinut vaaraan."

"Ja minä nauraisin kaikelle vaaralle, jos se veisi suuruuteen! Mutta suuruus — suuruus! Turha unelma! Jättäkäämme se yöuneksemme. Kylläksi minusta; nyt, rakkahin veli sinunkin aikeistasi."

Tulinen ja hilpeä kimmoisuus, joka oli hänelle ominaista, sai nuoren Colan hajottamaan kaikki hurjemmat ajatukset ja käänsi hänen mielensä kuuntelemaan ja seuraamaan veljen vähäpätöisempiä esityksiä. Uusi venhe, juhlapuku, mökki jossakin ylimysten sorrosta turvatummassa korttelissa ja sellaisia etäisiä rakkauden kuvauksia, joita tumma silmä ja rattoisa huuli loihtivat pojan epävakaiseen mieleen. Tällaisten esineitten rajottamia mielihaluja ja himoja kuunteli nuori oppinut hellästi hymyillen ja otsa kirkastuen, ja myöhempään elämässään tämä keskustelu usein muistui hänen mieleensä, kun hän kauhistuen kysyi omalta sydämeltään, kumpaisenko kunnianhimo oli järkevämpi.

"Ja sitten", jatkoi nuorempi veli, "minä vähitellen saanen säästetyksi niin paljon, että pystyn ostamaan tuollaisen laivan, jonka tuolla näemme, epäilemättä viljalla ja kauppatavaralla lastattuna, mikä on tuottava paljon, — voi sitä onnea — että saan täyttää huoneesi kirjoilla, eikä minun milloinkaan tarvitse kuulla sinun valittavan ett'et ole tarpeeksi rikas voidaksesi ostaa munkeilta vanhaa, risaista käsikirjoitusta. Voi, kuinka onnelliseksi se on minun tekevä!" Cola hymyili painaessaan veljensä lähemmäksi rintaansa.

"Rakas poika", sanoi hän, "olkoon ennemmin minun asiani täyttää sinun toiveesi! Näyttääpä minusta kuin ei tuon aluksen isäntäin omaisuus olisi niin kadehdittava; katso kuinka arasti nuo miehet vilkuvat ympärilleen, taaksensa ja eteensä; vaikka rauhan toimissa, he näyttävät pelkäävän itse kaupungin piirissä (entisessä sivistyneen maailman kaupankeskustassa) merirosvoja kintereillään; ja ennenkuin he ovat matkansa perillä, he saattavat jonkun roomalaisen ylimyksen tuta tuoksi rosvoksi. Voi, sellaisiksi olemme muuttuneet!"

Mainittu alus kiiti vinhasti virtaa alas, ja kolme tahi neljä aseellista miestä sen kannella tähysteli todellakin tarkasti kummankin puoleisia rauhallisia äyräitä, ikäänkuin vainuten vihollista. Pursi kuitenkin pian liukui näkyvistä, ja veljekset vaipuivat jälleen noihin puheenaineisiinsa, joiden nuorta viehättääkseen tarvitsee vain tulevaisuutta kosketella.

Illan vihdoin pimetessä he muistivat että jo oli myöhäisempi, kuin heidän tavallinen kotiintulo-aikansa, ja he kääntyivät palausmatkalle.

"Maltahan", sanoi Cola äkkiä, "kuinka puhelumme on huumannut minut! Isä Uberto lupasi minulle harvinaisen käsikirjoituksen, jonka tuo hyvänluontoinen munkki väittää panneen koko veljeskunnan päät pyörälle. Minun piti käymäni noutamassa se tänä iltana hänen kammiostaan. Viivy tässä hetkinen, se on vain puolitiessä Aventinille noustessa. Minä heti palaan?"

"Enkö saa tulla mukaasi?"

"Et", vastasi Cola hellästi päättäväisenä, "sinä olet raatanut kaiken päivää ja olet varmaan väsynyt: minun työni, ruumiillinen ainakin, on ollut peräti helppo. Sinä olet hento sen lisäksi ja näytät jo uupuneelta; lepo on virkistävä sinua. En kauvaa viivy."

Poika myöntyi, vaikka hän mieluummin halusi seurata veljeänsä, mutta hän oli hiljainen ja taipuvainen luonteeltaan ja hän harvoin oli vastahakoinen rakastamiensa pienimmillekin käskyille. Hän istui pienelle töyräälle virran puolelle ja hänen veljensä vakava astunta ja pystyinen vartalo peittyivät pian hänen katseiltaan tiheään, surumieliseen vehmastoon.

Aluksi hän istui hiljaisena, ihaellen raitista ilmaa ja ajatellen muinaisen Rooman tapauksia, joita hänen veljensä oli heidän kävellessään kertonut. Vihdoin hän muisti että hänen pikku sisarensa Irene oli pyytänyt häntä tuomaan vähän kukkasia; koottuansa niitä, joita hänen vieressään löytyi (ja monellaisia kukkia rehotti villinä tuossa yksinäisessä paikassa), hän jälleen istuutui ja alkoi sommitella niitä kiehkuraksi, joihin etelän asujamissa vielä on säilynyt heidän muinoinen rakkautensa ja osaksi niitten klassillinen valmistamistaitokin.

Pojan ollessa tuossa toimessa alkoi etäältä kuulua hevosten kavioin kapsetta ja kovia huutoja. Ne lähenivät lähenemistään.

"Jonkun ylimyksen seurue, paluumatkalla ehkä jostakin juhlasta", arveli poika. "Kaunis nähtävä varmaan — heidän valkeat töyhtönsä ja heleänpunaiset viittansa! Halukkaasti katselen tuollaisia nähtäviä, mutta menenpä sentään heidän tieltänsä."

Ja yhä punoen seppelettään, mutta silmät suunnattuina odotettua seuruetta kohti, nuori roomalainen siirtyi vielä lähemmäksi virtaa.

Pian joukko tuli näkyviin — uljas ryhmä tosiaankin; edessä hevosmiehiä, ratsastaen kaksi vierekkäin, missä polku myönsi, oriit uhkeasti verhottuina, höyhentöyhdöt iloisesti huiskuen, haarniskat kimallellen läpi pimenevän hämärän varjoin. Laaja, sekalainen joukko miehiä, jokainen aseissa, seurasi ratsureita, toiset varustettuina keihäillä ja panssareilla, toiset vähemmän sotaisilla tahi huonommanlaatuisilla aseilla; yli töyhtöjen ja keihäitten liehui Orsinin veripunainen lippu, johon oli kullalla kirjoitettu tunnuslause ja merkkikuvat (Guelfien kopeileva vaakuna, P. Pietarin avaimet). Äkillinen pelko valtasi pojan mielen, sillä siihen aikaan ja siinä kaupungissa plebeijit pelkäsivät aseellisten seuralaistensa kanssa liikkeellä olevaa ylimystä enemmän kuin metsän petoa, mutta pako oli jo myöhäinen — joukko oli hänen vieressään.

"Hei, poika!" huusi ratsumiesten johtaja, Martino di Porto, Orsinien mahtavan perheen jäsen, "oletko nähnyt veneen purjehtivan tästä virtaa alas? Mutta et saattanut olla sitä näkemättä — onko siitä pitkä aika?"

"Puolen tuntia sitten näin ison veneen", vastasi poika pelästyneenä ratsumiehen karkeasta äänestä ja kopeasta ryhdistä.

"Purjehtivan suoraan eteenpäin, viheriä lippu keulassa?"

"Sen saman, jalo herra."

"Sitten eteenpäin! Sen kulun katkaisemme ennenkuin kuu on noussut", sanoi ylimys. "Eteenpäin! — ottakaa poika mukaamme, muuten hän kavaltaa meidät ja hälyttää Colonnan liikkeelle."

"Orsini, Orsini!" karjui joukkio; "eteenpäin, eteenpäin!" ja huolimatta pojan rukouksista ja selityksistä hän pantiin väkijoukon keskelle ja kannettiin, tahi pikemmin laahattiin muitten mukaan — pelästyneenä, hengästyneenä, melkein itkussa silmin, pikku seppele vielä riippuen käsivarrella ja silmukka pistettynä hänen vastahakoiseen käteensä. Hän sentään tunsi, kaiken pelästyksensä ohessa, jonkinlaista lapsellista uteliaisuutta näkemään takaa-ajon seurauksia.

Ympärillään olevien kova-äänisestä ja kiihkeästä keskustelusta hän tuli tietämään että näkemänsä alus sisälsi viljavaraston, aiotun erääseen virran varrella olevaan linnoitukseen, joka oli Orsinin silloisen verivihollisen, Colonnan, vallassa; ja aikomuksena oli tuolla matkueella, johon kovaonninen poika oli joutunut, siepata nuo muonavarat ja jakaa ne Martino di Porton miehistölle. Nämät tiedot lisäsivät yhä hänen pelkoansa, sillä poika kuului perheeseen, joka oli Colonnan suojeluksen alla.

Tuskallisena ja kyyneleet silmissä hän tavan takaa katsasteli Aventinin jyrkkää nousua: mutta poissa viipyi vielä hänen holhoojansa, suojelijansa.

He olivat jo kulkeneet vähäsen matkaa, kun tien mutka heille yhtäkkiä paljasti heidän takaa-ajonsa esineen, joka varhaimpien tähtien valaisemana nopeasti luovi pitkin virtaa.

"Nyt, siunaus pyhimysten!" lausui päällikkö, "se on omamme!"

"Kuulkaa!" sanoi Martinon vieressä ratsastava päällikkö (saksalainen) puoleksi kuiskaten, "minä kuulen ääniä, joista en ensinkään pidä, noitten puitten tyköä — kuulkaa! hevosen hirnuntaa! — uskoni kautta, tuolla välähti haarniskakin."

"Päin pojat", huusi Martino, "ei haikara kotkan vertainen — eteenpäin!"

Uudistettujen huutojen kaikuessa jalkamiehet hyökkäsivät eteenpäin, kunnes heidän melkein saavuttuaan saksalaisen mainitseman pensaston luokse, pieni, taaja ratsastajajoukko, kiireestä kantapäähän aseissa, syöksähti esiin, peitset tanassa rynnäten kohti takaa-ajajien rivejä.

"Colonna! Colonna!" "Orsini! Orsini!" olivat ylpeät vuorottelevat huudot. Martino di Porto, rotevaruumiinen, hurjannäköinen mies, sekä hänen ratsumiehensä, jotka enimmäkseen olivat saksalaisia palkkasotureita, ryhtyivät taisteluun empimättä.

"Varo karhun syleilyä", huusi Orsini, kun maahan sortui vastustaja, ratsuri ohrinensa, hänen keihäänsä lävistämänä.

Kahakka oli lyhyt ja tulinen; hevosmiesten täydelliset haarniskat suojelivat heitä joka taholta haavoittumasta — yhtä vahingoittumatta eivät päässeet Orsinin puolittain varustetut jalkalaiset, heidän painuessaan, toinen toistensa survomina, Colonnaa vastaan. Lähetettyään vaarun kiviä ja nuolia, jotka vaan rakeitten tavoin kilpistyivät ratsumiesten paksuja panssareita vastaan, he sulloutuivat yhteen ja monilukuisuudellaan haittasivat ratsujen liikkeitä, vastustajain peitsien, miekkain ja tapparain säälimättömästi ruhjoen heidän harjaantumattomia rivejään. Ja Martino, joka vähän välitti, paljonko hänen roskaväestään tuli teurastetuksi, huomatessaan että vihollisensa par'aikaa olivat hänen jalkajoukkonsa hurjasta hyökkäyksestä epäjärjestyksessä sekä joutuneet piiriin suljetuksi (sillä taistelupaikka, vaikka avarampi kuin äskeinen tie, oli kapea ja ahdas), antoi muutamille hevosmiehilleen merkin ja oli ratsastamaisillaan eteenpäin kohden venhettä, joka jo oli melkein näkyvistä, kun jonkun matkan päästä kuului torven toitotus, johon hänen vihollisensa vastasi, ja huuto "Colonna avuksemme!" kajahti ilmoille kauas. Hetkisen päästä nähtiin lukuisa hevosjoukko karahuttavan täyttä laukkaa, Colonnan liput uljaasti liehuen rintamassa.

"Kirotut poppamiehet! kuka olisi luullut että he noin viekkaasti saisivat meidät petetyiksi!" mutisi Martino; "tuota ylivoimaa emme voi vastustaa", ja käsi, jonka piti antaman etenemiskäskyn, antoi peräytymismerkin.

Rinnatusten täydellisessä järjestyksessä alkoivat Martinon ratsumiehet paeta; jalkamiesroistot, jotka olivat lähteneet ryöstöretkelle, olivat joutuneet verilöylyyn. He koettivat noudattaa johtajansa esimerkkiä, mutta kuinka voivat he pelastua vihollisiensa korskuvien ratsujen ja terävien keihäitten alta, vihollistensa, joiden veri oli taistelussa kuumentunut ja jotka surkeilivat heidän henkeänsä yhtä paljon kuin poika kimalaispesää, jota hän hävittää. Joukko hävisi kaikkiin suuntiin — joku sentään pääsi kukkuloille, jonne hevosten oli vaikea tunkeutua; jokunen loiskahti virtaan ja ui vastaiselle partaalle — ne vähemmän kylmäveriset tai kokeneet, jotka pakenivat suoraan eteenpäin, helpottivat johtajiensa pakoa tukkimalla vihollisen tien, mutta kaatuivat itse, ruumis ruumiin päälle, teurastettuina tuossa säälimättömässä ja vastustamattomassa takaa-ajossa.

"Ei armoa ryöväreille — jokaisen orsinilaisen tappo on yhden rosvon häviö — lyökää Jumalan, keisarin ja Colonnan nimeen!" nuot huudot olivat kauhistuneitten ja kaatuvien pakolaisten sielukellon-soittoa. Suoraan eteenpäin pakenevien joukossa itse polulla, johon ratsuväki parhaiten pääsi, oli Colan nuori veli, joka viattomasti oli joutunut kahakkaan. Nopeasti hän pakeni kauhusta mielettömänä — poika parka, joka tuskin milloinkaan oli poistunut vanhempainsa tahi veljensä vierestä! — puut kiitivät hänen ohitsensa — virran äyräät jäivät taakse, — eteenpäin hän riensi ja nopeasti hänen takanaan seurasi kavionkapse — huutoja — kirouksia — vihollisten raakaa naurua, heidän loikatessaan polulla viruvien kuolleitten ja kuolevien ylitse. Hän oli juuri siinä paikassa, johon hänen veljensä oli jättänyt hänet; hän äkkiä vilkasi taaksensa ja huomasi ratsumiehen ojennetun peitsen ja hirmuisen kypäritöyhdön kintereillään; hän epätoivoisena loi silmänsä ylös, ja katso! hänen veljensä murtautuen tiheäin saniaisten joukosta, jotka peittivät vuorta, syöksyi hänen avuksensa.

"Pelasta minut, pelasta minut, veljeni!" hän parkasi, ja parahdus ennätti Colan korviin — korskuva ratsu hengitti lämpimästi häneen — ja silmänräpäys sen jälkeen hurjasti huutaen kimakalla äänellä "armoa", "armoa", hän vaipui maahan ruumiina. Vainolaisen peitsi oli lävistänyt hänet seljästä rintaan, naulaten hänet samaan mättääseen, jolla hän hetki sitten oli istunut, täynnä nuorta elämää ja huoletonta toivoa.

Ratsastaja tempasi peitsensä irti ja jatkoi matkaansa uusia uhreja etsiäkseen; hänen toverinsa seurasivat häntä. Cola oli palannut vuorelta — oli saapuvilla — polvillaan murhatun veljensä vieressä. Pian torvien räikyessä saapui paikalle joukko ylhäisempiä, kuin useimmat siihenastisista, jotka tosiaankin olivat vain Colonnan etujoukkoa. Heidän edessään ratsasti vanhus, jonka pitkä, valkea tukka valui sulkatöyhtöisen lakin alta, sekaantuen hänen kunnian arvoiseen partaansa. "Mitä tämä on?" sanoi päällikkö, pysäyttäen ratsunsa, "nuori Rienzi!"

Nuorukainen katsahti ylös kuultuaan tuon äänen, heittäytyi sitten vanhan ylimyksen ratsun eteen ja hykertäen käsiään huusi tuskin ymmärrettävällä äänellä: "Tuo on minun veljeni, jalo Tapani — poika, vasta lapsi! — parhain, lempein! Katsokaa, kuinka hänen verensä kostuttaa nurmea — takasin, takasin — hevosenne kaviot ovat hurmevirrassa! Oikeutta, herrani, oikeutta! — tehän olette suuri mies."

"Kuka hänet tappoi? Orsini epäilemättä; sinä saat oikeutta."

"Kiitoksia, kiitoksia", jupisi Rienzi, horjuen jälleen veljensä viereen, käänsi pojan kasvot ruohosta ja koetti hurjistuneena koetella hänen sydämensä lyöntiä; hän vetäsi äkkiä kätensä takaisin, sillä se oli verestä käynyt heleänpunaseksi, ja kohottaen tuota kättänsä korkeuteen, hän jälleen kiljui, "oikeutta, oikeutta!"

Vanhaa Tapani Colonnaa ympäröivää joukkoa, vaikka se tällaisiin kohtauksiin oli tottunut, liikutti tuo näky. Muuan kaunis poika, jonka kyyneleet virtasivat nopeasti pitkin hänen poskiansa ja joka ohjasi ratsuansa lähinnä Colonnan vieressä, paljasti miekkansa. "Herrani", hän sanoi puoleksi nyyhkyttäen, "orsinilainen vain on saattanut teurastaa tämänkaltaisen, viattoman pojan; älkäämme silmänräpäystäkään hukatko — lähtekäämme liikkeelle ja ajamaan rosvoja takaa."'

"Ei, Adrian, ei!" huudahti Tapani, laskien kätensä pojan olalle; "aikeesi on kiitettävä, mutta varokaamme salaväjyjiä. Miehemme ovat poistuneet liian kauas, — mitä tuo on! — puhaltakaa peräytyminen".

Torvensoittajat palauttivat lyhyessä ajassa takaa-ajajat — niiden joukossa senkin ratsumiehen, jonka peistä oli niin kovaonnisesti väärinkäytetty. Hän oli niitten johtaja, jotka olivat taistelleet Martino di Porton kanssa, ja hänen kullalla silattu sotisopansa sekä komea satulaloimensa ilmaisivat hänen arvonsa.

"Kiitoksia, poikani, kiitoksia", sanoi vanha Colonna päällikölle; "olet hyvin toiminut ja reippaasti. Mutta sanoppa minulle, sinä, jolla on kotkan silmä, kuka orsinilaisista tuon poika paran tappoi, — hullusti tehty; hänen perheensäkin on meidän klienttejämme!"

"Kuka? Tuon pojanko?" vastasi ratsastaja, nostaen kypärin päästänsä ja pyyhkien kuumia ohimoltansa, "niinkö sanotte! kuinka hän sitten joutui Martinon roistojen joukkoon? Minä pelkään, tuo erehdys on käynyt hänelle kalliiksi. En saattanut pitää häntä muuna kuin orsinilaisena konnana, ja siksi — ja siksi —"

" Tekö hänet tapoitte!" huusi Rienzi ukkosen äänellä, hypähtäen maasta. "Oikeutta, herra Tapani, oikeutta sitten, te lupasitte minulle oikeutta, ja minä tahdon sitä!"

"Nuorukais-parka", sanoi vanhus säälien, "olisit saanut oikeutta Orsinia vastaan, mutta etkö näe että tämä on ollut erehdys? En kummastele että olet liiaksi murheissasi, kuullaksesi järjen sanoja nyt. Me olemme palkitseva sinua."

"Ja tuossa maksuksi pojan sielumessuista; olen suuresti pahoillani kovaonnisesta tapauksesta", sanoi nuorempi Colonna, heittäen maahan kultakukkaron, "Niin, käy luonamme palatsissamme ensi viikolla, nuori Cola — ensi viikolla. On parasta, isä, että lähdemme venettä kohden, sen turvajoukko saattanee vielä tarvita meitä."

"Oikein, Gianni; pari teistä jääköön poikaparan ruumista vartioimaan — ikävä seikka! kuinka saattoi tämä tapahtua?"

Seurue palasi takasin samaa tietä, jota se oli tullutkin; kaksi tavallista sotamiestä vaan jäi jälelle, paitsi poikaa, Adriania, joka viipyi hetkisen aikaa, koettaen lohduttaa Rienziä, joka aivan kuin järjiltänsä tuijotti liikkumatta etenevää, komeata joukkoa, itsekseen jupisten, "oikeutta, oikeutta! Minä olen sitä vielä ottava."

Vanhemman Colonnan äänekkäästä huudosta lähti Adrian vastahakoisesti ja itkien pois. "Anna minun tulla veljeksesi", sanoi tuo kunnon poika, kiihkeästi painaen Rienzin kättä sydämelleen; "olen sinunkaltaisesi veljen tarpeessa."

Rienzi ei vastannut mitään; hän ei kuullut eikä nähnyt häntä — synkät ja kolkot ajatukset täyttivät hänen sydämensä, ajatukset, joissa oli mahtavan mullistuksen itu. Hän heräsi niistä säpsähtäen, kun sotamiehet rupesivat sovittelemaan kilpiänsä, tehdäkseen niistä jonkinlaiset ruumispaarit, ja sitten työntäen heidät väkivaltaisesti tieltään hän puhkesi kyyneleihin sekä heittäytyi rinnoilleen hyytyneesen verilätäkköön.

Lapsiraukan seppele ei ollut kirvonnut hänen kädestään hänen kaatuessaan, ja takertuneena vaatteukseen se vielä oli hänen ympärillään. Tuo oli näky, joka palautti Colan mieleen hänen ainoan veljensä — hänen ainoan ystävänsä kaiken lempeyden, hellän sydämen ja valtaavan sulon. Tuo oli näky, joka tuntui tekevän vielä epäinhimillisemmäksi tuon viattoman pojan ennenaikaisen ja ansaitsemattoman kohtalon. "Veljeni, veljeni!" vaikeroitsi eloonjäänyt; "kuinka kohtaan minä äitimme? — kuinka kohtaan minä yön ja yksinäisyyden? — niin nuori, niin viaton! Tietäkää te, herrat, hän olikin liian jalo. Eikä meille annettaisi oikeutta, kun hänen murhaajansa on jalosukuinen ja Colonna. Ja tämä kulta — veljen veren hinta. Eivätkö he anna" — ja nuoren miehen silmät välähtivät tulta "eivätkö he anna meille oikeutta? Aika on näyttävä!" Niin sanoen hän kumartui ruumiin puoleen; hänen huulensa vavahtivat ikäänkuin rukoillen tai avuksi huutaen; ja sitten noustessaan hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin vainaja hänen vieressään — mutta ne eivät olleet enää kalpeat murheesta.

Tuosta hurmeisesta maasta ja hiljaisesta rukouksesta Cola di Rienzi nousi uutena olentona. Hänen nuoressa veljessään hänen oma nuoruutensa kuoli. Ilman tuota tapausta vastainen Rooman vapauttaja olisi saattanut jäädä uneksijaksi vain, oppineeksi, runoilijaksi, rauhalliseksi Petrarcan kilpailijaksi, ajatuksen eikä tekojen mieheksi. Mutta tuosta ajasta kaikki hänen kykynsä, voimansa, halunsa, neronsa kohdistuivat yhteen ainoaan pisteesen; ja isänmaanrakkaus, ennen vain utukuva, puhkesi sellaisen intohimon eloon ja voimaan, jota lakkaamatta piti vireillä, itsepintaisesti karkaisi ja kamalasti pyhitti — kosto!

II. Luku.

Historiallinen silmäys — jonka ohitse älköön käykö kukaan, paitsi joka ei pidä väliä luettavansa ymmärtämisestä.

Vuosia oli kulunut, ja roomalaisen pojan kuoleman, paljoa jalompien ja vähemmän anteeksiannettavien verilöylyjen rinnalla pian kaikki unohtivat — unohtivat melkein surmatun vanhemmat, vanhemman poikansa maineen ja onnen kasvaessa — mutta ei unohtanut eikä anteeksi antanut milloinkaan tuo poika itse. Mutta tämän verisen alkutoiminnan ja sitä seuraavan valtiollisen näytelmän välillä — niin sanoaksemme unen haihtuvien näkyjen ja vakavamman elämän todellisten, toimivien ja yhtämittaisten kiihotusten välillä — tämä lienee soveliain aika esittää lukijalle lyhyt ja pikainen piirre tuon kaupungin tilasta ja oloista, missä tämän kertomuksen päätoiminta liikkuu — piirre, välttämätön kenties monelle, henkilöiden vaikuttimien ja tapausten vaiheiden täydeksi ymmärtämiseksi.

Vaikka moninaisia ja erinkaltaisia heimoja oli asettunut asumaan Caesarien kaupunkiin, roomalainen väestö kuitenkin säilytti rajattoman tiedon omasta etevämmyydestään muuhun maailmaan nähden; ja vieraantuneina tasavallan rautaisista hyveistä, heissä oli valloillaan kaikki tuo röyhkeä ja melskeinen hillittömyys, joka oli muinaisen Forumin plebsille ominaista. Raa'an eikä enää urhoollisen väestön joukossa ylimykset pitivät itseään pystyssä vähemmän tarkka-älyisten tyrannien kuin tunnottomien bandittien tavoin. Paavit olivat turhaan taistelleet näitä rajuja ja itsepintaisia ylimyksiä vastaan. Heidän asemaansa pilkattiin, heidän käskyistään ei pidetty lukua, heidän persoonansa julkisesti häväistiin, koko Europan pappisvaltijaita pidettiin Vatikanissa vankina kuoleman kauhujen keskellä. Kun kakdeksanneljättä vuotta ennen niitten tapausten alkua, joita tulemme kertomaan, eräs ranskalainen, Clemens V:n nimellisenä nousi P. Pietarin istuimelle, tuo uusi paavi, järkevämpänä kuin arvokkaana, vaihtoi Rooman rauhalliseen turvapaikkaan, Avignoniin, ja vieraan maakunnan huikentelevasta kaupungista tuli Rooman ylimmäisen papin hovikunta ja kristityn kirkon hallituspaikka.

Näin päästyään paavin läsnäolon nimellisistäkin ohjista, ylimysten vallalla tuskin oli mitään rajoja, paitsi heidän omia oikkujansa tahi keskinäistä kateutta ja riitaa. Vaikka he tarumaisten sukuluettelojen mukaan johtivat syntyänsä muinaisista roomalaista, he todella olivat pohjolan reippaampien barbaarien poikia; he olivat enemmän omistaneet itselleen italialaista kavaluutta kuin heidän kansallisia hyveitään, ja säilyttäneet muukalaisten esi-isiensä, valloitetun maan ja veltostuneen kansan halveksumisen. Kun muu Italia, erittäinkin Florens, Venetsia ja Milano, nopeasti edistyi muita Europan valtioita kauas edelle sivistyksessä, tieteissä ja taiteissa, roomalaiset näyttivät pikemmin taantuvan kuin edistyvän — lakien siunauksen, tieteitten ja taiteitten puutteessa, sotaisen kansan ritarisuudelle ja rauhaa rakastavan suloille ventovieraina. Mutta heissä vielä oli vapauden tunto ja halu, ja hurjilla kuohahduksilla ja epätoivoisilla taisteluilla he koettivat puoltaa arvonimeä, joka heidän kaupungillaan vielä oli, "Maailman Pääkaupunki." Kahtena viimeisenä vuosisatana he olivat kokeneet moninaisia vallankumouksia — lyhytaikaisia, usein verisiä, mutta aina onnistumattomia. Olipa heillä vielä kiiltävä kuori kansanvaltaista hallitusmuotoakin. Kaupungin kolmestatoista korttelista itse kukin valitsi päällikkönsä; ja näiden Caporioni-nimisten virkamiesten kokouksella oli teorian mukaan päätösvalta, jota se kuitenkaan ei kyennyt eikä rohjennut panna käytäntöön. Olipa olemassa uljas senaattorinkin nimi; mutta tähän aikaan tuo virka oli supistettu yhteen tai kahteen henkilöön, jotka valitsi milloin paavi, milloin ylimykset. Tuohon nimeen liittyneellä vallalla ei näyttänyt olleen määrättyjä rajoja; se oli ankaralla diktaattorilla tai kelvottomalla vetelyksellä, aina sen mukaan mitenkä nimen omistajalla oli tarmoa saada arvonsa tunnustetuksi. Sitä ei milloinkaan myönnetty muille kuin ylimyksille, ja ylimykset olivat kaikkiin väkivaltaisuuksiin syypäät. Yksityistä vihamielisyyttä vaan tyydytettiin, milloin hyvänsä yleistä oikeutta etsittiin, julkisen käskyn toimeenpano oli vain koston täytäntöä.

Palatsit ruhtinasten tavoin linnoitettuina, jokainen pyrkien riippumattomuuteen kaikesta vallanalaisuudesta ja laista, sekä pystyttäen varustuksia ja anastaen ruhtinaskuntia kirkon perinnöllisistä tiluksista, Rooman ylimykset tekivät asemansa vielä turvatummaksi ja vihatummaksi pitämällä palveluksessaan ulkomaisia (etenkin saksalaisia) palkkasotureita, jotka kerrassaan olivat luonnostaan urhoollisempia, sotapalvelukseen kykenevämpiä ja aseitten käytäntöön tottuneempia, kuin vapain tämän ajan italialainen. Näin he yhdistivät oikeudellisen ja sotaisen voiman, eivät Rooman turvaksi, vaan sen perikadoksi. Näistä ylimyksistä olivat mahtavimmat Orsinit ja Colonnat; heidän verileikkinsä olivat perinnölliset ja keskeytymättömät, ja jokainen päivä oli heidän laittoman sodankäyntinsä hedelmäin todistajana, verenvuodatuksen, ryöstön ja murhapolton. Imarrus Petrarcan ystävyydestä, jota nykyajan historioitsijat liian herkästi uskovat, on kaunistanut Colonnat, erittäinkin näinä aikoina, hienoudella ja kelvollisuudella, joka ei ole heidän omansa. Väkivaltaisuus, vilppi, salamurhat, alhainen ahneus tuottavien virkojen anastamisessa, kansalaisten hävytön sortaminen, kurja ryömiminen mahtavampain edessä (vain harvoine poikkeuksineen) ovat Rooman ensimmäisen perheen tuntomerkit. Mutta toisia ylimyksiä mahtavampina, he olivat samalla ylöllisempiä ja kentiesi älykkäämpiä; ja heidän ylpeyttänsä kutkutti se, että he olivat niitten tieteitten ja taiteitten suojelijoita, joitten harjoittajiksi he eivät olisi milloinkaan kyenneet. Näistä monista sortajistaan Rooman kansalaiset hellästi ja haikeasti kaivaten kääntyivät vähäpätöisiin ja hämäriin tietoihinsa menneestä vapaudesta ja suuruudesta. He sekottivat keisarikunnan ajat tasavaltaan; ja he usein pitivät teutoonilaista kuningasta, joka sai arvonsa Alppien takana, mutta keisarin nimensä roomalaisilta, laillisen toimensa ja oikean kotinsa luopiona, turhaan luulotellen, että jos sekä keisari että ylimmäinen pappi kiintyisivät Roomaan asumaan, vapaus ja laki jälleen etsisivät luonnollisen suojansa Rooman kansan uudistetun majesteetin turvista.

Paavin ja paavillisen hovin poissaolo vaikutti suuresti asukkaiden köyhtymiseen, ja he saivat vielä näkyvämmin kärsiä lukuisain ja surkeilemattomien rosvolaumojen ahdistelemisista. Ne hävittivät Romagnaa, tukkien kaikki yleiset tiet, ja saivat milloin salaista milloin julkista kannatusta ylimyksiltä, jotka usein täyttivät rosvolinnueittensa aukkoja rosvosotilailla.

Mutta paitsi vähäpätöisiä ja kurjia ryöväreitä, Italiassa oli alkanut ilmaantua paljon kauheammanlaatuisia rauhanhäiritsijöitä. Eräs saksalainen, joka komeasti kutsui itseään herttua Verneriksi, oli muutamia vuosia ennen sitä aikaa, jota lähestymme, koonnut ja järjestänyt melkoisen miesjoukon, nimeltä "Suuri Komppania", jolla hän piiritti kaupunkeja ja hävitti valtioita, ilman muuta vähemmän hävytöntä, kuin ryöstämisen syytä. Hänen esimerkkinsä pian tarttui; lukuisat, samoin järjestetyt "komppaniat" havittelivat eripuraista, palasteltua maata. Ne ilmaantuivat yhtäkkiä kuin noiduttuina kaupungin muurien edustalle ja vaativat mahdottomia summia rauhan hinnaksi. Ei tyranneilla eikä tasavalloilla ollut tarpeeksi voimia pidättää heitä; ja jos toisia pohjolaisia palkkasotureita hankittiin vastustamaan niitä, tuo oli vaan karkurien lisäämistä rauhanrikkojien lippujen juurelle. Palkkasoturi ei taistellut palkkasoturia eikä saksalainen saksalaista vastaan; ja suurempi palkka ynnä hillitsemättömämpi ryöstö tekivät "komppanioitten" teltit paljoa viehättävämmiksi kuin jonkun kaupungin määrätty maksu tahi päällikön ikävä linnoitus ja tyhjennetty raha-arkku. Werner, joka oli leppymättömin ja julmin näistä seikkailijoista ja joka siihen määrään julkeasti kerskaili kauheista rikoksistaan, että hän rinnallaan kantoi hopeaista levyä, johon oli piirretty sanat: "Jumalan, Säälin ja Armon Vihollinen", oli hiljattain hävittänyt Romagnaa tulella ja miekalla. Mutta joko lahjottuna tahi kykenemättömänä kurissa pitämään kiihottamiansa julmia luonteita, hän senjälkeen vei joukkokuntansa takasin Saksaan. Pieniä joukkioita kuitenkin jäi jälelle hajalleen pitkin maata, odottaen vaan sopivaa johtajaa, joka heidät jälleen yhdistäisi. Niitten joukossa, jotka näyttivät tähän tarkoitukseen soveliaimmilta, oli Walter de Montreal, P. Johanneksen ritari, provencelainen aatelismies, jonka nimen urhoollisuus ja sotainen kunto, vaikka hän vielä oli nuori, olivat saattaneet pelottavaan maineesen, ja jonka kunnianhimo, kokemus ja teräväjärkisyys, useitten ritarillisten ja jalojen ominaisuuksien ohessa olisivat sopineet paljoa suurempiiri ja tärkeämpiin yrityksiin, kuin kauhean Wernerin väkivaltaisiin ryöstöretkiin. Näistä vitsauksista ei mikään valtio ollut kärsinyt surkeammin kuin Rooma. Paavin perinnölliset alueet — osaksi pienten tyrannien anastamina, osaksi näitten ulkomaalaisten rosvojen hävittäminä — tuottivat vain niukan avun Clemens VI:n, tuon aikansa täydellisimmän hovimiehen ja hienostuneimman mässääjän tarpeisin; mutta hyvä isä oli keksinyt keinon, millä kerrassaan rikastuttaa roomalaiset ja heidän ylimmäinen pappinsa.

Noin viisikymmentä vuotta ennen sitä aikaa, jota lähdemme käsittelemään, oli Bonifacius VIII, saadakseen täyteen paavin raha-arkut ja tyydyttääkseen nälkää näkevät roomalaiset, julistanut riemujuhlan eli Pyhän vuoden, mikä oikeastaan oli pakanallisten juhlamenojen uudistaminen. Täydellinen synninpäästö luvattiin jokaiselle katoolilaiselle, joka sinä vuonna ja jokaisen seuraavan vuosisadan ensimmäisenä vuotena kävisi P. Pietarin ja P. Paavalin kirkoissa. Ääretön pyhiinvaeltajain tulva, jokaiselta kristikunnan kulmalta, todisti tuon keksinnön viisautta; "ja kaksi pappia oli yöt ja päivät lapiot kädessä, laskematta kokoomassa kulta- ja hopealäjiä, joita virtasi P. Paavalin alttarille."

Ei ole kummaksumista että tämä perin tuottava juhla, ennenkuin seuraava vuosisata oli puoleksi kulunut, tuli ymmärtäväisestä ylimmäisestä papista näyttämään liian kauas lykätyltä. Ja sekä paavi että kaupunki olivat yhtä mieltä siinä, että hyvin kannattaisi sen hiukan aikaisempi uudistaminen. Seuraus oli, että Clemens VI julisti Mooseksen juhlan nimellisenä toisen Pyhän vuoden vietettäväksi 1350, nim. kolme vuotta jälkeen sen ajan, jolloin ensi luvussa kertomukseni alkaa. Tämä seikka lisäsi suuresti kansan vihaa ylimyksiin ja valmisteli niitä tapauksia, joita aijon kertoa, sillä, niinkuin ennen sanoin, rosvot, ylimysten kätyrit ja liittolaiset tekivät tiet rauhattomiksi. Ja elleivät tiet olleet auki, pyhiinvaeltajat eivät saapuisi. Paavin vikaarin Raimondin, Orvieton piispan (joka oli huono valtiomies, mutta kelpo kanonisti) päämääränä oli koittaa kaikin keinoin poistaa esteet; hurskauden uhrien ja P. Pietarin aarre-aitan väliltä.

Sellainen lyhyesti oli Rooman tila sinä aikakautena, jota aikomuksemme on tutkia. Sen muinaisen maineen verho vielä Italian ja Europan silmistä peitti sen turmion. Nimeksi ainakin se vielä oli maan kuningatar, jonka kädestä saatiin pohjolan keisarinkruunu ja kirkon isän avaimet. Sen asema oli aivan sellainen, joka tarjoo loistavan triumfin rohkealle kunnianhimolle, innostuttavan, jos kohta suruisen alan päättäväiselle isänmaanrakkaudelle, ja soveliaan näyttämön mahtavalle murhenäytelmälle, joka etsii tapahtumansa, valitsee henkilönsä ja kehittää siveys-oppinsa kansojen vaiheiden ja rikosten keskellä.

III Luku.

Kahakka.

Eräänä iltana huhtikuussa 1347 oli muutamaan noista avaroista paikoista, joissa uudenaikainen ja muinainen Rooma näyttävät yhtyvän — yhtä autio ja yhtä raunioissa — kokoontunut kirjava ja vihastunut väkijoukko. Tuona aamuna Martino di Porton soturit olivat tunkeutuneet erään roomalaisen kultasepän taloon ja ryöstäneet sen väkivaltaisella tavalla, jolle ylhäisten tavallinen röyhkeyskään ei vetänyt vertoja. Sääli ja hämmästys koko kaupungissa oli suuri ja uhkaava.

"Tämän tyranniuden alle minä en koskaan alistu!"

"Enkä minä!"

"Enkä minä!"

"En P. Pietarin luut avita, minäkään!"

"No mikä, ystäväiseni, on tuo tyrannius, johon ette tahdo alistua?" sanoi muuan nuori ylimys kääntyen tunkeilevien porvarien puoleen, jotka tulistuneina, kiukuissaan, puolittain aseissa ja Italian intohimojen kiihkeine eleineen vaelsivat alas pitkää ja kapeaa katua, joka johti Orsinin hallussa olevaan synkkään kortteliin.

"Voi herrani!" huusi kaksi tai kolme porvaria yhteen ääneen, "tahdottehan että meille ollaan kohtuullisia — tahdottehan että meille suodaan oikeutta — tehän olette Colonneja."

"Ha, ha, ha!" nauroi ylönkatseellisesti muuan jättiläisen kokoinen mies, heiluttaen ilmassa mahdottoman suurta vasaraa, joka ilmaisi hänen ammattinsa. "Oikeus ja Colonna! jumal'avita! niitä nimiä ei usein tavata yhdessä."

"Alas hän! alas hän! hän on orsinilainen — alas hän!" huusi ainakin kymmenkunta joukosta; mutta yksikään käsi ei kohonnut jättiläistä vastaan.

"Hän puhuu totta", sanoi toinen ääni vakavasti.

"Niin hän puhuukin", sanoi kolmas, rypistäen kulmiansa ja vetäen puukon tupestaan, "ja me sallimme sen. Orsinit ovat tyranneja ja Colonnat ainakin yhtä pahoja."

"Valehtelet roisto!" huusi nuori ylimys, astuen tungokseen ja asettuen Colonnan herjaajan eteen.

Ritarin säkenöitsevän silmäyksen ja uhkaavan liikkeen edestä riitakumppani peräytyi muutamia askeleita, joten avonainen paikka jäi rotevaruumiisen sepän ja pienen, hennon mutta notkeavartaloisen nuoren ylimyksen väliin.

Syntymältään saakka opetettuina ylönkatsomaan plebeijien rohkeutta, kuitenkaan välittämättä missä maineessa heidän omansa oli, Rooman patriicit eivät olleet outoja tällaisille raa'oille kahakoille; ja usein ylimyksen paljas läsnäolo oli riittävä hajottamaan kokonaisia väkijoukkoja, jotka vähäistä ennen olivat uhkuneet kostoa hänelle ja hänen heimolleen.

Viitaten vaan kädellään sepälle ja aivan välinpitämättömänä sekä hänen huiskuvasta aseestaan että hänen kookkaasta vartalostaan, nuori Adrian di Castello, Colonnan etäinen sukulainen, ylpeästi käski hänen antamaan tietä.

"Kotiinne, ystävät! ja tietäkää", hän lisäsi arvokkaana, "että teette meille suuresti väärin, luullessanne meidät osallisiksi Orsinin väkivaltaisuuksiin, ja että me tyydytämme vain omia intohimojamme heidän ja meidän sukumme välisessä taistelussa. Pyhä Äiti minut niin tuomitkoon", jatkoi hän, hurskaasti luoden silmänsä ylöspäin, "kuin minä nyt totisesti vakuutan että minä teidän kärsimänne vääryyden ja Rooman kärsimän vääryyden tähden olen paljastanut tämän miekan Orsinia vastaan."

"Niin kaikki tyrannit sanovat", virkkoi seppä rohkeasti, nojaten vasaroineen vasten kivilohkaretta — sirpaletta muinaista Roomaa — "he eivät koskaan taistele keskenänsä muuten kuin meidän hyväksemme. Colonna leikkaa kurkut Orsinin leipurilta — meidän hyväksemme! toinen Colonna anastaa Orsinin räätälin tyttären — meidän hyväksemme! meidän hyväksemme — niin, kansan hyväksi! leipurin ja räätälin hyväksi, häh?"

"Veikko", sanoi nuori ylimys arvokkaasti, "jos Colonna niin tekee, hän tekee väärin: mutta pyhimmällä asialla saattaa olla huonoja puolustajia."

"Niin; itse pyhää kirkkoa tukevat keskinkertaiset kolonnat", vastasi seppä karkeasti viitaten paavin ja Colonnain ystävyyteen.

"Hän herjaa! seppä herjaa!" huusivat tuon mahtavan huoneen puoluelaiset. "Eläköön Colonna, eläköön Colonna!"

"Eläköön Orsini, eläköön Orsini!" kuului samassa vastakkainen huuto.

"Eläköön kansa!" kiljasi seppä, huiskuttaen kauheata asettaan korkealla väkijoukon päitten päällä.

Pian koko ryhmä, joka alkuaan oli yhtynyt saman miehen sortamista vastaan, jakautui puoluevihan vuoksi. Orsini-huudon johdosta useita uusia puoluelaisia riensi paikalle. Colonnan ystävät vetäytyivät toiselle puolelle, Orsinin puoltajat toiselle, ja ne harvat, jotka olivat sepän mieltä, että kumpainenkin puolue oli yhtä vihattava ja että kansa on ainoa oikea huuto rahvaan kokouksissa, olisivat poistuneet lähestyvästä kahakasta, ellei seppä itse, jota he pitivät suuresti vaikuttavana auktoriteettina — joko suutuksissaan nuoren Colonnan ylpeästä käytöksestä tahi sellaisissa miehissä usein tavattavasta tappelunhimosta, joilla on hänen kokonsa ja voimansa, mitkä kaikissa persoonallisissa riitaisuuksissa vakuuttavat heille etevämmyyden ylpeän nautinnon — ellei, sanon, seppä itse, hetkisen epäröityään, olisi astunut orsinilaisten joukkoon, ja esimerkillään saanut ystäviänsä liittymään tämän puolueen suosijoihin.

Kansanmylläkässä on jokaisen kulkeminen pyörteen mukana, usein puolittain vasten tahtoansa ja suostumustaan. Muutamat rauhan sanat, joita Adrian di Castello alkoi lausua ystävilleen, hukkuivat heidän huutoihinsa. Ylpeinä siitä, että heidän joukossaan löytyi yksi rakastetuimmista ja jaloimmista tuon nimellisistä, Colonnan puoluelaiset asettivat hänet johtajakseen ja rynnistivät kiivaasti vihollisiansa vastaan. Mutta Adriania, joka elämästään oli saanut ritarillisen katsantotavan, josta hänen varmaan ei tarvinnut kiittää roomalaista syntyperäänsä, alussa iletti hyökätä noitten miesten kimppuun, joiden joukossa hän ei nähnyt ketään vertaistansa arvossa tahi aseiden käyttämisessä. Hän tyytyi vaan harvojen iskujen torjumiseen, joita suunnattiin häneen taistelun tuoksinassa, — harvojen, sillä niillä, jotka tunsivat hänen, vieläpä kiivaimmilla Orsinin puoluelaisillakaan ei ollut halua joutua tuon miehen veren vuodattamisesta nousevan vaaran ja vihan alaiseksi, miehen, jolla korkean syntyperänsä ja heimolaistensa pelottavan vallan ohessa oli itsekohtainen kansan suosio, josta hän oli enemmän velkaa sukulaistensa julkisille paheille, kuin millekään tähän asti osottamallensa huomattavalle hyveelle. Seppä, joka ei vielä ollut ottanut tehokasta osaa kahakkaan, näytti valmistautuvan jyrkkään vastarintaan, kuu ritari lähestyi muutaman askeleen päähän hänestä.

"Emmekö sanoneet sinulle", virkkoi jättiläinen synkästi, "että Colonnat ovat samallapa kansan vihollisia kuin Orsinit? Katso seuralaisiisi ja klientteinäsi; eivätkö he katko alhaisten miesten kurkkuja, kostaessaan ylhäisten rikoksia? Mutta tällä tavoin patriicit aina rankaisevat toistensa väkivaltaa. He antavat raippojen kohdata kansan selkää ja huutavat: katsokaa, kuinka oikeatuntoisia me olemme!"

"En vastaa sinulle nyt", sanoi Adrian; "mutta jos kanssani olet suruissasi tästä veren tuhlaamisesta, niin liity minuun koettamaan estää sitä."

"Minäkö — en minä! virratkoon orjien veri tänään: pian on aika tuleva, jolloin se huuhdotaan puhtaaksi ylimysten verellä."

"Pois, konna", sanoi Adrian, koettamatta ryhtyä pitempiin keskusteluihin ja pyyhkäisten seppää miekkansa lappeella. Samassa sepän vasara heilahti ilmassa, ja ellei nuori ylimys olisi äkkiä hypähtänyt syrjään, se auttamattomasti olisi musertanut hänet maahan. Ennenkuin seppä ehti toistamiseen iskeä, Adrianin miekka lävisti kahdesti hänen oikean käsivartensa, ja ase putosi raskaasti maahan.

"Tappakaa hän, tappakaa hän!" huusivat useat Colonnan klienteistä, nyt tunkeutuen pelkurimaisesti aseettoman ja turvattoman sepän ympärille.

"Niin, tappakaa hän!" sanoi keskinkertaisella italiankielellä, mutta barbaarimaisella äänenkorolla muuan puolittain panssaroittu mies, joka vast'ikään oli liittynyt joukkoon ja joka oli niitä hurjia saksalaisia rosvoja, joita Colonnat pitivät palveluksessaan: "hän kuuluu pelottavaan roistojoukkioon, joka on liittäytynyt kaikkea järjestystä ja rauhaa vastaan. Hän on Rienzin liittolaisia, ja, kolmen kuninkaan kautta! hän yllyttää kansaa."

"Totta puhut, barbaari", sanoi roteva seppä lujalla äänellä ja repäsi vasemmalla kädellään nuttunsa rinnaltaan auki; "tulkaa kaikki — Colonnat ja Orsinit — viillelkää terävällä säilällänne tätä sydäntä ja päästyänne sen sisimpään sopukkaan, te sieltä löydätte yhteisen vihanne esineen — Rienzin ja Kansan!"

Hänen lausuessaan tuon sanoilla, jotka ehkä näyttivät hänen asemaansa ylevämmiltä (ellei jonkinlainen hehku ja liioittelevat puheenparret sekä tunteellisuus olisi tavallisia kaikissa kiivastuneissa roomalaisissa), hänen äänensä lujuus voitti häntä ympäröivän metelin ja hiljensi hetkeksi yleisen mylläkän; ja kun vihdoin sanat "Rienzi ja kansa" pääsivät ilmoille, ne tunkeutuivat läpi kasvavan väkijoukon, ja niihin kaikuna vastasivat sadat äänet — "Rienzi ja kansa!"

Mutta minkälaisen vaikutuksen käsityöläisen sanat lienevätkin tehneet muihin, se samoin oli nähtävänä nuoressa Colonnassa. Rienzin nimen kuullessaan kiivastuksen hehku katosi hänen poskiltaan; hän säpsähti, jupisi itsekseen ja näytti hetkeksi tuon meluavan väkijoukon keskellä vaipuneen kummallisiin ja etäisiin haaveiluihin. Hän heräsi niistä huutojen tau'ottua, ja sanottuaan sepälle hiljaisella äänellä: "ystäväni, olen pahoillani haavastasi, mutta käy huomenna luokseni, niin tulet huomaamaan että olet väärin tuominnut minut", hän päätänsä nyökäten käski saksalaista seuraamaan itseään ja kulki halki väkijoukon, joka kaikkialla väistyi hänen tieltään. Sillä katkerimpaan ylimyskunnan vihaan sekaantui tänä aikana Roomassa heidän persoonainsa orjamainen pelko ja heidän rajattoman valtansa salaperäinen kunnioitus.

Adrianin kulkiessa siinä osassa väkijoukkoa, jossa kahakka vielä ei ollut alkanut, kuului mielenpurkauksia, sellaisia, jotka eivät olisi tulleet monien hänen heimolaistensa osaksi.

"Colonna", sanoi joku.

"Joka vielä ei ole rosvo", sanoi toinen, hurjasti nauraen.

"Eikä murhamies", mutisi kolmas, painaen kättänsä rintaansa. " Häntä vastaan ei isäni veri huuda kostoa."

"Siunattu hän", sanoi neljäs, "sillä vielä ei kukaan häntä kiroo!"

"Voi, Jumala meitä auttakoon!" sanoi pitkä, harmaapartainen vanhus sauvansa varassa; "käärmeen sikiö vasta, mujuhampaat kyllä ilmaantuvat."

"Häpeä, isä! hän on uljas nuorukainen eikä lainkaan ylpeä. Kuinka hän hymyilee!" virkkoi muuan kaunis vaimo, joka pysyttelihe mylläkän reunalla.

"Mennyttä kalua sen miehen kunnia, jonka vaimolle ylimys hymyilee", oli vastaus.

"Ei mar", sanoi Luigi, reipas, veitikkamainen teurastaja, "mitä mies rehellisesti pystyy voittamaan neitosilta tahi vaimoilta, pitäköön hyvänänsä, olkoon hän plebeiji tahi ylimys — se on minun siveys-oppini; mutta kun inhottava patriicivanhus, huomatessaan etteivät lempeät sanat tahdo vaikuttaa lempeitä silmäyksiä, väkisin vie neidon saksalaisen karjun seljässä, jolla on puukko vyöllä yljän lohdutukseksi — häntä minä sanon irstaaksi ja avionrikkojaksi."

Tällaisia olivat huomautukset ja mielenpurkaukset, jotka seurasivat ylimystä, mutta perin erilaisia olivat katseet ja sanat, mitkä kohtasivat saksalaista soturia.

Yhtä kiireesti, vieläpä kiireemminkin teki väkijoukko tietä hänen aseissaan raskaasti astuessaan, mutta ei kunnioituksesta — silmä välkkyi hänen lähestyessään, poski vaaleni — pää kumartui — huuli värähti; jokainen tunsi vihan ja pelon pudistuksen, ikäänkuin kohdatessaan peljätyn verivihollisen. Selvään ja kiukuissaan huomasi julma palkkasoturi yleisen inhon merkit. Hän astuskeli töykeästi ja katseli milloin toiselle, milloin toiselle sivulleen — puoleksi ylenkatseellisesti hymyillen, puoleksi kostoa uhkaavana; ja hänen pitkä, vaalea, suortuvainen tukkansa, kellertävä huulipartansa ja jäntereinen runkonsa olivat italialaisten tummien silmien, sysimustien kiharoitten ja hentojen vartaloitten jyrkkänä vastakohtana.

"Perkele korjatkoon nuot saksalaiset kurkunleikkojat!" jupisi hampaitansa kiristellen joku porvareista.

"Amen!" vastasi sydämestään toinen.

"Hiljaa!" sanoi kolmas, arasti katsahtaen ympärilleen. "Jos joku heistä sattuu kuulemaan, olet mennyt mies."

"Voi Rooma, Rooma! mihin olet vajonnut!" sanoi katkerasti muuan mustaan puettu ja muita ylhäisemmän näköinen kaupunkilainen, "vapistessasi palkatun barbaarin astuessa kaduillasi!"

"Kuulkaa häntä, hän on oppineitamme ja varakkaita kaupunkilaisiamme!" sanoi teurastaja kunnioittaen.

"Hän on Rienzin ystävä", sanoi toinen joukosta, kohottaen lakkiaan.

Silmät maahan luotuina ja kasvoissa murhe, häpeä ja kiukku nähtävästi kuvaantuneina, Pandulfo di Guido, jalosukuinen ja arvossa pidetty kaupunkilainen, kulki hitaasti halki väkijoukon ja katosi.

Sillävälin Adrian, päästyään eräälle kadulle, joka vaikka se olikin väkijoukon lähellä, oli tyhjä ja autio, kääntyi julman toverinsa puoleen. "Rudolf", hän sanoi, "kuule! — ei laisinkaan väkivaltaa kaupunkilaisille. Palaja väkijoukkoon, kokoa ystävämme, vie pois ne tuolta näyttämöitä; älä salli että Colonnaa moititaan tämän päivän väkivaltaisuuksista; ja vakuuta minun nimessäni puoluelaisillemme, keisarin kädestä saamani ritariarvon kautta vannovani, että Martino di Porto on näistä häväistyksistä minun miekastani saapa rangaistuksensa. Mielelläni tahtoisin itse, omassa persoonassani, hillitä melskeen, mutta minun läsnäoloni vain näyttää enentävän sitä. Mene — sinun sanasi painavat heidän joukossaan."

"Iskujen painolla, herra!" vastasi kauhea soturi. "Mutta käsky on kova; minä mielelläni antaisin heidän kurjan verensä virrata jonkun hetken kauemmin. Sitäpaitsi, antakaa minulle anteeksi; tottelemalla käskyjänne tottelenko herraani, heimolaistanne? Vanhalta Tapani Colonnalta — joka harvoin surkeilee verta tai aarteita, Jumala häntä siunatkoon — (paitsi omiansa!) — minä palkan saan, ja hänelle minä olen vannonut kuuliaisuutta."

"Diavolo!" mutisi ritari, ja kiukun tuli leimahti hänen poskilleen, mutta Italian ylimysten tavallisella mielenmaltilla hän hillitsi kuohuvan sappensa ja sanoi ääneensä tyynesti mutta arvokkaasti:

"Te'e niinkuin käsken; rauhoita mylläkkä, te'e meistä peräytyvä puoli. Toimita niin, että kaikki on hiljaista tunnin kuluttua ja tule huomenna luokseni palkintoasi perimään; olkoon tämä kukkaro vastaisen kiitollisuuteni käsiraha. Mitä sukulaiseeni tulee, jota käsken sinun mainitsemaan kunnioittavammin, niin minä puhun hänen nimessään. Kuule! melu kasvaa — eripuraisuus yltyy — mene — älä silmänräpäystäkään hukkaa!"

Säikähtyneenä patriicin levollisesta vakavuudesta, Rudolf nyökkäsi päätään, pujahutti vastaamatta rahat poveensa ja lähti kulkemaan tiheimpään tungokseen. Mutta juuri ennenkuin hän saapui perille, oli äkkinäinen vastavaikutus päässyt voimaan.

Nuori ritari, jäätyään yksin tuohon paikkaan, seurasi silmillään palkkasoturin poistuvaa vartaloa, laskevan auringon viistoon paistaessa hänen välähtelevään kypäriinsä, ja sanoi katkerasti itsekseen: "Kovaonninen kaupunki, kaikkein mahtavimpien muistojen lähde — tuhansien kansakuntien kukistunut ruhtinatar — kuinka ovat petolliset ja uskottomat lapsesi alentaneet ja häväisseet sinun! Ylimyksesi jaettuina, toinen toistansa vastassa kansasi kiroomina ylimyksesi — pappisi, joiden pitäisi rauhaa kylvämän, eripuraisuuden istuttajina — kirkkosi isä hyljännyt uljaat muurisi, hänen kotinsa pakopaikka, hänen hiippansa läänitys, hänen hovinsa gallialainen kylä — ja me! me, jotka olemme Rooman jalointa verta — me Caesarein pojat, puolijumalista syntyisin, suojelemme hillitöntä, ja inhottua tilaa noiden palkkalaisten miekoilla, jotka saadessaan maksunsa pilkkaavat pelkuruuttamme — jotka pitävät porvareitamme orjina ja kopeilevat herrojansa vastaan! Voi, jospa meillä, Rooman perinnöllisillä päälliköillä, olisi ainoa laillinen turvajoukkomme kansalaistemme kiitollisissa sydämissä!"

Niin syvästi tunsi nuori Adrian näitten sanojensa katkeran totuuden, että haikeat kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiansa hänen puhuessaan. Hän ei tuntenut lainkaan häpeää pyyhkiessään niitä pois, sillä heikkous, joka langennutta sukukuntaa itkee, ei ole naisen, vaan enkelin heikkoutta.

Kun hän kääntyi verkalleen jättääkseen paikan, hänen askeleitansa yht'äkkiä ehkäisi korkea huuto: "Rienzi! Rienzi!" halkaisi ilman. Capitolin muureista välkkyvän Tiberin kalvoon tuo nimi kaikui kauas ja laajalti; ja kun huuto oli haihtunut ilmoihin, sitä seurasi hiljaisuus niin syvä, niin yleinen, niin hengetön, että saattoi luulla itse kuoleman levinneen yli kaupungin. Ja väkijoukon äärimmäisessä reunassa sekä muita korkeammalle kohonneena, mahdottoman suurten kivilohkareitten päällä, joita oli Rooman raunioista murrettu joissakin äskeisissä, riitelevien puolueitten välillä tavallisissa taisteluissa, rintavarustukseksi kansalaisille kansalaisia vastaan — näitten äänettömien muistojen päällä Rooman menneestä suuruudesta, nykyisestä kurjuudesta, seisoi tuo erinomainen mies, johon syvimmin kaikista hänen aikalaisistaan, koski toisen ajan kunnia, toisen alennus.

Seisoen etäällä tuosta näyttämöstä, Adrian saattoi vain eroittaa Rienzin vartalon tummat piirteet; hän saattoi vain kuulla heikon kai'un hänen mahtavasta äänestään; hän saattoi vain huomata viihdytetystä, vaan vielä aaltoilevasta ihmismerestä, joka levisi ylt'ympäri, päät paljastettuina auringon viimeisille säteille, vaikutuksen kaunopuheliaisuudesta, jota sen ajan ihmiset ovat vakuuttaneet ihmeen kaltaiseksi — mutta joka todellisuudessa oli sellainen vähemmän miehen neron, kuin kuulijakunnan mielensuosion tähden — vaikutuksen jokaiseen, joka joi sydämeensä ja sieluunsa sen polttavain ajatusten virrasta.

Vain lyhyen aikaa oli tuo vartalo näkyvissä Adrian di Castellon tarkastelevalle silmälle, ja tuon äänen kaiku kuuluvissa hänen heristetylle korvalleen; mutta tämä aika oli tarpeeksi pitkä saamaan toimeen kaiken sen vaikutuksen, minkä Adrian oli toivonut.

Toinen huuto, kiihkeämpi, kestävämpi ensimmäistä — huuto, jossa puhui tulvailevien ajatusten ja hurjan innostuksen irroitus — ilmaisi puheen päättyneen; sitten hetken hiljaisuuden perästä nähtiin väentungoksen hajaantuvan kaikille suunnille ja poistuvan pitkin katuja lukuisissa ryhmissä ja joukkioissa, joista jokainen oli todistuksena siitä syvästä ja pysyväisestä vaikutuksesta, minkä tuo puhe oli rahvaasen tehnyt. Jokainen poski hehkui — jokainen kieli puhui; puhujan mielentila oli elävänä henkenä vallannut kuulijain sydämet. Hän oli pauhannut patriicien laittomuuksia vastaan, mutta hän oli sanallaan riisunut aseet plebeijien kiukulta — hän oli saarnannut vapautta, mutta hän oli vastustanut vallattomuutta. Hän oli rauhoittanut nykyisyyden lupaamalla tulevaisuutta. Hän oli nuhdellut heidän riitojaan, mutta hän oli puoltanut heidän asiaansa. Hän oli hillinnyt heidän tämänpäiväisen kostonsa, juhlallisesti vakuuttaen heille huomispäiväistä oikeutta. Niin suuri saattaa olla yhden miehen valta, niin mahtava hänen kaunopuheliaisuutensa, niin pelottava hänen neronsa — kun hän aseettomana, arvoltaan alhaisena, miekatta ja kärpännahkaviitatta, puhuu kansalle, jota sorretaan.

IV Luku.

Eräs seikkailu.

Adrian Colonna, välttäen hajaantuneesta väkijoukosta irtaantuneita ryhmiä, riensi kiivaasti pitkin kapeata katua kohden palatsiansa, joka oli melkoisen matkan päässä äskeisestä tappelupaikasta. Hänen elämänkasvatuksensa sai hänen tuntemaan syvää osanottoa sekä maansa eripuraisuuksiin ja riitoihin, että myöskin äsken näkemäänsä kohtaukseen ja Rienzin vaikutusvaltaan.

Orpona, nuorempaa mutta varakasta Colonnasuvun haaraa, Adrian oli kasvanut sukulaisensa hoidon ja holhouksen alaisena, tuon viekkaan mutta urhean Tapani Colonnan, joka kaikista Rooman ylimyksistä oli mahtavin, sekä paavin suosion että aseellisten palkkalaisten paljouden tähden, joita hän rikkautensa vuoksi pystyi hankkimaan. Adrian oli varhain osottanut siihen aikaan erinomaisena pidettyä taipumusta henkisiin pyrinnöihin, ja omistanut itselleen paljon siitä vähästä, mitä silloin tunnettiin hänen maansa muinaisesta kielestä ja muinaisesta historiasta.

Vaikka Adrian oli vielä poika, siihen aikaan kun hän ensikerran lukijalle esitettynä oli sattunut näkemään Rienzin, veljen kuolemasta johtuneen mielialan, hänen hellä sydämensä oli täyttynyt Colan murheen osanotolla ja häpeällä sukulaistensa tunteettomuudesta heidän omien kiistojensa seurauksesta. Hän vakavasti oli etsinyt Rienzin ystävyyttä ja nuoruudestaan huolimatta tullut tuntemaan hänen luonteensa mahtavuuden ja voiman. Mutta vaikka Rienzi lyhyen ajan perästä ei näyttänyt enää muistelevan veljensä kuolemaa — vaikka hän jälleen oli saapunut Colonnan saleihin ja nauttinut heidän ylönkatsovaa vieraanvaraisuuttaan, hän olemukseltaan pysyi erillään ja jonkun matkan päässä, jonka perille Adriankin vaan osaksi saattoi päästä. Pian kieltäytyi kaikista avun, suosion ja ylennyksen tarjouksista, ja jokainen Adrianin osottama ystävyyden merkki, sen sijaan että se olisi lähentänyt häntä, näytti vain loukaten saattavan häntä kylmempään etäisyyteen. Hänen kevyt leikillisyytensä ja puheensa vilkkaus, jotka ennen tekivät hänen tervetulleeksi vieraaksi niitten seuraan, joiden elämä kului taistelujen ja juhlimisten vaiheilla, olivat muuttuneet ivalliseksi, kyynilliseksi ja juroksi luonnonlaaduksi. Mutta tylsistyneitä ylimyksiä huvitti hänen terävyytensä yhtä paljon, ja Adrian oli melkein ainoa, joka huomasi hymyssä piilevän käärmeen.

Usein Rienzi istui juhlassa äänetönnä, mutta tarkkaavana, ikäänkuin vartioiden jokaista silmäystä, punniten jokaista sanaa, ottaen mittaa jokaisen vieraan järjenvoimista, ky'yistä ja luonnonlaadusta; ja kun hän näytti saaneen tarpeeksensa, hänen henkensä oli kuohahtaa, hänen sanansa tulvata, ja kun hänen huikaiseva, mutta katkera sukkeluutensa välähti yöllisissä kesteissä, kukaan ei huomannut, että tuo iloton salama ennusti nousevaa myrskyä. Mutta sillävälin hän ei laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta seurustella alempien kaupunkilaisten kanssa, yllyttää heidän mieliänsä, kiihoittaa heidän kuvitustansa, tulistuttaa heidän ponnistuksiaan kuvauksilla nykyisyydestä ja kertomuksilla menneisyydestä. Hänen kansansuosionsa ja maineensa kasvoivat, ja hänen valtansa rahvaan joukossa oli sitä suurempi, kun hän oli ylhäisten suosima. Kentiesi hän tätä varten jatkoi Colonnan luona vierailultaan.

Kun kuusi vuotta ennen tuota aikaa Caesarien Capitoli oli saanut nähdä Petrarcan triumfin, oli nuoren Rienzin skolastisuuden maine saavuttanut runoilijan ystävyyden — ystävyyden, joka lyhyine keskeytyksineen jatkui loppuun asti, vaikka kummankin ala oli niin erilainen; ja jälkeenpäin, yhtenä Rooman Avignoniin valitsemista lähettiläistä, hän yhdessä Petrarcan kanssa kävi anomassa Clemens VI:lta, että hän muuttaisi pyhän istuimensa Avignonista jälleen Roomaan. Tässä toimessa hän ensikerran näytti kaunopuheliaisuutensa ja vakuutusvoimansa äärettömän mahdin. Todistuskappaleet eivät tosin pystyneet ylimmäiseen pappiin, joka piti enemmän lukua mukavuudesta kuin kunniasta, mutta hän ihastui puhujaan, ja Rienzi palasi Roomaan täynnä kunniaa ja verhottuna korkean ja vastuunalaisen viran arvokkaisuudella. Hän ei enää ollut vähäpätöinen opiskelevainen, hauska toveri, hän kohosi kerrassaan kaikkien vertaistensa yläpuolelle. Ei milloinkaan ennen ole virkamies osottanut niin järkähtämätöntä rehellisyyttä, niin turmeltumatonta intoa. Hän oli koettanut virkaveljissään herättää samaa perus-aatteitten ylevyyttä — mutta hän ei ollut onnistunut. Nyt varmana urastaan, hän oli ruvennut julkisesti kääntymään kansan puoleen; ja uusi henki näytti jo elähyttävän Rooman väestön.

Rienzin eläessä näitä aikoja, oli Adrian ollut kauan erotettuna hänestä ja poissa Roomasta.

Colonnat olivat luotettavia keisarillisen puolueen kannattajia, ja Adrian di Castello oli saanut kutsut keisarin hoviin ja noudattanut niitä. Tämän hallitsijan johdolla hän oli harjaantunut aseitten käyttämiseen, ja Saksan sotilasten joukossa hän oli oppinut hillitsemään synnynnäistä italialaista viekkauttaan pohjolan urheuden ritarillisuudella.

Jätettyänsä Baijerin, hän oli viettänyt lyhyen ajan erään maatilansa yksinäisyydessä, pohjoisen Italian ihanimpain järvien rannalla; ja sitten, mieli jalostuneena toiminnasta ja opinnoista, hän oli matkustellut useissa Italian vapaissa valtioissa, tullut katsantokannalle, joka oli vähemmän ennakkoluuloinen kuin hänen säädyssään vallitseva, sekä saavuttanut varhaista kunnioitusta tutkiessaan muitten luonteita ja toimia. Hänessä jalosukuisen italialaisen parhaimmat ominaisuudet yhtyivät. Intohimoisesti antautuneena kirjallisuuden viljelemiseen, terävä ja perinpohjainen valtiotaidossa, jalo ja ystävällinen olemukseltaan, hienotunteisella aistilla jalostaen haluansa nautinnoihin, hän myöskin oli miellyttävä käytökseltään, puhdas kunnialtaan ja taipumaton julmuuteen, mikä ominaisuus siihen aikaan oli peräti harvinaista italialaisessa luonnonlaadussa ja joka pohjan ritareistakin pian hävisi, heidän tullessaan tekimisiin tuon perinpohjaisen kavaluuden ja rehellisyyden halveksimisen kanssa, joka oli raakojen ja julmien etelämaalaisten tuntomerkkinä. Näitten ominaisuuksien ohessa hänessä löytyi maanmiestensä hellemmät intohimot — hän kunnioitti kauneutta ja piti lempeä jumaluutena.

Hän oli vasta muutama viikko sitten palannut syntymäkaupunkiinsa, johon hänen maineensa jo oli ehtinyt ennen häntä ja missä hänen entistä rakkauttansa tieteisin ja jaloa olemustansa vielä muisteltiin. Palattuaan hän huomasi Rienzin aseman paljoa enemmän muuttuneen kuin omansa. Adrian ei ollut vielä käynyt tuon oppineen luona. Hän tahtoi ensin omin silmin ja etäältä tarkastaa hänen menettelynsä syyt ja tarkoitukset, sillä osaksi hänellä oli oman säätynsä epäluulot Rienzistä, osaksi vallitsi hänessä kansan luottavainen innostus.

"Varmaankaan", sanoi hän itsekseen, kulkiessaan mietteissään eteenpäin, "varmaankaan ei ole enemmän kenenkään vallassa parantaa sairasta valtiotamme, ummistaa juopiamme, herättää kansalaisissamme esi-isien hyveitten muistoa. Mutta juuri tuo valta, kuinka vaarallinen se on! Olenhan nähnyt Italian vapaissa valtioissa miesten, jotka ovat ylennetyt valtaan kansan suojelemista varten, aluksi kunnostavan itsensä, ja sitten äkkinäisestä arvosta huumaantuneina pettävän asian, joka heidät kohotti? Totta kyllä, nuot miehet olivat päälliköitä ja ylimyksiä, mutta ovatko plebeijit vähemmän inhimillisiä? Olen kuitenkin kuullut ja nähnyt etäältä tarpeeksi — nyt olen tutkiva miestä itseä."

Näin itsekseen puhuessaan ei Adrian paljon huomannut monia käyskentelijöitä, jotka yhä väheten, sen mukaan kuin iltaa kului, riensivät kotiinsa. Niiden joukossa oli kaksi naista, jotka enää Adrianin kanssa olivat ainoat tuolla pitkällä, synkällä kadulla, jolle hän oli poikennut. Kuu paistoi jo kirkkaasti taivaalta, ja kun naiset kevein ja sukkelin askelin kulkivat hänen sivutsensa, nuorempi kääntyi takasin ja katseli häntä heleässä valossa kiihkein, mutta pelokkain silmäyksin.

"Miksi vapiset, kaunokaiseni?" sanoi hänen seuralaisensa, joka näytti noin viidenviidettä vuotiselta ja jonka puku ja ääni ilmaisivat, että hän oli alhaisempaa säätyä kuin nuorempi nainen. "Kadut ovat varsin rauhallisen näköiset, emmekä, kiitos neitsyen! ole aivan kaukana kotoakaan."

"Oi! Benedetta, se on hän! tuo nuori signor, hän on Adrian!"

"Sepä onni", sanoi hoitaja, sillä sellainen oli hänen toimensa, "häntä sanotaan rohkeaksi kuin pohjalaista; ja koska palazzo Colonna ei ole kaukana tästä, ehtii hänen apunsa meille hyvin, jos tulemme sen tarpeesen; siinä tapauksessa, armaani, että kävelet hiukan hitaammin kuin tähän asti."

Nuori nainen hiljensi askeleensa ja huokasi.

"Hän on todellakin hyvin uljas", virkkoi hoitaja; "mutta ällös ajattele enempää häntä; mitä avioliittoon tulee, niin hän on liian paljon ylhäisempi sinua, ja joksikin muuksi sinä olet liian siveä, ja veljesi liian ylpeä —"

"Ja sinä liian kielas, Benedetta. Kuinka saatat noin puhua, vaikka tiedät ettei hän milloinkaan, ei ainakaan siitä saakka, kuin olin pelkkä lapsi, ole puhutellutkaan minua, tuskinpa hän tietää koko olemassa olostanikaan. Hän, ylhäinen Adrian di Castello, Irene-paran unelmana! paljas ajatuskin on mielettömyyttä!"

"Miksi sitten", sanoi hoitaja vilkkaasti, "uneksit hänestä?"

Hänen kumppaninsa huokasi jälleen entistä syvempään.

"Pyhä Katariina!" jatkoi Benedetta, "vaikka maailmassa löytyisi vaan yksi ainoa mies, minä ennemmin kuolisin naimatonna, kuin ajattelisin häntä, ennenkuin hän olisi vähintään kahdesti suudellut kättäni ja jättänyt omaksi syykseni, ettei tuo kohdannut huuliani."

Nuori neiti ei vieläkään vastannut mitään.

"Mutta kuinka sinä olet saattanut rakastua häneen?" kysyi hoitaja. "Et ole nähnytkään häntä aivan usein; ja vasta hän noin neljä tahi viisi viikkoa sitten palasi Roomaan".

"Voi kuinka tyhmä sinä olet", vastasi ihana Irene. "Enkö tavan takaa ole kertonut sinulle, että rakastuin häneen kuusi vuotta sitten?"

"Ollessasi vain kymmenvuotias, jolloin nukke olisi ollut soveliain lemmittysi! Niin totta kuin olen kristitty, signora, sinä olet hyvin käyttänyt aikasi."

"Ja hänen poissa ollessaan", jatkoi tyttö, hellästi mutta murheellisena, "enkö kuullut häntä mainittavan, ja eikö hänen nimensä kaiku ollut kuin lemmen lahja, joka sai minut muistelemaan? Kun häntä ylisteltiin, enkö riemuinnut? Kun häntä moitittiin, enkö vihastunut? Ja kun kerrottiin, että hänen peitsensä oli aseleikeissä voitollinen, enkö itkenyt ylpeyttä? Ja kun kuiskaeltiin, että hänen armastelunsa olivat kukkasmajoissa tervetulleita, enkö yhtä kiihkeästi itkenyt murheesta? Eikö hänen kuusivuotinen poissaolonsa ollut uni, ja eikö hänen palajamisensa ollut heräjäminen valkeuteen — kunniakas ja aurinkoinen aamu. Ja minä saan nähdä hänen kirkossa hänen tietämättään minusta, ja hänen ratsastaessaan vilppaan ratsunsa seljässä akkunani ohi; eikö siinä ole kylläksi lemmen onnea?"

"Mutta jos hän ei rakasta sinua?"

"Hupsu! siitä en pidä väliä; enpä tiedä tahtoisinko sitä. Ehkä mieluummin haluaisin uneksua hänestä sellaisena, joksi hänen tahtoisin, kuin tuntea hänet siksi, mikä hän on. Hän saattaa olla tyly, epäjalo, tahi vain hiukan rakastaa minua; ennen tahtoisin olla kaikkea lempeä vailla, kuin olla kylmästi rakastettu, ja kuihduttaa sydäntäni vertaamalla sitä häneen. Nyt voin häntä rakastaa epämääräisenä, olemattomana, jumalallisena; mutta mikä olisi häpeäni, suruni, jos huomaisin hänen vähäpätöisemmäksi kuin olen kuvitellut! Silloin tosiaankin elämäni olisi raiskattu, silloin tosiaankin maan ihanuus mennyttä!"

Hyvänluontoinen hoitaja ei ollut aivan taipuvainen hyväksymään tällaisia mielipiteitä. Vaikka heidän luonteensa olisivatkin olleet enemmän toistensa kaltaiset, heidän ikänsä erotus olisi kuitenkin tehnyt tällaisen yksimielisyyden mahdottomaksi. Mistäpä muusta kuin nuoruudesta voipi kaikua takasin nuoruuden sielu — kaikki sen hurjien haaveilujen ja romantillisten hupsumaisuuksien säveleet? Hyvänluontoiseen hoitajaan eivät, koskeneet nuoren emäntänsä tunteet, mutta häneen koski suuri kiihkeys, jolla ne ilmaistiin. Hän piti tuota kovin ilkeänä, mutta kovin liikuttavana; hän pyyhki silmiänsä huntunsa kulmalla ja toivoi sydämensä pohjasta, että hänen nuori hoidokkaansa pian saisi oikean miehen, joka karkottaisi hänen päästään mokomat joutavat haaveet. Heidän keskustelunsa oli tauonnut hetkeksi, kun eräästä katujen kulmauksesta kuului korkea-äänistä naurua ja jalan-astuntaa. Tulisoihtuja näkyi korkealla, pilkaten kuun kelmeätä valoa, ja varsin lyhyen matkan päässä noista kahdesta naisesta lähestyi kadun kulmasta seitsemän tahi kahdeksan miehen suuruinen joukkio, jonka soihtujen punertavassa valossa nähtiin kantavan Orsinin kauhistuttavaa merkkiä.

Tämän ajan muitten vallattomuuksien joukossa ei ollut nuorten ja irstaisten ylimysten kesken harvinaista, että he pienissä aseellisissa seurueissa öisin kuljeskelivat pitkin katuja etsien tilaisuutta väkivaltaisiin seikkailuihin arkojen porvareitten parissa, tahi miekkojen mittelemiseen jonkun kilpailevan öitsijän kanssa heidän omasta säädystään. Tällaisen joukkion olivat Irene ja hänen seuralaisensa nyt sattuneet kohtaamaan.

"Pyhä Äiti", huusi Benedetta, käyden kalpeaksi ja melkein lähtien juoksemaan, "mikä kirous on kohdannut meitä? Kuinka saatoimme olla niin hupsuja ja viipyä näin myöhään neiti Ninan luona! Juokse, signora, juokse — tahi joudumme heidän käsiinsä!"

Mutta Benedettan kehotus tuli liian myöhään — naisten liehuvat verhot jo olivat huomatut; hetki sen jälkeen roistot olivat heidän ympärillään. Karkea käsi repäsi Benedettan hunnun syrjään, ja nähtyään kasvot, joita, vaikka eivät ne olleetkaan ajan säästämät, ei kuitenkaan sopinut varsin jyrkästi moittia, tuo raaka öykkäri viskasi hoitajaparan vasten seinää, päästäen kirouksen, johon kaikuna vastasi hänen toveriensa äänekäs nauru.

"Sinullapa onni naamoinesi, Giuseppe!"

"On sillä; eilenkin hän sai kiinni kuudenkymmenenvuotisen tytön".

"Ja sitten yksin tein jalostuttaakseen hänen kauneuttaan viillätti puukollaan hänen kasvojensa poikki, miks' — eikä hän ollut vaan kuudentoista!"

"Hei, pojat! kukas tässä on?" huudahti joukkion päällikkö, komeasti puettu mies, joka lähestyen keski-ikää, sitä enemmän oli tottunut nuoruuden hurjuuksiin; puhuessaan hän tempasi vapisevan Irenen toveriensa kourista. "Hoi, soihtuja tänne! Oh che bella faccia! mikä väri, mitkä silmät! — älä alas katsele kaunokaiseni; ei tarvitse sinun hävetä voittaessasi Orsinin rakkauden — ei tarvitse: riemuitse voitostasi — itse Martino di Porto anelee hymyilyäsi."

"Siunatun Äidin nimessä, päästäkää minut! Ei, herra, tämä ei käy laatuun — minä en ole ilman ystäviä — tämä häväistys ei ole tapahtuva!"

"Kuulkaa hänen hopeanhelkkävää torumistaan, sepä parempi kuin oivallisimman hurttani haukku! Tämä seikkailu vastaa kuukauden etsintää. Mitä! etkö tahdo tulla? — vastustelee ja huutaakin! — Francesco, Pietro, te olette joukon hienoimmat. Käärikää huntu hänen ympärilleen — lopettakaa tämä musiikki — sillä lailla! kantakaa hän edelläni palatsiini, ja huomenna sydänkäpyseni saat mennä kotiisi, kädessäsi kultavasu, jonka saatat sanoa ostaneesi torilta."

Mutta Irenen huudot, Irenen vastarinta olivat jo hankkineet apua hänelle, ja Adrianin lähestyessä paikkaa, heittäytyi hoitaja polvilleen hänen eteensä.

"Voi, signor kulta, pelastakaa meidät Kristuksen tähden! vapauttakaa nuori emäntäni — hänen ystävänsä pitävät teistä paljon! Me olemme kaikki colonnalaisia, olemme totta tosiaankin colonnalaisia! Pelastakaa omien klienttienne heimolainen, armollinen signor!"

"On tarpeeksi, että hän on nainen", vastasi Adrian ja lisäsi kiristäen hampaitansa, "ja että Orsini on hänen ahdistajansa." Hän astui ylpeästi joukon keskelle, palvelijain kädet tarttuivat miekan kahvoihin, mutta he antoivat tietä hänelle, tunnettuaan hänet. Hän yllätti nuot kaksi miestä, jotka jo olivat tarttuneet Ireneen; silmänräpäyksessä hän oli paiskannut likimmäisen maahan ja kiertänyt vasemman käsivartensa neidon keveän ja solakan vartalon ympärille, ja seisoi nyt Orsinin vastassa, kädessään paljastettu säilä, jonka kärki kuitenkin oli maahan suunnattu.

"Hävetkää, herrani — hävetkää!" sanoi hän vihoissaan. "Pakotatteko Rooman, viimeiseen mieheen nousemaan säätyämme vastaan? Älkää liiaksi härsyttäkö kahlehdittuakaan jalopeuraa; sotikaa meitä vastaan jos tahdotte, paljastakaa kalpanne miehille jos kohta he ovatkin omaa heimoanne ja puhuvat kieltänne; mutta jos tahdotte maata yönne rauhassa, pelkäämättä koston hetkeä — jos tahdotte turvallisina käydä tarulla — olkaa loukkaamatta roomalaista naista! Itse ympäröivät muurimme saarnaavat meille sellaisen teon rangaistusta: tästä loukkauksesta kukistuivat Tarqvinit — tästä loukkauksesta pyyhkäistiin Decemvirit pois — tästä loukkauksesta, jos sitä yhä pitkitätte, koko huonekuntanne veri on virtana vuotava. Herjetkää siis, herra, noista mielettömistä teoista, arvottomista suurelle niinellenne; ja kiittäkää vielä Colonnaa, että hän tuli teidän ja hetken raivon väliin!"

Niin jalot, niin ylevät olivat Adrianin katsanto ja eleet hänen näin puhuessaan, että raa'at palvelijatkin tunsivat hyväksymisen ja katumuksen tunteen — niin ei ollut Martino di Porton laita. Hän oli hurmaantunut, häneltä näin äkkiä temmatun saaliin kauneudesta; hän oli tottunut pitkälliseen väkivaltaisuuteen ja saanut kauan olla rankaisematta; Colonnan pelkkä näkeminen oli tulenliekki hänen silmälleen, pelkkä äänen kuuleminen epäsointu hänen korvalleen; mitä sitten, kun Colonna sekaantui hänen himoihinsa sekä soimasi hänen paheitansa!

"Rikkiviisas!" hän huusi vapisevin huulin, "ole lörpöttelemättä minulle joutavia tarujasi ja lorujuttujasi, äläkä mielikään siepata minun omaisuuttani, oman henkesi ollessa minun käsissäni. Luovu neidosta, pistä miekkasi huotraan! käänny pitemmittä puheitta kotiisi, tahi, uskoni ja seuralaisteni kalpojen kautta — (katso tarkoin heitä) — sinä olet kuoleva!"

"Signor", sanoi Adrian tyynesti, puhuessaan vähitellen likentyen läheistä seinää ihanine taakkoineen, päästäkseen asemaan, jossa hänen tarvitsisi panna vain etupuolensa alttiiksi noille hurjille ilkiöille, "et käyttäne niin väärin nykyistä tilaasi, etkä panne omaa soimaustasi ihmisten suuhun, että kahdeksalla miekalla käyt verivihollisesikaan kimppuun, joka lisäksi on näin estetty. Ja kuule! — jos olisit niissä tuumissa, niin harkitse tarkoin, yksi ainoa huuto minun suustani, on muuttaja enimmistön sinua vastaan. Sinä olet nyt minun heimoni korttelissa, olet ympäröitty Colonnan asumuksilla; tuo palatsi on täynnä miehiä, jotka makaavat haarniska yllä, miehiä, joiden korviin ääneni voi ulottua, mutta joista se ei voi pelastaa sinua, jos he kerran saavat verta maistaa."

"Hän puhuu totta, jalo herra!" sanoi joku joukosta, "olemme poistuneet liian kauaksi alueeltamme, olemme aivan heidän pesässään; vanhan Tapani Colonnan palatsi on äänen kuuluvissa, ja sen mukaan kuin minä tiedän", lisäsi hän kuiskaten, "kahdeksantoista reipasta asemiestä — ja pohjolaista sen lisäksi — marssi sen porteista sisään tänäpäivänä."

"Vaikka olisi kahdeksansataa miestä kyynärvarren päässä", vastasi Martino raivoten, "en antaisi näin uhmata itseäni oman joukkoni, keskellä! Tänne nainen! Rynnätkää päin! Rynnätkää päin!"

Näin sanoen hän teki hurjan hyökkäyksen kohden Adriania, joka pitäen tarkasti silmällä vihollisensa liikkeitä, oli valmis vastaamaan iskuja. Sivuuttaessaan säilää omallansa, hän huusi kovalla äänellä — "Colonna! avuksi Colonna!"

Adrianin älykäs ja itsensä hillitsevä mieli ei ollut ilman erityistä syytä koettanut pitkittää puhetta tuohon saakka. Jo hänen alussa puhuessaan Orsinille, hän oli kuutamossa huomannut kahden, kadun kaukaisesta päästä lähenevän, miehen haarniskan välkkeen, ja heti ympäristöstä päättänyt ne Colonnan palkkasotureiksi.

Hellästi hän antoi Irenen vartalon, joka jo alkoi käydä hänelle liian painavaksi, sillä Irene oli kauhusta pyörtynyt, luistaa vasemmalta käsivarreltaan, ja astuen yli hänen vartalonsa, selkäpuoli seinän turvassa, jonka luo hän oli varoen päässyt, hän ryhtyi vain torjumaan nopeita iskuja, yrittämättä vastata niihin. Harvat roomalaisista, vaikka tottuneet tällaiseen alituiseen sodankäyntiin, olivat siihen aikaan perinpohjin harjaantuneita aseita käyttämään; ja oppi, jonka Adrian oli hankkinut sotaisen pohjolan kouluissa, auttoi häntä nyt tällaista ylivoimaakin vastaan. Tosin ei Orsinin seuralaisia ollut kiihottamassa heidän herransa kiukku; osaksi peloissaan seurauksista, jos heidän kätensä vuodattaisi tuon korkeasukuisen signorin verta, osaksi epäröiden aavistuksesta, että he yht'äkkiä saisivat nähdä kimpussaan nuot surkeilemattomat, niin lähellä olevat palkkalaiset, he jakelivat vain huonosti suunnattuja ja umpimähkäisiä iskuja, katsellen alinomaa taaksensa ja sivullensa, pikemmin valmiina pakoon kuin taisteluun. Colonna-huudon kajahtaessa Benedetta-parka pakeni ensimäisen miekaniskun kilahduksesta. Hän juoksi pitkin kolkkoa katua yhä kertoen tuota huutoa, ja riensi ohi Tapanin palatsin porttikäytävänkin (jossa vielä kuhnaili muutamia pelottavia haahmoja) pysäyttämättä askeleitansa, niin suuri oli hänen hämmästyksensä ja kauhunsa.

Sillävälin nuot kaksi miestä, jotka Adrian oli havainnut, kulkivat huoleti pitkin katua. Toinen oli raa'an ja kömpelön näköinen, hänen aseensa ja hänen naamansa väri ilmaisivat hänen ammattinsa ja kansakuntansa, ja suuresta kunnioituksesta, jota hän osoitti toverilleen, nähtiin selvästi ettei tämä ollut italialaisia. Sillä pohjolan rosvot, palvellessaan etelämaalaisten paheita, tuskin viitsivät peittää heidän pelkuruutensa halveksimistaan.

Palkkasoturin kumppani oli sotaisen ja huolettoman näköinen. Hänen päätään ei peittänyt kypäri, vaan karmosiinin punanen samettilakki, johon valkonen sulka oli kiinnitetty; hänen mantteliinsa eli päällysnuttuunsa oli ommeltu leveä, valkonen risti sekä selkään että rintaan; ja niin kirkas oli hänen rintahaarniskansa loiste, että, kun viitta silloin tällöin heilahti sivulle ja paljasti sen kuun säteille, se välkkyi kuin itse kuutamoinen.

"Ei, Rodolf", sanoi hän, "jos sinun on niin hyvä olla täällä tuon harmaapäisen juonittelijan luona, taivas varjelkoon, että tahtoisin sinua viekotella takasin iloiseen joukkoomme. Mutta sano minulle — tämä Rienzi — luuletko hänellä olevan pysyväistä ja pelättävää valtaa?"

"Joutavia, jalo päällikköni, ei rahtuakaan. Hän on roskaväen mieleinen; mutta ylhäiset häntä nauravat, ja mitä sotilaihin tulee, niin hänellä ei ole rahaa!"

"Hän miellyttää siis roskaväkeä?"

"Kyllä, kyllä hän miellyttää; ja kun hän puhuu sille, niin koko Rooman jyty vaikenee."

"Hm! — ylimysten ollessa vihattuja ja sotilasten ostettuja, saattaa roskaväki minä hetkenä tahansa tulla herraksi. Turmeltumaton kansa ja heikko roskaväki, — turmeltunut kansa ja voimakas roskaväki", sanoi toinen pikemmin itsekseen kuin toverilleen ja kenties tuskin itsekään tuntien ajatelmansa ijankaikkista totuutta. "Hän ei ole pelkkä räysääjä, tuo Rienzi, hänestä tarvitsee ottaa selko. Kuule! mikä melu tuo on? Pyhän haudan nimessä, tuo on oman metallimme ääntä!"

"Ja huuto - Colonna!" virkkoi Rodolf. "Anteeksi, herrani — minun täytyy rientää apuun!"

"Oikein, palkkasi velvoittaa sinut, — juokse; mutta odotappas, minä seuraan sinua palkatta kerrankin ja puhtaasta riidanhalusta. Tuossa käteni, ei mitkään säveleet voita miekkojen kalsketta!"

Adrian yhä vielä puolusti itseään urheasti ja haavoittumatta, vaikka hänen käsivartensa jo alkoi väsyä, hänen henkeänsä ahdistaa ja hänen silmiänsä häikäisi heiluvien tulisoihtujen loimotus. Orsini itse, kiukustaan uupuneena, oli hetkeksi tauonnut ja seisoi vihollisensa vastassa kohoavin rinnoin ja hurjistunein silmäyksin, kun hänen seuralaisensa äkkiä huusivat: "paetkaa, paetkaa! rosvot lähestyvät, olemme saarretut!" ja kaksi palvelijoista pitemmittä mutkitta juoksi käpälämäkeen. Mutta viisi seisoi epäröiden ja vain odottaen herransa käskyä, kun valkosulkainen äskenmainituista sekaantui kahakkaan.

"Kuinka, herrat!" hän sanoi, "joko lopetitte? Ette suinkaan, älkäämme pilatko urheilua; alkakaamme uudeltaan, minä pyydän teitä. Mikä on riitapuolten erotus? Hei, kuusi yhtä vastaan! eipä kumma, että odotatte tasaisempaa peliä. Me kumpikin menemme heikommalle puolelle. Nyt alkakaamme uudestaan."

"Hävytön!" huusi Orsini. "Tiedätkö, kenelle röyhentelet! — minä olen Martino di Porto. Ken olet sinä miehiäsi?"

"Walter de Montreal, provencelainen aatelismies, P. Johanneksen ritari!" vastasi toinen levollisesti.

Tuon nimen — aikansa pelottavimman sotilaan ja hurjimman rauhanrikkojan nimen — kuullessaan Martinonkin poski vaaleni, ja hänen seuralaisiltaan pääsi kauhistuksen huudahdus.

"Ja tämä minun toverini", jatkoi ritari, "täydentääkseni esittelyn, on varmaan paremmin kuin minä tuttu teille, Rooman herrat, ja te epäilemättä tunnette hänet Rodolf Saksilaiseksi; hän on urhoollinen mies ja uskollinen, jos hän vaan saa kunnon maksun palveluksestaan."

"Signor", sanoi Adrian vihollisellensa joka hämmästyneenä ja mykkänä yhä kankeasti tuijotti vastatulleita, "olette minun vallassani. Katsokaa, omakin väkemme lähestyy."

Ja tosiaankin, Tapani Colonnan palatsista alkoi tulisoihtuja välähdellä ja aseellisia miehiä näkyi rientäen lähestyvän paikkaa.

"Lähtekää kotiinne rauhassa, ja jos huomenna tahi jonakin muuna teille sopivampana päivänä tahdotte kohdata minut yksin ja peitsi peistä vastaan, niinkuin keisarikunnan ritareilla on tapana; tahi joukko joukkoa, mies miestä vastaan, niinkuin Rooman tavat mieluummin vaativat, minä en ole väistävä — tuossa vakuutukseni."

"Jalosti puhuttu", sanoi Montreal: "ja jos valitsette jälkimäisen, minä teidän luvallanne olen ottava osaa seuraan."

Martino ei vastannut; hän otti ylös hansikkaan, pisti sen poveensa ja riensi kiireesti pois; mutta astuttuaan muutamia askeleita katua alas, hän kääntyi ympäri, ja heristäen nyrkkiänsä Adrianille, hän huusi, ääni väristen voimatonta raivoa — "uskollinen kuolemaan!"

Nuot sanat olivat Orsinin tunnuslauseita, ja mikä niitten aikaisempi merkitys lienee ollut, ne olivat kau'an sitten käyneet yleiseksi sananparreksi, merkitsemään heidän vihaansa Colonnoihin.

Adrian, koettaen saada pystyyn ja virkoamaan Ireneä, joka vielä oli tainnoksissa, jätti ylönkatsoen vastauksen Montrealin toimeksi.

"En epäile, signor", sanoi jälkimäinen kylmästi, "että olette uskollinen kuolemaan, sillä kuolema, Jumala tietää, on ainoa sitoumus, josta kekseliäätkään ihmiset eivät pääse luikertelemaan."

"Anteeksi, jalo ritari", sanoi Adrian, katsahtaen hoidettavastaan, "etten vielä kokonaan antaudu kiitollisuuteni valtaan. Olen tarpeeksi oppinut ritarillisuutta, tietääkseni että myönnätte ensimmäisen velvollisuuteni olevan täällä —"

"Hei, nainenko olikin riidan aiheena! Ei tarvitse minun kysyäkään, kumpi oli oikeassa, kun toinen panee kilpakosijaansa vastaan sellaisen ylivoiman kuin tuo lurjus."

"Erehdytte hiukan, herra ritari — minä vaan karitsan tempasin suden suusta."

"Omalle pöydällenne! Olkoon menneeksi!" vastasi ritari iloisesti.

Adrian hymyili arvokkaasti ja pudisti kieltäen päätänsä. Hän tosin oli hiukan hämillään asemastaan. Vaikka tavallisesti armastelijamiehiä, hän ei ollut halukas panemaan äskeistä, omanvoitonpyytämätöntä menettelyään alttiiksi väärinkäsityksille, eikä (sillä hänen tarkoituksensa oli pysyä kansan suosiossa) tahraamaan urhollisuudestaan nousevaa kaupunkilaisten ihastusta viemällä Irenen (jonka kauneuttakaan hän tuskin vielä oli huomannut) omaan asuntoonsa; eikä hänellä hänen nykyisessä tilassaan ollut muuta valittavaa. Neito ei näyttänyt elon merkkiä. Hän ei tiennyt hänen kodistaan eikä suvustaan. Benedetta oli kadonnut. Hän ei saattanut jättää häntä kadulle; hän ei saattanut luovuttaa häntä kenenkään toisen hoitoon; ja hänen uinuessaan hänen rinnallaan hän tunsi hänen jo kiintyvän häneen tuolla turvallisuuden tunteella, joka on ihmissydämelle niin suloista. Hän sentähden lyhyesti selitti ympärilleen kokoontuneille tilansa ja äskeisen kahakan syyn sekä käski soihtujen kantajat saattamaan häntä kotiin.

"Te, herra ritari", hän lisäsi kääntyen Montrealin puoleen, "ellei teillä jo ole hauskempaa asuntoa, suostutte, toivoakseni, tulemaan vieraakseni?"

"Kiitoksia, signor", vastasi Montreal pisteliäästi, "mutta minullakin ehkä on omat asiani toimitettavina. Hyvästi! Ensi tilassa käyn luonanne. Hyvää yötä ja hauskoja unia!

"Robers Bertrams qui estoit tora Mais à ceval estoit mult fors Cil avoit o lui grans effors Multi ot 'homes per lui mors."

[Kovaosainen mies mutta oiva ratsastaja oli Robert Bertram. Monet suuret työt hän teki ja moni ihminen sai surmansa hänen kädestään.]

Ja hyräillen tuota vanhaa provencelaista laulua "Roman de Rou", hän Rodolfin seurassa jatkoi matkaansa.

Rooman avara ala ja sen harva asutus vaikuttivat, että monet kaduista olivat aivan autiot. Korkeimmat ylimykset saattoivat täten omistaa laajoja rakennusryhmiä, jotka he linnoittivat, osaksi toinen toistansa, osaksi kansaa vastaan: heidän lukuisat sukulaisensa ja klientinsä asuivat heidän ympärillään, muodostaen täten erikseen pieniä, varustettuja kaupunkeja.

Melkein vastapäätä Colonnain pääpalatsia (joka oli hänen mahtavan sukulaisensa Tapanin oma) oli Adrianin asunto. Raskaasti aukenivat jykeät portit hänen lähestyessään: hän astui leveään porraskäytävään ja kantoi taakkansa erääseen huoneesen, jonka hänen kauneudenaistinsa oli varustanut tavalla, mikä siihen aikaan ei ollut yleinen. Muinaisia vartalo- ja rintakuvia oli ylt'ympäri; Lombardian kirjaillut silkkiverhot kaunistivat seiniä ja peittivät järeitä istuimia.

"Hei, valoa ja viiniä tänne!" huusi hovimestari.

"Jätä meidät kahdenkesken", sanoi Adrian intohimoisesti katsellen Irenen kalpeata poskea, nyt kirkkaassa valossa huomatessaan hänen koko kauneutensa; ja suloinen, mutta polttava toivo nousi hänen sydämeensä.

V Luku.

Kuvaus salaliittolaisesta ja salaliiton synnystä.

Yksinään, monenlaisilla papereilla peitetyn pöydän ääressä istui parhaassa ijässään oleva mies. Huone oli matala ja pitkä; useita muinaisia, rikkinäisiä kohokuvia ja typistyneitä vartalopatsaita oli sijoitettu pitkin seiniä ja niitten väliin, huiskin haiskin, ripusteltu lyhyitä miekkoja sekä suljetuita kypäriä, ajan hampaan kalvamia muistomerkkiä muinaisen Rooman miehuudesta. Aivan yläpuolella pöytää, jonka ääressä hän istui, virtaili kuunvalo korkeasta ja kapeasta akkunasta, joka upposi syvälle vankkaan seinään. Tämän ikkunan oikealla puolella olevaan komeroon, jota suojeli sivulle työnnettävä, nyt osittain syrjään siirretty ovi, joka, päättäen sen lujuudesta ja sitä peittävästä rautalevystä ilmaisi kuinka arvokkaita omistajan mielestä olivat sen kätkemät aarteet — oli järjestetty kolme-, neljäkymmentä nidosta, mitä silloin pidettiin melkoisena kirjastona, ja mitkä omistajan käsi oli työläästi jäljentänyt kuolemattomista alkuteoksista.

Nojaten poskeansa kättänsä vastaan, kulmat hieman rypistettyinä, huulet kovasti yhteen puserrettuina, tuo henkilö oli vaipunut mietiskelyihin, jotka olivat perin toisellaisia, kuin opiskelevan huolettomat unelmat. Kirkkaan ja tyynen kuutamon paistaessa hänen kasvoihinsa, se lisäsi juhlallista vakavuutta hänen piirteisinsä, jotka luonnostaan olivat arvokkaan ja ylevän näköiset. Sakea, tummanruskea tukka, jonka väri, harvinainen roomalaisissa, sanottiin johtuvan hänen polveutumisestaan teutoonilaisesta keisarista, aaltoili tuuheissa kiharoissa korkean ja laajan otsan yläpuolella; eikä kulmien syvämietteinen rypistyskään voinut pilata tuota piilevän voiman näkyä joka johtuu pitkästä silmien välistä, jolla Kreikan muinaiset kuvanveistäjät niin ihmeteltävästi saivat mielenlujuuden ja äänettömän käskemisvoiman ilmaistuksi. Mutta nuot piirteet eivät olleet valetut kreikkalaiseen, vielä vähemmin teutoonilaiseen kaavaan. Rautainen alaleuka, kotkannenä, vajahtanut poski ilmeisesti muistuttivat lujan roomalaisen rodun luonnetta, ja olisivat saaneet maalarin hänessä keksimään nuoremman Brutuksen sopivan mallin.

Kasvojen määrättyjä ulkopiirteitä ja lyhyttä, lujaa ylähuulta ei kätkenyt parta eivätkä viikset, joita silloin tavallisesti pidettiin, ja tämän henkilön ränsistyneissä muotokuvissa, joita vielä tavataan Roomassa, voitanee havaita jonkinlaista vivahdusta yleisesti tunnettuihin Napoleonin piirteisin; ei tosin kasvojen juonteissa, jotka roomalaisen kuvassa ovat synkemmät ja ulkonevammat, mutta tuossa ylevän ja tyynen voiman kuvaantumisessa, joka niin lähelti toteuttaa henkisen majesteetin ihanteen. Vaikka hän vielä oli nuori, nuoruudelle parhaimmin kuuluvat edut — kukoistus ja hehku, pullea poski, johon huoli ei vielä ollut viiltänyt vakojaan, täysi, voipumaton silmä ja vartalon viehättävä solakkuus — nämät eivät olleet tuon yksinäisen opiskelevan tunnusmerkkejä. Ja vaikka häntä hänen aikalaisensa pitivät erinomaisen kauniina, tuo mielipide olettavasti johtui vähemmän tuon etevämmyyden yleisemmistä käsitteistä, kuin vartalon pituudesta, jota siihen aikaan pidettiin suuremmassa arvossa kuin nykyään, sekä tuosta jalommasta kauneuden laadusta, jonka loi nero jo tavallisesti yksinkertaiseenkin muotoon leimattu vallitseva luonne — vielä harvinaisempi tuona raakana aikakautena.

Rienzin luonteesen (sillä tämän kertomuksen ensi luvussa lukijalle esitetty nuorukainen on jälleen hänen edessään kypsyneemmässä ijässä) oli tullut lujuutta ja pontevuutta jokaisella valtaan vievällä porraskivellä. Olipa olemassa muuan hänen syntymäänsä koskeva seikka, jolla lienee ollut suuri ja varhainen vaikutus hänen kunnianhimoonsa. Vaikka hänen vanhempansa elivät yksinkertaisissa ja alhaisissa oloissa, hänen isänsä oli keisari Henrik VII:n luonnollinen poika, ja varmaan oli vanhempain ylpeys syynä siihen, että Rienzi sai kasvatuksen harvinaisen lahjan. Tämä ylpeys siirtyneenä häneen itseensä — hänen polveutumisensa kuninkaasta kuiskattuna hänen korviinsa, piintyneenä hänen ajatuksiinsa kätkyeestä saakka — saattoi hänen jo varhaisimmassa nuoruudessaan pitämään itseään Rooman Signorien vertaisena, ja puolittain tietämättään pyrkimään heidän edelleen. Mutta kun Rooman kirjallisuus aukeni hänen tulisille silmilleen ja kunnianhimoiselle sydämelleen, hänet valtasi tuo kotimaan ylpeys, joka on sukuylpeyttä jalompi; ja hän teeskentelemättä, paitsi silloin kun viitattiin hänen syntyperäänsä, piti arvokkaampana olla roomalainen plebeiji, kuin teutoonilaisen kuninkaan jälkeläinen. Hänen veljensä kuolema ja hänen itse jo elämänsä vaiheet syvensivät hänen luonteensa vakavia ja mahtavia ominaisuuksia, ja vihdoin nuot tavattomat järjen ky'yt olivat kohdistetut yhteen tarkoitukseen — joka jyrkästi ja salaperäisesti uskonnolliselta ja samassa isänmaalliselta mieleltä sai pyhityksen näön, ja kävi kerrassaan velvollisuudeksi ja intohimoksi.

"Niin", sanoi Rienzi, katkaisten äkkiä mietteensä, "päivä on tulossa, jolloin Rooma on jälleen nouseva tuhastansa; oikeus on kukistava sorron; roomalaiset ovat jälleen kulkevat turvallisina muinaisella Forumillansa. Me olemme herättävät Caton masentumattoman hengen hänen unhoon joutuneesta haudastaan! Kerran vielä on kansa oleva Roomassa! Ja minä — minä olen oleva tämän triumfin välikappale — sukukuntani uudistaja! Minun ääneni on ensimmäisenä kohottava vapauden sotahuudon — minun käteni ensimäisenä sen lipun nostava — niin, sieluni korkeudesta minä jo näen kuin vuorelta uuden Rooman koittavan vapauden ja suuruuden; ja tuon mahtavan rakennuksen kulmakivessä on jälkimaailma lukeva minun nimeni."

Lausuessaan tuon ylevän kerskauksen, koko puhujan olento näytti sulavan hänen kunnianhimoonsa. Hän astui synkässä kammiossaan kevein ja nopein askelin, kuin ilmassa; hänen povensa kohoili, hänen silmänsä hehkui. Hän tunsi, että tuskin itse lempikään voi synnyttää hurmausta senkaltaista, jonka neitsyeellisessä ensi innostuksessaan tuntee isänmaanystävä, joka tietää itsensä rehelliseksi!

Kevyt kolkutus kuului ovelta, ja palvelija, yllään paavin väen käyttämä, komea liveri, astui sisään.

"Signor", sanoi hän, "herrani, Orvieton piispa on ulkona."

"Vai sellainen onnenkohtaus. Valoa tänne! Herrani, tämä on kunnia, jonka paremmin voin ymmärtää, kuin ilmi lausua."

"Haidjai, miekkoseni!" sanoi piispa astuen sisään ja tutunomaisesti istuutuen, "ei turhia kohteliaisuuksia kirkon palvelijain kesken; eikä se, sen vakuutan, milloinkaan ole kipeämmin tarvinnut uskollisia ystäviä kuin nykyään. Nämä jumalattomat mylläkät, nämät väkivaltaiset melskeet itse P. Pietarin kaupungin piirissä ja pyhäköissä ovat koko kristikunnan häpeäksi."

"Ja ovat vastedeskin olevat", sanoi Rienzi, "kunnes hänen pyhyytensä armollisesti suostuu pysyväisestä kiinnittämään istuimensa edeltäjiensä asuinpaikkaan ja ankaralla kädellä hillitsemään ylimysten liiallisuuksia."

"Voi poikani", haasteli piispa, "tiedäthän että nuot sanat ovat tuulenpieksemistä vain; sillä jos paavi täyttäisi sinun toivomuksesi ja muuttaisi Avignonista Roomaan, niin eipä, P. Pietarin veri auttakoon, hän hillitsisi ylimyksiä, vaan ylimykset hillitsisivät häntä. Sinä hyvin tiedät, että siihen asti kuin hänen siunattu edeltäjänsä, hurskas muistoltaan, teki tuon viisaan päätöksen, paeta Avignoniin, kristityn maailman isää, niinkuin monia muitakin isiä heidän vanhoilla päivillänsä, hänen tottelemattomat lapsensa olivat holhoomassa ja ohjaamassa. Etkö muista, kuinka itse jaloa Bonifaciusta, jolla oli suuri sydän ja rautaiset hermot, Orsinien esi-isät pitivät orjuudessa — kaikki hänen työnsä ja toimensa kävivät heidän tahtonsa mukaan — siksi kuin hän vangitun kotkan tavoin löi päänsä häkkinsä seinään ja kuoli? Puhut Rooman muistoista; ne muistot eivät paavia houkuttele."

"Kyllä", sanoi Rienzi lempeästi nauraen, "teillä herrani, on nykyään parhaimmat todistuskappaleet käsillä; ja minun on myöntäminen, että niin paljon mahtavuutta, väkivaltaisuutta ja riettautta kuin ylimyssäädyssä silloin löytyikin, sitä nyt siinä löytyy vielä enemmän."

"Minäkin", jatkoi Raimond, kiivastuen puhuessaan, "vaikka olen paavin virantoimittaja ja hänen hengellisen valtansa edustaja, sain vasta kolme päivää sitten kärsiä törkeän häväistyksen juuri tuolta Tapani Colonnalta, joka pyhältä istuimelta on aina saanut osakseen suurta mielensuosiota ja hellyyttä. Hänen palvelijansa tyrkkivät minun palvelijoitani keskellä katua, ja minä itse — minä kuningasten kuninkaitten edustaja — pakotettiin vetäytymään seinälle odottamaan, kunnes tuo harmaapää öykkäri oli vaeltanut ohitse. Eikä puuttunut herjaavia sanojakaan solvaamisen täydentämiseksi. 'Anteeksi, herra piispa', sanoi hän kulkiessaan ohitseni, 'mutta tiedättehän että tämän maailman välttämättömästi täytyy käydä toisen edellä!'"

"Uskalsiko hän mennä niin pitkälle?" sanoi Rienzi, kaihtaen kädellään kasvojaan, ja hänen huulillaan liehui omituinen hymy, joka tuskin ilmaisi hilpeyttä, vaikka se muita ilahutti, ja joka täydellisesti muutti hänen luonnosta synkkyyteen saakka ankarain kasvojensa luonteen. "Sitten on sinun aika, pyhä isä, niinkuin meidänkin, ryhtyä —"

"Mihinkä?" keskeytti piispa vilkkaasti. "Voimmeko me mitään? Karkota innottelevat unelmasi, palaja todellisiin oloihin, katsele tervejärkisesti ympärillemme. Mitä voimme me niin mahtavia miehiä vastaan?"

"Herrani", vastasi Rienzi vakavasti, "teidän arvoistenne signorein kova onni on se, ettette koskaan tunne kansaa ettekä tarkkoja ajan merkkejä. Niinkuin ne, jotka nousevat vuorten huipuille, näkevät pilvien leijailevan allansa verhoten tasangot ja laaksot heidän silmäykseltään; kun sitävastoin ne, jotka ovat vain hiukan pinnasta kohonneet, näkevät ihmisten liikkeet ja kodit; samoin tekin ylhäisestä asemastanne näette vain synkät ja sakeat usvat — kun minä alhaisemmalta paikaltani huomaan paimenten varustautuvan turvaamaan itseänsä ja laumaansa myrskyltä, jota nuot pilvet tietävät. Älkää antautuko epätoivoon, herrani, kärsivällisyydellä on määrätty rajansa — tämän rajan se on jo saavuttanut; Rooma odottelee vain tilaisuutta (se on pian tuleva, mutta ei äkkiä) noustakseen yhtä haavaa sortajiansa vastaan."

Kaunopuheliaisuuden suuri salaisuus on totisuudessa; Rienzin kaunopuheliaisuuden suuri salaisuus oli hänen innostuksensa mahtavuudessa. Hän ei milloinkaan puhunut sen tavoin, joka epäilee menestyksestä. Kenties, niinkuin useimmat miehet, jotka ryhtyvät korkeisin ja suuriin töihin, hänkään ei itse perinpohjin huomannut tiellä kohtaavia esteitä. Hän näki päämäärän selvänä ja kirkkaana, mutta henkensä näyssä hän jätti huomioon ottamatta polun mutkat ja mitan; näin hänen oman sielunsa syvä vakuutus vastustamattomasti leimautui toisiin. Hän vähemmän näytti lupaavan kuin ennustavan.

Orvieton piispaan, joka ei ollut ylen älykäs, mutta kylmäluontoinen, paljon kokenut mies, teki Rienzin tarmo voimallisen vaikutuksen; ehkäpä tosiaan sitä enemmän, kuin hänen oma ylpeytensä ja hänen omat intohimonsa olivat yllytetyt ylimysten röyhkeyttä ja vallattomuutta vastaan. Hän oli hetkisen vaiti, ennenkuin hän vastasi Rienzille.

"Mutta ovatko", hän kysyi vihdoin, "vain plebeijit nousemassa? Sinä tiedät kuinka raukkamaisia ja epäröiviä he ovat."

"Herrani", vastasi Rienzi, "päätä yhdestä ainoasta seikasta, kuinka lujasti minua ympäröitsevät ystävät, jotka eivät ole alhaista luokkaa; sinä tiedät kuinka korkea-äänisesti minä puhun ylimyksiä vastaan — minä mainitsen heitä nimeltä — minä uhmaan Savellia, Orsinia, Colonnaa, aivan heidän kuultensa. Luuletko että he antavat minulle anteeksi? Luuletko etteivät he, jos minulla olisi ainoastaan plebeijit varustusväkenäni ja kannattajinani, julkisesti, väkivaltaisesti olisi panneet minua kiinni — ettei minun suuni kauan sitten olisi ollut tukittu heidän vankilainsa komeroissa tahi saatettu haudan ikuiseen äänettömyyteen? Huomaa", hän jatkoi, kun hän, tarkastaessaan vikaarin kasvoja, huomasi tekemänsä vaikutuksen — "huomaa että halki koko maailman suuri vallankumous on alkanut. Vuosisatojen barbaarinen pimeys on murrettu; tieto, joka menneenä aikana teki ihmiset puolijumaloiksi, on kutsuttu uurnastansa; mahti, raakaa voimaa ylevämpi ja asestettuja miehiä voimallisempi, on työssä! olemme jälleen ruvenneet kunnioittamaan järjen kuninkuutta. Niin tuo sama mahti, joka muutama vuosi sitten kruunasi Petrarcan Capitolissa, jolloin se kahdentoista vuosisadan hiljaisuuden jälkeen sai nähdä ihanan triumfin, — joka synnyltään halvalle ja aseitten käyttämisestä tietämättömälle miehelle tuhlasi samoja kunnianosotuksia kuin ennen suotiin keisareille ja kuningasten voittajille — joka samaan kunnioitukseen yhdisti kilpailevat Colonnan ja Orsinin perheetkin — joka saattoi ylpeimmät patriicit kiistellen kantamaan tuon florensilaisen plebeijin pojan hännystä tai edes koskettamaan hänen purppuraiseen viittaansa, — joka vielä vetää Europan silmäykset matalaan Vauclusen mökkiin, — joka antaa halpasukuiselle oppineelle kaikkein tunnustaman oikeuden nuhdella tyranneja ja lähestyä rohkeissa rukouksissa itse kirkon isää! Niin, tuo sama mahti, joka, työskennellen läpi koko Italian, täristelee Venetsian oligarkiian vankkoja perustuksia [noin kahdeksan vuotta sen jälkeen Venetsian kansan kauan kytenyt viha puhkesi tuota kaikista oligarkiioista viisainta ja valppainta, Italian Spartaa vastaan, Marino Falieron salaliitossa]; joka Alppien tuolla puolen on herännyt silminnähtävään ja äkkinäiseen eloon Espaniassa, Saksassa ja Flandernissa, ja joka tuossa normannein miekan valloittamassa raakalaissaaressakin, jota urhoollisin elävistä kuninkaista hallitsee [Edvard III, jonka hallitessa paljoa yleisemmät kansallisuuden liikkeet alkoivat työskennellä, kuin seuraavan vuosisadan kuluessa. Sisälliset sodat käänsivät vaikutuksen vereksi. Tämä todellakin oli ympäri maailman aikakausi, joka kasvoi reheviä kukkia, mutta kypsymättömiä ja raakoja hedelmiä; — omituinen liike, jota seurasi yhtä omituinen hiljaisuus.], on synnyttänyt hengen, jota normanni ei voi tukahuttaa — kuninkaita, jotka hallitsevat, hallitaan — niin, tämä sama mahti joka paikassa on liikkeellä: se puhuu, se valloittaa hänenkin äänellään, joka on edessänne; se yhdistää asiaansa jokaisen, johon ainoakin valonsäde on tunkeutunut, jokaisen, jossa ainoakin jalo toivo voi syttyä! Tietäkää, herra vikaari, ettei Roomassa löydy ainoatakaan miestä paitsi itse sortajiamme — ainoatakaan miestä, joka on tavunkin oppinut muinaista kieltämme — jonka sydän ja miekka eivät olisi kanssani. Rauhalliset tieteitten viljelijät — nuot toisen luokan uljaat ylimykset — nouseva sukupolvi, laiskureita isiänsä viisaampi, ennen kaikkia, herrani, uskonnon alhaisemmat palvelijat, papit ja munkit, joita ylellisyys ei ole sokaissut, hekuma huumannut, joita kristikunnan äärettömäksi häpeäksi öin päivin solvaistaan kristittyjen pääkaupungissa, nämät — kaikki nämät — liittyneinä kauppiaan ja käsityöläisen kanssa murtumattomaan liittoon, odottavat vain merkkiä kaatumaan tahi voittamaan, elämään vapaina tahi kuolemaan marttyyreinä Rienzin ja maansa kanssa!"

"Puhutko täyttä totta?" sanoi piispa säpsähtäen ja nousten istualtaan. "Näytä sanasi todeksi, niin saat tietää että Jumalan palvelijat harrastavat yhtä paljon ihmisten onnellisuutta, kuin heidän maallikkoveljensäkin."

"Mitä minä sanon", vastasi Rienzi tyynemmällä äänellä, "sen minä voin todistaa! Mutta minä todistan sen vain niille, jotka ovat puolellamme."

"Älä minua pelkää", vastasi Raimond. "Minä hyvin tiedän, mitkä salaiset mielipiteet ovat hänen pyhyydellänsä, jonka valtuuttama ja edustaja minä olen, ja jos hän vain saisi nähdä patriicien vallan supistettuna sen lainmukaisiin ja luonnollisiin rajoihin, noiden röyhkeiden, jotka itse kirkon arvon ovat tehneet mitättömäksi, hän puristaisi kättä, joka veti tuon rajaviivan. Niin varma minä olen tästä, että jos onnistut, minä, hänen vastuunalainen mutta arvoton vikaarinsa, olen itse vahvistava menestyksen. Mutta varokaa julmuuksia; kirkko ei saa heikontua liittymällä rikoksellisiin."

"Oikein, herrani", vastasi Rienzi, "ja tässä uskonnon valtio-oppi on sama kuin vapauden. Päättäkää minun varovaisuudestani ja viivyttelemisestäni. Se, joka näkee kaikkien ympärillään olevan kärsimättöminä — itsensäkin yhtä paljon — eikä vielä anna merkkiä, odottaen hetkeä, hän varmaan ei menetä asiaansa varomattomuudesta."

"Kohta tästä enemmän", sanoi piispa, istuutuen jälleen. "Älä pelkää antaa minulle tietoja sen mukaan kuin tuumasi kypsyvät. Usko pois ettei Roomalla ole varmempaa ystävää kuin se, joka, ollen määrätty järjestystä suojelemaan, huomaa itsensä voimattomaksi vallattomuutta vastaan. Mutta kääntykäämme tämän luonasi käyntini tarkotukseen, joka kentiesi jossakin määrässä koskee näitä asioita, joita olemme keskustelleet… Sinä tiedät että kun hänen pyhyytensä uskoi sinulle nykyisen virkasi, hän käski sinun myöskin julistamaan hänen hyväntekeväisen aikomuksensa myöntää yleinen riemujuhla vietettäväksi Roomassa vuonna 1350 — oivallinen aikomus kahdesta syystä, jotka varsin hyvin tunnet: ensiksi, että jokainen kristitty, joka tähän tilaisuuteen tekisi pyhiinvaelluksen Roomaan, saisi täydellisen synninpäästön; ja toiseksi, koska, puhuaksemme aineellisesti, siten kokoontuneiden pyhiinvaeltajain tulva, hurskaan liikutuksen valtaamana, lahjoituksilla ja almuilla tuntuvasti kartuttaa pyhän istuimen tuloja, jotka, sivumennen sanoen, eivät nykyään ole kukoistavassa tilassa. Tämän sinä tiedät, rakas Rienzi."

Rienzi nyökkäsi myöntäväisesti päätään, ja pappi jatkoi:

"Näin ollen hänen pyhyytensä saa suurimmalla murheella huomata että hänen hurskaat tuumansa ovat menossa myttyyn: sillä niin julmat ja lukuisat ovat nykyään rosvot julkisilla, Roomaan vievillä teillä, että rohkeintakin toivioretkeläistä varmaan arveluttaa hieman matkaan ryhtyminen; ja ne, jotka tohtivat lähteä, ovat oletettavasti kristillisen seurakunnan köyhimpiä, — ihmisiä, joilla ei ole kultaa eikä hopeaa, ei kallisarvoisia uhrattavia muassaan ja joilla ei ole paljoa pelättävää rosvojen saaliinhimolta Tästä seuraa kaksi johtopäätöstä: toiselta puolen rikkailta — joilla, taivas tietää, ja niinkuin evankeliumissa selvästi sanotaan, on kipein syntein anteeksisaamisen tarve, riistetään tuo suloinen päästön tilaisuus; toiselta puolen kirkon raha-arkuista jumalattomasti ryöstetään nuot varat, jotka sen lasten innostus niihin epäilemättä kokoaisi."

"Ei mikään ole selvempää, arvoisa herra", sanoi Rienzi.

Vikaari jatkoi: — "Viisi päivää sitten sain kirjoituksen hänen pyhyydeltänsä; hän käski minua kuvaelemaan näitä kristikunnan kauheita vaaroja useille patriiceille, jotka ovat kirkon lainmukaisia alustalaisia, ja kehottamaan heitä ratkaisevasti ryhtymään maantierosvoja vastustamaan. Olen neuvotellut heidän kanssaan, mutta turhaan."

"Sillä juuri noitten rosvojen avulla ja heidän joukoistaan patriicit ovat miehittäneet palatsinsa toinen toistansa vastaan", lisäsi Rienzi.

"Aivan siitä syystä", jatkoi piispa. "Vieläpä rohkeni Tapani Colonna itse tunnustaa tuon. Täydellisesti heltymättä niin monen hurskaan sielun, ja lisätkäämme paavin rahaston, joka ei saa olla vähä-arvoisempi oikein ajattelevista miehistä, perikatoon joutumisesta, he kieltäytyivät astumasta askeltakaan rosvoja vastaan. Kuullos siis hänen pyhyytensä toista käskyä: — 'Jos ylimyksiltä ei lähde apua', hän sanoo viisaasti kuin profeeta, käänny Cola di Rienzin puoleen. Hän on rohkea ja Jumalaa pelkääväinen mies, sekä puheesi mukaan suuresti kansan arvossa pitämä; ja sano hänelle, että, jos hänen neronsa keksii keinon noitten Belialin poikain hävittämiseksi ja yleisten teitten rauhottamiseksi, suuresti ovat hänen ansionsa kohoavat — ikuinen on kiitollisuutemme velka oleva hänelle, ja mitä apua sinä ja istuimemme palvelijat voitte hänelle antaa, sitä älkää pidättäkö'."

"Sanoiko hänen pyhyytensä niin!" huudahti Rienzi. "Enempää en pyydä — minun on kiitollisuuden velka, koska hän on näin ajatellut palvelijastaan ja minulle uskonut tuon toimen; minä suostun siihen — minä kerrassaan vastaan menestyksestä. Mutta selittäkäämme tarkoin menettelylleni määrätyt rajat. Masentaakseni muurien ulkopuolella olevat rosvot, minun täytyy saada sisäpuolella olevat kurissa pysymään. Jos henkeni uhalla rupean puhdistamaan Rooman katuja rosvoista, onko minulla täydellinen vapaus menetellä rohkeasti, ratkaisevasti ja ankarasti?"

"Sellaisenhan menettelyn vaatii itse toimen luonto", vastasi Raimond.

"Silloinkin kun kohtelen päärikoksellisia — rosvojen suosijoita ylhäisimpiä itse ylimyksistä?"

Piispa oli vaiti ja katseli kiinteästi puhujaa kasvoihin. "Minä vielä kerran sanon", lausui hän vihdoin alentaen äänensä ja merkillinen paino sanoissa, "näissä rohkeissa yrityksissä menestys on ainoa hyväksyttävä. Menesty, niin annamme sinulle anteeksi kaikki — vieläpä —"

"Colonnan tahi Orsinin surmankin, jos oikeus sitä vaatii ja jos se olisi lainmukaista sekä seuraisi lain rikkomisesta!" lisäsi Rienzi vakavasti.

Piispa ei vastannut sanoin, mutta kevyt pään nyökkäys oli riittävä vastaus Rienzille.

"Herrani", sanoi hän, "tästä ajasta sitten on kaikki valmiina; vallankumouksen — järjestyksen, valtion uudistuksen — luen minä tästä hetkestä, tästä keskustelusta alkaneeksi. Tähän asti, tietäen ettei oikeus milloinkaan saa jättää suurimpia pahantekijöitä rankaisematta, minä olen epäröinnyt, peljäten että sinä ja hänen pyhyytensä ehkä pitäisitte sitä ankaruutena ja moittisitte häntä, joka täyttää lakia, rangaistessaan lain rikkojia. Nyt minä ymmärrän teidät paremmin. Kätenne, arvoisa herrani!"

Piispa ojensi kätensä; Rienzi tarttui siihen lujasti ja kohotti sen kunnioittaen huulillensa. Molemmat tunsivat että liitto oli vahvistettu.

Tämä keskustelu, jonka kertominen on kestänyt näin kau'an, oli todellisuudessa lyhyt; mutta sen aine jo loppui ja piispa nousi lähteäksensä. Talon ulkoportti aukeni, ja piispan palvelijajoukko nosti ylös soihtunsa, ja hän oli juuri kääntynyt Rienzistä, joka oli saattanut häntä portille, kun muuan nainen nopeasti riensi halki piispan saattojoukon, ja nähdessään Rienzin heittäytyi hänen jalkainsa eteen.

"Voi, rientäkää, herra! rientäkää, Jumalan rakkauden tähden rientäkää, muuten nuori signora joutuu ijäksi hukkaan!"

"Signora! — taivaan ja maan nimessä, Benedetta, kenestä puhut? — sisarestani — Irenestäkö? eikö hän ole kotona?"

"Voi, herra, — Orsinit — Orsinit!"

"Mitä heistä, puhu vaimo!"

Sitten hengästyneenä, usein keskeyttäen, Benedetta kertoi Rienzille, jonka lukija jo on tuntenut Irenen veljeksi, sen verran Martino di Porton seikkailusta, kuin hän oli nähnyt: kahakan lopullisesta päätöksestä hän ei tiennyt mitään.

Rienzi kuunteli äänetönnä; mutta hänen kasvojensa kuolon kalpeus ja hänen alahuulensa vavahdus ilmaisivat mielenliikutuksen, jota hän ei päästänyt kuuluville.

"Kuulette, herra piispa kuulette", sanoi hän Benedettan lopetettua ja kääntyneenä piispaan, jonka lähtöä kertomus oli viivyttänyt, "kuulette, millaista väkivaltaa Rooman asukkaat saavat kärsiä. Hattuni ja miekkani, paikalla! Herrani, antakaa anteeksi kiivauteni."

"Mihin on aikomuksesi?" kysyi Raimond.

"Mihin — mihin! Niin, minä unhotin, herrani, teillä oi ole sisarta, Ehk'ei teillä ole ollut veljeäkään! Ei, ei; yhden uhrin kuitenkin olen pelastava. Mihin, te kysytte — Martino di Porton palatsiin."

"Orsinin luokse yksin ja oikeutta saamaan?"

"Yksin ja oikeutta saamaan! En!" kiljasi Rienzi tarttuen miekkaansa, jonka palvelija oli tuonut hänelle, ja syöksyi talosta; "mutta yksi mies riittää kostamaan."

Piispa jäi hetkeksi miettimään. "Hän ei saa joutua turmioon", hän jupisi, "niinkuin helposti saattaa käydä, jos hän yksinään antautuu suden raivolle alttiiksi. Hei, pojat!" hän huusi; "eteenpäin soihdut! Nopeaan, nopeaan! Me itse — me paavin vikaari — ryhdymme asiaan. Rauhottukaa, hyvät ihmiset; nuoren signoranne saatte takasin. Eteenpäin — Martino di Porton palatsiin!"

VI Luku.

Irenen olo Adrian di Castellon palatsissa.

Niinkuin Kyyprolainen katseli kuvapatsasta, johon hän oli unelmainsa nuoruuden kuvannut, jolloin elollinen väri verkalleen alkoi puhjeta marmoriin, niin katseli nuori ja intohimoinen Adrian edessään uinuvaa, vähitellen eloon heräjävää impeä. Ja ehk'ei noitien kasvojen kauneus ollut ylevintä eikä häikäisevintä laatua, ehkä niitten hempeän ja rauhallisen luonteen monet saattoivat jättää varjoon, ei kuitenkaan joittenkuitten mielestä saattanut löytyä hurmaavampaa muotoa, ei milloinkaan toista, joka kaunopuheliaammin olisi kuvannut tuon selittämättömän ja neitsyeellisen ilmeen, jota Italian taide etsii malleistansa — jossa kainous kuvautuu ulkonaisesti, lempeys piilevänä; tuo sekä muodon että sydämen nuoruuden kukoistus, ennenkuin kummankaan ensimmäinen vieno ja suloinen tuores on lakastunut, jolloin lempikin, jonka tulisi olla tuon ijän ainoa rauhaton vieras, vielä on tunne vaan eikä, intohimo.

"Benedetta!" kuiskasi Irene, avaten vihdoin silmänsä ja luoden ne itsetiedottomasti hänen vieressään polvillaan olevaan — nuot eriskummalliset, elollisimmat silmät, joita saattaisi vuosikausia katsella tulematta milloinkaan tuntemaan niitten värin salaisuutta, niin vaihteli se terän laajentuessa — tummentuen varjossa ja kirkastuen valossa taivaan sineksi.

"Benedetta", sanoi Irene, "missä olen? Voi, Benedetta! Minä näin niin kauniin unen."

"Minäkin kauniin näyn", tuumi Adrian.

"Missä olen?" huusi Irene nousten vuoteelta. "Tämä huone — nämä verhot — Pyhä Neitsyt! vieläkö uneksun! — ja te, taivas — olettehan herra Adrian di Castello!"

"Onko tuo nimi, jota olet oppinut pelkäämään?" sanoi Adrian; "jos niin, minä hylkään sen."

Jos Irene nyt punastui, niin sitä ei vaikuttanut tuo hurja riemu, jonka vallassa hänen haaveksiva sydämensä oli saattanut ennustaa hänen kuuntelevan Adrian di Castellon lemmen ensimmäisiä sanoja. Mieletönnä hämmästyksestä — pelästyneenä oudosta paikasta, vieläpä kauhistuen ajatusta, että hän oli kahdenkesken hänen kanssansa, joka vuosikaudet oli ollut hänen haaveiluissansa läsnä — pelästys ja suru olivat ne tunteet, jotka hän enimmin tunsi ja jotka enimmin kuvaantuivat hänen kasvoillansa. Ja kun Adrian lähestyi häntä, niin huolimatta hänen äänensä ystävällisyydestä ja hänen katseensa kunnioituksesta, hänen pelkonsa, joka ei ollut vähempi sentähden, että se oli epämääräinen, lisääntyi; hän vetäytyi huoneen äärimmäiseen päähän, katseli hurjasti ympärilleen ja sitten, peittäen kasvonsa käsillään, puhkesi katkeraan kyyneltulvaan.

Heltyneenä noista kyyneleistä ja arvaten hänen ajatuksensa, Adrian hetkeksi luopui kaikista äskeisistä rohkeammista toiveistaan.

"Älä pelkää, suloinen neiti", hän sanoi vakavasti; "toinnu, minä rukoilen sinua; ei mikään vaara, ei mikään paha voi kohdata sinua täällä; tämä käsi sinut pelasti Orsinin väkivallasta — tämä katto on vaan ystävän suoja! Mainitse minulle, ihana ilmestys, nimesi ja asuinpaikkasi, niin kutsun palvelijani ja saatan sinut turvassa heti kotiisi."

Kenties kyynelten huojennus, vielä enemmän kuin Adrianin sanat, sai Irenen tointumaan ja käsittämään omituisen asemansa; ja kun hänen järkensä näin selvinneenä ilmaisi mitä hän oli velkaa hänelle, jota hänen unelmansa niin kauan olivat pitäneet kaiken ylevyyden ihanteena, hän pääsi itsensä valtijaaksi jälleen ja lausui kiitoksensa, ilmaisten suloa, joka ei ollut vähemmän voittava, ehkä siinä vielä oli osaksi hämminkiä.

"Älä kiitä minua", vastasi Adrian kiihkeästi. "Minä olen koskettanut käteesi — minä olen palkittu. Palkittu! ei, kaiken kiitollisuuden — kaiken ylistyksen minä olen velkaa!"

Punastuen jälleen, mutta varsin erilaisia tunteita, Irene hetkisen vaitiolon jälkeen vastasi: "Vielä suurempana, herrani, on minun velkaani pitäminen, teidän niin välinpitämättömästi siitä puhuessanne. Ja nyt, tehkää kiitollisuuteni täydelliseksi. En näe seuralaistani — sallikaa hänen saattaa minut kotiini; se on vain lyhyen matkan päässä tästä."

"Siunattu on sitten se ilma, jota olen tietämättäni hengittänyt!" sanoi Adrian. "Mutta seuralaisesi, neiti armahinen, ei ole täällä, hän pakeni, luullakseni, kahakan häiriössä, ja koska en tuntenut nimeäsi enkä ollessasi silloisessa tilassasi saanut tietää sitä huuliltasi, minun oli onnellinen pakko tuoda sinut tänne; — mutta minä olen oleva seuralaisesi. Älä, miksi tuo arka katse; minun väkeni myös on lähtevä mukaamme."

"Minun kiitokseni, jalo herra, ovat vähäarvoiset; veljeni, joka ei ole teille tuntematon, on kiittävä teitä soveliaammin. Saanko lähteä?" ja Irene puhuessaan oli jo ovella.

"Oletko niin kiihkeä pääsemään minusta?" vastasi Adrian suruissaan. "Voi! lähdettyäsi silmistäni, en näyttävä, kuin kuu olisi hyljännyt yön! — mutta on autuasta totella käskyjäsi, silloinkin kun poistavat sinut luotani."

Hieno hymy irroitti Irenen huulet, ja Adrian kuuli sydämensä lyönnin, kun hän tuota maahan luotua katsetta piti suotuisena enteenä.

Vastahakoisesti ja verkalleen hän kääntyi ovea kohden sekä kutsui palvelijoitaan. "Mutta", sanoi hän, heidän seisoessaan korkeassa porraskäytävässä, "sanot, armas neiti, että veljesi nimi ei ole minulle tuntematon. Taivas suokoon että hän olisi Colonnan ystävä."

"Hänen ylpeytensä", vastasi Irene kartellen, "Cola di Rienzin ylpeys on olla Rooman ystävien ystävä."

"Pyhä Neitsyt taivahinen! — onko veljesi tuo erinomainen mies?" huudahti Adrian, joka tuon kuullessaan näki salvan ilmaantuneen intohimonsa eteen. "Voi! Colonnassa, ylimyksessä hän ei näe mitään hyvää, ei silloinkaan kun sinun onnellinen pelastajasi, armas neiti, etsii hänen nuoruuden ystävyyttään!"

"Olette suuresti kohtuuton hänelle, herrani", vastasi Irene lämpimästi; "hän ennen kaikkia on mies, joka ihailee jalomielistä urhollisuutta, vaikkapa se ilmaantuisikin vaan Rooman alhaisimman naisen puolustuksessa — kuinka paljoa enemmän sitten, kun sitä osotetaan hänen sisarensa suojelemisessa."

"Ajat todellakin ovat surettavat", vastasi Adrian aatoksissaan, heidän nyt ollessaan aukealla kadulla, "kun miehet, jotka yhtä paljon murehtivat maansa surkeutta, epäluuloisina katselevat toisiansa: kun patriiceihin kuulumista pidetään kansan vainolaisiin kuulumisena, kun kansan ystävän nimellistä pidetään patriicein vihollisena; mutta tulkoon mitä tahansa, voi! salli minun toivoa, ihana neiti, etteivät mitkään epäilykset, mitkään eripuraisuudet karkoita sinun rinnastasi ainoata hellää muistoa minusta!"

"Voi! vähän, vähän tunnette minua", alkoi Irene ja lopetti äkkiä.

"Puhu! puhu jälleen! — mitkä säveleet tuo kateellinen vaikeneminen riisti sielultani! Et tahdo siis unohtaa minua? Ja", jatkoi Adrian, "me kohtaamme vielä toisemme? Me olemme Rienzin taloon menossa; huomenna käyn entisen toverini luona — huomenna saan nähdä sinut. Niinhän on oleva?"

Irenen äänettömyys oli hänen vastauksensa.

"Ja mainittuasi minulle veljesi nimen, tee se suloiseksi korvalleni lisäämällä omasikin."

"Minua kutsutaan Ireneksi."

"Irene, Irene! — salli minun kertoa se. Se on lempeä nimi, ja viihtyy huulilla, kuin se ei hentoisi luopua niiltä — sopiva nimi sinun kaltaisellesi."

Näin pitäen mieluisasti kuultua ylistyspuhettaan tuolla hehkuvalla kukkaiskielellä, joka tosin on ominaisempaa tuolle aikakaudelle ja etelän hienolle kohteliaisuudelle, mutta joka myöskin on kieli, jolla nuoruuden intohimoisuuden runollisuus kaikkina aikoina ja kaikissa maissa lausuu uhkuvan yltäkylläisyytensä sydämen puhuessa sydämelle. Adrian saatteli kotiinpäin kaunista turvattiansa, valiten sillävälin kiertävimmän ja pisimmän tien, joka juoni Ireneltä joko jäi huomaamatta tahi jonka hän ääneti soi anteeksi. Heidän näkyvissään oli jo katu, jonka varrella Rienzi asui, kun heidät äkki-arvaamatta saavutti tulisoihtuja kantava miesjoukko. Se oli Orvieton piispan seurue, joka palasi Martino di Porton palatsista, matkalla (mukanaan Rienzi) Adrianin asuntoon. He olivat edellisessä paikassa, Orsinia tapaamatta, palvelijoilta kuulleet kahakan päätöksen ja Irenen sankarin nimen, ja huolimatta Adrianin yleisestä armastelijan maineesta, Rienzi tarpeeksi tunsi hänen luonteensa ja hänen mielenlaatunsa jalouden, varmasti tietääkseen että Irene oli turvallisena hänen suojassaan. Voi! juuri tuossa henkilön turvallisuudessa usein on suurin sydämen vaara. Nainen ei koskaan vaarallisemmin rakasta, kuin silloin, kun se, joka häntä rakastaa, hänen tähtensä hillitsee itsensä.

Likistyneenä veljensä rintaan, Irene pyysi häntä kiittämään hänen pelastajaansa; ja Rienzi tuolla lumoavalla avomielisyydellä, joka niin hyvin sopii vaatimattomille, ja jota kaikkien, jotka tahtovat hallita ihmisten sydämiä, joskus tulee osata näyttää, läheni nuorta Colonnaa ja lausui hänelle kiitollisuutensa ja ylistyksensä.

"Olemme liian kauan olleet erotettuina, meidän täytyy jälleen tulla tuntemaan toisemme", vastasi Adrian. "Ole varma että minä pian kohtaan sinun."

Kääntyen jättämään Ireneä hyvästi, hän nosti hänen kätensä huulilleen ja puristaessaan sitä sen luistaessa hänen omastaan, pettyikö hän luullessaan että nuot suloiset sormet keveästi, tahdottomasti vastasivat puserrukseen?

VII Luku.

Lemmestä ja lempivistä.

Jos Romeon ja Julian lemmentarinaa käyttäen Shakespeare olisi vaihtanut näkymön, jolle se kuvaantuu, pohjoisempaan ilmanalaan, saattanemme epäillä, olisiko kerrassaan Shakespearenkään taito pystynyt sovittamaan meitä Julian intohimon äkkinäisyyteen ja voimaan. Ja sellaisenakin kuin se on, ei löytyne monta järkevissä ja tervemielisissä saarelaisissamme, jotka eivät rehellisesti myöntäisi, jos heiltä suoraan kysyttäisiin, pitävänsä moisten kova-onnisten Veronan lempeilijöitten rakkausjuttua ja heidän tultansa outona ja liioiteltuna. Mutta Italiassa on kuvaus tuosta yhden yön synnyttämästä tunteesta — mutta "voimallisesta kuin kuolema" — niin yleinen, että jokapäiväisimmissä oloissa tavataan samallaisia lukemattomia. Eri aikakausina ja eri ilmanaloissa lempi ihmeellisesti vaihtelee esiintymismuodossaan. Ja vielä tänä päivänäkin, Italian taivaan alla, moni halpa tyttö saattaa tuta Julian tunteet, moni yksinkertainen veitikka kilpailla Romeon kanssa liiallisuudessa. Pitkät temput ovat tuntemattomia tässä päivänpaisteisessa maassa, jossa ja josta minä nyt kirjoitan. Ei missään maassa kenties tavata niin yleisesti lempeä, syttynyttä ensi kohtauksesta, mikä Ranskassa on pilan, Englannissa epäluulon; eipä missään maassa myöskään lempeä, näin äkkiä syntynyttä, uskollisemmin säilytetä. Se mikä on mielikuvituksessa kypsynyt, puhkeaa kerrassaan intohimoksi, mutta sitä koko ajan sulostuttaa, tunteellisuus. Ja olkoon tämä minun ja heidän puolustuksensa, jos Adrianin lempi näyttää ennen aikojaan syttyneeltä, ja Irenen liiallisten haaveilujen hedelmältä — tuon puolustuksen he saavat ilmalta ja auringolta, esivanhempainsa tavoilta, esimerkin lempeältä tarttumiselta. Mutta heidän alistuessaan sydämiensä käskyille, tuossa oli jonkinlaista, vaikka salaista surua, — aavistusta, jolla ehkä oli sulonsa, vaikka siinä oli katkeruutta ja ilkeyttä. Syntyisin niin ylhäisestä suvusta Adrian tuskin saattoi uneksiakaan plebeijin sisaren kanssa solmittua avioliittoa; eikä Irene, tietämättömänä veljensä nousevasta kunniasta, rohjennut povessaan säilyttää muita toiveita, kuin olla lemmittynä. Mutta nämät vastakkaiset olot, jotka karkeammissa, varovaisemmissa, itsekieltävämmissä ja ehkäpä hyveisemmissä mielissä, jotka pohjolan taivaan alla varttuvat, olisivat, olleet aiheena moista rakkautta vastaan ponnistelemaan, vaan lisäsivät heidän rakkautensa tulta ja lujuutta vastuksillaan, joiden vetovoima on aina vaikuttanut romaaneihin. Heillä oli taajoja, vaikka lyhyitä kohtaamisen tilaisuuksia — ei aivan kahdenkesken, mutta ainoastaan suopean Benedettan läsnä ollen: milloin yleisissä puistoissa, milloin Rienzin taloa ympäröivien autioitten raunioiden keskellä. He antautuivat, tulevaisuudesta paljoa välittämättä, hetken hurmauksen autuuteen: he elivät vain päivä päivältä; heidän tulevaisuutensa oli ensi kerta, jolloin he kohtaisivat toisensa; tuon ajankäänteen takana heidän nuoruudenrakkautensa sumutkin sulkeutuivat pimeyteen ja varjoon, jota he eivät koettaneet läväistä; eivätkä he vielä olleet tulleet siihen tunteittensa ajankohtaan, jolloin heidän lankeemisensa vaara olisi ollut tarjona — heidän lempensä ei ollut vielä kulkenut siitä kultaisesta portista, jossa taivas loppuu ja maa alkaa. Kaikki oli heistä runollisuutta, epämääräistä, jalostettua — ei valtavaa, määrättyä, kuolevaista — kaipuuta. Katse — kuiskaus — hiljainen kädenpuserrus — enintään ensimmäiset, muutamat ja harvat, lemmen suudelmat — nuot olivat tuon tunteen ihmiselliset rajat, joka täytti heidän uudella elämällä, loi heihin ikäänkuin uuden sielun.

Adrianin harhailevat tunteet olivat kerrassaan kiintyneet ja kohdistuneet; hänen vienon impensä unelmat olivat heränneet elämään, joka vielä uneksui, mutta " todellisuuteen verhottuna." Kaikki kaiho ja voima, ja tunteitten tulva, jotka hänen veljessään puhkesivat isänmaallisuuden ja vallantavoittelemisen muotoihin, olivat Irenessä vienontuneet yhteen olomuotoon, yhteen sielun kohdistumiseen — lempeen. Mutta tässä näöltään niin rajotetussa ajatuksen ja toiminnan lajissa ei todellisuudessa ollut vähemmän ääretön tila, kuin hänen veljensä kunnianhimon monipolkuisella alalla. Yhtä hyvin oli hänellä valta ja vapaus kaikkiin ylevimpiin pyrinnöihin kuin meidän tomullemme on suotu. Samallainen oli hänen haaveksiva intonsa epäjumalaansa; samallainen, jos hän olisi ollut samoin koeteltu, olisi ollut hänen jalomielisyytensä, alttiiksiantavaisuutensa — suurempi varmaan hänen rohkeutensa; vieroittumattomampi hänen jumaloimisensa; tahrattomampi itsekkäisistä tarkotuksista ja likaisista näkökannoista. Ajan vaiheet, kova onni, kiittämättömyys olisivat jättäneet hänet samaksi! Mikä valtio voisi kukistua, mikä vapaus masentua, jos miesten meluisan isänmaallisuuden into olisi yhtä puhdas kuin naisen rakkauden hiljainen lainkuuliaisuus.

Heissä kaikki oli nuorta! — sydän turmeltumaton, kuihtumaton — tuota elämän elämäntäyteläisyyttä ja uhkuvaisuutta, jossa on jotakin jumalallista. Tuossa ijässä, jolloin näyttää kuin emme koskaan voisi kuolla, kuinka kuolematonta, kuinka ikäänkuin jumalallisesta nuoruudesta kuohuvaa ja valtavaa on kaikki mitä sydämemme luopi! Meidän oma nuoruutemme on kuin itse maa, jolloin se täytti metsät ja vedet jumaluuksilla, jolloin elämä solui hekumassa, mutta synnytti vaan kaunista, — kaikki sen runollisuuden muodot — kaikki sointuisuudet, Arkaadian ja Olympian säveleet! Kulta-aika ei koskaan lopu maailmasta; se vielä on olemassa ja on oleva siksi kuin lempeä, terveyttä, runollisuutta ei enään ole; mutta vain nuorilla!

Kun näin viivyn, vaikka vaan hetkisen tässä välinäytöksessä tuota draamaa, jossa miehekkäämpiä kuin lemmen intohimoja kehittyy, niin syynä siihen on aavistukseni, että sellaista tilaisuutta on minulla vain harvoin oleva. Kun viivyn Irenen ja hänen salaisen lempensä kertomuksessa mieluummin, kuin että antaisin tapausten kuvata ne paremmin kuin tekijän sanat pystyvät, niin syynä siihen on tietoni, että tuo rakastava ja rakastettava henkilö niin kauan kuin mahdollista on pysytettävä ennemmin varjona kuin muotokuvana — jonka rohkeammat henkilöt ja uhkeammat värit jättävät takaloon, niinkuin sellaisten luonteiden tavallinen osa on; jonka läsnäolo pikemmin tunnetaan, kuin nähdään, joka liittyy kokonaisuuden sopusointuisuuteenkin vaan tuolla syrjäisellä ja vaatimattomalla paikallaan.

VIII Luku.

Intomies järkimiehen arvostelemana.

"Sinä olet minulle kohtuuton", sanoi Rienzi lämpimästi Adrianille, heidän istuessaan kahden kesken, pitkän keskustelun loppupuolella; "minä en näyttele pelkän kansanvillitsijän osaa; minä en hämmennä syvyyksiä siinä tarkotuksessa, että minun menestykseni pohjarupa nousisi pinnalle. Niin kauan ovat ajatukseni hautoneet menneisyyttä, että minusta näyttää kuin olisin käynyt osalliseksi siitä — kuin ei minulla olisi erinäistä olemusta. Minä olen koonnut koko sieluni yhteen ainoaan intohimoon, — ja sen päämäärä on Rooman uudistus."

"Mutta millä keinoin?"

"Herrani! herrani! On olemassa vain yksi kansan suuruuden uudistamiskeino — se on vetoaminen itse kansaan. Ei ole ruhtinaitten ja ylimysten vallassa tehdä valtiota pysyväisesti kunniakkaaksi, he itse kohoavat, mutta he eivät saa kansaa nousemaan mukanansa. Jokainen suuri uudestasyntyminen on syvien kansakerrosten yleinen liike."

"Ei", vastasi Adrian, "sitten olemme lukeneet historian eri lailla. Minusta kaikki suuret uudestasyntymiset näyttävät muutamien harvojen työltä, jonka kansanjoukko ääneti on hyväksynyt. Mutta älkäämme kiistelkö eri koulujen tavoin. Sanot ääneen että mahtava käänne on lähellä; että hyvät olot ( buono stato ) saadaan toimeen. Mitenkä? missä ovat aseenne? — sotamiehenne? Ovatko ylimykset vähemmän voimallisia kuin ennen? onko roskaväki pelottomampi, vakavampi? Taivas tietää etten puhu säätyni etuluulojen nojalla — minä itken maani alennusta! Minä olen roomalainen, sen takia minä unhotan olevani ylimys. Mutta minä kauhistun myrskyä jonka tahdotte niin uhkarohkeasti nostaa. Jos teidän kapinanne onnistuu, se on oleva väkivaltainen: se ostetaan verellä — kaikkien Rooman ylevinten nimien omistajain verellä. Tekonne tarkottaa toista Tarqvinien karkotusta, mutta se on enemmän näyttävä toiselta Sullan proskriptsioonilta. Verilöylyt ja kapinat eivät milloinkaan tasota rauhan tietä. Jos, toiselta puolen, ette onnistu, Rooman kahleet ovat ijäksi umpeen taotut: onnistumaton pakoyritys on vaan orjan lisätyn rääkkäyksen veruke."

"Mitähän sitten, herra Adrian, tahtoisitte meidän tekemään", sanoi Rienzi, huulilla tuo omituinen, ivallinen hymy, jonka ennen olemme huomanneet. "Odotammeko kunnes Colonna ja Orsini herkeävät kiistelemästä? Pyydämmekö Colonnalta vapautta ja Orsinilta oikeutta? Hyvä herra, emme voi ylimyksiä vastustaessamme vedota ylimyksiin. Me emme saata pyytää heitä supistamaan valtaansa, meidän on uudistaminen tämä valta itsellemme. Olkoon tuo yrityksemme vaarallinen — mutta me uskallamme sen Forumin muistomerkkien keskellä: ja jos tuhomme on tuleva — me kaadumme esi-isillemme arvokkaalla tavalla! Teidän ovat korkeat sukuperät, sointuvat arvonimet, laajat alueet ja puhutte teidän muinaisesta kunniastanne! Meilläkin — meillä Rooman plebeijillä on omamme! Meidän isämme olivat vapaita! missä on perintömme? ei myyty — ei lahjoitettu: vaan varasteltu meiltä, milloin kavaluudella, milloin väkisin viety — nukkuessamme näpistelty meiltä, tahi raa'asti väännetty käsistämme hätähuudoistamme ja vastaanponnistuksistamme huolimatta. Herrani, me vaan pyydämme laillista perintöämme takasin itsellemme; itsellemme — ei, teidän laitanne on samoin; teidän vapautenne on samoin mennyt. Uskallatteko asua isäinne talossa torneitta, varustuksitta, palkattujen salamurhaajien miekoitta? uskallatteko käydä kadulla pimeässä aseitta ja seurueitta? Totta kyllä, te ylimys voitte antaa samalla mitalla takasin, vaikka me emme tohdi. Te vuorostanne saatte harjoittaa julmuutta ja vääryyttä takasin, mutta korvaako väkivalta vapautta? Te olette saanut niistä loistoa ja voimaa — mutta samallaisten lakien turva olisi parempi lahja. Voi, vaikka minä olisin teidän sijassanne — vaikka minä olisin Tapani Colonna itse, minä janoisin, niin yhtä polttavasti kuin nytkin, tuota vapaata ilmaa, jota ei ole kansalaisiani vastaan nostamien! muurien ja vallitusten takana, vaan avaran taivaan alla, lain hiljaisen kaitselmuksen eikä laihan pelon ja onttosilmäisten epäluulojen, vihatun vallan seuralaisten turvissa. Tyranni luulee olevansa vapaa, kun hänellä on orjia käskettävinään; alhaisin vapaan valtion talonpoika on häntä vapaampi. Voi, herrani, jospa sinä — urhoollisin, jalomielisin, valistunein — sinä melkein ainoa säädystäsi, joka tunnet että meillä on ollut isänmaa — voi jospa sinä, joka voit ottaa osaa kärsimyksiimme, taistelisit kanssamme niitten auttamiseksi!"

"Sinä tahdot sotaa Tapani Colonnaa, heimolaistani vastaan, ja vaikka olen vaan vähän katsellut häntä, enkä, totta puhuakseni, pidä häntä aivan suuressa arvossa, niin hän on sukumme ylpeys — kuinka minä voin liittyä sinuun?"

"Hänen henkensä on oleva turvassa, hänen omaisuutensa turvassa, hänen arvonsa turvassa. Mitä vastaan me sodimme? Hänen valtaansa tehdä muille vääryyttä."

"Jos hän huomaisi, että sinulla on voimaa sanojesi takana, hän vähemmin armahtaisi sinua."

"Eikö hän sitä ole huomannut? Eivätkö kansan huudot ilmaise hänelle että minä olen mies, jota hänen tulisi peljätä? Rakentaako hän — tuo varovainen, kavala, perinpohjainen — rakentaako hän linnoituksia ja pystytteleekö hän torneja, huomaamatta niitten harjalta tuota mahtavaa rakennusta, jonka minäkin olen valmistanut?"

"Sinäkö! mihin Rienzi?"

"Rooman sydämiin! Eikö hän sitä huomaa?" jatkoi Rienzi. "Ei, ei; hän — kaikki, koko hänen sukunsa on sokea. Eikö ole?"

"Varmaan sukulaiseni ei vähääkään usko sinun valtaasi. Vieläpä hän kolme päivää sitten vakavasti sanoi, että hän mieluummin tahtoo että sinä puhuttelet kansaa kuin kristikunnan paras pappi; sillä muut puhujat muka villitsevät rahvaan, eikä kukaan saa sitä niin rauhottumaan ja hajaantumaan kuin sinä."

"Ja minä sanoin häntä perinpohjaiseksi! Eikö taivas rauhota ilmaa, silloin kun se on myrskyyn puhkeamaisillaan? Kyllä, herrani, minä ymmärrän. Tapani Colonna halveksii minua. Minä oleskelin" — (tässä, hänen jatkaessaan, syvä puna verhosi hänen poskensa) — "sinä muistat sen, nuoruuden päivinäni, hänen palatsissaan ja huvittelin häntä sukkelilla puheilla ja keveillä sananparsilla. Vieläpä — ha, ha! — hän joskus hauskasti kehuen, kutsui minua houkkiokseen — vekkulikseen! Minä kärsin hänen loukkauksensa: minä kumarsin hänen kädentaputuksilleen. Minä tahdoinkin kärsiä tuon saman rangaistuksen, alentua tuohon samaiseen häpeään, samassa tarkotuksessa, samoista syistä. Mikä oli tarkotusperäni? Osaatko sen sanoa? Et. Minä kuiskaan sen sinulle: se oli — Tapani Colonnan ylönkatse. Tämä ylönkatse suojeli minua siksi, kun suojelus ei enään ollut tarpeen. Minä halusin etteivät patriicit pitäisi minua peljättävänä, saadakseni rauhaisa ja epäluuloista vapaana vaeltaa tietäni kansan keskuudessa Sen minä olen tehnyt; nyt viskaan naamarin syrjään. Jos olisin Tapani Colonnan kanssa kasvoista kasvoihin, minä tänä hetkenä saattaisin sanoa hänelle, että minä uhmaan hänen kiukkuaan, että minä nauran hänen vankikomeroilleen ja asestetuille miehilleen. Mutta jos hän pitää minua samana Rienzinä kuin ennen, pitäköön; minä saatan odottaa hetkeäni."

"Mutta", sanoi Adrian, viivytellen vastaamistaan toverinsa rohkeaan puheesen, "sano, mitä vaadit kansalle, välttääksesi vetoamista sen intohimoihin? — se on tietämätön ja oikullinen, sinä et saata vedota sen järkeen".

"Minä vaadin täyden oikeuden ja täyden turvallisuuden kaikille ihmisille. En ole tyytyvä vähempään myönnytykseen. Minä vaadin että ylimykset riisuvat linnoituksensa, hajottavat aseelliset seuralaisjoukkonsa, ettei korkean sukuperän vuoksi jätetä rikoksia rankaisematta, etteikä muusta etsitä suojaa kuin yleisen lain turvasta."

"Turha toivomus!" sanoi Adrian. "Pyydä sellaista, johon saatetaan suostua."

"Ha, ha, ha!" vastasi Rienzi, nauraen katkerasti, "sanoinhan että on suotta pyytää lakia ja oikeutta ylhäisiltä! Saatatteko moittia minua, jos etsin sitä muualta?" Sitten muuttaen äkkiä äänensä hän lisäsi juhlallisen vakavana — "valveilla oleva näkee pettäviä ja turhia näkyjä, mutta uni on usein mahtava ennustaja. Unessa taivas on salaperäisessä yhteydessä luomiensa kanssa, sekä johdattaa ja tukee välikappaleitaan sillä polulla, johon sen kaitselmus on ne ohjannut."

Adrian ei vastannut mitään. Tämä ei ollut ensi kerta, kun hän huomasi että Rienzin mahtavaan henkeen liittyi syvä, salaperäinen taika usko. Ja tämä seikka sai vielä enemmän nuoren ylimyksen, joka, vaikka hän olikin hurskas, ei paljoa pitänyt lukua aikansa tavattomasta herkkäuskoisuudesta, epäilemään tuon haaveksijan tuumien menestystä. Tässä hän suuresti erehtyi, vaikka hänen erehdyksensä olikin maallisen viisaan. Sillä ei mikään niin innostuta ihmisen rohkeutta, kuin hurskas usko siihen, että se on jumalallisen viisauden välikappale. Kosto ja isänmaanrakkaus yhtyneinä yhteen, nerokkaasen ja kunnianhimoiseen mieheen — siinä se Arkimeeden vipu, joka uskonvimmasta ottaa maailman ulkopuolelta sen kiinteän pisteen, josta se panee maailman liikkeelle. Järkimies saattaa hallita valtakuntaa, mutta vaan innostunut voi sen uudesta synnyttää — tahi kukistaa.

IX Luku.

"Kun kansa näki taulun, niin jokainen ihmetteli."

Kauppatorille, aivan Capitolin edustalle, oli kokoontunut suuri väkijoukko. Jokainen koetti päästä toisensa edelle ja tavoitella erästä paikkaa, jonka ympärillä taajimmin tunkeiltiin.

"Corpo di Dio!" sanoi eräs tavattoman suurirunkoinen mies, tunkien eteenpäin aimo laivan lailla, joka halkaisee ärjyvät aallot oikealle ja vasemmalle, keulastansa, "tämäpä kuumaa työtä; mutta mitä Pyhän Äidin nimessä te noin tunkeilette? Ettekö näe, herra Ribald, että oikea käsivarteni on estetty, kääritty ja kapaloittu, niin että olen saamaton kuin rintalapsi, ja sentään puskette minua kuin vanhaa seinää."

"Voi Cecco del Vecchio; — hyvä mies, me teemme tietä sinulle — olet liian pikkunen ja heikko väkijoukossa mihinkään pääsemään. Tule minun turviini!" sanoi muuan neljän jalan pituinen kääpiö, katsellen ylös jättiläiseen.

"Todella", sanoi pelottava seppä silmäillen ympärillään olevaa rahvasta, joka ääneensä nauroi kääpiön tarjoumusta, "me kaikki tarvitsemme turvaa, suuret ja pienet. Mitä te nauratte apinat? — te ette kumminkaan ymmärrä vertauksia."

"Ja sentään olemme tulleet vertausta katsomaan", sanoi joku joukosta hymyillen.

"Hyvää päivää, signor Baroncelli", vastasi Cecco del Vecchio, "te olette kunnon mies ja rakastatte kansaa; tekee sydämelle hyvää nähdä teitä. Mistä kaikki tämä melu?"

"Kun paavin notaari on asettanut suuren kuvataulun torille, ja katselijat sanovat sen tarkottavan Roomaa; ja he hautovat aivojaan, tänä kuumana päivänä, saadakseen arvoituksen selville."

"Ohoh!" sanoi seppä hyökäten eteenpäin niin kiivaasti, että puhuja jäi kauas jälelle; "jos Cola di Rienzillä on tekemistä tuossa asiassa, minä murran vaikka kalliot, päästäkseni perille."

"Paljon me kuvista kostumme", sanoi Baroncelli ivallisesti ja kääntyi vierikumppaneihinsa, mutta kun ei kukaan kuullut häntä, tuo kansanyllyttäjä, mukamas, alkoi suutuksissaan pureskella huultansa.

Puoleksi tukahutettuja valituksia ja kirouksia kuului sivulle työnnettyjen miesten suusta sekä kovaäänistä torumista ja kimakoita huudahduksia naisten puolelta, joitten hameita ja päähineitä ei suuria surkeiltu, kun roteva seppä raivasi tiensä eräälle kahleilla ympäröidylle aukealle paikalle, jonka keskelle oli asetettu mahdottoman suuri kuvataulu.

"Kuinka se on tuohon tullut?" huudahti joku; "minä olin ensimmäisinä torilla."

"Me äkkäsimme sen siinä päivän koettaessa", sanoi eräs hedelmäinmyyjä, "eikä ketään ollut saapuvilla."

"Mutta mistä päätätte Rienzin olevan tuossa osallisena?"

"Kukas muu!" vastasi parikymmentä ääntä.

"Totta kyllä! Kukapa muu?" virkkoi seppä. "Uskallanpa vannoa että tuo hyvä mies on kuluttanut koko yön sitä itse maalatessaan. P. Pietarin veri avita se on liiton korea. Mitä se kuvaa?"

"Se on arvoitus", sanoi muuan miettiväinen kalaeukko, "jospa sen saisin selville, kuolisin autuaana."

"Varmaan se on jotakin vapautta tai veroja koskevaa", sanoi Luigi, teurastaja, nojaten kahleisin. "Voi jos kaikki menisi Rienzin pään mukaan, jokaisella köyhälläkin olisi lihamöykky padassa."

"Ja tarpeeksi leipää", lisäsi eräs kalpea leipuri.

"Älkää turhianne! Leipää ja lihaa — joka miehellä sitä on — mutta mitä viiniä ihmisparat juovat! Ei uskalla kukaan ryhtyä viinitarhainsa hoitoon", sanoi muuan viininviljelyä.

"Hei, tuolla tulee mestari Pandulfo di Guido! antakaa tietä mestari Pandulfolle; hän on oppinut mies; hän on suuren notaarin ystävä; hän on selittävä meille kuvan, tehkää tietä, tehkää tietä!"

Verkalleen ja sävyisenä Pandulfo di Guido saapui kahleitten luo, rauhallinen, hyvinvoipa, rehellinen tiedemies, jota ei muu kuin ajan vallattomuus olisi saanut liikkeelle hänen hiljaisesta talostaan ja lukukammiostaan. Hän katseli kauan ja tarkkaan taulua, jonka uudet ja kosteat värit vielä kiilsivät; se oli maalattu jotakuinkin tuon elpyvän taiteen tapaan, jonka, tosin jyrkät ja kankeat, piirteet olivat siihen aikaan yleiset ja jonka paljoa korkeammassa muodossa näemme seuraavan miespolven aikana elävän Peruginon tauluissa. Kansa tungeskeli suu auki oppineen ympärillä, kääntäen silmänsä milloin tauluun, milloin Pandulfoon.

"Ettekö ymmärrä", sanoi vihdoin Pandulfo, "tämän kuvan selvää ja kouraantuntuvaa tarkotusta? Katsokaa, kuinka maalari on kuvannut eteenne aavan ja myrskyisen meren — nähkää, kuinka se aaltoilee —"

"Puhukaa kovemmin — kovemmin!" kiljui kärsimätön rahvas.

"Hiljaa!" huusivat ne, jotka olivat aivan Pandulfon vieressä, "arvoisan signorin puheen kuulee varsin hyvin".

Sillävälin jotkut sukkelimmat riensivät erääsen myymäsuojaan ja kantoivat sieltä järeän pöydän, jolle he pyysivät Pandulfon nousemaan ja puhumaan kansalle. Kalpean oppineen, vastahakoisesti ja hämillään, sillä hän ei ollut harjaantunut puhuja, oli suostuminen; mutta luodessaan silmänsä laajaan ja äänettömään kansajoukkoon, hänen oma syvä myötätuntoisuutensa heidän asiaansa innostutti ja rohkaisi häntä. Salama välähti hänen sumastaan, hänen päänsä, joka tavallisesti oli rinnalle vaipuneena, sai pystyisen ja uljaan ryhdin.

"Te näette edessänne olevassa taulussa" (hän alkoi jälleen) "mahtavan ja myrskyävän meren: sen aalloilla te huomaatte viisi laivaa; neljä niistä on jo haaksihylkynä — mastot poikki, aallot tunkeilevat läpi halenneittein laitoin, niillä ei enää ole apua eikä toivoa: jokaisessa näistä laivoista on naisen ruumis. Ettekö näe kalpeista kasvoista ja mustanpuhuvista jäsenistä kuinka uskollisesti taituri on kuvannut kalman karvan ja kauhun? Jokaisen laivan alla on sana, joka sovelluttaa vertauksen todellisuuteen. Tuolla te näette Karttaagon nimen; muut kolme ovat Troija, Jerusalem! ja Babyloni. Näillä neljällä on yhteinen päällekirjoitus, 'Häviömme syy oli laittomuus.' Kääntäkää nyt silmänne meren keskelle — siellä te näette viidennen laivan, jota aallot viskelevät, masto poikki, peräsin tiessään, purjeet repaleina, mutta se ei ole vielä hylkynä niinkuin toiset, vaikka se pian siksi saattaa tulla. Sen kannella on polvillaan murhepukuinen nainen; katsokaa tarkoin hänen kasvoillaan kuvautuvaa surua, — kuinka nerokkaasti taiteilija on saanut sen syvyyden ja epätoivon ilmaistuksi; hän ojentaa rukouksessa käsiänsä, hän anelee taivaan ja teidän apuanne. Huomatkaa nyt päällekirjoitus — 'Tämä on Rooma!' — Niin, teidän isänmaanne puhuu teille tässä vertauskuvassa!"

Väkijoukko aaltoili sinne tänne, ja syvä murina alkoi voittaa hiljaisuuden, joka siihen asti oli vallinnut.

"Nyt", jatkoi Pandulfo, "kääntäkää katseenne taulun oikeaan reunaan, niin saatte huomata rajuilman syyt — saatte nähdä, miksi viides laiva näin on joutunut perikadon partaalle, ja sen sisaret näin kärsineet haaksirikon. Katsokaa neljää eri lajia eläimiä, jotka hirmuisista kidoistaan syytävät tuulet ja myrskyt, jotka rääkkäävät ja kiduttavat merta. Ensimmäisinä ovat jalopeurat, sudet ja karhut. Nämät, niinkuin kirjoitus osottaa, ovat valtion laittomat ja julmat herrat. Niitä lähinnä ovat koirat ja siat — ne ovat huonot neuvonantajat ja loisina eläjät. Kolmansina näette louhikäärmeet ja ketut — ne ovat väärät tuomarit ja petolliset virkamiehet ynnä ne, jotka myyvät oikeutta. Neljänneksi, jäniksillä, vuohilla ja apinoilla, jotka puolestaan lisäävät myrskyä, te oivallatte, kirjoituksen mukaan, tarkotettavan tavallisia varkaita, murhamiehiä, raiskaajia ja rosvoja. Oletteko vielä sokeita, oi roomalaiset! vai oletteko kuvan arvoituksen perillä?"

Etäällä vankoissa palatseissaan Savellit ja Orsinit kuulivat: noitten huutojen kai'un, jotka olivat vastauksena Pandulfon kysymykseen.

"Mutta oletteko toivottomia!" jatkoi oppinut huutojen tauottua, äänensä ensi värähdyksellä katkaisten huomautukset ja lausunnot, joita jokainen oli kääntynyt tekemään vierikumppanilleen. "Oletteko toivottomia? Eikö taulu, joka paljastaa murheenne, lupaa lainkaan sovitusta? Nähkää, tuon kiukkuisen meren yläpuolella taivaat aukenevat ja Jumalan kaikkivaltius astuu alas kirkkaudessaan, kuin tuomiolle; ja Jumalan henkeä ympäröivistä säteistä kaksi säkenöivää miekkaa ulkonee ja näiden miekkojen päällä, vihastuneina mutta pelastajina seisoo kaksi suojeluspyhimystänne — kaksi voimallista kaupunkinne vartijaa! Hyvästi Rooman kansa! Arvoitus on selitetty!"

X Luku.

Karkea henki heräjää, joka sittemmin poistaa lumouksen.

Sillä aikaa kuin tuo eloisa näytelmä näyteltiin Capitolin edustalla, sen sisällä, eräässä palatsin huoneustossa, istui tämän kiihotuksen syy ja alkuunpanija. Äänettömien kirjuriensa seurassa Rienzi näkyi antautuneen kutsumuksensa kärsivällisyyttä kysyviin, perinpohjaisiin valmistuksiin. Kun väkijoukon murina ja humu, huudot ja melske vyöryivät hänen huoneesensa, hän ei näyttänyt pitävän niistä väliä eikä hetkeksikään nousevan työstään. Koneen järkähtämättömin säännöllisyyksin hän merkitsi isoon kirjaansa aikansa selvillä ja siroilla kirjaimilla noita langettavia lukuja, jotka paremmin kuin pitkät puheet ilmaisivat hänelle kansan kärsimät petokset ja antoivat hänen käteensä tosi-asiain aseen, jota vääryyden on niin vaikea sivuuttaa.

"Sivu 2, nidos B", sanoi hän asioitsijan tyynellä äänellä kirjureilleen, "katsokaapas suolaverotuloja; osasto N:o 3 — hyvä, hyvä. Sivu 9, nidos D minkä summan on Vescobaldi, kantomies, ilmottanut? Mitä! kaksitoistatuhatta floriinia? — ei enempää — tunnoton konna!" (Tässä kuului ulkoa korkea huuto "Pandulfo — kauan eläköön Pandulfo!") "Pastrucci, ystäväni, pääsi pyörii; kuuntelet tuota melua — oleppas hyvä ja laske vaan summat niinkuin käskin. Santi, paljonko Antonio Tralli on jättänyt sisään?"

Keveä kolkutus kuului ovelta, ja Pandulfo astui sisään.

Kirjurit jatkoivat työtänsä, pikaisesti katsahtaen kalpeaan, kunnianarvoiseen tulijaan, jonka nimi heidän suureksi kummastukseksensa näin oli käynyt kansan huudoksi.

"Hei, ystäväni", sanoi Rienzi varsin tyynenä ääneltään, mutta käsi vavisten huonosti hillittyä liikutusta, "tahdotte puhua kanssani kahdenkesken, niinhän? hyvä, hyvä — tätä tietä." Näin sanoen hän talutti vieraan pieneen, virastohuoneen peräiseen kammioon, sulki huolellisesti oven ja antautuen luonteensa tavalliseen kiihkeyteen, hän tarttui Pandulfon käteen: "Puhu!" hän huusi, "ymmärsivätkö tulkitsemisen? — selvititkö sen tarkoin ja kyllin tuntuvasti? — painuiko sen syvään heidän sieluihinsa?"

"Kyllä, P. Pietari nähköön, kyllä!" vastasi oppinut, jonka itseluottamus oli paisunut hänen äskeisestä havainnostaan, että hänkin oli puhuja — aran miehen ääretön mielihyvä. "He nielivät selityksen joka sanan; he olivat ytimiinsä saakka liikutettuja — saattaisit vaikka tänä samaisena hetkenä johtaa heidät taisteluun ja nähdä heidät sankareina. Mitä tuohon karskiin seppään tulee —"

"Mitä! Cecco del Vecchio?" keskeytti Rienzi, "voi hänen sydämensä on metalliin valettu — entäs hän?"

"Niin, hän tarttui vaatteeni liepeesen, astuessani alas puhujalavalta (voi, olisit nähnyt minut! — por fede minulla oli aivan sinun manttelisi — minä olin toinen sinä!) ja sanoi itkien kuin lapsi, 'voi signor, minä olen vaan köyhä mies ja halpa-arvoinen, mutta jos tämän ruumiin jokainen veripisara olisi elämä, minä antaisin sen isänmaani edestä!'"

"Urhea mies", sanoi Rienzi liikutettuna; "olisi Roomalla edes viisikymmentä sellaista! Ei kukaan ole tehnyt meille enempää hyvää omassa piirissään kuin Cecco del Vecchio."

"Jo hänen kokoansakin he pitävät turvanaan!" sanoi Pandulfo. "Se kuuluu joltakin kun tuollainen suuri poika laskettelee suuria sanoja."

"Eikö noussut ääniä taulua ja sen tarkotusta vastaan?"

"Ei ainoatakaan."

"Aika on siis melkein ehtinyt, — parin päivän paiste vielä, niin hedelmät ovat koottavat. Aventini — Laterani, — ja sitten pasuunan äänen kuulette!" Tämän sanottuaan Rienzi, käsivarret ristissä ja silmät alas luotuina, näytti vaipuneen aatoksiin.

"Mutta olinpa melkein unohtaa kertoa sinulle", sanoi Pandulfo, "että rahvas olisi tahtonut tunkeutua tänne, niin kiihkeästi halusi se nähdä sinua, mutta minä sain Cecco del Vecchion nousemaan puhujalavalle ja kömpelöllä tavallaan selittämään sille että olisi nykyään sopimatonta niin suurissa joukoin rynnätä luoksesi, sinulla kun on Capitolissa paljon toimitettavia, valtiollisia ja hengellisiä asioita. Teinkö oikein?"

"Aivan oikein, oiva Pandulfo."

"Mutta Cecco del Vecchio sanoo että hänen pitää tulla suutelemaan kättäsi, ja sinun tulee odottaa häntä siksi, kun hän huomaamatta pääsee pujahtamaan väkijoukosta."

"Hän on tervetullut!" sanoi Rienzi puoleksi tietämättään, ollen vielä mietteisiinsä vaipuneena.

"Ja katsos! tuossa hän onkin" — kun joku kirjureista ilmoitti sepän tulon.

"Laske hänet sisään!" sanoi Rienzi istuutuen rauhallisesti.

Kookkaan sepän ollessa Rienzin pateilla, Pandulfoa huvitti tarkastella hengen ihmeteltävää valtaa aineen yli. Tuo pelottava, itsepintainen jättiläinen, joka kaikissa kansan melskeissä kohosi vertaistensa yläpuolelle, jonka ympärille muut kokoontuivat turvaa etsien, jonka jäntereet olivat kiveä, hermot rautaa, — seisoi punastuen ja vapisevana tuon järjen edessä, joka melkein oli luonut hänen omansa, niin oli Rienzin kaunopuhelias henki sytyttänyt tuon kipinän, joka siihen saakka oli kytenyt tuossa karkeassa povessa, ja vireillä pitänyt sitä. Ja se todellakin, joka ensiksi herättää orjassa vapauden tunnon ja hengen, pääsee niin lähelle kuin ihmiselle on sallittu, lähemmäksi kuin filosoofi, lähemmäksi kuin runoilijakin, tuota Jumalan suurta luopaa ominaisuutta! Mutta jos povi on viljelemätön, lahja antajaansa kirota saattaa; ja se joka yht'äkkiä astuu orjuudesta vapauteen, saattaa yhtä nopeasti muuttua vapaasta konnaksi.

"Käy peremmäksi ystäväni", sanoi Rienzi hetken vaitiolon perästä; "minä tiedän kaikki, mitä olet tehnyt ja tahtoisit tehdä Rooman hyväksi. Sinä olet sen parhaimpiin päiviin ansiollinen ja olet syntynyt näkemään niitten palajamisen."

Seppä lankesi Rienzin jalkoihin, joka, nostaakseen ylös häntä, ojensi kätensä, johon Cecco del Vecchio tarttui, kunnioittaen sitä suudellen.

"Tuo suutelo ei petä", sanoi Rienzi hymyillen; "mutta nouse ylös, ystäväni, — tuo asento on tuleva vain Jumalalle ja hänen pyhillensä."

"Se on pyhä, joka auttaa meitä hädässä!" älähti seppä, "ja sitä ei ole kukaan tehnyt niinkuin sinä olet. Mutta koska", hän lisäsi, alentaen äänensä ja iskien kiinteästi silmänsä Rienziin, niinkuin se, joka odottaa merkkiä, paiskatakseen korvapuustin, "koska — koska teemme tuon suuren ponnistuksen?"

"Olet puhunut kaikille reippaille miehille naapuristossasi — ovatko he kaikki valmiina?"

"Elämään tahi kuolemaan, niinkuin Rienzi käskee."

"Minä tahdon luettelon — lukumäärän — nimet — talot ja ammatin, ensi yönä!"

"Saamasi pitää."

"Joka miehen tulee omakätisesti kirjoittaa nimensä tahi puumerkkinsä."

"Tahtosi on tapahtuva."

"Ja kuule, käy Pandulfo di Guidon taloon tänä iltana, auringon laskiessa. Häneltä saat tietää, missä ensi yönä olet tapaava muutamia rohkeita miehiä; — sinä olet ansiollinen heidän joukkoonsa luettaa. Olet varmaan tuon tekevä!"

"Pyhien portaitten nimessä! Olen laskeva hetket siihen asti", sanoi seppä, tummat kasvot kirkastuen hänelle osotetun luottamuksen ylpeydestä.

"Sillävälin pidä silmällä naapureitasi; älä anna ainoankaan laimentua tahi käydä arkamieliseksi, — sinun ystävistäsi ei ainoastakaan saa tulla petturia."

"Kurkut poikki siltä mieheltä, vaikka hän olisi oman äitini poika, jonka huomaan liittolaisistamme horjuvan!" sanoi hurja seppä.

"Ha, ha!" lausui Rienzi, nauraen tuota kummallista naurua, joka oli hänelle ominaista; "ihme! ihme! kuvataulu puhuu jo!"

* * * * *

Oli jo melkein hämärä kun Rienzi lähti Capitolista. Sen muurien edustalla oleva tilava aukea oli tyhjä ja hiljainen, ja tarkoin viittaansa kietoutuneena hän kulki mietiskellen eteenpäin.

"Olen kiivennyt melkein huipulle", hän tuumiskeli, "ja näen nyt kuilun ammottavan edessäni. Jos en onnistu, mikä putoaminen! Isänmaani viimeinen toivo sortuu kanssani. Ei ylimys milloinkaan ole nouseva ylimystä vastaan. Ei milloinkaan ole toisella plebeijillä oleva sitä tilaisuutta ja valtaa, kuin minulla on! Rooma on sulkeutunut minuun yhteen elämään. Kaikkien aikojen vapaus on kiintynyt korteen, jonka tuulikin saattaa juuriltaan temmaista. Mutta oi kaitselmus! Olethan määrännyt ja merkinnyt minun suuriin tekoihin. Kuinka askel askeleelta olet johtanut minua tähän suurenmoiseen työhön! Kuinka jokainen hetki on valmistanut seuraajansa. Mutta kuitenkin mikä vaara! jos epävakainen kansa, orjuuden nöyryyttämä, vaan horjuu käännekohdassa, minä olen pois pyyhkäisty!"

Puhuessaan hän nosti ylös silmänsä, ja katso, hänen edessään hämärän ensimmäinen tähti loisti rauhallisena Tarpeijan kallion louhittuihin röykkiöihin. Tuo ei ollut suotuisa enne, ja hänen sydämensä sykki nopeammin, kun tuo synkkä ja autio möhkäle näin äkkiä aukeni hänen katseilleen.

"Hirvittävä muistomerkki", ajatteli hän, "mitä pimeitä loppukohtauksia, mitä tuntemattomia suunnitelmia olet ollut todistamassa! Kuinka monen yrityksen, josta historia on mykkä, olet nähnyt päätettävän? Mistä me tiedämme, olivatko ne rikoksellisia vai oikeudenmukaisia? Mistä tiedämme, ehkä näin petturiksi tuomittua, jos hän olisi onnistunut, olisi kuolemattomaksi vapauttajaksi ylistetty? Jos minä kukistun, kuka on kirjoittava aikakirjani? Joku kansastako? voi! se on sokea ja tietämätön, siinä ei ole ainoatakaan, joka voisi vedota jälkimaailmaan. Joku patriiceistako? mihin karvaan minä silloin kuvataan! Ei hautapatsastani ole kohoava pirstaleitten keskeltä; ei kenenkään käsi sirota kukkia haudalleni! Kaikki muinaisen kunnian ja maineen näkyni ovat synnyttäneet vaan ikuisen herjauksen kirouksen."

Näin mietiskellen käännekohdassa tuota suurenmoista yritystä, johon hän oli pyhittänyt itsensä, Rienzi jatkoi matkaansa. Hän saapui Tiberin rannalle ja pysähtyi hetkiseksi sen tarunomaisen juoksun ääreen, johon purppurainen ja tähtikirkas taivas loi syvään valonsa. Hän kulki sillan poikki, joka johti Trasteveren kortteliin, minkä ylpeät asukkaat vielä kerskaavat olevansa muinaisten roomalaisten ainoita todellisia jälkeläisiä. Hänen askeleensa kävivät nopeammiksi ja keveämmiksi, kirkkaampia, jos kohta ei yhtä suuremmoisia ajatuksia tulvaili hänen rinnassaan, ja kunnianhimo sai hetkeksi uinahtaa sekä luovuttaa hänen rasitetun mielensä hellemmän tunteen haltuun.

XI Luku.

Nina di Raselli.

"Minä sanon sinulle, Lucia, etten pidä näistä kankaista; ne eivät sovi minulle. Oletko koskaan nähnyt noin kurjia värejä? — tämäpä vasta purppuraa! ja tämä karmosiinia! Miksi annoit sen miehen jättää ne? Anna hänen viedä ne huomenna muille. Käyttäkööt sellaisia tuolla puolen Tiberiä asuvaiset signorat, jotka pitävät kaikkea venetsialaista täydellisenä; mutta minä, Lucia, minä katson omilla silmilläni ja päätän oman mieleni mukaan".

"Voi rakas neiti", sanoi palvelustyttö, "jos te olisitte suuri signora, joksi kerran epäilemättä tulette, kuinka arvokkaasti te viihtyisitte kunniassanne! Santa Cecilia! ei ketään toista naista Roomassa katsottaisikaan, neiti Ninan ollessa saapuvilla."

"Emmekö opettaisi heille millaista loisto oli?" vastasi Nina. "Voi! millaisia pitoja me pitäisimme! Etkös katsellut parvelta neiti Giulia Savellin menneenviikkosia tanssiaisia?"

"Kyllä, signora; ja kun te astuitte saliin helmeisessä ja hopeanhohtavassa puvussanne, silloinpa kävi humina läpi koko parven, ja jokainen huusi: 'Savellit ovat saaneet enkelin vieraakseen!'"

"Hyi, Lucia; ole imartelematta tyttö."

"Se on sula totuus, neiti, mutta nepä vasta pidot olivat, eivätkö olleet? Voi sitä komeutta! — viisikymmentä karmosiiniin ja kultaan puettua palvelijaa, ja musiikki soitellen yhtämittaa. Soittoniekat olivat tuodut Bergamosta. Eivätkö kemut olleet mieleenne? Voi, monta kaunista sanaa saitte kuulla tuona päivänä, sen takaan!"

"Hoh, hoo! — en lainkaan, yhden ääni sieltä puuttui, ja se asia pilasi koko musiikin. Mutta, tyttöseni, jos minä olisin neiti Giulia, enpäs tyytyisikään noin kehnoihin tanssiaisiin!"

"Vai kehnoihin! Vaikka kaikki ylhäiset sanovat että ne voittivat Colonnain upeimmat hääpidot. Muuan neapelilainenkin, joka istui vieressäni ja joka oli ollut nuoren kuningatar Johannan palveluksessa, hänen naimisiin mennessänsä, sanoi ettei Neapelikaan piisannut".

"Vaikka vaan. En minä Neapelista mitään tiedä: mutta sen minä tiedän millainen minun hovini olisi ollut, jos minä olisin se, joka en ole ja joksi en milloinkaan tulekaan! Pitoastiat olisivat kultaa olleet, maljat reunoihinsa saakka jalokivistä välkkyneet, ei tuumaakaan karkeata lattiakiveä näkyvissä, kaikki olisi loistanut kullan peitossa; pihan suihkulähde olisi pulpunnut Idän tuoksuja, paaschini eivät olisi olleet löntteröitä nuorukaisia, jotka omaa kömpelyyttään punastuvat, vaan suloisia poikia, Rooman ihanimmista palatseista poimittuja, jotka vielä eivät olisi kahtatoista vuottaan nähneet; ja mitä musiikiin tulee, voi Lucia! — jokaisella soittoniekalla olisi ollut, seppele päässä ja ansiosta saatu, ja parhain soittaja olisi saanut palkinnoksi, toisten innostuttamiseksi — ruusun minun kädestäni. Näitkös Giulia-neidin hametta? Mitkä värit! ne olisivat sydänpäivän auringon pimentäneet! — keltasta ja sinistä ja oranjia ja karmiinia! Voi, hyvät pyhimykset! — silmiäni koko seuraavan päivän pakotti!"

"Varmaan Giulia-neiti kadehtii teidän väriaistianne", sanoi mielistelevä kamarineitsyt.

"Ja mitkä eleet sitten! — ei rahtuakaan ruhtinaallisuutta! Hän kuljeskeli pitkin salia hännys aivan kintereillä aina; ja sitten hän sanoi mielipuolen tavoin nauraen, 'nämät juhlahameet ovat vain vastuksellista ylellisyyttä.' Mutta sillä, joka suuri on, ei olekaan juhlahameita; itseäni enkä muita varten minä pukeutuisin! Joka päivällä olisi uusi hameensa, edellistä uhkeampi; — joka päivä olisi juhlapäivä."

"Minusta näytti", sanoi Lucia, "herra Giovanni Orsini peräti pikiintyneen neitiini."

"Hän, tuo karhu!"

"Olkoon karhu, mutta sillä on kallisarvoinen talja. Hänen rikkautensa ovat äärettömät."

"Eikä tuo hullu ymmärrä käyttää niitä."

"Eikö hän ollut nuori herra Adrian, jonka kanssa juttelitte pylväitten luona, jossa musiikki soitteli?"

"Kenties, — olen unohtanut."

"Olen kuullut ettei moni neiti unohda jalon Adrian di Castellon armasteluja."

"Siellä oli vaan yksi mies, jonka seura ansaitsee muistamista", vastasi Nina huolimatta viekkaan palvelustytön viittauksista.

"No kuka hän oli?" kysyi Lucia.

"Vanha avignolainen oppinut!"

"Mitä! tuo harmaapartako? No, signora!"

"Niin", sanoi Niina vakavasti ja murheellisin äänin, "hänen puhuessaan koko näyttämö katosi silmistäni — sillä hän puhui minulle hänestä."

Tätä sanoessaan signora huokasi syvään, ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissään.

Kamarineitsyt kohotti halveksuen huulensa ja kummastellen katseensa, uskaltamatta kuitenkaan mitään vastata.

"Aukaise akkuna", sanoi Niina hetkisen kuluttua, Ja anna minulle tuo paperi Älä sitä, tyttö — vaan nuot säkeet, jotka eilen lähetettiin minulle. Kuinka! oletko sinä italialainen, eikä vaistosi sano, että puhun Petrarcan runoista?'

Istuen avonaisen akkunan ääressä, josta lempeä ja kirkas kuutamo hiiviskeli sisään, vieressään lamppu, jonka valolta hän oli kaihtavinaan silmiänsä, vaikka todella koettaen peittää kasvojansa Lucialta, nuori signora näkyi vaipuneen noihin hempeisin sonetteihin, jotka silloin saivat Italian päät pyörälle ja sydämet syttymään.

Syntyisin köyhtyneestä perheestä, jota, vaikka se kerskaili polveutuvansa eräästä Rooman konsulisuvusta, nykyään tuskin saatettiin lukea jalosukuisten alhaisimpaankaan luokkaan, Nina di Raselli oli vanhempainsa pilattu lapsi — epäjumala ja tyranni. Hänen ponteva ja itsekäs luonteensa sai hänen vallitsemaan siinä, missä hänen olisi tullut totella; ja niinkuin kaikkina aikoina mielentaipumus voi irtautua tavoista, hän oli itselleen omistanut ja samassa voittanut etuoikeutetun riippumattomuuden, vaikka hän eli sellaisessa maassa ja ilmanalassa, jossa nuoret ja naidut hänen sukupuoltansa yleisesti ovat kiinnikahlehditut. Hänellä tosin oli enemmän oppia ja neroa, kuin mitä tavallisesti sen ajan naisten osana oli, ja tarpeeksi kumpaakin, ollakseen vanhempainsa ihmelapsi; hän oli myöskin saanut osakseen erinomaisen kauneuden, mitä he enemmän ihailivat, ja lannistumattoman ylpeyden, mitä he enemmän pelkäsivät — ylpeyden, jossa oli tuhansia helliä ja vienoja ominaisuuksia siinä, missä hän rakasti, ja joka todella hänen rakastaessaan näytti haihtuneen. Kerrassaan turhamainen, mutta kuitenkin ylevämielinen, järkevä ja kuitenkin intohimoinen; hänen turhamaisuudessaanko ja komeudessaan oli valtavaa suurellisuutta — hänen kiukuttelemisessaan ihanteellisuutta; hänen vikansa olivat osa hänen loistostaan, ilman niitä hän olisi näyttänyt vähemmän naiselta, ja jokainen, joka tunsi hänet, arvosteli kaikkia naisia hän en mukaansa. Vienommat ominaisuudet eivät näyttäneet hänen rinnallaan hurmaavammilta, vaan mitättömämmiltä. Hänessä ei ollut tavallista kunnianhimoa, sillä hän oli itsepintaisesti kieltäytynyt monista liitoista, joita Rasellin tytär tuskin olisi saattanut toivoa. Rooman ylimysten tietämättömyys ja raaka valta näyttivät hänen mielestään, joka oli täynnä kunnian runollisuutta sen hekumaa ja suloa, barbaariselta ja ilettävältä, samassa pelottavalta ja halveksittavalta. Sentähden hän oli täyttänyt kahdennenkymmenennen vuotensa naimattomana, mutta ei lemmettömänä. Hänen luonteensa viatkin ylensivät hänen luomansa lemmen ihannetta. Hän tarvitsi jonkun olennon, jonka ympärille hänen huikentelevammat ominaisuutensa saattaisivat kokoontua; hän tunsi, että missä hän rakastaisi, siinä hänen täytyisi jumaloida; — hänelle ei riittänyt mikään tavallinen epäjumala nöyryyttämään niin voimallista ja mahtavaa mieltä. Päinvastoin keveämmästä aineesta muovaeltuihin naisiin verraten, joita hetkisen aikaa haluttaa tyydyttää suloisen valtansa oikkuja — kun hän rakasti, hänen täytyi lakata käskemästä; ylpeyden kerrassaan nöyrtyä jumaloimiseksi. Niin harvinaisia olivat ne ominaisuudet, joihin hän saattoi kiintyä, niin vaatimalla vaati hänen ylpeytensä että niitten täytyi olla yläpuolella hänen omiansa, mutta samanlaatuisia, että hänen rakkautensa ylensi esineensä Jumalan kaltaiseksi. Tottuneena halveksimaan, hän tunsi kaiken hekuman, mikä kunnioittamisessa on! Ja jos hänen osansa olisi oleva tulla yhdistetyksi näin rakastettuun, hänen luontoansa olisi ylentävä tuo, jonka puoleen hän katsoi. Hänen kauneutensa — lukija, jos milloinkaan menet Roomaan, olet Capitolissa näkevä cumaelaisen Sibyllan kuvan, jota, vaikka sitä usein jäljennetään, ei mikään jäljennös voi heikostikaan edustaa. Pyydän ettet sekota tätä sibyllaa toisiin, sillä Rooman taulukokoelmat ovat tulvillaan sibylloita. Se sibylla, josta minä puhun, on tumma, ja sen kasvoissa itämainen leima; turbaani ja vaippa, vaikka ne ovatkin loistavat, himmentyvät poskien uhkuvien, mutta läpikuultavien ruusujen rinnalla: hiukset olisivat mustat paitsi tuota kultaista hehkua, joka lieventää ne väriksi ja loistoksi, jota vain etelässä nähdään, ja etelässäkin mitä harvimmin; kasvojenjuonteet, jos kohta eivät kreikkalaiset, ovat kuitenkin virheettömät; suu, otsa, uhkeat, erinomaiset piirteet, kaikki on inhimillistä ja hekumallista, ilme jotakin ylevämpää, vartalo ehkä sulouden täydellisyyteen, kuvanveistotaiteen suhteisin, Ateenan mallien herttaisuuteen nähden liian täyteläinen, mutta tuossakin uhkuvassa viassa löytyy majesteettia. Katsele kauan tuota taulua, se lumoo, se vallitsee silmän. Sitä katsellessasi joudut viisi vuosisataa taapäin. Näet edessäsi Nina di Rasellin elävän kuvan.

Mutta nuot kehittyneet ja ylevät ajatukset, joissa Petrarca, olkoon hän kuinka suuri runoilija tahansa, usein sekottaa turhantapaisuuden intohimoihin, eivät tuona hetkenä täyttäneet ihanan Ninan mieltä. Hänen silmänsä eivät olleet suunnatut kirjoitukseen, vaan akkunan alla olevaan puutarhaan. Vanhoihin hedelmäpuihin ja riippuviin viiniköynnöksiin loihe kuuvalo; ruohonpäisen mutta huonohoitoisen nurmikon keskellä pulppusi ja kimalteli kuuvalossa vesi pienoisesta suihkulähteestä, jonka täydelliset suhteet kertoivat kauan sitten olleista ajoista. Tuo oli rauhainen ja kaunis näky, mutta sen rauhaa eikä kauneutta ei ajatellut Nina, erääsen puutarhan synkimpään kohtaan oli hänen katseensa luotu; siellä olivat puut tiheimmät ja peittivät näkyvistä Rasellin taloa ympäröivän matalan, mutta vankan muurin. Nina huomasi oksien liikahtavan ja pensastosta varovaisesti ja hiljaa hiipivän esiin yksinäisen henkilön, jonka pitkä, synkkä varjo lankesi ruohostolle. Se lähestyi akkunaa ja äänönen huoahti Ninan nimen.

"Pian, Julia!" huudahti hän, kääntyen palvelustyttönsä puoleen: "pian, nuoraportaat tänne! hän se on! hän on tullut! Kuinka hidas sinä olet, riennä tyttö, — hän saatetaan havaita! Tuolla, — oi riemua — oi riemua! — Lemmittyni, sankarini, Rienzini!"

"Sinun luonasi!" sanoi Rienzi, astuen huoneesen ja kietoen käsivartensa hänen puoleksi poiskäännetyn vartalonsa ympärille, "mikä yö on muille, on päivä minulle."

Tervehdyksen suloiset ensi hetket olivat ohitse; Rienzi istui lemmittynsä jalkoihin, pää leväten hänen polvillaan — silmät katsoen hänen silmiinsä — kädet käsissä.

"Ja minun tähteni sinä uhmaat nuot vaarat", virkkoi rakastava, "ilmitulon häpeän, vanhempaisi vihan!"

"Mitä ne ovat sinun vaarojesi rinnalla? Voi taivas, jos isäni tapaisi sinut täältä, olisit kuoleman oma!"

"Hän pitäisi tuon sitten niin suurena alennuksena, kun sinä, ihana Nina, joka saattaisit mennä Rooman ylhäisinten avioksi, tuhlaat rakkautesi plebeijiin — vaikka hän onkin keisarin pojanpoika."

Ninan ylpeä sydän soveltui hyvin hänen rakastajansa haavoitettuun ylpeyteen: hän huomasi kivun, joka piili hänen vastauksessaan, vaikka se huolettomasti lausuttiin.

"Olethan kertonut minulle", hän sanoi, "tuosta suuresta Mariuksesta, joka ei ollut ylhäisiä, mutta josta mahtavin Colonna ilolla johtaisi sukuansa, ja tiedänhän että sinä, puhtaana hänen paheistaan, olet pimentävä Mariuksen maineen!"

"Suloista imartelua, ihana profeeta!" sanoi Rienzi kolkosti hymyillen, "eivät milloinkaan ole rohkaisevat tulevaisuudenlupauksesi olleet minulle tervetulleempia kuin nyt, sillä sinulle minä haluan sanoa, mitä en kenellekään muulle ilmaisisi — minun sieluni on sortua tuon ankaran taakan alle, jonka siihen olen sälyttänyt. Minä tarvitsen uutta rohkeutta, tuon pelottavan hetken lähestyessä, ja sinun sanoistasi ja katseistasi minä olen sitä ammentava."

"Oi", vastasi Nina, punastuen puhuessaan, "ihana on todellakin osani, jonka olen ostanut rakkaudellani; ihanaa olla osallinen vaiheistasi, rohkaista sinua epäilyksessä, kuiskaella toivoa vaarassa."

"Ja voittoriemuni sulostuttaa!" lisäsi Rienzi intohimoisesti. "Oi! jos tulevaisuus kerran on näille ohimoille painava laakeriseppeleen, joka isänmaan pelastajalle suodaan, mikä riemu, mikä palkkio on oleva saada laskea se sinun jalkojesi eteen! Kenties noina pitkinä, yksinäisinä väsymyksen ja heikkouden hetkinä, jotka täyttävät väliajat — raittiin ajatuksen loman, kiihottavan toiminnan käännekohtien välillä — kenties olisin horjunut ja laimentunut, ja karkottanut Rooman unelmanikin, elleivät ne olisi yhtyneet unelmiini sinusta! — ellen olisi kuvannut itselleni hetkeä, jolloin kohtaloni nostaisi minut syntyni yläpuolelle; jolloin isäsi ei pitäisi häpeänä antaa sinua minun syleilyyni, jolloin sinäkin seisoisit Rooman naisten joukossa muita kaikkia kunniakkaampana, niinkuin olet kauniimpikin; ja jolloin näkisin tuon komeuden, jota koko sieluni inhoo, käyvän minua miellyttäväksi ja ja suloiseksi, koska se sinua miellyttää! Niin, tuo on innostuttanut minua, kun rajummat ajatukset ovat säikähtyneet tiehensä tarkoitusperäänsä ympäröivistä aaveista. Oi, oma Ninani! pyhän, voimallisen, kestävän täytyy todella sen rakkauden olla, joka elää samassa puhtaassa ja ylhäisessä ilmassa, kuin se, joka elähyttää minun vapauden ja maineen toiveitani."

Tämä oli kieltä, joka vielä enemmän kuin uskollisuuden vakuutukset ja suloiset ylistykset, jotka puhkeavat sydämen kyllyydestä, oli sitonut Ninan ylpeän ja huikentelevaisen sielun kahleisin, joihin hän mielellään suostui. Ehkä kuitenkin, Rienzin poissa ollessa, hänen heikompi luontonsa kuvaeli hänelle tulevaista voittoriemua, jolloin hän nöyryyttäisi korkeasukuiset signorat ja pimentäisi Rooman ylhäisten raa'an ylöllisyyden; mutta hänen läsnäollessaan ja kuunnellessaan hänen ylevämpää ja jalompaa kunnianhimoaan, joka vielä oli kaikkien itsekästen tunteitten, paitsi hänen toiveensa, tahrasta vapaa, hänen korkeimmat harrastuksensa yhtyivät Rienzin suunnitelmiin, hänen mielensä pyrki samaan korkeuteen, ja hän ajatteli vähemmän omaa ylennystään kuin Rienzin kunniaa. Hänen ylpeydellensä oli suloista olla Rienzin salaisinten ajatusten ja rohkeimpien yritysten ainoa uskottu, nähdä eteensä paljastettuna tuo monimutkainen ja juonitteleva henki, saada tietoihinsa sekä sen epäilykset ja heikkoudet että sankariuden ja mahdin.

Ei mikään voinut olla vastakohtaisempaa kuin Rienzin ja Ninan, ja toiselta puolen Adrianin ja Irenen lempi; jälkimäisessä kaikki oli nuoruuden unelmaa, haaveilua, tavatonta; he eivät koskaan puhuneet tulevaisuudesta, he eivät sekottaneet mitään muita toiveita lempeensä. Vallanhimoa, kunniaa, korkeita maailman pyrinnöitä ei ollut olemassa heidän yhdessä ollessaan; heidän lempensä oli niellyt maailman, jättämättä muuta näkyvää auringon alle, kuin itsensä. Mutta Ninan ja hänen rakastajansa intohimo oli monimutkaisempien luonteiden ja kypsyneimpien vuosien intohimo; se oli koottu tuhansista tunteista, joista jokainen oli luonnollisesti erotettu, mutta rakkauden mahtavan kohdistamisen kautta käännetty yhteen polttopisteesen; heidän puheensa oli maailmasta; maailmasta he ottivat ravinnon, joka sitä elätti; heidän puheensa ja ajatuksensa koskivat tulevaisuutta; sen unelmista ja kuvitellusta kunniasta he tekivät itselleen kodin ja alttarin, heidän lemmessään oli enemmän järkinäistä kuin Adrianin ja Irenen; se oli soveliaampi tähän karkeaan maahan; siinä oli myöskin enemmän myöhäisemmän rautakauden kuohahdusta ja vähemmän ensimmäisen kultaisen ajan runollisuutta.

"Täytyykö sinun nyt jättää minut?" sanoi Nina, jonka poski ei enää kääntynyt hänen huulistansa eikä vartalo hänen jäähyväissyleilystään. "Kuu on vielä korkealla; lyhyen hetken olet vaan suonut minulle."

"Yhden hetken! Voi!" sanoi Rienzi, "on lähes puoliyö — ystävämme odottavat minua."

"Lähde sitten, sieluni parempi puoli, lähde; Nina ei hetkeäkään tahdo pidättää sinua noista korkeammista päämääristä, jotka tekevät sinun niin rakkaaksi Ninalle. Milloin — milloin tapaamme toisemme jälleen?"

"Emme", sanoi Rienzi ylpeänä, koko sielunsa hänen otsallaan, "emme näin varkain, emme! emmekä näin kuin minä olen kohdannut sinua tuntemattomana, ylönkatsottuna orjana! Kun ensi kerran näet minut, olen oleva Rooman poikain etupäässä, sen sankarina, sen pelastajana! taikka —" sanoi hän alentaen äänensä —

"Siinä ei ole taikkaa!" sanoi Niina, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen ja hänen innostuksensa valtaamana; "olet oman kohtalosi lausunut."

"Yksi suutelo vielä, — jää hyvästi! — kymmenes päivä huomenesta valaisee Rooman vapauttamistyön."

XII Luku.

Walter de Montrealin kummalliset seikkailut.

Samana iltana ja varhaimpien tähtien vielä loistaessa yli kaupungin Walter de Montreal, palatessaan yksin Santa Maria del Priorta-nimisen kirkon yhteydessä olevaan luostariin, (jotka molemmat kuuluivat hospitaaliritareille ja joista jälkimäisessä Montreal asui) seisahtui autioitten raunioiden keskelle, jotka olivat hänen polkunsa varrella. Vaikka hän oli vain hiukan perehtynyt klassillisiin muistoihin ja paikan entisyyteen, nuot kukistuneen mahtavuuden häntä ympäröivät todistajat eivät olleet vaikuttamatta häneen; tuo oli jättiläs-emovainajan mahdottoman suuri luuranko.

"Nyt", hän ajatteli, katsellessaan ympärillään kaikkialla näkyviä katottomia pylväitä ja sortuneita seiniä, joihin tähtein valo paistoi kelmeinä ja kuulakkaana, joiden takalolla Frangipanin taistelukuntoiset linnoitukset uhkaavina kohosivat, puoleksi peittäytyen tummiin lehviin, jotka versoivat muinaisuuden pyhäköitten ja palatsien keskellä — luonto pilkaten taiteen haperuutta, "nyt", hän ajatteli, "kirjamiehet joutuisivat ihmeellisiin ja haaveileviin menneisyyden näkyihin. Mutta minulle nuot korkean kunnianhimon ja kuninkaallisen loiston muistomerkit vaan luovat tulevaisuuden kuvia. Rooma elpynee vielä, seitsenkukkulaisine kruunuineen, tuo voimakkaimman käden ja rohkeimman soturin ryöstösaalis, mutta ei omien kunnottomien lastensa, vaan vieraan rodun uudistaman veren kautta. Wilhelm Äpärä saattoi tuskin saada reippaista Englannin pojista niin helppoa voittoa, kuin Walter Jalosukuinen saanee noista Rooman kuohilaista. Ja kumpi vallotus olisi kunniakkaampi — raakalaissaari vaiko maailman pääkaupunki? Pieni askel on kenraalista podestaksi — pienempi askel podestasta kuninkaaksi!"

Näin pohtien hurjaa, mutta ei aivan pilvenperäistä kunnianhimoaan, Montreal kuuli nopsaa, kevyttä astuntaa ruohostosta ja katsahtaessaan ylös, hän huomasi pitkän naishenkilön laskeutuvan alas pitkin monien luostarien peittämää kukkulan rinnettä kohden Aventinin juurta. Hän varasi askeleitaan pitkällä sauvalla ja liikkui niin kimmoisasti ja pystyisenä, että kun hänen kasvonsa tähtien valossa tulivat näkyviin, oli hämmästyttävää huomata niitten olevan vuosien kuluttamat — ankara, jyrkkä muoto, kuihtunut, syvään uurrettu, mutta jonkinlainen säännöllisyys ulkopiirteissä.

"Armias Neitsyt!" huusi Montreal säikähtäen, kun nuot kasvot kiiluivat häneen, "onko mahdollista? Se on hän! — se on —"

Hän syöksähti eteenpäin ja seisahtui aivan vanhuksen eteen, joka näytti yhtä hämmästyneeltä, vaikka pelästyneemmältä nähdessään Montrealin.

"Olen vuosia etsinyt sinua", virkkoi ritari katkaisten ensiksi äänettömyyden, "vuosia, pitkiä vuosia — omatuntosi sanokoon sinulle miksi."

" Minunko, mies verinen!" huusi vaimo, vavisten raivosta tahi pelosta, "uskallatko sinä puhua omasta tunnosta? Sinä raiskaaja, ryöväri — elinkeinoltasi murhamies! Sinä ritariutesi ja syntysi häpeä! Sinä, jolla on puhtauden ja rauhan risti rinnassasi! Sinäkö puhut omastatunnosta, tekopyhä! — sinäkö?"

"Vaimo — vaimo!" sanoi Montreal rukoillen ja melkein pelästyen tuon heikon vanhuksen tulista kiukkua, "olen ollut pattoinen sinua ja omiasi vastaan. Mutta muista monet puoleni! varhainen rakkauteni kovaonniset esteet — varomaton valani — vastustamaton kiusaus! Kenties", hän lisäsi ylpeämpänä, "kenties minulla vielä on voimaa sovittaa erehdykseni ja haarniska ylläni P. Pietarin seuraajalta, jolla on valta sekä päästää että sitoa, saada — —"

"Luopio ja kadotettu!" keskeytti vaimo, "haaveksitko väkivallan voivan ostaa lunastusta tahi että milloinkaan voisit sovittaa menneisyyttäsi? Jalo nimi häväistynä, isän sydän murrettuna, kirous kuolevan huulilla! Niin, tuo kirous, minä kuulen sen nyt, se soi hirvittävänä korvissani, niinkuin silloin, kun vaalin hänen tomuansa, josta henki teki lähtöä. Se on takertunut sinuun — se ahdistaa sinua — se on haarniskasi lävistävä — se on musertava sinut valtasi kukkulalla! Nero hukkaan joutunut — kunniantunto sammunut — katumus tekemättä — elämä väkivaltaa, kuolema häpeää — surmasi rikostesi sikiö! Tähän, tähän vanhuksen kirous sinut tuomitsi! Ja sinä olet tuomittu! "

Nämät sanat pikemmin kiljuttiin kuin lausuttiin, ja puhujan säkenöivät silmät, kohotettu käsi ja laajentunut vartalo — aika — ympäröivien raunioiden yksinäisyys — kaikki vaikuttivat, että tuo kauhistava kirous sai ennustuksen luonteen. Soturi, jonka pelotonta rintaa vastaan sadat keihäät tehottomina olivat taittuneet, lankesi kauhistuneena ja masentuneena maahan. Hän tarttui raivostuneen syyttäjän hameenliepeesen ja huusi tukahutetuin ja ontoin äänin: "Säästä minua, säästä minua!"

"Säästääkö sinua!" sanoi heltymätön vanhus; "säästitkö sinä milloinkaan miestä vihassasi, tahi naista himossasi! Voi, matele maassa, ryömi - ryömi! — villi petohan oletkin, jonka silonen nahka ja kaunis karva ovat soaisseet varomattomat näkemästä kynsiä, jotka viiltävät ja hampaita, jotka raatelevat; — ryömi, niin vanhan ja voimattoman jalka tallaa sinua!"

"Velho!" huusi Montreal äkkinäisen raivon ja mielettömän ylpeyden päästessä valtaan, ja hypähtäen pystyyn täyteen mittaansa. "Peikko! Olet mennyt rajojen yli, joihin asti kärsivällisyyteni, muistaen ken olet, sinun päästi. Olin melkein unohtaa että sinä olet ottanut minun osani — minä olen syyttäjä! — Vaimo! tuo poika, — älä vapise, puhu suoraan, älä valehtele, — sinä olit varas!"

"Sinä minulle neuvoit, kuinka varastaa —"

"Luovuta — anna takasin hän!" keskeytti Montreal, polkien maahan niin voimakkaasti, että marmorijäännösten pirstaleet murskaantuivat hänen rautaisen kantapäänsä alla.

Vaimo ei paljoa peljästynyt kiivautta, joka olisi Italian julmimman soturin saanut vapisemaan; mutta hän ei heti vastannut. Hänen kasvojensa luonne muuttui intohimosta vakavan, tarkan ja kolkon miettimisen ilmeeksi. Vihdoin hän vastasi Montrealille, jonka käsi oli siirtynyt miekan kahvaan, enemmän pitkän tottumuksen vaistosta, suututtuaan, tahi kun häntä vastustettiin, kuin verenvuodatuksen aikomuksesta; tähän, vaikka hän olikin kiivas ja kostonhimoinen, hän oli kykenemätön vastustaessaan naista — kaikkein enemmän tuota, joka oli hänen edessään.

"Walter de Montreal", sanoi hän, ääni niin tyynenä, että se melkein kuului sääliväiseltä, "tuo poika ei ole luullakseni koskaan tuntenut veljeä eikä sisarta, tuo ainoa lapsi, kerran ylhäistä ja mahtavaa sukua sekä isän että äidin puolelta, vaikka nyt kumpaiseltakin häpeään joutunut — miksi olet niin kärsimätön? kohta saat kuulla pahimman — tuo poika on kuollut!"

"Kuollut!" kertoi Montreal hypähtäen ja käyden kalpeaksi, "kuollut — ei, ei, — älä sano tuota! Hänellä on äiti — sinä tiedät että hänellä on! — lempeä, hellä, huolehtiva, toivova äiti! — eihän? — ei, hän ei ole kuollut!"

"Voitko heltyä äitiä muistellessasi?" virkkoi vanhus, nähtävästi provencelaisen äänen liikuttamana. "Mutta ajattele, eikö ole parempi että hauta on pelastanut hänet elämästä, joka on täynnä irstaisuutta, verenvuodatusta ja rikosta? Parempi nukkua Jumalassa kuin valvoa pahojen seurassa."

"Kuollut?" kertoi Montreal; "kuollut! — armaani niin nuorena, — nuot silmät — äitinsä silmät — niin varhain suljetut?"

"Onko sinulla muuta sanottavaa? Näkösi pelottaa naisellisuuden sielustani! — anna minun lähteä."

"Kuollut! uskonko sinua? vai ilkutko minulle? Olet lausunut sinun kirouksesi, kuule minun varotustani: — jos tämän olet valehdellut, viimeinen hetkesi on kauhistava sinua, ja kuolinvuoteesi on oleva epätoivoisen kuolinvuode!"

"Sinun huulesi", vastasi vaimo halveksuvasti hymyillen, "paremmin soveltuvat riettaita lupauksia lausumaan onnettomille neidoille, kuin uhkausta, joka kuuluu painavalta vaan sen tullessa hyvän suusta. Hyvästi!"

"Seis, heltymätön vaimo, seis! — missä hän lepää? Messuja veisattakoon! papit rukoilkoot! — isän patot älköön langetko tuohon pienokaiseen!"

"Florensissa!" vastasi vaimo hätäisesti. "Mutta kiveä ei ole merkitsemässä kuolleen hautaa. Poikavainajalla ei ollut nimeä!"

Odottamatta muita kysymyksiä vaimo lähti jatkamaan matkaansa; ja tiheä vehmasto ynnä polun mutkallisuus pian riistivät hänen pahaenteisen haahmonsa tuolta autiolta maisemalta.

Montreal, jäätyään yksin vaipui syvään ja raskaasti huoaten maahan; hän peitti kasvonsa käsillään, ja hänen murheensa puhkesi valloilleen. Hänen rintansa kohoili, hänen koko runkonsa tärisi, hän itki ja nyyhki ääneensä kaikin sellaisen miehen pelottavin rajuuksin, jonka intohimot ovat voimalliset ja hurjat, mutta jolle murheen syvyys yksin on outo ja vieras.

Hän oli melkoisen ajan näin suunniltaan ja masentuneena, alkaen vähitellen tyyntyä, sen mukaan kuin kyyneleet huojensivat hänen mielentilaansa, ja hän lopuksi oli pikemmin kolkkojen haaveilujen kuin synkän murheen vallassa. Kuu oli korkealla, ja aika myöhäinen, kun hän nousi. Enää ei paljon mielenliikutuksen merkkiä näkynyt hänen kasvoillaan, sillä Walter de Montreal ei ollut niitä miehiä, joissa suru pääsee viipymään tai jotka murhe painaa tuohon ainaiseksi juurtuneesen synkkämielisyyteen, mikä pimentää ne, joiden tunteet ovat kestävämmät, mutta liikutus vähemmän myrskyinen. Hänen olivat tosiranskalaisen luonteen alkuaineet, vaikka liioiteltuina: hänen totisimpiin ja syvimpiin ominaisuuksiinsa yhtyi huikentelevaisuutta ja epävakaisuutta; hänen terävän älynsä teki usein oikku mitättömäksi, hänen ääretön kunnianhimonsa sai väistyä jonkun turhamaisen kiusauksen tieltä, ja hänen kimmoinen, eloisa ja ylevämielinen luontonsa oli uskollinen vaan sodan kunnianpyynnille, uskaltavan ja myrskyävän elämän runollisuudelle sekä tuon hellän intohimon vaikutelmille, jonka väristystä paitsi ei mikään ritariuden kuva ole täydellinen, ja jossa hän saattoi osottaa tunnetta, hellyyttä ja kuuliasta hartautta, minkä tuskin olisi luullut soveltuvan hänen rajattomaan kevytmielisyyteensä ja säännöttömiin elintapoihinsa.

"No niin", hän sanoi, nousten verkalleen pystyyn, ja käärittyään viitan ympärilleen jatkoi matkaansa, " itseäni ei tuo murhe kossut. Mutta tuska on mennyttä ja pahin on tunnettu. Takasin nyt niihin seikkoihin, jotka eivät koskaan kuole — levottomiin toimiin ja hurjiin yrityksiin. Tuon ämmän kiro vertani vielä hyytää ja tässä yksinäisyydessä on jotakin pelottavaa ja kamalaa. Hei! mikäs valon välke tuo on?"

Valo, jonka Montrealin silmä äkkäsi, oli melkein tähden näköinen, tuskin suurempi, mutta punertavampi ja loimottavampi. Itsessään siinä ei ollut mitään tavatonta; se olisi saattanut näkyä joko luostareista tahi mökkilöistä. Mutta se loisti siltä puolelta Aventiniä jossa ei ollut elävien asunnoita, vaan ainoastaan tyhjiä raunioita ja sortuneita pylväskäytäviä, joiden muinaisten asukasten nimetkin ja muistot olivat kuolleet. Huomatessaan sen, Montrealista alkoi tuntua hiukan oudolta, sen luodessa kirkkaan valonsa kolkkoon maisemaan, sillä hän ei ollut aikansa taika-uskosta vapaa, ja parhaallaan oli juuri aaveitten ja henkien kummittelemisen hetki. Mutta pelko, tämän tahi tulevan maailman, ei pystynyt kauvoja häiritsemään paatuneen rauhanrikkojan mieltä, ja hetkisen epäröittyään hän päätti poiketa tieltään tutkimaan ilmiön syytä. Tietämättään tuo sotaisa barbaari suuntasi kulkunsa poikki mainehikkaan tahi pahamaineisen Isiksen temppelin sijan, jossa kerran oli vietetty noita hurjia yöjuhlia, joista Juvenaali kertoo, ja saapui vihdoin erään tiheän, synkän pensaston luo, jonka keskellä olevasta aukosta tuo salaperäinen valo loisti. Tunkeutuen läpi sakean vesakon, soturi huomasi edessään laajat, harmaat ja katottomat rauniot, joitten sisältä kuului epäselvää, matala-äänistä puhetta. Akkunantapaisesta aukosta, kymmenkunta jalkaa maasta, purkautui valo yli sankkavarjoisen nurmen, virraten viereiseen, ränstyneesen pylväskäytävään. Provencelainen seisoi, siitä tietämättään, itse temppelin muinoin pyhittämässä paikassa: Vapauden pylvässalissa ja kirjastossa (Rooman ensimmäisessä yleisessä kirjastossa). Raunioiden seinä oli lukemattomien köynnösten ja villien pensaskasvien peitossa, eikä Montreal tarvinnut suurta notkeutta kavutakseen näiden avulla aukon kohdalle ja tuuheitten lehvien peittämänä hänen sopi katsella sisään. Hän näki pöydän, jolla paloi vahakynttilöitä, niiden keskellä oli ristiinnaulitun kuva, paljastettu väkipuukko, aukaistu paperikäärö ja vaskinen malja. Satakunta pitkiin viittoihin puettua miestä, mustat naamarit silmillä seisoi liikkumatta ympärillä; ja yksi muita pitempi, ilman salapukua ja naamaritta — jonka kalpea otsa ja synkät piirteet näyttivät tuossa valaistuksessa vielä kalpeammilta ja synkemmiltä tuntui lopettavan tovereilleen pitämäänsä puhetta.

"Niin", hän sanoi, "Lateranin kirkossa minä viimeisen kerran vetoan kansaan. Paavin vikaarin kannattamana, itse paavin virkamiehenä, minä olen näyttävä että uskonto ja vapaus — marttyyrit ja sankarit — ovat liittyneet yhteen. Tämän perästä sanat ovat turhia, toiminnan täytyy alkaa. Tämän ristiinnaulitun kuvan nimessä minä panen uskoni, tämän terän kautta minä pyhitän elämäni Rooman uudestasyntymisen hyväksi! Ja te (silloin ei tarvita naamareita eikä kaapuja! )torventoitotuksen kuullessanne ja yksinäisen ratsastajan nähdessänne, te vannokaa kokoutuvanne Tasavallan lipun juurelle ja vastustavanne sortajan aseita — sydämestänne ja sielustanne, henkeen ja vereen, kuoleman pelotta ja niin totta kuin toivotte lunastusta!"

"Me vannomme — me vannomme!" huusi jokainen ääni ja joukko tunkeutui kohden ristiä ja asetta. Vahakynttilät peittyivät tungokseen, eikä Montreal saattanut nähdä juhlallista toimitusta eikä kuulla valankaavan kuisketta. Mutta hän saattoi arvata ettei sen ajan salaliittojen tavallisia menoja — joiden mukaan jokaisen salaliittolaisen oli vuodattaminen muutamia pisaroita omaa vertansa, merkiksi siitä, että itse elämäkin oli yritykselle pyhitetty — tässäkään jätetty noudattamatta, sillä joukon jälleen hajaantuessa sama henkilö, joka äskenkin oli puhunut kokoontuneille, nosti ylös maljan molemmin käsin — jolloin hänen vasemmasta, paljastetusta käsivarrestaan veri verkkaan tipahteli maahan — ja lausui juhlallisin äänin, silmät ylöspäin nostettuina:

"Temppelisi raunioitten keskellä, oi Vapaus! me roomalaiset pyhitämme sinulle tämän juomauhrin! Me, joita mitkään väärät ja valheelliset jumalat eivät tue eivätkä innostuta, vaan sotajoukkojen Herra ja Hän, joka alas maahan astuttuaan, ei kääntynyt keisarien eikä ruhtinasten, vaan halpojen kalastajien ja maamiesten puoleen — valiten alennetuista ja köyhistä ilmestyksen lähettiläitä."

Sitten kääntyen äkkiä seuralaisiinsa ja kasvojen ilme kummallisesti vaihdellen, juhlallisesta hartaudesta sotaiseen ja hehkuvaan innostukseen kirkastuen, hän huusi korkealla äänellä: "Kuolkoon tyrannius! Eläköön tasavalta!" Tämän käänteen vaikutus oli pelottava. Jokainen kuin tahdottomasti ja vastustamattomasta pakosta tarttui miekkaan, kertoen nuot sanat; muutamat tempasivat ne tupestaan, ikäänkuin valmiina heti ryhtymään toimeen.

"Olen nähnyt tarpeeksi, nyt ne eroavat", sanoi Montreal itsekseen, "ja tahtoisinpa ennen kohdata tuhansien suuruisen sotajoukon, kuin puoltakaan tusinaa tuollaisia tulistuneita innottelijoita — ja minä tässä huomattuna". Hän laskeutui maahan ja hiipi tiehensä, ja keskiyön hiljaisuudessa vielä hänen korviinsa kuului tukahutettu huuto: — "Kuolkoon tyrannius! — Eläköön tasavalta!"

TOINEN KIRJA.

VALLANKUMOUS.

I Luku.

Provencelainen ritari ja hänen esityksensä.

Oli puolenpäivän aika, kun Adrian astui Tapani Colonnan palatsin porteista sisään. Ylimysten palatsit eivät silloin olleet sellaisia, joina ne nyt näemme, Italian taiteen kuolemattomien maalausten ja Kreikan ikuisten veistokuvien säilytyspaikkoja; mutta tähän päivään asti ovat säilyneet nuot jykevät seinät, ristikkoakkunat ja avarat pihat, jotka siihen aikaan olivat raakojen asukkaittensa suojana. Porttien päältä kohosi ilmoille korkea, vankka torni, jonka huipusta oli lavea näköala yli Rooman pirstattujen jäännösten; itse porttia kaunistivat ja tukivat kummaltakin puolen graniitipylväät, joitten doorilainen muoto paljasti tuon pyhäinhäväistyksen, joka oli riistänyt ne jostakin niistä monista temppeleistä, mitkä muinoin ympäröivät pyhää Forumia. Sama hävitys oli hankkinut suuret travertinimöhkäleetkin, jotka muodostivat ulkopihan muurit. Niin yleinen oli siihen aikaan tuo taiteen kallisarvoisinten muistomerkkien raaka hävitys, että kaikki ihmisluokat pitivät muinaisen Rooman pylvässaleja ja temppeleitä vaan kivilouhoksina, joista jokainen sai ottaa sekä linnansa että hökkelinsä rakennusaineet. Tämä kevytmielinen ja hurja hävittäminen oli paljoa suurempi kuin goottein, joiden niskoille myöhempi aika on mielellään koettanut lykätä tuota häpeätä, ja se kenties enemmän kuin raskaammat loukkaukset, kiihotti Petrarcan klassillista harmia ja sai hänet mieltymään Rienzin Rooman toiveisin. Vielä nähdään tämän tahi varhaisempienkin aikojen kirkkoja, mitä muodottominta rakennustapaa, jotka ovat rakennetut samoille paikoille ja samoista marmoripaasista, jotka pyhittivät Veenuksen, Jupiterin, Minervan nimiä (pikemmin kuin saivat niistä pyhitystä). Prinssi Orsinin, Gravinan herttuan palatsi kohoaa vielä nähtävien, Marcelluksen teatterin ihanien kaarien päällä; se oli siihen aikaan Savellien linnotus.

Adrianin kulkiessa pihan poikki järeät vankkurit tukkivat hänen tiensä, täynnä mahdottoman suuria marmoripaasia, joita oli kiskottu Neeron kultaisen talon tyhjentymättömästä kivimurroksesta. Ne olivat aiotut lisätorniksi, vahvistamaan tuota muodotonta ja hirveännäköistä rakennusta, joka soi vanhalle ylimykselle tilaisuuden anastaa itsellensä lainrikkojan arvon.

Petrarcan ystävä ja Rienzin suosikki huokasi syvään kulkiessaan uudella ryöstösaaliilla täytettyjen ajoneuvojen ohitse, kun monisärmäinen alabasteripatsas pääsi vankkureista luiskahtamaan ja rämähtäen kirposi kivitykseen. Portaitten juurella oli tusinan verran noita rosvoja, joita vanha Colonna piti palveluksessaan; ne pelasivat noppapeliä muinaisaikaisen hauta-arkun päällä, jonka selvä ja syvä kirjoitus (niin erilainen myöhempien aikojen hutiloituihin kyhäyksiin verraten) ilmaisi sen olevan Rooman mahtavinten aikojen muistoja, ja joka nyt, tuhasta tyhjänä ja kumossa, oli noitten vieraitten raakalaisten pöytänä, ja jo tänä varhaisena hetkenä täynnä ruoan tähteitä ja viinipulloja. He tuskin liikahtivat, he tuskin katsahtivat ylös, nuoren ylimyksen kulkiessa heidän sivutsensa; heidän karheat kirouksensa ja jollakin pohjolan raakalaismurteella äännetyt murahduksensa viilsivät ilkeästi hänen korviinsa, hänen noustessaan hitain askelin ylös korkeita, siivottomia portaita. Hän tuli avaraan etuhuoneesen, joka oli puolellaan paremman arvoisia patriicien palvelijoita: viisi tai kuusi alemmasta aatelistosta valittua hovipoikaa, jotka ollen koossa kapean ja syvän akkunan vieressä keskustelivat tärkeistä vehkeistään ja lemmenseikkailuistaan; kolme portailla olleen joukkion alapäällikköä, haarniskat yllä sekä miekat ja kypärit vieressä, istui jäykkinä ja äänettöminä huoneen keskellä olevan pöydän ääressä, ja heitä olisi saattanut pitää automaatteina, elleivät he juhlallisen säännöllisesti olisi tavantakaa nostelleet partaisille huulilleen juomamaljojaan, ja sitten mielihyvästä rohkaisten jälleen vaipuneet mietteisiinsä. Jyrkkänä vastakohtana esiintyi heidän pohjolainen kylmäverisyytensä klienttijoukolle, armonanojille ja loisille, jotka levottomina kävelivät edestakasin ja juttelivat äänekkäästi keskenänsä, kaikkine etelän hilpeyden kiihkeine eleineen ja kasvonilmeiden alinomaa vaihdellessa. Yleinen hälinä ja touhu syntyi Adrianin astuessa tuohon sekalaiseen seuraan Rosvopäälliköt nyökkäsivät koneentapaisesti päätänsä, hovipojat kumarsivat ja ihantelivat hänen höyhentöyhtönsä ja nuttunsa komeutta, ja klientit, armonanojat ja loiset tungeskelivat hänen ympärillään, kullakin eri suosionpyyntönsä hänen mahtavalle sukulaiselleen vietävänä. Suuresti oli Adrian tavallisen tottumuksensa tarpeessa päästäkseen heistä erilleen, ja vaivoin pääsi hän vihdoin matalan ja kapean oven vieressä seisovan kookkaan palvelijan luokse, joka omien etujensa tahi oikkujensa mukaan joko päästi pyrkijät sisään tahi ajoi heidät ulos.

"Onko herrasi yksinään?" kysyi Adrian.

"Ei, jalo signor, muuan vieras herra on hänen luonaan — mutta teidät hän tietysti laskee luokseen."

"Hyvä, päästä minut sisälle. Tahdon tiedustella hänen terveyttään."

Palvelija avasi oven — josta moni kateellinen ja utelias silmä kurkisti sisään — ja jätti Adrianin erään hovipojan johtoon, joka, ollen vanhempi ja suurempiarvoinen kuin etuhuoneessa vetelehtijät, oli linnan herran varsinainen uskottu. Kuljettuaan toisen, avaran ja kolkon, mutta tyhjän huoneen poikki, Adrian saapui pieneen kammioon, sukulaisensa eteen.

Kirjoituskapineilla täytetyn pöydän ääressä istui vanha Colonna. Komeilla turkiksilla päärmätty samettiviitta verhosi irtonaisena hänen mittavaa, uljasta vartaloansa. Mukavan, punasen patalakin alta valui muutamia harmaita suortuvia, sekaantuen pitkään, kunnianarvoiseen partaan. Tuon ijäkkään, jo kauan sitten kahdeksankymmentä vuotta täyttäneen ylimyksen muodossa oli vielä jäljellä kauneutta, josta hän varhaisemmassa miehuudenijässään oli ollut kuuluisa. Hänen silmänsä, vaikka ne olivat syvään vaipuneet, olivat vielä terävät ja eloisat ja säkenöivät nuoruuden tulta; hänen suunsa kaareutui ylöspäin miellyttävään, vaikka puoleksi pilkalliseen hymyyn; hänen olentonsa oli kokonaisuudessaan vallitseva ja käskeväinen ja ilmaisi pikemmin jaloa sukua, tarkkaa älyä ja patriicin altista urhoollisuutta, kuin hänen kavaluuttaan, tekopyhyyttään ja tavallista, halveksuvaa sorronhimoaan.

Tapani Colonna, vaikkei hän ollutkaan sankareita, oli kuitenkin paljoa urhoollisempi kuin useimmat roomalaiset, mutta hän tarkoin seurasi tuota italialaista perusaatetta — olla taistelematta vihollisen kanssa, jos oli mahdollista pettää hän. Kaksi vikaa kuitenkin pilasi hänen älynsä edut: hänen mielenlaatunsa ääretön röyhkeys ja rajaton luottamus kokemuksensa valoon. Hän ei kyennyt johtopäätöksiä tekemään. Mitä ei ollut koskaan tapahtunut hänen eläessään, siitä hän oli täydellisesti vakuutettu ettei se milloinkaan voisi tapahtua. Hänessä löytyi, vaikka häntä yleisesti pidettiin taitavana diplomaattina, juonittelijan viekkautta, mutta ei valtiomiehen viisautta. Mutta jos hänen ylpeytensä teki hänet röyhkeäksi menestyksessä, niin se tuki häntä vastoinkäymisissä. Ja osittain maanpaossa vietetyn elämänsä aikaisemmissa vaiheissa hän oli osottanut monia jaloja urhoollisuuden, kestävyyden ja todellisen mielensuuruuden ominaisuuksia, mikä seikka ilmaisi että hänen vikansa pikemmin riippuivat tilaisuudesta, kuin johtuivat luonnosta. Hänen lukuisa ja jalosyntyinen sukunsa oli esimiehestään ylpeä, ja syystäkin, sillä hän ei ollut ainoastaan Colonnasuvun suoraan etenevästä haarasta, vaan myös kenties kaikista mahtavista ylimyksistä ky'ykkäin ja kunnioitetuin.

Saman pöydän ääressä istui Colonnan seurassa eräs ylhäisen näköinen, noin kolmen- tahi neljänneljättä vuotias mies, jonka Adrian heti tunsi Walter de Montrealiksi. Tuon kuuluisan ritarin ulkomuoto tuskin oli hänen nimensä herättämän kauhun mukainen. Hänen kasvonsa olivat somat, melkein äärimmäisyyteen saakka naisellisen hempeät. Hänen pitkät, vaaleat hiuksensa aaltoilivat vapaina valkean, kurtuttoman otsan yläpuolella; ei kenttäelämä, ei Italian aurinko ollut paljoa himmentänyt hänen tervettä hipiäänsä, jossa melkoisesti oli nuoruuden kukkeutta jäljellä. Hänen kasvonpiirteensä olivat kotkanmuotoiset ja säännölliset; hänen pähkinänruskeahkot silmänsä olivat suuret, kirkkaat ja läpitunkevat; ja lyhyt, mustakiheräinen parta ynnä viikset, jotka olivat sotilaan tarkkuudella kierretyt sekä tukkaa hieman tummemmat, loivat tosiaankin hänen sirolle muodollensa sotaisen näön, mutta näön, joka paremmin olisi sopinut hovien ja turnajaisten sankarille, kuin rosvoleirin päällikölle. Provencelaisen muoto, ryhti ja olemus olivat niitä, jotka hurmaavat pikemmin kuin pelottavat — hänessä jonkunlainen sotilaan avosydämisyys liittyi sellaisen miehen vapaaseen ja miellyttävään arvokkaisuuteen, joka on itsetietäväinen jalosta suvustaan ja tottunut vertaisena liikkumaan maan mahtavien piireissä. Hänen vartalonsa sentään oli jyrkkänä vastakohtana hänen kasvojensa luonteelle, jotka tarvitsivat ruumiinvoimaa ja kokoa, jotta niitten erinomainen kauneus olisi vapautunut naisellisuuden syytöksestä, sillä se oli mittava ja ilmaisi silminnähtävää lihasten voimaa lähestymällä vähääkään löntteryyttä, se kallistui todellakin pikemmin laihuuden kuin lihavuuden puoleen, — se oli samalla vanttera ja sorja. Mutta tuon sotilaan, Italian peljätyimmän peitsiniekan päätuntomerkki oli hänen ritarillisen sankariolentonsa ja ryhtinsä sulo, jota tällä kertaa oli enentämässä loistava helmikudonnainen puku ruskeata samettia, jonka päällä riippui hospitaliritarin viitta, mihin ritarikunnan merkki, valkea, kahdeksakärkinen risti oli ommeltu. Ritarin asennosta päättäen oli keskustelu vakavaa laatua; hän oli hieman Colonnaan päin kumarruksissa ja hänen molemmat kätensä — jotka (niinkuin tavallisesti normannein heimossa, mistä Montreal, vaikka hän oli Provencessa syntynyt, kerskasi polveutuvansa) olivat pienet ja somat sekä sen ajan tavan mukaan jalokivien peitossa — pitelivät huikean miekan kultaista kahvaa, jonka tuppeen oli taiteikkaasti kirjaeltu Jerusalemin provencelaisen veljeskunnan merkkiä, hopeaisia liljoja.

"Hyvää huomenta, kaunis sukulaiseni!" sanoi Tapani. "Istuppas, tee hyvin, ja tietäös että tämä ritarillinen vieraani on kuuluisa Montrealin herra."

"Ja kuinka, herrani", virkkoi Montreal hymyillen, tervehtiessään Adriania, "kuinka jaksaa kainaloinen kanasenne?"

"Erehdytte, jalo ritari", lausui Tapani; "nuori sukulaiseni ei vielä ole naimisissa, ja totta on, niinkuin paavi Bonifacius virkkoi maatessaan tautivuoteellaan ja rippi-isän jutellessa hänelle Abrahamin helmasta, se lysti on sitä suurempi, jota kauempana se on!"

"Signor suonee anteeksi erehdykseni", vastasi Montreal.

"Mutta en ritari Walterin välinpitämättömyyttä", sanoi Adrian, "joka itse ei ole ottanut asiasta selvää. Kiitollisuuteni hänelle, jalo sukulaiseni, on suurempi kuin tiedättekään, ja hän on luvannut käydä minua tervehtimässä, jotta saisin sitä hänelle osottaa."

"Vakuutan signor", vastasi Montreal, — "etten ole kutsuja unhottanut, mutta niin tärkeät ovat toimeni olleet Roomassa, että olen ollut pakotettu hillitsemään kiihkoni tehdä teidän likeisempää tuttavuuttanne."

"Vai tunnette toisenne ennestään?" sanoi Tapani. "Kuinkasta?"

"Siinä jutussa on mamselli mukana, herrani", vastasi Montreal. "Suokaa anteeksi vaitioloni."

"Ai, Adrian, Adrian! milloin opit minun kohtuuteni!" sanoi Tapani juhlallisena sivellen harmaata partaansa. "Minkä esimerkin minä annan sinulle! Mutta loppukoon tämä pakinamme — palatkaamme äskeiseen puheenaineesemme. Tietänet, Adrian, että minä vieraani urheasta joukosta saan nuot alhaalla olevat reimat herrasmiehet, jotka tekevät Rooman niin rauhalliseksi, vaikka minun kurjan asuntoni hieman melskeiseksi. Hän on tullut tarjoamaan lisää apua, jos tarvitaan, ja kuvaelemaan minulle Pohjois-Italian oloja. Jatkakaa, minä pyydän, herra ritari, minä en sukulaiseltani mitään salaa."

"Te näette", sanoi Montreal, kiinnittäen läpitunkevat silmänsä Adrianiin, "te epäilemättä näette, hyvä herra, että Italia tähän aikaan on huomiota herättävässä tilassa. Kaksi vastakkaista mahtia riitelee keskenänsä, toinen koettaa masentaa toisensa. Toinen mahti on levottoman ja melskeisen kansan — mahti, jota kutsutaan vapaudeksi: toinen on ylimysten ja ruhtinaitten — mahti, jota osavammin kutsutaan järjestykseksi. Näiden kahden puolueen kesken ovat Italian kaupungit jaettuina. Florensissa, Genuassa ja Piisassa esimerkiksi, on saatu toimeen vapaa valta — tasavalta, Jumala nähköön, jota riettaampaa, onnettomampaa hallitusmuotoa ei hevin saata olettaa."

"Tuo on aivan totta", lausui Tapani, "serkuistani ensimmäinen karkotettiin Genuasta."

"Suuret perheet", jatkoi Montreal, "sanalla sanoen lakkaamatta kiistelevät; yhtämittaista vainoa, omaisuuden takavarikkoon ottamista ja maanpakoon ajelemista: tänään Guelfit julistavat hengiltä Ghibellinit — huomenna Ghibellinit karkottavat Guelfit. Jos tämä on vapautta, niin se on voimakkaan vapautta heikkoa vastaan. Toisissa kaupungeissa, niinkuin Milanossa, Veronassa ja Bolognassa, kansa on yhden ainoan miehen ohjattavana — joka itse kutsuu itseänsä ruhtinaaksi, mutta jota hänen vihollisensa kutsuvat tyranniksi. Kun hänellä on enemmän voimaa, kuin muilla kaupunkilaisilla, hän hallitsee pontevasti; kun hän yhäti vaatii enemmän järjeltään ja tarmoltaan, kuin muut kaupunkilaiset, hän hallitsee viisaasti. Nämät kaksi hallitusmuotoa ovat toinen toisensa vastassa, milloin hyvänsä toisen kansa nousee ruhtinastaan vastaan, silloin toisenkin kansa — se on vapaavallat — lähettää aseita ja rahaa sen avuksi."

"Kuulet, Adrian, kuinka jumalattomia nuot jälkimäiset ovat", virkkoi Tapani.

"Mutta minusta näyttää", jatkoi Montreal, "ettei tuo eripuraisuus voi kauvoja kestää. Koko Italian täytyy tulla joko tasavaltaiseksi tai yksinvaltaiseksi. On helppo sanoa, mikä on oleva päätös."

"Niin, vapaus on lopuksi voittava", sanoi Adrian lämpimästi.

"Anteeksi, nuori herrani, minun mielipiteeni on aivan päinvastainen. Huomatkaa että nämä tasavallat ovat kauppavaltoja, — ovat ammattivaltoja; ne kunnioittavat rikkautta, halveksivat urhoollisuutta, ne harjoittavat jokaista, paitsi asesepän ammattia. Siis, kuinka ne käyvät sotaa? Omilla kansalaisillaanko? Ei sinne päinkään! Ne joko kääntyvät jonkun muukalaisen päällikön puoleen ja tarjoavat hänelle palkaksi, jos hän suostuu auttamaan heitä, kaupunkinsa ylivallan viideksi tahi kymmeneksi vuodeksi; tahi ne lainaavat joltakin hurjalta, minun moiseltani seikkailijalta, niin paljon joukkoja kuin heillä on varaa maksaa. Eikö niin ole laita, herra Adrian?"

Adrian nyökkäsi päätään, vastahakoisesti myöntäen.

"Ja sitten on tuon muukalaisen päällikön oma vika, jos hän ei tee valtaansa pysyväiseksi, niinkuin ovat tehneet kerran vapaina olleissa valtioissa Viscontit ja Scalat; tahi on tuon palkkasoturi-kapteenin oma syy, jos hän ei korota rosvojaan senaattoreiksi, eikä itseään kuninkaaksi. Nämät ovat niin luonnollisia asioita, että pian on samoin käypä läpi koko Italian. Ja koko Italia on silloin muuttuva yksinvaltaiseksi. Nyt minusta näyttää kaikkien mahtavimpien perheitten etu — teidän Roomassa, samoinkuin Visconttien Milanossa — vaativan ryhtymään ratkaisevaan toimintaan ja tukahuttamaan, mihin vielä helposti pystytte, nuot kansaan nopeasti leviävät kapinalliset taudinidut, jotka siinä päättyvät vallattomuuden kuumeesen, mutta teissä kuoleman mädännykseen. Näissä vapaissa valtioissa saavat ylimykset ensiksi kärsiä: ensin etuoikeutenne, sitten omaisuutenne pyyhkäistään pois. Niin, Florensissa, niinkuin hyvin tiedätte, hyvät herrat, ei aatelismies pääse valtion mitättömimpäänkään virkaan."

"Noita konnia!" sanoi Colonna, "rikkovat ensimmäisiä luonnon lakeja!"

"Tähän aikaan", jatkoi Montreal, aineestansa innostuneena paljoa huolimatta ylimyksen pyhän närkästyksen keskeyttämisistä: "tähän aikaan monet — viisaimmat ehkä, vapaissa valtioissa — koettelevat uudistaa vanhoja Lombardian liittoja, puolustaakseen yhteistä vapauttaan kaikkialla ja jokaista vastaan, joka pyrkii ruhtinaaksi. Onneksi näitten kauppavaltain keskinäinen kateus — kurja plebeijimäinen kateus — enempi kaupan kuin kunnian — on nykyjään tuon aikomuksen voittamattomana esteenä; ja Florens, joka on vilkkain ja etevin niistä kaikista sattuu onneksi olemaan sellaisessa kaupan ahdinkotilassa, ettei se suinkaan kykene ryhtymään niin suureen yritykseen. Nyt, hyvät herrat, on meidän aika, vihollistemme ollessa näin pahasti estettyinä, nyt on meidän aika muodostaa luja vastaliitto Italian kaikkien ruhtinasten kesken. Teidän luoksenne minä olen tullut, jalo Tapani, niinkuin arvonne vaatii — ainoastaan teidän luoksenne kaikista Rooman ylimyksistä — esittämään teille tuota kunniakasta yhtymistä. Huomatkaa mitä etuja se huoneellenne tarjoo. Paavit ovat ijäksi päiviksi jättäneet Rooman, kunnianpyynnillänne ei ole mitään vastapainoa, — vallallanne ei ole oleva mitään rajoja. Te näette edessänne Viscontin ja Taddeo di Pepolin esimerkit. Olette tekevä Rooman Italian ensimmäiseksi kaupungiksi, riippumattomaksi ja ylimmäksi hallitsijaksi, olette perinpohjin masentava heikommat kilpailijanne — Savellit, Malatestat ja Orsinit — sekä jättävä pojanpojallenne perinnöllisen kuningaskunnan, joka kentiesi kerran vielä on pyrkivä maailmanvallaksi."

Tapani kaihosi kädellään kasvojaan, vastatessaan: "mutta, jalo Montreal, tämä kysyy keinoja: — rahaa ja miestä."

"Mitä jälkimäiseen tulee, käskekää, minulla on riittävästi — minun harjaantunein pikku joukkoni on (milloin vaan haluan) paisuva Italian lukuisimmaksi ja tuohon toiseen puoleen katsoen, jalo herrani, rikkaalla Colonnan huoneella ei ole hätää, sen laveiden tilusten panttauskin tulee kyllä maksetuksi saatuanne Rooman kaikki tulot haltuunne. Te näette", jatkoi Montreal, kääntyen Adrianin puoleen, jonka nuoruutta hän piti parempana liittolaisena, kuin hänen harmaantunutta sukulaistaan: "te ensi silmäyksessä näette, kuinka helppo tämä tuuma on toteuttaa, ja mikä loistava ura teidän suvullanne on avoinna."

"Herra Walter de Montreal", sanoi Adrian nousten tuoliltaan, ja päästäen valloilleen suuttumuksensa, jonka hän vaivoin oli saanut salatuksi, "minua suuresti surettaa että Rooman ensimmäisen kansalaisen katon alla muukalainen näin tyynesti ja keskeyttämättä saa kiihotella kunnianhimoa seuraamaan jonkun Viscontin tahi Pepolin kirottua mainetta. Puhukaa, herrani — (kääntyen Tapanin puoleen) — puhukaa jalo heimolaiseni! ja sanokaa tälle Provencen ritarille että, joll'eivät Colonnat kykene uudistamaan Rooman muinaista suuruutta, niin Colonnain kädet ainakaan eivät pois lakase sen vapauden viimeisiä jätteitä."

"Mitä nyt Adrian! — mitä nyt, hyvä sukulaiseni!" sanoi Tapani, johon näin äkkiä oli vedottu, "rauhotu, pyydän sinua. Jalo herra Walter, hän on nuori — nuori ja pikainen — ei hänen tarkotuksensa ole loukata."

"Siitä olen vakuutettu", vastasi Montreal kylmästi, mutta vaivoin ja kohteliaasti hilliten itsensä. "Hän puhuu hetken vaikutuksesta — se on nuoruuden kiitettävä vika. Minä olin hänen ikäisenään samallainen, ja monta kertaa olen kiivauteni takia ollut pääsemäisilläni hengestäni. Älkää, signor, älkää! — Älkää niin uhoissanne miekkaanne pidelkö, ikäänkuin luulisitte minun lausuneen uhkauksen, kaukana minusta sellainen uhka. Sodissani olen, uskokaa pois, oppinut tarpeeksi varovaisuutta, paljastaakseni kevytmielisesti vastaani miekan, jota olen nähnyt heilutettavan moista ylivoimaa vastaan."

Liikutettuna ritarin kohteliaisuudesta ja hänen viittauksestaan tuohon kohtaukseen, jossa Montreal ehkä oli pelastanut hänen henkensä, Adrian ojensi hänelle kätensä.

"Ansaitsen moittimista äkkipikaisuudestani", sanoi hän avosydämisesti; "mutta huomatkaa itse kiivaudestanikin", hän lisäsi arvokkaammin, "että esityksellänne ei ole oleva ystäviä Colonnain piireissä. Vieläpä jalon sukulaiseni aikana minä uskallan teille sanoa, että, jos hän saattaisi antaa ylhäisen suostumuksensa sellaiseen yritykseen, hänen heimonsa parhaimmat sydämet luopuisivat hänestä, ja minä itse, hänen sukulaisensa, miehittäisin tuon linnan niin luonnotonta kunnianpyyntiä vastustamaan!"

Kevyt ja tuskin huomattava pilvi liiti yli Montrealin kasvojen noita sanoja lausuttaessa; hän pureskeli huultansa ennenkuin hän vastasi:

"Mutta jos Orsinit ovat vähemmän turhantarkkoja, niin heidän ensimmäinen voimanosotuksensa saadaan kuulla Colonnain huoneen romahtamisessa."

"Tiedättekö että yksi meidän tunnuslauseistamme on nuot ylevät sanat roomalaisille —, jos me kukistumme, kukistutte tekin? Ja parempi on tuo kohtalo, kuin että kohoaisimme synnyinkaupunkimme pirstaleista."

"Hyvä, hyvä, hyvä!" sanoi Montreal, istuutuen jälleen, "huomaan että minun on jättäminen Rooma silleen, — liiton täytyy tulla toimeen ilman sen apua. Laskin vaan pilaa, mainitessani Orsinit, heillä ei ole sitä mahtavuutta, joka tekisi yrityksen turvatuksi. Poistakaamme sitten äskeinen keskustelu muistostamme. Yhdeksäntenätoista päivänähän muistaakseni, jalo Colonna, on aikomuksenne lähteä Cornetoon ystävienne ja seuralaistenne keralla, ja siksi olette kutsunut minun mukaanne?"

"Samana päivänä, herra ritari", vastasi ylimys nähtävästi keskustelun käänteestä mielistyneenä. "Asianlaita on se, että kun meitä syytetään hyvän kansamme etujen välinpitämättömyydestä, niin minä tällä matkallani tahdon näyttää tuon väitteen perättömäksi; sentähden on aikomuksemme saattaa eräs viljakuormasto Cornetoon, ja olla sitä suojelemassa maantierosvoilta. Mutta totta puhuakseni on minulla, rosvojen pelon ohessa toinenkin syy, jonka vuoksi haluan saada seurueeni niin lukuisaksi kuin mahdollista. Tahdon näyttää vihollisilleni ja kansalle yleensä heimoni lujan ja varttuvan vallan: sellaisen aseellisen joukon näkö, jonka toivon saavani kokoon, on mahtavasti vaikuttava pelkoa levottomissa ja uppiniskaisissa. Adrian, sinä olet toivoakseni kokoova palvelijasi tuoksi päiväksi; emme tahtoisi olla ilman sinua."

"Ja yhdessä ratsastaessamme, uljas signor", sanoi Montreal, kumartuen Adrianin puoleen, "olemme ainakin keksivät yhden seikan, jossa olemme samaa mieltä: kaikilla urhoollisilla miehillä ja todellisilla ritareilla on yksi yhteinen puheen-aine — ja sen nimi on nainen. Teidän tulee tutustaa minut Rooman ihanimpien naisten nimiin, ja me olemme keskustelevat vanhoista seikkailuista lemmen eduskunnassa ja toivomme uusia. Te oletettavasti, herra Adrian, samoinkuin kaikki maamiehenne, olette Petrarcakiihkoinen?"

"Ettekö te yhdy meidän innostukseemme? älkää pilatko mainettanne."

"Älkäämme taas kiistelkö; mutta minun mielestäni, totta vieköön, pieni trubaduurin pätkä en arvokkaampi kuin kaikki mitä Petrarca on eläissään kirjoittanut. Hän on vaan lainaellut ritarirunoudestamme ja sitä vaatetellut, herra nähköön."

"Hyvä", sanoi Adrian iloisesti, "joka rivistä teidän trubaduurilaulujanne, saatte kuulla minulta toisen. Saatte anteeksi kohtuuttomuutenne, mitä Petrarcaan tulee, jos olette trubaduureille kohtuullinen."

"Kohtuullinen!" huusi Montreal todellisesti innostuneena: "minä olen trubaduurien maasta, niin, heidän vertansa. Mutta käymme liian välinpitämättömiksi teidän jalosta sukulaisestanne, ja minun on jo aika jättää teidät hyvästi tällä kertaa. Herrani Colonna, rauha teille: hyvästi, herra Adrian, — veljeni ritariudessa — muistakaa tarjouksenne."

Vapaasti ja miellyttävän huolettomana jätti P. Johanneksen ritari hyvästi. Vanha ylimys teki äänettömän anteeksipyynnön merkin Adrianille ja seurasi Montrealia viereiseen huoneesen.

"Herra ritari", sanoi hän, suljettuaan oven ja vetäen Montrealia akkunan komeroa kohti, — "sallikaa minun sanoa teille sana kahdenkesken. Älkää luulko etten pidä arvossa tarjoustanne, mutta noihin nuoriin miehiin nähden on oltava varovainen; tuo liitto on suuremmoinen — ylevä — mieluinen sydämelleni, mutta se tarvitsee aikaa ja varovaisuutta. Minulla on huonekunnassani voitettavana monta samallaista turhantarkkaa kuin tuo tuittupää; tuo tie on houkutteleva, mutta se on perinpohjaisesti tutkittava. Te ymmärrätte?"

Kulmiansa rypistäen Montreal iski terävän silmäyksen Tapaniin ja vastasi:

"Ystävyyteni teille teki tuon tarjouksen. Liitto on tuleva toimeen ilman Colonnaa — varokaa aikaa, jolloin Colonna ei tule toimeen ilman liittoa. Herrani, katsokaa tarkoin ympärillenne; Roomassa on enemmän vapautettuja, kuin luulette — vieläpä rohkeita, toimiviakin. Varokaa Rienziä! Hyvästi, pian tapaamme toisemme."

Tämän sanottuaan Montreal lähti, ja kulkiessaan huolettomin askelin läpi meluisan etuhuoneen, hän jupisi itsekseen:

"Täällä en onnistu! — Noilla ylimyslurjuksilla ei ole rohkeutta tulla suuriksi, eikä viisautta pysyä rehellisinä. Kukistukoot! — Löytänen kansasta seikkailijan, itseni kaltaisen, joka vastaa heitä kaikkia."

Heti kun Tapani oli palannut Adrianin luokse, hän kiihkeästi syleili turvattiansa, joka oli valmistellut ylpeyttään saamaan ankaran nuhteen ajattelemattomuudestaan.

"Jalosti näytelty, — oivallisesti, oivallisesti!" huusi ylimys, "todellisen valtiomiehen taidon olet saavuttanut keisarin hovissa. Sen tiesinkin — sen aina olen sanonut. Sinä huomasit kiipelini, mihin olin joutunut hämmästyksissäni tuon raakalaisen hulluista tuumista. Pelkäsin kieltäytyä — vielä enemmän suostua. Sinä selvitit minut täydellisellä taidollasi, tuo kiivastus — niin luonnollinen sinun ijälläsi — oli mainio temppu; se peräytti hyökkäyksen, antoi minulle aikaa vetää henkeäni ja miettiä kuinka menettelisin tuon julmurin kanssa. Mutta sinä tiedät että emme saa loukata häntä: kaikki väkeni luopuisi minusta, tai myisi minut Orsinille, tai katkaisisi kurkkuni, jos hän vain nostaisi sormensa. Oi, tuo oli mainiosti tehty, Adrian — mainiosti!"

"Kiitos taivaan!" sanoi Adrian tointuen hämmästyksistään, "ette aio suostua tuohon pimeään esitykseen?"

"Aioko! en tosiaankaan!" sanoi Tapani, heittäytyen jälleen tuolilleen. "Etkö tiedä minun ikääni, poika? Olen kohta yhdeksänkymmenen vanha ja olisin todella hullu jos antautuisin sellaisen levottomuuden ja sekamelskan pyörteesen. Minun tulee säilyttää se, mitä minulla on, eikä saattaa sitä vaaranalaiseksi tavottelemalla enempää. Eikö paavi rakasta minua? Antautuisinko hänen kirouksensa vaaralle alttiiksi? Enkö ole ylimyksistä mahtavin? Olisinko enempi, jos olisin kuningas? Puhella minun ikäiselleni miehelle tuollaisia loruja! — se mies on heikkopäinen. Muuten", jatkoi vanhus alentaen ääntänsä ja katsellen arasti ympärilleen, "jos olisin kuningas, niin poikani saattaisivat myrkyttää minut päästäksensä perimään. Ne ovat kelpo poikia Adrian, kerrassaan. Mutta sellainen kiusaus! — siihen en heitä johdattaisi; näissä harmaissa hapsissa on kokemusta! Tyrannit eivät kuole luonnollista kuolemaa, eivät ikinä! Rutto tuohon ritariin, sen sanon; hän sai minun jo kylmää hikeä huokumaan."

Adrian tarkasteli tuon vanhuksen kasvoja, jota itsekkäisyys pidätti rikoksesta. Hän kuulteli hänen loppusanojansa, jotka olivat täynnänsä tuon ajan synkkää totuutta; ja kun Rienzin ylevä ja puhdas kunnianhimo vastakohtana välähti hänen mieleensä, hän tunsi ettei hän voinut moittia sen tulta eikä ihmetellä sen äärettömyyttä.

"Ja sitten", jatkoi ylimys puhuen vakavammin saavutettuaan mielenmalttinsa, "tuo mies varottaessaan minua paljasti minulle täydellisesti kaiken tietämättömyytensä valtion tilasta. Mitä arvelet? hän en oleskellut roskaväen parissa ja pitää sen valjua henkäystä voimana: niin, hän luulee sanat sotamiehiksi ja käski minun — minun, Tapani Colonnan — pitämään varani — kenestä, tiedätkös? Et, et milloinkaan arvaa! — tuosta irvihampaasta, Rienzistä! entisestä pilkkakirveestäni! Ha, ha, ha!" ja vanhus nauroi niin että kyyneleet vierivät pitkin poskia.

"Monet ylimyksistämme pelkäävät sittenkin tuota samaista Rienziä", sanoi Adrian vakavasti.

"Pelätkööt, pelätkööt! — niillä ei ole meidän kokemustamme — meidän maailman tietoamme, Adrian. Vaiti, poikaseni, — koska ovat kauniit sanat ennen kukistaneet linnoja ja voittaneet sotajoukkoja? Rienzi minun puolestani räysätköön vanhasta Roomasta roskaväelle, se antaa sille jotakin ajateltavaa ja rähistävää, ja kaikki sen kiukku haihtuu sanoihin; se polttelisi taloja, ellei se saisi puheita kuulla. Mutta tästä kerran puhuessamme, minun on myöntäminen, että tuo kirjatoukka on paisunut hävyttömäksi uuden viran saatuaan: tässä on — minä sain tällaisen paperin tänään ennen vuoteelta päästyäni. Olen kuullut että kaikki ylimykset ovat saaneet samaa röyhkeyttä kokea. Lueppas se", ja Colonna pisti paperikäärön sukulaisensa käteen.

"Minä sain samallaisen", sanoi Adrian, vilkaisten siihen. "Se on Rienzin kehotus saapumaan Lateranin P. Johanneksen kirkkoon, kuulemaan erään vastikään löydetyn levyn selvittämistä. Hän sanoo sen mitä lähemmin koskevan Rooman menestystä ja nykyistä tilaa."

"Tuo huvittanee suuresti oppineita ja kirjamiehiä. Suo anteeksi, sukulaiseni, että unhotin sinun mieltymyksesi tuollaisiin; poikani Gianni on sinun kaltaisesi. Hyvä, hyvä! Tuo on varsin viatonta! Lähde pois kuulemaan — se mies puhuu hyvästi."

"Ettekö tekin tule?"

"Minäkö — rakas poika — minäkö!" sanoi vanha Colonna aukaisten silmänsä seljälleen niin ällistyneen näköisenä, ettei Adrian saattanut olla naurahtamatta oman kysymyksensä typeryyttä.

II Luku.

Kohtaus ja epäilys.

Kun Adrian palasi holhoojansa palatsista ja kuljeskeli Forumia kohden, hän aivan odottamattaan tapasi Raimondin, Orvieton piispan, joka ratsastaen vähäsen hevosensa seljässä ja kolmen tai neljän palvelijan seuraamana, pysähtyi äkkiä, huomatessaan nuoren ylimyksen.

"No, poikani! harvoinpa sinua saa nähdä, kuinka olet jaksanut? — hyvin kai? Vai niin, vai niin! Hauskaa kuulla. Voi! millaista elämää tämä on, Avignonin rauhallisiin huvituksiin verraten. Siellä kaikki, joilla on samat pyrinnöt, niinkuin meillä, samat harrastukset, deliciae musarum, hm, hm, (piispa ylpeili tilapäisistä lainasanoista, olivat ne sitten oikeita tai vääriä) helposti ja luonnollisesti yhtyvät. Mutta täällä me tuskin uskallamme liikkua talostamme, paitsi tärkeitten tapausten sattuessa. Mutta puhuessamme tärkeistä tapauksista ja muuseista, muistuu mieleeni hyvän ystävämme Rienzin kehotus saapumaan Lateraniin, sinä tietysti tulethan jotakin tuiki sokkeloista latinalaista kyhäystä aikonee selvitellä — niin olen kumminkin kuullut — sangen huvittavaa meille poikani — sangen."

"Se on huomenna", vastasi Adrian. "Kyllä varmaan — minä tulen sinne."

"Ja kuule, poikani", sanoi piispa, laskien ystävällisesti kätensä Adrianin olalle, "minulla on syytä toivoa että hän kaupunkilaisparoillemme muistuttaa riemujuhlaa jota vietämme vuonna viisikymmentä, ja saa heidät puhdistamaan tiet rosvoista puhtaaksi, se on välttämätön säädös ja pian toimeenpantava, sillä kuka tulee pattojansa anteeksi saamaan, jos on vaara tarjona yksin tein syöksyä voitelemattomana kiirastuleen? Oletkos kuullut Rienzin puhuvan — häh? aivankuin Cicero — aivan! No, taivas siunatkoon, sinua poikani, et jääne tulematta?"

"En, en jää tulematta."

"Odotappas — vielä sananen: saatat juuri selittää niille, joita tapaat, kuinka mukavaa olisi että kokous tulisi niin lukuisaksi kuin mahdollista, näyttää hyvältä, kun kaupungissa harrastetaan tieteitä."

"Riemujuhlasta puhumattakaan", lisäsi Adrian hymyillen.

"Niin, riemujuhlasta puhumattakaan — mainiosti! hyvästi tällä erää!" Ja piispa istui jälleen satulaan ja ajaa hölkötteli juhlallisen näköisenä monien ystäviensä luokse, yllyttämään heitä kokoukseen.

Mutta Adrian jatkoi kulkuansa ohi Capitolin, Severuksen Kaaren ja Jupiterin temppelin sortuneen pylväistön ja saapui paikalle, missä pitkä ruoho, kuiskaelevat saraheinät ja hoidottomat viiniköynnökset nuokkuivat Neeron kultaisen talon menneelle komeudelle. Hän istui kaatuneelle patsaalle — sillä kohtaa, missä matkustaja poikkeaa (niin-kutsuttuun) — Livian kylpylaitokseen — ja katseli tyytymättömänä aurinkoa, ikäänkuin moittien sen kulun hitaisuutta.

Kauvaa ei hänen kuitenkaan tarvinnut vuotella, ennenkuin keveän astunnan kahinaa kuului tuoksuavasta ruohostosta ja samassa viiniköynnösten lomasta pilkistihe kasvot, jotka hyvin olisivat saattaneet olla haltijan, paikan jumalattaren.

"Armaani! Ireneni, — kuinka kiitän sinua!"

Pitkä aika kului ennenkuin ihanteleva rakastaja malttoi huomata Irenen kasvojen suruisuuden, mikä ei niitä tavallisesti ollut kaihtamassa hänen seurassaan.

Hänen äänensäkin vavahteli, ja hänen sanansa tuntuivat pakollisilta ja kylmiltä.

"Olenko loukannut sinua?" hän kysyi; "tai onko mikä pienempi onnettomuus tapahtunut?"

Irene kohotti silmänsä lemmittyynsä ja virkkoi, katsellen häntä vakavasti. "Sano minulle, herrani, puhdas ja suora totuus, sano minulle, olisitko kovin suruissasi, jos tämä olisi meidän viimeinen kohtauksemme?"

Vaaleammaksi kuin marmori hänen jaloissaan kävi Adrianin tumma poski. Hetkinen kului ennenkuin hän kykeni vastaamaan, pakollinen hymy väräjävillä huulilla.

"Älä laske tuollaista pilaa, Irene! Viimeinen! — tuo ei ole meidän sanojamme!"

"Kuule minua, herrani —"

"Miksi noin kylmä? — kutsu minua Adrianiksi, — ystäväksesi, — lemmityksesi! tai ole mykkä!"

"Kuule sitten, sieluni sielu! kaikkein toiveitteni esine! elämäni elämä!" huudahti Irene intohimoisesti. "Pelkään että tänä hetkenä seisomme kurimuksen partaalla, jonka syvyyttä en tunne, mutta joka ainiaaksi saattaa meidät erottaa. Sinä tunnet veljeni todellisen luonteen, etkä väärin häntä ymmärrä, niinkuin monet muut. Hän on kauan valmistellut viittoja ja suunnitelmia sekä neuvotellut itsensä kanssa, ja tuntien että hänen tiensä kulkee kansan keskitse, hän on tasotellut johonkin suureen päämäärään vievää polkua. Mutta nyt — (sinä et häntä petä — sinä et häntä vahingoita? — hän on sinun ystäväsi!)"

"Ja sinun veljesi! Henkeni antaisin hänen edestään. Jatka!"

"Mutta nyt", jatkoi Irene, "mikä hyvänsä tuo yritys lieneekin, sen aika lähenee lähenemistään. En tarkoin tunne sen laatua, mutta tiedän että se on ylimyksiä vastaan suunnattu — sinun säätyäsi vastaan — sinun perhekuntalaisiasi vastaan! Jos se onnistuu — voi, Adrian! sinä itse et ole vaaratta oleva: ja minun nimeni ainakin on löytyvä vihollistesi nimien joukossa. Jos se raukenee, — niin veljeni, uljas veljeni on hukassa! Hän on kaatuva koston tai oikeuden uhrina, kutsu sitä miksi tahdot. Sukulaisesi on oleva hänen tuomarinsa — hänen telottajansa; ja minä — jos jäisinkin suremaan alhaisen sukuni ylpeyttä ja kunniaa — voisinko suostua rakastamaan, näkemään miestä, jonka suonissa virtaa hänen tuhonsa verta? Voi minua poloista! — minua poloista! — nuot ajatukset vievät järkeni!" Ja käsiään hykertäen Irene ääneensä nyyhki katkerasti.

Adrianiin valtavasti koski tuo hänen eteensä paljastettu kuvaus, vaikka hänen mieleensä oli usein ennenkin hämärästi tunkeutunut tuo kumpainenkin mahdollisuus. Totta kuitenkin oli, kun hän ei nähnyt minkään fyysillisen voiman tukevan Rienzin tuumia, eikä ollut milloinkaan nähnyt moraalisen vallankumouksen mahtavuutta, ettei hän luullut niilläkään liikkeellä, johon hän kansan saisi yllytetyksi, olevan pysyväistä menestystä ja mitä rangaistukseen tulee, niin kaupungissa, jossa kaikki oikeus oli etujen orja, Adrian tunsi itsensä kyllin mahtavaksi hankkimaan anteeksisaannin rikoksista suurimmallekin — ylimyksiä vastaan ase kädessä tehdylle kapinallekin. Näiden ajatusten johtuessa hänen mieleensä, hän sai malttia lohduttaa ja rohkaista Ireneä Mutta tuo yritys vaan osaksi onnistui. Huolistansa heränneenä tulevaisuuden aatoksiin, jotka hän siihen saakka oli unohtanut, Irene ensi kertaa oli tenhoojansa äänelle kuuro.

"Voi", sanoi hän murheissaan, "parhaimminkin käydessä, kuinka tämä lempi, jota olemme niin sokeasti rohkaisseet — kuinka se on päättyvä? Sinä et saa tulla minun kaltaiseni avioksi! ja minä! kuinka hupsu minä olen ollut!"

"Palaa järkiisi sitten, Irene", sanoi Adrian ylpeästi osaksi kiivastuen, osaksi kokeneena naisten miehenä. "Lemmi toista ja viisaammin, jos tahdot, peräytä minulle tekemäsi lupaukset ja pidä edelleenkin lempeä rikoksena ja uskollisuutta hulluutena."

"Julmuri!" sanoi Irene änkyttäen ja vuorostaan pelästyneenä. "Puhutko täyttä totta?."

"Sano minulle, ennenkuin vastaan, sano minulle: vaikka kuolema, tuska, koko elämällinen murhetta tulisi tämän rakkauden lopuksi, katuisitko rakastaneesi? Jos niin, et tunne rakkauttani sinuun."

"En milloinkaan, en milloinkaan ole katuva!" sanoi Irene, langeten Adrianin kaulaan, "anna minulle anteeksi!"

"Mutta onko todellakin", sanoi Adrian, hetkisen kuluttua tuosta rakastavien kiistasta ja sovinnosta, "onko todellakin niin huomattava erotus veljesi entisen ja nykyisen olemuksen välillä? Mistä tiedät että toiminnan hetki on niin lähellä?"

"Sillä nyt hän oleilee yökaudet lukkojen takana kaikenlaatuisten miesten parissa; hän on työntänyt kirjansa syrjään — hän ei lue enää — vaan astuskelee edestakasin huoneessaan jupisten itsekseen. Silloin tällöin hän pysähtyy kalenterin eteen, jonka hän hiljattain omin käsin on ripustanut seinään, vetelee sormiaan kirjainten päällitse, kunnes hän tapaa jonkun määräpäivän, ja silloin hän huitoo miekallaan ja hymyilee. Mutta aseitakin tuotiin kaksi yötä sitten suuri joukko taloon; ja minä kuulin kantajien päällysmiehen, joka on kauhea jättiläinen ja hyvin tunnettu kansassa, sanoen ohimoitansa pyyhkien: 'Nämät saavat pian työtä!'"

"Aseita! oletko varma siitä?" sanoi Adrian huolestuen. "Sittenpä noissa tuumissa piilee enemmän kuin olen luullut! Mutta (huomattuaan että Irenen kasvot pelästyneinä tarkastivat häntä, hänen äänensä muuttuessa, hän lisäsi iloisemmin) — mutta tulkoon mitä tahansa, — usko minua, — armaani! jumaloimani! että niinkauan kuin minä elän, ei veljesi ole kärsivä tuosta vihasta, jonka hän vastaansa nostanee, — enkä minä, vaikka hän onkin unhottanut entisen ystävyytemme, ole sinua vähemmän rakastava."

"Signora! Signora! lapsukaiseni! jo on aika! meidän on lähteminen!" sanoi kimakalla äänellä Benedetta, kurkistaen lehvien lomasta. "Työmiehet kulkevat kotiinsa tästä; minä näen heidän lähestyvän."

Lempivät erosivat, ensimmäisen kerran oli käärme tunkeutunut heidän Eedeniinsä — he olivat keskustelleet, he olivat ajatelleet muita asioita, kuin lempeä.

III Luku.

Kansanmielisen patriicin asema kansan melskeiden aikana. Kohtaus Lateranissa.

Kansaa rehellisesti rakastavan patriicin asema on noina kurjina aikoina, jolloin vallanpitäjät sortavat ja vapaus ponnistelee vastaan — jolloin kaksi ihmisluokkaa kamppailee keskenänsä — vaikein ja tukalin, mihin hänen kohtalonsa saattaa hänet syöstä. Pitääkö hän ylimysten puolta? hän pettää omantuntonsa! Vai kansanko? — hän kavaltaa ystävänsä! Mutta tuo jälkimäisen edellytyksen seuraus ei ole ainoa — eikä voimakkaasen luonteesen nähden kenties katkerin. Kaikkia ihmisiä on yleinen mielipide ohjaamassa ja sitomassa — se on yhteinen tuomari; mutta yleinen mielipide ei ole sama kaikissa arvoluokissa. Yleinen mielipide, joka yllyttää tahi pelottaa plebeijiä, on plebeijien mielipide, — niitten, jotka hän näkee, tapaa ja tuntee, niitten, joiden kanssa hän on tekemisissä, — niitten, joiden kanssa hän on lapsuudesta asti seurustellut — niitten, joiden kiitosta hän on joka päivä kuullut, joiden moite häntä joka hetki uhkaa. Niinpä myöskin ylhäisten yleinen mielipide on heidän vertaistensa mielipide — niitten, jotka synnyntä tai sattumus on ainiaaksi heittänyt heidän tiellensä. Tästä erikoisasemasta johtuu monta tärkeätä, käytännöllistä seikkaa; se, enemmän kuin monet perusohjeet, painukoon politikoitsijan mieleen, joka tahtoo olla perinpohjainen. Se on jumalantuomio, pelottava kestää — jonka vaan harvat plebeijit kestävät, ja jota siis on kohtuutonta vaatia patriicein horjumatta läpäsemään — heitä koskevan yleisen mielipiteen uhmaamisen jumalantuomio. He eivät voi olla epäilemättä omaa päätöskykyään, — he eivät voi olla ajattelematta, että viisaus ja hyve puhuu noissa äänissä, joita he ovat pitäneet oraakelin neuvoina kätkyeistään saakka. Lahkolaisetuluulojen tuomioistuimen he luulevat ja tunnustavat yleisen omantunnon oikeudeksi. Toisena sellaisessa asemassa olevan patriicin toiminnan ankarana vastapainona on varmuus, että tuon toiminnan johtavat syyt yhtä väärin selittää ylimyskunta, josta hän luopuu, kuin kansa, johon hän liittyy. Tuo näyttää niin luonnottomalta, kun mies hyppää oman säätynsä silmille, että maailma on kärkäs olettamaan jonkun muun vaikuttimen tuohon salaperäisyyteen, kuin rehellisen vakuutuksen tai ylevän isänmaanrakkauden. "Kunnianhimoa", sanoo joku. "Pettyneitä toiveita", huutaa toinen. "Jotakin yksityistä kaunaa", pistelee kolmas. "Turhamaista roskaväen mielistelyä", irvistelee neljäs. Kansa ihantelee ensin, mutta epäilee sitten. Sinä hetkenä kun hän vastustaa jotakin kansan toivetta, hän ei enään ole pelastettavissa; häntä syytetään ulkokultaisuudesta, — lampaannahan käyttämisestä, ja sanotaan — "kas, kuinka suden hampaat pilkistävät esiin!" Jos hän on tutunomainen kansassa, — hän on liehakoitsija! Jos hän pysyy erillään — se on ylpeyttä! Mikä sitten sellaisessa asemassa pitää pystyssä miestä, joka seuraa omaatuntoansa ja silmillään näkee kaikki polkunsa varrella uhkaavat vaarat? Pois yleisen mielipiteen sekamelska — pois kurja jälkimaailman oikeudentunnon haaveilu: edellistä hän loukkaa, jälkimmäistä hän ei koskaan saa. Mikä pitää häntä pystyssä? Hänen oma henkensä! Mies, joka todellisesti on suuri, tavallaan halveksii sukuaan, auttaessaan sitä; sen paras tahi onnettomuus on hänelle kaikki kaikessa: sen suosio — sen moite — ei mitään. Hän astuu ulos synnyn ja tapain ahtaasta piiristä, hän ei välitä vähäpätöisten miesten vähäpätöisistä vaikuttimista. Korkealla äärettömässä avaruudessa hänen ratansa käy, hän kulkee uraansa, hän opastaa ja valaisee, mutta melu alhaalta ei ylety hänen korviinsa. Kunnes pyörä murtuu — kunnes pimeä tyhjyys nielasee tähden — sinnes sen sopusointu yöt päivät kohtaa sen omaa korvaa; se ei himoitse ainoatakaan säveltä maasta, jota se valaisee, ei ainoatakaan seuralaista uralleen, jota se vyöryy, se tuntee kirkkautensa ja tyytyy siis olemaan yksin.

Mutta tällaiset henget ovat harvinaisia. Joka aikakausi ei niitä voi synnyttää. Ne ovat poikkeuksia tavallisesta ja ihmisellisestä hyveestä, johon ulkonaiset olot vaikuttavat ja lyövät leimansa. Aikana, jolloin jo se, joka oli vaan maineen äänelle herkkä, kohosi siveellisten voimiensa puolesta suuresti kaikkien muitten ihmisten yli, oli mahdotonta että kukaan olisi voinut tuntea tuota jalostettua, metafyysillistä tunnetta, tuota ylevien tekojen puhtaampaa kiihotinta — tuota oman sydämen kunniantuntoa, joka on verrattoman korkeimpana kaikkea ihmisten ylistyksen pyyntiä. Meidän todella täytyy, ennenkuin voimme erkaantua maailmasta, pitkän ja kovan koetusajan kestettyämme — monen mietiskelyn ja surun perästä — syvästi ja murheellisesti vakuutettuina kaikesta turhuudesta, mitä maailma voi meille antaa, olla kohonneet emme hetken kiivastuksessa, vaan pysyväisesti maailman yli: tuon irtaantumisen — tuon ihanteellisuuden — kuinka harvat ajattelevamman aikamme ajattelevimmista sen voivat saavuttaa. Mutta ennenkuin olemme tuon onnelan ehdättäneet, emme tunne mietiskelemisen todellista jumalallisuutta, emme omantunnon kaikkeen riittävää mahtia, emmekä juhlallisin askelin voi vetäytyä tuohon oman henkemme pyhättöön, jossa tiedämme ja tunnemme, kuinka paljon luonnossamme löytyy Jumalan itseoloisuutta.

Mutta palatkaamme maallisiin asioihin ja ajatuksiin. Nuot arvelut ja näkökohdat, jotka olisivat monenkin rehellisen ja rohkean mielen muuttaneet, muuttivat Adrianinkin mielen. Hän tunsi olevansa väärässä asemassa. Hänen järkensä ja omatuntonsa olivat Rienzin tuumien puolella, ja hänen luonnollinen ripeytensä ja toiminnanhalunsa vetivät vastustamattomasti häntä ottamaan osaa niitten toimeenpanemisen vaaroihin. Mutta hänen tuttavuuden ja ystävyyden liittonsa, hänen yksityiset ja perheelliset olonsa jyrkästi sen kielsivät. Kuinka saattoi hän säätyänsä, perhekuntaansa, nuoruudentovereitansa vastaan juonitella salaisesti tahi toimia julkisesti? Hänen isänmaanrakkautensa päämäärää verhosivat herjaus ja kiittämättömyys. Kuka uskoisi rehelliseksi maansa sankariksi häntä, joka ystävänsä petti? Todella hänen

Luontainen päättäväisyytensä Sai ajatuksen valjun leiman!

ja hän, joka luonnostaan olisi ollut aikansa johtajia, jäi vaan katselijaksi. Vieläpä Adrian koetti lohdutella toimettomuuttaan sillä, että hänen menettelynsä oli järkevä Se, joka ei ota osaa kansallisten mullistusten alkupuoleen, saattaa usein suurimmalla menestyksellä ryhtyä välittämään sittemmin kehittyneitä intohimoja ja puolueita. Ehkäpä Adrianin tilassa vitkasteleminen oli viisaan valtiomiehen oikeata menettelyä; juuri niitten kanta, jotka alussa pysyvät syrjässä, pääsee usein ennen loppua valtaan. Henkilöön, joka vapaana kilpailevien puolueitten liiallisuuksista ja heidän kateudestansa ilmaantuu melskeiseen draamaan, kaikki ihmiset ovat halukkaita katsomaan kunnioituksin ja mielihyvin: hänen myöntyväisyytensä saattaa hankkia hänelle kansan luottamuksen, hänen arvonsa tehdä hänet sopivaksi välittäjäksi ylimyksiin nähden, ja samat ominaisuudet, jotka vallankumouksen toisena aikakautena olisivat tehneet hänet marttyyriksi, kohottavat toisena ehkä hänet pelastajaksi.

Äänetönnä siis ja puolueettomana Adrian katseli tapausten menoa. Jos Rienzin aikeet eivät onnistuisi, hän tuon puolueettomuutensa kautta paremmin saisi kansan varjelluksi uusista kahleista ja sen sankarin kuolemasta. Jos nuot tuumat menestyisivät, hän samoin saattoi saada huonekuntansa pelastetuksi kansan raivolta — ja edistäessään vapautta estää, vallattomuutta. Nuot ainakin olivat hänen toivomuksensa, ja näin italialainen tarkkanäköisyys ja hänen luonteensa varovaisuus hillitsivät ja rauhottivat nuoruuden ja rohkeuden innostuksen.

Aurinko paahteli tyyneltä, pilvettömältä taivaalta ääretöntä väkijoukkoa, joka oli kokoontunut Lateranin P. Johanneksen kirkkoa ympäröivälle aukealle. Osaksi uteliaisuudesta — osaksi Orvieton piispan kehotuksesta — osaksi, koska tuo oli tilaisuus, jossa he saivat näytellä seurueittensa komeutta — monet Rooman etevimmistä ylimyksistä olivat kokoontuneet tuohon paikkaan.

Kirkkoon vievillä portailla, vaippa ympärilleen käärittynä, seisoi Walter de Montreal katsellen monia ryhmiä, jotka toinen toisensa perästä saapuivat pitkin kujaa, jota kirkon sotilaat pitivät auki väkitungoksen keskellä, pääylimysten kulkea. Hän tarkasteli huolellisesti, vaikka tapansa mukaan välinpitämättömän näköisenä ja harhailevin silmäyksin, rahvaan erilaisia huomautuksia ja tervehdyskatseita eri huomiota ansaitsevien henkilöitten saapuessa. Liput ja viirit liehuivat ilmassa jokaisen Signorin edellä, ja kompasanat ja haukkumanimet — nuot lyhyet sisältörikkaat, kiitos- tahi moitelauseet — joita kuului sieltä täältä joukosta, hän kätki tarkoin mieleensä.

"Tehkää tietä! — tietä korkealle herralle Martino Orsinille, parooni di Portolle!"

"Vaiti, tolvana! — pois alta! tietä signor Adrian Colonnalle, parooni di Castellolle — keisarikunnan ritarille."

Näitten huutojen kilpaa kaikuessa nähtiin Orsinien kultainen karhu liehuvan korkealla, tunnuslauseineen — "varo syleilyäni!" ja Colonnan yksinäinen kolonni taivaansinisellä pohjalla ynnä Adrianin omat mielisanat — "murheellinen, mutta luja." Martino Orsinin seurue oli melkoisesti lukuisampi kuin Adrianin, jolla vaan oli kymmenen palvelijaa muassaan. Mutta Adrianin miehet herättivät paljoa suurempaa ihailua väkijoukossa ja miellyttivät enemmän P. Johanneksen sotaisen ritarin kokenutta silmää. Heidän aseensa välkkyivät kuin kuvastin, heidän mitassaan ei ollut tuumankaan erotusta, astunta oli tasanen ja tyyni, he eivät vilkistäneet oikealle eivätkä vasemmalle, heissä tuo sanomaton kuri ilmaantui — tuo järjestyksen sopusointu — jonka Adrian oli oppinut herättämään miehissään, omana oppiaikanaan. Mutta Porto-herran hajanaisessa seurueessa oli kaikenmittaisia miehiä. Heidän aseensa olivat huonosti kiillotetut ja kehnonlaatuiset; he tyrkkivät epäjärjestyksessä toinen toistansa; he naureskelivat ja juttelivat ääneensä, ja heidän naamansa ja ryhtinsä ilmaisivat sellaisten miesten röyhkeyttä, jotka halveksivat yhtä paljon herraansa, jota he palvelivat, kuin kansaa, jota heidän piti pitämän kurissa. Näitten kahden joukon odottamatta yhdyttyä toisiinsa ahtaassa kujassa, kumpaisenkin perheen kateus oitis näyttäytyi. Kumpikin tungeskeli päästäkseen etupäähän, ja kun Adrianin seurueen luja järjestys sekä sen harvalukuisuus ja ripeys vaikuttivat että se pääsi kilpailijansa edelle, rahvas puhkesi korkeaan huutoon, — "Eläköön Colonna!" — "Karhu hypelköön patsaan takana!"

"Eteenpäin, lurjukset!" huusi Orsini miehilleen. "Kuinka sallitte moisen häväistyksen?" Ja asettuen miestensä etupäähän, hän olisi koettanut tunkeutua kilpailijansa joukon keskitse, ellei eräs paavin liveriin puettu mittava vartija olisi laskenut sauvaansa hänen eteensä.

"Anteeksi, herrani! meillä on vikaarin nimenomainen käsky hillitä eri joukkoja tappelusta."

"Lurjus, tuletko minua puhuttelemaan?" sanoi kopea Orsini, sivaltaen sauvan miekallaan kahtia.

"Vikaarin nimessä minä käsken teitä peräytymään!" sanoi itsepintainen vartija, asettuen kookkaine vartaloineen aivan ylimyksen tielle.

"Hän on Cecco del Vecchio!" huusivat ne rahvaasta, jotka olivat kylläksi lähellä, nähdäkseen häiriön ja sen syyn.

"Niin", sanoi joku, "kunnon vikaari on pistänyt monta uljainta poikaa paavin liveriin, saadakseen paremmin rauhan säilymään. Ei olisi saattanut Ceccoa parempaa löytää."

"Mutta hän ei saa kaatua!" huusi toinen, kun Orsini mulkoillen seppää heilahutti miekkansa taapäin, syöstäksensä sen hänen rintaansa.

"Häpeä — häpeä! Sallitaanko paavin noin tulla solvaistuksi, omassa kaupungissaan?" huusivat useat äänet. "Maahan häväisijät — maahan!" Ja ikäänkuin ennakolta tehdystä suostumuksesta koko rahvaan joukko täytti kujan ja hyökkäsi tulvan lailla Orsinin sekä hänen ponnistelevan ja huonosti järjestetyn joukkonsa kimppuun. Orsini itse heitettiin väkivaltaisesti maahan, ja joutui satojen jalkain tallattavaksi; hänen miehensä, hätääntyneinä ja survien yhtäpaljon toisiansa kuin rahvasta, hajautuivat ja syöstiin kumoon; ja kun sepän johtamien vartijain suurista ponnistuksista järjestys saatiin palautetuksi ja käytävä jälleen auki, niin Orsini, raivosta ja nöyryytyksestä melkein menehtyneenä ja saamistaan kolahduksista pahoin ruhjottuna, tuskin olisi päässyt maasta nousemaan. Paavin upseerit nostivat hänet ylös, ja päästyään jaloilleen hän hurjin silmäyksin etsiskeli miekkaansa, joka oli kirvonnut hänen kädestään ja potkaistu väkijoukkoon, ja kun hän ei sitä tavannut, hän hampaitansa purren sanoi Cecco del Vecchiolle — "tästä häpeästä saat päälläsi vastata, mies, tahi Jumala minut hyljätköön!" Sitten hän lähti kulkemaan pitkin käytävää, läsnä olevien puoleksi tukahutettujen, ilkkuvien huudahdusten seuratessa hänen kulkuansa.

"Tehkää tietä", huusi seppä, "Martino di Portolle, ja tietäköön kaikki kansa, että hän on uhannut henkeäni sentähden, että olen täyttänyt velvollisuuteni, totellen paavin vikaaria!"

"Uskaltakoon!" kiljuivat tuhannet äänet, "kansa on omansa puolella."

Provencelaiselta ei jäänyt tuo kohtaus huomaamatta; hän kortten heilumisesta osasi tuulen päättää ja huomasi rahvaan rohkeudesta heti, että se tiesi myrskyn lähestymistä. " Par Dieu!" hän sanoi, tervehtien Adrianea, joka arvokkaana, taakseen katsomatta oli juuri saapunut kirkon portaille, "tuolla pitkällä veikolla on rohkea sydän ja paljo ystäviäkin. Mitä arvelette", hän lisäsi hiljaa kuiskaten, "eikö tuo tapaus osota, etteivät ylimykset ole niin turvallisia, kuin he luulevat?"

"Elukka on ruvennut potkimaan kannustuksesta, herra ritari", vastasi Adrian; "viisas hevosmies sellaisessa tapauksessa älyäisi ettei saa pinnistää ohjaksia liian piukkaan, muuten elukka saattaa nousta pystyyn ja viskata hänet seljästään — mutta niinhän te menettelisitte."

"Erehdytte", sanoi Montreal; "minun toivoni oli, että Roomalla olisi yksi hallitsija monien tyrannien sijasta, — mutta kuulkaa, mitä tarkottaa kellonsoitto?"

"Juhlatoimitus on alkamaisillaan", vastasi Adrian. "Lähdemmekö yhdessä kirkkoon?"

Harvoin on Jumalalle pyhitetyssä temppelissä nähty eriskummallisempaa nähtävää, kuin se, mikä Lateranin muurien sisällä sillä kertaa oli tarjona.

Kirkon keskellä kohosi istuimia amfiteatterin tapaan, ja sen äärimmäisessä päässä muita paikkoja hieman korkeampi puhujalava, jota alemmaksi, mutta tarpeeksi korkealle, jotta kuuliakunta saattoi sen nähdä, oli asetettu mahdottoman suuri rautainen levy, johon oli kaiverrettu muinaisaikainen kirjoitus, jota juuri piti selitettämän.

Istuimet olivat uhkeilla, verkaisilla peitteillä verhotut. Kirkon taustassa oli purppurainen esirippu laskettuna. Amfiteatterin ympärillä olivat kirkon palvelijat paavin kirjaviin livereihin puettuna. Puhujalavan oikealla puolella istui Raimond, Orvieton piispa, juhlallisessa valtakaapussaan. Häntä ympäröivillä penkeillä nähtiin kaikki Rooman tärkeimmät henkilöt — tuomarit, tiedemiehet ja aatelisto ylhäisestä Savellista aina alhaisimpaan Raselliin asti. Amfiteatterin ulkopuolella olevan tilan täytti kansa, joka taajana virtana rynnisti sisään; kaiken aikaa pauhasi juhlallisesti kirkon isokello.

Vihdoin, kun Adrian ja Montreal olivat sijoittuneet lyhyen matkan päähän Raimondista, kellonsoitto äkkiä taukosi — kansan humina viihtyi — purppurainen esirippu vedettiin syrjään, ja Rienzi astui esiin verkalleen, majesteettisin askelin. Hän esiintyi, mutta hänen pukunsa ei ollut synkkä eikä yksinkertainen, niinkuin tavallisesti. Hänen leveätä rintaansa verhosi häikäisevän valkea nuttu, ja väljän toogan muotoinen viitta ulottui hänen jalkoihinsa laahaten permantoa. Hänen päässään oli valkeasta verasta poimutettu päähine, jonka keskellä välkkyi kultainen kruunu. Mutta kruunun jakoi, tahi ikäänkuin halkasi kahtia, hopeaisen miekan salaperäinen kuva, joka veti yleisen huomion puoleensa ja ilmaisi heti ettei hänellä ollut yllään tuo eriskummallinen puku turhamaisuudesta tai komeilemisen halusta, vaan näyttääkseen kokoontuneille — kansalaisen persoonassa — tyypin ja vertauskuvan siitä kaupungin tilasta, jota hän lähti kuvaelemaan.

"Todellakin", kuiskasi muuan vanha ylimys naapurilleen, "tuopa sopii tuolle plebeijille mainiosti."

"Tästäpä hauskaa tulee", sanoi toinen. "Mies varmaan aikoo höystää puhettaan sukkeluuksilla."

"Mitä hullutuksia", sanoi kolmas.

"Hän on totta vieköön pöllähtänyt", virkkoi neljäs.

"Kuinka kaunis hän on", sanoivat naiset, joita löytyi väkijoukossa.

"Tuo mies osaa kansan ulkoa", huomautti Montreal Adrianille. "Hän tietää, että hänen täytyy hivellä silmää, voittaakseen mielet, tuo lurjus — älykäs lurjus."

Rienzi oli noussut puhujalavalle, ja hän katseli kauan ja vakavasti ympärillään olevaa yleisöä; hänen majesteetillisen muotonsa ylevä ja miettiväinen levollisuus sekä sen syvä ja juhlallinen avokkaisuus saivat kaiken hälinän vaikenemaan ja tekivät saman vaikutuksen ivallisiin ylimyksiin kuin kärsimättömään rahvaaseen.

"Rooman signorit", hän sanoi vihdoin, "ynnä te ystävät ja kaupunkilaiset, olette kuulleet, miksi olemme kokoontuneet tänne; ja te, Orvieton herra piispa, — ja te jotka olette työtovereitani tieteitten vainiolla — tekin tiedätte, että siihen on syynä jokin seikka koskeva muinaista Roomaa, jonka menneen mahtavuuden ja kunnian syntyä ja häviötä ymmärtääksemme, olemme kuluttaneet nuoruudenaikamme. Mutta tämä, uskokaa minua ei ole mikään oppineitten arvoitus, joka vain tiedemiehiä hyödyttää ja kuolleita koskee. Menneisyys hävitköön! — peittyköön pimeyteen, — uinuelkoon ikuisesti sortuneitten temppeleinsä ja unohtuneitten poikainsa autioitten hautakumpujen vaiheilla — ellei se päivänvaloon paljastetuista kätköistään kykene meille antamaan nykyisyyden ja tulevaisuuden opasta. Hyvät herrat, olette luulleet että me muinaisuuden tähden yksin olemme kuluttaneet yömme ja päivämme, tutkiessamme mitä muinaisuus meille voi opettaa! Erehdyitte; ei merkitse mitään se, että tiedämme, mitä olemme olleet, ellemme halua tietää mitä meidän tulee olla. Esi-isämme ovat vaan tomua ja tuhkaa, paitsi silloin kun he puhuvat jälkimaailmallemme; ja silloin ei heidän äänensä kuulu maan povesta, vaan taivaan korkeudesta. Muistossa on kaunopuheliaisuutta, sillä se on toivon vaalija. Menneisyydessä on pyhyyttä, mutta vaan aikakirjoissa, jotka siihen perustuvat — ihmiskunnan edistyksen aikakirjoissa — sivistyksen, vapauden ja tiedon porraskivissä. Isämme kieltävät meitä taantumasta, — he opettavat meille, mikä oikeudenmukainen perintömme on, he käskevät meitä omistamaan se, he käskevät meitä kartuttamaan tätä perintöä — säilyttämään heidän hyveensä ja karttamaan heidän vikojaan. Tämä on menneisyyden oikea käytäntö. Samaten kuin tämä pyhä rakennus, jossa olemme, — se on hautakumpu, jolle temppeli on samoin pystytettävä. Minä näen, että kummaksutte tätä pitkää johdantoa; te katselette toinen toistanne — kysytte mitä se tarkottaa. Katsokaa tätä rautaista levyä; siihen on piirretty kirjoitus, se on äskettäin kaivettu kiviröykkiöistä ja raunioista, jotka — oi, Rooman häpeää! — kerran olivat maailmanvallan palatseja ja riemukulkueitten voitonkaaria. Levyn keskellä olevat sanat, jotka näette, tarkottavat tuota Rooman senaattorein tekoa, kun he Vespasianukselle antoivat keisariarvon. Tätä kirjoitusta minä olen kutsunut teidät kuulemaan. Se tarkoin määrittelee näin luovutetun vallan ehdot ja rajat. Keisarille uskottiin valta säätää lakia ja solmita liittoja minkä kansan kanssa tahansa, laajentaa tahi supistaa kaupunkien ja piirikuntien rajoja, ja — huomatkaa tämä, hyvät herrat! — korottaa miehiä ruhtinasten ja kuninkaitten arvoon, mutta myöskin alentaa ja panna heidät viralta, — perustaa ja hajottaa kaupunkeja: lyhyesti, kaikki mitä keisarilliseen valtaan kuuluu. Niin, tämä keisari sai tuon äärettömän vallan; mutta keneltä? Kuulkaa tarkkaan, minä pyydän teitä — älkää päästäkö sanaakaan hukkaan — keneltä, sanon? Rooman senaatilta! Mikä oli Rooman senaatti? Rooman kansan edustaja!"

"Tiesin, että hän tuohon oli tuleva", sanoi seppä, joka seisoi ovella tovereineen, mutta jonka korviin Rienzin ääni kajahti kirkkaana ja selvänä.

"Rohkea poika, ja herrojen aikana!"

"Niin, siinä nyt kuulitte, mitä kansa oli; emme koskaan olisi saaneet tuota tietää ilman häntä."

"Hiljaa", sanoi muuan viranomainen niille, jotka noita mietteitään kuiskaelivat.

Rienzi jatkoi: — "Niin, kansa tuon vallan luovutti — kansan se siis on oma! Anastiko tuo ylevä keisari kruununsa! Olisiko hän saattanut omin päinsä ottaa tuon vallan? Oliko hän syntynyt siihen? Johtuiko se, herrat ylimykset, varustetuista linnoista — korkeasta sukuperästä? Ei, vaikka hän itsevaltias olikin, hänellä ei ollut tuon vallan hiukkaseenkaan mitään oikeutta, ilman Rooman kansan ääntä ja luottamusta. Sellainen, maanmieheni! sellainen oli siihenkin aikaan, jolloin vapaus oli vaan entisen itsensä varjo, — sellainen oli isienne tunnustettu etuoikeus! Kaikki valta oli kansan lahja. Mitä teillä nyt on annettavaa? Kuka, kuka sanon — kuka ainoa henkilö, mikä mitätön päällikkö kysyy teiltä lupaa anastaessaan millaisen vallan tahansa? Hänen senaattinsa on hänen miekkansa, hänen valtuuskirjansa ei ole musteella, vaan verellä kirjoitettu. — Kansa! kansaa ei ole! Voi, jospa Jumala soisi, että voisimme loihtia esiin menneisyyden hengen yhtä helposti kuin sen asiakirjat!"

"Olisin minä teidän sukulaisenne", kuiskasi Montreal Adrianille, "ei tuolla miehellä olisi pitkiä aikoja noitten sanojensa ja viimeisen ripityksensä välillä."

"Kuka on teidän keisarinne?" jatkoi Rienzi, "muukalainen! Kuka teidän kirkkonne suuri päämies? — maanpakolainen! Te olette laillisia päämiehiänne paitsi, miksikä? Siksi että teiltä ei puutu lakia uhmaavia tyranneja! Ylimystenne väkivalta, heidän eripuraisuutensa ja riitansa ovat riistäneet pyhältä isältämme P. Pietarin perinnön; — he ovat huuhtoneet katujanne teidän omalla verellänne, he ovat tuhlanneet työnne hedelmät yksityisiin kiistoihinsa ja palkattujen rosvojen elättämiseen! Voimanne ovat teitä itseänne vastaan uuvutetut. Te olette tehneet irvitykseksi maanne, joka kerran oli maailman valtijatar. Te olette valaneet sappea sen huulille — te olette painaneet orjantappurakruunun sen päähän. Mitä, hyvä herrat!" hän huusi kääntyen kiivaasti kohden Savelleja ja Orsineja, jotka koettaen päästä vaikutuksesta, jonka Rienzin tulinen kaunopuheliaisuus oli tehnyt heidän sydämiinsä, ylönkatseellisilla eleillä ja halveksuvin hymyin ilmaisivat tyytymättömyyttään, jota he eivät uskaltaneet vikaarin ja kansan läsnäollessa ääneensä lausua. — "Mitä! puhuessanikaan — tämän paikan pyhyys ei pidä teitä aisoissa! Minä olen halpa-arvoinen mies — Rooman kansalainen — mutta minulla on tämä merkitys! Minä olen hankkinut itselleni paljon vihamiehiä ja herjaajia sillä, mitä olen Rooman hyväksi tehnyt. Minua vihataan, siksi että rakastan maatani, minua halveksitaan, siksi että tahdon sen kohottaa. Olkoon menneeksi — minun puolestani kostetaan. Kolme petturia teidän omissa palatseissanne kavaltaa teidät, niiden nimet ovat — Ylöllisyys, Kateus ja Eripuraisuus!"

"Se naula veti!"

"Ha, ha! Pyhän ristin nimessä, osavasti."

"Vaikka hirteen minä menisin, jos hän vielä läimähyttäisi tuollaisen iskun!"

"Häpeä jos me olisimme arkoja, kun tuo yksinään on noin rohkea", sanoi seppä.

"Tuollaista miestä olemme aina tarvinneet."

"Hiljaa!" huusi viranomainen.

"Oi, roomalaiset!" jatkoi Rienzi kiihkeästi — "herätkää! Minä rukoilen teitä! Painukoon tämän entisen valtanne, ikivanhan vapautenne muistutus syvään sieluihinne. Suotuisana hetkenä, jos siihen tartutte, — kovaonnisena, jos päästätte kultaisen tilaisuuden käsistänne — tämä menneisyyden asiakirja on avattu silmienne nähtäväksi. Muistakaa että riemujuhla lähestyy."

Orvieton piispa hymyili ja nyökkäsi hyväksyen päätään; kansa, porvarit, alemmat ylimykset hyvin huomasivat nuot kehottavaiset merkit, ja heidän mielestään paavi itse, vikaarin persoonassa, katseli suopeasti uljasta Rienziä.

"Riemujuhla lähestyy, — koko kristikunnan silmät kääntyvät tänne. Tänne kaikilta maan ääriltä ihmisiä saapuu rauhaa saamaan, ovatko he löytävät eripuraisuutta? — sovitusta saamaan, ovatko he tapaavat vaan rikosta? Jumalan valtakunnan keskustassa, ovatko he itkevät teidän velttouttanne? — pyhien marttyyrien asuinpaikassa, saavatko he kauhistua teidän paheitanne? — Kristuksen lain lähteellä, ovatko he huomaavat kaiken lain tuntemattomaksi? Te olitte maailman kunnia — oletteko nyt sen irvikuva. Te olitte sen esimerkki, oletteko nyt sen pelotus? Nouskaa hyvän sään aikana! — puhdistakaa tienne rosvoista, jotka ne tekevät levottomiksi, — palkkalaisista muurinne, jotka niitä suojaavat! Karkottakaa nuo keskinäiset riitanne tai miehet — kuinka ylpeitä, kuinka suuria tahansa he lienevätkin — jotka niitä pitävät, vireillä! Temmatkaa vaaka vilpiltä! — vääntäkää miekka väkivallan käsistä! — vaaka ja miekka ovat muinaiset oikeuden merkit! — antakaa ne sille jälleen. Tuo olkoon teidän korkea tarkotusperänne, tuo teidän suuri päämääränne. Pitäkää jokaista joka sitä vastustaa, maansa petturina. Voittakaa Caesarein voittoja suurempi voitto — voitto omasta itsestänne! Näyttäkää maailman toivioretkiläisille Rooman uudistus. Tehkää uskonnon riemujuhlasta ja lain palauttamisesta yksi ainoa suuri tapaus. Laskekaa himojenne kuolettamisen uhri — jälleen saavutetun vapautenne esikoinen — jo näiden seinien suojelemalle alttarille! eikä milloinkaan, oi, ei milloinkaan niin kauan kuin maailma on ollut, ihmiset ole uhranneet Jumalalle otollisempaa uhria!"

Niin valtaavasti vaikuttivat nämä sanat kuulijoihin — niin läpitunkevasti ja perinpohjin ne painuivat sydämiin, jotka ne väkirynnäköllä valtasivat, että Rienzi oli astunut puhujalavalta ja kadonnut esiripun taakse, ennenkuin väkijoukko täysin tajusi että hän jo oli lopettanut.

Tuon äkkinäisen ilmestyksen omituisuus — salaperäinen, loistava puku ja katoaminen samana hetkenä kuin se oli tehnyt tehtävänsä — enensi noitten sanojen vaikutusta. Koko tuon uljaan puheen olento sai jonkinlaisen ylönluonnollisen innostuksen verhon; kuolevainen oli kansan mielestä käynyt jumalalliseksi, ja ihaellen tuota siekailematonta uskallusta, jota sen epäjumala oli osottanut soimatessaan ja manatessaan kopeita ylimyksiä — joista se jokaista piti oikeutettuna telottajanaan, jonka kiukku saattoi milloin hyvänsä tulla tuntumaan hirsipuun tahi kirveen haahmossa — kansa ei voinut olla tulematta taika-uskoiseen vakuutukseen, ettei mikään vähempi, kuin ylhäältä tuleva voima antanut sen johtajalle tuota uhkarohkeutta, ja suojellut häntä vaarasta, jonka se tuotti. Mutta tuossa pelottomuudessa juuri oli Rienzin turva; hän oli sellaisessa asemassa, jossa uhharohkeus on järkevää. Jos hän olisi ollut laimeampi, ylimykset olisivat olleet ankarampia, mutta kun pyhän istuimen virkamies puhui noin vapaata kieltä, he luonnollisesti päättelivät, että siihen oli sekä paavi antanut erityisen suostumuksensa että kansa sen hyväksynyt. Ne, jotka eivät Tapani Colonnan tavoin ylönkatsoneet sanoja paljaana tuulenpieksemisenä, eivät milloinkaan olisi uskaltaneet yrittääkään rangaista miestä, jonka ääni oli ylimmäisen papin tahdon vaikka heikoimpanakin kaikuna. Ylimysten keskinäinen eripuraisuus oli yhtä edullinen Rienzille. Hän ahdisti ruumista, jonka jäsenillä ei ollut lainkaan yhteyttä.

" Minä en ole velkapää nutistamaan häntä!" sanoi joku.

" Minä en ole ylimysten edusmies", virkkoi toinen.

"Jollei Tapani Colonna pidä hänestä lukua, niin olisi mieletöntä, sekä vaarallistakin, huonomman miehen ruveta säätynsä sankariksi", sanoi kolmas.

Colonnat hymyilivät mielihyvissään, kun Rienzi ahdisti Orsineja, — Orsinit nauroivat ääneensä kun tuo kaunopuheliaisuus puhkesi Colonnoita vastaan. Alemmat aateliset iloitsivat, kun kummankin kimppuun käytiin; ja piispa taasen, kun Rienzi oli saanut olla noin kauan rankaisematta, oli uskaltanut hyväksyä virkakumppaninsa menettelyn. Hän joskus tosin oli nuhtelevinaan hänen liiallista kiivauttansa, mutta samassa hän ylisti hänen rehellisyyttään, ja varavirkaisen paavin hyväksyminen vahvisti ylimysten luulon, että itse paavi oli samaa mieltä. Hänen innostuksensa pelottomuudesta juuri seurasivat Rienzin turvallisuus ja menestys.

Kun ylimykset olivat hiukan tointuneet hämmästyksistään, he katselivat toinen toistansa, ja heidän silmäyksistään saatettiin päättää, että he syvästi tunsivat puhujan röyhkeyden ja kärsimänsä häväistyksen.

" Per fede!" virkkoi Reginaldo di Orsini, "tämä on tavatonta — plebeiji on mennyt liian pitkälle."

"Katsokaa kansaa tuolla, kuinka se murisee ja mulkoilee — kuinka sen silmät välähtelevät — millaisia katseita se meihin luo!" sanoi Luca di Savelli verivihollisellensa Castruccio Malatestalle; sama vaara sovitti vuosikausien vihollisuudet, mutta vaan silmänräpäykseksi. "Diavolo!" kuiskasi Raselli (Ninan isä) eräälle yhtä köyhälle ylimykselle, "mutta tuo kirjuri puhuu totta. Vahinko, ettei hän ole jalompaa sukua."

"Tarkat aivut pilalla", sanoi muuan florensilainen kauppias. "Tuosta miehestä saattaisi jotakin tulla, jos hän olisi tarpeeksi varoissaan."

Adrian ja Montreal olivat vaiti; edellinen näytti vaipuneen ajatuksiin, jälkimäinen tarkasteli vaikutusta, jonka puhe oli tehnyt eri kuulijoihin.

"Hiljaa!" huusivat virkamiehet. "Hiljaa, herra vikaari puhuu."

Kaikkien silmät kääntyivät Raimondiin, joka papillisen arvokkaana nousi seisoalleen ja puhui kokoontuneille:

"Vaikk'en minä, Rooman ylimykset ja porvarit, hellästi rakastetut sanankuulijani ja lapsukaiseni, enempää kuin tekään ennakolta tuntenut vastikään kuulemanne puheen sisältöä — ja vaikk'en tunnekaan täydellistä tyytyväisyyttä tuon innokkaan kehotuksen esittämistapaan, enkä, saatan sen sanoa, koko sen aineesenkaan — niin en sittenkään (pannen suuren painon tuolle viimeiselle sanalle) voi päästää teitä eroamaan, liittämättä pyhän isämme palvelijan anomuksiin myöskin hänen pyhyytensä hengellisen edustajan rukouksia. Totta on, riemujuhla lähestyy! Riemujuhla lähestyy — ja tiemme ovat aina Rooman porteille saakka täynnä vertajanoovia, jumalattomia rosvoja! Kuka pyhiinvaeltaja uskaltaa poikki Apenniinien saapua rukoilemaan P. Pietarin alttareille? Riemujuhla lähestyy, mikä häpeä on oleva Roomalle, jos nämä pyhäköt jäävät toivioretkiläisistä tyhjiksi — jos arkamieliset jäävät tulematta, jos rohkeat sortuvat matkan vaarojen uhriksi. Minä pyydän siis teitä kaikkia, porvareja samoinkuin ylimyksiä — minä pyydän teitä kaikkia jättämään nuot onnettomat riitanne, jotka niin kauan ovat kuluttaneet pyhän kaupunkimme voimia, ja yhtyneinä toisiinne ystävyyden ja veljeyden siteillä, muodostamaan pyhä liitto teitten häiritsijöitä vastaan. Näen joukossanne, hyvät herrat, monta valtion tukea ja turvaa, mutta voi, minä murhein ja mielikarvauksin ajattelen teidän keskinäistä, aiheetonta ja joutavaa vihaanne; se on kaupunkimme häväistys, eikä se tuota kunniaa, sallikaa minun sanoa se, Kristuksen uskonnolle, eikä kirkon puoltajien arvollenne."

Alempien aatelisten joukosta — tuomarien ja tiedemiesten penkeiltä — taajasta kansan joukosta — kuului korkeita hyväksymisen ääniä. Korkeat ylimykset katselivat ylpeästi, mutta ylönkatseetta piispaa kasvoihin ja pysyivät jyrkästi vaiti.

"Minä pyydän teitä", jatkoi piispa, "tässä pyhässä paikassa luopumaan noista hyödyttömistä riitaisuuksistanne, jotka jo ovat maksaneet kylläksi asti verta ja omaisuutta; ja jättäkäämme nämät seinät, tehtyämme yhteinen päätös, näyttää rohkeuttamme ja osottaa urhollisuuttamme vaan yhteistä vihollistamme vastustaen — noita rosvoja, jotka hävittävät peltojamme ja tekevät tiemme rauhattomiksi — noita vihollisia, sekä kansan jota meidän pitäisi suojeleman, että Jumalan, jota meidän pitäisi palveleman!"

Piispa istui paikalleen; ylimykset katselivat toinen toistansa raitaan sanomatta, kansasta alkoi kuulua äänekästä supatusta, kun hetkisen perästä Adrian di Castello nousi pystyyn.

"Antakaa minulle anteeksi, hyvät herrat ja te kunnianarvoinen isä, että minä vuosiltani kokematon sekä vähäpätöinen ja halpa-arvoinen teidän joukossanne, ensimmäisenä ilmotan suostuvani vast'ikään kuulemaamme ehdotukseen. Mielelläni sovin minä kaikki vanhat vihamielisyyden syyt kenen vertaiseni kanssa tahansa Onneksi on pitkällinen poissaoloni Roomasta muistostani haihduttanut varhaimman nuoruuteni riidat ja verileikit ja tässä jalossa seurassa minä näen ainoastaan yhden miehen (katsahtaen Martino di Portoon, joka kiukkuisena loi silmänsä maahan) jota vastaan olen pitänyt velvollisuutenani paljastaa miekkani; pantti, jonka kerran viskasin tuolle ylimykselle, on ilokseni vielä lunastamatta Minä peräytän sen. Tästälähin ovat ainoat viholliseni Rooman viholliset!"

"Jalosti puhuttu!" sanoi piispa äänekkäästi.

"Ja minä viskaan", jatkoi Adrian, heittäen hansikkaassa ylimysten joukkoon, "hyvät herrat, näin peräyttämäni pantin teidän kaikkien eteen, minä vaadin teidät ritarillisempaan kilpailuun ja jalommalle alalle. Minä kutsun jokaista kilpailemaan tuosta päämäärästä kuinka saadaan tiet rauhallisiksi ja järjestys palautetuksi valtioomme. Se on kiista, jossa mielelläni en tahdo joutua alakynteen, mutta jossa ilman kateutta suon palkinnon ansiokkaimmalle. Kymmenen päivän kuluttua tästä hetkestä, kunnianarvoinen isä, on minulla neljäkymmentä aseellista ratsumiestä oleva valmiina tottelemaan mitä Rooman valtion turvallisuutta tarkottavaa käskyä tahansa. Ja te, oi roomalaiset, minä pyydän teitä karkottamaan mielestänne nuot äskenkuulemanne kaunopuheliaat kansalaistenne solvaukset. Jokainen meistä, olkoon hän mitä säätyluokkaa tahansa, on saanut kokea näitten onnettomien aikojen kovuutta; älkäämme kostako pahaa pahalla, vaan pyrkikäämme sovintoon ja yhteyteen. Ja saakoon kansa vast'edes huomata että patriicin todellinen ylpeys on siinä, että hän valtansa nojalla paremmin pystyy isänmaataan palvelemaan."

"Koreata puhetta!" virnisteli seppä.

"Jospa nuot kaikki olisivat samallaisia!" sanoi sepän vierikumppani.

"Hän auttoi ylimykset pulasta", arveli Pandulfo. "Hänessä tuntuu olevan harmaantunut äly nuorten haivenien alla", sanoi muuan ijäkäs Malatesta.

"Saitte tulvan kääntymään, mutta ette toetuksi, jalo Adrian", kuiskasi Montreal, kun nuori Colonna yleisen hyväksymishuudon kaikuessa istuutui paikalleen.

"Mitä tarkotatte?" sanoi Adrian.

"Sitä että leppyiset sananne, niinkuin aina patriicien sovintoyritykset, ovat myöhäisiä."

Kukaan toinen ylimys ei liikahtanut, vaikka he ehkä tunsivat olevansa taipuvaisia yhtymään yleiseen sovintoon, sekä eleillään ja kuiskauksillaan näyttivät hyväksyvän Adrianin puheen. Heihin oli liiaksi piintynyt oppimattoman ilkeä kopeus, taipuakseen puhumaan sovinnollista kieltä kansalle tahi vihamiehilleen. Raimond, josta tuntui vastenmieliseltä tuo sopimaton äänettömyys, katsahti ympärilleen ja nousi seisoalleen, antaakseen sille parhaan selityksen, mikä hänen vallassaan oli.

"Poikani, olet puhunut niinkuin isänmaan ystävän ja kristityn tulee, vertaistesi myöntävästä vaitiolosta me kaikki tunnemme että he mielipiteesi hyväksyvät. Lopettakaamme kokous — sen tarkotus on saavutettu. Keinot, joilla ryhdymme maantierosvoja vastustamaan, vaativat tarkempaa harkitsemista muualla. Tämä päivä on oleva historiamme merkkipäivä."

"Niin onkin", virkkoi Cecco del Vecchio, synkkänä purren hampaitansa.

"Lapseni, siunaukseni teille kaikille!" lopetti piispa levittäen kätensä.

Hetken perästä alkoi väki tunkea kirkosta. Palvelijat ja lipunkantajat asettuivat portaille, jokainen seurue koettaen valvoa herransa etua, ja ylimykset kokoontuneina pieniin joukkioihin, joissa ei ollut lainkaan vihamielisiä aineksia, seurasivat rahvasta pitkin käytäviä. Pian puhkesivat jälleen huudot ja meteli ja vihamielisten joukkojen haukkumasanat ja kiroukset, vikaarin viranomaisten töin tuskin saadessa pysymään heitä "hajanaisimmassa järjestyksessä."

Mutta niin totta olivat Montrealin Adrianille lausumat sanat, että rahvas jo puoleksi oli unohtanut nuoren ylimyksen jalon kehotuksen ja vaan katkerasti muisteli hänen vertaistensa sopimatonta äänettömyyttä. Mitäpä se siihen koskikaan oikeastaan tuo maantierosvoja vastaan tekeillä oleva ristiretki? Se moitti kunnon piispaansa siitä, ettei hän suoraan ollut sanonut ylimyksille: — "Te olette ensimmäiset rosvot, joita vastaan meidän on asettuminen sotakannalle!" Rahvaan tyytymättömyyteen eivät riittäneet enää helpotuslääkkeet, se oli ehtinyt siihen kohtaan, jolloin kansa vähemmän haluaa parannusta kuin uudistusta. Löytyy aikoja, jolloin vallankumousta ei voida välttää, sen täytyy tulla — kohdatkoon sitä vastustukset tahi myönnytykset. Voi sitä sukukuntaa, jossa vallankumous ei tuota mitään hedelmiä! — jossa ukonnuoli iskee huiput pirstaleiksi, puhdistamatta ilmaa! Suotta kärsiä on usein jaloimman yksilön osa, mutta kun kansa suotta kärsii, se kirotkoon itseänsä.

IV Luku.

Kunnianhimoinen kansalainen ja kunnianhimoinen sotilas.

Orvieton piispa jäi keskustelemaan Rienzin kanssa, joka odotti häntä Lateranin sisimmissä kammioissa. Raimondilla oli tarpeeksi älyä täysin ymmärtääkseen, ettei ollut uskomista, että äskeinen kohtaus voisi saada aikaan mitään muutosta ylimyksissä, sovittaa heidän kiistojaan tahi panna heitä liikkeelle Campagnan hävittäjiä vastaan. Mutta kerrottuaan Rienzille kaikki, mitä oli tapahtunut tuon näyttämön sankarin poistumisen jälkeen, hän lausui:

"Huomaat että yksi hyvä seuraus tästä on lähtevä: ensimmäinen aseellisten kahakka — ensimmäinen ylimysten meteli — on näyttävä lupauksen rikkomiselta ja oleva kansalla ja paavilla mukavana syynä luopumaan kaikista ylimysten parantumisen toiveista — syynä, joka on oikeuttava edellisen ponnistukset ja jälkimäisen hyväksymisen."

"Sellaista kahakkaa ei tarvitse kauaa odottaa", vastasi Rienzi.

"Uskon ennustuksesi", vastasi Raimond hymyillen, "kaikki näyttää käyvän hyvin. Lähdetkö kanssani kotiapäin?"

"En, on ehkä paras että viivyn täällä, kunnes väkijoukko on kokonaan hajaantunut, sillä jos se nykyisessä mielentilassaan saisi nähdä minut, se saattaisi ryhtyä johonkin äkkinäiseen ja ajattelemattomaan tekoon. Mutta", lisäsi Rienzi, "mitä tietämättömään kansaan tulee, olkoon se kuinka rehellinen ja innostunut tahansa, niin on tarkoin muistettava tuo sääntö — älä päästä esiintymistäsi tavaksi. Älkööt milloinkaan minun kaltaiseni miehet, joilla ei ole ulkonaista arvoa, näyttäytykö kansajoukossa, paitsi niissä tilaisuuksissa, jolloin järki itsessään on arvokas."

"Niinpä niinkin, sinulla kun ei ole saattojoukkoja", vastasi Raimond, muistellen omia uhkaliverisiä palvelijoitaan. "Hyvästi sitten, pian tapaamme toisemme."

"Niin, Filipissä. Siunauksesi, kunnianarvoinen isä."

Hetken kuluttua tuosta keskustelusta läksi Rienzi pyhästä rakennuksesta. Hän seisoi hiljaisen ja aution kirkon portailla hetkenä, joka etelän lyhyen hämärän edellä loi taikaisen valonsa seutuun. Hän näki suurenmoisen vesijohdon komeat kaaret, jotka ulottuivat kauas etäisyyteen, ja niitten takana kaukaiset purppuraiset kunnaat. Hänen edessään — oikealla puolella — oli Portti, jonka roomalainen nimi johtui coeliläisestä vuoresta, jonka rinteellä se vieläkin nähdään. Sen takana — korkeilta portailtaan — hän näki pitkin harmajata Campagnaa sirotellut kylät, jotka loistivat auringon viistoisista säteistä, ja kaikkein etäimpänä vuorten varjot alkoivat langeta muinaisen Tusculumin kattoihin ja toiseen albanilaiseen kaupunkiin, joka vielä on olemassa, autiona ja hyljättynä, Pompeijuksen ja Domitsianuksen hävinneitten palatsien sijalla. [Ensimmäisen Alban — Alba Longan — jonka taru kertoo Ascaniuksen perustamaksi, hävitti Tullus Hostilius. Toinen Alba eli nykyinen Albano, syntyi entisen kaupungin edustalla olevalle tasangolle vähää ennen Neeron aikoja.]

Roomalainen seisoi hetken aikaa ajatuksiinsa vaipuneena ja liikahtamatta katsellen maisemaa ja hengittäen vienon ilman suloista tuoksua. Oli parhaillaan imanteinen kevät — kukkien, vehreitten lehvien ja kuiskaelevien tuulosten aika — Italian runoilijain idyllinen toukokuu, mutta vaiti oli laulun ääni Tiberin äyräillä — kaislat eivät synnyttäneet säveleitä enää. Pyhältä vuorelta, jossa Saturnuksen koti oli, olivat ijäksi poistuneet Dryadit ja Nymphit, ja Silvanus, Italian poika. Rienzin syntyperäinen luonto — sen into — sen menneisyyden kunnioitus — sen rakkaus kaikkeen, mikä oli kaunista ja suurta — vieläpä tuo mieltymys loiston suloihin, joka luo elämän karkealle todellisuudelle niin kukkean luonteen, ja jonka valta sittemmin liian ylölliseksi kehitti, ajatuksien ja mielenkuvitusten uhkuvaisuus, joka valui hänen huuliltaan tuona välkkyvänä ja tyhjentymättömänä virtana — kaikki ilmaisi tuota nerokasta ja haaveksivaa kykyä, joka rauhallisempina aikoina olisi saattanut kohottaa hänet kirjallisuuden alalla kieltämättömämpään etevämmyyteen, kuin mihin teot koskaan voivat viedä, ja osaksi sisällinen tieto siitä liikkui tuona hetkenä hänen mielessään.

"Parempi minun olisi ollut", hän ajatteli, "jos en koskaan olisi omasta sydämestäni maailmaan katsahtanut. Minussa oli kaikki, mitä tarvitaan nykyhetken tyytyväisyyteen, sillä minun oli tuo, joka saattoi saada minun nykyhetken unhottamaan. Minun oli mahti sadostaa — luoda: muinaisuuden tarut ja unelmat — jumalallinen runon kyky, johon sydämen ihana kylläisyys voi purkautua — nuot olivat omani! Petrarca, hän valitsi viisaammin itselleen! Puhua maailmalle, mutta maailman ulkopuolelta, vakuuttaa — kiihottaa — käskeä — sillä siinä on kunnianhimon päämäärä — mutta karttaa sen melua ja puuhaa! Hänen on tuo rauhallinen kammio, jonka hän täyttää kauneuden muodoilla — yksinäisyys, josta hän karkottaa nuo ilkeät hetket, jotka meitä rasittavat ja jossa hän loihtii esiin menneitten aikojen jalot sydämet ja kunniakkaat tapaukset. Mutta minä — millaisiin huoliin minä olen antautunut! millaisiin töihin minä olen sidottu! millaisia keinoja minun on käyttäminen! millaista teeskentelyä minun on harjottaminen! millaisiin juoniin ja kujeisin minun täytyy taivuttaa ylpeyteni! Katalat ovat viholliseni — epävarmat ystäväni! ja todella tässä kamppauksessa soaistuja ja halpamielisiä miehiä vastaan itse henkikin käy typistetyksi ja kääpiömäiseksi. Hiljalleen ja pimeässä täytyy keinojen madella läpi luolien ja saastaisten usvien, saavuttaakseen lopuksi valon, päämääränsä."

Noissa mietteissä oli totuus, jonka katkeruutta ja surua tuo roomalainen ei vielä ollut täysin kokenut. Olkoon pyrintöjemme esine kuinka ylevä tahansa, jokainen kehno polku, jolle poikkeamme, sitä saavuttaaksemme, rumentaa kunniantuntomme henkistä näkyä, ja keinot vähitellen alentavat omien tarkotustensa päämäärän. Tämä on todellinen kova-onni sen miehen, joka on aikaansa jalompi — että keinot, joita hänen on käyttäminen, tahraavat hänet, hän puoleksi parantaa aikansa, mutta puoleksi aika myöskin turmelee parantajan. Hänen oma juonittelunsa on hänen turvallisuutensa esteenä, — kansa, jonka hän itse totuttaa luonnottomaan kiihotukseen, on alinomaa sen tarpeessa, ja kun johtaja lakkaa sen mielenkuvitusta ärsyttämästä, hän joutuu sen uhriksi. Parannus, jonka hän saa niillä keinoilla aikaan, on ontelo ja hetkellinen — se on poispyyhkäisty hänen mukanansa, se oli vaan kuje-näytelmä — poppamiehen turhaan käytetty nero: esirippu lankee — taika on ohitse — malja ja pallot potkaistaan syrjään. Parempi yksi hidas askel valistukseen — jota, kun sen on koko kansan järki ottanut, ei voida peräyttää, — kuin nuot äkilliset salamat yleisen yön synkkyyteen, jotka pimeys, vastakohdasta kaksinkerroin pimeämpi, ainiaaksi nielaisee!

Kun Rienzi verkalleen ja mietteissään oli lähtemäisillään kirkon edustalta, hän tunsi olkapäähänsä kevyesti kosketettavan.

"Hyvää iltaa, herra oppinut", sanoi iloinen ääni.

"Itsellenne peruutan saman kohteliaisuuden", vastasi Rienzi, katsellen henkilöä, joka näin äkkiarvaamatta puhutteli häntä ja jonka valkoisesta rististä ja sotaisesta ryhdistä lukija tuntee P. Johanneksen ritariksi.

"Ette tunne minua, nähtävästi", sanoi Montreal, "mutta ei väliä, me helposti tulemme tuttaviksi, mitä minuun tulee, niin minulla on jo ollut onni tutustua teihin."

"On mahdollista, että olemme tavanneet toisemme jossakin noitten ylimysten kodissa, joitten luokkaan näytte kuuluvan."

"Kuuluvanko! en, en vaseti!" vastasi Montreal ylpeästi. "Pitäkööt teidän ylimyksenne itseänsä kuinka jalosukuisina ja mahtavina tahansa, niinkauvan kuin vuoret tarjoavat pienenkin kolkan vapaata jalansijaa, minä en vaihtaisi heidän kanssansa sitä paikkaa, mikä minulla on maailman monien arvoasteitten joukossa. Urhoollinen tuntee vain yhden lajin plebeijiä, ja se on pelkurit. Mutta teidän, viisas Rienzi", jatkoi ritari iloisemmin äänin, "minä olen nähnyt melskeisemmissäkin tiloissa kuin Rooman ylimysten saleissa."

Rienzi katseli kiinteästi Montrealia, joka avoimin otsin kesti hänen katseensa.

"Kyllä", jatkoi ritari — "mutta kävelkäämme eteenpäin, sallikaa minun muutamia hetkiä olla seurassanne. Kyllä! Minä olen kuunnellut teitä — toissa iltana, jolloin puhuitte rahvaalle, tänään, kun rusikoitsitte ylimyksiä, ja sydänyölläkin, hiljattain, kun (korvanne, uljas herra! — alemmaksi, se on salaisuus!) — sydänyölläkin, kun vannotitte uhittelevat salaliittolaiset veljeyden valaan Aventinin raunioilla."

Lopetettuansa ritari vetäytyi syrjään tarkastamaan, minkä vaikutuksen nuot hänen sanansa tekisivät Rienzin kasvoihin.

Hieno vavistus kävi läpi kapinoitsijan ruumiin — sillä siksi Rienziä kutsuisivat muut kuin Montreal, ellei salaliitto onnistuisi; hän kääntyi äkkiä päin ritaria ja tarttui tietämättään miekan kahvaan, mutta hellitti sen heti.

"Haa!" sanoi Rienzi pitkään, "jos tuo on totta, kukistu Rooma! Vapaissakin on pettureita!"

"Ei ainoatakaan petturia, uljas herra", vastasi Montreal, "minä tunnen salaisuutenne — mutta kukaan ei ole sitä minulle ilmaissut."

"Ja luetteko itsenne sen ystäviin vai vihollisiin?"

"Siinäpä se on", vastasi Montreal rauhallisesti. "Olkoon vaan sanottu että, jos tahtoisin näyttää valtaani vihollisena, minun tarvitsisi sanan sanoa, niin riippuisitte hirsipuussa; koska en ole tehnyt tuota, osottaa se, että olen halukas olemaan ystävänne."

"Erehdyt, muukalainen! Sitä miestä ei ole elävitten joukossa, joka voisi vuodattaa vereni Rooman kaduilla! Hirsipuussa! Et tunne paljoa Rienzin voimaa."

Nuot sanat lausuttiin melkein ylönkatseellisesti ja katkerasti, mutta hetken kuluttua jatkoi Rienzi tyynempänä:

"Viittasi rististä päättäen kuulut uljaimpiin ritarikuntiin, olet muukalainen ja ritari. Mikä ylevä myötätuntoisuus saattaa tehdä sinut Rooman kansan ystäväksi?"

"Cola di Rienzi", vastasi Montreal, "tuo sama myötätuntoisuus, joka yhdistää kaikki, jotka omin ponnistuksinsa ovat kohonneet lauman yläpuolelle. Totta kyllä, minä synnyin jalosukuisena — mutta mitättömänä ja köyhänä: nyt minun viittauksestani liikkuvat kaupungista kaupunkiin vallan aseelliset välikappaleet, minun henkäykseni on tuhansien laki. Nykyistä valtaani en perinyt, sen voitti kylmä järkeni ja vakava käsivarteni. Tiedä että olen Walter de Montreal, eikö tuo nimi puhu henkeä, omasi kaltaista? Eikö kunnianhimo ole yhteinen tunteemme? Minä en järjestele sotajoukkoja pelkän voitonpyynnin tähden, vaikka minua kutsutaan ahneeksi — en telota talonpoikia verenhimosta, vaikka minua julmuriksi sanotaan. Aseet ja rikkaus ovat vaan vallan välikappaleita, valtaa minä himoitsen — etkö sinä, rohkea Rienzi, tavottele samaa? Oletko tyytyvä kynsilaukkaa purevan roskaväen valjuun henkäykseen — oppineitten kuiskaeltuun kateuteen — lasten turhanpäiväiseen rähinään, jotka kutsuvat sinua isänmaan ystäväksi ja vapauttajaksi, huumatakseen korvasi? Nuot ovat vaan sinun keinojasi, tavotellessasi valtaa. Olenko puhunut totta?"

Mitä vastenmielisyyttä Rienzi lienee tuntenutkin noita sanoja kuullessaan, hän sitä ei paljastanut. "Tosiaan", hän sanoi "olisi suotta, kuuluisa päällikkö, kieltää että pyrin tuohon valtaan, josta puhut. Mutta mitä yhteyttä saattaa olla Rooman kansalaisen ja palkattujen soturijoukkojen johtajan kunnianhimon välillä, soturijoukkojen, jotka vaan palkan mukaan arvostelevat ajamaansa asiaa — tänään taistelevat vapauden puolesta Florensissa — huomenna tyrannien Bolognassa? Suo anteeksi avonaisuuteni, mutta tähän aikaan ei pidetä häpeänä tuota, josta syytän joukkojasi. Urhoollisuus ja sotapäällikön toimi pyhittävät nykyään jokaisen asian, mitä ne ajavat, ja se, joka on ruhtinasten herra, ansaitsee varsin hyvin kunnian päästä heidän vertaiseksensa."

"Olemme tulossa vilkkaanlaiseen kortteliin", sanoi ritari, "eikö täällä ole mitään yksinäistä paikkaa — mitään Aventiniä — jossakin kolkassa, missä meidän sopisi keskustella?"

"Hiljaa!" vastasi Rienzi, katsellen varovaisesti ympärilleen. "Kiitos, jalo Montreal viittauksestasi, ei myöskään ole hyvä että meidät nähdään oleskelevan yhdessä. Suostutko seuraamaan minua kotiini, Palatinin sillan luo, siellä saamme häiritsemättä ja rauhassa jutella?"

"Olkoon menneeksi", sanoi Montreal ja jäi jälelle.

Nopein askelin kulki Rienzi läpi kaupungin, yksinäisten porvarien erinomaisesti kunnioittaen tervehtiessä häntä, sekä kierrellen pitkin pimeitä kujia, ikäänkuin vältellen vilkasliikkeisiä katuja, hän vihdoin saapui virran rannalla olevalle aukealle. Yön ensimmäiset tähdet valaisivat Fortuna Viriliksen muinaista temppeliä, jonka ajanvaiheet jo olivat muuttaneet Egyptin P. Marian kirkoksi, ja vastapäätä tuota kahdesti pyhitettyä rakennusta oli Rienzin asunto.

"On suotuisa enne, että asuntoni on vastapäätä muinaista Fortunan temppeliä", sanoi Rienzi hymyillen, Montrealin astuessa roomalaisen jäljessä kammioon, jonka ennen olen kuvaellut.

"Rohkean ei koskaan tarvitse Onnetarta rukoustaa", sanoi ritari, "hän käskee."

Kauan kesti noitten kahden, aikansa yrittelijäimmän miehen keskustelu. Mutta tehkäämme lukijalle Montrealin luonteesta ja aikeista tarkempi selko, kuin mitä tapausten juoksu tähän asti on myöntänyt.

Walter de Montreal, italialaisissa kronikoissa tavallisesti tunnettu nimellä Fra Moreale, oli tullut Italiaan rohkeana seikkailijana, noiden levottomien normannien arvoisena jälkeläisenä, (joiden etevimmistä hän äidin puolelta kerskasi polveutuvansa) joilla ennemmin oli ollut tuo omituinen osa Europan harhailevassa ritariudessa, jotka toteuttivat Amadiksen ja Palmerinin tarut (jokainen ritari itsessään sotajoukko), vallottivat maakuntia ja kukistivat valtaistuimia, eivät tunnustaneet muita kuin ritariuden lakeja, eivät milloinkaan sekaantuneet niihin heimokuntiin, joiden joukkoon he asettuivat, jotka kykenemättöminä tulemaan kansalaisiksi tuskin tyytyivät pyrkimään kuninkaiksi. Tähän aikaan Italia oli kaikkien noitten jalosukuisten ja pennittömien seikkailijain India, joiden, samoinkuin Montrealin mielikuvitus oli kiihottunut vanhoista Roberttien ja Godfridein ballaadeista, jotka nuoruudestaan saakka olivat tottuneet ohjaamaan ratsuansa ja kesän helteessä kestämään aseitten painoa, ja joiden, tultuansa tuohon veltostuneesen ja eripuraiseen maahan, vaan tarvitsi osottaa rohkeutta, saadakseen rikkautta. Jäntevälle päällikölle ei luettu ensinkään häpeäksi, jos hän kokosi ympärilleen joukon noita pelottomia muukalaisia, vuoriston helmassa elääkseen rosvoamisesta ja ryöstöstä, — käydäkseen sotaa tyrannia tahi tasavaltaa vastaan, aina sen mukaan kuin edut vaativat, sekä kaupittelemaan rauhanehtoja suunnattomista hinnoista. Joskus he sitoutuivat puolustamaan jotakin valtiota toista vastaan, mutta seuraava vuosi näki heidät sodalla ahdistavan entisiä isäntiänsä. Nämät pohjolaiset palkkasoturijoukot olivat siis käyneet tärkeiksi sekä sisällisiin että sota-asioihin nähden: ne olivat yksinäisen valtion menestykselle yhtä välttämättömiä, kuin ne olivat kaikkien valtioitten turvallisuudelle turmiollisia. Vaan viisi vuotta ennen tätä aikaa Florensin tasavalta oli palkannut palvelukseensa noitten vierasten sotilaitten kuulun johtajan Gualtierin, Ateenan herttuaan. Mieltymyksen huudoilla kansa oli valinnut tuon sodankävijän valtionsa ruhtinaaksi eli tyranniksi; ennen vuoden loppua se nousi kapinaan hänen julmuuksiansa tai pikemmin hänen kiskomisiansa vastaan — sillä kaikista sen historioitsijain kerskauksista huolimatta, siihen kipeämmin koski kukkaroon kajoaminen, kuin vapauden supistaminen — karkotti hänen kaupungistaan ja julisti itsensä taas tasavallaksi. Urhoollisin ja suosituin Ateenan herttuan sotilaista oli Walter de Montreal; hän oli ollut osallinen päällikkönsä menestyksessä ja kukistumisessa. P. Johanneksen ritarin terävä ja huomaava äly oli noissa kansan melskeissä saavuttanut suuren yhteiskunnallisen kokemuksen, hän oli perehtynyt kansaan, tullut tuntemaan, paljonko se sietää — oppinut päättämään vallankumouksen merkeistä — tulkitsemaan aikansa. Ateenan herttuan kukistumisen jälkeen Montreal oli vapaana veikkona, toisin sanoen rosvona, lisännyt rikkauttaan ja mainettaan julman Wernerin johdon alaisena. Koska hänellä nykyään ei ollut yrittelijään ja juonikkaan henkensä mukaista tointa, Rooman sekavat ja johdottomat olot olivat vetäneet hänet sinne. Esittäissään tuota liittoa Colonnalle — kutkuttaessaan tuon herran turhamaisuutta — hänen tarkotuksensa oli ollut saada oma apunsa välttämättömäksi — päästä johtamaan sotavoimaa, jonka hänen aikeensa tekivät tarpeelliseksi Colonnan kunnianhimolle, jos hän saisi sen yllytetyksi. Ja hänen rajattoman yrittelijäs neronsa varmaan oivalsi että tuollaisen voiman hallitseminen todellisuudessa olisi Rooman hallitsemista; vastainen mullistus saattaisi helposti kukistaa Colonnan ja määrätä hänet sijaiseksi. Oli joskus ollut Roomassa tapana, samoinkuin muissakin Italian valtioissa, että podestan nimelliseksi, ylimmäksi virkamieheksi ennemmin valittiin muukalainen, kuin kotimainen mies. Ja Montreal toivoi, että hän kyllä saattoi tulla Roomassa siksi, miksi Ateenan herttua oli päässyt Florensissa — tuota kunnianhimoa ei voisi toteuttaa provencelainen aatelismies, sen hän hyvin tiesi, mutta helposti sotajoukkojen päällikkö. Mutta, niinkuin jo olemme nähneet, hänen tarkka älynsä heti käsitti ettei hän voinut taivuttaa patriicein ijäkästä päämiestä noihin rohkeisiin ja vaarallisiin keinoihin, jotka olivat välttämättömiä ylimmän vallan saavuttamiseksi. Tyytyväisenä asemaansa, ja opittuaan varovaisuutta pitkästä ijästään ja onnettomuuksistaan, Tapani Colonna ei ollut se mies, joka uhmasi hirsipuuta, tavotellessaan valtaistuinta. Ylenkatseesta, jota vanha ylimys osotti kansalle ja sen epäjumalalle, syvään ajatteleva Montreal myöskin näki että, jos kohta Colonnassa ei ollut tuota kunnianhimoa, hänessä myöskään ei ollut valtioviisautta, jota hallitsija tarvitsee. Ritari huomasi varotuksensa Rienzistä turhaksi ja kääntyi itse Rienzin puoleen. Vähän välitti P. Johanneksen ritari, kumpi puolue oli voitolla — ylimykset vai kansa — kun hän oman tarkotuksensa perille pääsi, hän todella ei ollutkaan tutkinut kansan oikkuja palvellakseen, vaan hallitakseen sitä. Luullen samallaisen kunnianhimon olevan kaikkia kiihottamassa, hän päätteli että, olkoon kansanvillitsijä tai patriici hallituksessa, kansa kumminkin on joutuva uhriksi, ja että tuollaiset huudot kuin "vapaus" toiselta, "järjestys" toiselta puolen ovat pelkkiä verukkeita, joilla yhden miehen pontevuus koettaa puolustella kunnianhimoansa rahvaan silmissä. Lukien itsensä aikansa kunniallisinten joukkoon, hän ei uskonut mihinkään kunniaan, jota hän olisi ollut kykenemätön tuntemaan; hän oli epäilijä hyveessä, ja siis herkkäuskoinen paheessa.

Mutta hänen oma rohkea luontonsakin ehkä veti häntä pikemmin uskalijaan Rienzin, kuin itserakkaan Colonnan puoleen, ja hän arveli, että edellisen turvallisuudelle hän ja hänen aseelliset soturinsa saattaisivat olla paljoa tarpeellisemmat, kuin jälkimäiselle. Tällä kertaa hänen päätarkotuksensa oli saada Rienziltä tarkat tiedot hänen voimainsa suuruudesta sekä mihin mittaan kapinan valmistukset todella olivat ehtineet.

Älykäs roomalainen piti varansa, toiselta puolen ilmaisemasta ritarille enempää kuin hän jo tiesi, toiselta puolen suututtamasta häntä ilmeisellä salaamisella. Vaikka Montreal oli viekas, hänessä kuitenkaan ei ollut tuota ihmeteltävää toisten vallitsemiskykyä, joka oli kaunopuheliaan ja juurtajaksaisen Rienzin loistava ominaisuus, ja heidän järjenkykyjensä asteitten erotus näyttäytyi tässä heidän keskustelussaan.

"Minä ymmärrän", sanoi Rienzi, "ettei onnenkohtauksista, jotka näinä aikoina ovat kunnianhimoani suosineet, mikään ole niin suotuisa kuin se, joka minulle on tuottanut teidän mieltymyksenne ja ystävyytenne. Minä todella olen aseellisen avun tarpeessa. Uskokaa pois, ystävämme, jotka yksityisissä kokouksissa ovat varsin rohkeita, sentään arkailevat julkista räjähdystä. He eivät pelkää patriiceja vaan patriicein sotavoimia, sillä tuo on omituinen seikka italialaisten urhoollisuudessa, että he eivät pelkää toinen toisiansa, mutta muukalaisen palkkasoturin kypärin ja miekan nähdessään he käyvät aroiksi kuin peurat."

"He varmaan ihastuisivat kuullessaan että nuot palkkalaiset ovat heidän puolellansa — eivätkä vastassaan, ja niin paljon kuin niitä vallankumoukseenne tarvitsette, niin paljon saattekin."

"Mutta hinta ja ehdot", sanoi Rienzi, kuiva ja pureva hymynsä huulillaan, "Miksi määräämme edellisen ja kuinka sovimme jälkimäisistä?"

"Se asia on pian sovittu", vastasi Montreal. "Mitä minuun tulee, niin puhuakseni suoraan, tuon suuren mullistuksen kunnia ja kiihotus jo yksinään riittäisivät. Tuo on suloinen tunne, kun tuntee itsensä välttämättömäksi suurenmoisten yritysten toteuttamisessa. Mutta toinen on miesteni laita. Teidän ensi työnne on oleva valtion tulojen anastaminen. No, ensi vuoden tulot, olkoot ne mitkä tahansa, suuret tai pienet, jakakaamme tasan. Teille toinen, minulle ja miehilleni toinen puoli".

"Se on paljon", sanoi Rienzi vakavasti ja ikäänkuin laskien lukuja, "mutta Rooman vapaudesta ei koskaan voida liikoja maksaa. Menneeksi olkoon."

"Amen! Mutta sanokaapa nyt, mitkä teidän voimanne ovat, sillä nuot satakunta herrasmiestä, jotka tuolla Aventinilla olivat — epäilemättä kelpo poikia — tuskin riittävät vallankumoukseen."

Roomalainen katseli varovaisesti ympäri huonetta ja tarttui Montrealin käsivarteen.

"Liittomme tarvitsee aikaa lujentuakseen. Viiteen viikkoon emme voi mihinkään ryhtyä. Minä olen liiaksi hätäillyt. Elo tosin on leikattu, mutta nyt minun tulee hiljaisilla puheilla ja neuvoilla kokoella hajallaan olevat sitomet."

"Viiteen viikkoon", kertoi Montreal, "se on pitempi aika kuin luulinkaan."

"Tahtoni on", jatkoi Rienzi, kiinnittäen tutkivan katseensa Montrealiin, "että tämän ajan pysymme täydellisesti hiljaa, poistaaksemme kaikki epäluulot. Minä vaivun opiskeluihin!, enkä pidä ainoatakaan kokousta."

"Hyvä —"

"Ja mitä teihin tulee, jalo ritari, niin, jos rohkenen neuvoa, pyytäisin teitä ahkerasti liikkumaan ylimysten piireissä — vakuuttamaan heille suurimmasti halveksivanne minua ja kansaa — ja puolestanne yhä hurjemmin tuutimaan heidän valheellisen turvallisuutensa kehtoa. Sillä aikaa saatatte hiljaisesti viedä niin paljon aseellisia palkkasotureita pois Roomasta kuin suinkin, ja jättää ylimykset heidän ainoata turvaansa paitsi. Koottuamme nuot urheat sotilaat vuoriston kätköihin, päivän matkan päähän täältä, saatamme tarpeen tullen kutsua heidät, ja he ilmaantuvat porteillemme keskellä vallankumoustamme — pelastajina ylimysten mielestä, mutta todellisuudessa kansan liittolaisina. Huomattuaan erehdyksensä vihollisemme hämmästyneinä ja epätoivoisina pakenevat kaupungista."

"Ja valtakunta ja sen tulot ovat rohkean sotilaan ja juonikkaan kansanyllyttäjän palkkio!" huusi Montreal nauraen.

"Tasan panemme, herra ritari."

"Tuohon käteen!"

"Ja nyt, jalo Montreal, pullo viiniä, parhainta satoa", sanoi Rienzi, muuttaen äänensä.

"Tunnette provencelaiset", vastasi Montreal iloisesti.

Viiniä tuotiin, keskustelu kävi vapaaksi ja tuttavalliseksi, ja Montreal, jonka viekkaus oli teeskenneltyä ja avomielisyys luonnollista, paljasteli tietämättään Rienzille salaisia tuumiansa ja kunnianhimoansa enemmän, kuin hänen aikomuksensa oli ollut. He erosivat silminnähtävästi parhaina ystävinä.

"Sivumennen sanoen", sanoi Rienzi heidän tyhjentäessään viimeistä maljaa, "Tapani Colonna aikonee 19:nä päivänä lähteä saattamaan viljakuormastoa Cornetoon. Eiköhän olisi paikallaan, että lähdette hänen mukaansa? Saattaisitte matkalla levittää tyytymättömyyttä häntä seuraaviin palkkasotureihin sekä voittaa ne puolellenne."

"Sitä olen ennen tuuminut", vastasi Montreal; "sen olen tekevä. Hyvästi tällä erää!

"Ratsunsa, miekkansa, Neitonsa verraton Roolandi urholla Ainoa aarre on. Onnetar aina on Normannin myötä; Sen kunnia nautinto — Nautinto työtä."

Laulellen tuota raakaa renkutusta ritari puki viitan ylleen, pudisti vielä Rienzin kättä ja lähti.

Rienzi katseli vieraansa poistuvaa vartaloa kasvoilla viha ja pelko nähtävinä. "Jos tuo mies saisi vallan", hän jupisi, "niin toinen Totila hänestä koituisi. [Innocentsius VI muutaman vuoden perästä julisti Montrealen Totilaa pahemmaksi.] Läpi iloisen kiilteen ja ritarillisen sulon näen hänen julmassa rosvoluonteessaan vanhain gootilaisten vihollistemme olennoiman. Luulenpa viihdyttäneeni hänet! Kaksi aurinkoa ei saattaisi enemmän valaista yhtä pallonpuoliskoa, kuin Walter de Montreal ja Cola di Rienzi elää samassa kaupungissa. Tähteintutkijat sanovat että tunnemme salaista ja voittamatonta vastenmielisyyttä niihin, jotka heidän tähtivaikutuksensa määräävät aikaan saamaan meille pahaa, sellaista vastenmielisyyttä minä tunnen tuohon sironaamaiseen murhamieheen. Ole leikkaamatta polkuani, Montreal! — ole leikkaamatta polkuani!"

Noin itsekseen puhuen Rienzi kääntyi kammioonsa, näyttäytymättä sinä iltana enää.

V Luku.

Ylimysten matkue. Lopun alku.

Oli Toukokuun 19:nen päivän aamu; ilma oli viileä ja kirkas, ja vasta noussut aurinko paistoi iloisesti uhkean, pitkin Rooman pääkatua kulkevan ratsujoukon välkkyviin kypäreihin ja keihäisiin. Hevosten hirnunta kavioitten kapse, häikäisevät haarniskat ja Colonnan komeilla merkkikuvilla kirjaellut liehuvat liput loivat iloisen ja uljaan näytelmän, mikä keskiajalle oli ominaista.

Joukon etupäässä oli Tapani Colonna pärskyvän ratsunsa seljässä. Hänen oikealla puolellansa oli provencelainen ritari, joka tottuneella kädellä ohjasi solakkaa, tulista araabikkoansa; häntä seurasi kaksi palvelijaa, joista toinen talutti hänen sotahevostansa, toinen kantoi hänen keihästänsä ja kypäriänsä. Tapani Colonnan vasemmalla puolella ratsasti Adrian vakavana ja ääneti, vaan yksitavuisesti vastaellen provencelaisen iloiseen rupatukseen. Paljon jalosukuisia roomalaisia seurasi vanhaa ylimystä, ja seurueen päätti joukko täysiin varustuksiin puettuja ulkomaalaisia ratsumiehiä.

Kadulla ei liikkunut paljon väkeä, — porvarit katselivat nähtävästi välinpitämättöminä matkuetta puoleksi suljetuista puodeistansa.

"Eivätkö nuot roomalaiset välitä kauniista näytelmistä?" kysyi Montreal, "jos niitä olisi helpompi huvittaa, niitä olisi helpompi hallita."

"Oh, kyllä Rienzi ja moiset narrit huvittavat. Meillä on parempaa työtä — me täristelemme", vastasi Tapani.

"Mitäs trubaduuri laulaa, herra Adrian?" sanoi Montreal.

"Hymy viekas taito olkoon sen, Jos valtaan tahtoo päästä ken; Se urhot voittaa, kaunoisat, Ja pettää maitten mahtavat. Hymy, viekas hymy!

"Uhka suora urhot nostaa vaan, Saa kaunokaiset kammomaan, Se ylpeät vain haavottaa Ja myrkkymaljat valmiiks' saa. Uhka, suora uhka!

"Tuo on ranskalainen laulu, signor, mutta sen viisaus nähtävästi Italiasta kotosin, sillä käärmeen hymy on teidän maanmiestenne ominaisuuksia, synkkä katse sopii heille huonosti."

"Herra ritari", vastasi Adrian terävästi ja kiivastuen solvauksesta, "te ulkomaalaiset olette opettaneet meidät synkästi katsomaan — mikä joskus on hyve."

"Mutta ei järkevää, ellei käsi pysty täyttämään, mitä otsa uhkaa", vastasi Montreal kopeillen, sillä hänessä oli paljon ranskalaista vilkkautta, mikä usein voitti hänen varovaisuutensa, ja salaista kaunaa vielä Adrianiin, siitä saakka kuin he olivat kohdanneet toisensa Tapanin palatsissa.

"Herra ritari", vastasi Adrian punastuen, "puheemme saattaa johtaa kiivaampiin sanoihin, kuin soisin joutuvani vaihtamaan miehen kanssa, joka on tehnyt minulle niin jalon palveluksen."

"No, palatkaamme sitten jälleen trubaduureihin", sanoi Montreal välinpitämättömästi. "Antakaa minulle anteeksi, jos ei minulla yleensä ole korkeita ajatuksia italialaisten rehellisyydestä eikä italialaisten urhoollisuudesta; teidän urhoollisuutenne minä tunnustan, sillä olen saanut nähdä sen, ja urhoollisuus ja rehellisyys käyvät yhdessä, — tyytykää siihen."

Kun Adrian oli vastaamaisillaan, hänen silmänsä kohtasivat äkkiä Cecco del Vecchion kookkaan vartalon, joka paljain, jäntereisin käsivarsin nojautui alasimeensa ja hymyillen katseli joukkoa. Tuossa hymyssä oli jotakin, joka käänsi Adrianin ajatukset toisaalle ja jota hän ei voinut katsella, tuntematta selittämätöntä, ilkeätä tunnetta.

"Ravakas lurjus tuo", sanoi Montreal, myöskin silmäillen seppää. "Tuo kelpaisi minun joukkooni. Hei, veikko!" huusi hän, "sinun käsivartesi kelpaisi yhtä hyvästi miekkaa heiluttelemaan, kuin takomaan sitä. Heitä alasimesi ja liity Fra Morealen poikiin!"

Seppä nyökkäsi päätään. "Herra ritari", sanoi hän vakavasti, "meillä miesparoilla ei ole halua sotiin, ei toisia tappamaan — haluaisimme vaan saada itse elää — jos te sallisitte!."

"Pyhä Äiti avita, tuopa orjamainen vastaus! Mutta te roomalaiset —"

" Olette orjia!" keskeytti seppä ja vetäytyi pajaansa.

"Koira juonittelee", sanoi vanha Colonna. Joukon kulkiessa ohitse, raa'oista muukalaisista jokainen, johtajiensa rohkaisemina alkoi, törkeästi osotellen etelän murretta, irvistellä ja pilkata kömpelöä jättiläistä, kun hän taasen ilmaantui pajan edustalle ja nojautui alasimeensa, pitämättä rahtuakaan väliä herjaajistaan, paitsi että syvempi hehku peitti hänen mustan naamansa. Uljas matkue kulki kulkemistaan pitkin katuja ja läksi Ikuisesta Kaupungista.

Syvä äänettömyys — yleinen tyyni — valtasi Rooman; puodit olivat yhä vaan puoleksi avatut, kukaan ei ryhtynyt toimiinsa, oli juuri kuin juhlan alku, jolloin huolettomuus täyttää mielet ennen riemun nousua.

Puolenpäivän aikaan nähtiin kaduilla vähäisiä, kuiskailevia miesryhmiä, jotka pian hajaantuivat, ja silloin tällöin yksinäinen kirjamiesten käyttämään viittaan tahi synkempään munkin kaapuun puettu jalkamies rientävän pitkin katuja kohden Egyptin P. Marian kirkkoa, muinaista Fortunan temppeliä. Sitten taas kaikki oli hiljaista ja autiota. Yht'äkkiä kuului pasuunan ääni! Se paisui — se tunkeutui korviin. Cecco del Vecchio katsahti alasimestaan! Yksinäinen ratsastaja kulki verkalleen pajan ohitse ja puhalsi pitkän toitotuksen torveensa, joka riippui hänen kaulastaan. Sitten yhtäkkiä nähtiin ikäänkuin loihdittuna väkeä ilmestyvän joka kulmasta, kadut täyttyivät ihmisistä, mutta vaan jalkain polenta ja epäselvä hiljainen hälinä rikkoi äänettömyyden. Taas puhalsi ratsumies torveen, ja kun sävel oli haihtunut, hän huusi korkealla äänellä: "Ystävät ja roomalaiset! huomenna päivän valjetessa saapukoon joka mies aseetonna P. Angelon kirkon edustalle. Cola di Rienzi kutsuu roomalaiset järjestämään Rooman olot". Huuto, joka tuntui täristelevän seitsemän kukkulan juuria, puhkesi tuon lyhyen kehotuksen päätyttyä; ratsumies lähti verkalleen liikkeelle, ja väkijoukko seurasi häntä. — Tuo oli vallankumouksen alku!

VI Luku.

Salaliittolaisesta tulee ylin virkamies.

Yösydännä, jolloin koko kaupunki näytti lepoon vaipuneelta, kirkas valo loisti P. Angelon kirkon akkunoista. Pyhän musiikin pitkäveteiset ja juhlalliset sävelet kohosivat tavan takaa ilmoille sen kajahtelevista kaarroksista. Rienzi oli kirkossa rukoilemassa; kolmekymmentä messua kulutti yön hetket, ja kaikki uskonnon menot täytettiin vapauttamisyrityksen pyhittämiseksi. Aurinko oli kauan sitten noussut ja kansa kauan ollut kokoontuneena kirkon ovien edustalle sekä äärettömissä joukoin kaikille läheisille kaduille — kun kirkonkellot alkoivat pitkän ja iloisen soittonsa, ja sen tauottua kuorilaulajain äänet lauloivat seuraavan hymnin, jossa omituisesti, vaikka karkeasti, klassillisen isänmaanrakkauden henki sekaantui uskonnollisen innon palavuuteen:

Roomalainen vapauden hymni.

Saa maailma riemuitseen! Jo kruunattu kunnailleen Iki Rooma on muistoineen! Jubilate!

Ilo käy yli vetten, maan! Nyt sankarit laakerissaan Taas katsovat haudoistaan! Jubilate!

Oi, kalpea haamu mi tää Ajan kuilusta liiti? Kuin tuuli se kiiti, Kuin tuuli, kun myrsky on sää;

Sen jättiläsvartalo varjoinen Sotajoukkojen täyttävi keskuksen! Se verhottu ruumihin kääreisin, Saa varjoksi kirkkahan päivänkin; Ja maailma katsovi, kummeksii, Ja muinasta henkeä tervehtii! Terve! Sä terve!

Se liikkua alkavi, hengittään — On laakeriseppele kiireellään — Valosaksi jo haamio käy tuo, oi! Kuni yön utuhelmasta kirpova koi. Terve! Sä terve!

Henki menneisyyden on Omassa kodissa, Rooman povissa, Saanut jo hallinnon!

Maine, profetan äänin sie, Maan äärihin viesti vie! Miss' ylpeä kohtuuton Ja sorrettu oikeus on. — Vie tietosi riemusuin Sä tyrmihin vainottuni; — Käy torvella kuuluttaan Nyt tiedoksi kansain maan — On kunnailla sankarien Ja haudoilla pyhimysten, Miss' Caesarit astui ja marttyrit Herran, Uni loppunut jo, heräs nukkuja kerran! Ja mennyt on gootin ja vandalin hetki: Taas alkavi Rooman jo voittosa retki!

Kun hymni päättyi, kirkon ovet aukenivat, kansa teki tietä kummallekin puolen, ja kolmen nuoren ylimyksen jäljessä, jotka kantoivat Vapauden, Oikeuden ja Sovinnon voittoriemun vertauskuvilla kaunistettuja lippuja, nähtiin Rienzi täydessä sotisovassa vaan kypäriä paitse. Hänen muotonsa oli valvomisesta ja kovasta mielenjännityksestä kalvakka — mutta ankara, vakava, ja juhlallisen tyyni; ja sen ilme niin pidätti kaiken yleisen ja äänekkään tunteitten ilmipuhkeamisen, että ne, jotka sen näkivät, hillitsivät huudon huulilleen ja nuhdellen viihdyttivät takana seisovan väkijoukon tervehdyksen. Rienzin vieressä astui Raimond, Orvieton piispa, ja takana seurasi, marssien kaksi rinnatusten, sata aseellista miestä. Täydellisessä hiljaisuudessa alkoi kulkue matkansa, kunnes, sen saavuttua Capitolin luokse, väkijoukon maltti oli ehtinyt haihtua, ja tuhannet äänet kohottivat ilmoille hurjia innostuksen ja riemun huutoja.

Saavuttuaan suurten portaitten juurelle, joista siihen aikaan oli pääkäytävä Capitolin edustalle, kulkue seisahtui, ja väestön täyttäessä laajan aukean — jota monet muinaisten temppelein mahtavat patsaat kaunistivat ja pyhittivät — Rienzi puhui rahvaalle, jonka hän yht'äkkiä oli kansaksi kohottanut.

Hän kuvaeli pontevasti kaupunkilaisten orjuutta ja kurjuutta, täydellistä laittomuuden tilaa, hengen ja omaisuuden yleisen turvallisuudenkin puutetta. Hän selitti mitään vaaroja pelkäämättä pyhittävänsä elämänsä heidän yhteisen isänmaansa uudestasyntymisen hyväksi, ja juhlallisesti kehotti kansaa tukemaan hänen toimiaan ja kerrassaan hyväksymään ja vahvistamaan vallankumouksen, järjestämällä lakiteoksen ja perustuslaillisen kokouksen. Sitten hän käski kuuluttajan lukemaan kansalle hänen esittämänsä perustuslainkaavan pääpiirteet.

Siinä luotiin — tai pikemmin uudistettiin lisättyine etuoikeuksineen neuvosmiesten eduskunnallinen kokous. Siinä julistettiin ensimmäiseksi lainpykäläksi, mikä meidän onnellisempina aikoinamme näyttää peräti yksinkertaiselta, mutta jota siihen asti ei milloinkaan oltu pantu Roomassa täytäntöön, jokainen ilkinen murhamies, olkoon hän mitä säätyä tahansa, rangaistaan kuolemalla. Se määräsi, ettei kenelläkään yksityisellä, ylimyksellä eikä porvarilla, saanut olla sotavarustuksia eikä linnueita kaupungissa eikä maalla, että valtion portit ja sillat olivat valittavan ylimmän virkamiehen katsannon alaisia. Se kielsi tuhannen hopeamarkan sakon uhalla kaiken rosvojen, palkkasoturien ja sissien suojelemisen, se velvotti läheiset alueet omistavat ylimykset vastuunalaisiksi teitten ja kauppatavarain kuljetuksen turvallisuudesta. Se otti leskivaimot ja orvot valtion holhottaviksi. Se järjesti jokaiseen kaupungin kortteliin aseellisen sotavoiman, jonka Capitolin kellon soidessa, minä hetkenä tahansa, oli kokoontuminen valtiota suojelemaan. Se sijotti kaupan turvaksi laivan jokaiseen merisatamaan. Se määräsi sadan floriinin suuruisen summan maksettavaksi jokaisen Roomaa puolustaessaan kaatuneen miehen perillisille, ja yleiset tulot käytettäviksi valtion turvaksi ja hyväksi.

Niin samassa kohtuulliset ja tehokkaat olivat uuden peruslain pääpiirteet; ja lukijaa huvittanee huomata, kuinka suuri mahtoi olla kaupungin entinen epäjärjestys, kun sivistyksen ja turvallisuuden tavallisimmat alkuehdot olivat tuon lakiehdotuksen luonteena ja kansanvaltaisen mullistuksen rajana.

Hurjat innostuksen huudot olivat vastauksena tuohon uuteen perustuslakiesitykseen, ja melskeen keskestä kohosi Cecco del Vecchion kookas vartalo. Vaikka hänen yhteiskunnallinen asemansa oli alhainen, hän oli peräti tärkeä mies nykyisessä käännekohdassa; hänen kiihkonsa ja rohkeutensa, ja kenties vielä enemmän hänen karkeat intohimonsa ja itsepintaiset ennakkoluulonsa olivat tehneet hänet kansan suosikiksi. Alhaiset käsityöläisluokat pitivät häntä päämiehenään ja edustajanaan: lujalla äänellä ja arkailematta hän puhui — puhui hyvin, sillä hänen sydämensä oli kylläinen siitä, mitä hänellä oli sanottavaa.

"Maani miehet ja porvarit! — Tämän uuden peruslain olette hyväksyneet — se on paikallaan. Mutta mitä on kelpo la'eista, ellei meillä ole kelpo miehiä niitä käytäntöön panemassa? Kuka kykenee lakia käytäntöön panemaan yhtä hyvin kuin sen esittäjä? Jos te käskette minua selittämään, kuinka kelvollinen kilpi on tehtävä, ja minun selitykseni miellyttää teitä, teetättekö sen minulla vai jollakulla toisella sepällä? Jos teetätte jollakin toisella, hän kyllä saattaa tehdä hyvän kilven, mutta siitä ei tule sama, jonka minä olisin tehnyt, ja jonka selitys kelpasi teille. Cola di Rienzi on esittänyt lakiteoksen, joka on oleva kilpemme. Kuka saattaisi paremmin valvoa että kilpi tulee sellaiseksi, kuin se on aiottu, kuin Cola di Rienzi? Roomalaiset! Minä esitän että Cola di Rienzi saa kansalta vallan, minkä nimellisenä hän tahtoo, panna uuden perustuslain käytäntöön — ja millä keinoilla tahansa, me, kansa, emme lue sitä hänelle viaksi."

"Kauan eläköön Rienzi — kauan eläköön Cecco del Vecchio! Hän puhui hyvin! — älköön kukaan muu kuin lainlaatija hallitko!"

Tuollaiset huudot tervehtivät Rienzin kunnianhimoista sydäntä. Kansan ääni soi hänelle ylimmän vallan. Hän oli luonut tasavallan — ja voi tulla, jos halutti, hirmuvaltiaaksi.

VII Luku.

Vast'aika sataa kun heinät korjuussa ovat.

Sillä aikaa kun tämä tapahtui Roomassa, muuan Tapani Colonnan palvelijoista jo oli matkalla Cornetoon. Helppo on kuvitella vanhan ylimyksen hämmästystä, kun tuo sanoma saapui hänen korviinsa. Silmänräpäystäkään kadottamatta hän kokosi joukkonsa, ja hänen ollessaan lähdön touhussa, P. Johanneksen ritari äkkiä astui hänen luoksensa.

"Mitä tämä tietää?" sanoi hän heti, "kapinako? — Rienzi Rooman hallitsijana? — Luottamistako noihin tietoihin?"

"Ne ovat liian totta", sanoi Colonna katkerasti hymyillen. "Mihin hirtämme hänet palattuamme?"

"Älkää puhuko noin rajuja, herra hyvä", vastasi Montreal kursailematta. "Rienzi on voimallisempi kuin luulette. Minä tunnen ihmiset, te vaan ylimykset. Missä veljenpoikanne on?"

"Hän on tuossa, jalo Montreal", sanoi Tapani hartioitaan kohottaen ja ylönkatseellisesti hymyillen loukkauksesta, johon hän katsoi parhaaksi olla vastaamatta, "hän on tuossa — tuossa hän tulee."

"Oletteko kuullut uutisia?" huudahti Montreal.

"Olen."

"Katsotteko tuon keikauksen ylön?"

"Minä pelkään sitä."

"Sitten teissä on hiukan järkeä. Mutta se ei kose minuun! en tahdo häiritä keskustelujanne. Hyvästi tällä kertaa!" ja ennenkuin Tapani ehti pidättää häntä, ritari oli pujahtanut huoneesta.

"Mitä tuo villitsijä tarkottanee?" jupisi Montreal itsekseen. "Yrittäneekö hän pettää minua? Lieneekö hän käyttänyt poissaoloani hyväkseen, saadakseen yksin nauttia kaikki edut? Minä pahaa pelkään. Tuota kavalaa roomalaista! Me pohjolan sotilaat emme ikinä saisi voittoa noitten italialaisten älystä ilman heidän pelkuruuttaan. Mutta mitä on tehtävä? Minä jo käskin Rodolfin juttelemaan noille sisseille, ja he ovat juuri luopumaisillaan nykyisestä herrastaan. Hyvä, olkoon menneeksi! Paras onkin, että ensiksi kukistan ylimysten vallan, ja sitten miekka kädessä määrään ehtoni plebeijille. Jos en tuossa onnistu suloinen Adeline! Taas saan sinut nähdä! se on oleva lohdutukseni! — ja Unkarin Ludvig on paljon tarjoava Walter de Montrealin käsivarresta ja ajusta. Mitä, hei! Rodolf!" hän ärjäsi, huomatessaan roiman ratsurinsa humalaisena kaakertelevan kartanolla. "Lurjus, oletko sikana tähän aikaan päivästä?"

"Sikana tai selvänä", vastasi Rodolf syvään kumartaen, "minä olen teidän käskettävänänne."

"Oikein sanottu! — ovatko veikkosi valmiina ratsujen selkään?"

"Kahdeksankymmentä heistä, kyllästyneenä laiskuuteen ja Rooman raskaasen ilmaan, on kiitävä, mihin herra Walter de Montreal käskee."

"Riennä sitten, — hoputa he ratsaille, emme matkusta täältä Colonnain seurassa — lähdemme sill'aikaa kun he rupattavat, — käske aseenkantajani luokseni!"

Vasta kun Tapani Colonna oli noussut heponsa selkään, hän sai kuulla Provencen ritarin, ratsuri Rodolfin ynnä kahdeksankymmenen palkkasoturin jo lähteneen — mihin, sitä ei kukaan tiennyt.

"Ehtiäkseen ennen meitä Roomaan! Ravakka barbaari!" virkkoi Colonna. "Eteenpäin herrat!"

VIII Luku.

Hyökkäys. Palaus. Valinta.

Kun Colonna joukkoineen saapui Rooman edustalle, hän huomasi että portit olivat suljetut ja muurit miehitetyt. Tapani käski torvensoittajiensa ja yhden päälliköistään jyrkästi vaatimaan esteetöntä pääsyä.

"Meitä on kielletty", vastasi kaupungin vartiaston päällikkö, "laskemasta sisään ketään, jolla on mukanaan aseita, lippuja tahi torvia. Hajottakoot herrat Colonnat seurueensa, niin he ovat tervetulleet."

"Kenen ovat nuot röyhkeät määräykset?" kysyi johtaja.

"Orvieton herra piispan ja Cola di Rienzin, buono staton kummankin suojelijan."

Johtaja vei tuon sanoman Colonnalle. Tapanin raivo oli ääretön. "Mene takasin", hän huusi niin pian kuin hän sai puhutuksi, "ja sano että, jolleivät portit heti aukene minun ja seurueeni kulkea, niin plebeijien veri langetkoon heidän omaan päähänsä. Mitä Raimondiin tulee, niin paavin vikaarin valta on hengellinen, eikä maallinen. Määrätköön paaston, niin tottelemme; mutta mitä tuohon kirottuun Rienziin tulee, niin sano, että Tapani Colonna on etsivä hänet huomenna Capitolista, heittääkseen hänet korkeimmasta ikkunasta mäelle."

Lähetyskunta vei nuot sanat perille.

Roomalaisten päällikön vastaus oli yhtä vakava.

"Sanokaa herrallenne", sanoi hän, "että Rooma pitää häntä ja hänen seuralaistaan kapinoitsijoina ja pettureina, ja että samana hetkenä kun olette palanneet joukkoonne, joutsimiehemme saavat käskyn jännittää joutsensa — paavin, kaupungin ja vapauttajan nimessä."

Tuo uhkaus täytettiin kirjaimen mukaisesti, ja ennenkuin vanha ylimys oli ehtinyt saada miehensä kunnolliseen järjestykseen, portit aukaistiin seljälleen ja hyvin varustettu, vaikka harjaantumaton joukko purkautui ulos kauheasti kiljuen ja aseitaan kalistellen, Rooman valtion taivaansiniset liput etupäässä. Niin kiivas oli heidän rynnäkkönsä ja niin suuri heidän lukunsa, että lyhyen ja melskeisen kahakan perästä ylimysten oli peräytyminen, ja heidän takaa-ajajansa ahdistivat heitä penikulmaa kauemmaksi kaupungin muureista.

Niinpian kuin ylimykset olivat tointuneet hämmingistään ja peljästyksestään pidettiin hätäinen neuvottelu, jossa erilaisia ja vastakkaisia mielipiteitä pyrki valtaan, Jotkut olivat sitä mieltä, että heti oli lähdettävä Palestrinaan, joka kuului Colonnalle ja jonka linnotukset olivat miltei mahdottomat vallottaa. Toiset tahtoivat joukkoa hajaantumaan, ja että rauhallisesti eri osastoissa pyrittäisiin kaupunkiin toisista porteista. Tapani Colonna — kiivastuneena ja kykenemättömänä tavalliseen itsensä hillitsemiseen — ei voinut säilyttää vaikutusvaltaansa; Luca di Savelli, arka, vaikka petollinen ja kavala mies, oli jo pyöräyttänyt hevosensa ja kehotti miehiänsä seuraamaan häntä Romagnassa olevaan linnaansa, kun vanha Colonna keksi keinon, millä saisi joukkonsa estetyksi hajaantumasta, josta hän huomasi lähtevän kovaonniset seuraukset heidän yhteiselle asiallensa. Hän esitti että he heti lähtisivät Palestrinaan ja sen lujaksi miehittäisivät, sillaikaa valittaisiin joku päälliköistä yksin matkustamaan Roomaan, nöyrtyneen näköisenä hankkimaan tietoja Rienzin voimista, ja valtuutettaisiin päättämään, ryhdytäänkö vastustamaan, jos se on mahdollista, tai sopimaan parhaista kaupunkiin pääsemisen ehdoista.

"Mutta kuka", kysyi Savelli ivallisesti, "rupeaa tuohon vaaralliseen lähettilään toimeen? Kuka aseettomana ja yksin antautuu Italian hurjimman roistoväen raivon ja valtansa ensi puuskassa olevan kansanyllyttäjän oikkujen vaaraan?"

Ylimykset ja päälliköt katselivat ääneti toinen toistansa. Savelli nauroi.

Siihen saakka Adrian ei ollut ottanut osaa keskusteluun eikä paljon äskeiseen kahakkaankaan. Hän tuli sukulaisensa avuksi.

"Hyvät herrat", sanoi hän, "minä ryhdyn tuohon toimeen, — mutta omasta puolestani, teistä riippumattomana, — vapaana toimimaan sen mukaan kuin Rooman ylimyksen arvolle ja Rooman kansalaisen eduille soveliaaksi katson, vapaana vetämään lippuni oman tornini harjalle, tai hyväksymään uuden hallitusmuodon."

"Oikein puhuttu!" huudahti vanha Colonna heti. "Taivas varjelkoon meitä tulemasta Roomaan vihollisina, jos meidän vielä sallitaan palata sinne ystävinä. Mitä arvelette, herrat?"

"Paremmin emme olisi saattaneet valita", sanoi Savelli, "mutta enpä todellakaan pidä mahdollisena, että joku Colonna saattaa olla epätietoinen, hylkääkö vai hyväksyykö hän tuollaisen äkkinäisen keikauksen."

"Tuon, signor, minä itse ratkaisen; jos olette asiamiehen tarpeessa, niin valitkaa itsellenne toinen. Minä ilmoitan teille suoraan että olen tarpeeksi liikkunut muissa valtioissa, huomatakseni että Rooman olot kaipasivat korjausta. Kelpaavatko Rienzi ja Raimond tuohon toimeen, mihin he ovat ryhtyneet, sitä en tiedä."

Savelli oli vaiti. Vanha Colonna puuttui puheeseen.

"Palestrinaan sitten! — suostutteko kaikki siihen? Millään muotoa älkäämme hajaantuko! Ainoastaan sillä ehdolla myönnyn sukulaiseni rohkeuteen."

Ylimykset vähin mutisivat keskenänsä. — Tapanin esityksen hyöty oli silminnähtävä, ja he lopuksi suostuivat siihen.

Adrian näki heidän lähtevän ja alkoi sitten, ainoastaan aseenkantaja mukanaan, verkalleen ratsastaa kohden erästä etäistä tullia. Saavuttuaan portille kysyttiin hänen nimeänsä, ja hän ilmoitti sen heti.

"Lähtekää sisään, herrani", sanoi vartija, "meillä on käsky laskea sisään kaupunkiin kaikki, jotka tulevat aseettomina ja seurueitta. Mutta herra Adrian di Castellolle meitä erityisesti on käsketty osottamaan kansalaiselle ja ystävälle tulevaa kunniaa."

Adrian, hiukan liikutettuna tuosta ystävyydenosotuksesta, ratsasti sivutse pitkän rivin aseellisia porvareita, jotka kunnioittaen tervehtivät häntä, ja kun hän kohteliaasti vastasi tervehdykseen, niin korkeaääninen mieltymyksen huuto seurasi hänen ratsunsa askeleita.

Aseenkantaja vaan seurassaan nuori patriici kulki rauhallisesti pitkin tyhjiä, autioita katuja — sillä melkein toinen puoli asukkaista oli kokoontunut muurien luoksi, ja toinen puoli täyttämään rauhallisempaa velvollisuuttaan — kunnes saavuttuaan kaupungin keskustaan, — Capitolin avara ja ylhäinen edusta aukeni hänen silmäinsä eteen. Laskeva päivä paistoi äärettömään väkijoukkoon, joka täytti tuon aukean, ja korkealla, keskeen rakennetun lavan yläpuolella välkkyi länteen vaipuvan auringon viimeisistä säteistä Rooman hopeaisilla tähdillä kirjaeltu suuri kirkkolippu.

Adrian pysäytti ratsunsa. "Tämä", ajatteli hän "tuskin on sovelias hetki ryhtyä keskusteluihin Rienzin kanssa, mutta haluttaapa minua pistäytyä väkijoukkoon, saadakseni tietää kuinka laaja hänen valtansa on, ja miten sitä käytetään". Hän vetäytyi eräälle synkälle, tyhjälle kadulle, luovutti hevosensa aseenkantajalleen, sekä lainattuaan häneltä kypärin ja pitkän viitan, hän asettui erään Capitolin sivuoven viereen ja seisoi viittaansa kääriytyneenä väkijoukossa, odotellen, mitä oli tapahtuva.

"Mitä", hän kysyi eräältä yksinkertaisesti puetulta porvarilta, "tämä kokous tarkottaa?"

"Ettekö ole kuullut julistusta?" vastasi toinen hieman kummastellen. "Ettekö tiedä että kaupungin neuvosto ja käsityöläisten ammattikunnat ovat päättäneet tarjota Rienzille Rooman kuninkaan arvonimen?"

Keisarin ritari, jolle kuului tuo ylhäinen arvo, sävähti.

"Ja tämä alemman aateliston, neuvosmiesten ja käsityöläisten kokous", jatkoi porvari, "odottaa hänen vastaustaan."

"Se on tietysti myöntäväinen."

"En tiedä — kummallisia huhuja on liikkeellä: tähän saakka vapauttaja on salannut mielipiteensä."

Samassa sotaisen musiikin helisevät säveleet ilmoittivat Rienzin tulon. Meluava väkijoukko jakaantui, ja Capitolin palatsista puhujalavalle kulki Rienzi vielä täydessä sota-asussa, vaan kypärittä, ja hänen kanssaan kaikessa piispallisen juhlapuvun komeudessa Orvieton Raimond.

Niinpian kuin Rienzi oli noussut lavalle kaikkien kokoontuneitten nähtäväksi, mitkään sanat eivät riitä kuvaelemaan sen hetken innostusta — huutoja, eleitä, kyyneleitä, nyyhkytyksiä, hurjaa naurua, joihin noitten hilpeitten ja tunteellisten etelän lasten suosio puhkesi Palatsin ikkunat ja parvekkeet olivat täynnä alempain aatelisten ja varakasten porvarien puolisoita ja tyttäriä, niiden joukossa Adrian hiukan säpsähtäen huomasi oman Irenensä suloisen muodon — kalpeana — kyyneleissä — muodon, joka sellaisenakin olisi pimentänyt kaikki toiset, paitsi yhtä hänen vieressään olevaa, jonka kauneutta hetken liikutus vaan enensi. Nina di Rasellin tummat, suuret, säteilevät silmät olivat ylpeästi kiintyneet hänen valintansa sankariin, ja ylpeys, enemmän kuin riemu, loi uhkeamman värin hänen poskiinsa ja kuningattaren ryhdin hänen jaloon, täyteläiseen vartaloonsa. Laskeva aurinko valoi täyden loistonsa tuohon paikkaan, paljastettuihin päihin — innostuneihin kasvoihin — laajan Capitolin harmaisin muureihin, ja lähellä Rienziä se loi omituiseen pelottavaan valaistukseen mahdottoman suuren, basalttiin hakatun leijonan ruhon, josta eräät Capitoliin vievät portaat saivat nimensä. Se oli vanha egyptiläinen jäännös, äärettömän suuri, ajan kalvama ja kauhea, jonkin hävinneen uskonnon muistomerkki, jonka kasvot kuvanveistäjä oli kuvannut ihmisen muotoon vivahtaviksi. Ja tuo sai aikaan nähtävästi tarkotetun vaikutuksen sekä loi salaperäisen, ylönluonnollisen ja pelottavan ilmeen noihin synkkiin piirteisin ja tuohon juhlalliseen ja hiljaiseen levollisuuteen, mikä on egyptiläisen kuvanveistotaiteen omituinen salaisuus. Pelonsekaista kunnioitusta, jota tuolla mahdottoman suurella ja uhkaavalla kuvalla oli tarkotettu, tunsi rahvas sitä enemmän, kun "Leijonaportaita" tavallisesti käytettiin sekä julkisena mestaus- että julkisena juhlamenopaikkana. Ja harvoin unohti kopein porvari tehdä ristinmerkin, tai tunsi itsensä kauhusta vapaaksi, kun hän kulkiessaan tuon paikan ohi yhtäkkiä huomasi itseensä kiintyneeksi tuon Niilin kaupunkien ikivanhan hirviön kivisen katseen ja pahaenteisen irvistyksen.

Kului hetkinen aikaa, ennenkuin kokoontuneitten tunteet sallivat Rienzin äänen päästä kuuluviin. Mutta kun vihdoin melu päättyi yht'aikaisella huudolla "kauan eläköön Rienzi, Rooman vapauttaja ja kuningas!" hän kärsimättömästi kohotti kättänsä ja väkijoukon uteliaisuus sai aikaan äkkinäisen hiljaisuuden.

"Rooman vapauttaja, maani miehet!" hän sanoi. "Niin, älkää muuttako tuota arvonimeä — minä olen liian kunnianhimoinen, tullakseni kuninkaaksi! Pysykää kuuliaisina ylimmäiselle papillenne — alamaisina keisarillenne — mutta uskollisina omalle vapaudellenne. Teillä on oikeus muinaisiin perustuslakeihinne, mutta nuot perustuslait eivät tarvinneet kuningasta. Brutuksen nimeä tavotellen, minä olen Tarqvinien arvonimitysten yläpuolella. Roomalaiset, herätkää, herätkää! innostukaa tuosta jalommasta vapauden rakkaudesta, kuin se on, joka tänään kukistettuaan tyrannin, huomenna mielettömästi taas antautuu tyranniuden vaaroihin! Rooma vielä on vapauttajan — vaan ei milloinkaan vallananastajan tarpeessa. Poistakaa tuo joutava!"

Syntyi hiljaisuus; väkijoukko oli syvästi liikutettu — mutta ainoatakaan huutoa ei kuulunut, se odotti huolestuneena vastausta neuvoskuntansa jäseniltä tahi kansan johtajilta.

"Signor", sanoi Pandulfo di Guido, joka oli yksi Caporioneja, "teidän vastauksenne on maineenne arvoinen. Mutta saadakseen lakeihinsa pontta, Rooman on antaminen teille laillinen arvonimi — ellei kuninkaan, niin suostukaa ottamaan diktaattorin tahi konsulin arvonimi."

"Kauan eläköön konsuli Rienzi!" huusivat monet äänet.

Rienzi viittasi kädellään äänettömyyden merkiksi.

"Pandulfo di Guido, ja te Rooman kunnioitettavat neuvosmiehet! Tuo arvonimi on samalla liiaksi ylhäinen minun ansioihini ja sopimaton minun tehtävääni nähden. Minä olen kansasta — kansa on minun huolenpitoni esine, ylimykset voivat itsensä suojella. Diktaattori ja konsuli ovat patriicein virkanimiä. Niin", hän jatkoi lyhyen vaitiolon jälkeen, "jos järjestyksen säilyttämiseksi pidätte tarpeellisena, että kansalaisenne varustetaan muodollisella arvonimellä ja tunnustetulla vallalla, olkoon menneeksi; mutta olkoon se sellainen, että se ilmaisee uutten laitostemme luonnon, kansan viisauden ja sen johtajien kohtuuden. Kerran, kansalaiseni, kansa valitsi oikeuksiaan puoltamaan ja vapauttaan varjelemaan eräitä kansalle vastuunalaisia virkamiehiä, jotka olivat kansasta valittuja, kansan etuja valvomaan. Heidän valtansa oli suuri, mutta se oli myönnetty: heillä oli arvo, mutta annettu. Näiden virkamiesten nimi oli Tribuunit. Se on arvo, jota ei myönnetä ainoastaan huutamalla, vaan kansan täydessä eduskunnassa, johon liittyy sellainen eduskunta, ja joka hallitsee sellaisen eduskunnan ohessa, se on arvo, jonka kiitollisena otan vastaan."

Rienzin puheen ja tarkotuksen tekivät paljoa tehokkaammaksi hänen olemuksensa suoruus ja syvä vakavuus, ja useat turmeltuneista roomalaisista tunsivat hetkellistä riemua johtajansa vaatimattomuudesta. "Kauan eläköön Rooman tribuuni!" huudettiin, mutta ei yhtä äänekkäästi, kuin "eläköön kuningas!" Ja rahvas melkein piti vallankumousta vaillinaisena, kun uljaammasta arvonimestä ei huolittu. Turmeltuneesta ja tietämättömästä kansasta vapaus näyttää mitättömältä, ellei sitä ole koristamassa juuri tuon hirmuvaltiuden loisto, jonka se kukisti. Kosto on heidän halunsa, pikemmin kuin huojennus, ja mitä suurempi tuo uusi valta on, jonka he loivat, sitä paremmin he luulevat kostaneensa Mutta kaikkia, jotka kokoontuneista olivat arvossa pidettyjä, ajattelevia tai mahtimiehiä, miellytti tuo kohtuus, jonka he huomasivat poistavan vaarat, jotka uhkasivat Roomaa sekä keisarin että paavin puolelta. Ja heidän ihastuksensa yhä lisääntyi, kun Rienzi, äänettömyyden päästyä valtaan, jatkoi: "Ja koska olemme yhdessä työskennelleet saman asian hyväksi, niin samat kunnianosotukset, joilla minua palkitaan, tulkoot myöskin paavin vikaarin Raimondin, Orvieton piispan osaksi. Muistakaa että sekä kirkko että valtio ovat kansan oikeat hallitsijat, koska ne ovat sen hyväntekijät. — Kauan eläköön paavin ensimmäinen vikaari, mikä milloinkaan on ollut valtion vapauttajia!"

Olkoon Rienzin kohtuullisuuden vaikuttanut hänen pelkkä isänmaallisuutensa tai ei, varmaa on, että hänen älynsä oli ainakin yhtä suuri kuin hänen hyveensä, eikä mikään kentiesi olisi lujemmin vahvistanut vallankumousta, kuin vikaarin, paavillisen vallan edustajan liittyminen siihen: se sai kerrassaan vahvistuksen itse paavilta, joka siten joutui vastuunalaiseksi vallankumouksesta, saamatta yksinoikeutta valtion hallintoon.

Kansan tervehtiessä Rienzin esitystä, kun sen huudot vielä täyttivät ilman, kun Raimond, hieman hämmästyneenä, koetti merkeillä ja eleillä osottaa sekä kiitollisuuttaan että mitättömyyttään, niin vastavalittu tribuuni, katsellessaan ympärilleen, huomasi useita, jotka siihen saakka olivat vaan uteliaisuudesta saapuvilla, ja jotka heidän säätynsä ja arvonsa takia oli suotavaa voittaa puolelleen yleisen innostuksen ensi puuskassa. Kun sitten Raimond oli lausunut muutamia kauniita lauseita — joissa ihastus tuosta tarjotusta kunniasta oli omituisena vastakohtana hänen hämmästyneelle mielelleen olla sekottamatta itseänsä tai paavia mihinkään kiusallisiin mahdollisuuksiin, — Rienzi viittasi kahdelle takana seisovalle kuuluttajalle, joista toinen astui esiin ja julisti — "että koska oli toivottavaa, että kaikki, jotka siihen saakka olivat olleet puolueettomia, nyt tunnustaisivat itsensä joko ystäviksi tahi vihollisiksi, niin heitä pyydetään vannomaan kuuliaisuutta laeille ja tunnustamaan buono stato."

Niin suuri oli yleinen innostus, ja niin suuresti se oli Rienzin puheista lisääntynyt ja jalostunut, että se tarttui välinpitämättömimpiinkin; eikä kukaan tahtonut näyttää toisista poikkeavalta, joten puolueettomimmat, jotka tiesivät että heitä enimmän silmällä pidettiin, olivat kiihkeämpiä alistumaan buono statoon. Ensimmäinen, joka astui lavan luokse valaa tekemään, oli signor di Raselli, Ninan isä. Toiset aateliset seurasivat hänen esimerkkiään.

Paavin vikaarin läsnäolo vaikutti ylimyksiin, kansan pelko taivutti itsekkäät, rohkaisevat huudot ja onnittelut kiihottivat turhamaisia. Adrianin ja Rienzin välinen tila tyhjeni. Nuori ylimys tunsi yhtäkkiä että tribuunin silmät kohtasivat hänet, hän tunsi että nuot silmät tutkistelivat ja kutsuivat häntä — hän punastui — hän hengästyi. Rienzin ylevä vaatimattomuus liikutti hänen sydäntänsä — melu — loisto — yleinen innostus hämmensivät — huumasivat hänet. — Hän kohotti silmänsä ja näki edessään tribuunin sisaren — rakkautensa immen! Hän epäröitsi — pysyi liikahtamatta, kunnes Raimond huomatessaan hänet ja totellen Rienzin kuiskausta, kekseliäästi huusi: — "Tilaa herra Adrian di Castellolle, eläköön Colonna! eläköön Colonna!" Paluu oli tukittu. Koneentapaisesti, ikäänkuin unessa, Adrian astui lavalle: ja tribuunin voittoriemun täydentämiseksi auringon viimeiset säteet näkivät Colonnain kukan — parhaimman ja uljaimman Rooman ylimyksistä — tunnustavan hänen arvonsa ja alistuvan hänen lakeihinsa.

KOLMAS KIRJA.

VAPAUS ILMAN LAKIA.

I Luku. Walter de Montreal vetäytyy linnaansa.

Kun Walter de Montreal palkkasotureinensa oli jättänyt Corneton, he oikopäätä olivat rientäneet Roomaan. Saavuttuansa sinne paljoa ennen ylimysjoukkoa, he tapasivat porteilla saman vastuksen, mutta Montreal älykkäästi pidätti itsensä kaikesta uhkauksesta ja väkivallasta, sekä lähetti uskollisen Rodolfinsa kaupunkiin tapaamaan Rienziä, ja hankkimaan lupaa päästä sisään joukkoinensa. Rodolf palasi pikemmin kuin luultiinkaan. "No", sanoi Montreal kärsimättömänä, "sinulla on määräys tietysti. Käskemmekö heitä aukasemaan portit?"

"Käskekää heitä aukasemaan hautamme", vastata mölähytti saksilainen. "Toivon, kun ensi kerralla minä määrätään lähettilääksi, saavani matkustaa hiukan ystävälliseni pään hoviin."

"Mitä! Mitä tarkotat?"

"Lyhyesti tätä: — löysin tuon uuden maaherran, vai mikä hänen nimensä lienee, Capitolin palatsista, vartijain ja neuvonantajien seurasta ja yllään hienoin sotisopa, mikä milloinkaan on Milanosta lähtenyt."

"Piru hänen sotisopiinsa! mitä hän vastasi?"

"'Kerro Walter de Montrealille', sanoi hän sitten, jos sen nyt tahdotte tietää, 'että Rooma ei ole enään varkaitten luola, kerro hänelle, että jos hän tulee kaupunkiin, niin oikeuden käynti on häntä odottamassa —'"

"Oikeudenkäynti!" huusi Montreal, purren hammastaan.

"Osallisuudestaan Wernerin ja hänen rosvojensa pahantekoihin."

"Haa!"

"Kerro hänelle vielä että Rooma on julistanut sodan kaikkia rosvoja vastaan, asuskelkoot he telteissä tahi linnoissa, ja että me käskemme hänen kahdeksanviidettä tunnin kuluessa poistumaan kirkon alueelta."

"Hän siis ei ainoastaan petä, vaan vielä uhkaakin minua. Hyvä, jatka!"

"Tämä oli kaikki, mitä hänellä teille oli sanottavaa, mutta minulle hän näki hyväksi tehdä vielä kohteliaamman muistutuksen. 'Kuuleppas, ystäväni', hän sanoi, 'jokaiselle saksalaiselle roistolle, joka huomispäivän perästä tavataan Roomassa, on tervehdyksemme oleva naru ja hirsi. Tiehes!'"

"Riittää! Riittää!" huusi Montreal raivosta ja häpeästä punasena. "Rodolf, sinulla on tarkka silmä noissa asioissa, montako pohjolaista tarvittaisiin, voidaksemme toimittaa tuon nousukkaan samaiseen hirteen?"

Rodolf kynsi isoa päätänsä ja näytti harkitsevan asiaa; vihdoin hän sanoi: "Te, herra päällikköni, sen itse parhaiten pystytte päättämään, kun sanon teille että kaksikymmentätuhatta roomalaista vähintään on hänen voimansa, niin siellä ohimennen kuulin; ja tänä ehtoona hän on aikeissa laskea kruunu päähänsä ja panna keisari viralta".

"Ha, ha!" nauroi Montreal, "onko hän seinähullu? Sitten hän ei tarvitse meidän apuamme hirteen mennessään. Odottakaamme päätöstä, ystäväni. Nykyään eivät ylimykset eikä kansa halua täyttää raha-arkkujamme. Lähtekäämme poikki maitten Terracinaan. Kiitos pyhimysten", ja Montreal (joka ei ollut omituista uskonnollista hartautta paitsi, — hän todella piti tuota avua ritarillisuuteen kuuluvana) teki hurskaasti ristinmerkin, "vapaat veikot eivät koskaan ole kauvoja kortteeritta!"

"Eläköön P. Johanneksen ritari!" huusivat palkkasoturit.

"Eläköön ihana Provence ja rohkea Saksa!" lisäsi ritari, heiluttaen kättään; ja iskien kannuksensa jo väsyneen ratsunsa kupeisin, sekä alottaen lempilaulunsa:

Ratsunsa, miekkansa, Neitonsa verraton j.n.e.

Montreal ratsujoukkoineen läksi reippaasti retkeilemään halki Campagnan.

Pian kuitenkin P. Johanneksen ritari vaipui syviin ja kolkkoihin haaveiluihin; hänen seuralaisensa noudattivat päällikkönsä äänettömyyttä ja hetken kuluttua vain aseitten kalahdukset ja kannusten kilinä rikkoivat tuon laajan ja aution tasangon hiljaisuuden, jonka poikki he vaelsivat kohden Terracinaa. Katkerin tuntein Montreal muisteli kaikkea, mitä he olivat Rienzin kanssa keskustelleet, ja ylpeillen omasta viekkaudestaan ja juonittelukyystään, häntä syvästi nöyryytti ja kiukutti havainto että kavalampi juonikko oli saanut hänet petetyksi. Hänen kunnianhimoiset aikeensa Roomaan nähden olivat vastaiseksi katkaistut, jopa murskatut juuri niillä keinoilla, joilla hän oli luullut ne toteuttavansa. Hän tunsi tarpeeksi ylimykset, oivaltaakseen että niin kauan kuin Tapani Colonna, heidän päämiehensä, oli elossa, ei ollut luultavaa että hän saavuttaisi tuota valtion herruutta, joka, jos hän olisi liittyneenä johonkin kunnianhimoisempaan, pelottomampaan ja vähemmän mahtavaan signoriin, olisi palkintona hänen avustaan Rienzin karkottamisessa. Joka tapauksessa hän piti parhaana pysytteleidä loitolla. Jos Rienzin valta vahvistuisi, Montreal saattaisi niin edullisilla ehdoilla, kuin häntä halutti, liittyä ylimyksiin; jos Rienzin valta raukenisi niin hänen ylpeytensä, tarpeellisesti nöyristettynä, saattaisi varmaan pakottaa hänen etsimään Montrealin apua ja alistumaan hänen ehtoihinsa. Provencelaisen kunnianhimo, vaikka ääretön ja uskaltava, ei ollut luonnosta kestävä eikä vakava. Toimi ja yritykset olivat sittenkin hänestä kalliimpia, kuin niiltä koituva palkinto, ja jos hän toisella kulmalla pettyi, niin hän tosihenkisenä harharitarina käänsi yritteliäisyytensä toisille urille. Ludvig, Unkarin kuningas, ankarana, sotaisana, leppymättömänä, etsien kostoa kovaonnisen veljensä murhasta, jonka puolisona oli ollut. Johanna (Neapelin ihana ja pattoinen kuningatar — Italian Maria Stuart), oli jo valmiina laskemaan Campanian puutarhan Unkarin ikeen alle. Jo oli hänen äpäräveljensä hyökännyt Italiaan jo olivat muutamat Neapelin alueista ilmoittaneet suostuvansa häneen — jo oli tuon pohjolaisen hallitsijan lupauksia tarjoiltu hajaantuneille komppanioille — ja jo olivat nuot julmat palkkasoturit uhkaavina kokoontuneet tuon Italian Eedenin rintamaille vainuten sodan valmistuksia ja ryöstön tilaisuutta, niinkuin korpikotkat haaskaa vaanivat. Tuolle alalle oli Montrealin rohkea mieli nyt kääntänyt ajatuksensa, ja hänen sotamiehensä olivat mielihyvissään arvanneet hänen tuumansa, kuullessaan että Terracina oli heidän matkansa päämäärä. Käyttäen hyväkseen kaikkia apuneuvoja, ja yhdistäen uhkarohkeaan ja perusaatteettomaan urhoollisuuteensa tarkkaälyisyyden, josta, jahka vuodet olivat ehtineet kypsentää ja tasottaa hänen levotonta ritarillisuuttaan, saattoi päättää hänestä sukeutuvan vaarallisimpia vihollisia, mitä Italialla konsanaan oli ollut, Montreal heti, tultuaan Ludvigin sotaisten aikomusten perille, oli anastanut lujan linnotuksen Terracinan ihanalta rannikolta, läheltä sitä kuuluisaa vuorensolaa, jota Fabius muinoin puolusti Hannibalia vastaan, ja jota luonto on niin suosinut sekä sotaa että rauhaa varten, että kourallinen aseellisia miehiä voi siihen seisauttaa kokonaisen armeijan. Tuollaisen, aivan Neapelin rajamailla olevan linnotuksen omistaminen teki Montrealin tärkeäksi henkilöksi, jota seikkaa hän arveli voivansa käyttää hyväksensä Unkarin kuninkaan avulla; ja nyt kun hänen suuria tavottelevat aikeensa Roomaan nähden olivat rauenneet, hänen eloisa, toimelias ja kimmoinen henkensä onnitteli itseänsä tuon apulähteen keksimisestä.

Hämärän aikaan joukko pysähtyi Pontinumin nevojen pohjoispuoliseen päähän ja majoittui arvelematta muutamiin hökkeleihin ja suojiin, joiden poloiset asukkaat häädettiin matkoihinsa, sekä teurasti empimättä erään naapuritalon siat, raavaat ja siipikarjan. Heti päivän koettaessa he kulkivat poikki noitten turmiollisten rämeitten, joita Bonifacius VIII jo osittain oli kuivannut: ja unesta virkistynyt Montreal, jonka Neapelia uhkaavan sodan edut jo olivat lepyttäneet äskeisestä nöyryytyksestä, ja iloiten lähestyessään paikkaa, jossa asui hän, joka kunnianhimon kanssa tasasi hänen sydämensä, oli saavuttanut kaiken hilpeytensä, mikä kuului hänen gallialaiselle syntyperälleen ja huolettomille elintavoilleen. Ja tuo kuolettava mutta pyhitetty tie, jossa vielä nähdään Augustuksen töitä kanavassa, joka oli Horaatsiuksen hupaisesti kertoman matkan todistajana, kajahteli naurunhohotuksista ja hurjien laulujen yhtämittaisista säveleistä, joilla muukalaiset rosvot hauskuttivat rivakkaa marssiaan.

Oli puolenpäivän aika, kun joukko saapui tuohon yllämainittuun romantilliseen vuorensolaan — jonka muinainen nimi oli Lantulae. Vasemmalla puolen kohosivat ilmoille korkeat ja äkkinäiset vuorenjyrkänteet, verhottuina uhkealla vihannalla ja päättymäisillään olevan toukokuun lukemattomilla kukilla; oikealla meri, rauhallisena kuin lammikko ja siintävänä kuin taivas, loiski sulosointuisena heidän jalkainsa juuressa. Montreal, jossa paljon oli kotimaansa runollisuutta, johon niin verrattomasti liittyy rakkaus luontoon, olisi jonakin toisena aikana saattanut ihailla tuon näköalan kauneutta, mutta tuona hetkenä vähemmän ulkonaiset ja enemmän kodikkaat kuvat vallitsivat hänen mieltänsä.

Nousten vuorenrinnettä ylös pitkin jyrkkää, luikertelevaa polkua, joka töin tuskin soi tukalan sijan hevosten kavioille, joukko vihdoin saapui lujan, harmaakivisen linnotuksen edustalle, jonka torneja tuuheat puut estivät näkymästä, kunnes ne yht'äkkiä synkkinä ilmaantuivat hymyilevien lehvien keskeltä. Torventoitotus, ritarin värit ja kerkeästi lausuttu tunnussana saivat kahden- kolmenkymmenen vallilla seisovan julmannäköisen soturin päästämään hurjan tervehdyshuudon; salvat työnnettiin auki, ja Montreal hyppäsi vohkuvan ratsunsa seljästä ja riensi läpi pylväsetehisen avaraan saliin, jossa nainen — nuori, ihana ja uhkeasti puettu — kiiruhti häntä vastaan yhtä nopein askelin ja vaipui riemun valtaamana hänen syleilyynsä.

"Walterini! lempimäni, armas Walter, tervetultuasi — tuhannesti tervetullut!"

"Adeline, ihanaiseni! — jumaloimani — saan nähdä sinut jälleen!"

Nuot olivat tervehdykset, Montrealin painaessa impeänsä vasten sydäntänsä, suudellen pois hänen kyyneleensä ja kohottaen hänen kasvonsa lähelle omiansa ja katsellessaan niitten vienoa kukkeutta poissaolleen huolestunein, hellin katsein.

"Armaani", hän sanoi hellästi, "olet surrut, — olet menettänyt uhkeuttasi, siitä kun erosimme. Tule, tule, olet liian hempeä, tai liian hupsu sotilaan lemmityksi."

"Voi, Walter!" vastasi Adeline takertuen häneen, "nyt sinä olet palannut ja minä olen elpyvä. Ethän jätä minua pitkään, pitkään aikaan!"

"En, oma lemmittyni, en", ja Montrealin kierrettyä käsivartensa hänen vyötäisilleen rakastajat — sillä voi! he eivät olleet avioita! — vetäytyivät linnan sisempiin kammioihin.

II Luku.

Lemmen ja sodan elämää. Rauhan airut. Aseleikit.

Ympärillään sotilaansa, turvallisena vanhassa linnassaan, hurmaantuneena maan, taivaan ja meren kauneudesta ja intohimoisesti rakastaen Adelineansa, Montreal hetkeksi unhotti melskeisemmät toimensa ja karkeammat pyrintönsä. Hänen luontonsa oli altis suurelle hellyydelle samoin kuin suurelle julmuudelle, ja hänen sydäntänsä viilsi, kun hän katsellessaan neitonsa ihanata muotoa huomasi, ettei hänenkään läsnäolonsa voinut palauttaa entistä hymyä ja kukkeata väriä. Usein hän kirosi tuota ritarikuntansa onnetonta valaa, joka kielsi häntä solmiamasta avioliittoa, vieläpä sellaisenkin kanssa, joka oli enempi kuin hänen vertaisensa; ja omantunnon vaivat katkeroittivat hänen autuaimmat hetkensä. Tuo lempeä impi rosvoluolaan joutuneena, menettäneenä kaikki mitä hän oli oppinut korkeimmassa arvossa pitämään — äitinsä, ystävänsä, puhtaan maineensa — vaan sitä palavammin rakasti viettelijäänsä, vaan sitä enemmän kohdisti yhteen ainoaan esineesen kaikki nuot naiselliset ja hellät tunteet, joille ei oltu sallittu mitään muuta eikä vähemmän synnillistä purkausta. Mutta hän tunsi häpeänsä, vaikka hän koetti salata sitä, ja vielä kalvavampi murhe, kuin häpeän, painoi hänen mieltänsä ja jäyti hänen terveyttään. Mutta kuitenkin hän Montrealin luona oli huolissaankin onnellinen, ja terveytensä murtuessa hänellä ainakin oli lohdutuksena toivo saada kuolla hänen lempensä ollessa heikontumattomana. Joskus he lähtivät lyhyeille retkeilyille, sillä maan rauhaton tila esti heitä poistumasta kauas linnasta, halki päivärinteisten metsäin ja pitkin peilikirkasta merta, joka teki hurmaavaksi tuon viehättävän seudun; ja tuo karkeuden ja vienoisuuden sekotus, hurja saattojoukko, teltti, päiväsydännä pystytetty jollekin metsistön viheriälle kedolle. Adelinea ääni ja kitarri, julmien soturien ryhmät kuunnellen taampana, olisi oivallisesti soveltunut Arioston säkeille ja yhtyi sopusointuisesti noihin omituisiin, rauhattomiin ja ritarillisiin aikoihin, jolloin klassillinen etelä muuttui pohjolan romantisuuden tyyssijaksi. Montreal kuitenkin oli ryhtynyt salaisiin keskusteluihin Unkarin kuninkaan kanssa, ja jouduttuaan uusiin puuhiin, hän siksi kertaa mielellään oli luopunut kaikista aikeistaan Roomaan nähden. Hän kuitenkin piti korkeimman kunnianhimonsa toteuttamista vaan toistaiseksi lykättynä, ja kirkkaana hänen vaihtelevan elämänuransa etäisemmissä vaiheissa kohosi Rooman Capitoli ja välkkyi Caesarien valtikka.

Eräänä päivänä, kun Montreal vähänen saattojoukko seurassaan ratsasti lähelle Terracinan valleja, portit yht'äkkiä aukaistiin seljälleen, ja suuri väkijoukko purkautui ulos, edessä omituisen näköinen henkilö, jonka askeleita seurattiin paljain päin ja korkeaäänisin siunauksin. Munkkijoukko päätti kulkuen, laulaen hymniä, jonka loppusanat olivat seuraavat:

Poikki vuorten ihanat Sun jalkaa sulosanan meille toivat; Sun polkus kukkain verhomat, Ja harpuin enkeleitten äänet taivon soivat: Ja heltyy vainon mies, Miss', airut rauhan, siunattu sun käypi ties! Halki korven jylhäkköin Käy kulkus pyhä päivin, öin, Turvallisna ainiaan, Yksin — luonas Herra vaan. Missä raivo hurjin on, Sinne käyt sä kalvaton Ilman rautahaarniskaa, Sua valkoviittas turvajaa. Ei miekka kättäs tahraja, Vaan sauva siinä hopea; Halki leirin, linnojen, Läpi rosvoluolien, Kyyhkyn sanansaattaja, Rakkauden airut sa, Hurjintakin rauhaan koitat, Mailman Kristukselle voitat. Niinkuin askel Jumalan Tyynsi vetten pauhinan; Vaino, kiukku, murhamiesi Talttuu, rauhan airut, varrella sun tiesi.

Tuntematon, jolle tuollaista kunniaa osotettiin, oli nuori, parraton mies, puettu Valkoseen hopealla kirjailtuun vaatteukseen; hän oli aseeton ja avojaloin, ja hänen kädessään oli pitkä, hopeainen sauva. Montreal pysähtyi joukkoneen kummastuen ja ihmeissään, ja ritari kannusti hevostaan kohden väkijoukkoa ja puhutteli tuntematonta.

"Hei, ystäväni", virkkoi provencelainen, "mikä sinä olet miehiäsi, toivioretkeläinenkö, vai mikä erinomainen pyhyys tuottaa sinulle tuon kunnioituksen?"

"Pois, pois", huusivat muutamat rohkeimmat joukosta, "rosvo älköön ehkäiskö rauhan airuen tietä?"

Montreal viittasi kädellään ylenkatseellisesti.

"Minä en puhu teille, hyvät miehet, ja kunnianarvoisat munkit, jotka kulkevat takananne varsin hyvin tietävät, etten milloinkaan ole loukannut sanansaattajaa enkä pyhiinvaeltajaa."

Munkit lopettivat virtensä ja riensivät saapuville; totta olikin, että Montrealin uskonnollinen hartaus oli aina anteliaasti hankkinut suosion luostarilta, joka sattui hänen harhailevan kotinsa läheisyyteen.

"Poikani", virkkoi vanhin veljistä, "tämä on merkillinen ja pyhä toimitus, ja saatuasi tietää kaikki, olet antava lähettiläälle turvallisuuden vakuutuksen, etkä katkaise hänen tietänsä."

"Yhä enemmän panette kehnon pääni pyörälle", sanoi Montreal kärsimättömästi, "sallikaa nuorukaisen itse puhua puolestaan; minä näen hänen viitassaan Rooman vaakunan ynnä muita salaperäisiä merkkejä, joita en taida selittää, ehkä olenkin perehtynyt vaakunatietoihin, niinkuin aatelismiehen ja ritarin tulee."

"Signor", sanoi nuorukainen arvokkaasti, "tietäkää että olen Cola di Rienzin, Rooman tribuunin airut, joka olen viemässä kirjeitä monille Rooman ja Neapelin välillä asuville ylimyksille ja ruhtinaille. Vaakunat, joita viittaani on kirjaeltu, ovat paavin, kaupungin ja tribuunin".

"Sinäpä tarvitset lujat hermot vaeltaessasi poikki Campagnan muitta aseitta, kuin tuollainen hopeapuikko kädessäsi!"

"Erehdytte, herra ritari", vastasi nuorukainen rohkeasti, "ja tuomitsette nykyisyyttä entisyyden mukaan; tietäkää ettei ainoatakaan rosvoa piile Campaniassa, tribuunin aseet ovat tehneet kaupungin ympäristön joka polun yhtä turvalliseksi, kuin itse kaupungin pääkadut."

"Ihmeitä puhut."

"Halki metsäin — läpi linnotusten — poikki jylhimpien korpien — väkirikkaimpien kaupunkien keskitse — ovat toverini häiritsemättöminä ja loukkauksetta kuljettaneet tätä hopeaista sauvaa. Mihin ikänänsä tulemme, tuhannet tervehtivät meitä, riemun kyynelet siunaavat sen miehen airutta, joka karkotti ryövärin luolasta, tyrannin linnasta ja turvasi kauppamiehen elinkeinon ja talonpojan hökkelin."

" Pardieu ", sanoi Montreal kolkosti hymyillen, "minun tulisi olla kiitollinen minulle osotetusta kohteliaisuudesta. Vielä en ole saanut kuulla tribuunin käskyjä, enkä tuntea hänen kostoansa, ja sentään minun mitätön linnani on juuri P. Pietarin perintötiluksilla."

"Anteeksi, signor Cavaliere", sanoi nuorukainen, "puhuttelenko kuuluisaa P. Johanneksen ritaria, Ristin sotilasta ja rosvopäällikköä?"

"Poika, olet rohkea; minä olen Walter de Montreal."

"Olen matkalla sitten, herra ritari, teidän linnaanne."

"Ole rientämättä sinne ennen minua, muuten saatat kerkeästi tulla ajetuksi sieltä tiehesi. Mitä nyt, ystäväiseni!" sanoi Montreal, nähdessään että väkijoukko hänen noita sanoja lausuessaan tunkeutui lähemmäksi sanantuojaa. "Luuletteko minun, joka olen kuninkaita kukistellut, tuhoavan aseetonta poikaa? Hävetkää! tehkää tietä — tietä. Nuori mies, seuraa minua kotiini; olet linnassani yhtä turvassa kuin äitisi sylissä."

Niin sanoen Montreal arvokkaasti lähti verkalleen ratsastamaan kohden linnaansa. Hänen soturinsa kummastellen seurasivat häntä taampana sekä valkovaatteinen sanansaattaja väkijoukon mukana, joka kieltäytyi jättämästä häntä; ja niin suuri oli sen into, että se saattoi häntä tuon peljätyn linnan porteille saakka, ja koko ajan odotteli ulkopuolella, kunnes nuorukaisen palaaminen todistaisi ettei hänelle mitään väkivaltaa ollut tapahtunut.

Montreal, joka kaikkialla muualla uhmasi lakia, mutta omassa naapurustossaan tarkoin noudatti mitättömimmänkin maalaisen oikeutta ja ainakin oli olevinaan köyhien ystävä, kutsui joukon linnan pihalle ja käski palvelijansa tuomaan esiin viiniä ja virvokkeita, kestitsi kunnon munkkeja avarassa salissaan ja vetäytyi sitten pieneen kammioon, jonne hän kutsui sanansaattajan.

"Tästä", sanoi nuorukainen laskien kirjeen Montrealin eteen, "on parhaiten selviävä lähettilästoimeni."

Ritari katkasi silkkinauhan puukollaan ja luki aivan tyynenä kirjoituksen.

"Tribuuninne", sanoi hän lopetettuaan, "on pian perehtynyt valtijaan lakooniseen kirjoitustapaan. Hän käskee minun luopumaan tästä linnasta, ja kymmenessä päivässä suoriutumaan paavin tiluksilta. Hän on kohtelias; tarvitsenpa hiukan aikaa vetääkseni henkeäni ja miettiäkseni tuota esitystä; tehkää hyvin ja istukaa, nuori herra. Suokaa anteeksi, mutta luulinpa hänen saaneen täyden työn omista roomalaisista ylimyksistään, ollakseen hieman suopeampi meille ulkomaalaisille vierailleen. Tapani Colonna —"

"On palannut Roomaan ja tehnyt uskollisuuden valan; Savellit, Orsinit ja Frangipanit ovat kaikki allekirjoittaneet alistumisensa buono statoon."

"Mitä!" huusi Montreal peräti hämmästyneenä.

"Ne eivät ainoastaan ole palanneet takasin, vaan ovat myöskin suostuneet hajottamaan palkkasoturijoukkonsa ja riisumaan kaikki linnotuksensa. Orsinein palatsin rautavarustukset suojaavat nykyään Capitolia ja Colonnain ja Savellien kivimuurit vahvistavat Lateranin ja P. Laurentsiuksen porttien kestävyyttä."

"Merkillinen mies", sanoi Montreal, vasten tahtoansa ihastuen. "Millä keinoin tuo on saatu aikaan?"

"Ankaruudella ja lujalla voimalla sen takana. Ison kellon ensi jymähdyksestä kaksikymmentätuhatta roomalaista nousi aseisin. Mitä ovat Orsinein ja Colonnain sissit sellaisen armeijan rinnalla? — Herra ritari, teidän urhoollisuutenne ja maineenne panevat itse Roomankin ihmettelemään, ja minä, roomalainen, varotan teitä."

"Hyvä, minä kiitän sinua — uutisesi, ystäväni, hämmästyttävät minua. Ylimykset siis masentuivat?"

"Masentuivat. Ensi päivänä yksi Colonnoista, herra Adrian teki valan, viikon kuluttua Tapani, vakuutettuna turvallisuudestaan jätti Palestrinan, Savellit mukanaan; Orsinit seurasivat — Martino di Portokin on hiljaisuudessa lannistunut".

"Tribuuni — tuoko hänen arvonimensä — minä kuulin, että hänestä piti tulleen kuningas —?"

"Tuota nimeä tarjottiin hänelle, mutta hän ei siitä huolinut. Hänen nykyinen arvonsa, johon ei liity mitään patriicein kunnianloistoa, edisti suuressa määrässä ylimysten leppymistä."

"Nerokas lurjus! — anteeksi, viisas ruhtinas! — Noo, tribuuni kai ei paljon surkeile noita Rooman suuria nimiä?"

"Suokaa anteeksi — hän puolueettoman oikeatuntoisesti kohtelee talonpoikaa ja patriicia, mutta ylimyksille on hän säilyttänyt kaikki heidän kohtuulliset etuoikeutensa ja lainmukaisen arvonsa."

"Haa! — ja nuot turhamaiset narrit, saadessaan kuoren säilyttää, tuskin menettävät mitään sisällöstä — minä ymmärrän. Mutta tuo osottaa neroa — tribuuni on naimaton, tietääkseni. Eikö hän Colonnain joukosta katsele vaimoa itselleen?"

"Herra ritari, tribuuni on jo naimisissa, kolme päivää valtaannousemisensa jälestä hän puolisonaan vei kotiinsa parooni di Rasellin tyttären."

"Rasellin! Tuo ei ole suuria nimiä; olisi hän saattanut paremminkin valita."

"Mutta puhutaan", lisäsi nuorukainen hymyillen, "että tribuuni piakkoin on tuleva Colonnain sukulaiseksi ihanan sisarensa, signora Irenen kautta. Parooni di Castello kosii häntä."

"Mitä, Adrian Colonnako! Riittää! Olet osottanut minulle että mies, joka tyydyttää kansan ja pitää kurissa ja sovittaa ylimykset, on luotu valtijaaksi. Tämän kirjeen vastauksen minä itse toimitan perille. Uutisistasi, herra sanansaattaja, ota tämä juveeli", ja ritari otti sormestaan kallisarvoisen jalokiven. "Ei, älä säpsähdä, se on yhtä vapaaehtoisesti annettu minulle, kuin se nyt lahjotetaan sinulle."

Nuorukainen, johon mainehikkaan rauhanrikkojan käytös oli tehnyt mieluisan vaikutuksen, ja jota itseä suuresti kummastutti tuo tuttavallisuus ja ystävyys, joka Fra Morealen omassa linnassa oli tullut hänen osakseen, kertoessaan Rooman uutisia, kumarsi syvään ja otti vastaan lahjan.

Viekas provencelainen, joka huomasi tuon ilmeisen vaikutuksen, minkä hän oli tehnyt, käsitti myöskin että se saattoi olla eduksi niitten toimenpiteitten viivyttämiselle, joihin hän näki soveliaaksi ryhtyä. "Vakuuta tribuunille", hän sanoi laskiessaan sanansaattajan luotansa, "jos olet palannut ennen kirjeen perille tuloa, että minä ihailen hänen neroansa, toivotan onnea hänen vallalleen, ja että minä hänen vaatimuksiinsa nähden olen menettelevä niin suotuisasti kuin mahdollista".

"Parempi", sanoi lämpimästi sanansaattaja (joka oli jalosukuinen ja hieno käytökseltään) — "kymmenen tyrannia vihollisena, kuin yksi Montreal."

"Vihollisena! Usko minua, minä en etsi ruhtinasten vihollisuutta, jotka osaavat ohjata, enkä kansan, joka samalla kertaa ymmärtää hallita ja totella."

Koko tuon päivän Montreal oli aatoksissaan ja haluton; hän lähetti luotettavia sanansaattajia Aqvilan maaherralle (joka siihen aikaan oli Unkarin Ludvigin liitossa), Neapeliin ja Roomaan; — jälkimäiselle annettiin kirje tribuunille vietäväksi, jossa hän, suorastaan alistumatta, oli myöntyvinään, ja pyysi vain pitempää aikaa valmistellakseen lähtöä. Mutta samaan aikaan uusilla varustuksilla lisättiin linnan lujuutta, melkoisia muonavarastoja koottiin ja yöt päivät oli vakoojia ja urkkijoita liikkeellä pitkin vuorensolia ja Terracinan kaupunkia. Montreal oli juuri niitä päälliköitä, jotka rauhaa teeskennellessään enimmin sotaa valmistelevat.

Eräänä aamuna, viidentenä roomalaisen airuen käynnistä, Montreal, huolellisesti tarkastettuaan ulkovarustukset ja muonavarastonsa, ja mielihyvissään huomattuaan pystyvänsä kestämään vähintään kuukauden piirityksen, astui Adelinen kammioon muoto iloisempana kuin pitkään aikaan.

Adeline istui tornin akkunan ääressä, josta näkyi tuo ihana maisema, metsät, laaksot, oranjilehdot — tuollaisen palatsin ihmeellinen puutarha! Hänen nojatessaan poskeaan vasten kättänsä, kasvojen ulkopiirteet hieman Montrealiin käännettyinä, tuossa oli jotakin sanomatonta suloa, kaulan kaarevuudessa — jalolle synnynnälle ominaisessa pienoisessa päässä — kiharoissa, jotka olivat jaetut tuohon yksinkertaiseen tapaan, minkä nykyinen aika onnellisesti on uudistanut. Mutta hänen puoleksi poiskäännetyn muotonsa ilme, katseen hajamielinen kiinteys, ja hänen asentonsa syvä rauhallisuus, olivat niin haikean ja murheellisen näköiset, että Montrealin kohtelias ja iloinen tervehdys hyytyi hänen huulilleen. Hän lähestyi ääneti ja laski kätensä hänen olalleen.

Adeline kääntyi ja tarttuen hänen käteensä puristi sitä sydäntänsä vasten, hymyillen kaiken surun tiehensä. "Rakkaimpani", sanoi Montreal, "jospa tietäisit kuinka armaan muotosi jokainen murheen varjo pimentää sydämeni, et milloinkaan murehtisi. Mutta eipä ihme, että näitten kolkkojen muurien sisällä, — ilman vertaisesi naisen seuraa, ja korviasi viiltäessä vaan sellaisten huvitusten, joita Montreal voi panna toimeen saleissansa — eipä ihme että valintaasi kadut."

"Voi, en — en, Walter, en milloinkaan kadu. Muistelin vain lastamme, tullessasi sisään. Voi, tuo meidän ainoa lapsemme! Kuinka ihana hän oli, Walter, kuinka hän oli sinun näköisesi!"

"Ei, hänellä oli sinun silmäsi ja sinun kulmasi", vastasi ritari vapisevin äänin ja pää pois käännettynä.

"Walter", jatkoi Adeline huoaten, "muistatko, — tänään on hänen syntymäpäivänsä. Hän täyttäisi tänään kymmenen vuotta. Yksitoista vuotta olemme rakastaneet toisiamme, etkä vielä ole kyllästynyt Adeline-parkaan."

"Yhtä hyvin saattaisivat pyhimykset paratiisiin tyrttyä", vastasi Montreal niin lumoavan hellänä, että koko hänen sankarimuotonsa luonne muuttui pelkäksi lempeydeksi.

"Jospa tuon voisin ajatella, olisin todella autuas!" vastasi Adeline. "Mutta hetkisen kuluttua tuo vähäinen sulo, mikä minussa vielä on, on kuihtuva; mitä muuta oikeutta minulla on sinuun?"

"Kaikki oikeus, — ensimmäisen punastumisesi muisto — ensimmäisen suutelosi — pyhän uhrauksesi — kärsimystesi — vaikeroimattoman lempesi! Voi, Adeline, me olemme provencelaisia, emmekä italialaisia; milloin on Provencen ritari väistänyt vihollistaan, tai lempensä hyljännyt? Mutta kylläksi armaani, mielihaikeutta täksi päivää. Tulin hakemaan sinua huviretkelle. Lähetin palvelijat pystyttämään telttimme meren rantaan — ihaelkaamme oranjien kukoistusta, niinkauan kuin meille on suotu. Ennen viikon kuluttua meillä saattanee olla vakavampaa tehtävää ja ahtaampi liikunta-ala."

"Kuinka, rakas Walter, aavistatko vaaraa?"

"Puhut, lintuseni", sanoi Montreal nauraen, "ikäänkuin vaara olisi jotakin uuden uutukaista. Pitäisipä mielestäni sinun tuntea se yhtä hyvin kuin ilman, jota hengitämme."

"Voi, Walter, onko tätä aina kestävä? Olethan nyt rikas ja kuuluisa; etkö voi luopua tuosta melskeisestä elämästäsi?"

"Oi, oma Adelineni! Mitä ovat rikkaus ja maine muuta kuin vallan keinoja! Ja mitä melskeisin tulee, sotilaan kilpi oli kätkyeni — suokoot pyhimykset että se olisi ruumispaarini! Nuot elämän hurjat ja lumoavat äärimmäiset kohdat — kukkasmajoista teltteihin — luolista palatseihin — tänään harhailevana maanpakolaisena, huomenna kuningasten vertaisena — nuot ovat normannilaisteni isieni ritarillisuuden tosi elementtejä. Normandia minulle sodan opetti, suloinen Provence lemmen. Suutele minua, armas Adeline, ja anna kamarineitsyesi pukea itsesi. Älä unohda soitikkoasi ihanaiseni. Provencen lauluilla me kaiun nostamme."

Adelinen taipuvainen luonne helposti mukaantui hänen rakastettunsa hilpeyteen, ja seurue pian lähti linnasta liikkeelle, kohden sitä paikkaa, jonka Montreal oli määrännyt heidän virvotuspaikakseen päivän helteen ajaksi. Mutta ylläkön varalle asetettiin linnaan valppaat vartijat, ja paitsi talouden palvelijoita, kymmenmiehinen, täysin asestettu soturiosasto seurasi lempiviä. Montrealilla itsellä oli sota-asu yllään, ja hänen aseenkantajansa hoitivat hänen kypäriään ja peistään. Vähän matkan päässä linnan juurella olevasta ahtaasta kujasta tie levisi avaraksi nurmikoksi, jota kaikilta tahoilta, paitsi avoimelta meren puolelta, ympäröitsi metsä, jossa sekasin kasvoi myrtti ja oranji sekä monet tuoksuavat pensaat. Tuolle nurmelle, lakkapäisen, klassillisen faguksen varaan, oli valmistettu iloinen maja, joka soi näköalan välkkyvälle ulapalle, kaihtaen auringon helteen, mutta avoinna lempeille tuulosille. Tuo tarjosi Adeline-rukalle mieluisen virkistyksen, jos sitä virkistykseksi saattoi sanoa. Hän riemuitsi saadessaan jättää linnotetun tyrmänsä kolkot muurit, ja nauttia päivänpaistetta ja tuon hekumallisen ilmanalan ihanuutta, tuntematta uupumusta, jota viimeaikoina kaikkinainen liikunto oli vaikuttanut hänessä. Tuo oli hienotunteisuutta, jota Montreal osotti, aavistaessaan kuinka lyhyessä ajassa Rienzin joukot saattoivat saapua hänen muuriensa edustalle, ja joka itse yhtä hyvin oli kotonaan lehtimajoissa kuin tappotanterilla.

Rakastavien ollessa majassaan, seuralaisista muutamat loikoivat joutilaina rannikolla, muutamat levittivät huvipurren aurinkotelttiä suojaksi päivän hellettä vastaan, muutamat valmistivat päivällisateriaansa etäämpänä metsässä olevassa teltissä, Montrealin tottuneen taidon loihtiessa soitikon kielistä säveleitä sydänpäivän raukeaan hiljaisuuteen.

Heidän ollessaan noissa toimissa, yksi Montrealin vakoojista saapui hengästyneenä ja palavissaan teltin luo. "Päällikköni", sanoi hän, "kolmenkymmenen peitsen suuruinen, täydellisesti asestettu joukko ynnä suuri seurue aseenkantajia ja palvelijoita on vastikään lähtenyt Terracinasta. Heidän lipuissaan ovat Rooman ja Colonnain kaksoismerkit."

"Hei!" sanoi Montreal iloisesti, "sellainen joukko on tervetullut lisä seuraamme. Käske tänne aseenkantajani." Aseenkantaja lähestyi.

"Kiidä ratsain kohden joukkoa, jonka tapaat solatiellä (ei oma armaani, ei mitään estelemisiä!) etsi päällikkö, ja sano, että kelpo ritari Walter de Montreal lähettää hänelle terveisensä, ja kutsuu häntä tervetulleeksi vieraaksensa; ja — odotappas — lisää, että jos hän yhteiseksi ratoksi suostuu kuluttamaan tunnin verran aikaa, Walter de Montrealia huvittaisi taittaa peistä hänen kanssaan tai minkä ritarin kanssa hyvänsä hänen seurastaan, asianomaisten naisten kunniaksi. Riennä!"

"Walter, Walter", alkoi Adeline, jossa oli tuo tarkka hienotunteisuus asemaansa nähden, minkä hänen huoleton rakastajansa usein kevytmielisesti unhotti. "Walter, rakas Walter, saatatko pitää kunniana —"

"Hiljaa, suloinen Fleur de lis! Sellaista huvia et ole nähnyt pitkään aikaan; minua haluttaa saada sinulle todistaa että vielä olet Italian ihanin nainen — vieläpä koko kristikunnan. Mutta nuot italialaiset ovat arkoja ritareja, eikä sinun tarvitse peljätä että tarjoukseeni suostutaan. Mutta todellakin ihanaiseni, minulla on vakavampia asioita mielessäni; tuo sattumus tuo luokseni roomalaisen ylimyksen, ehkäpä Colonnan. Naiset eivät ymmärrä noita seikkoja; kaikki mikä koskee Roomaa, koskee meitäkin tänä hetkenä."

Ritari synkistyi, niinkuin ainakin kun hän vaipui mietteisiinsä, eikä Adeline rohjennut enempää puhua, vaan vetäytyi majan sisimpään osaan.

Sillävälin aseenkantaja saapui joukon luokse, joka jo oli ehtinyt solatien puoliväliin. Komea ja uljas seurue tuo olikin. Soturien täydelliset varustukset näyttivät puhuvan sotaisia tarkotuksia, mutta toiselta puolen aseettomien palvelijain ja uhkeasti puettujen paaschien joukko ilmaisi vastakohdan, ja kaksi lipunkantajien edessä kulkevaa, loistavaa kuuluttajaa julisti heidän aikeensa rauhallisiksi ja heidän tiensä pyhitetyksi. Ensi silmäyksessä tunnettiin joukon johtaja. Yllään kultaisilla arabeskeillä loistavasti silattu, teräksinen rintalevy, jonka päällä liehui helmillä päärmätty, tummanviheriäinen samettiviitta, pitkien, tummien kiharain yläpuolella huiskuva musta kameelikurjen sulka kiinnitettynä korkeaan makedonialaiseen lakkiin, jollaista nykyään luullakseni P. Konstantinuksen ritarikunnan suurmestari käyttää, joukon etupäässä ratsasti nuori ritari, joka erosi tovereistaan osaksi miellyttävän olemuksensa osaksi loistavan asunsa puolesta.

Aseenkantaja lähestyi kunnioittaen, ja hypättyään ratsunsa seljästä sanoi hänelle sanottavansa.

Nuori ritari hymyili vastatessaan, "Vie takasin herra Walter de Montrealille Adrian Colonnan, parooni di Castellon tervehdys, ja sano että matkani juhlallinen tarkotus tuskin myöntää minulle tilaisuutta kohdata niin kuuluisan ritarin peljättyä peistä, ja siitä olen sitä enemmän pahoillani, kuin en kenellekään muulle tahtoisi luovuttaa oman naiseni kauneuden palmua. Minun on jääminen suotuisamman tilaisuuden toivoon. Mutta olen mielelläni jonkun hetken viivähtävä niin kohteliaan isännän vieraana."

Aseenkantaja kumarsi syvään. "Herrani on suuresti pahastuva", sanoi hän epäröiden, "kadottaessaan niin jalon vastustajan. Mutta minun lähettilästoimeni koskee koko tätä ritarillista ja uljasta joukkoa, ja jos herra Adrian di Castello pitää nykyisen matkansa tarkotuksen häntä estävänä tuosta peitsen taitannasta, niin varmaan hänen tovereistaan joku hänen sijaisenaan ryhtyy herraani vastaan."

Vilkkaasti vastasi eräs nuori, Adrianin rinnalla ratsastava ylimys, Riccardo Annibaldi, joka myöhemmin teki suurta hyötyä tribuunille ja Roomalle, ja jonka urhoollisuus sittemmin saattoi ennenaikaiseen kuolemaan.

"Herra Adrianin luvalla", huudahti hän, "olen taittava peistä —"

"Vaiti, Annibaldi", keskeytti Adrian. "Ja te, herra aseenkantaja, tietäkää että Adrian di Castello ei suvaitse sijaisia aseseikoissa. Ilmoittakaa P. Johanneksen ritarille että me suostumme hänen vieraanvaraisuuden tarjoukseensa, ja että, jos hänellä vielä, hiukan keskusteltuamme vakavammista asioista, on halua tuollaisiin huvituksiin, minä olen unhottava olevani Neapeliin matkalla oleva lähettiläs, ja vaan muistava olevani keisarin ritari. Siinä vastaukseni."

Aseenkantaja kursastellen lausui jäähyväiset, nousi ratsunsa selkään ja laski täyttä laukkaa herransa luo.

"Anna minulle anteeksi, rakas Annibaldi", sanoi Adrian, "että tulin urheutesi tielle, ja usko minua, etten koskaan ole enemmän halunnut kenenkään kanssa päästä peitsisille kuin tuon suurisuisen ranskalaisen. Mutta muista, että vaikka meihin nähden, jotka olemme oppineet elämään ritarisuuden lakien mukaan, Walter de Montreal on tuo kuuluisa Provencen ritari, niin mitä Rooman tribuuniin tulee, jonka tärkeässä lähettilästoimessa nyt olemme, hän on vaan Vapaan Komppanian voitonhimoinen päällikkö. Pahasti tahraisimme hänen silmissään oman arvomme, jos niin kevytmielisesti ja tarpeettomasti ryhtyisimme kilpailemaan miehen kanssa, joka on elinkeinoltaan rosvo."

"Sittenkään", sanoi Annibaldi, "älköön rosvo pääskö kerskaamaan että roomalainen ritari on väistänyt provencelaisen peistä."

"Herkeä, pyydän sinua!" sanoi Adrian malttamattomana. Nuorta Colonnaa jo tosiaan katkerasti kiukutti järkevä ja arvokas kieltäytymisensä Montrealin esityksestä, ja mieli karvaana muistellessaan tuota ylenkatseellista tapaa, jolla provencelainen oli puhunut roomalaisesta ritarillisuudesta, sekä tuota etevämmyyttä, jonka varalta hän aina oli käsitellyt hänen kanssaan kaikkia sotaa koskevia asioita — hän tunsi poskensa polttavan ja huulensa vavahtavan. Ollen täysin perehtynyt aikansa sotaisiin harrastuksiin, hänessä oli luonnollinen ja anteeksiannettava halu näyttää ettei hän ainakaan ollut Italian parhaimmankaan peitsenkantajan arvoton vastustaja; ja sitäpaitsi tuo ajan ritarillisuus sai hänen pitämään sitä jonkinlaisena vallitsijattarensa pettämisenä, jos hän laiminlöisi minkä tilaisuuden tahansa, hänen täydellisyyttään vakuuttaakseen.

Melkoisesti suuttuneena Adrian näin ollen, Montrealin teltin tultua näkyviin, huomasi aseenkantajan palajavan. Ja lukija saattanee päättää, kuinka hänen harminsa lisääntyi, kun jälkimäinen, hypättyään taasen ratsailta, puhutteli häntä seuraavasti:

"Herrani, P. Johanneksen ritari, saatuaan kuulla herra Adrian di Castellon kohteliaan vastauksen, käskee minun sanomaan että, koska tuo herra Adrianin mainitsema vakava keskustelu saattaisi pilata rauhallisen ja ystävällisen urheilun, hän kunnioittaen rohkenee esittää, että aseleikit pantaisiin toimeen ennen keskustelua. Maaperä on teltin edustalla sileä ja pehmonen, joten ei härkäpyllykään saata olla ritarille eikä ratsulle turmiollinen."

"Pyhä Neitsyt!" huudahtivat Adrian ja Annibaldi yhteen ääneen, "olivatpa viimeiset sanasi töykeät, ja (jatkoi Adrian, tointuen hämmästyksestään) koska herrasi sen tahtoo, kiristäköön satulavyönsä. Minä en vastusta hänen haluaan."

Montreal, joka itsepintaisesti oli pysynyt päätöksessään saada tuo näytelmä toimeen, osaksi kenties hänen urheissa maanmiehissään vieläkin tavattavasta kevytmielisyydestä ja kopeasta pöyhkeilemisen halusta, osaksi koska hän mielellään tahtoi päästä näyttelemään noille, jotka pian saattoivat olla hänen julkisia vihollisiaan, verratonta aseitten käyttämistaitoansa, oli yhä enemmän yltynyt, saadessaan kuulla roomalaisjoukon johtajan nimen; sillä hänen turhamainen ja ylpeä henkensä, vaikka se oli peitellyt näräänsä, ei ollut antanut anteeksi muutamia pikaisia sanoja, joita Adrian oli lausunut Tapani Colonnan palatsissa sekä tuolla kovaonnisella Corneton matkalla. Adrian seisahtui solatien suuhun, puki kiukuissaan mutta huolellisesti aseenkantajansa auttaessa loput varustuksistaan ylleen, tarkasteli itse vyöt, jalustinhihnat sekä oivallisen ratsunsa valjaitten joka soljen Montreal suuteli iloisena kultaansa, joka, vaikka hän olikin liian lempeä ollakseen vihanen, oli mielipahoillaan (ja puoleksi unhotti mielipahansakin, hänen vaaransa pelon takia), sieppasi hänen sinisen vyöhyensä, heitti sen rintahaarniskansa päälle, täydensi sota-asunsa välinpitämättömänä ja voitostaan varman näköisenä. Yksi suuri haitta oli kuitenkin tullakseen hänen osalleen; hänen asunsa ja peitsensä oli tuotu linnasta, vaan ei hänen sotahevostaan. Hänen ratsunsa oli liian hento kestämään hänen tamineittensa suurta painoa, eikä löytynyt hänen joukossaankaan ainoata, joka voimansa ja rakenteensa puolesta olisi vetänyt vertoja Adrianin orhille. Hän valitsi kuitenkin vankimman käsillä olevista, ja korkeilla huudoilla hänen hurjat, seuralaisensa ilmaisivat ihastustaan hänen ilman apua loikatessaan maasta satulaan, mikä oli vaikea ja tavaton voimanosotus noissa painavissa asuissa, mitkä siihen aikaan olivat kotoisin Milanon pajoista ja joita Italiassa käytettiin paljoa raskaampia kuin missään muualla Europassa. Kumpikin puolue asettui verkalleen piiriin ympäri kenttää, ja roomalaisten kuuluttajain puuhaten kehottaessa järjestykseen Montreal ohjasi ratsuansa pitkin nurmea moninaisissa kuvioissa ja näytteli erinomaista hevosmiehentaitoaan turhamaisuudessaan, mikä oli hänelle ominaista.

Vihdoin Adrian silmiristikko alas laskettuna, ratsasti verkalleen ruohonpäiselle tanterelle puoluelaistensa ihastushuutojen raikuessa. Ritarit vakavina seisahtuivat kumpainenkin puolelleen, toinen toistansa vastaan. He tervehtivät kohteliaasti peitsillään, niinkuin ystävällisissä ja iloisissa aseleikeissä oli tapana, ja heidän odotellessaan alkamisen merkkiä, italialaiset vapisivat päällikkönsä kunnian puolesta, sillä Montrealin mittava ruumis ja hänen rintakehänsä laajuus näyttivät sota-asussakin luovan jyrkän vastakohdan Adrianin vartalolle, joka, vaikka se oli jänteväksi muodostunut, oli rakenteeltaan kevyt ja hento. Mutta siihen määrään oli aseitten käyttämisen taito noina aikoina kehittynyt, että suuri ruumiin voima tahi koko eivät suinkaan olleet kuuluisinten ritarien ehdottomia tarvittavia tai edes heidän tavallisia ominaisuuksiaankaan; niin suuriarvoiset todella olivat ratsu ja sen ohjaamistaito, että ratsastajan keveys usein oli hänelle pikemmin eduksi kuin haitaksi, ja myöhempinäkin aikoina voitollisimmat turnajaissankarit, ranskalainen Bayard ja englantilainen Sydney, eivät likimainkaan olleet ruumiinvoimistaan tahi vantteruudestaan tunnettuja.

Mitä etuja hyvänsä Montrealin ruumiilliset voimat hänelle tuottivatkin, niitä suuressa määrin tasotti hänen ala-arvoinen hevosensa, joka, vaikka se oli tukevarakenteinen ja tanakka kalabrialainen, ei vetänyt vertoja eloisuudessa, nuorteudessa eikä harjaantuneessa kurissa roomalaisen pohjolaiselle ratsulle. Viimeksimainitun ratsun sysimustan karvan kiiltoa enensi heleänpunainen; kullalla kirjailtu loimi: sen kaula ja olkapäät olivat rautaisen suomuksen verhossa, sen otsassa törötti pitkä, unicornin sarven näköinen piikki ja sen päässä liehui tuuhea puna- ja valkosulkainen töyhtö. Kun Adrian komeilevassa ja juhlallisessa lähettilästoimessa oli matkalla Neapelin loistoa rakastavaan hoviin, hänen varustuksensa ja seuralaisensa olivat tuon tarkotuksen ja sen ajan pöyhkeilemisen halun mukaisia, joten hänen ohjaksensakin, jotka olivat kolmen tuuman levyiset, olivat kullalla, jopa jalokivilläkin silatut. Ritari itse oli puettu rautapaitaan, joka todisti kuuluisan milanolaisen Ludovicon hienointa käsialaa, koko hänen olentonsa oli tavattoman loistava ja uljas, jota vielä vastakohtana enensi Montrealin yksinkertainen, mutta kirkkaasti kiillotettu ja taitehikkaasti joustava sotisopa — jota vaan hänen valtijattarensa vyöhyt kaunisti — sekä hänen ratsunsa tavallinen karkea asu. Tuo vastakohta ei kuitenkaan ollut provencelaisen mieleen, jonka turhamaisuus erittäinkin esiintyi sotavarustuksissa, ja joka, jos hän olisi ennakolta tiennyt, mikä "huvi" tuli hänen osakseen, olisi itse Colonnankin loiston pimentänyt.

Kumpasenkin puolen torvensoittajat puhalsivat lyhyen merkin — ritarit pysyivät järkähtämättöminä, kuin rautaiset patsaat; toisen, jo kumpikin hieman kumartui satulassaan; kolmannen, niin peitset tanassa ja höllin ohjaksin täyttä laukkaa eteenpäin he kiitivät ja hurjasti rynnistivät päin toisiansa puolitiessä. Välinpitämättömän röyhkeänä Montreal oli kuvitellut että Adrian hänen peitsensä ensi kosketuksesta suistuisi ratsunsa seljästä; mutta hänen suureksi kummakseen nuori roomalainen pysyi järkähtämättömänä ja seuralaistensa riemuhuutojen kaikuessa jatkoi matkaansa radan toiseen päähän. Montreal itse sai ankaran kolauksen, työntymättä kuitenkaan satulasta tai jalustimistaan.

"Tuo ei olekaan lellipoikia", mutisi Montreal purren hammastaan ja päättäen panna kaiken taitonsa liikkeelle toisessa hyökkäyksessä; ja Adrian huomaten ratsunsa suuren etevämmyyden katsoi parhaaksi lennättää päin vastustajaansa. Näin ollen, kun ritarit taas karahuttivat eteenpäin, Adrian, peittyen tarkoin kilpensä suojaan, terotti vähemmän huomiotansa taistelukumppaniinsa, josta hän huomasi ettei kenenkään kuolevaisen käsi kykenisi hellittämään häntä satulasta, kuin hänen epäjaloon ratsuunsa. Montrealin hyökkäys oli kuin laviinin vyörinä — hänen peitsensä rämähti tuhansiksi pirstaleiksi. Adrianin molemmat jalat kirposivat jalustimista, ja ilman rautaisia kaaria, jotka suojasivat satulaa edestä ja takaa, hän auttamattomasti olisi suistunut tanterelle; näin ollen hän horjahti täräyksestä taapäin, hänen korvansa soivat ja silmänsä säkenöitsivät, jotta hän hetkeksi melkein taintui. Mutta hänen kelpo orhinsapa palkitsi kasvatuksensa vaivat. Juuri kun ratsastajat iskivät yhteen, se nousten kahdelle jalalle puski vastustajaansa sellaisella voimalla, että Montrealin hevonen työntyi useita askeleita taapäin, sillaikaa kun Adrianin peitsi, jota erinomainen taito suuntasi, kolahti vasten provencelaisen kypäriä ja hieman karkeasti poisti ritarin huomion ohjaamisesta. Montreal tahtomattaan kiristi ohjaksia liian piukkaan; hevonen nousi pystyyn, ja samana hetkenä kun Adrianin ratsun terävä sarvi ja rautainen otsavarustus jymähtivät vasten sen rintakilpeä se horjahti nurinniskoin ratsastajineen nurmikolle. Raivostuneena ja häpeissään Montreal pyrki irralleen, heikko huudahdus kuului huvimajasta lisäten hänen nöyryytystään. Hän nousi helposti seisoalleen, mikä suuresti ihmetytti katselijoita, sillä niin raskaita olivat sen aikaiset sota-asut, että harva maahan sortunut ritari kykeni omin neuvoin nousemaan pystyyn, paljasti miekkansa ja kiljui hurjistuneena — "jalan, jalan! — kaatuminen ei ollut minun syyni, vaan tuon kirotun raavaan, jonka minun, syntieni rangaistukseksi, piti ratsun arvoon ylentämäni. — Tulkaa —"

"En, herra ritari", vastasi Adrian, riisuen hansikkaansa ja kypärinsä, jonka hän viskasi maahan, "tulen luoksenne vieraana ja ystävänä, mutta jalan taisteleminen on verivihollisten tapa. Jos suostuisin ehdotukseenne, niin häviöni olisi vain ritariutenne tahra."

Montreal, jonka intohimot olivat hetkeksi vallanneet, alistui synkkänä tuohon. Adrian kiiruhti lohduttamaan vastustajaansa. "Muuten", sanoi hän, "en saata vaatia itselleni voittoa. Teidän peitsenne kirvotti minut jalustimista — minun ei teitä järkähyttänyt. Olette oikeassa! Häviönne, jos mikään, oli ratsunne."

"Koettakaamme vielä kerta, päästyämme yhtä hyvien hevosten selkään", sanoi Montreal yhä kiukutellen.

"Ei, pyhä Neitsyt varjelkoon!" huudahti Adrian niin hartaan totisena, että läsnäolijat eivät voineet pidättää itseänsä nauramasta, ja Montrealin synkkänä vasten tahtoansa yhtyi iloon. Hänen vihollisensa kohteliaisuus kuitenkin sovitti ja liikutti hänen luontonsa suopeampia sotilaan ominaisuuksia ja tyyntyen hän vastasi:

"Signor di Castello, minä jään teille velkaa kohteliaisuuden, jota minä en ole noudattanut. Mutta jos ikipäiviksi tahdotte kiinnittää minut itseenne kiitollisuuden siteillä, niin sallitte minun lähettää noutamaan oman ratsuni ja suotte minulle tilaisuuden puhdistaa kunniani. Sen orhin seljässä, tahi jonkun muun, joka on omanne vertainen, joka näyttää olevan englantilaista rotua, minä olen puolustava tämän solan jokaista vastaan seurueestanne yksitellen, siitä panen vakuudeksi kaikki mitä minulla on, linnani, tilukseni, rikkauteni, miekkani ja kannukseni."

Onneksi ehkä Adrianille, ennenkuin hän ehti vastata, Riccardo Annibaldi innokkaasti huudahti, "herra ritari, minulla on mukanani kaksi orhitta, täydellisesti turnajaisiin harjaantunutta: valitkaa ja sallikaa minun puolustaa roomalaista ritariutta ranskalaista vastaan, — siinä minun vakuutukseni."

"Signor", vastasi Montreal, huonosti peittäen ihastustaan, "esityksenne ilmaisee niin urhean ja vapaan hengen, että olisi synti siitä kieltäytyä. Minä suostun tarjoukseenne, ja kummanka ratsuistanne tahansa hylkäätte, tuokaa tänne se Jumalan nimessä ja älkäämme tuhlatko enää sanoja toiminnan edellä."

Adrian, joka tiesi, että roomalaisten oli tähän saakka käynyt onnellisesti pikemmin sattumuksesta kuin ansiosta, koetti turhaan estää tuota toista uhkayritystä. Mutta Annibaldi oli suuresti innoissaan, ja hänen korkean arvonsa takia Adrian piti sopimattomana loukata häntä jyrkällä kiellolla; Colonna vastahakoisesti siis antoi suostumuksensa. Annibaldin ratsut tuotiin esiin; toinen oli uhkea kimo, toinen rautio hieman tavallisempaa rotua ja rakennetta, mutta kuitenkin voimallinen ja kallishintainen. Montreal, jota vaadittiin ensiksi valitsemaan, otti kohteliaasti viimeksi mainitun, ala-arvoisemman.

Annibaldi oli pian sotavarustuksiinsa puettuna, ja Adrian antoi torvensoittajille merkin. Roomalainen oli vartaloltaan melkein Montrealin mittainen, ja vaikka hän oli muutamaa vuotta nuorempi, hän sota-asussaan oli lähes saman kokoinen ja vahvuinen, joten nuot vastustajat ensi silmäyksellä näyttivät enemmän toistensa vertaisilta, kuin edelliset. Mutta tällä kertaa Montreal kelpo ratsun seljässä sekä häpeän ja ylpeyden tulistamana tunsi vetävänsä vertoja armeijalle; ja hän syöksyi nuorta ylimystä vastaan sellaisella voimalla, että vaikka hänen oman kypärinsä höyhentöyhtö tuskin huiskahtikaan, italialainen suistui monen askeleen päähän ratsustaan ja vasta hetken kuluttua siitä kuin hänen aseenkantajansa olivat aukaisseet hänen silmiristikkonsa, hän virkosi henkiin. Tuo tapaus taasen palautti Montrealin koko luonnollisen hilpeyden sekä sai hyvälle tuulelle hänen seuralaisensa, jotka äskeisestä tapahtumasta olivat aivan kallella kypärin.

Hän itse kohteliaasti auttoi Annibaldia nousemaan eikä säästellyt ylistyslauseitakaan, joita ylpeä roomalainen vaitiollen ja synkkänä kuunteli, lähti huvimajaan sekä jakeli kovaäänisiä pitojen valmistamismääräyksiä. Annibaldi kuitenkin jöröili taampana, ja Adrian, joka älysi hänen ajatuksensa sekä aavisti että riita nähtävästi oli nouseva provencelaisen ja hänen ystävänsä kesken maljain ääressä, veti hänet syrjään ja virkkoi: "minusta, rakas Annibaldi, olisi parasta, että joukkomme pääosan kanssa lähtisit matkustamaan edelleen kohden Fondia, jossa olen liittyvä teihin auringon laskun aikana. Aseenkantajani ja kahdeksan peitsimiestä riittävät minulle turvajoukoksi; ja totta sanoakseni minua haluttaa puhua omituisen isäntämme kanssa pari sanaa kahden kesken, koettaakseni häntä saada rauhallisesti lähtemään tiehensä ilman roomalaisten joukkojemme avittamista, joiden urhoollisuudella on muualla yllin kyllin alaa."

Annibaldi puristi toverinsa kättä: "Minä ymmärrän sinun", hän vastasi hieman punastuen, "ja tuskin todella saisin kärsityksi tuon barbaarin imartelevaa voitonriemua. Suostun esitykseesi."

III Luku.

Roomalaisen ja provencelaisen välinen keskustelu. Adelinen vaiheet. Kuutamoinen meri. Soittoa ja laulua.

Katseltuaan Annibaldin ja seurueensa suurimman osan lähtöä ja päästettyään raskaat jalkakilpensä yltään, Adrian astui yksinään P. Johanneksen ritarin majaan. Montreal oli jo riisunut asunsa paitsi rintakilpeänsä, ja astui tervehtimään vierastaan tuolla miellyttävällä ja valtaavalla sulolla, mikä paremmin soveltui hänen syntymälleen kuin ammatilleen. Hän kuunteli Annibaldin ja soisten ritarien lähtöä koskevia anteeksipyyntöjä, huulilla hymy, joka ilmaisi, kuinka hyvin hän arvasi syyn, sekä vei Adrianin majan perimmäiseen osastoon, mihin ateria (varsin maittava vieraan ja isännän äskeisiin ponnistuksiin nähden), oli valmistettu; siellä Adrian ensi kerran näki Adelinen. Pitkällinen tottumus lemmittynsä huikenteleviin ja levottomiin elintapoihin, johon yhdistyi jokin, hänen itse tietämästään, vaikka harhaan joutuneesta jalosta sukuperästä johtuva ylpeys, loi tuon ihanan naisen ulkonaiselle olemukselle pakottaman leiman, joka usein Montrealiltakin peitti hänen avuttoman tilansa tunteellisuuden. Joskus todellakin, ollessaan kahdenkesken Montrealin kanssa, jota hän rakasti romantisuuden kaikin hartauksin, hän oli tunteellinen vain nykyhetken hurmaukselle, joka soi hänelle kaiken lohdutuksen, mutta hänen taajoina poissaolonsa hetkinä, tahi jonkun vieraan seurassa lumous katosi — todellisuus palasi. Nais-parka! Luonto ei ollut muodostanut, kasvatus opastanut, tottumus sovittanut häntä häpeän henkeen!

Nuori Colonna hämmästyi hänen kauneuttaan, ja vielä enemmän hänen hienoa ja ylhäistä sulouttaan. Samoin kuin Montreal, hän oli nuoremman näköinen, kuin mitä hänellä todella oli ikää; aika näytti säästävän kukoistusta, jonka kokeneen silmä saattoi huomata ennen aikaiseen hautaan tuomituksi. Hänessä oli melkein jotakin tyttömäistä, — hänen vartalonsa keveydessä, hänen tummanruskean tukkansa uhkeissa kiharoissa, ja hipiän värissä, joka palasi ja katosi ei ainoastaan joka tunteen, vaan melkein joka sanan keralla. Nuot vastakkaisuudet hänessä ja Montrealissa soveltuivat heille kummallekin — ne olivat hartaan turvaantumisen ja suojelevan voiman vastakohdat, kumpainenkin näytti kauniimmalta toisensa seurassa, ja istuessaan uhkeasti katetun pöydän ääreen Adrian ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt paria, joka paremmin soveltuisi heidän kotimaansa trubaduurien runollisille legendoille.

Montreal keskusteli iloisesti tuhansista eri seikoista — tyrkytti viinimaljoja — ja valitsi vieraalleen parhaita paloja meren herkullista spicolaa sekä Pontiinin rämeitten oivallista villisikaa.

"Mutta sanokaapa", virkkoi Montreal, kun heidän nälkänsä oli tyydytetty — "sanokaapa minulle kuinka sukulaisenne, Tapani Colonna jaksaa? Ketterä vanhus ikäisekseen."

"Hän on kuin nuorin meistä", vastasi Adrian.

"Äskeiset tapaukset kaiketi ovat hieman kolhineet häntä", sanoi Montreal viekkaasti hymyillen. "Käytte vakavan näköiseksi — enkö aavistanut oikein? Minä sukulaisellenne ensimmäisenä ennustin Cola di Rienzin kohoamista; hän näyttää suurelta mieheltä — suuremmalta kuin milloinkaan sovittaessaan Colonnat ja Orsinit."

"Tribuuni", vastasi Adrian kartellen, "on varmaan erinomaisen nerokas mies Ja nyt nähdessäni hänen käskevän, minua vain ihmetyttää, kuinka hän milloinkaan alistui tottelemaan — majesteetti näyttää olevan osa hänen olennostaan."

"Miehet, jotka voittavat vallan, helposti saavat sen haarniskan, arvokkaisuuden", vastasi Montreal, "ja jos olen oikein kuullut — (armaanne malja) — niin tribuuni, vaikka hän itse ei olekaan jalosukuinen, on pian pääsevä jaloon sukuun."

"Hän on jo nainut Rasellin tyttären, vanhaa roomalaista sukua", vastasi Adrian.

"Kiertelette tiedustelemistani — Le doulx soupir, le doulx soupir! niinkuin vanha Cabestan sanoo" — sanoi Montreal nauraen. "Hyvä, olen juonut armaanne maljan, sallikaa minun juoda toinen ihanan Irenen, tribuunin sisaren kunniaksi — edellyttäen tietysti, etteivät ne ole sama henkilö. — Hymyilette ja pudistatte päätänne."

"En salaa teiltä, jalo ritari", vastasi Adrian "toivovani, että täytettyäni lähettilästoimeni tuo liitto, joka solmitaan tribuunin ja Colonnan välille, on kummallekin oleva eduksi."

"Olen siis oikein kuullut", vastasi Montreal vakavasti ja miettiväisenä. "Rienzin valta on todella suuri."

"Siitä on minun lähettilästoimeni todisteena. Tiedättekö, signor de Montreal, että Ludvig, Unkarin kuningas —"

"No, mitä hänestä?"

"On lykännyt hänen ja Neapelin Johannan välisen riidan, joka koskee viimemainitun kuninkaallisen puolison, Ludvigin veljen kuolemaa, tribuunin ratkaistavaksi? Tämä on ensimmäinen kerta, minun tietääkseni, sitten Konstantinuksen aikojen kun roomalaisen osaksi on tullut niin suuri luottamus ja niin ylhäinen toimi!"

"Kaikki almanakan pyhimykset", huudahti Montreal tehden ristinmerkin, "jopa kummia kuuluu! Unkarin kopea Ludvig hylkää miekan oikeuden ja suostuu muuhun kuin sotakentän riidanratkasuun!"

"Juuri tämä", jatkoi Adrian merkillinen paino äänessä, "juuri tämä seikka sai minun noudattamaan kohteliaita kutsujanne. Minä tiedän, urhea Montreal, että olette Ludvigin liitossa. Ludvig on kaikin tavoin vakuuttanut tribuunille ystävyyttään ja liittoa; olisiko järkevästi tehty jos —"

"Rupeaisitte sotimaan Unkarin liittolaista vastaan", keskeytti Montreal. "Tuon aioitte lisätä; sama ajatus välähti minunkin mieleeni. Hyvä herra, antakaa anteeksi, — italialaiset joskus keksivät, mitä he toivovat. Keisarin ritarin kunnian kautta, onko sananne sulaa totta?"

"Kunniani ja Ristin nimessä", vastasi Adrian, oikaisten itsensä, "ja todistuksena siitä minä nyt olen matkalla Neapeliin sopimaan kuningattaren kanssa tutkinnon valmistuksista."

"Kaksi kruunattua päätä plebeijin tuomioistuimen edessä, ja toinen murhasta syytettynä!" jupisi Montreal, "hämmästyttäviä uutisia!"

Hän vaikeni sekä vaipui mietteisiinsä hetkiseksi aikaa, kunnes hän, katsahtaessaan ylös kohtasi Adelinen hellän katseen, joka syvästi huolestuneena tarkasteli noitten tuumien ja suunnitelmien ulkonaista vaikutusta, ollen liian hellä hallitakseen niitä tietää ja liian viaton niihin myöntyäkseen.

"Armaani", sanoi provencelainen lempeästi, "mitä arvelet? Onko meidän vaihtaminen vuorilinnamme ja nämät rehottavat metsät kaupungin kolkkoihin muureihin? Minä pahaa pelkään. Rakkaalla Adelinellani on omituinen mielihalu, hän vihaa katujen iloista hyörinää, eikä pidä mitään palatsia lainhylyn luolan arvoisena. Ja minun mielestäni hän kuitenkin kauneudessa voittaa kaikki Italian naiset — teidän armastanne tietysti, herra Adrian, lukuun ottamatta."

"Se on poikkeus, jota ei muu kuin rakastaja ja kihlattu rakastaja uskaltaisi tehdä", vastasi Adrian kohteliaasti.

"Ei", sanoi Adeline erinomaisen suloisella ja kirkkaalla äänellä, "ei, minä hyvin tiedän, minkä arvon annan herrani imartelulle ja signor di Castellon kohteliaisuudelle. Mutta olette matkalla, herra ritari, hoviin, jonka kuningatar, jos maine totta puhuu, on kauneuden ihme ja malli."

"Muutamia vuosia sitten näin Neapelin kuningattaren", vastasi Adrian, "ja enpä silloin, katsellessani tuota enkelin muotoa saattanut aavistaa, että saisin kuulla häntä syytettävän katalimmasta murhasta, mikä milloinkaan on Italiankaan kuninkaallista kruunua tahrannut."

"Ja aivan kuin vahvistaakseen syyllisyytensä", sanoi Montreal, "hän ennen pitkää menee saman miehen avioksi, joka teki tuon työn. Siitä minulla on varmat todistukset."

Ritarien näin keskustellessa päivä läheni loppuansa, ja avonaisesta teltistä he katselivat laskevan auringon säteistä välkkyvää purppuraista merta. Adeline oli kauan sitten poistunut pöydästä, ja palvelijatyttöjensä seurassa vetäytynyt puron partaalle, josta hänen soitikkonsa ääni heikosti kuului heidän korviinsa. Kun Montreal kuuli säveleet, hän vaikeni ja huoaten peitti kasvonsa käsillään. Pieni nurjamielisyys ja epäsopu, joka Roomassa oli noussut ritarien välille, oli kokonaan haihtunut. Kumpaakin vallitsi ajan ritarillinen henki, ja heidän aamullinen kilpailunsa oli saanut heissä aikaan tuon omituisen kunnioituksen, vieläpä sydämellisyyden, jota urhoollinen mies vieläkin (kuinka paljoa enemmän tuohon aikaan!) tuntee toiseen, jonka rohkeutta hän on kokenut omaansa osottaessaan. Se on ikäänkuin siihen asti piillyt heimolaisuuden tunto, ja sotaelämässä usein yhtäkkiä syntyy pysyväinen ystävyys itse vihamielisyyden helmassa. Tuota tunnetta oli vahvistanut heidän äskeinen tutunomainen keskustelunsa, ja sitä Adrianin puolelta lisäsi tieto, että hän, saatuaan Montrealin vakuutetuksi, että oli järkevintä jättää Rooman alueet, oli tehnyt tehtävän, mikä hyvin korvasi kaiken vaaran ja viivyttelemisen.

Montrealin huokaus ja muuttunut olemus eivät jääneet Adrianilta huomaamatta, ja hän luonnollisesti aavisti että niillä oli jotakin yhteyttä hänen rakastettunsa kanssa, jonka soitto oli siihen silminnähtävänä syynä.

"Tuo ihana nainen", sanoi hän kohteliaasti, "koskettelee soitikkoansa tosi tenhottaren sormilla, ja tuo surumielinen laulu tuntuu korvissani Provencen säveleltä".

"Tuon laulun minä hänelle opetin", sanoi Montreal surumielisesti, "sillä minä ensi kertaa kosin sydäntä, jonka ei milloinkaan olisi pitänyt omakseni antautua! Niin, nuori Colonna, monena yönä on purteni laskenut tähtikirkkaan Sorgian rantaan, joka huuhtoo hänen ylpeän isänsä linnan muuria, ja ääneni sotilaan lemmenlauluilla häirinnyt nuokkuvien kaislojen hiljaisuutta. Suloiset muistot, katkerat hedelmät!"

"Miksi katkerat? Rakastattehan toisianne vielä!"

"Minä olen sitoutunut naimattomuuteen, ja Adeline de Courval on jalkavaimo, sen sijaan että hänen pitäisi olla aviovaimo. Minua tuo asia kalvaa enemmän, kuin milloinkaan häntä — armasta Adelineani!"

"Armaanne siis, niinkuin kaikki voivat huomata, on jaloa sukua?"

"On", vastasi Montreal syvän ja silminnähtävän liikutuksen valtaamana, joka harvoin, tuskin milloinkaan paitsi lempiessä, pystyi hänen rohkeaan sydämeensä. "Hän on. Kertomuksemme on lyhyt: — me lapsuudesta asti rakastimme toisiamme. Hän oli mahtavampaa perhettä kuin minä, meidät erotettiin. Minulle kerrottiin, että hän oli hyljännyt minut. Minä jouduin epätoivoon ja epätoivossani suostuin ottamaan P. Johanneksen ristin. Sattumuksesta kohtasimme taas toisemme. Minä huomasin, että hänen rakkautensa oli vilpitön. Lapsi parka! — hän oli silloinkin, jalo ritari, vain lapsi! Minä hurja — huoleton — ja en, kenties, tietämätön kuinka kositaan ja voitetaan. Hän ei voinut vastustaa minun rukouksiani eikä omaa lempeänsä! — Me pakenimme. Siitä huomaatte seuraavien vaiheitteni kulun. Miekkani ja Adelineni olivat koko omaisuuteni. Seurapiirit hylkäsivät meidät. Kirkko uhkasi sieluani. Suurmestari henkeäni. Minusta tuli seikkailijaritari. Sallimus ja oikea käteni suosivat minua. Minä panin ne, jotka halveksivat minua, vapisemaan nimeäni. Tuo nimi vielä on tähtenä tai virvatulena välähtelevä säikähtäneille kansoille, ja vielä minä saatan hankkia paavilta väkisin tuon päästön, jota rukouksistani ei ole myönnetty. Samana päivänä saatan tarjota Adelinalle diadeemin ja sormuksen. — Kylläksi tästä, — katselitteko Adelinen poskea! — Eikö se näytä kuihtuvalta? Minä en pidä tuosta vaihtelevasta punasta, — hän liikkuu raukeasti — hänen askeleensa, joka oli niin iloinen!"

"Olinpaikan muutos ja lempeä etelä pian palauttavat hänen terveytensä", sanoi Adrian, "teidän omituisen elämänlaatunne tähden hän niin vähän saa tavata toisia, erittäinkin omaa sukupuoltansa, että luulen hänen vain harvoin tulevan huomaamaan tuota, mikä hänen tilassaan on tuskallista. Ja naisen lempi, Montreal, niinkuin kumpikin tiedämme, on verho, joka suojaa hänet monilta myrskyiltä."

"Te puhutte ystävällisesti", vastasi ritari, "mutta ette tunne kaikkia murheemme syitä. Adelinen isä, kopea herra, kuoli — sydän murtuneena, sanottiin — mutta vanhukset kuolevat monista muistakin syistä! Äiti, joka ruhtinaista kerskasi polveutuvansa, katsoi asiaa jyrkemmältä kannalta kuin isä, huusi kostoa — mikä oli kummallista, sillä hän on hurskas kuin dominikaani, ja kosto ei ole naisessa kristillistä, vaikka se on ritarillista miehessä, — Niin, herra ritari, meillä oli poika, ainoa lapsemme, joka oli Adelinen lohdutuksena minun poissa ollessani, jonka somat soperrukset olivat hänen koko maailmansa. Hän rakasti häntä niin, että ellei lapsella olisi ollut hänen silmiänsä ja ellei se nukkuessaan olisi ollut hänen näköisensä, minä olisin käynyt mustasukkaiseksi. Lapsi kasvoi hurjan elämämme ohessa voimallisena ja reippaana; tuosta nuoresta veitikasta olisi varttunut kelpo ritari! Epäsuotuisat tähteni johtivat minut Milanoon, jossa olin asioissa Viscontien kanssa. Eräänä kauniina kesäkuun aamuna poikamme varastettiin; tuo kesäkuu oli todella meille talvikuu!"

"Varastettiin! — kuinka? — kuka —"

"Ensimmäiseen kysymykseenne on helppo vastata; poika oli hoitajansa kanssa? kartanolla, tuo huolimaton ihminen jätti hänet silmänräpäykseksi — niin hän kertoi — noutaakseen jonkin lelun; hänen palattuaan lapsi oli kadonnut, jättämättä muuta jälkeä kuin soman, höyhentöyhtöisen lakkinsa. Adeline parka, monet kerrat tapasin hänet suutelemassa tuota pyhää jäännöstä, kunnes se hänen kyyneleistään kostui!"

"Kummallinen tapaus todellakin. Mutta mitä etua saattoi —"

"Minä kerron teille", keskeytti Montreal, "ainoan arvelun, joka minusta saattaa olla mahdollinen; — Adelinen äiti, saatuaan tietää, että meillä oli poika, lähetti Adelinelle kirjeen, joka oli murtaa hänen sydämensä, soimaten häntä hänen rakkaudestaan minuun ja niin poispäin, ikäänkuin tuo olisi tehnyt hänet sukupuolensa katalimmaksi. Hän pyysi häntä säälimään lastansa, eikä kasvattamaan häntä rosvotoimeen — sillä nimellä hän näki hyväksi mainita Walter de Montrealin uljasta elämänrataa. Hän tarjoutui holhoomaan lasta omissa kolkoissa saleissaan, epäilemättä kehittääkseen hänet ajeltu-kiireiseksi munkiksi. Häntä kovasti kiukutti kun äiti ei luopunut aarteestaan! Hän yksin, osaksi kostonhimosta, osaksi typerästä säälistä, osaksi kenties hurskaasta yltiöpäisyydestä, niin minusta näytti, saattoi meiltä ryöstää poikamme. Tiedustellessani sain tietää hoitajalta — jollei hän olisi ollut Adelinen sukupuolta, hän olisi saanut tuntea puukkoani — että heidän kävelymatkoillansa muuan elähtänyt vaimo, nähtävästi alhaista säätyä (hän saattoi olla valhepuvussa!) oli usein pysähtynyt hyväilemään ja ihailemaan lasta. Minä lähdin heti Ranskaan, riensin De Courvalin vanhaan linnaan; se oli joutunut lähimmän perillisen haltuun, ja vanha leski oli matkustanut pois, kukaan ei tiennyt mihin, mutta arveltiin hänen kätkeytyneen jonkin etäisen luostarin huntuun."

"Ettekö milloinkaan häntä sittemmin tavannut?"

"Tapasin Roomassa", vastasi Montreal, käyden kalpeaksi, "viimeksi siellä ollessani äkkiarvaamatta kohtasin hänet. Silloin vihdoin tulin tuntemaan poikani kohtalon ja arveluitteni todenperäisyyden; hän tunnusti varkauden — ja lapseni oli kuollut! En ole rohjennut sanoa sitä Adelinelle; se olisi mielestäni sama, kuin jos tempaisi nuolen haavoitetusta rinnasta — ja hän kuolisi heti, jos häneltä riistettäisiin epätieto, joka häilyy hänen povessaan. Hänessä vielä on toivo — se on hänen lohdutuksensa, vaikka sydäntäni särkee ajatellessani sen turhuutta, Mutta mitäpä siitä, herra Colonna!"

Ja Montreal hypähti seisoalleen ikäänkuin ponnistaen voimiansa karkottamaan heikkoutta, joka hänen kertomuksensa aikana oli vallannut hänet.

"Älkää ajatelko tuota enää. Elämä on lyhyt — siinä on paljon okaita — älkäämme hyljeksikö sen ainoatakaan kukkaa. Tuo on hurskasta ja myöskin viisasta. Luonto, joka määräsi minut taisteluun ja työhön, soi onneksi minulle ranskalaisen eloisan sydämen ja joustavan mielen, ja minä olen kylläksi elänyt tunnustaakseni, ettei nuoren kuolema ole kovaonni. Tulkaa, herra Adrian, liittykäämme armaani seuraan ennenkuin lähdette, jos teidän on lähteminen; kuu pian nousee ja Fondi on vain lyhyen matkan päässä täältä. Te tiedätte, että vaikken ihailekaan teidän Petrarcaanne, te sitä kohteliaammin ylistätte meidän provencelaisia ballaadiamme, ja teidän tulee kuulla Adelinen laulavan sellaisen, pitääksenne niitä vielä suuremmassa arvossa. Trubaduurien suku on kuollut, mutta laulu elää laulajaansa kauemmin!"

Adrian, joka tuskin tiesi, miten lohduttaa isäntänsä kovaa onnea, melkoisesti ihastui hänen mielialansa muutoksesta, vaikka hänen vakavampi ja tunteellisempi luontonsa hiukan hämmästyi tuota äkkinäisyyttä. Mutta niinkuin ennen olemme nähneet, Montrealin henki (ja siinä oli ehkä sen viehätys) oli kuin epävakainen taivas; iloisin päivänpaiste ja hirmuisin myrsky seurasivat nopeasti vaihdellen toisiansa, ja sen mahtaviin ja suurenmoisiin ominaisuuksiin, jotka oikein suunnattuina ja kohdistettuina olisivat tehneet hänestä aikansa siunauksen ja kunnian, sekaantui poikamainen huikentelevaisuus, joka äkkinäisestä sattumuksesta ja kevytmielisestä oikusta, ryhtyi sotaan ja hävitykseen, tahi uinahti lempeään rauhaan.

Heidän lähestyessään meren rantaa, Adelinen soitikon sävelet yhä selvemmin kuuluivat heidän korviinsa, ja he tietämättään hiljensivät askeleensa kulkiessaan pitkin rehevää, tuoksuavaa ruohostoa, kun hän äänellä, joka tosin ei ollut voimallinen, mutta ihmeellisen suloinen ja kirkas sekä hyvin soveltuva noihin yksinkertaisiin sanoihin ja säveliin, lauloi seuraavat säkeet:

Provencelaisen neidon laulu.

1.

Sydän miksikä auvoton, Synkkä sä myötä? Miks' kirkkaus taivon on Sulle vain yötä? Voi mua, voi mua! Riemulle suo tää maa, Se murhetta kaihoaa, Oi ainoa paikka suo Sä, minnek' ei pääse tuo Huokaus, Voi mua! — Voi mua!

2.

Rajuilmankin lintunen Vainuvi ennen, Myös on aikansa myrskysen Aavistus hengen; Voi mua, voi mua! Sä riemuitse sallittua, Oi syömmeni, pyydän sua, Oi miksikä, tiedä en, Sä vastoat huoaten (Sydän hupsu!), Voi mua! — Voi mua!

3.

Suru niinkuni yöhyt luo Toivottomuutta; Ken tiesi min huomen tuo Helmassa uutta? Voi mua, voi mua! Iloitse soitikkon', Pian kielesi vaiti on Iloitse — kuule, voi! Sen enteinen sävel soi Viimeisen — Voi mua! — Voi mua!

"Oma Adelineni, suloinen satakieleni!" kuiskasi Montreal hiljaa lähestyen, ja vaipui hänen jalkoihinsa — "laulusi on liian murheellinen täksi kultaiseksi illaksi."

"Ei milloinkaan ole sydämeen tunkeutunut sävel", sanoi Adrian, "jonka nuolessa ei suru olisi ollut sulkana. Tositunteellisuuteen, Montreal, yhtyy kaiho, jos kohta ei synkkämielisyys."

Adeline katsahti hellästi ja hyväksyen Adrianin kasvoihin; häntä miellytti niitten ilme, häntä vielä enemmän miellyttivät nuot sanat, joitten totuuden nainen pikemmin tunnustaisi kuin mies. Adrianin katseessa kuvautui syvä ja kaunopuhelias myötätuntoisuus ja kunnioitus; todella tuo lyhyt kertomus, jonka hän oli kuullut Montrealilta, oli tehnyt syvän vaikutuksen häneen; eikä milloinkaan hänen käytöksensä ollut tuon loistavan kuningattaren seurassa, jonka hoviin hän oli matkalla, ilmaissut niin ritarillista ja todellista kunnioitusta, kuin hän osotti tuolle yksinäiselle ja kovaosaiselle naiselle Terracinan illanhämäräisellä rannikolla.

Adeline keveästi punastui ja huokasi; ja sitten katkaistakseen tukalan äänettömyyden, joka oli syntynyt, Montrealin huolimatta Adrianin äskeisistä sanoista viritellessä soitikon kieliä, hän sanoi: "Tekin tietysti, signor di Castello, olette Petrarcan ihailijoita?"

"Niin", huudahti Montreal, "lemmittyni on mielettömästi ihastunut Petrarcaan, niinkuin kaikki naiset; mutta sen verran, kuin minä tiedän, ei sota-asuinen ritari eikä reilu rakastaja milloinkaan ole kosinut sellaisin haaveksivin ja rääkätyin lauseparsin."

"Italiassa", vastasi Adrian, "tavallinen puhekin on liiottelua: — mutta sanoneepa oma trubaduurirunoutennekin teille, että lemmen, joka yhäti etsii uutta kieltänsä, usein on puhkeaminen sellaiseen, joka kaikista muista paitsi rakastuneista, tuntuu teeskennellyltä ja vääristellyltä."

"Koettakaamme, signor", sanoi Montreal, antaen soitikon Adrianin käteen, "olkoon Adeline tuomarimme, kumman laulu — teidän vai minun — on tenhosampi kosiessa."

"Pelkäänpä, jalo ritari", sanoi Adrian nauraen, "teidän jo lahjoneen tuomarin."

Montrealin ja Adelinen silmäykset kohtasivat toisensa, ja tuo katse sai Adelinen unhottamaan kaikki murheensa.

Tottunein sormin kosketti Adrian kieliä ja valitsi laulun, joka oli yksinkertaisemmasti sepitetty kuin hänen maanmiestensä tavallisimmat, vaikka se oli italialaisen hengen ja niitten tunteitten mukainen, joita hän vast'ikään oli Adelinelle ilmaissut, sekä lauloi:

Miksi lempi on suruinen?

Mä vaikka luonas huoleksun, Äl' armas moiti kulta; Käy mieli kaihoiseksi, kun Se täynn' on lemmen tulta. Niin varjon pilvi taivon luo Kuin pintaan lahdelmoitten, On varjo rinnassainkin tuo Vain taivon hattaroitten! Mun sieluni sun katsantos Niin tarkoin heijastaapi: Äl' laita, kanssa päivän jos Myös varjo yöksi saapi.

"Ja nyt", sanoi Adrian lopetettuaan, "on teidän vuoronne: minun lauluni oli vaan teidän voittonne etusävel."

Provencelainen nauroi ja ravisti päätänsä. — "Jos ken tahansa toinen olisi ollut ratkaisijana, mentyäni uhmaamaan sellaista kilpailijaa, olisinpa lyönyt soitikkoni omaan kallooni pirstaksi; mutta ei auta peräytyä itse nostamastani kiistasta, jos kohta joudunkin samana päivänä kahdesti tappiolle." Ja syvällä, erinomaisen soinnukkaalla äänellä, josta taiteellista harjotusta tosin puuttui, P. Johanneksen ritari alkoi

Trubaduurin laulun.

1.

Jalo virta, mun kirkkahan kalvosi tie Luo impeni kuutamoiltana vie; Venon akkunan alle mä rantaan saan, — Trubaduuri ja neito ne valveilla vaan. Veet nuo kuni tähditetyt, Valo henkeni myös olet sie; Kuni rannassa purteni nyt, Ihanuutesi kahleissa mie, — Bel' amie, bel' amie, bel' amie!

2.

Jätä maailma! Lempi on riippumaton, Se murtavi liiton, mi kultanen on; Katon alhasen alla jos alku on sen, Se kuihtuvi linnassa mahtavien. Povi tää jospa maailmas ois, Ei toist' olis kirkkaampaa; Mikä konsana varjota vois, Mi päivyen sulta kun saa — Bel' amie, bel' amie, bel' amie!

3.

Kosijanasi mahtava, suuri, mä vain Oon köyhä, jos kuulukin heimoltain; Mut' tää povi sykkinyt sulle on vaan, — Tää kantelo vilpitön kieloltaan. Suru silloin kohdata saa, Mull' ompi kun lohtusi sun, Viholaisena jos koko maa, Povi hellä kun rinnalla mun, — Bel' amie, bel' amie, bel' amie!

4.

Ja huokaus neitosen rinnasta käy, Ei pilveä taivahan kannella näy; Ja vaikkapa myrskykin riehunut ois, Ei linnaa tuota se häiritä vois. Sydämeeni kun juurtunut on Suloliljani, armasko vois, Nyt kolkkoon kalliohon Puutarhansa vaihtaa pois — Bel' amie, bel' amie, bel' amie?

Näin heidän aikansa kului keskustelun ja laulun vaiheilla, kunnes metsäiset kukkulat loivat terävät varjonsa meren pintaan, kesän tuoksuvien tuulosten hiiviskellessä rehottavilla kukkaskedoilla ja sitrooni- ja oranjilehtoloissa, joissa tumma aloe siellä täällä juhlallisena pistäytyi näkyviin, ja iloisten kiiltomatojen välkkyessä purppuraisen ja ruusunkarvaisen meren rannikolla, jonka aurinko jo oli luovuttanut hämärän huostaan. Vihdoin kuu verkalleen nousi yli metsän tummien kukkulain, valaisten heleänä iloista majaa, Montrealin välkkyvää kypäriä — ruohonpäistä nurmea, tammien ja sypressien alla venyvien soturiryhmien kiillotettuja haarniskoita sekä sovinnossa ruohoa haukkovia ratsuja — omituista paimen- ja rauta-ajan sekotusta.

Adrian, muistellen matkaansa, nousi vastahakoisesti lähteäksensä.

"Pelkäänpä", sanoi hän Adelinelle, "että liian myöhään olen viivyttänyt teitä ehtooilmassa, mutta itsekkäisyys on muista välinpitämätön."

"Näettehän, että olemme varovaisia", sanoi Adeline osottaen Montrealin viittaa, jonka hän huolellisin käsin jo kauan sitten oli kietonut armaansa ympärille, "mutta jos teidän lähteminen on, niin jääkää hyvästi, onni olkoon myötänne!"

"Toivoakseni vielä kohtaamme toisemme", sanoi Adrian.

Adeline huokasi hiljaa, ja Colonna katsahtaessaan kuun valossa hänen muotoansa tuskallisesti säpsähti sen melkein läpikuultavaa hempeyttä. Ennenkuin hän nousi ratsunsa selkään, hän sääliväisenä veti Montrealin syrjään. — "Antakaa minulle anteeksi, jos näytän luulottelevalta", sanoi hän, "mutta niin jalolle tämä hurja elämä tuskin on sovelias ala. Minä tiedän, että meidän aikanamme sota kaikki lapsensa pyhittää, mutta varmaan vakinainen arvosija keisarin hovissa tahi rehellinen liittyminen ritarillisiin veljiinne olisi parempi —."

"Kuin tattarileiri ja rosvolinna", keskeytti Montreal hieman kärsimättömänä. "Tuon olitte sanomaisillanne — erehdytte. Yhteiskunta on työntänyt minut sylistään, korjatkoon yhteiskunta kylvämänsä hedelmät. 'Vakinainen arvosija', sanotte, jokin alapäällikönvirka toisten käskettävänä! Ette tunne minua: Walter de Montreal ei ole luotu tottelemaan. Taistella koska tahdon ja levätä koska haluttaa, se on minun vaakunakilpeni tunnuslause. Kunnianhimoni tarjoo minulle palkinnolta, joita ette aavistakaan, ja minä olen niitten luontoa ja rotua, joitten miekoilla valtaistuimia on voitettu. Mitä tulee uutiseenne, että Unkarin Ludvig on liittynyt tribuuniinne, niin on välttämätöntä, että Ludvigin ystävä kavahtaa itsensä joutumasta Rooman kanssa mihinkään riitoihin. Ennen viikon vierimistä nuot harmaat tornit lienevät pöllöjen ja lepakoitten asuntona."

"Entä lemmittynne?"

"On tottunut muutoksiin. — Jumala häntä auttakoon ja antakoon raisun tuulensa karitsaan vienompana puhaltaa."

"Hyvästi, herra ritari: ja jos haluatte varmaa turvapaikkaa Roomassa tuolle jalolle ja korkeasukuiselle naiselle, niin ritarin käden kautta tarjoan varman suojan ja kunnioitetun kodin signora Adelinelle."

Montreal painoi tarjottua kättä sydämelleen, sitten temmaten omansa äkkiä irti hän pyyhkäsi sillä silmiään ja liittyi Adelinen seuraan äänetönnä, mikä osotti, ettei hänestä ollut puhumaan. Hetkisen perästä Adrian seurueineen lähti liikkeelle, mutta vielä kääntyi nuori Colonna katselemaan hurjaa isäntäänsä ja tuota viehättävää naista, jotka vielä viipyivät kuutamoisella nurmella, meren surumielisen loiskeen hyväillessä heidän korviansa.

Ei kulunut monta kuukautta tuosta päivästä, kun Fra Morealen nimi levitti pelkoa ja kauhua läpi ihanan Campanian. Unkarin kuninkaan oikeana kätenä, hänen hyökätessään Neapeliin, hän sittemmin valittiin Ludvigin vikaariksi (eli varahallitsijaksi) Aversaan, ja maine ja sallimus näyttivät voittokulussa johtavan häntä eteenpäin tuota valitsemaansa kunnianhimoista rataa, vei se sitten hirteen tai valtaistuimelle.

NELJÄS KIRJA.

VOITTORIEMU JA LOISTO.

I Luku.

Poika Angelo. Ninan uni toteutuneena.

Kertomukseni vaiheet vievät meidät jälleen Roomaan. Muutamassa Aventinin juurella olevan rappeutuneen talon vähäisessä kammiossa istui eräänä iltana nuori poika, seurassaan pitkä, uljasvartaloinen vaimo, jonka ruumista sairaus ja vuodet tosin olivat hieman köyristäneet. Poika oli kaunis ja miellyttävä, ja hänen olemuksessaan ilmaantui tuota reippautta, avomielisyyttä ja rohkeutta, joka teki hänen vanhemman näköiseksi kuin hän todella oli.

Vanhus istui syvän akkunakomeron ääressä ja näytti tutkivan raamattua, joka oli avattuna hänen polvellaan, mutta silloin tällöin hän loi ylös silmänsä ja tarkasteli nuorta seuralaistansa murheellisin ja huolestunein katsein.

"Jospa olisitte nähnyt", toimitti poika, joka uutterasti veisteli puista miekkaansa, "tämänpäiväisen juhlan komeuden. Joka päivä on Roomassa nykyään juhla! Siinäkin on jo kyllin nähtävää, kun tribuuni itse ratsastaa valkean ratsunsa seljässä, valkea viitta aivan jalokivien peitossa. Mutta tänään, niinkuin jo kerroin teille, hänen puolisonsa Nina huomasi minut, seisoessani Capitolin portailla; minulla oli, muistattehan, paras sinisamettinen nuttuni ylläni."

"Ja hän sanoi sinua sieväksi pojaksi, sekä kysyi, tahtoisitko tulla hänen pikku paaschikseen, ja tuo pani pääsi pyörälle; sinä aina vallaton vintiö —"

"Mitäpä sanoista; jos hänen näkisitte, niin myöntäisitte, että hänen hymynsä panisi Italian oppineimman pään pyörälle. Voi kuinka mielelläni palvelisin tribuunia! Kaikki minun ikäiseni pojat ovat mielettömästi hurmaantuneet häneen. Huomennakos ne koulussa mulkoilevat ja kadehtivat minua! Te tiedätte, että olen roomalainen, vaikken aina ole ollutkaan Roomassa. Jokainen roomalainen rakastaa Rienziä."

"Kyllä nykyään, mutta ääni pian muuttuu. Sinun turhamaisuutesi, Angelo, huolestuttaa vanhaa sydäntäni. Tahtoisin että olisit nöyrempi."

"Äpäräin on itse hankkiminen nimi itselleen", sanoi poika syvästi punastuen. "Alinomaa minua härnätään, kun en tiedä kutka isäni ja äitini ovat."

"Sitä he eivät saa tehdä", virkkoi vanhus äkkiä. "Sinä olet jaloa verta ja vanhaa sukuperää, vaikk'en niinkuin usein olen kertonut sinulle, tiedä vanhempiesi oikeata nimeä. Mutta mitä siitä sitkeästä tammen pölikästä muovaelet?"

"Miekan, auttaakseni tribuunia rosvoja hävittämään."

"Voi, pelkäänpä että hän, niinkuin kaikki, jotka Italiassa valtaan pyrkivät, ennemmin liittyy rosvoihin, kuin ahdistaa niitä".

"Kylläpä, kuuluu että elätte yksinäisyydessä, muuten olisitte saanut tietää että kaikista rosvoista julmin, Fra Moreale, on vihdoinkin totellut tribuunia ja paennut linnastaan, kuin rotta hävitetystä talosta."

"Mitä, mitä!" huudahti vanhus, "mitä sanot? onko tuo plebeiji, jota te kutsutte tribuuniksi — onko hän uskaltanut heittää hansikkaansa tuon peljätyn soturin eteen, ja onko Montreal lähtenyt Rooman alueilta?"

"Niin kaupungilla puhutaan. Mutta näyttehän pitävän Fra Morealea samallaisena lastenpöpönä, kuin kaikki Rooman äidit. Onko hän koskaan tehnyt teille pahaa?"

"On!" huudahti vanhus niin hurjan raivoisena, että reipas poikakin säpsähti.

"Tahtoisinpa sitten tavata hänet", sanoi hän hetkisen kuluttua, heiluttaen puista asettaan.

"Taivas varjelkoon! Sinun tulee aina kammota häntä, sekä rauhan että sodan aikana. Tämä hyvä tribuuni siis ei ole liitossa Vapaitten Peisten kanssa."

"Ei, sen koko Rooma tietää."

"Hän on hurskas myöskin, olen kuullut, ja kerrotaan hänen näkevän näkyjä ja saavan voimia ylhäältä", sanoi vaimo, puhuen itsekseen. Sitten kääntyen Angeloon, hän jatkoi, — "suostuisitko mielelläsi hänen puolisonsa tarjoukseen?"

"Voi, mielelläni, jos vaan te tulette toimeen ilman minua."

"Lapseni", sanoi vanhus juhlallisesti, "minun hiekkani on melkein loppuun juossut, ja toivoni on nähdä sinut jonkun huostassa, joka holhoo sinua nuoruudenaikanasi sekä pelastaa sinut rikoksellisesta elämästä. Sitten saan täyttää lupaukseni ja pyhittää Jumalalle elämäni yksinäiset loppupäivät. Tahdon ajatella tarkemmin tuota, lapseni. Etpä ollut määrätty asumaan mokoman plebeijin katon alla etkä vieraan pöydästä ravintoasi saamaan, mutta kuollut on Roomasta viimeinen sukulaiseni, joka olisi tuon luottamuksen arvoinen; — ja onpa kuitenkin parempi rehellisyys, jota ei huomata, kuin pöyhkeilevä rikos. Hilpeä luonteesi jo huolestuttaa minua. Väisty, lapseni, minun on lähteminen kammiooni, valvomaan ja rukoilemaan."

Näin sanoen vanhus nousi ja lähti huoneesta katkaisten pojan jupisevan, puoleksi ystävällisen, puoleksi vastustelevan ja äreän puheen.

Poika katseli hajamielisenä suljettuun oveen ja virkkoi itsekseen: — "Eukon puhe on aina arvotusta; tietäneekö hän minusta enemmän kuin hän sanoo, tai lieneekö hän minun sukuani. Enpä tuota haluaisi, sillä en pidä paljoa hänestä. Tahtoisin että hän veisi minut tribuunin puolison palvelukseen, sittenpä saataisiin katsoa, kuka pojista kutsuisi Angelo Villania äpäräksi."

Poika ryhtyi taasen kaksinkertaisesti innostuneena miekkaansa veistelemään. Todellakin tuon vanhuksen kylmä kohtelu, hänen ainoan hoitajansa, seuransa ja vanhempainsa sijaisen, oli karkottanut hänen rakkautensa, hillitsemättä hänen luonnettaan, ja vaikkei hän alkuaan ollut mielenlaadultaan ilkeä, Angelo Villani jo oli uhmaavainen, kavala ja kostonhimoinen, mutta hän oli herkkä tuntemaan ystävällisyyttä, teräväluontoinen käsittämään ja suuressa määrässä peloton. Kasvaneena rauhallisessa yltäkylläisyydessä, pikemmin kuin ylöllisyydessä, ja paljon oleskeltuaan suojelijansa seurassa, jonka hän tunsi vain Ursula-nimiseksi, hänen olemuksensa oli miellyttävä ja hänen muotonsa jalosukuisen. Ja hänen esiintymisensä, kentiesi, juuri oli kääntänyt tribuunin puolison huomion hänen puoleensa pikemmin, kuin hänen kasvonsa, joissa, vaikka ne olivat somat, enemmän kuvaantui älyä kuin kauneutta. Hänen kasvatuksensa oli sellaisen, joka on määrätty jollekin oppineitten uralle. Hän ei ollut ainoastaan oppinut lukemaan ja kirjottamaan, vaan tunsi myöskin latinan alkuperusteet. Näihin opinnoitiin hänellä ei kuitenkaan ollut puoleksikaan yhtä suurta halua kuin toveriensa kisoihin, katujen juhlakulkueisin tai kansanmelskeisin, joissa kaikissa hänen piti olla mukana; ja joista hänen aina onnistui suoriutua ehjin nahoin.

Seuraavana aamuna astui Ursula nuoren Angelon kammioon. "Pue taasen yllesi sininen nuttusi tänään", sanoi hän, "tahdon että olet parhaimpasi näkönen. Lähdet kanssani palatsiin."

"Mitä, tänäänkö?" huudahti poika riemastuen ja hyppäsi vuoteeltaan. "Rakas Ursula, pääsenkö todella suuren tribuunin puolison seurueesen?"

"Pääset, ja jättämään vanhuksen yksin kuolemaan. Riemusi soveltuu sinulle — mutta kiittämättömyys on veressäsi. Kiittämättömyys! Voi, se on sydämeni tuhaksi polttanut — eikä sinunkaan, poika, voi enää saada virikettä lahonneista muruista."

"Voi, te olette aina pistelijäs. Sanoittehan tahtovanne vetäytyä luostariin, ja että minä olen teille liian meluava kasvatti. Mutta te aina mielellänne torutte minua, sekä syystä että syyttömästi."

"Minä olen jo tehnyt tehtäväni", sanoi Ursula syvään huoaten.

Poika ei vastannut, ja vanhus vetäytyi pois raskain askelin ja kenties raskaammin sydämin. Tavattuaan hänet jälleen heidän yhteisessä asuinhuoneessaan, Angelo huomasi, mitä häneltä äskeisessä riemastuksessa oli jäänyt huomaamatta — että Ursula ei ollutkaan puettuna tavalliseen yksinkertaiseen pukuunsa. Kultaketjut, joilla siihen aikaan harvoin koreilivat halpasukuiset naiset — vaikka valtion virkamiehet ja varakkaat kauppiaat toista sukupuolta niitä pitivät — välkkyivät uhkeasta, kukitellusta Venetsian kankaasta ommellussa vaipassa, ja rinnan ja vyötäisten solkia kaunistivat kallisarvoiset jalokivet.

Angeloa hämmästytti tuo muutos, mutta hän tunsi miehekkäämpää ylpeyttä, huomatessaan että tuo oivallisesti soveltui vanhukselle. Hänen olemuksestaan ja ilmeestään näkyi, että hän oli tottunut sellaisiin pukuihin, ja hän oli tänä päivänä jäykemmän ja arvokkaamman näkönen kuin tavallisesti.

Hän silitti pojan kiharat, sovitti hänen lyhyen levättinsä somemmaksi hänen hartioilleen sekä pisti hänen vyöhönsä tikarin, jonka pää oli uhkeasti koristettu, sekä floriineilla täytetyn kukkaron.

"Opettele käyttämään kumpaakin järkevästi", sanoi hän, "niin ei sinun milloinkaan, olen minä kuollut taikka elossa, tarvitse tarttua tikariisi, saadaksesi kultaa."

"Tämä on siis", huudahti Angelo ihastuneena, "oikea tikari, jolla saa rosvojen kanssa tapella! Tämä kädessäni en pelkäisi Fra Morealea, joka on sinulle paha ollut. Toivon saavani kostaa puolestasi, vaikka vast'ikään syytit minua kiittämättömyydestä."

"Minun puolestani on kostettu. Karkota mielestäsi tuollaiset ajatukset, ne ovat syntisiä; ainakin pelkään sitä. Käy pöytään syömään, lähdemme ajoissa, niinkuin armonanojien tulee."

Angelo pian päätti murkinansa ja tultuaan Ursulan seurassa eteiseen, hän hämmästyen huomasi neljä palvelijaa, joita silloin tavallisesti käyttivät ylhäiset henkilöt, ja joita muukalaisten mukavuutta ja pöyhkeilevien porvarien juhlakomeutta varten jokaisessa kaupungissa oli saatavissa.

"Kuinka ylhäisiä me olemme tänään!" sanoi hän taputtaen käsiänsä niin kiihkeästi, ettei Ursula saattanut olla sitä nuhtelematta.

"Emme turhan komeilemisen vuoksi", lisäsi vanhus, "jota tosi aatelius ei kaipaa, vaan päästäksemme alttiimmin palatsiin. Noitten eilispäivän ruhtinasten puheille ei ole varsin nöyrän helppo pääsy."

"Voi! nytpä olette kohtuuton", sanoi poika. "Tribuuni laskee luokseen kaikki ihmiset, köyhimmät ja rikkaimmat. Vieläpä pääsee hänen pakeilleen repaleinen maamies ja avojalkainen munkki pikemmin kuin kopea ylimys. Siitä syystä kansa häntä rakastaa. Ja hän uhraa yhden päivän viikosta ottaen vastaan leskiä ja orpoja; — ja minähän olen orpo."

Ursula, omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ei vastannut, ja tuskin kuulikaan hän pojan puhetta, vaan nojaten hänen nuoreen käsivarteensa hän palvelijain tietä tehdessä verkalleen kulki kohden Capitolin palatsia.

Merkillisen seikan olisi tarkkaava silmä huomannut, katsellessaan muutosta, jonka tribuunin kaksi tahi kolme lyhyttä kuukautta kestänyt ankara, mutta terveellinen ja viisas hallitus oli saanut aikaan Rooman kaduilla. Ei näkynyt enää muukalaisten palkkasoturien kookkaita, rautasopaisia vartaloita pitkin kujia pöyhkeilemässä eikä synkkäin palatsien varustettujen porttien edustalla hävyttöminä vetelehtimässä. Puodit, jotka monissa kortteleissa olivat olleet vuosikausia suljettuina, olivat jälleen auki, välkkyen tavaroista ja kihisten uutteroita ihmisiä. Turuilla, joilla ennen vallitsi joko kuolon hiljaisuus, tahi joitten poikki arka, yksinäinen kulkija kiiruhti nopein askelin silmillään tähystellen jokaista kolkkaa, tahi jotka kajahtelivat köyhän roistoväen kiljunnasta tahi raakojen ylimysten julkisesta melskeistä, solui nyt sivistyneen elämän säännöllinen, terve ja monimutkainen virta joko huvin tai kaupan alalla. Rattaat ja vankkurit täynnä tavaroita, jotka esteettä olivat matkanneet Campagnan riisuttujen rosvoluolien sivutse, vyöryivät iloisesti pitkin tanhuvia. "Eipä koskaan, kenties" — käyttääksemme erään uudemman ajan italialaisen, eikä suinkaan puolueellisen historioitsijan [Gibbonin] sanoja — "Eipä koskaan, kenties, ole yhden ainoan hengen kunto ja pontevuus selvemmin tuntuneet, kuin tribuuni Rienzin yhtäkkisessä Rooman puhdistuksessa. Rosvoluolaan pantiin toimeen leiri- ja luostarikuri. 'Tähän aikaan', sanoo historiankirjoittaja, 'metsät riemuitsivat, päästyään rosvojen rasituksesta, härjillä ruvettiin maata kyntämään, toivioretkeläiset käyskentelivät pyhäköissä, tiet ja ravintolat täyttyivät matkamiehistä; uutteruus, yltäkylläisyys ja luotto palasivat toreille ja kultakukkaro olisi saattanut vaaratta säilyä keskellä maanteitä'."

Kaiken tuon nähtävän kansan mukavuuden ja turvallisuuden ohessa, aina sentään joku synkkä ja tyytymätön naama näkyi väkijoukossa, ja milloin hyvänsä joku Colonnain tahi Orsinien liveriin puettu tunsi tyrkkäyksen tungoksessa, niin hurja käsi tahdottomasti tarttui miekan kahvaan, ja puolittain hillitty kirous päättyi kiukustuneen huokaukseen. Siellä täällä — vastakohtana somille, siisteille ja hymyileville puodeille — jonkun uhkean palatsin porttien edustalle kokoontuneet törkyröykkiöt ilmaisivat sotavarustusten jaottamista, mikä voimattomista omistajista tuntui pyhyydenhäväistykseltä. Pitkin sellaisia katuja ja kujia kulki tuo joukko, jota seuraamme, kunnes se saapui Capitolin edustalle kokooni uneen väentungoksen luo. Sinne asetetut viranomaiset pitivät kuitenkin niin taitavasti ja maltillisesti järjestystä, ettei sitä kauan pidätetty; ja saavuttuaan tuon muistorikkaan rakennuksen avaraan pihaan, he näkivät edessään suuren oikeussalin avonaiset ovet, jota vartioitsi vain yksi ainoa soturi ja jossa tribuuni vietti kuusi tuntia päivästä, sillä "hänen tuomioistuimensa, joka oli kärsivällinen kuulemaan, nopea oikaisemaan, heltymätön rangaistussaan, oli aina köyhälle ja muukalaiselle avoinna." [Gibbon]

Tuohon saliin ei seurue kuitenkaan suunnannut kulkuansa, vaan eteiseen, josta päästiin palatsin yksityisiin asunnoihin. Ja sielläpä tribuunin asunnon komeus, ylöllisyys ja enempi kuin kuninkaallinen loisto esiintyi tuon patriarkkaalisen yksinkertaisuuden jyrkkänä vastakohtana, mikä vallitsi hänen oikeussalissaan.

Ursulakin, joka vanhastaan ei ollut vieras Italian ja Ranskan hallitsijaan ylölliselle hovielämälle, näytti hämmästyksissään katselevan salissa tungeskelevia kallispukuisia palvelijoita, marmorisia ja kukkaisköynnöksillä verhottuja, kullatuita pylväitä ja kaikkialla nähtäviä uljaita lippuja, joihin tasavaltaisen kaupungin ja paavillisen istuimen välkkyviä vaakunoita oli kirjaeltu.

Ursulan, joka tuskin tiesi kenen puoleen kääntyä tuossa sekalaisessa seurassa, pelasti epätietoisuudesta muuan karmosiiniin ja kultaan puettu virkamies, joka, osottaen arvokasta ja tavanmukaista kohteliaisuutta, mikä näytti vallitsevan koko tuossa joukkokunnassa, kunnioittaen kysyi, ketä hän etsi. "Signora Ninaa", vastasi Ursula, oikaisten uljaan vartalonsa luonnollisen, vaikka hieman vanhanaikuisen arvokkaana. Hänen äänen korossaan oli jotakin muukalaista, joka vaikutti upseerin vastaukseen.

"Pelkään, rouvani, että signora tänään ottaa vastaan ainoastaan Rooman naisia. Huomispäivä on määrätty arvokkaitten muukalaisten naisten osaksi."

Ursula, äänessä hieman kärsimättömyyttä, vastasi:

"Minun asiani on sitä laatua, että se on palatseihin tervetullut minä päivänä tahansa. Olen tullut, signor, laskemaan signoran jalkain eteen eräitä lahjoja, jotka hän toivoakseni suostuu ottamaan vastaan."

"Ja sanokaa", lisäsi poika samassa, "että Angelo Villani, jota signora Nina eilen kunnioitti huomiollansa, ei ole muukalainen, vaan roomalainen, sekä on tullut niinkuin häntä käskettiin, tarjoamaan Signoralle palvelustaan ja kunnioitustaan."

Vakava upseeri ei saattanut olla hymyilemättä pojan nenäkkäälle, mutta miellyttävälle rohkeudelle.

"Minä muistan, nuori Angelo Villani herra", hän vastasi, "että signora Nina puhutteli teitä porraskäytävässä. Rouvani, olen toimittava asianne. Tehkää hyvin, seuratkaa minua huoneesen, joka on soveliaampi sukupuoleenne ja olentoonne katsoen."

Tuon sanottuaan hän johti heidät poikki salin leveään, valkomarmooriseen porraskäytävään, jonka keskustaa verhosivat uhkeat itämaalaiset matot, jotka tuona aikana, jolloin englantilaisen hallitsijan asunnon lattiat olivat kaislain peitossa, eivät enää olleet harvinaisia Italian palatsien suuremmassa ylöllisyydessä. Avattuaan oven hän saattoi Ursulan ynnä hänen nuoren kasvattinsa korkeaan, kirjailluilla samettiverhoilla kaunistettuun odotushuoneesen; yläpuolella vastakkaista ovea, josta upseri poistui, välkkyi vaakunakilpiä, joita tribuuni aina yhdisti kaikkeen loistoonsa, vähemmin komeilemisen vuoksi, kuin halusta saada ylimmäisen papin avaimet liittymään tasavallan merkkikuviin.

"Ei ole Valoisin Filipin kodissa sellaista komeutta, kuin tuon miehen!" jupisi Ursula. "Jos tuota kestää, olen tehnyt kasvatilleni paremman työn kuin luulinkaan."

Viranomainen pian palasi ja vei heidät avaran salin poikki, joka todella oli palatsin suuri vastaanottohuone. Neljäkolmatta pylvästä Orientin alabasteria, jotka olivat olleet viimeisten keisarien rosvoamisten todistajina ja kaivetut esiin unhoon joutuneista raunioista kaunistamaan muinaisen tasavallan uudistajan palatsia, tuki kevyttä, rakennustavaltaan puoleksi gootilaista, puoleksi klassillista kattoa, johon kullattua ja purppuraista mosaikkiä oli upotettu. Ruutuisen lattian keskustaa peitti kultainen vaate, seiniltä riippuivat välimatkojen päässä toisistaan samallaiset uhkeat verhot, joiden välisiin, vast'ikään maalattuihin liisteisin oli hehkuvin värin kuvattu salaperäisiä merkkikuvia. Tämän kuninkaallisen huoneen toisessa päässä kohosi kaksi astuinta tribuunin valtaistuimen sijalle, jonka yläpuolelle oli kirjaeltu ylimmäisen papin ja kaupungin ikuiset vaakunat.

Kuljettuaan tämän huoneen poikki, avattiin ovi, mistä päästiin vähäiseen kammioon, joka oli täynnä uhkeihin hopea- ja sinisamettipukuihin puettuja hovipoikia. Monta siellä ei ollut Angeloa vanhempaa, ja heidän kaikkien kauneudesta päättäen, he näyttivät olevan kaupungin kukkeinta nuorisoa.

Vähän aikaa oli Angelolla katsella vastaisia tovereitansa, hetkisen kuluttua hän holhoojinensa oli tribuunin puolison edessä.

Kammio ei ollut avara — mutta tarpeeksi avara osottamaan että Rasellin ihana tytär oli toteuttanut turhuuden ja loiston unelmansa.

Se oli huone, jota on suotta yrittää kuvaella, se näytti maailman helmien aarrelippaalta. Päivänvalo, jota lievensivät korkeat ja syvät akkunat värjättyä lasia, virtaili lempeänä ja purppurankarvaisena yli kaiken, mitä tuon aikainen taide piti arvokkaimpana ja kuninkaallinen ylöllisyys kalliimpana. Kynttilänjalat florentiiniläistä hopeasepän työtä, matot ja verhot Idän, akuttimet Venetsian ja Genuan, taulut kuin kuvatut messukirjat, joissa kulta yhtyy sineen ja karmosiiniin, muinaisajan marmoripatsaat, jotka kertoivat Ateenan mainehikkaista laakeriseppeleistä, maasta kaivetut mosaikkipöydät, oivalliset, kuin taikavoiman säilyttämät, kultaiset suitsutusastiat levittäen Araabian tuoksuja, vaan miedosti, ikäänkuin varoen tukahuttaa terveellisempää kukkasten henkäystä, joita rehotti jokaisessa kolkassa marmori- ja alabasterivaaseissa, pienoinen suihkulähde, joka näytti ruususeppeleistä puhkeavan, valaen timanttikirkkaalla suihkullaan suloista viileyttä ilmaan, — kaikki nuot ja tuonkaltaiset, joita olisi turha kertoa, koottuina uhkeimmaksi ylöllisyydeksi, erinomaisen aistin sopusoinnuttamina, yhdistäen muinaisen ja silloisen taiteen, hämmästyttivät katselijaa ja huumasivat hänen aistinsa. Ei kalleus eikä hekuma olleet tuon suojan luonteena: se oli jokin suurenmoinen ja melkein yläilmainen haaveksiminen: — jotta se pikemmin näytti olevan tenhottaren, jonka käskystä haltiat riistivät maan ja ilmanimmet järjestivät saaliin, kuin maallisen kuningattaren karkeampaa loistoa. Patjojen takana, joihin Nina puoleksi nojautui, seisoi neljä tyttöä, ihanaa kuin nymphiä, kädessä viuhkat harvinaisimpia sulkia, ja hänen jalkainsa edessä lepäsi yksi muita vanhempi, jonka soitikko, vaikka nyt äänetönnä, ilmaisi hänen tavallisen toimensa.

Mutta vaikka huone itsessään olisikin näyttänyt hieman tavattomalta ja ylöllisine koristuksineen liiaksi sälystetyltä, niin Ninan vartaloon ja muotoon nähden kaikki olisi kerrassaan käynyt parahultaiseksi; niin täydellisesti näytti hän paikan hengettäreltä, niin ihmeellisesti hänen kauneutensa, joka nyt oli tyydytetystä lemmestä, noudatetusta turhamaisuudesta, riemuitsevista toiveista enentynyt, loi esiin loistavimman näyn, mikä milloinkaan on avautunut Tasson eteen, hänen kuolemattomaan luomukseen yhdistäessään tenhottaren kunnian ja naisen sulon.

Nina puolittain nousi ylös nähdessään Ursulan, jonka levolliset ja murheiset kasvonpiirteet vasten tahtoa ilmaisivat hänen ihailevan tuota harvinaista ja hämmästyttävää ihanuutta, mutta joka oudoksumatta häntä ympäröivät loiston, pian oli saavuttanut tavallisen tasamielisyytensä ja istuutunut Ninan osottamalle patjalle; nuoren vieraan jäädessä lapsellisessa kummastuksessa seisomaan keskelle permantoa.

"No, sievä poikani, sinun vilkas silmäsi ja reipas olentosi saivat minun eilen mieltymään! Tulitko suostumaan tarjoukseeni? Teidänkö, rouvani, on tuo kaunis lapsi?"

"Signora", vastasi Ursula, "minun asiani on lyhyt. Monien vaiheiden perästä, joiden kertomisella on tarpeetonta vaivata teitä, tämä poika pienokaisena joutui hoitooni — raskas ja huolestuttava toimi sille, jonka ajatukset liikkuvat elämänijän tuolla puolen. Olen antanut hänelle kasvatuksen, sellaisen kuin jalosukuisen lapselle on tuleva, sillä molempain vanhempainsa puolelta hän on korkeata sukuperää, vaikka orpo, äiditön ja isätön."

"Lapsiparka!" sanoi Nina säälien.

"Mutta vanhuuden alkaessa rasittaa", jatkoi Ursula, "ja halaten vain päästä taivaan rauhaan, minä muutamia kuukausia sitten matkustin tänne, jättääkseni pojan erään sukulaiseni huostaan, ja tuon tehtyäni antautuakseni luostariin apostolein kaupungissa. Voi! Heimolaiseni oli kuollut ja eräs hurja ja irstasluontoinen ylimys tullut hänen perilliseksensä. Epätietoisena ja huolestuneena ollessani, luulin kuulevani Kaitselmuksen äänen, kun lapsi eilen illalla kertoi minulle että hänen osakseen oli tullut kunnia, joutua teidän huomioonne. Samoinkuin koko Rooma, on hänkin jo oppinut ihailemaan tribuunia — kunnioittamaan tribuunin puolisoa. Tahdotteko todella ottaa hänet huoneesenne? Hän ei ole häpäisevä luottamustanne sukuperällään, eikä toivoakseni käytökselläänkään."

"Siitä pitäisin hänen muotoansa takauksena, vieläpä ilman teidän erinomaista puoltolausettanne. Onko hän roomalainen? Sitten hänen nimensä pitäisi olla minulle tunnettu."

"Anteeksi, signora", vastasi Ursula: "Angelo Villani on hänen nimensä — ei isänsä, eikä äitinsä nimi. Erään jalon perheen kunnia vaatii että hänen syntyperänsä jää ainiaaksi tuntemattomaksi. Hän ei ole kirkon pyhittämän lemmen hedelmä."

"Sitä enemmän hän saakoon osakseen rakkautta ja sääliä, syytön synnin uhri!" vastasi Nina silmät kosteina, huomatessaan syvän, hehkuvan punan peittävän pojan poskia. "Tribuunin hallituksesta alkaa uusi aateliuden ajanjakso, jolloin arvo ja ritarius voitetaan vain miehen omalla, eikä esi-isien kunnolla. Olkaa huoletta, rouvani, minun huoneessani häntä ei solvaista."

Ursulan ylpeyttä liikutti Ninan ystävällisyys; hän lähestyi tahdottomasti kunnioittaen ja suuteli signoran kättä. —

"Pyhä Äiti jalon sydämenne palkitkoon!" sanoi hän, "ja nyt on minun tehtäväni tehty ja maallinen päämääräni saavutettu. Lisätkää vain, signora, kallisarvoisiin suosionosotuksiinne vielä yksi. Nämät jalokivet" — ja Ursula veti esiin vähäisen rasian, kosketti pontimeen, ja kannen auettua tuli näkyviin suuria jalokiviä, kirkkainta välkettä, — "nämät jalokivet", hän jatkoi, laskien rasian Ninan jalkoihin, "jotka kerran kuuluivat Toulousen ruhtinassuvulle, ovat minulle ja omaisilleni arvottomia. Sallikaa minun ajatella, että ne ovat siirtyneet sen omaksi, jonka kuninkaallinen otsa on antava niille loiston, jota sen ei tarvitse lainata."

"Mitä!" sanoi Nina syvään punastuen, "luuletteko, rouvani, ystävyyteni olevan ostettavissa? Minkä naisen on milloinkaan ollut? Ei, ei — ottakaa lahjanne takasin, tai pyydän teitä ottamaan takasin poikanne."

Ursula kummastui ja kävi hämilleen; hänen kokemuksestaan tuollainen kohtuullisuus oli outoa, ja hän tuskin tiesi, miten menetellä. Nina tarkasti hänen epäröimistään ylpeästi ja voitollisesti hymyillen, ja sitten saavutettuaan äskeisen kohteliaan olemuksensa, hän sanoi arvokkaan lempeänä:

"Tribuunin kädet ovat puhtaat — älköön tribuunin puolisoon epäluuloa langetko. Pikemmin olisi minun teille tyrkyttäminen jokin vaihtomerkki tuosta sievästä holhotista, jonka olette uskoneet haltuuni. Jalokivenne saattavat kenties olla pojallenne hyödyksi hänen elämänsä varrella, säästäkää ne tarvitsevalle."

"Ei signora", sanoi Ursula nousten seisoalleen ja luoden silmänsä taivasta kohden, — "ostettakoon niillä hänen äitinsä sielumessuja; hänelle olen tallettava pienen omaisuuden, kunnes hän on varttunut sitä tarvitsemaan. Signora, ottakaa onnettoman ja murtuneen sydämen kiitokset. Jääkää hyvästi!"

Hän kääntyi jättääkseen huoneen, mutta niin horjuvin ja voimattomin askelin, että Nina heltyneenä ja liikutettuna, hyppäsi seisomaan ja omin käsin talutti vanhuksen huoneen poikki, kuiskaellen rauhaa ja lohdutusta. Heidän päästyänsä ovelle, syöksähti poika heidän luoksensa ja tarttuen Ursulan hameesen, nyyhkytti: "rakas kasvattajani, eikö jäähyväissanaakaan pikku Angelollenne! Antakaa hänelle anteeksi kaikki surut, mitkä hän on tuottanut! Nyt ensi kertaa tunnen, kuinka ilkeä ja kiittämätön olen ollut."

Vanhus sulki hänen syliinsä ja suuteli häntä intohimoisesti; mutta poika, ikäänkuin äkkinäinen ajatus olisi välähtänyt hänen mieleensä, tempasi esiin samassa rahakukkaron sekä virkkoi liikutettuna ja tuskin ymmärrettävin äänin: "Ja käyttäkää tämä, rakkahin kasvatusemoni, isävainajani sielumessuihin, sillä tiedättehän että hänkin on kuollut".

Nuot sanat näyttivät hyytävän kaikki Ursulan hellemmät tunteet. Hän työnsi pojan luotaan sama kylmä ja ankara jäykkyys kasvoissa ja olemuksessa, jota hän oli saanut tuta usein ennenkin, ja saavutettuaan tasamielisyytensä jälleen, hän lähti äkkiä huoneesta sanaakaan sanomatta. Nina, kummastellen, mutta yhä säälien hänen suruansa ja kunnioittaen hänen ikäänsä, seurasi hänen askeleitansa poikki paaschien kammion ja vastaanottohuoneen vieläpä portaitten juurelle asti — jollaista suosiota ei Rooman ylpein ruhtinatar olisi saanut osakseen; ja palattuaan surullisena ja aatoksissaan, hän tarttui pojan käteen ja suuteli kiihkeästi hänen otsaansa.

"Poikaparka!" hän sanoi, "näyttääpä siltä kuin Kaitselmus olisi johtanut minua eilen valitsemaan sinut rahvaan joukosta ja saattanut sinun oikeaan asuinpaikkaasi. Sillä kenen luoksi tulisivat Rooman hyljätyt ja orvot, elleivät Rooman ensimmäisen virkamiehen palatsiin?" Kääntyen seuralaisiinsa hän antoi heille uuden holhottinsa mukavuutta koskevia määräyksiä, mikä osotti, että vaikka valta oli tyydyttänyt hänen turhamaisuutensa, se ei ollut paaduttanut hänen sydäntänsä. Angelo Villani varttui, hyvin palkitaksensa hänen!

Hän pidätti pojan luonansa ja tutunomaisesti keskustellessaan hänen kanssansa hän yhä enemmän mieltyi hänen rohkeaan henkeensä ja raittiisen olentoonsa. Mutta päivän joutuessa, useitten Rooman ylhäisön naisten saavuttua heidän keskustelunsa keskeytyi. Ja silloinpa Ninan hyveet jäivät varjoon ja hänen virheensä pistivät näkyviin. Hän ei voinut vastustaa naisen voittoriemua noista pöyhkeistä signoreista, jotka nyt taipuivat nöyrään kunnioitukseen, ennen halveksien ylönkatsottuaan. Hän näyttäytyi kuningattarena ja vaati sille tulevan kunnioituksen. Ja noilla monilla hienoilla keinoilla, jotka naissuku hyvin tuntee, hän kohteliaisuudellaankin osasi nöyryyttää kopeita vieraitaan. Hänen valtaava kauneutensa sekä hienontunut järkensä tosin pelastivat hänen nousukkaan halvasta röyhkeydestä, mutta sitä syvempään viilsi ylpeys, antamatta masennetuille tilaisuutta halveksimisella takasin maksuun. Hänen olivat peitetty pistos — hymyilevä loukkaus — pureva ylistys — välinpitämätön pakottaminen mitättömimpiä kohteliaisuuksia noudattamaan, josta ulkonaisesti ei saatettu vihotella, mutta jota sisällisesti ei voitu anteeksi antaa.

"Hyvää päivää, signora Colonna", sanoi hän kopean Tapanin kopealle puolisolle. "Kuljimme eilen palatsinne ohi. Kuinka kauniilta se nyt näytti, kun nuot kolkot varustukset ovat poistetut, joita teidän varmaan oli ikävä katsella. Signora (kääntyen erään Orsinin puoleen) herranne on tribuunin suuressa suosiossa: hän on aikeissa määrätä hänet tärkeään toimeen. Hänen tulevaisuutensa on taattu, ja me iloitsemme siitä, sillä ei kukaan palvele kuuliaisemmin valtiota. Oletteko nähnyt, ihana signora Frangipani, Petrarcan viimeisiä runoja herrani kunniaksi? Tuolla ne ovat. Rohkenisimmeko pyytää teitä näyttämään ihanimmat paikat, signora di Savellille? Iloitsemme, jalo signora Malatesta, että näkönne on noin parantunut. Viime kerralla kun kohtasimme toisemme, vaikka seisoimme aivan vieressänne signora Giulian tanssijaisissa, tuskin näyitte erottavan meitä patsaasta, jonka ääressä seisoimme!"

"Täytyykö meidän kärsiä tuollaista röyhkeyttä!" kuiskasi signora Frangipani signora Malatestalle.

"Hiljaa, hiljaa; ehkä kerran vielä koittaa meidänkin päivämme!"

II Luku.

Siunattu se neuvonantaja, jonka edut ja sydän ovat omamme. Korret nousevat pystyyn — tietäneekö myrskyä?

Tavallista myöhempään palasi Rienzi tuona päivänä palatsin oikeussalista asuntoonsa. Hänen astuessaan vastaanottohuoneen poikki, hänen kasvonsa punottivat, hän oli purrut hampaansa lujasti yhteen miehen tavoin, joka on tehnyt vakavan päätöksen ja päättänyt järkähtymättä siinä pysyä; hänen otsaansa varjosti uhkaava ja pelottava pilvi, jonka hänen persoonansa kuvaajat aina ovat huomauttaneet tietäneen kiukkua, joka oli sitä kauheampi, kun se erehtymättä aina oli oikeutettu. Hänen kintereillään seurasivat Orvieton piispa ja Tapani Colonna. "Minä sanon teille, hyvät herrat" sanoi Rienzi, "että turhaan puoltelette. Rooma ei tunne säätyerotusta. Laki on sokea rikkojalleen, — ilveksensilmäinen teolle."

"Mutta", sanoi Raimond epäröiden, "mieti tarkoin, tribuuni, hän on kahden kardinaalin veljenpoika ja itse entinen senaattori."

Rienzi seisahtui äkkiä ja katsoi seuralaistensa kasvoihin. "Herra piispa", sanoi hän, "eikö se vaan pahenna rikosta? Kuulkaa, näin on laita: — alus, purjehtien Avignonista Neapeliin, lastattuna Provencen tuloilla matkalla kuningatar Johannalle, jonka asiasta, niinkuin tiedätte, äskettäin pidimme juhlallisen neuvottelun, joutuu haaksirikkoon Tiberin suussa. Martino di Porto — jalo, niinkuin te sanotte — tuon linnan omistaja, josta hän johtaa arvonimensä — ja ylhäisen syntyperänsä vuoksi sekä ollen aivan vieressä kaksinkerroin velvollinen auttamaan hätääntyneitä — karkaa joukkoineen aluksen kimppuun (mitähän tuolla kapinoitsijalla on aseellisilla joukoilla tekemistä?) — ja ryöstää sen puhtaaksi kuin maantierosvo. Hän otetaan kiinni — tuodaan tuomioistuimeni eteen — asia tyystin tutkitaan — hän tuomitaan kuolemaan. Sellainen on laki — mitä muuta tahdotte?"

"Armoa", sanoi Colonna.

Rienzi laski käsivartensa ristiin ja nauroi ylönkatseellisesti. "Enpä koskaan kuullut jalon Colonnan anelevan armoa, kun talonpoika oli varastanut leivän, tyydyttääkseen nälkään nääntyviä lapsiansa."

"Talonpojan ja ruhtinaan välillä, tribuuni, on mielestäni erotus — Orsinein uljasta verta älköön vuodatettako samoin kuin halvan plebeijin —"

"Jota, sen muistan", sanoi Rienzi matalin äänin, "te piditte varsin joutavana asiana silloin, kuu veljyeni syyttä sortui kopean poikanne peitsen alle. Olkaa herättämättä tuota muistoa, minä varotan teitä; antakaa sen uinua. — Hävetkää, vanha Colonna — hävetkää; niin lähellä hautaanne, jossa toukat kaiken lihan tasaavat, harmaahapsisena saarnaatte tylyä ihmisen ja ihmisen erotusta. Eikö sentäänkin ole tarpeeksi erotusta? Eikö toinen käy purppurassa, toinen repaleissa? Eikö toinen, ole joutilas, toinen raada? Eikö toinen elä hekumassa, toinen näänny nälkään? Onko minulla mielettömiä tuumia tasottaa arvoasteita, jotka yhteiskunnan vuoksi ovat välttämätön paha? Ei. Minä en vastusta rikasta miestä enempää kuin Latsarustakaan. Mutta ihmisen tuomioistuimen edessä, niinkuin Jumalankin, Latsarus ja rikasmies ovat samanarvoisia. Ei enempää."

Colonna kääri ylpeästi viittansa ympärilleen ja puri ääneti huultansa. Raimond rupesi välittämään.

"Kaikki tuo on totta, tribuuni. Mutta", hän veti Rienzin syrjään, "tiedä, että meidän tulee olla sekä valtioviisaita että oikeatuntoisia. Hän on kahden kardinaalin veljenpoika, mikä vihamielisyys on Avignonissa nouseva!"

"Olkaa huoleti, pyhä Raimond, siitä minä vastaan paaville." Heidän puhuessaan kello alkoi soida, raskaasti ja kumeasti.

Colonna säpsähti.

"Suuri tribuuni", sanoi hän, hieman ylönkatseellisesti, "suostu miettimään, ennenkuin se on liian myöhäistä. En koskaan ennen ole kääntynyt puoleesi anovaisena, ja nyt pyydän sinua säästämään omaa vihollistani. Tapani Colonna rukoilee Cola di Rienziä säästämään Orsinin hengen".

"Ymmärrän pistoksen, vanha herra", sanoi Rienzi tyynesti, "mutta en moisista välitä. Olette Orsinin vihollinen ja puhelette sittenkin hänen puolestansa — tuo kuuluu jalomieliseltä; mutta kuulkaa — te olette enemmän säätynne ystävä, kuin kilpailijanne vihamies. Ette voi sietää että kukaan, joka on ollut tarpeeksi suuri kanssanne kiistelemään, varkaana tuhottaisiin. Myönnän täyden kunnian tuolle ylevälle anteeksiannolle, mutta minä en ole ylimys enkä samaa mieltä. Vielä sananen. — Jos tämä olisi tuon rosvoylimyksen ainoa katala ja väkivaltainen teko, teidän armonanomuksenne otettaisiin varteen, mutta eikö hänen elämänsä ole mainittu? Eikö hän poikaijästänsä saakka ole ollut Rooman kauhu ja häpeä? Kuinka monta häväistyä aviopuolisota, ryöstettyä kauppiasta, päiväsydännä puukotettua kulkijaa nousisi todistamaan vangittua vastaan? Ja tuollaiselle miehelle minun täytyy kuulla ijäkkään ruhtinaan ja varavirkaisen paavin armoa pyytelevän! Hyi, hyi! Mutta tahdonpa olla teille kohtuullinen. Ensimmäisen köyhän, jonka laki tuomitsee kuolemaan, olen teidän tähtenne armahtava."

Raimond jälleen veti tribuunin syrjään, Colonnan koettaessa raivoansa hillitä.

"Ystäväni", sanoi piispa, "ylimykset katsovat tämän koko säätynsä häväistykseksi, Orsinin pahimman vihollisen armonpyynnöistä sen jo huomaat. Martinon veri on oleva heidän sovintonsa sinetti, ja he yhtenä miehenä nousevat sinua vastaan."

"Nouskoot; Jumala ja kansa puolellani minä vaikka roomalaisenakin uskallan oikeutta noudattaa. Kellonsoitto taukoo — jo on myöhäistä." Näin sanoen Rienzi työnsi akkunan auki ja Leijonaportaitten vieressä nähtiin hirsipuu, jossa patriicipuvussaan natisten heilui vielä vavahtelevana ruumiina Martino di Porto.

"Katsokaa!" sanoi tribuuni ankarana, "noin kaikki rosvot kuolevat. Pettureille sama laki määrää kirveen ja pölkyn!"

Raimond vetäytyi takasin kalpeana. Mutta ei ylimysvanhus. Haavotetun ylpeyden kyyneleet puhkesivat hänen silmistään. Hän lähestyi sauvansa nojassa Rienziä, kosketti hänen olkapäähänsä ja sanoi:

"Ilman petostakin moni tuomari on tullut kadehtimaan uhriansa!"

Rienzi kääntyi yhtä ylpeänä ylimykseen.

"Suomme anteeksi ikäloppujen joutavat jaaritukset. Herrani, onko asianne toimitettu? Tahdomme olla yksin."

"Anna kätesi minulle, Raimond", sanoi Tapani. "Tribuuni — hyvästi. Unhota että Colonna pyyteli sinulta, se lienee helppoa, sillä vaikka viisas oletkin, olet unohtanut, minkä jokainen muu muistaa."

"No minkä, herrani?"

"Sukuperän, tribuuni, sukuperän — et muuta!"

"Signor Colonna on ryhtynyt minun entiseen toimeeni ja ruvennut kokkapuhujaksi", vastasi Rienzi tyynin ja välinpitämättömin äänin.

Sitten seuraten silmillään Raimondia ja Tapania, kunnes ovi sulkeutui, hän jupisi, "Tuota röyhkeätä! Vain Adrianin tähden sun harmaa partasi sua suojelee. Sukuperän! Mikä Colonna olisi kerskaamatta olevansa keisarin pojanpoika? Olet vaarallinen vanhus, sinua tarvitsee silmällä pitää." Hän läheni aatoksissaan akkunaa, ja taasen tuo hirvittävä kuoleman näytelmä kohtasi hänen silmänsä. Kansaa oli paljon kokoontunut iloitsemaan tuon miehen hirttämisestä, jonka koko elämä oli ollut tahraa ja väkivaltaa — mutta joka näytti olleen oikeuden ulkopuolella — hurjasti meluten, niinkuin roistoväki riemuitsee muserretusta vihamiehestään. Ja tuossa seisoessaan Rienzi kuuli heidän huutonsa: "kauan eläköön tribuuni, oikeutta noudattava tuomari, Rooman vapauttaja!" Mutta tällä kertaa muut ajatukset pitivät hänen tunteettomana kansan innostukselle.

"Veliparkani", hän sanoi kyyneleet silmissä, "tuon miehen rikoksesta — ja melkein samallaisesta, josta hän nyt on saanut rangaistuksensa — sait surmasi, ja nuot, joiden ei karitsaa surku tullut, hukalle armoa pyytävät. Voi, jospa nyt olisit elossa, kuinka nuot ylpeät päät taipuisivat edessäsi, vaikk'et kuollessasi ollut ajatuksen arvoinen. Suokoon Jumala rauhan jalolle hengellesi ja säilyttäköön kunnianhimoni puhtaana, sellaisena kuin se oli yhdessä vaeltaessamme rinnatusten illan hämärässä!"

Tribuuni sulki akkunan ja lähti Ninan huoneesen. Kuultuaan hänen askeleensa, Nina jo oli noussut vuoteeltaan ja silmät säkenöiden ja povi kohoten hän heittäytyi hänen kaulaansa ja kuiskutteli, takertuen hänen rintaansa: "Voi hetkiä, jolloin sinä olet poissa!"

Oli omituista huomata, kuinka tuo ylpeä nainen, ylpeä kauneudestaan, asemastaan, hänelle osotetusta kunniasta — jonka loistelias turhamaisuus jo oli Rooman puheenaiheena ja Rienzin soimauksena, — kuinka äkkiä ja ihmeellisesti hän näytti muuttuvan hänen läsnäollessan. Punastuen ja arkana, hän näytti tukahuttaneen kaiken oman ylpeytensä ylpeäksi rakkaudeksi. Ei milloinkaan ole nainen rakastanut täysin intohimoin kunnioittamatta siinä, missä hän rakasti, ja tuntematta nöyryyttä (suloista nöyryytystä) tuosta rakkautensa esineen liioitellusta ja jumaloivasta arvostelusta.

Kenties tieto tuosta erotuksesta, joka hänen puolisonsa mielestä oli olemassa hänen ja muitten luotujen välillä, yhä enensi tribuunin rakkautta häneen, sokasi hänen silmänsä näkemästä hänen virheitään ja saattoi hänen hemmottelemaan hänen himoansa suuremmoiseen loistoon, jota, vaikka se jonkun verran oli valtioviisasta, kehitettiin siihen määrään, että, jos ei se olisikaan ollut syynä hänen kukistumiseensa, se on kelvannut roomalaisille heidän oman pelkuruutensa ja epävakaisuutensa puolustukseksi, ja historiankirjoittajille mukavaksi selitykseksi tapauksista, joiden perille heillä ei ole ollut kykyä päästä. Rienzi vastasi yhtä hellästi puolisonsa hyväilyihin ja hänen kumartuessaan noitten ihanien kasvojen puoleen tuo näkö oli riittävä karkottamaan nuot ankarat tai surulliset pilvet, jotka äsken olivat pimentäneet hänen laajan otsansa.

"Et ole ollut ulkona tänä aamuna, Nina!"

"En, päivä on ollut liiaksi helteinen. Mutta enpä silti, Cola, ole ollut seuran puutteessa — puolet Rooman naisista ovat tulvineet palatsissa."

"Sen arvaan. — Mutta tuo poika häntä en ole ennen nähnyt?"

"Hiljaa, Cola, puhuttele ystävällisesti häntä, pyydän sinua, kohta saat kuulla hänen elämäkertansa. Tule lähemmäksi, Angelo. Näet uuden herrasi, Rooman tribuunin."

Angelo lähestyi, vasten tavallisuutta arkana, sillä majesteettia oli kaikkina aikoina ollut Rienzin luonnossa, mutta hänen valtaan päästyänsä se oli saanut ankaramman ja jyrkemmän muodon, joka vaikutti ehdotonta kunnioitusta niihin, jotka lähestyivät häntä, vieläpä ruhtinasten lähettiläisin. Tribuuni hymyili huomatessaan tekemänsä vaikutuksen ja, ollen luonnostaan lempeä lapsille ja ystävällinen kaikille paitsi mahtajille, hän kiiruhti lieventämään sitä. Hän nosti lapsen hellästi syliinsä, suunteli häntä ja sanoi hänen tervetulleeksi.

"Saakoomme mekin pojan, yhtä kauniin!" hän kuiskasi Ninalle, joka punastui ja kääntyi pois.

"Nimesi, pieni ystäväni?"

"Angelo Villani."

"Toskaanalainen nimi. Florensissa löytyy eräs Villani-niminen tiedemies, joka epäilemättä parast'aikaa kirjottaa historiaamme kulkupuheitten mukaan. Sukuasi, ehkä?"

"Minulla ei ole sukua", vastasi poika töykeästi, "ja sitä enemmän olen rakastava signoraa ja kunnioittava teitä, jos saan. Minä olen roomalainen ja jokainen Rooman poika kunnioittaa Rienziä."

"Vai niin, reipas poikani", sanoi Rienzi punastuen mielihyvästä, "sepä hyvä merkki tulevaisesta menestyksestäni." Hän laski pojan sylistään ja asettui patjoille, Ninan sijoittuessa hänen viereensä jonkinlaiselle istuimelle.

"Jättäkää meidät kahden kesken", sanoi hän, ja Nina antoi palvelijatytöille merkin poistumaan.

"Ottakaa uusi hovipoikani mukaanne", sanoi hän, "häntä ehkä koti-ikävä vielä estää suostumasta vallattomiin veikkoihinsa."

Heidän jäätyään kahden kesken, Nina ryhtyi kertomaan Rienzille aamullista kohtausta; mutta vaikka hän ulkonaisesti näytti kuuntelevan, hänen katseensa harhaili, hän nähtävästi oli hajamielinen ja omissa aatoksissaan. Vihdoin Ninan lopetettua hän sanoi: "oikein, Nina, olet ystävällisesti ja jalosti menetellyt, niinkuin ainakin. Mutta puhukaamme muista asioista. Minä olen vaarassa."

"Vaarassa", kertoi Nina, vaaleten.

"Älköön tuo sana pelottako sinua — sinun henkesi on minun kaltaiseni, joka halveksuu vaaraa; siksipä oletkin Nina, ainoa uskottuni koko Roomassa. Ei antanut taivas sinua minulle vain ilahuttaaksensa minua kauneudellasi, vaan vahvistaaksensa minua neuvoillasi ja tukeakseen minua rohkeudellasi."

"Pyhä Neitsyt sinua noista sanoistasi siunatkoon!" sanoi Nina, suudellen kättä, joka riippui hänen olaltaan, "ja vaikka säpsähdin sanasta 'vaara', niin tuo oli vain naisen ajatus sinusta — halpa ajatus, Colani, sillä kunnia ja vaara käyvät käsi kädessä. Ja minä olen yhtä valmis tasaamaan jälkimäisen, kuin edellisenkin. Jos koettelemuksen hetki milloinkaan on tuleva, ei ainoakaan ystävistäsi ole niin uskollisena oleva rinnallasi, kuin tämä heikko vartalo, mutta peloton sydän."

"Minä tiedän sen, oma Ninani, minä tiedän sen", sanoi Rienzi, nousten ylös ja käyskennellen edestakasin pitkin ja kiivain askelin. "Kuule nyt minua. Sinä tiedät, että hallita turvallisena on ollut minun valtiotaitoni tarkotus, hallita oikeudenmukaisesti minun ylpeyteni. Hallita oikeudenmukaisesti on pelottava seikka lainrikkojien ollessa mahtavia ylimyksiä. Nina, julkeasta, uhkarohkeasta rosvoamisesta on oikeutemme tuominnut Martino Orsinin, Porton herran, kuolemaan. Hänen ruumiinsa roikkuu nyt Leijonaportaitten hirsipuussa."

"Hirvittävä tuomio!" sanoi Nina pöyristyksen valtaamana.

"Se on totta; mutta hänen kuoltuaan tuhannet köyhät ja rehelliset ihmiset saavat elää rauhassa. Tuo minua ei huolestuta; ylimykset ovat kiukuissaan tuosta teosta, se oli muka solvaus heille, että laki ulotettiin ylimyksiin. He tekevät pystyn — kapinan. Minä näen myrskyn — enkä tunne luotteita, millä asettaa se."

Nina oli hetkisen vaiti. — "He ovat Herran Ehtoollisella", sanoi hän vihdoin, "juhlallisesti vannoneet olevansa nousematta aseisin sinua vastaan."

"Valapattous on mitätön lisä varkauteen ja murhaan", vastasi Rienzi pilkallisesti hymyillen.

"Mutta kansa on uskollinen."

"Niin onkin; mutta kansalaissodassa (josta pyhimykset varjelkoot!) ne taistelijat ovat varmimmat, joilla ei ole muuta kotia kuin rautapaitansa, muuta liikutettavaa kuin miekkansa. Liikemies ei jätä tointansa kellon joka päivä pauhatessa, mutta ylimyksen sotavoima on valmis minä hetkenä tahansa".

"Ollakseen luja", sanoi Nina, joka herransa neuvotteluista osallisena, osotti tuon kunnian mukaista älyä — "ollakseen luja vaaran aikoina, hallituksen tulee näyttää lujalta. Juuri siten, ettet pelkoa osota, voit estää pelon syyn."

"Oma ajatukseni!" vastasi Rienzi vilkkaasti. "Sinä tiedät että puoli valtaani noitten ylimysten yli johtuu vierasten valtioitten minulle osottamasta kunniasta. Kruunupäisten ruhtinasten lähettiläitten, jokaisesta Italian kaupungista, pyrkiessä tribuunin liittoon, heidän täytyy peittää kiukkunsa plebeijin kohoamisesta. Mutta toiselta puolen, ollakseni luja ulkona, minun täytyy näyttää lujalta kotona; suuret tuumani, joita olen suunnitellut ja aivan kuin ihmeen kautta alkanut toteuttaa, kerrassaan raukeavat tyhjiin, jos ulkomailla tullaan huomaamaan että ne perustuvat epävakavaan ja horjuvaan valtaan. Tämä yritys (jatkoi Rienzi, laskien kätensä nuoren Augustuksen marmoripatsaalle) on suurenmoisempi, kuin tuon miehen, jonka syvä, mutta hyinen henki lannisti Italian yhdeksi — sillä se yhdistäisi Italian vapaaksi. Niin, jos vaan voisimme yhdistää suureksi liittovaltakunnaksi kaikki Italian valtiot, joista jokaista hallittaisiin omien lakiensa mukaan, mutta kaikki olisivat yhtyneet itse kunkin ja yhteiseksi turvaksi pohjolan Attiloita vastaan, Rooma pääkaupunkina ja äitinä, tämä aikakausi ja nämät aivot olisivat suorittaneet työn, josta ihmiset puhuisivat hamaan viimeiseen tuomiopäivään asti."

"Minä tunnen tuumasi", sanoi Nina yhtyen hänen innostukseensa, "ja entä, vaikka niitten toteuttamisessa olisikin vaaroja? Emmekö ensi askeleella voittaneet suurinta vaaraa?"

"Oikein, Nina, oikein! Taivas" (ja tribuuni joka menestyksessään aina tunsi Korkeimman käden, teki hartaasti ristinmerkin) "on suojeleva sitä, jonka se on suonut hengessä nähdä todellisen kirkon alueen pelastuksen ja sen lapsien vapauden ja menestyksen! Sen uskon. Monet Toskanan kaupungeista ovat jo ryhtyneet keskusteluihin tuon liiton solmiamiseksi; kaikilta tyranneilta, paitse Johan di Vicolta, olen saanut kauniita ja imartelevia lupauksia. Tuon suurimman teon aika on ehtinyt."

"Ja mikä se on?" kysyi Nina kummastellen.

"Luopuminen kaikesta ulkomaisten vaikutuksesta. Millä oikeudella asettaa jokin vierasten ruhtinaitten synoodi Rooman kuninkaaksi milloin minkin saksalaisen keisarin? Rooman kansa yksin valitkoon Rooman hallitsijan; onko meidän kulkeminen Alppien poikki viemään herramme arvonimeä goottein jälkeläisille?"

Nina oli vaiti; tuota tapaa, jonka mukaan hallitsijan vaali toimitettiin valtiopäivillä Reinin tuolla puolen ja sitä seuraavan kruunauksen juhlamenot pysytettiin roomalaisten turhanpäiväisen myöntämisen varassa, olkoon se ollut kuinka nöyryyttävä kansalle, ja kuinka todellista riippumattomuuden käsitettä vastustava tahansa, pidettiin siihen aikaan niin luonnollisena, että Rienzin rohkeat sanat häntä hämmästyttivät, vaikka hän oli valmis kuulemaan kuinka uhkarohkeita suunnitelmia hyvänsä.

"Kuinka!" sanoi hän pitkän vaitiolon perästä, "ymmärränkö oikein? Tarkotatko luopumista keisarista?"

"Kuulehan: tällä hetkellä kaksi miestä pyrkii Rooman valtaistuimelle — Italian keisarilliselle valtaistuimelle — böömiläinen ja baijerilainen. Heidän valitsemiseensa meidän suostumustamme — Rooman suostumusta — ei kaivata — ei pyydetä. Saatetaanko meitä kutsua vapaiksi — saatammeko me kerskata olevamme tasavaltaisia — kun muukalainen ja barbaari noin paiskataan niskaamme? Emme, me tahdomme olla vapaita sekä todellisuudessa että nimeltä. Muuten (jatkoi tribuuni tyynempänä) tuo näyttää minusta yhtä valtioviisaalta, kuin uskalletulta. Kansa yhtämittaa vaatii ihmeitä minulta, kuinka minä voin jalommasti huikaista, kunnokkaammin voittaa heidät, kuin vakuuttamalla heidän luovuttamattoman oikeutensa valita omat hallitsijansa? Tuo rohkea teko on herättävä pelkoa ylimyksissä, vieläpä ulkomaalaisissakin; se on oleva säikähyttävänä esimerkkinä koko Italiassa; se on oleva yleisen tulenliekin alkukekäle. Se on toimeenpantava ja asianmukaisella loistolla."

"Cola", sanoi Nina epäröiden, "sinun henkesi usein kiitää korkeuteen, minne minun ei jaksa seurata; älä vaan ole liian rohkea."

"Etkö äskön toista oppia julistanut? Ollakseni luja, eikö minun ollut näyttäminen lujalta?"

"Sallimus sinua suojatkoon!" sanoi Nina huoaten, pahaa aavistaen.

"Sallimus!" huudahti Rienzi. "Sallimusta ei ole. Ajatuksen ja menestyksen välillä Jumala on ainoa välittäjä, eikä (lisäsi hän juhlallisella äänellä) hän minua hylkää. Öiset näkyni, sinunkin syleilyssäsi, päivin enteet ja aavistukset, rohkaisevat ja jumalalliset, kansajoukon hälinässäkin, johtavat vaellustani ja viittaavat päämääräni. Nytkin, juuri nyt, kuulen äänen kuiskaavan korvaani — älä pysähdy, älä vapise, älä horju: — sillä Kaikkinäkevän silmä katsoo puoleesi, Kaikkivaltijaan käsi suojaa sinua."

Rienzin näin puhuessa hänen muotonsa kävi kalpeaksi, hänen tukkansa näytti nousevan pystyyn, hänen korkea ja uljas runkonsa tärisi huomattavasti ja hän vaipui istumaan sekä peitti kasvonsa käsillään.

Pelko valtasi Ninan, vaikkei hän ollut tottumaton noihin eriskummallisiin ja ylönluonnollisiin mielenpurkauksiin, jotka tuntuivat sitä oudommilta, kun ne olivat miehen, joka tavallisissa oloissa oli tyyni, luja ja tasamielinen. Mutta vallan ja menestyksen yhä varttuessa noitten mielenliikutusten kiihkeys näytti kasvavan, ikäänkuin tribuunin hurskas ja yletön taikausko tuossa varttumisessa olisi tunnustanut uuden todistuksen salaperäisestä suojeluksesta, voimallisemmasta, kuin ihmisen uskallus tahi kyky.

Nina lähestyi peloissaan ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, mutta sanaakaan sanomatta.

Ennenkuin tribuuni oli täysin tointunut, kevyt kolkutus kuului ovelta, jolloin hän heti näytti saavuttavan tasamielisyytensä.

"Sisään", hän sanoi, nostaen kasvonsa, joihin tavallinen väri verkkaan palasi.

Muuan upseeri, avaten oven, ilmoitti että henkilö, jota hän oli lähettänyt noutamaan, odotti häntä.

"Minä tulen! — Sydämeni sydän", hän kuiskasi Ninalle, "syömme tänään kahdenkesken illallista, puhuaksemme enemmin näistä asioista." Näin sanoen hän lähti omaan kammioonsa, joka oli vastaanottohuoneen perällä. siellä hän tapasi Cecco del Vecchion.

"No, reipas poikani", sanoi tribuuni, ihmeteltävän keveästi omistaen tuon vertaisen ystävyyden, jota hän aina osotti halpasäätyisille, ja joka oli sen yhtä luonnollisen majesteetin kummastuttava vastakohta, joka ilmaantui hänen kohdellessaan ylhäisiä. "No, mitä kuulumisia, Cecco poikaseni? Sinä hyvin jaksat, näen mä, tässä kivuliaassa helteessä; meillä työmiehillä — sillä kumpikin teemme työtä, Cecco — on liian paljon tointa joutuaksemme laiskurien tavoin: sairastamaan, Rooman taivaan joko suven tai syksyn aikana. Lähetin noutamaan sinua, Cecco, saadakseni tietää, mitä työtoverisi arvelevat Ursinin hirttämisestä."

"Niin, tribuuni", vastasi käsityöläinen, joka nyt tultuaan Rienzin läheisempään tuttavuuteen oli menettänyt paljon entisestä pelonsekaisesta kunnioituksestaan sekä piti tribuunin valtaa osittain omana ansionaan, "ne ovat ihan ymmällä, kun tohditte rangasta suurta niinkuin pientäkin."

"Vai niin, sitten olen tyytyväinen. Mutta kuule, Cecco, siitä ehkä nousee meille kuumat päivät. Jokainen ylimys pelkää että ensi kerralla tullee hänen vuoronsa, ja pelko tekee heidät rohkeiksi kuin epätoivoiset rotat. Vielä saanemme taistella buono staton eteen."

"Halusta, tribuuni", vastasi Cecco karmeasti. "Minä puolestani en ole pelkureita."

"Pidä sama henki vallalla sitten kaikissa käsityöläisten kokouksissa. Minä taistelen kansan puolella. Kansan täytyy empimättä taistella minun puolellani."

"Kyllä se, kyllä se", vastasi Cecco.

"Cecco, tämä kaupunki on paavin hengellisen hallinnon alainen — se on oikein — se on kunnia eikä rasitus. Mutta ajallinen hallinto, ystäväni, olkoon yksin roomalaisten. Eikö ole tasavaltaisen Rooman häpeä, että nyt tässä jutellessamme, muutamat raakalaiset, joista emme koskaan ole kuulleet puhuttavankaan, päättelevät Alppien takana kahden hallitsijan ansioista, joita emme milloinkaan ole nähneet? Eikö tuota asiaa ole vastustettava? Italialainen kaupunki — mitä se böömiläisellä keisarilla tekee?"

"Vähän, vähän, P. Paavali nähköön!" sanoi Cecco.

"Eikö tuota asiaa olisi tutkittava?"

"Eiköhän", vastasi seppä.

"Ja jos huomataan että ikivanhoja lakiamme rikotaan, eikö tuota asiaa olisi vastustettava?"

"Epäilemättä."

"No hyvä! Arkistot vakuuttavat ettei milloinkaan ole keisaria laillisesti kruunattu muuten kuin kansan vapaasta äänestyksestä. Me emme milloinkaan ole valinneet böömiläistä emmekä baijerilaista."

"Päinvastoin, jos nuo pohjolaiset tulevat tänne kruunattaviksi, niin koetammepa ajaa heidät matkoihinsa kivillä ja kirouksilla, sillä me olemme kansa, tribuuni, ja pidämme oikeuksistamme kiinni."

"Palaja ystäviesi luokse — puhuttele heitä — sano että tribuunianne haluttaa kysyä noilta valtaanpyrkijöiltä, mitä oikeutta heillä on Rooman valtaistuimeen. Älä yllytä äläkä heitä säikäytä, mutta ole tukenani silloin kun aika on tullut."

"Tuo on minun mieleeni", sanoi kookas seppä, "sillä ystävämme ovat viime aikoina käyneet vähin levottomiksi ja sanovat —"

"Mitä he sanovat?"

"Että tosin olette karkottanut rosvot, hillinnyt ylimykset, noudatatte puolueetonta oikeutta —"

"Eikö se ole riittävä ihme kahdessa tai kolmessa lyhyessä kuukaudessa?"

"Kyllä, ne sanovat että siinä olisi enempikin kuin tarpeeksi ylimyksen työksi, mutta te, joka olette kansasta kohonnut ja jolla on sellaiset lahjat ja niin poispäin, voisitte tehdä vielä enemmän. Siitä on jo kolme viikkoa, kun heillä on ollut mitään uutta puhuttavaa, mutta Orsinin tämänpäiväinen hirttäminen on heitä pikkusen virkistävä."

"Hyvä, Cecco, hyvä", sanoi tribuuni, nousten seisoalleen, "kohta saavat he enemmän suunkäytettä. Vai luulet etteivät pidä minusta enää juuri yhtä paljon, kuin noin kolme viikkoa sitten?"

"Sitä en juuri väitä", vastasi Cecco. "Mutta me roomalaiset olemme tuollainen malttamaton kansa."

"Niin, Jumala paratkoon!"

"Kyllä ne sittenkin epäilemättä teissä tiukasti pysyvät, jollette, hyvä tribuuni, pane niille uusia veroja."

"Haa! Mutta jos vapauden tähden on taisteltava — jos taistelemiseen tarvitaan sotamiehiä, ja jos sotamiehille on palkka maksettava — eikö kansan tule uhrata jotakin omien oikeuksiensa hyväksi — oikeudenmukaisten lakien ja oman turvallisuutensa hyväksi!"

"En minä tiedä", vastasi seppä kynsien päätänsä ja käyden hiukan hämillään, "mutta sen vaan tiedän ettei köyhiä ihmisiä saa liiaksi mennä verottamaan. Ne sanovat teidän hallitessanne tulevansa paremmin toimeen, kuin ennen ylimysten aikoina, ja sen vuoksi ne teistä pitävät. Mutta työtä tekevien miesten, köyhien, perheellisten miesten täytyy muistaa mahaansa. Yksi kymmenestä käy lakituvassa — yhden kahdestakymmenestä tappavat ylimysten rosvosoturit, mutta joka mies syö, juo ja tuntee verotaakan."

"Tuo ei liene järkesi juoksu, Cecco!" sanoi Rienzi vakavasti.

"Kyllä tribuuni, minä olen reilu mies, mutta minulla on suuri perhe hoivissani."

"Riittää, riittää!" sanoi tribuuni vilkkaasti, ja sitten hän hajamielisesti lisäsi, ikäänkuin itsekseen, mutta ääneensä: "minusta näyttää, kuin olisimme olleet liiaksi tuhlaavaisia, näistä näytelmistä on loppu tuleva."

"Mitä!" huudahti Cecco, "mitä, tribuuni, ettekö soisi noille ihmisparoille juhlapäivääkään? He ovat kylläksi kovassa työssä, ja heidän ainoana huvituksenaan ovat teidän uhkeat näytelmänne ja juhlakulkueenne, joista he käyvät kotiinsa sanoen — 'kas meidän miehemme pimentää ylimysten loiston!'"

"Vai eivät moiti minun komeilemistani!"

"Moitiko! Ei sinne päinkään! Ilman sitä he häpeisivät tähtenne ja pitäisivät buono statoa vaan joutavana ilveenä."

"Paksuja puhut, Cecco, mutta älykkäästi, kenties. Pyhimysten haltuun. Älä unhota mitä sanoin!"

"En, en. On häpeä, että meille keisari noin lykätään, on totisesti. Hyvästi, tribuuni."

Jäätyään yksin tribuuni vaipui synkkiin, pahaa aavistaviin mietteisin.

"Olen keskellä taikurin loitsua", sanoi hän "jos annan myöden, niin hornanhenget repivät minut kappaleiksi. Minkä olen alottanut, se on päätettävä. Mutta tuo raaka mies minulle liiankin selvästi näyttää, millä vehkeillä työskentelen. Minuun nähden häviö ei merkitse mitään. Minä olen jo kiivennyt korkeuteen, joka huimaisi monen ruhtinaaksi syntyneen päätä. Mutta kanssani sortuu — Rooma, Italia, Rauha, Oikeus, Sivistys, — kaikki vaipuu jälleen ajan kuiluun!"

Hän nousi seisomaan, ja käveltyänsä jonkun kerran poikki huoneensa, jonka monista patsaista muinaisuuden sankarien marmoriset kasvot häntä katselivat, hän avasi akkunan hengittääkseen ehtooilmaa.

Capitolin edusta oli hiljainen; ei kuulunut muuta kuin ainoan vartiomiehen astuntaa. Mutta synkkänä ja hirvittävänä roikkui vielä korkeasta hirsipuusta rosvoylimyksen ruumis, ja egyptiläisen jalopeuran mahtavat piirteet häämöttivät jyrkkinä ja pimeinä viimattomassa ilmassa.

"Kauhistava patsas!" ajatteli Rienzi, "kuinka monet tuntemattomat juhlamenot olet nähnyt kotoisen Niilisi rannoilla, ennenkuin roomalaisten käsi siirsi sinut tänne — sinä roomalaisten rikosten ikivanha todistaja! Merkillistä! Sinua katsellessani tunnen ikäänkuin sinulla olisi jokin salaperäinen vaikutus omiin kohtaloihini. Sinun ääressäsi minä tervehdittiin tasavaltaisen Rooman herraksi, sinun ääressäsi ovat palatsini, tribunaalini, tuomioistuimeni, triumfini, loistoni — sinut tapaavat silmäni valtavuoteeltani; ja jos minun on suotu mahtavana ja rauhassa kuolla, sinä olet oleva viimeinen esine, jonka silmäni erottavat! Tai jos itse uhrina —" hän sävähti tuota ajatusta — lähestyi erästä kammionkomeroa — veti syrjään esiripun, joka verhosi ristiinnaulitunkuvaa ja vähäistä pöytää, jolla nähtiin raamattu ja pääkallon ynnä sääriluitten merkkikuvat — vallan mitättömyyden ja elämän epävakaisuuden todella ankarat ja epäämättömät merkkikuvat. Noitten pyhien muistuttajien viereen, joko nöyrtyäkseen tahi rohkaistuakseen, vaipui polvilleen tuo ylpeä ja yritteliäs mies; ja hänen noustuaan hänen askeleensa oli keveämpi, hänen muotonsa iloisempi kuin koko tuona päivänä.

III Luku.

Sankari naamarittomana.

"Juovuspäissään", sanoo sananparsi, "ihmiset näyttävät todellisen luonteensa." Yhtä rehellinen ja totuuden paljastava juopumus kuin viinassa, on menestyksessäkin. Vallan kiille luo kerrassaan näkyviin ihmisen muotokuvan puutteellisuuden ja kauneuden.

Rienzin verratonta ja miltei ihmeenkaltaista kohoamista paavin virkamiehen arvosta Rooman herraksi, olisi seurannut vielä suurempi ihme, ellei se olisi hieman häikäissyt ja turmellut sitä, joka kohosi. Jos, kuten hyvin järjestetyissä valtioissa ja rauhallisina aikoina, mies kohoaa verkalleen, askel askeleelta, hän tottuu kasvavaan onneensa. Mutta silmänräpäyksellinen hyppäys porvarista ruhtinaaksi — sorron uhrista oikeuden valvojaksi — on äkkinäinen muutos, joka panee terveimmänkin ajun ymmälle. Ja ehkäpä, miehen mielenkuvittelun, intoisuuden ja neron mukaan, tuo äkillisyys on käypä vaaralliseksi — herättävä ylön liioiteltuja toiveita — ja johtava pilviä tavottelevaan kunnianhimoon. Samat ominaisuudet, jotka hänen kohottivat, jouduttavat hänen turmaansa, hänen onnensa Marengon voitto ajaa häntä sen Moskovan tappioon.

Suuruutensa aikana Rienzi ei niin paljon saavuttanut uusia ominaisuuksia, kuin hän kirkkaammaksi valoksi ja tummemmaksi varjoksi kehitti niitä, joita hän jo oli osottanut. Toiselta puolen hän oli oikeatuntoinen — päättäväinen — sorretun ystävä — sortajan kauhu. Hänen ihmeteltävä järkensä valasi kaikki, mihin se kajosi. Poistaen väärinkäytökset ja tarkoin tutkien sekä viisaasti järjestellen, hän oli nostanut kaupungin tulot kolmenkertaisiksi, lisäämättä ainoatakaan uutta veroa. Pysyen uskollisena vapauden epäjumalalleen, hän ei ollut hairahtunut noudattamaan kansan toivomusta, rupeamalla itsevaltiaaksi, vaan oli, niinkuin olemme nähneet, henkiin herättänyt ja uusilla oikeuksilla vahvistanut kaupungin parlamenttaarisen konseljin. Olkoon hänen valtansa ollut kuinka lavea tahansa, hän aina käytti sitä kansan valtuuttamana, sen nimessä vaan hän selitti hallitsevansa, eikä hän koskaan pannut toimeen mitään tärkeätä päätöstä, esittämättä sille sen aihetta ja syitä. Yhtä uskollisena aikeelleen palauttaa Roomaan hyvinvointi samoinkuin vapauskin, hän oli käyttänyt valtansa huikaisevan alkuajan, tuon suuren, Italian valtioitten välisen liiton valmistuksiin, joka, niinkuin hän oikein sanoi, olisi kieltämättömästi kohottanut Rooman Europan kansojen etupäähän. Hänen hallitessaan elinkeinot olivat turvatut, kirjallisuutta suosittiin, taide alkoi elpyä.

Toiselta puolen tuo menestys, joka toi kirkkaampaan valoon hänen oikeudentuntonsa, rehellisyytensä, isänmaanrakkautensa, avunsa ja neronsa, loi yhtä selvästi näkyviin hänen kopean etevämmyydentietonsa; hänen loistonhalunsa ja hänen kunnianhimonsa hurjan ja uskaltavan uhman. Vaikka hän oli liiaksi kohtuullinen maksaaksensa samalla mitalla patriiceille heidän väkivaltaisuuksiansa takasin, vaikkei häntä hänen vihamiehensäkään voi moittia ainoastakaan syyttömästä tai laittomasta ylimyksen tai porvarin surmaamisesta hänen levottoman ja myrskyisen tribuuniutensa aikana, niin hänessä kuitenkin oli Ninan vähemmän anteeksi annettavaa heikkoutta, eikä hän voinut riistää ylpeältä sydämeltään huvia saada nöyryyttää noita, jotka olivat nauraneet häntä narrinansa, ylönkatsoneet häntä plebeijinä, ja jotka nytkin vaikka orjamaisina hänen edessään, olivat rivoja hänen takanaan. "He seisoivat hänen edessään, hänen istuessaan", sanoo hänen elämäkertansa kirjoittaja, "kaikki nuot ylimykset, paljain päin, kädet ristissä rinnoilla, silmät maahan luotuina, voi, kuinka ne pelkäsivät!" Se on kuvaus, häpeällisempi ylimysten orjamaiselle pelkuruudelle, kuin tribuunin ylpeälle ankaruudelle. Kenties piti hän valtioviisautena lannistaa vihollistensa hengen ja herättää pelkoa niissä, joilta oli turha toivoa sovintoa.

Hänen komeilemistaan on helpompi puolustaa; se oli ajan tapa, se oli vallan merkki ja todiste; ja kun nykyajan historioitsija herjaa häntä siitä, ettei hän noudattanut muinaisen tribuunin yksinkertaisuutta, niin soimauksesta ilmenee, ettei hän tunne sen ajan henkeä eikä turhamaista kansaa, jota tuo ylin virkamies hallitsi. Epäilemättä hänen suurenmoiset pitonsa, juhlalliset kulkueensa, hienontuneen ja tavattoman uhkuvan mielenkuvituksen kaunistamina ja jalostamina, joihin rahvaanomaiset merkkikuvat aina liittyivät ja joiden tarkotuksena oli esittää palautetun vapauden riemun käsitettä ja todistaa uudistetun Rooman arvoa ja majesteettia — epäilemättä nuot näytelmät, joita toisella lailla arvostelevat valistuneempi aikakausi ja kamarioppineet, suuresti vaikuttivat tribuunin merkityksen lisääntymiseen ulkomailla ja kutkuttivat levottoman ja pöyhkeilevän rahvaan ylpeyttä. Ja aisti hienoni, ylellisyys vaati työtä palvelukseensa, ja vieraita kaikista valtioista veti puoleensa tuo suurellinen hovi, jossa johtajina oli kaksi, nimeltään tasavaltaista hallitsijaa, nuorta ja loistavaa, toinen kuulu nerostaan, toinen verraton kauneudeltaan. Rooma, jolta oli riistetty sen ylimmäinen pappi ja hänen hekumallinen seurueensa, näki pitkän yönsä kestäessä todella huikaisevan ja kuninkaallisen unelman — Cola di Rienzin juhlahallituksen! Ja usein jälkeenpäin sitä muisteltaessa huokaus pakeni rinnasta, ei ainoastaan köyhän muistellessa sen oikeatuntoisuutta, kauppiaan sen turvallisuutta, vaan myöskin hienostuneen sen loistoa ja runoilijan sen ihanteellista ja henkistä suloa!

Ja ikäänkuin näyttääkseen ettei hänen tarkotuksensa ollut tyydyttää alhaisia himoja ja haluja, niin loistonsa keskellä, jolloin pöydät notkuivat kaikkien ilmanalojen herkuista, jolloin viini virtasi loppumatta, tribuuni itse noudatti kohtuullista, jopa ankaraa raittiutta. — Valtahuoneukset sekä hänen puolisonsa asunto olivat tuhlaavan ylöllisesti ja komeasti kaunistetut, mutta omiin yksityisiin kammioihinsa hän oli siirtänyt aivan saman kaluston, johon hän oli perehtynyt vaatimattoman elämänsä aikana. Kirjoihin, patsaisin, kohokuviin, aseisin, jotka ennen olivat loihtineet esiin menneisyyden näkyjä, liittyi tuttavuus, jota hän ei raahtinut rikkoa.

Mutta merkillisimpänä hänen luonteensa piirteenä, joka vieläkin verhoaa kaiken hänen ympäristönsä jonkinlaiseen salaperäisyyteen, oli hänen uskonnollinen intonsa. Arnold Bresoialaisen rohkea, mutta hurja oppi, tuon miehen, joka kaksi vuosisataa ennen oli saarnannut puhdistusta, mutta joutunut mystisyyteen, kyti vielä Roomassa ja oli Rienzin varhaisena nuoruutena tehnyt syvän vaikutuksen hänen mieleensä. Ja niinkuin olen huomauttanut, hänen taipumuksensa haaveilevaan mietiskelyyn, hänen veljensä kovaonninen kuolema, hänen omat vaihtelevat, vaikka menestykselliset vaiheensa, kaikki olivat vaalineet tuon merkillisen miehen kiihkeimpiä ja ylevimpiä pyrinnöitä Samoinkuin Arnold Brescialaisen, hänenkin uskonsa oli suuresti omien kansalaissotiemme puritaanien tulisen uskonvimman kaltainen, aivan kuin yhtäläiset valtiolliset olot johtaisivat yhtäläisiin uskonnollisiin kantoihin. Hän uskoi mahtavan ilmestyksen kautta olevansa yhteydessä paremman maailman olentojen kanssa. Pyhimykset ja enkelit täyttivät hänen unelmansa; ja ilman tuota syvempää ja pyhempää innostusta, häntä tuskin pelkkä inhimillinen isänmaanrakkaus milloinkaan olisi kyennyt viemään hänen verrattomaan yritykseensä; siinä suuren osan hänen suuruuttansa — monien hänen virheittensä selitys. Niinkuin kaikista miehistä, joita näin sokasee kunnianhimoinen, mutta ei kunniaton taikausko, jota maallinen maineenpyynti on värittämässä, on hänestäkin mahdotonta sanoa, missä määrässä hän oli haaveksija ja minkä verran hän kulloinkin uskalsi olla petturi. Hänen pitojensa juhlamenoissa, hänen persoonansa koristuksissa nähtiin poikkeamatta salaperäisiä merkkikuvia. Vaaran aikoina hän julkisesti vakuutti saaneensa rohkaistusta ja johtoa jumalallisissa unennäöissä, ja kun monet tapaukset ihmeteltävästi toteuttivat hänen profeetalliset julistuksensa, niin hänen vaikutustaan kansaan lisäsi usko taivaan suosioon ja välitykseen. Niin oma harhaantuminen saattoi vietellä ja johtaa sokasemaan muita, eikä hän liene arvellut käyttää tilaisuutta hyväkseen ja näyttää siltä, mitä hän luuli olevansa. Vieläpä tuo huumaava herkkäuskoisuus epäilemättä syöksi hänen kohtuuttomuuteen, joka oli arvoton sekä kummallinen vastakohta hänen raittiimmalle järjelleen, ja sai hänen jättämään huomioon ottamatta laajan tarkotusperänsä ja epävarmojen keinojensa välisen suhteen sekä kopeana vartoomaan, että, missä ihminen uupuu, siinä Jumala astuu sijaan Cola di Rienzi ei ollut virheetön romaanisankari. Hänessä kilpaillen rehottivat luonteen uhkeimmat ja vastakkaisimmat ainekset. Vankka järki, harhaileva taikausko, kaunopuheliaisuus ja mielenlujuus, joka valtasi kaikki, joiden puoleen hän kääntyi, sokea innostus, joka valtasi hänet; ylellisyys ja kohtuullisuus, jäykkyys ja hellätunteisuus, ylpeys mahtaviin, nöyryys alhaisiin nähden, alttiiksiantavaisin isänmaanrakkaus, palavin persoonallisen vallan pyynti. Niinkuin suuriin ja epätoivoisiin yrityksiin ryhtyvät harvat miehet, joilla ei ole voimallisia eläimellisiä kykyjä, niin on huomattava, että enimmissä, jotka ovat kohonneet lauman yläpuolelle, ajoittaisin löytyy taipumusta hurjaan hilpeyteen ja mielialan joustavuutta, mikä useasti hämmästyttää raittiimpia ja säännönmukaisempia mieliä noita "elämän alahuoneelaisia:" ja Napoleonin teatterimaisen suuruuden, Cromwellin ankaran arvokkaisuuden omituisena vastakohtana oli heidän usein, eikä suinkaan aina sopivaan aikaan esiintyvä ilveilynsä, jota on vaikea saada heidän luonteensa ihanteen tai heidän elämänratansa, synkkien ja hirmuisten tapausten kanssa sopusointuun. Tuo sama piirre löytyi Rienzinkin luonnonlaadussa; se tuli näkyviin hänen lepohetkinään ja vaikutti tuon ihmeellisen nuorteuden, joka mukaannutti hänen jäykemmän luontonsa kaikkiin mielialoihin ja kaikkiin ihmisiin. Usein hän ankaralta tuomioistuimeltaan läksi seurapiiriin toisena miehenä; synkät ylimyksetkin, jotka vastahakoisesti kävivät hänen juhlissaan, unohtivat hänen valtiollisen suuruutensa hänen hauskojen kokkapuheittensa raikuessa, vaikka tuo huoleton pila ei aina voinutkaan olla etsimättä esinettään kukistetun vihollisen nöyryyttämisestä — mistä huvista olisi ollut älykkäämpää ja jalomielisempää kieltäytyä Ja kukaties hän osaksi tuon hillitsemättömän ja purevan hilpeyden kiihotuksesta usein yhtä mielellään hämmästytti, kuin säikähytti Mutta tuo iloisuuskin, jos sitä siksi saatetaan kutsua, ollen tuttavallisen avomielisyyden kaltaista, vaikutti suuresti hänen suosionsa lisääntymiseen alempain kansanluokkain piireissä; jos se oli ruhtinaan vika, se oli kansanyllyttäjän avu.

Näihin moninaisiin, nyt täysin kehittyneisiin luonteenominaisuuksiin lukija lisätköön neron, niin rohkeasti suunnittelevan, niin suurenmoisia ja yleviä tavottelevan, johon vielä yhtyi tuo tarkempi ja tavallisempi kyky vallita sivuseikkoja, että urhoollinen, jalo, kyvykäs, alttiiksiantavainen kansa hänen tuumiensa tukena, tribuunin valtaan nouseminen olisi ollut Italian orjuuden loppu, ja Europan pimeän ajan jyrkkä raja. Sellaisen kansan parissa hänen virheensä olisivat huomaamatta hillityt, hänen epäterveellisempi valtansa pysynyt tarpeellisessa kurissa. Kokemus olisi perehdyttänyt hänen valtaan, olisi vähitellen vierottanut hänen liiallisesta loistosta, ja hänen järkensä toimelias ja miehuullinen tarmo olisi keksinyt vaikutusalaa levottomammille hengenominaisuuksille, samoinkuin hänen oikeudentuntonsa antoi suojaa rauhallisemmille Vikoja hänessä oli, mutta olivatko nuot viat vai kansan viat hänen kukistumisensa syynä, näemme vast'edes.

Näin ollen, tyytymättömän ylimystön ja epävakaisen kansan keskellä, levon vaaran ahdistaessa toiminnan vaaran, osaksi ulkonaisen valtansa sokasemana, osaksi sisällistä heikkoutta peljäten, neronsa ja uskonvimmansa elähyttämänä ja rahvaan odotuksista levottomana — hän syöksyi päistikkaa kiitävän Ajan kurimukseen, uskomatta ylevää henkeänsä muuhun johtoon, kuin omaan vakuutukseensa sen luonnollisesta pinnalla pysymisestä ja sen taivaasen aukenevasta valkamasta.

IV Luku.

Vihollisen leiri.

Sillä aikaa kun Rienzi, kenties menestyen, keskusteli urhoollisten toskanalaisten valtioitten 'lähettilästen' kanssa, joitten isänmaanylpeyden ja vapaudenrakkauden oli helppo perehtyä ja suostua hänen suunnitelmiinsa, vapauttaa maailman kuningatar ja ikuinen puutarha kaikesta muukalaisesta ikeestä, ylimykset hetkeäkään levähtämättä, mietiskelivät keinoja oman valtansa palauttamiseksi.

Eräänä aamuna kokoontuivat Savellien, Orsinien ja Frangipanien päämiehet Tapani Colonnan sotavarustuksista riisuttuun palatsiin. Heidän keskustelunsa oli kiivas ja vakava — milloin luja, milloin epävarma aikeissaan — aina sen mukaan kuin kiukku tai pelko oli vallalla.

"Olette kuulleet", sanoi Luca di Savelli lempeällä ja naisellisella äänellään, "että tribuuni on julistanut olevansa aikeissa ylihuomenna ruveta ritarikunnan jäseneksi sekä valvoa edellisen yön Lateranin kirkossa! Hän on kunnioittanut minua kutsumalla minut kanssaan valvomaan."

"Mitähän tuo lurjus silläkin hullutuksella taas tarkottaa?" sanoi hurja Orsinin ruhtinas.

"Ehkä saadakseen ritarin oikeuden vaatia ylimyksiä kaksintaisteluun", sanoi vanha Colonna, "muuta en voi arvata. Eikö Rooma kerrankin kyllästy tuohon mielipuoleen!"

"Rooma noista kahdesta mielettömämpi on", sanoi Luca di Savelli; "mutta minusta näyttää tribuuni hurjuudessaan tehneen virheen, jota meidän sopii käyttää hyväksemme Avignonissa."

"Niin", huusi vanha Colonna, "sellainen olkoon pelimme, täällä rauha, Avignonissa taistelu."

"Sanalla sanoen, hän on määrännyt kylpynsä laitettavaksi pyhään porfyrivaasiin, jossa kerran kylpi keisari Konstantinus!"

"Pyhyydenhäväistystä! Pyhyydenhäväistystä!" huusi Tapani. "Siinä on tarpeeksi pannakirjeen aihetta. Tuo tulkoon paavin tietoihin. Heti sananviejä liikkeelle."

"Parempi odottaa juhlamenoja", virkkoi Savelli, "jollakin suuremmalla hullutuksella toimitus on päättyvä, se on varma".

"Kuulkaa minua, hyvät herrat", sanoi julma Orsini, "te puolustatte vitkastelemista ja varovaisuutta, minä päättäväisyyttä ja rohkeutta; sukuni veri huutaa ääneensä eikä myönnä viivytystä."

"Mitä tehdä?" sanoi lempeä-ääninen Savelli, "taistellako ilman sotamiehiä kahtakymmentä tuhatta raivostunutta roomalaista vastaan? En minä."

Orsini alensi äänensä salakähmäiseen kuiskeesen. "Venetsiassa", sanoi hän, "tuollaisesta nousukkaasta päästäisiin sotajoukoitta. Luuletteko ettei Roomassa kellään ole tikaria?"

"Vaiti", sanoi Tapani, joka oli luonnostaan paljoa jalompi ja parempi kuin toiset, ja joka, hyväksyen kaikki muut tribuunin vastustamisen keinot, tunsi omantuntonsa nousevan salamurhaa vastaan, "tuo ei saa tapahtua, — intonne vie teidät liian kauas."

"Ketäpä muuten voisimme siihen käyttääkään? Tuskin löytyy ainoatakaan saksalaista kaupungissa, ja jos menisi kuiskaamaan tuollaista roomalaisen korvaan, niin saisipa vaihtaa paikkaa Martinoparan kanssa — taivas hänen korjatkoon, sillä lähempänä taivasta hän on, kuin koskaan ennen", sanoi Savelli.

"Ole laskematta moista pilaa", sanoi Orsini julmistuneena. "Laskea pilaa tuosta asiasta! Tahtoisinpa, P. Francisco avita, koska pidät tuollaisesta sukkeluudesta, että itse saisit sitä kokea, ja muistanpa nähneeni sinun tribuunin pöydässä nauravan hänen törkeille jutuilleen, niin että olit läkähtyä, tarvitsematta nuoran silmukkaa siihen."

"Parempi nauraa kuin vapista", vastasi Savelli.

"Mitä, sanotko, että minä vapisen?" huusi ylimys.

"Hiljaa, hiljaa", sanoi vanha Colonna arvokkaana, "ei ole nyt sopiva aika riidellä keskenänne. Suvaitsevaisuutta, hyvät herrat".

"Teidän varovaisuutenne, signor", sanoi pistelijäs Savelli, "johtuu teidän suuremmasta turvallisuudestanne. Teidän huoneenne pian saa suojaa tribuunin katon alta; kun herra Adrian palaa Neapelista, tulee kapakoitsijan pojasta sukulaisenne veli."

"Olisitte saattanut jättää tuon pistoksen sikseen", sanoi vanha ylimys hieman kiivastuen. "Taivas tietää, kuinka tuo ajatus on katkeroittanut mieltäni; mutta tahtoisinpa että Adrian olisi luonamme. Hänen sanansa suuressa määrässä hillitsee tribuunia ja ohjaa omaakin kulkuani, sillä intohimoni sokasee järkeni; ja minusta näyttää, kuin hänen poissaolonsa aikana olisimme olleet ynseämpiä, olematta silti voimakkaampia. Mutta tuo sikseen. Vaikka oma poikani naisi tribuunin sisaren, niin minä vielä iskisin iskun vanhan valtiolaitoksemme puolesta, niinkuin ylimyksen tulee, jos vaan tietäisin, ettei tuo isku katkaisisi omaa päätäni."

Savelli, joka oli kuiskutellut sivullapäin Rinaldo Frangipanin kanssa, virkkoi:

"Jalo ruhtinas, kuulkaa minua. Teitä sukulaisenne kohdakkoinen naiminen, kunnianarvoinen ikänne sekä likeinen välinne paaviin, velvottaa suurempaan varovaisuuteen. Jättäkää toiminta meille ja olkaa vakuutettu meidän maltillisuudestamme."

Nuori poika, Stefanello, josta sittemmin tuli Colonnan suoraan etenevän sukuhaaran edustaja ja jonka lukija vielä on tapaava ennen kertomuksemme loppua, leikki isoisänsä jaloissa. Hän katsoi terävästi Savelliin ja sanoi: "Isoisäni on liian viisas ja te olette liian arkoja. Frangipani on liiaksi myöntyväinen ja Orsini kuin vihanen sonni. Tahtoisinpa olla paria vuotta vanhempi."

"No, mitä silloin tekisit, soma viisastelijani?" sanoi leppeä Savelli, purren hymyilevää huultansa.

"Lävistäisin tribuunin omalla tikarillani ja sitten huilaisin Palestrinaan!"

"Siitä munasta hautuu äkeä mato", virkkoi Savelli. "Mutta miksi olet tribuunille niin käärmeissäsi?"

"Kun hän antoi hävyttömän rihkamasaksan vangita setäni Agapetuksen velasta. Velka oli jo kymmenen vuotta vanha, ja vaikka sanotaan ettei kenelläkään Roomassa ole enemmän velkoja kuin Colonnoilla, tämä on ensimmäinen kerta, kuin kuulen että velkojalurjus saa vaatia saataviansa muuten kuin lakki kourassa ja polvet koukussa. Ja sen minä sanon, etten tahdo tulla ylimykseksi, jos mokoma hävytön saa tulla niskaani."

"Lapseni", sanoi vanha Tapani sydämellisesti nauraen, "näen että jalo luokkamme on oleva turvassa sinun käsissäsi."

"Ja jos minulla olisi aikaa", jatkoi lapsi yltyen kiitoksesta, "niin tapettuani tribuunin, antaisin mielelläni toisen iskun —"

"Kenelle?" sanoi Savelli, huomaten pojan vaikenevan.

"Orpanalleni Adrianille. Hänen tulisi hävetä, kun aikoo ottaa puolisokseen sellaisen, jonka sukuperä tuskin sopisi Colonnan jalkavaimolle."

"Lähde leikkimään, lapseni — lähde leikkimään", sanoi vanha Colonna, työntäen pojan luotaan.

"Tarpeeksi tätä rupatusta", huusi Orsini jyrkästi. "Kuulkaa, vanha herra, tänne tullessani näin erään vanhan ystävän, entisen palkkasoturinne, tulevan palatsistanne, — saanko kysyä, millä asioilla hän kulkee?"

"Kyllä; hän on Fra Morealen lähetti. Kirjoitin ritarille, nuhtelin häntä hänen luopumisestaan onnettomalla Corneton matkallamme ja saatoin hänen tietoihinsa, että viisisataa peitsiniekkaa saisi hyvän palkan juuri nyt."

"No", sanoi Savelli, "miten tuo vastasi?"

"Viekkaasti, kierrellen kaarrellen. Imartelua ja hyvää tahtoa häneltä ei puutu; sanoo olevansa Unkarin kuninkaan palveluksessa, jonka asia on Rienzin tuomittavana, ettei hän saata luopua nykyisestä lipustaan, että hän pelkää ylimysten ja kansan olevan Roomassa siksi tasavoimaisia, että, kumpi puolue tahansa pääsee voitolle, sen on kutsuminen podesta, ja että tuo toimi vaan muka hänelle soveltuu."

"Montreal meidän podestaksemme?" huusi Orsini.

"Miksei", sanoi Savelli, "yhtä hyvin korkeasukuinen podesta kuin halpasukuinen tribuuni! Mutta minä luulen että tulemme toimeen ilman kumpaakin, Colonna, onko tuo Fra Morealen lähettiläs jo lähtenyt kaupungista?"

"Luullakseni."

"Ei", sanoi Orsini, "minä tapasin hänet portilla ja tunsin hänet vanhastaan; hän on Rodolf, saksilainen, entinen Colonnan palkkalainen, joka vanhoina hyvinä aikoina teki leskiksi monet klienteistäni. Hän on salapuvun tapasessa, vaikka minä hänet tunsin ja puhuttelin häntä, ajatellen, että hänestä saattaa vielä tulla kelpo ystävä, sekä käskin häntä odottamaan palatsissani."

"Oikein tehty", sanoi Savelli aatoksissaan ja hänen silmänsä kohtasivat Orsinin. Hetken perästä hajosi kokous, jossa paljon oli puhuttu eikä mitään päätetty. Mutta Luca di Savelli odotti porttikäytävässä ja kehotti Frangipania ynnä muita ylimyksiä yhtymään Orsinin palatsissa.

"Colonna-ukko", sanoi hän, "on jo melkein vanhuudenhöperö. Ilman häntä pääsemme pian päätökseen, hänen poikansa kyllä käy valtakirjasta."

Se ennustus oli totta, sillä puolen tuntia kestänyt keskustelu Rodof Saksilaisen kanssa kypsytti ajatuksen toiminnaksi.

V Luku.

Yö ja sen tapaukset.

Seuraavana iltana pantiin Roomassa toimeen suurenmoisin näytelmä, minkä keisarikaupunki oli nähnyt, sitten Caesarien kukistumisen. Rooman kansa oli erityisenä etuoikeutenaan säilyttänyt kansalaistensa asettamisen ritarikuntaan. Kahtakymmentä vuotta ennen oli Colonnan ja Orsinin osaksi tullut tuo kansallinen kunnianosotus. Rienzi, joka piti sitä alkunäytäntönä tärkeämpään juhlatoimitukseen, annatti itselleen tuon saman arvon. Capitolista Lateraniin, pitkänä saattojoukkona vaelsi kaikki, mitä Roomassa löytyi jaloa, kaunista ja uljasta. Etupäässä kulki lukematon joukko ratsumiehiä kaikista lähiseuduista Italiaa, tilaisuuteen täysin soveltuvissa tamineissa. Sitten tuli torventoitottajia, hopeaisine torvineen sekä soittoniekkoja kaikenlaatuisia, ritarin sotaoriin kullalla silattuja varustuksia kantavia nuorukaisia seurasi Rooman ylhäisimmät naiset, joiden komeilemishalu ja kenties ihastus kunnian voittoriemusta (joka vaikuttaa, että naiset sopivat monet loukkaukset) sai heidän unhottamaan puolisoittensa nöyryytyksen; ja heidän keskellään Nina ja Irene, pimentäen kaikki muut. Sitten kulki tribuuni ja paavin vikaari, ympärillään kaikki kaupungin mahtavat signorit, jotka, sydämissä kiukku, kostonhimo ja halveksuminen, kiistelivät, kuka saisi olla lähinnä päivän ruhtinasta. Ylpeäsydäminen Colonna vanhus yksin pysyi erillään, seuraten lyhyen välimatkan päässä tarkoin harkitun yksinkertaisessa puvussa. Mutta hänen ikänsä, hänen arvonsa, hänen entinen sodassa ja valtioasioissa saavuttamansa maine eivät olleet riittäviä nostamaan hänen harmaitten hapsiensa ja ylhäisen olemuksensa osaksi ainoatakaan sellaista suostumuksenhuutoa, millä tervehdittiin mitättömintä signoria, jolle suuri tribuuni hymyili. Lähinnä Rienziä kulki Savelli, nöyrimpänä kursastelevasta joukosta; aivan tribuunin edessä astui kaksi miestä, toisella paljastettu miekka kädessä, toinen kantaen pendonea eli kuninkaallista arvoa kuvaavaa lippua. Tribuuni itse oli puettuna pitkään, kullalla uhkeasti kirjattuun viittaan, valkeata satiinia, jonka lumikirkkaasta heijastuksesta ( miri candoris ) historioitsija erityisesti kertoo; hänen rinnassaan oli useita noita ennen mainitsemiani salaperäisiä merkkejä, joitten merkityksen tunsi kenties hän vaan yksin. Hänen tummasta silmästään ja tuosta korkeasta otsasta, jossa ajatus näytti uinahtaneen, niinkuin uinahtaa myrsky, heti saatettiin huomata että hänen mielensä pysyi vieraana häntä ympäröivälle loistolle, mutta silloin tällöin hän ponnisti itseänsä ja puhui jonkun sanan Raimondille tahi Savellille.

"Tämä on hauska näytelmä", sanoi Orsini, jääden vanhan Colonnan rinnalle, "mutta se saattaa päättyä surkeasti."

"Saattaa kyllä", sanoi vanhus, "jos tribuuni kuulee puheesi."

Orsini vaaleni. "Mitä — ei — ei, vaikka hän kuulisikin, ei hän koskaan vihastu sanoista, vaan sanoo nauravansa meidän tyhjälle raivollemme. Toissapäivänä joku lurjus kertoi hänelle, mitä Annibaldi oli sanonut hänestä — sanoja joista tosi ritari olisi sydänveren vaatinut, mutta hän lähetti noutamaan Annibaldin luokseen ja sanoi, 'ystäväni, ota tämä kultakukkaro — hovinarrin tulee saada palkkansa'."

"Ottiko Annibaldi sen vastaan?"

"No ei; tribuunia miellytti hänen sukkeluutensa, ja hän pyysi häntä syömään kanssaan illallista; ja Annibaldi sanoo, ettei hän milloinkaan ole viettänyt hauskempaa iltaa, eikä hän enää ihmettele että hänen sukulaisensa Ricardo paljon pitää tuosta vekkulista."

Heidän saavuttuaan Lateranin kirkolle, Luca di Savelli myöskin jäi jälelle, sekä kuiskutteli Orsinin korvaan. Frangipani ja muutamat muut ylimykset vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. Rienzi ennen lähtemistään tuohon hiljaiseen rakennukseen, jossa hänen tavan mukaan tuli viettää yönsä vartioiden asevarustustaan, jätti hyvästi väkijoukon sekä kehotti sitä seuraavana aamuna "tulemaan kuulemaan asioita, jotka, hän vakuutti, olivat otollisia taivaalle ja maalle."

Äärettömässä väkijoukossa nuot sanat herättivät uteliaisuutta ja riemua, ja ne, joita Cecco del Vecchio oli ennakolta vähin valmistellut, tervehtivät niitä tribuuninsa heikontumattoman päättäväisyyden enteeksi. Kansa hajaantui erinomaisessa järjestyksessä ja rauhassa, ja merkillisenä seikkana mainitaan, ettei niin suuressa tungoksessa, jossa oli miehiä kaikista puolueista, ei kukaan käyttänyt väkivaltaa eikä haastanut riitaa. Vain muutamia ylimyksiä ja sotilaita, muitten mukana Luca di Savelli, jonka liukas kohteliaisuus ja ivallinen mielenlaatu huvittivat tribuunia, sekä muutamia hovipoikia ja palvelijoita jäi jälelle. Paitse yhtä ainoata pylväskäytävässä astuskelevaa vahtimiestä palatsin, basiilikan ja Konstantinuksen lähteen avara edusta pian oli autiona ja rauhallisena kolkossa kuutamossa. Tuossa kirkossa ajan tapojen ja juhlamenojen mukaan teutoonilaisten kuninkaitten jälkeläinen otettiin Santo Spiriton ritarikuntaan. Hänen ylpeytensä tai jokin yhtä heikko, vaikka anteeksiannettavampi taikausko sai hänen kylpemään parfyyrivaasissa, jonka perätön taru pyhitti Konstantinukselle, ja tämä teko, niinkuin Savelli oli ennustanut, kävi hänelle kalliiksi. Määrättyjen menojen päätyttyä, hänen aseensa sijoitettiin P. Johanneksen pylväitten suojaan. Sinne hänen valtavuoteensakin oli valmistettu. [Pohjoisemmissa maissa ritarin olisi ollut viettäminen yönsä nukkumatta. Italiassa aseitten vartioimismenoja ei näy yhtä ankarasti noudatetun.]

Seuralaiset, hovipojat ja kamaripalvelijat poistuivat näkyvistä erääseen rakennuksen sivukappeliin, ja Rienzi jäi yksin. Yksi ainoa, hänen vuoteensa vieressä palava lamppu kilpaili surullisen kuutamon kanssa, joka korkeista ikkunoista loi käytävään ja pylväisin "hämärän, salaperäisen valonsa." Paikan pyhyys, hetken juhlallisuus, ja häntä ympäröivä yksinäinen hiljaisuus olivat omiansa syventämään tuon menestyksen pojan harrasta mielialaa. Monet ja korkeat aatokset liitivät edelleen, milloin maallisia pyrintöjä, milloin ylevämpää, mutta uneksivaa uskoa, kunnes hän vihdoin mietiskelyistään väsyneenä heittäytyi vuoteelle. Enne, jota vakavampi historia ei jätä mainitsematta, tapahtui samana hetkenä, jolloin hän laskeutui vuoteelle, joka oli uusi ja tilaisuutta varten valmistettu. Osa siitä vajosi hänen alleen; häneen itseensä tuo tapaus teki vaikutuksen, ja hän hyppäsi pystyyn vaaleten ja jupisten itsekseen, mutta, ikäänkuin häveten heikkouttaan, hän hetkisen kuluttua asettui levolle sekä veti esiriput ympärilleen.

Ajan ehtiessä kuun säteet yhä himmentyivät ja valon ja varjon jyrkkä erotus hälveni marmorisillalta nopeaan; silloin rakennuksen syrjäisimmästä kolkasta pylvään takaa kummallinen varjo äkkiä loihe kehnoon valaistukseen — se hiipi eteenpäin — se liikkui kaikua herättämättä — pylväästä pylvääsen se liehui — se vetäytyi vihdoin tribuunin vuodetta lähimmän patsaan taakse — se pysyi liikkumatta.

Varjot yhä tummenivat; hiljaisuus tuntui syvenevän; kuu oli laskenut; paitsi Rienzin vieressä tuikuttavan lampun alakuloista sädettä yön pimeys verhosi tuon juhlallisen ja kummittelevan näkymön.

Eräässä sivukappelissa, joka tuon kirkon monissa korjauksissa luultavasti kauan sitten on hävinnyt, olivat, niinkuin ennen olen maininnut, Savelli ynnä ne muutamat palvelijat, jotka tribuuni oli pidättänyt luonaan. Savelli yksin ei maannut; hän istui suorana ja kuunnellen henkeään vetämättä, kappelin korkeitten kynttiläin luodessa kirkkaan valonsa hänen nopeasti vaihtelevaan muotoonsa.

"Nyt taivas suokoon!" sanoi hän, "tuon lurjuksen onnistuvan! Tällaista tilaisuutta ei tule koskaan enää. Hänellä on lujat jäntereet ja tottunut käsi, epäilemättä; mutta toinen on väkevä mies. Kun työ kerran on tehty, en pidä lukua, pääseekö tekijä pakoon vai ei; joll'ei, meidän täytyy tukkia hänen suunsa! Kuolleet eivät lörpöttele. Mutta pahimmassa tapauksessa, kuka voi kostaa Rienzin puolesta? Ei ole toista Rienziä! Meidän miehet ja Frangipanit ottavat haltuunsa Aventinin, Colonnat ja Orsinit kaupungin muut korttelit, ja kun tuota mestarineroa ei ole olemassa, me nauramme kansan raivolle. Mutta jos jouduttaisiin kiikkiin —" ja Savelli, jonka hermot hänen vihollistensa onneksi eivät olleet hänen tahtonsa mukaiset, peitti kauhistuen kasvonsa, — "luulen kuulevani kolinaa — ei — tuuliko se on — turhia, vanha Vico de Scotto kai käänteleikse rautapaidassaan — hiljaista — en pidä tuosta hiljaisuudesta! Ei huutoa — ei hiiskahdusta! Olisiko roisto pettänyt, tai jollei hän olisi päässyt akkunasta? Lapsen työhän se olisi — vai olisiko vahtimies tavannut hänet?"

Aika kului, päivän ensi säde hitaasti valkeni, kun hän luuli kuulevansa kirkon ovea suljettavan. Savellin epätietoisuus kävi kärsimättömäksi. Hän hiipi kappelista tribuunin vuodetta kohti — kaikki oli hiljaisuutta.

"Ehkä kuolon hiljaisuutta", sanoi Savelli, peräytyen takaisin.

Sillävälin tribuuni koettaen turhaan sulkea silmiänsä pysyi vielä valppaampana epämukavan asentonsa takia, jossa hänen täytyi maata — sillä kun vuoteen pääpuoli oli antanut myöden, mutta muu osa pysynyt eheänä, hän oli siirtynyt jalkopäähän ja asettunut sinne niin mukavasti kuin oli mahdollista. Lamppu, vaikka esiriput sitä kaihtivat, oli näin ollen häntä vastapäätä. Hermostuneena valppaudestaan hän vihdoin arveli, että tuo ikävä ja värähtelevä valo piti unosen etäällä, ja oli nousemaisillaan siirtämään sitä etäämmälle, kun hän huomasi vuoteen toisen pään esirippua varovaisesti kohotettavan. Hän pysyi hiljaa ja varuillaan. Ennenkuin hän ehti vetää henkeänsä, tumma haamu ilmaantui valolähteen ja vuoteen väliin, ja hän tunsi että isku lankesi siihen kohtaan vuodetta, jossa se ilman tuota tapausta, joka oli näyttänyt hänestä merkilliseltä, olisi lävistänyt hänen rintansa. Rienzi ei odotellut toista paremmin suunnattua iskua; kun salamurhaaja vielä kumarruksissaan hapuili hämärässä valaistuksessa, hän hyökkäsi rotevan ja jäntereisen ruumiinsa kaikin painoin ja voimin hänen kimppuunsa, väänsi tikarin konnan kädestä ja paiskattuaan hänen vuoteesen painoi polvensa hänen rintaansa. — Tikari kohosi — välähti — laskeusi — murhaaja kiemartui sivulle, ja se lävisti vain hänen oikean käsivartensa. Tribuuni nosti tappavaa iskua varten kostavan aseen.

Näin pettynyt salamurhaaja oli kaikkiin vaaran muotoihin tottunut mies, eikä hän nytkään menettänyt mielenmalttiaan.

"Malttakaa", sanoi hän, "jos tapatte minun, olette itse kuoleman oma. Säästäkää minua, niin minä pelastan teidän."

"Konna!"

"Hiljaa — ei niin lujaa, seuralaisenne saattavat kuulla, ja joku heistä panna toimeen, mitä minä en saanut tehdyksi. Armahtakaa minua, niin ilmaisen teille asioita, jotka ovat arvokkaampia kuin henkeni, mutta älkää huutako — älkää puhuko lujaa, minä varotan teitä!"

Tribuuni tunsi sydämensä seisahtuvan. Tuossa yksinäisessä paikassa, etäällä jumaloivasta kansastaan — hartaasta turvajoukostaan — vain vihamielisiä ylimyksiä tai kenties petollisia palvelijoita kuuluvissa, eikö pettynyt murhamies antanut hänelle terveellistä varotusta? Ja nuot sanat ja tuo epäileminen näyttivät yht'äkkiä vaihtavan heidän asemansa ja jättävän voittajan vielä salamurhaajan valtaan.

"Koetat pettää minua", sanoi hän, mutta kuiskaavalla ja epävarmalla äänellä, joka ilmaisi roistolle, minkä voiton hän oli saavuttanut, "tahtoisit että päästäisin sinun irti, kutsumatta seuralaisiani, saadaksesi vielä kerran uhata henkeäni."

"Oikeata kättäni en voi käyttää ja ainoa aseeni on poissa."

"Kuinka pääsit tänne?"

"Toisten avulla."

"Mistä tämä yritys?"

"Toisten käskystä."

"Jos armahdan sinua —"

"Ilmaisen kaikki."

"Nouse", sanoi tribuuni vapauttaen vankinsa, mutta varoen ja toinen käsi vielä kiinni hänen olkapäässään, toisen tähdätessä puukkoa hänen kurkkuunsa.

"Laskiko vahtimieheni sinut sisään? Kirkkoon päästään tietääkseni vaan yhdestä ovesta."

"Eikä; seuratkaa minua, niin kerron teille enemmän."

"Sinulla on rikostoveria, koira!"

"Jos olisi, onhan puukko kurkussani."

"Pyritkö karkuun?"

"En pääse, jos pyrkisinkin."

Rienzi katseli tarkkaan salamurhaajaa lampun kolkossa valossa. Hänen raaka ja siivoton naamansa, karkea vaatteuksensa ja vieras äänensointunsa tuntuivat riittävästi todistavan että hän oli vaan muitten kätyri; ja saattoipa olla viisasta uhmata nykyistä ja tiettyä vaaraa, monien vastaisten ja aavistamattomien välttämiseksi. Ja Rienzi oli aseella varustettu, väkevä, notkea, nuoruuden kukoistuksessa; ja pahimmassa tapauksessa huoneen jokaisesta kolkasta hänen äänensä olisi ulottunut kappelissa oleviin — jos heihin saattoi luottaa.

"Näytä minulle sisääntulopaikkasi ja keinosi", sanoi hän, "ja jos epäilen vaan sinua kulkiessamme — olet kuoleman oma. Ota lamppu."

Roisto nyökkäsi päätään, otti vasempaan käteensä lampun, niinkuin oli käsketty, ja Rienzin koura hänen olkapäässään kiinni, veren tippuessa oikeasta käsivarresta hän hiipi hiljaa pitkin kirkkoa — ehti alttarille — jonka vasemmalla puolella oli vähäinen huone, johon papit tavallisesti vetäytyivät. Rienziä hetkisen arvelutti.

"Jos huomaan", hän kuiskasi, "pienimmänkin kavaluuden merkin, olet ensimmäinen uhri!"

Salamurhaaja nyökkäsi jälleen päätänsä ja kulki edelleen. He astuivat huoneesen; tribuunin omituinen opas viittasi avonaiseen akkunaan. "Tuosta tulin sisään", sanoi hän, "ja jos sallitte, menen uloskin —"

"Ei pääse sammakko kaivosta yhtä helposti kuin se loikkasi sisään, ystäväni", vastasi Rienzi hymyillen. "No nyt, jollen kutsu vartijoitani, mitä sinulle teen?"

"Antakaa minun mennä, niin tulen huomenna luoksenne, ja jos kunnollisesti maksatte sekä lupaatte päästää minun ehjin nahoin matkoihini, niin annan vihollisenne ja palkkaajani valtaanne."

Rienzi ei voinut olla naurahtamatta tuolle esitykselle, mutta hilliten itsensä hän vastasi: "entäs jos kutsun seuralaiseni ja annan sinut heidän haltuunsa?"

"Niin annatte minut juuri noitten vihollistenne ja palkkaajieni haltuun, ja peläten että kavaltaisin heidät, he ennen päivän nousua leikkaisivat poikki kurkkuni — tai omanne'."

"Olenpa luullakseni nähnyt sinun ennenkin, lurjus."

"Olette. En punastu nimeäni enkä maatani. Olen Rodolf, saksilainen."

"Minä muistan — Walter de Montrealin palvelija. Hän siis on yllyttäjäsi."

"Ei, roomalainen! Tuo jalo ritari halveksuu muita aseita kuin paljastettua miekkaa, ja hänen oma kätensä lyö hänen omat vihollisensa. Vaan teidän kurjat, pelkurit italialaisenne vuokraavat toisen rohkeuden ja palkkaavat toisen käsivarren."

Rienzi oli vaiti. Hän oli laskenut irti vankinsa ja seisoi hänen vastassaan, silloin tällöin katsoen häntä kasvoihin ja jälleen vaipuen aatoksiinsa. Vihdoin luoden silmänsä ympäri tuota omituista huonetta, hän huomasi jonkinlaisen komeron, jossa säilytettiin pappien pukuja ynnä muutamia jumalanpalveluksessa tarvittavia kapineita. Se johti hänen mieleensä keinon, millä päästä pulasta; hän viittasi siihen.

"Tuossa, Rodolf Saksilainen, saat viettää lopun yötä — se on pieni rangaistus aikomastasi rikoksesta, ja huomenna, jos hengestäsi välität, olet tunnustava kaikki."

"Kuulkaa, tribuuni", sanoi saksilainen itsepintaisesti, "vapauteni on vallassanne, mutta ei kieleni eikä henkeni. Jos suostun sulkeutumaan tuohon lokeroon, teidän on tuon tikarin pään ristin kautta vannominen että, tunnustettuani kaikki, mitä tiedän, annatte anteeksi minulle ja päästätte minun vapaaksi. Paikkaajani yllin kyllin riittävät sammuttamaan raivonne, vaikka olisitte tiikeri. Jollette tuota vanno —"

"No, vaatimaton ystäväni, kuinka sitten kävisi?"

"Pusken pääni kiviseinään puhki! Parempi sellainen kuolema kuin kidutuslava!"

"Hupsu, en tahdo kostaa mokomalle. Ole rehellinen niin vannon että kahdentoista tunnin kuluttua tunnustuksestasi olet eheänä ja turvallisena oleva Rooman muurien ulkopuolella. Niin totta kuin minua auttakoot Jumala ja hänen pyhimyksensä."

"Olen tyytyväinen! — Donner und Hagel, olen elänyt tarpeeksi kauan oppiakseni pitämään huolta vaan omasta hengestäni ja suuresta päälliköstäni sen jälkeen; — muuten en pidä lukua vaikka te etelämaalaiset leikkelette toistenne kurkkuja ja teette koko Italian yhdeksi ainoaksi haudaksi."

Nuot hyväntahtoiset sanat sanottuaan Rodolf läksi lokeroonsa, mutta ennenkuin Rienzi ehti sulkea oven, hän astui jälleen ulos.

"Malttakaa", sanoi hän, "tuo veri juoksee kovasti. Auttakaa minua sitomaan haava, muuten vereni juoksee kuiviin ennenkuin ehdin tunnustukselle."

" Perfede ", sanoi tribuuni, jonka omituinen hilpeys ihaeli tuon miehen kylmää rohkeutta, "tuohon palvelukseen katsoen, jonka ai'oit tehdä minulle, sinä olet miellyttävin, vaatimattomin, hävyttömin, hyväntahtoisin vekkuli, mitä olen nähnyt moneen vuoteen. Anna vyösi tänne. Enpä osannut aavistaa että ritariuteni ensi yö kuluisi tällaisissa laupeudentöissä."

"Noista kaapuista saisimme luullakseni parempia siteitä", sanoi Rodolf, viitaten seinällä riippuviin papinpukuihin.

"Vaiti, lurjus", sanoi tribuuni synkistyen, "ei pyhäinhäväistystä! Mutta koska pidät niin hellää huolta itsestäsi, saat oman vyöni tarpeesesi."

Tribuni laski tikarin lattialle, ja suojaten varovasti sitä jalallaan hän sitoi haavotetun jäsenen, josta ystävällisyydestä Rodolf häntä lyhyesti kiitti; sitten hän otti aseensa ja lampun, sulki oven, työnsi raskaan salvan eteen ja palasi vuoteesensa syvästi liikutettuna tuosta murhayrityksestä, josta hän niin onnellisesti oli pelastunut.

Päivän sarastaessa hän astui ulos kirkon isosta ovesta, kutsui luokseen vahtimiehen, joka oli hänen omaa vartioväkeään, ja käski hänen hiljaisesti ja heti, ennenkuin ihmiset olivat liikkeellä, viemään vangitun Capitolin salaiseen tyrmään. "Ole ääneti", sanoi hän, "älä puhu tästä sanaakaan kellekään, ole kuuliainen, niin tulevaisuutesi on turvattu. Tuon tehtyäsi etsi neuvosmies Pandulfo di Guido, ja käske häntä tulemaan tänne luokseni, ennenkuin väkijoukko on kokoontunut."

Käskettyään vahtimiehen riisumaan raskaat rautajalkineensa hän saattoi hänen kirkon lävitse, antoi Rodolfin hänen huostaansa, katseli heidän lähtöänsä, ja hetkisen perästä läheisessä kappelissa olijat kuulivat hänen äänensä ja olivat pian hänen ympärillään.

Hän seisoi permannolla, puettuna pitkään, turkiksilla päärmättyyn viittaan, ja hänen lävistävä katseensa tarkasteli tutkivasti jokaista lähestyvää miestä. Kahdessa Frangipanissa näkyi hämmästyksen merkkiä, mistä he pian tointuivat tribuunin avomielisesti tervehtiessä.

Mutta kaikki Savellin taito ei voinut estää välinpitämättömintä silmää huomaamasta hänen sielunsa kauhua; ja tuntiessaan tribuunin läpitunkevan katseen, hän huojui joka saumastaan. Mutta Rienzi vaan ei näyttänyt huomaavan hänen liikutustaan; ja kun Vico di Scotto, vanha ritari, jonka kädestä hän otti vastaan miekkansa, kysyi häneltä, kuinka yö oli kulunut, hän vastasi iloisesti:

"Hyvin, hyvin, urhea ystäväni! Neitsyeellistä ritaria aina joku hyvä enkeli suojelee. Signor Luca di Savelli, pelkään että olette maannut huonosti; olette kalpean näkönen. Mitäpä siitä! Tämänpäiväiset keinumme pian kirkastavat vilkkaan verenne."

"Veren, tribuuni!" Sanoi Di Scotto, joka oli salahankkeista tietämätön, "mainitsit verta ja katso, permannolla on suuri laimisko, aivan tuoretta!"

"Miksi vanha urho paljastat kömpelyyttäni! Silpaisin riisuessani itseäni omalla puukollani. Kiitos Jumalan, sen terä ei ole myrkytetty!"

Frangipanit vaihtoivat silmäyksiä — Luca di Savelli nojautui pylvääsen, pystyssä pysyäkseen — muut näyttivät vakavilta ja hämmästyneiltä.

"Älkää siitä lukua pitäkö, hyvät herrat", sanoi Rienzi, "se on hyvä merkki ja oikea enne. Se tietää sitä, että sen, joka vyöttää miekan kupeellensa valtion hyväksi, tulee olla valmis vuodattamaan verensä sen edestä; niin olenkin. Ei sen enempää siitä — turhanpäiväinen naarmu; siristipä se enemmän verta kuin luulinkaan, ja säästi haavurilta suonenisku-vaivat. Kuinka kirkkaana päivä koittaa! Meidän on valmistautuminen kohtaamaan kaupunkilaisiamme — ne ovat täällä pian. Hei, Pandulfoni — terve tuloa! Sinun, vanha ystäväni, tulee kiinnittää viitta ylleni!"

Pandulfon ryhdyttyä tuohon toimeen, tribuuni kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja, jotka seuralaiset hänen hymystään päättivät ystävälliseksi pilaksi, jota Rienzi tavallisesti laski keskustellessaan läheisten tuttaviensa kanssa.

VI Luku.

Julkinen manuu.

Lateranin suuren kirkon kellon pauhatessa alkoi väkeä saapua vielä taajemmissa joukoin kuin edellisenä iltana. Määrätyt viranomaiset saivat vaivaloisesti ylimyksille ja lähettiläille tehdyksi tietä, ja tuskin olivat he ehtineet sisälle, kun kansa tunkeutui kirkkoon ja rynnisti Bonifacius VIII:n kappeliin. Siellä täyttäen joka komeron, tukkien käytävät, onnellisimmat joukosta saivat nähdä hänen tuon loistavan seurueen ympäröimänä, minkä hänen neronsa oli valinnut ja hänen onnensa luonut. Vihdoin kun ylevä kirkkomusiikki alkoi tulvia läpi rakennuksen, alkusäveleenä juhlalliseen messutoimitukseen, tribuuni astui esiin, ja musiikin vaikenemisesta syntynyttä äänettömyyttä enensi kuulijakunnan yleinen kuolonhiljaisuus. Hänen vartalonsa, hänen olentonsa, hänen muotonsa olivat sellaiset, jotka aina vallitsevat väkijoukkojen tarkkaavaisuuden; ja tällä kertaa ne saivat kaiken lisän tilaisuuden tärkeydestä ja tuosta omituisesta, tulisen, mutta hillityn innon katseesta, joka, kenties, on ainoa kaunopuhettaan lahja, minkä luonto yksin voi antaa.

"Tulkoon tiettäväksi", sanoi hän verkalleen ja juhlallisesti, "sen arvon, vallan ja päätösoikeuden nojalla, johon Rooman kansa yleisessä eduskunnassa on meidän valtuuttanut ja jonka ylin päämies paavi on vahvistanut, että me, tunnustaen Pyhän Hengen armolahjat — jonka sotilas nyt olemme — sekä Rooman kansan suosion, julistamme Rooman, maailman pääkaupungin ja kristillisen kirkon perustuksen, sekä Italian jokaisen kaupungin, valtion ja kansan tästälähin vapaaksi. Tämän vapauden ja pyhitetyn vallan nimessä me kuulutamme, että vaalioikeus, lainsäädäntö ja Rooman valtakunnan yksinvaltius kuuluu Roomalle ja Rooman kansalle sekä kaikelle Italialle. Me manaamme täten ja vaadimme kuuluisia ruhtinoita, Ludvigia, Baijerin herttuata, ja Kaarlea, Böömin kuningasta, joita haluttaa kutsua itseänsä Italian keisareiksi, persoonallisesti saapumaan meidän tahi muitten Rooman viranomaisten eteen puolustamaan ja todistamaan vaatimuksiaan tämän päivän ja Helluntain välillä. Me manaamme vielä, ja saman määräajan kuluessa, Saksin herttuata, Brandenburgin ruhtinasta ja ketä hyvänsä muuta valtiasta, ruhtinasta tahi kirkkoylimystä, joka vaitelee itselleen keisarillisen istuimen vaalioikeutta — oikeutta, joka, niinkuin ijänikuisista aikakirjoista käy selville, kuuluu yksinomaan Rooman kansalle — ja sen me teemme kansalaisoikeuksiemme vahvistamiseksi, vahingoittamatta kirkon, paavin tai pyhän neuvoston hengellistä valtaa. Kuuluttaja, lue julki laajempi ja seikkaperäisempi manaus Lateranin ulkopuolella."

Kun Rienzi oli lopettanut tuon rohkean Italian vapauden julistuksen, niin Toskanan ynnä muutamien muitten vapaavaltioitten lähettiläät ilmaisivat hiljaa mieltymystänsä. Keisarin puolta pitävien valtioitten lähettiläät katsoivat pitkään ja pelästyneinä toisiinsa. Rooman ylimykset pysyivät ääneti ja silmät maahan luotuina: ijäkkään Tapani Colonnan kasvoihin vain levisi puoleksi ylönkatsova, puoleksi riemuitseva hymy. Mutta rahvaan suuren joukon valtasivat nuot sanat, jotka aukasivat niin suurenmoisen uran kuin koko Italian vapauttamisen; ja tribuunin vallan ja menestyksen kunnioitus oli melkein kuin ylönluonnolliselle olennolle tuleva, joten he eivät ryhtyneet tarkastelemaan keinoja, millä tukea tuota kerskausta.

Hänen katseensa harhaillessa yli väkijoukon, tuo loistava seura edessään, jumaloiva kansa taampana — hänen korviinsa tunkiessa Konstantinuksen palatsin (nyt hänen omansa) edustalta humina tuhansien ja kymmentuhansien, jotka olivat vannoutuneet uhraamaan henkensä ja omaisuutensa hänen asiansa hyväksi, onnensa tulvassa, joka ei vielä tietänyt vastoinkäymisistä, tribuunin sydän ylpeydestä paisui: mahtavan maineen ja rajattoman vallan näyt — hänen rakastetun ja hänen uudistamansa Rooman entisen vallan ja maineen, kiitivät hänen huumaantuneen katseensa edessä; ja noissa hurmaantuneissa ja intohimoisissa hetken aatoksissa hän käänsi miekkansa kolmea silloin tunnetun maan suuntaa kohden ja sanoi hajamielisesti, ikäänkuin nukkuvan äänellä: "Rooman kansan oikeuden mukaan tuokin on minun!"

Vaikka tuo hurja kerskaus lausuttiin hiljaisella äänellä, se kuului kaikkien ympärillä olevien korviin yhtä selvästi kuin ukkosen jyräys. Ja turhaa olisi kuvailla sen erilaisia vaikutuksia; sen luonnottomuus olisi herättänyt hänen vihollisissaan ylönkatsetta, hänen ystävissään surua, paitsi puhujan olentoa, joka ylevänä ja käskevänä hillitsi hetkeksi itse järjen ja vihan kunnioitukseen. Jälkeenpäin muisteltuina, erillään lausujasta lähteneestä lumouksesta, noita sanoja kohtasi terveen järjen kirous, mutta tuona hetkenä kaikki näytti kansan sankarille mahdolliselta. Hän puhui kuin haltioissaan — vavistiin ja uskottiin: ja ikäänkuin näyn hurmaamana hän seisoi hetkisen hiljaa, käsi yhä ojennettuna — tumma, avonainen silmä kiintyneenä avaruuteen — huulet erillään — uljas pää pystyisenä muitten yläpuolella — innostus vallaten kaikki etäisimmätkin saapuvilla olijat, ja syvä humina, lähtien yhdestä, kaikui kaikista: "Herra on Italian ja Rienzin kanssa."

Tribuuni kääntyi ja näki paavin vikaarin hämmästyksissään ja hurjistuneena nousevan puhumaan. Hänen itsetietonsa ja älynsä palautuivat oitis, ja päättäen tukahuttaa paavillisen auktoriteetin hänen rohkeutensa vaarallisen paheksumisen, joka oli pääsemäisillään Raimondin huulilta, hän viittasi sukkelaan laulajille, ja kirkonmenojen juhlalliset säveleet riistivät Orvieton piispalta kaiken itsensä puhdistamisen ja vastauksen tilaisuuden.

Kirkonmenot olivat ohitse. Rienzi kosketti piispaan ja kuiskasi: "tämän selvitämme mielenne mukaan. Tulette juhlaamme Lateraniin. — Kätenne." Eikä luopunut hän piispan kädestä eikä uskonut häntä muitten haltuun, ennenkuin tribuuni ja hänen ylimyksensä torvien, rumpujen ja symbaalien räikyessä ja samallaisen ihmisjoukon riemuitessa ja samassa paikassa, jossa Konstantinuksen tarunomainen kaste lienee toimitettu, astuivat Lateranin, silloisen maailman palatsin porteista sisään.

Niin päättyi tuo merkillinen juhlatoimitus ja tuo uljas pohjoisten valtain taisteluunvaatiminen Italian vapauttamiseksi, jota, jos sitä olisi menestys seurannut, olisi ylevänä tekona pidetty, jota, kun ei se onnistunut, on yleensä katsottu mielettömäksi uhkarohkeudeksi, mutta joka, kun tyynesti punnitaan vallitsevat olot ja tribuunia ympäröivä voima, ei kenties ollut niin aivan järjetön, kun se näytti. Mutta jos myönnetäänkin tuo varomattomuudeksi äärimmäisimmässä merkityksessä, — korkeampiluokkaisten luonteiden läpitunkevampi tuomari on varmaankin pitävä sitä uskaliaan luonnon loistavana hairahduksena, luonnon, jota asema ja menestys kiihottivat, uskonnolliset haaveilut, isänmaallinen innostus ja skolastiset näyt siirsivät liian äkkiä tuumasta toimeen, ja ulkopuolelle tuota maallista valtioviisautta, joka hioo aseensa, ennenkuin se viskaa hansikkaansa.

VII Luku.

Pidot.

Tuon päivän pidot olivat uhkeimmat, mitä siihen asti oli nähty. Cecco del Vecchion huomautus, joka hyvin kuvasi hänen maanmiehissään vielä nytkin, ehk'ei samassa määrässä tavattavaa taipumusta loistaviin juhlimisiin ja ulkonaiseen komeuteen, ei ollut haihtunut turhiin. Esimerkkinä yleisistä kemuista (jotka todellakin olivat ai'otut enemmän kansaa kuin ylempiä luokkia varten) olkoon näiden enemmän kuin kuninkaallinen ylöllisyys. Aamusta iltaan viinivirrat suihkusivat kuin lähteestä Konstantinuksen suuren muistopatsaan ratsun sieramista. Lateranin palatsin uljaat salit, kaikille ihmisluokille avoinna, olivat tuhlaavaisesti sisustetut: leikkejä, urheiluja ja sen ajan ilveilyjä oli kaikkialla nähtävänä. Tribunessa, joksi Ninaa jotenkin epäklassillisesti kutsuttiin, huvitteli Rooman naisia, ja tribuuni oli niin täydellisesti saanut Raimondin vaikenemaan ja sopimaan, että kunnon piispa istui hänen erityisen pöytänsä ääressä — ainoa, jolle tuo kunnia suotiin. Silmän risteillessä noissa saleissa, se sai nähdä nuot suojat täynnä jalosukuisia ja ritareita — Italian pääkaupungin oppineet ja kaunottaret Alppien takaakin saapuneitten lähettilästen ja ylhäisten vieraitten joukossa — eikä ainoastaan tribuunin kohoamista tervehtineitten vapaavaltioitten edustajia, vaan myöskin kopeitten tyrannien, jotka ensimmältä olivat pilkanneet hänen röyhkeyttään, mutta nyt ryömivät hänen valtansa edessä. Siellä ei ollut lähettiläitä ainoastaan Florensista, Siennasta, Arezzosta (joka viimeksimainittu alistui tribuunin hallitukseen), Todista, Spoletosta ja lukemattomista muista pienemmistä kaupungeista ja valtioista, vaan myöskin olivat edustettuina synkkä ja peljätty Visconti, Milanon ruhtinas, Ferraran Obizzo sekä Veronan ja Bolognan tyrannivaltijaat, vieläpä kopea ja tarkkaälyinen Malatestakin, Riminin herra, jonka käsi sittemmin hetkeksi lannisti Montrealin vallan, hänen Suuren Komppaniansa etupäästä, oli jaloimman ylimyksensä lähettänyt. Johan di Vico, aikakautensa pahin ja leppymättömin despootti, joka oli jyrkästi uhmannut tribuunin aseita, oli nyt masentuneena ja nöyränä itse saapuvilla; sekä Unkarin ja Neapelin edustajat yhdessä Baijerin ja Böömin lähettilästen seurassa, joiden hallitsijat samana päivänä olivat manatut Rooman tuomioistuimen eteen. Huiskuvat töyhdöt, jalokivien ja kultakankaiden välke, silkkivaatteen kahina ja kultakannusten kilinä, katoilta liehuvat liput, parville sijoitettujen soittoniekkojen säveleet, kaikki loivat sellaisen vallan ja loiston kuvan — sellaisen ritarillisen hovinäytelmän — jotta läänityskuninkaista mahtavin olisi sitä katsellut säkenöitsevin silmin ja paisuvin sydämin. Mutta kaiken tuon ihanuuden alku ja herra istuskeli alakuloisena ja hajamielisenä, miettiväisin otsin muistellen yöllistä tapausta ja tuntien, että hänen iloisinten vierastensa joukossa piilivät hänen murhanyrittäjänsä. Sävelten hehun ja loistavan tungoksen keskellä hän tunsi petoksen irvistävän vieressään, ja luurangon haamu, joka, niinkuin muinoinkin, oli pakottamassa hirvittäviä kuoleman ajatuksia juhlivain mieleen, pimensi viinin kirkkauden ja hyyti kimaltavan loiston.

Juhlan ollessa ylimmillään Rienzin paaschi nähtiin pujahtelevan vierasten joukossa ja kuiskuttelevan useille ylimyksille; jokainen heistä kumartui syvään, mutta vaaleten hänen asiataan.

"Herrani, Savelli", sanoi Orsini itsekin väristen, "reippaammin käyttäytykää. Tämä tarkottaa kunnianosotusta eikä kostoa. Saitte arvatenkin saman käskyn kuin minäkin."

"Hän kutsuu — kutsuu minua illallisille Capitoliin; ystävien illanvietto — (rutto hänen ystävyyteensä!) — päivän puuhien perästä".

"Samat sanat!" sanoi Orsini kääntyen Frangipanin puoleen.

Ne jotka saivat nuot kutsut vetäytyivät syrjään ja kokoontuivat, kiivaaseen neuvotteluun. Muutamat ehdottivat pakoa, mutta pako oli tunnustus; heidän lukunsa, arvonsa ja heidän kauan kestänyt turvallisuutensa rohkaisivat heitä ja he päättivät totella. Vanha Colonna, ainoa kutsutuista ylimyksistä syytön, kieltäytyi kutsuista.

"Turhia", sanoi hän äreästi, "tää riittää kyllä yhdeksi päivää! Sanokaa tribuunille, että, ennenkuin hän rupeaa illalliselle, minä jo toivon nukkuvani. Ei harmaapää tuollaista juhlakuumetta kestä."

Rienzin tehdessä lähtöä varhain, sillä kemut jatkuivat aamuun asti, Raimond, haluten päästä tiehensä sekä neuvottelemaan hengellisten ystäviensä kanssa paaville lähetettävästä kertomuksesta, oli lausumaisillaan jäähyväisensä, kun armoton tribuuni virkkoi hänelle vakavasti:

"Herrani, tarvitsemme teitä tärkeisin asioihin Capitoliin. Vangittu — tutkinto — kenties (hän lisäsi pahaenteisesti synkistyen) tuomion täytäntö odottaa meitä! Tulkaa."

"Tosiaan, tribuuni", änkytti piispa, "tämäpä kummallinen tuomion täytännön aika!"

"Mennyt yö oli kummallisempi. — Tulkaa."

Noiden loppusanojen ääntämisessä oli jotakin, jota Raimond ei voinut vastustaa. Hän huokasi, jupisi itsekseen ja seurasi tribuunia. Heidän kulkiessaan poikki salien seura nousi seisomaan joka taholta. Rienzi vastasi tervehdyksiin avosydämisen kohteliaisuuden ja valtaavan hienotunteisuuden hymyllä ja kuiskeella. Ollen vielä nuori sekä uljas ja jalo näöltään, jolle loistava vaatteus soi kaikki etunsa ja vielä enemmän hänen otsassaan ja silmässään kuvaantuva henkinen voima, jota tuon pimeän ajan vähemmän sivistyneet signorit ehdottomasti olivat vailla — hän säteili yli hovin arvokkaana muodostamaan ja soveliaana hallitsemaan sitä; ja hänen luultu teutoonilaisista keisareista polveutumisensa, josta hänen suureksi tultuaan yleisesti puhuttiin ja oltiin varmoja ulkomailla, näytti muukalaisten herrojen silmissä kieltämättä tulevan ilmi hänen olemuksensa majesteetissa ja hänen esiintymisensä vapaassa herttaisuudessa.

"Herra prefekti", sanoi hän eräälle synkännäköiselle, mustaan samettiin puetulle henkilölle, mahtavalle ja röyhkeälle Johan di Vicolle, Rooman prefektille, "iloitsemme nähdessämme niin jalon vieraan Roomassa, ennen pitkään vastaamme kohteliaisuuteenne yllättämällä teidät omassa palatsissanne. Ettekä tekään, signor (kääntyen Tivolin lähettilään puoleen) ole kieltävä meiltä suojaa lehdoissanne, koskienne partailla, ennen viininkorjuuta. Kun Rooma on suloiseen Tivoliin yhdistetty, niin runottaretkin sopivat pois. Hakemuksenne on myönnetty, nuori Venoni, neuvosto tunnustaa sen kohtuuden. Säästin uutiseni täksi päiväksi — ettehän siitä minua moittine?" Nuot sanat kuiskattiin puolittain teeskennellen eräälle arvoisalle porvarille, jota, huomaten olevansa niin monen mahtavan seurassa, olisi haluttanut pujahtaa tiehensä tribuunin näkyvistä; mutta tribuunin valtioviisaus oli osottaa erityistä ja tarkkaa huomiota kaupan toimissa liikkuville. Kun hän, viivyttyään hetkisen kauppiaan pateilla, kulki edelleen, niin vanhan Colonnan pitkä vartalo sattui hänen silmäänsä.

"Signor", sanoi hän, taivuttaen syvään päätänsä, mutta hieno ponsi äänessä, "te ette jää pois täksi illaksi."

"Tribuuni —" alkoi Colonna.

"Ei mitään estelemisiä", keskeytti tribuuni ja läksi edelleen.

Hän seisahtui hetkeksi pienen ryhmän luo yksinkertaisesti puettuja miehiä, jotka huolellisesti tarkastivat häntä; ne olivat myös oppineita ja Rienzin kohoamisessa ne näkivät jälleen todistuksen siitä ihmeellisestä ja äkkiarvaamattomasta vallasta, jonka järki oli ruvennut saamaan raa'asta voimasta. Näitten seurassa, ikäänkin heimolaishenkien pariin päästyään, tribuunin otsalta hölleni kaikki ankaruus. Onnellisempi, kenties, hänen elämänratansa — vähemmän hämärä hänen jättämänsä maine — jos hänen pyrintönsä ja kantansa olisivat pysyneet samoina kuin noitten miesten!

"No, carissime!" sanoi hän yhdelle, jonka käsivarren hän veti kainaloonsa — "kuinka edistyy vanhain kirjoitusten selvittelemiset? — Puoleksi perillä? Hauskaa kuulla! Jutteleppas vaan niinkuin ennenkin kanssani. Huomenna — ei, eikä ylihuomenna — mutta ensi viikolla — viettäkäämme rauhallinen ilta. Oodisi, rakas runoilijani, siirsi minut Horaatsiuksen aikoihin; mutta ei ole minusta oikein, että hyljeksimme kotimaista latinan tähden. Pudista vaan päätäsi! No, Petrarca on puolellasi: hänen suuri epiikinsä liikkuu jättiläisaskelin — niin kuulin hänen ystävältään ja lähettiläältään — tuossa hän onkin. Laelius, siksihän Petrarca sinua kutsuu? Miten kuvailla ihastustani hänen lohduttavasta, innostuttavasta kirjeestänsä! Voi! hän ei liiaksi arvaa tarkotuksiani, mutta kyllä valtani. Tästä saamme toiste puhua."

Hieno varjo pimensi tribuunin otsaa hänen sanottuaan nuot sanat, mutta kulkien eteenpäin pitkä rivi ylimyksiä ja ruhtinoita kummallakin puolen, hän saavutti jälleen tasamielisyytensä ja arvokkaisuutensa, josta hän oli luopunut entisten vertaistensa parissa. Niin hän kulki läpi tungoksen ja vähitellen katosi.

"Hän käyttäytyy oivallisesti", sanoi joku, kun vieraat olivat istuutuneet. "Huomasitteko tuota meitä — tuota kuninkaallista olemistapaa?"

"Mutta on myönnettävä että se on hänessä paikallaan", sanoi Viscontin lähettiläs, "vähempi määrä ylpeyttä olisi ryömimistä hänen uijaan hovikuntansa edessä."

"Miksikä", sanoi muuan Bolognan professori, "miksikä tribuunia sanotaan ylpeäksi. Minä en näe hänessä ylpeyttä."

"Enkä minä", virkkoi joku varakas kultaseppä.

Sillä aikaa kun tuollaisia ja vielä vastakkaisempia huomautuksia kuului tribuunin poislähdettyä, hän saapui saliin, jossa Nina oli ylimmäisenä; ja siellä hänen miellyttävä olentonsa ja rattoisat lausuntansa ( Suavis colorataeque sententiae Petrarcan kertomuksen mukaan) voittivat yleisempää suosiota naisilta kuin hän oli saanut osakseen heidän herroiltaan, ja olivat, niinkuin aina tuollaisissa tiloissa, melkoisena vastakohtana piispaparan tavanmukaisille ja hätäisille korulauseille.

Mutta heti kun juhlamenot olivat päättyneet ja Rienzi noussut ratsunsa selkään, hänen olentonsa muuttui synkäksi ja pahaenteiseksi ankaruudeksi.

"Vikaari", sanoi hän äkkiä piispalle, "saattanemme hyvin tarvita läsnäoloanne. Tietäkää, että Capitolissa par'aikaa neuvosto istuu tuomitsemassa salamurhaajaa. Viime yönä, ilman taivaan armoa, olisin joutunut palkatun murhamiehen puukon uhriksi. Tiedättekö siitä mitään?"

Ja hän kääntyi niin jyrkästi piispan puoleen, että pappiparka hämmästyksestä ja kauhusta oli kirvota hevosensa seljästä.

"Minä! —" sanoi hän.

Rienzi hymyili. — "Ei, hyvä herra piispa, näen ett'ette te ole murhamiehen rotua. Mutta sitten: — jott'en näyttäisi vaikuttavan omaan asiaani, minä määräsin vangitun tutkittavaksi poissa ollessani. Tuossa tutkinnossa (te huomasitte että minulle tuotiin kirje juhlan kestäessä) minä —"

"Kyllä, ja te vaalenitte."

"Kenties; tuossa tutkinnossa, minä sanon, hän on tunnustanut, että yhdeksän Rooman mahtavinta ylimystä oli hänen yllyttäjiään. Ne tulevat tänään luokseni illalliselle! — Eteenpäin vikaari!"

VIIDES KIRJA.

KÄÄNNE.

I Luku.

Tribuunin tuomio.

Nuot muutamat sanat, jotka tribuuni oli lausunut Tapani Colonnalle, vaikka ne kiihottivat ylpeän ylimyksen raivoa, olivat senlaatuisia, että hän harkitsi parhaaksi totella niitä. Hän siis määrättynä hetkenä saapui Capitolin saliin yhdessä muitten kutsuttujen kanssa. Rienzi otti heidät vastaan miellyttävämpänä kuin milloinkaan.

He istuivat uhkeasti katettuun pöytään salaisen levottomuuden ja pelon ahdistamina, nähdessään että, paitsi Tapani Colonnaa, ei ketään muuta kuin salaliittolaisia oltu kutsuttu kemuihin. Rienzi, välittämättä heidän äänettömyydestään ja hajamielisyydestänsä, oli tavallista hilpeämpi — Colonna-vanhus tavallista synkempi.

"Pelkäämme, jalo herra Colonna, että olemme kutsuillamme vain pahottanut mielenne. Ennen, muistaakseni, oli meidän helpompi saada teidät hymyilemään."

"Asemat ovat vaihtuneet, tribuuni, siitä kun te olitte minun vieraanani."

"Tuskinpa niin. Minä olen kohonnut, mutta te ette ole alennut. Öin päivin saatatte häiritsemättä, rauhassa liikkua kaduilla, henkenne on rosvoilta turvattu eikä palatsinne enää tarvitse salpoja eikä varustuksia suojaamaan teitä omilta kansalaisiltanne. Minä olen kohonnut, mutta me kaikki olemme kohonneet — barbaarisesta sekamelskasta sivistyneeseen elämään! Herra Gianni Colonna, te, jonka teimme Campagnan päälliköksi, ette kieltäydy juomasta maljaa buono staton onneksi; emme epäile urhollisuuttanne, joskin sanomme iloitsevamme, ettei Roomalla ole yhtään vihollisia, jotka saisivat todistaa päällikkökuntonne."

"Luullakseni", virkkoi vanha Colonna töykeästi, "saamme Böömistä ja Baijerista yllinkyllin vihollisia, ennen kuin ensi oraat ovat vihantia."

"Entä sitten", vastasi tribuuni tyynesti, "ennen muukalaiset viholliset kuin kansalaiseripuraisuudet."

"Kyllä, jos rahastossa löytyisi jotakin, mikä ei ole juuri luultavaa, jos tällaisia juhlia paljon vietetään."

"Olette ilkeä, herra", sanoi tribuuni, "ja sitä paitse olette epäkohteliaampi Roomalle kuin meille. Kuka kansalainen olisi luopumatta kullasta, ostaakseen mainetta ja vapautta?"

"Minä tunnen Roomassa hyvin vähän sellaisia, jotka luopuisivat", vastasi ylimys. "Mutta sanokaapa, tribuuni, te, joka olette tunnettu omantunnon-mies, kumpi olisi valtiolle parempi — ettäkö sen hallitsija olisi liian säästäväinen, vai liian tuhlaavainen?"

"Minä lykkään kysymyksen ystäväni Luca di Savellin ratkaistavaksi", vastasi Rienzi. "Hän on suuri filosoofi ja pystyy selittämään monimutkaisemmankin arvotuksen, minkä kohta alistan hänen neronsa harkittavaksi."

Ylimykset, joita suuresti oli hämmästyttänyt vanhan Colonnan rohkea puhe, katsoivat kaikki Savelliin, joka vastasi paljoa maltillisemmin, kuin oli odotettu.

"Tuohon kysymykseen saatetaan vastata kahdella lailla. Sen miehen, joka on syntynyt hallitsijaksi ja joka halliten pelon varassa ylläpitää muukalaista sotavoimaa, tulee olla kitsaan. Sen miehen, joka on tehty hallitsijaksi, joka mielistelee kansaa ja haluaisi hallita rakkauden nojalla, on voittaminen sen suosio anteliaisuudella ja häikäseminen sen oikut komeudella. Se on minun tietääkseni ollut tavallinen ohjesääntö Italiassa, joka on jotakuinkin kokenut kaikellaista valtioviisautta."'

Ylimykset yksimielisesti hyväksyivät Savellin vastauksen, paitsi vanha Colonna.

"Anna minulle anteeksi, tribuuni", sanoi Tapani, "jos en yhdy ystävämme hovimiehen selitykseen, ja, vaikka kaikin kunnioituksin, olen sitä mieltä että munkin karkea vaatteus, nöyryyden juhlapuku, paremmin sinulle soveltuisi, kuin tuollainen pöyhkeä komeus, ylpeyden verho!" Näin sanoen hän kosketti tribuunin purppuraviitan väljään, kullalla päärmättyyn hijaan.

"Vaiti, isä!" sanoi Gianni, Colonnan poika, punastuen vanhuksen tarpeetonta karkeutta ja pelottavaa suoruutta.

"Ei, ei laisinkaan väliä", sanoi tribuuni teeskennellen välinpitämättömyyttä, vaikka huuli värisi, silmä iski tulta; sitten hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi kamala hymy huulilla — "jos Colonnaa miellyttää munkin vaate, hän saa sitä kyllä nähdä tarpeekseen, ennenkuin eroamme. Nyt, jalo herra Savelli, kuulkaa kysymystäni, siihen tarvitaan kaikki terävyytenne. Onko valtion hallitsijan parempi olla liian suopea vai liian oikeatuntoinen? Vetäkää henkeänne ennenkuin vastaatte: menette tainnoksiin — vaalenette — vapisette — peitätte kasvonne! Petturi ja salamurhaaja, omatuntosi paljastaa sinut! Herrani, auttakaa rikostoverianne ja vastatkaa kysymykseeni."

"Ilmi tultuamme", sanoi Orsini hypäten pystyyn epätoivoisena, "emme kukistu kostamatta — kuole, tyranni!"

Hän karkasi kohden Rienziä, joka myöskin oli noussut seisomaan, ja suuntasi tikariniskun hänen rintaansa; terä lävisti purppuraviitan, mutta luiskahti vahinkoa tekemättä sivulle — ja tribuuni katseli pettynyttä murhaajaa halveksivasti hymyillen.

"Viime yöhön saakka en ollut uneksinutkaan että minun valtaviittani alle tarvitsisi kätkeä haarniskaa", sanoi hän. "Hyvät herrat, olette luettaneet minulle ikävän läksyn, minä kiitän teitä."

Näin sanoen hän löi yhteen käsiään, ja salin perässä olevien kaksoisovien äkkiä auettua nähtiin neuvoshuone, veripunaisella, valkoraitaisella silkillä verhottu — rikoksen ja kalman karva. Pitkän pöydän ääressä istuivat neuvosmiehet, virkapuku yllään; syytettyjen paikalla seisoi roistonnäköinen mies, jonka vieraat hyvin tunsivat.

"Tuokaa Rodolf Saksilainen!" sanoi tribuuni.

Rosvo astui kahden vartijan saattamana saliin.

"Konna, sinäkö meidät kavalsit!" sanoi joku Frangipaneista.

"Rodolf Saksilainen rupeaa enimmän tarjoovalle", vastasi roisto kauheasti irvistäen. "Te annoitte minulle rahaa, jotta olisin tappanut vihollisenne; vihollisenne voitti, hän antaa minulle henkeni, ja henki on parempi ottaa kuin kulta!"

"Tunnustatte rikoksenne, jalot herrat! Äänettömiä! Mykkiä! Missä on sukkeluutenne, Savelli? Missä ylpeytenne, Rinaldo di Orsini? Gianni Colonna, tähänkö ritariutenne on tullut?"

"Voi!" jatkoi Rienzi katkerin, intohimoisin äänin, "voi herrat hyvät, eikö mikään voi teitä sovittaa — ei itseeni, vaan Roomaan? Missä on ollut minun pattoni teitä ja teikäläisiä vastaan? Rosvot tiessään (syyttäjänne kaltaiset) — linnotukset riisuttuina — laki puolueettomana — kuka, kaikissa Italian hurjissa mullistuksissa, kansasta lähtenyt mies, on vähemmän myöntynyt sen väkivaltaisuuteen? Ei ropoakaan teidän arkuistanne ole liikuttanut kevytmielinen valta, — ei hiuskarvaakaan päästänne kohdannut yksityinen kosto. Te, Gianni Colonna, osananne kunnianosotuksia, päällikönvirkoja — te, Alfonso di Frangipani, hallussanne ruhtinaskuntia — muisteliko tribuuni ainoatakaan loukkausta, jonka hän kärsi plebeijinä? Syytätte minua ylpeydestä; oliko minun vikani, että ryömitte ja matelitte valtani edessä — imarre huulilla, sydämissä myrkky? Ei, minä en loukannut teitä; myöntäkää maailman tiedoksi että minussa te tähtäsitte vapautta, oikeutta, lakia, järjestystä, Rooman uudistettua suuruutta ja palautettuja oikeuksia! Niitä, tuota yleisellistä ja kuolematonta — ei tätä haurasta runkoa — teidän iskunne tavotti, — niiden jumalallisuuden kautta te olette hukassa, — niiden loukatun majesteetin tähden — rikokselliset ja uhrit — teidän täytyy kuolla!"

Nuot sanat sanottuaan ääneltään ja olennoltaan muinaisen kaupungin ylevimmän hengen kaltaisena, Rienzi majesteetillisin askelin kulki neuvossaliin.

Koko yöksi jätettiin salaliittolaiset tuohon huoneesen, ovet lukittuina ja vartioittuina; juhla-ateria oli paikoillaan, ja sen komeus vierasten mielialan omituisena vastakohtana.

Kuinka erilaisia Ranskan ja Englannin ritarillisiin ylimyksiin verraten olivat nuot viheliäiset rikolliset, joiden alakuloisuuden ja epätoivon historioitsija on kuvannut inhottavan valjuun karvaan. Vanha Colonna yksin säilytti rajun ja vallitsevan luonteensa. Hän samosi kuin leijona häkissään edestakasin huoneessa päästellen kovaäänisiä ja kiukkuisia uhkauksia ja jyskytteli nyrkillään ovea vaatien ulospääsyä ja vakuuttaen paavin kostoa.

Päivä sarasti, verkalleen ja harmaana, yli tuon kuolon tuskissa kamppailevan joukkion; ja kun he viimeisen tähden hälvetessä murheellisesta näköpiiristä, kolkon ja toivottoman taivaan valossa katsahtivat toistensa, kauhusta ja pelvosta melkein aaveenkaltaisiin kasvoihin, Capitolin iso kello päästi säveleen, jonka he hyvin tunsivat kuolonsoitoksi! Silloin ovi aukeni ja surullinen ja synkkä kulkue fransiskaanimunkkeja astui huoneesen, yksi kullekin ylimykselle! Tuon nähdessään, niin kerrotaan, valtasi salaliittolaiset niin suuri kauhu, että se jähmetytti heidän puhumiskykynsä. Suurin osa vihdoin, huomaten kaiken toivon turhaksi, antautui rippi-isiensä haltuun. Mutta kun Tapanille määrätty munkki lähestyi tuota intohimoista vanhusta, hän viittasi kärsimättömästi kädellään ja sanoi: "Älä kiusaa minua! Älä kiusaa minua!"

"Valmistaudu, poikani, hirveään hetkeen."

"Poika, todellakin!" virkkoi ylimys. "Minä olen kylläksi vanha sinun isoisäksesi; ja kerro muuten sille, joka sinut lähetti, etten ole valmis kuolemaan, enkä tahdo valmistua! Olen päättänyt elää vielä kaksikymmentä vuotta ja kauemminkin, ellen kuolettavasti ole kylmettynyt tänä kirottuna yönä."

Tuona hetkenä kuului huuto, joka tuntui järkyttävän Capitolin perustuksia, ja kansa kiljui kuin yhdestä suusta:

"Kuolema kapinoitsijoille! — kuolema! kuolema!"

Sillä aikaa kun tuo tapahtui salissa, tribuuni astui kammiostaan, jossa hän oli oleskellut puolisonsa ja sisarensa kanssa. Toisen jalo luonne, toisen kyyneleet ja murhe (nähdessään kihlattunsa perheen tuhottavan yhdellä iskulla), eivät olleet vaikuttamatta tosin ankaraan ja oikeatuntoiseen, mutta luonnostaan verta kammovaan mielenlaatuun sekä sydämeen, jolle ylevimmät kostonlajit eivät olleet outoja.

Hän astui neuvostoon, joka yhäti istui, otsa tyynenä vieläpä silmä iloisena.

"Pandulfo di Guido", hän sanoi tuolle porvarille, "olette oikeassa; puhutte kuin mies ja isänmaanystävä, sanoessanne, että jos yhdellä iskulla, vaikkapa syystäkin, katkaisisimme Rooman jaloimmat päät, se saattaisi valtion vaaraan, tuottaisi purppurallemme poistamattoman tahran ja yhdistäisi Italian ylimystön vastaamme."

"Se, tribuuni, oli minun mielipiteeni, vaikka neuvosto päätti toisin."

"Kuulkaa kansan huutoja, ette voi lepyttää sen oikeutettua kiivastusta", sanoi kansanmielinen Baroncelli.

Neuvoston jäsenten joukosta kuului hyväksymisen ääniä.

"Ystäväni", sanoi tribuuni ylevän ja vakavan näkösenä, "älkäämme antako jälkimaailman sanoa että vapaus on verenhimoinen; seuratkaamme suuren Vapahtajamme esimerkkiä ja olkaamme armeliaita! Olemme voittaneet — olkaamme nöyriä: olemme pelastuneet — antakaamme anteeksi!"

Tribuunin puhetta kannatti Pandulfo ynnä muutamat leppeät ja maltilliset miehet; ja lyhyen mutta kiivaan keskustelun perästä Rienzin vaikutus pääsi voitolle ja kuolemantuomio kumottiin, mutta pienellä enemmistöllä. "Ja nyt", sanoi Rienzi, "olkaamme enemmän kuin oikeutta noudattavia, olkaamme jalomielisiä. Puhukaa — ja rohkeasti. Olenko mielestänne ollut liian kova, liian kopea noille itsepintaisille sieluille? Luen vastauksen otsaltanne! — Olen! Luuleeko joku teistä että tämä minun vikani lienee yllyttänyt heitä tuohon pimeään kostoon? Luuleeko joku teistä että heissä on ihmiselimen luonto, niinkuin meissä, — että heihin pystyy ystävällisyys, että heitä jalomielisyys liikuttaa — että heiltä riisuu aseet sellainen kosto, jonka kristillinen laki käskee kostamaan jaloille vihamiehille?"

"Minusta" sanoi Pandulfo hetken äänettömyyden perästä, "ei ole ihmisluonnon mukaista, jos nuot miehet, jotka armahdatte, noin rikottuaan ja noin ilmitultuaan, jälleen vainoovat henkeänne."

"Minun mielestäni", sanoi Rienzi, "on tehtävä enemmänkin kuin annettava anteeksi. Ensimmäinen suuri Caesar, milloin hän ei musertanut vihollistaan, koetti tehdä hänestä ystävän —"

"Ja sai surmansa tuossa yrityksessä", sanoi äkkiä Baroncelli.

Rienzi sävähti ja vaaleni.

"Jos haluatte pelastaa nuot kurjat vangitut, on parasta olla odottamatta, kunnes roistoväen raivo käy mahdottomaksi hillitä", kuiskasi Pandulfo.

Tribuuni havahti aatoksistaan.

"Pandulfo", sanoi hän yhtä hiljaa: "sydämeni on täynnä aavistuksia — käärmeen sikiöt ovat kädessäni — enkä muserra niitä — ne saattavat pistää minut kuoliaaksi armeliaisuuteni palkaksi — se on niitten vaisto! Ei väliä; eipä sitten sanota että Rooman tribuuni niin monella ihmishengellä osti oman turvallisuutensa, eikä hautakiveeni kirjoiteta: 'Tässä lepää raukka, joka ei uskaltanut anteeksi antaa'. — Hei, upseerit, ovet auki! Hyvät herrat, julistakaamme vangituille tuomio."

Rienzi istui tuolilleen pöydän päähän, vasta nousseen auringon luodessa säteitään veripunaiseen seinään, joista huoneesen tuodut ylimykset luulivat lukevansa kohtalonsa.

"Hyvät herrat", sanoi tribuuni, "te olette Jumalan ja ihmisten lakia loukanneet, mutta Jumala opettaa ihmisille, kuinka on armahdettava. Tietäkää kerrankin että elämäni on taijottu. Eikä se, jonka taivas korkeita tarkotuksia varten mökistä ylensi kansan valtaistuimelle, ole näkymätöntä ja korkeampaa suojelusta vailla. Jos perinnöllisiä yksinvaltiaita on pidettävä pyhinä, kuinka paljoa enemmän sitä, jonka valtaan Jumalan käsi on kirjoittanut todistuksensa! Niin, sitä, joka henkii vaan maansa hyväksi, jonka suuruus on maansa lahja, jonka elämä on maansa vapaus, vartioitsevat oikeuden henget ja miekkakätisten serafiimein unettomat silmät! Oppikaa äskeisen yrityksenne tyhjiin raukeamisesta ja nykyisestä vaarastanne tukahuttamaan kiukkunne minuun, pitäkää arvossa lakeja, kunnioittakaa kaupunkinne vapautta ja uskokaa, ettei missään valtiossa ole jalompaa nähtävää kuin miehet, jalosukuiset kuin te — patriicein loistava luokka — käyttäessänne mahtinne kaupunkinne turvaksi, rikkautenne sen tieteitten ja taiteitten elvyttämiseksi, ritarillisuutenne sen lakien suojaksi! Ottakaa takasin miekkanne — ja ensimmäinen mies, joka loukkaa Rooman vapautta, hänestä tulkoon uhrinne, vaikkapa tuo uhri olisi tribuuninne. Teidän asianne on tutkittu — teidän tuomionne laskettu. Uudistakaa valanne, luopuvanne kaikesta vihollisuudesta, salaisesta tai julkisesta, Rooman hallitusta ja viranomaisia vastaan, niin saatte anteeksi — olette vapaat!"

Hämmästyneinä, huumaantuneina ylimykset vaistomaisesti taivuttivat polvensa; munkit, jotka olivat heidät ripittäneet, lukivat määrätyn valankaavan; ja värittömin huulin jupistessaan noita juhlallisia sanoja, he kuulivat ulkoa rahvaan huudot, jotka vaativat heidän vertansa.

Noitten menojen päätyttyä tribuuni astui juhlasaliin, josta päästiin parvekkeelle, mistä hänen oli tapana puhua kansalle: eikä milloinkaan, kenties, hänen ihmeellinen valtansa kuulijakunnan intohimojen yli ollut tarpeellisempi eikä loistavammin tullut ilmi, kuin tuona päivänä; sillä kansan raivo oli korkeimmillaan, ja kauan kesti ennenkuin hänen onnistui sivuuttaa se. Mutta ennenkuin hän lopetti, jokainen tuon hurjistuneen meren aalto oli viihdytetty. — Puhuja oli elämänsä varrella tuossa samassa paikassa elävä hetken, jolloin hän sai anella armoa hengelle, jalommalle kuin nuot nyt pelastamansa — ja anella menestyksettä ja turhaan!

Niin pian kun tribuuni huomasi suotuisan hetken tulleeksi, ylimykset päästettiin parvekkeelle; — noitten tuhansien hiiskumattomina läsnäollessa, he juhlallisesti sitoutuivat suojelemaan buono statoa. Ja näin aamu, josta näytti heidän mestauspäivänsä vähenevän, sai nähdä heidän sopivan kansan kanssa.

Väkijoukko hajosi, enemmistö mielihyvissään ja rauhallisena, — älykkäimmät pahoillaan ja tyytymättöminä. —

"Hän vaan yllyttää savua ja liekkejä, joita hän ei kykene tukahuttamaan", mutisi Cecco del Vecchio, ja sepän lause kävi sananparreksi ja ennustukseksi.

Sillävälin tribuuni, joka ainakin tiesi ylevämmän suunnan valinneensa, lähti neuvostosta ja vetäytyi kammioon, jossa Nina ja hänen sisarensa odottivat häntä. Nuot ihanat naiset olivat hellimmällä ystävyydellä kiintyneet toisiinsa. Heidän erilaiset sekä luonteen- että muodonominaisuutensa näyttivät vastakkaisuuksillaan enentävän kummankin suloa, aivan kuin taitehikkaassa jalokivikoristeessa helmet ja timantit suovat toisilleen kauneutta.

Irenen kääntäessä kalpeat kasvonsa ja kyyneleiset silmänsä povesta, josta hän oli etsinyt tukea, tuo arka sisar, huolehtiva, epäilevä, tarkkaava: — uljas puoliso, toivorikas ja varma, ikäänkuin hän ei milloinkaan olisi luottamatta Rienzinsä aikeisin ja mahtiin — nuot vastakohdat olisivat luoneet maalarin eteen arvokkaan Lemmen olennoiman, joka kaikkea toivoi, ja Lemmen, joka kaikkea pelkäsi.

"Iloitse, sisareni", sanoi tribuuni huomaten ensiksi Irenen rukoilevan katseen, "ei hiuskarvaakaan ole loukattu niitten päästä, jotka ylpeilevät lemmittysi nimestä. — Kiitos Jumalan", jatkoi hän, kun sisar huudahtaen heittäytyi hänen syliinsä, "että tuo salaliitto tähtäsi minun henkeäni! Jos se olisi toista roomalaista tarkottanut, armo olisi ollut rikos! Armaani, rakastakoon Adrian sinua puoleksikin niin paljon kuin minä; eipä, siskoni ja lapseni, kenkään voi tuntea lempeätä sieluasi niinkuin se, joka on valvonut sen vieressä, siitä saakka kuin sen ensimmäinen kukka puhkesi auringolle. Veliparkani! eläisi hän, teidän neuvostonne olisi hänenkin; ja minusta tuntuu kuin hänen jalon henkensä kuiskauksesta usein ottaisi poistuakseen tuo karkeus, joka on paaduttaa omani. Nina, kuningattareni, tenhottareni, muistuttajani — samoin sinunkin sydämesi, miehuullinen onnettomuudessa, olkoon naisellinen menestyksessä, ja ole Irenen kanssa maan päällä minulle, mikä veljeni on taivaassa."

Tribuuni, väsyneenä yöllisistä ponnistuksista, lähti muutamaksi hetkeksi levolle; ja kun Nina kietoen kätensä hänen kaulaansa tarkasteli hänen jaloa muotoansa — huolet asettuivat, kunnianhimo vaikeni, sen rauhassa oli melkein jotakin taivaallista. Ja sellaisen hekumallisen ylpeyden kyyneleet, joita nainen vuodattaa unelmainsa sankarin tähden, täyttivät hänen puolisonsa silmät, hänen sydämensä syvimmässä hiljaisuudessa riemuitessaan enemmän yksinomaisesta etuoikeudestaan noihin rauhallisiin hetkiin, kuin kaikessa loistossaan, johon hänen puolisonsa kohtalo oli kohottanut hänet, ja jota ylentämään ja nauttimaan hänen luontonsa teki hänen soveliaaksi. Tuona yksinäisenä ja rauhallisena hetkenä hän mielisteli sydäntänsä valvovan unelmilla, huikentelevammilla kuin nukkuneen; ja hän kuvitteli itselleen pitkällistä kunniarikasta elämänrataa ja ylevää, rauhallista poistumista, jotka olivat tulevat hänen puolisonsa osaksi.

Ja hänen noin valvoessaan ja noin uneksiessaan, pilvi, joka ei vielä ollut miehen kämmentä suurempi, pimensi taivaanrantaa kohtalon, jonka päivänpaiste oli melkein mennyttä!

II Luku.

Pako.

Uhitellen ylpeässä sydämessään, niinkuin orhi uhittelee kuolaimistaan, vanha Colonna saapui palatsiinsa. Hänestä, joka oli syytön sukulaistensa ja kumppaniensa yrittämään rikokseen, koko tuo yöllinen ja aamullinen kohtaus näytti vaan häpäisemistä ja nöyryytystä tarkottavan. Tuskin ehdittyään palatsiinsa hän käski luotettavimmat kurjeerinsa olemaan valmiina tottelemaan hänen määräyksiään. "Tuo Avignoniin", sanoi hän itsekseen päätettyään paaville kirjoittamansa kirjeen. — "Katsotaanpas, eikö Colonnain mahtavan suvun ystävyys paina enempää kuin tuon roistoväen narrin joutava kannatus. — Tuo Palestrinaan — sitä kalliota ei valloteta! — Tuo Johan di Vicolle, häneen saattanee luottaa, vaikka hän onkin petturi! — Tuo Neapeliin; Colonnat kieltävät tribuunin lähettilään, ellei hän luovu toimestaan ja kiiruhda tänne, ei lempijänä vaan sotilaana! — Ja tuo tavatkoon Walter de Montrealin. Kelpo lähetin hän pani tulemaan tänne, mutta kaikki annan anteeksi — kaikki, tuhannesta peitsestä." Ja vapisevin käsin solmitessaan silkkinauhoja kirjeitten ympärille hän käski paaschinsa kutsumaan pöytäänsä seuraavaksi päiväksi kaikki signorit, jotka olivat olleet hänen seurassaan edellisenä yönä.

Ylimykset saapuivat — paljoa enemmän raivoissaan anteeksisaannin häpeästä, kuin kiitollisina armolahjasta. Pelko yhdistyi heidän ylpeyteensä; ja väkijoukon huutojen ja munkkien valitusten vielä soidessa heidän korvissaan, he päättivät että yhteinen vastarinta vaan saattoi turvata heidän henkensä ja kostaa heidän häväistyksensä. Heistä tribuunin julkinen armonanto oli vaan yksityisen koston peittelemistä. Sen he uskoivat, että Rienzi ei uskaltanut tuhota heitä päivän valossa; unho ja anteeksianti näyttivät heistä keinoilta, millä tuutia heidän valppauttaan ja samalla lannistaa heidän ylpeyttään, ja rikoksen ilmitulon tieto riisti heiltä kaiken turvallisuuden toivon. Heidän oman palkkaamansa salamurhaajan käsi saatettiin kääntää heitä itseänsä vastaan, tahi he saatettiin surmata yksitellen, niinkuin sen ajan tyrannien tapa oli. Omituista kyllä, Luca di Savelli kiihkeimmin vaati että kapina heti oli nostettava. Kuolemanpelko teki pelkurista urhoollisen.

Kykenemättä ymmärtämään tribuunin romantillista jalomielisyyttä, ylimykset tulivat yhä levottomammiksi, kun Rienzi seuraavana päivänä kutsui heidät, yhden erältään, yksityisesti luokseen, antoi heille lahjoja ja pyysi heitä unhottamaan entiset: pahoillaan pikemmin itse kuin heidän tähtensä, sekä jakeli heille uusia virkoja ja kunnianosotuksia.

Luonnosta kuninkaallisen sydämensä hullutellessa hän ei luullut mitään keskiväliä olevan olemassa ja uskoi luottamuksella ja suosionosotuksilla voivansa musertaa vihamielisyyden, jota hän ei tahtonut tukahuttaa kuolemalla. Jos kuninkaaksi syntynyt olisi perittyihin alamaisiinsa nähden siten menetellyt, tuo olisi saattanut onnistua; mutta herrojensa yli äkkiä kohonneen jalomielisyys on vaan loukkaavaa röyhkeyttä. Rienzi tuossa ja ehkä itse anteeksiannossaan teki onnettoman valtiotaidon -erehdyksen, jota jonkun Viscontin tahi myöhempinä aikoina jonkun Borgian pimeä oveluus ei koskaan olisi päästänyt viakseen. Mutta se oli loistavan ja suuren hengen erehdys. Nina istui palatsin suuressa salissa — oli Rooman naisten vastaanottopäivä.

Vierasten luku oli niin paljoa tavallista vähempi, että häntä kummastutti, ja saapuneitten olemuksessa hän luuli huomaavansa kylmyyttä ja pakkoa, mikä hiukan koski hänen turhamaisuuteensa.

"Toivon, ett'emme ole loukannut Signora Colonnaa", hän sanoi Giannin, Tapanin pojan puolisolle. "Hänen käyntinsä ovat tuottaneet kunniaa saleillemme, kaipaamme suuresti hänen arvokasta seuraansa."

"Signora, puolisoni äiti voi pahoin!"

"Pahoinko? Lähetämme hänelle parempia uutisia. Tuntuu kuin olisimme hyljätty tänään."

Puhuessaan hän huolimattomasti pudotti nenäliinansa — Colonnan ylpeä puoliso ei kumartunut — ei ainoakaan käsi liikahtanut; tribunessa näytti hetkisen kummastelevan ja käyvän hämilleen. Liidättäessään katseensa läpi seuran, hän huomasi monien, jotka hän tiesi Rienzin vihamiesten puolisoiksi, kuiskaelevan keskenään merkitsevin silmäyksin, ja yhtä useampi pahansuopa pilkkahymy oli nähtävissä hänen nöyryytyksestään. Hän tointui heti ja sanoi signora Frangipanille hymyillen: "pääsemmekö hauskuudestanne osalliseksi? Näytti juolahtaneen mieleenne jokin hupainen ajatus, jota olisi synti olla päästämättä kaikkien tiedoksi."

Näin puhuteltu keveästi punastui ja vastasi: "ajattelimme, signora, että, jos tribuuni olisi ollut saapuvilla, hänen ritarilupauksensa olisi nyt ollut koetuksessa."

"Kuinka, signora?"

"Hänen suloinen velvollisuutensa olisi ollut auttaa hätääntynyttä." Ja signora katsahti nenäliinaan, joka yhä oli lattialla.

"Minua siis tarkotti, signorat, tuo ylönkatse", sanoi Nina nousten majesteetillisena seisomaan. "En tiedä, ovatko herranne yhtä rohkeita tribuunille, mutta sen minä tiedän, että tribuunin puoliso ei ole pahoillaan, jos vast'edes pysytte poissa. Neljä vuosisataa sitten Frangipani-niminen hyvin saattoi taipua kumartumaan Rasellin edessä; tänä päivänä roomalaisen patriicin puolison tulisi myöntää etusija Rooman ensimmäisen virkamiehen puolisolle. Minä en pakota teidän kohteliaisuuttanne, enkä etsi sitä."

"Olemme menneet liian kauas", kuiskasi joku naisista naapurilleen. "Kenties ei tuo yritys onnistu; silloin —"

Tribuunin äkkinäinen tulo katkasi pitemmät puheet. Hän oli kiireissään ja hänen otsaansa synkistivät nuot rypyt, joita ei kukaan milloinkaan nähnyt peljästymättä. "Kuinka, ihanat naiset!" sanoi hän luoden silmänsä nopeasti ympäri huoneen, "te ette ole vielä hyljänneet meitä. Pyhän ristin kautta, herranne mielistelevät rehellisyyttämme jättäessään meille noin suloisia panttivankeja, tai muuten Jumal'avita, he ovat kiittämättömiä aviomiehiä. Niin", sanoi hän kääntyen äkkiä Gianni Colonnan puolison puoleen, "teidän miehenne on paennut Palestrinaan, teidän, signora Orsini, Marinoon, hänen mukanaan ylkänne, ihana Frangipanin morsio, — tulitte tänne siksi, että —. Mutta te olette turvassa sanaltakin!"

Tribuuni vaikeni hetkeksi, nähtävästi koettaen hillitä itseänsä huomatessaan peljästyksen, jonka hän oli saanut aikaan — hänen silmänsä kohtasivat Ninan, joka unhottaen äskeisen kiivastuksensa tarkasteli häntä huolestunein katsein. "Niin", sanoi hän, "sinä ehkä olet ainoa tässä ihanassa seurassa, joka et tiedä, että nuot korkeasukuiset, jotka äsken kirvotin pyövelin kourista, ovat toisen kerran valapattureina. Yön hiljaisuudessa he ovat jättäneet kotinsa ja kuuluttajat paraikaa julistavat heidät pettureiksi ja kapinoitsijoiksi. Rienzi ei anna enää kellekään anteeksi!"

"Tribuuni", huudahti signora Frangipani, jonka suonissa oli enemmän kylmäverisyyttä kuin koko hänen suvussaan, "jos minä olisin sinun sukupuoltasi, niin viskaisin nuot sanat, petturi ja kapinoitsija, jotka miehestäni sanoit, vasten omia kasvojasi! — Korska mies, paavi on tuon tehtävän pian tekevä!"

"Herrallennepa on suotu kyyhkyläinen, kaunokaiseni", sanoi tribuuni ylönkatseellisesti. "Älkää peljätkö naiseni, niin kauan kuin Rienzi on elossa, hänen verivihollisensa puoliso on turvattu ja kunniassa. Kansa on tuokion kuluttua oleva täällä, vahtimiehemme saattavat teidät rauhassa kotiin, tai tämä palatsi olkoon teidän suojanne — sillä minä varotan teitä, teidän herranne ovat syöksyneet suureen vaaraan. Ja ennen kuin montakaan päivää on ehtinyt kulua, Rooman kadut saattavat olla tulvillaan verta."

"Suostumme tarjoukseenne, tribuuni", sanoi signora Frangipani, johon tribuunin menettely koski ja vaikutti kunnioitusta. Ja puhuessaan hän laskeutui polvelleen, poimi ylös nenäliinan ja tarjoten sitä kunnioittaen Ninalle sanoi: "signora, antakaa minulle anteeksi. Minä yksin näistä läsnäolevista kunnioitan teitä enemmän vaarassa kuin ylpeydessänne."

"Ja minä", vastasi Nina, nojautuen luottavaisella sulolla Rienzin käsivarteen, "minä vastaan: jos vaaraa on olemassa, sitä enemmän tarvitaan uljuutta."

Koko päivän ja yön soi Capitolin iso kello. Mutta seuraavan aamun koettaessa oli kokoontuneitten joukko hajanainen ja harva; suuri peljästys ylimysten paosta oli vallannut kansan sydämet, ja Rienziä katkerasti ja ääneen, syytettiin siitä, että hän oli säästänyt heitä tuota onnettomuutta aikaan saamaan. Tuona päivänä huhuja oli liikkeellä; tyytymättömät enimmäkseen pysyivät kotonaan tai kokoontuivat välinpitämättömiin, toimettomiin joukkioihin. Seuraava päivä valkeni; sama uneliaisuus vallalla. Tribuuni kutsui neuvostonsa (joka oli eduskunnallinen kokous).

"Lähdemmekö liikkeelle", sanoi hän, "niine harvoine, jotka tahtovat Rooman lippua seurata?"

"Aikaamme", sanoi Pandulfo, joka, vaikka luonnostaan arka, hyvin tunsi kansan mielialan ja sentähden oli tarkkanäköinen neuvonantaja. "Pysykäämme alallamme; odotelkaamme, kunnes kapinoitsijat ryhtyvät johonkin pirulliseen väkivaltaisuuteen, silloin kiukku yhdistää epäröivät ja kosto johtaa heitä."

Se oli neuvoston päätös. Jotta viivyttelemisellä näyttäisi olevan arvokkaat syynsä, sanansaattajia lähetettiin Marinoon, johon suurin osa ylimyksiä oli paennut, käskemään heitä heti palaamaan.

Samana päivänä, jolloin Rienzille tuotiin kapinoitsijain kopea kielto, saapui pakolaisia kaikista Campagnan ääristä. Talojen poltot — luostarien ja viinitarhojen hävitykset — karjojen ja hevosten ryöstöt — todistivat ylimysten sodankäyntitapaa ja saivat eloa toimettomiin roomalaisiin, näyttämällä mitä armoa heidän itse sopi odottaa. Illalla roomalaiset omasta ehdostaan riensivät Capitolin edustalle: — Rinaldo Orsini oli anastanut aivan Rooman läheisyydestä linnotuksen ja pistänyt tuleen tornin, josta liekit näkyivät kaupunkiin saakka. Tornin asukas, korkeasukuinen vanha leskivaimo, oli palanut elävältä. Silloin nousi hurja huuto — ääretön kiukku — silmitön raivo. Toiminnan hetki oli lyönyt.

III Luku.

Taistelu.

"Olen nähnyt unen", huudahti Rienzi, hypäten vuoteestaan. "Leijonamielinen Bonifacius, Colonnain vihollinen ja uhri ilmestyi minulle luvaten voittoa. Nina, valmista laakeriseppele! tänäpäivänä on voitto meidän!"

"Rienzi, tänäpäivänäkö?"

"Niin, kuule kelloa — kuule torventoitotusta. Kuulenpa valkean sotaorhini kärsimättömänä tömistelevän! Suutele minua, Ninani, ennenkuin varustaun voittoon — maltappas — lohduta Irene-rukkaa, älä laske häntä näkyviini — hän itkee sitä, että viholliseni ovat hänen ylkänsä heimoa; en voi kestää hänen kyyneleitänsä, olen vaalinut häntä hänen kätkyessään. Tänä päivänä pysyköön heikkous poissa hengestäni! Konnat, kaksinkertaiset valapatot! Kesyttymättömät hukat — kohtaanko kerrankin teidät miekka miekkaa vastaan? Pois, suloinen Nina, Irenen luokse! Adrian on Neapelissa, ja vaikka hän olisi Roomassa, Irenen lemmitty on pyhä, olkoon hän sata kertaa Colonna." Tribuuni lähti pukuhuoneesensa, missä paaschit ja kamaripalvelijat odottelivat, hänen sota-asunsa valmiina. "Kuulin vakoojiltamme", sanoi hän, "että he ovat porttiemme edustalla ennen puolta päivää — neljätuhatta jalkamiestä, seitsemänsataa ratsastajaa. Antakaamme heille kunnon tervetulijaiset, hyvät herrat. Mitä, Angelo Villani, sievä paaschini, miksikä et ole emäntäsi luona?"

"Tahtoisin mielelläni nähdä, kuinka sotilas varustautuu Roomaa puolustamaan", sanoi poika, poikamaisen mahtipontisena.

"Jumala sinua siunatkoon, lapseni, niin puhuu Rooman oikea poika!"

"Ja signora sanoi että pääsen hänen turvajoukkonsa mukana porteille, kuulemaan uutisia —"

"Ja voitonsanaa saattamaan — pääset. Mutta älköön laskettako sinua nuolten kantomatkan piiriin. Mitä, Pandulfoni, sinä sotisovassa?"

"Rooma tarvitsee joka miehen", sanoi porvari, jonka heikkoja hermoja yleinen innostus oli karaissut.

"Niin — ja minä olen jälleen ylpeä siitä että olen roomalainen. Nyt, hyvät herrat, ylleni dalmaticum: tahtoisin, että jokainen vihollinen tuntisi Rienzin, ja, sotajoukkojen Jumala auttakoon, taistellessani keisarillisen kansan etupäässä, minulla on oikeus keisarilliseen vaatteukseen. Ovatko munkit valmiina? Porteille marssiessamme laulettakoon juhlallista hymniä — niin läksivät esi-isämme taisteluun."

"Tribuuni, Johan di Vico on saapunut puolustamaan buono statoa sata ratsumiestä muassaan."

"Onko! — Sitten on Herra pelastanut meidät yhdestä vihollisesta ja suonut tyrmillemme petturin! — Anna tänne tuo lipas, Angelo. — Niin — ole tarkkaavainen! Pandulfo, lue tämä kirje."

Porvari luki hämmästyen kavalan prefektin vastauksen Colonnan kirjeesen.

"Hän lupaa Colonnalle taistelun kuluessa karata hänen puolelleen prefektin lippu mukanaan", sanoi Pandulfo. "Mitä on tehtävä?"

"Mitäkö? Ota sinettini — tuossa — toimita hän heti Capitolin vankilaan. Käske hänen miehiänsä jättämään Rooma ja sano heille, että, jos he huomataan olevan tekemisissä ylimysten kanssa, heidän päällikkönsä on kuoleva. Lähde — toimita tuo silmänräpäystäkään viivyttelemättä. Sillä aikaa lähden kappeliin messua kuulemaan."

Tunnin kuluttua roomalainen sotajoukko — laaja, sekalainen — vanhuksia ja poikia ynnä parhaassa ijässä olevia miehiä, marssi San Lorenzon porttia kohti; sen luvusta, joka nousi kahteenkymmeneen tuhanteen jalkamiehiä, ei kuudetta osaakaan saatettu pitää sotakuntoisena; mutta ratsuväki oli hyvin varustettu ja sen muodosti alempi aatelisto ja varakkaammat porvarit. Niitten etupäässä ratsasti tribuuni täydessä sota-asussa, kypärissä hopeaisista tammen ja oliivin lehdistä sommiteltu seppele. Hänen edessään liehui Rooman suuri kirkkolippu, ja koko tuon väenpaljouden etupäässä kulki joukko munkkeja P. Fransiskuksen veljeskunnasta, laulaen pitkäveteistä hymniä, jonka jokaisen värsyn lopussa aseitten kalske, torvien toitotukset ja rumpujen syvä jyminä mahtavasti yhtyivät lauluun, ja olivat ikäänkuin sen sotaisena köörinä.

Tuossa järjestyksessä he saapuivat laajalle aukealle, jonka aika ja hävitys olivat raivanneet porttien sisäpuolelle, sekä asettuivat pitkiin riveihin kummallekin puolelle, ulottuen kauas pitkin katuja, ja jättäen väliinsä leveän tilan, ja odottivat johtajansa käskyjä.

"Portit auki ja vihollinen sisään!" huusi Rienzi korkealla äänellä, kun torvien toitotukset ilmaisivat ylimysten tuloa.

* * * * *

Sillävälin kapinoitsevat ylimykset, jotka olivat lähteneet liikkeelle Monument-nimisestä paikasta, lähenivät reippaasti ja rohkeina.

Vanhan Colonnan rinnalla, jonka mittava vartalo ja uljas ryhti hyvin tulivat näkyviin hänen loistavassa sota-asussaan, ratsastivat hänen poikansa, Frangipani, Savelli ynnä Giordano Orsini, Rinaldon veli.

"Tänä päivänä on tyranni kukistuva", sanoi ylpeä ylimys, "ja Colonnan lippu liehuva Capitolin harjalla!"

"Karhun lippu", sanoi Giordano Orsini äreästi. — "Voitto ei ole oleva teidän yksin, hyvä herra!"

"Meidän sukumme on aina ennenkin käynyt Rooman etupäässä", vastasi Colonna kopeasti.

"Ei niin kauan kuin Orsinin palatsia on kivi kiven päällä."

"Malttakaa", sanoi Luca di Savelli, "kiistelettekö taljasta pedon vielä eläessä? Meillä on ankara päivätyö tehtävänä."

"Eikä aivan", sanoi Colonna-vanhus; "Johan di Vico on ensimmäisessä hyökkäyksessä karkaava puolellemme ja muutamat tyytymättömät ovat luvanneet avata portit. — No, mitä uutisia?" kysyi hän vakoojalta, joka täyttä laukkaa oli laskettanut hänen luokseen.

"Portit ovat auki — ei peitsen kärkeä välky vallilla!"

"Enkö sanonut sitä, hyvät herrat?" huudahti Colonna voittoriemuisena, "Näyttää siltä kun voittaisimme Rooman miekan iskutta. — Pietro, kuinka käy sinun pahojen aavistustesi?" Tuo sanottiin yhdelle hänen pojanpojistaan — Giannnin esikoiselle — kauniille nuorukaiselle, joka tuskin kahta viikkoa oli ollut naimisissa. Hän ei vastannut mitään. "Pikku Pietroni", jatkoi Colonna, puhuen seuralaisilleen, "on niin nuori aviomies vasta, että hän, viime yönä näki unta puolisostaan, ja tuota pitää hän, poika-parka, pahana enteenä."

"Hän oli surupuvussa ja vetäytyi syleilystäni sanoen: 'Voi Colonnaa, voi Colonnaa!'" sanoi tuo nuori mies vakavana.

"Olen elänyt lähes yhdeksänkymmentä vuotta", vastasi vanhus, "ja nähnyt siis ehkä neljäkymmentä tuhatta unta, joista kaksi on toteutunut, muut ovat olleet perättömiä. Päätä sitten minkä verran todenmukaisuutta tuolla tieteelläsi on."

Näin jutellen he saapuivat jousten kantomatkan päähän porteista, jotka vielä olivat auki. Kaikkialla vallitsi kuolon hiljaisuus. Joukko, josta suurin osa oli ulkomaalaisia palkkasotureita, seisahtui neuvottelemaan — silloin yht'äkkiä tulisoihtu lensi korkealle yli muurien, se loisti hetkisen ja sammui sitten sähisten savilätäkköön. "Se oli ystäviemme merkki, niinkuin sopimus oli", huusi vanha Colonna. "Pietro, eteenpäin joukkoinesi!"

Nuori ylimys sulki silmiristikkonsa, asettui osastonsa etupäähän ja ratsasti peitsi tanassa porteille. Aamu oli ollut sumuinen ja kolea, ja aurinko, joka vaan silloin tällöin oli pilkistänyt pilvien lomasta, puhkesi nyt esiin, valaen kirkkauttaan täydeltä terältä — kimallellen nuoren ratsumiehen huiskuvasta höyhentöyhdöstä ja välkkyvästä sotisovasta, hänen kiitäessään synkkään porttikaarrokseen useita askelia joukkonsa edellä. Eteenpäin riensivät hänen miehensä. — eteenpäin pyyhkäsi ratsuväki, Gianni Colonnan, Pietron isän johtamana. — Oli syntynyt hetken hiljaisuus, jonka rikkoivat vaan aseitten kalske ja kavioitten töminä — kun muurien sisäpuolelta raju huuto kajahti — "Rooma, tribuuni ja kansa! Spirito Santo Cavaliere!" Pääjoukko seisahtui hämmästyneenä. Yht'äkkiä Gianni Colonna nähtiin pakenevan täyttä laukkaa portista.

"Poikani, poikani!" hän huusi, "poikani murhattu!" — hän pysähtyi äkkiä neuvottomana ja lisäten: "mutta olen kostava!" hän kääntyi takasin ja nelisti porttikäytävään jälleen — silloin mahdottoman suuren laskusalvan muotoinen rautainen vehje laukesi onnettoman isän päälle musertaen miehen ja hevosen maahan — samaksi sekavaksi veriseksi läjäksi.

Vanha Colonna näki tuon ja tuskin uskoi silmiänsä; ja ennenkuin hänen joukkonsa tointuivat kauhistuksestaan, kone kohosi ylös ja ruumiin päällitse syöksyi esiin kansan sotavoima. Tuhansin tuhansien perästä se rynnisti eteenpäin, hurjana, ärjyvänä, raivostuneena virtana. Joka taholta se painui vasten vihollistaan, jonka ankara sotakuri ja täydelliset rauta-asut kestivät ja torjuivat hyökkäyksen.

"Kosto ja Colonna!" — "Karhu ja Orsini!" — "Sääli ja Frangipani!" "Lyökää käärmeen ja Savellin edestä!" kaikui ilmoille sekaantuen saksalaisten karheisin huutoihin: "Täydet kukkarot ja kolme Kölnin kuningasta!" Roomalaisia, joitten raivo oli suurempi kuin sotakunto, kaatui laumottain palkkasoturien rivien ympärille: mutta kun toinen kaatui, toinen astui sijaan, ja yhä raikui vähentymättömän innokkaana sotahuuto: "Rooma, tribuuni ja kansa! — Spirito Santo Cavaliere! " Päähineensä ja keisarillisen viittansa takia alttiina joka nuolelle ja miekaniskulle raivostunut Rienzi johti jokaista rynnäkköä, huitoen hirvittävällä tapparallaan, jonka käyttämisestä italialaiset olivat kuuluisia ja jota hän piti kansallisena aseena. Luontonsa jokaisen synkemmän ja karkeamman vietin kiihottamana, veri tulistuneena, intohimot tulvillaan, taistellen kuin kansalainen vapautensa, hallitsija kruununsa edestä, hänen uhkarohkeutensa näytti hämmästyneestä vihollisesta mielettömyydeltä, hänen ehjänä säilymisensä tai'alta. Kaikkialla, missä hyvänsä uupui hänen omansa, tai vihollisen oli peräytyminen, välkkyi hänen valkea viittansa ja heilahteli hänen pertuskansa; mutta hänen raivonsa näytti etupäässä olevan suunnattu päälliköihin ja aina missä hänen ratsunsa pyörähteli kuultiin hänen äänensä: "missä on Colonna?" — "Tänne Orsini!" — "Spirito Santo Cavaliere!" Kolme kertaa hyökättiin porteilta, kolme kertaa lyötiin roomalaiset takasin; kolmannella gonfalon, kirkkolippu, jota kannettiin tribuunin edessä, iskettiin maahan. Silloin hän ensikerran näytti hämmästyvän ja peljästyvän ja nostaen silmänsä taivasta kohden hän huudahti: "Oi Herra, oletko minun hyljännyt?" Tuon sanottuaan hän rohkaistuneena vielä kerran viittasi kädellään ja johti hurjan joukkonsa rynnäkköön.

Iltapuoleen taistelu päättyi. Ylimyksiltä, joita tribuunin hyökkäykset etupäässä olivat tavotelleet, oli ylpeys ja kukka murrettu. Colonnan ruhtinaallisesta sukuhaarasta oli kolme saanut surmansa. Giordano Orsini oli kuolettavasti haavotettu; hurja Rinaldo oli jäänyt pois taistelusta. Frangipanein uljaimpia signoreja ei ollut enää olemassa; ja Luca, Savellien pelkuri päämies, oli kauan sitten pelastunut pakenemalla. Toiselta puolen kaupunkilaisten vaurio oli ollut hirveä; — maa oli kuin verinen räme — ja surmattujen (ratsujen ja ratsumiesten) ruumisröykkiöitten keskellä ehtootähti näki Rienzin ja roomalaisten palajavan voitettujen takaa-ajosta. Riemuhuudot seurasivat tribuunin vonkuvaa ratsua hänen kulkiessaan kaupungin portista; ja saavuttuaan sisäpuolella olevalle aukealle, hän kohtasi suuren joukon sellaisia, jotka kykenemättömyytensä, sukupuolensa tahi ikävuosiensa takia olivat olleet taisteluun osaaottamatta — vaimoja, lapsia, ikäloppuja ynnä avojalkaisia, mustakaapuisia munkkeja — ja voitonsanoman kuultuaan tulleet hänen riemukulkuaan tervehtimään.

Rienzi seisautti ratsunsa Colonnan pojan ruumiin viereen, joka puolittain virui vesilätäkössä, ja sen rinnalla, porttikäytävästä korjattuna, Gianni Colonna (sama Gianni Colonna, jonka peitsi oli tuhonnut hänen hennon veliparkansa). Hän katseli kaatuneita iltatähden murheellisesti kuvastuessa veriseen lätäkköön ja hurmeiseen haarniskaan, sydän täynnä monenlaisia tunteita; ja kääntyessään poispäin hän näki nuoren Angelon, joka muutamien Ninan varusväkeen kuuluvien seurassa oli saapunut paikalle ja lähestyi tribuunia.

"Lapsi", sanoi Rienzi viitaten vainajaan; " siunattu sinä, jolla ei ole omaisesi verta kostettavana! Jolla on, hänen hetkensä on ennemmin tai myöhemmin tuleva, ja kauhea hetki se on!"

Nuot sanat painuivat syvään Angelon sydämeen, ja ne sittemmin kävivät kohtalonomaisiksi sanoiksi puhujalle ja kuulijalle.

Ennenkuin Rienzi oli täysin tyyntynyt, ja surmattujen leskien ja äitien parannan — kuolevien valitusten munkkien rohkaistusten — yhtyessä voittoriemun jylinään — taistelutanterelta kuului vaimojen ja jälellejääneitten suusta huuto: "vihollinen! — vihollinen!"

"Aseisiin!" huusi tribuuni, "takasin järjestykseen — mutta ne eivät saata olla niin rohkeita!"

Kavioitten töminää, torvien toitotusta kuului; samassa täyttä laukkaa porteista sisään raisusti karahutti ratsumiehiä kolmenkymmenen paikoille.

"Joutsiin!" huusi tribuuni, astuen eteenpäin, — "mutta malttakaa — johtaja on aseeton — lippu omamme. Pyhä Neitsyt, tuohan on neapelilainen lähettiläämme, Adrian di Castello!"

Hengästyneenä — pölyisenä — Adrian seisahtui heimolaistensa verestä punottavan lätäkön ääreen — kuolleitten kalpeitten kasvojen tuijottaessa häneen.

"Liian myöhään — voi, voi! — hirmuinen kohtalo! kovaonninen Rooma!"

"He lankesivat itse kaivamaansa kuoppaan", sanoi, tribuuni lujalla mutta kolkolla äänellä. — "Jalo Adrian, jospa varotuksesi olisi tämän ehkäissyt!"

"Pois korska mies! — pois!" sanoi Andrian viitaten kärsimättömästi kädellään, "sinun pitäisi suojella roomalaisten henkeä, ja — voi Gianni! — Pietro! — — eikö syntyperä, maine ja nuoruutesi, poika parka — eikö se voinut sinua pelastaa?"

"Antakaa hänelle anteeksi, ystäväni", sanoi tribuuni väkijoukolle, — "hänen murheensa on luonnollinen ja hän ei tunne koko heidän rikkomustaan. — Poistukaa, minä pyydän — jättäkää hän meidän haltuumme".

Adrianin olisi saattanut käydä huonosti ilman noita tribuunin sanoja. Nuori ylimys astui ratsunsa seljästä ja kumartui sukulaistensa puoleen: tribuunikin luovutti hevosensa aseenkantajansa huostaan, lähestyi Adriania ja, huolimatta hänen vastustelemisistansa vei hänet syrjään —:

"Nuori ystäväni", sanoi hän suruissaan, "sydäntäni verestää; mutta kansa on vielä raivostunut, ole varovainen!"

"Varovainen!"

"Kuule — kautta kunniani, nuot miehet eivät olleet nimesi arvoisia. Kaksinkertaisesti valapattoja — salamurhaajia — kapinoitsijoita — kuule minua!"

"Tribuuni, en tarvitse selvityksiä siitä mitä näen olkoot he kuolleet syystä tahi konnamaisesti teurastetut. Sukuni pyövelin ja minun välilläni ei ole sovintoa."

"Tuleeko sinustakin valapatto? — Tule, tule, en kuule noita sanoja. Rauhotu — lähde pois — ja jos kolmen päivän kuluttua syytät minua muusta kuin liiallisesta lempeydestä, niin päästän sinut valastasi ja olet vapaa olemaan viholliseni. Kansa tarkastelee meitä — hetken kuluttua en ehkä voi pelastaa sinua."

Nuoren patriicin tunteita ei ole helppo kuvata. Hän ei ollut paljoa oleskellut sukulaistensa parissa eikä milloinkaan saanut heidän puoleltaan tuta muuta kuin tavallista kohteliaisuutta. Mutta sukulaisuus on aina sukulaisuutta! Ja tuossa, sodan kovaonnisina uhreina olivat kaadettuina hänen sukunsa puu ja vesa, ydin ja toivo. Hän tunsi että tribuunia ei käynyt syyttäminen, heidän surmapaikkansakin todisti että he olivat kaatuneet maamiestensä kimppuun hyökätessään. Hän ei tuntenut myötätuntoisuutta heidän asiaansa, vaan heidän kohtaloonsa. Kiukku ja kostokin olivat häneltä kielletyt — sydän sitä enemmän alttiina murheen iskulle ja hermottomuudelle. Hän oli vaiti ja tuijotti yhä vainajiin, runsaitten kyynelten virratessa pitkin hänen poskiaan, ja hänen toivoton ja surullinen tilansa oli siinä määrin liikuttava, että väkijoukko, joka ensin oli vihoissaan, alkoi sääliä hänen murhettaan. Vihdoin hän näytti tehneen päätöksensä. Hän kääntyi Rienzin puoleen ja sanoi änkyttäen: "tribuuni, en moiti sinua enkä syytä. Jos olet ollut äkkinäinen tässä, Jumala on vaativa veren verestä. En ryhdy sotimaan vastaasi — puhut totta, valani on esteenä; ja jos hyvin hallitset, voin vielä muistaa olevani roomalainen. Mutta — mutta — katso noita verisiä ruumiita — me emme enää tapaa toisiamme! — Sisaresi — Jumala olkoon hänen kanssaan! — hänen ja minun välilläni on pimeä juopa!" Nuori ylimys vaikeni hetkeksi liikutuksen valtaamana ja jatkoi sitten: "nämät paperit vapauttavat minut lähettilästoimestani. Lipunkantajat, laskekaa alas tasavallan lippu. Tribuuni, älä puhu — tahdon olla tyyni — tyyni. Sitten hyvästi Rooma." Katsahtaen hätäisesti vainajiin hän hyppäsi ratsunsa selkään ja joukkonsa seuraamana katosi portista.

Tribuuni ei ollut yrittänyt pidättää häntä — ei ollut keskeyttänyt häntä. Hän tunsi että nuori ylimys oli ajatellut — toiminut niinkuin paras oli. Hän seurasi häntä silmillään.

"Näin kohtaloni", sanoi hän synkästi, "tempaa minulta jaloimman ystäväni ja parhaimman neuvonantajani — parempaa miestä ei Rooma ole milloinkaan menettänyt!"

Se on melskeisten valtioitten ikuinen kohtalo. Luokkain ja luokkain välittäjä — luonnoltaan jalo — intohimoton isänmaanystävä — ensimmäinen toimimaan — toiminnassaan tervein — katoaa pimeään näkymöltä. Hurjemmat ja vähemmän arkatuntoiset henget saavat yksinään mellastella tantereella; ei ainoatakaan puolueetonta eikä sovittavaa rengasta jää vihan ja vihan väliin — siksi kun uupumus, hirmutöistä kylläisenä, seuraa raivoa, ja lepona tervehditään despotismia.

IV Luku.

Perustuksen onteluus.

Valtiollisten tapahtumain nopea ja vaiheinen juoksu on vienyt meidät etäälle tribuunin sisaresta ja Adrianin kihlatusta. Ja tuon ihanan ja lempivän tytön mieluisat ajatukset ja suloiset haaveilut, vaikka ne hänestä olivat kaikkia kunnianhimon myrskyjä ja vaaroja arvokkaammat, eivät sovellu yhtä hyvin kerrottaviksi: — niitten lempeä yksitoikkoisuus on muutamalla sanalla kuvattu. Niillä oli vain yksi esine, ne pyrkivät vain yhteen päämäärään. Kaihoksuen veljensä hovin loistoa ja, milloin hän pakotti itsensä näyttäytymään, Ninan uhkeamman ja häikäisevän kauneuden ja kaikkivaltaavan läsnäolon pimentämänä — hänestä tuo komeus ja nuot ihmisjoukot näyttivät epätodelliselta näytelmältä, josta hän palasi tosielämään, — oman sydämensä toiveisiin ja aatoksiin. Tyttö parka! Velivainajansa hempeä ja hellä luonto oli hänessä kokonaan, eikä hiukkaakaan elossa olevan ankaraa henkeä eikä rajatonta kunnianhimoa — silmää väsyttävää, kiihkeätä loisteliaisuutta, — hän huonosti soveltui tuohon levottomaan, mutta uhkeaan ympäristöönsä, johon hän oli näin äkkiä siirretty.

Koko hänen hellä rakkautensa Rienziin ei pystynyt voittamaan jonkinlaista pelkoa, joka yhdessä sukupuolen ja ijän erilaisuuden kanssa esti häntä uskomasta hänelle asioita, jotka enimmin olivat hänen sydämellään.

Kun Adrianin Neapelin hovissa viipymisen määräaika oli kulunut umpeen (sillä tuohon hoviin, jonka valtaistuin oli ankarinten riitojen esineenä, tribuuni tarvitsi jaloimman ja ky'ykkäimmän edustajansa — ja juonet ja vastajuonet viivyttivät hänen lähtöänsä viikko viikolta), niin hän alkoi käydä levottomaksi ja aavistaa pahaa. Niinkuin monet itse näkymättömät, toimettomat katselijat, hän näki tietämättään kauemmaksi tulevaisuuteen kuin sekä tribuunin että Ninan syvempi järki; ja ylimysten vaarallisen tyytymättömyyden hän näki ja kuuli katseista ja kuiskauksista, jotka eivät tulleet tarkempiin ja epäluuloisempiin silmiin eikä korviin. Huolissaan, rauhattomana hän odotteli Adrianin palajamista, ei itsekkäisistä aiheista yksin, vaan syystä peljäten veljensä puolesta. Adrian di Castellossa, joka samalla oli sekä ylimys että isänmaan ystävä, oli kullakin puolueella välittäjä, ja hänen läsnäolonsa kävi päivä päivältä tarpeellisemmaksi, kunnes ylimysten salaliitto vihdoin puhkesi ilmi. Siitä hetkestä hän tuskin uskalsi toivoa: hänen tyyni mielensä, jota ei ollut sokasemassa korkealle kehittynyt nero, mikä, kuten liian usein on laita, sai tribuunin näkemään kovaa todellisuutta läpi petollisen ja välkkyvän valon, oivalsi että Rubiconin poikki oli kuljettu, ja kaikista seuraavista tapauksista hän sai vain selville kaksi seikkaa — veljensä vaaran ja ylkänsä poisjäämisen.

Vain Ninan kanssa saattoi hänen täysi sydämensä neuvotella, sillä Nina, olkoon heidän luonteensa olleet kuinka erilaiset tahansa, oli nainen, joka rakasti. Ja se heidät yhdisti. Rienzin vallan alkuaikoina he olivat viettäneet monta onnellisimmista hetkistään yhdessä, etäällä iloisista kansajoukoista, yksinään ja häiritsemättä, kesäiltoina kuutamoisilla parvekkeilla, tuossa keskinäisessä myötätuntoisuuden ja lohdutuksen jakelussa, joka kahdelle intohimoisolle ja vilpittömälle naiselle suo hupaista ajankuluketta ja tehokkainta lohtua. Mutta viimeisinä aikoina tuo seurustelu oli suuressa määrin pilaantunut. Siitä aamusta, jona ylimykset olivat saaneet anteeksi, siihen, jolloin he olivat marssineet Roomaa vastaan, oli kaikki ollut yhtämittaista rajua mielenliikutusta. Jokainen muoto, minkä Irene näki, oli uhkaava ja synkkä — kaikki hilpeys oli poissa — puuhaavaiset, huolestuneet neuvosmiehet tai aseelliset soturit olivat päiväkaudet olleet ainoat palatsissa kävijät. Rienziä ei ollut näkynyt kuin pikimältään; otsa synkkänä, Nina oli hellempi, hyväileväisempi kuin koskaan, mutta noista hyväilyistä pisti esiin murheellinen ja pahaenteinen sääli. Lohdutuksen ja rohkaisemisen yrityksiä seurasi sairaan hymy ja katkonaisia sanoja; ja Irenen olivat hänen oman sydämensä aavistukset valmistelleet sitä iskua kohtaamaan, joka lankesi — voitto oli hänen veljensä — vihollinen lannistettu — Rooma oli vapaa — mutta Colonnain ylevä huone oli menettänyt uljaimmat tukensa ja Adrian poistunut ijäksi! — Hän ei moittinut häntä, hän ei saattanut moittia veljeänsä, kumpikin oli menetellyt niinkuin kummankin tuli. Hän oli tapausten ja kohtalon uhrirukka — niitten tuulten Iphigenia, joitten tuli Rooma-laiva satamaan viedä, tahi, kenties, paiskata se syvyyteen. Hän huumaantui iskusta; hän ei itkenyt eikä valittanut; hän taipui myrskyn riehuessa, ja se kulki päällitse. Kahteen päivään hän ei nauttinut ravintoa eikä lepoa, hän sulkeutui huoneesensa, hän pyysi ainoastaan saada olla yksin: mutta kolmantena aamuna hän tointui kuin ihmeestä, sillä kolmantena aamuna tuotiin palatsiin seuraava kirje:

"IRENE. — Ennen tätä olet saanut tietää syvän suruni syyn, tunnet ettei Rooma enää voi olla Colonnan koti eikä Rooman tribuuni hänen veljensä. Kirjoittaessani näitä sanoja kunniani vain heikosti pitää minua pystyssä, kaikki rauenneet toiveeni, kaikki laatimani suunnitelmat, kaikki entinen ja nykyinen rakkauteni sinuun valtaavat sydämeni, enkä voi muuta tuntea kuin olevani kurja, Irene, Irene, suloinen muotosi ilmestyy eteeni, ja noista armaista silmistä minä luen että annat minulle anteeksi, — sinä ymmärrät minut, ja niin kalliisti kun tiedän sinun minua rakastavan, tahtoisit ennemmin että olisit kadottanut minun, ennemmin että olisin heimolaisteni kanssa haudassa, kuin tietää, että eläisin luokkani häväistyksenä, heimoni luopiona. Voi, miksikä olin Colonna? Miksikä sallimus teki minun jalosukuiseksi ja luonto ja olot kiinnittivät minun kansaan? Minä olen suljettu sekä lemmestä että kostosta: kaikki kostoni lankee minuun ja sinuun. Jumaloimani! Olemme kenties ijäksi erotetut; mutta kaiken sen autuuden nimessä, jonka olen tuntenut rinnallasi — kaiken sen humauksen, josta uneksuin — sen suloisen hetken, jolloin katseeni ensi kertaa kohtasi sinut, vartioidessani lempeän sielusi palajamista silmiisi ja huuliisi — ensimmäisen lemmentunnustuksesi — ensimmäisen suutelomme — viimeisten jäähyväistemme nimessä — vannon olevani uskollinen kuolemaani asti. Ei kukaan toinen ole koskaan karkottava sinun kuvaasi sydämestäni. Ja nyt, kun toivo näyttää rauenneen, uskollisuus käy kaksinkertaisesti pyhäksi. Ja sinä, armaani, etkö muistele minua? Etkö tahdo tuntea että olisimme kuin taivaan kihlattuja? Pohjolan taruissa kerrotaan ritarista, joka palattuaan Pyhältä Maalta tapasi impensä (joka luuli hänen kuolleeksi) taivaan morsiamena; hän rakensi erakkomajan tuon luostarin viereen ja, vaikk'eivät he enää milloinkaan nähneet toisiansa, heidän sielunsa olivat uskollisia kuolemaan asti. Samoin, Irene, olkaamme me toisillemme — kuolleita kaikelle muulle — kihlattuja muistossamme — ylhäällä vihkiytyäksemme. Mutta ennenkuin lopetan, yksi toivo sittenkin minulle sarastaa. Veljesi elämänrata, loistava ja ylevä, saattaa olla vain kuin putoavan tähden; jos pimeys sen nielisi, jos hänen valtansa loppuisi, jos hänen valtaistuimensa särkyisi ja Rooma ei enää tuntisi tribuuniansa, jos sinulla ei enää olisi veljenä heimoni tuomari ja surma, jos sinä loistostasi syöstäisiin, jos olisit ystävittä, sukulaisitta, yksin — silloin ilman kunniani tahraa, ilman häpeätä ja inhoa ottamastani mahtia ja onnellisuutta kädestä, joka vielä punottaa heimoni verestä, voin vaatia sinut omakseni. Kunnia lakkaa vallitsemasta, silloin kun sinä lakkaat olemasta suuri. En uskalla liiaksi antautua tuon unelman valtaan, se luettanee synniksi meille kummallekin. Mutta se on kuiskattava, jotta tuntisit Adrianisi kokonaan, koko hänen heikkoutensa ja voimansa. Oma lemmittyni, ikuisesti lemmittyni, toivottomasti lemmittynä hellemmin lemmittyni, hyvästi! Enkelit murheesi lieventäkööt ja varjelkoot minua synnistä, että ainakin tämän perästä kohtaisimme toisemme jälleen!" —

"Hän rakastaa minua — hän rakastaa minua vielä!" sanoi impi, puhjeten vihdoin itkuun, "ja minä olen jälleen autuas!"

Tuo kirje painettuna sydämelleen hän näytti toipuvan murheensa syvyydestä; hän kohtasi veljensä hymy huulilla, Ninan avoimin sylin, ja jos häntä murhe vielä kalvoi, niin se oli kätkössä kuin mato kukan helmassa.

Sillä välin, ensimmäisen voitoninnostuksen perästä, vaikeroiminen seurasi Rooman ihastusta; niin suuri oli ollut mieshukka, että yksityisten murhe riitti tukahuttamaan yleisen voittoriemun, ja useat surevista syyttivät puolustajaansa sortajiensa tuhotöistä, " Roma fu terribilmente vedovata " ["Rooma hirmuisesti leskeytyi"]. Lukuisat hautajaiset syvästi koskivat tribuuniin, ja samassa suhteessa kuin hänen myötätuntoisuutensa kansaan, kasvoi hänen vihansa ylimyksiin. Niinkuin kaikki, joitten uskonto on palava ja innokas, ei tribuunikaan paljoa sietänyt rikoksia, jotka koskivat uskonnon perustuksia. Valapatto oli hänestä alhaisin ja sovittamattomin teko, ja surmansa saaneet ylimykset olivat olleet kahdesti valapattoisia. Vihansa katkeruudessa hän kielsi heidän perheensä moneen päivään vaikeroimasta heidän ruumiittensa ääressä ja hän salli heidät vaan yksityisesti ja hiljaisesti haudattaa esi-isiensä holveihin: kohtuuton kosto, joka tahrasi hänen laakerinsa, mutta joka tuskin saattoi eritä hänen jyrkästä isänmaanrakkaudestaan. Kiirehtien lopettamaan, mitä hän oli alottanut ja päättäen heti marssia Marinoon, mihin kapinoitsijat olivat koonneet pirstaantuneet joukkonsa, hän kutsui neuvostonsa kokoon, esitti sille voiton varmuuden ja sitä seuraavan täydellisen rauhan paluutuksen. Mutta sotamiesten palkka oli maksamatta; ne olivat jo nurisseet; rahasto oli tyhjennetty, oli välttämätöntä täyttää se uudella verotuksella.

Neuvosmiesten joukossa oli useita, joitten perheet olivat saaneet hirmuisesti kärsiä taistelusta — ne kylmäverisesti kuuntelivat sodan jatkamista esitettävän. Toiset, niitten joukossa arka, mutta hyvää tarkottava Pandulfo, jotka tiesivät että heidän oman voittoriemunsakin suru ynnä kauhu oli synnyttänyt vastavaikutusta kansassa, selittivät että ei ollut menemistä esittämään uusia veroja. Rohkeampaa vastarintaa teki kolmas puolue, etupäässä Baroncelli — perusaatteeton, kunnianhimonen yllyttäjä — joka rahvaan mieleisellä luontonsa raakuudella kutkutellen sen huonoimpia intohimoja ja tuolla edistämisen teeskentelyllä, jota nykyään kutsutaan "liikutukseksi", jolla usein hurjin hullu pääsee tarkinta valtiomiestä edemmäksi, oli hiljaisesti saavuttanut suuren vaikutuksen alemmissa luokissa. Ne uskalsivat moittia uljasta tribuunia liiallisesta komeudesta, jota he itse ensimmäisinä olivat terottaneet hänen mieleensä — ja puolittain viittailivat kehnoihin ja epärehellisiin vaikuttimiin hänen vapauttaessaan ylimykset Rodolfin syytöksestä. Samasta eduskunnasta, jonka tribuuni oli henkiin herättänyt ja uudistanut vapauden tueksi — vapaus oli hyljätty. Hänen tulinen kaunopuheliaisuutensa vaikutti kolkkoa vaitioloa, ja lopuksi äänet olivat uusia veroja ja Marinon-retkeä vastaan. Rienzi lähti kokouksesta kiireesti ja hätäisenä. Lähtiessään salista, kirje annettiin hänen käteensä; hän luki sen ja oli hetken kuin ukkosen iskemänä. Sitten hän kutsui vartiojoukkonsa päällikön ja määräsi viisikymmentä ratsumiestä olemaan valmiina hänen käskyilleen, lähti Ninan huoneesen, tapasi hänen yksinään ja seisahtui hetkeksi katselemaan häntä niin kiinteästi, ettei hän peljästyksen valtaamana kyennyt puhumaan sanaakaan.

"Meidän on eroaminen."

"Eroaminen!"

"Niin, Nina; saattojoukkosi on valmiina, sinulla on sukulaisia, minulla ystäviä Florensissa. Florens on oleva kotisi."

"Cola —"

"Älä katsele minua noin. Vallan, loiston turvallisina aikoina sinä olit kaunistukseni, neuvonantajani. Nyt olet vaan minulle häiriöksi. Ja —"

"Voi Cola, älä puhu tuollaista! Mitä on tapahtunut? Älä ole noin kylmä — älä synkistä kulmiasi — älä käänny pois! Enkö ole sinulle enempi kuin iloisten hetkien toveri — kuin lempilintunen? Enkö ole puolisosi, Cola — enkä jalkavaimosi?"

"Liian rakas — liian rakas minulle", jupisi tribuuni; "sinä sivullani minä olen vaan puoleksi roomalainen. Nina, nuo kehnot orjat, jotka itse vapautin, hylkäävät minut. — Nyt juuri tänä hetkenä, jolloin saattaisin ainiaaksi häätää kaikki esteet Rooman uudistamisen tieltä nyt kun yksi voitto viittaa täydellisen menestyksen uraan — nyt kun maa on näkyvissä onneni jättää minut ulapalle! Nyt on vaara suurempi kuin ylimysten raivotessa — ylimykset ovat paenneet; kansa on kavaltamaisillaan Rooman ja minun."

"Ja tahtoisitko että minustakin tulisi petturi! Ei, Cola; kuolemassakin on Nina oleva rinnallasi. Elämä ja kunnia heijastuvat sinusta, ja se isku, joka kumoaa olemuksen, on hävittävä mitättömän varjonkin. Minä en tahdo erota sinusta."

"Nina", sanoi tribuuni ponnistellen suonenvedon tapaisessa liikutuksessa, — "saatat puhua kuolemasta sanan oikeassa merkityksessä. — Lähde! Jätä hän, joka ei enää voi suojella sinua eikä Roomaa!"

"En koskaan — koskaan."

"Oletko päättänyt?"

"Olen."

"Olkoon niin", sanoi tribuuni syvästi murheellisin äänin. "Valmistaudu pahimpaan."

" Pahinta ei ole sinun luonasi Cola!"

"Tule syliini, uljas nainen, sanasi kurittavat heikkouttani. Mutta sisareni? Jos kaadun, sinä, Nina, et ole elävä jälkeeni — kauneutesi hekumallisimman sydämen ja voimakkaimman käden saaliina. Meillä on oleva sama hauta Rooman vapauden pirstojen keskellä. Mutta Irene on heikompaa ainetta, lapsi parka, minä olen ryöstänyt häneltä lemmittynsä ja nyt —"

"Olet oikeassa; Irene lähteköön. Ja hyvin saattanemme salata häneltä hänen lähtönsä todellisen syyn. Olojen muutos olisi paras hänen murheelleen ja joka tapauksessa se näyttäisi uteliaista luonnolliselta. Minä lähden häntä valmistelemaan."

"Lähde, armaani. Tahtoisin mielelläni olla yksin ajatuksineni. Mutta muista, hänen on lähteminen tänään — hiekkamme juoksee nopeaan."

Kun Nina oli sulkenut oven, niin tribuuni otti kirjeen esiin ja luki sen uudestaan huolellisesti. "Paavin legaatti lähtenyt Siennasta — käskenyt tuota tasavaltaa peräyttämään apujoukkonsa Roomasta — julistanut minut kapinoitsijaksi ja kerettiläiseksi — sieltä lähtenyt Marinoon ja on nyt keskusteluissa ylimysten kanssa. Voi, ovatko uneni olleet valheellisia — yhtä petollisia kuin valveilla olevaiset, jotka päivällä imartelevat ja pettävät? Tuollaisessa vaarassa hylkääkö kansa minut ja itsensä? Pyhimysten ja marttyyrien sotajoukko, urhojen ja sankarien haamut, oletteko ijäksi jättäneet muinaisen kotinne? Ette, ette, minua ei nostettu näin sortuakseni; minä olen he vielä masentava — ja jättävä nimeni perinnöksi Roomalle, sortajan varotukseksi — vapauden esikuvaksi!"

V Luku.

Rakennuksen laho.

Ninan ystävällinen taito sai Irenen uskomaan että hänen aiotun Florensin-matkansa aiheena oli vain hänen veljensä hellä tarkotus saada häntä muuttamaan olinpaikkaa, jota hänen omat ajatuksensa katkeroitsivat ja jossa hän itsensä ja Adrianin välisen suhteen takia oli alttiina kaikelle, mikä saattoi olla kiusallista ja ikävää. Sen pikaisuuden syyksi pantiin äkkiarvaamatta Florensiin aseita ja rahaa lainaamaan matkustavan lähetyskunnan lähtö, joten hän saisi turvallisen ja arvokkaan saattojoukon. — Kärsivällisesti hän alistui tuohon, mitä hän piti huojennuksena, ja sovittu oli että hän oli jonkun ajan vieraileva erään Ninan sukulaisen luona, joka oli mahtavan florensilaisen luostarin abbedissa. Luostarin yksinäisyyden aatos oli tervetullut tuolle särjetylle sydämelle ja väsyneelle mielelle.

Mutta vaikka hänelle ei oltu ilmaistu Rienziä uhkaavaa vaaraa, niin syvästi murheellisena ja pahaa aavistaen hän vastasi hänen syleilyynsä ja jäähyväis-siunaukseensa; ja vihdoin kantotuolissaan, Rooman porttien ulkopuolella, hän katui lähtöä, jolle vaaran mahdollisuus loi pakenemisen näön.

Mutta kantotuolin ja sen saattojoukon peittyessä illan hämärään, draaman melskeisimmät henkilöt kääntävät huomiomme puoleensa. Rooman kauppiaat ja käsityöläiset pitivät tuona aikana ja erittäin Rienzin kansallismielisenä hallituskautena joka viikko kokouksia kussakin kaupungin kolmessatoista korttelissa. Ja kansanvaltaisimmassa näistä oli Cecco del Vecchio oraakeli ja johtaja. Tuosta kokouksesta, jossa seppä oli esimiehenä, kuului jytinä, joka kävi maanjäristyksen edellä.

"Niin", sanoi yksi joukosta — Luigi, teurastaja — "sanotaan hänen tahtoneen panna uutta veroa ja sentähden hajottaneen neuvoston istunnon tänään, kun noitten kelpo miesten tuli kansaa surku; se on synti ja häpeä, että rahasto on tyhjä."

"Minä sanoin hänelle", virkkoi seppä, "että olkoon hän varuillaan kansaa verottaessaan. Ei köyhät ihmiset veroja siedä. Mutta kun ei hän ota neuvojani onkeensa, nähköön, kuinka käy — hepo juoksee tiehensä, marhaminta jää kouraan."

" Sinunko neuvojasi, Cecco! Ei hänen mahansa niitä enää sulata. Se mies on käynyt ylpeäksi kuin paavi."

"Mutta hän on sentään suuri mies", sanoi muuan joukosta. "Hän meille lait antoi — puhdisti Campagnan rosvoista — täytti katujen varret kauppioilla, puodit tavaroilla, lannisti Italian kopeimmat herrat ja hurjimmat soturit —"

"Ja panee nyt veroja kansan niskoille, — siinä suurkiitokset avustamme", sanoi äkeä Cecco. "Mitä hän olisi ilman meitä? — Me, jotka teimme, voimme tehdä tekemättömäksikin."

"Mutta", jatkoi puolustaja huomatessaan että hänellä oli kannattajansa. — "sittenpä hän verottaa meitä omista eduistamme."

"Kuka niitä nyt ahdistaa?" kysyi teurastaja.

"Kyllä, ylimykset kokoovat uusia voimia Marinossa."

"Marino ei ole Rooma", sanoi Luigi, teurastaja. "Odottakaamme, kunnes he tulevat porteillemme — kyllä tiedämme kuinka heitä vastaan otamme. Taikka, mitä siihen tulee, lienemme saaneet tarpeeksemme tappelusta — kaksi veliparkaani sai kumpikin pistoksen liikaa. Miksi ei tribuuni, jos hän on suuri mies, anna meille rauhaa? Lepo on kaikki mitä tarvitsemme."

"Voi!" huokasi muuan satulaseppä. "Sopikoon hän vaan ylimysten kanssa. Ne olivat ainakin hyviä ostajia."

"Minä puolestani", sanoi eräs hauskannäköinen veitikka, joka oli ollut haudankaivaja huonoina aikoina, mutta nyt avannut puodin ja ruvennut myymään rihkamoita elossa oleville, "minä hänelle kaikki antaisin anteeksi, mutta en tuota porfyrivaasikylpyä."

"Se oli paha paikka se", sanoivat useat pudistaen päätänsä.

"Ja joutavia temppuja koko ritariksi rupeaminen paitsi tuota viiniä, joka juoksi hevosen sieramista — siinä oli hiukan järkeä."

"Hyvät herrat", sanoi Cecco, "siinä se hulluus oli, ettei hän tehnyt ylimyksiä päätä lyhemmiksi, kun ne pyristelivät hänen verkossaan, niin sanoo Messere Baroncellikin. Niin, Baroncelli on kunnon mies, ei hän tyydy puolinaisiin toimiin. Se oli jonkinlaista kansan pettämistä. Silloin emme olisi ikinä menettäneet niin monta reipasta poikaa San Lorenzon portilla."

"Totta, totta, se oli häpeä; jotkut sanovat että ylimykset olivat lahjoneet hänen."

"Ja nuot jalot Colonna-parat", virkkoi toinen — "poika ja isä — ne olivat perheensä parhaita, paitsi Castelloa. Minun tulee heitä surku ja sääli."

"Mutta asiaan", sanoi eräs, joka oli rikkain joukosta, " verossa se ponsi löytyy, Kehtaa verottaa meitä. — Uskaltakoon!"

"Sitä hän ei uskalla; sanotaan paavinkin jo nousevan karvat pystyyn, joten hänellä ei ole muihin kuin meihin turvattavaa!"

Ovi lensi seljälleen — mies syöksähti suu auki sisään:

"Hyvät herrat, paavin legaatti on saapunut Roomaan ja kutsunut luokseen tribuunin, joka vast'ikään on lähtenyt hänen luotaan."

Ennenkuin kuulijat ehtivät tointua hämmästyksestään, sai torvien toitotus heidän rientämään paikoiltaan; he näkivät Rienzin olevan liikkeellä uljaassa loistossaan, tavanmukaisen ratsujoukkonsa keralla. Hämärä oli tulossa, ja soihdunkantajat kulkivat hänen edellään. Hänen kasvoillaan vallitsi syvä tyyni, mutta se ei ollut tyytyväisyyden tyyntä. Hän kulki edelleen, ja katu oli jälleen autio. Rienzi saapui Capitoliin ääneti ja läksi siihen palatsin huoneustoon, missä Nina kalpeana ja hätäisenä odotti häntä.

"Hyvin, hyvin, hymyilethän! Ei — se on tuo hirmuinen hymy, pahempi kuin synkkä katseesi. Puhu, lemmittyni, puhu! Mitä kardinaali sanoi?"

"Vähän, mikä sinua ilahuttaa. Hän puhui ensiksi komeasti ja juhlallisesti tuosta rikoksesta julistaa roomalaiset vapaiksi; sitten kavalluksesta mennä vakuuttamaan että Rooman kuninkaan valitseminen on roomalaisten asia."

"Hyvä — vastauksesi?"

"Sellainen, joka sopii Rooman tribuunille: vakuutin ja todistin joka oikeuden. Kardinaali siirtyi toisiin syytöksiin."

"Mihin?"

"Ylimysten verenvuodatukseen San Lorenzon porteilla — puolustaessamme itseämme valapattoisilta salamurhaajilta; tuo on oikeastaan päärikos. Paavi kallistaa korvansa Colonnain puheille. Sitten pyhyydenhäväistys — niin, pyhyydenhäväistys (naura jo Nina, naura!) kun kylvin porfyriastiassa, jota Konstantinus käytti pakanana ollessaan."

"Onko mahdollista! Mitä vastasit?"

"Nauroin. 'Kardinaali', sanoin, 'mikä ei ollut liika hyvä pakanalle, ei ole liika hyvä kristilliselle katoolilaiselle!' Ja tuo tuulikuiva ranskalainen oli kuin puulla päähän lyöty. Sitten kysyin minä vuorostani, 'syytetäänkö minua siitä, että olen tehnyt tuomioistuimeltani jollekin vääryyttä?' — Äänettömyys. 'Sanotaanko minun rikkoneen ainoatakaan valtion lakia?' — Äänettömyys. 'Kuiskataanko edes ettei kauppa kukoista — ettei henki ole turvattu — ettei ulkomailla tai kotona Rooman nimi ole kunnioitettu siihen määrään, jolle ei mikään edellinen hallitus pysty vertoja vetämään?' — Vaiti. 'Siis', sanoin, 'minulle on tuleva kiitoksesi eikä moitteesi, herra kardinaali'. Ranskalainen katsoi katsomistaan, tutisi ja vapisi ja sitten puhkesi sanoiksi. 'Minulla on vaan yksi paavin määräys täytettävänä — luovu heti tribuuniudestasi, muuten kirkko laskettaa päällesi juhlallisen kirouksensa'."

"Mitä — mitä?" sanoi Nina käyden kalpeaksi; "mikä on kohtaava sinua?"

"Kirkonkirous!"

Tuo kamala sana, jolla hengellinen valta niin usein oli musertanut hurjimman vihollisensa, kuului Ninan korvissa sanomakellojen soitolta. Hän peitti kasvonsa käsillään. Rienzi käveli edestakasin kiivain askelin. "Kirous", hän jupisi, "kirkonkirous — minulle — minulle!"

"Voi, Cola! etkö koettanut lepyttää tuota ankaraa-"

"Lepyttää! Kuolema ja häpeä! Lepyttää! 'Kardinaali', sanoin ja minä tunsin hänen sielunsa surkastuvan katseestani, 'valtani minä sain kansalta — kansalle yksin annan sen takasin. Kautta henkeni, ihmisen sanat eivät pysty sitä vikuuttumaan. Sinä korska pappi, sinä itse olet kirottu, sinä halpojen juonien ja maanpakolaisten tyrannien narri ja kätyri, jos oikeuden Herran nimeen vedät henkäyksenkin sortajan hyväksi ja sorretun oikeuksia vastaan.' Sitten jätin hänen ja nyt —"

"Nyt — mitä on nyt tapahtuva? Kirkonkirous! Kirkon pääkaupungissa — kansan taikausko! Voi Cola!"

"Jos", jupisi Rienzi, "jos omatuntoni syyttäisi minua yhdestäkin rikoksesta — jos olisin tahrannut käteni yhdenkin rehellisen miehen verellä — jos olisin rikkonut ainoatakaan itse laatimistani laeista — jos olisin ottanut lahjoja tai tehnyt köyhälle vääryyttä, ollut tyly orvoille tai sulkenut sydämeni leskiltä — silloin, silloin — mutta ei! Herra, sinä et hylkää minua!"

"Mutta ihmiset!" ajatteli Nina murheellisena, huomatessaan että Rienzin oli valtaamaisillaan noitten uskonnollisten ja salaperäisten haaveilujen puuska, jota hän ei sallinut kenenkään kuolevaisen silmän näkevän, ei Ninankaan, silloin kun ne olivat ehtineet korkeimmilleen. Ja nyt todellakin, hetkisen itsekseen jupistuaan, muoto ponnistellen, niin että hänen ohimonsa verisuonet paisuivat paloiksi, hän lähti äkkiä yksityiseen rukoushuoneesensa, joka oli hänen kammionsa vieressä. Heittäkäämme verho niitten mielenliikutusten päälle, joitten valtaan hän siellä antautui. Kuka on kertova nuot pelottavat, salaperäiset hetket, jolloin ihminen polttavine intohimoineen, myrskyävine ajatuksineen, hurjine haluineen, epätoivoisine pelkoineen anoo yksinäistä luoksipääsyä Luojaltansa?

Pitkän ajan kuluttua siitä kuin Rienzi oli keskustellut Ninan kanssa ja puoliyönkellon jo kauan sitten lyötyä, hän seisoi yksin eräällä palatsin parvekkeella kirkkaassa ilmassa jäähdyttääkseen kuumetta, joka vielä viipyi hänen uupuneessa ruumiissaan. Yö oli erinomaisen tyyni, ja ilma kirkas, mutta viileä, sillä oltiin joulukuussa. Hän katseli kiinteästi tuikkivia taivaankappaleita, joihin rajaton herkkäuskoisuutemme on sijoittanut tulevaisuutemme tuomion.

"Joutava tiede", tribuuni ajatteli, "ja synkkä haaveksima, että ihmisen kohtalo on ennakolta määrätty — peruuttamaton — muuttumaton hänen synnyinhetkestään saakka! Mutta ellei tuo unelma olisi perätön, niin olisinpa halukas tietämään mikä noista uhkeista valoilmiöistä on minun syntymätähteni, — mikä kuvaa — mikä heijastaa minun elinrataani ja sitä muistoa, minkä minä olen kuoltuani jättävä." Tuo ajatus mielessään ja katse vielä luotuna ylös hän näki, ikäänkuin yhtäkkiä muitten tähtien joukosta selkenevän tuon nopean ja loistavan pyrstötähden, joka talvella 1347 herätti kauhua taikauskoisissa, jotka pitivät tuota avaruutten vaeltajaa onnettomuuden ja murheen enteenä. Hän säpsähti tuon nähdessään ja jupisi itsekseen, "sellainenko todella on minun vertauskuvani tai, jos tarut puhuvat totta ja nuot oudot ilmiöt tietävät kansojen perikatoa ja valtioitten kukistusta, ennustaako se minun kohtaloani? En tahdo sitä enempää ajatella." [Voi! jos tuo pyrstötähti Rooman oloissa oli yhteydessä Rienzin kukistumisen kanssa, niin sitä muualla Europassa seurasi sitä hirveämpi vitsaus, rutto, Hirmukuolema eli Mustasurma.]

Siirtäessään katseensa maahan hänen silmänsä viipyivät edustalla olevassa basalttileijonassa, jonka harmaaseen ja suunnattomaan vartaloon tähdet loivat kelmeän valon; silloin hän huomasi kaksi mustiin viittoihin puettua henkilöä patsasta kannattavan jalustan vieressä nähtävästi jossakin toimessa, jota hän ei saattanut erottaa. Hän peljästyi, sillä hän ei ollut koskaan voinut päästä siitä epämääräisestä luulosta, että oli olemassa jokin vakava ja määrätty yhteys hänen kohtalonsa ja tuon vanhan basalttileijonan välillä. Hän hiukan rohkasi mieltänsä kuullessaan vahtimiehen varottavan tunkeilijoita, ja heidän astuttuaan valoisammalle paikalle, hän huomasi heidän olevan munkkikaapuihin puettuja.

"Ole häiritsemättä meitä, poikani", sanoi toinen heistä vahtimiehelle. "Pyhän Isän legaatin käskystä me tähän julkiseen oikeuden ja rangaistuksen muistomerkkiin kiinnitämme kerettiläisen ja kapinoitsijan pannaanjulistuksen. Voi kirkon kiroomaa! "

VI Luku.

Temppelin kukistus.

Tuo oli kuin salama kirkkaana päivänä — tuo tribuunia kohdannut kovaonni, hänen valtansa kukkulalla, jolloin hän kourallisella urhoollisia, vapaudestaan pitäviä roomalaisia olisi ainiaaksi voinut musertaa Rooman vapautta vastustavan voiman — vahvistaa maansa oikeudet ja täyttää oman kunniansa määrän. Sellainen kovaonni oli kuin ivaa Kaitselmukselta, joka oli tukenut häntä ahtaina aikoina, hyljätäkseen hänet menestyksen auringonpaisteisimpana päiväsydännä.

Seuraavana aamuna ei ainoatakaan henkeä näkynyt kaduilla; puodit olivat kiinni — kirkot suljetut, kaupunki oli kuin kirkon yhteydestä erotettu. Paavillisen pannajulistuksen kauhea kirous, joka oli kohdannut ylimmäispapillisen kaupungin ylintä virkamiestä, näytti hyytävän kaikki elämän valtimot. Legaatti itse, peljäten muka henkeänsä, oli heti pannakirjan julkaisun jälkeen paennut Monte Fiasconeen, jossa hän liittyi ylimysten joukkoon. Kirous oli tehokkaampi kiroojan poissaollessa.

Iltapuoleen nähtiin muutamien henkilöitten kulkevan poikki Capitolin avaran edustan; he tekivät ristinmerkin nähdessään leijonaan kiinnitetyn julistuksen ja katosivat suuren palatsin ovista. Vähitellen muutamia huolestuneita ryhmiä keräytyi kaduille, mutta ne pian hajaantuivat. Kaikki yhteys ja liike oli lamaantunut. Tuota aseetonta hengellistä valtaa, joka Jumalan näkymättömän käden tavoin raivasi torit autioiksi ja nöyryytti kruunupäät, ei mikään fyysillinen voima pystynyt uhmaamaan eikä vastustamaan. Mutta yleisen kauhun ohessa yksi tieto kosketti ihmisten sydämiä — heidän tähtensä tribuuni sai noin kunniansa keskellä surkastua! Nuot tulisin kirjaimin seiniin ja patsaisiin kirjotetut sanat kertoivat hänen rikkomuksensa: — kapinoitsemisen, vakuuttaessaan Rooman oikeuksia — kerettiläisyyden, poistaessaan kirkollisia väärinkäytöksiä, ja tuon toisten viheliäisen verhon, pyhyydenhäväistyksen, kylpemisestään Konstantinuksen porfyrivaasissa! He tunsivat tuon vakuutuksen, he huokasivat — heitä pöyristytti — ja autiossa palatsissaan, paitsi muutamia uskollisia sydämiä, tribuuni oli yksin!

Luotettavimmat toskanalaisista sotamiehistä olivat lähteneet Irenen mukana. Muu osa hänen voimaansa, paitsi joitakuita jälelle jääneitä vartioita, oli palkattua roomalaista väkeä, kaupunkilaisia, jotka kauan olivat olleet tyytymättömiä palkkojen viipymiseen ja nyt, vetäen puolustuksekseen kirkonkirouksen, pysyivät toimettomina, mutta nuristen, kotonansa.

Kolmantena päivänä uusi tapahtuma häiritsi kaupungin kuolonkaltaista horrostilaa. Sataviisikymmentä palkkasoturia, johtajana neapelilainen Pepin Minorbino, puoleksi ylimys, puoleksi rosvo (Montrealin kätyri), saapui kaupunkiin, sijoittui Colonnan linnaan ja lähetti kuuluttajan kardinaali-legaatin nimessä julistamaan kymmenentuhannen floriinin palkinnon Cola di Rienzin päästä.

Silloin kajahti ilmoille heleänä, mutta ei innostuttavana niinkuin ennen, Capitolin isonkellon ääni — kansa, välinpitämättömänä, alakuloisena, mielessä paavin hengellisen vallan pelko (joka oli tuollaisissa tapauksissa sitä suurempi kuin hänen istuimensa oli pois muutettu) saapui aseettomana Capitolin edustalle; siellä Leijonapaikan luona seisoi tribuuni. Hänen aseenkantajansa pitelivät portaitten edessä hänen sotahevostaan, hänen kypäriään ja samaa pertuskaa, joka oli ensimmäisinä välähdellyt voittoisassa taistelussa.

Hänen vieressään oli muutamia hänen vartioväestään, palvelijoistaan ynnä kaksi tai kolme etevintä porvaria.

Hän seisoi paljain päin ja pystyisenä, katsellen häpeävää, aseetonta rahvasta halveksivin, säälinsekaisin silmäyksin; ja kellonsoiton tauottua ja väkijoukon hiljaisena kuunnellessa hän näin puhui:

"Tulitte siis kerran vielä! Tulitteko orjina vai vapaina? Kourallinen aseellisia miehiä on muurienne sisäpuolella: taivutteko te, jotka porteiltanne karkotitte uljaimmat ritarit, Rooman kokeneimmat sotasankarit, sadanviidenkymmenen palkkalaisen ja vieraan ikeen alle? Tartutteko aseisin tribuuninne puolesta? Olette vaiti! — olkoon niin. Tartutteko aseisin omien oikeuksienne — oman Roomanne puolesta? Yhtä äänettömiä! Kautta pyhimysten, jotka pakanallisten jumalien valtaistuimilla hallitsevat, oletteko niin langenneet synnyinoikeudestanne? Ettekö ryhdy aseisin omaksi puolustukseksenne? Roomalaiset, kuulkaa minua! Olenko loukannut teitä? Jos niin on laita, teidän kätenne minut surmatkoot, ja sitten puukkonne vielä verestäni höyryävinä käykää päin rosvoa, joka on vain orjuutenne julistaja, silloin minä kuolen kunnioitettuna, kiitollisena ja kostettuna. Te itkette! Suuri Jumala, te itkette! Niin, minunkin tulisi itkeä — eläessäni hetken, jolloin saan turhaan puhua vapaudesta roomalaisille. — Itkeä! Onko tämä kyynelten aika? Itkekää nyt, niin kyyneleistänne olette korjaavat sadon rikosta, laittomuutta ja hirmuvaltaa! Roomalaiset, tarttukaa aseisiin! Seuratkaa minua heti Colonnan palatsiin, karkottakaa tuo roisto — karkottakaa vihollisenne (tehkää minun sitten mitä tahansa)", hän vaikeni, ei innostuksen kipinää synnyttäneet hänen sanansa — "tahi", hän jatkoi, "minä jätän teidät kohtalonne haltuun."

Syntyi pitkällinen, syvä, yleinen murina; se vihdoin puhkesi sanoiksi ja useat äänet huusivat yhdestä suusta: "paavin panna — sinä olet kirottu mies!"

"Mitä!" huusi tribuuni, "ja te minut hylkäätte, te, joitten tähden yksin ihminen uskaltaa langettaa minuun Jumalansa vasaman! Enkö minä teidän takianne ole julistettu kerettiläiseksi ja kapinoitsijaksi? Mitkä ovat minun luullut rikokseni? Että olen tehnyt Rooman ja väittänyt Italiata vapaaksi, että olen masentanut nuot kopeat valtaherrat, jotka olivat sekä paavin että kansan vitsaus. Ja te — te soimaatte minua siitä, mitä olen uskaltanut ja tehnyt hyväksenne! Hyvät ihmiset, teidän kanssanne olisin tahtonut taistella, teidän edestänne kuolla. Hyljätessänne minut te hyljäätte itsenne, ja koska en enää hallitse urhoollisia miehiä, niin luovutan valtani tyrannille, jota pidätte parempana. Seitsemän kuukautta olen ollut hallituksessa, kaupan vaurastuttanut, nuhteettomasti tuominnut, sotakentällä ollut voitollinen; — olen näyttänyt teille millainen Rooma voisi olla; ja nyt luopuessani vallasta, jonka minulle annoitte, kun minä olen poissa, iskekää oman vapautenne puolesta! Se ei merkitse mitään, kuka on urhoollisen ja suuren kansan ensimmäisenä. Näyttäkää, että Roomalla on useita Rienziä, mutta onnellisempia!"

"Kuka käski mennä meitä verottelemaan", sanoi Cecco del Vecchio, joka oli rahvaan mielipiteen olennoima: "ja miksei pannut ylimysten päitä poikki."

"Niin", sanoi entinen haudankaivaja, "mutta tuo siunattu porfyriastia!"

"Ja mitäs me menisimme surman suuhun", sanoi Luigi teurastaja, "niinkuin kaksi veljeäni? — Taivas heitä armahtakoon!"

Ihmisten kasvoissa nähtiin epäröimisen ja häpeän ilme; moni itki ja vaikeroitsi, ei kukaan (paitsi äskenmainittuja nureksijoita) syyttänyt, ei kukaan soimannut, mutta ei kukaan näyttänyt olevan halukas ryhtymään aseisiin. Oli päässyt valtaan yleinen kauhu, kummallinen välinpitämättömyyden ja tunnottomuuden tyven, mikä usein tapaa kansan, josta vapaus on vietin ja oikun asia, jossa se on käynyt kompasanaksi, joka ei ole kauan nauttinut kaikkia sen järkeviä, terveitä, hyödyllisiä ja siunattuja seurauksia, joka on säikähtänyt sen sarastusta julistavia myrskyjä. Kansa sellainen on etelässä tavallinen, se ei ole pohjolassakaan outo; sellaisen, jos Cromwell olisi elänyt vuotta kauemmin, Englantikin olisi saattanut nähdä: ja todellakin, jossakin määrin, sellaisen palauksen kansallisesta innostuksesta kansalliseen välinpitämättömyyteen Englanti näkikin, silloin kun sen lapset mielettöminä, ilman pidätystä, eteensä katsomatta luovuttivat verisen sodan hedelmät Ludvigin irstaalle kätyrille ja Sydneyn kuninkaalliselle murhaajalle. Sellaiseen henkiseen lainaukseen, sellaiseen järjen sokeuteen jaloinkin kansa joutuu, kun vapautta, jonka tulisi olla vuosisatojen kasvu, jonka juuret ulottuvat läpi tuhansien ylimuistoisten olojen kerrosten, vaalitaan vieraan maan kasvina ja se;, (samoin kuin muinaisen tarun puu ja Dryaadi) kukoistaa ja kuihtuu yhden ainoan suojelushenkensä mukana.

"Voi taivas, olisin minä mies!" huudahti Angelo, joka seisoi Rienzin takana.

"Kuulkaa häntä, kuulkaa poikaa!" huusi tribuuni, "lasten suusta viisaus puhuu! Hän toivoo olevansa mies niinkuin te olette, tehdäkseen, mitä teidän tulisi tehdä. Kuulkaa minua — näiden muutamien uskollisten kanssa minä ratsastan Colonnain korttelin läpi, vihollisenne linnan edustalle. Kolme kertaa on torveni törähtävä tuon linnan edustalla; jos kolmannella kerralla ette tule, aseellisina, — en sano kaikki, vaan kolme-, vaan kaksisataa, vaan yksi sata teistä — minä katkasen virkasauvani, ja maailma sanokoon että sataviisikymmentä rosvoa lannisti Rooman hengen ja hävitti sen hallinnon ja lait!"

Tuon sanottuaan hän astui alas portaita ja nousi ratsunsa selkään; ihmiset tekivät tietä äänettöminä, ja heidän tribuuninsa ja hänen pienoinen seurueensa kulkivat verkalleen eteenpäin ja poistuivat vähitellen yhä kasvavan väkijoukon silmistä.

Roomalaiset jäivät paikoilleen ja hetken päästä yllyttäjä Baroncelli, joka huomasi kunnianhimolleen aukenevan alan, alkoi puhutella heitä. Taikka hän ei ollut kaunopuhelias eikä lahjakas mies, hän osasi puhua rahvaisimpaan tapaan. Ja hän tiesi että turhamaisuus, velttous ja pöyhkeilevä ylpeys olivat hänen kuulijakuntansa heikkoja puolia.

"Hyvät herrat", sanoi hän noustuaan Leijonapaikalle, "tribuuni puhuu oivallisesti — niin hän ainakin puhuu — mutta marakattikin pani kissan kastanjoitaan noukkimaan; hän kärventäisi käpälänne tulennoksessa, mutta tepäs ette olekaan niin typeriä. Pyhimykset meitä auttakoot! Mutta tribuuni, hyvä mies, asuskelee palatsissa, pitää pitoja ja kylpee porfyriastioissa — hävetköön vähän — jossa P. Sylvesteri kastoi keisari Konstantinuksen; kyllähän tuosta taistella kannattaa, mutta mitä te siitä kostutte, muuta kuin saatte tuimia iskuja ja mulkoilla juhlanäytelmiä? Jos ajatte pois nuo miehet, niin saatte uuden viiniveron niskaanne: sen te saatte palkaksenne!"

"Kuulkaa!" huusi Cecco, "torvi soi — ikävä kyllä, paha, että hän rupesi verottamaan meitä!"

"Torvi soi", sanoi Baroncelli, " hopeainen torvi, Herra nähköön! Ensi viikolla, jos päästätte hänen pulasta, hänellä on kultanen. Mutta menkää — miksi ette lähde liikkeelle ystäväni — sataviisikymmentä palkkasoturia vaan. Ne ovat tosin koko piruja tappelemaan, kiireestä kantapäähän rauta-asussa, no entä sitten — jos ne katkovatkin neljä tai viisisataa kurkkua, niin saattehan ne viimein matkoihinsa, ja tribuuni syö sitä muhkeammat iltaset."

"Torvi soi toisen kerran", sanoi teurastaja. "Ellei vanha äitini olisi jo menettänyt kahta meistä, niin iskisinpä kiinni uljaan tribuunimme puolesta."

"Tarvitsette enemmän elohopeata sisäänne", jatkoi Baroncelli, "muuten myöhästytte. Ja mikä vahinko se olisi! — Jos uskotte tribuunia, niin hän on ainoa mies, joka kykenee pelastamaan Rooman. Mitä, te maailman jaloin kansa — tekö ette pystyisi pitämään puolianne! Tekö yhdestä miehestä riippuisitte — ette saisi Colonnaa ja Orsinia aisoissa pysymään! Kukas ylimykset San Lorenzon portilla löylytti? Ettekö te? Te saitte puustit ja tribuuni rahat! Loruja, antakaa miehen mennä, yhtä hyviä saa halvemmalla yllin kyllin. Ja kuulkaa, tuo on kolmas töräys, nyt on myöhästä."

Ja etäältä kuuluva pitkäveteinen torventoitotus oli kuin paikan poistuvan suojelushengen viimeinen varotus; ja kun sävel oli haihtunut hiljaisuuteen, apea mieliala valtasi kokoontuneet. He alkoivat kaivata, katua, silloin kuin kaipuu ja katumus eivät enää auttaneet. Baroncellin sukkeluudet kävivät yhtäkkiä vastenmielisiksi, ja puhuja sai harmikseen nähdä kuulijakuntansa hajaantuvan kaikille suunnille, juuri ollessaan ryhtymäisillään selittämään, mitä suuria hän itse voi saada aikaan heidän hyväksensä.

Mutta tribuuni kulki vahingoittumatta halki vaarallisen korttelin, jossa viholliset hänen tulostaan peljästyneinä, olivat vetäytyneet varustuksiinsa, jatkoi matkaansa P. Angelon linnaan, jonne Nina oli lähtenyt ennen häntä. Sinne hän saapui ja siellä oli häntä vastassa tuo uljas nainen hymy huulillaan hänen pelastumisestaan — vuodattamatta kyyneltäkään hänen onnettomuudestaan.

VII Luku.

Menestyksettömän vallankumouksen seuraajat. Kenen moite — hyljätyn vai hyljääjien?

Talviauringon iloisesti paistaessa ylimysten sotajoukko kulki pitkin Rooman katuja. Kardinaali-legaatti ratsasti ensimmäisenä; vanha Tapani Colonna, (ei enää ylpeänä ja pystyisenä, vaan kumaraisena ja poikainsa kuoltua surusta murtuneena) hänen oikealla puolellaan; viekkaasti hymyilyvä Luca Savelli ja synkkäuhkainen Rinaldo Orsini kohta heidän takanaan. Pitkä, mutta raa'an näköinen jono se oli, enimmäkseen vieraita palkkalaisia, eikä näyttänyt tuo kulkue maanpaosta palaavilta kansalaisilta, vaan sisäänmarssivilta vihollisilta.

"Jalo herra Colonna", sanoi kardinaali-legaatti pieni, kuiva ranskalainen, täynnä karvaimpia ennakkoluuloja roomalaisiin, jotka niinkuin kaikkia vieraita pappismiehiä olivat peräti huonosti kohdelleet häntä hänen edellisellä matkallaan, "tuo Pepin, jonka Montreal lähetti käskettäväksenne on todellakin tehnyt meille kunnon työn."

Vanha Colonna nyökkäsi päätään, mutta ei vastannut mitään. Hänen vankka järkensä oli jo murtunut, ja höperyys oli nähtävänä hänen kankeassa katseessaan. Kardinaali jupisi: "hän ei kuule puhettani, murhe on tehnyt hänen lapseksi jälleen!" ja kääntyen ympäri hän viittasi kädellään Luca Savellia luokseen.

"Luca" sanoi legaatti, "olipa onni että Unkarin musta lippu pidätti provencelaisen Aversassa. Jos hän olisi lähtenyt Roomaan, niin olisimmepa saaneet tribuunin seuraajasta pahemman vastuksen kuin itse tribuunista! Montreal", sanoi hän mahtipontisesti ja hieman hymyillen, "on aatelismies ja ranskalainen. Tuo Pepin, joka on hänen valtuuttamansa, on joko lahjomisella tai uhkauksilla saatava puolellemme."

"Varmaan", vastasi Savelli, "se ei ole vaikeata. Montreal arveli käyvän lujemmaksi tuon vastarinnan, jonka hän itse olisi mielellään lopettanut —"

"Podestana tahi Rooman ruhtinaana, tuo vaatimaton mies! Me ranskalaiset ymmärrämme pitää ansioitamme asianmukaisessa arvossa; mutta tämä äkkiarvaamaton voitto hämmästyttää häntä niinkuin meitäkin, Luca; meidän tulee siepata saalis Pepiniltä, ennenkuin Montreal pääsee hänen avukseen. Mutta Rienzin täytyy kuolla. Kuulin että hän yhä pysyy P. Angeloon sulkeutuneena. Orsini rynnätköön hänen kimppuunsa. Tänään otamme haltuumme Capitolin — kumoamme kapinoitsijan lait — hajotamme tuon hullunkurisen eduskunnan ja panemme kaupungin hallinnon kolmen senaattorin käsiin — Rinaldo Orsinin, Colonnan ja itseni; teille, jalo herra, katsomme soveliaan toimen."

"Siinä on kylläksi, kun taasen pääsen palatsiini, ja retki kultaseppäin kortteliin pian sen linnotukset nostaa. Luca Savelli ei ole kunnianhimoinen mies. Hän vaan tahtoo olla rauhassa."

Kardinaali naurahti ivallisesti ja poikkesi Capitoliin vievälle tielle. Edustalle oli kerääntynyt katselijoita, kuten tavallisesti. "Tehkää tietä, tehkää tietä, lurjukset!" huusivat soturit rynnistäen kummallekin puolen väkijoukkoon, joka oli tottunut Rienzin seuralaisten rauhalliseen ja ystävälliseen kohteluun ja peräytyi liian hitaasti soturien keihästen ja hevosten kavioitten alta. Ystävämme Luigi, teurastaja, oli myöskin joukossa, ja hänen roomalainen verensä kovasti kuohahti, kun saksalaisen peitsen järeä varsi sattui hänen pyylevään vatsaansa. "Tuosta saat, roomalainen", sanoi raaka palkkasoturi koettaen solkata italiaa, "tehkää tietä paremmillenne, jo olette tarpeeksenne saaneet nähdä väenkokouksia ja näytelmiä."

"Paremmillenne!" murisi teurastaja parka, "roomalaisella ei ole parempia, ja jollen olisi menettänyt kahta veljeäni San Lorenzon luona, —"

"Tuo koira niskottelee", sanoi joku Orsinin seuralaisista, "ja puhuu San Lorenzosta!"

"Minä muistan hänen vanhastaan", sanoi toinen vieressä ratsastava Orsinilainen. "Hän oli Rienzin joukkiota!"

"Oliko?" virkkoi toinen synkästi, "sitten eivät ole terveelliset esimerkit liian aikasia", ja huomatessaan teurastajan hurjistuneen ja uhmaavan katseen, Orsinilainen kylmästi survasi peitsensä hänen sydämeensä ja ratsasti hänen ruumiinsa ylitse.

"Häpeä! Häpeä!" "Murha! Murha!" huusi joukko ja alkoi hetken kiivastuksessa tunkeilla hurjien soturien ympärillä.

Legaatti kuuli huudon ja näki liikkeen; hän vaaleni. "Roistot nousevat uudestaan kapinaan!" hän jupisi.

"Eivät, teidän korkeutenne — eivät", sanoi Luca, "mutta saattaa olla hyvä herättää heissä terveellistä pelkoa; ne ovat aseettomia, sallikaa minun käskeä soturieni hajottamaan ne. Yksi ainoa sana on riittävä."

Kardinaali suostui ja sana sanottiin. Soturit, joiden sisua vielä kaiveli katkera muisto harjaantumattoman rahvaan voitosta, hajottivat väkijoukon pitkin katuja ilman sääliä ja armoa — ratsastaen kumoon tahi keihästäen kuka eteen sattui — täyttäen ilman huudoilla ja kirkunalla ja sortaen maahan melkein yhtä monta miestä, kuin joku päivä ennemmin olisi riittänyt Rooman puolustukseksi ja sen valtiolaitoksen turvaksi! Tuon hurjan ja melskeisen kohtauksen perästä ja sen uhrien ruumisten päällitse ratsasti legaatti seurueineen ottamaan Capitolin salissa vastaan kaupunkilaisten uskollisuudenvakuutusta ja julistamaan sortajat palanneiksi.

Heidän astuessaan portaitten vieressä ratsujensa seljästä, suurilla kirjaimilla kirjoitettu lappu pisti legaatin silmään. Se oli kiinnitetty basalttileijonan jalustaan ja peitti juuri sen kohdan, jossa paavin pannajulistus oli ollut. Siinä nähtiin sanat:

"Vapiskaa! Rienzi palajaa!"

"Mitä kujeita tuo on!" huusi legaatti jo vapisten ja katsoi ylimyksiin.

"Teidän korkeutenne", sanoi eräs neuvosmiehistä, joka oli tullut Capitolista ottamaan vastaan legaattia, "me huomasimme sen siinä päivän koittaessa; muste oli vielä märkä saapuessamme tänne. Pidimme parhaana näyttää sitä teidän korkeudellenne."

" Tekö piditte! Kuka te sitten olette?"

"Neuvoskunnan jäseniä, teidän korkeutenne, ja tribuunin jyrkkä vastustaja, niinkuin nähtiin silloin kuin hän tahtoi uutta veroa —"

"Neuvoskunnan — loruja! Ei neuvoskuntia tarvita! Järjestys on kerrankin saatu toimeen. Orsini ja Colonna pitävät teistä vast'edes huolta. Vai vastustitte veroa? Se oli aivan oikein, kun tyranni siitä puhui; mutta minä varotan teitä, ystäväni, vastustelemasta niitä veroja, joita me tulemme panemaan. Kiittäkää onneanne, jos voitte ostaa kirkolta rauhaa niilläkään hinnalla — ja hänen Pyhyytensä on vähän floriinien tarpeessa."

Neuvosmies vetäytyi nolostuneena takasin.

"Repikää pois tuo hävytön lappu. Ei, malttakaa, kiinnittäkää sen päälle kymmenentuhannen floriinin palkinnon lupaus tuon kerettiläisen päästä! Kymmenen tuhannen, se on minusta liian paljon nykyään — mutta muuttakaamme luku. Te Rinaldo Orsini, herra senaattori, lähtekää sotureinenne P. Angeloon, saammepa nähdä, kestääkö kerettiläinen piiritystä."

"Ei ole tarpeen, teidän korkeutenne", sanoi neuvosmies virkaintonsa puuhassa, "P. Angelo on vallotettu. Tribuuni, hänen puolisonsa sekä yksi paaschi pääsivät viime yönä pujahtamaan tiehensä, valepuvussa, kerrotaan."

"Voi", sanoi vanha Colonna, jonka tylstynyt järki vihdoin käsitti, että jokin merkillinen seikka viivytti hänen ystäviänsä. "Mitä on tekeillä? Mikä tuo lappu on? Eikö kukaan sano minulle sen sisällystä? Vanhoja silmiäni hämärtää."

Hänen tehdessään noita kysymyksiä kimakasti ja terävästi, syvä ja luja ääni vastasi — ei kukaan tiennyt mistä se tuli, väkijoukko oli supistunut muutamiin harvoihin etupäässä munkkeihin, joitten uteliaisuutta ei mikään voinut hillitä, ja joiden puku oli heidän turvansa, sekä sotamiehiin — ääni, joka karkotti punan monilta poskilta, vastasi Colonalle, sanoen:

"Vapiskaa! Rienzi palajaa!"

KUUDES KIRJA.

I Luku.

Lempivän olinpaikka.

Erään Pohjois-Italian ihanimman järven rannalla oli Adrian di Castellon lempimaatila, minne usein rauhallisina hetkinä hänen mielikuvituksensa oli hellästi ikävöinnyt; sinne tuo nuori ylimys, erottuaan Neapelin lähetyskunnan ylhäisimmistä jäsenistä, oli vetäytynyt kovaonnisen Roomaan palaamisensa jälkeen. Useimmat hänen tovereistansa olivat liittyneet ylimyksiin; nuori Annibaldi, jonka uskalias ja kunnianhimoinen luonto oli lujasti kiintynyt tribuuniin, pysyi puolueettomana sekä läksi Campagnassa olevaan linnaansa eikä palannut Roomaan ennen Rienzin kukistumista.

Irenen lemmityn olinpaikka oli sangen soveltuvainen hänen surumielisille aatoksilleen. Vaikka se ei ollut täydellinen linnotus, se kuitenkin oli tarpeeksi luja kestääkseen vuoriston rosvojen ja naapuriston vähäpätöisten tyrannien hyökkäyksiä. Joku entisistä omistajista oli rakentanut sen muinaisten roomalaisten häviöönjoutuneitten kesäasuntojen raunioista, ja sen marmoriset patsaat ja sirotöiset kivitykset olivat läänitysajan harmajakivisten seinien ja vankkojen tornien siventämättömän sulon omituisena vastakohtana. Järveenpäin viettävältä, viheriäiseltä kunnaalta loi uljas rakennus synkän varjonsa kauas siintävälle selälle; sen vieressä, taustassa kohoavasta metsänpeittoisesta vuoristosta solui puron säännöttömästi polveileva juoksu — milloin lehvien kätkössä, milloin välkkyen näkyvissä ja keräytyen vihdoin leveäksi suvannoksi — jonka reunalla vähäinen suihkulähde jonkun unhoon joutuneen runoilijaylimyksen muistomerkki, puoleksi rappeutunein kirjoituksineen todisti menneitten klassillisten aikojen hienontunutta aistia: sekä purki sitten sammalten, jäkäläin ja tuoksuvien yrttien lomitse lyhyenä putaana liian vetensä järveen. Ja siellä Pohjolan jäykempien lehvien keskellä rehotti moni aikoja sitten istutettu aurinkoisemman Idän puu, joka ei ottanut surkastuakseen tuossa kultaisessa ilmanalassa, joka kuin äidin huolella kasvattaa melkein mitä luonnontuotetta tahansa. Paikka oli syrjäinen ja yksinäinen. Sinne etäisistä kaupungeista vievät tiet olivat monimutkaisia, vuorisia ja rosvojen hallussa. Muutamat hökkelit ja neljänneksen penikulman päässä viheriäisellä rannikolla oleva luostari olivat lähimmät asumukset, ja paitsi satunnaista toivioretkeläistä tahi eksynyttä matkamiestä, tuota yksinäisyyttä harvoin kukaan häiritsi. Se oli aivan sellainen paikka, joka tarjoaa lepoa maailmaan kyllästyneelle sekä vaalii muistoja, jotka uhkeassa viljavuudessa rehottavat intohimojen raunioilla. Ja se, jonka samalla sekä lempeä että itseensä turvautuva mieli voi kestää yksinäisyyttä, ei olisi koko maailmasta löytänyt ihanampaa ja rauhallisempaa tyyssijaa.

Mutta sellaiselle yksinäisyydelle Adrianin aikaisemmat unelmat eivät olleet omistaneet tuota paikkaa. Siellä, hän oli ajatellut, kirkas olento oli hallitseva — sieltä lempi oli löytävä satamansa, ja sinne, kun lempi vihdoin sieti häiriytyä, varallisuus ja synnynnäinen jalous kutsuisivat kaikki lempeimmät ja parhaimmat henget, joita oli alkanut liikkua Italian murheisessa povessa, luvaten toista, nuorempaa runollisuuden, tieteitten ja taiteitten valtakuntaa. Tuon nuoren ylimyksen jalolle ja romantilliselle, mutta hieman hajanaiselle ja toimettomalle luonteelle, joka paremmin olisi soveltunut tyyneen ja sivistyneesen, kuin myrskyiseen ja raakaan aikakauteen, kunnianhimo ei tarjonnut mitään niin ihanaa palkintoa kuin kirjallisen joutoajan ja henkisen levon. Hänen nuoruutensa oli Petrarcan vaikutus värittänyt, hänen miehuutensa oli haaveksinut onnellisemmasta Vauclusesta, josta Lauraakaan ei puuttunut. Unelmat, jotka olivat yhdistäneet tuon näkymön Irenen kuvaan, vielä loivat siihen hänen varjonsa; ja aika ja poissaolo vaan vaalivat hänen polttavia aatoksiaan, syvensivät hänen synkeämielisyyttään ja enensivät hänen lempeään.

Tuossa yksinäisessä paikassa — joka muistista kertoessanikin, sillä nämät silmät ovat sen nähneet, nämät jalat siinä astuneet, tämä sydän siinä auvoinnut — joka, sanon, tätä kertoessanikin tuntuu minusta (ja kenties suopeasta lukijastakin) mieluiselta ja tervetulleelta muutokselta toiminnan myrskyistä ja kunnianpyynnin vaiheista, jotka niin kauan ovat vallinneet kertomista — tuossa paikassa Adrian vietti talven, joka tuohon juovuttavaan ilmanalaan saapuu lempeänä vaihteluna. Maailman jyty saapui vain heikkona ja epäselvänä humuna hänen korviinsa. Hän sai vain vajanaisina ja ristiriitaisina tietoihinsa nuot uutiset, jotka ukkosen vasamana iskivät halki Italian, että tuo erinomainen ja suuremmoisia tavotteleva mies — tuo itsessään mullistus — joka oli herättänyt koko Europan ihailun, innostuneitten kirkkaimmat toiveet, suurten tuhlaavimman ylistyksen, itsevaltijaitten syvimmän kauhun, kaikkien vapaitten henkien hurjimmat pyrinnöt, — oli yht'äkkiä syösty vallastaan kirottuna, lainhylkynä. Tuo tapahtui lopulla Joulukuuta ja Maaliskuun alussa sai Adrian siitä tiedon eräältä pyhiinvaeltajalta, runsaasti kaksi kuukautta tapauksen jälkeen, Maaliskuun vuonna 1348, joka näki Europan ja eritoten Italian hirvittävimmän ruton hävittämänä, mitä historia tietää mainita, sekä uhrien lukuun että ylhäisyyteen nähden kamalimman, ja joka omituisesti liittyy muutamiin Boccaccion sulon ja Petrarcan kaunopuheliaisuuden kuvausten yhteyteen.

Toivioretkeläinen, jolta Adrian sai tiedon Rooman vallankumouksesta, ei tietänyt Rienzin eikä hänen perheensä seuraavista vaiheista. Tiedettiin vain että tribuuni vaimoineen oli päässyt pakenemaan; mihin, siitä ei kukaan ollut selvillä. Moni arveli että he jo olivat kuolleet, joutuneet epälukuisten rosvojen uhriksi, jotka heti tribuunin kukistumisen jälkeen olivat ryhtyneet harjoittamaan entistä tointansa, säästämättä ijäkästä tai heikkoa, rikasta tai köyhää. Kaikki, mikä koski entistä tribuunia, oli yleisen huomion esineenä, ja pyhiinvaeltajakin oli saanut kuulla että ennen Rienzin kukistumista hänen sisarensa oli lähtenyt Roomasta, mutta ei tiennyt mihin paikkaan hän oli saatettu.

Nuot uutiset herättivät Adrianin hänen uneksivasta elämästään. Irene oli joutunut siihen tilaan, jota hän kirjeessään oli rohjennut kuvailla — erotettuna veljestään, loistostaan sortuneena, turvatonna ja ystävittä. "Nyt", sanoi tuo jalo ja ylevämielinen lempijä, "nyt hän saattaa tulla omakseni tuottamatta tahraa nimelleni. Olkoot Rienzin viat mitkä tahansa, hän ei ole niistä osallinen. Hänen kätensä eivät punota heimoni verestä; ihmiset eivät saata sanoa että Adrian di Castello liittyy perheesen, jonka mahti on rakennettu Colonnan huoneen raunioille. Colonnat ovat palanneet — riemuitsevat — Rienzi ei ole mitään — kovaonni ja hätä yhdistävät minut tuohon naiseen, jota ne ovat kohdanneet."

Mutta kuinka panna toimeen nuot romantilliset päätökset — Irenen olinpaikan ollessa tuntemattomana? Hän päätti lähteä Roomaan hankkimaan tarvittavia tietoja; hän kutsui palvelijansa, joita ilahutti matkaan lähtö. Sota-asut otettiin esille varushuoneesta — lippu juhlasalista — ja kahden päivän vilkkaan hyörinän perästä vain palajavan kevään linnut häiritsivät suihkulähteen hiljaisuutta, jonka vaiheilla Adrian oli viettänyt monet haaveksivat hetkensä; ja öinen lamppu ei enää heittänyt yksinäistä valosädettään tornikammiosta aution järven selälle.

II Luku.

Etsivä.

Eräänä päivänpaisteisena, tukahuttavan helteisenä aamupäivänä nähtiin yksinäinen ratsumies vaeltavan tuota verratonta tietä, jonka ylänteiltä, viikunapuitten, viiniköynnösten ja oliivien joukosta matkustajan silmien eteen vähitellen aukenee Arnon ihana laakso ja Florensin kirkkojen tornit. Mutta matkustajan tavallinen ihastus ei loistanut tuon yksinäisen ratsastajan silmistä eikä Toskanan elämän tavallista toimeliaisuutta, hilpeyttä ja iloa valaissut tuo aamupäivän aurinko. Kaikki oli äänetöntä tyhjää ja hiljaista; taivaan valossakin tuntui olevan kivulias ja kauhea hehku. Tien varressa olevista mökeistä olivat muutamain ovet ja akkunat teljetyt muutamat auki, mutta nähtävästi ilman asukkaita. Auralla ei kynnetty, värttinä oli koskematta: juhdalla ja ihmisellä oli hirmuinen lepopäivä. Kiro, Kainin kiroa pimeämpi, painoi maata! Silloin tällöin joku yksinäinen, enimmäksen tummaan munkkiviittaan puettu olento samosi poikki tien, luoden matkamieheen kummastelevan katseen ja riensi eteenpäin kadoten johonkin suojaan, mistä kuului kuolevan heikko valitus, joka ilman ympärillä vallitsevaa hiljaisuutta tuskin olisi ulottunut kynnystä kauemmaksi. Matkustajan lähestyessä kaupunkia näkymö muuttui vähemmän autioksi, mutta vielä hirveämmäksi. Näkyi purjekankaisin tarkoin käärittyjä rattaita ja vankkuria täynnä sellaisia, jotka etsivät paosta pelastusta, unhottaen että rutto oli joka paikassa! Luurangoiksi kuihtuneitten hevoskulujen raskaasti vetää retuuttaessa noita ruumisvaunujen kaltaisia ajoneuvoja, joskus huuto rikkoi hiljaisuuden, ja ratsastajan hevonen hypähti tien viereen, kun toverien sydämettömästä itsekkäisyydestä joku onneton, jossa tauti oli puhjennut ilmi, suistettiin ajoneuvoista ja jätettiin tien varteen menehtymään. Eräät vankkurit pysähtyivät aivan portin edustalle ja muuan mies naamari silmillä tyhjensi sen sisällön tien vieressä olevaan vihertävään allikkoon. Siinä oli pukuja ja verhoja kaikenlaatuisia ja arvoisia, keikarin päärmättyjä manttelia, armollisen neidin myssyjä ja huntuja ja kerjäläisen repaleita. Katsellessaan naamioitetun tointa näki ratsastaja lauman laihtuneita, nälkäisiä sikoja juoksevan paikalle ravinnon toivossa, ja matkamiestä pöyristi ajatellessaan, mitä ravintoa ne lienevät vainunneet! Mutta ennenkuin hän ehti portille, ne elukoista, jotka olivat uutterimmin tonkineet saastutettua läjää, kaatuivat kuolleina toisten keskelle.

"Hoh hoo!" sanoi naamariniekka ja hänen hotto äänensä kuului vielä hotommalta naamarin takaa — "tuletko tänne kuolemaan, muukalainen? Ei uhkea samettiviittasi eivätkä kultakirjasi sinua gavocciololta [paisukkeita, taudin kauhea tuntomerkki] suojele. Jatka matkaasi, jatka matkaasi, — tänäpäivänä armaasi suuteloitten herkkupala, huomenna rotille ja madoille liian saastainen!"

Vastaamatta tuohon kamottavaan tervehdykseen Adrian, sillä ratsastaja oli hän, kulki edelleen. Portit olivat seljällään; se oli kaikista pelottavin merkki, sillä ensimmältä oli huolellisimmasti varoen estetty muukalaisia kaupunkiin pääsemästä. Kaikki huolenpito, kaikki varovaisuus, kaikki valppaus oli turhaa. Ja kolme kertaa yhdeksän vartijaa oli kuollut tuohon ainoaan paikkaan, ja upseeritkin, joitten tuli määrätä heidän seuraajansa olivat kuolleet. Lain ja järjestyksen, terveyshoitokunnat ja turvallisuusyhdistykset — kaikki oli kuolema lakkauttanut! Ja rutto oli tappanut tieteet ja taiteetkin, yhteiskunnalliset laitokset, sivistyksen sopusoinnun ja koneiston, aivan kuin ne olisivat olleet lihaa ja verta!

Yksinään ja hiljalleen vaelsi lempijä edelleen lemmenretkellään, päättäen löytää ja pelastaa kihlattunsa, ja läpi kauhujen erämaan opasti häntä (tuota uskollista ja oikeata ritaria!) tuon ihmeellisen intohimon autuas toivo, jaloimman kun se on jalo, katalimman, kun se on katala! Hän saapui tilavalle, palatsia ympäröimälle aukealle, jonka varrella Italian parhaimmat ja hienoimmat ylimykset tavallisesti asuivat. Muukalainen oli yksin, ja hänen oivallisen ratsunsa astunta tuntui kamottavalta ja tuskalliselta hänen korvissaan. Silloin, poiketessaan muutamasta kadunkulmasta, hän näki erään vaimon hiipivän eteenpäin lapsi sylissä ja toinen takertuneena hänen hameesensa. Hän piti suurta kukkakimppua sieramiensa edessä (yleinen, mutta turha keino tarttumista vastaan) ja jupisi lapsille, jotka valittivat nälkäänsä, — "kyllä, kyllä saatte ruokaa! Tarpeeksenne ruokaa, jos nyt kuljette eteenpäin. Mutta voi tätä kulkua!" — ja hän katseli ympärilleen, olisiko joku tautinen lähellä.

"Ystäväni", sanoi Adrian, "tietänettekö missä luostari —"

"Pois, mies, pois!" huusi vaimo.

"Voi", sanoi Adrian murheellisesti hymyillen, "näettehän etten vielä ainakaan levitä tautia!"

Mutta vaimo, pitämättä hänestä lukua, läksi pakenemaan; silloin muutaman askeleen päässä lapsi, joka piti hänestä kiinni, pidätti hänet.

"Äiti, äiti!" hän huusi, "olen kipeä — en jaksa liikkua."

Vaimo seisahtui, vetäsi syrjään lapsen nutun ja, nähtyään sen kainalossa pelottavat paisumat, hyljäsi oman lihansa ja pakeni kiljaisten pitkin toria. Kiljaus soi kauan Adrianin korvissa, vaikkei hän nähnyt sen luonnotonta syytä, — äiti ei pelännyt pienokaisensa, vaan itsensä puolesta. Luonnon ääntä ei kuultu tuossa ruumiskaupungissa enempää kuin itse haudassa! Adrian ratsasti eteenpäin rivakkaammin askelin ja saapui vihdoin komean kirkon edustalle. Ovet olivat selki seljällään; hän näki sisällä joukon munkkeja (kirkossa ei ollut muita Jumalaa palvelevia ja nekin naamarit silmillä), jotka olivat kokoontuneet alttarin ympärille ja lauloivat virttä Miserere Domine. — Italian hurskaimpana pidetyn kaupungin herranpalvelijat seurakunnatta!

Nuori ylimys pysähtyi ovelle ja odotti, kunnes jumalanpalvelus oli päättynyt ja munkit astuivat portaita myöten kadulle.

"Pyhät isät", sanoi hän heille, "saanko pyytää teidän hyvyyttänne neuvomaan minulle suorimman tien Santa Maria di Pazzin luostariin?"

"Poikani", sanoi joku noista muodottomista haamuista, joitten näköisiä ne olivat kääriliinojen kaltaisissa viitoissaan ja omituisissa naamareissaan, "jatka matkaasi ja Jumala olkoon kanssasi. Mainitsemasi pyhä luostari lienee nyt rosvojen tai hurjehtijoitten hallussa. Abbedissa on kuollut ja moni sisarista lepää hänen vieressään. Muut nunnat ovat paenneet ruttoa."

Adrian oli kirvota hevosensa seljästä, ja hänen vielä tuijottaessaan paikallaan tuo kolkko kulkue jatkoi matkaansa pitkin autiota katua veisaten juhlallisella äänellä munkkivirttä:

"Kautta Äidin, Pojan on Ota kuolon tehoton; Anteeks' anna velkamme, Miserere Domine!"

Toinnuttuaan kauhistuksestaan Adrian lähti munkkien jälestä ja heidän lopetettuaan värsynsä hän puhutteli heitä jälleen.

"Pyhät isät, älkää minua noin jättäkö. Kenties luostarissa tiedetään jotakin hänestä, jota etsin. Sanokaa, mitä tietä pääsen perille."

"Älä kiusaa meitä, poikani", sanoi munkki, joka äsken oli puhunut. "Pahaa tietää sinulle taivaan palvelijoitten rukousten häiritseminen."

"Antakaa minulle anteeksi, antakaa minulle anteeksi! Suuret sovinnot olen suorittava, monet messut maksava; mutta etsin kallista ystävää — tieni — tieni —"

"Oikealle, kunnes saavut ensimmäiselle sillalle. Kolmannen sillan takana tapaat virran rannalla luostarin", sanoi toinen munkki, jota Adrianin kiihko liikutti.

"Jumalan siunaus, pyhät isät", jupisi Adrian ja kannusti ratsuaan neuvottuun suuntaan. Munkit eivät välittäneet hänestä enempää, vaan jatkoivat virttänsä. Hevosen kavioitten kalkkaessa vasten kivitystä kuului ratsastajan korviin rukoileva säe —

"Miserere Domine!"

Kärsimättömänä, toivottomana, Adrian ajoi täyttä laukkaa pitkin katua. Hän kulki poikki torin — se oli tyhjä kuin erämaa — synkkien, suljettujen katujen, joilla Guelfien ja Ghibellinein sotahuudot ennen olivat innostuttaneet Florensin ritarillista ylimystöä. Nyt olivat sekasin hautaholvissa ja kuopassa Guelfi ja Ghibellini, ritarin kannukset ja kerjuusauva. Tuon äänettömyyden rinnalla kansalaissodan kiljuntakin olisi ollut siunaus!

Ensimmäisen, toisen ja kolmannen sillan hän tapasi ja seisautti vihdoin ratsunsa luostarin muurien edustalle. Portti oli raollaan ja saranoilta putoamaisillaan; hän sitoi ratsunsa pielukseen, kulki pihan poikki ja saapui vastakkaiselle ovelle, joka vei päärakennukseen, sekä kateelliselle rautaristikolle, joka ei enää ollut saastaisen maailman esteenä. Siihen seisahtuessaan hetkiseksi henkeänsä vetämään ja hermostoansa tyynnyttämään, raaka nauru ja kovaääninen laulu, kirousten säestämä ja keskeyttämä saapui hänen korviinsa. Hän työnsi ristikkoisen oven syrjään, astui sisään ja melun johtamana hän saapui luostarin ravintohuoneeseen. Tuossa ankarain ja puhtaitten taivaan morsianten kokouspaikassa hän ennen abbedissan hallussa olleessa pöydän päässä näki kummallisen sekalaisen roistojoukkion, jossa ensi silmäyksestä päättäen näytti olevan kaikenarvoista ihmisluokkaa, sillä muutamain yllä olivat karkeat, jopa ryysyiset vaatteet, muutamien verhona uhkeat silkkiin ja samettiin kirjaellut viitat ja höyhentöyhtöiset päähineet. Mutta toinen silmäys riitti jo ilmaisemaan että kumppanukset olivat samallaista joukkokuntaa, ja että tuo silmiinpistävä komeus oli vaan vartijattomista palatseista tai isännättömistä myymälöistä riistettyä saalista, sillä sulkakoristeisten, jalokivistä välkkyvien hattujen alta näkyivät hurjat, pesemättömät ja parrottuneet naamat, joita kaihtavat pitkät kiharat, joita hiotun veitsen ja palkkalaiskäsivarren ammattiveljet olivat alkaneet kasvattaa, käyttääkseen niitä useasti naamarin verosta. Noitten nurjien mässäävien joukossa oli useita naisia, nuoria ja keski-ikäisiä, rumia ja kauniita, ja hurskasta Adriania pöyristytti nähdessään julkeitten porttojen yllä nunnien puhtaita vaatteita ja heidän alastomilla rinnoillaan pyhiä rukousnauhoja. Pöytä oli täynnä viinipulloja, herkullisia ruokia ja enimmäkseen jumalanpalvelukseen pyhitettyjä kulta- ja hopea-astioita. Kun nuori roomalainen hämmästyneenä seisahtui kynnykselle, niin mies, joka oli pitojen esimiehenä, kookas, mustaverinen roisto, kasvoissa syvä arpi, joka kävi hänen vasemman poskensa ja ylähuulensa poikki ja loi hänen karkeisiin piirteisinsä luonnottoman hirveän näön, ärjäsi hänelle:

"Astu sisään, mies — astu sisään! vai siinä mykkänä töllistät! Me olemme vierasvaraisia isäntiä ja kaikkien pitää saaman tervetuliaiset. Meillä on viiniä ja naisia. Herra piispan viiniä ja abbedissan naisia!

"Tää kuoleman laulu on voittoisen, Sotajoukot se kaatavi henkäisten; Se katkovi tyrmän ja linnain salvat, Se hirttäjän kynsistä riistää halvat. Oi terve sä rutto! Se rikkaan hyytää, Jo köyhäkin kehtavi leipää pyytää. Oi terve sä rutto! Sun vaan hyvä jatko! Sä nunnan ja vangitun kahlehet ratko! Jo, sorrettu, aukeni tyrmäsi sulle, Eläköön kiroo maan — se on siunaus mulle!"

Ennenkuin nuo hirvittävät säkeet olivat päättyneet, Adrian jo lähti tuosta häväistystä huoneesta, huomaten ettei hän tuollaisten raivostuneitten parissa pääsisi tiedustelujensa perille ja pakeni kauhistuneena tuskin henkeänsä vetäisten, kunnes hän jälleen seisahtui pihalle kivuliaaseen, viimattomaan auringon paahteesen, joka näytti olevan sovelias sää niille tapahtumille, joita se valaisi. Hän päätti kuitenkin viivähtää tuossa paikassa ja yrittää vielä tiedustella, ja seisoessaan ulkona mietiskellen ja epätietoisena hän huomasi lähellä pienen kappelin, jonka kapeasta akkunasta heikosti kuullotti päivän himmentämä vahakynttiläin valo. Hän lähestyi sitä, astui sisään ja näki sen pyhäkössä yksinäisen, polvillaan rukoilevan nunnan. Kapealla käytävällä olevalla pöydällä, jonka kummassakin päässä oli pitkiä vahakynttilöitä palamassa, useista ruumiskääreistä näkyi kuoleman viihdyttämien vainajien epäselviä piirteitä. Adrian itse, johon paikan pyhyys ja murhe koski sekä tuon yksinäisen, itsekkäisyydelle vieraan kuolleitten vartijan liikuttava näkö, laskeutui polvilleen ja vaipui palavaan rukoukseen.

Hänen noustuaan, taakka sydämestään hieman huojentuneena, nunnakin nousi seisomaan ja pelästyi huomatessaan hänen.

"Onneton mies", sanoi hän äänellä, niin matalalla ja juhlallisella, että se kaikui kuin haamun suusta — "mikä kova kohtalo toi sinut tänne? Etkö näe vieressäsi ruton koskettamaa tomua — hengität ilmaa, joka tuhoaa! Pois täältä! Etsi hävityksen joukosta paikka, jossa musta vieras ei ole käynyt!"

"Pyhä neito", vastasi Adrian, "tuo vaara ei pelota minua — etsin häntä, jonka elämä on omaani kalliimpi".

"Ei tarvitse sinun sanoa minulle että olet äskettäin tullut Florensiin! Täällä poika luopuu isästään ja äiti hyljää lapsensa. Silloin kun elämä on toivottomin, nuot yhden päivän toukat takertuvat siihen, kuin se olisi kuolemattomuuden lunastus! Minua yksin ei kuolo kauhista. Kauan oltuani maailmasta erilläni, olen nähnyt sisaruskuntani perikadon — Jumalan huoneen häväistynä — sen alttarin kumottuna, miksi eläisin minä — viimeinen, jota rutto ei ole saanut valapattoiseksi eikä hengiltä!"

Nunna vaikeni hetkeksi, ja katsoen tarkastaen Adrianin tervettä muotoa ja murtumatonta vartaloa, hän huokasi raskaasti. — "Muukalainen, miksi et pakene?" hän sanoi. "Yhtä hyvin saattaisit täysinäisistä holveista ja kuoleman saastaisesta mädännyksestä hakea elossa olevaa kuin tästä kaupungista."

"Sisar ja siunatun Vapahtajan morsian!" sanoi roomalainen pannen kätensä ristiin — "yhtä sanaa rukoilen sinulta. Olet arvattavasti tämän häviöön joutuneen luostarin sisaruskuntaa! sano minulle, tiedätkö, onko Irene di Gabrini [Rienzin sukunimi oli Gabrini] — entisen abbedissan vieras, Rooman kukistetun tribuunin sisar — vielä elävien joukossa?"

"Oletko hänen veljensä?" sanoi nunna. "Oletko tuo laskenut aamun aurinko?"

"Olen hänen ylkänsä", vastasi Adrian suruisesti. "Puhu!"

"Voi liha! liha! kuinka olet voitolla viimeisiin asti, turmeluksen pitaalihuoneessakin!" sanoi nunna. "Turhamielinen! Ole ajattelematta maallisia liittoja; tee sovinto taivaan ja itsesi välille, sillä päiväsi ovat varmaan luetut!"

"Nainen!" huusi Adrian kärsimättömänä — "älä puhu minulle itsestäni äläkä herjaa siteitä, joiden pyhyyttä et voi tuntea. Minä kysyn sinulta vielä, niin totisesti kuin itse toivot armoa ja autuaaksi, onko Irene elossa?"

Nunna pelästyi nuoren rakastavan kiihkeyttä ja hetkisen kuluttua, mikä Adrianista oli kuin vuosisata tuskallista epäilystä, hän vastasi:

"Neito, josta puhut, jäi elämään muitten kuoltua. Harvojen eloonjääneitten hajaantuessa eri tahoille, hän lähti luostarista — en tiedä mihin; mutta hänellä oli ystäviä Florensissa — joitten nimeä en tunne."

"Ollos siunattu, pyhä sisar! Kauanko sitten hän lähti luostarista?"

"Neljä päivää on kulunut siitä kuin rosvot ja portot anastivat Santa Marian asumuksen", vastasi nunna vaikeroiden.

"Neljä päivää! — Etkö tiedä mitään enempää?"

"En — mutta maltappa, nuori mies!" ja nunna lähestyi sekä alensi äänensä käheäksi kuiskeeksi — "kysy Becchineiltä." [Florensissa tavallisesti samaan säätyyn kuuluvat kaupunkilaiset kantoivat vainajansa paarilla hautaan, mutta rutto oli luonut uuden elinkeinon, ja väestön alhaisin rupa oli äärettömästä maksusta ottanut kuljettaakseen uhrien jäännöksiä. Sellaisten miesten nimi oli Becchini.]

Adrian peräytyi säpsähtäen, teki hätäisesti ristinmerkin ja lähti mitään vastaamatta luostarista. Hän palasi hevosensa luokse ja ratsasti kaupungin liikkeettömään sydämeen. Ravintoloita ja majapaikkoja ei enää ollut, mutta kuolleitten ruhtinasten palatsit olivat elävälle muukalaiselle avoinna. Hän poikkesi niistä yhteen — avaraan, uljaaseen taloon. Tallissa hän tapasi rehua soimessa, mutta hevoset, jotka siihen aikaan Italian kaupungeissa merkitsivät sekä arvoa että varallisuutta, olivat ruokkijaansa tiessä. Jalosukuinen ritari ryhtyi hevoshoitajan toimeen, riisui raskaat tamineet, solmi ratsunsa häkkiin kiinni, ja kun uupunut elukka ympäröivistä hirmuista tietämättömänä, ahnaasti rynnisti ateriansa kimppuun, sen nuori herra kääntyi poispäin jupisten, "uskollinen palvelija ja ainoa toveri, säästäköön sinua rutto, joka ei ole säälinyt eläintä eikä ihmistä, ja vieös minä täältä sydämeltäni keventyneenä!"

Avara eteinen, yltympäri aseita ja lippuja — leveät marmoriportaat, joitten seinät olivat täynnä sen ajan kankeapiirteisiä ja räikeänvärisiä maalauksia, johtivat väljiin suojiin, joissa riippui sametti- ja kultakankaisia verhoja, mutta joissa haudan hiljaisuus vallitsi. Hän heittäytyi patjoille, joita oli kasattu keskelle huonetta, sillä hän oli ratsastanut koko aamun ja monta päivää perätysten sekä oli uupunut joka jäsenestään, mutta hän ei voinut levätä. Kärsimättömyys, murhe, toivo ja pelko jäytivät hänen sydäntään ja polttivat hänen suoniaan ja hetkisen turhaan yritettyään viihdyttää ajatuksiaan ja laatia varmempaa suunnitelmaa, kuin minkä sattumus ehkä hänelle tarjoisi, hän nousi ylös ja lähti kulkemaan läpi huoneitten epämääräisessä toivossa, jonka vaan sattumus saattoi tyydyttää.

Oli helppo huomata että hän oli lepopaikakseen valinnut jonkun ruhtinaan kodin, ja kaikki häntä ympäröivä loisto himmensi kerrassaan vähemmän sivistyneitten ja varakasten roomalaisten raa'an ja karkean komeuden. Tuossa oli soitikko, jonka kieliä oli äskettäin kosketeltu, ja kullattu kuvateos, kuin äskettäin avattu; tuossa olivat istuimet tuttavallisesti vieritysten, aivankuin neiti mielitiettyineen olisi siinä vast'ikään kuiskaellut.

"Samaan tyhjyyteen", ajatteli Adrian, — "kuin isännän, saattavat pian haihtua kutsumattoman vieraankin jäljet!"

Vihdoin hän saapui saliin, jossa oli pöydällä viinipulloja, lasisia maljoja ja yksi hopeainen, lakastuneita kukkia, homehtuneita hedelmiä ja paisteja. Toisella puolen akuttimilla verhotuista kaksoisovista päästiin avaraan porraskäytävään, joka vei rakennuksen takana olevaan vähäiseen puutarhaan, missä suihkulähde vielä pulputteli välkkyvänä ja eloisana — paitsi vierasta, ainoa elollinen esine! Portailla oli karmosiininkarvainen mantteli sekä sen vieressä naisen hansikas. Nuot jäännökset näyttivät kertovan lempivän sydämelle lempivän viimeisestä hyväilystä ja viimeisestä erohetkestä. Hän vaikeroitsi ääneensä, ja tuntiessaan olevansa kaikkien voimainsa tarpeessa hän täytti yhden maljoista puoleksi tyhjennetystä pullosta Kyypron viiniä. Hän siemasi sen — se virkisti häntä. "Nyt", hän sanoi, "toimeeni taasen, — lähdenpä retkelleni", kun hän yht'äkkiä kuuli raskasta astuntaa huoneesta, jonka hän oli jättänyt — se lähestyi — ja saliin saapasteli kaksi kookasta, pelottavan näköistä henkilöä. Ne olivat mustiin, karkeisin vaatteisin puettuja, käsivarret paljaina, kasvoilla suuret, muodottomat naamarit, jotka ulottuivat rintaan saakka ja joissa oli vaan kolme pientä aukkoa, näön ja hengittämisen varaksi. Colonna tarttui miekkaansa, sillä nuo oudot eivät olleet sellaisten näköisiä, joita tavallisesti saattaa huoletta katsella.

"Hei", sanoi toinen, "palatsi on saanut uuden vieraan tänään. Älä meitä pelkää, muukalainen, tilaa — ja tavaraakin on yllin kyllin kaikille, jotka nykyään oleskelevat Florensissa! Kas pirua, tuossa on yksi hopeapikari vielä — mistä se tulee?" Niin sanoen mies sieppasi maljan, jonka Adrian oli tyhjentänyt, ja pisti sen poveensa. Sitten hän kääntyi Adrianiin, jonka käsi yhä oli miekankahvassa, ja sanoi puhjeten nauruun, joka kuului tukahutetulta ja kumealta naamarin takaa — "emme me kenenkään kurkkuja katko, signor; Näkymätön meiltä ne vaivat säästää. Me olemme rehellistä väkeä, valtion virkamiehiä, ja tulimme vaan katsomaan, tarvitsisiko vaunujen poiketa tänne ensi yönä."

"Olette siis —"

"Becchiniä!"

Adrianin veri jähmettyi. Becchino jatkoi. — "Ja aiotteko asua tässä talossa sen ajan, kun viivytte Florensissa, signor?"

"Aion, jollei oikea haltija vaadi sitä itselleen."

"Hah haa! Oikea haltija! Rutto nyt on kaiken haltija! Menneellä viikkoa tässä palatsissa kolme uljasta seuraa asuskeli ja kaikki hautasin — kaikki! Hauska talo ja peräti tuottava. Oletteko yksin?"

"Olen, nykyään."

"Näyttäkää meille, missä makaatte, että tiedämme tulla noutamaan teitä. Kolmeen päivään ette näy tarvitsevan meitä."

"Hauskoja tervetuliaisia!" sanoi Adrian! — "mutta kuulkaa. Oletteko yhtä vikkeliä löytämään elossa olevia, kuin hautaamaan kuolleita? Minä etsin täältä kaupungista erästä, joka, jos hänet löydätte, maksaa teille koko vuotiset maahanpanijaiset."

"Ei, ei! Se ei kuulu meidän ammattiimme. Yhtä helppo on hakea kadonnutta hiekkamurua meren rannalta kuin elävää olentoa teljetyistä taloista ja ammottavista haudoista; mutta jos maksatte köyhälle haudankaivajalle vähän ennakolta, niin pääsette ensimmäisenä uuteen ruumishuoneeseen — se valmistuu parhaiksi teidän tarpeeksenne."

"Tuossa!" sanoi Adrian heittäen lurjuksille muutaman kultakolikon — "ja jos tahdotte tehdä minulle ystävällisemmän palveluksen, niin jättäkää minä ainakin eläessäni rauhaan, tai säästän teiltä sen vaivan." Ja hän lähti huoneesta.

Puheliaampi Becchino seurasi häntä. "Te olette jalomielinen, signor, malttakaa; tarvitsette kai tuoreempaa ruokaa, kuin tuollaiset siivottomat tähteet. Minä pidän siitä huolen niin kauan — niin kauan kuin tarvitsette. Kuulkaa — ketä minun piti etsimäni?"

Tuo kysymys viivytti Adrianin lähdön. Hän mainitsi nimen ja selitti kaikki Irenen erityisominaisuudet sekä kuvaili katkerin mielin hiukset, kasvonpiirteet, vartalon, tuon armaan ja pyhän olennon, joka olisi runoilijan innostuksen aiheena saattanut olla, ja nyt oli haudankaivajan osviittana. Mutta tuo olento, joka ei ollut pyhä, pudisti päätänsä, kun Adrian oli lopettanut. "Viisisataa sellaista kertomusta kuulin ruton ensi päivinä, jolloin vielä oli sellaisia seikkoja kuin lempiviä ja lemmittyjä; mutta tuo oli herkkuluettelo, signor, ja Becchino parka olisi mielissään, jos saisi tavata, taikka vaikkapa haudatakin niin paljon suloa. Tahdon koettaa parastani; mutta käyttääksenne aikanne parhaiten, niin tietäisinpä sivumennen neuvoa teille monta armasta muotoa ja sorjaa vartaloa —"

"Pois, hornalainen!" murahti Adrian, "hulluutta kuluttaa aikaansa sellaisen parissa!"

Haudankaivajan nauru seurasi hänen askeleitaan.

Kaiken päivää kuljeskeli Adrian pitkin kaupunkia, mutta etsiminen ja tiedustelu olivat yhtä turhia; kaikki, joita hän kohtasi ja puhutteli, näyttivät pitävän häntä mielettömänä. Meluavat juopuneitten joukkiot, munkkikulkueet ja siellä täällä joku yksinäinen arka olento, joka vältti kaikkien lähestymistä ja puhetta, olivat ainoat, mitkä hän tapasi kulkiessaan noilla kolkoilla kaduilla, kunnes kellertävän harmaa aurinko vaipui kukkulain taakse ja pimeys peitti verhoonsa ruton äänettömät tiet.

III Luku.

Kukkia hautakumpujen vaiheilla.

Adrian huomasi Becchinon pitäneen huolta ettei nälkäkuolema ehtisi ennen ruttoa. Kuolleitten atria oli korjattu pois ja ruoat ja kaikenlaiset viinit täyttivät pöydän — yltäkylläisyys vallitsi silloin Florensissa! Hän nautti ravintoa, mutta säästäen, ja häntä kauhistutti laskeutua levolle vuoteisin, joitten uhkeitten esirippujen ääressä kuolema vast'ikään oli askaroinnut, sulki huolellisesti ovet ja akkunat, kääriytyi viittaansa ja asettui patjoille levähtääkseen siinä huoneessa, jossa hän oli syönyt illallisensa. Väsymys viihdytti hänen levottomaan uinahdukseen, josta hän yht'äkkiä havahti ajoneuvojen jyryyn ja kellojen kilinään. Hän kuunteli, kuinka ajoneuvot kulkivat hiljalleen ovelta ovelle, ja jyrinä vihdoin haihtui etäisyyteen. — Hän ei nukkunut enää sinä yönä!

Aurinko ei ollut ehtinyt korkealle, kun hän jälleen ryhtyi toimeensa, ja oli vielä varhaista, kun hän kulkiessaan erään kirkon ohitse näki kaksi uhkeasti puettua naishenkilöä tulevan pylväskäytävästä ja suurimmalla huomiolla katselevan häntä naamariensa läpi. Hän seisahtui ja toinen nainen sanoi: "olette uhkarohkea, kaunis herra, ette pidä naamaria ettekä liioin tule kukkain tuoksulta."

"En pidä naamaria, naiseni, sillä haluan tulla tunnetuksi: etsin näiltä poloisilta tienoilta muutamaa, jonka elämää elän."

"Hän on nuori, uljas ja nähtävästi jalosukuinen, eikä rutto ole koskettanut häneen; hän on aivan tarkotuksemme mukainen", kuiskasi toinen naisista toiselleen.

"Kerrot omat ajatukseni", vastasi hänen toverinsa, ja kääntyen Adrianiin hän sanoi: "etsitte jotakuta, johon ette ole vihitty, koska niin palavasti etsitte?"

"Se on totta."

"Nuori ja ihana, tummahiuksinen ja lumivalkea povi; vien teidät hänen luokseen."

"Signora!"

"Seuratkaa meitä!"

"Tiedättekö ken olen ja ketä etsin?"

"Tiedän."

"Onko tiedossanne tosiansa jotakin Irenestä?"

"On, seuratkaa minua."

"Hänen luokseenko?"

"Hänen luokseen — seuratkaa meitä!"

Naiset lähtivät edelleen, ikäänkuin päästäkseen pitemmistä puheista. Hämmästyneenä, epäillen ja kuin unessa Adrian seurasi heitä. Heidän pukunsa, olemuksensa ja toisen puhdas toskanankieli ilmaisivat heidän asemansa ja syntyperänsä, mutta kaikki muu oli arvotus, josta hän ei päässyt selville.

He saapuivat erään sillan luokse, missä hevoskantotuoli ja ratsu, jota palvelija piteli suitsista, olivat varalla, Naiset nousivat kantotuoliin ja toinen heistä käski Adriania seuraamaan ratsain.

"Mutta sanokaa" — hän alotti.

"Kyselemättä, signor!" sanoi hän maltittomana, "seuratkaa elossa olevaa ääneti, tai pysykää kuolleitten seurassa, kuinka haluatte."

Kantotuoli lähti liikkeelle ja Adrian nousi kummastellen ratsunsa selkään sekä seurasi omituisia tovereitaan, joiden kulku oli melkein rivakasta. Tultuaan sillan taakse he pian saapuivat loitolle ylängölle, ja kolkot muurit ja tyhjät kadut pian vaihtuivat maaseudun puihin ja kukoistaviin nurmikoihin. Näin puolen tunnin verran kuljettuaan, he poikkesivat tieltä viheriäiselle tanhualle ja näkivät yht'äkkiä ihanan palatsin edessään. Naiset laskeutuivat kantotuolistaan, ja Adrian, joka turhaan oli koettanut houkutella seuralaisiltaan tietoja, hyppäsi myöskin ratsunsa seljästä ja seurattuaan heitä avaran pihan poikki, jonka kummankin puolen täyttivät kukkaisvaasit ja oranjipuut, sekä läpi korkean eteisen rakennuksen perimmäiseen kylkeen, hän saapui armahimpaan paikkaan, minkä silmä milloinkaan on nähnyt tai runoilija milloinkaan ylistänyt. Se oli puutarha-sommitelma rehevintä vihantaa; kummankin sivun laakeri- ja myrttimajoista aukenivat clematisten ja ruusujen puoleksi kaihtamat näköalat, joitten kaarrosten takana kuvapatsaat ja välkkyvät suihkulähteet rajottivat maiseman; edustan nurmikolla nähtiin marmorijalustaisten kukkaisvaasien rivejä, ja tilavat ja loitot porraskerrokset häikäisevintä marmoria viettivät penger penkereltä, joista jokainen oli kaunistettu kuvapatsailla ja suihkulähteillä, puoliväliin korkeata, mutta verkkanousuista ja vihantaa kunnasta. Taampana Arno-laakson vaihtelevat, rehottavat lehdot, viinitarhat ja oliivipuistot, maatilat ja kylät halkileikkaamat hopeaisen virran, ja kaupunki rauhallisena, mutta hirmutonna, kohottaen kattojansa ja tornejansa auringon paisteessa. Kaiken värisiä ja äänisiä laululintuja, muutamat vapaina, muutamat kultaisten verkkojen sisällä, viserteli ylt'ympäri, ja nurmikon keskellä venyi neljä uhkeasti puettua, naamaritonta naista, joista vanhin näytti tuskin olevan kahtakymmentä vanhempi, ja viisi ritaria, nuorta ja uljasta, joitten jalokivistä kimaltelevat nutut ja kultaiset ketjut ilmaisivat heidän arvonsa. Viinejä ja hedelmiä oli viereisellä, matalalla pöydällä, ja soitikoita, shakkipöytiä nurmella huiskin haiskin. Niin suloista ryhmää ja niin viehättävää näkymöä ei Adrian nähnyt kuin yhden kerran, ja sen Italian hirmuisimmassa ruttopesässä! — sellaisen ryhmän ja sellaisen näkymön saatamme vielä tavata ihanan Boccaccion kertomuksista.

Nähdessään Adrianin saattajineen lähestyvän seurue nousi heti seisoalleen, ja yksi naisista, jonka päässä oli laakeriseppele, astui toisten eteen huudahtaen: "oivallista, Mariana, terve tultuanne takasin, viehättävät alamaiseni. Ja te, herrani, tervetuloa tänne."

Colonnan kaksi seuralaista oli riisunut naamarinsa ja toinen heistä, joka häntä ensin oli puhutellut, pudistaen pitkät, sysimustat kiharansa kirkkailta, hymyileviltä silmiltään ja poskelta, jonka synnynnäinen oliivinkarva nyt keveästi punastui, kääntyi hänen puoleensa ennenkuin hän ennätti vastata tervetuliaisiinsa. "Herra ritari", sanoi hän, "nyt näette, mihin olen teidät vietellyt. Myöntäkää että tämä on hauskempaa, kuin kaupunki, jonka jätimme. Katselette minua kummastellen. Nähkää, kuningattareni, kuinka sanattomaksi hovinne herättämä ihmettely on saattanut uuden ritarimme; vakuutan että häneltä hyvästi sanat sujuivat, kun me olimme hänen ainoat puhekumppaninsa, olinpa vielä pakotettu käskemään häntä vaikenemaan."

"Oi, etkö vielä ole kertonut hänelle sen hovin tapoja ja syntyä, johon hän on saapunut?" virkkoi laakeriseppele.

"En, kuningattareni, arvelin että mikään kertomus, ei saavuttaisi tarkotustaan sellaisessa paikassa, kuin Florens parkamme nykyään on. Olen tehnyt tehtäväni ja ja luovutan hänet teidän suosioonne!"

Näin sanoen neito sipsutteli keveästi poispäin ja ryhtyi keikaillen silittelemään kiharoitaan marmorialtaan vienossa kuvastimessa, jonka vesi reunain yli sirisi nurmelle; tuon tuostakin veikistellen vilkaisten vieraasen ja ollen kylläksi lähellä kuullakseen kaikki mitä puhuttiin.

"Ensiksikin, signor", sanoi nainen, jota oli puhuteltu kuningattareksi, "salli meidän tiedustaa nimesi, arvosi ja syntymäpaikkasi."

"Signora", vastasi Adrian, "vähän saatoin aavistaa tulevani tänne vastaamaan itseäni koskeviin kysymyksiin; mutta mikä teitä miellyttää kysyä, siihen täytyy minun mieltyä vastaamaan. Nimeni on Adrian di Castello, olen roomalaisen Colonnan huoneen jäsen."

"Uljaan huoneen uljas pylväs!" vastasi kuningatar. "Mitä tulee meihin, joihin nähden uteliaisuutesi lienee herännyt, niin tiedä että me kuusi Florensin naista, joitten sukulaiset ja holhoojat joko ovat paenneet tahi kuolleet, päätimme vetäytyä tähän palatsiin, jossa, jos kuolema tulee, se tulee puolet hirmuistaan riistettynä; ja kun oppineet sanovat että murhe tuota kauheata tautia suosii, niin näette että olemme liittoutuneet murheen vihollisiksi. Kuusi herraa tuttavistamme on liittynyt meihin. Vietämme aikamme, olkoon se pitkä tai lyhyt, huvituksissa, joita satumme löytämään tai keksimään. Soitossa ja karkeloissa, iloisessa haastelussa ja hilpeissä lauluissa, sen verran näkymön vaihtelua tuon ohessa kuin nurmikolta siimekseen, lehtokujista suihkulähteen partaille, niin kuluu aikamme ja niin valmistumme rauhallisesti nukkumaan ja suloista unta näkemään. Kukin naisista on vuorostaan keijukaishovimme kuningattarena, niinkuin tämä päivä on minun osani. Yksi laki on valtiolaitoksemme perustuksena — mikään murhe älköön pääskö luoksemme. Tahtoisimme elää ikäänkuin tuota kaupunkia ei olisi olemassa, ja ikäänkuin (lisäsi ihana kuningatar keveästi huoaten) nuoruus, sulo ja kauneus kestäisivät ijän kaiken. Yksi ritareistamme lähti mielettömästi päiväksi luotamme, luvaten palata; emme ole häntä sen koommin nähneet: emme tahdo arvata, mitä hänelle on tapahtunut. Oli tarpeellista täyttää hänen paikkansa; heitimme arpaa, kuka etsisi hänelle sijaisen, se lankesi noille naisille, jotka — eivät toivoakseni mielipahaksenne — toivat teidät tänne. Uljas herra, selvitykseni on valmis."

"Voi, armas kuningatar!" sanoi Adrian taistellen ankarasti, vaikka turhaan, katkeraa pettymystään vastaan — "en voi jäädä teidän onnelliseen piiriinne; olen itsessäni lakinne rikkomus. Mielessäni on vaan yksi ainoa murheellinen ja levoton ajatus, jonka rinnalla kaikki hilpeys näyttäisi jumalattomalta. Etsin elävien ja kuolleitten joukosta olentoa, jonka kohtalosta olen tietämätön; ja vaan ihanan saattajani suusta kuulemani sanat saivat minun vietellyksi suruisesta toimestani tänne. Salli minun, armollinen signora, palata Florensiin."

Kuningatar katsahti närkästyneenä tummasilmäiseen Marianaan, joka vastaukseksi loi yhtä merkitsevän katseen ja sitten äkkiä astui Adrianin luokse, sanoen:

"Mutta, signor, jos sittenkin olisin sanojeni niittänen, jos kykenisin rauhottamaan sinua tiedolla, että terveenä ja turvassa on — on Irene."

"Irene!" kertoi Adrian hämmästyneenä, unhottaen että hän ennen oli ilmaissut etsittävänsä nimen — "Irene — Irene di Gabrini, kerran kuuluisan Rienzin sisar!"

"Sama", vastasi Mariana vikkelään; "minä tunsin hänet, niinkuin sanoin. Ei, signor, en minä sinua petä. Totta on, etten voi viedä sinua hänen luokseen, mutta paras se onkin — hän lähti pois monta päivää sitten erääsen Lombardian kaupunkiin, johon ruton ei vielä sanota ennättäneen. No, jalo herra, eikö sydämesi keventynyt? Ja lähdetkö heti karkuun Ystävyyden, ja kenties", hän lisäsi luoden hellän katseen suurista, tummista silmistään, "Lemmen hovista?"

"Rohkenenko tosiaan uskoa sinua, signora?" sanoi Adrian ihastuksissaan, mutta vielä epäillen.

"Pettäisinkö uskollista rakastajaa, joka tunnut olevan? Usko pois. Ota vastaan, kuningatar, alamaisesi."

Kuningatar ojensi kätensä Adrianille ja talutti hänen toisten luokse, jotka vielä seisoivat lähellä ruohostossa. He tervehtivät häntä veljekseen ja pian suvaitsivat hänen hajamielisen kohteliaisuutensa, hänen miellyttävän ulkomuotonsa ja kuuluisan nimensä hyvittäminä.

Kuningatar taputti käsiään, ja seurue sijoittui nurmikolle jälleen. Kukin nainen mielitiettynsä viereen. "Sinä Mariana, ellet ole väsynyt", sanoi kuningatar, "otat soitikkosi ja viihdytät nuot äänekkäät heinäsirkat, jotka visertelevät vaateliaina, kuin olisivat satakieliä. Laulakaa, viehättävät alamaiseni, laulakaa; ja alotappas rakkaan ystävämme signor Visdominin laulu, se on kuin tehty jonkinlaiseksi vihkimävirren mukaiseksi niille, jotka olemme ottaneet hoviimme."

Mariana, joka oli asettunut Adrianin viereen, otti soitikkonsa ja lauloi muutamien etusävelten perästä sanat, jotka vajanaisesti käännettyinä olivat seuraavat:

Florentiiniläisen neidin laulu.

Sä nauti hetken riemussa, Jos huomen synkistyypi, Tai murhe linnas helposta Pian kuolemalle myypi.

Me kuolon kaikki — murhe pois! Sep' oiva herra vasta! Jos kaiken päivän pilvet ois, Sais yökin varhemmasta.

Sä lemmi — juhli — hulmua, Se haudan ohje meillä! Kun itse kumpus kuolema Verhoopi laakereilla.

[Siihen aikaan Italiassa laakeri tavallisesti istutettiin vainajien hautakummuille.]

Kun katsot lemmittyysi sie, Saa silmäs kirkkahiksi — Jos pyhäin osa riemu lie, Näin valmistumme siksi.

Tuota laulua, joka nosti vilkkaita mieltymyksen osotuksia, seurasi eloisia kertomuksia, joiden sepittämisessä Italian novellinkirjoittajat olivat Voltairen ja Marmontelin esikuvana — kukin vuorostaan jatkaen esitystä ja yhtä taitavasti karttaen jokaista haikeata kohtaa tai apeata mielijohdetta, joka olisi saattanut muistuttaa kuoleman läheisyyttä noille viehättäville laiskureille. Minä muuna aikana tahansa nuoren di Castellon herran luonne ja ky'yt olisivat olleet omiansa loistamaan tuossa Arkaadian hovissa. Mutta nyt hän turhaan koetti häätää pilveä otsaltaan ja levottomuutta sydämestään. Hän pohti mielessään tuota tietoa, jonka oli saanut, kummasteli, arveli, toivoi ja pelkäsi, ja jos hetkeksi hänen mielensä kääntyi ympäröiviin oloihin, niin hänen luontonsa, joka oli liiaksi tosi runollinen tuon paikan valheelliselle tunteellisuudelle, kysyi itseltään, missä, paitsi kiiltävää kuorta ja armasta asemaa, tuo hilpeys, jota hän nyt vasten tahtoansa oli näkemässä, erosi Santa Marian luostarin rivosta mässäyksestä — kummallakin sama aihe, vaikka erilaiset tavat — kumpikin yhtä hermoton, yhtä itsekäs, kumpikin lyöden hirmun huviksi.

Ihanata Marianaa joka, niinkuin kuningatar oli maininnut, oli kadottanut kumppaninsa, ei lainkaan haluttanut menettää uutta ystäväänsä. Hän tavan takaa tyrkytti hänelle viiniä ja hedelmiä, ja tuon viattoman kohteliaisuuden ohessa hänen kätösensä hellästi viivähti Adrianin kädellä. Vihdoin lähestyi hetki, jolloin seurue vetäytyi palatsiin, päiväsydämen räkittävän helteen ajaksi — tullakseen auringon laskiessa jälleen iltaiselle suihkulähteitten viereen, karkelemaan, laulamaan ja kisaamaan soihtujen ja tähtien valossa lepohetkeen asti. Mutta Adriania ei haluttanut pitkittää tuota hauskuutta, ja tuskin ehdittyään huoneesen, johon hän saatettiin, hän päätti lähteä hiljaisuudessa pakkoon, mikä joka tapauksessa oli mukavin, eikä kenties epäkohteliain, tarjona oleva erokeino. Kun kaikki näytti olevan hiljaista ja vaipuneena lepoon, mikä tuona hetkenä on tavallista etelän asujamilla, hän lähti suojastaan, astui alas portaista, kulki poikki ulkopihan ja oli portissa, kun hän kuuli itseänsä kutsuttavan, äänellä, josta suuttumus ja hämmästys puhuivat. Hän kääntyi ja huomasi Marianan.

"Mitä nyt, signor di Castello, onko seuramme niin ikävä, sävelemme niin räikeitä vai otsamme niin ryppyisiä, että pakenette meitä kuin matkamies Beneventon noitia? Ei, eihän tarkotuksenne ole jättää meitä?"

"Ihana nainen", vastasi ritari hieman hämillään, "on turhaa että koetan lohduttaa surullista mieltäni ja tulla kelpaavaksi hoviin, mihin mikään murhe ei saa saapua. Lakinne uhkaa minua kuin rikoksellista — parempi on aikoinaan paeta kuin tulla tylysti karkotetuksi."

Puhuessaan hän yhä eteni ja olisi ehtinyt portista, ellei Mariana olisi tarttunut hänen käsivarteensa.

"Oi", sanoi hän hellästi, "eikö ole tummankirkasta silmää, eikö talven lumivalkeata povea, mikä voi korvata poissa olevan? Jää tänne ja unhota, niinkuin poissa ollessasi epäilemättä sinäkin unhotetaan!"

"Signora", vastasi Adrian arvokkaana ja silminnähtävästi halveksien, "en ole oleskellut tarpeeksi kauan näitten hirmujen seassa, jotta sydämestäni ja hengestäni olisi kaiken tunnollisuus sammunut. Nauti, jos saatat, ja poimi haudan tympeitä ruusuja, mutta minussa, mielessäni vielä kuoleman kauhut, ei kauneus herätä ihastusta, ja lempi — pyhäkin lempi — näyttää minusta pimentyvän kalman varjossa. Antakaa minulle anteeksi ja jääkää hyvästi."

"Lähde sitten", sanoi florentiiniläinen, jota tuo kylmyys pisti ja raivostutti, "lähde ja löytäös armaasi niiltä tienoilta, joissa filosofiasi niin hyvästi viihtyy. Pilaa vain tein sinusta silmitön hupsu, katsoessani omaa parastasi, kun kerroin että Irene — (sekö hänen nimensä?) — oli lähtenyt Florensista. Hänestä en tiedä mitään, enkä ole kuullut mitään, paitsi sinulta. Lähde takasin etsimään ruumishuoneet ja katsomaan vieläkö häntä rakastat!"

IV Luku.

Löydämme mitä etsimme, emmekä tiedä siitä.

Päivän paahtavimmassa helteessä ja jalan palasi Adrian Florensiin. Lähestyessään kaupunkia koko tuo äskeinen upea näytelmä tuntui hänestä kuin unennäöltä, kuin tenhottaren loihtimilta puutarhoilta ja lehtimajoilta, ja hän havahtui yht'äkkiä kuin rikoksellinen havahtunee tuomiontäytäntö-aamunaan, nähdessään hirsipuun ja surmamiehen, — siten palautti jokainen vainajien kaupunkia kohden vievä askel hänen hurjistuneita ajatuksiaan samalla sekä elämään että kuolemaan. Marianan viimeiset sanat soivat hänen sydämelleen kuin sanomakellot, Päivän helle, auertava taivas, pitkällinen väsymys, raukaisevat ponnistukset ja mielenliikutukset ynnä sen ohessa pettymyksen haikeus, kalvava tieto kalliitten hetkien korvaamattomasta hukasta ja toivottomuuden vaivat minkään järjellisen etsimissuunnitelman laatimisesta — kaiken tuon vaikuttaessa, kuume alkoi rajusti polttaa hänen suonissaan. Hänen ohimoitaan tuntui kiristävän vuoren paino, hänen huulensa kuivasi tuskallinen jano, hänen voimansa näyttivät äkkiä luopuneen hänestä ja hän töin tuskin laahusteli veltostuneita jäseniään edelleen.

"Minä tunnen sen", ajatteli hän, iljettävän kuvotuksen ja pudistelevan kauhun valtaamana, niinkuin luonto aina ponnistelee kuolemaa vastaan, "minä tunnen sen itsessäni — tuon Raatelevan ja Näkymättömän — tuhoni on tullut, enkä ole pelastanut häntä; eikä sama hautakaan meitä kätke!"

Mutta nuot ajatukset vaan antoivat oiva yltyä taudille, joka alkoi setkiä hänessä; ja ennenkuin hän ehti kaupungin piiriin, ajatuskykykin hyljäsi hänet. Ihmisten ja talojen kuvat kävivät hänen silmissään epäselviksi ja varjokkaiksi ja polttava kivitys tuntui epävakavaiselta ja kaventelevan hänen jalkainsa tieltä, hän rupesi houraamaan ja hoiperteli edelleen murahdellen yhteyttömiä, katkonaisia sanoja; harvat vastaantulijat pakenivat häntä kauhistuen. Munkitkin surullisine kulkueineen, väistyivät bene vobistaan jupisten horjuvaa tien varteen. Erään kadun kulmauksen koppelista neljä ryyppyistä Becchiniä iski läpi mustain naamareittensa silmänsä häneen, niinkuin korpikotka iskee erämaan kuolevaan matkamieheen. Eteenpäin hän vielä pyrki, levitellen käsiään kuin pimeässä hapuileva ja hämärin tunnoin tavotellen taloa, johon oli osunut asumaan, vaikka hänen tiensä vieressä oli portit seljällään monia, joissa yhtä hyvin olisi saattanut sekä elää että kuolla.

"Irene, Irene!" hän huudahteli, milloin epäselvällä äänellä, milloin rajusti kiljaisten, "missä olet? Missä? Tulen pelastamaan sinut, nuot saastaiset hornanhenget eivät saa sinua haltuunsa! Voi, kuinka ilma haisee kuolleitten lihalta! Irene, Irene! Lähtekäämme omaan palatsiini, taivaallisen järven rannoille - Irene!"

Hänen näin pimentyneenä houraillessaan kaksi naamareihin ja mantteleihin verhottua naishenkilöä ilmaantui yht'äkkiä läheisestä talosta.

"Turhuutta!" sanoi solakampi heistä, jonka tummansinisen, hopealla kirjaillun manttelin väri ja leikkaus, niinkuin tässä on tarpeellista ottaa huomioon, eivät olleet Florensissa käytettyjä, mutta tavallisia Roomassa, jossa ylhäisten naisten puvut olivat räikeitä karvaltaan ja erittäin avarapoimuisia — näin eroten toskanalaisen kuosin yksinkertaisemmasta ja sirotekoisemmasta vaateparresta — "turhaa paeta leppymätöntä ja varmaa kohtaloansa!"

"Ethän tahtone että jäisimme taloon, jossa on kolme ruumista viereisessä huoneessa, vaikka Florensissa on tyhjiä saleja yllinkyllin? Usko minua, ei meidän tarvitse pitkältä kulkea, ennenkuin keksimme turvallisemman asunnon."

"Tähän saakka olemme tosin ihmeellisesti säilyneet", huokasi toinen, jonka ääni ja vartalo ilmaisivat nuoruuden kukoistusta; "jospa vaan tietäisimme mihin paeta — mikä metsä, mikä vuorenvinkalo kätkee veljeni ja hänen uskollisen Ninansa! Nämät hirmut minun näännyttävät!"

"Irene, Irene! Jos olet Milanossa tahi jossakin Lombardian kaupungissa, miksi viivyn täällä? Hevoseni, hevoseni! Ei, ei! — Ei tuota kellohevosta eikä ruumisvaunuja."

Kiljaisten, hurjemmin kun tuo sairas mies milloinkaan, nuori nainen syöksähti seuralaisensa vierestä. Yksi askel näytti lennättävän hänen Adrianin luokse. Hän kävi hänen käsivarteensa — katsoi häntä kasvoihin — kauhistava tuli paloi hänen silmissään. "Se on tarttunut häneen!" (hän lisäsi syvällä, mutta tyynemmällä äänellä) — "rutto!"

"Pois, pois, oletko mieletön!" huusi hänen toverinsa, "pois täältä — älä koske minuun, olet koskenut häneen — tässä eroamme!"

"Auttakaa minua kantamaan häntä jonnekin; nähkää hän pyörtyy, kaatuu! — auttakaa minua, kallein signora, Jumalan armon ja rakkauden tähden!"

Mutta kokonaan itsekkään pelon omana, joka valtasi kaikki tuona viheliäisenä aikana, vanhempi nainen, vaikka luonnostaan ystävällinen, säälivä ja hyväntahtoinen, pakeni nopeasti ja katosi pian näkyvistä. Jäätyään kahden kesken Adrianin kanssa, joka kuumeen kouristelemana oli kaatunut maahan, tuon nuoren tytön voimat ja hermot eivät pettäneet häntä. Hän repäsi auki raskaan vaipan, joka oli hänen käsivarsiensa haittana ja heitti sen yltään, ja sitten nostaen ylös lemmittynsä kasvot - sillä kuka muu kuin Irene oli tuo hento nainen, jota kuoleman tartunta ei pelottanut? — hän tuki häntä vasten poveansa ja huusi jälleen apua. Vihdoin Becchinit, jotka olivat paatuneet ammatissaan ja siten paremmin kuin varovaisimmat säilyneet rutosta, verkalleen lähestyivät ennenmainitusta koppelista. — "Pikemmin, pikemmin, Kristuksen armon tähden!" sanoi Irene. "Minulla on paljon kultaa. Saatte hyvät palkinnot: auttakaa minua kantamaan hänet läheisimmän katon alle."

"Jättäkäähän meidän haltuumme, nuori neiti; olemme pitäneet häntä silmällä", sanoi toinen hautureista. "Me emme velvollisuuttamme laiminlyö."

"Ei, ei! Älkää koskeko hänen päähänsä — siitä minä pidän huolen. Minä autan teitä, niin — eteenpäin — mutta hiljaa!"

Noitten kammottavien virkakumppanusten avulla kantoi Irene Adrianin läheiseen taloon hellittämättä taakkaansa ja katsellen rakastetun suljettuja silmiä ja huulia, ikäänkuin tahtoen maanitella takasin eroavan hengen, ja sijoitti hänen vuoteeseen, josta hän, säilyttäen sellaisina hetkinä vain naisissa tavattavan mielenmaltin ja huolenpidon, mikä on heidän herkkätuntoisuutensa ylevänä vastakohtana, otatti pois uutimet ja verhot, joissa saattoi piillä uusia taudin itiöitä. Sitten hän joudutti heitä noutamaan uusia vuodevaatteita ja mitä lääkäriä tahansa, jota raha vielä saattoi viekotella velvollisuuteen, joka enimmäkseen oli luovutettu noille sankarien veljeskunnille, jotka, vaikka muutamien kelvottomien jäsenten rikokset ovat ne häväisseet nykyajan arvostelijan silmissä, kuitenkin olivat noina pimeinä aikoina parhaat, urhoollisimmat ja pyhimmät välittäjät, mitkä Jumala milloinkaan on valtuuttanut vastustamaan sortajaa — ruokkimaan nälkäistä — lievittämään kurjuutta. Ne yksin tuon tuhoavan ruton keskellä, joka oli kuin hornanhenki, päästetty irroilleen atoomeiksi murskaamaan kaikki, mikä yhdistää maailman hyveesen ja lakiin, ne yksin näyttivät heräävän kuin enkelin pasuunan äänestä, tuohon jaloimpaan Ristin ritariuteen — jonka uskonto on itsenuhraamista — jonka toivo on pitaalihuoneen tuolla puolen — jonka jalat jo kuolemattomuutta varten siivekkäinä, kulkevat vallottajan askelin kuoleman haudoilla!

Lemmen näin tehdessä velvollista palvelustaan — niin pitkin tuota katua, jolla Adrian ja Irene olivat viimeksi tavanneet toisensa — kulki laulaen, hoiperrellen, rähisten tuo irstaileva heittiöjoukko, joka oli tyyssijakseen ottanut Santa Maria di Pazzan luostarin, etupäässä roistojohtaja kummassakin käsivarressa nunna (joka ei enää ollut nunnapuvussa). "Eläköön rutto!" kiljui konna; "Eläköön rutto!" vastasivat mielettömät juopuneet.

"Oi terve sä rutto! Sun vaan hyvä jatko! Sä nunnan ja vangitun kahlehet ratko. Jo, sorrettu, aukeni tyrmäsi sulle, Eläköön kiro maan — se on siunaus mulle!"

"Hei!" huusi johtaja pysähtyen, "katsos Margerita, tuosta saat korean vaipan, tyttöseni, hopeaakin siitä heitä kukkarosi täyteen, jos se joskus tyhjenisi; niin saattaa käydä, jos rutto kerran helpottaa."

"Ei", sanoi tyttö, jossa kaiken irstaisuuden ohessa oli säilynyt paljon vartalon ja muodon viehkeyttä, "ei, Guidotto; jos siinä on tarttumaa."

"Loruja, lapskultani, ei hopeasta mitään tartu. Heitä selkääsi vaan. Muuten sallimus on sallimus, ja kun sinun hetkesi on tullut, on muitakin keinoja kuin gavocciolo." —

Näin sanoen hän sieppasi viitan, heitti sen töykeästi hänen hartioilleen ja hoiperteli eteenpäin osittain mielissään löydöstä, osittain peljäten vaaraa; vähitellen hälveni kalmankarvaiseen ilmaan ja murheellisille kaduille tuo kurjimman hilpeyden laulu.

V Luku.

Erehdys.

Kolme päivää, kolme ratkaisevaa päivää oli Adrian voimatonna ja tajutonna. Mutta tuo vitsaus ei ollut tavannut häntä, niinkuin hänen harrasmielinen ja jalo hoitajansa oli varonut. Tauti oli polttavaa ja vaarallista kuumetta, suuren uupumuksen, levottomuuden ja hirveitten mielenponnistusten siittämää.

Ei ainoatakaan ammattirohtomiestä ollut saatavissa mutta hänen luonaan kävi joka päivä eräs hyväsydäminen munkki, etevämpi kenties parannustaidossa kuin moni, joka väitteli sen yksinoikeudekseen. Ja munkin pitkinä poissaoloaikoina, joihin hän monien muitten velvollisuuksiensa takia oli pakotettu, oli yksi aina saapuvilla, pään-alusta korjaamassa, otsaa silittämässä, valitusta kuulemassa, nukkuvaa valvomassa. Ja tuossa surettavassa toimessakin, kun hänen nimensä intohimoisten lemmenlauseitten keralla puhkesi tuskaisen potevan huulilta, morsiamen sydämen lävisti omituisen mielihyvän pistos, jota hän paheksui kuin se olisi ollut rikos. Mutta kaikkein vähimminkin maallinen rakkaus on itsekäs vastarakkauden hurmauksessa! Sanat eivät pysty kertomaan, sydän ei voi aavistaa, niitä sekanaisia tunnelmia, joiden valtaan hän joutui, hämärästi käsittäessään noista katkonaisista houreista että hänen tähtensä kaupunkiin oli tultu, kuolemanvaaraa uhmattu. Ja kumartuessaan intohimoisesti suutelemaan tuota polttavaa otsaa, hänen kyyneleensä virtasivat nopeaan yli hänen nuoruutensa epäjumalan, niitten synnyinlähteet olivat sellaiset, tutkimattomat ja lukemattomat, joita ei elämäikä voi itkeä kuiviin. Ei ainoakaan ihmisen eikä naisen sydämenvietti ollut koskematta; jumaloiva kiitollisuus, hellä ihmettely sellaisen rakkauden omistamisesta, ja samassa pitäen mitättömänä seikkana sellaisen rakkauden osottamisen — ikäänkuin kaikki hänen uhrauksensa olisi tietty asia — hänelle osotettu verraton hyve! Ja tuossa hän makasi oman pelottoman uskollisuutensa uhrina — hänestä riippuvana — häilyen elämän ja kuoleman vaiheilla tuo ylistettävä vaalittava — tuo ylpeiltävä, mutta holhottava, tuo säälittävä, mutta kunnioitettava — tuo pelastettava pelastaja! Ei milloinkaan ole yksi esine kerrallaan ainoalta sydämeltä vaatinut itselleen niin monia ja niin syvällisiä tunteita, tytön romantillista intoa — morsiamen harrasta jumaloimista — äidin hellää huolenpitoa lapsestaan.

Ja kummallista sanoa, tuon yksinäisen valvonnan kaikki ponnistukset — hän tuskin liikahti hänen luotaan, nautti ravintoa vaan, etteivät voimat pettäisi häntä — kykenemättä sulkemaan silmiään — vaikka hän samasta syystä olisi mielellään levähtänyt, kun hänen turvattinsa vaipui unosen helmaan — kaikki ruumiin ja sydämen rasitukset hän näytti ihmeellisesti kestävän. Ja pyhä mies ihmetteli joka käynnillään nähdessään holhottaren posken yhä pirteänä ja silmän yhä kirkkaana. Taikamaisessa uskossaan Irene ajatteli ja tunsi, että taivas oli lahjottanut hänelle ylönluonnollisen ky'yn pysymään tuolle pyhälle tehtävälle uskollisena; eikä hän tuossa mielipiteessään kokonaan pettynyt — sillä taivas oli lahjottanut hänelle jumalallisen mahdin istuttaessaan tuohon hellään sydämeen rakkauden lannistumattoman voiman ja tarmon! Munkki oli käynyt sairaan luona kolmantena iltana myöhään ja antanut hänelle voimallista rauhotusainetta. "Tämä yö", sanoi hän Irenelle, "on taudin ratkaisukohta: jos hän herää, niinkuin toivon, tajussaan ja valtimo rauhallisena, hän jääpi elämään; ellei, nuori tyttäreni, valmistaudu pahimpaan. Mutta jos huomaat taudin käänteessä jotakin huolestuttavaa, tai mikä tekisi minun läsnäoloni tarpeelliseksi, niin tästä paperikäärystä saat tietää, missä olen, jos Jumala minua varjelee jokaisena yön ja aamun hetkenä."

Munkki lähti pois ja Irene jäi hoidokkaansa luokse.

Adrianin uni oli ensimmältä herkkää ja keskettyvää — hänen kasvonsa, huudahduksensa, eleensä, kaikki todisti suurta, joko sielun tai ruumiin tuskaa; tuo näytti, mikä se kukaties olikin, elämän ja kuoleman hurjalta ja epätietoiselta taistelulta nukkujan ollessa voittosaaliina. Kärsivällisenä, ääneti ja hengittäen — vaan pitkäveteisin siemauksin Irene istui vuoteen pääpuolessa. Lamppu oli siirretty kammion äärimmäiseen päähän ja sen uutimien kaihtama valonsäde riitti luomaan näkyviin vain hänen hoidokkaansa kasvojen ulkopiirteet. Tuossa kauheassa epäilyksessä kaikki hänen mieltänsä siihen asti mylleröinneet ajatukset olivat viihtyneet ja vaiti. Hän tunsi vaan tuon sanomattoman pelon, jota harvojen meistä on onnistunut päästä kokemasta. Tuon musertavan painon, jonka alaisina tuskin voimme hengittää tai liikkua, tuon uhkaavan ja hyytävän laviinin, jonka alta emme voi väistyä, joka joka hetki saattaa yllättää ja haudata meidät. Koko elämän kohtalo oli tuon ainoan yön vaiheissa! Juuri silloin kun Adrian vihdoin näytti nukkuvan syvempään ja rauhallisempaan uneen, helähti ruumisvaunujen sanomakellojen soitto katujen kuolonhiljaisuudessa. Milloin vaieten, milloin uudelleen helisten, sen mukaan kuin vaunut pysähtyivät synkkien matkustajiensa varalle, ja tulivat yhä lähemmäksi joka pysäyksen perästä. Vihdoin hän kuuli järeitten pyörien seisahtuvan akkunan alle ja matalan äänen ärähtävän: "tuokaa ruumis ulos!" Hänen hiipiessään ovea telkeämään lampun alakuloinen valo tapasi Becchinein häämöttävät vartalot.

"Ette ole merkinnyt ovea, ettekä pannut ulos ruumista", sanoi yksi heistä äreästi; "vaikka tämä on kolmas yö! Hän on meidän omamme".

"Hiljaa, hän nukkuu — pois; rutto ei ole tarttunut häneen".

"Vai ei rutto?" murahti Becchino pettyneenä. "Luulin ettei muu tauti uskaltaisi loukata gavocciolon oikeuksia!"

"Lähtekää — tässä on rahaa; jättäkää me rauhaan!"

Ja hirveät ajurit poistuivat äreinä. Vankkurit lähtivät liikkeelle, kello soitteli merkkiään, kunnes tuo kamala hälytys vähitellen haihtui kuulumattomiin.

Kaihtaen kädellään lampun valoa, Irene hiipi vuoteen ääreen peljäten tunkeilijoitten melun häirinneen nukkunutta. Mutta tuo raudansitkeä uni oli kiristänyt hänen muotonsa kuin ruuvipihtiin. Hän ei hiiskahtanut — hän tuskin veti henkeään — Irene tunnusteli hänen valtimoansa, tuon näivettyneen käden levätessä peitteellä — se heikosti tykytti — hän rauhottui — siirsi valoneuvot syrjään ja vetäydyttyään kammion nurkkaan, hän otti kaulastaan pienen ristin, asetti sen pöydälle ja lähestyi katkerissa kärsimyksissään rukoillen Häntä, joka oli kuoleman kokenut ja joka — vaikka Taivasten Poika ja Seraphiimien Valtijas — oli myöskin rukoillut maallisissa vaivoissaan, että kalkki poistettaisiin.

Tuli aamu, ei niinkuin Pohjolassa, verkalleen ja läpi varjojen, vaan täydellisessä kunniassa, niinkuin tuon ilmanalan päivä tervehtii maata — kuin unestaan havahtuva jättiläinen. Yht'äkkinen hymy — säteilevä hehku — ja yö oli hälvennyt. Adrian yhä nukkui; ei ainoakaan jänner näyttänyt liikahtavan: uni oli entistäkin raskaampi, hiljaisuus kävi rasittavaksi. Nyt tuossa kuolonkaltaisessa tyrmistyksessä, yksinäinen vaalija hätääntyi. Aika kului — aamu koitui puolipäiväksi — ei vieläkään hiiskausta. Aurinko oli taivaan laella — munkkia ei kuulunut. Ja koskiessaan jälleen Adrianin valtimoon, hän ei tuntenut tykytystä — hän katseli häntä peljästyen ja hämmästyneenä, niin hiiskumaton ja kalpea eimikään elollinen saattanut olla. "Olikohan tuo tosiansa unta, eikö se saattanut olla —." Hän kääntyi poispäin hervahtaen ja tyrmistyneenä, hänen kielensä takertui hänen suuhunsa. Miksikä isä viipyi? Hän tahtoi lähteä hänen luoksensa — hän tahtoi kuulla pahimman — hän ei voinut odottaa enää. Hän vilkasi munkin jättämään paperikääryyn: "Auringonnoususta", siinä sanottiin, "olen dominikaanien luostarissa. Kuolema on korjannut monta veljeksistä." Luostari oli melkoisen matkan päässä mutta hän osasi tien ja pelko oli siivittävä hänen askeleensa. Hän loi ikävöitsevän silmäyksen nukkuvaan ja riensi talosta. "Pian näen sinun jälleen", hän kuiskasi. Voi! Mikä toivo osaa laskea hetken tuolle puolen? Ja kuka on vaativa omakseen tuota "jälleen?"

Hetkisen kuluttua Irenen lähdöstä aukasi Adrian pitkään huoaten silmänsä — muuttuneena ja toisena miehenä; kuume oli tiessään, elpynyt valtimo sykki heikosti tosin, mutta levollisesti. Hänen henkensä oli taasen hänen ruumiinsa herra, ja vaikka hän oli raukea ja heikko, niin vaara oli ohi ja elämä ja järki palanneet.

"Olen kauan nukkunut", hän jupisi: "voi sellaisia unelmia! Ja tuntui kuin olisin nähnyt Irenen, mutta en voinut puhua hänelle, ja koettaessani syleillä häntä, hänen muotonsa vaihettui ja vartalonsa laajeni ja jouduin saastaisen haudankaivajan kouriin. On myöhäistä — aurinko on korkealla — minun täytyy nousta liikkeelle. Irene on Lombardiassa. Ei, ei; se oli valhe, kurja valhe; hän on Florensissa, minun on jatkaminen etsimistäni."

Muistaessaan tuon velvollisuutensa hän nousi vuoteestaan — kummasteli voimattomuuttaan; alussa hän ei pysynyt pystyssä nojaamatta seinään, mutta vähitellen hän pääsi sen verran jäsentensä herraksi, että hän kykeni kävelemään, vaikka töin tuskin. Kalvava nälkä ahdisti häntä, hän löysi huoneesta hiukan helppoa ravintoa, josta hän ahneesti teki lopun. Ja melkein yhtä halukkaasti hän pesi heikontuneen ruumiinsa ja näivettyneet kasvonsa vedellä, jota oli käsillä. Hän tunsi itsensä virkummaksi ja voimistuneeksi ja alkoi pukea ylleen vaatteitaan, jotka olivat heitetyt kokoon hänen vuoteensa viereen. Hän katseli, kummastellen ja omituisesti itseään säälien, surkastuneita käsiään ja raajojaan ja alkoi ymmärtää että hän lienee sairastanut jotakin kovaa tautia, josta hänellä ei ollut tietoa. "Ja yksin", ajatteli hän, "eikä ketään minua hoitamassa! Luonto ainoana holhottarena! Mutta voi! Kuinka pitkä aika lienee kulunut, ja lemmittyni, Ireneni — pian, pian, en hetkeäkään enää menetä."

Hän tuli autiolle kadulle; ilma elvytti häntä, ja siunattu tuulenviima oli tuona aamuna virennyt, ainoa viikkokausiin. Hän kuljeskeli verkalleen eteenpäin, kunnes hän saapui avaralle torille, josta näkyi eräs Florensin pääporteista ynnä viikunapuut ja oliivilehdot taampana. Silloin eräs pitkävartaloinen pyhiinvaeltaja läheni häntä portilta päin; hänen huntunsa oli laskettu alas, ja hänen vallitsevat mutta murheelliset kasvonsa olivat näkyvissä, kasvot, joitten enemmän ankaran kuin hellän surumielisyyden varjostamiin yleviin piirteisin, lujaan otsaan, järkähtämättömään katseeseen Luonto näytti kirjoittaneen majesteettia, Kaitselmus onnettomuutta. Noitten kadun ainoitten kulkijoitten kohdatessa toisensa tuossa autiossa, hiljaisessa paikassa Adrian hämmästyneenä seisahtui yht'äkkiä ja virkkoi epäilevin äänin: "vieläkö uneksun, vai näenkö Rienzin?"

Pyhiinvaeltaja seisahtui kuullessaan nimen, ja katsellen pitkään nuoren ylimyksen kuihtunutta muotoa hän sanoi: "Olen se; joka oli Rienzi! Ja sinä kalvakas varjo, tässä Italian haudassako kohtaan iloisen ja korkean Colonnan? Voi nuori ystävä", hän lisäsi hellemmin ja ystävällisemmin "eikö rutto ole säästänyt Rooman jalointen kukkaa? Tule, minä julma ja ankara tribuuni, minä käyn hoitajaksesi: hän, jonka piti olla veljeni, saakoon vielä minulta veljen holhun."

Näin sanoen hän hellästi kietoi käsivartensa Adrianin ympärille, ja nuori ylimys, jota sääli ja hämmästys liikuttivat, nojautui ääneti Rienzin rintaa vastaan.

"Nuorukaisparka", jatkoi tribuuni, sillä koska hän oli pikemmin kukistunut kuin erotettu, häntä saatetaan vielä siksi kutsua, "minä olen aina pitänyt nuorista (veljeni kuoli nuorena) ja sinusta enemmän kuin useimmista. Mikä kova onni toi sinut tänne?"

"Irene!" sanoi Adrian änkyttäen.

"Niinkö todella! Oletko sinä Colonna ja annat vielä arvon sortuneelle? Sama velvollisuus toi minutkin Kuoleman kaupunkiin. Äärimmästä etelästä — poikki rosvojen vuoristojen — läpi vihollisteni linnotuksen — halki kaupunkien, joissa kuuluttajat korviini huusivat pääni hintaa — olen tullut tänne jalan ja yksin, Kaikkivaltijaan siipien suojassa. Nuori mies, olisit jättänyt tuon tehtävän hänelle, jonka elämä on taijottu ja jonka taivas ja maa vielä pidättävät määrättyyn tarkotukseen!"

Tribuuni sanoi tuon matalalla ja sisällisellä äänellä ja hänen kohotetusta silmästään ja juhlallisesta otsastaan näkyi, kuinka paljon hänen kovat kohtalonsa olivat syventäneet hänen yltiöpäisyyttään, vieläpä enentäneet hänen toiveittensa eloisuutta.

"Mutta", kysyi Adrian irtaantuen hellästi Rienzin käsivarresta, "tiedäthän siis, mistä Irenen löydämme, lähtekäämme yhdessä hänen luokseen. Älkäämme hetkeäkään hukatko; aika on verrattoman kallis ja silmänräpäys tässä kaupungissa vie usein ijankaikkisuuden partaalle."

"Totta", vastasi Rienzi heräten haaveiluistaan. "Mutta älä pelkää, minä olen uneksinut pelastavani hänet, sukuni helmen ja lemmikin. Ole pelkäämättä, minä en pelkää."

"Tiedätkö mistä etsiä?" sanoi Adrian kärsimättömänä, "luostarissa on perin toisellaisia vieraita."

"Voi, niin sanoo uneni!"

"Älä unista puhu", sanoi lempijä, "ellei sinulla ole muuta opasta, niin erotkaamme heti häntä etsimään. Minä lähden tuota katua, sinä vastakkaista, ja auringon laskiessa kohdatkaamme toisemme samassa paikassa."

"Jyrkkä mies!" sanoi tribuuni juhlallisena, "ole herjaamatta näkyjä, joissa taivas puhuu vertauksissa valituilleen. Sinä pyydät neuvoa inhimilliseltä viisaudeltasi, minä vähemmän luulotteleva, seuraan salaperäisen Kaitselmuksen käden viittaa, joka nytkin valopatsaana liikkuu silmäini edessä hirmujen korvessa. Niin tapaa minut tässä päivän laskiessa, niin näet kenen opas on varmin. Jos uneni puhuu totta, olen näkevä sisareni elossa, ennenkuin aurinko ennättää tuon kukkulan, P. Markuksen kirkon luona."

Rienzin ankara vakavuus herätti Adrianissa toivoa, jota hänen järkensä ei ottanut hyväksyäkseen. Hän näki hänen poistuvan uljain ja reippain askelin, ja hänen laahustava vaatteuksensa loi hänen ryhtiinsä vielä enemmän arvokkaisuutta; sitten hän poikkesi oikeanpuoliselle kadulle. Hän ei ollut ehtinyt puoliväliin, kun hän tunsi viitastaan nykäistävän. Hän kääntyi ja näki Becchinon ruman naamarin.

"Pelkäsin että olitte valmis ja että toinen oli tehnyt tehtäväni", sanoi haudankaivaja, "kun ette palannut vanhan ruhtinaan palatsiin. Ette erota minua toisista, näemmä; minä olen se, jota pyysitte etsimään —"

"Ireneä!"

"Niin, Irene di Gabriniä; lupasitte hyvän palkinnon."

"Saatte."

"Seuratkaa minua."

Becchino kulki edellä ja saapui pian erään talon eteen. Hän kolahutti kahdesti portinvartijan oveen, ja vanha akka raotti varovasti porttia. "Älä pelkää, hyvä eukko", sanoi haudankaivaja, "tämä on se nuori herra, josta puhuin. Sanoit että palatsissasi oli kaksi naishenkilöä, jotka kaikista sen asukkaista vaan jäivät henkiin, ja että niitten nimet olivat Bianca di Medici ja — mikä tuo toinen oli?"

"Irene di Gabrini, roomalainen neiti. Mutta sanoinhan että tämä on neljäs päivä siitä, kun he lähtivät talosta peljäten täällä olevia ruumiita."

"Sen teit — oliko signora di Gabrinin puvussa mitään merkillistä?"

"Oli, johan sen sanoin: sininen mantteli, jollaista en usein ole nähnyt, hopealla kirjaeltu."

"Oliko kirjaus tähtinen, hopeatähtinen", huudahti Adrian, "aurinko keskellä."

"Oli."

"Voi, voi! Tribuunin suvun vaakuna. Minä muistan kuinka kiittelin tuota manttelia ensi päivänä kun se oli hänen yllään — kihlauspäivänämme!" Ja ylkä heti oivalsi tuon salaisen tunteen, jonka yllystä Irene niin huolellisesti oli säilyttänyt tuon kallismuistoisen vaatteen.

"Etkö muuta tiedä heistä?"

"En mitään."

"Siinäkö kaikki, mitä olet saanut tietoosi, lurjus?" huusi Adrian.

"Malttakaa. Koetuksesta koetukseen on minun vieminen teidät, porras portaalta, voittaakseni palkintoni. Seuratkaa, signor."

Kuljettuaan useita katuja ja kujia Becchino seisahtui toisen, vähemmän uljaan rakennuksen edustalle. Taas hän kolahutti kolmasti vartijan ovea, ja ulos astui tällä kertaa vanha mies, surkastunut ja halvattu, jota kuolema ei näyttänyt kehdanneen korjata.

"Signor Astuccio", sanoi Becchino, "antakaa anteeksi, mutta sanoinhan että vaivannen teitä vielä. Tämä on se herra, joka haluaa tietää mitä usein olisi paras olla tietämättä — mutta se ei ole minun asiani. Tuliko eräs naishenkilö — nuori ja kaunis — tummatukkainen ja sorjavartaloinen tähän taloon, ruton ensi oireissa, kolme päivää sitten?"

"Kyllä, hyvinhän sen tiedät, ja vielä paremmin tiedät että hän kaksi päivää sitten läksi: hänestä oli vähän vaivaa, vähemmän kuin monista!"

"Oliko hänen yllään mitään silmiinpistävää?"

"Oli, oli, kiusallinen mies, sininen vaippa, hopeatähtinen."

"Lieneeköhän teillä aavistusta hänen entisistä oloistaan?"

"Ei muuta kuin että hän kovin houraili Santa Maria di Pazzin luostarista, rosvoista ja pyhäinhäväistyksestä."

"Oletteko tyytyväinen, signor?" kysyi haudankaivaja, voittoriemussaan kääntyen Adrianiin. "Mutta tyydytänpä teidät paremmin, jos teissä on rohkeutta. Haluatteko seurata?"

"Ymmärrän sinut täydelleen. Rohkeutta! Mitä on maan päällä enää peljättävää?"

Haudankaivaja jupisi itsekseen: "kyllä, jättää minut yksin. Minun pääni se jotakin maksaa. En pyydä minäkään herrasmiehiä sanojani tottelemaan. Päättäköön omilla silmillään mitä vaivani maksaa", ja suuntasi kulkunsa eräästä portista vähän matkan päähän kaupungista. Siellä, eräässä vajassa, istui kuusi hänen kauhistavaa toveriaan, lapiot ja kanget jalkain vieressä.

Opas kääntyi Adrianiin, jonka kasvot olivat rauhalliset ja epätoivossa järkähtämättömät.

"Uljas herra", sanoi hän rahtusen sääliväisesti viivytellen, "tahdotteko todella omin silmin ja sydämin tulla vakuutukseen? — Näky kenties peljästyttää, tarttuma tuhoaa — jollei tosiansa, niinkuin minusta näyttää, Kuolema jo ole kirjoittanut otsaanne, omani."

"Kovan-onnen ja murheen korppi!" vastasi Adrian, "etkö näe, että muuta en kauhistu kuin sinun ääntäsi ja näköäsi. Näytä minulle hän, jota etsin, olkoon hän elävänä tai kuolleena."

"Minä näytän hänen teille sitten"; sanoi Becchino äreästi, "sellaisena kuin hän kaksi yötä sitten annettiin haltuuni. Kasvonpiirteet saattanevat jo olla sileiksi lakaistut, sillä rutolla on kova luuta, mutta jätin hänen ylleen tuon, mistä näette ettei Becchino ole valehtelija. Tuokaa soihtuja tänne, veikot, ja nostakaa luukku. Älkää töllistäkö; herra hulluttelee, kyllä hän maksaa."

Adrianin koneentapaisesti seuratessa oppaitaan hänen silmäänsä odotti näky, jonka hirveä filosofia kuin pyörällä murskaksi musertaa kaiken kuolevaisten ylpeyden — tuon kuopan näky, johon maa kätkee kaiken, mikä maan päällä rehotti, suloili, riemuitsi!

Becchinit nostivat ylös raskaan luukun, alensivat soihtunsa (tuskin tarpeellista, sillä aukosta syöksähti kammottavana välkkyen polttavan auringon valo) ja viittasivat Adriania lähestymään. Hän seisoi manalan partaalla ja katsoi alas.

* * * * *

Onkalo oli avara ja syvä sekä pyöreämuotoinen, kuin tyhjän kaivon pohja. Maaseinään ylt'ympäri uurretuissa lokeroissa lepäsivät ruumisarkuissaan ruton alkuajan uhrit, jolloin Becchinon ammatti vielä ei kukoistanut, jolloin pappi saattoi ja ystävä suri vainajata. Mutta alhaalla, siellä oli iljettävä kauhistus! Sekasin viskottuina — muutamat alasti, muutamat jo mustenneissa ja mädäntyneissä kääriliinoissaan — viruivat viimeksi saapuneet vieraat, ripittämättömät ja siunaamattomat! Tulisoihtujen ja auringon valo levisi selvänä ja punertavana yli turmeluksen kaikkien asteitten, kalvakkaan sinertyneestä hipiästä ja turvonneesta ruhosta tahmaiseen, sekavaan läjään tahi paijaisin luihin, joista vielä roikkui, siruina ja riekaleina, mädäntynyt, musta liha. Monien kasvot olivat säilyneet melkein täydellisinä, muun ruumiin ollessa paljaana luuna: pitkät hiukset, ihmisen muoto, hirvittävän luurangon päässä. Siinä oli vakahainen lapsi, vielä äitinsä rinnoilla, siinä oli ylkä viruen poikki lemmittynsä armaitten jäsenten! Rotat (ja niitä vilisi noissa juhlapidoissa) herkesivät valon välähtäessä kauheasta ateriastaan, häiriytyneinä, mutta peljästymättä, ja tuhansittain niitä venyi ylt'ympäri, kankeina ja kuolleina, myrkkyisen ruokansa tappamina! Sinne myöskin riistettyään niistä kullan ja jalokivet, haudankaivajien hurja iva oli viskannut mennyttä arvoa puhuvat merkit — neuvosmiehen taittuneen puikon, kenraalin sauvan, piispan hiipan! Saastainen, siinteä hönkä oli asettunut kuin liha itse, sienettävänä, mätänä, seiniin ja — — —

* * * * *

Mutta kuka on kertova ne sanomattomat ja kuvittelemattomat hirmut, jotka vallitsivat palatsissa, missä Suuri Kuningas otti vastaan Ruton miekalla lannistetut vangit?

Mutta koko tuossa hovikunnassa — täynnä kauneutta ja jaloutta, nuorukaisen voimaa ja vanhuksen kunniaa, sankarin uljuutta ja oppineen viisautta, pilkkaajan ilkkua ja uskovaisen hurskautta — yhteen ainoaan kohtaan oli Adrianin katse kiintynyt. Erillään muista, vasta tulleena — pitkät kiharat tummina valuen kauas yli käsivarren ja rinnan — oli nainen kasvot osaksi poiskäännettyinä ja näkyväinen osa vainajan äidillekin tuntemattomana, — mutta yllään tuo kovaonninen vaippa, jossa, vaikka himmentyneinä ja mustuneina, vielä oli nähtävissä nuot vaakunatähdet, joita Rooman uljaan tribuunin nimen omistajat olivat käyttäneet. Adrian ei nähnyt enempää — hän horjahti haudankaivajain syliin. Herättyään hän vielä oli Florensin porttein ulkopuolella — venyi viheriällä nurmella — opas seisoi hänen vieressään — pidellen suitsista hänen ratsuansa, joka pureskeli rauhallisena mehevää ruohoa. Toiset lapiomiehet istuskelivat vajassaan.

"Vai jo virkositte! Arvelinkin että se vaan oli tuon lemun vaikutusta; harvat sen kestävät niinkuin me. Ja koska olette etsimistenne perillä ja ajattelin että jättänette nyt Florensin, jos teillä hiukkakin on järkeä jälellä, niin kävin noutamassa teidän oivan hevosenne. Minä olen ruokkinut sitä siitä saakka kuin lähditte palatsista. Luulin tosiansa että siitä olisi tullut minun omaisuuttani, mutta onhan niitä yllinkyllin yhtä hyviä. Nouskaa selkään, nuori herra. Minun tulee surku teitä, en tiedä miksi, paitsi että olette ainoa, jonka olen viikkokausiin nähnyt pitävän enemmän huolta toisesta kuin itsestään. Toivon että olette tyytyväinen, kun olen osottanut hiukan älyä tässä, heh, palveluksessanne, ja niinkuin minä olen tehnyt tehtäväni, tekin pitäisitte lupauksenne."

"Ystäväni", sanoi Adrian, "tuosta saat kylläksi kultaa, tullaksesi rikkaaksi, ja tuon jalokiven, jota kauppiailta saat kuulla ruhtinaitten kilvan ostelevan. Näytät rehelliseltä, ammatistasi huolimatta, muuten olisit ryöstänyt ja murhannut minut aikoja sitten. Tee minulle yksi palvelus vielä."

"Äiti parkani sielun kautta, teen."

"Ota tuo — tuo ruumis tuosta hirveästä paikasta. Hautaa se johonkin rauhalliseen ja syrjäiseen paikkaan — erikseen — yksin! Lupaatko? — vannotko? — hyvä! Ja nyt auta minua ratsuni selkään. Hyvästi Italia, ja ellen tästä iskusta kuole, niin tulkoon kuolema niinkuin tulee kunnian ja epätoivon — torvien soidessa ja lippujen liehuessa — uljaassa rintamassa, arvokkaan vihollisen vastassa! — Paitsi ritarinkuolemaa ei ole mitään elettävää jäljellä!"

SEITSEMÄS KIRJA.

VANKEUS.

I Luku.

Avignon. Kaksi hovipoikaa. Vieras kaunotar.

On erotus Shakespearen ja melkein jokaisen muun saman taiteen mestarin draamalla, siinä että ensinmainitussa loppuromahdus harvoin johtuu yhdestä ainoasta aiheesta — yhdestä selvästä ja yhtämittaisesta tapausten kehittymisestä. Vaihtelevat ja monimutkaiset vaikuttimet muodostavat lopullisen päätöksen. Ajan ja paikan rajoista riippumatta, kukin aika, kukin paikka kuvataan, esitetään meille toiminnan ja henkilöitten täsmällisine vaihdoksineen. Joskus huomio näyttää seisahtuvan, poikkeavan syrjään, tapaavan uusia, siihen asti tuntemattomia esineitä, tahi luonteenominaisuuksia, joihin siihen saakka on viitattu, vaan joita ei ole kehitetty. Mutta todella toiminta noin pysähtyessään vaan kokoaa, poimii ja kerää yhteen kaikki olojen vaiheet, jotka vievät tuohon suureen päätökseen: ja runoelman taide on vaan hyljätty historian uskollisuuden vuoksi. Kuka hyvänsä ryhtyy asettamaan maailman eteen ihmisen elämän ja aikakauden uskollista esitystä ja ulottaen dramatiikan epiikaksi levittää kertomuksensa yli vuosien vaiheitten, hän tuossa tietämättänsä huomaa olleensa Shakespearen osottelija. Uusia luonteita, jokainen vieden päätökseen — uusia näkymöitä, jokainen johtaen viimeiseen, ilmaantuu yhtämittaa hänen eteensä, joskus näyttäen lukijasta viivyttävän, niiden jouduttaessakin loppuromahdusta. Uhrikulkue vaeltaa eteenpäin, lisääntyen uusista tulokkaista, kadottaen monta, jotka siihen alussa liittyivät, kunnes vihdoin, samana kokonaisuudessaan, mutta jäseniltään erilaisena, joukko saavuttaa määrätyn alttarin ja uhrin.

On kulunut viisi vuotta edellisistä tapauksista, ja kertomukseni siirtää meidät Avignonin paavilliseen hoviin — tuohon rauhalliseen valtaistuimen paikkaan, johon P. Pietarin seuraajat olivat muuttaneet keisarillisen kaupungin ylöllisyyden, komeuden ja paheet. Päästyään turviin mahtavan ja raa'an ylimystön kavaluudesta ja väkivallasta, pyhän istuimen hovilaiset antautuivat juhlapäivän huumaukseen — heidän leponsa oli nautinnoille pyhitetty, ja Avignonissa nähtiin siihen aikaan Europan kenties iloisin ja hekumallisin seurapiiri. Clemens VI:n hieno aisti oli virittänyt tuulahduksen kirjallista sivistystä paikan karkeisiin huvituksiin, ja Petrarcan henki yhä raivasi tietänsä läpi melskeisten kokousten ja yökuntaisten mässäysten.

Innocentius VI oli vast'ikään seurannut Clemensiä, ja mitä vaatimuksia hänellä omaan oppiinsa nähden lienee ollutkin, hän ainakin piti arvossa toisten tietoja ja neroa, ja ajan sulokas turhantapaisuus aina yhdistyi huvien tavottelemiseen. Paikkakunnalla vallitseva turmelus oli liiaksi vakaantunut, jotta siihen olisi vaikuttanut Innocentiuksen esimerkki, joka itse oli tavoiltaan yksinkertainen ja elämältään esimerkiksi kelpaava mies. Vaikka Innocentius, samoin kuin hänen edeltäjänsä, noudatti Ranskan politiikkiä, hänessä asui itsepintainen ja ääretön kunnianhimo. Sydämestään tarkottaen kirkon parasta hän oli laatinut suunnitelman palauttaakseen ja vahvistaakseen sen järkytetyn ylivallan Italiaan, ja monilukuisten valtioitten tyranneja hän piti hengellisen kunnianhimonsa pääesteenä. Eikä tuo ollut Innocentius VI:n politiikki yksin. Niine poikkeuksineen, joita erityiset asianhaarat välttämättömästi vaikuttivat, paavinistuin, ylipäänsä, suosi Italian valtiollisia oikeuksia. Keskiajan tasavallat versoivat kirkon varjossa; ja siellä, niinkuin muuallakin, nähtiin, päin vastoin yleistä mielipidettä, että uskonto, vaikkapa häväisty ja nurinpuolinen, edisti kansalaisvapauden yleistä suojelusta — nosti alhaista ja vastusti sortajaa.

Tähän aikaan ilmestyi Avignoniin eräs merkillinen ja verraton kaunotar. Hän oli tullut vähäisen mutta uhkean seurueen keralla Florensista, ja ilmottanut olevansa neapelilaista syntyperää, erään ylimyksen leski kovaonnisen Johannan loistavasta hovista. Hänen nimensä oli Cesarini. Tultuaan paikkaan, jossa Venuksella oli ikivanha valtansa kristikunnan pesälinnassakin, jossa lemmellä oli elämän ensi sija ja kauneus oli mahti, signora Cesarini oli tuskin näyttäytynyt julkisesti, kun puoli Avignonin hienointa yleisöä oli hänen jalkainsa edessä. Hänen naispalvelijoilleen laitettiin kallisarvoisia lahjoja, ja valittavia serenaadeja kuului öisin hänen akkunansa alta. Hän antautui vapaasti kaupungin iloisiin huvitteluihin ja hänen sulonsa oli Petrarcan säkeitten keralla yleisen ihailun esineenä. Mutta vaikkei hän ollut kenellekään jyrkkä, ei kenkään saattanut väittää omakseen hänen hymyjensä etuoikeutta. Hänen maineensa oli vielä nuhteeton; mutta jos joku saattoi olla muita edellä, niin hän näytti pikemmin tehneen kunnianhimon kuin lemmen valinnan, ja Giles, sotainen kardinaali d'Albornoz, pyhän hovin kaikkivaltijas, jo ennusti voittoriemunsa hetkeä.

Oli sydänpäivä, ja ihanan signoran eteisessä odotteli kaksi kaunista ja komeasti puettua paaschia, tuota veljeskuntaa, josta siihen aikaan ylhäiset, molemmat sukupuolet, ottivat mielipalvelijansa.

"Uskoni kautta", huudahti toinen nuorista palvelijoista, työntäen syrjään noppapelin, jolla hän toverinsa kanssa oli koettanut kuluttaa aikaansa, "tämäpä kuiva oltava! Paras osa päivää jo mennyttä! Emäntämme ei pidä kiirutta."

"Ja minäkin puin uuden samettinuttuni ylleni", vastasi toinen, katsellen surkutellen komeuttaan.

"Älä turhias puhu, Giacomo", sanoi toveri haukotellen. — "Mitähän nyt uusia kuuluu? Onko hänen Pyhyytensä jo tullut järkiinsä?"

"Järkiinsä, onko hän ollut hulluna sitten?" kuiskasi Giacomo totisena.

"Mikä hän muu on, kun, vaikka on paavi, ei vielä huomaa, että olisi aika heittää naamari silmiltä? Siivo kardinaali — irstas paavi, se on se vanha sananlasku; jokin vika on sen miesparan päässä, jos hän noin erakkona pysyy."

"Aha, jo ymmärrän, mutta onpa toden totta hänen Pyhyydellään tarpeeksi sijaisia. Piispat kyllä pitävät huolen, etteivät naiset, taivas heitä siunatkoon, tule vanhanaikaisiksi; eikä Albornozkaan todista sananparttasi, mitä kardinaaleihin tulee."

"Totta, mutta Giles on taistelija, — kardinaali kirkossa, mutta sotilas sen ulkopuolella."

"Voittaako hän tämän linnan, luuletko, Angelo?"

"Linna on naispuolinen, mutta —"

"Mutta mitä?"

"Signora on luotu valtaan ennemmin kuin lempeen, olkoon hän kuinka kaunis tahansa. Hän pitää Albornozta ruhtinaana, mutta ei lempijänä. Millainen hänen askeleensa, se halveksii kultakankaitakin!"

"Kuule", huudahti Giacomo rientäen akkunaan, "kuule kavioitten kapsetta! Julkinen joukko!"

"Palaavat haukkajahdista", vastasi Angelo, katsellen halukkaasti ratsastajia, jotka kulkivat ohi pitkin kapeata katua. "Töyhdöt liehuvat, ratsut tepastelevat — katsos kuinka tuo keikari mielistelee naistaan!"

"Vaippansa näkyy olevan samankarvainen kuin minun", huokasi Giacomo.

Kun seurue oli hävinnyt ahtaitten katujen mutkiin ja naurunhohotusta ja hevosten astuntaa vielä heikosti kuului etäältä, kääntyi paaschien huomio synkkään, yhdennentoista vuosisadan vankkaan tapaan muurattuun torniin, joka uhkaavana kohosi heidän tarkastelevan katseensa edessä. Aurinko paistoi raukeasti sen kolkkoihin kylkiin, joihin sinne tänne oli jätetty ampumareikiä ja kapeita rakoja, pikemmin kuin akkunoita. Se oli jyrkkä vastakohta iloisen mielialan, katujen välkkyvien myymälöitten ja äsken ohitse kulkeneen hilpeän matkueen. Tuon vastakohdan nuorukaiset näyttivät tahtomattaan käsittäneen; he vetäytyivät pois ja katsoivat toinen toistaan.

"Tiedän ajatuksesi, Giacomo", sanoi Angelo, sievempi ja vanhempi heistä. "Ajattelet että tuo torni on ikävä asunto."

"Ja kiitän tähtiäni etten ole kylläksi ylhäinen tarvitakseni tuollaista häkkiä", lisäsi Giacomo.

"Sentäänkin", huomautti Angelo, "se pitelee erästä, joka synnyltään ei ole meitä korkeampi."

"Kerro minulle jotakin tuosta merkillisestä miehestä", sanoi Giacomo istuutuen, "olethan roomalainen ja sinun pitäisi tietämän."

"Olen!" vastasi Angelo oikaisten itsensä. "Minä olen roomalainen ja olisin synnynnalleni arvoton, ellen tietäisi mikä kunnioitus on Cola di Rienzin nimelle tuleva."

"Ja kumminkin sinun roomalaisesi olivat kivittää hänet, muistaakseni", mutisi Giacomo. "Kunniasta näyttää koituvan enemmän potkuja kuin rahaa. Tiedätkös", jatkoi paaschi äänekkäämmin, "tiedätkös, onko se totta, että Rienzi kävi Praagissa keisarin luona ja ennusti että edellinen paavi ja kaikki kardinaalit murhattaisiin ja valittaisiin italialainen paavi, joka lahjottaisi keisarille Sisilian, Kalabrian ja Apulian hallitsijan kultaisen kruunun [perätön, muutamien historioitsijain kannattama taru] ja hänelle itselle Rooman ja koko Italian kuninkaan hopeakruunun? Ja —"

"Vaiti!" keskeytti Angelo maltittomana. "Kuule minua, niin saat tietää kuinka asian laita on. Lähdettyään viimeksi Roomasta (tiedäthän että hän kukistuksensa jälkeen oli valepuvussa läsnä riemujuhlassa) tribuuni — —" Angelo vaikeni ja katseli ympärilleen, sekä jatkoi sitten poski hehkuen ja ääni innostuen, "niin tribuuni, joka oli ja on oleva — matkusti pyhiinvaeltajaksi puettuna, poikki metsäin ja vuorten, yöt päivät, sateessa ja myrskyssä, korven onkalot ainoana suojanaan, — tuo, jota hekuman raiskaamaksi sanotaan. Tultuaan vihdoin Böömiin hän ilmaisi itsensä eräälle Praagissa asuvalle florensilaiselle ja hänen avullaan hän pääsi keisari Kaarlen puheille."

"Viisas mies tuo keisari!" sanoi Giacomo, "tarkka kuin saituri. Hän vallottelee ostokaupalla ja hankkii torilta laakerinsa, — niinkuin veljelläni, joka palveli hänen luonaan, on tapana sanoa."

"Totta, mutta sanotaan myöskin että hän suosii kirjamiehiä ja oppineita — on järkevä ja kohtuullinen, ja paljon hänestä vielä toivotaan Italiassa! Keisarin eteen tuli, niinkuin sanoin, Rienzi. 'Tietäkää, suuri ruhtinas', hän sanoi, 'että minä olen se Rienzi, jonka Jumala asetti hallitsemaan Roomaa, rauhan, oikeuden ja vapauden mukaisesti. Minä hillitsin ylimykset, raivasin pois turmeluksen, palautin lain. Mahtavat vainosivat minua — ylpeys ja kateus karkottivat minut vallastani. Jos kohta te olette suuri, jos kohta minä olen sortunut, minä myöskin olen heiluttanut valtikkaa, ja olisin saattanut laskea päähäni kruunun. Tietäkää myöskin että olen, ehk'en laillisesti, teidän sukuanne, isäni oli Henrik VII:n poika [keisari Kaarlen setä]; teutoonilaista verta juoksee suonissani, jos kohta varhaisemmat elämäni vaiheet olivat ahtaat ja nimeni mitätön. Teiltä, oi kuningas, minä etsin suojelusta ja odotan oikeutta.'"

"Rohkea puhe, niinkuin vertainen puhuu vertaiselle", sanoi Giacomo; "hiukan luottelet kai tuota sanatulvaa."

"En tippaakaan; keisarin sihteeri kirjoitti muistiin joka sanan, ja jokainen roomalainen, joka ne on kerran kuullut, osaa ne ulkoa. Ennen oli jokainen roomalainen kuninkaan vertainen, ja Rienzi puolusti meidän arvoamme vakuuttaessaan omaansa."

Giacomo, joka järkevästi karttoi riitaa, tunsi ystävänsä heikon puolen, ja vaikka hän sydämestään piti roomalaisia kelvottomimpana räysäjoukkiona, mitä Italiasta saattoi löytyä, hän vain hypisteli rikkaa nutustaan ja virkkoi hieman maltittomin äänin: "No, jatka! Käskikö keisari hänen pois?"

"Eipäs! Kaarle ihmetteli hänen käytöstään ja neroaan, otti armollisesti hänen vastaan ja kestitsi häntä vieraanvaraisesti. Hän jäi muutamaksi aikaa Praagiin ja hämmästytti kaikki oppineet tiedoillaan ja kaunopuheliaisuudellaan."

"Mutta jos häntä noin kunnioitettiin Praagissa, mitä hän Avignoniin tuli vankeuteen?"

"Giacomo", sanoi Angelo hajamielisesti, "löytyy miehiä, joista me, jotka olemme toista luontoa ja rotua, harvoin saamme tolkkua, emmekä koskaan pääse selville. Ja sellaisista miehistä minä olen huomannut, että niissä rajaton luottamus omaan onneensa tai omaan henkeensä on mitä tavallisin ominaisuus. Tuo mielessään ja tuo tukenaan he syöksyvät vaaraan nähtävästi järjettöminä, ja vaarasta he leijailevat suuruuteen tahi vaipuvat kuolemaan. Niin on Rienzinkin laita; välittämättä tyhjistä kohteliaisuudenosotuksista ja kyllästyneenä näyttelemään pedantin osaa, kerran näyteltyään ruhtinaan osaa — vapaaehtoisesti, sanotaan, (vaikka toiset kertovat että Kaarle antoi hänet paavin legaatin haltuun) hän jätti keisarin hovin ja aseettomana, rahattomana, läksi oikopäätä Avignoniin!"

"Hullusti tehty!"

"Mutta joka tapauksessa hänen ainoa keinonsa kukaties", jatkoi vanhempi paaschi. "Kerran ennen kukistumistaan ja kerran hänen poissa ollessaan Roomasta paavin legaatti oli julistanut hänet pannaan. Häntä oli syytetty kerettiläisyydestä — panna oli vielä hänen päällänsä. Oli välttämätöntä että hän puhdistaisi itsensä. Kuinka maanpakolaisparka sen tekisi? Ei kukaan mahtava ystävä ruvennut kansan ystävän asiaa ajamaan; ei kukaan hovilainen puolustamaan häntä, joka oli ylimysten niskalle astunut. Hänen oma henkensä oli hänen ainoa ystävänsä, siihen yksin hän saattoi luottaa. Hän läksi Avignoniin puhdistamaan itsensä syytöksistä, ja epäilemättä hän toivoi että hänen puhdistuksestaan oli vain yksi askel hänen valtansa palauttamiseen. On muuten varma että keisaria oli vaadittu luovuttamaan Rienzi. Tuo mahdollisuus oli hänellä tarjona, sillä niin oli ennemmin tahi myöhemmin käypä — lähteä vapaana tahi lähteä kahleissa — joko roomalaisena tahi rikoksellisena. Hän valitsi edellisen. Kaikkialla missä hän kulki, nousi kansa joka kaupungissa, joka kylässä. Suuren tribuunin nimeä kunnioitettiin halki koko Italian. Häntä kiellettiin lähtemästä vaarojen pesäpaikkaan — häntä rukoiltiin suojelemaan itseänsä tuon maan hyväksi, jota hän oli koettanut kohottaa. 'Menen puolustamaan itseäni ja triumfoimaan', oli tribuunin vastaus. Suuria kunnianosotuksia valmistettiin hänelle kaupungeissa, joitten läpi hän kulki, ja sanotaan, ettei milloinkaan ole lähettiläs tahi ruhtinas saapunut Avignoniin niin suuren seurueen keralla, kuin se oli, joka saattoi näitten muurien sisälle Cola di Rienziä."

"Ja tultuaan perille?"

"Hän anoi päästä paavin puheille saadakseen kumota häntä vastaan tehdyt syytökset. Hän viskasi kannikkaansa niitten kopeitten kardinaalien eteen, jotka olivat hänet pannaan julistaneet. Hän pyysi tutkintoa.".

"Mitä paavi sanoi?"

"Ei mitään. Tuo torni on hänen vastauksensa."

"Jyrkkä vastaus."

"Mutta on pitempiäkin teitä ollut vankilasta palatsiin, ja Jumala ei luonut Rienzin kaltaisia miehiä tyrmiä ja kahleita varten."

Angelon sanoessa tuon kovaäänisesti ja koko sen innostuksen valtaamana, minkä kukistuneen tribuunin maine oli herättänyt Rooman nuorisossa, hän kuuli huokauksen takanansa. Hän kääntyi hieman hämillään, ja signora Cesarinin huoneen ovessa seisoi ylhäisen näköinen naishenkilö. Hän oli puettuna uhkeaan vaatteukseen, kulta ja jalokivet himmentyivät hänen tummain silmiensä loiston rinnalla, ja hänen tuossa seisoessaan pystyisenä ja valtaavana, ei milloinkaan enemmän näyttänyt otsa luodulta kuninkaallista kruunua varten — ei milloinkaan inhimillinen kauneus täydellisemmin toteuttanut sankaritar ja kuningatarihannetta.

"Antakaa minulle anteeksi, signora", sanoi Angelo epäröiden, "puhuin kovasti, häiritsin teitä; mutta olen roomalainen ja aineeni oli —"

"Rienzi!" sanoi nainen lähestyen, "se on sovelias aine liikuttamaan roomalaisen sydäntä. Ei mitään anteeksipyyntiä. Voi, jospa" — ja signora vaikeni äkkiä, ja jatkoi sitten muuttuneella ja arvokkaammalla äänellä — "jospa sallimus asettaa Rienzin takasin hänen oikeaan asemaansa, hän on tietävä mitä sinä hänestä ajattelet."

"Kun te, signora, joka olette Neapelista", sanoi Angelo omituinen korko äänessään, "noin puhutte maanpakolaiseksi joutuneesta, mitä tuntenen minä, jonka hallitsija hän oli?"

"Rienzi ei ole Rooman yksin — hän on Italian — maailman", vastasi signora, "ja sinä Angelo, joka uskallat puhua noin kukistuneesta, olet osottanut kuinka uskollisesti palvelet niitä, joilla on onni omistaa sinut."

Puhuttuaan signora katseli kauan ja tarkkaan paaschin alas käännettyä ja punastunutta muotoa, katsein, jotka olivat tottuneet lukemaan sielun kasvoista.

"Miehet usein pettyvät", sanoi hän surullisesti ja puoleksi hymyillen, "naiset harvoin — paitsi lemmessä. Tahtoisin että Roomassa olisi pelkkiä sinun kaltaisiasi! Riittää! Kuule! Eikö kavioin kapsetta kuulu pihalta?"

"Signora", sanoi Giacomo, vaippa teikarin tavoin sovitettuna hartioille, "näen monsignore d'Albornozen palvelijat. — Kardinaali itse on tullut."

"Hyvä!" sanoi signora, silmä kirkastuen, "odotan häntä!" Näin sanoen hän poistui ovesta, josta hän oli roomalaisen paaschin yllättänyt.

II Luku.

Erään sotilas-papin luonne. Keskustelu. Juonia ja vastajuonia.

Giles (eli Egidio), kardinaali d'Albornoz, oli tuon merkillisen ajan merkillisimpiä miehiä. Hän kerskasi polveutuvansa Aragonian ja Leonin kuninkaallisesta suvusta ja oli varhain astunut kirkon palvelukseen sekä melkein nuorukaisena jo saanut haltuunsa Toledon arkkihiippakunnan. Mutta ei mikään rauhallinen elämänrata, kuinka loistava se lieneekin ollut, riittänyt hänen kunnianhimolleen. Hän ei tyytynyt kirkon kunniaan, ellei se ollut taistelevan kirkon kunniaa. Maurilaissodassa ei kukaan espanialainen ollut enempää kunnostanut itseään, ja Alphonso XI, Castilian kuningas, oli tahtonut saada ritarimerkkinsä tuon sotaisen papin kädestä. Häneen kovasti kiintyneen Alphonson kuoltua, Albornoz lähti Avignoniin, jossa hän Clemens VI:lta sai kardinaalihatun. Innocentiuskin piti häntä suuresti suosiossaan, ja nyt kun hän aina oli paavin neuvostossa läsnä, oli jo hovissa liikkeellä huhuja, että sotavoimia kerättiin Albornozen lippujen juureen, pelastamaan paavin alueita epälukuisten tyrannien vallasta, jotka olivat niitä anastelleet. Rohkea, terävä, yritteliäs ja kylmäverinen — urhea kuin ritari, viekas kuin pappi — sellainen oli Gilesin, kardinaali d'Albornozin luonne.

[Tuota karskia kirkonmiestä kuvaa muuan kasku, joka kertoo, että Urbanus V erään kerran vaati häneltä tiliä rahasummista, jotka hän oli käyttänyt Italian tyranneja vastaan tekemäänsä sotaretkeen. Kardinaali näytti hänelle vaunut, jotka olivat hänen vallottamainsa kaupunkien ja linnotusten avaimia täynnä. "Tuossa on tilini", sanoi hän, "siitä näette mihin rahanne ovat hävinneet." Paavi syleili häntä, eikä vaivannut häntä enää tileillä.]

Jätettyään seuralaisensa eteiseen, Albornoz saatettiin signora Cesarinin huoneesen. Kardinaali oli keskikokoinen mies; Espanian tumma hipiä oli ajattelusta ja kunnianhimoisista tuumista valjennut kelmeäksi, mutta ankaraksi väriksi; hänen otsansa oli syvään uurrettu, ja vaikka Albornoz vielä oli parhaassa ijässään, hän olisi saattanut olla ikämiehen näköinen, ilman tuota astunnan lujuutta, nuorteata vartalon jäntevyyttä ja silmää, johon ajatus oli painanut tyyntä syvyyttä, hävittämättä mitään nuoruuden välkkeestä.

"Ihana signora", sanoi kardinaali kumartuen hänen kätensä yli ja osottaen suloa, mikä enemmän kuului ruhtinaalle kuin papille, "hänen Pyhyytensä käskyt ovat myöhästyttäneet minut siitä ajasta, jonka suosiollisesti määräsitte tervehdykselleni, mutta sydämeni on eronhetkestä saakka ollut luonanne."

"Kardinaali d'Albornozen arvon ja kunnian velvollisuudet", vastasi Signora irrottaen hiljaa kätensä ja istuutuen, "vaativat niin paljon hänen ajaltansa, että minusta tuntuu kuin hänen huomionsa viivähyttäminen vähemmän jaloissa ajatuksissa olisi jonkinlaista hänen maineensa kavaltamista."

"Oi, signora", vastasi kardinaali, "ei koskaan ole kunnianhimoni ollut niin jalosti suunnattu kuin nyt. Ja uljaampi osa olisi olla teidän jalkainne edessä kuin P. Pietarin valtaistuimella."

Hetkisen puna välähti signoran poskille, mutta se näytti yhtäpaljon suuttumuksen kuin turhamaisuuden punalta; ääretön kalpeus seurasi sitä. Hän oli vähän aikaa vaiti, ja luoden suuret ja ylpeät silmänsä rakastuneeseen spanialaiseen hän virkkoi matalin äänin:

"Herra kardinaali, en tahdo olla väärin käsittävinäni sanojanne, enkä myöskään panna niitä tavallisten korulauseitten laskuun. Olen kylläksi turhamainen uskoakseni että luulette puhuvanne totta kun sanotte rakastavanne minua."

"Luulette!" matki spanialainen.

"Kuulkaa minua", jatkoi signora. "Hänellä, jota kardinaali Albornoz kunnioittaa rakkaudellaan, on oikeus vaatia sen todistuksia. Paavin hovissa ken vetää hänen vallalleen vertoja? — Minä pyydän teitä sitä käyttämään hyväkseni."

"Puhukaa armahin signora, ovatko raakalaiset riistäneet tiluksianne näinä väkivaltaisina aikoina? Onko joku uskaltanut loukata teitä? Rikkauttako ja arvonimiä, niitäkö haluatte? — Valtani on orjanne."

"Ei, kardinaali, on seikka, joka on italialaiselle ja naiselle rikkautta ja kunnioitusta kalliimpi — se on kosto!"

Kardinaali säpsähti välähtelevää silmää, joka oli häneen luotu, mutta noitten sanojen henki sattui synnynnäiseen kieleen.

"Siinäpä", sanoi hän hetkisen päästä, "siinä ylhäinen sukuperä puhuu. Kosto on jalosukuisten hekuma. Orjat ja lurjukset antakoot loukkauksen anteeksi! Jatkakaa, signora."

"Oletteko kuullut viimeisiä uutisia Roomasta?" kysyi signora.

"Tietysti", vastasi kardinaali hiukan kummastellen, "olisimmepa kehnoja valtiomiehiä, jollemme tuntisi paavin vallan pääkaupungin tilaa; ja sydäntäni surettaa tuo onneton kaupunki. Mutta miksikä tiedustelette Rooman oloja — olettehan —"

"Roomalainen! Tietäkää, jalo herra, että minulla on syyni, minkätähden sanoin olevani Neapelista. Teidän tunnollisuudellenne paljastan salaisuuteni — olen Roomasta! Kertokaa minulle sen tilasta."

"Ihanaiseni", vastasi kardinaali, "pitihän tietämäni että tuo otsa ja olemus eivät olleet kevyestä Campaniasta. Pitihän järkeni sanoman minulle että niistä näkyi maailman valtijattaren leima. Rooman tila", jatkoi Albornoz vakavampana, "on pian kuvattu. Tiedätte että ky'ykkään, mutta röyhkeän Rienzin kukistuttua, Pepin, Minorbinon kreivi (Montrealen kätyri), joka oli antanut apuaan hänen karkottamiseensa, oli aikeissa luovuttaa Rooma Montrealen haltuun — mutta hänellä ei ollut voimia eikä älyä tarpeeksi, ja ylimykset ajoivat hänen tiehensä, samoin kuin hän oli ajanut tribuunin. Jonkun ajan kuluttua uusi kansanvillitsijä, Juhani Cerroni, vihittiin Capitolissa. Hän taas karkotti ylimykset, uusia mullistuksia seurasi — ylimykset kutsuttiin takasin. Rienzin heikko seuraaja kutsui kansan aseisin — turhaan; peloissaan ja toivottomana hän luopui vallastaan ja jätti kaupungin Orsinein, Colonnain ja Savellien esteettömän riehunnan saaliiksi."

"Tuon tiedän, jalo herra, mutta kun hänen Pyhyytensä oli noussut Clemens VI:n istuimelle —"

"Sitten", sanoi Albornoz ja hänen kelmeä otsansa hieman synkistyi, "sitten seuraa kertomuksen mustempi osa. Kaksi senaattoria valittiin paavin suostumuksesta".

"Niiden nimet?"

"Bertoldo Orsini ja yksi Colonnoista. Muutaman viikon kuluttua elantovarojen korkea hinta alkoi purra roistoväen vatsaa — kansa nurisi, tarttui aseisin, piiritti Capitolin —"

"Hyvä, hyvä", huudahti signora taputtaen käsiänsä ja osottaen vilkkainta osanottoa kertomukseen.

"Colonna vain pääsi pakoon viheliäisessä valepuvussa; Bertoldo Orsini kivitettiin kuoliaaksi."

"Kivitettiin!"

"Niin, signora, suuren suvun jäsen, jonka veripisarakin oli kalliimpi kuin valtamerellinen plebeijiläistä sotkua. Nykyään on kaikki Roomassa epäjärjestystä, vallattomuutta, anarkiiaa. Ylimysten kiistat järkyttävät kaupunkia, ja ruhtinailla ja kansalla, väsyttyään noihin moniin hallintokokeisin, ei nyt ole muuta hallitusta kuin miekan pelko. Sellainen, ihanaiseni, on Rooman tila. Älkää huo'atko, se on paraikaa huolenpitomme esineenä. Se tulee korjatuksi; ja minä, signora, olen kenties oleva syntymäkaupunkinne rauhan palauttamisen onnellinen välikappale."

"On olemassa vaan yksi Rooman rauhan palauttamiskeino", vastasi signora äkkiä, "ja se on — Rienzin palauttaminen!"

Kardinaali säpsähti, "Signora", sanoi hän, "kuulenko oikein? — Olettehan jalosukuinen — saatatteko toivoa plebeijin nousevan? Puhuittehan kostosta ja nyt anotte armoa."

"Herra kardinaali", sanoi ihana signora vakavana, "en ano armoa: sitä sanaa ei ole sen huulilla, joka vaatii oikeutta. Jaloa verta olen — vieläpä muinaisen Rooman patriicien sukua, jonka polveutumisen rinnalla itse Aragonian korkea suku olisi eilispäiväistä. Ei, en tahtonut loukata teitä, monsignore; teidän suuruutenne ei johdu sukuluetteloista ja hautakivistä — teidän suuruutenne on omaa työtänne, ja jos suoraan puhuisitte, jalo herra, niin myöntäisitte, että ylpeilette vaan omista laakereistanne, ja että sydämessänne nauratte noita typeriä, jotka komeilevat vainajien lahoilla koruilla!"

"Runotar, profetissa, totta puhut", sanoi ylpeä kardinaali kiihkeästi, "ja äänesi on kuin tuon Maineen, josta nuoruudessani uneksuin. Puhu, puhu aina!"

"Sellainen", jatkoi signora, "sellainen kuin teidän ylpeytenne, on Rienzinkin oikeutettu ylpeys. Ylpeä siitä, että hän on oman suuren maineensa seppä. Sellaiset, kuin Rooman tribuuni on, me tunnustamme jalojen sukujen kanta-isiksi. Sukuperä ei tee heitä, mutta he tekevät sukuperän. Tarpeeksi siitä. Olen jalosukuinen, se on totta; mutta heimoni, samoin kuin monien muitten, on sortunut Orsinien ja Colonnain ikeen alla — heitä kostoni tähtää. Mutta minä olen parempi kuin italialainen signora — minä olen roomalainen nainen — itken verikyyneleltä onnettoman maani tähden. Minua surettaa, että tekin, jalo herra, — että barbaari, jos kohta ylhäinen, jos kohta suuri, suree Roomaa. Minä toivon että sen mahtavuus uudistuu."

"Mutta Rienzi uudistaisi vaan omansa."

"Ei niin, herra kardinaali, ei niin. Olkoon hän kunnianhimoinen ja ylpeä — suuret henget aina ovat — mutta hänen ainoakaan toiveensa ei ole Rooman menestyksestä poikennut. Mutta jättäkäämme sikseen kaikki ajatukset hänen eduistaan — niistä en puhu. Tahtoisitte palauttaa paavin vallan Roomaan. Senaattorinne eivät siinä onnistuneet. Kansanvillitsijät eivät myöskään — Rienzi yksin onnistuu; hän yksin pystyy pitämään ylimysten riehuvat intohimot kurissa — hän yksin kykenee johtamaan oikkuista ja huikentelevaa rahvasta. Vapauttakaa, palauttakaa Rienzi, niin Rienzin kautta paavi voittaa Rooman!"

Kardinaali oli vaiti hetken aikaa. Kuin haaveiluihin vaipuneena hän istui liikahtamatta, kaihtaen kasvojaan kädellään. Kenties hän salassa myönsi signoran mielipiteet valtioviisaammiksi kuin hän huoli hänelle tunnustaa. Nostaen päänsä vihdoin rinnaltaan, hän kiinnitti katseensa signoran tarkastelevaan muotoon ja virkkoi pakottaen itsensä hymyyn:

"Suokaa anteeksi, signora, mutta ollessamme tässä valtiomiehisillä, älkäämme unhottako että olen ihailijanne. Jos kohta neuvonne ovatkin älykkäitä, miksikä ne ovat niin kiihkeitä? Mistä tuo huolestunut osanotto Rienziin? Jos kohta kirkko, vapauttaessaan hänet, saisi liittolaisen, olenko minä varma, ettei Giles Albornoz nosta itselleen lemmenkilpailijaa?"

"Jalo herra", sanoi signora, "te olette minun ihailijani, mutta arvonne ei minua kiusaa — kultanne ei voi ostaa. Jos minua rakastatte, minulla on oikeus käyttää palvelustanne mihin toimeen haluan — se on ritariuden laki. Jos milloinkaan suon etusijan kuolevaiselle rakastajalle, niin suon sen sille miehelle, joka antaa takasin synnyinmaalleni sen sankarin ja pelastajan."

"Suloinen isänmaanystävä", sanoi kardinaali, "sananne rohkaisevat toivoani, mutta ne laimentavat kunnianhimoani; sillä mielelläni tahtoisin että lempi yksin, eikä palvelus, soisi minulle pyytämäni aarteen. Mutta kuulkaa, ihana nainen, arvaatte valtani liian suureksi: en voi pelastaa Rienziä — häntä syytetään kapinannostosta, hän on kerettiläisyydestä kirkonkirouksessa."

"Voitteko saada hänen tutkittavaksi?"

"Kenties, signora."

"Se on hänen vapautuksensa. Ja toimittaa hänen yksityisesti paavin puheille?"

"Epäilemättä."

" Se on hänen takasin asettamisensa! Siinä kaikki mitä pyydän!"

"Ja sitten, suloinen roomatar, on minun pyyntöni vuoro", sanoi kardinaali intohimoisesti, laskeutuen polvelleen ja tarttuen signoran käteen. Tuona hetkenä ylpeä signora tunsi olevansa nainen — hän punastui hän vapisi, mutta tuo ei ollut (jos kardinaali olisi voinut lukea tuon sydämen) intohimoa tai heikkoutta; se oli kauhua ja häpeää. Kärsivänä hän antoi kätensä kardinaalille, joka peitti sen suuteloilla.

"Näin tenhottuna", sanoi Albornoz nousten seisomaan, "en epäile menestyksestä. Huomenna tulen jälleen luoksenne."

Hän puristi hänen kättään sydämelleen — nainen ei tuntenut sitä. Hän huokasi jäähyväisensä — hän ei kuullut sitä. Pitkään hän katsoi ja hitaasti hän läksi. Mutta hetkistä ennen kuin signora tointui ja tunsi olevansa yksin.

"Yksin!" hän huudahti haikeasti, "yksin! Voi, mihin olen ryhtynyt — mitä olen sanonut! Uskoton ajatuksissakaan hänelle! Voi, en koskaan, koskaan! Minä, joka olen tuntenut hänen pyhäin huultensa suutelon — joka olen uinunut hänen kuninkaallisella sydämellään — minä! — Pyhä Äiti ole minulle suosiollinen ja anna minulle voimia!" hän jatkoi, katkerasti itkien ja lankesi polvilleen sekä vaipui hetkeksi rukoukseen. Sitten noustuaan ylös tyynenä, mutta kuolonkalpeana ja kyyneleet vuotaen raskaasti pitkin hänen poskiaan, hän astui akkunan ääreen; hän työnsi sen auki ja kumartui eteenpäin. Ehtooilma hiveli hellästi hänen ohimoltaan; se viivästi, se lievensi kuumetta, joka poltti sisällä. Uhkaavana kohosi hänen edessään synkässä varjossa torni, johon Rienzi oli lannistettu; hän katseli sitä kauan ja tarkasti, ja kääntyessään poispäin hän veti esiin hameensa poimuista vähäsen ja terävän tikarin. "Pelastettuani hänen kunniaan", hän jupisi, " tämä on pelastava minun häpeästä!"

III Luku.

Pyhiä miehiä — viisasta neuvottelua — oikeita päätelmiä — kehnoja perusteita.

Vaikka Espanian sotainen kardinaali oli rakastunut signora Cesarinin kauneuteen ja melkein yhtä paljon hänen ylevään henkeensä, lempi ei niinkään ollut hänessä vallitseva intohimo, kuin tuo kaiken elämän toiminnan täydellisen menestyksen kunnianpyynti, joka siihen saakka oli elähyttänyt hänen luonteensa ja viitannut hänen elämänratansa. Mietiskellessään signoran luota lähdettyään tuota hänen toivomustaan, saada Rooman tribuuni palautetuksi, hänen kokenut ja juurtajaksainen järkensä katsahti, mitä etuja hänen omille valtiollisille aikeilleen saattaisi koitua tuosta palveluksesta. Olemme nähneet että uusi paavi oli aikeissa ryhtyä hankkimaan takasin perintötiluksiansa, jotka kykenevät ja vihamieliset tyrannit olivat häneltä riistäneet. Tätä tarkotusta varten jo koottiin sotavoimia ja kardinaali oli salaisesti nimitetty niitten päälliköksi. Mutta nuot voimat eivät vastanneet yritystä, ja Albornoz oli suuresti riippuvainen asian moraalisesta voimasta, jonka tuli hankkia rekryyttejä lippujen juureen hänen kulkiessaan Italian valtioitten läpi. Rienzin ihmeellinen kohoaminen oli herättänyt ääretöntä innostusta kaikissa Italian valtioissa. Ja sitä oli vielä valtaavalla kaunopuheliaisuudellaan pitänyt vireillä ja tulistuttanut Petrarca, joka siihen aikaan, ollen suuremmassa mahdissa, mihin yksinäinen kirjamies milloinkaan, ennemmin tai myöhemmin on päässyt (Ferneyn viisaskin lukuunotettuna), oli pannut liikkeelle rohkeimman neronsa Rooman tribuunin hyväksi. Rienzin kaltainen seuralainen vaikuttaisi kardinaalin leirissä maneetin tavoin Italian nuorisoon ja yritteliäisyyteen. Lähestyessään Roomaa hän saattoi itse päättää, minkä verran oli järkevää päästää Rienzi paavillista valtaa edustamaan. Ja sillävälin roomalaisen vaikutusta? saattoi käyttää hyväkseen joko pelottamaan kapinallisia ylimyksiä tahi sovittamaan itsepintaista kansaa. Toiselta puolen kardinaali oli kyllin älykäs huomatakseen ettei mitään hyvää saattanut koitua Rienzin nykyisestä vankeudesta. Päivä päivältä se herätti syvempää ja yleisempää osanottoa. Hänen yksinäiseen tyrmäänsä puolet tasavaltalaisen Italian sydämiä olivat kääntyneinä. Kirjallisuus oli liittänyt uuden ja äkkiarvaamattoman ja sentähden mahtavan vieläpä epäsuhtaisen voimansa hänen asiaansa; ja paavi, joka ei uskaltanut ruveta hänen tuomarikseen, oli tullut hänen vihatuksi vanginvartijakseen. "Kansanmieleinen vanki", virkkoi kavala kardinaali itsekseen, "on vieraista vaarallisin. Tee hänestä jälleen palvelijasi, tai tuhoa hän vihollisenasi! Tässä tapauksessa en minä näe muuta valittavaa, kuin irtipäästämisen tahi puukon!" Näin mietiskellen tuo kyvykäs, syvästi aikansa macchiavellismiin perehtynyt vehkeilijä erotti valtiomiehestä lempijän.

Kääntyen sitten tuohon toiseen ominaisuuteen hän tuossa rakastettunsa vakavassa osanotossa tunsi ikäviä aavistuksia. Mielellään hän olisi jonkun isänmaallisuuden haaveilun tahi kostonpyynnin syyksi lukenut Cesarinin huoleksimisen, ja lemmittynsä jäykässä ja ylpeässä luonteessa oli paljon, mikä puolusti tuota uskoa. Mutta hänen oli tunnustaminen itsellensä mustasukkaisesti vaanivansa jotakin piilevää sivutarkoitusta, joka koski hänen turhamaisuuteensa ja säikäytti hänen lempeänsä. "Olkoon miten tahansa", hän tuumi kääntyen vastenmielisesti pelostaan, "minä saatan käyttää hänen omia aseitaan; voin saada Rienzin vapaaksi ja vaatia palkkaani. Jos se kielletään, sama käsi, joka avasi vankilan, saattaa jälleen ummistaa kahleet. Hänen huolessaan on minun valtani!"

Noita ajatuksia kardinaali yhä mietiskeli palatsissaan, kun hän yhtäkkiä kutsuttiin paavin luokse.

Paavin palatsissa ei vallinnut enää Clemens VI:n loistava ja hieno ylöllisyys, ja ivallinen kardinaali hymyili itsekseen etuhuoneitten kolkolle hiljaisuudelle. "Hän tahtoo näyttää esimerkkiä — tuo limogesiläisparka!" tuumi Albornoz, "ja saa vaan harmikseen huomata että mitättömin piispa saa hänen varjoon. Hän nöyryyttää itsensä ja luulee että nöyryys tarttuu".

Hänen Pyhyytensä istui pienen ja järeän, papereilla täytetyn pöydän ääressä, kasvot käsiin kätkettyinä. Huone oli yksinkertaisesti sisustettu; akkunan viereisessä pienessä lokerossa oli elefantinluinen ristiinnaulitunkuva ja sen alla pääkallo ynnä sääriluut, joita koristuksia useimmat munkit silloin käyttivät samassa tarkotuksessa kuin muinaisajan ihmiset — muistuttamaan elämän lyhyyttä ja sen vuoksi kehottamaan nauttimaan siitä parhaimman mukaan. Lattialla oli paavin alueitten kartta, jossa erittäinkin linnotetut paikat olivat selvästi näkyviin merkityt. Paavi kohotti hiukan päätänsä, kun kardinaalin tulo ilmoitettiin, ja hänen kasvoissaan näkyi avonainen, mutta tunteellinen ja hieman huolehtiva ilme.

"Poikani!" sanoi hän ystävällisesti vastaten spanialaisen nöyrään tervehdykseen, "tuskinpa saatoit aavistaa aamullisen pitkän keskustelumme jälkeen että uudet huolet näin pian vaatisivat neuvojesi tukea. Tosiansa, orjantappuraseppele pistää terävästi kolmenkertaisen kruunun alla, ja ikävöitsenpä usein entisen Toulousen professorin-istuimeni rauhallisuutta; elämäni on murhetta ja vaivaa".

"Jumalan tuuli puhaltaa keveämpänä kerittyyn karitsaan", huomautti kardinaali hurskaana ja säälivän vakavana.

Innocentius tuskin voi pidättää hymyään vastatessaan, "karitsa, joka ristiä kantaa, tarvitsee leijonan voimat. Sen jälkeen kuin erosimme olen saanut ikäviä tietoja; kurjeerimme ovat palanneet Campagnasta — uskottomien raivo on hirmuinen — Johan di Vicon voimat ovat lisääntyneet uhkaavassa määrässä, ja Europan peljätyin seikkailija taistelee hänen lippujensa alla".

"Puhuuko hänen Pyhyytensä?", huudahti kardinaali huolestuen, "Fra Morealesta, P. Johanneksen ritarista?"

"En kenestäkään huonommasta soturista", vastasi paavi. "Minä pelkään tuon hurjan seikkailijan ääretöntä kunnianhimoa."

"Syystä kyllä, teidän Pyhyytenne", sanoi kardinaali kuivasti.

"Muutamia hänen kirjeistään on joutunut kirkon palvelijain käsiin; ne ovat tässä, lue ne, poikani."

Albornoz otti kirjeet ja luki ne tarkkaan; sitten hän laski ne pöydälle ja oli hetkisen ääneti ja hajamielisenä.

"Mitä ajattelet poikani?" sanoi vihdoin paavi kärsimättömänä.

"Ajattelen että kun Montrealen tulinen nero ja Johan di Vicon kylmä konnuus lyöttäytyvät yhteen, niin teidän Pyhyytenne ehkä vielä saa kadehtia, jollei professorintuolin rauhallisuutta, niin ainakin sen tuloja."

"Mitä, kardinaali!" sanoi paavi kiivaasti ja kiukun puna kohosi hänen kalpeille ohimoilleen. Kardinaali jatkoi tyyneesti:

"Noista kirjeistä päättäen, Montreal on kirjoittanut kaikille Italian vapaiden peitsien päälliköille ja tarjonnut korkeimman palkan, joka miehelle joka liittyy hänen lippuihinsa, sekä luvannut parhaimman ryöstösaaliin. Hänellä on suuremmoiset tuumat siis! — Minä tunnen miehen!"

"Mitä on tehtävä?"

"Se on selvä", sanoi kardinaali, jonka silmä välähti sotilaan tulta. "Emme hetkeäkään saa hukata! Poikasi on heti lähteminen sotakentälle. Ylös kirkon lippu!"

"Mutta olemmeko kyllin voimakkaita? Lukumme on pieni. Into laimenee, Balduinin hurskautta ei enää ole!" —

"Teidän Pyhyytenne", sanoi kardinaali, "tiedätte että suurimmalla osalla ihmisiä on kaksi tunnussanaa — vapaus ja uskonto. Jos uskonto alkaa käydä riittämättömäksi, meidän on käyttäminen tuota epäpyhempää sanaa. 'Ylös kirkon lippu — ja alas tyrannit!' Julistakaamme puolueetonta lakia ja vapaata hallintoa, niin Jumalan avulla meidän leirimme saavuttua enemmän noilla lupauksilla, kuin Montrealen teltit tuolla tavallisemmalla huudolla 'palkkaa ja ryöstöä'."

"Giles d'Albornoz", sanoi paavi pontevasti, ja innostuneena kardinaalin luottamuksesta häneltä jäi tavanmukainen puhuttelusana sikseen, "minä luotan teihin sokeasti. Nyt kirkon oikea käsi — vast'edes, kenties, sen pää. Liian hyvin tunnen että arpa on langennut arvottomaan paikkaan. Seuraajani on korvaava puutteellisuuteni."

Ei posken väri, ei silmän välke ilmaissut paavin tutkivalle katseelle, minkä vaikutuksen nuot sanat tekivät kunniahimoisen kardinaalin poveen. Hän kumarsi nöyrästi ylpeätä päätänsä vastatessaan, "suokoon taivas että Innocentius VI kauan eläisi johtaakseen kirkkoa kunniaan. Giles d'Albornoz on vähemmän pappi kuin sotilas, ja hänessä taistelun tuoksina ja sotaorhin korske vaan herättävät niitä toiveita, joita hän aina rohkenee vaalia. Mutta onko teidän Pyhyytenne suonut palvelijansa tietää kaikki, mitä —"

"Ei", keskeytti Innocentius, "minulla on vielä yhtä pahaa tietävä sanoma. Tuo Johan di Vico — rutto häneen! — joka yhä kutsuu itseänsä (tuo kirkon kirooma konna) Rooman prefektiksi, on niin täyttänyt tuon onnettoman kaupungin kätyreillään, että olemme melkein menettäneet apostolien istuimen. Rooma, jossa kauan on vallinnut anarkiia, näyttää nyt olevan ilmi kapinassa. Ylimykset — Belialin pojat! — ovat kerran nöyryytetyt, se on totta, mutta kuinka? — Muuan Baroncelli, uusi villitsijä, julmin — verenhimoisin, mitä paholainen milloinkaan on suosinut — on noussut — on päässyt roistoväen avulla valtaan ja käyttää sitä, teurastaen kansaa ja solvaten paavia. Kansa on kyllästynyt tuon miehen rikoksiin (jota kykykään ei kaunista) ja sen huuto on yötä ja päivää 'Rienzi, tribuuni'!"

"Rooma on siis", sanoi kardinaali, "antanut anteeksi Rienzin viat, ja siellä vallitsee sama innostus häneen kuin muuallakin Italiassa?"

"Voi, niin on laita!"

"Se on hyvä, sitä olen ajatellut; Rienzi olkoon mukanani voittoretkelläni —"

"Poikani, tuo kapinoitsija, kerettiläinen —"

"Muuttuu teidän Pyhyytenne anteeksi annon kautta rauhalliseksi alamaiseksi ja puhdasoppiseksi katoolilaiseksi", sanoi Albornoz. "Ihmiset ovat hyviä tai pahoja, aina tarkotuksemme mukaan. Mitä väliä on hyveellä, joka on hyödytön, ja rikoksella, joka on hyödyllinen meille? Kirkon sotavoima lähtee tyranneja vastaan — se julistaa kaikkialla paavillisille kaupungeille kansanvaltaisten laitosten palauttamisen. Näettehän, teidän Pyhyytenne, että Rienzin, kansan lemmikin, vapautusta tervehditään teidän todenperäisyytenne vakuutteena — näettehän, teidän Pyhyytenne, että hänen nimensä on taisteleva edestämme — näettehän, teidän Pyhyytenne, että suurta villitsijää Rienziä tulee käyttää pikku villitsijän Baroncellin tuhoamiseksi. Meidän täytyy voittaa takasin roomalaiset. Kun he saavat kuulla että Rienzi on meidän leirissämme, niin, uskokaa pois, joukottain on karkureita saapuva tyrannien puolelta — uskokaa pois, emme milloinkaan enää kuule Baroncellistä."

"Aina älykäs", sanoi paavi mietteissään; "totta on, saatamme käyttää tuota miestä, mutta varoen. Hänen neronsa on pelottava —"

"Ja sentähden sovitettava; jos hänet vapautamme, hänestä on tehtävä meikäläinen. Kokemukseni on osottanut minulle, että, kun et lain voimalla pysty kansanvillitsijään, muserra hän kunnianosotuksilla. Älköön hän kauemmin olko kansan tribuunina. Antakaa hänelle patriicinen Senaattorin nimi, silloin hän on paavin virkamies."

"Tahdon miettiä tuota, poikani, — tuumasi miellyttävät, mutta huolestuttavat minua. Ainakin hän tutkittakoon, — mutta jos hän huomataan kerettiläiseksi —"

"Niin hän minun nöyrän neuvoni mukaan julistettakoon pyhimykseksi."

Paavi taivutti alas päätänsä, mutta koetus oli liian vaikea hänelle, ja hetkisen ponnisteltuaan, hän räjähti makeaan nauruun.

"Mene nyt, poikani", sanoi hän ystävällisesti taputtaen kardinaalin kelmeätä poskea. "Mene nyt. — Jos maailma kuulisi sinun, mitä se sanoisikaan?"

"Että Giles d'Albornozella on juuri tarpeeksi uskontoa muistaakseen että valtio on kirkko, mutt'ei liikoja unhottaakseen että kirkko on valtio."

Näihin sanoihin keskustelu päättyi. Samana iltana paavi määräsi että Rienzille myönnettäisiin tutkinto, jota hän oli pyytänyt.

IV Luku.

Emäntä ja palvelija.

Puuttui kolme hetkeä puoliyöstä, kun Albornoz, ryhtyen jälleen lempijän toimiin, lähetti signora Cesarinille seuraavan kirjelmän:

"Käskynne on täytetty. Rienzin uskontunnustus tulee tutkittavaksi. Olisi hyvä, jos hän valmistelisi itseään. Soveltunee tuolle tarkotuksellenne, josta käsitykseni on hämärä, saattaa vangitun tietoon mikä olette — tuon armon aikaansaaja. Noin sokeasti jalo sydän voipi luottaa toiseen! Lähetän tämän tuojan mukana määräyksen, jonka nojalla joku palvelijoistanne päästetään vangitun kammioon. Olkoon teidän asianne, jos tahdotte, saattaa hänen tietoonsa tuo hänen kohtalonsa uusi vaihe. Voi, signora, olkoon onni yhtä myötäinen minulle ja suokoon minulle saman suosijan — huuliltanne on tuomioni lankeava."

Päätettyään tuon kirjeen Albornoz kutsui uskotun palvelijansa, erään espanjalaisen aatelismiehen, joka ei jalossa sukuperässään nähnyt mitään estettä kaikenmoisten kardinaalin käskyjen täyttämiselle.

"Alvarez", sanoi hän, "tuo signora Cesarinille kahdenkesken: hänen palvelijansa eivät tunne sinua. Sitten lähdet valtiovankilaan: tuon näytettyäsi päällikkö laskee sinut sisään. Pidä varalla, kuka käy vangitun Cola di Rienzin luona. Ota selvä hänen nimestään, tutkistele, mistä hän tulee. Ole tarkka, Alvarez. Tiedustele mistä syystä tuo Cesarini on huolissaan vangitun kohtalosta. Kaikki myöskin, mikä koskee häntä itseä, hänen syntyperäänsä, varallisuuttaan, sukuaan, olisi tervetullutta tietoa. Ymmärräthän? Hyvä. Varovaisuutta — sinulla ei ole mitään määräystä minulta, mitään tekemistä luonani. Olet vankilan virkamies, tahi paavin — mielesi mukaan. Anna tänne rukousnauha, sytytä lamppu ristiinnaulitun kuvan eteen; pane tuo jouhipaita tuohon sota-asuun. Tahdon että näyttäisi siltä kuin koetettaisiin sitä salata! Sano Gomezelle että dominikaani päästetään sisälle."

"Noissa munkeissa on intoa", jatkoi kardinaali itsekseen, kun Alvarez täytettyään hänen käskynsä oli poistunut. "Ne polttaisivat ihmisen — mutta raamatun päälle! Ne tulee sovittaa itseensä, jos kolmenkertainen kruunu todella on voittamisen arvoinen.; jos se olisi minun, niin lisäisinpä siihen kotkan sulan."

Ja vaivuttuaan tulevaisuuden aatoksiin tuo rohkea mies unhotti intohimonsa esineenkin. Todellisessa elämässä, määrättyyn ikään tultuaan, kunnianhimoiset miehet tosin rakastavat, mutta se on vaan välinäytöstä. Ja useimmilla miehillä on tosiaan elämässä kiivaampia, vaikk'ei lukuisempia puuhia kuin lemmenpuuhat. Lempi on joutilaan tointa, mutta toimeliaan joutoa.

Signora Cesarini oli yksin, kun kardinaalin lähetti saapui, ja tuskin hän oli kirjoittanut hänen mukaansa muutamia kiitollisuutta ilmaisevia rivejä, jotka näyttivät jaottavan kaikki varokeinot, joilla signoran kylmyys tavallisesti oli ympäröinnyt hänen ylpeytensä, kun hän kutsui paaschi Angelon luoksensa.

Lähestyvän yön hämärä vallitsi huoneessa, kun nuorukainen astui sisään, ja hän erotti vaan himmeästi signoran uhkean vartalon piirteet; mutta hänen äänestään hän huomasi hänen olevan syvästi liikutetun.

"Angelo", sanoi hän lähestyen, "Angelo —" ja hänen äänensä petti hänen. Hän vaikeni ikäänkuin henkeänsä vetääkseen ja jatkoi sitten, "sinä yksin olet palvellut meitä uskollisesti; sinä yksin olet seurannut meitä retkillämme, maanpaossa, — sinä yksin tiedät salaisuuteni — sinä seurueestani olet ainoa roomalainen! — Roomalainen! Tuo oli kerran suuri nimi. Angelo, se nimi on langennut, mutta vaan sentähden, että roomalaisen suvun luonto ensin lankesi. Ylpeä se on, mutta horjuva; riehuva, mutta pelkuri; uljas lupaamaan, mutta rehellisyydeltään mädännyt. Olet roomalainen, ja vaikka olen kokenut uskollisuuttasi, niin syntymäsi epäilyttää minua vilpistä."

"Signora", sanoi paaschi, "olin lapsi, kun otitte minut palvelukseenne, ja olen nyt vasta miehuuden rajalla. Mutta vaikka lienenkin vielä poika, niin tahtoisinpa uhmata uljaimman ritarin tahi rauhanrikkojan peistä puolustaakseni Angelo Villanin uskollisuutta hänen hallitsijattarelleen ja synnyinmaalleen."

"Voi, voi!" sanoi signora katkerasti, "niin ovat tuhannet suvustasi sanoneet! Mitä he ovat tehneet? Mutta tahdon luottaa sinuun, niinkuin olen aina luottanut. Tiedän että tavottelet mainetta, että sinussa on nuorukaisen puhdas ja kirkas kunnianhimo."

"Olen orpo ja äpärä!" virkkoi Angelo töykeästi. "Ja olot ärsyttävät minua toimintaan, tahtoisin voittaa oman nimeni."

"Ja olet voittava", sanoi signora. "Vielä näemme ajan, jolloin saat palkintosi. Mutta nyt ole vikkelä. Tuo tänne yksi paaschipuvuistasi — vaippasi ja päähineesi. Sukkelaan, äläkä virka hiiskaustakaan kenellekään siitä mitä olen sinulta pyytänyt."

V Luku.

Tornin asujain.

Yö läheni lähenemistään, ja kolkon tornin ylimmässä kammiossa, joka oli Cesarinin palatsin akkunoita vastapäättä, istui yksinäinen vanki. Vähäinen lamppu paloi kivipöydällä hänen edessään, luoden valonsa avattuun raamattuun sekä noihin ankariin, mutta haaveellisiin muinaisen Rooman mahtavuuden kertomuksiin, jotka Liviuksen nero jalosti historiaksi. Kahleet riippuivat tornin, kupulaesta, pitäen vangittua ahtaalla, mutta myönsivät kuitenkin hänen jäsenilleen tarpeeksi vapautta mittelemään suurinta osaa kammiosta. Vihertävät ja kosteat olivat seinäin jykevät paateret, ja korkealla olevasta ahtaasta aukosta virtasi kuunvalo, uinuen sankassa varjossa yli karkean lattian. Kolkassa oleva vuode täydensi huoneen kaluston. Sellainen oli kuukausia ollut kopeimpien ylimysten voittajan ja maailman uljaimman kaupungin hekumallisen diktaattorin asuinpaikka!

Huolet ja matkat, aika ja kommellukset olivat tehneet vaikutuksensa Rienzin persoonaan. Hänen vartalonsa suhteet olivat varhaisemman miehuuden taneasta voimasta laajentuneet, hänen kirkkaan valjakkaa poskeansa peitti kivulias, pettävä hehku. Noissa tutkisteluissaankaan, vaikka hän näytti niihin vajonneen, ja vaikka tuo luettava oli hänen yltiöpäisyyteen saakka intoilevan mielensä mukaista, hänen katseensa ei voinut kiintyä riveihin yhtä vakavasti kuin ennen. Kirjoista oli tenhotiessään. Silloin tällöin hän liikahti levottomana, hypähti pystyyn, istuutui jälleen sekä päästeli katkonaisia huudahduksia, kuin pahaa unta näkevä mies. Tuon tuostakin hänen silmäyksensä kärsimättömästi siirtyi ylöspäin, ylt'ympäri, ja noissa suurissa syvissä silmissä paloi merkillinen, välähtelevä tuli, joka olisi saattanut katsojassa herättää epämääräistä, selittämätöntä pelkoa.

Angelo oli pääasiallisesti oikein kertonut Rienzin kukistumisen jälkeiset myöhemmät vaiheet. Hän oli ensin Ninan ja Angelon kanssa lähtenyt Neapeliin ja päässyt vähäksi aikaa Ludvigin, Unkarin kuninkaan epävakaiseen suosioon. Tuo ankara, mutta jalomielinen hallitsija oli kieltäytynyt luovuttamasta mainehikasta vierastaan Clemensin haltuun, mutta samalla selittänyt olevansa kykenemätön säilyttämään häntä turvassa. Ollen salaisessa yhteydessä Roomassa olevien puoluelaistensa kanssa, pakolainen sitten etsi suojaa Monte Maiellan onkaloissa asuvien erakoitten luota, jossa hän yksinäisyydessä ja mietiskelyissä vietti kokonaisen vuoden, paitsi tuota aikaa, jonka hän oli käyttänyt Florensin matkaansa. Käyttäen hyväkseen Rooman riemujuhlaa, hän pyhiinvaeltajaksi puettuna oli matkustanut läpi laaksoin ja vuoristoin, missä vielä oli viljalta muinaisen Rooman kolkkoja raunioita, ja tultuaan kaupunkiin hänen levoton ja kunnianhimoinen henkensä ryhtyi puuhaamaan uusia salaliittoja, mutta turhaan. Kardinaali Ceccano laski hänen toisen kerran kirkon kiroukseen, ja jättäessään taas kaupungin pakolaisena, hän pudistaen tomun jaloistaan ja nostaen kätensä kohti noita muureja, jotka vielä ovat Tarqvinien todistajina, hän huusi — "olet kunnioittanut minua ruhtinaanasi — vainonnut minua uhrinasi — Rooma, Rooma, vielä olet ottava minut vastaan vallottajana!"

Yhä pyhiinvaeltajaksi puettuna hän onnellisesti samosi läpi Italian keisari Kaarle Böömiläisen hoviin, jossa hän vastaan otettiin niinkuin hovipoika oli kertonut, joka nähtävästi oli ollut paikalla. On epäiltävää kuitenkin, oliko keisari kohdellut häntä niin ritarillisesti kuin Angelon kertomuksesta näkyy, vai oliko hän luovuttanut Rienzin paavin kätyrien haltuun. Varmaa on joka tapauksessa että kukistuneen tribuunin matka Praagista Avignoniin oli kuin riemuretkeä. Hänen kummalliset kohtalonsa — hänen murtumaton henkensä — tuo uusi mahti, jolla järki ihmeellisesti oli voittanut alaa nousevan sukupolven mielissä — Petrarcan kaunopuheliaisuus ja tuo tavallinen mielensuosio; jonka kukistunut suuruus yleensä saa osakseen — kaikki tuo yhdessä teki Rienzistä aikakautensa sankarin. Ei ainoakaan kaupunki, johon hän saapui, olisi ollut uhmaamatta piiritystä hänen turvaamisekseen — ei ainoakaan talo olisi ollut suojaamatta häntä — ei ainoakaan käsi olisi ollut iskemättä iskua hänen puolustuksekseen. Kieltäytyen kaikista avun tarjouksista, halveksuen jokaista paon tilaisuutta, masentumattoman toivonsa innostamana ja vahvasti uskoen kohtalonsa ylevyyteen, tribuuni läksi Avignoniin — ja joutui vankityrmään!

Sellaiset ovat hänen ulkonaiset vaiheensa lyhyesti ja pikaisesti kerrottuina; mutta kuka on sanova mitä sisällä tapahtui, kuka kertova sydämen hirveän historian — kuka kuvaava nuot tunteitten ja ajatusten rajut vaihdokset — suuttuneen mielihaikean — kolkon murheen — ylpeän pettymyksen, joka suretti, milloinkaan hävittämättä, tuon suuren hengen tarmoa? Kuka on sanova mitä lienee kärsitty Maiellan erakkomajoissa — tuon hävinneen valtakunnan autioilla kunnailla, jonka hän unelmissaan oli uudistava — barbaarilaiskuningasten hoveissa, ja ennen kaikkia palatessaan hyljättynä ja valepuvussa, kristityn maailman kansajoukkojen seassa, entisen valtansa paikkaan? Minkä muistojen vallassa, kuinka hurjistunein ja polttavin ajuin! Mitä lieneekään Avignonin vankikomeroissa mietiskellyt mies, joka oli syössyt kaikkeen yltiöpäisyyden vimmaan — neljä intohimoa, joista jokainen ylenmääräisenä yksin olisi ollut riittävä runtelemaan vankimman järjen — intohimoa, joita itsessään on vaikeinta yhdistää toisiinsa — tuo vapauden ja samalla vallan — tiedon ja samalla uskonnon haaveksija — innoittelija — himoitsija!

"Niin", jupisi vanki, "tuo teksti on lohduttavaa — lohduttavaa. Niitä, jotka oikeassa ovat, ei aina sorreta." Pitkään huoaten hän verkalleen työnsi raamatun syrjään, suuteli sitä hartaasti ja oli hetkisen ääneti ja mietteissään; ja sitten kuullessaan hiljaista rapinaa kopin nurkasta, hän virkkoi hellästi, "voi ystäväni, toverini, rotat, niitten aika on nyt — olen mielissäni että säästin niille leipää!" Hänen silmänsä kirkastui huomatessaan nuot omituiset eläimet, joita pujahteli esiin seinän raosta ja pelkäämättä hiiviskeli hänen luokseen. Hän heitti niille muutamia leivänmuruja ja tarkasteli hymyillen niitten hyppyjä. "Manchino, valkonaamainen lurjus! se pitää puolensa. Ha, ha! se on etevämpi — se johtaa muita ja joutuu ensimmäisenä kiikkiin. Kuinka se on pureskeleva rautaista seinää, tuo kelpo poika, ja sill'aikaa kurja lauma töllistää etäällä, vapisee ja pelkää, eikä ikinä auta! Yhdistetyin voimin ne kyllä saattaisivat murtaa häkin ja vapauttaa johtajansa! Voi teitä viheliäisiä syöpäläisiä, syötte leipääni ja jos kuolema minut tapaisi, karkaisitte raatoni kimppuun. Pois!" ja hänen läiskäyttäessään käsiään, kahleet kilahtivat ja hänen vankeutensa kumppanit katosivat samassa.

Tuo omituinen ja vallaton hilpeys joka asui Rienzissä ja jota tuhman jäykät roomalaiset olivat pitäneet narrimaisuutena, oli yhä säilyttänyt entisen ilmeensä hänen kasvoillaan ja hän nauroi ääneensä nähdessään itikkain rientävän piilopaikkoihinsa.

"Hiukan melua ja kahleitten kilinää — hyi, aivan kuin ihmiskunta!" Hän vaipui äänettömyyteen ja vetäen verkalleen eteensä Liviuksen eloiset kertomukset hän virkkoi: "hetki puoliyöhön! — paremmat hereisen unelmat kuin nukkuneen. Historia kertoo, kuinka miehet ovat nousseet — vieläpä kansatkin — surullisemminkin langettuaan kuin Rienzi tai Rooma!"

Hetken perästä hän näytti vajonneen lukemiseensa, ja niin kiinteästi hän oli toimessaan, ettei hän kuullut askelia, jotka kierreportaita myöten lähenivät hänen kammiotaan. Vasta silloin Rienzi, kummastellen että häntä noin tavattomana hetkenä häirittiin, nosti silmänsä, kun vartijat kiersivät suunnatonta avaintaan ja uksi ulvahti saranoillaan. Ovi sulkeutui jälleen, ja hän lampun himmeässä valossa huomasi henkilön, joka nojautui seinään, ikäänkuin tukeakseen itseään. Hän oli päästä jalkoihin kääriytynyt sen aikuiseen pitkään viittaan, joka, ynnä leveä, höyhentöyhtöinen hattu, salasi vieraan kasvonpiirteetkin.

Rienzi katsoi pitkään ja tutkivasti. "Puhukaa", hän sanoi, laskien kätensä otsalleen. "Pitkällinen yksinäisyys lienee huumannut minut tahi teidän olentonne, hyvä herra, huikaisee. En tunne teitä, en — tiedä — olenko varma —" ja Rienzin tukka nousi pystyyn hänen hitaasti kohotessaan seisomaan — "olenko varma että elävä olento seisoo edessäni? Enkelit ovat ennenkin astuneet vankiloihin. Voi! eipä milloinkaan ole enkelin lohdutusta paremmin tarvittu."

Vieras ei vastannut, mutta vanki näki hänen povensa kohoilevan viitan alla; äänekkäät nyyhkytykset tukahuttivat hänen puheensa, ja vihdoin ikäänkuin väkivaltaisesti ponnistaen itseään, hän syöksähti eteenpäin ja vaipui tribuunia jalkoihin. Salaava hattu ja pitkä viitta putosivat permannolle — naisen kasvot katsoivat ylös läpi intohimoisten, kiiltävien kyynelten — naisen käsivarret syleilivät vangin polvia! Rienzi tuijotti ääneti ja liikahtamatta kuin kivi. "Taivaan voimat ja pyhimykset!" hän jupisi vihdoin, "vieläkö minua kiusaatte? — oletko hän? — ei, ei — mutta puhu!"

"Armaani — jumaloimani — etkö minua tunne?"

"Olet — olet!" huudahti Rienzi hurjasti, — "olet Ninani — puolisoni — oma — —"

Hänen äänensä tukahtui. Toinen toisensa syleilyssä nuot poloiset näyttivät hetkeksi kadottavan jälleenyhtymisen autuuden tunnonkin. Se oli tiedoton, syvä, hurmaus, jonka läpi jotakin unenkaltaista vain heikosti ja epäselvästi häämöttää.

Vihdoin toinnuttuaan — vihdoin tultuansa järkiinsä — ensimmäisten katkonaisten huudahdusten, riemun ensimmäisten hurjien hyväilyjen perästä. — Nina kohotti päänsä puolisonsa povelta ja katsahti suruisena hänen? muotoaan. — "Voi, mitä olet kokenut siitä kuin erosimme! — mitä siitä hetkestä, jolloin rohkean sydämesi ja hurjan kohtalosi ajamana jätit minut keisarilliseen hoviin, etsiäksesi jälleen kruunua ja löytääksesi kahleet! Voi, miksi huolin käskyistäsi — miksi annoin sinun lähteä yksin? Kuinka usein matkallasi epäilyksessä, vaarassa, tämä povi olisi saattanut olla lepopaikkasi, tämä ääni kuiskata lohtua sielullesi! Oletko terve, herrani — Colani? Valtimosi lyö nopeammin kuin ennen — otsasi on uurteinen. Voi, sano minulle olevasi terve!"

"Terve", virkkoi Rienzi hajamielisenä. "Luulenpa niin! — Sairas mieli huumaa kaiken ruumiin raihnauden. Terve — kyllä! Ja sinä — sinä ainakaan et ole muuttunut, ellei kauneutesi uhkeammaksi. Laakeriseppeleen kunnia ei ole kuihtunut kulmiltasi. Vielä sinä —" sitten keskeytti hän yht'äkkiä — "Rooma — kerro minulle Roomasta! Ja sinä — kuinka tulit tänne? Voi, kenties tuomioni on laskettu, ja armosta suotu minun nähdä sinut kerran vielä, ennenkuin telottaja minut sokasee. Minä muistan, se suosio myönnetään pahantekijöille. Silloin kun minä olin elämän ja kuoleman herra, minäkin sallin halvimman rikoksellisen jättää hyvästi ne, jotka olivat sille rakkaita."

"Ei — ei niin, Cola!" huudahti Nina, laskien kätensä hänen suulleen. "Tuonpa sinulle ilahuttavampia uutisia. Huomenna sinua kuulustellaan. Tuomioistuin on sinulle suosiollinen. Olet pääsevä vankeudestasi."

"Voi, sano se vielä kerta!"

"Sinua kuullaan, Colani — sinun täytyy päästä vankeudestasi!"

"Ja Rooman tulla vapaaksi! Suuri Jumala, minä kiitän sinua!"

Tribuuni vaipui polvilleen, ja milloinkaan ei ollut hänen sydämestään kohonnut hartaampaa ja itsekkäisyydestä vapaampaa kiitosrukousta. Kun hän taasen nousi, koko mies näytti muuttuneelta. Hänen silmässään oli jälleen sen entisen syvän ja tyynen mahdin ilme. Majesteetti kuvautui hänen otsallaan. Maanpaon murheet olivat unhotetut. Eloisissa ajatuksissaan hän vielä kerran seisoi maansa vartijana, — ja sen hallitsijana!

Nina katseli häntä hartain kunnioituksin, jotka sulattivat hänen turhamaisemmat ja karkeammat ominaisuutensa kaikeksi vienoimman naisen hellyydeksi. "Sellainen", hän ajatteli, "oli hänen katseensa kahdeksan vuotta sitten, kun hän jätti neitsytkammioni, täynnä mahtavia tuumia, jotka Rooman vapauttivat — sellainen hänen katseensa, kun hän päivän koettaessa ryömivien ylimysten ja polviaan notkistavan kansan joukossa asteli tuossa kaupungissa, jonka hän oli tehnyt valtaistuimeksensa!"

"Niin, Nina", sanoi Rienzi kääntyen ja kohdaten hänen silmäyksensä. "Sieluni sanoo minulle että hetkeni on lähellä. Jos he tutkivat minua julkisesti, he eivät uskalla minua langettaa — jos he minun vapauttavat, he eivät uskalla olla minua takasin asettamatta. Huomenna, sanoit, huomenna?"

"Huomenna, Rienzi; ole valmis!"

"Olen — voittoriemuun! Mutta kerro minulle, mikä onnellinen sattuma toi sinut Avignoniin?"

" Sattuma, Cola!" sanoi hän hellästi nuhdellen. "Saatoinko viipyä turvallisessa joutilaisuudessa Praagissa, tietäessäni sinun kuihtuvan paavin vankikomeroissa? Keisarin hovissakin sinulla oli puolueesi ja suosijasi. Raha oli helposti hankittu. Läksin Florensiin — salasin nimeni — tulin tänne juonittelemaan, vehkeilemään voittamaan vapautesi tai kuolemaan kanssasi. Voi! eikö sydämesi sanonut sinulle että aamuin illoin uskollisen Ninasi silmät vartioivat tätä kolkkoa tornia, ja että yksi ystävä, vaikkakin mitätön, ei koskaan voinut luopua sinusta?"

"Suloinen Nina! Mutta — mutta — Avignonissa mahti ei taivu kauneuden edessä palkatta. Muista, on olemassa pahempi kuolema kuin elämänloppu."

Nina kalpeni. "Ole pelkäämättä", hän sanoi matalalla, mutta lujalla äänellä, "ihmisten huulien sanovan että Rienzin puoliso hänet vapautti. Ei kukaan tässä irstaassa hovissa tiedä että olen puolisosi."

"Vaimo", sanoi tribuuni synkästi, "huulesi karttelevat vastausta, jota etsin. Turmeltuneena aikanamme ja turmeltuneessa maassamme sinun ja meidän sukupuolemme häpeällisesti unhottavat minkä pitaalin vähinkin tahra tartuttaa vaimon kunniaan. Uskon että sydämesi ei milloinkaan solvannut minua; mutta jos heikkoutesi, kuolemani pelko solvaisisi minut, olisit katkerampi Rienzin vihollinen kuin Colonnain miekat. Nina puhu!"

"Voi, jospa sieluni voisi puhua!" vastasi Nina. "Sanasi ovat sulosäveliä minulle, ja jokainen ajatukseni kaikuu niistä. Koskisinko tuota kättä, kohtaisinko tuota katsetta, enkä tietäisi että kuolema olisi sinulle häpeätä kalliimpi! Rienzi, viimeksi erotessamme murheen ja toivon vaiheilla, mikä oli sanomasi minulle?"

"Muistan sen hyvin", vastasi tribuni. "'Jätän sinut', sanoin, 'keisarin hoviin, nerollasi vireillä pitämään suurta asiaamme. Sinussa on nuoruutta ja kauneutta — ja hovissa on tunnottomia konnia. En varota sinua; se olisi sinulle ja minulle arvotonta. Mutta minä jätän sinulle kuoleman vallan.' Ja sitten, Nina —"

"Kätesi vapisten antoivat minulle tämän tikarin. Elän — tarvitseeko minun muuta sanoa?"

"Jalo, lemmitty Ninani, se on kylläksi. Pidä tikarisi vielä."

"Pidän, kunnes tapaamme toisemme Rooman Capitolissa."

Kevyt kolkutus kuului ovelta; Nina verhoutui salapukuunsa.

"Kohta lyö puoliyö", sanoi vartija ilmaantuen kynnykselle.

"Tulen", sanoi Nina.

"Ja sinä valmista ajatuksesi", hän kuiskasi Rienzille: "asesta koko huikaiseva nerosi. Voi! taasko eroamme? Kuinka sydämeni surkastuu!"

Kynnyksellä seisova vartija katkasi eronhetken katkeruuden. Valepaaschi painoi huulensa vangitun kättä vastaan ja läksi kammiosta.

Vartija jäi hetkeksi jälelle ja laski pöydälle pergamentin. Se oli hovista tullut, tribuunin tutkintoa koskeva paituu.

VI Luku.

Pappi ja sotilas.

Laskeutuessaan portaita alas Nina kohtasi Alvarezen.

"Kuuleppas soma paaschi", sanoi spanialainen iloisesti, "nimesihän on Villani, sanoit — Angelo Villani — luulenpa tuntevani sukulaisesi. Suvaitseppas, nuori herra lähteä kanssani tuonne kammioon tyhjentämään yömaljanen armaasi terveydeksi; mielelläni kuulisin, miten vanhat ystäväni elelevät."

"Toisella kertaa", vastasi vale-Angelo vetäen viittansa tarkemmin kasvoilleen; "on myöhäistä — minun on kiire."

"Jopa joutavia", sanoi spanialainen, "et minusta hevillä pääse", ja hän tarttui tukevasti paaschin hartioihin.

"Päästäkää irti minä!" sanoi Nina kiivaasti ja melkein itkien, sillä hänen lujat hermonsa olivat vielä kiihotuksissa. "Vartija, henkesi uhalla — portti auki!"

"Tuota tuittupäätä", tuumi Alvarez, oudoksuen moista paaschissa löytyvää arvokkaisuutta; "ei, ei ollut tarkotukseni loukata sinua. Saanko käydä huomenna luonasi."

"Kyllä huomenna", sanoi Nina pyrkien tiehensä. "Lähden tästä sentään", virkkoi Alvarez, "saattamaan sinua kotiin — saammehan jutella tiellä."

Niin sanoen ja huolimatta luullun paaschin estelemisistä hän seurasi Ninaa. "Emäntäsi", sanoi hän välinpitämättömästi, "on ihmeen kaunis; hänen mitättömin toivomuksensa on Avignonin jaloimman miehen laki. Lienee kotosin Neapelista — onko hän? Mykkäkö sinä olet, kaunis nuorukainen?"

Paaschi ei vastannut, vaan ripeästi astuen ja hitaan spanialaisen pahasti hengästyessä, hän kiiruhti poikki vähäsen aukean, joka oli tornin ja signora Cesarinin palatsin välillä. Eivät saaneet Alvarezen puuhat esiin tavuakaan vastahakoiselta kumppanilta, ja saavuttuaan palatsin portille, hän huomasi itsensä tylysti jätetyksi muurien ulkopuolelle.

"Rutto tuohon poikaan!" sanoi hän purren huuliansa; "jos kardinaali toimittaa yhtähyvin asiansa, kuin hänen palveliansa, jumal'auta, monsignor on onnen mies!" Vitkastellen palasi spanialainen kotiinsa, eikä häntä lainkaan haluttanut kohdata Albornozta, joka, samoin kuin monet etevät miehet, arvosteli tarvitsemiensa ihmisten kykyjä täsmälleen menestyksen mukaan. Hänelle suodun vapauden nojalla hän astui kardinaalin huoneesen jotenkin töykeästi ja huomasi hänen vakavasti keskustelevan erään ritarin kanssa, jonka pitkät, ylöspäin kierretyt viikset sekä vaipan alta välkkyvä haarniska näyttivät ilmaisevan sotaista ammattia. Mielissään tuosta lykkäyksestä, Alvarez nopeasti poistui; ja todella kardinaalin ajatukset tuona hetkenä ja tuona yönä liikkuivat peräti toisellaisilla kuin lemmen aloilla.

Keskeytys kuitenkin vaikutti Albornozen ja vieraan keskustelun lyhenemiseen. Jälkimäinen nousi seisoalleen.

"Luulen", sanoi hän, ripustaen uumalleen lyhyen ja leveän miekkansa, jonka hän puhelun ajaksi oli laskenut viereensä — "luulen, herra kardinaali, rohkenevani katsoa välimme onnellisesti ratkaistuksi. Kymmenentuhatta floriinia, niin veljeni jättää Viterbon ja lennättää Komppanian ukonvaajan Riminin alueille. Teidän puolestanne —"

"Minun puolestani menneeksi olkoon", sanoi kardinaali, "kirkon sotavoima ei astu veljenne aseitten tielle — välillämme on rauha. Sotilaat ymmärtävät toisensa!"

"Ja Giles d'Albornozen, Aragonian kuninkaallisen suvun heimolaisen sana on kardinaalin rehellisyyden takuuna", vastasi ritari hymyillen. "Teidän edelliseen ominaisuuteenne nähden, jalo herra, olemme asioissa."

"Tuossa käteni" vastasi Albornoz, joka oli liiaksi valtioviisas huoliakseen pistoksesta. Ritari kohotti sen kunnioittaen huulilleen, ja hänen helisevä astuntansa pian haihtui kuuluvista.

"Voitto!" huudahti Albornoz, levittäen kätensä. "Voitto, nyt olet minun!"

Näin sanoen hän nousi äkkiä, sovitti paperinsa rautaseen lippaasen ja avattuaan verhojen takaisen salaoven, hän astui kammioon, joka pikemmin oli munkkikopin, kuin ruhtinaan asunnon näkönen. Kehnon lavitsan yläpuolella riippui miekka, tikari ynnä karkea Neitsyen kuva. Kutsumatta Alvarezta kardinaali riisuutui ja oli hetken kuluttua nukuksissa.

VII Luku.

Vaucluse ja sen genius loci. Vanha tuttava tavataan.

Seuraavana aamuna varhain nähtiin edellisessä luvussamme lukijalle esitetty ritari vantteran normannilaisheponsa seljässä ratsastavan verkalleen pitkin viheriää, ihanaista polkua, muutaman penikulman päässä Avignonista. Vihdoin hän saapui raivaamattomaan, romantiseen laaksoon, jonka lävitse juoksi tuo suloinen virta, jonka nimelle Petrarcan säkeet ovat luoneet sen armaan maineen. Kallionlohkareitten ja tuhansilla villikukilla siroteltujen ruohonpäisten äyräitten lomitse solui kiteinen Sorgia. Etäämpänä maisema kävi kolkomman ja karumman näköseksi. Laakson näyttivät ahtavan ja sulkevan tuhatmuotoiset, kummannäköiset kalliot, joitten rinteillä kohahteli tuhansittain välkkyviä puroja. Ja näkymön synkimmässä kohdassa maa yht'äkkiä levisi somaksi, viljellyksi puutarhaksi, jonka keskellä tuuheitten lehvien varjossa pilkottihe vähänen, herttainen asumus — paikan erakkomaja. Ratsastaja oli Vauclusen laaksossa, ja hänen silmiensä edessä Petrarcan puutarha ja asunto! Mutta välinpitämättömänä liiti hänen silmäyksensä tuossa pyhässä paikassa ja itsetiedottomasti se hetkeksi pysähtyi yksinäiseen henkilöön, joka mietiskellen istui virran partaalla. Iso koira haukkui ratsastajaa tuon aamupäivän laiskottelijan vieressä. "Kelpo eläin ja mainio haukku!" tuumi matkamies; hänestä koira näytti paljoa paremmin huomiota ansaitsevalta kuin sen herra. Ja sitten — samoinkuin vähäpätöisten ihmisten joukko kulkee huomaamatta ja liikutuksetta niitten ohi, jotka jälkimaailma on tunnustava heidän aikakautensa tulimajakoiksi — ratsastajan katse siirtyi runoilijasta pois.

Kolmasti siunattu nimi! Kuolematon florentiiniläinen! [Tuskin tarvinnee mainita että hänen sukuperänsä, eikä synnyntänsä, oikeuttaa meitä kutsumaan Petrarcaa florentiiniläiseksi.] Ei lempijä, eikä runoilija ole mielessäni kumartaessani pyhälle muistollesi — kunnioittaessani sinua sellaisena, jota olisi pyhäinhäväistys esittää näillä arvottomilla sivuilla — paitsi nimeltä ja varjona; vaan tuo ensimmäinen, joka milloinkaan vakuutti kansalle ja ruhtinaalle kirjallisuuden ylevän majesteetin, joka Nerolle vaati etuoikeuden vaikuttaa raitioihin, hillitä mielipiteitä, vallita ihmissydämiä ja valmistaa tapauksia, elostamalla intohimoja ja opastamalla ajatusta! Mitä (vaikka se heikosti tunnetaan ja hämärästi nähdään) — mitä olemme sinulle velkaa, jos tieto nyt on valta, jos järki on profeetta ja kaitselmus, joka ennustaa ja tuomitsee tulevaisia asioita! Suurimmalle ja mitättömimmälle meistä, joitten kynä on sekä valtikka että miekka, halpasukuinen florentiiniläinen arkki-airueena on tasottanut tietä ja valmistanut tervetulijaisia. Niin, vähäpätöisinkin jälkeläisistä — hänkin, joka purkaa kiitollisuuttaan — on ikuinen velallisesi! Kuinka suuri on kunniasi, kun työsi, olkoon ne vaatimattomat, löytävät kuulijakunnan kaikkialla, missä kirjallisuutta tunnetaan, maan-äärissä saarnaten unhoon joutuneitten mullistusten siveysoppia ja sirottaen palatseihin ja turuille siemeniään, jotka kypsyvät hedelmiksi, silloin kun kylväjän käsi on tomu, ja hänen nimensäkin, kenties, hukkunut! Sillä voi! harvat ovat ne, joitten nimet säilynevät hautaa kauemmin; mutta ajatukset jokaisen miehen, joka kirjoittaa, käyvät kuolemattomiksi — toiset omistavat, vievät eteenpäin, ylentävät ne; ja miljoonain mielet, tuntemattomat, aavistamattomat, kutsutaan yhden kuolemattomuutta valmistamaan! —

Aivan toisellaisissa aatoksissa, niihin verraten, joita Petrarca myöhempinä aikoina herättää, ritari jatkoi matkaansa.

Laakso oli jäänyt kauas taakse ja tiehyt käynyt yhä epäselvemmäksi, kunnes se loppui metsään, jonka tiheitten lehvien lomitse auringon säteet kirmaten murtivat tiensä. Vihdoin metsä aukeni väljäksi nurmikoksi, jonka laidalla jyrkkänousuinen törmä kohosi ilmoille, kiireellä muinaisen linnan rauniot. Matkamies laskeusi maahan — talutti hevosensa rinnettä ylös, ja saavuttuaan raunioille hän jätti ratsunsa ruohottuneesen ja pensaikkoa versovaan, katottomaan suojaan; sitten hän hieman vaivaloisesti nousi ahtaita ja vajanaisia portaita sekä saapui vähäseen huoneesen, joka oli muita vähemmän rapistunut ja jonka katto sekä lattia vielä olivat kunnossa. Allaan vaippansa ja tukien miettiväisenä päätään kädellään, loikoi permannolla pitkävartaloinen, keski-ikäinen mies. Ritarin astuessa sisään hän riemastuen hyppäsi pystyyn.

"No, Brettone, olen lukenut hetket — mitä kuuluu?"

"Albornoz suostuu."

"Hauskoja uutisia! Annat minulle uutta eloa. Pardieu, nytpä veikkoseni, murkina maittaa. Muistit kaiketi että olen nälkään nääntymäisilläni?"

Brettone veti esiin viittansa alta kelpo viininassakan sekä siedettävästi evästetyn vasun, ja raunioitten asujain ryhtyi sangen hartaasti muonavaroihin. Kumpanenkin soturi oikasihe pitkäkseen maahan, kestaillakseen parhaimpansa mukaan sekä rupattaen iloisesti joka suuntäyden lomassa.

"Äläppäs hätäile, Brettone, olet jo hotkassut enemmän puolen piirakasta; lykkääppäs vähän sitä tännekin päin. Vai on kardinaali suostuvainen. Mitä sorttia sekin, lienee? Pystyväinen mies, kuulemma!"

"Vilkas, terävä ja innokas, silmä tulinen, ei tarvitse monia sanoja, kun on perillä."

"Ei ole hänestä papiksi sitten; hyvä sissi pilattu. Mitä kuulit hänen sotavoimistaan? No, no, älä huoli sitä viiniä niin persotella."

"Niitten on niin näin laita. — Hän toivoo rekryyttejä Italiasta."

"Mitä arvellee hän Roomasta? Sinne, veljeni, sinne sieluni kallistuu. Noista pikku kaupungeista ja pikku tyranneista en välitä, käyköön niitten kuinka tahansa. Mutta paavi ei saa palata Roomaan. Rooman täytyy tulla omakseni. Tuon uuden valtakunnan pääkaupungin, tuon uuden Attilan saaliin! Siellä kaikki seikat ryhmittyvät edukseni! — paavin poissaolo, keskisäädyn heikkous, rahvaan köyhyys, ylimysten mieletön ja julma raakuus ovat kauan sitten tehneet Roomasta helpoimman, mutta kunniakkaimman vallotettavan."

"Rukoile taivasta, veljeni, ettei kunnianhimosi sinua viimein paiskaisi perikatoon; sinä aina hukkaat maan näkyvistäsi. Tosiansa, äärettömän rikkautemme avulla saattaisi —"

"Meistä tulee jotakin suurempaa kuin Vapaita Veikkoja, tänään kenraaleja, huomenna seikkailijoita. Muistatko kuinka normannin miekka voitti Sicilian ja kuinka äpärä Wilhelmi teki Hastingsin kentällä sauvastaan valtikan? Tahdonpa sanoa sinulle, Brettone, tuossa hajallisessa Italiassa kruunut ovat aidanseipäissä taitavan käden noukata ne peitsensä kärkeen. Minun suuntani on määrätty; muodostan kauniimman armeijan Italiassa ja voitan sillä Capitolista valta-istuimen. Hassu olin kuusi vuotta sitten! — Olisin sen sijaan että lähetin tuon hullun rahjuksen Minorbinin Pepinin, itse jättänyt unkarilaisen ja lähtenyt sotureineni Roomaan, niin Rienzin kukistusta olisi seurannut Montrealin nousu. Pepin viekastettiin, ja hän viskasi otuksen pois ajettuaan sen kumoon. Leijona ei usko enää ajoa sakaalille!"

"Mainitsit Rienzin kohtalon, Walter, ota siitä oppia."

"Rienzin", vastasi Montreal, "minä tunnen tuon miehen! Rauhallisina aikoina ja rehellisen kansan parissa hänestä olisi tullut suuren hallitsijasuvun kanta-isä. Mutta hän unissaan hankki lakeja ja oikeuksia ihmisille, jotka halveksivat edellisiä eivätkä halua suojata jälkimäisiä. Me, jotka olemme rajumpaa rotua, tiedämme että uusi valta-istuin on rakennettava läänitys- eikä kansalaistietä; ja kaupunkiin meidän on vieminen leirimme. Rahvaan kädestä tuo uljas tribuuni sai valtansa, — rahvas sen häneltä veikin; minä voitan sen miekalla ja miekka kädessä sen pidänkin!"

"Rienzi oli liian julma, hänen ei olisi pitänyt suututtaman ylimyksiä", sanoi Brettone, mielien lopettaa viinilekkerin, mutta veljen kova käsi tempasi sen häneltä, ehkäisten aikomuksen.

"Huh", sanoi Montreal, päättäen kulauksensa pitkään henkäykseen, "hän ei ollut tarpeeksi julma. Hän koetti olla oikeatuntoinen sekä olla tekemättä erotusta jalosukuisen ja talonpojan välillä. Hänen olisi pitänyt raivata ylimykset sukupuuttoon, juurta jaksain ja vesoineen päivineen. Mutta sitä ei pystykään kukaan italialainen tekemään. Se on pidätetty minulle."

"Ethän teurastaisi kaikkia Rooman jaloimpia?"

"Teurastaisi! En teurastaisi, mutta anastaisin heidän tiluksensa ja lahjottaisin ne uudelle ylimystölle, Pohjolan reippaalle ja rajulle ylimystölle, joka ymmärtää suojella ruhtinastaan ja tahtoo suojella häntä, joka on heidän oman voimansa lähde. Mutta kylläksi siitä. Ja puhuessamme Rienzistä — yhäkö häntä vankeudessa kiusataan?"

"Minä tänä aamuna ennen lähtöäni sain kummia kuulla. Koko kaupunki oli liikkeellä, kansaa joka kadunkulmassa. Sanottiin Rienzin asiaa tutkittavan tänään, ja hänen tuomariensa nimistä pääteltiin hänen vapaaksi pääsemistänsä varmaksi."

"Haa! Tuon sinun olisi pitänyt kertoa minulle oitis."

"Sotisiko se tuumiasi vastaan, jos Rienzi asetettaisiin takasin Roomaan?"

"Hm; en tiedä — syvää ajatusta ja älykkäitä toimenpiteitä tarvittaisiin. En mielelläni lähtisi tästä paikasta, ennenkuin saan kuulla mitä päätetään."

"Olisi ollut viisainta ja varminta, Walter, että olisit jäänyt soturiesi luokse ja uskonut minulle kokonaan tämän seikan suorittamisen."

"Eikä", vastasi Montreal; "olet rohkea poika ja mielevä — mutta minun pääni on näissä asioissa parempi kuin sinun. Mutta", jatkoi ritari alentaen äänensä ja kaihtaen kasvojaan kädellään, "olen luvannut tehdä toivioretken tuon rakkaan virran rannalle. Voi, minua! — Mutta kaikkea tuota, Brettone, sinä et ymmärrä — äläkä siitä huoli. Mitä turvallisuuteeni tulee, niin saatuamme tuon Albornozen aneen, en paljoa pelkää, vaikka tulisinkin ilmi; sitä paitsi olen floriinien tarpeessa. Täällä on tässä maassa saksalaisia, jotka voisivat syödä italialaisen armeijan suuruksekseen, jotka halusta pestaisin joukkooni, mutta heidän päällikkönsä vaitelevat käsirahoja — nylkyrit! — Mitenkä kardinaalin floriinit maksetaan?"

"Puolet nyt — puolet kun joukkosi ovat Riminin edustalla!"

"Riminin! Tuo ajatus hioo miekkani. Muistatko, kuinka tuo kirottu Malatesta ajoi minut Aversasta, hajotti leirini ja pani minut antamaan kaiken saaliini hänelle? Siinä raukeni vuosikausien työ! Ilman sitä lippuni liehuisi nyt St. Angelossa. Tuon velan olen maksava tulella ja miekalla, ennenkuin kesä on lehtensä varistanut!"

Montrealen kauniit kasvot kävivät pelottaviksi hänen tuota sanoessaan; hänen kätensä puristivat miekan kahvaa ja hänen voimakas ruhonsa huojui huomattavasti, merkiten noita rajuja ja armottomia intohimoja, jotka rosvoukselle ja kostolle omistetun elämän ohessa olivat turmelleet luonnon, joka alkujaan oli täynnä sekä sääliä että provencelaisen ritarin tosi urheutta.

Sellainen oli tuo hirmuinen mies, joka nyt (nuoruuden hurjuus talttuneena sekä kunnianhimo karaistuna ja kohdistettuna) kilpaili Rienzin kanssa Rooman herruudesta.

VIII Luku.

Väenkokous. Tutkinto. Tuomio. Soturi ja hovipoika.

Seuraavana iltana oli suuria väkijoukkoja koossa Avignonin kaduilla. Oli Rienzin tutkinnon toinen päivä, ja joka hetki odotettiin päätöksen julkaisua. Muukalaisten joukossa, joita kaikista maista oli kokoontunut tuohon paavillisen loiston pesäpaikkaan, mielenjännitys oli suuri. Italialaiset, ylhäisimmätkin, olivat tribuunin puolella, ranskalaiset häntä vastaan. Kunnon avignonilaisia ei paljoa liikuttanut mikään, joka ei tuottanut rahaa taskuihin; ja jos hiljaisesti olisi pantu äänestys toimeen, niin epäilemättä valtava enemmistö olisi vaatinut vangitun polttamista, pitäen sitä erinomaisena keinottelutilaisuutena.

Väkitungoksessa oli muuan kookas, yksinkertaiseen ja ruostuneeseen rautapaitaan puettu mies, jonka ritarillinen olemus kuitenkin teki hänen sota-asunsa törkeyden hieman epäiltäväksi; hänen päässään ei ollut kypäriä, vaan leveäröytäinen nahkahattu, jollaista siihen aikaan etelän kuuman ilmanalan matkamiehet tavallisesti pitivät. Musta tilkku peitti hänen toisen poskensa melkein kokonaan; ja hän oli täydellisesti julman soturin näkönen, jota sota oli kovasti kolhinut sekä mumisen että rahakukkaroon nähden.

Paljon pilaa laski hilpeä rahvas kurjan miekkamiehen kustannuksella; ja vaikka hatunlieret kaihtoivatkin hänen silmiänsä, hänen suupielissään liikkuva veikeä, iloinen hymy ilmaisi hänen kykenevän ymmärtämään ivaa.

"Minä" sanoi joku joukosta (rikas milanolainen) "olen kotosin valtiosta, joka oli vapaa, ja tahdon että kansanmiehelle suodaan oikeutta."

"Amen", sanoi eräs vakava florensilainen. "Sanotaan", kuiskasi muuan nuori pariisilainen opiskeleva vieressään seisovalle lakitiedeitten tohtorille "että hänen puolustuksensa oli mestarillinen."

"Hänellä ei ole oppiarvoa", vastasi tohtori, epäillen. "No, no, ystäväni, miksi tyrkit minua? Revit viittani." Tuo sanottiin eräälle kuljeksivalle laulajalle, joka soitikko kainalossa kiivaasti tunki eteenpäin.

"Pyydän anteeksi, arvoisa herra", sanoi laulunlaatija, "mutta tämäpä tapahtuma, joka laululle sopii! Vuosisatojen kuluttua — maan äärissä — laulu ja legenda kertovat Cola di Rienzin, Petrarcan ystävän ja Rooman tribuunin kohtaloita!"

Nuori ranskalainen opiskeleva kääntyi sukkelaan katsomaan laulajaa, hehku valjakoissa kasvoissa. Hän ei ajatellut Rienzistä samaa, kuin hänen maamiehensä yleensä, hän tunsi että uusi ajanjakso oli tulossa maailmaan, kun laulaja siten puhui järjen eikä sodan sankareista.

Samassa mittavan soturin selkään jyskytettiin kiivaasti.

"Pyytäisin sinua, suuri herra", sanoi kimakka, käskevä ääni, "siirtämään ruhoasi hiukan syrjään — en näe lävitsesi, ja mielelläni tahtoisin että silmäni olisivat ensimmäisinä näkemässä Rienziä, kun hän palaa oikeussalista."

"Kaunis paaschi", virkkoi soturi leppyisesti, tehden tietä Angelo Villanille, "et ole aina pääsevä perille maailmassa käskemällä väkevämpääsi. Vanhemmaksi tultuasi uhkaat heikkoa ja mielistelet voimallista."

"Sitten täytyy minun vaihtaa luontoa", vastasi Angelo (joka oli ruumiiltaan lyhytläntä, eikä vielä täysin varttunut), koettaen yhä kurkottaa itseänsä väkijoukon päitten yli.

Soturi katseli häntä hyväksyen ja huokasi; kummallinen liikutus vavahutti hänen huuliaan.

"Puhut oikein", sanoi hän hetken päästä. "Suo anteeksi kysymykseni töykeys, oletko Italiasta? Kielessäsi olen tuntevinani Rooman murteen, mutta olen nähnyt näkösesi kasvonpiirteet tällä puolen Alppeja."

"Vai niin, veikkoseni", virkkoi paaschi ylpeästi, "mutta, kiitos Taivaan, olenkin Roomasta."

Samassa kova huuto kuului lähinnä oikeussalia olevasta väkijoukosta. Torventoitotukset sen jälleen viihdyttivät syvään äänettömyyteen, ja paavin vartiomiehet, joita oli asetettu oikeustalon edustalle, oikasivat itsensä sekä peräyttivät rahvasta askeleen verran taapäin.

Torvien vaiettua kuului julistajan ääni, mutta hänen sanansa eivät ulottuneet siihen paikkaan, missä Angelo ja soturi seisoivat; ja vain mahtava riemuhuuto, joka kajahti ylt'ympäri laajaa väkijoukkoa — akkunoista huiskuvat huivit — katkonaiset huudahdukset, jotka kulkivat suusta suuhun, ilmaisivat paaschille, että Rienzi oli vapautettu. "Tahtoisinpa nähdä hänen kasvonsa!" huoahti paaschi suruisena.

"Ja saatkin", sanoi soturi, ja nostaen pojan syliinsä hän jättiläisen voimin tunkeutui eteenpäin sekä puskien elävän virran oikealle ja vasemmalle hän suuntasi kulkunsa vartijain viereen, josta Rienzi oli kulkeva.

Paaschi, puoleksi mielissään, puoleksi harmissaan, sätkytteli vastaan, mutta huomattuaan sen turhaksi hän tyytyi ääneti asemaansa, mitä hän piti syvänä arvonsa alennuksena.

"Ei väliä", virkkoi soturi, "olet ensimmäinen jonka milloinkaan vapaasta tahdosta laskin päälleni; ja sen tein nyt kauniin muotosi vuoksi, mikä muistuttaa eräästä, jota rakastin."

Mutta nuot viimeiset sanat lausuttiin hiljaa, ja pojalta, jonka silmät tapailivat Rooman sankaria, ne jäivät huomaamatta. Samassa Rienzi tulikin; kaksi paavin oman seurueen jäsentä kulki hänen sivullaan. Hän liikkui verkalleen, kansan tervehdyshuutojen raikuessa, katsomatta kummallekaan puolelleen. Hänen olemuksensa oli vakava ja rauhallinen, ja paitsi hänen poskensa punaa, ei hänessä näkynyt mitään riemun tai liikutuksen merkkiä. Kukkia putoili joka parvekkeelta hänen tielleen; ja saavuttuaan avarammalle kohdalle, missä maa oli hieman ylevää, ja missä hän täydellisesti oli ympärillä olevien talojen näkyvissä, hän seisahtui — ja paljastaen päänsä hän tunnusti osakseen tulleen mielensuosion, katsein - elein — joita ei kukaan, joka ne näki, milloinkaan unhottanut! Ne muistuivat mieliin tuossa iloisessa, huikentelevassa hovissakin, Rienzin elämän viimeisen sanoman sinne saapuessa. Ja Angelo, kykkien soturin hartioilla, muisteli — mutta älkäämme kiiruhtako kertomuksen edelle.

Kolkkoon torniinsa ei Rienzi kuitenkaan palannut. Hänen asumuksensa oli valmistettu kardinaali Albornozen palatsiin. Seuraavana päivänä hän päästettiin paavin puheille, ja saman päivän illalla hän julistettiin Rooman senaattoriksi.

Mutta soturi oli laskenut Angelon maahan, ja paaschin lausuessa hänelle jäykät kiitoksensa, hän keskeytti hänet murheellisella mutta ystävällisellä äänellä, mikä suuresti kummastutti paaschia; niin huonosti se soveltui miehen karkeaan ja halpaan ulkomuotoon.

"Eroamme", hän sanoi, "vieraina, sorea poika, ja sanoessasi olevasi Roomasta, ei ole syytä, miksi sydämeni olet saanut lämpimäksi; mutta jos milloinkaan tulet ystävän turpeeseen, — käänny —" ja hänen äänensä aleni kuiskeeksi — "Walter de Montrealin puoleen."

Ennenkuin paaschi tointui hämmästyksestä, minkä tuo peljätty nimi oli vaikuttanut, jota hän varhaisimmasta lapsuudestaan oli opetettu kammomaan, P. Johanneksen ritari oli hävinnyt väkijoukkoon.

IX Luku.

Albornoz ja Nina.

Mutta niiltä silmiltä, jotka ennen kaikkia, jospa vilahdukseltakin, himoitsivat nähdä vapautettua vankia, oli tuo hekuma kielletty. Yksinään kammiossaan Nina odotteli tutkinnon päätöstä. Hän kuuli rajut huudot, tuhansien astunnan kaduilta, hän tunsi että voitto oli saatu; ja hän, jonka sydän kauan oli ollut pakahtua, puhkesi intohimoisiin kyyneleihin. Angelon palattua hän sai tietää kaikki, mitä oli tapahtunut; mutta kuullessaan että Rienzi oli pelottavan kardinaalin vieraana, hänen riemunsa melkoisesti laimentui. Tuo järistys, jonka varmuus, olkoon se onnellinenkin, synnyttää astuessaan epätiedon sijaan, ynnä kardinaalin tulon pöyristävä pelko, vaikuttivat niin voimallisesti hänen ruumiisensa, että hän kävi kolmeksi päiväksi huolestuttavan sairaaksi; ja vasta viidentenä siitä päivästä, joka näki Rienzin Rooman senaattorin arvoon asetettuna, hän oli tointunut tarpeeksi, laskeakseen Albornozen luoksensa.

Kardinaali oli joka päivä tiedustellut hänen terveyttään, ja noissa tiedusteluissa hänen rauhaton mielensä oli huomaavinaan vihjauksen niitten tekemisen oikeuteen. Sillä aikaa oli Albornozen ajatuksilla ollut kylläksi muuta työtä. Saatuaan kauhean Montrealen maksusta jättämään Johan di Vicon palveluksen, tuon kirkon ky'ykkäimmän ja julmimman vihollisen, hän oli päättänyt marssia niin kiivaasti kuin mahdollista tuon tyrannin alueille, antamatta hänelle aikaa hankkia apua muilta palkkalaisseikkailijajoukoilta, joiden urheudella Italiassa oli oivalliset markkinat. Kooten sotavoimia, hankkien rahaa, ollen keskusteluissa monilukuisten vapaavaltioitten kanssa sekä solmiten liittoja Avignonin hovissa vastaisten ja kunniarikkaampien tuumainsa varaksi, kardinaali siedettävän maltillisena vuotteli aikaa, jolloin hän signora Cesarinilta saattoi vaatia palkintoa, minkä hän piti itselleen tulevana. Sillävälin hän oli ensi kertoja keskustellut Rienzin kanssa ja, teeskennellen kohteliaisuutta vapaaksi päästetylle tribuunille, kutsunut hänet vieraakseen, saadakseen selvän tuon vastaisen palvelijansa ja aseensa luonteesta ja pyrinnöistä. Tuo ihmeellinen ja taikainen taito, minkä sen aikuiset historioitsijat todistavat, jolla Rienzi valtasi kaikki, joitten kanssa hän tuli tekemisiin, olkoot he olleet luonnonlaadultaan, asemaltaan, mielipiteiltään kuinka erilaisia tahansa, ei ollut pettänyt häntä hänen keskustellessaan paavin kanssa. Niin uskollisesti hän oli kertonut Rooman todellisen tilan, niin johdonmukaisesti hän oli pohtinut sen onnettomuuden syyt ja parannuskeinot, niin elävästi selittänyt omat kykynsä sen olojen järjestämiseksi, niin loistavasti hän oli kuvannut ne urat, jotka tuosta järjestämisestä urkenivat kirkon parhaaksi ja paavin eduksi, että Innocentius, vaikka hän oli tarkka ja kiero mies, sekä hieman epäillen arvaeli maallisia sattumia, kokonaan hurmaantui roomalaisen kaunopuheliaisuudesta.

"Onko tuo se mies", kerrotaan hänen sanoneen, "jota kaksitoista kuukautta olemme pitäneet vankina ja rikoksentekijänä? Hänenpä hartioillaan kristillisen valtakunnan sopisi levätä!"

Keskustelun päätyttyä hän kaikin suosion- ja kunnianosotuksin oli antanut Rienzille senaattorin, elikkä, todenteolla, Rooman varakuninkaan arvon, sekä alttiisti myöntynyt kaikkiin tuumiin, mihin yritteliäs Rienzi taasen oli ryhtynyt — sekä voittaakseen takasin kirkon tilukset, että myöskin levittääkseen seitsenkukkulaisen kaupungin ylivaltaa Italiassa.

Albornoz, jolle paavi kertoi keskustelun sisällön, alkoi hieman kadehtia tuota suosiota, joka niin äkkiä oli tullut uuden senaattorin osaksi, sekä läksi heti kotiin tultuansa vieraansa puheille. Sydämessään herra kardinaali, joka oli ponteva toiminnan mies, piti Rienziä pikemmin viekkaana kuin viisaana — pikemmin menestyneenä kuin suurena — pedantin ja kansanvillitsijän sekotuksena. Mutta kauan ja perinpohjaisesti keskusteltuaan uuden senaattorin kanssa, hänkin mukaantui hänen lumoavaan mestarineronsa luotteisin. Vasten tahtoaan Albornoz tunnusti itselleen että Rienzin kohoaminen ei ollut sattumuksen asia; ja vielä vastemmin tahtoaan hän älysi että senaattori oli mies, jota hän saattoi pitää vertaisenaan, mutta ei voinut ohjata suosikkinaan. Ja häntä kovin epäilytti, oliko viisasta asettaa häntä valtaan, jota hän näytti kykenevän käyttämään ja ymmärtävän laventaa. Vielä hän ei katunut osaa, mikä hänellä oli ollut Rienzin vapauttamisessa. Hänen läsnäolonsa oli tuiki tarpeellinen leirissä, joka oli ohuesti väestetty. Ja hänen vaikutuksellaan kardinaali enemmän kuin koskaan toivoi saavansa roomalaiset liittymään yritykseensä, voittavansa takasin P. Pietarin tilukset.

Rienzi, joka ikävöitsi nähdäkseen jälleen Ninansa, jonka tutkinto ja poissa-olo, kuin uudet häät, olivat tehneet hänelle armaaksi, ei osannut arvata minkä nimellisenä hän kulki Avignonissa; ja hänen asuessaan kardinaalin luona, missä häntä tarkasti, mutta kunnioittaen pidettiin silmällä, ei Ninalla ollut mitään likenemisen tilaisuutta. Muutamat puoleksi ivalliset sanat, joilla Albornoz oli viittaellut Avignonin mainiointa kaunotarta hänen menestyksensä, vaikuttimeksi, täyttivät hänen epämääräisellä levottomuudella, jota hän ei tohtinut tunnustaa itselleenkään. Mutta tuo volto sciolto, joka, kuten yleensä italialaisissa valtiomiehissä, salasi kaikki, mitkä olivat pensieri stretti, — sokasi täydellisesti kardinaalin mustasukkaisen ja ilveksensilmäisen tarkkaamisen. Eikä Alvarezkaan ollut paremmin kyennyt tyydyttämään herransa uteliaisuutta. Hän oli tosin käynyt paaschi Villanin luona, mutta tuon äreän ja itsepäisen pojan kopea käytös oli katkassut kaikki ristikuulustelun yritykset. Ja kaikki, mistä hän oli päässyt selville, oli että oikea Angelo Villani ei ollut se Angelo Villani, joka oli käynyt Rienzin luona.

Toivoen vihdoinkin saavansa tietää kaikki, sekä sellaisen intohimon ja sellaisen toivon tulistamana, jota hän kykeni tuntemaan, Albornoz läksi Cesarinin palatsiin.

Hän tavanmukaisen kohteliaasti saatettiin hänen huoneesensa. Signora oli kalpea, ja sairauden jäljet olivat nähtävinä hänen kuvapatsaankaltaisissa piirteissään. Hän nousi seisomaan Albornozen astuessa sisään, ja hänen lähestyessään hän notkisti polvensa ja nosti hänen kätensä huulilleen. Hämmästyneenä ja ihastuen tuosta tavattomasta vastaan-otosta, kardinaali kiiruhti ehkäisemään moista alistumista; tarttuen hänen kumpaankin käteensä, hän tavotti hellästi painaa niitä sydämelleen.

"Ihanaiseni!" hän kuiskasi, "jospa tietäisit, kuinka olen surrut sairauttasi — ja kuitenkin se on jättänyt sinut suloisemmaksi, niinkuin sade vaan virkistää kukkasta. Oi! onnellinen minä, jos olen täyttänyt pienimmänkään toiveesi, ja silmistäsi vast'edes saan etsiä enkelin opastamaan ja paratiisin palkitsemaan."

Nina irrottaen kätensä, viittasi kardinaalia istumaan. Istuutuen itse vähän matkan päähän, hän sitten puhui arvokkaana ja silmät maahan luotuina.

"Jalo herrani, teidän välityksenne sekä hänen oma viattomuutensa vapauttivat tuosta linnasta Rooman kansan valitun hallitsijan. Mutta vapaus on pienin jaloista lahjoistanne; suurempi on uljaan nimen puhdistus sekä oikeutetun kunnian takasin-anti. Siitä jään teille ikuiseen velkaan, siitä, jos synnytän lapsia, ne ovat oppivat siunaamaan nimeänne; siitä historioitsija, joka kertoo tämän ajan tapahtumia ja Cola di Rienzin kohtaloja, on lisäävä uuden seppeleen jo voittamiinne laakereihin. Herra kardinaali, lienen hairahtunut. Lienen loukannut teitä — saattanette syyttää minua naisen kavaluudesta. Älkää puhuko, älkää oudoksuko — kuulkaa minua loppuun. Minulla on vain yksi puolustus, sanoessani pitäneeni luvallisina kaikki keinot, paitsi häpeää, pelastaessani Cola di Rienzin hengen ja menestyksen. Tietäkää, jalo herra, että hän, joka teille nyt puhuu, on hänen puolisonsa."

Kardinaali oli liikahtamatta ja ääneti. Mutta hänen kelmeä muotonsa punastui ohimoista kaulaan ja hänen ohuet huulensa värähtivät ja vääntyivät surkeaan ja karvaasen hymyyn. Vihdoin hän nousi istualtaan vitkalleen, ja virkkoi intohimosta vapisevin äänin:

"Hyvä on, signora. Giles d'Albornoz on siis ollut Rooman plebeiji-demagoogin narrina, hänen nousunsa astuinlautana. Minulla vain kujeilitte päästäksenne omien tarkotustenne perille, ja Espanian kardinaalista ja Aragonian kuninkaallisen suvun ruhtinaasta tehtiin silmänkääntäjän vehkeitten ase! Signora, teitä ja miestänne saattaisi tosiaan syyttää kunnianhimoisista —"

"Herjetkää, jalo herra", sanoi Nina, sanomattoman arvokkaana; "olkoon teitä miten tahansa loukattu, siihen minä yksin olen syypää. Viimeiseen keskusteluumme saakka Rienzi ei tiennyt minun olevankaan Avignonissa."

"Viimeisessä keskustelussamme, signora (hyvä että muistutatte!), teimme muistaakseni eräänlaisen sopimuksen. Minä olen täyttänyt osani — vaadin teitäkin täyttämään. Kuulkaa minua! Minä en luovu vaatimuksestani. Yhtä helposti kuin revin tämän hansikkaan, saatan myöskin repiä pergamentin, joka julistaa miehenne Rooman senaattoriksi. Vankila ei ole kuolema, sen ovi saattaa kahdesti aueta."

"Herrani — herrani!" huusi Nina kauhistuen, "älkää niin solvaisko jaloa luontoanne, suurta nimeänne, pyhää arvoanne, ritarillista vertanne. Olettehan Espanian ritarillista heimoa, teidän eivät ole nuo pimeät, halvat, leppymättömät paheet, mitkä tahraavat tämän onnettoman maan mitättömiä tyranneja. Te ette ole Visconti — ette Castracani — ette voi loata laakereitanne kostamalla naiselle. Kuulkaa minua", hän jatkoi, langeten yht'äkkiä hänen jalkainsa eteen, "miehet kiehtovat, pettävät sukupuolemme — itsekkäisissä tarkotuksissa; he saavat anteeksi — uhreiltaankin. Pettelinkö minä teitä väärällä toiveella? Olkoon — mikä oli pyrintöni — mikä puoleni? — mieheni vapaus — isänmaani pelastus. Nainen, — voi, jalo herra, sukupuolenne liian harvoin ymmärtää hänen heikkouttaan tai hänen suuruuttaan! Jos kohta hän hairahtuu — on kokonaan inhimillinen muihin nähden — Jumala hänelle lahjottaa tuhannet hyveet tuota yhtä varten, jota hän rakastaa! Tuosta rakkaudesta yksin hän juo jalomman luontonsa. Jumaloimansa sankarin varaksi hänellä on kyyhkyn vienoisuus — pyhimyksen hartaus; hänen vaaransa turvaksi, hänen kovanonnensa torjumiseksi hänen huikenteleva mielensä imee itseensä käärmeen terävyyden — hänen heikko sydämensä leijonan rohkeuden! Tuo se hänen poissaollessaan sai minun salaamaan kasvojeni hymyihin, jotta kodittoman tribuunin ystäväin ei tarvitsisi olla hänen kohtalostaan toivottomia — tuo minut läpi rosvoisten metsäin toi valvomaan tuohon yksinäiseen torniin kiiluvia tähtiä — tuo minun askeleeni johti vihatun hovinne mässäyksiin — tuo minun sai pelastusta etsimään sen jaloimmasta päälliköstä — tuo vihdoin on avannut tyrmän oven vangitulle, joka nyt asuu saleissanne; ja tuo, jalo kardinaali", jatkoi Nina, nousten seisomaan ja laskien kätensä sydämelleen, — "tuo, jos kiukkunne etsii uhria, on innostuttava minua kuolemaan valituksetta — mutta häpeättä!"

Albornoz seisoi kuin maahan puuntuneena. Hämmästys — liikutus — ihastus — kaikki työskentelivät hänen sydämessään. Hän katseli Ninan välähteleviä silmiä ja kohoilevaa povea, kuin muinais-ajan soturi haltioissaan olevaa profetissaa. Hänen silmänsä olivat kuin taijotut kiini häneen. Hän yritti puhua, mutta hänen äänensä petti hänet.

Nina jatkoi:

"Niin, jalo herra; nuot eivät ole turhia sanoja! Jos kostoa etsitte, se on vallassanne. Tehkää tekemättömäksi, mitä olette tehnyt. Antakaa Rienzi vankikomeroille takasin, niin olette kostanut; mutta ette hänelle. Jokainen Italian sydän on käypä hänelle toiseksi Ninaksi! Minä olen syyllinen ja minä kärsivä. Kuulkaa valani — samana hetkenä, jolloin Rienzille uutta vääryyttä tehdään, tämä käsi on oleva tuhoojani. — Jalo herra, en rukoile teitä enää!"

Albornoz oli syvästi liikutettu. Nina oikein päätti hänestä, erottaessaan ylpeän spanialaisen Italian raa'oista ja heltymättömistä mässäreistä. Huolimatta hänen pyhitettyä kaapuansa tahraavasta haureellisuudesta — huolimatta pahinten aikojen pahimpain luonteitten joukkoon viskatun, karkean, juonittelevan, epäilevän miehen kasvavasta tunnottomuudesta — hänessä oli paljon jälellä heimonsa ja isänmaansa ritarillista kunniantuntoa. Vievä ajatus ja rohkea henki koskettivat hänen sydämensä synnynnäistä kieltä, ja sitä enemmän, kun hän oli vain harvoin niitä tavannut leireissä ja hoveissa saamiensa kokemusten aikana. Ensi kertaa elämässään hän tunsi nähneensä naisen, joka olisi saattanut avioliitollakin tyydyttää hänet sekä opettaa hänelle tuota uljasta ja uskollista lempeä, josta Espanian runoniekat olivat laulaneet. Hän huokasi, ja yhä katsellen Ninaa, hän lähestyi kunnioittaen häntä, notkistui polvilleen ja suuteli hänen hameensa lievettä. "Signora", hän sanoi, "tahtoisinpa voivani uskoa, että olet täydellisesti arvostellut luonteeni oikein, mutta olisinpa todella kaikkeen rehellisyyteen mahdoton ja jalolle synnynnälle arvoton, jos minussa vielä piilisi ainoakin ajatus sinun kaltaisesi naisen rauhaa ja hyvettä vastaan. Ihana sankaritar", — hän jatkoi — "niin rakastettava ja niin puhdas — niin uljas ja niin hellä — olet avannut minulle ihanimman sivun, minkä nämät silmät milloinkaan ovat tavanneet ihmiskunnan tahraisessa kirjassa. Löytäös onni, mikäli elämä sen voi antaa; mutta henget, sinun kaltaisesi, pesivät kotkan tavoin vuorilla ja myrskyn riehunnassa. Älä pelkää minua enää — älä ajattele minua enää — paitsi joskus, kuullessasi ihmisten puhuvan Giles d'Albornoz'estä, sano'os omassa sydämessäsi", — ja kardinaalin huulilla liehui ylenkatseellinen hymy — "hänessä kaikki miehelle arvokkaat tunteet eivät kuoleutuneet, kun kunnianhimo ja sallimus hänet verhosivat papin messupaitaan."

Espanialainen oli lähtenyt, ennenkuin Nina ehti vastata.

KAHDEKSAS KIRJA.

SUURI KOMPPANIA.

I Luku.

Leiri.

Oli ihanin päivä Italian helteisintä suvisydäntä, kun vähänen joukko ratsumiehiä nähtiin laskeutuvan erään kukkulan rinnettä, missä heidän silmäinsä eteen levisivät Toskanan armaimmat maisemat. Heidän etupäässään ratsastava ritari oli puettuna täydelliseen rengashaarniskaan, jonka silmukat olivat niin hienotakeisia, että ne näyttivät sirolta, omituiselta havaskudokselta, mutta niin lujia, että ne yhtä tehokkaasti kuin raskain panssari olisivat kestäneet peistä tahi miekansivallusta, ja samalla tarkoin ja helposti mukaantuivat ratsastajan kevyen ja sorean vartalon jokaiseen liikkeeseen. Hänen päässään oli pitkäin sulkien kaihtama hattu tummanviheriätä samettia, ja hänen takanaan ratsastavista aseenkantajista toisella oli hallussaan hänen kypärinsä ja peitsensä, toinen talutti tanakkaa, täydelliseen rauta-asuun lyötyä sotahevosta, jonka kepeitä ja reippaita askelia se tuskin näytti haittaavan. Ritarin kasvot olivat sirot, mutta jäykkäpiirteiset, ja monien ilmanalojen auringossa tummentuneet syväksi, metallinkarvaiseksi hipiäksi; jokunen sysimusta kihara oli pujahtanut hatun alta hänen tarkoin ajellulle poskelleen. Hänen muotonsa ilme oli tyyni, vieläpä murheellisuuteen saakka vakava; eikä hänen edessään olevan verrattoman maiseman ihanuus voinut karkottaa tuota levollista ja asettunutta surumielisyyttä hänen silmistään. Paitsi aseenkantajia, kymmenen kiireestä kantapäähän asestettua ratsumiestä seurasi ritaria, ja heidän matalaääninen keskustelunsa sekä pitkä, vaalea tukkansa, kookkaat vartalonsa, sakeat, lyhyet partansa ynnä aseitten ja ratsastamineitten oivallinen kunto ilmaisivat heidän olevan reippaampaa ja sotaisempaa rotua kuin etelän lapsia. Ratsastajien joukon päätti melkein jättiläisen mittanen mies, joka kantoi uhkeasti koristettua lippua, mihin oli ommeltu patsas sekä kirjoitus, "Yksin raunioitten keskellä". Ihana todella oli näköala, minkä moninainen kauneus joka askeleella varttumistaan varttui. Suoraan eteen ulottui pitkä laakso, milloin auringonpaisteessa välkkyvien metsikköjen peittämänä, milloin aueten vihanniksi nurmikoiksi, joita reunustavien kukkulain sammalpeitteisillä rinteillä kaikenlaatuiset pensaskasvit levittivät tuoksuansa; keskellä leveä, hopeanhohtava virta polveili, tuon tuostakin peittyen silmältä metsän ja kukkulan helmaan, vaan yhtäkkiä hämmästyttääkseen sitä jälleen kirkkaalla loistollaan. Kunnaitten vastainen rinne, samoinkuin sekin, jota ratsumiehet paraikaa laskeutuivat, oli täynnä viinitarhoja kujineen ja kaarroksineen, ja uhkea rypäle rehotti jokaisessa välkkyvässä lehvässä, iloisena kuin jos faunit olisivat viettäneet juhlaansa siimeksessä. Ritarin katse liiti haluttomasti yli hurmaavan maiseman, joka uinui Toskanan taivaan ruusunkarvaisessa valossa, ja kiintyi vihdoin tarkkaavana erään etäisen linnan harmaisiin muureihin, joka vastakkaisten kukkulain jyrkimmällä rinteellä kohosi yli laakson.

"Katso", hän jupisi itsekseen, "kuinka jokaisella Italian Eedenillä on kironsa! Missä konsanaan maa armainna hymyilee, sieltä varmaan löydät rosvon teltin ja tyrannin linnan!"

Hänen tuota miettiessään, räikeä torven törähdys yht'äkkiä kajahti ratsastajain korviin polun varrella olevista viinitarhoista. Joukko seisahtui kuin naulaan. Johtaja viittasi taisteluhevosta taluttavalle aseenkantajalle. Jalo ja harjaantunut elukka pysyi aivan hiljaisena, vain pureskellen kuolaimiaan levottomasti ja heristellen terävää korvaansa, ikäänkuin tuntien vaaran lähestyvän, — ja aseenkantaja, jota saksalaisten painavat asut eivät haitanneet, syöksähti viidakkoon ja katosi. Hän palasi hetkisen perästä hiessään ja hengästyneenä.

"Olkaamme varuillamme", hän kuiskasi, "näin teräksen välkkyvän viiniköynnösten lomasta."

"Asemamme on onnettoman epäedullinen", sanoi ritari, hät'hätää kiinnittäen kypärinsä ja hypäten ratsunsa selkään: ja viitattuaan kädellään erääseen avarampaan tien kohtaan, joka ratsumiehille soi enemmän tilaa yhdysvaikutukseen, hän vei vähäsen joukkonsa sinne, soturien varustusten raskaasti kalahdellessa, heidän kaksi rinnakkain rientäessään eteenpäin.

Ritarin osottama paikka oli viheriäinen, avarahko puoliympyrä; se vietti alas laaksoon ja tiheä pensasto reunusti sitä. Sinne saavuttuaan joukko asettui taajaan, puolikuun muotoiseen asentoon; jokaisen silmikko oli suljettu paitsi ritarin, joka huolestuneena tähysteli ympäri maiseman.

"Oletko kuullut, Giulio", hän sanoi suosikki-aseenkantajalleen (joka oli ainoa italialainen hänen seurueestaan), "onko rosvojoukkoja hiljattain liikkunut näillä tienoin?"

"En, herra; päinvastoin kerrotaan että jokainen peitsi on jättänyt tämän maan ja liittynyt Fra Morealen Suureen Komppaniaan. Palkan ja ryöstön toivo on viekotellut kaikkien Toskanan signorien palkkasoturit."

Hänen vaiettuaan torven ääni kuului taas melkein äskeisestä paikasta; siihen vastasi lyhyt sotainen merkki aivan ratsumiesten seljän takaa. Samassa takana olevasta vehmastosta näkyi haarniskan ja keihäitten välkettä. Toinen toisensa, rivi rivin perästä syöksähti pensaikosta esiin aseellisia miehiä, ja edustan viinitarhoista vielä suurempia määriä, kova-äänisten ja hurjien huutojen kaikuessa.

"Jumala, keisari ja Colonna!" kiljasi ritari sulkien silmikkonsa, ja vähänen joukko, piukkaan suljettuna, jokainen peitsi tanassa rynnisti edessä olevan vihollisen kimppuun. Jokunen kymmenkunta sortui maahan rynnäkössä jättäen ratsumiehille tien auki, ja odottamatta muitten hyökkäystä, ritari pyöräytti ratsunsa ja täyttä laukkaa kiiti alas kukkulan jyrkkää rinnettä; nuolivaaru kilpistyi tehottomana vasten rautasia asuja.

"Ellei heillä ole ratsuja", huusi ritari, "olemme pelastetut!"

Ja vihollista tosiansa ei näyttänyt haluttavan ryhtyä takaa-ajoon; kokoontuen kukkulan kielelle se vaan tyytyi katselemaan heidän pakoansa.

Yht'äkkiä eräässä tienmutkassa he näkivät edessään tilavan, melkein tasapintaisen aukean, joka keskeytti kukkulan vietoksen. Aukean etummaisessa päässä auringon paisteessa kiilsivät pitkän ratsumiesjonon rintalevyt, jotka tien polvekkeet siihen saakka olivat kätkeneet ritarin ja hänen seurueensa näkyvistä.

Pieni joukko seisahtui yht'äkkiä — paluu — eteentyminen katkaistuna; katsahtaen ensin edessä olevaa vihollista, joka pysyi hiljaa kuin muuri, jokainen silmä kääntyi ritarin puoleen.

"Jos tahdot, jalo herra", sanoi pohjolaisten johtaja huomaten päällikkönsä epäröimisen, "tappelemme viimeiseen mieheen. Olet ainoa italialainen, minkä milloinkaan tunsin, jonka edestä mielelläni kuolisin!"

Toiset suostumustaan muristen hyväksyivät nuot karkeat sanat, ja soturit painuivat taajempaan ritarin ympärille.

"Ei pojat", sanoi Colonna nostaen silmikkonsa, "noin kunniattomalla kentällä ei meitä tuomittu joutumaan turman omiksi, niin monista vaiheista selvittyämme. Jos nuot ovat rosvoja, niinkuin on luultavaa, saamme vielä ostaa tiemme. Jos jonkun signorin joukkoja, olemme hänen kiistoilleen vieraita. Tänne lippu — ratsastanpa heidän luokseen."

"Ei, herra", sanoi Giulio, "moiset heittiöt eivät aina säästä aselevon lippua. On vaara —"

"Siksi päällikkönne uhmaa sen. Pian!"

Ritari otti lipun ja ratsasti verkalleen soturien luo. Lähestyessään heitä hänen sota-asioihin perehtynyt silmänsä ei saattanut olla ihaelematta heidän varustustensa täydellistä kuntoa, ratsujen voimaa ja kauneutta sekä pitkän, välkkyvän rintaman oivallista kuria.

Hänen saavuttuaan heidän luokseen kädessä komeasti liehuva lippu, soturit tervehtivät häntä. Se tiesi hyvää ja hän piti sitä hyvänä enteenä. "Jalot herrat", sanoi ritari, "tulen luoksenne airueena ja vähäsen seurueeni päällikkönä, joka vastikään suoriutui tuolla kukkulalla aseellisten miesten äkkiarvaamattomasta hyökkäyksestä — ja anoen turvaa, niinkuin ritari anoo ritarilta, sotilas sotilaalta, luovutan joukkoni johtajanne suojelukseen. Sallikaa minun nähdä hänet."

"Herra ritari", vastasi eräs, joka näytti olevan joukon päällikkö, "pahoillani olen viivyttäessäni kaltaistanne miestä, ja sitä enemmän tuntiessani Italian mahtavimpien sukujen merkit. Mutta saamamme määräykset ovat ankarat, ja meidän on vieminen kaikki aseelliset miehet kenraalimme leiriin."

"Kauan oltuani poissa synnyinmaastani", vastasi ritari, "en tiennyt että Toskana on sotaan joutunut. Suokaa minun tiedustaa mainitsemanne kenraalin sekä vihollisenne nimeä."

Päällikkö hieman hymyili.

"Walter de Montreal on Suuren Komppanian kenraali ja Florens hänen nykyinen vihollisensa."

"Sitten olemme joutuneet ystävällisiin, jos kohta hurjiin käsiin", vastasi ritari hetkisen kuluttua, "Herranne Walter de Montrealen tunnen vanhastaan. Sallikaa minun palata toverieni luokse ilmoittamaan että vaikka sattumus on tehnyt meidät vangeiksi, olemme ainakin aikamme tottuneimman soturin lannistamina."

Italialainen käänsi ratsunsa ja läksi toveriensa luo. "Kelpo ritari ja oiva ryhti", sanoi päällikkö kumppanilleen, "vaikka tuskin luulen että tuo on sama joukkio, jonka meidän piti siepata. Mutta kiitos Neitsyen, hänen miehensä näkyvät olevan pohjolaisia. Toivoaksemme värväämme ne."

Ritari saapui miehineen joukon luokse. Ja saatuaan heidän sanansa, etteivät yrittäisi pakoon päästä, kolmenkymmenen ratsastajan suuruinen osasto läksi saattamaan vangituita Suuren Komppanian leiriin.

Poikettuaan valtatieltä ahtaaseen, kukkulainväliseen solaan, josta tie jatkui synkän korpimetsän halki, joukon eteen levisi vihdoin laaja, alava tasanko, täynnä telttiä, joihin, italialaiseen sodankäyntiin katsoen, saattoi päättää mahtavan armeijan majaantuneen, virta vain, jonka poikki vajanaisia ja tilapäisiä siltoja oli kyhätty läheisen metsän hirsikosta, erotti ratsumiehet leiristä.

"Uhkea näky!" sanoi vangittu ritari innostuen, pysäyttäessään ratsunsa ja katsellen sotaisia, purjekankaisia kujia, jotka leveinä ja säännöllisinä leikkasivat toinen toistansa.

Eräs Suuren Komppanian päälliköistä, joka ratsasti hänen vieressään, hymyili mielistyen.

"Ei liene monta mestaria, joka vetää Fra Morealelle sota-asioissa vertoja", sanoi hän, "ja hurjia, heittiöitä ja kaikista maan ääristä haalittuja jos kohta hänen miehensä ovatkin — luolista, turuilta, vankiloista ja palatseista, hän pitää ne kurissa, joka saattaa keisarikunnan sotavoimat häpeään."

Ritari ei vastannut mitään, vaan kannustaen hevostaan hän pian ratsasti hataraisesta sillasta leiriin. Mutta siinä kohdassa, johon hän saapui, ei soturien kuri ollut varsin kehuttavalla kannalla. Suurempaa sekasotkua ei ritari, joka oli tottunut Englannin, Ranskan ja Saksan kurinpidon jäykkään säännöllisyyteen, luullut milloinkaan tavanneensa. Siellä täällä näkyi villiä, parrakkaita, puolialastomia rosvoja, ajellen edellään raavaskarjaa, jota oli ryöstöretkillä keräytynyt. Riettaita naisia seisoi ryhmittäin — juoruten, toraillen, eleillen — villien pörhöisten pohjolaisten ympärillä, joiden juomingit kirkkaana kesäisenä päiväsydännä jo olivat pitkälle ehtineet. Kirouksia ja naurua, juopuneitten melua ja hurjaa riitaa räjähteli joka taholta, ja tuon tuostakin joukon silmäin edessä ja melkein sen tiellä Kalabrian tai Apenniinien tuliset salamurhaajat suorittivat äkilliset kiistansa välähtelevin puukoin. Nuoralla-hyppijät, voimistelijat, silmänkääntäjät, kaupustelija-juutalaiset esittivät temppujaan tahi tavaroitaan missä tila myönsi, nähtävästi hyvin perehtyneinä laittomaan ja melskeiseen paikkaan, jossa he harjottivat liikettänsä. Vaikka vangituilla oli ratsujoukko suojanaan, he eivät saaneet kulkea häiriöttä. Likaiset, ryysyiset lapsiliudat, joita näytti maan alta ilmaantuvan, piirittivät hevosia itsepintaisina kuin mehiläisparvet ja päästellen korvia viiltäviä huutoja, pikemmin vaativat kuin kerjäsivät rahaa, jota saatuaan heidän hävyttömyytensä näytti yhä yltyvän. Joukossa näkyi joskus tyttöjä, puoleksi anoen, puoleksi nauraen hymyileviä kirkassilmäisiä, oliiviposkisia tyttöjä, joiden tuskin lapsuuden jättänyt nuoruus loi äärimmäisen ja auttamattoman heittäytymisen pelottavasti näkyviin.

"Etteköhän liioitellut Suuren Komppanian järjestystä!" huudahti ritari vakavana uudelle tuttavalleen.

"Signor", vastasi toinen, "älkää langettako sydämestä päätöstänne kuoren mukaan. Tuskin vielä olemme leirissä. Nämät ovat ulkoliepeitä, jotka pikemmin ovat roistoväen kuin sotilaitten hallussa. Kaksikymmentätuhatta hylkyä, tunnustettakoon se, jokaisesta Italian kaupungista, seuraa leiriä, rosvotakseen ja muonavarojen hankintaa varten — nuot ovat sitä lajia. Kohta näette toista sorttia."

Ritarin sydän kuohahti. "Ja sellaisten hallussa on Italia!" Hänen mietteensä keskeytyivät äänekkäistä mieltymyksen osotuksista, joita kuului eräästä läheisestä juomaseurasta. Hän kääntyi ja näki pitkän teltin suojassa, pyöreän, juoma- ja ruokatavaroilla katetun pöydän ympärillä istuvan kolme- neljäkymmentä roistoa. Repaleinen, tavattoman pitkäpartainen trubaduurin säestäjä eli jonglööri soitteli virheettömän taitavasti kitarria, joka oli seurannut häntä kaikilla retkillä — ja alotti yht'äkkiä ryhtyen hurjaan, sotaiseen säveleesen, lujalla ja syvällä äänellä seuraavan lauluun:

Suuren Komppanian laulu.

Hei, urho päivän paahtama, — Hei, Pohjan valjo mies, Hei, rautapaita, peitsikäs — Hei, veikko, minne ties? "Me poikki merten tullahan Ja halki vuoriston, Tää seura uljas retkeilee Montrealin joukkohon." Oi, sun rinta huoleton, Käsvarsi raskas on — Oi, peitset vapahain!

Hei, linnan uhka ruhtinat — Hei, räämäporvarit, Apuulian voima, Romagnan, Hei, Tuscan kaupungit! Mi vaivaa nyt? Mi kaivaa nyt? Mi kumma pelvon luo? "Se marssi, lippu hurmeinen, Montrealin joukon tuo!" Oi, elo armas tää — Oi, taiston myrskysää! Oi, peitset vapahain!

Hei, kilvet hautakaarrosten Normannin urhojen, Miks häilytte? Miks päilytte? Hei, käykö tuulonen? "Ei tuuli meitä häilytä, Mutt' urhot haudastaan, Kun Pohjan kunnon elvyttää Taas Montreal joukollaan." Vain Rooger urhea Se meidän vertoja, Oi, peitset vapahain!

Hei, mainehelle herkkä jos Ja urhotöille oot — Jos tahdot saada kunniaa Ja runsaat kultako'o', Jos joutilaisuus iljettää. Lait vaivaa vastuksin — Hei, astu ratsus selkähän, Käy joukkoon Montrealin. Sun kult' on saiturin Ja neito armahin! Oi peitset vapahain!

Hetken perästä ja kuljettuaan muutaman kapean vallituksen poikki joukko saapui eloiseen kortteliin, mutta jossa peräti toisellainen elämä vallitsi. Pitkiä riviä aseellisia sotilaita oli järjestetty kummallekin puolen tietä, joka vei vähäiselle kunnaalle pystytettyyn avaraan telttiin, jonka harjalle sininen lippu oli vedetty, ja pitkin tuota tietä kulki edestakasin aseellisia miehiä täydessä järjestyksessä, mutta tummissa kasvoissa tyytyväisyyden ja mielihyvän sävy. Muutamilla, jotka pyrkivät telttiin, oli tavaramyttyjä hartioilla — ne, jotka olivat paluumatkalla tuntuivat päässeen taakastaan, mutta silloin tällöin maltittomina aukoen kouriaan he näyttivät tavantakaa laskevan niissä löytyviä kolikoita.

Ritari kääntyi kysyväisenä seuralaisensa puoleen.

"Se on kauppiasten teltti", sanoi päällikkö, "niillä on esteetön pääsy leiriin, ja heidän omaisuuttaan ja persoonaansa pidetään ankarasti rauhotettuna. Ne ostavat pilkkahinnasta kunkin sotamiehen ryöstösaalis-osuudet, ja kumpikin puoli on kauppaan tyytyväinen."

"Näytäänpä jonkinlaista raakaa oikeuttakin noudatettavan keskuudessanne", sanoi ritari.

"Raakaa! Jumaliste! Ei ole ainoatakaan kaupunkia Italiassa, joka olisi iloitsematta niin tasapuolisesta oikeudesta ja yhtä puolueettomista laeista. Nuot teltit tuolla ovat tuomarien, joitten tehtävänä on tutkia sotilaitten, sotilaille tekemät vääryydet. Tuo oikealla, jonka päällä näette kultasen pallon, on armeijan rahasto. Fra Moreale ei ole miehilleen velkaa."

Niillä keinoin todella P. Johanneksen ritari oli koonnut Italian parhaimmin varustetun ja tyytyväisimmän sotavoiman. Joka päivä toi hänelle rekryyttejä. Italian palkkasoturien keskuudessa ei muusta puhuttu kuin hänen palveluksessaan hankituista rikkauksista, ja jokainen tasavaltaa tai tyrannia palveleva ikävöiden kaipasi Fra Morealen laitonta lippua. Jo olivat liioitellut kertomukset Suuren Komppanian riveistä löydettävästä onnesta ehtineet Alppein taakse, ja nytkin ritari, edetessään leirin keskuuteen, näki useista telteistä Saksan ylimystön ja Gallian ritarien uljaita lippuja ja vaakunakuvia.

"Näette", sanoi Vapaa Veikko, osottaen noita merkkejä, "eipä ole hurja kaupunkimme eri arvoasteita vailla. Ja nytkin, puhuessamme, moni kultakannus kiitää Pohjolasta tännekäsin!"

Kortteli, johon he nyt saapuivat oli hiljainen ja juhlallinen; vain etäältä kuului epäselvää humua tai taakse jääneestä sekaseurasta äkkinäistä huutoa, minkä matkan pituus vienonsi omituiseksi soinnuksi. Muuan soturi kulki poikki heidän tiensä, astuskellen verkalleen ja ääneti johonkin naapuriston telttiin, eikä näyttänyt tuskin huomaavan heidän tuloaan.

"Olemme kenraalin majan edustalla", sanoi soturi.

Hiukan muista erillään oli Montrealen purppuralla ja kullalla kirjaeltu teltti. Vähäsen puron lirinä hiveli hyväillen korvaa, ja korkea, lakkapäinen pyökki loi varjonsa uhkeaan purjekankaaseen.

Joukko jäi ulkopuolelle ja ritari saatettiin heti peljätyn seikkailijan eteen.

II Luku.

Adrian vielä kerran Montrealen vieraana.

Montreal istui pitkän pöydän päässä, seurassaan joukko miehiä, muutamat sotilaita, muutamat siviiliä, joita hän kutsui neuvonantajikseen ja joiden kanssa hän nähtävästi laati kaikki suunnitelmansa. Noilla eri kaupungeista lähteneillä miehillä oli kullakin tarkoin selvillä itsekunkin valtion sisälliset olot. He täsmälleen tunsivat Signorien voimat, kauppiaan varat, roistoväen vallan. Näin Montreal johti laitonta leiriään yhtä paljon valtiomiehenä kuin kenraalina. Nuot tiedot olivat Suuren Komppanian päällikölle verrattomasti tähelliset. Niitten nojalla hän pystyi osaavasti arvaamaan ajan, milloin oli karattava vihollisen kimppuun, sekä summan, jonka saattoi vaatia vihollisuudesta luovuttaessa. Hän tiesi mihin puolueeseen liittyä — missä sekaantua — mistä pysyä erillään. Ja tavallisesti kun Montrealen lippu ilmaantui jonkun kaupungin muurien edustalle, se salaisesta sopimuksesta oli jonkun sisällä nousevan mylläkän merkkinä. Kenties hän siten toimi yhtä paljon vastaisen kuin silloisen politiikkansa eteen.

Divaani oli kiivaassa neuvottelussa, kun upseeri astui sisään ja kuiskasi jonkun sanan Montrealen korvaan. Hänen katseensa kirkastui. "Laske sisään", hän sanoi heti. "Hyvät herrat" hän lisäsi käsiään hykertäen, "takertuipa luullakseni lintusemme verkkoon. Katsotaanpas."

Samassa kaihdinta nostettiin ja ritari laskettiin sisään.

"Mitä!" jupisi Montreal vaaleten ja nähtävästi pettyneenä. "Ainako minun noin hullusti käy!"

"Herra Walter de Montreal", sanoi vangittu, "olen jälleen vieraananne. Näistä muuttuneista piirteistä tuskin enää tunnette Adrian di Castelloa."

"Antakaa minulle anteeksi, jalo signor", sanoi Montreal nousten erinomaisen kohteliaana seisomaan, "palvelijoitteni hairahdus sai minun hetkeksi hämille. — Olen iloissani saadessani taasen puristaa kättä, joka on niin monet laakerit voittanut sittenkuin erosimme. Maineenne on tehnyt hyvää korvilleni. Hei!" jatkoi päällikkö läiskäyttäen käsiään, "katsokaa virvotuksia ja leposijoja tälle jalolle ritarille ja hänen seurueelleen. Signor Adrian, olen kohta luonanne."

Adrian poistui. Montreal, huolimatta neuvoskunnastaan, astui kiivain askelin teltissä edestakasin; sitten kutsuen upseerin, joka oli tuonut Adrianin, hän sanoi: "Kreivi Landau yhä vartioitsee solatietä?"

"Niin, kenraali!"

"Lähde sievään takasin — väjyjät viipykööt puoleen yöhön. Väärä kettu meni ritaan."

Upseeri lähti, ja pian sen jälkeen Montreal hajotti neuvoston. Hän kävi Adrianin luokse, joka oli majotettu hänen oman telttinsä viereiseen suojaan.

"Herrani", sanoi Montreal, "totta on että miehilläni on käsky pysäyttää jokainen, joka tavataan Florensiin vievillä teillä. Olen sodassa tuon kaupungin kanssa. Aivan toisellaista vankia odotin. Tarvitseeko minun lisätä että te miehinenne olette vapaat!"

"Otan kohteliaisuutenne vastaan, jalo Montreal, yhtä auliisti kuin se suodaan. Saanko toivoa saavani joskus palkita sitä? Mutta sallikaa minua kaikin kunnioituksin sanoa että, jos olisin tiennyt Suuren Komppanian olevan tällä kulmalla, olisin muuttanut suuntani. Kuulin että aseenne, (mielestäni hiukan kunniakkaammin) olivat suunnatut Malatestaa, Riminin tyrannia vastaan."

"Niin olivat. Hän oli viholliseni, mutta on alamaiseni. Voitimme hänet. Hän suoritti vapautensa hinnan. Ascanion kautta marssimme Siennaan. Kuudestatoistatuhannesta floriinista säästimme tuon kaupungin, ja nyt vaanimme kuin ukonpilvi Florensin päällä, joka uskalsi lähettää kurjan apunsa Riminin puolustajille. Marssimme ovat ripeät ja leirimme on vast'ikään pystytetty tälle tasangolle."

"Sanotaan Suuren Komppanian olevan Albornozen liitossa ja sen kenraalin salaisesti kirkon sotilaan. Onko perää?"

"Niin — Albornoz ja minä ymmärrämme toisemme", vastasi Montreal välinpitämättömästi; "semminkin kun Visconti, Milanon arkkipiispa, on yhteinen vihollisemme, jonka olemme vannoneet musertavamme."

"Visconti! Italian ruhtinaista mahtavin! Kirkon vihoihin hän syystä on joutunut, sen tiedän — ja helposti käsitän että Innocentius on peruuttanut anteen, jonka arkkipiispa juonillaan sai Clemens VI:lta ostetuksi. Mutta en sentään näe, miksi Montreal suotta ärsyttäisi niin hirmuista vihollista."

Montreal hymyili synkästi. "Ettekö tunne Viscontin rajatonta kunnianhimoa. Pyhä Hauta, ihka sellaista vihollista sieluni himoitsee kohdata! Hänen neronsa on Montrealen arvokas kiistakumppani. Minä olen hänen salaisten tuumainsa perillä — ne ovat tavattomia. Sanalla sanoen arkkipiispa aikoo voittaa koko Italian. Hänen äärettömät rikkautensa lahjovat turmeltuneet — hänen synkkä älynsä kietoo herkkäuskoiset — hänen uskalias kuntonsa pelottaa heikot. Jokaisen vihollisen hän lannistaa — jokaisen liittolaisen hän orjuuttaa. Juuri tuon ruhtinaan menetyksen Walter de Montrealen täytyy katkaista. Sillä juuri tuo ruhtinas, (hän sanoi kuiskaten kuin itsekseen) jos se saa levittää valtaansa, on tyhjiksi tekevä Walter de Montrealen tuumat ja murtava hänen voimansa."

Adrian oli ääneti, ja ensi kerran provencelaisen todellisten aikeitten aavistus välähti hänen mieleensä.

"Mutta jalo Montreal", virkkoi Colonna, "kertokaapa minulle te, joka epäilemättä tiedätte, synnyinkaupunkini tuoreimpia uutisia. Olen roomalainen ja Rooma on aina mielessäni."

"Niinpä niin", vastasi Montreal sukkelaan. "Tiedätte että Albornoz, legaattina, vei kirkon armeijan paavin tiluksille. Hän otti Cola di Rienzin mukaansa. Roomalaisia, jokaista luokkaa, riensi Monte Fiasconeen ottamaan tribuunia vastaan. Kumppaninsa kansan suosiossa legaatti joutui unohduksiin. Joko sitten Albornozen kävi kateeksi — sillä hän on ylpeä kuin perkele — tribuunin osaksi tullut kunnioitus, tahi lieneekö hän peljännyt hänen valtansa uudistusta, sitä en tiedä. Mutta hän pidätti hänen leirissään ja kieltäytyi päästämästä häntä, kaikista roomalaisten pyynnöistä ja lähetystöistä huolimatta. Taitavasti hän kuitenkin saavutti yhden tositarkotuksensa, jossa Rienzi päästettiin irti. Hänen kauttansa hän sai Rooman näkyvästi kirkolle uskolliseksi ja hänen läsnäolonsa veti leiriin roomalaisia rekryyttejä. Viterbon luona Rienzi erinomaisesti kunnosti itsensä Johan di Vicoa vastaan taisteltaessa. Hän oli tapellut totta totisesti kuin olisi kuulunut Suureen Komppaniaan. Se enensi roomalaisten intoa ja puoli kaupungin asukkaista läksi uljaan tribuunin seuraan. Noille rukoileville kunnon porvareille (ehkä juuri samoille, jotka ennen olivat lemmikkinsä sulkeneet St. Angeloon) kavala legaatti vain vastaeli: varustautukaa Johan di Vicoa vastaan — ajakaa tyrannit kirkon tiluksilta — uudistakaa P. Pietarin perintö, niin Rienzi julistetaan senaattoriksi ja saa palata Roomaan".

"Nuot sanat herättivät roomalaisissa niin suurta intoa, että he halukkaasti antoivat apuaan legaatille. Aquapendente, Bolzena antautuivat, Johan di Vico puoleksi pakosta, puoleksi peljästyksestä masentui, ja Gabrielli, Agobbion tyranni, taipui sittemmin. Kunnia on kardinaalin, mutta ansio Rienzin."

"Entäs nykyään?"

"Albornoz yhä viihdytteli senaattori-tribuunia suurella loistolla ja imelillä loruilla, puhumatta sanaakaan hänen takasin asettamisestaan. Kyllästyneenä tuollaiseen viivyttelemiseen, Rienzi jätti leirin, niinkuin olen saanut salaa tietää, ja läksi muutamien seuralaistensa kanssa matkalle Florensiin, ystäviensä luokse, joiden tulisi toimittaa hänelle aseita ja rahaa, jotta hän pääsisi Roomaan."

"Nytpä arvaan", sanoi Adrian hymyillen, "keneksi minä luultiin!"

Montreal keveästi punastui. "Oikein arvattu."

"Mutta Roomassa", jatkoi provencelainen — "Roomassa teidän arvoisa sukunne ja Orsinit, tultuaan valituiksi ylimpään valtaan, riitaantuivat keskenään, eivätkä kyenneet säilyttämään arvoaan. Francesco Baroncelli, uusi villitsijä, Rienzin mitätön osottelija, kohosi ylimysten rikkoman rauhan raunioille, sai tribuunin arvonimen sekä käytti edeltäjänsä merkkejä. Mutta vähemmän älykkäänä kuin Rienzi, hän pyrki paavin vastaiseen suuntaan. Ja legaatin sopi siten ruveta paavin puolesta yllyttelemään vallan-anastajaa vastaan, Baroncelli oli heikko mies; hänen poikansa harjoittivat kaikenlaista väkivaltaa, aivankuin Paduan ja Milanon jalosukuiset tyrannit. Neitojen raiskiot, puolisoitten häväistykset olivat Rienzin juhlallisen ja mahtavan hallituksen jokseenkin jyrkkänä vastakohtana; lopuksi Baroncelli sortui kansan raatelemana. Ja nyt, jos kysytte, kuka Roomaa hallitsee, niin vastaan: 'Rienzin toivo'."

"Merkillinen mies ja monivaiheiset kohtalot. Mihinkä ne päättyvät!"

"Salamurhaan aluksi ja ikuiseen maineesen lopuksi", vastasi Montreal tyynesti. "Rienzi palajaa takasin; tuo rohkea phoenix on kiidättävä tiensä läpi myrskyn ja usvien omalle polttoroviolleen; minä näen sen, surkuttelen, ihailen. — Ja sitten", lisäsi Montreal, "minä näen tuonnemmaksi."

"Mutta miksi pidätte niin varmana että Rienzin, jos hän takasin asetetaan, hukka perii?"

"Eikö sitä jokainen silmä näe, jota kunnianhimo ei sokase? Kuinka voi kuolevaisen nero, olkoon se kuinka suuri tahansa, kansanomaisilla keinoilla ohjata tuota turmeltuneinta kansaa? Ylimykset — niitten leppymättömän julmuuden te tunnette — väärinkäytöksiin piintyneet, kammovat jokaista lain varjoa; ylimykset, hetkeksi nöyryytetyt, vartoovat tilaisuutta ja nousevat. Kansa taas luopuu. Tahi uusi senaattori, yhdessä kohden kokemuksesta viisastuneena, tietää että kansan suosiolla on kova ääni, mutta epävarma käsivarsi. Hän ylimysten tavoin ympäröitsee itsensä ulkomaalaisilla miekoilla. Osasto Suurta Komppaniaa on oleva hänen hovimiehinään, ne ovat hänen herransa! Maksaaksensa niitten palkat, kansaa täytyy verottaa. Silloin on epäjumala kirottu. Ei ainoakaan italialainen käsi pysty hillitsemään noita itsepintaisia Pohjolan piruja; ne tekevät pystyn ja luopuvat. Uusi yllyttäjä johtaa kansaa, ja Rienzi joutuu uhriksi. Painakaa mieleenne ennustukseni!"

"Ja sitten te katsotte tuonnemmaksi?"

"Ja näen Rooman pitkiksi aikakausiksi vajoovan syvimpään alennustilaan; Jumala ei luo kahta Rienziä; tahi ", sanoi Montreal ylpeänä, "uutta eloa vuodatetaan tautiseen, näivettyneesen runkoon, — uusi hallitsijasuku perustetaan. Tosiansa katsellessani ympärilleni, minä uskon että kansojen ohjaajan tarkotus on uudistaa Etelä Pohjolan hyökkäyksillä; ja että vanhoista frankkein ja germaanien roduista maailman tulevat valtijaat nousevat."

Montrealen lausuessa tuon, pitkään miekkaansa nojautuneena, uljas sankarimuoto — avonaisine, pelottomine ilmeineen kuinka eroava tuosta synkästä, kavalasta älystä, mikä Etelän piirteille on ominaista — puhuen sekä innostusta että aatosta — hän saattoi näyttää soveliaalta edustamaan tuota pohjoisen ritariuden henkeä, josta hän puhui. Ja olipa Adrian luulla näkevänsä edessään jonkun länsimaailman goottilaisista vitsauksista.

Torventoitotus katkasi heidän keskustelunsa, ja muuan upseeri astui sisään ilmoittamaan että Florensin lähetystö oli saapunut.

"Taas on minun pyytäminen anteeksi, jalo Adrian", sanoi Montreal, "ja sallikaa minun pitää teitä vieraana ainakin tämä yö. Täällä olette turvallisena lepäävä, ja lähtiessänne mieheni saattavat teidät minkä alueen rajoille haluatte."

Adrian, joka ei ollut vastahakoinen tutustumaan enemmän tuohon kuuluun mieheen, suostui tarjoukseen.

Hän jäi yksin ja nojaten päätään kädellään hän vaipui mietteisinsä.

III Luku.

Uskollinen ja kovaosainen rakkaus. — Rakkaus, jonka korvaa kunnianpyynti.

Siitä hirveästä hetkestä, jolloin Adrian Colonna oli katsellut armaan Irenensä elotonta ruumista, noitten melskeisten aikojen tavallinen levoton, vaiheikas elämä oli ollut tuon nuoren roomalaisen osana. Hänen isänmaansa ei tuntunut hänestä enää rakkaalta. Hänen arvonsakin sulki hänet paikasta, jonka hän kerran oli toivonut saavuttavansa Rooman vapauttajien joukossa; ja hän tunsi, että jos milloinkaan sellainen mullistus koituisi, se oli suotu sen miehen tehtäväksi, jonka synnyntään ja tapoihin kansa saattaisi tuntea myötätuntoisuutta ja heimolaisuutta, ja joka saattaisi nostaa kätensä heidän hyväkseen tulematta oman säätynsä luopioksi ja oman huoneensa tuomariksi. Hän oli matkustellut monissa hoveissa ja saavuttanut mainetta monilla tappotantereilla. Vaikka hän oli saanut osakseen rakkautta ja kunnioitusta joka paikassa, minkä hän oli valinnut satunnaiseksi kodikseen, ei mikään muutos ollut karkottanut hänen synkkämielisyyttään — ei mikään uusi side kadotetun muistoa. Tuona intohimoisena ja runollisena romantisuuden aikakautena, jonka edustaja Petrarca pikemmin on kuin luoja, Lempi jo alkoi saada hellemmän ja pyhemmän luonteen, kuin mitä siihen asti oli tunnettu; se vähitellen oli ruvennut huokumaan jumalallista henkeä, jota sille suo kristinoppi ja joka sulattaa toisiinsa maalliset murheet ja taivaalliset näyt ja toiveet. Sen, joka luottaa kuolemattomuuteen, on helppo pysyä uskollisena vainajalle, kuolo kun ei voi sammuttaa toivoa, ja surevan henki on jo puolittain tulevassa maailmassa. On aika, joka tekee tulevaisen elämän epäilyttäväksi, — esittäen kuoleman ikuisena erona — jolloin, joskin ihmiset vainajata hetken surevat, he pian mukaantuvat elossa oleviin. Totta on tuo vanha lauselma, toivotonta rakkautta ei ole. Koko tuolla haaveksivalla jumaloimisella, jonka Vauclusen erakko tunsi, tai oli tuntevinaan, Lauraansa, oli temppelinsä Adrian Colonnan autiossa sydämessä. Hän todella oli aikansa mukainen rakastava! Usein kun hän, kiertäessään maita, mantereita, kulki jonkin yksinäisen rauhallisen luostarin muurien ohitse, hän vakavasti mietiskeli noita pyhiä lupauksia sekä itsekseen päätti viettää lopun ikäänsä munkkina. Vuosikausien poissaolo oli kuitenkin jossakin määrin virkistänyt hänen himmentynyttä isänmaanrakkauttaan, ja häntä halutti vielä päästä kaupunkiin, missä hän ensi kerran oli nähnyt Irenen. "Kenties", hän ajatteli, "on aikain kuluessa tapahtunut jokin odottamaton käänne, ja vielä voinen olla maalleni hyödyksi."

Mutta tuohon kytevään isänmaanrakkauteen ei liittynyt kunnianhimo. Tuolla tulisen toiminnan näyttämöllä, jossa vallanhimo näytti jokaista sydäntä elähyttävän ja Italia oli tuhansille juonitteleville uskalikoille käynyt rikkauden El Doradoksi ja mahtavuuden Utopiaksi, oli ainakin yksi povi, joka sykki erakon tosi filosofiaa. Adrianin uljaassa ja miehekkäässä luonnossa löytyi erinomaisessa määrässä tuota mielenlaadun hienoutta, joka sävähtää karkeasta kosketuksesta ja josta kirjallisuutta viljelevä joutilaisuus on äärimmäisin hekuma. Hänen kasvatuksensa, kokemuksensa ja tietonsa asettivat hänet kauas aikansa edelle, ja hän tunsi syvää halveksimista katsellessaan törkeitä ilkitöitä ja alhaisia konnankoukkuja, joilla italialainen kunnianhimo raivasi vallan tietä. Olkoon Rienzin viat olleet mitkä tahansa, hän ainakin oli aikansa itsekohonneista ruhtinaista puhtain ja rehellisin, ja hänen nousunsa ja kukistumisensa saivat Adrianin samoin epäilemään jalojen rientojen menestystä, kuin hän kammoi itsekkäisiä. Ja hänen poloisen lempensä synnyttämä kolkko alakuloisuus vielä enemmän vierotti hänet maailman joutavista arkiopyrinnöistä. Hänen luonteensa oli täynnä kauneutta ja runollisuutta, ehk'ei hän runoilijan tavoin purkanutkaan tunteitaan ilmoille tosi toimessa! Sisään suljettuina ne tulvivat yli kaikkien hänen ajatustensa ja värittivät koko hänen henkensä. Usein aatostensa autuaassa hajamielisyydessä hän kuvaili itselleen tuon osansa, jonka hän olisi valinnut, jos Irene olisi jäänyt eloon ja sallimus yhdistänyt heidät — etäälle Rooman levottomasta hälinästä — mutta jonkin ihanan Italian vielä tahrattomaksi jääneen seudun yksinäisyyteen. Hänen silmäinsä eteen levisi armas maisema — aallottoman järven partailta kohoova palatsi — laakson viinitarhat — kukkulain humisevat metsiköt — sekä tuo koti, Italian kaiken runouden ja lemmen turva ja pakopaikka, jota tuo "Lampeggiar dell' angelico riso" kirkastaisi. Useasti noissa unelmissaan kokonaan unhottaen kadottamuksensa, nuori matkamies havahtui ihanteellisesta autuudestaan, nähdäkseen tien aukean erämaan — tahi sodan kuutamoiset teltit — tahi, sen pahempi, ulkomaisten hovien tunkeilevat mässääjät.

Kenties nuot haaveilut liikkuivat hänen mielessään, herättyään ehkä Irenen veljen nimestä, joka ei milloinkaan soinut hänen korvissaan nostamatta tuhansittain aatoksia, Colonnan miettiessä hajamielisenä, kunnes häntä häiritsi oma aseenkantajansa, joka Montrealen palvelijain mukana toi sisään hänen yksinäisen mutta uhkean ateriansa. Oivallisimmat Florensin viinit — ruoat valmistetut taidolla, jota valitettavasti ei Italiassa enää tavata! — karkeilla jalokivillä tuhlaavasti sirotellut maljat ja lautaset — todistivat Suuren Komppanian leirissä vallitsevaa ruhtinaallista ylöllisyyttä. Mutta Adrian kaikessa näki vaan alennetusta maastaan riistettyä saalista, ja tuo loisto tuntui hänestä miltei solvaukselta. Yksinäisen ateriansa pian päätettyään, hänestä teltin yksitoikkoisuus alkoi käydä sietämättömäksi, ja illan viileä ilma houkutteli hänet ulos. Hän läksi astumaan pitkin Montrealen teltin ohitse luikertelevan puron äyrästä, ja keksittyään jotakuinkin rauhallisen ja sotaisista vehkeistä erillään olevan paikan, hän sijoittui puron varrelle levähtämään.

Auringon viimeiset säteet päilyivät lainosiin, jotka sointuisina karkelivat kivisessä altaassaan; ja vastakkaisen partaan vähäisessä viidakossa kajahutti lauluaan jokin purppuraisen ilman asukas, jota leirin melu ei ollut karkottanut sen viheriäisestä asuinpaikasta. Lännen pilvet lonkailivat liikkumatta tuolla tumman ja heleän sinisellä taivaalla, joka vaan nähdään Clauden ja Rosan kuvaamien maisemien yli kaareutuvan, ja himmeä, vieno ruusunkarva verhosi etäisten Apenniinien harmaat kukkulat. Kuului etäistä leirin humua, jonka palajavien ratsujen hirnunta rikkoi, torventoitotusta ja jonkun lähellä olevan aseellisen vahtimiehen säännöllistä astuntaa. Ja vastapäätä, vasemmalla puolen pensaikkoa — saroja ja sammalta kasvavalla rinteellä — näkyivät jonkun muinaisen etruskilaisen rakennuksen rauniot, jonka nimi oli hävinnyt, jonka tarkotuskin oli tuntematon.

Tuo näkymö oli niin armas ja rauhallinen Adrianin sitä katsellessa, että tuskin saattoi ajatella sen samana hetkenä olevan noitten julmien rosvojen pesäpaikkana, joista useampien ihmissielukin oli tunnottomaksi paatunut, joilla tavallisena elämäntoimena oli murha ja ryöstö.

Yhä aatoksiinsa vaipuneena ja huolettomasti viskellen kiviä lorisevaan puroon, Adrian havahtui astunnan kahinaan.

"Ihana paikka kuunnella soitikon kieltä ja Provencen ballaadeja", sanoi Montrealen ääni ja P. Johanneksen ritari heittäytyi nurmikolle nuoren Colonnan viereen.

"Vielä teissä siis on säilynyt entinen rakkautenne kansallisiin säveliinne", sanoi Adriaan.

"Kyllä, koko nuoruuttani en vielä ole elänyt", vastasi Montreal huoahtaen. "Mutta kuinka lieneekään, sävelet, jotka kerran hyväilivät mielenkuvitustani, käyvät nyt liian oikopäätä sydämeeni. Niin, vaikka vieläkin minusta soittajat ja runolaulajat ovat tervetulleita, pyydän heitä laulamaan uusimpia laulujaan. En koskaan enää voi kuulla runoutta, jota kuuntelin nuorena ollessani!"

"Antakaa minulle anteeksi", sanoi Adrian myötätuntoisesti, "mutta mielelläni olisin rohjennut, vaikka salainen arvelus on minua tähän saakka pidättänyt — mielelläni olisin rohjennut tiedustella teiltä tuota suloista naista, jonka seurassa seitsemän vuotta sitten kuutamossa ihailimme Terracinan oranjilehtoja ja ruusunkarvaisia ulapoita."

Montreal käänsi kasvonsa poispäin; hän laski kätensä Adrianin käsivarrelle ja jupisi syvällä, käheällä äänellä. "Nyt olen yksin!"

Adrian puristi ääneti hänen kättänsä. Häneen syvästi koski tieto tuon lempeän, armaan poloisen kuolemasta.

"Ritarilupaukseni", jatkoi Montreal, "joka sulki Adelinen avioliiton oikeuksista — hänen sukunsa häpeä — äitinsä suuttunut murhe — vaaranalaisen elämäni hurjat vaiheet — poikansa kadottaminen — kaikki jäytivät hiljalleen hänen runkoansa. Hän ei kuollut — kuolo on liian karkea sana! — hän lakastui ja kohosi taivaasen. Niinkuin kesäaamun unelma hiipii luotamme, käyden yhä vähemmän ja vähemmän selväksi, kunnes se haihtuu kuin valoksi, ja me heräämme — niin lakastui Adelinen eroava henki, kunnes Jumalan päivä siihen koitti."

Montreal vaikeni hetkiseksi ja jatkoi sitten: "Nuot ajatukset saavat joskus rohkeimmatkin meistä heikoiksi, ja provencelaiset ovat noissa asioissa hupsuja! — Jumala tietäköön, hän oli kallis minulle!"

Ritari kumartui ja teki hartaasti ristinmerkin, huulet mutisten rukousta.

Kummalliselta näyttänee meidän valistuneemmasta ajastamme, mutta niin sotaisen verhon peitossa oli silloin moraalisuus, että tuo mies, jonka sanasta kaupunkeja oli poltettu ja verivirtoja vuotanut, ei pitänyt itseään, eikä hänen aikakautensa enemmistö häntä, rikoksellisena. Hänen puoleksi munkki- puoleksi sotilassäätynsä kuvaantui hänessä. Hän sorti ihmisiä, mutta nöyrtyi Jumalan edessä; eikä ollut koko hänen tutustumisensa Italian hienostuneeseen skeptisismiin järkyttänyt uljaan provencelaisen lujaa yksinkertaista uskoa. Kaukana siitä että hän olisi myöntänyt mitään sopusoinnun puutetta olevan ammattinsa ja uskontunnustuksensa välillä, hän ei pitänyt tosi ritarina sitä miestä, joka ei ollut yhtä harras ristille, kuin miekka kädessä armoton.

"Eikö teillä ole muuta lasta paitsi tuota kadonnutta?" kysyi Adrian huomatessaan Montrealen tavallisen levollisuuden palajavan.

"Ei ainoatakaan!" sanoi Montreal, otsa jälleen synkistyen. "Ei ainoakaan lemmen luoma perillinen ole omistava onnenlahjoja, joita vielä toivon osakseni. En milloinkaan ole näkevä Adelinen näköä hänen lapsensa kasvoissa! Avignonissa näin pojan, jonka olisin tahtonut omakseni, sillä minusta tuntui kuin hän olisi katsonut sielunsa pojan silmiin, niin ne olivat hänen näköisensä! Onpa sentään Provencen puussa muitakin oksia; joku syntymätön veljenpoika tulkoon — miksi? Tähdet eivät ole vielä sitä päättäneet! Kunnianpyynti on enää ainoa lemmittyni maailmassa."

"Niin eri lailla vaikuttaa sama kovaonni eri luonteisin", ajatteli Colonna. "Minusta kruunut tulivat arvottomiksi, kun ei enää käynyt uneksiminen että saisin laskea ne Irenen kiireelle."

Mutta heidän samallaiset kohtalonsa vetivät Adriania lujasti hänen isäntänsä puoleen, ja noitten kahden ritarin keskustelu oli tuttavallisempi ja vapaampi kuin koskaan ennen. Vihdoin Montreal sanoi "enhän muuten vielä ole kysynyt, mihin olette menossa".

"Roomaan", sanoi Adrian, "ja teiltä saamani tiedot kiirehtivät minua sinne yhä enemmän. Jos Rienzi palajaa, saatan ehkä menestyen välittää tribuuni-senaattoria ja ylimyksiä; ja jos serkkuni, nuori Stefanello, nykyinen sukumme päämies, on isiänsä myöntyvämpi, luulen helposti voivani sovittaa vähemmän mahtavat ylimykset. Rooma on levon tarpeessa, ja kuka hyvänsä sitä hallitseekin, joka oikeudenmukaisesti sitä hallitsee, hänen tulee saada sekä ruhtinaan että plebeijin kannatusta."

Montreal kuunteli sangen tarkasti ja mutisi itsekseen. "Ei, siitä ei lähde mitään!" Hän mietiskeli hetken aikaa, varjostaen otsaansa kädellään, ennenkuin hän sanoi ääneensä, "Roomaan olette menossa. Hyvä, pian tapaamme toisemme sen rauniolla. Tietäkää muuten että tarkotukseni on saavutettu: nuot Florensin kauppiaat ovat suostuneet ehtoihini, ovat ostaneet kahden vuoden rauhan; huomenna leiri lähtee liikkeelle ja Suuri Komppania marssii Lombardiaan. Siellä, jos tuumani luonnistuvat, ja venetsialaiset maksavat mitä vaadin, minä Viscontin uhmalla luovutan nuot lurjukset Merikaupungin liittoon (alipäällikköni Landaun johdolla) ja vietän Rooman komeudessa syksyni rauhallisesti."

"Herra Walter de Montreal", sanoi Adrian, "avomielisyytenne ehkä tekee minut röyhkeäksi: mutta kuullessani teidän kuin nylkyrisaksan kertovan myyskentelevänne ystävyyttänne ja suosiotanne, kysyn itseltäni, onko tuo suuri P. Johanneksen ritari, ja ovatko ihmiset puhuneet totta, vakuuttaessaan hänen laakeriensa ainoan tahran olevan ahneuden?"

Montreal purasi huultansa; vastasi sentään tyynesti, "suoruuteni sai ansaitun palkkansa, jalo Adrian. Enpä kuitenkaan saata jättää teidän arvoiseenne vieraaseen vaikutusta, jonka tunnen todenmukaiseksi, mutt'en oikeaksi. Ei urhea Colonna; huhu on minulle kohtuuton. Pidän kultaa arvossa, sillä kulta on vallan rakennusmestari. Se leirit täyttää — voittaa linnat — ostaa kauppapaikat — pystyttää palatsit — perustaa valtaistuimet. Pidän kultaa arvossa — se on keino, jonka välttämättä tarvitsen päästäkseni päämääräni perille!"

"Ja tuo päämäärä —?"

"On — mikä hyvänsä", sanoi ritari kylmästi. "Lähtekäämme teltteihin, kaste lankee raskaana ja malaria hiiviskelee näillä asumattomilla tienoilla."

He nousivat; — mutta hetken ihanuuden hurmaamina he viivähtivät puron partaalla. Varhaisimmat tähdet loivat valonsa väreilevään kalvoon, ja lempeä tuulonen suhaili vienosti yrttien tutkaimilla.

"Näin katsellessamme", sanoi Montreal hellästi, "me käännämme tuon runoilijain vanhan Medusan-tarun toisapäin, ja katsomme ja ajattelemme itsemme ulos kivestä. Äsken auringonvalo kultasi lainosen harjan — nyt se välkkyy yhtä kirkkaana ja soluu yhtä iloisena tähtien tuikkeessa; samoin vyöryy ajan virta: toinen valolähde seuran toista, yhtä tervetulleena — yhtä valaisevana — yhtä sammuvana! — Näette että Provencen runollisuus vielä elää sotisopani alla!"

Adrian läksi varhain vuoteesensa; mutta hänen omat ajatuksensa ja vallattoman hilpeyden äänet, jotka kuuluivat Montrealen teltistä, missä hän kestitsi joukkonsa päällystöä, pidot, joista hän hienotunteisesti soi roomalaisen ylimyksen jäädä pois, pitivät Colonnaa kauan hereillä; ja hän oli tuskin vaipunut rauhattomaan uinahdukseen, kun vielä äänekkäämpi melu häiritsi hänen lepoansa. Aikaisemman päivän sarastaessa koko laaja varuskunta oli pystyssä — köysien natina — miesten astunta — äänekkäät käskyt ja äänekkäimmät kiroukset — tavaravankkurien jyrinä — aseseppien kalkutus ilmaisivat leirin muuttoa ja Suuren Komppanian lähestyvää matkaa.

Ennenkuin Adrian oli vaatteissaan, Montreal astui telttiin.

"Olen määrännyt satakunnan peistä luotettavan päällikön johdolla saattamaan teitä Romagnan rajoille, jalo Adrian; ne ovat valmiina tottelemaan käskyjänne. Tuokion kuluttua minä lähden, etujoukot ovat jo liikkeellä."

Adrian olisi mielellään kieltäytynyt saattojoukosta, mutta hän oivalsi siten vaan loukkaavansa ylpeätä päällikköä, joka pian poistui. Sukkelaan hän puki ylleen asunsa — vilvas aamuilma ja kukkulain takaa iloisena nouseva aimo päivä virkistivät hänen väsynyttä mieltänsä. Hän läksi tapaamaan Montrealea, joka istui teltissään kirjoituskapineitten ääressä, voittoriemuinen hymy huulilla.

"Onnetar yhä suosii minua!" sanoi hän iloisesti. "Eilen florensilaiset säästivät minulta piiritysvaivat, tänäpäivä (sen jälkeen kun viimeksi tapasin teidät - joku minuutti sitten) on antanut haltuuni Rooman uuden senaattorin!"

"Mitä! ovatko joukkonne saaneet Rienzin vangiksi?"

"Eipä niin — vaan paremmin! Tribuuni muutti tuumansa ja läksi Perugiaan, jossa veljeni nykyään oleskelevat — kävi heidän luonansa — sai heiltä rahaa ja sotamiehiä tien vaaroja torjuakseen ja ylimysten miekkoja uhmatakseen. Niin kirjoittaa rakas veljeni Arimbaldo, kirjanoppinut, jonka tribuuni luulee oikein pöllöttäneensä vanhoilla Rooman suuruuden jaarituksilla, ja lupaa vahvasti menestystä. Ilmoitan tässä kiiruimmiten olevani noihin toimenpiteisin tyytyväinen. Veljeni saattavat senaattori-tribuunin Capitolin muurien edustalle."

"Mutta enpä sittenkään huomaa, kuinka Rienzi tuosta joutuu valtaanne."

"Vai ette! Hänen sotilaansa ovat kätyreitäni — hänen toverinsa veljiäni — hänen velkojansa itse minä! Hallitkoon hän sitten Roomaa — tuleepa aika, jolloin nimihallitsijan on väistyminen —"

"Suuren Komppanian päällikön tieltä", keskeytti Adrian kauhistuen, mikä omien ajatustensa peittelemättömästä kiihotuksesta pöyhistyneeltä Montrealelta jäi huomaamatta. "Ei, Provencen ritari, kurjasti olemme taipuneet kotoisten tyrannien alle, mutta koskaan, toivoakseni, eivät roomalaiset tule niin kataliksi, jotta kantaisivat ulkomaisen vallanryöstäjän iestä."

Montreal silmäili kiinteästi Adriania ja hymyili kolkosti.

"Te väärinkäsitätte minut", sanoi hän; "ja teillä on kyllin aikaa ruveta Brutukseksi, kun minä ryhdyn Caesarin osaan. Mutta olemmehan isäntä ja vieras. Vaihtakaamme puheen-ainetta."

Kuitenkin heidän viimeinen keskustelunsa teki kylmäksi ritarien välin tuoksi lyhyeksi ajaksi, jonka he vielä olivat toistensa seurassa, eikä heidän erohetkensä kursasteleminen ollut lainkaan edellisen illan ystävällisen seurustelun mukaista. Montreal tunsi varomattomasti paljastaneensa itsensä, mutta varovaisuus ei ollut hänen luonteensa ominaisuuksia, kun hän oli armeijan etupäässä ja onnensa kukkuloilla; ja tuona hetkenä niin varma oli hän hurjimpien tuumainsa menestyksestä, että hän vähän välitti, ketä loukkasi, ketä säikähytti.

Verkalleen, omituisine saattojoukkoineen alkoi Adrian matkansa. Noustuaan jyrkkää rinnettä tasangolta, hän saapui harjanteelle, josta sopi nähdä koko marssivan sotajoukon, — liehuvat liput — auringon paisteessa säteilevät haarniskat, jono jonon perässä kuin teräsvirrat, ja koko alanko täynnä liikkuvaa sotavehjettä, — sotaisten ja ylevien säveleitten silloin tällöin tukahuttaessa noitten asestettujen tuhansien mahtavan astunnan töminän. Vihdoin Adrianin silmä tapasi mustan hevosen seljässä ratsastavan, uljasvartaloisen Montrealen, joka tuon matkan päässäkin erosi muista, vähemmän komean asunsa kuin mittavan ruumiinsa puolesta. Siinä hän retkeili, toiveet kukkeimmillaan, tuo joukkonsa ylpeys — valtavan sotavoiman pää — Italian hirmu — sankari, joka hän oli — valtijas, joksi hän saattoi tulla!

Kolme lyhyttä kuukautta kului, ja kuusi jalkaa maata riitti koko hänen suuruudelleen.

YHDEKSÄS KIRJA.

PALAJAMINEN.

I Luku.

Riemukulku.

Koko Rooma oli liikkeellä! — P. Angelosta Capitoliin akkunat, parvekkeet, katot täynnä iloisia tuhansia. Siellä täällä vaan, Colonnain, Orsinein ja Savellien synkissä kortteleissa, vallitsi kuolonhiljaisuus. Ei kuulunut niiden linnotuksista barbaarilaisvahtimiesten tavallista astuntaakaan. Portit olivat lukitut — akkunat teljetyt — kolkko äänettömyys ylt'ympäri — kaikki todisti ylimysten poissaoloa. He olivat jättäneet kaupungin heti saatuaan varman tiedon Rienzin lähenemisestä. Campagnan kylissä ja linnotuksissa he palkkasotureittensa turvissa odottelivat hetkeä, jolloin kansa, epäjumalaansa kyllästyneenä, kutsuisi takasin jopa nuot julmat pyhimysten hävittäjätkin.

Noine poikkeuksineen koko Rooma oli täynnä liikettä! Kulta- ja hopeakankailla verhottuihin riemuportteihin, joita oli pystytetty jokaiselle pääaukealle, oli kirjoitettu tervehdys- ja ylistyslauseita. Välimatkoilla seisoi nuorukaisia ja neitosia kukkas- ja laakerivasut kädessä. Korkealla yli kansajoukkojen — Hadrianuksen mahtavasta tornista — Capitolin huipuilta — apostoleille ja pyhimyksille omistettujen rakennusten harjoilta — liehui lippuja kuin voiton merkiksi. Rooma jälleen avasi sylinsä tribuunilleen.

Väkijoukossa — avaraan viittaansa kääriytyneenä — tungoksen kätkössä — ja todella useampain muistosta hävinneenä — oli Adrian Colonna! Hän ei ollut voinut jäädä Irenen veljestä välinpitämättömäksi. Yksinään kansalaistensa joukossa hän seisoi — tuo Colonnain uljaasta suvusta ainoa, joka oli kansan lemmikin riemuretkeä näkemässä.

"Sanotaan hänen varttuneen vankeudessa", virkkoi joku katselijoista, "hoikka hän kumminkin oli pulahtaessaan P. Angelon kirkosta päivän koittaessa!"

"Siinä puheessa on perää", sanoi toinen, pieni, juonikkaan näkönen mies, "minä näin hänen jättävän legaatille hyvästi."

Jokainen silmä kääntyi viimeisen puhujan puoleen; hän tuli kerrassaan tärkeäksi henkilöksi. "Niin", jatkoi pikkumies mahtavana, "heti saatuaan, nähkääs, Messere Brettonen ja Messere Arimbaldin, Fra Morealen veljet, saattamaan häntä Perugiasta Monte Fiasconeen, hän lähti legaatti d'Albornozen luo, joka keskusteli päälliköittensä kanssa avoimen taivaan alla. Väkijoukko seurasi. Minä sen mukana, ja — tribuuni nyökkäsi päätään minulle — nyökkäsipä — ja sitten karmosiininen vaippa yllään ja karmosiininen lakki päässään hän silmäili kopeata kardinaalia, kopeampana kuin hän itse. 'Monsignore', sanoi hän, 'vaikka ette annakaan minulle rahaa ettekä aseita, millä torjua tien vaaroja ja ylimysten väjymisiä, olen valmis lähtemään. Rooman senaattoriksi hänen Pyhyytensä teki minut; pyydän teitä, monsignore, tavanmukaisesti heti vahvistamaan tuo arvo'. Olisittepa nähneet, kuinka kopea spanialainen ällistyi, punastui ja synkistyi, mutta puri vaan huultansa eikä paljoa puhunut."

"Ja vahvisti Rienzin senaattoriksi?"

"Vahvisti; siunasi häntä ja käski lähtemään."

"Senaattoriksi!" huudahti muuan harmaahapsinen jättiläinen, kädet rinnalla, "en pidä noista entisistä patriicein arvonimistä. Pelkään että hän tuon uuden tähden unhottaa vanhan."

"Hyi, Cecco del Vecchio, ainainen nurkuja!" sanoi eräs verkakauppias, joka juhlavarustuksista oli suuresti kostunut. "Minun mielestäni ei senaattori ole niinkään pöyhkeä arvonimi kuin tribuuni. Toivon että tästä kerran ruvetaan juhlimaan. Rooma onkin kauan ollut ikävissään. Huonot liikeajat, kerrassaan."

Käsityöläinen hymyili halveksien. Hän oli niitä, jotka tekivät erotuksen keskisäädyn ja työntekijäin välillä, ja hän vihasi kauppiasta yhtä paljon kuin ylimystä. "Päivä kuluu", sanoi pikkumies, "kohta hänen pitäisi saapuman. Senaattorin puoliso ja koko hänen seurueensa läksivät kohtaamaan häntä kaksi tuntia sitten."

Tuskin olivat nuot sanat sanotut, kun väkijoukko alkoi levottomasti häilyä ja samassa nähtiin ratsumies kiitävän pitkin katua. "Tehkää tietä! Peräytykää! Tietä kuuluisimmalle Rooman senaattorille!"

Väkijoukko vaikeni — sitten nurisi — ja vaikeni jälleen. Parvekkeista ja akkunoista kurkotti jokainen katsoja päätänsä. Hevosten astuntaa ja torvien soittoa kuului kaukaa, sitten etäisestä kadunkulmasta välähtivät näkyviin liput ja keihäät — sitten kuin yhdestä suusta kajahti huuto — "hän tulee! hän tulee!"

Adrian vetäytyi yhä taammaksi väkijoukkoa ja nojaten erään huoneen seinustaan, hän katseli lähestyvää näytelmää.

Etupäässä ratsasti, kuusi miestä rinnakkain, roomalaisten hevosmiesten kulkue, joka oli lähtenyt kohtaamaan senaattoria; kaikilla oli öljypuunoksat kädessä ja jokaisen sataluvun edessä liehui lippuja, joihin oli kirjoitettu sanat: "Vapaus ja rauha maassa." Heidän kulkiessaan Adrianin ohi jokainen kansanmieleinen ratsastaja huomattiin ja vastaanotettiin kovaäänisillä huudoilla. Heidän puvustaan ja sota-asustaan Adrian tunsi heidän enimmäkseen kuuluvan Rooman kauppasäätyyn, joka, niinkuin hän hyvin tiesi, ellei se ollut kummallisesti muuttunut, arvosteli vapautta vaan kauppayritysten kannalta. "Huono turva noista", ajatteli Colonna; — "mitähän lähinnä seurannee?" Sitten tuli saksalaisia palkkasoturia välkkyvine asuineen, Provencen veljesten kullalla palkattuja, entisiä Riminin Malatestan kätyriä, kookkaita, tyyniä, harjaantuneita miehiä, jotka silmäilivät väkijoukkoa puoleksi barbaarimaisesti ihmetellen, puoleksi röyhkeästi ylönkatsoen. Ei ainoakaan huudahdus tervehtinyt karskia muukalaisia; oli silminnähtävää että heidän näkönsä karvasteli katsojain sydämiä.

"Häpeä!" murisi Cecco del Vecchio kuuluvasti. "Tarvitseeko kansanystävä noitten miekkoja, jotka Orsinia ja Malatestaa suojelevat? — Häpeä!"

Ei yksikään ääni noussut tällä kertaa rotevaa nureksijaa vastaan.

"Hänen ainoa todellinen puolensa ylimyksiä vastaan", tuumi Adrian, "jos hän niille hyvin maksaa! Mutta heidän lukunsa ei riitä!"

Sitten tuli kaksisataa fantassinia eli toskanalaista jalkamiestä, raskasaseista, haarniskoittua väkeä — uljas joukko, jonka iloinen katse ja ystävällinen olemus näyttivät miellyttävän rahvasta. Ja niin oli todella laita, — sillä he olivat toskanalaisia ja siis vapautta rakastavia. Missä roomalaiset näyttivät tuntevan luonnolliset ja oikeat liittolaisensa, — ja yleinen huuto nousi "vivanoi bravi Toscani!"

"Huono turva", ajatteli tarkka-älyinen Colonna; "ylimykset saattavat ne pelottaa ja roistoväki ne turmella."

Sitten seurasivat torvensoittajat ja lipunkantajat — silloin musiikin säveleet hukkuivat huutoihin, jotka yht'aikaa kajahtivat kaupungin kaikista ääristä:

"Rienzi! Rienzi! Terve, terve! Rienzi ja buono stato!" Kukkia sateli hänen tielleen, huivia ja lippuja liehui jokaisesta talosta, — kyyneleitä nähtiin peittelemättä vuotavan pitkin partaisia poskia, — nuorukainen ja vanhus nähtiin polvillaan, kohotetuin käsin siunaavan palannutta. Hän saapui, tuo senaattori-tribuuni — " Phoenix roviolleen!"

Kullasta välkkyvään purppuraan puettuna, uljas pää paljaana auringon paisteessa ja satulakaarta kohden kumartuneena, Rienzi ratsasti hiljalleen läpi väkijoukon. Ei näkynyt hetken liikutuksessa taudin ja kärsimysten merkkejä hänen jalossa muodossaan; hänen varttunut ruumiinsakin loi suurempaa majesteettia hänen olemukselleen. Toivo säteili hänen silmästään — voittoriemu ja valta kuvautuivat hänen otsallaan. Väkijoukot eivät enää voineet pysyä alallaan; kaikki rynnistivät eteenpäin toivoen saavansa kohdata hänen katseensa, koskettaa hänen viittansa lievettä. Häntä itseä syvästi liikutti yleinen riemu. Hän pysähtyi; vapisevin äänin hän yritti puhua kansalle. "Olen palkittu", hän sanoi — "palkittu kaikesta; — onnistukoon minun tehdä teidät onnellisiksi!"

Väkijoukko antoi tietä — senaattori kulki edelleen — taas väkijoukko painui yhteen. Tribuunin takana kiihottunut mielenkuvitus näki itse muinaisen Rooman jumalattaren.

Kultakankailla verhottua ratsua — yllään lumivalkea, jalokivistä välkkyvä hame — ohjasi ihana, kuninkaallinen Nina. Hänen kopeutensa, loistonhimonsa olivat tuona hetkenä unhotetut; hän tuskin oli vähemmän tervetullut, vähemmän jumaloitu, kuin hänen puolisonsa. Ja hymy onnellisuutta säteillen — huuli ylpeätä ja riemuitsevaa tunnetta vavahdellen — hän ei milloinkaan ollut näyttänyt niin kerrassaan sekä lempeen että valtaan syntyneeltä, — kulkiessaan kuin Zenobia läpi Rooman komeuden — ei vangittuna, vaan kuningattarena.

Mutta tuohon uljaaseen vartaloon ei ollut Adrianin katse kiinnitetty, hänen kalpeana, vapisten, henkeään vetämättä nojatessaan seinustaan. Oliko tuo unta? Oliko kuollut henkiin vironnut? Vai oliko tuo hänen oma, elävä Irenensä, jonka vieno sulo loisti suruisena Ninan vieressä — tähtönen kuun rinnalla? Komea näytelmä hälveni hänen silmistään — kaikki himmeni ja pimeni. Hän hetkiseksi meni tainnuksiin. Toivuttuaan hän näki kansan rientävän eteenpäin, mahtavana virtana seuraavan kulkuetta. Joukon seassa hänen katseensa tapasi Irenen armaan vartalon, jonka kulkueen liput pian peittivät hänen silmistään. Veri syöksähti hänen sydämestään läpi jokaisen suonen. Hän oli mies, joka vuosikausia oli ollut kauheassa horrostilassa ja yhtäkkiä havahti taivaan valoon.

Paitsi Adriania yksi mies jäi jälelle tungoksesta. Se mies oli Cecco del Vecchio.

"Hän ei nähnyt minua", jupisi seppä, " vanhoja ystäviä ei enää muisteta! Hyvä, hyvä, Cecco del Vecchio vihaa vielä tyrannia — olkoot ne minkä nimellisiä tahtovat ja pukeutukoot ne kuinka koreisin vaatteisin hyvänsä. Hän ei nähnyt minua. Vai niin!"

II Luku.

Naamiaiset.

Tarkkaälyinen lukija jo on tullut tietämään, ilman tekijän suoranaista välitystä kertojana, tapahtumat, jotka olivat kohdanneet Rienziä hänen vapaaksipääsemisensä ja Roomaan tulonsa välillä. Kun tuo vaikutus, jonka Nina oli tehnyt Albornozen hellempään ja parempaan luontoon, oli haihtunut, hän luonnollisesti alkoi pitää vierastaan — minä sen aikuiset valtiomiehet aina pitivät ihmisiä — suuren shakkipelin huovina, jonka sopi siirtää, työntää esiin, uhrata, miten parhaiten kulloinkin soveltui. Päästyään tuumainsa perille, hankittuaan takasin paavin perintötilukset, lannistettuaan Johan di Vicon, sekä yllyttäjä Baroncellin kukistuttua ja kuoltua, ei kardinaali suinkaan katsonut soveliaaksi asettaa ky'ykästä ja kunnianhimoista Rienziä takasin Roomaan ja niin korkeaan arvoon. Uskaliaan roomalaisen rinnalla hänen omakin suuri henkensä surkastui; ja hän oli täydellisesti kykenemätön ymmärtämään tahi arvaamaan politiikkaa, johon uusi senaattori ryhtyisi, päästyään taas Rooman herraksi. Teeskentelemättä viivytystä, hän sentähden kieltäytyi auttamasta häntä. Ja niin Rienzi oli lyhyen matkan päässä Roomasta, ilman ainoatakaan sotamiestä turvanaan ylimyksiä vastaan. Mutta Taivas ei ollut päättänyt että yksi mies, jos kohta lahjakas ja mahtava, kauan sai vastustella ja vallita Rienzin kohtaloita; ja tuskinpa hän milloinkaan elämänsä loistavimmissa vaiheissa oli näyttänyt niin terävää ja kekseliästä järkeä, kuin silloin selvitessään kardinaalin vehkeistä. Käytyään Perugiassa, hän, niinkuin olemme nähneet, sai Montrealen veljiltä miehiä ja rahaa hankituksi palaustaan varten. Mutta P. Johanneksen ritari pahasti erehtyi, jos hän luuli ettei Rienzi läpikotasin oivaltanut saamansa avun kavalia ja turmiollisia ehtoja. Hänen tarkka silmänsä ensi katsauksessa luki Montrealen veljien tarkotusperät ja luonteet — hän huomasi että ollessaan palvelevinaan häntä, he tarkottivat pitää häntä ohjissa — että, jouduttuaan ahnaan ja kunnianhimoisen Montrealen velalliseksi, ja Montrealen veljien johtamat joukot ympärillään, hän pyristeli verkossa, joka, ellei hän sitä saisi murretuksi, pian kietoisi hänen menestyksensä ja henkensäkin surmansilmukoihin. Mutta luottaen oman neronsa kekseliäisyyteen ja apukeinoihin hän eloisasti luotti siihen, että noista oli tuleva hänen narrejaan, jotka unissaan pitävät häntä omanaan, ja valtakunta panoksena, hän ei välittänyt vastapuolueen juonista.

Sillä välin, yhdistäen kaikkiin ripeämpiin ja jalompiin ominaisuuksiinsa äärettömän teeskentelyn, hän oli sokeasti luottavinaan provencelaisiin tovereihinsa; ja hän ensi toimekseen, riemusaaton jälkeen ja tultuaan Capitoliin, korkeimmilla kunnianosotuksilla, mitä hänen vallassaan oli, palkitsi Messere Arimboldon ja Messere Brettone de Montrealen!

Ankarasti juhlittiin tuona iltana Capitolin saleissa; mutta kaiken komeutta kalliimpi oli Rienzille Ninan hymyily. Hänen uljaat ja ihastelevat silmänsä, tulvien autuaita kyyneliä, olivat Rienzin kasvoihin luotuina; hän vain tunsi että he olivat jälleen yhdistetyt ja että aika, jos kohtakin kirkkaasti loistava, riensi hetkeksi, jolloin he murheellisen ja synkän eronsa perästä taasen saisivat olla yksin.

Peräti toisellaiset olivat Adrian Colonnan ajatukset, hänen yksin istuessaan uljaan sukunsa kolkon korttelin kolkossa palatsissa. Irene siis oli elossa, — jokin kummallinen erehdys oli pettänyt hänet, — Irene oli säilynyt raatelevalta rutolta; ja jokin hänen armaan muotonsa suruisessa kalpeudessa tuon päivän riemussakin kertoi hänelle, että häntä vielä muisteltiin. Mutta hänen mielensä vähitellen toinnuttua ensimmäisestä rajusta ihastuksestaan, hän ei saattanut olla kysymättä itseltään, eivätkö he yhä tulisi olemaan erillään Stefanello Colonna, vanhan Tapaninpojan poika, josta (isänsä ja veljensä kuoltua) oli tullut tuon mahtavan suvun nuorellinen päämies, oli jo nostanut lippunsa senaattoria vastaan. Linnotettuaan itsensä Palestrinan melkein voittamattomiin varustuksiin, hän oli koonnut ympärilleen kaikki perheensä alustalaiset, ja hänen hillitsemättömät soturinsa hävittivät parast'aikaa läheisiä tasankoja kauas ja laajalti.

Adrian näki että muutamien päivien kuluttua Colonnain ja senaattorin väli puhkeaisi ilmi sodaksi. Saattoiko hän ryhtyä omaa heimoansa vastaan! Hänen lemmensuhteensa Ireneen vielä enemmän riistäisi sellaiselta menettelyltä kaiken omanvoitonpyytämättömän isänmaanrakkauden näön, ja vielä auttamattomammin tahraisi hänen ritarillisen maineensa, missä hyvänsä hänen vertaistensa mielensuosio kallistui Colonnain asian puolelle. Toiselta puolen sekä hänen rakkautensa senaattorin sisareen että hänen oma taipumuksensa ja rehellinen vakuutuksensa olivat tuon puolella, jolla yksin hänestä näytti olevan halua ja kykyä korjata hänen langenneen kaupunkinsa sekasortoa. Kauan mietiskeltyään hän alkoi peljätä että muuta keinoa hänellä ei ollut, kuin tuo julma puolueettomuus, mihin hän oli ennen tuomittu; mutta hän päätti ainakin yrittää — mikä oli hänen synnynnälleen ja maineelleen suotuisa — sovittaa kiisteleviä puolueita. Sitä varten hänen oli alottaminen ylpeästä serkustaan. Hän hyvin älysi, että jos tiedettäisiin hänen ensiksi kohdanneen Rienzin, hän näyttäisi senaattorin valtuuttamalta — ja vaikka Stefanello itse saattaisikin suostua hänen edustukseensa, häntä ympäröivät kopeat ja julmat ylimykset eivät alentuisi kuulemaan kansan valitsemaa lähettilästä; ja sen sijaan että häntä kunnioitettaisiin välittäjänä, häntä epäiltäisiin petturiksi. Hän päätti siis lähteä Palestrinaan; mutta (hänen sydämensä tykytti kuuluvasti) eikö olisi mahdollista tavata ensin Ireneä? Se ei ollut helppo yritys, mutta hän tahtoi koettaa. Hän kutsui Giulion.

"Senaattori pitää pidot tänä iltana — arveletko niihin paljo väkeä saapuvan?"

"Sanotaan" vastasi Giulio, "että lähettilästen ja signorien tämänpäiväisten kestein perästä pidetään huomenna naamiohuvit, joihin kaikki luokat pääsevät. Jos tribuuni vaan ylimykset kutsuisi, niin mahtuisivatpa, hitto vieköön, kaikki hänen naamariniekkansa Capitolin pienimpään kammioon. Luultavasti naamarit ovat määrätyt hänen vierastensa laadun salaamiseksi."

Adrian hetkisen aprikoittuaan päätti lykätä Palestrinan matkansa toistaiseksi — käyttää hyväkseen kemuja sekä lähteä naamiohuveihin.

Tuon huvittelutavan, vaikka se vuoden-aikaan nähden ei ollut tavallinen, Rienzi oli pitänyt muita parempana, osaksi ja nähtävästi siksi, että hän siten saattoi parhaiten vastaanottaa lukuisat ja kirjavat kannattajansa; mutta etupäässä ja salaisesti siksi, että se hänelle ja hänen luotettaville ystävilleen soi tilaisuuden epäluuloa herättämättä sekaantua tungokseen sekä oppia paremmin tuntemaan roomalaisten todellisia mielipiteitä hänen politiikastaan ja voimistaan, kuin mitä julkisen näytelmän ihastuksesta saattoi päättää. Tuo päätös viivytti Adrianin Palestrinan matkan.

Seuraava ilta oli tyyni ja kirkas. Lukuisten vieraitten mukavuudeksi sekä ilman vienon ja kuutamoisen viileyden vuoksi Capitolin edusta Leijonapaikkoineen (sekä sisustan virastohuoneustot) omistettiin pidoille.

Adrianin tultua juhlapaikalle, sattui väentungoksessa että hänen naamarinsa toisten varomattomuuden takia irtaantui. Hän nopeasti asetti sen paikoilleen, mutta yksi vieraista ehti tuntea hänen kasvonsa.

Rienzi ja hänen perheensä olivat kohteliaisuudesta aluksi naamaritta. He seisoivat vanhasta egyptiläisestä leijonasta nimensä saaneitten portaitten päässä. Valaistus loihe tuohon muinaisesta kodistaan riistettyyn jättiläis-muistomerkkiin — joka kauheassa levollisuudessaan oli ollut lukemattomien sukupolvien nousun sekä sammumisen ja kostavan kohtalon pimeitten ja myrskyisten mullistusten todistajana. Tuo oli paha, useasti jäljestäpäin huomattu enne, että tuo julkisten pitojen paikka myös oli julkisten mestausten paikka. Mutta tuona hetkenä joukon perästä tunkiessa esiin, voittaakseen hymyn ja sanan tuolta mainiolta mieheltä, jonka vaiheet olivat Europan puheen-aineena, tai luodakseen kunnioituksensa Ninan säteilevälle sulolle, ei mikään enne, ei mikään aavistus varjostanut yleistä riemua.

Ninan takana, varsin tyytyväisenä päästessään väkijoukon katseista sekä tuntiessaan veljensä puolison häikäisevän ja uhkean sulon pimentävän hänen vienomman kauneutensa, seisoi Irene. Häneen vain olivat Adrianin silmät luodut. Vuodet, jotka olivat liitäneet yli kuudentoista vuotiaan tytön ihanan muodon — hänen, jota silloin elähytti, mutta säikytti lemmen ensimmäinen raju tuulissää, — nuoruutta joka suonessa — intohimoa ja lapsellista hellyyttä joka aatoksessa, eivät olleet pilanneet, mutta ne olivat muuttaneet Irenen kauneuden luonnetta. Hänen poskensa hipiä, joka ei enää vaihdellut joka silmänräpäyksen keralla oli asettunut vienoksi ja miettiväksi kalvakkuudeksi — roomalaisen kauneuden suhteiksi enemmän täydentynyt vartalo oli saavuttanut arvokkaan ja tyynen levollisuuden näön. Enää ei silmä levottomana harhaillut jotakin kuviteltua esinettä etsien; enää ei saanut huulta hymyihin jokin salainen toive tai puoleksi epätietoinen muistelma. Tasainen ja murheellinen sävy loi hänen armaille kasvoilleen vakavuuden, joka oli hänen vuosiansa ulompana. Sydämen hehku, kukoistava nuoruuden kevät oli mennyttä; mutta ei aika eikä suru eikä kovaonninen rakkaus olleet riistäneet hänen kasvoistaan niitten erinomaista enkelinkaunoista vienoutta eikä tuota selittämätöntä ja neitsyeellistä muodon ja katsannon kainoutta, joka Italian uhkeampien kauneutten vastakohtana, ennen kaikkea oli Adrianille kaikista muista naisista merkinnyt hänen sydämensä jumaloiman. Ja katse kiintyneenä noihin tummansinisiin silmiin, jotka puhuivat etäällä liikkuvia ajatuksia ja menneisyyden muistoja, Adrian tuntemistaan tunsi ettei hän ollut unohdettu! Seisoessaan hänen lähellään ja väkijoukon vaeltaessa ohitse, hän ei havainnut että tribuunin kotkansilmä oli häneen kiintynyt.

Tosiansa yhden naamariniekan kulkiessa Rienzin ohi, hän kuiskasi "varuillanne! Colonna on saapuvilla! Kestivieraan vaipan alla on usein piillyt salamurhaajan tikari. Tuolla vihollisenne seisoo — pitäkää häntä silmällä!"

Tuo oli ensimmäinen terävä ja läpitunkeva vaarain huomautus, minkä senaattori-tribuuni oli saanut sitten palajamisensa. Hänen kasvonsa valjautuivat, ja kohtelias hymy ja avonainen tervehdys, mitkä siihen asti olivat ihastuttaneet jokaista vierasta, poistuivat hetkeksi sankean hajamielisyyden tieltä.

"Miksi tuo mies seisoskelee tuolla mykkänä ja liikkumatta?" hän kuiskasi Ninalle. "Hän ei puhuttele ketään — hän ei lähesty meitä — lurjus, lurjus! — häntä on varalla pidettävä."

"Epäilemättä joku saksalainen tai englantilainen barbaari", vastasi Nina. "Älä salli, herrani, niin mitättömän pilven himmentää iloasi."

"Olet oikeassa, armaani, meillä on ystäviä täällä; olemme hyvässä turvassa. Ja kautta isäni tuhan, tunnen että minun on tottuminen vaaraan. Nina lähtekäämme liikkeelle, liittykäämme joukkoon itsekin naamareissa."

Musiikin sävelet kajahtelivat iloisesti, senaattorin ja hänen perheensä hävitessä tungokseen. Mutta yhä hänen silmänsä kääntyivät Adrianin harmaasen kaapuun ja hän huomasi sen seuraavan hänen askeleitansa. Lähestyessään Capitolin yksinäistä sisäänpääsypaikkaa, hän hetkeksi kadotti tunkeilevan vieraansa näkyvistään; mutta juuri ehdittyään sisälle ja kääntyessään äkkiä, Rienzi huomasi hänen vieressään — seuraavassa silmänräpäyksessä vieras oli kadonnut väkijoukkoon. Mutta tuo silmänräpäyksen aika riitti Adrianille — hän oli saavuttanut Irenen. "Adrian Colonna (hän kuiskasi) odottaa sinua leijonan vieressä."

Omiin aatoksiinsa vaipuneena Rienzi ei huomannut sisarensa äkillistä kalpeutta eikä mielenliikutusta. Tultuaan palatsiin hän kutsui viiniä — siemaus virkisti hänen mieltänsä — hän kuunteli hymyillen Ninan säihkyviä huomautuksia; ja pukeutuen naamariinsa ja salapukuunsa, hän virkkoi iloisesti, "Nyt totuuteen — kummallista että se juhlatiloissa puhuu vain naamarien takaa! Sisareni, suloiseni, olet menettänyt entisen hymysi, tahtoisin mieluummin katsella sitä kuin — mutta onko Irene kadonnut?"

"Vain luullakseni muuttamaan pukua, Colani, liittyäkseen vieraitten joukkoon", vastasi Nina. "Salli minun korvata hänen hymynsä?"

Rienzi suuteli puolisonsa kirkasta otsaa hänen hellästi painuessaan hänen poveansa vastaan. "Sinun hymysi on päiväpaiste", sanoi hän, "mutta tuo tyttö huolestuttaa minua. Tulisipa hänen mielestäni nyt ainakin olla iloisemman näkönen."

"Piileehän lempi siskoni apeassa katsannossa", vastasi Nina. "Eikö muistu mieleesi, kuinka hän rakasti Adrian Colonnaa?"

"Yhäkö tuota haaveilua kestää?" virkkoi Rienzi aatoksissaan. "Niin, hän on valtijaalle sopiva morsian."

"Se olisi liitto, joka paremmin kuin valtijoihin solmittu, vahvistaisi valtasi Roomassa!"

"Niin, jos se olisi mahdollinen; mutta tuo kopea suku! — Ehkäpä juuri tuo naamariniekka, joka askeleitamme vaanii, oli hänen lemmittynsä. Tahdonpa katsoa. Lähtekäämme liikkeelle, Ninani. Peitynkö viittaani hyvin?"

"Oivallisesti — entäs minä?"

"Aurinko pilven takainen."

"Voi älkäämme kauan viipykö; mikä juhlahetki voittaa sen, jolloin käsi kädessä, pääni povellasi unhotamme kokemamme surut vieläpä jakamamme triumfitkin?"

Sillä välin Irene, tuhansien tunteitten vallassa oli jo pukeutunut salaavaan pukuunsa sekä lähtenyt Leijonaportaita kohden. Senaattorin lähdettyä tuo paikka oli melkein tyhjentynyt. Soitto ja tanssi olivat houkutelleet yleisön toisille suunnille. Irene lähestyessään näki kuvapatsaan kuutamossa ja yksinäisen henkilön nojautuvan jalustaa vastaan. Hän pysähtyi, henkilö läheni, ja jälleen hän kuuli lemmittynsä äänen.

"Oi, Irene! salapuvussakin tunnettu", sanoi Adrian tarttuen hänen vapisevaan käteensä: "vieläkö saan nähdä sinut — vieläkö koskettaa tuota kättä? Eivätkö nämät silmät nähneet sinua elottomana tuossa hirmuisessa kaivoksessa, jota muistellessani kauhistun? Minkä ihmeen kautta nousit jälleen? Millä keinoin taivas antoi maalle hänet, jonka se jo näytti laskeneen enkeleittensä joukkoon?"

"Tuonko todella uskoit?" sanoi Irene änkyttäen, mutta äänessä riemun kaunopuhelias korko. "Vapaasta tahdostasi et siis hyljännyt minua? Kohtuuton olin, tein jalolle luonnollesi väärin, päättäessäni että veljeni kukistuminen, alhainen sukuperäni, loistava kohtalosi saivat sinun unhottamaan Irenen."

"Kohtuuton todella!" vastasi lempivä. "Mutta varmaan minä näin sinua vainajien joukossa! — vaippasi, hopeatähtisen — kuka muu pitäisi Rooman tribuunin vaakunaa?"

"Tuo kadulle kirvonnut vaippako vaan, jonka joku kovempi-onninen uhri lienee korjannut, senkö näkeminen yksin sai sinut epätoivoiseksi? Voi Adrian", jatkoi Irene hellästi nuhdellen, "enpä joutunut epätoivoon minä, en silloinkaan, kun katselin sinua maatessasi nähtävästi hengettömänä vuoteen omana, jonka ääressä valvoin kolme päivää ja yötä!"

"Mitä, eikö siis näkyni pettäneet minua! Sinäkö valvoit vuoteeni vaiheilla noina hirveinä hetkinä, sinunko lempesi suojeli, sinunko huolesi säilytti minut? Voi minua kurjaa!"

"Ei", vastasi Irene, "ajatuksesi oli luonnollinen. Taivas tuntui antavan minulle yli-ihmiselliset voimat ollessani sinulle välttämätön. Mutta päätä peljästykseni. Jätin sinut, käydäkseni tuon hyväsydämisen munkin luona, joka oli lääkärisi: palattuani en tavannut sinua. Sydämentuskissani etsin sinua autiosta kaupungista turhaan. Toivon tukemana olin voimallinen, pelko minut lannisti. — Veljeni löysi minut, maatessani tunnottomana maassa P. Markuksen kirkon luona."

"P. Markuksen kirkon luona. Sen ennusti hänen unensa!"

"Hän kertoi tavanneensa sinut; turhaan etsimme sinua. Vihdoin saimme tietää että olit lähtenyt kaupungista, ja — ja minä iloitsin, Adrian, mutta nureksin.'"

Nuoret rakastavat hetkeksi antaantuivat jälleenyhdistyksensä autuuteen, uutten selitysten tuottaessa uutta hurmausta.

"Ja nyt", kuiskasi Irene, "nyt kohdattuamme toisemme —" hän vaikeni ja naamari peitti hänen punastumisensa.

"Nyt kohdattuamme toisemme", sanoi Adrian, tarttuen puheeseen, "olitko sanoa, älkäämme erotko? Usko minua, kultaseni, toivo elää sydämessäni. Vain näitten lyhyitten, armaitten hetkien vuoksi olen viivyttänyt Palestrinan matkaani. Jospa saisin nuoren orpanani veljesi ystävyyteen, ei mikään este olisi liittomme tiellä. Mielelläni unhotan entiset — onnettomain sukulaisteni (omien vikojensa uhrien) surman; eipä kenties hänen palaustaan tervehtivissä väkijoukoissa ainoakaan paremmin arvostellut Cola di Rienzin suuria ja yleviä ominaisuuksia, kuin arvosteli Adrian Colonna."

"Jos niin lienee laita", sanoi Irene, "minä parhainta toivon; mutta kylläksi on minulla lohtua ja autuutta tietäessäni rakastavamme toisiamme kuin ennen. Voi, Adrian, minä olen surkeasti muuttunut, ja olen usein ajatellut sitä mahdottomaksi unelmaksi, että nähtyäsi minut vielä minua rakastaisit."

"Ihanampi olet ja armaampi kuin koskaan", vastasi Adrian kiihkeästi, "ja aika, joka on kukoistuksesi valmistanut, vaan opetti minut syvemmin tuntemaan arvosi. Hyvästi, Irene, en jää tänne kauemmaksi; pian saat toivoakseni kuulla menestyksin keskustelleeni heimoni kanssa, ja ennen viikon vierittyä palannen omistamaan kätesi päivän valossa."

Lempivät erosivat. Adrian viipyi paikallaan ja Irene riensi kammioonsa kätkemään mielenliikutuksensa ja hurmauksensa.

Hänen poistuessaan ja nuoren Colonnan verkalleen kääntyessä lähtemään, muuan mittava naamariniekka töykeästi pyrki hänen pateilleen.

"Olet Colonna" se sanoi, "ja senaattorin vallassa. Eikö vapise?"

"Jos lienen Colonna, ynseä naamari", vastasi Adrian kylmästi, "pitäisi tietämäsi tuo vanha sananparsi, joka kolonnaa järkyttää, varokoon sen romahdusta."

Tuntematon nauroi ääneensä, ja hänen nostaessaan naamariansa, Adrian näki senaattorin seisovan edessään. "Jalo herra, Adrian di Castello", sanoi Rienzi taasen kaikessa vakavuudessaan, "ystävänäkö vai vihollisena olette kunnioittanut tämän-iltasia pitojamme?"

"Rooman senaattori", vastasi Adrian yhtä arvokkaana, "en käytä kenenkään vieraanvaraisuutta, paitsi ystävänä. Vihollisena, ainakaan teidän vihollisenanne minua toivoakseni ei koskaan syystä pidetä."

"Tahtoisinpa", virkkoi Rienzi, "täydelleen voivani sovelluttaa itseeni tuon minulle imartelevamman lausunnon. Tulevatko nuot ystävälliset tunteet osakseni Rooman kansan johtajana, vaiko tuon naisen veljenä, joka on kuunnellut lemmenselityksiänne?"

Adrian, joka senaattorin poistettua naamarinsa oli seurannut hänen esimerkkiään, tunsi noista sanoista katseensa nolostuvan Rienzin silmäin edessä. Hän kuitenkin maltillisena, kuten italialainen ainakin, tointui sekä vastasi lakoonisesti: "Kumpanakin."

"Kumpanakin!" kertoi Rienzi. "Sitten todella, jalo Adrian, tervetultuanne tänne! Mutta jos myönnätte ettei vihamielisyyden syytä ole välillämme, tuntuupa minusta kuin olisitte saattanut kosia Cola di Rienzin sisarta synnyntänne, ja sallikaa minun lisätä, Jumalan, kohtaloni, ja isänmaani minulle antaman aseman mukaisemmassa asussa. Ette uskalla, nuori Colonna, miettiä epäkunniaa Rooman senaattorin sisarelle. Korkeasukuinen olette, hän vertaisenne."

"Jos olisin keisari, jonka halpa ritari vaan olen, sisarenne olisi vertaiseni", vastasi Adrian lämpimästi. "Rienzi, olen pahoillani että jo saitte minut ilmi. Toivoin ylimyksiä ja teitä välittämällä voittavani luottamuksenne ja sitten periväni palkintoni. Tietäkää että huomenen sarastaessa matkustan Palestrinaan, sovittamaan nuorta serkkuani kansan ja paavin valioon. Monet seikat, joita en huoli mainita, tekivät minulle suotavaksi ryhtyä tuohon rauhan lähetystoimeen, ennenkuin kohtaisin teidät. Mutta kun nyt olemme tavanneet toisemme ilmoittakaa minulle sovintoehdot, niin takaan teille tuolla oikealla kädelläni, en roomalaisena jalosukuisena — voi; sen vakuuden prisca fides on mennyttä! — vaan keisarillisen hovin ritarina ettette luottamuksessanne pety."

Rienzi, joka oli tottunut lukemaan ihmisten kasvoja, oli Adrianin puhuessa pitänyt katseensa kiinteästi häneen iskettynä; Colonnan lopetettua, hän puristi tarjottua kättä, olemuksessa tuo tuttavallinen ja voittava sulo, jota hän usein ilmaisi.

"Luotan teihin, Adrian, sielustani. Olitte ystäväni tyynempinä, ehkäpä onnellisempina aikoina. Ei konsanaan virtaan ole selvemmin tähdet kuvastuneet kuin sydämenne silloin heijasti totuuden. Minä luotan teihin!"

Näin puhuessaan hän tietämättään oli vienyt Colonnan takasin leijonapatsaan viereen; siihen seisahtuen hän jatkoi:

"Tietäkää että tänä aamuna lähetin lähettilääni serkkunne Stefanellon luo. Kaikin kunnioituksin ilmoitin hänelle palanneeni sekä kutsuin häntä läsnäolollaan kunnioittamaan Roomaa. Unhottaen kaikki katkerat kiistat, oman maanpakolaisuuteni, vakuutin hänellä täällä olevan Colonnain päämiehelle tulevan aseman ja arvon. Lainkuuliaisuus oli kaikki mitä pyysin häneltä. Vuodet ja vastoinkäymiset ovat taltuttaneet nuoruuteni ylpeyden, ja jos kohta minussa lieneekin jäljellä tuomarin ankaruus, ei kenkään ole enää valittava tribuunin röyhkeyttä."

"Olisinpa suonut", vastasi Adrian, "että keskustelut joihin ryhdyitte Stefanelloon nähden, olisivat päivän myöhästyneet; olisin mielelläni niitten menestystä valmistellut. Kuitenkin kaikitenkin te lähtöhaluani kiihotatte, ja jos vielä onnistuisin saamaan aikaan kunniallisen sovinnon, en silloin salapuvussa kosisi sisartanne."

"Eikä milloinkaan", sanoi Rienzi ylpeästi, "Colonna tuonut huoneesensa neitoa, johon liittyminen paremmin vastaisi kunnianhimoa. Omissa aikeissani ja omissa kohtaloissani minä näen, niinkuin aina olen nähnyt, uuden roomalaisen valtakunnan kartan!"

"Älä vielä ole liiaksi rohkea toiveinesi, urhea Rienzi", vastasi Adrian laskien kätensä basalttileijonaan; "mieti, kuinka monien yrittelijästen ajujen tämä mykkä kivipatsas jalustaltaan on nähnyt raukeavan — hiekkasten yritysten, maantomusten yrittäjäin. Tarpeeksi on nykyään tarmollasi alaa — ole laventamatta valtaasi, mutta turvaa itsesi. Sillä, usko minua, ei koskaan ole inhimillinen suuruus ollut yhtä huimaavan ja pimeän jyrkänteen partaalla!"

"Olet rehellinen", virkkoi senaattori; "ja nuot ovat ensimmäiset epäilyksen jos kohta myötätuntoisuuden sanat, mitkä Roomassa olen kuullut. Mutta kansa rakastaa minua, ylimykset ovat paenneet Roomasta, paavi on suosiollinen ja pohjolaisten miekat vartioivat Capitolin käytäviä. Mutta nuot eivät ole mitään; oma rehellisyyteni on keihääni ja kilpeni. Oi, ei milloinkaan", jatkoi Rienzi innostuneena, "ei milloinkaan sitten muinaisen tasavallan päivien, roomalainen uneksinut puhtaampia ja kirkkaampia pyrintöjä, kuin mitkä tällä haavaa elähyttävät ja pitävät pystyssä minua. Rauha palannut — lait voimassa — taiteet, kirjallisuus, sivistys sarastavat ajan yöhön; patriicit eivät enää rosvoamisen toimissa, vaan järjestystä valvomassa; kansa roistoväestä ylennetty, uljaana suojelemaan, valistuneena ohjaamaan itseänsä. Silloin, ei aseitten väkivallalla, vaan siveellisen voimansa majesteetilla kansojen äiti vaatikoon tapsiltansa kuuliaisuutta. Tuo unelmanani, tuo toivonani, vapisenko tai epäilenkö? Colonna, tulkoon onni tahi kovaonni, minä järkähtämättä En, Adrian ja pelotta kestän kohtaloni vaiheet."

Niin suuresti senaattorin olemus ja ääni ylensivät hänen sanansa, että Adrianinkin raitis mieli hurmaantui ja lannistui. Hän suuteli kädessään olevaa kättä ja sanoi vakavasti:

"Kohtalon, jonka osallisuudesta ylpeilen — uran, jota pidän kunnianani tasottaa. Jos onnistun nykyisessä tehtävässäni —"

"Olet veljeni!" sanoi Rienzi.

"Jos en onnistu?"

"Saatat yhtä hyvin solmita tuon liiton. — Olet vaiti — vaalenet."

"Saatanko hyljätä sukuni?"

"Nuori herra", sanoi Rienzi, "sano ennemmin, saatanko isänmaani hyljätä? Jos epäilet rehellisyyttäni, jos pelkäät kunnianhimoani, luovu yrityksestäsi, älä riistä minulta ainoatakaan vihamiestä. Mutta jos uskot minussa olevan tahtoa ja voimaa palvella valtiota — jos vaivoissa ja vastuksissa, jotka olen saanut tuta ja voittaa, tunnustat kansojen Vapahtajan suojaavan käden — jos nuot vastukset olivat vain Hänen armoansa, joka kurittaa — tarpeelliset kukaties varhaisemman uskaliaisuuteni ojentamiseksi ja järkeni terottamiseksi — jos sanalla sanoen uskot minun olevan, mitkä lienevätkin vikani, sen, jonka Jumala on säilyttänyt Rooman hyväksi, unhota että olet Colonna — muista olevasi roomalainen!" —

"Olet voittanut minut, merkillinen ja valtaava henki" sanoi Adrian hiljaa ja kokonaan hurmaantuneena; "ja mikä lieneekin heimoni asema, minä olen sinun ja Rooman. Hyvästi!"

III Luku.

Adrianin matka Palestrinaan.

Päivä oli vasta puolessa, kun Adrian näki edessään korkeat vuoret, jotka suojaavat Palestrinaa, vanhan ajan Praenestee. Ta'emmaksi Romulusta, tuon salaperäisen sivistyksen varhaimpaan aikakauteen, joka Italiassa oli Rooman syntymän edellä, saatamme seurata tuon kalliokaupungin olemassa-oloa ja mahtavuutta. Kahdeksan aluskaupunkia todisti sen valtaa ja varallisuutta; sen asema ja vankat muurit, joitten raunioissa vielä saatetaan huomata etäisten pelasgien käsi-alaa, olivat kauan uhmanneet läheisen Rooman kunnianhimoa. Tuossa linnassa, tuossa vuoriston muuriseppeleessä oli Mariuksen lippu liehunut; ja tuolla tiellä, jota Adrian vähäisine ratsasjoukkoineen verkkaan kierrätteli, oli verenhimoisen Sullan marssi kaikunut, hänen palatessaan Mithridateen sodasta. Alempana, missä kaupunki antaa tasankoon päin, vielä näkyi kuuluisan Fortunan temppelin särkyneitä ja katottomia pylväitä; ja ikimuistoiset oliivit vielä töröilivät harmaina ja murheellisina raunioitten ympärillä.

Pelottavampaa pesäpaikkaa eivät Rooman ylimykset olisi saattaneet valita, ja Adrianin sotalaitoksiin perehtyneen silmän tarkastellessa tuota jyrkkää nousua ja järeitä muureja, hän huomasi että se, joltisenkin taidon johtamana, voisi kuukausia uhmata Rooman senaattorin voimaa. Alhaalla hedelmällisessä laaksossa hävitetyt hökkelit ja tallatut laihot todistivat kapinoivien ylimysten väkivaltaisuutta; ja tuona samana hetkenä, sotaisten hernicein muinaisilla tasangoilla, näkyi asestettuja miesjoukkoja ajelevan edellään laittomilla retkillä keräytyneitä lammas- ja karjalaumoja. Tuota Praenesteä katseltaessa, joka oli ollut Rooman hekumallisten herrain lempisuoja sen kirkkaimpina päivinä, rauta-aika näytti uudistaneen.

Colonnan lipun alla, jota Adrianin joukko käytti, se alttiisti pääsi Porta del Solesta sisään. Sen kulkiessa pitkin pesälinnaan vieviä säännöttömiä, ahtaita kujia, muukalaisia palkkasoturijoukkoja — puoleksi ryysyisiä, puoleksi korupukuisia heittiönaisia, joitten joukossa siellä täällä vilahteli Colonnan liveriä — vetelehti muinaisten temppelien ja palatsien raunioilla tai loikoi joutilaina auringon paahteessa penkereillä, joitten nurmettuneessa kamarassa noitten uhkeitten mosaikkien häviämättömät värit helottivat, joista oli ylpeillyt tuo hieno ja valistunut ylimystö, minkä perillisiä nuot julmat raakalaiset olivat.

Menneisyyden ja nykyisyyden vastakkaisuus valtaavasti vaikutti Adrianiin, hänen kulkiessaan eteenpäin; ja säätyynsä katsomatta, hän tunsi kuin sivistys itse olisi astunut Rienzin puolelle hänen sukuansa vastaan.

Jätettyään seurueensa linnan pihaan, Adrian pyysi päästä serkkunsa puheille. Stefanello oli ollut lapsi hänen lähtiessään Roomasta, ja vaikka he olivat sukulaisia, heidän tuttavuutensa ei saattanut muuta olla kuin epäystävällinen ja kevyt.

Naurunhohotusta kuului hänen korviinsa, hänen seuratessaan Stefanellon palvelijaa pitkin mutkaista käytävää. Ovi yht'äkkiä lensi auki ja Adrian saapui kolkkoon saliin, jossa hätiköittyä komeutta ja tavoteltua mukavuutta saatettiin huomata hieman. Kallisarvoiset verhot peittivät vajanaisesti kivisiä seiniä, ja oivalliset istuimet sekä sirotöiset pöydät, joita Italian pohjoisten kaupunkien versova sivistys jo oli hankkinut Italian ylimysten palatseihin, olivat karkean, haarniskoilla sullotun kivipermannon omituisena vastakohtana. Etäisimmässä päässä Adrian kauhistuen huomasi tarpeellisessa ja oivallisessa kunnossa olevat kidutusvehkeet.

Stefanello kahden muun jalosukuisen seurassa istui huolettomana pöydän ääressä eräässä syvässä akkunakomerossa, josta vielä saatetaan nähdä tuo suurenmoinen maisema, Rooman häämöttävät tornienhuiput taustana, jota Hannibal ja Pyrrhus olivat tuosta samasta linnasta katselleet!

Nuoruuden ensi kukoistuksessa olevan Stefanellon parrattomissa kasvoissa olivat jo nuot jäljet nähtävinä, jotka tavallisesti ovat myöhäisemmän miehuuden intohimojen ja paheitten työtä. Hänen muotonsa oli vanhan Tapanin kaavaan valettu; sen selvissä, terävissä, ylevissä piirteissä havaittiin tuo säännöllinen ja viehättävä tasasuhtaisuus, jonka veri, niin ihmisissä kuin eläimissäkin, joskus säilyttää halki sukupolvien; mutta nuot kasvot olivat kuihtuneet ja laihat. Hänen kulmiansa puristi ikuinen uhka; hänen ohuilla, verettömillä huulillaan liehui tuo röyhkeä ylenkatse, joka varhaisessa nuoruudessa tavattuna, näyttää niin erityisen kylmältä ja vastenmieliseltä; ja hänen silmiänsä ympäröivät syvät ja sinertävät uurrokset puhuivat tavanmukaista irstautta ja ennenaikuista uupumusta. Hänen vieressään istuivat (vihan sovittamina) hänen heimonsa perintöviholliset; salakavalan Luca di Savellin leppeä muoto Orsinin ruhtinaan rotevan vartalon ja verta vaanivan katseen vastassa.

Colonnain nuori päämies nousi melkein sydämellisenä ottamaan vastaan sukulaistaan. "Terve tultuasi, rakas Adrian", hän sanoi; "tulitpa sopivaan aikaan auttamaan meitä tunnetulla sotataidollasi. Etkö luule että kestämme pitkällisen piirityksen, jos tuolla hävyttömällä plebeijillä on siihen uskallusta? Tunnethan ystävämme Orsinin ja Savellin? Kiitos P. Pietarin tai hänen lähettäjinänsä, meillä nyt on huonompia kurkkuja katkottavana kuin omamme!"

Näin sanoen Stefanello jälleen heittäytyi välinpitämättömästi istuimelleen ja Savellin kimeä naisen-ääni tarttui puheesen.

"Tahtoisinpa, jalo signor, että olisitte tullut paria hetkeä ennemmin; meitä vielä naurattaa muistellessamme — hi, hi, hi!"

"Mainiota", huusi Stefanello yhtyen nauruun; "orpanallemme tapahtui vahinko, Kuule, Adrian, tuo lurjus, jonka paavi röyhkeydessään teki senaattoriksi, uskalsi eilispäivänä lähettää luoksemme kasakkansa, jota hän — Jumal'auta — kutsui lähettilääksensä!"

"Olisitte nähnyt hänen viittansa, signor Adrian!" liitti puheesen Savelli, "purppurasamettia, niin totta kuin elän, kullalla kirjatut Rooman vaakunat: me pian korut pilasimme!"

"Mitä!" huusi Adrian, "rikoitteko kaiken jalomielisyyden ja ritariuden lait? — Ette airutta häväisseet?"

"Airutta, sanot!" kiljasi Stefanello, rypistäen otsaansa, niin että silmiä tuskin näkyi. "Vaan ruhtinaitten ja ylimysten on oikeus käyttää airueita. Jos minä olisin saanut tehdä tahtoni, olisin lähettänyt roiston pään tuolle vallanryöstäjälle."

"Mitä teitte sitten?" kysyi Adrian kylmästi.

"Käskimme sikopaimenemme kastamaan lurjuksen kuralätäkköön ja annoimme hänelle yökortteerin tyrmässämme, jotta hän saisi valua."

"Ja tänä aamuna — hi, hi, hi!" jatkoi Savelli, "me tuotimme hänet eteemme ja kiskoimme hampaat häneltä, yhden erältään; — olisitte kuullut ryökäleen molottavan armoa!"

Adrian nousi äkkiä seisomaan ja paiskasi hurjistuneen hansikkaansa pöytään.

"Stefanello Colonna", hän sanoi, punastuen ylevää raivoa, "vastaa minulle: uskalsitko liittää tuon poistamattoman saastan nimeen, joka meille on yhteinen? Sano ainakin vastustaneesi tuota kaiken sivistyksen ja kunnian lakien katalaa petosta. Et vastaa. Colonnan suku saattaako sellainen olla edustajasi?"

"Minulle, tuollaisiako sanoja!" virkkoi Stefanello, intohimossaan vavisten. "Pidä varasi! Sinä minusta petturi olet, tuon roistoväen puolella kenties. Hyvin muistan että sinä, tuon villitsijän sisaren ylkä, et liittynyt setääni etkä isääni, vaan kurjasti luovutit kaupungin sen plebeijityrannin haltuun."

"Sen hän teki!" sanoi julma Orsini, läheten uhkaavana Adriania, leppeän Savellin pelkurimaisesti koettaessa pidellä häntä nutun liepeestä. — "Sen hän teki, ja ilman sinua Stefanello — —."

"Pelkuri ja öykkäri!" keskeytti Adrian, suunniltansa kiukusta ja häpeästä ja iskien hansikkaansa päin likenevän Orsinin kasvoja — "uhkaatko sitä miestä, joka Europan kaikilla kiistakentillä ja Pohjolan uljaimpia ritaria vastaan on pystyssä pitänyt Rooman kunniaa, silloin kuin sinun tekosi sen alensivat. Tuossa panttini, minä syljen sinua ja uhmaan sinua. Peitsin tai miekoin, ratsain tai jalan väitän sinua ja koko sukuasi vastaan ettet ole ritari, rääkättyäsi rauhanalaista ja aseetonta airutta. Niin, tässäkin häpeäsi paikassa vaadin sinut aseisin!"

"Alas pihalle! seuraa minua", sanoi Orsini karkeasti ja riensi kynnystä kohden. "Hei! tänne kypärini ja rintalevyni!"

"Malta, jalo Orsini", sanoi Stefanello. "Kärsimäsi solvaus on minun asiani — minun oli teko — ja minua vastaan puhuu tämä sukumme surkamustunut vesa. Adrian di Castello — kerran Colonnaksi kutsuttu — tänne miekkasi: olet vankini!"

"Voi!" sanoi Adrian purren hampaitaan, "ellei heimoni veri juoksisi suonissasi — mutta riittää! Ritaria minun kaltaistani, jota suosii keisari, jonka lähestyminen jo kirkastaa Italian rajamaita — minua ette uskalla pidättää. Ystäväsi taasen olen kohtaava, ennenkuin monta päivää on kulunut, silloin ei kukaan ole erottava miekkojamme. Siksi muista, Orsini, että harjaantumaton ei ole käsi, jota vastaan sinun on puhdistaminen kunniasi!"

Adrian riensi miekka paljastettuna ovelle, kulki ohi Orsinin, joka synkkänä ja epätietoisena seisoi keskellä huonetta.

"Stefanello", kuiskasi Savelli. "Hän sanoi, ennenkuin monta päivää on kulunut! Varmaan hän lähtee Rienzin puolelle. Muista, että hänen ja tribuunin sisaren välinen liitto saattaa vielä uudistua. Ole varuillasi! Colonnan nimi, roistoväkeen liittyneenä, jakaisi ja poistaisi puolet voimistamme."

"Älä pelkää", vastasi Stefanello ilkeästi hymyillen. "Ennenkuin tuon sanoit, olin tehnyt päätökseni!"

Nuori Colonna siirsi kaihtimia seinästä, avasi oven ja astui matalaan saliin, jossa istui kaksikymmentä palkkasoturia.

"Joutuin!" hän sanoi. "Ottakaa kiinni tuo viheriävaippainen vieras ja riisukaa aseet häneltä — mutta älkää häntä tappako. Käskekää vartioston laittamaan tyrmään hänen seurueensa. Pian, ennenkuin hän ehtii portille!"

Adrian oli ennättänyt alhaalla olevaan avonaiseen suojaan — hänen joukkonsa ja ratsunsa olivat pihalla näkyvissä — kun yht'äkkiä Colonnan soturit syöksähtivät esiin toisesta käytävästä, ympäröitsivät hänet ja katkasivat hänen tiensä.

"Antaudu, Adrian di Castello", huusi Stefanello portaitten päästä, "tai veresi tulkoon omaksi syyksesi."

Kolme askeletta Adrian astui läpi miesjoukon, ja kolme vihollista kaatui hänen miekkaansa. "Avuksi!" huusi hän miehilleen, ja jo olivat nuot urheat ratsurit ehtineet suojaan. Samassa kajahti hälytyskello — piha vilisi sotilaista. Ylivoiman rynnistämänä Adrianin pieni joukko pian oli korjattu talteen, ja Colonnain kukka, haavoitettuna, aseettomana, mutta vielä uhmillaan, oli vankina sukulaisensa linnassa.

IV Luku.

Senaattorin asema. Vuosien työ. Kunnianhimon palkka.

On helppo ymmärtää Rienzin kiivastuksen, kun hän näki airueensa rääkättynä ja häväistynä. Hänen luonnosta ankara mielenlaatunsa yhä paatumistaan paatui, milloin hän muisteli kärsimiään vääryyksiä ja koettelemuksia, ja hänen sovintoyritystensä tyhjiinraukeneminen pisti häntä sydämeen.

Kymmenen minuutin kuluttua lähettilään palauksesta Capitolin kello hälytti aseisin. Rooman suuri gonfalon liehui korkeimman tornin huipussa; ja jo Adrianin vangitsemispäivän iltana senaattorin sotavoimat, itse Rienzi etupäässä, olivat matkalla Palestrinaan. Mutta ylimysten ratsumiesten retkeillessä aina Tivoliin saakka, ollen, kuten arveltiin, salaisessa yhteydessä asujanten kanssa, Rienzi seisahtui tuohon ihanaan paikkaan nostaakseen rekryyttejä ja ottaakseen vastaan epäiltävien uskollisuudenvakuutusta, sill'aikaa kun hänen sotilaansa Arimbaldon ja Brettonen johdolla etsiskelivät kuljeksivia rosvoilijoita. Montrealen veljet palasivat myöhään yöllä, tuoden tietonaan että ylimysten ratsumiehet olivat vetäytyneet Pantanon metsien lymypaikkoihin.

Puna kohosi Rienzin ohimoille. Hän katseli kiinteästi Brettonea, joka kertoi hänelle uutisen, ja luonnollinen epäluulo välähti hänen mieleensä.

"Kuinka! — Päässeet tiehensä!" hän sanoi. "Onko se mahdollista! Jo riittävät mokomat joutavat kahakat noille rosvoherroille. Eikö hetki kerrankin tule, jolloin kohtaan heidät mies miestä vastaan? Brettone", ja Montrealen veli tunsi Rienzin synkän katseen tunkevan sydämeensä: "Brettone!" hän sanoi äkkiä muuttaen äänensä, "ovatko miehenne luotettavia? Eivätkö he vehkeile ylimysten kanssa?"

"Mitä!" sanoi Brettone äreästi, mutta hieman hämillään.

"Älkää töllistelkö!" virkkoi tribuuni-senaattori kiivaasti. "Minä tiedän, että olette urheitten miesten urhea päällikkö. Te ja veljenne Arimbaldo olette hyvin minua palvelleet ja minä olen hyvin teidät palkinnut. Olenko? Sanokaa!"

"Senaattori", vastasi Arimbaldo, ryhtyen puheeseen, "olette pitänyt sananne mitä meihin tulee. Olette kohottanut meidät ylimpään arvoasteeseen, minkä valtanne myöntää, ja siten on mitätön palveluksemme jalosti sovitettu".

"Minua ilahuttaa että tuon myönnätte", sanoi tribuuni.

Arimbaldo jatkoi hieman rehennellen, "toivoakseni, jalo herra, ette epäile meitä?"

"Arimbaldo", vastasi Rienzi syvällä äänellä ja vaivoin hilliten kiivastustaan, "olette oppinut mies ja näytätte kannattavan yhteisen sukumme pelastusta tarkottavia tuumiani. Te ette saa pettää minua. Meillä on jotakin yhteistä. Mutta, älkää närkästykö, petos piirittää minua, ja ilmakin, jota hengitän, tuntuu huulilleni myrkyltä."

Noissa oli tunnetta noissa Rienzin sanoissa, mikä koski Montrealen hellempään veljeen. Hän kumarsi ääneti. Rienzi katseli häntä aatoksissaan ja huokasi. Sitten muuttaen puheen-ainetta hän alkoi jutella Palestrinan piirityksestä, ja hetken päästä vetäytyi levolle.

Veljesten jäätyä kahdenkesken he silmäilivät toisiaan äänettöminä. "Brettone", sanoi Arimbaldo vihdoin, kuiskaten, "sydäntäni epäilyttää. En pidä Walterin kunniaa pyytävistä tuumista. Olemmehan maanmiehiimme nähden suoria ja avomielisiä, miksikä pettelemme tuota ylevähenkistä roomalaista?"

"Vaiti", sanoi Brettone. "Ainoastaan veljemme rautainen käsi pystyy ohjaamaan tuota melskeistä kansaa, ja samoinkuin Rienzi, pettyy hänen vihollisensakin, ylimykset. Ei siitä sen enempää! Sainpa tietoja Montrealesta, hän jonkun päivän päästä saapuu Roomaan."

"Entäs sitten!"

"Rienzi ylimysten heikontamana (sillä hän ei saa voittaa) — ylimykset Rienzin heikontamina — pohjolaisemme ottavat haltuunsa Capitolin ja sotamiehistömme, jotka nyt ovat hajallaan pitkin Italiaa, samoavat Suuren Kapteenin lippujen juurelle. Montrealesta tulee ensin podosta, sitten Rooman kuningas."

Arimbaldo kiikkui levottomana tuolillansa ja keskustelu päättyi siihen.

Rienzin tila oli aivan sellainen, joka enimmin pyrkii katkeroittamaan ja paaduttamaan parhaimman luonnon. Henki suurenmoisimpiin pyrinnöihin kykenevä, sydän ylevimpiä tunnelmia täynnä, vallan päivänpaisteisille kiireille kiivenneenä ja äänekkäitten liehakoitsijain ympäröimänä, hän ei tuntenut ainoatakaan miestä, johon hän saattoi luottaa. Hän oli kuin jyrkänteen partaalle joutunut, jonka jalansija murenee ja jokainen oksa, mihin hän tarttuu, tuntuu kosketuksesta lahoavan. Kansan hän tiesi olevan hänen parhaakseen kaunopuheliaamman kuin milloinkaan, mutta sen ihastustaan kiljuessa, ei kenelläkään ollut tarmoa uhrata hänelle! Valtion vapautta ei koskaan saa aikaan yksi ainoa henkilö; ellei kansa — ellei suurempi joukko — ponteva, innokas vähemmistö ainakin, käy käsi kädessä hänen kanssaan. Rooma kysyi uhria kaikilta, jotka halusivat roomalaista uudestasyntymistä — ajan, mukavuuden ja rahan uhria. Väkijoukko seurasi senaattorin juhlakulkuetta, mutta ainoakaan roomalainen ei pyhittänyt itseään hänen lipulleen maksutta! ainoastakaan kolikosta ei luovuttu vapauden turvaksi. Häntä vastaan olivat sonnustettuina Italian mahtavimmat ja julmimmat ylimykset, joista jokainen pystyi omalla kustannuksellaan taistelukunnossa pitämään vähäsen armeijan harjaantuneita sotakarhuja. Rienzin puolella olivat kauppiaat ja käsityöläiset, jotka olivat kerkeitä nauttimaan vapauden hedelmiä, mutt'eivät maata muokkaamaan; jotka tyhjästä huudostaan vaitelivat rauhaa ja rahaa ja jotka odottivat että yksi mies olisi päivässä toimittanut sen, mikä sukupolven ponnistuksilla olisi ollut helposta hinnasta saatu. Kaikki heidän hämärä ja törkeä käsityksensä parannetusta valtiosta rajoittui siihen, että he säilyisivät ylimyksiltä ehjin nahoin sekä saisivat olla hallitusmiestensä verotuksista rauhassa. Rooma, sanon, ei antanut senaattorilleen ainoatakaan vapaata kättä, ei ainoatakaan pakotonta floriinia. Hyvin oivaltaen vaaran, mikä vaanii hallitsijaa, joka puolustaa valtiota ulkomaalaisten miekoilla, Rienzin hartaimpana toivomuksena ja kirkkaimpana unelmana oli hänen palauksensa ensi innostuksen kestäessä muodostaa roomalaisista järjestetty ja vapaaehtoinen voima, joka häntä suojellessaan suojelisi heitä itseä, — toisellainen verraten hänen ensimmäisen valtansa kahdenkymmenen tuhannen miehen nimelliseen voimaan, jonka milloin hyvänsä saattoi lannistaa (niinkuin lannistikin) sata ja viisikymmentä, säännöllinen, hyvin harjaantunut ja luotettava kunta, joka oli kylläksi lukuisa, kestääkseen hyökkäyksiä, eikä liiaksi lukuisa ruvetakseen hyökkääjäksi.

Siihen saakka kaikista hänen yksityisistä kokeistaan, julkisista kehotuksistaan ei ollut lähtenyt mitään; kansa kummasteli — kiljui — näki hänen lähtevän kaupungista tyrannejansa vastaan ja palasi puoteihinsa sanoen, "tuota suurta miestä!"

Rienzin luonne on tuomarikseen saanut etupäässä kamariherroja, jotka tarkastelevat ihmisolentoja aivan kuin ne olisivat koneita; jotka eivät arvostele suuruuksia niitten ansion, vaan menestyksen mukaan, ja jotka ovat moittineet ja irvistelleet tribuunia siinä, missä heidän olisi pitänyt langettaa kansa. Olisi Roomasta löytynyt puolikin sitä henkeä, joka virtasi Cola di Rienzin pienimmässä suonilossa, tuo ylevä tasavalta, jollei majesteetillinen Rooman valtakunta, saattaisi nyt olla olemassa! Kääntyen kansasta, senaattori näki julmat, tyrannien leirin väkivaltaan tottuneet joukkonsa sekä päälliköt, joihin luottaminen oli turmiota tuottava — joita julkisesti epäillä oli yhtä turmiollista. Joka taholta vaaroihin kiedottuna hänen luonteensa kävi päivä päivältä levottomammaksi, valppaammaksi ja ankarammaksi, ja kaikkien isänmaanystävän tarkotusten ohessa hän tunsi kaiken tyrannin kirouksen. Vaikka hänen ei ollut tuo melskeinen ja paaduttava rata, joka sotakentällä vietetyn elämän läpi vei Cromwellin samallaiseen valtaan — vaikka hänen olennossaan oli enemmän suloa ja henkistä vienoutta, hän muutamilta luonteen piirteiltä oli tuon vielä suuremman miehen kaltainen — uskonnolliselta innoltaan, jyrkältä oikeudentunnoltaan, jonka asianhaarat usein pakottivat ankaruuteen, mutta joka milloinkaan ei tarpeettomasti ollut julma eikä verenhimoinen; ylenpalttiselta maansa ylpeydeltä ja salaperäiseltä ky'yltään vallita muitten mieliä. Mutta hän oloihin nähden oli verrattomasti enemmän tuon jättiläis-englantilaisen kaltainen, kuin alkuperäiseltä luonnoltaan, ja nuot olot ne saivat heidän luonteensa toistensa kaltaisiksi heidän eri elämän-uriensa lopulla. Samoin kuin oli laita salaisten ja julkisten vihollisten ahdistaman Cromwellin, salamurhaajan tikari aina välkkyi hänen silmäinsä edessä, ja hänen ylpeä sydämensä, joka ei peljännyt todellisia, vapisi luultuja hirmuja. Kasvojen äkillinen värivaihdos, punan ja kalvean — verensyöksy, levoton silmä, paljastaen olemuksen tyynen majesteetin valheen — jupisevat huulet — rauhaton uni — salainen haarniska — ne olivat kummankin vallan palkinnot!

Nuoruuden kimmoisuus oli jättänyt tribuunin! Hänen monta kommelusta kestänyt ruumiinsa oli Avignonin vankikomeroissa löyttäytynyt tuskallisen kivuliaaksi — hänen ylevä henkensä häntä vielä piti pystyssä, mutta hermot ne myönsivät. Kyyneleet helposti herahtivat hänen silmiinsä, ja usein, samoinkuin Cromwellin, hänen luultiin itkevän tekohartauttaan, kun tosisyynä oli rasitetun ja ärtyneen mielen sairaudenpuuska. Ollen varhaisemmassa elämässään erinomaisen raitis, hän nyt pakeni jäytävistä ajatuksistaan viinin pettävään kiihotukseen. Hän joi syvään, vaikka vaikutus ei koskaan näyttäytynyt muuten kuin vapaammassa ja hurjemmassa mielialassa sekä tuossa kohahtelevassa tuulessa, puoleksi hilpeässä, puoleksi katkerassa, mikä hänen nuoruutensa päiville oli ollut ominaista. Nyt hilpeydessä oli enemmän ääntä, mutta katkeruudessa enemmän sappea.

Sellaiset olivat Rienzin ominaisuudet hänen valtaan palatessaan — ja päivä päivältä ne kävivät selvemmiksi. Ninaa hän yhä rakasti yhtä hellästi, ja, jos mahdollista, hän Rienziä enemmän kuin koskaan; mutta sittenkuin kunnian voittoriemun veres oli mennyttä, miten lieneekin, heidän välissään ei enää ollut sen entistä hurmaa. Ennen he alinomaa puhuivat tulevaisuudesta — kirkkaitten päiviensä varastosta. Nyt Rienzi kärtyisenä ja tuskastuneena käänsi kaikki ajatuksensa tuosta "hyvästä huomenesta." Hän ei välittänyt "hyvästä huomenesta!" Pimeä ja okainen oli nykyinen hetki, kaikki sen tuolla puolen oleva lupasi vielä vähemmän auvoa, enemmän uhkaa. Vielä hänellä oli hetkiä, lyhyitä mutta valoisia, jolloin hän unhottaen tuon rautaisen sukukunnan, jonka keskeen hän oli viskattu, vaipui skolastisiin, jumaloimansa menneisyyden unelmiin ja puolittain haaveksi olevansa kansasta, joka oli hänen neronsa ja hartautensa arvoinen. Samoinkuin enimmät miehet, jotka ovat säilyneet läpi suurien vaarojen, hän yhä yltyen vaali herkkää uskoansa oman kohtalonsa suuruuteen. Hän ei voinut luulla siten pelastuneensa tarkotuksetta! Hän oli tuo Valittu ja siis Taivaan Ase. Ja niin tuo raamattu, joka hänen yksinäisyydessään, retkillään ja vankeudessaan oli ollut hänen tukensa ja lohdutuksensa, oli hänen suuruudessaan tarpeellisempi; kuin milloinkaan.

Oli vielä huolen ja murheen syy miehellä, joka julkisten vaarojen keskellä erityisesti kaipasi yksityisten ystävien tukea ja myötätuntoisuutta, — se että hän sai kärsiä tuon tavallisen, vanhojen kannattajien poissaolon rangaistuksen. Muutamat olivat kuolleet, muutamat julkisen elämän myrskyistä uupuneina ja kyllästyneinä noihin melskeisin mullistuksiin, joihin Rooma pyrkiessään parannukseen joka kerta joutui, olivat vetäytyneet pois — toiset koko kaupungista, toiset kaikesta valtiollisten puuhain osallisuudesta. Saleissaan tribuuni näki epäystävällisiä naamoja ja uuden sukupolven. Kansanmielisen puolueen johtajista useimmat olivat haikean vastahakoisia paavin herruudelle ja katselivat epäluuloin ja varoen tuota kansan hyväksi hallitsevaista, jonka paavi oli asettanut virkaan ja tunnustanut. Rienzi ei ollut niitä miehiä, jotka entiset ystävänsä unohtavat, jos kohta ne halpa-arvoisiakin ovat, ja hänellä oli jo ollut tilaisuus puhuttaa Cecco del Vecchiota. Mutta tuo karski tasavaltalainen oli kylmästi kohdellut häntä. Hänen muukalaiset palkkasoturinsa ja senaattorin-arvonimensä olivat seikkoja, jotka eivät mahtuneet käsityöläiseen. Töykeänä kuten ainakin, hän oli sen sanonut Rienzille.

"Mitä tuohon jälkimäiseen seikkaan tulee", vastasi tribuuni ystävällisesti, "niin ei nimi luontoa muuta. Jahka minä unohdan että paavin lähettämä on hänen laumansa vartija, niin hyljätkää minä. Ja mitä tulee ensinmainittuun, niin näyttäkää minulle vaan viisisataa roomalaista, jotka vannoutuvat öin päivin seisomaan aseissa Rooman puolustukseksi, niin lasken pohjolaiset liesuun."

Cecco del Vecchio oli leppymätön; rehellinen, mutta sivistymätön — mahdoton, ja ollen luonnoltaan tyytymätön hänestä tuntui, ikäänkuin hän ei enää olisi senaattorille välttämätön, ja se loukkasi hänen ylpeyttään. Niin kummalliselta kuin tuntuneekin, tuota tylyä käsityöntekijää kaiveli salaisesti se seikka, ettei Rienzi riemukulussaan ollut nähnyt ja erottanut häntä tuhansien joukosta. Sellaisia ovat pienet loukkaukset, joista suurelle miehelle koituu ankara vaara!

Käsityöläiset pitivät vielä kokouksiaan, ja Cecco del Vecchion voimallisen äänen kuultiin äkeästi ennustelevan. Mutta syvemmin kuin muitten vieraantuminen koski Rienziin hänen vanhan ystävänsä Pandulfo di Guidon hämärä ja muuttunut käytös. Oudoksuen ettei tuota tunnettua kaupunkilaista näkynyt niitten joukossa, jotka joka päivä kävivät Capitolissa terveisillä, hän oli lähettänyt noutamaan häntä ja turhaan koettanut elvyttää heidän entistä tuttavallisuuttaan. Pandulfo teeskenteli suurta kunnioitusta, mutta kaikki senaattorin suopeus ei pystynyt voittamaan tuota etäistä miestä. Tosiansa, Pandulfo di Guido oli jo oppinut laatimaan kunniakkaita tuumia itse puolestaan, ja hän tunsi että ilman Rienzin paluuta hän nyt saattaisi olla turvallinen ja osaksi ylimysten kannattama kansan tribuuni. Helppo vaikuttavaan asemaan pääsy, minkä sekasortoinen ja turmeltunut valtio, josta säännöllisten laitosten siunaus puuttuu, tarjoo kunnianhimolle, synnyttää kateutta ja kilpailua, joka hävittää yhteyden ja mädäntää puoluesiteet.

Sellainen oli Rienzin tila ja kumminkin, ihmeellistä sanoa, rahvas näytti jumaloivan häntä, ja laki ja vapaus, elämä ja kuolema olivat hänen kädessään!

Kaikista niistä, joiden toimena oli pitää huolta hänen persoonastaan, Angelo Villani oli enimmin suosittu. Tuo nuorukainen, joka oli seurannut Rienziä hänen pitkän maanpakonsa kestäessä, oli myöskin, Ninan tahdosta, palvellut häntä, hänen lähtiessään Avignonista, Albornozen leirissä. Hänen intonsa, älynsä ja suora ja avomielinen hartautensa sokasivat senaattorin näkemästä hänen luonteensa vikoja ja hankkivat hänelle yhä enemmän ja enemmän Rienzin suosion. Hän mielellään tunsi että yksi uskollinen sydän sykki hänen lähellään, ja tuo kamaripalvelijan arvoon ylennyt hovipoika seurasi aina häntä ja makasi hänen eteisessään.

Vetäydyttyään tuona iltana asumukseensa, joka oli valmistettu hänelle Tivolissa, senaattori istui avonaisen akkunan ääressä, josta tähtien valossa nähtiin kukkuloita verhoovat havumetsät, vaan koskien kohinan ja alhaalta kuuluvan vahtimiehen säännöllisen astunnan rikkoessa hetken hiljaisuuden. Nojaten poskeansa käteensä, Rienzi istui kauan, mieli täynnä kolkkoja ajatuksia, ja katsahtaessaan vihdoin ylös, hän huomasi Villanin kirkkaansiniset silmät, ja huolestuneen myötätuntoisuuden kuvaantuvan hänen kasvoillaan.

"Onko herrani sairas?" kysyi nuori kamaripalvelija epäröiden.

"Ei, Angelo-poikani, vaan hieman sydämen raivoissa. Syyskuun illaksi minusta ilma on kolkkoa!"

"Angelo", jatkoi Rienzi, jota jo oli ruvennut ahdistamaan tuo rauhaton uteliaisuus, joka epävarmalle vallalle kuuluu. — "Angelo, tuoppa minulle nuot kirjotusneuvot; oletko kuullut mitä ihmiset sanovat meidän toimiemme luonnistumisesta tässä Palestrinan asiassa?"

"Haluttaisiko herraani kuulla tuollaista suunpieksoa, joko se miellyttää tai ei?" vastasi Angelo.

"Jos tahtoisin kuulla vaan sitä, joka minua miellyttää, Angelo, enpä olisi koskaan palannut Roomaan."

"No, kuulinhan tässä erään pohjolaisten konstaapelin paneskelevan että sen paikan vallotuksesta ei lähde mitään."

"Hm! Ja mitä roomalaisen legionini päälliköt sanoivat?"

"Jalo herrani, kuulin supistavan että he niin paljon eivät pelkää tappiota kuin ylimysten kostoa, jos voitolle pääsevät."

"Ja mokomilla aseilla saavat Europan elävä sukukunta ja pettyvä jälkimaailma päättää työmiehen pystyvän toteuttamaan ihanteita ja täydellisyyttä! Anna minulle tuo raamattu!"

Angelo kunnioittaen toi Rienzille tuon pyhän kirjan ja sanoi:

"Vähää ennen kuin lähdin toverieni luota siellä huhuttiin että ritari Adrian Colonna on joutunut sukulaisensa vangiksi."

"Minäkin siitä kuulin ja uskonkin sen", vastasi Rienzi, "nuot ylimykset löisivät omat lapsensa rautoihin, jotteivät helat suotta ruostumaan pääsisi. Mutta ilkiöt maahan masentuvat ja heidän linnoitetut paikkansa käyvät autioiksi."

"Soisin, jalo herrani", sanoi Villani, "että pohjolaisillamme olisi toiset päälliköt, kuin nuot provencelaiset."

"Minkätähden?" kysyi Rienzi äkkiä.

"Ovatko Suuren Komppanian päällikön kätyrit milloinkaan olleet sanansa mittaisia mieheen nähden, jota Montrealen rahan- tai kunnianhimon on kelvannut pettää? Eikö hän muutamia kuukausia sitten ollut Johan di Vicon oikeana kätenä, ja eikö hän myynyt palvelustaan Johan di Vicon vihamiehelle, kardinaali Albornozelle? Nuot sotilaiset vaihtavat miestä kuin elukkaa."

"Päätät oikein Montrealesta: hän on turmiollinen ja hirmuinen mies. Mutta minusta hänen veljensä ovat tylsempää ja vähäpätöistä lajia; niillä ei ole uskallusta rosvokapteenin rikoksiin. Kosketit kuitenkin, Angelo, kieleen, jopa ei soinnu ensi yön unen kanssa yhteen. Sorea nuorukainen, nuoret silmäsi tarvitsevat unta; lähde levolle, ja kuullessasi ihmisten kadehtivan Rienziä, ajattele että —"

"Jumala ei koskaan luonut neroa kadehdittavaksi!" keskeytti Villani, jossa kiihko voitti kunnioituksen. "Emmehän aurinkoakaan kadehdi, vaan pikemmin laaksoa, joka sen säteistä vaurastuu."

"Tosiaan, jos olen aurinko", sanoi Rienzi katkerasti ja kolkosti hymyillen, "minä ikävöitsen yötä — ja tuleva se on, niin ihmisellisen kuin taivaallisen toivioretkeläisen! — Kiitos Jumalan, ettei kunnianhimomme voi tehdä meitä ainakaan kuolemattomiksi!"

V Luku.

Pettäjä pettynyt.

Seuraavana aamuna Rienzin astuessa huoneesen, missä hänen päällikkönsä odottivat häntä, hänen tarkka silmänsä; heti huomasi että pilvi vielä varjosti messere Brettonen otsaa. Arimbaldo, nojallaan syvässä akkunakomerossa, vältteli hänen silmäystään.

"Hyvää huomenta, herrat", sanoi Rienzi; "aurinko hymyten suosii yritystämme. Sain tietoja Roomasta — vereksiä joukkoja liittyy meihin ennen puoltapäivää."

"Olenpa iloinen, senaattori", vastasi Brettone, "että teillä on vastetta meidän uutistemme häjyydelle. Sotamiehet ääneensä nurisevat — palkat ovat maksamatta, pelkäänpä etteivät he rahatta marssi Palestrinaan."

"Tehkööt tahtonsa", vastasi Rienzi huolettomasti. "Vasta muutamia päiviä sitten he tulivat Roomaan; palkkaa he saivat ennakolta — jos he lisää tahtovat, maksakoot Colonnat ja Orsinit enemmän. Viekää pois soturinne, herra ritari, ja Jumalan haltuun!"

Brettone ällistyi — hänen tarkotuksensa oli saada Rienzi yhä enemmän ja enemmän valtoihinsa, eikä hän ollut halukas suomaan hänelle tuota voimanlisäystä mikä koituisi Palestrinan kukistumisesta. Senaattorin välinpitämättömyys lannisti ja kietoi hänet omaan verkkoonsa.

"Ei käy päinsä", sanoi Montrealen veli nolon äänettömyyden perästä; "emme saata jättää teitä näin vihollistenne hoteisin — sotamiehet vaativat palkkaansa, tosin, —"

"Ja saavat sen", sanoi Rienzi. "Minä tunnen nuot palkkasoturit — aina vaan kapina taikka raha mielessä. Nyt turvaannun roomalaisiini ja triumfoin — tai kaadun, jos Taivas sen tahtoo, heidän kanssansa. Ilmoittakaa konstaapeleillenne päätökseni."

Tuskin olivat nuot sanat sanotut kun, aivankuin sopimuksesta, palkkasoturien ylikonstaapeli ilmaantui ovelle. "Senaattori", sanoi hän törkeästi kunnioitusta tapaillen, "marssimääräyksenne sain, ryhdyin miehiäni järjestämään — mutta —"

"Tiedän mitä olit sanoa, ystäväni", keskeytti Rienzi kättään häilyttäen: "messere Brettonelta saat vastaukseni. Toiste, konstaapeli, suurempaa kunniaa Rooman senaattorille — saat mennä."

Rienzin odottamaton arvokkaisuus kuritti konstaapelin; hän vilkasi Brettoneen, joka viittasi häntä lähtemään. Hän sulki oven ja meni matkoihinsa. "Mitä tehdä?" sanoi Brettone. "Herra ritari", vastasi Rienzi vakavasti, "ymmärtäkäämme toisemme. Tahdotteko minua palvella, vai ettekö? Jos tahdotte, ette ole vertaiseni, vaan käskyläiseni — ja teidän on totteleminen, eikä määrääminen; joll'ette, velkani teille suoritetaan, ja maailmassa on kummallekin meistä kyllin tilaa."

"Olemme luvanneet teille uskollisuutta", vastasi Brettone, "ja se on teille tuleva."

"Yksi muistutus ennenkuin tuohon taasen suostun", vastasi Rienzi hyvin verkkaan. "Julkisen vihollisen varaksi minulla on miekkani — petturia varten, kuulkaa tarkoin, Roomalla on kirves: edellisessä tapauksessa olen peloton, jälkimäisessä armoton."

"Tuollaisia sanoja älköön haasteltako ystävien kesken", sanoi Brettone, vaaleten peitettyä hätääntymistään. "Ystävien! — olettehan ystäviäni, siis — kätenne! Ystäviänihän olette — ja näytätte sen! Sinä rakas Arimbaldo, kirjanoppinut, niinkuin minäkin — hengellinen sotilas. Muistatko, kuinka Rooman historiassa kerrotaan että valtiovarasto uupui rahaa sotureille? Konsuli kutsui kokoon ylimykset. 'Teidän', sanoi hän, 'joiden hallussa virat ja arvosijat ovat, tulisi ensimmäisinä maksaa heille.' Nähkäät, ystäväni, yskä ymmärrettiin, rahaa tuli — ja sotajoukko sai saatavansa. Tuo esimerkki ei ole teihin nähden hukkaantunut. Minä olen teidät tehnyt sotavoimani päälliköksi, Rooma varistanut teille kunniataan. Teidän jalomielisyytenne on alottava esimerkin, jonka roomalaiset siten saavat oppia muukalaisilta. Silmäilette minua, ystäväni! Luen teidän jalot sydämenne — ja kiitän teitä ennakolta. Teillä on arvosijat ja virat, teillä on varaakin — maksakaa palkkalaisille, maksakaa pois!"

Jos pitkäinen olisi iskenyt Brettonen jalkain juureen, hän ei olisi saattanut enemmän hämmästyä, kuin tuosta Rienzin yksinkertaisesta esityksestä. Hän loi silmänsä senaattorin kasvoihin ja näki niissä tuon hymyn, jota, rohkea vaikka hän oli, hän jo oli oppinut pelkäämään. Hän tunsi koreasti lupsahtaneensa muille kaivamaansa kuoppaan. Senaattori-tribuunin otsassa oli jotakin, joka kerto: hänelle, että kieltäytyminen oli julkisen sodan julistaminen ja hetki ei ollut siksi vielä ehtinyt.

"Te suostutte", sanoi Rienzi; "teette oikein."

Senaattori löi yhteen käsiään — vartija ilmaantui.

"Käske tänne ylikonstaapelit."

Veljekset yhä olivat mykkinä.

Konstaapelit astuivat sisään,

"Ystäväni", sanoi Rienzi, "messere Brettonella ja messere Arimbaldolla on määräykseni jakaa tuhannen floriinia sotamiehillenne. Tänä iltana lyömme leirimme Palestrinan edustalle."

Konstaapelit poistuivat nähtävästi hämmästyneinä. Rienzi katseli hetken aikaa veljeksiä, ja ivallinen hymy ilmaisi hänen voittoriemunsa. "Ettehän uhraustanne surkeile, ystäväni!"

"Emme", sanoi Brettone, "turhan se saatavaamme nostaa."

"Suoraan puhuttu — vielä kerran kätenne! — Kunnon tivolilaiset odottavat minua Piazzalla — tarvitsevatpa pienen muistutuksen. Hyvästi puolipäivään."

Rienzin lähdettyä Brettone tarttui kiivaasti miekkansa kahvaan. — "Tuo roomalainen pilkkaa meitä", sanoi hän. "Mutta Walter de Montrealen kerran tultua Roomaan tuo liekiö saa kalliisti tämän maksaa."

"Hiljaa!" sanoi Arimbaldo, "seinillä on korvat, tuo saatanan sikiö, tuo Villani, on aina kintuissamme!"

"Tuhannen floriinia! Toivon että hänen sydämessään on yhtä monta pisaraa", noitui äkeissään Brettone, veljestään välittämättä.

Soturit saivat palkkansa — armeija lähti liikkeelle — senaattorin kaunopuheliaisuus lisäsi hänen voimaansa tivolilaisilla vapaaehtoisilla, ja hurjia, puolittain asestettuja maalaisjoukkoja liittyi hänen lippuihinsa Campagnasta ja läheisistä vuoriseuduista.

Palestrina piiritettiin; Rienzi yhä piti tarkasti silmällä Montrealen veljiä. Käyttääkseen muka heidän sotataitoaan italialaisten vapaaehtoisten hyväksi, hän erotti heidät palkkasotureista ja luovutti heidän johtoonsa vähemmän harjaantuneet italialaiset, joiden parissa heidän, hänen uskoakseen, ei olisi hiki ruveta vehkeilemään. Itse hän ryhtyi pohjolaisten päällikkyyteen — ja he vasten tahtoaan ihastuivat hänen taitavasta mutta arvokkaasta käytöksestään sekä mieskohtaisesta urheudestaan, jota hän osotti muutamissa piiritettyjen hyökkäyksissä. Mutta niinkuin metsästäjät, otuksen viekkaimmista mutkista huolimatta, tunnottomat ja kiitävät Vaiheettaret ahdistivat Cola di Rienziä!

VI Luku.

Tapaukset lähenevät loppuaan.

Sill'aikaa kuin äskenmainitut seikat selvitettiin parittajien leirissä, istuivat Luca di Savelli ja Stefanello Colonna erään vieraan seurassa, joka salavihkaa oli saapunut Palestrinaan yöllä ennenkuin roomalaiset pystyttivät telttinsä sen muurien edustalle. Vieraassa, joka saattoi olla neljännen kymmenennen vuotensa täyttänyt, oli vielä melkein vähentymättömänä jäljellä tuo vartalon ja kasvojen tavaton kauneus, mikä hänen nuoruuden päivinään oli ollut erinomainen. Mutta tuo kauneuden luonne ei enää ollut se, joka kuvattiin silloin kuin hän ensi kerta esitettiin lukijalle. Se ei ollut enää tuota piirteitten ja hipiän melkein naisellista hempeyttä, eikä tuota olemuksen jaloa kiillettä ja viehättävää suloa, mikä Walter de Montrealelle oli ominaista: monivaiheinen ja sotainen elämä oli vihdoinkin tehnyt työnsä. Hänen käytöksensä oli nyt jyrkkä ja komentava, kuin miehen, joka on tottunut rajuja henkiä hillitsemään, ja hänessä vakuutuksen sulo oli vaihtunut käskevään ankaruuteen. Hänen sankarivartalonsa oli laihtunut ja jännertynyt, ja hänen hieman rypistynyt otsansa, jota ennen sakeat suortuvat puoleksi kaihtoivat, oli ohimoilta täydellisesti paljas, ja sen tavaton korkeus enensi hänen olentonsa arvokkaisuutta ja miehuutta. Hänen ihonsa kukkeus oli lakastunut, vähemmän ulkonaisesta vaikutuksesta, kuin sisällisistä ponnistuksista, metallinkarvaiseksi, asettuneeksi kalvakkuudeksi; ja hänen juonteensa näyttivät nyt selvemmiltä ja ulkonevammilta, kun lihakset olivat hieman laskeneet hänen poskensa piiristä. Mutta muutos oli ijän ja olosuhteitten mukainen; ja jos provencelainen nyt vähemmän toteutti urhean ja kauniin vaeltavan-ritarin ihanteen, hän sitä enemmän soveltui siksi, miksi vaeltava-ritari oli varttunut — älykkääksi valtaherraksi ja mahtavaksi päälliköksi.

"Teidän tulee muistaa", sanoi Montreal, jatkaen keskustelua, joka näytti tehneen valtaavan vaikutuksen hänen kumppaneihinsa, "että tässä teidän ja senaattorin välisessä kiistassa minä yksin pidän tasapainoa. Rienzi on kokonaan vallassani — veljeni hänen sotavoimansa päällikkönä, minä itse hänen velkojansa. Minä mieleni mukaan joko vahvistan hänet valtaistuimelle, tai lähetän hänet hirteen. Annan käskyni, niin Suuri Komppania on Roomassa; mutta ilman senkin vaikutusta luulen, jos sovimme yhteen, aikeemme onnistuvat."

"Ja sentään veljenne piirittävät Palestrinaa!" sanoi Stefanello terävästi.

"Mutta he minun määräyksestäni kuluttavat aikansa sen muurien edustalla. Ettekö näe että juuri tässä piirityksessä, hyödyttömässä jos tahdon, Rienzi menettää ulkomaisen maineensa ja kansan suosion, mikä hänellä on Roomassa."

"Herra ritari", sanoi Luca di Savelli, "puhutte kuin mies, joka on perehtynyt aikamme syvään valtiotaitoon; ja kaikkiin meitä uhkaaviin olosuhteisin katsoen, esityksenne näyttää kerrassaan soveliaalta ja kohtuulliselta. Te, toiselta puolen sitoudutte asettamaan meidät ja toiset ylimykset Roomaan sekä toimittamaan Rienzin Leijonaportaille —"

"Ei sillä lailla, ei sillä lailla", vastasi Montreal vilkkaasti. "Minä suostun joko masentamaan ja hervaamaan hänen voimansa, niin että hänestä tulee kätyrimme, pelkkä vallan varjo — taikka, jos hänen ylpeä henkensä ei pysy aisoissaan, laskemaan hänen jälleen vapauteen Saksan erämaihin. Tahtoisin saada hänen kahlehdituksi tai maasta pois, mutta en tuhota häntä, ellei (lisäsi Montreal hetken vaitioltuaan) sallimus ehdottomasti aja meitä siihen. Valta ei saisi kysyä uhria, mutta sen vakuuttamisessa uhrit saattavat käydä tarpeellisiksi."

"Minä ymmärrän teidän perinpohjaisuutenne", sanoi Luca di Savelli, jäinen hymy huulillaan, "ja olen tyydydetty. Kun kerran olemme päässeet asemillemme ja palatsimme taasen ovat miehiä täynnä, niin suonpa senaattorille pitkää ikää. Tuon lupaatte saada aikaan?"

"Lupaan."

"Ja palkaksi vaaditte meidän suostumuksemme podestan virkaan viideksi vuotta."

"Oikein sanotte."

"Minä kerrassaan suostun ehtoihin", sanoi Savelli: "tuossa käteni. Olen kyllästynyt näihin riitaisuksiin, keskinäisiimmekin, ja minun mielestäni muukalainen hallitusmies parhaiten kykenee järjestämään olot: eritenkin jos, kuten teidän on laita, herra ritari, hänen synnyntänsä ja maineensa ovat sellaisia, että hän kykenee ymmärtämään ylimysten ja plebeijien erotuksen."

"Minä puolestani", sanoi Stefanello, "minä näen että meidän on vaan kahdesta pahasta valittava — en pidä muukalaisesta podestasta, mutta vielä vähemmän pidän plebeiji-senaattorista: — tuossa minunkin käteni, herra ritari."

"Jalot herrat", sanoi Montreal lyhyen vaitiolon jälkeen, siirtäen miettiväisenä läpitunkevan katseensa toisesta toiseen, "välikirjamme on vahvistettu, sananen vielä jälkiliitteeksi. Walter de Montreal ei ole Pepin, Minorbinon kreivi! Kerran ennen, aavistamatta, sen tunnustan, että voitto olisi niin helppo, uskoin teidän asianne ja omani valtuutetulle; teidän asianne hän ajoi perille, minun asiani hän menetti. Hän karkotti tribuunin ja antoi sitten ylimysten ajaa hänet itse tiehensä. Tällä kertaa minä pidän omia puoliani; ja pankaa mieleenne, minä Suuressa Komppaniassa olen oppinut sen läksyn, ettei koskaan ole vakoojaa eikä karkuria armahtamista, olkoon hän mitä arvoa tahansa. Suotte anteeksi vihjaukseni. Muuttakaamme puheenainetta. Vai pitelette linnassanne vanhaa ystävääni di Castelloa?"

"Niin", sanoi Luca di Savelli, sillä Stefanello, jota pisti Montrealen uhkaus, johon hän ei uskaltanut sanoin vastata, pysyi harmistuneena vaiti; "niin, ja senaattorin neuvoskunta on yhtä jalosukuista vähempi."

"Viisaasti teette. Minä tunnen hänen kantansa ja luonteensa, hän on tuumillemme nykyään vaarallinen. Mutta kohdelkaa häntä hyvin, minä pyydän teitä; hän saattaa vast'edes olla meille hyödyksi. Ja nyt hyvät herrat, silmiäni raukasee, sallikaa minun poistua. Hauskoja unia nähkäämme kaikki uudesta vallankumouksesta!"

"Teidän luvallanne, jalo Montreal, saatamme teidät levolle", sanoi Luca di Savelli.

"Kautta uskoni, ette ikinä. En ole tribuuni, jolla on korkeita signoria hovipoikina, vaan vaatimaton herrasmies ja reima soturi; palvelijanne minulle osottavat kammion, minkä vieraanvaraisuutenne määrää miehelle, joka makeasti nukkuisi missä aitovieressä tahansa, avonaisen taivaanne alla."

Savelli kuitenkin saattoi tulevan podestan hänen suojaansa. Sitten hän palasi Stefanellon luokse, joka astuskeli edestakasin huoneessa mittavin ja kiivain askelin. "Mitä olemme tehneet, Savelli?" sanoi hän hätäisesti; "myyneet kaupunkimme raakalaiselle!"

"Myyneet!" sanoi Savelli; "minun mielestäni meillä on toinen osa tuossa kaupassa, josta olemme sopineet. Olemme ostaneet, Colonna, emme myyneet — ostaneet henkemme tuolta sotavoimalta; ostaneet valtamme, varallisuutemme, linnamme tuon senaattori-villitsijän käsistä; ostaneet parhaimman kaikista, voittoriemun ja koston. Vaiti, Colonna, ettekö näe, että surmamme olisi tullut, jos olisimme uhmanneet tuota suurta soturia. Senaattorin liittolaisena Suuri Komppania olisi marssinut Roomaan, ja jos sitten Montreal olisi auttanut Rienziä tahi tappanut hänet (sillä minusta hän on Romulus, joka ei suvaitse Remusta), me kuitenkin olisimme hukassa. Nyt me olemme määränneet omat ehtomme ja osamme ovat tasatut. Vieläpä ensi askel otetaan meidän hyväksemme. Rienzi joutuu paulaan, ja me palaamme Roomaan."

"Ja sitten provencelaisesta tulee kaupungin hirmuvaltijas."

"Podesta, suvaitkaa. Podestat, jotka loukkaavat kansaa, usein karkotetaan ja joskus kivitetään — podestat, jotka solvaavat ylimyksiä, usein puukotetaan, joskus myrkytetään", sanoi Savelli. "Riittäköön täksi päivää. Älkäämme kuitenkaan tuolle karhulle, Orsinille, mitään puhuko. Sellaiset miehet pilaavat kaiken järkevyyden. Olkaamme huoleti, Stefanello."

"Luca di Savelli, teillä ei ole Roomassa sellaista, panosta, kuin minulla on", sanoi nuori ylimys kopeasti;, "ei mikään podesta voi teiltä riistää Italian pääkaupungin ensimmäisen signorin arvoa!"

"Jos tuon olisitte Orsinille sanonut, olisivatpa miekat hellinneet huotrasta", virkkoi Savelli. "Mutta olkaa huoleti, sanon minä; ensi toimemme on tuhota Rienzi, ja sitten onhan toisen vihollisen kuoleman ja toisen nousun välillä keinoja, joita Ezzelino da Romana opetti varoville miehille. Olkaa huoleti, niin ensi vuonna, jos vaan yhtä köyttä vedämme, Stefanello Colonna ja Luca di Savelli ovat Rooman senaattoreina ja nuot suuret miehet matojen ruokana!"

Heidän noin keskustellessaan Montreal, ennen levolle menoaan, katseli kammionsa avonaisesta akkunasta syksyisessä kuutamossa uinuvaa maisemaa, jossa yltympäri piirittäjien leiritulet loistivat kalvakoina ja vakavina.

"Aavat tasangot ja väljät laaksot", ajatteli soturi, "ennen pitkää saatte rauhassa levätä uuden valtikan alla, jota vastaan ei vähäpätöinen tyranni uskalla nousta. Ja te valkeat palttinaseinät, te minulle muistutatte kuinka valtakuntia voitetaan. Samoin kuin muinoin paimentolaistelteistä kohosi mahtava Babylon, jota 'ei ollut siihen asti kuin assyrialainen sen perusti niille, jotka erämaassa asuivat', niin perustetaan Europan uusista ismaeliitoista sukukunta, josta ei nyt uneksuta, ja eilinen leiri on oleva huomispäivän pääkaupunki. Vähän aavisti tosiansa paavi työntäessään minut kirkon helmasta joutavan virheen takia, minkä vihollisen hän Roomalle nosti! Kuinka juhlallinen yö! — kuinka hiljaa taivaat ja maa! — tähdetkin rauhallisina ikäänkuin odottaen alahan tapahtumia! Kuinka juhlalliselta ja hiljaiselta tuntuu oma mieleni, ja kuitenkin outo tunne sanoo minulle että lähestyn uskaltavan eloni ratkaisevaa kohtaa."

KYMMENES KIRJA.

BASALTTILEIJONA.

I Luku.

Vihamieliset tähdet varjostavat toisensa kuoleman kartanolla.

Piirityksen neljäntenä päivänä ja lyötyään takasin noitten miltei voittamattomien muurien turviin Orsinin ruhtinaan johtamat ylimysten sotavoimat, senaattori palasi telttiinsä, missä Roomasta saapuneet viestit odottivat häntä. Hän vilkasi ne hät'hätää lävitse; mutta jokainen sisälsi uutisia, jotka kauemmin olisivat viivyttäneet vaaroihin tottumattomamman miehen silmää. Yksi kertoi että Albornoz, jonka siunaus oli vahvistanut hänet senaattorin arvoon, oli erityisen suosiollisesti ottanut vastaan Orsinein ja Colonnain lähettiläät. Hän tiesi että kardinaali, jonka tuumat liittivät hänet Rooman patriiceihin, toivoi hänen kukistumistaan, mutta hän ei peljännyt Albornozta; kenties hän sisimmässä sydämessään odotti että paavin legaatti ryhtyisi johonkin julkiseen väkivaltaisuuteen, joka vieroittaisi hänet kokonaan kansasta.

Vielä sai hän tietää senkin, että hänen lyhyenä poissaolo-aikanaan Pandulfo di Guido oli kahdesti puhutellut kansaa, ei senaattorin hyväksi, vaan surkeasti valittaen Rooman kaupan lamausta sen rikkaampien ylimysten poistumisen seurauksena.

"Sen takia hän siis on luopunut minusta", sanoi Rienzi itsekseen. "Pitäköön varansa!"

Sitä seuraavat tiedot koskivat häneen syvästi. Walter de Montreal oli julkisesti saapunut Roomaan. Tuo tunnoton rosvo, jonka ryöstösaalista kaikki Europan pankit olivat väärällään — jonka Komppania oli kuninkaan armeija — jonka äärettömän, perus-aatteettoman kunnianhimon hän hyvästi tunsi — jonka veljet olivat hänen leirissään petoksesta jo enemmän kuin epäiltyinä: — Walter de Montreal oli Roomassa!

Senaattori joutui aivan suunniltaan tuosta uudesta vaarasta; sitten hän virkkoi hampaitaan kiristellen:

"Olet leijonan luolassa, tiikeri!" Hetken perästä hän jatkoi: "Yksi harha-askel, Walter de Montreal, eikä Suuren Komppanian luustoiset kourat sua tempaa helvetistä! Mutta mitä minä voin tehdä! Palatako Roomaan — Montrealen tuumat eivät ole ilmi — ei mitään syytöstä häntä vastassa! Minkä verukkeen nojalla minä saatan luopua piirityksestä? Palestrinan jättäminen on ylimysten voittoriemu — Adrianin hylkääminen, asiani alennus. Joka hetki, jonka olen poissa Roomasta, hautoo petosta ja vaaraa. Pandulfo, Albornoz, Montreal — kaikki työskentelevät vastaani. Nyt tarkka ja luotettava urkkija liikkeelle — aivan niin, tulipa mieleeni — Villani! Hei, Angelo Villani!"

Nuori kamaripalvelija ilmaantui.

"Luulenpa", sanoi Rienzi, "usein kuulleeni että olet orpo?"

"Olen, herrani: vanha augustinolainen nunna, joka hoiti lapsuuttani, kertoi minulle monet kerrat että vanhempani ovat kuolleet. Molemmat he olivat jalosukuisia, herrani; mutta minä olen häpeän lapsi. Ja minä usein puhun ja aina ajattelen sitä, muistuttaakseni Angelo Villanille, että hänen on voittaminen nimi itse."

"Nuori mies, palvele minua niinkuin olet palvellut, niin, jos elän, sinun ei tarvitse kutsua itseäsi orvoksi. Kuule minua! Tarvitsen ystävän — Rooman senaattori tarvitsee ystävän — vain yhden ystävän — armias Jumala! vain yhden ainoan!"

Angelo lankesi polvelleen ja suuteli herransa viittaa.

"Sanokaa palvelijan. Olen liian halpa Rienzin ystäväksi."

"Liian halpa! — Jumalan edessä ei mikään ole halpa, ellei katala sielu ylhäisten arvonimien alla. Minulle, poikani, on olemassa vaan yksi aateluus ja Luonto kirjoittaa sen valtakirjan. Niin, kuulethan joka päivä noitten provencelaisten veljestä Walter de Montrealesta — suurten rosvojen suuresta päälliköstä."

"Kyllä, herrani, ja olen nähnyt hänen."

"Hyvä, hän on Roomassa. Vain jokin rohkea tuuma — jokin kannatettu ja tarkoin suunniteltu konnankoukku on saattanut saada tuon rosvon julkisesti saapumaan Italian kaupunkiin, jonka aluetta hän muutama kuukausi sitten raivasi tulella ja miekalla. Mutta hänen veljensä ovat lainanneet minulle rahaa — ovat olleet apuna palatessani, — omissa tarkotuksissaan tosin, mutta minun näennäinen riippuvaisuuteni suo heille tosi vallan. Nuot Pohjolan miekkamiehet leikkaisivat kurkkuni poikki, jos Suuri Kapteeni käskisi. Hän toimii otaksumansa heikkouteni varalta. Minä tunnen hänen vanhastaan. Epäilen — luen hänen aikeensa, mutta en voi niitä todistaa. Todistuskappaleitta en voi jättää Palestrinaa, en lähteä syyttämään enkä kiiniottamaan häntä. Sinä olet älykäs, ajatteleva, terävä — lähtisitkös Roomaan? — pitämään öin päivin varalla hänen toimiaan — ottamaan selkoa, käykö hänen luonaan Albornozen tai ylimysten lähettiä, onko hän Pandulfo di Guidon kanssa keskusteluissa — lyhyesti, vartioimaan hänen asuntoaan yöt päivät. Hän ei pidä salakähmästä, tehtäväsi on vähemmän vaikea kuin miltä se näyttää. Ilmoita Signoralle kaikki, mitä saat tietää. Toimita tietoihini uutisesi joka päivä. Tahdotko ottaa tuon tehtäväksesi?"

"Kyllä, herrani."

"Heti sitten ratsun selkään! — ja muista että paitsi sydämeni puolisoa minulla ei ole Roomassa ainoatakaan uskottua."

II Luku.

Montreal Roomassa.

Vaara, joka Montrealen tulosta uhkasi Rienziä oli tosiansa hirvittävä P. Johanneksen ritari oli vienyt sotavoimansa Lombardiaan ja luovuttanut sen Venetsian valtion käytettäväksi sen sodassa Milanon arkkipiispaa vastaan. Tuosta palveluksesta hän otti äärettömän maksun, sekä sai talveksi mukavasti majoitetuksi joukkonsa, jolle hän seuraavaksi kevääksi valmisteli suurenmoisia tehtäviä. Jätettyään Palestrinan salaa ja valepuvussa, Montreal pienen seurueensa keralla, joka Tivolissa liittyi häneen, läksi Roomaan. Hänen näennäisenä tarkotuksenaan oli osaksi onnitella palannutta senaattoria, osaksi periä rahat, jotka hänen veljensä oli lainannut Rienzille.

Hänen salaisen tarkotuksensa olemme jo osittain nähneet; mutta tyytymättä ylimysten kannatukseen, hän suunnattoman rikkautensa turmelevilla keinoilla toivoi saavansa muodostetuksi kolmannen puolueen, omien vastaisten aikeittensa varaksi. Rikkaus todella tuona aikana ja tuossa maassa tuskin vähemmän osteli kruunuja, kuin Rooman keisarikunnan viimeisinä päivinä. Ja monissa perinnöllisten kiistojen kuluttamissa kaupungeissa puolueviha oli yltynyt siihen määrään, että vieras tyranni, jos hänessä oli tahtoa ja kykyä karkottaa toinen puolue, sai ainakin ajaksi toisen allensa. Hänen jälempi menestyksensä oli suuresti sen mukainen, kuinka hän pystyi säilyttämään asemansa kaupunkilaisista riippumattomilla voimilla, ja oliko hänen rahastonsa siinä kunnossa, ettei se kaivannut veron kammottua apuväkeä. Mutta ollen enemmän ahnaita kuin kunnianhimoisia, enemmän julmia kuin jänteviä, tuollaiset vallanriistäjät tavallisesti kukistuivat kouristavaan pakkoverotukseen tai tarpeettomaan verilöylyyn.

Montreal, joka tyynin ja tarkastelevin silmin oli seurannut aikansa epälukuisia vallankumouksia, luuli voivansa välttää noita erehdyksiä. Ja niinkuin lukija jo on huomannut, hän oli perinpohjaisesti ja älykkäästi päättänyt lujentaa anastuksensa ihka uudella ylimysrodulla, joka, palvellessaan häntä Pohjolan läänitys-ehdoilla ja aina valmiina puolustamaan häntä, koska se siten valvoi omaa parastaan, auttaisi häntä pystyttämään, ei yksinäisen tyrannin mätää ja hataraa kyhäystä, vaan uuden, lujan ja ehjän ylimysvallan järkkymätöntä linnaa. Siten suuret hallitsijahuoneet olivat perustetut Pohjolassa, missä kuningasta, vaikka hän näennäisesti oli ylimysten ohjissa, tosiasiassa tuki yhteinen etu, sekä masennettua väestöä että vieraita hyökkäyksiä vastaan.

Sellaiset tuumat mielessä — liidellen vielä väljemmillä, vain Alppien rajoittamilla kunnian ja voiton kentillä — Suuren Komppanian päällikkö katseli seitsenkukkulaisen kaupungin pylväitä ja kaarroksia.

Pelko ei haitannut hänen ajatustensa pitkää virtaa. Hänen veljensä olivat Rienzin palkkalaisarmeijan johtajia — tuo armeija hänen kätyrinsä. Rienziin nähden hänellä oli velkojan oikeudet. Näin hän yhtä puoluetta vastaan piti itsensä turvattuna. Mitä paavin ystäviin tulee, hän oli saanut yksityisiä, vaikka varovaisia kirjeitä Albornozelta, joka vaan tahtoi käyttää häntä hyväkseen saadakseen ylimykset takasin, ja hänen ja viimeksimainittujen sopimuksen tunnemme ennaltaan. Siten hän luuli pystyvänsä juonittelemaan ja tekemään tutkimuksiaan kummassakin puolueessa ja valitsemaan kummastakin tarvitsemiaan aineksia.

Montrealen julkinen ilmaantuminen Roomaan herätti tavatonta huomiota. Ylimysten ystävät levittivät huhuja että Rienzi oli Suuren Komppanian liitossa ja että hän aikoi myydä keisarillisen kaupungin barbaarilaisrosvojen ryöstettäväksi. Tuo hävyttömyys, jota Montreal (jota vastaan paavi kertaa useammin oli sinkauttanut pannakirjojaan) oli osottanut ilmaantumalla Kirkon pääkaupunkiin, kävi vielä röyhkeämmäksi muisteltaessa tribuunin ankaraa oikeudentuntoa, joka oli julistanut sodan kaikkia Italian rosvoja vastaan, ja tuo uhkarohkeus sovitettiin siihen tosiseikkaan, että hurjan provencelaisen veljet olivat Rienzin palauksen välikappaleet. Niin nopeaan levisi epäluulo läpi kaupungin, että pelkkä Montrealen läsnäolo olisi riittänyt muutamassa viikossa kukistamaan senaattorin. Sillä välin Montrealen luontainen rohkeus viihdytti jokaisen varovaisuuden kuiskeen, ja huikaisevien toiveittensa sokaisemana, ikäänkuin antaakseen kaksinkertaista painoa tulolleen, P. Johanneksen ritari asustui upeimpaan palatsiin, ja hänen seurueensa kilpaili ulkonaisessa komeudessa itse Rienzin aikaisemman ja kirkkaamman vallan loiston kanssa.

Tuon levottomuuden yhä yltyessä Angelo Villani saapui Roomaan. Tuon nuorukaisen luonne oli kehittynyt hänen omituisissa olosuhteissaan. Hänessä oli ominaisuuksia, jotka usein lyövät aviottomiin ikäänkuin yhteisen leiman. Hän oli röyhkeä, niinkuin useimmat, joitten sukuperä on hämärä, ja hävetessään äpäryyttään hän kopeili tuntemattomien vanhempiensa luullulla jaloudella. Tuon ajan Italian yleinen kuohina ja sekasorto saivat kunnianhimon kaikista intohimoista tavallisimmaksi, ja siten kunnianhimo kaikkine vivahduksineen ja vaihdoksineen tunkeutuu tämän historian luonteenkuvauksiin. Vaikka Angelo Villanissa tuon ylevän heikkouden unelmat eivät olleet korkeinta ja jalointa laatua, häntä lujasti elähyttivät halu ja päätös nousta. Hänessä oli lämpimiä tunteita ja kiitollisia viettejä, ja hänen uskollisuutensa suosijaansa oli käynyt hyveeksi; mutta säännöttömän ja pintapuolisen kasvatuksensa sekä niitten rajattoman kevytmielisyyden vuoksi, joitten seurassa, eteisissä ja odotushuoneissa, suuri osa hänen nuoruuttaan oli kulunut, hänessä ei löytynyt parhaita perus-aatteita eikä valistunutta kunniantuntoa. Ollen kavala ja juonikas, niinkuin useimmat italialaiset, hän ei kavahtanut mitään vilppiä, joka auttoi tarkotusta tahi ystävää. Hänen oma etunsa ja kiintymyksensä Rienziin kiihottivat häntä jokaiseen ponnistukseen, mikä edisti hänen hyväntekijänsä tuumia ja turvallisuutta, ja ryhtyessään nykyiseen tehtäväänsä, hänen ainoa ajatuksensa oli tehdä se täydellisimmällä menestyksellä. Italialaisiin verraten urhoollisempana ja uskaltavampana ultra-montaanilaisen rodun kestävyys soi voimaa ja tarmoa hänen viekkaudelleen; ja hänen rohkeutensa ei milloinkaan kavahtanut sitä, mitä hänen älynsä keksi.

Kun Rienzi oli ilmaissut hänelle tuumansa, hänen mieleensä heti välähti seikkailu, johon hän oli joutunut tuon pitkän soturin seurassa Avignonin väkitungoksessa. "Jos milloinkaan tulet ystävän turpeeseen, käänny Walter de Montrealen puoleen", olivat sanoja, jotka usein olivat soineet hänen korvissaan ja nyt profeetallisina selvisivät hänen mieleensä. Hän ei epäillyt, että itse Walter de Montreal oli tuon sanonut. Miksikä suuri Kapteeni oli häneen huomionsa kiinnittänyt, sitä ei Angelo paljoa viitsinyt aprikoida. Nähtävästi tuo oli vaan tekosyy — tavallinen keino, jolla Suuren Komppanian päällikkö veti luokseen Italian nuorison, samoin kuin Pohjolan soturit. Nyt hän vaan ajatteli miten hän saisi ritarin lupauksen täytäntöön. Mikä helpompaa kuin lähteä Montrealen luokse — muistuttaa häntä noista sanoista — ryhtyä hänen palvelukseensa — ja siten tarkasti pitää häntä silmällä? Vakoojan toimi ei olisi ollut jokaisen mielelle otollinen, mutta Angelo Villania se ei arveluttanut; ja kauhea viha, jota hänen suosijansa oli osottanut useasti puhuessaan tuosta ahnaasta ja julmasta rosvosta — hänen synnyinmaansa vitsauksesta — oli herättänyt samallaisen tunteen tuossa nuoressa miehessä, jossa suuressa määrin löytyi roomalaisten kopeata teko-isänmaallisuutta. Ollen myöskin enemmän kostonhimoinen kuin kiitollinen, hänessä piili salaviha Montrealen veljeksiin, joitten karkea kohtelu usein oli haavottanut hänen ylpeyttään; ja ennen kaikkia hänen varhaisimmat muistonsa Ursulan kauhusta, joka aina näytti vallanneen hänet hirmuista Fra Morealea mainittaessa, saivat hänen epämääräisesti uskomaan, että provencelainen oli hänelle tai hänen suvulleen tehnyt jonkun vääryyden, jonka koston tilaisuus häntä ilahutti. Tosiansa Ursulan salaperäisesti ja hämärästi syyttävät sanat olivat herättäneet Villanin pojanmielessä selittämättömän kammon ja vihan tuohon mieheen, jonka hänen aikomuksensa nyt oli kavaltaa. Muuten hänestä näytti soveliaalta ja oikeutetulta jokainen keino, joka vaan pelasti hänen herransa, hyödytti hänen maatansa ja edisti hänen omia tuumiaan.

Montreal oli yksinään kammiossaan, kun ilmoitettiin että eräs nuori italialainen pyysi päästä hänen puheilleen. Hän alttiisti käski paikalla laskea pyrkijän luokseen.

P. Johanneksen ritari heti tunsi hovipojan, jonka hän oli tavannut Avignonissa; ja Angelo Villanin rohkeasti sanoessa, "tulen muistuttamaan ritari Walter de Montrealea lupauksesta —" hän keskeytti hänet sydämellisen avomielisenä — "ei ole tarpeen — minä muistan sen. Tulitko nyt ystävyyttäni pyytämään?"

"Tulin, jalo signor!" vastasi Angelo. "En tiedä mistä muualta etsiä suojaa."

"Osaatko lukea ja kirjoittaa, tuskin?"

"Olen oppinut kummankin taidon", vastasi Villani.

"Hyvä. Onko sukusi jalo?"

"On."

"Aina parempi; — nimesi?"

"Angelo Villani."

"Siniset silmäsi ja leveän otsasi", sanoi Montreal, "pidän uskollisuutesi takuuna. Tästälähin, Angelo Villani, kuulut kirjurieni luokkaan. Toiste saat kertoa minulle enemmän itsestäsi. Palveluksesi alkaa tästä päivästä. Eipä muuten ole milloinkaan puuttunut varallisuutta keneltäkään, joka palveli Walter de Montrealea, eikä menestystä siltä, joka palveli häntä uskollisesti. Tuo kammioni tuolla on oleva huoneesi. Kysy lyonilaista Lusignania, ja käske hän tänne; hän on pääkirjurini ja on pitävä huolta sinusta sekä opastava sinua tehtäviisi."

Angelo poistui. — Montrealen silmä seurasi häntä.

"Merkillinen yhdennäköisyys!" sanoi hän mietiskellen, "tuo poika sydämeni pauloo."

III Luku.

Montrealen pidot.

Muutaman päivän kuluttua sai Rienzi Roomasta uutisia, jotka näyttivät vaikuttavan hänessä suurinta riemastusta. Hänen joukkonsa yhä vaaruivat Palestrinan edustalla, ja ylimysten lippu yhä liehui sen voittamattomilla valleilla. Mutta todella puoli italialaisten ajasta kului keskinäisiin riitoihin: velletritranit kiistelivät tivolilaisten kanssa, ja roomalaiset yhä pelkäsivät ylimysten kostoa. — "Herhiläinen", he sanoivat, "pistää pahimmin kuolemansa jälestä, eivätkä Orsinit, Savellit ja Colonnat koskaan ole olleet tunnettuja anteeksi-antavaisuudestaan."

Tuon tuostakin olivat armeijan päälliköt vakuuttaneet sydäntyneelle senaattorille että linna oli mahdoton vallottaa, ja että oli suotta tuhlata aikaa ja rahaa piiritykseen. Rienzi sen paremmin tiesi, mutta hän salasi ajatuksensa.

Hän kutsui telttiinsä Provencen veljekset ja ilmoitti heille aikovansa heti palata Roomaan. "Palkkasoturit pitkittäkööt piiritystä alipäällikkönne johdolla, ja te roomalaisen legioonini mukana lähdette kanssani. Veljenne, herra Walter, ja minä tarvitsemme teitä; meillä on asioita keskenämme. Jonkun päivän perästä palaan, hankittuani rekryyttejä kaupungista."

Sitä veljekset toivoivatkin; he nähtävästi ihastuneina suostuivat esitykseen.

Rienzi lähetti noutamaan valiojoukkonsa päällikköä, samaa Riccardo Annibaldia, jonka lukija muistaa tämän teoksen alkupuolella mainituksi Montrealen peitsen vastustajaksi. Tuo nuori mies — niitä harvoja ylimyksiä, jotka kannattivat senaattoria — oli osottanut suurta rohkeutta ja sotaista kuntoa ja hänestä saattoi odottaa sukeutuvan aikansa etevimpiä sotapäälliköitä.

"Rakas Annibaldi", sanoi Rienzi, "vihdoinkin voin toteuttaa tuumani, josta olemme kahdenkesken neuvotelleet. Otan mukaani Roomaan nuot provencelaiset päälliköt — jätän teille armeijan johdon. Nyt Palestrina antautuu — ha, ha, ha! — Nyt Palestrina antautuu!"

"Kautta oikean käteni, sitä minäkin, senaattori", vastasi Annibaldi. "Nuot muukalaiset ovat tähän saakka vaan nostaneet riitaa keskuudessamme, ja elleivät he ole pelkuria niin he ovat petturia!"

"Vaiti, vaiti, vaiti! Petturia! Oppinut Arimbaldo, urhea Brettone petturia! Hyi mokomaa! Ei, ei; he ovat erinomaisia, kelpo miehiä, vaikk'eivät voittoisia sotakentällä, — vaikk'eivät voittoisia sotakentällä; — parempi onni heille kaupungissa! Ja nyt toimeen!"

Senaattori selvitti hänelle suunnitelman, jonka mukaan kaupunki oli vallotettava, ja Annibaldin sotatiedot kerrassaan myönsivät sen toteutuviksi.

Roomalaisen joukon keralla ja Montrealen veli kummallakin puolellaan Rienzi sitten läksi Roomaan.

* * * * *

Samana iltana piti Montreal pidot Pandulfo di Guidolle ja muutamille etevimmille porvareille, joita hän oli yksitellen tutkistellut, ja havainnut heidän hyvin vähän valittavan senaattorista.

Pandulfo istui P. Johanneksen ritarin oikealla puolella ja Montreal tuhlasi häneen kohteliaisinta huomaavaisuuttaan.

"Suvaitkaapa tätä — se on Chianan laaksosta, Monte Pulcianon juurelta", sanoi Montreal. "Luulen kuulleeni oppineitten sanovan (tiedättehän, signor Pandulfo että nykyään pitäisi kaikkien meidän olla kirjanoppineita!) että paikka on vanhastaan kuulu. Tosiansa, siinä viinissä on pirteä väki."

"Olenpa kuullut", sanoi Bruttini, muuan vähäpätöinen ylimys ja Colonnan luotettu ystävä, "että kapakan pojalle siinä suhteessa on ollut oppinsa hyödyksi; hän tietää kaikki paikat, missä köynnös uhkeimpana rehottaa."

"Mitä! Senaattoriko ruvennut juopottelemaan!" sanoi Montreal nielaisten suunnattoman maljallisen viiniä, "sehän tekee hänet kykenemättömäksi asioita hoitamaan — vahinko."

"Todella", sanoi Pandulfo; "valtiota johtavan miehen tulee olla kohtuullisen — minä en koskaan juo sekottamatonta viiniä."

"Voi" kuiskasi Montreal, "jos teidän tyyni ja suopea henkenne ohjaisi Roomaa, saisipa todella Italian pääkaupunki nauttia rauhaa. Signor Vivaldi" — ja isäntä kääntyi erään arvokkaan verkasaksan puoleen, — "Nämät mellastukset häiritsevät kauppaa."

"Kovasti, kovasti!" päivitti saksa.

"Ylimykset ovat parhaita ostajianne", virkkoi pikku ylimys.

"Parhaita, parhaita!" tuumi verkamies.

"Surkeata että he niin tylysti karkotetun", sanoi Montreal murheellisena. "Eikö olisi mahdollista, jos senaattori (hänen maljansa!) olisi vähemmän äkkinäinen — vähemmän innokas, pikemmin — yhdistää vapaat laitokset ja ylimysten palajamisen? — Siihen pyrkisi todellisesti viisas valtiomies."

"Se kyllä kävisi päinsä", vastasi Vivaldi, "Savelleista yksin ansaitsin enemmän kuin koko Roomasta."

"En tiedä, olisiko se mahdollista", sanoi Bruttini, "mutta sen tiedän, että loukkaa kaikkea säädyllisyyttä, kun kapakan poika saa raivata Rooman palatsit autioiksi."

"Se ainakin osottaa liian tavallista roskaväen suosioon pyrkimistä" sanoi Montreal. "Vaikka toivonpa, että nuot ristiriitaisuudet vielä saamme tasaantumaan. Rienzi kenties — epäilemättä, tarkottaa hyvää!"

"Tahtoisinpa", sanoi Vivaldi, joka oli pirteimmillään, "että muodostaisimme sekanaisen valtiolaitoksen — plebeijit ja patriicit, kumpikin omassa luokassaan."

"Mutta" virkkoi Montreal totisena, "niin uutukainen koe kysyisi suurta fyysillistä voimaa."

"Totta kyllä, mutta saattaisimmehan kutsua muualta ratkaisijan — vieraan, jota ei kumpikaan puolue liikuttaisi — joka suojelisi uutta buono statoa, — podestan, niinkuin ennenkin, sellaisen kuin oli esimerkiksi Brancalecone. Kuinka hyvin ja viisaasti hän hallitsi! Silloin oli Roomalla kulta-ajat. Podesta ijäksi päivää! — se on minun mielipiteeni."

"Ei tarvitse teidän kaukaa etsiä neuvostonne esimiestä", sanoi Montreal, katsoen hymyillen Pandulfon puoleen, "tunnettu, jalosukuinen ja varakas kaupunkilainen on oikealla kädelläni."

Pandulfo myhäili ja punastui.

Montreal jatkoi. "Kauppa-asiain hallituskunnassa olisi signor Vivaldilla kunniakas asema; kaikkien ulkomaisten seikkain käsittely — sotavoimain hankinta y.m., jätettäisiin ylimyskunnan huostaan, sittenkuin, signor di Bruttini, toisen luokan ylimystölle olisi suotu laveampi sananvalta, kuin mitä sillä tähän asti on ollut, sen syntyperään ja tärkeyteen nähden. Hyvät herrat, maistakaamme malvoasiitä!"

"Mutta", sanoi Vivaldi hetken päästä — (Vivaldi jo luulotteli itselleen saavansa täyttää vähintään koko Suuren Komppanian verantarpeet) — "mutta niin kohtuulliseen ja järkevään konstitutsiooniin ei Rienzi koskaan suostu."

"Olkoon suostumatta! Mitä Rienziä tarvitaan?" huudahti Bruttini. "Rienzi saa pötkiä Böömiinsä kerran vielä".

"Hiljaa, hiljaa", sanoi Montreal; "minä en ole toivoton. Kaikki julkinen väkivalta vaan vahvistaisi senaattorin valtaa. Ei, ei, nöyryyttäkää hän — ottakaa ylimykset vastaan ja sitten määrätkää omat ehtonne. Silloin saattaa saada kummankin puolueen sopivaan tasapainoon. Ja jotta uusi valtiolaitoksenne säilyisi vapaana kaikkinaisesta pakosta, löytyy sotilaita ja ritariakin, jotka, saadessaan jonkun arvosijan Rooman suuressa kaupungissa, suostuisivat pitämään miehiä ja hevosia sen palveluksessa. Meitä Ultra-Montaania usein väärin tuomitaan; me olemme kulkureita ja ismaeliittoja vaan sentähden ettei meillä ole kelpo lepopaikkaa. Ja jos minua —"

"Niin, jos teitä, jalo Montreal!" sanoi Vivaldi.

Seurue kuunteli henkeään vetämättä, kun yht'äkkiä jymähti — syvänä, juhlallisena — Capitolin isonkellon ääni.

"Kuulkaa!" sanoi Vivaldi, "soitetaan mestaukseen; tänä tavattomana hetkenä!"

"Varmaankaan ei liene senaattori palannut!" huudahti Pandulfo di Guido, vaaleten.

"Ei, ei", virkkoi Bruttini, "kuulin että kaksi päivää sitten otettiin Romagnassa muuan rosvo kiinni. Hän tuomittiin hirtettäväksi tänä iltana."

Sanasta "rosvo" Montrealen muoto hieman muuttui. Maljoja täyteltiin — kello yhä pauhasi — siitä ei enää kukaan välittänyt. Keskustelu sujui taasen.

"Mitä ai'oitte sanoa, jalo ritari?" kysyi Vivaldi.

"Niin, malttakaapas, — puhuessani kuinka välttämätöntä on turvata uudet olot sotavoimalla, sanoin että jos minua —"

"Siinä se oli!" virkkoi Bruttini, lyöden nyrkkinsä pöytään.

"Jos minua pyydettäisiin avuksenne — pyydettäisiin, ja paavin legaatti päästäisi minut entisistä synneistäni — (ne raskaasti painavat minua, hyvät herrat) — minä itse uljailla miekkamiehilläni varjelisin kaupunkianne ulkonaisista vihollisista ja kansallisista kiistoista. Ei ainoankaan Rooman kansalaisen tarvitsisi suorittaa danaroakaan siihen."

" Viva Fra Moreale!" huusi Bruttini, ja koko iloinen seura kertoi huudon.

"On tarpeeksi minulle", jatkoi Montreal, "kun sovitan pattoni. Te tiedätte, hyvät herrat, että ritarikuntani on pyhitetty Jumalalle ja kirkolle — olen sotiva munkki! On tarpeeksi minulle, sanon, kun sovitan rikkomukseni, pyhää kaupunkia puolustamalla. Mutta minullakin on yksityiset, maallisemmat pyrintöni — kukapa niistä on vapaa? minä — kellonsoitto muuttuu!"

"Ne ovat vaan hirttäjäisten säveliä — rosvo parka on kuoleman kielissä!"

Montreal teki ristinmerkin sekä jatkoi: — "Minä olen ritari ja jalosukuinen", sanoi hän ylpeästi, "ammattini on ollut aseitten ammattia; mutta — en tahdo peitellä — vertaiseni ovat pitäneet minua miehenä, joka liian tunnottomalla kunnian ja voiton pyynnillä on tahrannut kilpensä. Haluan sopia ritarikuntani kanssa — ostaa itselleni uuden nimen — puhdistaa itseni suurmestarin ja paavin silmissä. Olen saanut vihjauksia, hyvät herrat — vihjauksia, että parhaiten saavuttaisin tarkotukseni palauttamalla järjestyksen paavilliseen pääkaupunkiin. Legaatti Albornoz (tässä on hänen kirjeensä) kehottaa minua pitämään senaattoria silmällä."

"Varmaan", keskeytti Pandulfo, "kuulen astuntaa alhaalta."

"Roistoväkeä menossa hirttäjäisiin", sanoi Bruttini; "jatkakaa herra ritari!"

"Ja mitä", sanoi Montreal tarkastellen kuulijakuntaansa, ennenkuin hän pitkitti, "mitä pidätte, — (kysyn vaan teidän mielipidettänne, joka on omaani viisaampi) — mitä pidätte sopivana varokeinona senaattorin liiaksi paisuvaa valtaa vastaan — mitä arvelette Colonnan ja Palestrinan uljaitten ylimysten paluusta?"

"Tämä heidän maljansa!" huusi Vivaldi. Ikäänkuin vaistomaisesti seura nousi seisomaan. "Piiritettyjen ylimysten terveydeksi!" kajahti kaikkien suusta.

"Sitten, — mitäpä jos — (minä vaan nöyrästi esittelen) — mitäpä jos antaisitte senaattorille virkaveljen! — se ei ole hänelle solvaus. Eipä siitä kauvoja ole kun Colonna, joka oli senaattorina, sai virkaveljekseen Bertoldo di Orsinin."

"Älykkäin varokeino", huusi Vivaldi. "Ja missä olisi virkaveli, Pandulfo di Guidon vertainen?"

"Viva Pandulfo di Guido!" kiljuivat vieraat ja taas maljat tyhjenivät pohjia myöten.

"Ja jos tässä korealla puheella voin vaikuttaa senaattoriin (tiedättehän että hän on minulle rahoja velkaa — veljeni ovat palvelleet häntä), käskekää Walter de Montrealea."

"Mutta jos koreat puheet eivät auta?" sanoi Vivaldi.

"Suuri Komppania — (huomatkaa, te olette neuvosmiehiä) — Suuri Komppania on tottunut rientomarsseihin!"

"Viva Fra Moreale!" huusivat Bruttini ja Vivaldi yht'aikaa. "Terve ystäväni kaikki", jatkoi Bruttini, "terve ylimykset, Rooman vanhat ystävät, Pandulfo di Guido, senaattorin uusi virkaveli, ja Fra Moreale, Rooman uusi podesta!"

"Kellonsoitto on tauonnut", sanoi Vivaldi, laskien maljansa pöydälle.

"Taivas rosvoa armahtakoon!" lisäsi Bruttini.

Tuskin oli hän nuot sanat sanonut, kun kolme kolausta kuului ovelta — vieraat katsoivat kummastellen toisiinsa.

"Uusia vieraita!" sanoi Montreal, "käskin muutamia luotettavia ystäviä seuraamme täksi iltaa. Kautta uskoni, he ovat tervetulleet! Sisään!"

Ovi aukeni hitaasti: kulmittaisin astui sisään täydessä asussa senaattorin vartiomiehiä. Esiin he marssivat jäykkinä, sanattomina. He piirittivät pitopöydän — täyttivät avaran salin, ja juominkien valaistus heijastui heidän sotisovistaan kuin teräsmuurista.

Ei tavuakaan päässyt juhlivien suusta, he olivat kuin kivettyneinä. Pian tekivät vartijat tietä, ja itse Rienzi ilmaantui näkyviin. Hän lähestyi pöytää ja käsivarret ristissä hän antoi katseensa verkalleen siirtyä vieraasta vieraasen, kunnes vihdoin hänen silmänsä pysähtyivät Montrealeen, joka myös oli noussut seisomaan ja joka yksin koko seurasta oli tointunut hetken hämmästyksestä.

Noitten kahden miehen, niin kuuluisan, uljaan, ky'ykkään ja kunnianhimoisen tuossa seisoessa otsatusten oli aivankuin Väkivallan ja Neron, Järjestyksen ja Kiistan, Miekan ja Vitsakimpun kilpailevat henget — vastakkaiset voimat, joilla valtakuntia hallitaan ja valtakuntia tuhotaan, olisivat kohdanneet toisensa, olennoituina ja vastatusten. He seisoivat kumpikin ääneti — kuin toinen toisensa katseen lumoamana, vartaloltaan ylevämpänä ja olemukseltaan ympäristöään jalompana.

Montreal puhui ensin, pakkoinen hymy huulilla.

"Rooman senaattori! — tohdinko uskoa että kehnot kestini sinua miellyttävät, ja saanko arvata, että nuot aseelliset miehet ovat vaan kohteliaisuuden osotuksena miehelle, jonka elämäntyötä on tehty sota-aseilla."

Rienzi ei vastannut, viittasi vaan kädellään vartioihin. Montreal otettiin kiinni paikalla. Jälleen hän katseli vieraita, — kuin lintu kalkkarokäärmettä kauhistui Pandulfo di Guido vapisten senaattorin välähtelevää silmää. Verkkaan ojensi Rienzi kohtalon-omaisen kätensä kohti onnetonta porvaria — Pandulfo näki, — tunsi tuomionsa, — parahti — ja vaipui tunnotonna soturien syliin.

Vielä loi senaattori pikaisen silmäyksen ympäri pöydän ja sitten ylenkatseellisesti hymyillen, ikäänkuin välittämättä huonommasta saaliista, hän kääntyi pois. Ei hiiskaustakaan ollut vielä päässyt hänen huuliltaan — kaikki oli ollut mykkää näytelmää — ja hänen hirveä äänettömyytensä oli vaikuttanut vielä hyytävämmän kauhun hänen äkkiarvaamattomaan ilmaaatumiseensa. Vasta saavuttuaan ovelle hän kääntyi takasin, katseli P. Johanneksen ritarin pelotonta, miehekästä muotoa ja virkkoi melkein kuiskaten, "Walter de Montreal! — kuulitte kuolonkellot!"

IV Luku.

Walter de Montrealen tuomio.

Hiljaisesti vietiin Suuren Komppanian päällikkö Capitolin tyrmään. Samassa rakennuksessa majailivat nuot Rooman hallituksesta kilpailevat; toinen asui vankilassa, toinen palatsissa. Vartijat eivät huolineet panna häntä kahleisin, ja pöydällä palavan lampun valossa Montreal näki ettei hän ollut yksin — hänen veljensä olivat joutuneet sinne ennen häntä.

"Hauskaa että tavattiin", sanoi P. Johanneksen ritari, "olemmepa viettäneet hupaisempiakin öitä yhdessä, kuin mitä tästä arvattavasti koituu."

"Lasketko leikkiä, Walter?" sanoi Arimbaldo puoleksi itkien. "Etkö tiedä että kohtalomme on ratkaistu? Kuolema vaanii meitä."

"Kuolema!" kertoi Montreal, ja ensi kertaa hän kalpeni; kenties ensi kertaa elämässään hän tunsi pelon tuskaa.

"Kuolema!" hän kertoi jälleen. "Mahdotonta! Hän ei uskalla! Hän ei uskalla, Brettone; soturit, pohjolaiset! — ne nostavat metelin, riistävät meidät pyövelin kynsistä!"

"Heitä pois turha toivo", sanoi Brettone kolkosti; "soturit ovat Palestrinan edustalla leiriytyneinä."

"Mitä! Typerä — mieletön! Tulitteko Roomaan yksinänne tuon hirmuisen miehen pateille?"

"Itse olet typerä! Miksi tulit tänne?" vastasi veli.

"Miksi tosiaan! tietäessäni sinun olevan sotavoimain päällikkönä; ja — mutta olet oikeassa — minä olin typerä, pannessani kavalaa tribuunia vastaan sinun ala-arvoisen tajusi. Riittää! Soimaus on turhaa. Milloin te vangittiin?"

"Hämärissä — heti päästyämme Rooman porteista sisään. Rienzi oli saapunut salavihkaa."

"Hm! Mitä hänellä lienee minua vastaan tiedossa? Kuka lienee kavaltanut minut? Kirjurini ovat luotettavia — kaikki koeteltuja — paitsi tuota nuorukaista, ja hän näytti niin hartaalta — tuo Angelo Villani!"

"Villani! Angelo Villani!" huudahtivat veljet yhteen ääneen. "Oletko uskonut hänelle jotakin?"

"Niin, pelkäänpä että hän lienee nähnyt — ainakin osittain — minun ja teidän sekä ylimysten välisen kirjevaihdon — hän oli kirjurinani. Tiedättekö hänestä jotakin?"

"Taivas on sokaissut sinut Walter!" sanoi Brettone. "Angelo Villani on senaattorin suosikki."

"Nuot silmät siis pettivät minut", jupisi Montreal kauhistuen; "ja ikäänkuin hänen henkensä olisi palannut maahan, Jumala minua rankasee."

Pitkä äänettömyys seurasi. Vihdoin Montreal, jonka reipas ja eloisa luonne ei pitkäksi aikaa synkistynyt, puhui jälleen:

"Ovatko senaattorin raha-arkut täynnä? — Mahdotonta."

"Tyhjät kuin dominikaanin!"

"Sitten olemme pelastetut. Määrätköön hän päämme hinnan. Raha hyödyttänee häntä enemmän kuin veri."

Ja ikäänkuin tuo ajatus olisi tehnyt kaiken muun miettimisen tarpeettomaksi, Montreal riisui vaippansa, rukoili lyhyen rukouksen ja heittäytyi kopin nurkassa olevalle rahille.

"Onpa sitä huonommillakin vuoteilla maattu", sanoi ritari, oikaisten itsensä ja oli hetkisen perästä sikeässä unessa.

Veljekset kuuntelivat hänen syvää, mutta tasaista hengitystään kadehtien ja ihmetellen; he vaan eivät olleet keskustelu-tuulella. Hiljaa ja ääneti kuin kuvapatsaat he istuivat nukkuvan vieressä. Aika kului, ja puoliyötä seuraavan hetken ensimmäinen viileä henkäys puhalsi läpi heidän komeronsa ristikon. Salvat helähtivät, ovi aukeni, kuusi aseellista miestä astui sisään, kulki ohi veljesten ja yksi heistä kosketti Montrealea.

"Voi!" hän sanoi, yhä nukkuen, mutta kääntäen kylkeänsä. "Voi!" hän sanoi vienolla Provencen kielellä, "suloinen Adeline, emmehän vielä nouse — niin pitkään, pitkään aikaan emme ole nähneet toisiamme!"

"Mitä hän sanoo?" murahti vartija, ravistaen Montrealea tylysti. Ritari hyppäsi heti pystyyn ja hänen kätensä hapueli vuoteen päätä ikäänkuin miekkaa tavotellen. Hän tuijotti hurjistuneena ympärilleen, hieroi silmiään ja sitten katsellen vartijaa hän tajusi tilansa.

"Aikasinpa Capitolissa noustaan", sanoi hän. "Mitä minusta tahdotte?"

"Se on valmiina!"

"Se! Mikä se?" sanoi Montreal.

"Piinapenkki!" vastasi soturi pahansuovan riemuin.

Suuri päällikkö ei sanonut sanaakaan. Hän silmäili hetkisen aikaa noita kuutta miekkamiestä, ikäänkuin mitellen omaa voimaansa heidän rinnallaan. Hänen katseensa liiti ympäri huoneen. Karkein rautakanki olisi ollut hänelle arvokkaampi kuin milloinkaan vielä Milanon oivallisin säilä. Hänen tarkastuksensa päättyi huokaukseen, hän heitti vaippansa hartioilleen, nyökkäsi veljilleen päätään ja seurasi vartijoita.

Eräässä Capitolin salissa, jonka seinää verhosi pahaatietävä, veripunanen, valkoraitainen silkki, istui Rienzi neuvoskuntineen. Muutaman komeron eteen oli musta esirippu vedetty.

"Walter de Montreal", sanoi eräs pieni pöydän ääressä istuva mies, "Jerusalemin kuuluisan P. Johanneksen ritarikunnan jäsen —"

"Ja Suuren Komppanian päällikkö!" lisäsi vangittu lujalla äänellä.

"Te olette useista rikoksista syytettynä: rosvoamisesta ja murhasta Toskanassa, Romagnassa, Apuliassa —"

"Rosvoamisen ja murhan asemasta urheat miehet ja kunnon ritarit", sanoi Montreal oikaisten itsensä, "käyttäisivät sanoja 'sota ja voitto'. Niihin tunnustan itseni syypääksi! Jatkakaa."

"Sitten teitä syytetään katalasta juonittelusta Rooman vapautta vastaan karkotettujen ylimysten palauttamiseksi sekä rikoksellisesta kirjevaihdosta, jossa olette ollut Stefanello Colonnan kanssa."

"Syyttäjäni?"

"Astu esiin, Angelo Villani!"

" Sinäkö siis minut kavalsit?" sanoi Montreal vakavana. "Sen ansaitsinkin. Minä pyydän teitä, Rooman senaattori, antakaa tuon nuoren miehen poistua. Minä tunnustan olleeni kirjevaihdossa Colonnain kanssa ja aikoneeni palauttaa ylimykset."

Rienzi viittasi Villanille, joka kumarsi ja poistui. "Sitten on teidän vielä, Walter de Montreal, täydellisesti ja todenperäisesti paljastaminen salaliittonne."

"Se on mahdotonta", vastasi Montreal huolettomasti.

"Ja miksikä?"

"Siksi että vaikka omaan elämääni nähden menettelen niinkuin parhaaksi katson, en tahdo kavaltaa muitten henkeä."

"Miettikää — olittehan kavaltaa tuomarinne hengen!"

"En kavaltaa — eihän minulla ollut luottamustanne."

"Lailla, Walter de Montreal, on kireitä pakotusneuvoja — katsokaa!"

Musta esirippu vedettiin syrjään, ja Montrealen silmä tapasi pyövelin ja kidutuslavan. Hänen uljas rintansa kohoili inhosta.

"Rooman Senaattori", sanoi hän, "nuot kapineet ovat orjia ja konnia varten. Minä olen ollut sotilas ja päällikkö; elämän ja kuoleman ollessa kädessäni — olen menetellyt mieleni mukaan, mutta vertaistani ja vihollistani en koskaan ole kidutuksella häväissyt."

"Ritari Walter de Montreal", virkkoi senaattori arvokkaasti, mutta hieman kursastellen, "vastauksenne on senkaltainen, mikä luonnollisesti nousee urhoollisten miesten huulille. Mutta kuulkaa minulta, jonka onni on tehnyt tuomariksenne, että ei enemmän orjiin ja konniin, kuin ritareihin ja jalosukuisiin nähden nuot kapineet ole lain koneita eikä totuuden tutkijoita. Myönnyin vaan näitten kunnianarvoisten neuvosmiesten toivomukseen koetellakseni hermojanne. Mutta vaikka olisitte Campagnan mitättömin maalainen, ei teidän minun tuomioistuimeni edessä tarvitsisi peljätä kidutusta. Walter de Montreal löytyykö Italian ruhtinaissa, joita olette tuntenut, Rooman ylimyksissä, joita tahdoitte auttaa, ainoata, joka saattaisi siitä kerskata!"

"Tahdoin vaan", sanoi Montreal hiukan epäröiden, "yhdistää ylimykset teihin, henkeänne vastaan en juonitellut!"

Rienzi synkistyi. — "Riittää", sanoi hän äkkiä. "P. Johanneksen ritari, minä tiedän salaiset tuumanne, kaartelemiset ja verukkeet eivät sovi eivätkä ole hyödyksi teille. Ellette juonitellut minun henkeäni, juonittelitte Rooman henkeä vastaan. Yksi ainoa pyyntö teille vielä suodaan maailmassa, kuolintapanne." Montrealen huulet värähtivät.

"Senaattori", sanoi hän hiljaa, "saanko puhua kanssanne tuokion kahdenkesken?"

Neuvosmiehet katsahtivat ylös. "Herrani", kuiskasi heistä vanhin, "epäilemättä hänellä on aseita kätkettynä — ei ole häneen luottamista."

"Vangittu", vastasi Rienzi hetken vaitiolon päästä, "jos armoa anot, on pyyntösi turha ja apulaisiltani minä en mitään salaa. Sano pois sanottavasi!"

"Mutta kuulkaa", sanoi vangittu laskien käsivartensa ristiin, "se ei koske minun henkeäni, vaan Rooman menestystä."

"Sitten", sanoi Rienzi muuttunein äänin, "on pyyntösi myönnetty. Liittäös rikkomukseesi salamurhan aikeet, mutta Rooman hyväksi minä uhmaisin suuremmatkin vaarat."

Niin sanoen hän viittasi neuvosmiehille, jotka poistuivat ovesta, mistä Villani oli saapunut sisään, ja vartijat peräytyivät salin etäisimpään päähän.

"No, Walter de Montreal, älä vitkastele, aikasi on täpärä."

"Senaattori", sanoi Montreal, "henkeni on teille vähästä arvosta; tullaan sanomaan että velkojanne tuhositte päästäksenne velastanne kuittiin. Määrätkää henkeni hinta, arvostelkaa se valtijaan mukaan, joka floriini teille maksetaan, ja rahastonne täytyy viideksi vuotta. Jos buono stato on teidän hallinnostanne riippuvainen, teidän huolenpitonne Roomasta ei salli teidän kieltää, mitä olen pyytänyt."

"Et tunne minua, rohkea rosvo", sanoi Rienzi ankarana, "kavaluuttasi vastaan saatan olla varuillani ja antaa sen anteeksi, kunnianhimoasi en ikinä. Minä tunnen sinut. Laske kätesi sydämellesi ja sano, jos voisimme vaihtaa paikkaa, sallisitko Rienzinä kaikesta maailman kullasta Walter de Montrealen henkeä ostettavan? Mitä ihmiset menettelystäni päättävät, se on minun kestäminen; omaksi tuomiokseni olkoot silmäni luusimuksesta puhtaat. Minä olen Jumalalle vastuunalainen Roomasta, joka on minulle uskottu. Ja Rooma vapisee niinkauan kuin Suuren Komppanian päällikössä, elää Walter de Montrealen juonitteleva aju ja uskaltava sydän. Mies — mahtava, suuri ja älykäs, hetkesi ovat luetut; päivän koittaessa kuolet!"

Montrealen, senaattorin kasvoihin kiintynyt katse näki että toivo oli ohi; hänen ylpeytensä ja uljuutensa palasivat.

"Olemme tuhlanneet sanoja", hän virkkoi. "Pelasin uhkapeliä, tappasin, ja saan sovittaa häviöni! Olen valmis. Tuntemattoman maailman kynnyksellä ennustuksen synkkä henki ilmestyy meille. Herra senaattori, lähden ennen sinua ilmoittamaan — että taivaassa tai helvetissä — ennenkuin monta päivää on kulunut, on tehtävä tilaa minua mahtavammalle!"

Hänen puhuessaan hänen vartalonsa laajeni, hänen silmänsä välähteli; ja Rienzi, vavisten, niinkuin hän ei milloinkaan ollut vavissut ennen, horjahti taapäin ja peitti kasvonsa käsillään.

"Kuolintapasi?" hän kysyi ontolla äänellä.

"Kirves: se sopii ritarille ja sotilaalle. Sinua varten, senaattori, Kohtalolla on epäjalompi kuolema."

"Rosvo, ole mykkä!" kiljasi senaattori kiihkoisesti; "vartijat viekää vangittu pois. Auringon noustessa Montreal — —"

" Laskee Italian vitsauksen aurinko", sanoi ritari katkerasti. "Olkoon menneeksi. Vielä yksi pyyntö; P. Johanneksen ritarit ovat Augustinuksen munkkikunnan ystävyydessä: myönnä minulle augustinolainen rippi-isä."

"Se on myönnetty; ja minä, joka en voi sinulle maallista sääliä osottaa, olen rukoileva Korkeimmalta Tuomarilta armoa sielullesi!"

"Senaattori, minulla ei ole ihmisten kanssa enää tehtävää. Veljeni? Turvallisuutesi ja kostosi eivät kaipaa heidän kuolemaansa!"

Rienzi mietti hetkisen. "Eivät", sanoi hän, "vaarallisia aseita he olivat, mutta työmiehettä ne ruostuvat haitattomiksi. He kerran tekivät minulle palveluksen. Vanki, heidän henkensä on säästetty."

V Luku.

Ilmitulo.

Neuvosto hajosi — Rienzi riensi omaan asuntoonsa. Tavattuaan tiellä Villanin, hän puristi hellästi nuorukaisen kättä. "Pelastit Rooman ja minut suuresta vaarasta", sanoi hän; "pyhimykset sinut palkitkoot!" Huolimatta Villanin vastauksesta, hän kiiruhti edelleen. Nina, levottomana ja huolissaan, odotteli häntä heidän kammiossaan.

"Etkä vielä vuoteessa?" sanoi Rienzi, "Ninani, sinunkaan kauneutesi ei kestä moista valvontaa."

"En saattanut levätä ennenkuin olin nähnyt sinut. Kuulin (ja koko Rooma sen jo tietää) että olet ottanut kiinni Walter de Montrealen ja että hän on mestauspölkyllä saapa surmansa."

"Ensimmäinen rosvo, joka koskaan kuoli niin uljaan kuoleman", virkkoi Rienzi verkalleen riisuutuen.

"Cola, en ole milloinkaan ryhtynyt suunnitelmiisi — valtiotuumiisi esitykselläkään. Kylläksi on ollut minulle riemuita niitten menestyksestä, surra niitten raukenemisesta. Nyt minulla on sinulle yksi anomus — säästä tuon miehen henki."

"Nina — —"

"Kuule minua, — puhun omaksi parhaaksesi! Hänen rikostensa uhalla hänen uljuutensa ja neronsa ovat hankkineet hänelle ihailijoita hänen vihollistensakin joukosta. Moni ruhtinas, moni valtio, joka salaisesti iloitsee hänen kukistumisestaan, on teeskentelevä kauhua hänen tuomariinsa. Kuule vielä, hänen veljensä auttoivat paluutasi, maailma on sanova sinua kiittämättömäksi. Hänen veljensä lainasivat sinulle rahaa, maailma — tiedä se — on sanova sinua —"

"Seis!" katkasi senaattori. "Kaikki, mitä olit sanova, on mielessäni ennakolta. Tunnethan minut — sinulta en mitään peittele. Mikään liitto ei voi sitoa Montrealen uskollisuutta — ei mikään armo voittaa hänen kiitollisuuttaan. Hänen verisen kätensä tieltä ovat totuus ja oikeus pois pyyhkäistyt. Jos langetan Montrealen, joudun epäsuosioon ja vaaraan — myönnetään. Jos vapautan hänet, ennen huhtikuun ensi sateita pohjolaisten ratsut hirnuvat Capitolin saleissa. Kummanko tässä tapauksessa lasken vaaran alaiseksi, itsenikö vai Rooman? Älä kysy enempää — vuoteeseen, vuoteesen!"

"Lukisitko aavistukseni, Cola, salaperäiset — synkät — kummalliset!"

"Aavistuksesi! — Minulla on omani", vastasi Rienzi suruisena, katsellen avaruuteen ikäänkuin ajatuksissaan asuttaen sen aaveilla. Sitten kohottaen silmänsä taivaaseen, hän sanoi tuon yltiöpäisyyden kiihkeyksin, mikä oli suurena osana hänen sekä voimaansa että heikkouttaan: — "Herra, minun älköön olko ainakaan Saulin synti! Amaleekilainen ei ole säästyvä!"

Rienzin nauttiessa lyhyttä, herkkää ja levotonta untaan, jota Nina vartioitsi — unettomana, huolissaan, kyyneleissään sekä synkkien ja hirmuisten aavistusten ahdistamana — syyttäjä oli tuomaria onnellisempi. Viimeiset ajatukset, jotka liitivät Angelo Villanin mielessä, ennenkuin ne uneen verhoutuivat, olivat kirkkaat ja eloisat. Hän ei tuntenut omantunnonvaivoja petettyään toisen luottamuksen — hän tunsi vaan että tuumansa olivat menestyneet, että tehtävänsä oli luonnistunut. Rienzin kiitolliset sanat soivat hänen korvissaan, ja menestyksen mahtavat toiveet Rooman senaattorin ohella, viihdyttivät hänen nukkumaan ja värittivät hänen unelmansa.

Mutta tuskin oli hän kahta hetkeä maannut; kun hänet herätti eräs palatsin palvelijoista, joka itse oli unenpöpperössä. "Antakaa anteeksi, messere Villani", sanoi hän, "mutta alhaalla on Ursula-sisaren lähetti; hän käskee teitä heti luostariin — hän on kuoleman kielissä ja tahtoisi välttämättömästi tavata teitä."

Angelo, jonka herkkää tunteellisuutta, mitä hänen syntyperäänsä tuli, aina kiihottivat epämääräiset, mutta kunnianhimoiset toiveet — hyppäsi vuoteestaan, pukeutui hät'hätää sekä läksi lähetin keralla luostariin. Capitolin pihasta ja leijonaportaitten luota jo kuului työmiesten hälinää, ja katsoessaan taakseen Villani näki mustaan verhotun mestauslavan pilvenlongan kaltaisena tötöttävän päivänkoitteen harmaassa valossa — samassa Capitolin kello raskaasti jymähti. Tuska valtasi hänet. Hän kiiruhti eteenpäin; — tuona varhaisena hetkenä hän jo kohtasi ihmisjoukkoja, kumpaakin sukupuolta, jotka riensivät pitkin katuja, katsomaan mainion Suuren Komppanian päällikön telotusta. Augustinolaisluostari oli kaupungin syrjäisimmässä laidassa, ja punertava valo jo julisti auringon nousua kukkulain huipuilta, kun nuori mies saapui tuon kunnianarvoisan rakennuksen edustalle. Ilmoitettuaan nimensä hän heti laskettiin sisään.

"Suokoon Taivas", sanoi vanha nunna, joka saattoi häntä läpi pitkän, kiertelevän käytävän, "sinun tuovan lohdutusta sairaalle sisarelle: hän on sitten huomenmessun sinua katkerasti ikävöinnyt."

Syrjäisessä kammiossa, jossa ne sisaruskunnan jäsenistä, joille myönnettiin siihen tarvittava lupa, kohtasivat ulkomaailmasta saapuvat vieraansa, istui ijäkäs nunna. Roomaan palattuaan Angelo oli nähnyt hänet vain kerran, ja sen jälkeen oli tauti rajusti runnellut hänen ruumistaan sekä muotoaan. Ja kääriliinain kaltaisissa vaatteissaan ja vartalo kuihtuneena, hän aamuisessa valossa näytti aaveelta, jonka päivä oli maan päällä yllättänyt. Mutta hän lähestyi nuorukaista liikkuen kimmokkaammin ja eloisammin kuin näytti hänen surkastuneelle ruumiilleen mahdolliselta. "Olet tullut", hän sanoi. "Hyvä, hyvä! Tänä aamuna huomenmessun jälestä rippi-isäni, augustinolainen, joka yksin tuntee elämäni salaisuudet, kutsui minut erikseen, ja kertoi että senaattori on ottanut kiinni Walter de Montrealen, että hän on tuomittu kuolemaan ja että augustinolais-veljeskunnasta on pyydetty joku huolimaan hänen viimeisiä hetkiään — niinkö lienee?"

"Olette oikeassa", sanoi Angelo kummastellen. "Tuo mies, jonka nimi teitä kauhistutti — josta useasti varotitte minua — kuolee päivän koittaessa."

"Niin pian! — niin pian! — Voi armias Äiti! Juokse! Olet senaattorin lähellä, suuresti hänen suosiossaan; juokse! Lankea polvillesi — ja niinkuin Jumalan armoon turvaat — älä nouse ennenkuin olet saanut provencelaisen hengen pelastetuksi."

"Hän hourii", jupisi Angelo huulet valkeina.

"En houri, — poika!" kujasi sisar hurjasti; "tiedä että tyttäreni oli hänen jalkavaimonsa. Hän tahrasi sukumme — omaansa uljaamman suvun. Minä syntinen vannoin kostavani. Hänen poikansa — heillä oli vaan yksi ainoa! — kasvoi rosvon leirissä; — verivimmainen elämä — häpeän kuolema — helvetin tulevaisuus — eli hänen edessään. Minä tempasin lapsen sellaisen kohtalon kynsistä — vein pois hänet — kerroin isälle hänen kuolleen — laskin hänet kunniallisten vaiheitten polulle. Annettakoon rikkomukseni anteeksi! Angelo Villani, sinä olet tuo lapsi; — Walter de Montreal on isäsi. Mutta nyt kuolonvaivoissani minä kauhistun kostonhimoisia ajatuksiani. Kenties —"

"Pattoinen ja kirottu!" katkasi Villani kiljaisten: — "pattoinen ja kirottu olet tosiansa! Tiedä että minä tyttäresi rakastajan kavalsin! — pojan pettämänä isä kuolee!"

Ei silmänräpäystäkään hän viivytellyt, ei jäänyt hän näkemään sanojensa vaikutusta. Kuin mieletön — kuin vainolainen kintereillään — hän syöksyi luostarista — kiiti pitkin autioita katuja. Kuolonkellot soivat, ensin epäselvästi, sitten pauhaten, hänen korvissaan. Jokainen sävel tuntui hänestä Jumalan kiroukselta; eteenpäin — eteenpäin — hän riensi läpi tyhjentyneen kaupunginosan, väkijoukot häilyivät hänen edessään — hän sekaantui elävään virtaan, pidätettiin, töytättiin takasin — tuhansia tuhansien perästä hänen ympärillään — edessään. Hengästyneenä, läähättäen hän tunki edelleen — rynnisti tiensä — kuulematta — näkemättä — kaikki oli kuin unta. Yli etäisten kukkulain välähti aurinko; kellonsoitto taukosi! Oikealta ja vasemmalta hän työnsi tungoksen syrjään. Hänen voimansa olivat kuin jättiläisen! Hän läheni kovaonnista paikkaa. Kuolon hiljaisuus painoi kuin sankka usma väkijoukkoa. Hän kuuli äänen, painuessaan eteenpäin, syvän, kirkkaan — se oli hänen isänsä ääni! — se vaikeni — kuulijakunta hengitti raskaasti — humisi — huojui sinne tänne. Eteenpäin, eteenpäin kulki Angelo Villani. Senaattorin vartiomiehet katkasivat hänen tiensä — hän syrjäytti heidän keihäänsä — riistäytyi heidän kouristaan — murti aseellisen ympäryksen — seisoi Capitolin edustalla. "Seis, seis" hän olisi huutanut, mutta kauhu teki hänet mykäksi. Hän näki välähtävän kirveen — näki taivutetun niskan. Ennenkuin toinen henkäys ehti hänen huulilleen, kalinainen rungoton pää nostettiin ilmaan, — Walter de Montrealea ei ollut enää.

Villani näki — hän ei pyörtynyt — ei kaatunut — vaan loi silmänsä tuosta nostetusta päästä, tippuvasta hurmeesta, parvekkeeseen, jossa tavan mukaan juhla-asussaan istui Rooman senaattori — ja nuorukaisen muoto oli kuin hornanhengen muoto!

"Haa!" hän sanoi, jupisten itsekseen ja muistaen Rienzin seitsemän vuotta ennen lausumat sanat — "Siunattu olet sinä, jolla ei ole omaisen verta kostettavana!"

VI Luku.

Epätietoisuus.

Walter de Montreal haudattiin St. Maria dell' Aracelin kirkkoon. Mutta "hänen tekemänsä paha eli hänen jälkeensä!" Vaikka rahvas, hänen vangitsemiseensa saakka oli nurkunut Rienzille siitä, että niin kuulu rauhanhäiritsijä sai vapaana liikkua, hän tuskin oli kuollut, kun se aikoi sääliä kauhunsa esinettä. Tuon omituisen hurskauden vallassa, jota Montreal aina oli osottanut, pitäen sitä sotilaan luonteen kauniina ja luonnollisena puolena, hän heti tuomion langettua oli antautunut hartaisin kuoleman valmistuksiin. Augustinolaismunkin seurassa hän kulutti yön lyhyet, jälellä olevat hetket rukouksissa ja synnintunnustuksissa, lohdutti veljiänsä ja kulki telotuslavalle sankarin askelin ja marttyrin itsen-uhrauksin. Ihmissydän kummallisesti hairahtuen, rahtuakaan katumatta elämänsä ammattirosvousta ja murhaa, tuon urhean soturin melkein viimeiset sanat olivat hänen omien töittensä ylpeätä kerskausta. "Olkaa urhoollisia, niinkuin minä olin", hän sanoi veljilleen, "ja muistakaa että nyt olette Apulian, Toscanan ja La Marcan nöyryyttäjän perillisiä."

Tätä mielenlujuutta kesti hänessä telotuslavallakin. "Minä kuolen", hän sanoi kääntyen roomalaisiin — "minä kuolen tyytyväisenä, kun luuni saavat levätä P. Pietarin ja P. Paavalin pyhässä kaupungissa ja Kristuksen sotamiehelle suodaan Apostolien hautuumaa. Mutta minä kuolen syyttömänä. Rikkauteni on rikokseni — valtionne köyhyys syyttäjäni. Rooman senaattori, saattanet kadehtia viimeistä hetkeäni — Walter de Montrealen kaltaiset miehet eivät sorru kostamatta." Näin sanoen hän kääntyi itään, jupisi lyhykäisen rukouksen, laskeutui rauhallisena polvilleen jo sanoi itsekseen, "Rooma, säilytä tuhkani! — Maa muistoni! Kaitselmus kostoni; ja nyt, Taivas ota henkeni! — iske!" Ensi lyönnistä pää erkani ruumiista.

Hänen petollisuutensa vain osaksi tunnettiin, pelko oli unehtunut, ja kaikki mitä Walter de Montrealen muistosta Roomassa eli, oli hänen sankariutensa ihailua ja loppunsa sääliä. Pandulfo di Guidon kohtalo, joka seurasi muutaman päivän perästä, kiihotti vielä syvemmän vaikka levollisemman tunteen senaattoria vastaan. "Hän oli kerran Rienzin ystävä!" sanoi joku. "Hän oli rehellinen, suora kansalainen!" nureksi toinen. "Hän ajoi kansan asiaa!" murisi Cecco del Vecchio. Mutta senaattori oli ponnistellut päätökseen olla järkähtämättä oikeatuntoinen ja katsella kaikkia Rooman vaaroja niinkuin roomalaisen tuli. Rienzi muisteli ettei hän milloinkaan ollut luottanut tulematta petetyksi, ei milloinkaan antanut anteeksi terottamatta vihollisuutta. Hän oli julman kansan, epäluotettavien ystävien, katalain vihollisten keskellä, ja epäkohtainen armahdus synnyttäisi vaan salaliiton palkaksi. Mutta tuo taistelu, jota hän taisteli, nähtiin hysteerillisistä puuskista, joita hän ei voinut salata. Hän milloin itki katkerasti, milloin hurjasti nauroi. "Enkö koskaan enää saa nauttia anteeksiantamisen hekumaa?" sanoi hän. Tylyt katselijat pitivät sitä — muutamat houkkeutena, muutamat vehkeilynä. Mutta tuo ankaruus teki hetkeksi tarkotetun vaikutuksen. Kaikki kuohus taukosi, pelko hiipi läpi kaupungin, järjestys ja rauha nousivat pinnalle: mutta alta, sen aikaisen kirjoittajan jyrkän lausunnon mukaan, " Lo mormorito quetamente suonava ". ["Kuului hiljaista jytyä."]

Jos tyynesti tarkastellaan Rienzin menettelyä tuohon pelottavaan aikaan hänen elämätään, on tuskin mahdollista syyttää häntä ainoastakaan valtiotaidon erehdyksestä. Virheistään parantuneena hän ei esittänyt mitään tarpeetonta komeutta — ei antautunut mihinkään juopuneen ylpeyden näytelmiin — tuon uhkean mielenkuvituksen pikemmin kuin turhamaisuuden, joka tribuunin oli vienyt loiston osotuksiin, olivat nyt raskaitten kohtalojen muisto sekä kypsyneemmän järjen jäykkä tyyneys lepoon viihdyttäneet. Hän oli kohtuullinen, säästäväinen, varovainen, maltillinen, "eikä milloinkaan", huomauttaa muuan todistaja, joka ei suinkaan ole puolueellinen, "ole niin erinomaista miestä nähty. [Vit. di Cola di Rienzi] Hänessä jokainen ajatus oli Rooman jokaiseen turpeeseen kohdistunut." Uupumatta työssä, hän tarkasti, määräsi, järjesti kaikki tyyni, kaupungissa, sotajoukossa, rauhan ja sodan asiat. Mutta häntä heikosti tuettiin, ja ne, joita hän käytti, olivat laimeita ja velttoja. Sittenkin hänen aseensa menestyivät. Paikka paikan, linna linnan perästä antautui senaattorin sotapäällikölle, ja itse Palestrinan vallotus oli hetken kysymys. Hänen taitonsa ja sanansa esiintyivät ratkaisevina vaikeissa tiloissa, ja lukijalta ei saattanut jäädä huomaamatta, kuinka selvästi niitä käytettiin, silloin kun hän vapautui ulkomaisten palkkasoturiensa rautaisesta holhouksesta. Montreal surmattuna, hänen veljensä vangittuina (vaikka heidän henkensä säästettiin) — pelko joka loi nöyryyttä, iski noitten rosvosoturien poviin. Ollen poissa Roomasta ja Annibaldin johdolla taistellen ylimyksiä vastaan, nuot välttämättömät paholaiset alituisen toiminnan ja alituisen menestyksen vuoksi eivät saattaneet karata herransa kimppuun; ja Rienzi, mielellään mukaantuen roomalaisten luonnolliseen vastenmielisyyteen, pidätti siten pohjolaiset kaikesta kaupungin yhteydestä, sekä kuten hän kerskaili, oli Italian ainoa valtija, joka hallitsi, palatsi vain omien kansalaistensa vartioimana.

Hänen vaarallisesta asemastaan huolimatta — hänen epäluuloistaan ja pelostaan huolimatta, ei mikään suottainen julmuus tahrannut hänen ankaraa oikeudentuntoaan. — Montreal ja Pandulfo di Guido olivat ainoat valtiolliset uhrit, jotka hän vaati. Jos italialaisen viisauden pimeän macchiavellismin mukaan noitten vihollisten kuolema oli epäpoliittisuutta, niin se ei ollut työssä vaan tekotavassa. Jokin Bolognan tahi Milanon ruhtinas olisi välttänyt telotuslavan synnyttämää osanottoa, ja myrkkyjuoma tahi tikari olisi turvallisemmin kirveen korvannut. Mutta kaikkine vikoineen, todellisine tai luultuine, ei ainoallakaan tuon katalan ja verisen valtiotaidon teolla, mikä Italian menestyksellisempiä ruhtinaita ohjasi, koskaan noudattanut kunnianhimoaan tai vakuuttanut turvallisuuttaan Rooman viimeinen tribuuni. Mitkä hyvänsä hänen hairahduksensa lienevätkin olleet, hän eli ja kuoli miehenä, joka uneksui turhan, mutta kunniakkaan unelman, turmeltuneessa ja raukkamaisessa kansassa saavansa hereille muinaisen tasavallan hengen.

Kaikista senaattorin seuralaisista uutterin ja suosituin yhä oli Angelo Villani. Kohotettuaan hänet korkeaan asemaan, Rienzi tunsi itsensä ikäänkuin uudestaan nuoreksi, tavattuaan henkilön, joka oli hänen kiitollisuuteensa oikeutettu — hän rakasti nuorukaista kuin omaa poikaansa. Villani ei milloinkaan poistunut hänen sivultaan, paitsi keskustellakseen kaupungin eri korttelien eri kansanjohtajien kanssa; ja näissä keskusteluissa hänen intonsa näytti olevan laimentumaton — näytti koskevan hänen terveyteensä; ja Rienzi häntä hellästi nuhteli, milloin hyvänsä omista aatoksistaan havahtuen hän katseli hajamielistä silmää ja lyijynkarvaista kalvakkuutta, mikä oli seurannut nuoruuden kukkeutta ja välkettä.

Sellaiseen toreilemiseen nuori mies vastaili vain samoilla muuttumattomilla sanoilla.

"Senaattori, minulla on suuri työ tehtävänä", ja näitä sanoja sanoessaan hän hymyili.

Eräänä päivänä ollessaan senaattorin luona Villani jotenkin töykeästi sanoi, "muistatteko, herrani, minun niin kunnostaneeni itseäni Viterbon tappelussa, että kardinaali d'Albornozkin suvaitsi huomata minut?"

"Muistan urhollisuutesi hyvin, Angelo, mutta miksi tuota kysyit?"

"Herrani, Bellini, Capitolin vartioston päällikkö on vaarallisesti sairastunut?"

"Tiedän sen."

"Kenelle saattaa herrani uskoa tuon toimen?"

"Häntä lähimmälle, vaikka."

"Mitä! Soturille joka on Orsinia palvellut!"

"Se on totta. No, otamme Tommaso Pilangierin."

"Kelpo mies; mutta eikö hän ole Pandulfo di Guidon sukulainen?"

"Onko niin laita? Se seikka on huomioon otettava. Onko sinulla joku ystävä tiedossa?" sanoi senaattori hymyillen. "Utelemisesi mielestäni siihen viittaa."

"Herrani" vastasi Villani punastuen, "olen kenties liian nuori; mutta tuo toimi kysyy uskollisuutta enemmän kuin vuosia. Tunnustanko? Taipumukseni on pikemmin palvella teitä miekallani kuin kynälläni."

"Haluatko todentotta ryhtyä tuohon toimeen? Se on vähempiarvoinen eikä yhtä tuottava kuin nykyinen virkasi, ja olethan liian nuori johtamaan noita itsepintaisia olentoja."

"Senaattori, veinpä hurjempiakin poikia Viterbossa hyökkäykseen. Mutta olkoon niinkuin teidän etevämpi viisautenne parhaaksi katsoo. Mitä tehnettekin, pyydän teitä olemaan varuillanne. Jos petturin valitsette Capitolin vartioston päälliköksi, — minä vapisen tuota ajatellessani!"

"Kautta uskoni, kalpenetpa jo, rakas poikani; ystävyytesi on suloinen pisara karvaassa juomassa. Kenen saattaisin valita paremmin kuin sinun? Sinä saat tuon paikan, ainakin Bellinin sairauden ajaksi. Tahdon tänään antaa määräykseni. Se toimi vähemmän rasittaakin nuorta mieltäsi, kuin se, jota nyt hoidat. Olet liiaksi uuttera asiamme hyväksi."

"Senaattori, siihen vastaan vaan tapani mukaan — minulla on suuri työ tehtävänä!"

VII Luku.

Verotus.

Nuot pelottavat salaliitot tukahutettuaan, ylimykset miltei masennettuaan, ja liitettyään kolme neljättä osaa paavillista aluetta takasin Roomaan, Rienzi synnyinkaupunkinsa vapauden suojaamiseksi arveli olevan sopivan ajan ryhtyä toteuttamaan mielituumaansa: nostaa ja järjestään kuhunkin kaupunginosaan roomalainen legioona. Hän toivoi täten omista kaupunkilaisista saavansa kokoon kaiken sotavoiman, minkä Rooma omien laitostensa puolustukseksi tarvitsisi.

Mutta niin kehnot olivat aseet, joilla tuo suuri mies oli tuomittu jaloja aatteitansa toteuttamaan, ettei löytynyt ainoatakaan roomalaista, joka olisi omaa maatansa palvellut vaatimatta ainakin samaa palkkaa kuin maksettiin vieraille palkkalaisille. Röyhkeydessään, joka on niin ominaista suvulle, joka kerran oli suuri, kukin roomalainen sanoi, "Enköhän minä ole saksalaista parempi? — Maksakaa minulle sen mukaan."

Senaattori tukahutti inhonsa — hän kerrankin oli tullut tuntemaan että Catojen aika oli mennyttä. Uskaltavasta innottelijasta kokemus oli tehnyt käytännöllisen valtiomiehen. Rooma tarvitsi legiooneja — ne muodostettiin — uljaat nähdä, varustuksiltaan virheettömät. Mitenkä saada ne maksoon? Oli vaan yksi keino pitää Rooma pystyssä — Roomaa täytyi verottaa. Verotettiin viini ja suola.

Julistus oli seuraava:

"Roomalaiset! Senaattorinne arvoon kohottuani, kaikki ajatukseni ovat tarkottaneet teidän vapauttanne ja menestystänne; jo ovat kavaltajat tuhotut kaupungin sisältä, lippumme voitollisina ulkopuolella, todistaen että Jumaluus suosii miehiä, jotka pyrkivät vapautta lakiin yhdistämään. Näyttäkäämme esimerkki Italialle ja maailmalle! Osottakaamme että roomalaisen miekka pystyy suojelemaan roomalaisen forumin. Kaupungin jokaiseen Rioneen on järjestetty kauppiaista ja käsityöläisistä koottu porvarilegiona; he väittävät etteivät voi palkkiotta jättää ammattiansa. Senaattorinne kutsuu teitä auttamaan vapaatahtoisesi omassa puolustuksessanne. Hän on antanut teille vapauden, hän on rauhan teille palauttanut; sortajanne ovat ympäri maan hajotetut. Hän pyytää teitä säilyttämään aarteet, jotka saitte. Ollaksenne vapaat, teidän on jotakin uhraaminen; vapauden eteen, mikä uhraus on liika suuri? Kannatukseenne luottaen minä vihdoin, ensi kerran, käytän virkani myöntämää oikeutta — ja Rooman pelastukseksi minä verotan roomalaisia!"

Sitten seurasi veroilmoitus.

Julistus naulattiin yleisiin paikkoihin. Erään plakaatin eteen kokoontui väkeä. Sen eleet olivat tuliset ja hillitsemättömät — silmät välähtelivät — se keskusteli hiljaa, mutta kiivaasti.

"Uskaltaa siis verottaa meitä! Eiväthän ylimykset eikä paavikaan olisi tuota enempää voineet tehdä!"

"Hävetköön! hävetköön!" huudahti muuan kuihtunut nainen, "meitä, jotka olimme hänen ystäviään! Mistä saavat pienokaisemme leipää?"

"Olisi siepannut paavin rahat!" virkkoi eräs kunnon viininmyyjä.

"Voi, voi! Pandulfo di Guido olisi omilla varoillaan elättänyt sotajoukon. Hän oli rikas mies. Mikä hävyttömyys kapakan pojassa!"

"Emme ole roomalaisia, jos tuota kärsimme!" sanoi eräs Palestrinasta karannut.

"Kansalaiset!" ärähti karkeasti eräs pitkä mies, joka siihen saakka oli kirjurilla luetuttanut itselleen verojulistuksen erityiskohtia, ja jonka raskas aju lopuksi älysi että viini oli kallistuva — "kansalaiset, me tarvitsemme uuden vallankumouksen. Tämä totta vieköön on kiitollisuutta! Mitä me olemme kostuneet tuon miehen palauttamisesta? Ainako meitä maahan paiskotaan? Maksamaan — maksamaan — maksamaan! Siihenkö vaan kelpaamme?"

"Kuulkaa Cecco del Vecchiota!"

"Ei, ei; ei nyt", murisi seppä. "Käsityöläisillä on tänä ehtoona erityinen kokous. Nähdäänpäs — nähdäänpäs!"

Nuori, viittaan kääriytynyt mies, jota kukaan ei ollut huomannut, kosketti seppää.

"Kuka hyvänsä ryntää Capitoliin ylihuomenna päivänkoiton aikaan", hän kuiskasi, "ei tapaa siellä vartijoita!"

Hän oli tiessään ennenkuin seppä ehti katsoa taaksensa.

* * * * *

Samana iltana Rienzi, levolle mennessään, sanoi Angelo Villanille — "rohkeutta, välttämätön on tämä tekoni! Mitä kansa siitä arvelee?"

"Hieman nurkuu, mutta näyttää älyävän että se on välttämätön. Cecco del Vecchio oli äänekkäin nureksija, mutta on nyt äänekkäin puoltaja."

"Se on yrmeä mies, hän kerran hyljäsi minut; mutta tuo kamala kirkonkirous! Hän ja roomalaiset saivat tuosta hyljäämisestään oppia karvaan läksyn, ja kokemus on toivoakseni opettanut heidät rehellisiksi. Hyvä, jos tuo verotus päättyy rauhallisesti, niin kahden vuoden päästä Rooma on jälleen oleva Italian kuningatar, — sen sotavoima kunnossa — sen tasavalta muodostunut; ja silloin — silloin —"

"Silloin mitä, senaattori?"

"Niin, silloin, oma Angeloni, Cola di Rienzi saattaa kuolla rauhassa! On tarve, jonka vallan ja loiston syvä kokemus vihdoin meille tuottaa — jäytävä kuin nälän, raukaiseva kuin unen tarve; — Angeloni, se on kuoleman tarve!"

"Herrani, tuon oikean käteni antaisin", huudahti Villani innokkaasti, "jos kuulisin teidän sanovan olevanne elämään kiintyneen!"

"Olet kelpo nuorukainen, Angelo!" sanoi Rienzi lähtien Ninan kammioon; ja hänen hymyissään ja kiihkeissä hyväilyissään hän hetkeksi unhotti olevansa suuri mies!

VIII Luku.

Päätöksen kynnyksellä.

Seuraavana aamuna Rooman senaattorilla oli suuri vastaanotto Capitolissa. Florensista, Paduasta, Pisasta, Milanostakin (Viscontilta), Cenuasta, Neapelista — oli saapunut lähettiläitä onnittelemaan hänen palaustaan tahi kiittämään häntä siitä, että hän oli pelastanut Italian Montrealen tuhotöistä, Venetsia yksin, jonka palveluksessa Suuri Komppania oli, pysyi erillään. Koskaan ei ollut Rienzi näyttänyt onnekkaammalta ja mahtavammalta, eikä koskaan ollut hän osottanut olemuksen vapaampaa ja iloisempaa majesteettia.

Tuskin oli vastaanotto ohitse, kun sanansaattaja saapui Palestrinasta. Kaupunki oli antautunut, Colonna paennut, ja senaattorin lippu liehui kapinallisten ylimysten viimeisen turvapaikan valleilla. Rooma saattoi vihdoinkin pitää itseään vapaana, ja ainoakaan vihollinen ei näkynyt uhkaavan Rienzin lepoa.

Seurue hajaantui. Senaattori ylpeänä ja riemuiten läksi yksityiseen asuntoonsa, ennen lähettiläille annettavan juhlan alkamista. Hän kohtasi Villanin, joka oli synkkä katsannoltaan, kuten tavallisesti.

"Ei suruja tänään, Angelo", sanoi senaattori iloisesti; "Palestrina on meidän!"

"Minä iloitsen kuullessani sellaisia uutisia ja nähdessäni herrani olevan niin uhkealla mielialalla", vastasi Angelo "Haluttaako herraani nyt elää?"

"Kunnes roomalainen hyve elpyy, kenties — haluttaa! Mutta niin olemme Onnen vauvoja, — tänäpänä iloisia — huomenna alakuloisia!"

"Huomenna", kertoi Villani koneentapaisesti: "niin huomenna kulonalaisia!"

"Kirmaat sanoillani, poika", sanoi Rienzi puoleksi suuttuen ja kääntyi pois.

Villani ei huomannut herransa närkästystä. Pidot olivat ahdinkoon täynnä väkeä ja loistavat; Rienzi tuona päivänä oli pakoton, kohtelias isäntä.

Milanolaiset, padualaiset, pisalaiset, neapelilaiset, kilpailivat toistensa kanssa, mahtavan senaattorin hymyilyistä. Uhkuvat olivat heidän ylistyslauseensa — tuhlaavat avuntarjouksensa. Ei ainoakaan Italian hallitsija näyttänyt olevan turvallisempana valtaistuimellaan.

Pidot päättyivät aikaiseen (niinkuin valtiollisissa tiloissa tavallisesti), ja Rienzi, hiukan viinin liikuttamana, kuljeskeli yksinään Capitolista poispäin. Suunnaten yksinäisen kulkunsa kohden Palatinia, hän näki haljakasten, hunnunkaltaisten usvain, jotka päivänlaskua seuraavat, laskeutuvan Caesarien palatsin jäännöksillä nuokkuvan rehevän ruohoston päälle. Erääsen raunioitten kohtaan (kumotun pylvään ja kaarroksen ääreen) hän seisahtui käsivarret ristissä, syvissä aatoksissaan. Etäällä näkyivät Campagnan surumieliset hautakummut sekä kukkulain piiri, joitten kiireiltä purppurankarva pian oli tähtien valoksi sulava. Ei tuulenhenkäys suhahtanut tummassa sypressissä eikä huojumattomassa pineassa. Oli jotakin kammottavaista maan kolkkoa ihanuutta viihdyttävän taivaan tyynessä. Monet ja erilaiset olivat ajatukset, jotka liitelivät Rienzin povessa: muisto työskenteli hänen sydämessään. Kuinka monesti hän nuoruudessaan oli astellut tuossa samassa paikassa! — mitä unelmia hän oli vaalinut! — mitä toiveita tuntenut! Hänen elämänsä viimeisten aikojen melskeissä Muisto oli kauan uinunut; mutta tuona hetkenä se anasti varjoisen haltunsa yksinvaltaisuudella, mikä tuntui profeetalliselta. Hän kuljeskeli — poikana, nuoren veljensä keralla, käsi kädessä, illanhetkenä pitkin virran äyräitä: hän näki kalpean muodon, näki hurmeisen rinnan, ja taas hän lausui kostonsadatuksensa! Hänen ensi menestyksensä, neitsyeellinen riemunsa, salainen lempensä, maineensa, mahtinsa, kovaonnensa, Maiellan erakkomaja, Avignonin vankikomerot, voitollinen paluunsa Roomaan — kaikki kiitivät läpi hänen povensa yhtä selvinä, kuin jos hän olisi elänyt nuot seikat uudelleen! — ja nyt! — hän säikähti nykyisyyttä ja astui alas kunnaalta. Kuu, jo noussut, loi valonsa yli Forumin, hänen kulkiessaan halki sen monien raunioitten. Jupiterin temppelin tienoilla kaksi olentoa yht'äkkiä pujahti näkyviin; kuutamo lankesi heidän kasvoihinsa ja Rienzi tunsi Cecco del Vecchion ja Angelo Villanin. Ne eivät nähneet häntä; vaan kiivaasti keskustellen he katosivat Trajanuksen Kaaren kohdalla.

"Villani! Tuo aina uuttera palvelijani!" tuumi senaattori! "tänä aamuna lienen puhunut tylysti hänelle — se oli pahoin tehty!"

Hän kääntyi takasin Capitolia kohden — hän seisoi Leijonaportaitten vieressä. Punanen täplä oli Montrealen telotuksesta jäänyt kivitykseen; senaattoria puistatti ja hän vetäytyi syrjään. Kummitteleva kuutamoko loi ikivanhan egyptiläisen hirviön kasvoihin kuin elollisen näön? Kiviset silmämunat näyttivät isketyn häneen ilkeästi tuijottaen, ja kun hän jatkaen matkaansa katsoi taakseen, ne tuntuivat melkein ylönluonnollisella tavalla seuraavan hänen askeleitaan. Vilu, hän ei tiennyt miksi, laskeutui hänen sydämeensä. Hän kiiruhti palatsiinsa päästäkseen. Vartiomiehet tekivät tietä hänelle.

"Senaattori", sanoi joku heistä, epäröiden, "Messere Angelo Villani on uusi päällikkömme — totteleminenko hänen käskyjään?"

"Tietysti", vastasi senaattori, kulkien edelleen. Mies viivähti paikallaan kahden vaiheilla, ikäänkuin tahtoen puhua, mutta Rienzi ei häntä älynnyt. Tultuaan kammioonsa hän tapasi Ninan ja Irenen odottamassa. Hänen sydämensä halasi puolisonsa luokse. Murheet ja ponnistukset olivat viimeisinä aikoina vieroittaneet hänen ajatuksensa hänestä, ja hän tunsi sen katuen, katsellessaan hänen jaloa, väsymättömän ja huolehtivan lemmen vienontamaa muotoansa.

"Ihanaiseni", sanoi hän sulkien hänet hellästi syliinsä, "huulesi eivät koskaan toru minua, mutta silmäsi joskus! Olemme liian kauvan olleet erillämme. Kirkkaammat päivät koettavat meille, jolloin saan joutoa kiittääkseni sinua kaikesta huolestasi. Ja sinä, suloinen siskoni, sinä hymyilet minulle — voi, oletpa kuullut jo että ylkäsi on Palestrinan antauduttua päässyt vapaaksi, ja huominen päivä on näkevä hänet jalkaisi edessä. Kaikkien päivän huolien ohessa minä muistin sinua, Ireneni, ja panin lähetin saamaan takaisin punan kalpealle poskellesi. Tule, tule, olkaamme jälleen onnellisia!" Ja tuon kotoisen hellyytensä valtaan antautuneena, joka oli hänelle ominaista, milloin karkeammat ajatukset myönsivät, hän istuutui noitten kahden henkilön viereen, jotka olivat hänen sydämelleen kalliimpia.

"Näin onnellisia — jospa meillä voisi olla monta tällaista hetkeä!" kuiskasi Nina, vaipuen hänen povelleen. "Mutta minä joskus kaipaan —"

"Niin minäkin", keskeytti Rienzi; "sillä luen sinun naisen ajatuksesi — minäkin joskus toivon että kaitselmus olisi asettanut meidät elämän alempiin alhoihin! Mutta sekin aika tullee vielä! Irene Adrianin puolisona — Rooma Vapauden aviona — silloin, Nina, sinä ja minä etsikäämme jokin rauhallinen erakkomaja jutellaksemme menneestä loistosta ja voittoriemusta, niinkuin kesäisistä unelmista. Suutele minua, kaunoiseni! Voisitko olla tätä komeutta paitsi?"

"Erämaassa sinun kanssasi, Cola!"

"Annappa minun muistella", jatkoi Rienzi; "eikö tänään ole seitsemäs päivä lokakuuta? Niin, seitsemäntenä päivänä, se on huomattava, viholliseni joutuivat valtaani! Seitsemän! minun kohtalonomainen lukuni, joko hyvä tahi pahaenteinen! Seitsemän kuukautta hallitsin tribuunina — seitsemän vuotta olin poissa maanpakolaisena; huomispäivä, joka näkee minun vihollisetta, täydentää seitsemännen viikon lukien palauksestani!"

"Ja seitsemän oli kruunujen luku, jotka Rooman luostarit ja Rooman neuvosto sinulle antoivat santo spiriton ritarikunnan juhlamenojen jälkeen!" sanoi Nina, naisen hellin sukkeluuksin lisäten, "loistavin yhteys kaikista!"

"Hullutukselta nuot ajatukset muista näyttävät, ja filosofian kannalta ne todella sitä ovatkin", sanoi Rienzi; "mutta koko elämänikäni enteet ja merkit ja utukuvat ovat liittyneet toimintaan ja tapauksiin: ja muitten ihmisten ilmakehä ei ole ollut minun. Elämä itsessään on arvotus, miksikä arvotukset meitä ihmetyttäisivät? Tulevaisuus! — mikä salaperäisyys jo tuossa sanassa! Jos olisimme eläneet läpi menneisyyden, mikäli aika oli, syvin, tuhansien vuosisatojen kokemuksemme ei voisi myöntää meidän arvata tapauksia, jotka odottavat hetkeä, johon olemme astumaisillamme! Kummako, jos näin järjen hyljääminä turvaannumme mielenkuvitukseen, jossa unien ja merkkien kautta Jumala joskus kuvaa vastaisten asioitten yhdenkaltaisuuden? Kuka jaksaa jättää tulevaisuuden kokonaan arvaamatta, ja alistuen vaikeroida nykyhetken taakan alla? Ei, ei! tuo, jota tyhmänviisaat kutsuvat yltiöpäisyydeksi, kuuluu samaan osaan meitä kuin toivo. Kumpikin vaan vie meitä eteenpäin — auhtoiselta rannalta ihanalle, jos kohta äärettömälle ulapalle. Kumpikin kaipaa suurelle tuollepuolelle, mikä todistaa kuolemattomuutemme. Kummallakin on näkynsä ja utukuvansa — joista jotkut ovat vääriä, mutta jotkut oikeita! Tosiansa, ihminen, joka tulee suureksi, tulee usein siksi vaan oman henkensä jonkinlaisen taian kautta — Pythian, joka ennakolta sanoo että hän on tuleva suureksi — ja sitten tekee elämän tuota ennustusta toteuttavaksi ponnistukseksi! Onko tuo hullutusta? — Olisi, jos kaikki seisahtuisi haudan partaalle! Mutta kukaties juuri tuo kykyjen täällä tapahtuva terotus, harjotus ja ylentäminen — vaikka vaan joutuvaa tarkotusta varten maan päällä — saattaa olla määrätty tarkottamaan valmistaa näin elvytettyä ja jalostettua henkeä jotakin korkeata päämäärää varten maan tuolla puolen! Kuka sanoo? En minä! — Rukoilkaamme!"

Senaattorin ollessa näissä toimissa Rooma eri osissaan esitti vähemmän pyhiä ja rauhallisia näkymöitä.

Orsinein linnassa valoja välähteli edestakasin. Angelo Villani nähtiin pistäytyvän takaportista. Hetken perästä kuu oli korkealla; kohden Colosseumin raunioita nähtiin miehiä, joitten puku ilmaisi heidän olevan alinta kansankerrosta, hiipivän kujilta ja tanhuvilta kaksitellen; Montrealen poika taas pujahti raunioista. Vielä myöhempään — kuu tekee laskuaan — harmaa valo kajastaa idässä — Lateranin P. Johanneksen kirkon kohdalla Rooman portit ovat seljällään! Villani juttelee varjesoturien kanssa! Kuu on laskenut — murheellinen ja viluinen harso himmentää kukkulat — Villani on Capitolin palatsin edustalla — ainoa aseellinen! Missä Rooman legioonat ovat vartioimasta Rooman vapauttaja vapauttajaa?

Viimeinen Luku.

Ajon loppu.

Oli lokakuun kahdeksannen päivän aamu 1354. Rienzi, joka aina nousi varhain, liikahteli levottomana vuoteessaan. "On vielä aikaista", hän sanoi Ninalle, jonka käsivarsi oli hellästi hänen kaulansa ympärillä: "ei kenkään väestäni kuulu olevan hereillä. Mutta minunhan päiväni alkaa ennen kuin heidän."

"Lepää vielä, Colani; olet unen tarpeessa.". "En; tunnen kuumetta, ja kylkeni vanha pistos vaivaa minua. Minulla on kirjeitä kirjoitettavana."

"Päästä minä kirjuriksesi, armaani", sanoi Nina.

Rienzi noustessaan hellästi hymyili; hän läksi makuuhuoneen viereiseen kammioonsa kylpeytymään, niinkuin hänen tapansa oli. Sitten pukeuduttuaan hän palasi Ninan luokse, joka väljässä vaatteuksessaan jo istui kirjoituspöydän ääressä, rakkauden virkaansa valmiina.

"Kuinka hiljaista kaikki on", sanoi Rienzi. "Mikä puuhaisen päivän vilpas ja vieno etusävel on näissä varhaisissa hetkissä."

Kumartuen vaimonsa puoleen hän sitten saneli useita kirjeitä, silloin tällöin keskeyttäen toimensa huomautuksilla, jotka välähtivät hänen mieleensä.

"Niin, nytten Annibaldille! Nuoren Adrianinkin muuten pitäisi tänään tulla luoksemme; kuinka riemuitsen Irenen tähden!"

"Armas sisko — niin! hän rakastaa — jos kukaan, Cola, niin voi rakastaa — kuin me."

"Niin, mutta työhösi, ihana kirjurini. Haa! Mitä melua tuo? Kuulen aseellisten askeleita — portaat jytisevät — joku huutaa nimeäni."

Rienzi sieppasi miekkansa! Ovi paiskattiin töykeästi seljälleen ja täydelliseen sota-asuun puettu henkilö ilmaantui kammioon.

"Mitä! mitä tämä tietää?" sanoi Rienzi seisoen Ninan edessä miekka tupesta paljastettuna.

Sisääntunkenut nosti silmikkonsa — hän oli Adrian Colonna.

"Pakene, Rienzi! — riennä, signora! Kiitos Taivaan, vielä voin teidät pelastaa! Palestrinan antauduttua pääsin joukkoineni vapaaksi, mutta haavani tuskat minut viivyttivät viime yön Tivolissa. Kaupunki oli täynnä aseellista miestä — mutta ei sinun miestäsi, senaattori. Kuulin huolestuttavia kulkupuheita. Päätin jatkaa matkaani — saavuin Roomaan, kaupungin portit olivat selki seljällään!"

"Mitä!"

"Vartiostosi tiessään. Vast'ikään joukko Savellin miehiä tuli vastaani. Merkkini, Colonnain merkit, eksyttivät heidät. Kuulin että tänä samana hetkenä moniaat vihollisistasi ovat kaupungin sisällä, loput tulossa — kansa itse ryhtyy vastaasi aseisin. Syrjäkatuja pitkin kuljin, roistoväki jo varustihe. Piti minua vihollisenasi ja kiljui. Tulin tänne — vahtimiehesi ovat kadonneet. Salaovesi on auki. Ei elävää olentoa näytä oleskelevan palatsissasi. Riennä — pakene — pelasta itsesi! Missä Irene on?"

"Capitoliko tyhjänä! — mahdotonta!" huusi Rienzi. Hän läksi etuhuoneesen, jossa hänen yövartijansa tavallisesti oleskelivat — se oli asujaton! Hän olisi mennyt ulommaksi, mutta ovet olivat ulkoa teljetyt. Oli silminnähtävää, että ulospääsy oli ehkäisty kaikkialta, paitsi alhaalla olevaa yksityistä ovea, ja se oli jätetty hänen murhamiehillensä auki! Hän palasi huoneeseensa — Nina oli jo mennyt herättelemään ja valmistelemaan Ireneä, jonka kammio oli rakennuksen toisessa sivussa.

"Pian, senaattori!" sanoi Adrian. "Luulen vielä olevan aikaa. Meidän täytyy kulkea Tiberin poikki. Sijoitin luotettavia asemiehiäni ja pohjolaisia sinne. Vene on valmiina."

"Kuule!" keskeytti Rienzi, jonka aistimet viimeisinä aikoina olivat ylönluonnollisesti terottuneet. "Kuulen etäistä huutoa — tuttua huutoa, 'Viva 'l Popolo!' Niinhän minäkin sanon! Ne varmaan ovat ystäviä."

"Ole pettelemättä itseäsi! Sinulla tuskin on ainoatakaan ystävää Roomassa."

"Hist!" sanoi Rienzi kuiskaten; "paitsi Ninaa — paitsi Ireneä. En voi seurata sinua."

"Oletko mieletön?"

"En, mutta peloton. Muuten jos lähtisinkin kanssanne, minä vaan saattaisin olla teille kaikille turmioksi. Jos minä tavattaisiin seurassasi, sinä ynnä yhdessä ruhjottaisiin. Minutta olet turvassa. Eipä senaattorin puolisokaan eikä sisar ole kostonpyyntöä elvyttänyt. Pelasta he; jalo Colonna! Cola di Rienzi uskaltaa Jumalaansa yksin!"

Sillä välin Nina oli palannut; Irene hänen seurassaan. Etäältä kuului onnettoman väkijoukon töminä, yhtämittaisena — verkkaisena — yltyvänä.

"Nyt, Cola", sanoi Nina rohkeana ja iloisen näköisenä, tarttuen miehensä kainaloon, Adrianin jo löydettyä turvattinsa Irenessä.

"Niin, nyt, Nina!" sanoi Rienzi; "vihdoinkin eroamme! Jos tämä on viimeinen hetkeni — minä viimeisenä hetkenäni rukoilen Jumalaa siunaamaan ja suojaamaan sinua; sinä todella olet ollut minun ylönpalttinen lohdutukseni — huolehtiva kuin vanhin, hellä kuin lapsi, kotilieteni hymy, mun —"

Rienzi oli melkein suunniltaan. Mielenliikutukset, syvät, ristiriitaiset, puhumattoman suloiset ja hupsut, tukahuttivat hänen sanansa.

"Mitä!" huusi Nina, takertuen hänen rintaansa ja jakaen hiuksensa silmiltään tavotellessaan hänen poiskäännettyjä kasvojaan. "Erota! — emme koskaan! Tämä on minun paikkani — koko Rooma ei ole repivä minua siitä!"

Adrian epätoivoisena tarttui hänen käteensä ja koetti vedältää häntä pois.

"Olkaa koskematta minuun, herra!" sanoi Nina ojentaen kätensä suuttuneen majesteetin tavoin, ja silmät säkenöiden kuin leijonaemon, jolta metsämies mielii poikasen riistää. "Minä olen Cola di Rienzin, Rooman suuren senaattorin puoliso, ja hänen rinnallaan olen elävä ja kuoleva!"

"Viekää hän täältä, joutuen! — joutuen! Kuulen väkijoukon olevan lähellä."

Irene ryöstäytyi Adrianin käsistä ja lankesi Rienzin jalkoihin — hän syleili hänen polviansa.

"Tule, veljeni, tule! Miksi hukkaamme kallista aikaa? Rooma kieltää sinua menettämästä henkeä, johonka sen oma itse on sulautunut."

"Oikein, Irene; Rooma on sulautunut minuun, ja me nousemme tai lankeemme yhtenä! — ei sen enempää!"

"Sinä viet meidät kaikki perikatoon!" sanoi Adrian jalomielisen ja kärsimättömän kiihkeänä. "Muutaman silmänräpäyksen kuluttua olemme hukassa. Uhmoova mies! Et monista vaaroistasi säilynyt riehuvan roistoväen teuraaksi."

"Sen uskonkin", sanoi senaattori, ja hänen mittava vartalonsa näytti laajenevan hänen oman henkensä suuruutta. "Vielä olen triumfoiva. Koskaan eivät viholliseni — koskaan ei jälkimaailma saa sanoa että toisen kerran Rienzi luopui Roomasta! Kuulkaa! 'Viva 'l popolo!' Vielä huudetaan 'eläköön kansa!' Tuo huuto ei säikytä ketään paitsi tyrannia! Minä triumfoin ja jään eloon!"

"Ja minä kanssasi!" sanoi Nina lujasti. Rienzi epäröitsi hetkisen, katseli vaimoansa, painoi intohimoisesti hänet sydäntänsä vastaan, suuteli ja vielä suuteli häntä sekä virkkoi: "Nina, minä käsken sinua, — lähde!"

"En ikinä!"

Rienzi oli vaiti. Irenen kyyneltulvaiset kasvot kohtasivat hänen silmänsä. "Me kaikki tahdomme kuolla kanssasi", sanoi hänen sisarensa: "sinä vain, Adrian, jätä meidät!"

"Olkoon sitten", sanoi ritari suruisena; "jäämme kaikin tänne", ja hän kerrassaan luopui enemmästä yrityksestä.

Lyhyt kuolonäänettömyys, jonka vaan Irenen tuskainen nyyhkytys rikkoi, pääsi valtaan. Raivoavien tuhanten jymy kuului hirvittävän selvänä. Rienzi näytti vaipuneen ajatuksiinsa — sitten kohottaen päänsä, hän virkkoi tyynesti, "olette voittaneet — lähden kanssanne — kokoan vain nämät paperit ja seuraan teitä. Nopeaan, Adrian — pelasta he!" ja hän tarkottaen osotti Ninaa.

Toista viittausta odottamatta nuori Colonna tempasi Ninan voimalliseen kouraukseensa, vasemmalla kädellään hän tuki Ireneä, joka kauhusta ja mielenliikutuksesta oli melkein tunnottomana. Rienzi vapautti hänet kevyemmästä taakasta — hän otti sisarensa syliinsä sekä laskeutui kierreportaita alas. Nina ei vastustellut — hän kuuli puolisonsa astunnan takanaan, siinä oli hänelle kylläksi — hän kerran vain kääntyi kiittämään häntä silmillään. Kookas, haarniskoittu pohjolainen seisoi avonaisessa ovessa, Rienzi luovutti Irenen, joka nyt oli täysin tiedoton, soturin syliin, ja suuteli äänetönnä hänen kalvakasta poskeansa.

"Pian, herrani", sanoi pohjolainen, "kaikilta tahoilta rynnistetään!" Näin sanoen hän läksi alas taakkoineen. Adrian ynnä Nina seurasivat; senaattori seisoi hetkisen paikallaan, kääntyi ympäri sekä oli huoneessaan ennenkuin Adrian huomasi että hän oli kadonnut.

Sukkelaan hän tempasi peitteen vuoteestaan, kiinnitti sen akkunapuitteesen ja laskeutui sen avulla (useain jalkain matkan) alempana olevalle parvekkeelle. "En kuolekaan rotan tavoin", sanoi hän, "eteeni viritettyyn pyydykseen! Koko väkijoukko on ainakin näkevä ja kuuleva minut."

Tuo oli silmänräpäyksen työ.

Sillä välin Nina oli tuskin kuutta askelta ehtinyt, kun hän huomasi olevansa Adrianin kanssa kahden kesken.

"Haa! Cola!" hän kiljasi, "missä hän on! Hän on poissa!"

"Malttakaa mielenne, signora, hän vaan palasi noutamaan muutamia salaisia papereita, jotka unehtuivat. Hän on heti seuraava meitä."

"Odottakaamme sitten."

"Signora", sanoi Adrian kiristellen hampaitansa, "ettekö kuule väkijoukkoa? — pois, pois!" ja hän läksi pakenemaan nopeammin askelin. Nina ponnisteli hänen kourissaan — rakkaus antoi hänelle epätoivon voiman. Hurjasti nauraen hän ryöstäytyi hänestä. Hän riensi takasin — ovi oli suljettu — mutta teljetön — hänen vapiseva kätensä viivähti hetkisen rivassa. Hän avasi oven, työnsi raskaan salvan eteen, jotta Adrianin oli mahdoton saavuttaa häntä. Hän oli portailla — hän oli huoneessa. Rienzi oli poissa! Hän samosi, hänen nimeänsä huudellen, läpi valtahuoneuston — kaikki oli autiota.

Kaikki ovet, joista päästiin alasvieviin käytäviin olivat ulkoa teljetyt. Hengästyneenä, läähöttäen, hän palasi kammioon. Hän riensi akkunaan — älysi keinon, jolla Rienzi oli päässyt alas — hänen uljas sydämensä ilmaisi hänelle Rienzin uljaat aikeet: — hän näki että he olivat erotetut. — "Mutta sama katto suojaa meitä", hän huudahti riemuiten, "ja sama on kohtalomme oleva!" Tuo ajatus mielessään hän vaipui ääneti, kärsivällisenä, permannolle.

Tehden jalon päätöksen olla hylkäämättä noita uskollisia lemmenliittolaisia ilman uutta yritystä, Adrian oli seurannut Ninaa, mutta liian myöhään — ovi oli suljettu hänen ponnistustensa varalle. Väkijoukko marssi edelleen — hän kuuli sen huudon äkkiä muuttuvan — se ei enää ollut "Eläköön Kansa!" vaan "Surma pettäjälle!" Hänen seuralaisensa oli jo poistunut, ja huolien nyt vaan Irenen vaarasta, Colonna katkerin murhein kääntyi pois, kulki alas porraskäytävää ja kiiruhti virran rantaan, missä venhe ja hänen joukkonsa odottivat häntä.

Parveke, jolle Rienzi oli laskeutunut, oli sama, josta hänen tapansa oli puhua kansalle — se liittyi avaraan saliin, jota käytettiin valtiollisissa juhlatiloissa — ja sen kummallakin puolen kohosi ulkoneva torni, jonka ristikkoakkunat antoivat parvekkeen puoleen. Toista näistä torneista käytettiin asevarastona, toisessa oli Brettonen, Montrealen veljen, vankisuoja. Viimeksimainitun tornin takana oli Capitolin yhteinen tyrmä. Silloin vankila ja palatsi olivat hirvittävän lähellä toisiansa!

Juhlasalin akkunat olivat vielä auki — ja Rienzi astui sinne parvekkeelta — edellisen päivän pitojen merkkiä oli siellä nähtävänä — vielä kosteat viinitäplät punasivat lattiata, ja kulta- ja hopeamaljoja väikkyi akkunakomeroissa. Hän läksi asehuoneesen oikopäätä ja valitsi monista sota-asuista sen, joka oli ollut hänen yllään, kun hän lähes kahdeksan vuotta sitten karkotti ylimykset Rooman porteilta. Hän pukeutui rautaan, jättäen vaan päänsä paljaaksi; ja sitten ottaen seinältä oikeaan käteensä Rooman suuren gonfalonin, hän palasi heti saliin. Ei ketään ihmistä hän tavannut. Tuossa laajassa rakennuksessa, paitsi vangituita ja uskollista Ninaa, jonka läsnäolosta hän ei tiennyt — senaattori oli yksin.

Eteenpäin kulki väkijoukko, ei enää määrätyssä järjestyksessä; kuin virta virran perästä — kaduilta, kujilta, palatsista ja hökkelistä — riehuva meri sai uutta lisää. Eteenpäin se kulki — intohimot paljoudesta yltyneinä — vaimot ja miehet, lapset ja raihnainen ikä — heränneen, irtipäässeen, vastustamattoman fyysillisen voiman ja eläimellisen kiukun kauheassa rintamassa. — "Surma pettäjälle — kuolema tyrannille — kuolema sille, joka kansaa verotti!" " Mora l' traditore che ha fatta la gabella! — Mora!" Se oli kansan huuto — se senaattorin rikos! He ryntäsivät Capitolin matalan aituuksen yli — he täyttivät yht'äkkisellä syöksyllä tuon tilavan, hetkistä ennen niin tyhjän — nyt verta janoovia ihmisolentoja kihisevän aukean. Samassa syntyi kuolemanhiljaisuus, ylhäällä parvekkeella Rienzi seisoi — hänen päänsä oli paljastettu, ja aamuaurinko paistoi tuohon uljaasen otsaan ja kiharoihin, jotka ennen aikojaan olivat harmaantuneet tuon mielettömän joukon palveluksessa. Kalpeana ja pystyisenä hän seisoi — ei pelkoa, ei kiukkua, ei uhkaa nähty hänen kasvoillaan — mutta syvää murhetta ja ylevää mielenlujuutta! Hetkeinen häpeä — hetkeinen kunnioitus valtasi väkijoukon. Hän viittasi gonfaloniin, johon tasavallan merkkisanat ja Rooman vaakuna olivat kirjaillut, ja näin hän alkoi:

"Minäkin olen roomalainen ja kansalainen! kuulkaa minua!"

"Älkää kuulko häntä! älkää kuulko häntä! hänen kavala kielensä saattaa lumota meidät!" huusi joku häntä äänekkäämmin, ja Rienzi tunsi Cecco del Vecchion.

"Älkää kuulko häntä! alas tyranni!" huusi kimakampi ja nuorekkaampi ääni, ja käsityöläisen rinnan seisoi Angelo Villani.

"Älkää kuulko häntä! kuolema surmalaiselle!" huusi ääni hänen sivullaan, ja viereisen vankilan ristikko-akkunasta tuijotti häneen kuin tiikerin silmin Montrealen veljen kostava katse. Silloin maasta taivaasen nousi huuto — "Alas tyranni — alas kansan verottaja!"

Vaaru kiviä rämähti senaattorin sotasopaan — vielä hän pysyi liikahtamatta. Ei ainoankaan lihaksen väräys ilmaissut pelkoa. Hänen oman ihmeellisen kaunopuheliaisuutensa vakuutus, jos häntä vain kuultaisiin, elvytti vielä toivoa hänessä; hän seisoi lujana omissa suuttuneissa, mutta järkähtämättömissä aatoksissaan! — mutta juuri tuon kaunopuheliaisuuden tieto oli nyt hänen verisin vihollisensa. Joukon johtajia vapisutti, että jos häntä kuultaisiin; ja "epäilemättä", sanoo hänen samanaikainen elämäkerrankirjoittajansa, "jos hän olisi puhunut vain, hän olisi muuttanut heidän kaikkien mielet, ja työ ollut pilalla".

Ylimysten soturit olivat jo yhtyneet väkitungokseen — kiviä tappavammat aseet enensivät joukon raivoa — keihäät ja nuolet pimensivät ilman; jo kuultiin äänen kiljaisevan, "tietä sainioille!" Loimottaen soihdut punersivat päivänvalossa ja huiskuivat väkijoukon päitten päällä, kuin hornalaiset, roistoväen sekaan irtipäässeet! Ja missäpä paikkaa helvettiä on hornanhenkiä sellaisia kuin mieletön roistoväki voi luoda? Heiniä, halkoja ja olkia koottiin yht'äkkiä Capitolin suurten ovien eteen, ja haiku kiiriskeli tuokion kuluttua ilmoille, lyöden hyökkäävät peräytymään.

Rienziä ei enää näkynyt; nuoli oli lävistänyt hänen kätensä — tuon oikean käden, joka piti Rooman lippua pystyssä — tuon oikean käden, joka antoi tasavallalle valtiosäännön. Hän peräytyi myrskystä autioon saliin.

Hän istuutui, — ja kyyneleet, jotka eivät juosseet heikosta ja naisellisesta hetteestä, vaan kyyneleet tunteitten ylevimmästä lähteestä — kyyneleet, jotka soveltuvat sotilaalle, jonka omat joukot ovat hyljänneet — isänmaanystävälle, jonka maanmiehet syöksyvät päin omaa perikatoaan — isälle, jonka lapset niskottelevat hänen rakkauttaan vastaan, — senkaltaiset kyyneleet tulvivat hänen silmistään, ja ne huojensivat, mutta ne muuttivat hänen sydämensä!

"Riittää, riittää!" hän sanoi nousten ja pyyhkäisten halveksuen vedet tiehensä; "olen tarpeeksi uskaltanut, ponnistellut, tuon raukan, epäkelvon sukukunnan hyväksi. Minä vielä sen häjyn ällistytän — luovun ajatuksesta, jonka he niin vähän ansaitsevat! Rooma sortukoon! — Tunnen ainakin olevani maatani jalompi! — se ei kannata niin ylevää uhria!"

Hänen tuota tuntiessaan kuolema kadotti kaiken jalouden näön, mikä sillä oli ollut, ja hän kiittämättömiä vihollisiansa ylönkatsoen ja heidän luonnottoman raivonsa uhmilla päätti tehdä ponnistuksen henkensä pelastukseksi! Hän riisui kimaltavan asunsa; hänen älynsä, kekseliäisyytensä, viekkautensa palasivat. Hänen tarmokas mielensä ajatteli salapukua — pakoonpääsyä: — hän jätti salin — kulki palvelijain huoneitten läpi - löysi niistä eräästä karkean työpuvun — pukeutui siihen — heitti päänsä päälle muutamia palatsin verhoimia, ikäänkuin pyrkien tiehensä ne anastettuaan, sekä virkkoi entisin " fantastico riso " — "Kun kaikki muut ystävät luopuvat minusta, saattanen itsekin hyljätä itseni!" Sen jälkeen hän odotti tilaisuuttaan.

Sillävälin liekit roihusivat yltyen yltymistään; ulko-ovi oli jo tuhkana; huoneesta, jonka hän oli jättänyt, savu tuprusi pilvinä — puu räiski — lyijy suli — ryskyen sortuivat monet portit — hirvittävä pääsy oli koko väkijoukolle auki — Caesarien Capitoli jo horjui päin kukistustaan! — Nyt oli aika! — hän kulki lieskaisesta ovesta — poikki kytevän kynnyksen; — hän kulki ulkoportista vahingoittumatta — hän oli keskellä väkitungosta. "Viljalti saalista tarjona", hän sanoi roomalaisella murteella lähinnä seisoville, kasvot taakkansa kätkössä — " Suso, suso a gliu traditore!" Roistoväki ryntäsi hänen jälkeensä — hän riensi eteenpäin — hän saapui viimeiselle portaalle, joka vei aukealle kadulle — hän oli viimeisellä ovella — vapaus ja elämä olivat hänelle avoinna. Muuan soturi (hänen omansa) tarttui häneen. "Seis — mihin sinä menet?"

"Varokaa ettei senaattori pääse valepuvussa karkuun!" huusi ääni hänen takaansa — se oli Villanin. Peittävä taakka temmattiin hänen päänsä päältä — Rienzi seisoi paljastettuna: "Minä olen senaattori!" hän sanoi lujalla äänellä. "Kuka uskaltaa kansan edustajaan koskea?"

Tuokiossa väkijoukko piiritti hänet. Ei taluttaen, vaan lennättäen raastettiin senaattori Leijonapaikalle. Liekkien roihutessa harmaa kuvapatsas heijasti kalmankeltaisen valon ja hehkui — (tuo hirvittävä ja juhlallinen muistomerkki!) — kuin itse valkea!

Sinne tultuaan, väkijoukko peräytyi, uhrinsa suuruutta kauhistuen. Ääneti hän seisoi, kääntäen kasvonsa ylt'ympäri; eikä voinut hänen vaatteuksensa karkeus, ei hetken hirmu, ei ilmitulon ylpeä murhe lannistaa hänen olemuksensa majesteettia, eikä palauttaa rohkeutta noihin tuhansiin, jotka hämmästyneinä tunkeilivat hänen ympärillään. Vanha Capitoli liekkien verhossa valaisi hirvittävän komeana tuota ääretöntä kansanjoukkoa. Kauas pitkin katuja ulottui tulinen loimotus sekä taajaa väentungosta, kunnes se päättyi Colonnain — Orsinein — Savellein välkkyviin lippuihin! Rooman tosi tyrannit marssivat kaupunkiin! Heidän torviensa toitotusten kajahtaessa läpi polttavan ilman, roistoväki näytti saavuttavan rohkeutensa. Rienzi alkoi puhua; hänen ensi sanansa oli hänen oman kuolemansa merkki.

"Kuole, tyranni!" kiljasi Cecco del Vecchio, työntäen väkipuukon senaattorin rintaan.

"Kuole, Montrealen surmalainen!" jupisi Villani: "näin tehtäväni on tehty!" ja hänen oli toinen isku. Sitten vetäytyessään pois ja nähdessään käsityöläisen, kaiken eläimellisen intohimon juopuneen raivon vallassa, lakkiaan heiluttaen ja kiljuen potkivan kaatunutta jalopeuraa, — nuori mies katseli häntä katkeran ja masentavan ylönkatseen silmäyksin ja sanoi pistäessään aseensa tuppeen ja verkalleen kääntyessään, jättääkseen väkijoukon:

"Hullu, viheliäinen hullu! sinulla ja noilla ainakaan ei ollut omaisen verta kostettavana!"

Hänen sanojaan ei kuultu — hänen lähtöään ei huomattu; sillä kun Rienzi sanatta, valituksetta vaipui maahan, — kun väkijoukon ärjyvät aallot vyöryivät hänen päällitsensä, — ääni, kimakka, terävä ja hurja, kuului yli kaiken jylinän. Palatsin akkunassa (morsiuskammionsa akkunassa) Nina seisoi! — alhaalla ja ylt'ympäri raivoavien liekkien lomitse kasvot ja ojennetut kädet näkyvissä! Ennenkuin vielä tuon läpitunkevan kiljauksen väreet olivat hälvenneet ilmoille, maahan mahtavasti romahtaen sortui koko tuo Capitolin sivusta, — mustaksi, kyteväksi raunioksi.

* * * * *

Samana hetkenä yksinäinen pursi kiiti vinhasti pitkin Tiberiä. Rooma oli melkeän matkan päässä, mutta palon kellertävä hehku loi häämötyksensä virran rauhalliseen ja kuvastavaan kalvoon: sanomattoman ihana oli maisema! vieno, kaikkea maalarin ja runoniekan taidetta ylempi, auringonvalo väreillen yli syksyisten kasvikkoin ja vyyhdyttäen kultaisen Virran aallot lempeään rauhaan!

Adrianin katse oli kiintynyt Capitolin torneihin, jotka liekehtien kohosivat ilmoille ympäröivien rakennusten huippujen joukosta; — tajuttomana ja hänen suojelevaan rintaansa turvaantuneena, Irene onneksi oli hetken hirmuista tietämättömänä.

"Ne eivät uskalla — ne eivät uskalla", virkkoi urhea Colonna, "loukata hiuskarvaakaan tuosta pyhästä päästä! — Jos Rienzi menehtyy, Rooman vapaus menehtyy ainiaaksi! Niinkuin nuot tornit, jotka kohoavat liekkien helmoista, Rooman ylpeys ja muistomerkki, hän on nouseva hetken vaarojen ylitse. Katso, yhä vikautumattomana riehuvan elementin keskellä, Capitoli itse on hänen merkkikuvansa!"

Tuskin hän oli nuot sanat sanonut, kun ääretön savuröykkiö pimensi etäisen palon ja raskas romahdus, matkan heikontamana, saapui hänen korviinsa; seuraavana silmänräpäyksenä tornit, joita hän oli katsellut, olivat kadonneet näkyvistä, ja kiinteä ja uhkaava tulihehku näytti ammahtaneen ilmoille — koko Roomasta itsestä tehden polttorovion

Rooman viimeiselle tribuunille!