ZANONI: YLI-IHMISEN ELÄMÄNTARINA

Romaani

Kirj.

EDW. BULWER-LYTTON

Englanninkielestä suomentanut

V. H. V. [Väinö Valvanne]

Helsingissä, Teosofinen kirjakauppa ja kustannusliike, 1909.

SISÄLLYS:

Johdanto.
I. Soittaja.
II. Taide, rakkaus ja ihme.
III. Teurgia.
IV. Kynnyksen vartija.
V. Elämännesteen vaikutukset.
VI. Taikausko hylkää uskon.
VII. Hirmuvalta.
VIII.

JOHDANTO.

Mahdollisesti joku lukijoistani tuntee erään vanhan kirjakaupan, joka muutamia vuosia sitten sijaitsi Lontoon Covent Gardenin läheisyydessä. Sanon "joku", sillä totta tosiaan oli sangen vähän joukkojen huomiota kiinnittävää niissä kallisarvoisissa nidoksissa, mitkä kokonainen elämäntyö oli kasannut vanhan ystäväni D:n pölyisille hyllyille. Siellä ei ollut kansantajuisia teoksia, ei huvittavia romaaneja, ei matkakertomuksia, ei "kansankirjastoa" eikä "lukemista tuhansille." Mutta siellä saattoi ehkä tiedonhaluinen koko Europan etsittyään löytää huomattavimman kokoelman, minkä innostunut tutkija milloinkaan on kerännyt, alkemistien, kabbalistien ja astrologien teoksia. Omistaja oli tuhlannut rikkauksia kaupaksi menemättömiin aarteisiin. Mutta vanha D. ei halunnutkaan niitä myydä. Hän tuli ehdottomasti murheelliseksi, kun joku ostaja astui myymälään. Kostoa uhkuva katse seurasi julkean tunkeilijan liikkeitä. Vastahakoisesti hän hääräsi tämän ympärillä, rypisti otsaansa ja huokaili, kun maailmanihmisen kädet ottivat hänen epäjumaliaan niiden komeroista. Jos joku hänen taikahaareminsa suosikeista herätti ostajan huomion, ja jos siitä tarjottu hinta ei ollut tavattoman korkea, vaati hän kirjasta usein kahdenkertaisen hinnan. Jos ostaja epäröi, tempasi hän ilomielin arvossapidetyn taikakalun tämän käsistä. Jos se suostui maksamaan, joutui hän epätoivoon. Usein saattoi hän sydänyöllä koputtaa ostajan ovelle ja pyytää tätä myymään hänelle takaisin ostajan itse määräämillä ehdoilla teoksen, minkä tämä niin merkillisellä tavalla vastikään oli ostanut. Itse uskoi hän Averroekseen ja Paracelsukseen ja oli yhtä haluton kuin ne filosofit, joita hän tutki, maailmanihmisille puhumaan hankkimistaan tiedoista.

Sattuipa vuosia sitten, että minä nuorempana miehenä tunsin halua tutustua n.k. "rosenkreutsiläisten" omituisen lahkon todelliseen alkuperään ja perusoppeihin. Minua eivät tyydyttäneet ne niukat ja pintapuoliset tiedot, joita oli saatavana teoksissa, mihin tämän aineen tutkijoita neuvottiin tutustumaan. Mutta minusta tuntui, että herra D:n kokoelmassa, jossa oli runsaasti sekä painettuja kirjoja että käsikirjotuksia, mahdollisesti löytyisi tarkempia ja luotettavampia kertomuksia tuosta kuuluisasta veljeskunnasta — kukaties jonkun oman jäsenen kirjottamia, joka asiantuntevasti ja yksityiskohtaisesti vahvistaisi oikeaksi kaiken sen, mitä Bringaret väitti kaldealaisten ja "gymnosofien"[1] merkillisestä viisaudesta ja hyveestä.

Minä siis lähdin tuohon myymälään, mikä kerran — kai tulisi hävetä sitä tunnustaa — oli ollut mielipaikkojani. Mutta eivätkö meidän päivien aikakirjat ole täynnä erehdyksiä ja petoksia yhtä mielettömiä kuin vanhojen alkemistien? Sanomalehtemme voivat tulevaisuuden ihmisten mielestä olla yhtä harhaanviepiä kuin alkemistien kirjat meistä ovat. Ja kuitenkin sanomalehdistö on se ilma, jota hengitämme — ja merkillisen sumuinen se ilma onkin!

Myymälään astuttuani hämmästyin nähdessäni erään arvokkaannäköisen ostajan, jota en ennen ollut siellä nähnyt. Vielä enemmän hämmästyin sitä kunnioitusta, jota ylpeä kirja-aarteitten kerääjä hänelle osotti. "Herra", huudahti kauppias painavasti, minun käännellessäni kirjaluettelon lehtiä, "te olette ainoa ostajan arvoinen, jonka olen tavannut niinä viitenäviidettä vuotena, mitkä olen kuluttanut näissä tutkimuksissa. Kuinka ja mistä te tänä kevyenä aikakautena olette voinut saada niin syvällistä tietoa? Ja tämä kunnianarvoinen veljeskunta, jonka oppeihin jo vanhimmat filosofit ovat viitanneet, vaikka ne viimeisillekin vielä ovat salaisuuksia — sanokaa minulle, onko maan päällä yhtään kirjaa, yhtään käsikirjotusta, josta voisi saada tietoa heidän keksinnöistään ja opeistaan?"

Kuullessani sanat "kunnianarvoinen veljeskunta" minun tuskin tarvitsee mainita, että tarkkavaisuuteni heti jännittyi ja että halukkaasti kuuntelin, mitä vieras vastaisi.

"Minä en usko", virkkoi vanha herra, "että tuon koulun mestarit milloinkaan ovat uskoneet todellisia oppejaan maailmalle muuten kuin himmeinä viittauksina ja salaperäisinä arvotuksina, enkä moiti heitä tästä varovaisuudesta."

Hän vaikeni ja näytti aikovan poistua, kun minä äkkiä sanoin kirjainkokoojalle:

"Herra D! En näe tässä luettelossa mitään, joka koskisi rosenkreutsiläisiä."

"Rosenkreutsiläisiä", toisti vieras herra ja katsoi vuorostaan tutkivalla hämmästyksellä minuun. "Kuka muu kuin rosenkreutsiläinen voisi selittää rosenkreutsiläisiä salaisuuksia! Ja voitteko kuvitella, että jotkut tämän lahkon jäsenistä, joka on kaikista salaisista seuroista arimpia, itse nostaisi sitä huntua, mikä maailmalta peittää heidän viisautensa Isiksen?"

"Kas vaan", ajattelin. "Tämä siis on se 'kunnianarvoinen veljeskunta', josta he puhuivat. Taivaan kiitos! Minä varmaankin olen tavannut jonkun veljeskunnan jäsenistä."

Ja ääneen virkoin: "Mutta mistä, hyvä herra, saan tietoja, jollen kirjoista? Nykyään on uskallettua painattaa mitään, jossa ei ole auktoritetin leimaa, ja Shakespearen teoksista tuskin saa lainata kohtia mainitsematta lukua ja värssyä. Tämä on tosiasiain aikakausi — tosiasiain aikakausi, herra."

"Hyvä", sanoi vanha herra miellyttävästi hymyillen, "jos vielä tapaamme toisemme, voin opastaa teitä ainakin tiedon oikeille lähteille." Ja tämän sanottuaan hän pani päällystakkinsa nappiin, vihelsi koiralleen ja poistui.

Sattui sitten, että täsmälleen neljä päivää lyhyen keskustelumme jälkeen tapasin vanhan herran taas. Minä ratsastin verkalleen Highgatea[2] kohti ja ison mäen juurella äkkäsin vieraan. Hän ratsasti mustalla ponihevosella ja hänen edellään juoksi koira, joka myös oli musta.

Jos tapaat miehen, jota haluat tulla tuntemaan, hevosen selässä pitkän mäen juurella, missä hän, luontokappaletta epäinhimillisesti kohtelematta ei voi ratsastaa tiehensä, niin arvelen, että on oma vikasi, jollet ole päässyt pitkälle asiaan, ennenkuin on huipulle tultu. No niin, minä onnistuin niin hyvin, että päästyämme Highgateen, vanha herra kutsui minut levähtämään taloonsa, joka oli vähän matkan päässä kylästä. Talo oli - erinomaisen sievä, vaikka pieni; siinä oli laaja puutarha ja ikkunoista oli mainio näköala: kirkkaalla ilmalla näkyivät Lontoon torninhuiput ja kirkot selvästi. Täällä oli erakon syrjäinen maja, siellä myrskyisä Maailman Meri.

Päähuoneiden seiniä kaunistivat tavattoman kalliit taulut, sen taidesuunnan tuotteita, jota niin vähän ymmärretään ulkopuolella Italiaa. Minä hämmästyin saadessani tietää, että ne kaikki olivat omistajan omien kätten tekoa. Minun näkyvä ihailuni miellytti uutta ystävääni ja saattoi hänet puheliaaksi. Hänellä tuntui olevan yhtä suuria aatteita kuin hänen käytännöllinen taitonsa oli korkealla. Vaikken turhanpäiväisellä arvostelulla tahdo lukijoita väsyttää, lienee tarpeellista tämän teoksen tarkotuksen ja luonteen valaisemiseksi johdannossa huomauttaa, että hän pani yhtä paljon painoa taiteen yhtenäisyydelle kuin etevät kirjailijat tieteitten kokoamukselle, ja että hänen mielestään kaikissa mielikuvituksen luomissa teoksissa, olivatpa sitten sanoin tai kuvin esitettyjä, tuli kaikkien korkeampisuuntaisten taiteilijain tehdä tarkka erotus asiallisen ja toden välillä, toisin sanoen, varsinaisen elämän matkimisen ja luonnon ihanteesen kohottamisen välillä.

"Edellinen", sanoi hän, "on hollantilainen koulu, jälkimäinen kreikkalainen."

"Hollantilainen on enemmän muodissa", sanoin minä.

"Kyllä ehkä maalaustaiteessa", vastasi isäntäni, "mutta kirjallisuudessa —"

"Kirjallisuudesta minä puhuinkin. Nousevat runoilijamme tavottavat kaikki yksinkertaisuutta ja pikkumaista seikkaperäisyyttä, ja arvostelijat pitävät teoksen suurimpana ylistyksenä sanoa, että sen luonteet ovat otetut jokapäiväisestä elämästä. Kuvanveistotaiteessakin —"

"Kuvanveistotaiteessa! Ei, ei! Siinä täytyy ainakin korkean ihanteen olla pääasia!"

"Anteeksi! Pelkään, ettette ole nähnyt Souter Johnnyä ja Tam
O'Shanteria."

"Ah", sanoi vanha herra päätään ravistaen. "Huomaan, että olen elänyt aivan liiaksi erilläni maailmasta. Luulenpa, että Shakespeariä on lakattu ihailemasta."

"Päinvastoin! Shakespearen ihailu otetaan puolustukseksi, kun käydään muitten kimppuun. Mutta arvostelijamme ovatkin huomanneet, että Shakespeare on niin realistinen!"

"Realistinen! Sekö runoilija, joka ei koskaan kuvannut luonnetta mikä esiintyisi tavallisessa elämässä — hänkö, joka ei koskaan alentunut esittämään väärää himoa tai realistista henkilöä?"

Minä olin vastaamaisillani jyrkästi tähän paradoksiin, kun huomasin toverini tulleen vähän pahalle tuulelle. Ja joka tahtoo saada rosenkreutsiläisestä kiinni, hänen täytyy olla varoillaan, ettei samenna vettä. Arvelin siis parhaaksi kääntää keskustelun toiseen suuntaan.

"Palatkaamme aineesemme", sanoin minä, "te lupasitte valaista tietoani rosenkreutsiläisistä."

"Hyvä", sanoi hän miltei ankarasti. "Mutta missä tarkotuksessa? Kenties haluatte päästä temppeliin saadaksenne nauraa juhlamenoille?"

"Miksi te minua luulettekaan? Jos olisin semmoiseen taipuisa, niin varmasti Abbé de Villarsin kohtalo riittäisi varottamaan kaikkia huolimattomasti käsittelemästä Salamanderin ja Sylfin valtakuntia. Jokainen tietää, kuinka salaperäisellä tavalla tämä terävä-älyinen mies menetti henkensä kostoksi siitä sukkelasta pilasta, jota hän teki kirjassaan Comte de Cabalis."

"Salamander ja Sylf! Kuuluu, että olette tavallisessa erhetyksessä ja käännätte kirjaimellisesti mystikkojen vertauskuvakieltä."

Sen jälkeen vanha herra suvaitsi antautua mielenkiintoiseen ja minusta nähden opettavaan selostukseen rosenkreutsiläisten perusopeista; muutamia näistä salaisoppineista, kuten hän vakuutti, oli vielä olemassa, ja arvokkaassa salaperäisyydessä ne yhä jatkoivat syvällisiä tutkimuksiaan luonnontieteitten ja salaisen filosofian aloilla.

"Mutta tämä veljeskunta", sanoi hän, "miten kunnioitettava ja hyveellinen se onkin — hyveellinen, sanon minä, sillä ei mikään luostarijärjestö ole ankarampi siveysohjeitten käytäntöönpanossa tai palavampi kristillisessä uskossa — on ainoastaan yksi haara muista, jotka ovat saavuttaneet vielä korkeamman mahdin ja joiden syntyperä on vielä loistavampi. Oletteko tutustunut platonilaisiin?"

"Olen satunnaisesti eksynyt heidän labyrinttiinsa", vastasin. "He ovat jotakuinkin vaikeasti tajuttavia herroja."

"Kuitenkaan ei heidän merkillisimpiä problemejaan ole vielä koskaan julaistu. Heidän ylevimmät teoksensa ovat käsikirjotuksina ja muodostavat sekä rosenkreutsiläisten että ennen mainittujen vielä jalompien veljeskuntien vihkimysopin. Vieläkin juhlallisempi ja suurenmoisempi on se oppi, joka löydetään vanhempien pytagorealaisten ja Apollonioksen kuolemattomista mestariteoksista."

"Apollonioksen, tyanalaisen petturin! Onko hänen kirjotuksiaan säilynyt?"

"Petturinko", huusi isäntäni. "Oliko Apollonios petturi?"

"Pyydän anteeksi. En tietänyt häntä teidän ystäväksenne. Ja jos te menette takaukseen hänen luonteenarvostaan, niin tahdon uskoa että hän oli kaikin puolin kunnioitettava mies ja puhui täyttä totta kerskatessaan voimastaan olla yhtaikaa kahdessa paikassa."

"Onko se niin vaikeata?" sanoi vanha herra. "Ettekö te siis koskaan ole nähnyt unta?"

Tähän loppui keskustelumme. Mutta siitä ajasta lähtien syntyi meidän välillemme tuttavuussuhde, joka kesti siihen, kunnes arvoisa ystäväni erosi tästä elämästä. Rauha hänen tomullensa! Hän oli henkilö, jolla oli omituiset tavat ja mielipiteet. Mutta suurimman osan aikaansa hän käytti tyyneesen ja vaatimattomaan hyväntekeväisyyteen. Hän oli innostunut auttamiseen, ja niinkuin hänen hyveitään kannusti mitä puhtain rakkaus, niin perustui hänen toivonsa mitä hurskaimpaan uskoon. Koskaan ei hän puhunut omasta syntyperästään tai elämänvaiheistaan, enkä minä milloinkaan päässyt tunkeutumaan niitä peittävään pimeyteen. Näytti siltä kuin hän olisi paljon nähnyt maailmaa ja ollut silminnäkijänä läsnä Ranskan ensimäisessä vallankumouksessa, josta hän osasi kertoa sekä viehättävästi että opettavasti. Mutta hän ei kuitenkaan katsellut tuon myrskyisän aikakauden rikoksia yhtäläisellä filosofisella suopeudella kuin nykyajan valistuneet kirjailijat — päät turvassa harteillansa — ovat taipuvaisia katselemaan menneitten aikojen joukkoteurastuksia. Hän ei puhunut tutkijana, joka on lukenut ja järkeillyt, vaan miehenä, joka on nähnyt ja kärsinyt. Tämä vanha herra näytti olevan yksin maailmassa. Minä en tietänyt hänellä olevan yhtäkään sukulaista, kunnes hänen asiamiehensä, eräs ulkomailla asuva kaukainen orpana, minulle ilmotti, kuinka kauniin testamentin ystäväni oli tehnyt minulle. Se sisälsi ensiksikin rahasumman, jonka suuruutta minun on paras olla mainitsematta, jottei minua mahdollisesti taksotettaisi uudesta irtaimesta ja kiinteästä omaisuudesta; toiseksi muutamia kallisarvoisia käsikirjotuksia, joita tämä kirjani saa kiittää olemassaolostaan.

Luulen, että viimeinen testamentinpuoli johtui eräästä käynnistä viisaan luona, jos siksi saan häntä kutsua, muutamia viikkoja ennen hänen kuolemaansa.

Vaikka ystäväni hyvin vähän seurasi uudenaikaista kirjallisuutta, salli hän hyvänsävyisyydellään minun kysyä häneltä neuvoa muutamien kirjallisten hankkeiden suhteen, joita nuoren kokemattoman yrittelijän epämääräinen kunnianhimo suunnitteli. Pyysin silloin hänen neuvoaan erästä romaania varten, jonka piti kuvata innostuksen vaikutusta erilaisiin luonteisiin. Tavallisella kärsivällisyydellään hän kuunteli esitystäni, joka oli varsin kulunutta ja yksinkertaista. Sitten kääntyi hän miettiväisenä kirjahyllyihinsä, nouti sieltä vanhan nidoksen ja luki minulle, ensin kreikan, sitten englannin kielellä muutamia tällaisia otteita:

"Plaato puhuu tässä neljänlaisesta maniasta[3], jolla minä tahdon ymmärtää innostusta ja jumalallista inspiratsionia; ensiksi on soitannollinen, toiseksi telestinen eli mystillinen, kolmanneksi profetallinen ja neljänneksi se mania, mikä kuuluu rakkauteen."

Kirjottaja, jonka teoksista hän luki otteita, väittää, että sielussa on jotakin korkeampaa kuin järki, ja että luonnossamme on erilaisia kykyjä: yhdellä niistä me keksimme ja käsitämme melkein intuitivisella nopeudella tieteitä ja päätelmiä; toisen avulla luodaan suuria taideteoksia, kuten Feidiaan kuvapatsaita. Ja sitten hän jatkaa sanomalla, että "innostus sen sanan oikeassa merkityksessä tarkottaa, että se sielun osa, joka on yläpuolella järkeä, kohoutuu jumalien luo ja sieltä saa inspiratsioninsa."

Kirjottaja, jatkaen Plaaton selittämistä, huomauttaa, että "yksi näistä manioista — erittäinkin se, mikä kuuluu rakkauteen — voi riittää saattamaan sielun takaisin sen alkuperäiseen jumalallisuuteen ja autuuteen, mutta kaikkien välillä on sisäinen yhteys; ja säännöllisessä kehityskulussa, jota seuraten sielu nousee ylöspäin, on ensimäisenä soitannollinen, toisena telestinen eli mystillinen, kolmantena profetallinen ja viimeksi rakkauden innostus."

Kun minä hämmästyneenä vastenmielisen tarkkaavaisesti kuuntelin näitä sekavia hienouksia, sulki neuvojani kirjan ja sanoi hyvillänsä:

"Tässä on alkusanat teidän kirjaanne, tässä aineenne perusteet."

"En ole mikään tietäjä", sanoin tyytymättömänä päätäni pudistaen. "Tämä kaikki voi olla tavattoman hienoa, mutta taivas varjelkoon, minä en ymmärrä siitä sanaakaan. Rosenkreutsiläisten mysteriot ja teidän veljeskuntanne ovat pelkkää lasten leikkiä verrattuina platonilaisten rengonkieleen."

"Kuitenkaan, ennenkuin oikein ymmärrätte tämän kohdan, ette voi käsittää rosenkreutsiläisten korkeampia teorioja eikä noita vielä jalompia veljeskuntia, joista niin kevytmielisesti puhutte."

"Ah, jos niin on laita, luovun minä epätoivoisena koko yrityksestä! Mutta koska te olette aineesen niin perehtynyt, miksette ota äskeisiä sanoja johtolauseiksi johonkin omaan kirjaanne?"

"Entä jos jo olenkin sepittänyt kirjan näiden päätelmien perusteelle, niin tahdotteko te valmistaa sitä julaistavaksi?"

"Varsin mielelläni", vastasin — voi, liian pikaisesti!

"Pidän lupauksestanne kiinni", virkkoi vanha herra, "ja kun en enää ole täällä, saatte käsikirjotukset. Siitä päättäen, mitä sanotte vallalla olevasta kirjallisuuden mausta, en voi teitä houkutella toivomaan paljonkaan hyötyä tästä hankkeesta. Ja minä sanon teille edeltäpäin, että työ tulee olemaan hieman vaikeata."

"Onko teoksenne romaani?"

"Se on romaani eikä ole romaani. Se on totuutta niille, jotka sitä voivat käsittää, ja mielettömyyttä niille, jotka eivät voi."

Viimein sain siis käsikirjotukset ja niitten mukana seurasi ystävävainajaltani kirje, jossa hän muistutti varomatonta lupaustani.

Haikealla mielenkiinnolla ja kumminkin kiihkeällä maltittomuudella minä aukaisin käärön ja sytytin lamppuni. Mutta kuvailkaa säikähdystäni, kun näin, että kaikki oli kirjotettu käsittämättömillä merkeillä. Annan tässä lukijalle näytteen (erilaisia merkkejä) ja niin edelleen 940 kuolettavan pitkää sivua. Tuskin saatoin uskoa silmiäni. Ajattelin ensin, että lampun valossa oli vika. Kaikenmoisia epäilyksiä kirjainten noidutusta luonteesta, jotka niin ajattelemattomasti olin saanut silmäini eteen, hiipi sekavaan mielikuvitukseeni, ja niitä vahvisti vanhan herran omituiset viittaukset ja salaperäinen puhetapa. Totta tosiaan oli koko työ lievemmin sanottuna kammottavaa! Minä aioin suoraa päätä pistää paperit pöytälaatikkooni siinä hurskaassa päätöksessä, ettei minulla enempi tulisi olemaan niitten kanssa tekemistä, kun silmäni sattuivat siniseen nahkakantiseen kirjaan, joka minulta kiihkeässä mielentilassani oli jäänyt huomaamatta. Varovasti avasin teoksen — ties mitä siitä voisi hypähtää ulos — ja iloni oli suuri, kun näin, että se sisälsi näitten hieroglyfien avaimen eli sanakirjan.

Etten lukijaa väsyttäisi vaivoistani kertomalla, tyydyn sanomaan, että viimein luulin oppineeni käsittämään sekä yhdistämään toisiinsa näitä merkkejä sekä todenteolla antautumaan kääntämistyöhön. Sittenkään se työ ei ollut helppoa, ja kaksi vuotta kului, ennenkuin olin pitkällekään päässyt. Sitten minä koetellakseni yleisöä julkaisin muutamia helpompia lukuja teoksesta eräässä aikakauslehdessä, jonka toimitukseen kuuluin muutamia kuukausia. Nämä näyttivät herättävän suurempaa huomiota, kuin olin osannut odottaa, ja paremmalla toivolla ryhdyin uudelleen vaikeaan tehtävääni. Mutta nyt kohtasi minua uusi onnettomuus. Työtä pitkittäessäni huomasin, että tekijä oli kirjottanut teoksestaan kaksi kappaletta, joista toinen oli tarkempi ja seikkaperäisempi kuin toinen. Minä olin sattunut kääntämään huonompaa aikaisemmin tehtyä kappaletta. Minulla oli siis täysi työ muovaillessani ja kirjottaessani toistamiseen jo valmistamani luvut. Saan sanoa, että ottamatta lukuun väliaikoja, joita käytin pakottaviin toimiin, onneton lupaukseni maksoi minulle useamman vuoden työn, ennenkuin sain sen asialliseen täysikuntoon. Työ oli sitäkin vaikeampaa, kun alkuteos oli kirjotettu eräänlaisella rytmillisellä proosalla, aivan kuin tekijä olisi halunnut, että hänen teostansa pidettäisiin jonkinlaisena runouden tuotteena. Tätä ei käynyt tyydyttävästi jäljentäminen, ja usein tulenkin turvautumaan lukijan suopeaan myötätuntoon. Luontainen kunnioitukseni vanhan herran runollisia harhailuja kohtaan olkoon ainoa lieventävä asianhaara, milloin tahansa kieli, antautumatta runopoljentaan kuitenkin käyttää kukkaisia, jotka eivät ole tavallisia suoralle puheelle. Totuus vaatii minua myöskin kaikeksi ikäväkseni tunnustamaan, etten ole ensinkään varma siitä, olenko joka kohdassa antanut merkeille oikean merkityksen. Koska siellä täällä kertomuksessa esiintyi aukko tai joku uusi merkki, jota varten ei ollut mitään avainta, pakotti se minut pistämään väliin omia sanojani, jotka epäilemättä helposti huomataan, mutta jotka eivät — tahtoisin uskoa — ole epäsoinnussa yleisen luonnoksen kanssa. Tämä tunnustus johtaa minut lauseesen, jolla tahdon lopettaa tämän johdannon:

Lukija! Jos tässä kirjassa on jotakin, joka sinua miellyttää, on se minun työtäni, mutta jos on jotakin, joka sinua ei miellytä, syytä siitä tuota vanhaa herraa!

Lontoossa, tammikuulla 1842.

ENSIMÄINEN KIRJA.

Soittaja.

"Kaksi lähdettä, joiden vedellä oli niin erilainen vaikutus!"

Orlando Furioso, canto I, 71.

I LUKU.

"Hän oli neito ylevän kaunis, mutta kauneudestaan huolimaton.

Huolimattomuuskin taidetta on luonnon, rakkauden ja taivaan suosikeissa."

Gerusal. Lib. canto II, 14-17.

1700-luvun jälkipuoliskolla eli Napolissa arvossa pidetty taiteilija nimeltä Gaetano Pisani. Hän oli nerokas soittotaiteilija, mutta ei kansan suosima; hänen sävellyksissään oli jotakin mielivaltaista ja haaveellista, mikä ei miellyttänyt Napolin taiteenharrastajien makua. Hänen lempiaiheensa olivat tavallisuudesta poikkeavia ja niihin hän sovellutti aarioita ja symfonioja, jotka kuulijoissa herättivät suoranaista kammoa. Hänen säveltämiensä kappaleiden nimet varmaan osottavat niiden luonnetta. Huomaan hänen käsikirjotustensa joukossa nimiä sellaisia kuin "Kostottarien juhla", "Beneventon noidat", "Orfeuksen laskeutuminen Haadekseen", "Paha silmä", "Eumeniidit"[4] ja monta muuta, jotka todistavat voimakasta mielikuvitusta, mikä löytää huvinsa kammottavasta ja yliluonnollisesta, vaikka tätä usein lauhduttaa tavattomat sievät kohdat täynnä lennokasta ja henkevää kuvailua. On totta, että Gaetano Pisani valitessaan aineitaan muinaisajan tarustosta oli aikalaisiaan paljon uskollisempi italialaisen oopperan etäiselle alkuperälle ja varhaiselle hengelle. Tämän laulun ja näytelmän välisen yhtymän jälkeläinen, tosin hienompi ja hempeämpi, oli pitkän pimeyden ja alennuksen jälkeen saanut takaisin pienemmän valtikan vaikka loistavamman purppuran Arnon rannoilla ja Venedigin laguunien välissä ja siellä saanut ensimäisen inspiratsioninsa pakanallisten legendojen oudoista klassillisista lähteistä. Pisanin "Orfeuksen laskeutuminen" oli vain rohkeampi, synkempi ja tieteellisempi uusinto "Euridicestä", jonka Jacopi Petri sävelsi Henrik Navarralaisen ja Maria Medicin hääjuhlia varten. Kuitenkin, niinkuin jo sanoin, ei napolilaisen säveltäjän tyyli lainkaan miellyttänyt korvia, jotka vaativat vienompia ääniä, aikansa sulosointuisia säveleitä kuunneltuaan, ja helposti huomattavat virheet ja liiottelut, mitkä usein näyttivät tahallisilta, sopivat arvostelijoille moitteen puolustukseksi. Onneksi taiteilija — muuten hän olisi saanut kuolla nälkään — ei ollut ainoastaan säveltäjä vaan myös etevä soiton esittäjä. Varsinkin viulunsoittajana oli hän mainio ja ansaitsi siten vaatimattoman toimeentulonsa San Carlon suuren teatterin orkesterin palveluksessa. Täällä muodolliset ja määrätyt tehtävät pakostakin pitivät hänen riehuvaa mielikuvitustaan jotakuinkin aisoissa, vaikka kerrotaan, että kokonaista viisi kertaa hänet oli erotettu paikastaan, sentähden että hän oli säikäyttänyt taiteentuntijoita ja saattanut koko seurueen pois suunniltaan yhtäkkisillä sivusoitoilla, jotka luonteeltaan olivat niin kummallisia ja hurjia, että hyvin olisi voinut luulla harpyijojen[5] tai noitien, joista hän sai sävellystensä aiheen, ottaneen käsiinsä hänen soittokoneensa. Mutta koska oli mahdotonta löytää toista yhtä taitavaa esittäjää (niinkuin hän oli maltillisempina hetkinään), niin oli pakko ollut asettaa hänet entiseen toimeensa. Nyt hän olikin jo hilliytynyt pysymään adagiojensa ja allegrojensa ahtaassa piirissä. Kuulijakunta, joka hyvin tunsi hänen taipumuksensa, oli sukkela huomaamaan vähimmänkin poikkeuksen tekstistä; jos hän vähänkin unohti itsensä, minkä sekä silmä että korva saattoi havaita omituisista kasvonväänteistä ja pahaenteisistä jousen hypähtelyistä, niin kutsui hiljainen moittiva murina taitelijan takaisin Elysiumista tai Tartaruksesta[6] nuottialan terveellisimpiin seutuihin. Silloin hän heräsi ikäänkuin unesta — loi hätäisen, pelästyneen, anteeksipyytävän katseen ympärilleen ja puusta pudonneen nöyrällä katsannolla veti kapinallisen soittokoneensa takaisin ikävän yksitoikkoisuuden kuluneille laduille, mutta kotonaan hän vaati korvausta tästä vastenmielisestä orjantyöstä. Siellä hän pidellen kiihkeillä sormillaan onnetonta viulua loihti siitä esiin, usein päivänkoittoon saakka, niin hurjia ja outoja säveleitä, että kalastaja alhaalla merenrannalla, taikauskoisen pelon valtaamana teki ristinmerkin, ikäänkuin merenneito tai muu henki olisi uikuttanut hänen korvaansa soittoa, mikä ei ollut maan päältä kotoisin.

Tämän miehen ulkomuoto oli hänen taiteensa luonnon mukainen. Kasvonpiirteet olivat jalot ja huomiota herättävät, mutta rypistyneet ja pilatut; niitä ympäröi musta, huolimattomasti pidetty kihara tukka ja suurissa ontoissa silmissä oli kiinteä, miettivä ja uneksiva katse. Kaikki hänen liikkeensä olivat omituisia, äkillisiä, katkonaisia, ja hänen kävellessään kaduilla tai pitkin rantaa kuultiin hänen nauravan ja puhuvan itsekseen. Mutta kaiken kaikkiaan hän oli viaton, siivo ja vilpitön olento, joka milloin tahansa olisi tahtonut jakaa kaiken omansa laiskoille latsaroneille eli Napolin tyhjäntoimittajille, joita hän usein pysähtyi katselemaan, kun he mukavasti loikoivat auringon paisteessa. Mutta seuraelämään hän oli kokonaan sopimaton. Hän ei hankkinut ystäviä, ei suosijoita, ei käynyt huveissa, mitkä muuten ovat niin rakkaat soiton harrastajille ja etelän lapsille. Hän ja hänen taiteensa näyttivät yksinomaan soveltuvan toisiinsa — kummatkin eriskummaiset, alkuperäiset, ylimaalliset ja säännöttömät. Miestä ei voinut erottaa hänen soitostaan, se oli hän itse. Ilman sitä hän ei ollut mitään, paljas kone. Mutta sen kera oli hän kuningas omissa maailmoissaan! Miesparka! paljon hänellä ei ollut tavaraa tässä maailmassa. — Eräässä Englannin tehdaskaupungissa on hautapatsas, jonka kirjotus puhuu "Claudius Phillipsistä, jonka ehdoton rikkauden halveksiminen ja verraton viulunsoitto tekivät hänestä kaikkien tuntijoiden ihastuksen esineen." Vastakkaisten ansioitten johdonmukainen yhdistelmä! Rikkauden halveksimisen suuruudesta, oi nero, riippuu kykysi käytellä viulua!

Gaetano Pisanin sävellyslahjat esiintyivät pääasiallisesti sellaisessa soitossa, mikä sopi tähän hänen lempisoittimeensa, viuluun, jolla epäilemättä on mitä runsaimmat ja monipuolisimmat edellytykset intohimojen tyynnyttämiseksi ja hallitsemiseksi. Mitä Shakespeare on runoilijoiden kesken, on Cremona soittokoneiden kesken. Kuitenkin oli hän säveltänyt muitakin kappaleita, laajempia ja suurpiirteisempiä ja etevin näistä oli hänen kallis — rahalla ostamaton — julkaisematon — häviämätön oopperansa "Sireeni." Tämä suuri teos oli ollut hänen poikaikänsä unelma, hänen miehuutensa lemmitty ja vanhempina vuosina "se seisoi hänen vierellään kuin nuoruus." Turhaan oli hän ponnistanut saadakseen sen maailmalle esitetyksi. Vieläpä lempeä kadehtimaton Paisiello[7] pudisti päätään, kun soittaja antoi hänen kuulla näytteen sen paraimmista kohdista. Ja kuitenkin, Paisiello, vaikka tämä soitto suuresti eroaa siitä, mitä Durante opetti sinua jäljittelemään, niin kenties — mutta kärsivällisyyttä, Gaetano Pisani — odota aikaasi ja pidä viulusi vireessä!

Vaikka voi kuulua kummalta, niin tämä omituinen henkilö sittenkin oli solminnut sen siteen, jota tavalliset kuolevaiset ovat taipuvaisia pitämään omana yksinoikeutenaan — hän oli naimisissa ja hänellä oli yksi lapsi. Ja mikä vielä kummallisempaa, hänen vaimonsa oli tyyneen, tervejärkisen haaveilemattoman Englannin tytär. Hän oli miestään paljon nuorempi, kaunis ja lempeä, vaaleaverinen aito englantilainen kasvoiltaan. Hän oli mennyt rakkaudesta naimisiin ja (uskotteko?) rakasti miestään yhä. Kuinka se avioliitto solmittiin, kuinka tuo arka, epäseurallinen, kömpelö olento ensin uskalsi kosia — sitä voin selittää ainoastaan pyytämällä teitä katselemaan ympärillenne ja ensiksi selittämään minulle, millä tavalla puolet miehistä ja puolet vaimoista, joita tapaatte, ovat löytäneet itselleen puolison! Kuitenkaan tämä yhdistys, tarkemmin silmäiltynä, ei ollut niinkään merkillisesti syntynyt. Tyttö oli syntynyt avioliiton ulkopuolella vanhemmista, jotka olivat liian ylhäisiä itse häntä pitämään. Hänet lähetettiin Italiaan oppimaan sitä taidetta, josta hän tulisi elämään, sillä hänellä oli laulunääni ja taideaisti. Hän oli muista riippuvainen ja huonosti kohdeltu. Pisani oli hänen opettajansa ja kehdosta asti tyttö ei ollut kuullut muuta ääntä kuin hänen, jossa ei ollut ylenkatseen tai moitteen vivahdustakaan. Niinpä — jatko seuraa itsestään. Oli se luonnollista tai ei, he menivät naimisiin. Nuori vaimo rakasti miestään, ja vaikka hän olikin hiljainen ja nuori, voitiin häntä melkein sanoa molempien suojelijaksi. Kuinka monesta San Carlon ja soitto-opiston hallitsijoiden epäsuosiosta olikaan hän tietämättään pelastunut vaimonsa avuliaalla välityksellä! Kuinka monen sairauden aikana — sillä miehen ruumiinrakennus oli heikko — olikaan vaimo häntä hoitanut ja vaalinut! Usein hän pimeinä öinä odotti teatterin luona lyhtyineen näyttääkseen hänelle valoa ja tukeakseen häntä vankalla käsivarrellaan; muussa tapauksessa kukaties soittaja hajamielisissä unelmissaan olisi voinut astella mereen Sireeninsä jälkeen. Ja sitten kuunteli vaimo niin ihmeen kärsivällisesti, ehkä huvitettunakin — sillä tosi rakkaudessa ei ole maku aina hienoin — noitten eriskummaisten säännöttömien sävelten kuohuja ja houkutteli hänet — koko matkan kuiskaten ylistystä — epäterveellisestä yövalvonnasta lepoon ja uneen! Sanoin, että miehen soitanto oli osa hänestä itsestään, ja tämä hellä olento näytti olevan osa soitosta; olikin niin, että kun vaimonsa istui hänen vierellään, pääsi se mikä oli sulosointuista ja viehättävää hänen kirjavassa mielikuvituksessaan, ikäänkuin varkain sopusointuun sulamaan. Epäilemättä vaimon läsnäolo vaikutti soittoon, muovaten ja vienontaen sitä, mutta soittaja ei sitä tietänyt, sillä hän ei koskaan tutkinut, mistä ja mitä hänen innostuksensa oli. Sen hän vaan tiesi, että rakasti ja siunasi vaimoaan. Hän kuvitteli sanovansa tämän vaimolleen kaksikymmentä kertaa päivässä, mutta sitä hän ei koskaan tehnyt, sillä hän ei ollut monisanainen edes vaimolleen. Hänen soittonsa oli hänen, kielensä, niinkuin vaimon kieli oli — huolenpito. Hän keskusteli enemmän viulunsa kanssa; sille hän saattoi puhua tuntikausia — ylistää sitä — torua — mielistellä, vieläpä tiedettiin hänen sille kironneenkin, sillä sellainen on ihminen virheettöminkin, mutta tällaista hairahdusta hän aina syvästi katui. Ja viululla oli oma kielensä, se saattoi puolustautua ja kun se otti toruakseen, oli se voiton puolella. Se oli jalo toveri tämä viulu, Tyrolissa tehty, kuuluisan Steinerin tekoa. Sen pitkässä iässä oli jotakin salaperäistä. Kuinka monta kättä, nyt maaksi muuttunutta, oli koskettanut sen kieliä, ennenkuin se tuli Gaetano Pisanin parhaimmaksi toveriksi! Itse sen kotelo oli arvoa ansaitseva, kauniisti maalattu, niinkuin sanottiin Caraccin kädellä. Muuan englantilainen kokooja oli tarjonnut kotelosta enemmän kuin Pisani oli koskaan viululla ansainnut. Mutta Pisani, joka ei välittänyt siitä, missä hökkelissä hän itse asui, oli ylpeä saadessaan tarjota viululleen palatsin. Hänen viulunsa oli hänen vanhempi lapsensa! Hänellä oli toinenkin lapsi ja nyt käännymme siihen.

Miten voisin sinua kuvailla, Viola? Varmaankin oli soitolla jotain tekemistä tämän nuoren vieraan tulossa. Sillä sekä ulkomuoto että luonne osotti sukulaisuuden jälkiä tuon omituisen ja henkimäisen äänielämän kanssa, joka yö toisensa jälkeen, ilmakkaana ja aavemaisena levisi yli tähtiä päilyvän lahdelman… kaunis hän oli, mutta outoa kauneutta — vastakkaisten ominaisuuksien yhdistelmä ja sopusointu. Hänen hiuksissaan oli kullankarva, runsaampi ja puhtaampi kuin mitä Pohjolassa tavataan. Mutta silmässä oli tumma, hellä, voittava hehku, enemmän kuin italialainen, melkein itämaalainen. Iho oli tavattoman vaalea, mutta ei koskaan pysynyt samanlaisena — milloin se oli punakka, milloin kalpea. Ja niinkuin iho, niin vaihteli kasvojen ilmekin, ollen milloin verrattoman suruinen, milloin taas verrattoman iloinen.

Ikävä sanoa tämä omituinen pariskunta suuresti laiminlöi antaa tyttärelleen sitä, mitä oikeastaan kutsumme kasvatukseksi. Eipä niillä tosin kummallakaan ollut paljon tietoa annettavana ja suuret tiedot eivät silloin olleet muodissa niinkuin nyt. Mutta sallimus tai luonto auttoi nuorta Violaa. Hän oppi itsestään äitinsä kielen niinkuin isän ja pian hän jo taisi lukea ja kirjottaa. Äitinsä, joka muuten oli roomalais-katolilainen, opetti häntä varhain rukoilemaan. Mutta näiden kaikkien taitojen vastapainoksi, koska Pisanin tavat olivat niin omituiset ja hän vaimoltaan alituisesti kysyi huolenpitoa, jäi lapsi usein yksikseen vanhan hoitajattaren varaan, joka kyllä häntä suuresti rakasti, mutta ei mitenkään sopinut hänelle opettajaksi. Rouva Gionetta oli aito italialainen ja napolilainen. Hänen nuoruutensa oli ollut paljasta lempeä ja vanhuus oli paljasta taikauskoa. Hän oli kielas, oikea lörppö. Milloin hän laverteli lapselle armastelevista herroista ja prinsseistä, milloin hän sai veren jäätymään saduillaan ja tarinoillaan peikoista ja vampiireista,[8] tansseista suurten uhripuitten ympärillä ja "pahan silmän" lumouksesta — yhtä vanhoja tarinoita varmaankin kuin kreikkalaiset ja etrurilaiset. Kaikki tämä oli omiansa salaisesti kutomaan lumotuita kankaita Violan mielikuvituksen eteen, joita kankaita myöhempien vuosien tyyneempi harkinta turhaan koetti hajottaa. Ja varsinkin sai kaikki tämä häntä pelokkaalla nautinnolla kiintymään isänsä soittoon. Syntymästä saakka hänen ympärillään leijailivat nuo ihmeelliset säveleet, jotka aina koettivat tulkita ylimaallisten olentojen kieltä hurjilla katkonaisilla äänillä. Voitaisiin sanoa, että lapsen koko sielu oli täynnä soittoa — muistot, mielikuvat, ilon tai tuskan aistimukset, kaikki sekaantuivat erottamattomasti noihin ääniin, jotka milloin ilahuttivat, milloin pelottivat — jotka tervehtivät häntä aamuauringon avatessa hänen silmänsä ja herättivät hänet yksinäisellä vuoteella yön pimeydessä. Gionettan sadut ja tarinat vielä vain auttoivat lasta paremmin ymmärtämään noiden salaperäisten äänten merkityksen, ne antoivat soitolle sanoja.

Oli luonnollista, että sellaisen isän lapsi pian osottaisi taipumusta hänen taiteesensa. Mutta tämä taipumus näyttäytyi etupäässä korvassa ja äänessä. Jo aivan pienenä hän lauloi hurmaavasti. Muuan suuri kardinaali kuuli hänen lahjoistaan puhuttavan ja lähetti häntä noutamaan puheilleen. Siitä hetkestä asti oli Violan kohtalo ratkaistu: hänestä oli tuleva Napolin tuleva kunnia, San Carlon primadonna.

Kardinaali päätti saada ennustuksensa toteutumaan ja antoi hänen nauttia kuuluisimpien mestareiden opetusta. Yllyttääkseen hänen kilpailunhaluaan otti hänen ylhäisyytensä Violan eräänä iltana omaan teatteri-aitioonsa: olipa toki jotakin saada nähdä esitystä ja vielä enemmän saada kuulla kättentaputuksia, joita tuhlattiin loistaville signoroille — niiltä hän kerran vielä tulisi viemään voiton! Oi miten kunniakkaalta tuo näyttämön elämä, tuo soiton ja laulun ihmemaailma, hänestä tuntui, ensi kerran nähtynä! Se oli ainoa maailma, joka näytti vastaavan hänen kummallisia lapsellisia ajatuksiaan. Hänestä tuntui kuin hän tähän asti olisi ollut vieraalle maalle viskattu, mutta nyt viimein olisi päässyt näkemään synnyinmaansa ja kuulemaan sen kieltä. Kaunis ja todellinen innostus, täynnä tulevaisuuden lupauksia! Poika tai mies, sinä et koskaan tule runoilijaksi, jollet ole tuntenut ihannemaan, Kalypson saaren avautuvan eteesi, kun ensi kerran teatterin maagillinen esirippu vedettiin syrjään ja runouden maailma aukeni jokapäiväisyyden maailmaan.

Ja nyt oli vihkimys tapahtunut. Violan oli luettava, tutkittava, kuvattava yhdellä käänteellä, yhdellä silmäyksellä niitä tunteita, joita hänen tulisi näyttämöllä esittää. Vaarallisia opetuksia tosiaankin monelle, mutta ei sille puhtaalle innostukselle, joka perustuu taiteesen. Sillä sielu, joka oikein käsittää taiteen, on peili, joka uskollisesti heijastaa mitä sen pintaan sattuu, ainoastaan silloin kun se on tahraton. Viola osasi vaistomaisesti löytää luonnon ja totuuden. Hänen lausuntonsa oli täynnä itsetiedotonta voimaa, hänen äänensä hellytti sydämet kyyneleihin tai sytytti ne jalon suuttumuksen hehkuun. Mutta tämä johtui siitä myötätunnosta, mikä nerolla aina on kaiken tuntevan, elävän ja hengittävän suhteen jo varhaisimmassa viattomuusiässäänkin. Hän ei ollut suinkaan ennenaikaa kypsynyt nainen, joka olisi käsittänyt sanojen esittämän rakkauden, tai mustasukkaisuuden. Hänen taiteensa oli noita ihmeellisiä salaisuuksia, joita sielutieteilijät koettakoot ratkaista, jos voivat; sanokoot he, miksikä yksinkertaiset lapset ja puhtaimmat sydämet usein ovat niin herkät tuntemaan todellisen taiteen ja väärän, tunteen ja sanahelinän erotuksen, kun laulatte heille tai kerrotte satuja; sanokoot, miksi luonnollisen intohimon sointuvat ilmaisut herättävät vastakaikua sydämissä, jotka eivät vielä ole kokeneet sitä, mistä sanat kertovat.

Ulkopuolella opintojaan oli Viola vaatimaton, tunteellinen, mutta hieman oikullinen lapsi; oikullinen ei mielenlaadussaan, sillä hän oli aina suloinen ja myöntyväinen, mutta hänellä oli "tuulia", niin että hän surullisesta muuttui iloiseksi ja taas surulliseksi ilman näkyvää syytä. Jos jotakin syytä oli, on se etsittävä siitä varhaisesta salaperäisestä tunnepiiristä, johon olen viitannut, ja silloin on katsottava, mikä vaikutus on saattanut olla hänen mielikuvitukseensa niillä alituisilla sävelvirroilla, jotka häntä ympäröivät. On näet huomattava, että niitä, jotka ovat erityisen herkät soitolle, säveleet usein arkielämän puuhissa tulevat kiusaamaan ja hätyyttämään. Soitto, kun se kerran pääsee sieluun, tulee itse jonkunlaiseksi hengeksi, joka ei hevin kuole. Se harhailee muistin käytävissä ja sokkeloissa ja kuuluu usein uudelleen yhtä selvänä ja elävänä kuin milloin se ensi kerran pani ilma-aallot liikkeelle. Violankin mieleen siis nämä äänihaamut usein tulivat takaisin; jos olivat iloisia, herättivät ne hymyn, jos suruisia, levittivät ne varjon hänen kasvoilleen ja saivat hänet lakkaamaan lapsellisesta leikkisyydestään ja istuutumaan syrjään aateskelemaan.

Tosiaan siis kuvannollisesti tätä suloista olentoa, jonka vartalo oli kuin ilmasta kudottu, kauneus niin sopusuhtainen, käytös niin eriskummainen — tosiaan häntä kuvannollisesti saattoi kutsua Soiton ennemmin kuin soittoniekan tyttäreksi. Voi arvata, että tätä olentoa odotti joku merkillinen kohtalo vähemmän varsinaista elämää kuin sitä runoiltua, mikä näkeville silmille ja tunteville sydämille aina kulkee rinnan tavallisen elämän kanssa, kaksoisvirtana Tummaa Merta kohti.

Ja sentähden ei ollutkaan kumma, että Viola itse jo lapsuudessaan ja vielä enemmän silloin kun hän kukoisti neitsyeellisen nuoruutensa suloisessa vakavuudessa, kuvitteli elämälleen sellaisen kohtalon, joko autuutta tai kärsimystä, mikä sopi yhteen hänen hengittämänsä ilmapiirin unelmien ja haaveitten kanssa. Usein hän saattoi tiheitten pensaikkojen läpi kiivetä Posilipon luolalle ja istuutua Virgiliuksen haudalle, missä haamuja näyttäytyi, ja siellä hän antautui noihin haaveisiinsa, joiden hienoa utuisuutta ei mikään runoilu voi määritellä ja tehdä kouriintuntuvaksi — sillä kaikkia laulajia mahtavampi on nuoruuden unelmoiva sydän. Usein hän myöskin istui kynnyksellä, jonka päällä viinilehvät kiertelivät, syyspäivän tai suvi-illan hämärissä katsellen tummansiniselle päilyvälle lahdelle ja rakennellen pilvilinnoja. Kuka ei tee samaa — ei ainoastaan nuorena vaan vanhempanakin, kun toivot jo niin monasti ovat himmentyneet! Ihmisen etuoikeus on unelmoida, se on mökkiläisen ja kuninkaan yhteinen perintölahja. Mutta Violan päiväunet olivat selvempiä, vakavampia ja lukuisempia kuin mihin useimmat meistä antavat itselleen aikaa. Ne olivat kuin kreikkalaisten oramat[9] — profetallisia vaikka kuviteltuja.

II LUKU.

"Se oli halu, hämmästys ja riemu."

Gerusal. Lib. II, 21.

Nyt viimeinkin on oppikausi päättynyt! Viola on lähes 16 vuotta vanha. Kardinaali sanoo, että on tullut aika, jolloin uusi nimi on kirjotettava Kultaiseen Kirjaan, mikä kuuluu taiteen ja laulun lapsille. Mutta mitä osaa näytellen? — kenen taideluomalle hän on antava muodon ja ruumistuksen? Ah, se on salaisuus! Huhuja käy, että tyhjentymätön Paisiello aikoo luoda jonkun uuden nerontuotteen alottelijan tervehdykseksi näyttämölle. Toiset väittävät, että Violan vahvin puoli on huvinäytelmä ja että Cirnarosa[10] ahkerasti työskentelee uutta "Matrimonio Segretoa" valmistellen. Mutta sillävälin sattuu neuvotteluissa joku seisahdus. Näkyy, että kardinaali on huonolla tuulella. Hän on sanonut julkisesti — ja ne sanat ovat pahaenteisiä: "Tyttö hupsu on yhtä hullu kuin isänsä — hän pyytää ihan mahdottomia." Neuvottelu seuraa neuvottelua — kardinaali puhuu yksityisesti hyvin vakavasti lapsiraukan kanssa — kaikki turhaan. Napoli on uteliaisuudesta ja arvailemisesta pyörällään. Lukutunti päättyy riitaan, ja Viola tulee kotiin ärtyisenä ja alakuloisena; hän ei tahdo näytellä — hän on peruuttanut sitoumuksensa.

Pisani, joka oli liian kokematon älytäkseen näyttämön kaikkia vaaroja, oli ihastunut siihen ajatukseen, että ainakin yksi hänen nimeään kantava tulisi lisäämään hänen taiteensa mainetta. Tytön omituisuus pahotti häntä. Mutta hän ei sanonut mitään — hän ei koskaan sanoin nuhdellut — vaan turvautui viuluunsa. Oi uskollinen viulu, kuinka kauheasti sinä toruit! Se vinkui — se murisi — se ähkyi — se ulvoi. Ja Violan silmät täyttyivät kyyneleillä, sillä hän ymmärsi sitä kieltä. Hän hiipi äitinsä luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa, ja kun Pisani keskeytti soittonsa, kas! sekä äiti että tytär itkivät. Hän tuijotti heihin kummissaan ja sitten, ikäänkuin hän olisi tuntenut olleensa liian ankara, hän taas haki kumppaniltaan apua. Ja nyt olisitte luulleet kuulevanne metsän sinipiian laulavan kehtolaulua viihdyttääkseen pahankurista vaihdokasta, jonka se on ottanut omakseen. Sulavina, vienoina, hopeisina tulvailivat säveleet lumotusta jousesta. Itsepintaisinkin murhe olisi unohtunut kuuntelemaan, ja ajoittain tuli sekaan rajuja ilonääniä kuin naurua, mutta ei kuolevaisen naurua. Tämä oli yksi paraimmin onnistuneista aarioista hänen lempi-oopperastaan, missä sireeni laulaa aallot ja vihurit uinumaan. Taivas tietää, mitä sitten olisi seurannut, mutta hänen kätensä estettiin. Viola oli heittäytynyt hänen syliinsä ja suuteli häntä, silmät onnesta loistaen kuin auringon pilvistä pilkistäessä. Juuri tällä hetkellä avautui ovi — kardinaalilta kutsu — Violan täytyi heti lähteä hänen ylhäisyytensä puheille. Hänen äitinsä meni mukaan. Kaikki tuli sovituksi ja päätetyksi: Viola sai tahtonsa täytetyksi ja valitsi mieleisensä oopperan.

Oi te tylsät Pohjolan kansat riitoinenne ja markkinatouhuinenne, te ette saata arvata millainen elämä nousi soitannollisessa Napolissa, kun levisi huhu uudesta oopperasta ja uudesta laulajasta. Mutta kenen oli ooppera? Ei mikään kabinettijuoni ole sen salaisempi ollut. Pisani tuli eräänä iltana kotiin teatterista nähtävästi vihoissaan ja kiihdyksissään. Voi korviasi, jos silloin olisit kuullut viulua! Hänet oli toistaiseksi erotettu toimestaan. He pelkäsivät, että uusi ooppera ja tyttären ensi esiintyminen primadonnana olisi liikaa hänen hermoilleen. Voi silloin hänen soittoaan! Sireenien ja kostottarien äänistä tuli sellainen sekamelska, ettei moista ole kuultu. Tulla syrjään sysätyksi ja juuri siksi illaksi, jolloin hänen lapsensa esiintyisi, jonka laulu oikeastaan oli hänestä vuotanut ulos — syrjäytetyksi jonkun uuden kilpailijan tähden — se oli liikaa soittajan lihalle ja verelle. Ensimäisen kerran hän sanoin puhui asiasta ja kysyi totisesti — sillä sitä kysymystä viulu, olipa se kuinka kaunopuhelias, ei voinut selvästi esittää — mikä oli oleva ooppera ja mikä hänen näyteltävänsä osa. Ja Viola yhtä totisesti vastasi luvanneensa kardinaalille olla sitä ilmaisematta. Pisani ei sanonut mitään vaan katosi viuluinensa ja kohta kuultiin tasakatolta (minne soittaja toisinaan pakeni ollessaan hyvin huonolla tuulella) kumppanin vinkuvan ja huokaavan kuin olisi sen sydän murtunut.

Pisanin tunteet eivät paljon pinnalla näyttäytyneet. Hän ei ollut noita helliä hyviä isiä, joiden lapset aina leikkivät polven eessä; hänen sielunsa oli niin peräti taiteessaan kiinni, että kotielämä liukui hänen ohitsensa melkein kuin se olisi ollut unta ja sydän olemassaolon varsinainen muoto ja ruumis. Henkilöt, jotka paljon viljelevät ajattelua, ovat usein tällaisia. Matematikkojen hajamielisyys on tullut sananparreksi. Kun kuuluisan ranskalaisen filosofin huoneesen palvelija syöksyi huutaen: "Tuli on talossa irti, herra!" — niin viisas jatkaen problemiensa tutkistelua virkkoi: "Mene sanomaan rouvalle, hupsu! Minäkö sekaantuisin talousasioihin?" Mutta mitä on matematikka soittoon verraten — soittoon, joka ei ainoastaan sävellä oopperoita vaan pelaa viulua! Tiedättekö mitä kuuluisa Giardini sanoi, kun joku oppilas kysyi, kuinka kauan kestäisi oppia soittamaan viulua! Kuulkaa ja hämmästykää te, jotka haluatte käännellä sitä jousta, jonka suhteen Odysseun jousenjännitys oli vain leikintekoa: "12 tuntia päivässä 20 vuoden kuluessa." Voiko siis ihminen, joka soittaa viulua, aina leikkiä pienokaistensa kanssa? Ei Pisani! Usein lapsuuden tarkassa epäluuloisuudessa oli Viola raukka hiipinyt ulos huoneesta itkemään sitä ajatusta, ettet sinä isä häntä rakastanut. Ja kuitenkin kaiken tämän ulkonaisen taiteilijan hajamielisyyden takana virtaili yhtä suuri luontainen hellyys ja kasvaessaan vanhemmaksi uneksija oppi uneksijaa ymmärtämään. Mutta nyt hän itse oli koko kunniasta erotettu — kielletty tervehtimästä tyttärensä maineen nousua! Ja tytär itse oli mukana salaliitossa häntä vastaan! Terävämpi kuin käärmeen pistos oli se kiittämättömyys ja terävämpi kuin käärmeen pistos oli viulun nuhteleva ruikutus.

Ratkaiseva hetki on tullut. Viola on lähtenyt teatteriin äitinsä mukana. Pahastunut soittaja on jäänyt kotiin. Gionetta syöksyy huoneesen — kardinaalin vaunut ovat ovella — padronea (isäntää) on lähetetty noutamaan. Hänen täytyy heittää viulunsa — täytyy pukea ylleen kirjailtu takkinsa pitsihihoineen. Tässä kaikki on joutuin, joutuin! Ja nopeasti vierivät vaunut ja mahtavana istuu ajaja ja komeasti orhit ravaavat. Pisaani raukka hämmentyy ja istuu kiusallisen epätietoisena. Hän saapuu teatteriin — astuu alas pääovelle, kääntyilee ja katselee ympärilleen — jotakin puuttuu. Missä on viulu? Voi! hänen sielunsa, hänen äänensä, hänen oma itsensä on jäänyt pois! Pelkkää konetta kulettavat palvelijat ylös portaita ja pitkin käytäviä kardinaalin aitioon. Mutta silloin, mikä häntä kohtaa! Näkeekö hän unta? Ensimäinen näytös on loppunut (häntä ei lähetetty noutamaan, ennenkuin onnistuminen oli taattu) ensimäinen näytös on kaiken ratkaissut. Hän tuntee sen siitä sähköisestä joukkotunteesta, mikä kaikilla sydämillä on yhteisenä suuressa kuulijakunnassa. Hän tuntee sen joukon henkeäpidättävästä äänettömyydestä — hän tuntee sen vielä kardinaalin sormenkohotuksesta. Hän näkee Violansa näyttämöllä silkissä ja jalokivissä loistavana — kuulee hänen äänensä, joka värähtelee kautta tuhansien sydänten! Mutta näytelmä — osa — soitto! Sehän on hänen toinen lapsensa — hänen kuolematon lapsensa — hänen sielunsa henkilapsi — monen vuoden pitkällisen ja tuskallisen sielun ponnistuksen hedelmä — hänen nerontuotteensa — hänen oopperansa — Sireeni.

Tämä siis oli se salaisuus, joka niin oli häntä sapettanut. Tämä oli ollut syynä riitaan kardinaalin kanssa — tätä ei saanut ilmottaa, kunnes menestys olisi voitettu ja tytär liittänyt isän voitonriemun omaansa.

Ja tuossa hän seisoo, Viola — ja jokainen sielu notkistaa itsensä hänen eteensä — ihanampana kuin itse sireeni, jonka hän on loihtinut esiin sydämen syvänteistä. Oi ponnistuksen kauan viipynyt suloinen palkinto! Missä onkaan päällä maan sellaista riemua, minkä nero tuntee, kun se viimeinkin salatusta sopestaan saa astua valoon ja maineesen.

Hän ei ääntänyt — hän ei liikahtanut — hän seisoi kivettyneenä hengittämättä — kyynelten poskilta valuessa: mutta aika ajoittain hänen kätensä hapuilivat ympäriltä, koneellisesti etsien uskollista soittokonetta. Miksei se ollut tässä ollakseen osallisena hänen voitostaan?

Viimeinkin esirippu laskeutui, mutta ah! sitä suosionosotusten myrskyä. Kuin yhtenä miehenä nousi kuulijakunta ja yhteen ääneen huudettiin kallis nimi. Viola tuli takaisin vavisten ja kalpeana — ja näki koko joukossa vain isänsä kasvot. Yleisö seurasi kosteata silmänluontia ja luki tyttären ajatuksen ja tarkotuksen. Vanha hyvä kardinaali työnsi Pisania eteenpäin. Hurja soittaja! Tyttäresi on sinulle antanut enemmän takaisin kuin elämän, minkä sinä hänelle annoit!

"Viuluraukkani", sanoi hän pyyhkien silmiään, "nyt he eivät enää tule sinulle viheltämään!"

III LUKU.

"Sellaisten vastakkaisten vaikutinten — tulen ja jään, naurun ja kyyneleitten, pelon ja toivon — välillä petollinen nainen —"

Gerusal. Lib. IV, 94.

Vaikka sekä laulajan että oopperan menestys oli ollut täydellinen, oli kuitenkin ensimäisessä näytöksessä ja ennen Pisanin tuloa ollut hetki, jolloin vaaka oli hyvin täpärällä. Siinä köörilaulu oli täynnä kaikkia säveltäjän omituisuuksia. Ja kun tämä äänten pyörrevirta vaahtosi ja kuohui ja raasteli korvaa ja aistia kaikilla äänivivahduksillaan, tunsi kuulijakunta yhtaikaa, että ooppera oli Pisanin työtä. Sille oli annettu nimi, joka tähänasti oli estänyt tekijää arvaamasta, ja alkusoitto, joka oli ollut säännöllistä ja viehättävää, aiheutti, että yleisö oli keksivinään suosikkinsa Paisiellon teoksen. Tottuneina nauramaan ja halveksimaan Pisanin pyrkimystä säveltäjäksi tuntui heistä nyt kuin heitä olisi vedetty nenästä ja viekotettu taputtamaan käsiään alkusoitolle ja ensimäisille näytöksille. Pahaenteinen humina kuului yli salin — laulajat ja orkesteri — jotka niinkuin ainakin sähköisesti tunsivat yleisön mielialan — tulivat itsekin hermostuneiksi ja pelästyivät; heiltä puuttui se tarmo ja tarkkuus, joka yksin olisi voinut kannattaa outoa soittoa.

Teatterissa on aina uudella tekijällä monta vastustajaa — puolue, joka on voimaton, kun kaikki käy hyvin, mutta se väijyy uhkaavana sitä hetkeä, jolloin sattuu joku häiriö marssissa menestyksen määrään. Kuului vihellys tosin vain pieni, mutta kaikkien kättentaputusten vaikeneminen näytti merkitsevän sellaisen hetken tuloa, jolloin vastenmielisyys olisi kaikkiin tarttunut. Hengähdyskin voi panna lumivyöryn liikkeelle. Siinä kriitillisessä hetkessä Viola, sireenien kuningatar, astui ensi kerran esiin merenäärisestä luolastaan. Hänen tullessaan etualalle näyttämöä, tilaisuuden uutuus, kuulijakunnan jäähdyttävä välinpitämättömyys — jota ei edes niin merkillisen kauneuden näkeminen heti saanut haihdutetuksi — kateellisten laulajakumppanien kuiskeet näyttämöllä, valaistuksen kirkkaus ja vielä — enempi kuin mikään muu — äskeinen vihellys, joka kuului ennen hänen tuloaan — kaikki tämä sai hänen lahjansa kivettymään ja tukahutti hänen äänensä. Ja sen sijaan että hänen olisi nopeasti pitänyt kaiuttaa mahtavan tervehdyksen, niin kuninkaallinen Sireeni muuttui vapisevaksi tytöksi, joka kalpeana ja mykkänä seisoi noiden lukemattomien silmien ankaran kylmän katseen edessä.

Sillä hetkellä kun hän jo oli pyörtymäisillään — kun hän yli äänettömän joukon loi aran, rukoilevan silmäyksen — huomasi hän eräässä aitiossa lähellä näyttämöä kasvot, jotka heti kuin taikavoimalla tekivät hänen mieleensä vaikutuksen, jota hän ei koskaan voinut selittää eikä unohtaa. Se herätti epämääräisen haavemaisen muiston, ikäänkuin hän ennen jo olisi nähnyt ne noissa päiväunelmissa, jotka hänelle lapsuudesta asti olivat tavallisia. Hän ei voinut kääntää katsettaan noista kasvoista ja hänen katsellessaan kauhu ja kylmyys, mikä äsken oli hänet vallannut, hävisi kuni sumu auringon tieltä.

Noissa tummissa loistavissa silmissä uhkui häntä vastaan niin paljon lempeätä rohkaisua, säälivää ja kunnioittavaa ihailua, niin paljon varottavaa ja vahvistavaa ja innostavaa, että jokainen — näyttelijä tai muu esiintyjä — joka joskus on huomannut, minkä vaikutuksen hänen mieleensä tekee yksikin vakava ja hyvänsuopa silmäys siitä kuulijakunnasta, jota on puhuteltava ja puolelleen taivutettava — hän helposti käsittää, kuinka intoa sytyttävä muukalaisen silmäys ja hymyily oli alottelijalle.

Ja laulajan katsellessa ja punan palatessa sydämestä kasvoille, nousi muukalainen puoleksi, ikäänkuin muistuttaakseen yleisöä osottamaan kohteliaisuutta noin nuorelle, kauniille olennolle, ja niin pian kuin hän antoi merkin, seurasivat muut hänen esimerkkiään yleisellä kättentaputuksella. Sillä tämä muukalainen oli itsekin huomattava henkilö ja hänen äskeinen saapumisensa Napoliin oli yhtä suurena puheenaiheena kaupungissa kuin uusi ooppera. Ja sitten kun taputus lakkasi — kirkkaana, täyteläisenä ja kahleettomana — kuin maan tomusta vapautuneen hengen — kaikuivat sireenin tenhoisat säveleet ilmoille. Siinä tuokiossa Viola unohti joukon, unohti uhkapelin, koko maailman,— paitsi sen haavemaailman, jota hän nyt hallitsi. Oli ikäänkuin vieraan läsnäolo vielä enemmän olisi korottanut sitä harhatunnetta, jossa taiteilija ei tiedä muusta kuin taiteensa alueista. Laulaja tunsi kuin tuo tyyni otsa ja nuo loistavat silmät olisivat hänelle suoneet ennen tuntemattomia voimia ja kuin hänen etsiessään ilmaisua vieraan läsnäolon aiheuttamille oudoille tunteille tuo olento itse olisi hänelle kuiskannut laulun ja säveleet.

Vasta kun kaikki oli ohi ja hän näki isänsä ja tunsi hänen ilonsa, vasta silloin tämä lumous hävisi ja antoi sijaa suloisemmalle, kodin ja tyttären ilolle. Kuitenkin vielä kääntyessään näyttämöltä hän tahtomattaan katsahti taaksensa ja vieraan rauhallinen ja miltei kaihomielinen hymyily syöpyi hänen sydämeensä — elääkseen siellä — ja herätäkseen hajanaisten muistojen kera, puoleksi mieluisten, puoleksi tuskallisten.

Älkäämme viipykö hyvän kardinaalin onnitteluissa. Hän sanoi hämmästyneensä huomatessaan, että hän itse ja koko Napoli tähänasti olivat erehtyneet taidemaussaan — ja vielä enemmän hämmästyneensä tavatessaan itsensä ja koko Napolin yhdessä erehdystään tunnustamassa — jättäkäämme syrjään hurmautuneet ihailun kuiskeet, jotka suhisivat laulajattaren korvissa, kun hän hunnutettuna vaatimattomassa puvussaan pakeni läpi herrojen parven, joka täytti kaikki käytävät näyttämön takana, sivuuttakaamme isän ja lapsen armaan syleilyn, heidän paluumatkansa tähtien valaisemia katuja pitkin kardinaalin vaunuissa; älkäämme pysähtykö kertomaan hyväsydämisen yksinkertaisen äidin kyyneleistä ja huudahduksista. Katsokaamme heitä, kun he ovat palanneet tuttuun huoneesen — kuinka vanha Gionetta häärii illallisen laitossa — kuinka Pisani ottaa viulunsa laatikosta ja ilmottaa kaiken tapahtuneen älykkäälle kumppanille, kuulkaamme äidin matalaa englantilaista naurua! Mutta Viola, sinä kummallinen lapsi, miksi istut yksinäsi, nojaten päätäsi kaunokätösiisi ja kiinnittäen silmäsi ulos avaruuteen? Ylös, nouse! Jokainen soppi tänään hymyilköön kodissa!

Ja onnellinen seura siinä istui vaatimattoman pöydän ääressä. Itse Lukullus olisi voinut kadehtia noita kuivattuja viinirypäleitä ja maukkaita sardiineja ja vanhaa lacrima-viiniä, kunnon kardinaalin lahjaa.

Korkeaselkäisessä nojatuolissa lähellä soittajaa oli viulu, myöskin ikäänkuin osallisena juhla-ateriasta. Sen kunniakas vernissoitu naama loisti lampunvalossa, mutta sen äänettömyydessä oli pahankurinen äkeys, kun sen mestari joka suupalan välissä kääntyi puhumaan sille jostakin, mikä oli jäänyt kertomatta. Äiti rakas istui liikutettuna katselemassa voimatta syödäkään pelkästä ilosta, mutta äkkiä hän nousi ja laski säveltäjän otsalle laakeriseppeleen, jonka hän ennakolta oli valmistanut onnellisessa aavistuksessa, ja Viola, joka istui veljensä, viulun, toisella puolella, järjesteli seppelettä ja silitteli isänsä kiharoita kuiskaten "Caro padre, isäkulta, ethän enää anna hänen minua torua!"

Silloin Pisani parka neuvottomana molempien lastensa keskellä, viinin ja voiton hämmentämänä kääntyi nuoremman lapsensa puoleen naiivilla ja hullunkurisella ylpeydellä: "En tiedä kumpaa enempi kiittää. Sinä lapseni annoit minulle niin paljon iloa — minä olen niin ylpeä sinusta ja itsestäni — mutta hän ja minä, miesrukka, me olemme monasti yhdessä onnettomuutta kärsineet."

Violan uni oli rauhaton, niinkuin luonnollista. Turhamielisyyden ja voiton hurmaus ja onnen tunne tuottamastaan onnesta, kaikki tämä oli nukkumista ihanampi. Mutta kuitenkin siitä uudelleen ja yhä uudelleen hänen ajatuksensa liitelivät noihin kummitteleviin silmiin, tuohon hymyilyyn, johon ainiaaksi liittyi ensimäisen voitonilon ja onnen muisto. Hänen tunteensa tällä hetkellä olivat sangen omituiset — niinkuin hänen luonteensakin. Ne eivät olleet tytön tunteita, jonka sydän ensimäisen silmänluonnin koskettamana huokailee ensi lemmen tuttua ja luonnollista säveltä. Se ei ollut varsin ihailukaan, vaikka ne kasvot, jotka kuvastuivat mielikuvien lentävän virran jokahiseen aaltoon, olivat harvinaisen ihanat ja majesteetilliset. Eikä se ollut mieltymistä ja ihastusta, minkä vieras oli jättänyt jälkeensä, se oli inhimillinen kiitollisuuden ja ilon tunne, johon sekottui jotain muutakin, salaperäistä, kammottavaa. Totisesti hän oli nähnyt ennen nuo piirteet, mutta milloin ja missä? Ainoastaan silloin kun hänen ajatuksensa olivat koettaneet kuvitella tulevaisuutta ja kun kaikista yrityksistä huolimatta kukkakaunoisen ja päivänpaisteisen elämän sijasta kylmä ja pimeä aavistus oli noussut eteen ja saanut hänet säikähtymään syvimmässä sydämessään. Siinä oli jotakin löytynyt, mitä hän kauan oli turhaan etsinyt levottomalla kaipuullaan ja epämääräisillä haaveiluillaan vähemmän sydämellä kuin ajatuksella; ei niinkuin nuorukainen löytää tulevan rakastettunsa vaan pikemmin niinkuin tutkija, kauan etsittyään avainta johonkin tieteelliseen totuuteen, näkee sen tuikahtelevan edessään, kutsuillen, väistyillen, viekotellen ja taas kadoten. Lopuksi hän vaipui levottomaan uneen, jota häiritsivät rumat muodottomat haamut. Hän havahti, kun aurinko pilviautereitten takaa hämäränä pilkisti huoneesen, ja hän kuuli isänsä taas jo varhain palanneen vanhaan toimeensa ja kumppanistaan tuovan ilmoille pitkän kaihomielisen, suruisan säveleen, niinkuin kuolinmessun vainajalle.

"Mutta miksi", kysyi hän astuessaan alakertaan, "miksi, isä, on soittosi niin murheinen eilisillan riemun jälkeen?"

"En tiedä, lapseni. Aioin olla iloinen ja sepittää aarian sinun kunniaksesi, mutta se on itsepäinen kumppani tämä — ja hän tahtoi tällaista."

IV LUKU.

— "Näin sysäsivät hitaat ja arat intohimot."

Gerusal. Lib. IV, 88.

Pisanin tapana oli, milloin virkatoimet eivät erityisesti vaatineet hänen aikaansa, käyttää yhtä osaa päivällistunnistaan nukkumiseen, mikä tapa ei niin paljon johtunut mukavuudenhalusta kuin välttämättömyydestä, koska hän öisin niin vähän nukkui. Ja keskipäivä ei muuten soveltunutkaan Pisanille säveltämiseen tai soittamiseen. Hänen neronlahjansa muistutti lähdettä, joka aamuin ja illoin on täysi, yöllä ylitsevuotava ja puolipäivän ajoissa aivan kuiva. Tuona aikana, jolloin hänen puolisonsa useimmiten lepäsi, Signora tapasi pistäytyä tekemässä pieneen talouteen tarvittavia ostoksia tai nauttimaan pientä virkistystä juttelemalla naistuttujensa kanssa — kuka nainen ei sitä tekisi? Ja nyt, loistavan voiton jälkeisenä päivänä, kuinka paljon onnitteluja hän tulisikaan saamaan!

Tänä aikana oli Violan tapana istua talonoven ulkopuolella kattoverhon alla, joka suojeli auringolta sulkematta näköalaa; siellä nytkin näkisitte hänen istumassa, piirustuskirja polvellaan, johon hän tuon tuostakin huolimattomasti katsahti. Viiniköynnökset kiertelivät säleittensä ympäri pihtipielissä hänen takanaan ja hitaasti liikkuivat hohtavat valkopurjeet merellä hänen edessään.

Hänen näin istuessaan pikemmin uneksivana kuin ajattelevana tuli Posilipolta päin astellen mies hitain askelin ja alasluoduin kasvoin. Hän kulki ihan talon vieritse ja Viola nostaen silmänsä hätkähti pelästyen tuntiessaan muukalaisen. Tahtomattaan päästi hän huudahduksen ja mies kääntyi, näki hänet ja pysähtyi.

Hän seisoi tuokion ajan tytön ja kimmeltävän meren välillä, liian vakavana ja hienona yrittääkseen mielistelyä, ja katseli vaieten punastuvia kasvoja ja nuorta hentoa olentoa edessään. Viimein hän puhui.

"Oletko onnellinen, lapseni", virkkoi hän melkein isällisellä äänellä, "siitä unesta, joka on edessäsi? Kuudentoista ikäisestä kolmeenkymmeneen on kättentaputusten soitto oleva suloisempaa kuin se soitto, minkä kielesi voi esittää!"

"En tiedä", vastasi Viola viivähdellen mutta rohkaistuen siitä lempeästä äänenpainosta, millä häntä puhuteltiin. "En tiedä olenko onnellinen nyt, mutta olin eilen illalla. Ja minä tunnen myöskin, teidän ylhäisyytenne, että minun on teitä kiittäminen, vaikka te tuskin tiedätte mistä."

"Sinä erehdyt", sanoi herrasmies hymyillen, "minä tiedän kyllä, että autoin ansaittua onnistumistasi, mutta sinä et tiedä, millä tavalla. Ja sanonpa mistä syystä sen tein: koska näin sydämessäsi jalomman halun kuin naisellisen turhamaisuuden. Tytär minua miellytti. Ehkä mieluummin olisit suonut, että olisin laulajaa ihaillut?"

"Ei! Ah ei!"

"Hyvä, uskon sinua. Ja nyt, koska me näin olemme tavanneet toisemme, niin pysähdyn sinua neuvomaan. Kun ensi kerran menet teatteriin, on jaloissasi kaikki nuoret Napolin keikarit. Lapsi rukka! Liekki, joka huikaisee silmiäsi, voi kärventää siipiäsi! Muista, että ainoa arvonanto, joka ei tahraa, on sellainen, jota et saa noilta keikareilta. Ja mitkä lienevätkin tulevaisuuden unelmasi — ja minä näen puhutellessani sinua, kuinka häilyvät ne ovat ja villit — täyttykööt ainoastaan ne, jotka keskittyvät kotilieden ympärille."

Hän vaikeni Violan poven noustessa nutun alla. Ja luonnollisten ja viattomain tunteitten tulvaillessa hän huudahti, käsittäen neuvon vakavuuden, vaikka olikin italialainen:

"Ah, teidän ylhäisyytenne, ette tiedä, kuinka kallis minulle tämä koti nyt jo on. Ja isäni — ilman häntä ei voisikaan olla minulla kotia, signor."

Syvä alakuloinen varjo laskeutui vieraan kasvoille. Hän loi silmänsä hiljaiseen taloon viinilehvästön peitossa ja käänsi ne taas nuoren näyttelijättären eloisiin henkeviin kasvoihin.

"Hyvä", sanoi hän. "Vilpitön sydän on itsellensä paras opas ja niinpä jatka ja menesty! Hyvästi kaunis laulaja."

"Hyvästi, teidän ylhäisyytenne, mutta" — ja joku vastustamaton — hätäinen, epämieluinen pelon ja toivon tunne — pakotti häntä kysymään:

"Saanko nähdä teidät uudelleen San Carlossa vai ei?"

"Ei ainakaan muutamaan aikaan. Lähden Napolista tänään."

"Niinkö tosiaan!" Ja Violan sydän lysähti umpeen: näyttämön runollisuus oli mennyttä.

"Kenties", sanoi vieras kääntyen ja hiljaa kädellään koskettaen hänen kättään, "kenties ennenkuin taas tapaamme toisemme, olet saanut kärsiä — olet tuntenut ihmiselämän ensimäisiä katkeria suruja — tuntenut, kuinka vähän maineen ruusut voivat korvata mitä sydän menettää. Mutta ole rohkea äläkä alistu — ei edes sille, mikä näyttää hurskaalta surulta.

"Tarkasta tuota puuta naapurin puutarhassa. Katso, kuinka se kasvaa vääränä ja mutkaisena. Tuuli toi kalliorotkoon siemenen, josta se lähti kasvamaan. Talojen ja kivien peitossa tukahtumaisillaan, luonnon ja ihmisen hylkimänä, on sen elämä ollut ainaista taistelua vapauden puolesta — vapauden, joka sille on elinehto ja pääperuste. Sinä näet kuinka se on vääntynyt ja oksittunut, kuinka se on yhdessä kohdin tavatessaan esteen tehnyt työtä ja ponnistellut saadakseen runkonsa ja oksansa viimeinkin kirkkaan taivaan valoon. Mikä on ylläpitänyt sitä kautta kaikkien syntymän ja olosuhteiden asettamien vaikeuksien? Miksi sen lehdet ovat yhtä vihreät ja kauniit kuin viiniköynnöksen takanasi, joka kaikkine haaroinensa voi juoda täyttä päivänvaloa? Lapseni! syy on siinä vaistossa, joka sitä pakotti taistelemaan — taistelu valon puolesta raivasi lopulta tiensä valoon. Niin jokainen urhea sydän, kaikissa kohtalon vaikeissa käänteissä ja murheiden tullessa kääntyköön aina aurinkoon, pyrkiköön taivasta kohti! Siitä lähtee vahvalle tietoa ja heikolle onnea. Ennenkuin taas tapaamme toisemme, tulet sinä luomaan murheisia ja raskaita silmäyksiä noihin hiljaisiin oksiin ja kun kuulet lintujen niiltä laulavan ja näet päivänpaisteen kallioiden ja kattojen välistä leikkivän sen lehvissä, niin ota vaarin siitä opetuksesta, jonka Luonto antaa ja pyri pimeyden puhki valoon!"

Puhuessaan hän hitaasti asteli eteenpäin ja jätti Violan ihmettelemään — vaieten murehtimaan tulevan onnettomuuden hämärää ennustusta, ja kuitenkin kaikessa surussaankin tuntemaan hurmausta. Tahtomattaan seurasivat hänen silmänsä poistuvaa — tahtomattaan hän ojensi kätensä ikäänkuin sillä liikkeellä kutsuakseen häntä takaisin. Hän olisi antanut maailman aarteet nähdäkseen hänen palaavan — kuullakseen vielä kerran hänen matalaa tyyntä hopeista ääntään — tunteakseen vielä kerran hänen kätensä vienoa kosketusta. Niinkuin kuutamo pehmentää ja kaunistaa joka sopen, johon se sattuu, niin oli hänen läsnäolonsa ollut — niinkuin kuutamo häviää ja esineet taas saavat entisen ruman ja ikävän näkönsä — niin hänkin näkyvistä poistui — ja ulkonainen näköala tuntui heti jokapäiväiseltä.

Muukalainen kulki edelleen viehättävää tietä myöten, joka viimein johti vastapäätä yleisiä puistoja oleville palatseille ja kaupungin väkirikkaampiin osiin.

Joukko nuoria veltostuneita hovimiehiä oli keräytynyt erään talon edustalle, joka oli avoinna ajan mielihuvitusta varten — varakkaampien ja ylhäisempien pelaajien kokouspaikka. He antoivat tietä ja kohteliaasti kumartaen hän astui heidän ohitsensa.

"Totta tosiaan", sanoi yksi, "eikö tuo ole rikas Zanoni, josta koko kaupunki puhuu?"

"Ah, sanotaan, että hänen rikkautensa on arvaamaton."

"Sanotaan — kutka sanovat? — Kuka siitä vastaa? Hän ei ole ollut montakaan päivää Napolissa enkä minä ole tavannut ketään, joka tietäisi mitään hänen syntymäpaikastaan, hänen suvustaan tai — mikä on tärkeintä — hänen omaisuudestaan."

"Se on totta; mutta hän saapui komeassa aluksessa, jonka sanottiin olevan hänen omansa. Katsokaa — ei, se ei näy tästä — mutta se on tuolla lahdessa ankkuroituna. Pankkiirit, joiden kanssa hän on tekemisissä, puhuvat suurella kunnioituksella hänen sijottamistaan rahasummista."

"Mistä hän tuli?"

"ltäisestä väylästä. Palvelijani kuuli muutamalta merimieheltä, että hän on monta vuotta asunut Intian sisäosissa."

"Oho, olen kuullut kerrottavan, että Intiassa noukitaan kultaa kuin pikkukiviä ja että siellä on lintuja, jotka rakentavat pesänsä jalokivistä houkutellakseen luokseen hyönteisiä. Mutta tässä tulee pelurien prinssi, Cetoxa; olen varma siitä, että hän jo on tehnyt tuttavuutta nuoren rikkaan herran kanssa; hänellä on sama vetovoima kultaan kuin magnetilla teräkseen. No, Cetoxa, mitä uutta signor Zanonin dukaateista?"

"Oh", sanoi Cetoxa huolettomasti, "minun ystäväni —"

"Ha, ha, kuulkaa! — Hänen ystävänsä —"

"Niin, ystäväni Zanoni aikoo lähteä Roomaan vähäksi aikaa. Palatessaan on hän luvannut tulla luokseni jonakin päivänä illalliselle ja silloin esitän hänet teille ja Napolin parhaalle seurapiirille. Diavolo! hän on mitä viehättävin ja älykkäin herrasmies."

"Kerrohan, mitenkä niin äkkiä pääsit hänen ystäväkseen."

"Hyvä Belgioso, mikään ei olisi käynyt luonnollisemmin. Hän halusi saada aition San Carlossa, mutta tarvitseeko minun sanoa, että joka nurkka oli vallattu uutta oopperaa odotettaessa — ja miten mainio se olikaan! kuka olisi sitä odottanut tuolta perhanan Pisanilta! Ja uusi laulaja sitten! niitä kasvoja ja sitä ääntä — ah! Minä sain kuulla, että Zanoni halusi kunnioittaa Napolin taidetta, ja niinkuin ainakin osotan kohteliaisuutta eteville vieraille, lähetin tarjoomaan aitioni hänen käytettäväkseen. Hän suostuu tarjoukseen — minä pidän hänelle seuraa näytösten väliaikoina — hän on ihastuttava — hän pyytää minua illalliselle. Mikä palveluskunta hänellä on! Me istumme myöhään — minä kerron hänelle kaikki Napolin uutiset — tulemme hyviksi ystäviksi — hän vaatii minua ottamaan tämän jalokiven ennenkuin eroamme — se on vain pikkuasia, sanoo hän — mutta kultasepät arvioivat sen 5000 pistoolin[11] hintaiseksi — iloisin ilta, mikä minulla on ollut kymmeneen vuoteen."

Kavaljeerit keräytyivät ympärille ihailemaan jalokiveä.

"Signor, kreivi Cetoxa", sanoi muuan arvokkaan ja totisen näköinen mies, joka oli tehnyt ristinmerkin pari kolme kertaa napolilaisen kertoillessa. "Ettekö te tunne niitä omituisia huhuja, joita käy tästä henkilöstä, ja ettekö pelkää ottaa häneltä vastaan lahjaa, joka voi muassaan tuoda arveluttavia seurauksia? Ettekö te tiedä, että häntä sanotaan noidaksi — että hänellä on 'paha silmä'[12] että —"

"Olkaa hyvä ja säästäkää meiltä vanhanaikaiset taikauskonne", keskeytti Cetoxa halveksivasti. "Ne eivät enää ole muodissa, ei mikään muu nyt lyö leiville kuin skeptillisyys ja filosofia. Ja mitä muuten nämä huhut merkitsevät, jos niitä punnitaan? Ne johtuvat yksinomaan siitä, että joku 86-vuotias vanhus — aivan höpelö vanhuuttaan — juhlallisesti vakuuttaa nähneensä tämän saman Zanonin Milanossa 70 vuotta sitten (kun kertoja itse oli pieni poika) — vaikka Zanoni, niinkuin kaikki näette, on ainakin yhtä nuori kuin te tai minä, Belgioso."

"Mutta", sanoi totinen mies, "siinäpä se mysterio onkin. Vanha Avelli sanoo, ettei Zanoni näytä päivääkään vanhemmalta kuin milloin he tapasivat toisensa Milanossa. Hän sanoo, että silloinkin Milanossa — huomaa tämä — Zanoni toisennimisenä esiintyi samalla loistolla ja samalla salaperäisyydellä — ja että muuan vanha mies sielläkin muisti nähneensä hänet 60 vuotta aikaisemmin Ruotsissa."

"Turhia", vastasi Cetoxa, "samaa on sanottu silmänkääntäjä Cagliostrosta — pelkkiä satuja. Tahdon uskoa niitä, kun näen tämän timantin muuttuvan heinätukoksi. Ja muuten", lisäsi hän vakavasti, "pidän tätä etevää miestä ystävänä ja kuiskauskin hänen kunniaansa ja arvoansa vastaan tulee vastedes olemaan samaa kuin loukkaus minua kohtaan."

Cetoxa oli pelätty miekkailija ja oli keksinyt oman omituisen tuhoisan iskun. Vaikka totinen herra olisi ollut kuinka huolissaan kreivi Zanonin henkisestä tilasta oli hänellä yhtä suuri huoli omasta ruumiillisesta turvallisuudestaan. Hän kääntyi säälivästi silmäillen ja astui ylös portaita palatsiin.

"Ha, ha", naurahti Cetoxa. "Kunnon Loredano kadehti jalokiveäni. Herrat, te syötte tänään illallista luonani. Vakuutan teille, ettette koskaan tapaa älykkäämpää, seurallisempaa ja huvittavampaa henkilöä kuin on tämä kallis ystäväni, signor Zanoni."

V LUKU.

"Hippogryyfi,[13] suuri ihmelintu kantaa hänet matkaansa."

Orl. Fur. VI, 18.

Ja nyt, seuraten tätä salaperäistä Zanonia, olen pakotettu jättämään hyvästit Napolille. Nouse taakseni, lukija, hippogryyfini selkään ja asetu mukavaan asentoon. Minä ostin satulan tuonnoin eräältä runoilijalta, joka rakastaa mukavuutta, ja se on uudestaan täytetty varsin sinua varten. No, sitten me nousemme ilmaan. Katso, kuinka me ratsastamme korkealla — katsele äläkä pelkää, hippogryyfit eivät koskaan kompastu, ja jokainen hippogryyfi Italiassa on taattu kulkuneuvo vanhanpuoleisille herroille. Katso alas ohikiitäviä maisemia. Tuolla kohoaa Aversa, jossa kerran oli Normannilaisen linna. Terve teille, viljapellot ja maanmainiot viinitarhat, terve teille oranssilehdot, ja terve te kaikki ihanat ketojen ja ahojen moniväriset kukkaiset! Pysähtyisimmekö Anxurin korkealle kalliolle, joka seisoo jättiläismäisenä vartijana eteläisen Lemmenmaan suojana? Ei, pois, pois! Mutta pidätä henkeäsi, kun liitelemme yli pontilaisten soiden. Kolkkous ja autius! Niiden ilkeät höyryt ovat verrattuina ohimentyihin puutarhoihin samaa kuin elämän karkea jokapäiväisyys sille sydämelle, joka on heittänyt luotaan rakkauden. Suruinen Kampanja, sinä aukeat eteemme majesteetillisessä murheessasi. Rooma, seitsenkukkulainen Rooma! Ota meidät vastaan niinkuin muisto matkasta väsyneen, ota meidät vaieten raunioittesi keskelle! Missä on matkustaja, jota etsimme? Hippogryyfi menköön ruohoa syömään: se rakastaa akantuksia, jotka kiertelevät murtuneita pilareita pitkin. Niin, tuossahan on Tiituksen kaariportti, sen kautta kulki jumaloitu Jerusalemin voittaja. Tuossa on Kolosseum, jossa gladiaattorit teurastivat toisiaan. Murhan muistomerkkejä! Kuinka köyhiä ajatuksia, kuinka alhaisia muistoja te herätätte, verraten niihin, jotka puhuvat sydämelle Fyyleen kukkuloilla ja Maratonin harmaalla kentällä! Me seisomme rikkaruohojen ja orjantappurapensaitten keskellä. Täällä, missä olemme, hallitsi Neero — tässä kaari kaaren päällä ja pilari pilaria kannattaen, kimmelsi maailmalle sen valtiaan palatsi, — Neeron Kultainen Talo. Kultainen Talo on hävitetty, mutta sen raunioille luonto istuttaa kukkiaan. Kas, miten sisilisko vahtii meitä aralla terävällä silmällään! Me häiritsemme sitä sen valtakunnassa.

Näiden autioiden[14] raunioiden keskellä on vanha keskiaikainen rakennus. Täällä asuu yksinäinen erakko. Malariakaudella paikkakunnan asukkaat pakenevat sairautta tuottavaa rämekasveikkoa, mutta hän, vieras ja muukalainen, hengittää turvallisesti ruttoista ilmaa. Hänellä ei ole ystäviä, ei tovereita, ei kumppaneita, paitsi kirjoja ja tieteellisiä koneitaan. Usein hänet nähdään kulkemassa ruohoisilla kallioilla tai kiertelemässä uuden kaupungin katuja, mutta hänen kasvoillaan ei ole oppineen hajamielistä, välinpitämätöntä ilmettä vaan silmänsä ovat tarkkaavaiset ja terävät ja näyttävät tunkeutuvan vastaantulijoiden sydämen syvyyteen. — Vanha mies, mutta ei heikko — suora ja muhkea kuin nuorukainen ainakin. Kukaan ei tiedä, onko hän rikas vai köyhä. Hän ei pyydä almua eikä anna, hän ei tee pahaa eikä näytä tuottavan mitään hyvääkään. Hän on mies, jolla ei näytä olevan mitään maailmaa ulkopuolellaan, mutta näkö usein pettää ja Tiede niinkuin Hyvyys elää suuressa Kaikkeudessa. — Tähän asuntoon astuu vieras ensimäinen. Se on Zanoni.

Te näette nämä molemmat miehet istumassa kahden hartaasti keskustellen. Monta pitkää vuotta on kulunut siitä, kuin he viimeksi tapasivat toisensa — ainakin ruumiillisesti, silmästä silmään. Mutta jos he ovat "tietäjiä", voi ajatus tavottaa ajatusta ja henki henkeä, vaikka valtameret erottaisivat muotoja. Itse kuolema ei viisasta poistuta. Sinä tapaat Plaaton, kun silmäsi kostuvat Faidonia lukiessasi.

He keskustelevat — antavat toisilleen tunnustuksia — loihtivat esiin menneisyyden ja herättävät sen eloon, mutta kuinka eri tavalla nämä muistot vaikuttavat kumpaankin! Zanonin kasvoilla vaihtuvat tunteiden ilmeet, vaikka niillä onkin tavallinen tyyneys. Hän on toiminut tuossa menneisyydessä, mutta hänen kumppaninsa tunteettomilla kasvoilla ei näy jälkeäkään siitä ihmisyydestä, joka ottaa osaa iloon ja suruun; menneisyys on hänelle niinkuin nykyisyyskin ainoastaan mitä luonto on viisaalle, mitä kirja tutkijalle — tyyni ja henkinen elämä — tutkimusala — mietiskelyn aihe.

Menneestä he kääntyvät vastaiseen. Ah, kahdeksannentoista vuosisadan lopulla näytti tulevaisuus miltei käsin kosketeltavalta — se kutoutui kaikkien ihmisten nykyisistä peloista ja toiveista.

Uuden vuosisadan kynnyksellä seisoi Ihminen, ajan esikoislapsi vanhan maailman kuolinvuoteen ääressä ja katseli Uutta Kehää, veripunaista, pilvien ja höyryjen peittämää, lieneekö se pyrstötähti vai aurinko. Katso, mikä jäinen syvä ylenkatse on vanhan miehen otsalla — ja mikä ylevä mutta liikuttava murhe Zanonin ihanilla kasvoilla. Katsooko kenties toinen halveksien taistelua ja sen päätöstä ja toinen kammoen ja säälien? Viisaus, joka ihmiskuntaa silmäilee, viepi ainoastaan kahteen tulokseen — sääliin tai inhoon. Joka uskoo muihin maailmoihin, voi tottua katselemaan tätä maallista kuin luonnontutkija muurahaiskeon tai puunlehden vallankumousta. Mitä on maa Äärettömyyden suhteen — mitä sen kestävyys Ikuisuuden suhteen! Oi kuinka paljon tärkeämpi on yhden ihmisen sielu kuin koko maapallon vaiheet! Taivaan lapsi ja kuolemattomuuden perillinen, kuinka sinä vielä kerran joltakin tähdeltä katselet takaisin muurahaiskekoon ja sen tapauksiin, Klodvigista Robespierreen, Noakista viimeiseen tuleen. Se henki, joka voi mietiskellä, joka elää ainoastaan järkimaailmassa, voi nousta omaan tähteensä sen Kalmiston keskeltä, jota Maaksi mainitaan, jo silloinkin, kun vielä Elämäksi kutsuttu Ruumisarkku savinen salpaa Ikielävän.

Mutta sinä Zanoni — sinä olet kieltäytynyt elämästä ainoastaan järjessäsi — sinä et ole sydäntäsi kuolettanut — suonesi vielä sykkivät kuolevaisten intohimojen sulosoiton mukaan — sinun vertaisesi ovat sinulle vielä jotakin lämpimämpää kuin ajatusaihe — sinä tahdoit katsella tätä vallankumousta sen kehdossa, jota tuulet järkyttävät — sinä tahdoit nähdä, kuinka maailman elementit kamppailevat läpi kaaoksen — sekasoan!

Mene!

VI LUKU.

"Tämän raihnaisen maailman tiedottomia opettajia."

Voltaire.

"Me söimme illallista erään akatemian jäsenen luona, joka oli aatelismies ja teräväpäinen henkilö." —

La Harpe.

Eräänä iltana, useampia kuukausia viimeisen luvun aikamäärästä lukien oli Parisissa joukko ajan etevimpiä ja älykkäimpiä henkilöitä kokoontunut muutaman korkeasukuisen ja lahjakkaan ylimyksen luo. Miltei kaikilla läsnäolijoilla oli ajanmukaiset mielipiteet. Sillä niinkuin myöhemmin tuli aika, jolloin kansa oli kaikkein "epäkansallisinta", niin oli nyt sellainen aika, jolloin ei mikään ollut niin rahvaanmoista kuin ylimystö. Kaikkein hienoimmatkin herrat pakisivat yhdenvertaisuudesta ja sopottivat valistuksesta.

Huomattavimmista vieraista mainittakoon Condorcet, joka silloin oli maineensa huipulla, Preussin kuninkaan kanssa kirjeenvaihdossa, Voltairen likeinen tuttava, puolen Europan yliopistojen kunniajäsen — korkeasukuinen, hienotapainen, mielipiteiltään tasavaltalainen. Siellä oli myös kunnianarvoisa Malesherbes, "kansakunnan ilo ja epäjumala" — siellä oli lahjakas oppinut Bailly — politikoitsijaksi pyrkivä. Vietettiin "pikku-illallisia", joista kaikkien seurahuvien pääpaikka Parisi on niin kuuluisa. Keskustelu, niinkuin saattoi odottaa, liikkui kirjallisilla ja oppineilla aloilla, hienolla leikinlaskulla höystettynä. Monet vanhimman ja ylpeimmän aateliston naisista — sillä aatelisto oli vielä olemassa, vaikka sen päivät jo olivat luetut — olivat seuran viehättäväisyyttä lisäämässä ja heidän puoleltaan kuuluivat usein rohkeimmat päätelmät ja vapaimmat ajatukset.

Turha vaiva minun — turha vaiva meidän vakavalla kielellämme kunnollisesti tulkita niitä säkenöiviä nerokkaita sukkeluuksia, jotka lentelivät huulilta huulille. Mieliaineena oli nykyihmisten ylevämmyys vanhoihin kansoihin nähden. Condorcet puhui kaunopuheliaasti tästä asiasta ja — ainakin muutamien mielestä — vakuuttavasti. Että Voltaire oli suurempi kuin Homerus, sitä harva tahtoi kieltää. Terävää pilaa laskettiin siitä tylsästä lukeneisuudesta, joka pitää kaikkea vanhaa ehdottomasti erinomaisena.

"Mutta", sanoi komeileva markiisi de —— samppanjan vaahtoillessa, "vielä naurettavampi on se taikausko, joka pitää kaikkea käsittämätöntä pyhänä! Mutta älykkäisyys leviää, Condorcet; niinkuin vesi se etsii tasapintaa. Hiuskähertäjäni sanoi tänä aamuna: 'Vaikken ole tämän kummempi, niin minä en usko enempää kuin hienoin herrasmies'."

"Kieltämättä suuri vallankumous lähenee jättiläisaskelin!"

Ja silloin kaikkien joukossa — oppineiden ja hovilaisten ja tasavaltalaisten — syntyi sekava puhehälinä, jossa ei ollut muuta yhtenäisyyttä kuin ennustukset niistä mainioista asioista, joita "suuri vallankumous" olisi aikaansaava. Tästä asiasta puhui Condorcet vielä sulavammin kuin äsken.

"Ehdottomasti tulee tapahtumaan, että taikausko ja fanatismi jättävät paikkansa filosofialle. Kuninkaat sortavat personallisuutta, papit ajattelua. Ilman kuninkaita ihmiset ovat turvassa ja ilman pappeja on järki varmasti vapaa."

"Ah", mutisi markiisi, "niinkuin rakas Diderot niin kauniisti laulaa —

"Viimeisen papin suolilla kurista viimeisen kuninkaan kaula."

"Ja sitten", jatkoi Condorcet, "sitten alkaa Järjen Aikakausi! Yhtäläinen kasvatus — yhtäläiset valtionlaitokset — yhtäläinen rikkaus! Tiedon suurimmat esteet ovat ensiksi yhteisen kielen puute ja toiseksi olemassaolon lyhyys. Mutta ensinnäkin kun kaikki ihmiset ovat veljiä, miksei heillä olisi yhteinen kieli? Ja toiseksi on kasvimaailman elimistöjen Täydellisyys ilmeinen; olisiko luonto voimattomampi ajattelevan ihmisen jalompaa olemassaoloa turvaamaan ja täydentämään! Jo se seikka, että molemmat suurimmat syyt fyysilliseen turmeltumiseen häviäisivät, toiselta puolen ylenmääräinen rikkaus — toiselta puolen mitä kurjin köyhyys, se jo tulee välttämättä pidentämään tavallista elonaikaa. Lääketiede pääsee silloin arvoonsa sodan sijasta, joka on tappamisen taito; teräväpäisten jaloin harrastus tulee tarkottamaan taudin syiden keksimistä ja poistamista. Elämää, sen myönnän, ei voi tehdä ikuiseksi, mutta sitä voidaan miltei rajattomiin asti pitkittää. Ja niinkuin alempi eläin jättää voimansa sikiöilleen, niin ihminenkin on antava pojilleen perinnöksi parannetun elimistön, sekä henkisen että fyysillisen. Oi, sellaista täydellistymistä lähestyy meidän aikamme."

Kunnianarvoisa Malesherbes huokasi. Ehkä hän pelkäsi, että täydellistyminen ei tapahtuisi hänen ajallaan. Sievä markiisi de —— ja rouvasnaiset vielä kauniimmat loistivat vakaumusta ja iloa.

Mutta kaksi miestä siellä oli, jotka istuivat vierekkäin eivätkä ottaneet osaa yhteiseen keskusteluun. Toinen oli muukalainen, vastikään saapunut Parisiin, missä hänen rikkautensa, hänen lahjakkaisuutensa ja koko persoonansa jo oli tullut huomatuksi. Toinen oli vanha — lähemmä 70 — nerokas ja hyveellinen, urhoollinen ja kuitenkin huoleton Cazotte, kirjan Le Diable Amoureux tekijä.

Nämä kaksi haastelivat tuttavallisesti keskenään erillään muista ja ainoastaan silloin tällöin todisti hymyily, että he tarkkasivat yleistäkin keskustelua.

"Niin", sanoi muukalainen, "niin, me olemme ennenkin tavanneet toisemme."

"Minusta teidän kasvojanne ei voisi unohtaa ja kuitenkin turhaan etsin niitä menneistä muistoista."

"Minä autan teitä. Palatkaa ajatuksissanne siihen aikaan, jolloin uteliaisuuden tai ehkä jalomman tiedonhalun johtamana pyritte päästäksenne Martines de Pasqualiksen salaperäiseen seuraan."

"Ah, se on mahdollista. Te kuulutte tuohon teurgiseen veljeskuntaan?"

"Ei, mutta minä seurasin heidän menojansa ainoastaan nähdäkseni, kuinka turhaan he yrittävät elvyttää kabbalan muinaisia ihmeitä."

"Miellyttääkö teitä salaiset tutkimukset? Minä olen heittänyt päältäni sen viehätyksen, minkä ne kerran antoivat mielikuvitukselleni."

"Te ette ole sitä heittänyt", vastasi vieras totisesti, "se on teissä vielä — on teissä tällä hetkellä — se sykkii sydämessänne — se sytyttää järkenne, se puhuu kielellänne!"

Ja sitten vielä matalammalla äänellä vieras jatkoi puhettaan muistuttaen hänelle muutamia salaistoimituksia ja -oppeja — selittäen niitä ja tukien niitä viittaamalla kuulijansa omaan kokemukseen ja elämäkertaan, jotka Cazotten ihmeeksi näkyivät olevan muukalaiselle tarkoin tunnettuja.

Vähitellen vanhuksen mieltynyt ja hyvänsävyisä katsanto pimeni ja hän loi aika ajottain tutkivia uteliaita pelokkaita silmäyksiä kumppaniinsa.

Ihastuttava herttuatar de G—— kiusottavasti huomautti vilkkaalle seurapiirille kuinka runoilijan näkö oli hajamielinen ja hänen otsansa pilvissä, ja Condorcet, joka ei pitänyt siitä, että kellekään muulle osotettiin huomiota hänen läsnä ollessaan, sanoi Cazottelle: "No, ja mitä te ennustatte vallankumouksesta — varsinkin mitä meitä koskee?"

Cazotte säikähti kysymyksestä — hänen poskensa kalpenivat ja otsalla näkyi suuria hikipisaroita — huulet värisivät — hänen iloiset kumppaninsa tuijottivat häneen hämmästyneinä.

"Puhu!" kuiskasi vieras laskien hiljaa kätensä nerokkaan vanhuksen käsivarrelle.

Silloin Cazotten kasvojen ilme sulkeutui ja jäykistyi, hänen silmänsä harhailivat tyhjään avaruuteen ja matalalla ontolla äänellä hän vastasi näin:

"Te kysytte, kuinka se tulee kohtaamaan teitä itseänne, — teitä sen oppineita ja vähimmän itsekkäitä kannattajia. Minä vastaan: te markiisi de Condorcet tulette kuolemaan vankilassa, mutta ei mestaajan kädestä. Tuona rauhan ja onnen aikana filosofi kantaa mukanaan, ei elonnestettä vaan myrkkyä."[15]

"Cazotte parka", sanoi Condorcet, leppeästi hymyillen, "mitä on vankiloilla, mestaajilla, ja myrkyllä tekemistä tuon vapauden ja veljeyden ajan kanssa?"

"Juuri vapauden ja veljeyden nimessä vankilat täyttyvät ja telottaja saa työtä yllinkyllin."

"Te ajattelette pappisvehkeitä eikä filosofiaa, Cazotte", sanoi
Champfort.[16] "Entäs kuinka minun käy?"

"Te avaatte itse valtimonne suonet päästäksenne pois Kainin veljeydestä. Mutta olkaa huoleti, veitsi ei vie viimeisiä verenpisaroitanne. Teille, kunnioitettava Malesherbes, teillä Aimar Nicolai, teille, oppinut Bailly, minä näen mestauslavaa valmistettavan. Ja kaiken aikaa, oi suuret filosofit, teidän murhaajillanne ei ole kielellään muuta kuin filosofiaa!"

Seurasi yleinen ja täydellinen äänettömyys, kunnes Voltairen oppilas — skeptillisten akatemikkojen prinssi, kuumaverinen La Harpe huudahti pilkallisesti nauraen: "Älkää minua imarrelko, oi profetta, jättämällä minut pois kumppaneitteni kohtalon osallisuudesta! Enkö minä saa mitään osaa näytelläkseni teidän haavenäytelmissänne?"

Näin kysyttäessä Cazotten kasvot kadottivat luonnottoman kammon ja synkkyyden ilmeensä. Väkinäinen hymy, joka siinä tavallisesti oli, palasi ja leikki hänen kirkastuvissa silmissään.

"Saatte, La Harpe, kaikkein ihmeellisimmän osan: teistä tulee — kristitty!"

Tämä oli liikaa kuulijakunnalle, joka hetkistä aikaisemmin oli näyttänyt vakavalta ja miettiväiseltä. He purskahtivat ylenmääräiseen naurunhohotukseen, kun taas Cazotte ikäänkuin ennustavan näkynsä uuvuttamana vaipui tuolilleen ja hengitti äänekkäästi ja raskaasti.

"Ei", sanoi Madame de G——, "te kun olette ennustanut niin vakavia asioita meille, teidän täytyy ennustaa jotakin myös' itsestänne."

Ankara puistatus valtasi vasten tahtoaan profetan. Se poistui ja hänen kasvoilleen jäi ylevä alistumisen ja tyyneyden ilme. "Madame", sanoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, "historia kertoo, että Jerusalemin piirityksessä muuan mies seitsemän päivää peräkkäin kulki pitkin muurinharjaa huutaen: 'Voi sinua, Jerusalem — ja voi itseäni!'"

"No, Cazotte, mitä sitten?"

"Ja seitsemäntenä päivänä hänen näin huutaessaan tuli roomalaisten heittokoneista kivi, joka hänet murskasi."

Näin sanoen Cazotte nousi, ja vieraat tahtomattaankin kauhistuneina hajosivat vähäistä myöhemmin kukin suunnilleen.

VII LUKU.

"Kuka sinulle on antanut tehtäväksi kansan edessä kieltää jumaluuden olemassa-oloa? Mitä hyötyä luulet olevan ihmiselle kun vakuutat, että sokea voima hallitsee hänen kohtaloltaan ja umpimähkään iskee vuoroin rikosta vuoroin hyvettä?"

Robespierre, Discours, Mai 7, 1794.

Vähän ennen puoliyötä palasi muukalainen kotiinsa. Hänen asuntonsa oli tuollaisessa suuressa talossa, jota voidaan kutsua Parisin pienoiskuvaksi. Kellarit olivat vuokrattuina käsityöläisille ja miltei loiseläjille, usein rikollisille ja lainpakolaisille. Usein siellä asui joku uskallikko kirjailija, joka levitettyään kansaan kaikkea järjestystä mullistavia aatteita tai panetteluja pappien, ministerien ja kuninkaan luonteista, oli vetäytynyt rottien pariin välttääkseen "hyveellistä" uhkaavaa vainoa. Alakerta kuului kauppapuodeille — välikerros taiteilijoille — pääkerrokset ylimystölle ja vinttihuoneet päivätyöläisille tai ilotytöille.

Vieraan astellessa ylös rappusia syöksyi eräästä välikerroksen ovesta ulos nuori mies, erinomaisen vastenmielinen vartaloltaan ja naamaltaan, ja riensi hänen ohitsensa. Hänen katseensa oli kavala, synkkä, hurja ja samalla arka. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat ja liikkuivat suonenvedontapaisesti. Vieras pysähtyi ja tarkkasi epäilevästi hänen juoksuaan alas rappuja. Näin seisoessaan kuuli hän huoneesta, mistä nuori mies vastikään oli lähtenyt, valitusta; mies oli nopeasti ja rajusti tuupannut oven kiinni, mutta joku lastu oli estänyt ovea menemästä lukkoon ja se seisoi nyt raollaan. Vieras aukaisi sen ja astui sisään; hän kulki pienen huonosti sisustetun etehisen läpi ja astui makuuhuoneesen, jossa vallitsi likaisuus, epäjärjestys ja köyhyys. Vuoteella viruen ja tuskissaan väännellehtien makasi siinä vanha mies; yksi ainoa kynttilä loi heikkoa valoansa sairaan ryppyjen uurtamille kalmankalpeille kasvoille. Ei ketään palvelijaa ollut läsnä, hän näytti olevan jätetty oman onnensa nojaan heittämään henkensä. "Vettä", hän heikosti ähki — "vettä, minä kuivun, sisukseni palavat!" Sisääntullut lähestyi vuodetta, kurottui hänen ylitsensä ja tarttui hänen käteensä. — "Oi siunattu olet, Jean, siunattu!" sanoi kärsivä, "joko nyt olet tuonut lääkärin? Ah herra, minä olen köyhä, mutta minä voin maksaa teille hyvin. En tahtoisi vielä kuolla, tuon nuoren miehen tähden." Nousten istualleen vuoteessa hän loi huolestuneen silmäyksen tulijaan.

"Mitä oireita on teidän taudillanne?"

"Tulta — tulta — tulta, sydämessä, sisuksissa — minä palan."

"Kuinka kauan on siitä kun saitte syödäksenne?"

"Syödäkseni! Ainoastaan tätä lientä. Tuossa on vati, siinä kaikki mitä minä olen kuuteen tuntiin syönyt. Tuskin olin sitä juonut, ennenkuin nämä tuskat alkoivat."

Muukalainen katseli vatia, johon vielä oli jäänyt pikkuisen sisällystä.

"Kuka teille tämän hankki?"

"Kuka? Jean! Kuka muu? Minulla ei ole palvelijaa, ei yhtäkään! Olen köyhä, sangen köyhä, herra. Vaan eipä! Lääkärit eivät välitä köyhistä. Minä olen rikas! Voitteko parantaa minut?"

"Voin, jos taivas sallii. Odottakaa muutamia hetkiä."

Vanhus oli menehtymäisillään myrkyn nopeasta vaikutuksesta. Vieras kiiruhti omaan huoneesensa ja palasi kotvasen päästä tuoden laitteen, joka vaikutti vastamyrkyn tavoin. Tuska lakkasi, sininen väri poistui huulilta, vanhus vaipui syvään uneen. Vieras veti uutimet vuoteen ympärille, otti kynttilän ja tarkasti huoneustoa. Molempien huoneiden seinillä riippui mestarillisia maalauksia. Eräs salkku oli täynnä harjotelmia, yhtä taitavasti tehtyjä, mutta näissä viimemainituissa oli aiheet tavallisesti silmälle kammottavia ja maulle inhottavia. Ne esittivät ihmisruumista kaikenmoisten erilaisten kärsimysten alaisena — piinapenkillä, telotuspyörän alla, hirsipuussa — siinä oli kaikki mitä julmuus on keksinyt enentääkseen kuolontuskia, ja kaikki näytti vielä kauheammalta piirtäjän voimakkaan ja intohimoisen taiteen vaikutuksesta. Ja muutamat näin piirretyistä kasvoista olivat niin kaukana ihanteellisuudesta, että ne näkyivät olevan elävien muotokuvia; suurella, rohkealla, säännöttömällä käsialalla seisoi näiden alla: "Ylimysten tulevaisuus." Eräässä huoneen nurkassa ja lähellä vanhaa kaappia oli pieni käärö, jonka ylitse ikäänkuin peitteeksi oli huolimattomasti heitetty takki. Monta hyllyä oli täynnä kirjoja; ne olivat melkein yksinomaan ajan filosofien teoksia — materialististen filosofien, varsinkin "encyclopedistien", joita Robespierre myöhemmin niin urheasti ahdisti, kun pelkuri ei pitänyt turvallisena jättää valtakuntaansa Jumalata vaille.[17]

Pöydällä makasi eräs kirja; se oli Voltairen tekemä, ja avattu sivu sisälsi hänen todistelunsa Korkeimman Olennon olemassaolosta. Reunus oli lyijykynällä täyteen kirjotettu vanhuksen jäykällä, mutta vapisevalla kädellä; kaikki yritystä näyttää vääräksi tai panna pilkaksi viisaan Ferney-ukon logiikan. Voltaire ei mennyt tarpeeksi pitkälle muistiinpanijan mielestä!

Kello löi kaksi, kun ulkoa kuului askeleita. Vieras istuutui hiljaa vuoteen vastaiseen päähän, missä verhot peittivät hänet sisääntulijan silmiltä. Se tuli varpaisillaan hiipien — sama henkilö, joka oli rappusilla syössyt hänen ohitsensa. Vanhuksen kasvot olivat poispäin käännetyt, mutta hän makasi niin hiljaa ja hänen hengityksensä oli niin kuulumaton, että nopea, arka syyllisen katse helposti saattoi luulla unta kuolonuneksi. Tulija peräytyi ja julma hymy nousi hänen kasvoilleen; hän asetti kynttilän takaisin pöydälle, avasi kaapin taskustaan otetulla avaimella ja sulloi taskunsa täyteen kultarahoja, joita hän löysi laatikosta. Silloin alkoi ukko havahtua. Hän liikahti, avasi silmänsä ja katsoi kynttilää, joka nyt oli sammumaisillaan, näki rosvon työssään ja istui hetkisen pystyssä kuin kivettynyt, enemmän hämmästyneenä kuin pelästyneenä. Viimein hän hyppäsi vuoteeltaan:

"Vanhurskas taivas! Näenkö unta! Sinä — sinä — sinä, jonka edestä olen raatanut ja nälkää nähnyt! — Sinä!"

Rosvo säpsähti, kulta putosi hänen käsistään ja kilahti lattiaan.

"Mitä!" sanoi hän, "etkö vielä kuollutkaan? Eikö myrkky ole vaikuttanut?"

"Myrkky, ah! Poika!" vaikeroi vanhus ja peitti käsillään kasvonsa, sitten äkkinäisellä tarmolla hän huudahti: "Jean, Jean, ota sanasi takaisin! Ryöstä minulta mitä tahdot, mutta älä sano, että saatoit murhata häntä, joka yksin sinun tähtesi eli! Siinä, siinä, ota kulta, minä sitä kokosin ainoastaan sinua varten. Mene, mene!" ja ukko, joka intohimonsa vallassa oli lähtenyt vuoteesta, putosi salamurhaa yrittäneen jalkoihin ja vääntelihe permannolla — henkisessä kamppailussa, joka oli tuskallisempi kuin ruumiillinen, jonka hän vastikään oli kestänyt. Rosvo katseli häntä kovalla ylenkatseella.

"Mitä muuta olen koskaan tehnyt sinulle, heittiö", huusi vanhus, "kuin rakastanut ja hellinyt? Sinä olit orpo, hylätty. Minä elätin, vaalin sinua ja otin omaksi pojakseni. Jos minua kutsutaan saidaksi, tapahtuu se siitä syystä, ettei kukaan sinua halveksisi, minun perillistäni, vaikka luonto on tehnyt sinut epämuotoiseksi. Sinä olisit saanut kaikki minun kuoltuani. Etkö voinut säästää minua vielä muutamia kuukausia tai päiviä — mitä se merkitsee nuoruudelle, mutta minun vanhalle iälleni se on kaikki! Mitä minä olen sinulle tehnyt?"

"Sinä olet jatkanut elämistäsi etkä tahtonut tehdä testamenttia."

"Jumalani, Jumalani!"

"Sinun Jumalasi! Sinun Jumalasi! Hullu! Etkö ole minulle kertonut lapsuudesta asti, ettei ole mitään Jumalaa? Etkö ole minua ruokkinut filosofialla? Etkö ole sanonut: 'Ole hyveellinen, ole hyvä, ole oikeamielinen ihmiskunnan tähden; mutta tämän elämän perästä ei ole muuta elämää'? Ihmiskunta! Miksi minä ihmiskuntaa rakastaisin? Ruma ja epämuotoinen kun olen, ihmiset minulle nauravat kun kuljen kadulla. Mitä sinä olet tehnyt minulle? Sinä olet ottanut pois minulta, joka tässä maailmassa olen pilkanalainen, toisen maailman toivon! Eikö ole muuta elämää? Hyvä, sitten tarvitsen sinun kultaasi, jotta ainakin ehtisin tehdä tästä elämästä parhainta."

"Hirviö! Kirous sinun kiittämättömyydellesi, sinun —"

"Ja kuka kuulee kirouksiasi? Tiedäthän sinä, että ei ole Jumalaa! Huomaa, minä olen valmistanut kaikki pakoa varten. Katso, minulla on passi, tilatut hevoset odottavat ulkona. Minulla on sinun kultasi. (Ja konna näin puhuessaan jatkoi kylmästi kultakolikoitten sälyttämistä päällensä.) Ja nyt, jos säästän sinun henkesi, kuinka voisin olla varma siitä, ettet turvaudu oikeuteen minun henkeäni vastaan?" Hän lähestyi katsannoltaan karmeana uhkaavin elein.

Vanhan miehen viha muuttui peloksi. Hän lyyhistyi villi-ihmisen eteen.
"Anna minun elää, anna minun elää! — että — että —"

"Että — mitä?"

"Että minä voisin antaa sinulle anteeksi! Niin, sinulla ei ole mitään pelättävää minun puoleltani. Minä vannon."

"Vannot! Mutta minkä nimeen, ukkoparka? Minä en voi sinuun uskoa, jollet sinä usko mihinkään Jumalaan! Ha, ha! katso opetustesi tuloksia."

Vielä silmänräpäys ja nuo murhanhimoiset sormet olisivat kuristaneet uhrinsa, mutta murhaajan ja ukon välille nousi olento, joka kummallekin näytti heidän kieltämänsä toisen maailman lähettiläältä — mies majesteetillisessa voimassaan mahtava, kauneudessaan loistava.

Murhaaja peräytyi, tuijotti eteensä, vapisi, kääntyi — ja pakeni huoneesta. Ukko vaipui tajuttomana lattialle.

VIII LUKU.

"Tietääksesi, kuinka huono ihminen tulee toimimaan valtaan päästyään, käännä vastapäin kaikki opit, joita hän saarnaa vilpistellessään."

Montague.

"Vastenmielisyydetkin ovat eräänlaista (väärin nimitettyä) magiaa. Ihmisellä on luonnostaan samat vaistot kuin eläimillä; nämä vaistot varottavat eläimiä kaikilta olennoilta, jotka ovat vihamielisiä ja vaarallisia niiden olemassaololle. Mutta ihminen on niin usein tätä vaistoa kuulematta, että se surkastuu. Niin ei tee Suuren Tieteen totinen harjottaja" j.n.e.

Trismegistus neljäs (eräs rosenkreutsiläinen.)

Kun muukalainen seuraavana päivänä taas tapasi vanhuksen, oli tämä tyyni ja ihmeteltävästi toipunut yöllisen näytelmän ja kärsimyksen jälkeen. Hän ilmaisi kuumin kyynelin kiitollisuuttaan pelastajalleen ja vakuutti jo lähettäneensä kutsumaan erään sukulaisen, joka pitäisi huolta hänen vastaisesta turvallisuudestaan ja elannostaan. "Minulla on näet vielä rahoja jälellä", sanoi ukko, "eikä minulla tästälähin ole mitään syytä kitsastella." Hän sitten lyhyesti kertoi, mitenkä oli joutunut tekemisiin sen miehen kanssa, joka oli aikonut häntä murhata.

Kävi ilmi, että hän varhemmin elämässään oli ollut riidoissa sukulaistensa kanssa — ollut eri mieltä uskon asioissa. Hän hylkäsi kaiken uskonnon pitäen sitä satuna, mutta säilytti kuitenkin ominaisia tunteitaan — sillä vaikka hän oli heikko, oli aikomuksensa hyvä — jopa oli hänellä sitä väärää ja liioteltua herkkätunteisuutta, jota tyhmät usein erehtyvät pitämään hyvyytenä. Hänellä ei ollut lapsia ja hän päätti ottaa itselleen ottopojan rahvaan joukosta. Tätä poikaa hän päätti kasvattaa "järjen" mukaan. Hän valitsi erään orpolapsen alimmista yhteiskuntakerroksista, jonka luonteenviat ja ruumiilliset puutteet ainoastaan herättivät hänen surkutteluaan ja lopulta lisäsivät hänen kiintymystään. Tässä hylkiössä hän ei rakastanut ainoastaan poikaa, hän rakasti teoriaa! Hän kasvatti häntä hyvin filosofisesti. Helvetius oli todistanut hänelle, että kasvatus voi kaiken tehdä, ja ennenkuin pikku Jean oli 8 vuoden vanha, olivat hänen lempisanansa "valistus ja hyve." Poika näkyi olevan lahjakas, varsinkin taiteellisesti. Kasvatusisä etsi hänelle opettajaa, joka olisi yhtä vapaa "taikauskosta" kuin hän itse ja valitsi siksi maalaaja Davidin. Tämä henkilö, joka oli yhtä ruma kuin hänen kasvattinsa ja jonka luonteenlaatu oli yhtä paheellinen kuin hänen taiteellinen kykynsä oli ilmeinen, olikin kyllä niin vapaa "taikauskosta" kuin holhooja suinkin saattoi haluta. Robespierrelle suotiin myöhemmin kunnia saattaa herkkäverinen maalaaja uskomaan Korkeimpaan Olentoon.

Poika tunsi jo varhain oman rumuutensa, joka oli miltei luonnoton. Hänen hyväntekijänsä huomasi turhaksi saada häntä leppymään pahalle luonnolle filosofisten lauselmien avulla; mutta kun hän selitti, että tässä maailmassa raha (niinkuin laupeudesta sanotaan) peittää suuren määrän virheitä, niin poika kuunteli hartaasti ja tuli lohdutetuksi. Säästää rahoja holhokilleen — ainoalle, mitä hän maailmassa rakasti — tämä tuli kasvatusisän intohimoksi. Totisesti hän nyt oli saanut palkkansa.

"Mutta minä olen kiitollinen siitä, että hän pääsi pakoon", sanoi ukko silmiään pyyhkien. "Jos hän olisi jättänyt minut vaikka kerjäläiseksi, en koskaan olisi häntä syyttänyt."

"Niin oikein, sillä te olette itse hänen rikostensa matkaan saattaja."

"Kuinka! Minä, joka en koskaan ole lakannut terottamasta hänelle hyveen kauneutta? Selittäkää!"

"Voi, jollei oppilaanne tehnyt sitä selväksi teille viime yönä omin sanoin, niin turhaan teille taivaan enkeli saarnaisi."

Ukko kääntelihe levottomasti ja oli vastaamaisillaan, kun kutsuttu sukulainen — joka oli Nancystä kotoisin, mutta samaan aikaan sattui olemaan Parisissa — astui huoneesen. Hän oli vähän yli 30 ikäinen, kasvot kuivat, laihat, "saturnolaiset",[18] silmät rauhattomat ja huulet yhteenpuristetut. Hän kuunteli kauhusta huudahdellen sukulaisensa kertomusta ja koetti hartaasti, mutta turhaan saada häntä antamaan ilmi suosikkinsa.

"Hiljaa, hiljaa, René Dumas", sanoi ukko, "te olette lakimies. Te olette kasvatettu halveksien katsomaan ihmishenkeä. Jos joku rikkoo lakia vastaan, olette te heti huutamassa: 'mestatkaa'!"

"Minä", huudahti Dumas, kohottaen kätensä ja silmänsä, "kunnioitettava viisas, kuinka väärin te minua arvostelette! Minä valitan enempi kuin kukaan muu lakiemme ankaruutta. Minun mielestäni valtion ei koskaan pitäisi ottaa ihmisen henkeä — ei edes murhaajan. Olen samaa mieltä kuin tuo suuri politikoitsija — Maksimilien Robespierre — että pyöveli on tyrannin keksintö. Sentähden juuri ikävöitsen lähestyvää vallankumousta, jotta se lakaisisi pois tämän laillisen teurastuksen."

Lakimies pysähtyi hengästyneenä puheessaan. Muukalainen katseli häntä kiinteästi ja kalpeni.

"Te muutatte karvaa, herra, ettekö ole samaa mieltä?"

"Suokaa anteeksi, minä koetin juuri tukahuttaa erästä pelkoa, joka tuntui profetalliselta —"

"Ja se oli —"

"Että me joskus tapaisimme toisemme silloin kun teidän mielipiteenne kuolemasta ja vallankumouksen filosofiasta ehkä ovat muuttuneet."

"Ei koskaan!"

"Te ihastutatte minua, serkkuni René", sanoi ukko, joka oli tyytyväisenä sukulaistaan kuunnellut. "Ah, minä näen, että teillä on oikea ihmisrakkauden ja oikeuden tunne.

"Miksen ennemmin pyrkinyt teitä tuntemaan? Te ihailette vallankumousta? Te samoin kuin minä kirootte kuningasten raakamaisuutta ja pappien petollisuutta."

"Kiroon! Kuinka voisin rakastaa ihmiskuntaa, jollen sitä tekisi?"

"Ja te", virkkoi verkalleen vanhus, "ette luule, niinkuin tämä jalo herra, että minä erehdyin niissä neuvoissa, joita istutin tuohon miespahaan?"

"Erehtyä! Ansaitsiko Sookrates moitetta siitä, että Alkibiades oli avionrikkoja ja maanpettäjä?"

"Kuulkaa, kuulkaa! Mutta Sookrateella oli myöskin Plaato: tästä lähin te olette minulle Plaato. Kuuletteko?" huudahti vanhus kääntyen muukalaisen puoleen.

Mutta tämä seisoi jo kynnyksellä. Kuka väittelisi kaikista ahdasmielisyyksistä itsepintaisimman — uskottomuuden fanatismin kanssa?

"Joko menette?" huudahti Dumas, "ja ennenkuin minä olen teitä kiittänyt, teitä siunannut ja kiittänyt tämän kalliin ja kunnioitettavan miehen hengen edestä. Oi, jos koskaan voin teille maksaa tätä; jos koskaan tarvitsette René Dumas'n sydänverta!" Näin kaunopuheliaasti laverrellen hän seurasi muukalaista toisen huoneen kynnykselle ja siellä pidätti häntä hiljaa ja, vilkaistuaan olkansa taakse ollakseen varma siitä, ettei omistaja häntä kuulisi, kuiskasi: "Minun pitää pian palata Nancyyn. En tahtoisi kadottaa aikaa. Luuletteko, herra, että tuo heittiö otti kaikki vanhan hupsun rahat?"

"Noinko Plaato puhui Sookrateesta, herra Dumas?"

"Ha, ha, te olette terävä. Hyvä, olette oikeassa. Kerran vielä tapaamme toisemme."

"Kerran vielä", mutisi muukalainen ja hänen katseensa synkkeni. Hän kiiruhti huoneesensa, vietti päivän ja yön yksinään, tutkisteluissa, mitä mahtoivatkaan olla — mutta ainakin ne lisäsivät hänen mielensä synkkyyttä.

Mikähän voisi yhdistää hänen kohtalonsa René Dumas'n kohtaloon? Tai paenneen salamurhaajan? Miksi Parisin kevyt ilma tuntui hänestä niin raskaalta kuin se olisi verihöyryjen täyttämä? Miksi vaisto käski häntä pakenemaan noista älyä säkenöivistä seurapiireistä, maailman heränneitten toiveitten polttopisteestä? Miksi se varotti häntä palaamasta? Häntä, jonka korkeaa olemassaoloa ei liikuttanut… mutta pois nämä unet ja enteet! Hän lähtee Ranskasta — takaisin Italiaan, arvokkaitten raunioitten maahan. Alpeilla tämä sielu jälleen hengittää raitista ilmaa. Raitista ilmaa! Niin, koettakoot maailmanparantajat vaan kaikkia kemiansa keinoja, — ihminenpä ei ole koskaan markkinapaikalla niin vapaa kuin vuoristossa. Mekin, lukija, mekin lähtekäämme noilta seuduilta, missä väärä viisaus verhoo jumalatonta rikosta. Pois taas, niinkuin runoilija sanoo: "— ihaniin maihin, missä puhtaat muodot asuvat." Näennäisestä saastumatta Ihanne elää ainoastaan Taiteen ja Kauneuden seurassa. Suloinen Viola, tuolla Partenopen rannikolla, me palaamme vielä luoksesi!

IX LUKU.

"Koskei hän tahtonut, että hänen ratsunsa (hippogryyfi) enää korkeuksia kiitelisi, sitoi hän sen meren rannikolle vihreään myrttiin laakeripuun ja pinjapuun väliin."

Orl. Fur. VI, 23.

Oi soittaja! oletko nyt onnellinen? Sinä olet päässyt entiselle paikallesi soittokuntaan — uskollisella viululla on osansa riemuvoitossa. Sinun mestariteoksesi nyt kaikuu korvissasi — sinun tyttäresi nyt täyttää näyttämön, ja kun soitto ja näyttelijä näin ovat yhtyneinä, koskee kättentaputus kumpaakin. Sinulle annetaan tietä soittokunnassa — ei enää isketä silmää ja hymyillä, kun sinä ylpeällä rakkaudella hyväilet "kumppaniasi", joka valittaa ja itkee ja nuhtelee ja voihkii sinun säälimättömässä kädessäsi. Nyt ne ymmärtävät, kuinka epäsääntöinen aina on todellisen neron sopusuhta. Kuukin tulee ihmisille loistavaksi pintansa epätasaisuuksien vuoksi. Giovanni Paisiello, kapellimestari, jos sinun lempeä sielusi voisi tuntea kateutta, niin pitäisi sinun sairastua nähdessäsi Elfridasi ja Pinosi syrjäytettävän ja koko Napolin kiihkoisena kääntyvän Sireenin puoleen, jonka runopoljennolle sinä niin surkutellen pudistit jaloa päätäsi!

Mutta sinä, Paisiello, tiedät, että uudella on aikansa ja lohdutat itseäsi sillä, että sinun Elfridasi elää ainiaan. Kenties se on erehdys, mutta sellaisilla erehdyksillä voittaa nero kateuden. "Ollaksesi kuolematon", sanoi Schiller, "elä kokonaisuudessa!" Ollaksesi hetkeä vahvempi, elä omassa arvontunnossa.

Kuulijakunta olisi nyt mielellään kuunnellut noita sivusoittoja ja jousenlentoja, joille ennen aina vihellettiin. Eipä niitä! — Pisani on kaksi kolmasosaa elämässään tehnyt hiljaista työtä mestariteostaan valmistellen: siihen ei ole mitään lisättävää, vaikka hän usein onkin koettanut parantaa muiden mestariteoksia. Eikö tämä ole yleinen ilmiö? Pikkumainen kriitikko arvostellessaan jotakin taideteosta sanoo: "tuossa vika ja tuossa vika"; "tuo olisi pitänyt olla toisin — tuo olisi pitänyt jättää." Niin, jos hänellä on viulunjousi kädessään, vinguttaa hän ilmoille sen lemmon toisintoja. Mutta istukoon hän itse säveltämään joskus! Silloin hän ei näe mitään, jota toisinnoilla parannettaisiin. Joka mies voi silloin hillitä soittokonettaan, kun on käsillä hänen oma tekeleensä, sillä sivusoitoista silloin olisi hukka.

Ja Viola on Napolin epäjumala — sen puheenaihe. Hän on seuramaailman hemmoteltu ruhtinatar. Helppoa lienee turmella hänen näyttelemistään — mutta tuleeko hänen luontonsakin turmelluksi? Ei, sitä en luule. Tuolla kotonaan hän on hyvä ja vaatimaton — siellä etehisen päivänverhon alla hän istuu hiljaa, aavistuksin aateskellen. Kuinka usein, väärärunkoinen puu, hän katsookaan sinun vihreitä oksiasi; kuinka usein, niinkuin sinä, hän unelmissaan ja kuvitteluissaan ponnistelee valoa kohti — joka ei ole näyttämön keinotekoista valoa. Lapsi rukka! tyydy lamppuihisi! Kynttilänpätkä on taloutta varten hyödyllisempi kuin tähtien valo.

Viikkoja meni eikä muukalainen palannut; kuukausia kului eikä hänen surunennustuksensa täyttynyt. Mutta eräänä iltana Pisani sairastui. Menestys oli kauan hylätylle säveltäjälle hankkinut vaativia pyyntöjä ja tilauksia konsertteja ja sonaateja varten. Hän oli työskennellyt muutamia viikkoja yötä päivää yhtä kappaletta valmistellen, jossa hän toivoi kunnostautuvansa. Hän valitsi niinkuin tavallisesti yhden noita näöltään sopimattomia aineita, joiden sovittamisesta omaan taidealaansa hän ylpeili — kauhean legendan Filomelan muuttumisesta.[19] Soiton kuvanäytelmä alkoi iloisen juhlan kuvauksella. Trakian hallitsija pitää juhla-aterian: äkkinäinen epäsointu murtautuu iloisiin säveleihin — viulunkieli tuntuu kauhusta kiljahtavan. Kuningas saa tietää, että hänen poikansa on murhattu kostonhaluisten sisarten käsissä. Nopeasti riehuvat äänet pelon, kauhun, raivon ja inhon kautta. Isä ajaa sisaria takaa. Kuule! mikä muuttaa kauhun — epäsoinnun — tuoksi pitkäksi hopeiseksi kaihosävelmäksi? Muutos on tapahtunut ja Filomela, joka nyt on satakieli, kaiuttaa myrtinoksalta täyteläisiä, soinnukkaita, voittavia säveleitä, jotka ainiaan kertovat maailmalle vääryyksistä ja kärsimyksistä.

Nyt juuri keskellä tätä mutkikasta ja vaikeata yritystä liiaksi rasittuneen soittajan terveys äkkiä murtui, kiihtynyt kun hän oli viimeisestä voitostaan ja uudesta hankkeestaan. Yöllä hän sairastui. Aamulla ilmotti lääkäri, että hänen tautinsa oli paha tarttuvainen kuume. Hänen vaimonsa ja Viola vuorottelivat hellästi häntä hoidellen, mutta pian jäi tämä toimi yksin viimemainitulle. Signora (rouva) Pisani sai tartunnan ja oli muutamassa tunnissa vielä pelottavammassa tilassa kuin hänen miehensä. Napolilaiset, niinkuin yleensä lämpimien maitten asukkaat, tahtovat tulla itsekkäiksi ja karkeiksi pelätessään tarttuvia tauteja. Itse Gionetta oli olevinaan kipeä välttääkseen sairashuonetta. Koko tuo rakkauden ja surun täyttämä työ tuli Violan osalle. Se oli kauhea koetus — kiiruhdan yli yksityiskohtien. Vaimo kuoli ensiksi!

Eräänä päivänä, vähän ennen auringonlaskua, Pisani heräsi puolittain vapautuneena siitä hourailusta, mikä pieniä väliaikoja lukematta oli häntä vaivannut sairautensa ensi päivästä asti. Katsoen ympärilleen sameilla heikoilla silmillään hän tunsi Violan ja hymyili. Hän sopersi tyttärensä nimeä nousten istualleen ja ojentaen käsivartensa. Viola vaipui hänen rinnoilleen ja oli tukahuttaa häntä kyyneleillään.

"Mutta äitisi", sanoi sairas. "Nukkuuko hän?"

"Hän nukkuu — ah, nukkuu!" ja kyyneleet vuosivat virtanaan.

"Minä luulin — eh! En tiedä mitä luulin. Mutta älä itke — minä tulen nyt terveeksi — aivan terveeksi. Äitisi tulee luokseni, kun hän herää — eikö niin?"

Viola ei voinut puhua vaan hän puuhasi valmistaakseen rauhottavaa lääkettä, jota oli käsketty antaa sairaalle, niin pian kuin hourailu lakkaisi. Lääkäri oli myöskin pyytänyt, että häntä kohta lähetettäisiin noutamaan, kun niin tärkeä käänne tapahtuisi.

Viola meni ovelle ja huusi vaimoa, joka Gionettan teeskennellyn sairauden aikana oli hankittu hänen tilalleen, mutta palkkavaimo ei vastannut. Viola juoksi läpi huoneiden häntä etsien — turhaan; hän oli saanut päähänsä Gionettan pelon ja hävinnyt. Mitä oli tehtävä? Asia oli kiireellinen — lääkäri oli selittänyt, ettei hetkeäkään saisi viivyttää hänen kutsumistaan paikalle. Violan täytyi jättää isänsä — täytyi lähteä itse! Hän hiipi varpaillaan huoneeseen — rauhotusjuoma oli jo tehnyt siunattua työtään — potilaan silmät olivat kiinni ja hän hengitti säännöllisesti niinkuin nukkuva. Viola veti huntunsa kasvoilleen ja kiiruhti talosta.

Mutta rauhottava lääke ei ollut tehnyt sitä vaikutusta kuin näytti; terveellisen unen sijasta se oli saanut aikaan jonkunlaisen keveän horroksen, jossa mieli luonnottoman rauhattomana harhailee tavallisilla aloillaan, viipyen vanhoissa tutuissa tunteissaan ja ajatuksissaan. Se ei ollut unta — se ei ollut hourettakaan; se oli samanlaista univalvomista, jota ooppiumi usein synnyttää, jolloin joka hermo on sykähtelevän eloisa ja saa aikaan vastaavan toimeliaisuuden ruumiissa, jolle se antaa väärän ja kuumeentapaisen eloisuuden. Pisanilta puuttui jotakin — tuskin hän itsekään tiesi mitä; siinä oli yhtyneenä ne kaksi tarvetta, jotka hänen sieluelämälleen olivat tähdellisimmät — hänen vaimonsa ääni ja kumppanin kosketus. Hän nousi — lähti vuoteestaan — otti päälleen vanhan pitkän takkinsa, jota hän oli tottunut pitämään säveltäessään. Hän hymyili tyytyväisesti, kun pukuun liittyvät ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Horjuvasti hän käveli huoneen poikki ja astui pienempään viereiseen kamariin, missä hänen vaimonsa oli ollut tapana valvoa useammin kuin nukkua, kun tauti piti häntä poissa puolisonsa vierestä. Huone oli autio ja tyhjä. Hän katseli ympärilleen miettivästi ja mutisi jotakin itsekseen, asteli sitten kuulumattomin askelin järjestään äänettömän talon kaikkien huoneitten läpi, toisen toisensa jälkeen.

Viimeiseksi hän tuli siihen huoneeseen, missä vanha Gionetta — omasta turvallisuudestaan ainakin jollei muusta huolissaan — oleskeli, talon äärimmäisessä päässä tartunnasta kaukana. Kun hän haamusti sisään, kalpeana, taudin murtamana, tuijottavissa silmissään rauhaton, hätäinen, etsivä katse — niin vanha nainen päästi kiljahduksen ja lankesi hänen jalkoihinsa. Hän kumartui vaimon ylitse, piteli laihoilla käsillään poiskäännettyjä kasvoja, pudisti päätään ja sanoi ontolla äänellä:

"En voi löytää heitä; missä he ovat?"