KEISARIN KYNTTILÄNJALAT
Kirj.
Paronitar Orczy
Englannista suomensi
Tauno Nuotio
Porissa, Satakunnan Kirjateollisuus Oy, 1928.
I
Iloinen, hieno ja muodikas Wien huvitteli. Sehän oli selvää. Laskiaistiistaihan on viimeinen pyhän kirkko-äitimme sallima ilonpäivä ennen pitkää ja kolkkoa neljäkymmentä päivää kestävää paastoaikaa, ja ellemme täysin siemauksin nauti sen tarjoamasta huvista, ei meillä olisi seuraavana päivänä mitään, mistä iloitsisimme, kun kunnon rippi-isämme piirtävät tuhalla ristin otsaamme kehoittaen meitä muistamaan, että olemme tomua ja tuhkaa ja tomuksi ja tuhaksi jälleen muutumme.
Siksi Wien sinä päivänä ammensi nautinnon ylitsevuotavasta maljasta. Se oli ammentanut siitä kirkkaasti valaistuilla kaduillaan ja bulevardeillaan, ja nyt se joi sen viimeisiä pisaroita oopperanaamiaisissa, joka oli sen vuoden harvinaisen loistavan karnevaalin huippukohta.
Ja salissa, missä vain kaksi päivää sitten Wagnerin "Niebelungenin" sulosointuiset epäsoinnut olivat ihastuttaneet ja hämmästyttäneet vakavamielistä katsomoa, ajoivat tänään toisiaan takaa Pierrot ja Pierrette, Faustit ja Margareetat, nymfit, keijukaiset ja menninkäiset ja muut, hilpeästi huutaen ja täyttä kurkkua nauraen, Straussin kauniiden unelmoivien valssien suloisten sävelien kaikuessa; ja aitioissa, mitkä olivat täynnä innostuneita katselijoita, jotka eivät uskaltaneet sekaantua juhlivaan joukkoon, näkyi salaperäisiä dominoja ja mustia naamioita, joiden takaa kiilui huumaavan näytöksen kiihdyttämiä kirkkaita silmäpareja.
"Tule alas, kaunis domino, tunnen sinut", kuiskasi loistavasti puettu odaliski, jonka jalokivillä koristeltu naamio ei kyennyt tuikkeessa voittamaan mustien silmien hilpeätä hehkua. Hän oli laskenut siron kätensä erään ensimmäisen rivin aition reunalle, missä aitiossa kaksi mustaa dominoa oli istunut jonkin aikaa osittain puoliavointen uudinten peitossa ja olivat tarkanneet alhaalla olevaa iloista vilinää jo puolisen tuntia ilmeisesti huomaamattomina.
Isokokoisempi domino kumartui nähdäkseen koettaen lävistää katseellaan rohkean haareminaisen naamion.
"Todellakin! Jos tunnette minut, kaunis naamio, niin tulkaa luokseni ja antakaa minun uudistaa tuttavuus, jota minun milloinkaan ei olisi pitänyt unohtaa."
Mutta tyttö oli taas kadonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja musta domino, jonka uteliaisuus oli herännyt, yritti turhaan saada näkyviinsä hänen siroa vartaloansa liikehtivän ihmispaljouden keskuudesta.
"Luulenpa, että säädylliset pukumme kiinnittivät tuon iloisen perhosen huomion puoleensa", hän sanoi kääntyen toverinsa puoleen, "ja mikä olikaan hänen tarkoituksensa, koska hän ei tahtonut jatkaa haastelua?"
"Oh, se on Wienin iloisen porvariston tapaista", vastasi hänen seuralaisensa; "teidän keisarillinen korkeutenne on istunut liiaksi tuon uutimen varjossa ja odaliskista oli silmiinpistävä halunne pysyä piilossa mieltäkiinnittävää".
Isompi domino kumartui nyt aitiosta eteenpäin, nosti teatterikiikarin silmilleen ja tarkasti innokkaasti ihmisiä; mutta vaikka lukuisia maurilaisia ja turkkilaisia hunnutettuja olentoja kulki sinne tänne, hän ei tuntenut rohkeata odaliskia heidän joukostaan.
"Älä mene merta edemmäksi kalaan", kuiskasi pilkallinen ääni aivan hänen kyynärpäänsä takana.
Musta domino kääntyi äkkiä ja ehti parahiksi tarttua kiinni pieneen käteen, joka oli kierretty pylvään ympäri, joka erotti naapuriaition hänen aitiostaan.
"Kala on vielä liian kaukana", kuiskasi hän; "onko se saavuttamattomissa?"
"Koeta vain saada se kiinni", vastasi pilkallinen ääni, "vaikka antautuisit vaaralle alttiiksi kiivetessäsi ooppera-aition vaikeasti kavuttavissa olevia seiniä".
"Kaunis naamio, en voi saada sinua kiinni päästämättä hetkeksi pienoista kättäsi, eikä lintua voi vaaratta silmänräpäykseksikään päästää häkistään."
"Musta domino, täytyy usein uhrata mitättömyydet onnen saavuttamiseksi", sanoi odaliski purevasti.
"Pyydän teidän keisarillista korkeuttanne jäämään tänne", sanoi toinen domino nöyrän vaativasti; "esiinnytte täällä tuntemattomana, ja minä olen ainoa seuralaisenne, ja —"
"Sitä paremmin sopii tsaarin pojan tehdä kerrankin, niinkuin hän haluaa", vastasi isokokoisempi domino nauraen.
Ja ennenkuin hänen seuralaisensa ehti varoittaa toista kertaa, kiipesi nuori mies ripeästi aition reunan yli käyttäen hyväkseen vapautta, jonka kuningas karnevaali aina sallii sellaisissa tilaisuuksissa, ja laskeutui salaperäisen kirkassilmäisen haareminaisensa aitioon.
Mutta voi! Idän tyttäret ovat oikullisia ja epävakaisia; Tuskin musta domino oli turvallisesti päässyt terra firmalle [varmalle pohjalle] vaarallisen kapuamisensa jälkeen, kun ovi äkkiä avautui ja sulkeutui, ja hänen odaliskinsa pakeni jälleen.
Kukapa nuorimies, olkoon hän sitten prinssi tai talonpoika, suvaitsisi moista pilantekoa kustannuksellaan. Nikolai Aleksandrovitsh, Venäjänmaan tsaarin poika ja perillinen, tunsi ainoastaan, että hän oli kahdenkymmenen vuoden vanha, että hän oli tullut oopperanaamiaisiin kuivan vanhan puujumalan Lavrovskin seurassa huvitellakseen kerrankin tuntemattomana, ja… hän aloitti kiihkeän takaa-ajon.
Aitioiden takainen käytävä oli aivan tyhjä, mutta lämpiöön vievällä tiellä noin viidenkymmenen metrin päässä hän näki selvästi nopeasti häipyvän olennon ja erinomaisen sirotekoisissa turkkilaisissa tohveleissa olevat jalat.
Lämpiö tarjosi sinä myöhäisenä yön hetkenä kirjavan, hauskan näyn. Assyrialaiset kuningattaret kävelivät käsi kädessä John Bullien kanssa, Margareetat keimailivat rohkeasti paria vuosisataa nuorempien keikarien kanssa, samalla kuin Hamletit ja Othellot huvittelivat wieniläisten suosittuun tapaan nostamalla tanssitoverinsa korkeiden pylväiden neniin kiusatakseen heitä siellä niin kauan, että he lopulta mielellään hyppäsivät kymmenen tai kahdentoista jalan korkeudelta ihastuneiden kavaljeeriensa avattuun syliin.
Ja nämä isot pilarit näyttivät hyvin kauniilta, kun niitä siten koristivat elävät, nauravat, rupattelevat Pierrettet ja kaupustelijattaret, niin — ja säädylliset Opheliat ja kaihoavat Isoldet. Mutta musta domino ei tarkannut niitä; hän juoksenteli edestakaisin piittaamatta hävyttömistä sutkauksista ja kovista töytäyksistä, hän raivasi tiensä joukon halki päästäkseen ulko-oven luo, mistä hän näki pienen jalokivillä koristellun lakin nopeasti katoavan selkoselällään olevan pääoven kautta, joka johti kirkkaasti valaistulle torille.
Odaliski oli ilmeisesti katunut uskaliasta seikkailuaan, tai hän oli erikoisen ylpeä, sillä hetkeäkään epäröimättä juoksi hän alas kiviportaita, välittämättä pilailevasta ihmisjoukosta, jonka kautta hänen oli pakko kulkea, tai parista joutilaasta naamiosta, jotka lähestyivät häntä ja alkoivat häntä ajaa takaa.
Päästyään portaiden juurelle hän näytti miettivän hetkisen, vain noin sekunnin verran — tapahtuiko se harkitusti? — mutta se sekunti soi Nikolai Aleksandrovitshille hänen halajamansa tilaisuuden, hän saavutti tytön tämän juuri laskiessa kätensä ajopelin oven kahvaan, ja hän nosti tytön kuin höyhenen vaunuun sisälle ja istui häntä vastapäätä huohottaen ja kuumana, mutta voitonriemuisena, samalla kuin ajuri ilmeisesti odottamatta mitään ohjeita lähti nopeasti ajamaan meluavien ja iloisten ihmisparvien ohi.
II
Tapahtumaa eivät kadulla olijat olleet tuskin ollenkaan huomanneet. Siinä ei ollut mitään ihmettelemistä, sillä oopperanaamiaiset päättyvät sellaisiin kohtauksiin. Kaksi nuorta ihmistä, toinen tavoittaa toista, merkki ajurille, et voilà! Kuka huomaa sellaista. Kullakin on kylliksi puuhaa omista asioistaan, kullakin on omat seikkailunsa ja hankkeensa.
Varmaankaan eräs harmaa domino, joka seisoi erään sirotekoisen sähkölampun alla, ei tuntenut mitään mielenkiintoa tuntematonta odaliskia ja hänen seuralaistaan kohtaan, sillä hän ei näyttänyt mitenkään haluavan ajaa heitä takaa. Mutta hänen silmänsä seurasivat nopeasti pois häipyvää ajuria, niin kauan kuin se näkyi ajopelien ja naamioitujen keskellä. Hän oli vielä nuori mies, ja varmaankaan hän ei erikoisesti halunnut esiintyä tuntemattomana, sillä hän oli poistanut dominonsa päähineen ja piti naamiota kädessään.
"Miksi olette niin äreän näköinen, herra Volenski! Ovatko Straussin valssit ikävystyttäneet teidät kuoliaaksi, vai onko donnanne karannut vihatun kilpailijan kanssa?"
Nuori mies havahtui mietteistään ja lakkasi katselemasta ajopeliä, joka nyt näkyi vain pilkkuna, kohdatakseen edessään kauniin naisen, jolla oli niin sointuva ääni ja joka oli puhutellut häntä nimeltä.
"Madame Demidov!" sanoi hän ilmeisesti epämiellyttävän yllätettynä.
"Minä itse", vastasi hän nauraen, "älkääpä tekeytykö hämmästyneeksi ilman parempia perusteluja. En ole wieniläinen grande dame, ja jos tulenkin oopperanaamiaisiin, niin ei se ole anteeksiantamattomampi teko kuin monet muut eriskummallisuuteni."
"Niin! Mutta olettehan yksin?"
"Enpä olekaan", vastasi nainen iloisesti, "koska te olette täällä suojaamassa minua pahimmista vaaroista ja auttamassa minua selviytymään vaikeuksista".
"Suokaa minun aloittaa kadehdittavat velvollisuuteni koettamalla hakea teille vaunun", sanoi mies hieman hajamielisenä.
Nainen puri huultaan yrittäen nauraa, mutta tällä kertaa tuntui olevan hiukkasen katkeruutta hänen pehmeässä äänessään.
"Ah, Ivan, kuinka suuresti luotattekaan kärsivällisyyteeni, kun uskallatte puhua niin varomattoman epäkohteliaasti!"
"Mikä on epäkohteliasta?"
"No, mitä arvelette miehestä, jolla on vielä jeunesse dorée [kultainen nuoruus], joka kohdatessaan naisen oopperanaamiaisissa tarjoutuu heti parin minuutin kuluttua hakemaan ajopelin häntä varten?"
"Minusta se olisi anteeksiantamaton synti ja rangaistava ennenkuulumattomilla kidutuksilla, jos se nainen sattuisi olemaan madame Demidov", sanoi mies, yrittäen peittää kuluneisiin lauseparsiin ilmeistä haluaan vetäytyä pikaisesti erilleen keskustelusta.
Nainen silmäili häntä terävästi hetkisen ja huoahti sitten kevyesti ja kärsimättömästi.
"No, kutsukaa ajuri. Ivan. En halua pidättää teitä. Varmaankin estää teitä jokin tärkeä asia."
"Kardinaali —" alkoi mies kömpelösti.
"Ahaa! Hänen ylhäisyytensä tarvitsee teitä näin myöhään?" sanoi nainen vielä hiukan katkerasti.
"Hänen ylhäisyytensä lähtee Wienistä tänään, ja vielä on kirjoitettava useita kirjeitä. Luultavasti minun täytyy kirjoittaa melkein koko yö."
Nainen tuntui tyytyvän tähän selitykseen, ja kun Volenski käski erästä loistavapukuista oopperan edustalla palvelevaa miestä kutsumaan madame Demidovin vaunun, alkoi tämä puhella jokapäiväisistä asioista.
"Hänen ylhäisyytensä on varmaankin iloinen saadessaan lomaa viime viikkojen väsyttävän diplomaattisen työn jälkeen. Ja luulenpa, että tekin, herra Volenski, olette ansainnut muutaman päivän levon."
"Kardinaali on todellakin antanut minulle parin kolmen päivän loman, sillä aikaa kuin hän itse menee Tyroliin terveyttänsä hoitaakseen."
"Ja sen jälkeen?"
"Tapaamme Pietarissa, missä hänen ylhäisyytensä antaa tärkeän memorandumin hänen majesteetilleen tsaarille."
"Ah, tapaamme siis pian Pietarissa?"
"Te itse, madame —"
"Niin, olen luultavasti siellä, ennenkuin te molemmat olette sinne saapuneet, ja minulla on siis kunnia henkilökohtaisesti toivottaa hänen ylhäisyytensä tervetulleeksi. Mutta kas tuossa ovat vaununi. Siis au revoir, herra Volenski, ei adieu, onneksenne kylläkin", lisäsi hän vielä kiemaillen, "sillä jos ero olisi tullut pitemmäksi, olisin tuskin voinut antaa teille anteeksi sitä, ettette edes käynyt jättämässä portinvartijalleni käyntikorttianne".
Mies tarjosi hänelle kätensä, ja vei hänet alas leveitä kiviportaita koettaen koko ajan salata mielensä kevennystä sen johdosta, että keskustelu vihdoinkin oli päättynyt ja että hänen kaunis seuralaisensa jättäisi hänet yksin tuskaisten mietteittensä ja mielenkiihtymyksensä valtaan.
"Hyvää yötä, Ivan", sanoi nainen, sen jälkeen kuin hän oli auttanut hänet vaunuun ja käärinyt turkikset hänen ympärilleen.
Kun kotvasen aikaa oli ajettu, kurkisti nainen ikkunasta ja silmäili miestä, niin kauan kuin hän saattoi erottaa hänen harmaan dominopukunsa joukon keskeltä. Hänen kasvoillaan oli miettiväinen ilme, hän rypisti otsaansa, mikä ehkä johtui siitä, että hän halveksi itseään. Ja kun oopperatalo oli iloineen ja humuineen jäänyt kauas taakse eikä hän enää voinut nähdä Ivan Volenskia leveiden kiviportaiden juurella, kohautti hän kärsimättömästi huoahtaen olkapäitään karkoittaen tunteellisuuden mielestään ja oli taas kylmä ja korskea grande dame poistuessaan pienistä sievistä vaunuistaan erään Kolowratringin hienoimman talon pylväseteiseen.
"Lähettäkää Eugen heti huoneeseeni", sanoi hän palvelijalle, joka kulki hänen edellään portaissa, "jos hän ei ole kotona, valvokoon joku, kunnes hän palaa. Jos hän nukkuu, niin herättäkää hänet heti."
Hän näytti liian kiihtyneeltä voidakseen istua, vaikkakin hänen ylellisen huoneensa nojatuolit olivat kovin houkuttelevan näköisiä. Hän käveli edestakaisin huoneessa kuunnellen joka askeleella. Hänestä oli kaukana kaikki tunteellisuus, hän ei muistellut harmaata dominoa, jota hän oli nimittänyt Ivaniksi ja joka kaikin mokomin tahtoi päästä eroon hänestä.
Se, mitä hän oli nähnyt yöllä puolisen tuntia sitten, oli askarruttanut tavattomasti hänen ajatuksiaan. Hän oli ainoa ihminen (hän oli varma siitä), lukuunottamatta kreivi Lavrovskia ja erästä luotettavaa palvelijaa, joka tiesi, että tuo musta domino oli salapukuinen Venäjän valtaistuimen perillinen.
Häntä oli puhutellut uskaliaasti odaliski-pukuinen naamioitu nainen, mikä ei kylläkään ollut hämmästyttävää eikä tavatonta karnevaalin aikaan, jolloin kaikenlainen tungettelevaisuus ei ole ainoastaan sallittua, vaan myös suosittua. Tsaarin poika oli nuorekkaan vallattomana ryhtynyt takaa-ajoon unohtaen arvonsa ja asemaansa aina uhkaavat vaarat, ja molemmat he olivat kadonneet vaunuihin, jonka madame Demidov arveli heitä odottaneen, ja olivat ajaneet pois ilman että ajuri oli näköjään saanut mitään määräyksiä.
"Sisään", sanoi hän tyytyväisenä, kun oli kuullut hiljaisia askeleita ja naputettavan oveen koko ajan valppaasti odoteltuaan. Hän otti savukkeen pienestä laatikosta läheltään, sillä hän tiesi sen rauhoittavan hermojaan ja että se teki hänen äänensä varmaksi.
Mies astui sisään, litteänenäinen venäläinen ulkonevine poskipäineen, alhaisoon kuuluva, jonka matala otsa ilmaisi älyn puutetta, mutta jonka terävät, kylmät, harmaat silmät, jotka olivat syvällä hyvin ohuiden luomien peitossa todistivat oveluutta ja valppautta. Hän oli epäilemättä hyödyllinen mies. Madame Demidov näytti rauhoittuneen alkaessaan puhua hänen kanssaan.
"Eugen", sanoi hän, "kuuntele, sillä tänä yönä on oopperanaamiaisissa tapahtunut salaperäisiä asioita. Saat suorittaa erään tehtävän nyt heti ja jatkaa sitä huomenna."
"Perintöruhtinas meni oopperaan tänä iltana musta dominopuku yllään."
"Niin! Hänhän oli Wienissä… tuntemattomana… Ei kukaan tietänyt mitään… Se oli peräti typerä teko, ja alanpa pelätä, että tässä on jotakin katalaa tekeillä. Eräs odaliskipukuinen nainen houkutteli hänet aitiostaan… hän oli punaisen ja kullan kirjava luullakseni, ei tarvitse selitellä… Oopperassa oli satoja samanlaisia. Nikolai Aleksandrovitsh seurasi häntä; ajuri odotti; hän astui siihen, ja lähdettiin vinhasti ajamaan vanhaa kaupunginosaa kohden."
"No niin, madame."
Hän oli keskeyttänyt puheensa hetkiseksi, ennenkuin päätti ohjeensa.
"Ottakaa ensin selvää, onko hän tullut takaisin hotelliinsa, ja ellei hän ole, niin tiedustelkaa, mitä kreivi Lavrovski tekee salaisuuden selvittämiseksi. Vakoilkaa ukon kaikkia askeleita, ja jos hän kääntyy poliisilaitoksen puoleen tai lähettää sähkösanoman Pietariin, niin ilmoittakaa heti minulle. Hankkikaa lisäksi kaikki mahdolliset tiedot paenneesta dominosta ja odaliskista ja heidän käyttämästään ajurista oopperan lähistöltä, ajuriasemilta ja kaikilta rautatieasemilta. Lähden huomenillalla kello kahdentoista aikaan pikajunassa Pietariin. Tulkaa ja kertokaa ajoissa sinä iltana, mitä olette saaneet tietää."
Mies sai sitten määräyksen poistua, ja jouduttuaan taas yksin hän istuutui ja ajatteli sen illan tapahtumia. Sitten tuo samainen miettivä, melkein kaihoava ilme hiipi hänen kasvoilleen tehden hänen ylimykselliset piirteensä kuvaamattoman suloisiksi ja pehmeiksi; mutta kun hän sen huomasi, huokasi hän taas hiljaa ja kärsimättömästi ja halveksien itseään rypisti otsaansa. Tietenkään tämä maailmannainen, tämä elegantti grande dame ei tahtonut, että tunteellisuuden heikoin varjokaan sekoittui iloisten karnevaalitanssiaisten muistelmiin, varsinkin kun tunne ilmeisesti kohdistui erääseen, joka —
"Voi minua!" huokasi madame Demidov taas, heitti savukkeen pois ja soitti kamarineitsyttään päättäen lakata sinä iltana mietiskelemästä.
III
Heti kuin Ivan Volenski oli kadottanut näkyvistään madame Demidovin vaunut, nousi hän helpotuksesta huokaisten oopperan portaita ja liittyi muutamiin dominopukuisiin miehiin, jotka olivat puettuja samoin kuin hänkin kauttaaltaan harmaaseen ja seisoivat erillään muiden naamioitujen joukossa, jotka tungeksivat foyerin oven lähettyvillä. Kaikki kolme lähtivät astelemaan Kolowratringiä kohden.
He kävelivät hetken aikaa äänettöminä savukkeita poltellen raivaten tiensä parhaimpansa mukaan kansanjoukon halki.
Ringstrassella oli ilo ylimmillään; nauravat kymmeniä ihmisiä käsittävät naamioitujen parvet pitivät hallussaan koko katua ja eteneminen oli työlästä. Mutta kolmella dominolla ei tuntunut olevan erikoisen kiirettä. He vastasivat sukkeluuksiin, kun sitä heiltä odotettiin, ja liittyivät joukon jatkoksi, kun oli mahdoton sitä välttää.
Komeat talot ja loistavasti koristetut myymälät kadun kummallakin puolella oli juhlavalaistu monivärisin kynttilöin, joten oli valoisaa kuin päivällä, vaikka olikin yö. Kauniisti kukin koristelluilla parvekkeilla oli katselijoita, jotka tarkkailivat allaan näkyvää vilkasta elämää, ja silloin tällöin sekaantui kadulla olevain äänekkäisiin huutoihin ja nauruun uneksuvain valssien ja tenhoisain csardasten säveliä kertoen hienoston tanssiaisista ja kutsuista, missä kuningas karnevaalia palveltiin yhtä hilpeästi vaikka vähemmän meluavasti. Joskus pysähtyi parvi naamiopukuisia jonkin ikkunan alle katselemaan, kun jalokivikoristeiset olennot keinuivat ohitse, ja kuuntelemaan mustalaismusiikin pehmeitä tahteja, musiikin, jota unkarilaiset ja wieniläiset eivät milloinkaan voi halveksia.
Mutta nämä kolme dominoa eivät jääneet kauaksi aikaa iloisten ja häliseväin ihmisten pariin, eikä loistavasti valaistu Ringkään näyttänyt heitä viehättävän, sillä he kääntyivät syrjäkadulle, vaikka se olikin synkkä ja epämiellyttävä, ja vapauduttuaan ihmisistä astelivat he nopeasti, ja iloinen nauru ja humu jäi pian kauas heidän taakseen.
He kulkivat yhä äänettöminä piittaamatta muutamista naamiopukuisista, jotka kulkivat ohi nauraen ja leikkiä laskien matkalla kaupungin juhlivaa osaa kohden.
Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta olivat heidän tämän jälkeen kulkemansa kadut aivan autioita. Ikkunat eivät olleet juhlavalaistuja, uneksuva valssimusiikki ei ilahduttanut synkeitä seutuja, kivettyjä pihoja, jotka ammottivat kolkon autioina kadun kummallakin puolella.
Dominot pujahtivat sitten erääseen pihaan vastaamatta conciergen [portinvartijan] kysymykseen, ketä he niin myöhään hakivat, ja saapuivat kiviportaille, joita kattolamppu vain heikosti valaisi heiluen tuulessa ja piirtäen kaameita varjoja portaisiin. Kun he olivat saapuneet toiseen kerrokseen naputti eräs dominoista määrätyn tahdin mukaan edessään olevaan oveen, jolloin hätäinen ääni kysyi:
"Sinäkö se olet, Balukin?"
"Kyllä", vastasi domino, "mukanani Ivan ja Sergei, päästä sisään".
Huoneessa, mihin he nyt astuivat ja joka oli sisustettu kohtalaisen mukavasti puolittain toimiston, puolittain tupakkahuoneen tapaan, oli noin kaksi tai neljätoista eri-ikäistä miestä, ilmeisesti myös vaatteistaan päättäen eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia. Neljällä tai viidellä oli työvaatteet ja kömpelöt kengät, ja he olivat ilman kaulusta ja ehkä myös paitaa. Toisilla oli muodikkaat iltapuvut, tahrattomat paidat ja napinlävessä kukkanen. Eräs vanhahko mies, jolla oli harmaa pujoparta ja kauniit ylhäiset piirteet, piti takkiinsa kiinnitettyinä paria kunniamerkkiä. Kaikki kuitenkin, sekä ylhäiset että alhaiset, tuntuivat hyvin tulevan toimeen toistensa kanssa, ja he polttivat rauhan ja veljeyden piippuja ja savukkeita.
"Kuuluko mitään uutta?" kysyi puolisen tusinaa ääniä, kun dominot riisuivat pukunsa ja puristivat läsnäolevain käsiä.
"Hyviä uutisia."
"Missä hän on?" kysyttiin.
"Mirkovitshin vaunuissa Maria Stefanovnan kanssa."
"Ja nyt?"
"Mirkovitshin vieraana Heumarktin 21:nnessä." Kysymykset ja vastaukset seurasivat toisiaan nopeasti. Jännitys oli varmaankin ollut suuri, ja uutisten tuottama helpotus oli mitä tervetullein, sillä tyytyväinen huokaus pääsi yht’aikaa kymmenestä ennen masentuneesta rinnasta.
"Ja Mirkovitsh?" kysyi eräs vanhahko mies.
"Hän on tuota pikaa täällä."
"Heti kuin hän on turvassa lukkojen takana."
"Hän on siis vallassamme?"
"Ehdottomasti."
"Yrittikö Lavrovski seurata häntä?"
"Ei ennenkuin oli jo liian myöhäistä ja vaunut poissa näkyvistä. Hän meni loukkoon epäilemättä hiukkaakaan."
Syntyi äänettömyys. Oli ilmeisesti ajateltava paljon ja harkittava tärkeitä kohtia, sillä seuraavain kymmenen minuutin aikana ei mikään ääni häirinnyt huoneen hiljaisuutta, lukuunottamatta isossa uunissa palavain halkojen rätinää, ja jotkut kuiskasivat jotakin kysyen ja vastattiin nopeasti.
Silloin kuului raskaita askeleita porraskäytävästä, oveen koputettiin määrätyn tahdin mukaan, ja juro ääni lausui:
"Mirkovitsh."
Tulija oli kuin Herkules, enemmän kuin kuuden jalan pituinen, hänen pitkä harmaa tukkansa oli kammattu taaksepäin korkealta otsalta, hänellä oli terävät harmaat silmät, jotka puoliksi peittyivät tuuheiden kulmakarvain alle, ja hän liittyi tupakoiviin miehiin tervehtien heitä vain yhdellä sanalla:
"Selvä."
"Vankina?"
"Tallessa kotonani, huone ikkunaton, vain kattovalo. Mahdotonta löytää, vielä mahdottomampaa paeta."
"Ja Maria Stefanovna?"
"Suoritti osansa loistavasti, hän ei epäillyt mitään kunnes kuuli oven lukittavan takanaan."
"Puhuiko hän?"
"Hän nimitti vain itseään hulluksi, joka olikin luonnollista."
"Eikö hän kysellyt mitään?"
"Ei."
"Oliko kuuromykkä palvelija häntä vastassa?"
"Oli ja palveli häntä hänen nauttiessaan illallista, jonka olimme hänelle valmistaneet."
"Mitä kuuluu Lavrovskista?" kysyi ääni huoneen etäisimmästä nurkasta.
"Hän palasi asuntoonsa ja odottaa siellä nyt luullakseni."
"Kesken kaiken, Mirkovitsh, lupasitte kohdella vankiamme mitä parhaiten."
"Niin", sanoi Mirkovitsh yrmeästi. "Vihaan häntä, mutta kohtelen häntä hyvin. Kuuromykkä on taitava palvelija, huoneet ovat mukavat, vuode on ylellinen, ruoka on valittua ja runsasta. Eroaa suuresti siitä", lisäsi hän synkästi, "mitä Dunajevski ja muut saavat kokea tällä hetkellä".
"He ovat käytännöllisesti katsoen nyt vapaita", sanoi nuorekas ääni innostuneesti, "voimme vaatia heidät vapaiksi, evätkööt sen, jos uskaltavat".
"Aivan", lisäsi Mirkovitsh hymyillen, "kyllä Nikolai Aleksandrovitshin kävisi kalpaten, elleivät he päästäisi tovereitamme vapaiksi".
"Asiaan, ystävät, ei tyhjiä haastella", sanoi eräs kunniamerkkejä kantava vanhahko mies painavasti.
Sikarit ja piiput pantiin yksimielisesti syrjään ja kaikki tuolit käännettiin huoneen keskustaa kohden, missä sijaitsi vihreän varjostimen himmentämä lamppu ja papereja sikin sokin, ja niissä näkyi kirjoitusta ja allekirjoituksia.
"On monesta asiasta päätettävä", jatkoi hän, joka näytti olevan heidän johtajansa, "teko, joka tänä yönä suoritettiin, on kyllä merkittävä, kiitos niiden aivojen, jotka sen suunnittelivat, ja niiden käsien, jotka sen toimeenpanivat, mutta sillä on vielä suurempi tarkoitusperä. Sitä me emme voi täällä saavuttaa, on tullut Taranjevin ja Pietarin aateveljien vuoro tehdä osansa työstä."
Puheenjohtaja vaikeni, kaikki nyökkäsivät hyväksyvästi, sitten hän jatkoi:
"Meidän on täytynyt toimia kovin hätäisesti ja omasta aloitteestamme.
Taranjev ja muut eivät toistaiseksi tiedä yhtään mitään."
"Ilmoitettakoon heille siitä heti", sanoi eräs ääni.
"Ja silloin heidän täytyisi lopettaa omat vehkeilynsä", tuumi toinen.
"Siitä voisi koitua nyt vain vaaroja", myönsi puheenjohtaja, "jos poliisin kolmannen osaston huomio parastaikaa olisi kohdistunut heihin".
"Tai meihin!" lisäsi äreästi Mirkovitsh.
"Siis luonnollisesti sanansaattajamme tehtävä tulee muodostumaan kahdenlaiseksi", sanoi presidentti. "Hän saa viedä suuret uutiset nykyisestä asiaintilasta ja ohjeet heidän vastaista toimintaansa varten, jotta saavutettaisiin suunnittelemamme suuri päämäärä."
"Niin, ja kirjeen Aleksanteri III:lle", sanoi innokas nuoren miehen ääni.
Tämä oli tärkeä kohta. Kuuntelijat tulivat yhä kiihkeämmäksi, varsinkin nuorimmat.
"Olen tässä", sanoi puheenjohtaja ottaen asiakirjan pöydältä, "komitean avulla suunnitellut, kuinka se kirje olisi sepitettävä".
"Tuleepa siitä herkullinen aamiaishöystö koko Venäjänmaan itsevaltiaalle, kun hän löytää sen kuten kaikki kirjalliset ilmoituksemme aamukahvikuppinsa alta", irvisti Mirkovitsh, joka oli koko ajan istunut äreänä poltellen ja mumisten silloin tällöin hampaittensa raosta lyhyitä lauseita, mikä ei ennustanut hyvää hänen vartioimalleen vangille.
"Kirjeemme", sanoi puheenjohtaja, "sisältää tällä kertaa tiedonannon, että tsaarin poika on tällä hetkellä tuntemattomain henkilöiden käsissä ja että nämä henkilöt pitävät häntä panttivankina kunnes eräät määrätyt ehdot täytetään".
"Mitkä ovat siis ehdot?" kysyi eräs läsnäolija.
"Täydellinen Dunajevskin armahtaminen sekä niiden, jotka ovat hänen mukanaan vankeudessa viimeisen vehkeilymme takia, ja esteetön matka maasta pois."
"Ja Nikolai Aleksandrovitsh päästetään vapaaksi sinä päivänä, jolloin he ovat kulkeneet rajan yli", lisäsi eräs komitean jäsen.
"Mutta jos he vastaukseksi tähän panevat yksinkertaisesti koko kolmannen osaston jäljillemme?" kysyi eräs epäuskoinen ääni.
"Tiedonannon pitää myös sisältää varoitus", sanoi Mirkovitsh yrmeästi.
"Että jos poliisi sekaantuu asiaan —?"
"Eivät he löytäisi kuolleen ruumistakaan."
Tauko seurasi tätä pahanenteistä puhetta. Siinä oli uskaliaan juonen synkkä puoli: avuttoman vangin mahdollinen murhaaminen. Mutta he tiesivät kaikki, että se voisi tulla välttämättömäksi. Panttivangin henki olisi otettava heidän hengestään, jos he tulisivat ilmi, ja vaihtokaupan sijasta olisi tarvis kostaa.
"He eivät milloinkaan uskalla evätä meidän vaatimuksiamme", sanoi puheenjohtaja, koettaen karkoittaa kolkkoa tunnelmaa, jonka kylmäverisen murhan ajatus herätti useimmissa läsnäolevissa nuorissa miehissä, "meidän ei tarvitse käyttää mitään arvollemme niin sopimattomia keinoja".
"He tietävät, kuinka täydellisesti tsaarin pojan henki on käsissämme", sanoi Mirkovitsh arvovaltaisesti. "He eivät voi meitä uhmata; heidän on pakko neuvotella ja hieroa kauppaa kanssamme. Voisimme vaatia kaikkia Siperiassa nyt nääntyviä vankeja vapaiksi, ja heidän olisi otettava huomioon, että koko Venäjänmaan perillinen nukkuu tikari sydämen kohdalla, ja heidän olisi pakko suostua vaatimuksiimme."
"Mutta jos he ovat oikeamielisiä ja armahtavaisia, niin olemme me samoin", lisäsi puheenjohtaja lauhkeammin, "päästäkööt Dunajevskin ja muut viime vehkeilyyn osallistuneet kulkemaan rajan yli esteettä, niin tsaarin poika päästetään heti vapaaksi. Mutta antakaamme Aleksanterin myös ymmärtää, että heti kuin hiukankin epäilemme poliisietsintää, niin panttivankimme henki on myös siitä hetkestä mennyttä kalua."
Ei kuulunut vastausta. Puheenjohtaja oli pukenut sanoiksi kaikkien koollaolevien päätöksen. Mirkovitshin voimakas nyrkkiin puristunut käsi lepäsi pöydällä, hänen silmissään näkyi tumma, kolkko tuli, joka kuvasti turmiota tuottavia mietteitä.
"Luulen että komitea on unohtanut erään henkilön", sanoi vihdoin ääni katkaisten muutamia minuutteja kestäneen hiljaisuuden, "ja se on Lavrovski".
"Anteeksi", sanoi puheenjohtaja, "olemme luullakseni kaikki ajatelleet tuota kykenemätöntä, vaikkakin tällä hetkellä tärkeätä henkilöä, ja olemme miettineet, mikä tulisi olemaan hänen asenteensa tapahtumiin".
"En ollenkaan epäile", sanoi ääni pöydän toisesta päästä, "että Lavrovskilta menee muutamia päiviä, ennenkuin hän uskaltaa ilmoittaa asiasta hallitukselleen".
"Niin", myönsi toinen, "olen tavannut hänet pari kertaa Pietarissa ja olen aina tullut siihen käsitykseen, että hän on heikko ja päättämätön mies".
"Ja hänen välitön tunteensa, kun hän huomaa, että tsaarin poika on todella kadonnut — tämän asian toteamiseen menee häneltä hyvinkin muutamia päiviä — on voimakas kauhu siitä, että katoamisen syy pannaan ensi sijassa hänen niskoilleen, ja hänet toimitetaan Siperiaan sovittamaan laiminlyöntinsä."
"Ja se hupsu luopuisi palvelemasta hallitsijasukua, joka kohtelisi häntä niin alhaisesti, ja jättäisi hallituksen, joka ensimmäisen tilaisuuden saatuaan kävisi hänen kimppuunsa ja ruoskisi häntä kuin rakkikoiraa", mutisi Mirkovitsh kärtyisästi.
"Siis onneksi kaikki tuntuu viittaavan siihen, että Lavrovski ei ilmoita Pietariin, ei ainakaan muutamaan päivään, vaan hän koettaa saada vihiä suojattinsa olinpaikasta."
"Ehkä hän palkkaa jonkun tämän kaupungin yksityisetsivän, ja niin kauan kuin toiveet eivät ole pettäneet, hän koettaa pitää tsaarin pojan katoamista Venäjän hallitukselta salassa."
"Joka tapauksessa", päätti puheenjohtaja, "luullakseni voimme varmasti olettaa, että sanansaattajamme saa muutaman päivän etumatkan tuosta hitaasti liikkuvasta vanhasta hovimiehestä, ja kolme päivää riittää, jotta hän löytää Taranjevin, joka ei tuhlaa aikaa pitäessään siitä huolta, että kirje tulee perille oikeaan paikkaansa".
"Te tietenkin koko ajan arvelette", sanoi nyt selvä ja tyyni vanhan miehen ääni, "että Lavrovski vain omaa turvallisuuttaan silmälläpitäen ensin ainoastaan koettaa pitää katoamista mitä tiukimmin salassa; ne ystävämme, jotka tuntevat hänet parhaiten, lienevät, kun ottaa huomioon hänen tunnetun hitautensa, tulleet siihen johtopäätökseen, joka epäilemättä onkin oikea. Mutta muistakaamme kaikki, että on olemassa eräs toinenkin henkilö — sanoisinko vihollinen — jonka Lavrovski mahdollisesti pelostaan huolimatta valitsee uskotukseen, ja se henkilö ei ole hidas eikä pelkuri, ja hänellä on sitäpaitsi Wienissä armeija kaikenarvoisia liittolaisia auttamassa häntä sekä nopeasti että salaisesti — tiedätte kaikki, ketä tarkoitan."
Kysymykseen ei vastattu. Se ei ollut tarpeellistakaan. He tunsivat kaikki hänen maineensa.
Kaikki tunsivat epäluuloa ja pelkoa madame Demidovia kohtaan. Mutta kuka uskalsi sanoa, että hän oli vakooja tai vieläkin pahempi, tämä grande dame, joka oli Wienin seurapiirien kukka?
"Puhuin hänen kanssaan oopperanaamiaisissa tänä iltana", sanoi Ivan Volenski, joka tähän asti oli tuskin ollenkaan ottanut osaa keskusteluun.
"Hän oli siis siellä?" kysyi eräs ääni hätääntyneenä.
"Hän on aina siellä, missä on jotakin loistavaa tekeillä", vastasi Ivan, "ja luultavaa on, että hän on saanut ohjeita pitääkseen somat korvansa auki, missä hän vain tavanneekin maanmiehiään. Tavatessani hänet Maria Stefanovna oli juuri ajanut pois ajurillaan, ja madame Demidov halusi päästä vaunuihinsa ja pyysi minua auttamaan häntä niiden etsimisessä."
"Hän on epäilemättä pahin vaaramme", sanoi puheenjohtaja, "sillä jos jokin seikka tänä yönä herätti hänen epäilyksiään, hän ei varmaankaan epäröisi käyttää kokonaista armeijaa yksityis- ja poliisietsiviä, ja hän voi pakottaa meidät antautumaan, ennenkuin pietarilaiset veljemme ennättävät lyödä valttiansa pöytään".
"Siis", sanoi Mirkovitsh, "jos huomaamme, että hän käyttää valtaansa liiaksi, on meillä aina mahdollisuus varoittaa häntä ilmoittamalla, että tsaarin pojan henki joutuu hänen väliintulonsa johdosta ehdottomasti vaaraan."
"Joka tapauksessa, ystävät", päätteli puheenjohtaja, "on hyvä, että tuntiessamme vastustajamme pidämme tarkkaa vaaria heistä. Siispä muistakaamme aina, vaikka panemme kaikki alttiiksi henkemme ja vapautemme, että heidän puolestaan täytyy ennen kaikkea pitää huolta siitä, että tsaarin poika on turvassa. Hallussamme on mitä arvokkain panttivanki; ensi kertaa olemme ehdottomasti tilanteen herroja. Luullakseni emme voita mitään pohtimalla yhä, mitä Lavrovski ja madame Demidov tekevät tai eivät tee. Heitä täytyy pitää tiukasti silmällä, se on selvää, mutta tärkeintä on sanan vieminen Taranjeville; voimme liittää kirjeeseemme niin paljon ehtoja kuin haluamme ja antaa pietarilaisten tehdä lopun."
"Niin, sanansaattaja, paperit", myönnettiin yksimielisesti puheenjohtajan viimeisen päätöksen johdosta.
Hän otti yksitellen paperit pöydältä ja jakoi ne kahteen pinkkaan.
"Nämä", sanoi hän ojentaen toisen käärön naapurilleen, "eivät ole paljonkaan arvoisia, ja lähestyvän ratkaisevan hetken takia olisi ne mielestäni parasta hävittää. Olkaa hyvä ja vilkaiskaa niihin ja päättäkää."
Paperit kiersivät miehestä mieheen, ja monet tutkivat niitä huolellisesti, puheenjohtajan ehdotusta kannatettiin ja paperit heitettiin liekkeihin.
"Tämä", sanoi puheenjohtaja jonkin verran juhlallisesti, "on tilintekomme tsaarin pojan ryöstöstä, sellaisena kuin olemme sen suunnitelleet ja panneet täytäntöön, ja tässä on kirje, jonka Taranjevin täytyy onnistua viemään Aleksanteri III:n omiin käsiin. Nämä kaksi paperia yhdessä tämän pienen pinkan kanssa, jossa on muistiinpanoja ja suunnitelmia, jotka koskevat liittolaisiamme, ovat ne tärkeät asiakirjat, jotka uskomme valitsemamme lähettilään huostaan, jotta ne varmasti vietäisiin perille Taranjevin haltuun. Emme siis anna hänen valtaansa ainoastaan kaikkien täällä olevien henkeä ja vapautta, vaan myös Dunajevskin ja onnettomien vankeudessa olevien tovereidemme ainoan toivon. Olisi onnellista, ettei tarvitsisi kuljettaa rajan yli niin paljon kirjallisia ilmoituksia, jotka voivat vahingoittaa niin monia meistä, mutta nyt on pakko, ja meidän on muistettava, että voimme kaikki ehdottomasti luottaa sanansaattajaamme."
Kaikkien katseet kohdistuivat nyt Ivan Volenskiin hänen saadessaan mielenliikutuksesta vapisevana puheenjohtajan käsistä kirjeet ja paperit.
Polveutuen vanhasta ja muinoin mainehikkaasta suvusta Ivan Volenski oli nyt hänen ylhäisyytensä paavin lähettilään kardinaali d'Orsay'n yksityissihteeri ja uskottu, lähettilään, jolla oli valtuudet Parisin, Wienin ja Pietarin hallituksia varten. Mutta hänen puolalainen verensä ei tyytynyt mukavien olojen rauhaisaan lepoon. Hänen maamiehilleen ominainen juonitteluhalu — fanaattinen, tuittupäinen, intoileva — oli ajanut hänet tämän sosialistisen veljeskunnan helmaan, minkä takia hän joka päivä vaaransi asemansa, vapautensa, jopa elämänsäkin.
Kuuluen diplomaatti- ja säätyläispiiriin Ivan Volenski oli näiden vehkeilijäin korvaamaton apuri, koska he tarvitsivat hänenlaisiaan miehiä, jotka kuuluivat siihen luokkaan, jonka tuhoaminen oli heidän tarkoituksensa. Sellaiset voivat tarkoin tehdä selkoa ylhäisten henkilöiden puuhista, henkilöiden, joiden kimppuun he aikoivat käydä.
Volenski se keksi, että tsaarin poika oli Wienissä aivan tuntemattomana seuralaisenaan vain vanhahko hovivirkamies ja luotettava venäläinen palvelija ja asui Imperial-hotellissa tekaistun nimisenä ja yksityisenä miehenä ja viipyi kaupungissa katsellakseen karnevaalia.
Sitten joku fanaatikko suunnitteli tämän uskaliaan juonen ylhäisen panttivangin sieppaamiseksi, jotta voitiin hieroa kauppaa hänen vapaudestaan eräitä Venäjällä olevia vastaan, jotka oltuaan osallisina epäonnistuneessa vehkeilyssä odottivat tuomiotaan kituen moskovalaisessa vankilassa.
Ivan Volenski nojautui pöytää vasten ja sanoi puheenjohtajan puoleen kääntyen:
"Olen ylpeä ja onnellinen tietäessäni, että minulla on tilaisuus suorittaa liitolle niin suuri palvelus. Vien kirjeen, uutiset ja paperit salaisesti Pietariin."
Monet kädet ojennettiin pöydän yli nuorta puolalaista kohti, joka tarttui lämpimästi niihin.
"Koska voitte lähteä?" kysyi Mirkovitsh.
"Noin kahden päivän kuluttua", vastasi Ivan.
"Liian myöhään; ettekö voi lähteä aikaisemmin?"
"Se on mahdotonta! Lähettiläs lähtee Wienistä ylihuomenna. Minun on jäätävä vuorokautta pitemmäksi ajaksi järjestämään ja päättämään hänen kirjeenvaihtoansa; sen jälkeen olen vapaa ja voin heti lähteä."
"Tehköön Ivan niinkuin näkee parhaaksi", sanoi puheenjohtaja, "ei kukaan meistä pääse rajan yli yhtä helposti kuin hän, eikä kolmen päivän viivytys ole niin vaarallista kuin paperien uskominen jonkun muun haltuun".
"Toistaiseksi ei minua milloinkaan ole epäilty", sanoi Volenski rauhoittavasti, "totta kyllä nuo elukat kerran rajalla nuuskivat kaikki paperini", lisäsi hän äreästi, "se tapahtui Dunajevskin vangitsemisen jälkeen, jolloin sellainen tyrannius kohdistui jokaiseen puolalaiseen; onneksi ei mukanani ollut silloin mitään vaarallista".
"Ja nyt?" kysyi hätäinen ääni.
"Varovaisuuden vuoksi käärin nyt paperimme kuoreen, jonka leimaan paavin lähettilään sinetillä. Asemani on hyvin tunnettu ja paperit ovat kyllin turvassa."
"Kohtalaisen turvassa, niinkö?" tokaisi äreä ääni huoneen toisesta päästä.
"Emme missään tapauksessa voi saada parempaa lähettilästä kuin Volenski", päätti puhemies, "hänen suunnitelmansa tarjoaa ainakin kohtalaisen turvan".
Yleinen hyväksymisen murina vahvisti tämän päätöksen.
"Vakuutan, että neljän päivän perästä nämä paperit on varmasti luovutettu Taranjeville ja Pietarin komitealle", sanoi nuori puolalainen innokkaasti, "ja kerrottu uljaan tämäniltaisen tekomme uutiset, mistä kaikesta johtuu Dunajevskin ja muiden toveriemme vapauttaminen, joita jo pidimme menneinä miehinä. Ja sanokaapa nyt, koska velvollisuuteni hänen ylhäisyyttään kohtaan estävät minua näkemästä teitä enää ennen lähtöäni, mitä on aikomuksenanne tehdä sillä aikaa?"
"Emme voi tehdä paljon mitään", puheenjohtaja tuumi, "muutamat meistä pitävät silmällä Lavrovskia, toiset madame Demidovia. Jos hiukankaan epäilemme heidän puuttuvan asiaan ja kutsuvan poliisia apuun, niin toimitamme heille saman varoituksen, minkä Taranjev antaa päämajaan."
"Muistakaa Volenski", lisäsi toinen komitean jäsen, "että levottomuutemme paperiemme turvallisuudesta ja teistä on korkeimmillaan neljän päivän kuluttua; ja jos voitte tehdä niin turvallisesti, niin koettakaa ilmoittaa meille heti, kun olette nähnyt Taranjevin".
"Sen teen aivan varmasti", sanoi Ivan. "Älkää pelätkö, paperit ovat aivan turvassa; heti luovutettuani ne matkustan rajan poikki, missä odotan Dunajevskia ja tovereitamme mukanani rahat, mitkä komitea on antanut minulle heitä varten. He tarvitsevat niitä. Lisäksi olen onnellinen saadessani puristaa heidän käsiänsä ja kertoa heille — sillä he eivät tienne sitä — kuinka saimme aikaan heidän vapauttamisensa."
Neuvottelu oli nyt päättynyt; sikareja ja piippuja poltettiin taas, ja kuului rauhallista puheensorinaa, minkä aikana ei hankkeesta eikä tsaarista mainittu mitään. Puhemies jutteli tyynesti Volenskin kanssa, joka oli pistänyt tärkeät paperit povitaskuunsa.
Ivan nousi ensimmäisenä.
"Minun täytyy nyt lähteä", sanoi hän. "Tapaamme taas Pietarista paluuni jälkeen, jolloin suuri työmme on päättynyt ja Dunajevski ja toverimme ovat taas vapaina liittyäkseen meihin, jotka jälleen tutkimme, kuinka parhaiten voimme toimia Venäjän ja sen kansan parhaaksi. Hyvää yötä kaikille!"
"Hyvää yötä!"
"Onnea matkalle!"
Monet kädet ojentuivat ystävää ja toveria kohden. Monen mieleen ehkä juolahti ajatus, etteivät he milloinkaan enää näkisi uskollista lähettilästään; mutta näin ajattelivat vain vanhat miehet, jotka tiesivät, ettei mikään paperisuikale ole Venäjällä suojattu. Sisimmässään he siunasivat häntä ja ehkä rukoilivatkin hänen onnistumisensa puolesta, kun hän puristi kaikkien ystäviensä käsiä.
He olivat kaikki aikeissa lähteä, koska he ilmeisesti eivät voineet neuvotella enää mistään sinä iltana, ja monet, vaikkakin olivat sydämestään sosialisteja, olivat myös nuoria ja tahtoivat luoda vielä viimeisen silmäyksen kaupungin iloisesti valaistuille kaduille karnevaalihumuineen.
Ja kymmenen minuuttia myöhemmin nämä miehet, jotka olivat niin rohkeasti järjestäneet ja niin menestyksellisesti toteuttaneet salaseurojen aikakirjoissa mitä uskaliaimman hankkeen, sekaantuivat hilpeinä hulluttelevaan joukkoon laskien leikkiä iloisten naamioiden kanssa ja näköjään unohtaen, että ruhtinaallisiakin panttivankeja ja salaisia lähettiläitä oli olemassa tai että erään heidän toverinsa heidän valitsemansa lähettilään, piti pian heidän henkiensä uhalla kuljettaa heidän salaisuutensa Pietariin maailman viekkaimman poliisin kynsien ulottuville.
IV
Ivan Volenski oli puhunut iloisesti ja vakuuttavasti kaikille. Mutta tiesikö hän mitään omista mahdollisuuksistaan Venäjän rajan turvallisesti sivuuttamiseksi? Käytännöllisesti katsoen ei mitään.
Epäiltäisiinkö häntä? Pyh! Venäjän poliisi saattoi koska vain "epäillä" kaikkia. Ja sitten… luetteloon on kirjoitettu nimiä… Koettakoon hän sen jälkeen päästä rajan yli papereineen, arvoesineineen ja salaisuuksineen, niin hän piankin havaitsee, mitä merkitsee "epäiltynä" oleminen.
Mitä tiesi Volenski siitä, millaisena Venäjän poliisi häntä piti? Koska hän asui enimmäkseen ulkomailla ja seurusteli paljon omien maanpaossa olevien maanmiestensä kanssa, niin liittyi kai hänen nimeensä jonkin verran epäilyksiä.
Hän oli puolalainen, ja puolalaisena hän vehkeili, ei sen tähden, että hän uskoi vehkeilijätoveriensa esittämiin kaikenlaisiin haaveteorioihin, vaan siksi, että hänen verensä vaati häntä juonittelemaan silloista hallitusta vastaan.
Hän ei ollenkaan välittänyt siitä, seurasiko näistä hankkeista ikinä mitään kouraantuntuvaa, mitään suurta uudistusta Venäjällä. Hän oli liian nuori ajatellakseen tulevaisuutta, nykyaika oli hänen olemassaolonsa ainoa todellinen tekijä.
Hän tavallisesti kammoi äärimmäisiä toimenpiteitä. Mirkovitshin verenhimoiset puheet ärsyttivät hänen hermojaan, ja suunniteltuaan ihmeellisen nerokkaan pirullisen juonen tyrannin ja hänen sukunsa tuhoamiseksi Ivan oli tahtonut, että sitä ei ollenkaan toteutettaisi, vaan pidettäisiin vain todistuskappaleena siitä, mitä puolalainen saattaa keksiä vihattujen valloittajien vahingoksi.
Se ei ollut päättämättömyyttä; se oli hienostuneen ja tyynen rohkean luonteen kammoa tekoja kohtaan, jotka eivät sietäisi päivänvaloa. Hän olisi halunnut vaikka johtaa Puolan kapinaa, mutta pelkäsi salamurhaajan tikarin pitelemistä.
Hän tunsi epäselvästi "kansan" aatteen, omasi yleviä luulotteluja sen suunnattomasta kumoamisvoimasta, mitä mahtava virkavalta koetti tukahduttaa, ja hän odotti aikoja, jolloin tuo melkein epämääräinen suure säätäisi omat lakinsa, määräisi omat hallitsijansa. Hän ei ollenkaan tietänyt, kuinka tuo suuri päämäärä oli toteutettavissa; Mirkovitshin mielestä tappamalla hallitsevat; Lobkovitz runsain kunniamerkein koristettu puheenjohtaja, sanoi, että se tapahtuisi huolellisen valtiotaidon avulla, ja joskus tekisi hyvää peloittaminen. Nuoret miehet haaveilivat, vanhemmat punoivat juonia, ja Romanovien valtaistuin ei vielä ollenkaan horjunut.
Ja Ivan haaveili ja vehkeili kuten muutkin innokkaana auttamaan, mutta kuitenkin kavahtaen ratkaisevaa tekoa.
Hän oli saanut vihiä tsaarin pojan suunnittelemasta Wienin matkasta ja oopperanaamiaisista. Hän oli hieno nuori seuramies, sosialisteille korvaamaton, sillä hän kulki kaikkialla, kuuli kaikki juorut ja kertoi heille, mitä he halusivat tietää. Hän suunnitteli ryöstön kaikkine yksityispiirteineen. Mirkovitshin oli annettava talonsa käytettäväksi vangin säilyttämiseksi ja hänen tyttärensä oli houkuteltava hänet sinne. Balukinin ja hänen veljensä tuli pitää vaaria työn onnistumisesta. Ja sen jälkeen Ivanin täytyi tehdä jotakin vaarallista aivan yksin, hänestä oli yhdentekevää mitä, niin kauan kuin hänen ei tarvinnut puuttua avuttoman nuorukaisen houkuttelemiseen vaaralliseen ansaan.
Nikolai Aleksandrovitsh oli joutunut satimeen silmät ummessa mitään aavistamatta. Ansa oli viritetty aikana ja paikassa, jolloin useimmat nuorukaiset, sekä prinssit että talonpojat, hakevat innokkaasti seikkailuja, ja tsaarin poika oli vain kahdenkymmenen vuoden vanha ja oli tullut Wieniin huvittelemaan. Odaliskin kirkkaat silmät, jotka loistivat hänen mustan samettinaamionsa takaa, lupasivat iloa ja onnea; hänen ilmeisen wieniläiset eleensä kutsuivat hurjaan huviin, ja ihmisluonnon, keisarikunnan perillisenkin hahmossa, täytyisi suuresti muuttua, jos kaksikymmenvuotias nuorukainen voisi vastustaa niin yritteliään Odaliskin mairitteluja.
Hän hyppäsi ajurin rattaille neidon perästä ajatellen vain kirkkaita silmiä ja vietteleviä liikkeitä, ja lyhyt oopperan ja Heumarktin välinen matka päättyi siten, että nuoren miehen pää joutui yhä enemmän pyörälle ja hänen hehkuva sydämensä lemmen orjaksi; sillä näiden viiden minuutin aikana oli Nikolain onnistunut poistaa musta samettinaamio ja varmistautua, että sen kätkemät viehkeet olivat yhtä hurmaavia kuin nekin, mitkä se oli paljastanut. Jos hän olisi ollut vähemmän nuori ja sentähden tarkkanäköisempi, olisi hän huomannut, että kevyen ivallinen ilme väreili pienen lapsellisen suun ympärillä ja eräänlainen katse — oliko se säälivä? — lisäsi kirkkaiden silmien suloa.
Vaunut pysähtyivät pylväseteisen alle, mitkä olisivat tuntuneet hyvin pelottavilta ja autioilta satunnaisesta katselijasta, mutta Nikolai Aleksandrovitsh lensi ylös isoja synkkiä kiviportaita ajattelematta muuta kuin hentoa vartaloa, joka juoksi nopeasti ylöspäin muutamia metrejä hänen edellään. Hän seurasi tyttöä jykevän oven läpi, jonka taa hän oli nähnyt hänen katoavan, ja tuli kirkkaasti valaistuun holvikattoiseen saliin, minkä keskellä oli runsas katettu illallispöytä, joka näytti kovin houkuttelevalta, ja palvelija mykkänä ja odottavana seisoi moitteettomassa asennossa pöydän vieressä.
Kun raskas ovi sulkeutui hänen takanaan paukahtaen kovasti ja kaikuvasti, Nikolai Aleksandrovitsh katsahtaessaan ympärilleen totesi, että kaunis odaliski oli taas kadonnut. Vastaisella puolella ovi oli auki; Nikolai meni sen läpi ja tuli mukavasti sisustettuun makuuhuoneeseen, joka ilmeisesti oli järjestetty nuoren miehen tarpeita silmälläpitäen. Siinä ei näyttänyt olevan muuta ovea kuin se, minkä luona tsaarin poika yhä seisoi ihmetellen itsekseen, mihin hurmaavan haareminaisen taaskin oli onnistunut paeta. Epäilemättä synkkien kiviportaiden kautta, ja Nikolai mietti, pitikö hänen koettaa seurata häntä ja leikkiä piilosilla oloa, mistä neito tuntui niin kovin pitävän, vai pitikö hänen odottaa rauhallisesti hänen tuloaan, mikä ei ehkä viipyisi kauan.
Palvelija seisoi yhä moitteettomassa asennossaan ja asussaan mykkänä ja odottavaisena. Hänen täydellinen välinpitämättömyytensä ärsytti nuorta miestä, jonka levoton mieli tuli yhä tuskaisemmaksi, kun odaliskia ei kuulunut.
Silloin häntä alkoi kummastuttaa, että vaikka illallinen näytti ylelliseltä ja runsaalta, se oli katettu vain yhtä henkeä varten; varmaankin tuntematonta odaliskia varten; mutta läheinen makuuhuone ei ilmeisestikään ollut naisen huone. Nikolai rypisti otsaansa ja pakotti mielensä tasaantumaan ja aivonsa ajattelemaan; ensimmäinen epäilyksen ajatus tuntui juolahtavan hänen mieleensä. Hän käveli tyynesti ovelle — se oli lukittu. Se ei häntä hämmästyttänyt. Hänen pieni epäluulonsa oli muuttunut kovaksi peloksi.
"Missä olen?" hän kysyi palvelijalta.
Tämä kumarsi hyvin nöyrästi ja osoitti korviaan ja suutaan ja pudisti päätään.
"Tottako vai teeskenneltyä?" kysyi tsaarin poika itseltään.
Todennäköisesti ei hyödyttänyt koettaa murtaa ovea. Se näytti kyllin lujalta hyökkäyksen torjumiseen. Nikolai ymmärsi joutuneensa ansaan; mikä oli sen tarkoitus, se oli vielä selvittämättä.
Kului muutamia minuutteja, sitten ovi avattiin hiljaa ulkoapäin. Kuuromykkä palvelija riensi sitä kohden. Nikolai lienee silloin ajatellut rynnätä ovelle, mutta onneksi hän säästyi epäonnistuneen yrityksen nöyryytykseltä, sillä oven takana seisoi kaksi rotevaa venäläistä rahvaan miestä, jotka olivat yhtä mykkiä kuin heidän toverinsakin ja yhtä kohteliaasti käyttäytyviä; toinen astui sisään ja ojensi hyvin alamaisesti kirjeen tsaarin pojalle, joka repi sen kärsimättömästi auki.
Vain muutamasanainen kirje sisälsi ilmoituksen, että hän oli avuton vanki, ilman pakenemisen toivoa, ja sen hän jo tiesikin. Hänen henkensä olisi loukkaamaton, mutta panttina, niin kauan kuin neuvoteltiin hänen ylhäisen isänsä kanssa, mikä epäilemättä piankin päättyisi tyydyttävällä tavalla. Ja sen aikaa saisi arvokas vanki käyttää hyväkseen asuntoa, vaikka se olikin puutteellinen, ja kolmea kuuromykkää palvelijaa oli käsketty toimittamaan hänen käskyjänsä.
Nikolai Aleksandrovitsh soimasi itseään hulluksi ja koetti sitten järkeillä. Hän luotti täydellisesti maansa kaukonäköiseen ja vaikutusvaltaiseen poliisiin, hän tiesi, että Lavrovski ei säästäisi ponnistuksia eikä tuhlaisi aikaa, ja hän alistui pakkoon rotunsa luonteenomaisella tyyneydellä. Nuoruus ja hulluus ilmeni hänessä, kun hän tunsi pistävää tuskaa ajatellessaan, että viettelevä odaliski oli käyttänyt mairitteluaan tarkoituksiin, jotka niin suuresti erosivat hänen runollisista mielikuvistaan. Seuraavan puolituntisen aikana koko Venäjänmaan tsaarin perillinen söi ylellistä illallista aivan yksin — vankina — nuorekkaan nälkäisenä, huomispäivää muistamatta.
Kreivi Lavrovski puolestaan hoitaessaan hänen keisarillisen korkeutensa asioita oli pahemmassa kuin pulassa verrattuna ryöstettyyn suojattiinsa.
Hän oli antanut tsaarin pojan, josta hänen tuli niin sanoaksemme vastata, täydellisesti pujahtaa käsistään, ja se oli ennenkuulumatonta venäläisen hovimiehen historiassa. Koska tapaus oli vertaa vailla, niin olisi samoin epäilemättä rangaistuskin, ja Lavrovski näki jo puoli tuntia tsaarin pojan katoamisen jälkeen ummistaessaan silmänsä näkyjä rangaistusvangeista, vankiloista, kaivoksista ja Siperiasta.
Puoleksikaan tunniksi ei tsaarin poikaa voi jättää palvelematta, ja kun oli kulunut parisen tuntia ja naamioitujen joukot olivat alkaneet harveta, Lavrovski alkoi tuntea sieluntuskia, jollaisia hän ei ennen ollut aavistanutkaan. Ja kun nyt pikkutunneilla viimein iloiset joukot häipyivät, istui vanha venäläinen yhä ihmisiä tuijottaen, kangistuneena ja aivot turtuneina kauheita kidutuksia ajatellessaan.
Virkailijat kehoittivat häntä poistumaan. Valot sammutettiin, ja Lavrovskin täytyi pakostakin lähteä aitiostaan ja työntäytyä kadulle. Kun hän pari kertaa salaperäisesti kysyi ovimiehiltä ja palvelijoilta odaliskia ja dominoa, niin herätti se vain iloisuutta. Viisikymmentä odaliskia ja kaksituhatta dominoa oli kulkenut sisään ja ulos oopperan portaita pitkin viimeisten tuntien aikana.
Imperial-hotellin uninen portieeri ei ollut nähnyt nuorta muukalaista, ja venäläinen palvelija, tsaarin toinen seuralainen, kysyi mykkänä isäntäänsä uskaltamatta lausua mitään ääneen.
Sille miehelle oli jotakin sanottava. Hän oli luotettava ja voisi
olla avuksi. Lavrovski kertoi hänelle puolen totuutta; Nikolai
Aleksandrovitsh palannee huomenna; lienee poissa muutaman päivän.
Kreivi Lavrovski ei tietänyt; hän luotti Stefanin vaiteliaisuuteen.
Seuraavana päivänä, kun ei mitään kuulunut, vanha venäläinen alkoi silmäillä kaihoisasti pientä revolveria, mitä hän aina piti mukanaan. Parempi niin, kuin että laahataan kotiin Venäjälle syytettynä maankavalluksesta ja lähetetään Irkutskiin kaivamaan suolaa keisarillista valtiovarastoa varten, kun oli laiminlyönyt velvollisuutensa valtaistuimen nuoren perijän hoitajana ja valvojana.
Mutta Lavrovski oli enemmän kuin kuudenkymmenen vuoden vanha, ja siinä iässä elämä tuntuu kauan tuntemaltamme armaalta, rakkaalta ystävältä, ja meidän on vaikea siitä erota. Hän pani pistolin takaisin taskuunsa ja päätti etsiä muualta neuvoja ja ohjeita.
Hyvä salapoliisi — yksityinen, ei poliisietsivä — ehkä selvittäisi asiat ja löytäisi huvinhaluisen nuorukaisen, mikäli hän vielä oli elossa. No niin, ellei hän ollut, niin Lavrovskin henki ei missään tapauksessa ollut paljonkaan arvoinen ja revolveri oli aina käsillä.
Stefan ei kysynyt mitään. Lavrovski näytti rasittuneelta ja tuskaiselta; tyhmälle venäläiselle se riitti.
Aamulehdissä ei mainittu mitään salaperäisistä ruumiista, jotka olisi löydetty ryöstettyinä kadulta, ja Lavrovski kiiruhti etsimään salapoliisia.
Eräässä sanomalehtitoimistossa suositeltiin hänelle ranskalaista
Furet’tä, joka oli hyvin kokenut ja tunnettu mies.
Lavrovski meni hänen luokseen. Tähän asti hän oli koettanut olla ajattelematta liikaa; ajatukset, joita hän oli koettanut pitää koossa, olisivat vieneet hänet mielisairaalaan, ja hän tahtoi pitää aivonsa vapaina kaikesta muusta, paitsi siitä, mikä koski hänen velvollisuuttaan kadonnutta suojattiansa kohtaan ja hänen nimensä kunniaa.
Furet oli älykäs ja viisas, vaan ei kaikkivoipa. Lavrovski kertoi hänelle liian vähän, hän tunsi sen puhuessaan. Ranskalainen salapoliisi arveli, että hänellä oli jokin salaisuus ja koetti saada selville sitä.
Mutta Lavrovski oli itsepäinen. Kun olisi ollut tarpeen uskoa luottamuksellisesti salapoliisiin, niin hän pelkäsi eikä uskaltanut tunnustaa kadonneen muukalaisen henkilöllisyyttä ja puhui hänestä epämääräisesti mainiten hänet korkea-arvoiseksi ulkomaalaiseksi.
Asia oli toivoton. Furet tuli kärsimättömäksi.
"Hyvä herra", hän sanoi viimein, "minusta tuntuu, että olette tänään tullut tänne aikoen epäilemättä käyttää hyväksenne palveluksiani asiassa, mikä painaa mieltänne, mutta olette myös lujasti päättänyt pitää salaisuudet ominanne. Varmaankin ajatellessanne asiaa tarkemmin huomaatte, kuinka mahdotonta minun sen takia on hyödyttää teitä erikoisemmin."
"Ettekö siis voi tehdä mitään?" kysyi Lavrovski epätoivoisena.
Hän näytti niin lohduttomalta, niin surulliselta, että salapoliisi katsahti häneen säälivästi ja sanoi:
"Menkää kotiinne, herra, ja ajatelkaa asiaa tarkoin, tyynesti ja kylmästi. Lukekaa poliisiuutiset saadaksenne tietää, ettei salaperäistä kuolemaa ole tapahtunut tai tuntematonta ruumista ole löydetty. Minä sillä aikaa toimitan perusteellisia tutkimuksia niin paljon kuin voin, sekä oopperassa, ajuriasemilla että rautateillä. Huvittelijanne palannee lopulta parin kolmen päivän kuluttua. Nuoret miehet usein joutuvat seikkailuihin, mitkä eivät useinkaan kestä paria päivää kauempaa. Tulkaa sitten tapaamaan minua lauantai-iltapäivällä, mutta tulkaa päätettyänne kertoa minulle kaiken. Ellette voi tehdä niin, niin älkää tulko lainkaan, ja siinä tapauksessa, etten minä sillä aikaa ole löytänyt mitään jälkiä, niin minä puolestani jätän koko asian. Ja nyt suokaa anteeksi, herra; aikani on kallista ja minun on tavattava monia asiakkaita."
Furet nousi. Neuvottelu oli päättynyt. Lavrovski tunsi, ettei mitään enää ollut sanottavissa, ettei mitään enää voitu tehdä, ellei hän päättävästi uskoutunut kolmannelle henkilölle, ja nyt hän ei ollut valmis sitä tekemään. Ranskalaisen puheessa lienee ollut perää; oli sangen mahdollista, että tsaarin poika oli vain nuoren miehen seikkailuretkellä, eikä mitään menetettäisi odottamalla. Jos ne, jotka olivat hänet ryöstäneet, olivat aikoneet häntä vahingoittaa, niin se olisi jo tapahtunut, ja ne kolme päivää, mitkä Lavrovski aikoi odottaa tuhlaajapojan palaamista — jos hän oli elossa ja vahingoittumatta, tai heittäytyäkseen tsaarin armoille, jos Nikolai Aleksandrovitshille oli tapahtunut pahaa — eivät merkitsisi paljonkaan.
Hän otti hattunsa, ja luvaten Furet’lle ajatella asiaa uudelleen tämän haluamassa valossa hän kumarsi vanhalle salapoliisille ja oli pian taas kadulla.
Hän oli päättänyt odottaa lauantaihin ja olla uskomatta salaisuutta kellekään, koska hän yhä luuli, että kauhea seikkailu päättyy onnellisesti ennen lauantaita, ja siihen asti hän kantaisi tuskansa ja kuormansa yksin.
Vain Nikolain palvelijan täytyi pakostakin saada jonkinlaisia selityksiä, vaikka hän olikin alhainen arvoltaan. Vaikka mies ei olisikaan erikoisen älykäs, tuntui hänestä kai kuitenkin omituiselta, että hänen isäntänsä lähti hotellista ja jäi ystävien luokse niin odottamatta ottamatta mukaansa edes tavallisimpia pukeutumistarpeitaan. Lavrovski päätti siis kertoa hänelle osan totuudesta — toisin sanoen totuuden sellaisena, kuin hän toivoi sen olevan.
"Stepan, sinun pitää älytä", hän sanoi, "että hänen keisarillinen korkeutensa on suvainnut poistua hotellista pariksi päiväksi. Mutta ennen lähtöään hän antoi minulle mitä ankarimmat ohjeet, että meidän täytyy pitää hänen poissaolonsa ehdottomasti salassa kaikilta, sekä täällä että kotona. Et sinä enkä minäkään saa kysellä tsaarin pojan oikeuksia tehdä niinkuin hän tahtoo; meidän tulee vain totella hänen määräyksiään niin täsmällisesti kuin suinkin. Ymmärrettäköön siis, että hänen keisarillinen korkeutensa on vuoteen omana sairastaen tuhkarokkoa, mikä ei ole vaarallista, mutta kestänee muutamia päiviä. No, ymmärrätkö minua, ja voiko hänen keisarillinen korkeutensa täydellisesti luottaa sinun uskollisuuteesi ja vaiteliaisuuteesi sekä nyt että tulevaisuudessa?"
"Nikolai Aleksandrovitsh on isäntäni", sanoi venäläinen yksinkertaisesti; "hän on aina pitänyt minua luotettavana tarvitessaan apua, vaiteliaana tarvitessaan vaitioloani. Puhumani sanat ovat aivan samoin hänen hallittavissaan kuin tekoni, sanon, mitä hän haluaa tai hallitsen kieleni, kun hän niin tahtoo."
"Hyvä on, Stepan", sanoi kreivi Lavrovski, "hänen keisarillinen korkeutensa varmasti muistaa, mitä teet hänelle tänään".
Lavrovski tiesi voivansa luottaa tähän mieheen; kaikki oli siis hyvin toistaiseksi. Sen jälkeen — Jumalan haltuun, hän ajatteli itämaisen fatalistisesti.
V
"Ja täytyykö teidän ylhäisyytenne todella lähteä tänään?" sanoi keisari Frans Joosef I kohteliaan pahoittelevasti, kun kardinaali d'Orsay, paavin Wienin hoviin valtuuttama lähettiläs, aikoi nousta sanoakseen hyvästi.
"Todellakin, teidän majesteettinne, ellei eräs pakottava velvollisuus kutsuisi minua pois, en milloinkaan omasta aloitteestani lähtisi tästä hauskasta ja vieraanvaraisesta kaupungista. Mutta —" kardinaali huokasi, ja alistuva ilme näkyi tämän velvollisuutensa marttyyrin aristokraattisilla kasvoilla.
"Olen todellakin iloinen, että teidän ylhäisyytenne pitää Wieniä viehättävänä."
"No, en niinkään Wieniä, teidän majesteettinne, vaikka kaupunki onkin koko hauska, mutta wieniläisiä —!" Kardinaali pysähtyi, ensimmäistä kertaa diplomaattiuransa aikana ei hän keksinyt sanoja, joilla olisi tulkinnut ajatuksensa tästä mielenkiintoisesta aiheesta.
"Tulette huomaamaan, että Pietarin naiset ovat wieniläisten peloittavia kilpailijoita", sanoi keisari miettiväisesti.
Hänen ylhäisyytensä ei vastannut. Hän muisti hienosti väritetyn skandaalijutun, joka oli tullut hänen korviinsa, kuinka eräs Pietarin grande dame edellisenä talvena oli löytänyt tiensä Frans Joosefin jaloon ja syttyväiseen sydämeen, joskin hetkellisesti. Vallitsi tovin aikaa hiljaisuus. Keisari oli nähtävästi hermostunut, hänen kätensä hypisteli rauhattomasti vähäpätöisiä pikkutavaroita, jotka kaunistivat hänen pöytäänsä, ja hän näytti pari kertaa aikovan puhua, mutta hillitsi äkkiä itsensä.
Kardinaali, joka pitkän diplomaattiuransa aikana oli oppinut tyynen kärsivälliseksi, nojasi taaksepäin tuolissaan ja odotti, mitä keisari taas aikoisi sanoa hänelle.
"Teidän ylhäisyytenne näkee monia vanhoja ystäviäni Pietarissa", sanoi keisari viimein omituisen välttelevästi.
"Erikoisen mielelläni käyn katsomassa kaikkia niitä, joita teidän majesteettinne haluaa minun näkevän", vastasi kardinaali hiotun kohteliaasti.
"Teidän ylhäisyytenne on kovin ystävällinen, ja varmaankin te viette ystävälliset tervehdykseni tsaarille ja tsaarittarelle paljon arvokkaammalla tavalla, kuin mitä kirjeeni voisivat ilmaista. Tahtoisin myöskin, että veisitte terveisiä suuriruhtinatar Xenialle ja suuriruhtinaalle, joiden viime vierailusta Wieniin minulla on niin miellyttävät muistot."
Kardinaali hymyili tuskin huomattavasti ja silmäsi nopeasti pientä miniatyyriä, joka oli vanhanaikainen ja johon epäilemättä sisältyi eräs hauska muisto.
Vaikka kardinaalin silmäys olikin nopea, niin Frans Joosef oli ilmeisesti sen huomannut, sillä hän lisäsi hiukan hermostuneesti:
"Älkää myöskään unohtako esittää kunnioittavimpia tunteitani prinsessa Marionoville, joka toivoakseni pian taas käy Wienissä, viimeisen karnevaalivoittonsa tapahtumapaikalla."
"Kaikki teidän majesteettinne minulle suosiollisesti uskomat kirjalliset ja suulliset viestit viedään varmasti perille", vastasi kardinaali d'Orsay.
"Pitäkää varanne", sanoi keisari hermostuneesti nauraen, "pidän kiinni puheestanne ja lähetän niin runsaita tervehdyksiä, että teidän matkalaukkunne tulee pullolleen".
"Olen teidän majesteettinne käytettävissä."
Keisari katseli hetkisen hänen ylhäisyytensä älykkäitä, diplomaattisia kasvoja; sitten ikäänkuin äkillistä mielijohdetta seuraten hän otti pienen avaimen taskustaan, ja avaten erään kirjoituspöytänsä isoimmista laatikoista hän veti varovaisesti esiin ison paketin ja asetti sen kardinaali d'Orsayn hämmästyneiden silmien eteen.
"Ja jos pyytäisin teidän ylhäisyyttänne viemään tervehdykseni tässä muodossa?" sanoi Frans Joosef viimein.
Koko uransa aikana hänen ylhäisyytensä ei milloinkaan ollut ilmaissut täydellisesti hämmästystään, mutta nyt vain sekunnin ajaksi hänen syvällä olevat silmänsä näyttivät avautuvan hämmästyksestä laajemmiksi kuin tavallisesti.
"Tämä sanoma on oikeastaan muisto", jatkoi keisari, "joutava asia, joka saa vastaanottajan muistelemaan Wieniä ja wieniläisiä sillä tavalla, kuin minä tahtoisin naisen tekevän".
"Naisen?"
"Niin!"
"Ah! ymmärrän! Suuriruhtinatar Xenia", sanoi kardinaali hieman pisteliäästi.
"Ei! Ei suuriruhtinatar; hän ei välittäisi tällaisista taide-esineistä."
"Ovatko ne taide-esineitä?"
"Mitä harvinaisimpia, ja ne on aiottu taiteen tuntijalle, joka osaa pitää niitä arvossa."
"Suvaitsisiko teidän majesteettinne mainita tuon tuntijan?"
"Prinsessa Marionov."
"Ooh!"
"Hän on usein ihaillut näitä koruesineitä, emmekä aina voi täydellisesti tyydyttää kauniin naisen oikkuja. Tahdon kiihkeästi näyttää teidän ylhäisyydellenne vaatimattoman lahjan, jonka pyydän teidän laskemaan prinsessan jalkojen juureen."
Hyvin varovaisesti ja kärsivällisesti alkoi keisari kääriä auki pakettia paljastaen monien paperien ja kääreiden keskeltä kardinaalin ihailevien silmien eteen parin ihmeen siroja, hyvin kallisarvoisia posliinisia kynttilänjalkoja, kauneimpia, mitkä milloinkaan ovat markiisittaren kammiota kaunistaneet.
Kumpikin kynttilänjalka esitti Amoria, mitkä olivat mitä harvinaisinta vanhaa vieux Vienne-nimistä laatutavaraa, ja Amorien käsivarret ampuivat ojennettuina kultaista nuolta jättiläismäisellä jousella kuviteltuun maaliin. Jalat oli lujasti kiinnitetty pohjaan, joka oli hienon hienoa pintakuviollista kultaa, ja Amorien vartalot nojasivat kevyesti puunrunkoa vasten, mikä oli puhdasta kultaa ja jonka oksat muodostivat kynttiläin sijat.
"Todellakin viehättävä, sopiva lahja", sanoi kardinaali ihaillen, vaikkakin hieman ivallisesti.
Heti kuin hän oli todennut, minkälaisen tervehdyksen keisari tahtoi toimittaa chère amielleen, tuntui hänen ylhäisyytensä todellakin vähemmän innokkaalta palvelemaan Frans Joosefia. Kynttilänjalat tuntuivat niin haurailta, ja kuitenkin ne olisivat niin kiusallisia ja raskaita, että kardinaali d'Orsay melkein tunsi väristyksiä, kun hänen oli pakko ottaa vastuulleen niin paljon heikkoa tavaraa matkatessaan noin tuhat mailia Euroopan halki.
Mutta keisari ei näyttänyt huomaavan kardinaalin innostuksen puutetta. Innokkaana taiteenharrastajana hän osoitti posliinin hienoa muovailua ja kullan siroja pintakuvioita.
"Ja mikä lisää näiden koruesineiden viehätystä ja harvinaisuutta", hän lisäsi, "näihin kynttilänjalkoihin liittyy hitunen salaperäisyyttä. Painakaapa, teidän ylhäisyytenne, hyvin kevyesti tätä pientä lehteä, joka on erillään muista kultaoksista."
Kardinaali totteli hyväntahtoisesti ja ihmeekseen keksi, että lehti kätki pienen jousen, joka, kun sitä painettiin, paljasti kätkössä olevan säilytyspaikan, mikä oli sametilla reunustettu ja sijaitsi puunrungon sisällä.
"Tämä salainen jousi on näiden kynttilänjalkojen mielenkiintoisin ominaisuus", selitti keisari; "isotätini, onneton Marie, sai viedyksi veljelleen tärkeän tiedon näiden viattomien koruesineiden avulla ja siten autetuksi de Neubergiä".
Kardinaali oli usein kuullut, että de Neuberg oli käyttänyt joitakin salaisia keinoja viedessään onnettoman kuningattaren kirjeet turvallisesti Ranskan rajan yli. Nämä kynttilänjalat olivat siis perintötavaraa, melkeinpä pyhäinjäännöksiä. Hän oli kuullut, että ne olivat olleet Hofburgin kappelissa onnettoman kuningattaren kuoleman jälkeen, kunnes venäläisen kaunottaren silmät olivat katsoneet niihin halajavasti; ja nyt lähtivät nämä aarteet huolettomasti marttyyrin perheestä ikuisiksi ajoiksi.
Kardinaali vaikeni. Hän olisi mielellään tahtonut keksiä tekosyyn, jotta hänen ei olisi tarvinnut toimittaa keisarin antamaa tehtävää. Hän luuli siitä koituvan kaikenlaisia vastuksia, hienot posliiniset Amorit särkyisivät helposti, samoin kultaiset oksat ja lehdet, ja hän pelkäsi kovasti saapuvansa Pietariin mukanaan Amorin puolikkaita ja oksaton runko.
"Minun ei tietenkään tarvitse lisätä", sanoi hänen majesteettinsa lopettaen hiljaisuuden, joka oli tulemaisillaan kiusalliseksi, "että täydellisesti luotan teidän ylhäisyytenne vaitioloon. Sekä Espanjan kuningatar että Parisin kreivitär ovat ehkä oikeassa siinä, että minun ei pitäisi luovuttaa näitä kynttilänjalkoja kenenkään muun käsiin kuin heidän. Mielelläni näkisin, että alamaiseni eivät saa tietää mitään tästä arkaluontoisesta lähetystehtävästä, jonka pyydän teidän ylhäisyytenne suorittamaan."
"Teidän majesteettinne voi täydellisesti luottaa minuun. Minun vaiteliaisuuttani on usein koeteltu luullakseni, ja olen aina ollut vaitelias tarvittaessa."