MINÄ TAHDON KOSTAA

Kirj.

Paronitar Orczy

Englanninkielestä suomentanut

Armida Enckell

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1919

»Kosto on minun; minä tahdon kostaa, sanoo Herra». —

Room. XII. 19.

SISÄLTÖ:

Proloogi:

I. Pariisi: 1783.
II. —

Luku.

I. Parisiisi 1793 — Väkivalta.
II. Kansanvaltuutettu.
III. Vierasvaraisuus.
IV. Uskollinen kotikoira.
V. Päivä metsässä.
VI. Tulipunainen neilikka.
VII. Varoitus.
VIII. Anne Mie.
IX. Mustasukkaisuus.
X. Ilmianto.
XI. »Kosto on minun.».
XII. Damokleen miekka.
XIII. Sotkeutuneet silmukat.
XIV. Onnekas hetki.
XV. Paljastettu.
XVI. Pidätetty.
XVII. Sovitus.
XVIII. Luxembourgin vankilassa.
XIX. Sekavuutta.
XX. Cheval Borgne.
XXI. Jakobinilaispuhuja.
XXII. Päivän päättyessä.
XXIII. Oikeus.
XXIV. Julietten tutkiminen.
XXV. Puolustus.
XXVI. Kuolemantuomio.
XXVII. Fructidorin mellakat.
XXVIII. Odottamatonta.
XXIX. Père Lachaise.
XXX. Loppu.

PROLOOGI.

I

Pariisi 1783.

»Pelkuri! Pelkuri! Pelkuri!»

Sanat kajahtivat selvästi ja äreän kiihkoisasti tuskallisen nöyryytyksen niitä korostaessa.

Vihasta vavisten hypähti poika pystyyn, ja tasapainonsa menetettyään hän horjahti eteenpäin käsillään tavoitellen pöytää ja samalla koettaen silmäluomiensa vavahtavilla liikkeillä turhaan tukahduttaa häpeän kyyneleitä, jotka sokaisivat hänen silmiään.

»Pelkuri!» Hän koetti huutaa loukkaussanaa kaikkien kuultavaksi, mutta hänen kuiva kurkkunsa ei sitä sallinut. Hänen vapiseva kätensä haeskeli pöydälle hajoitettuja kortteja. Hypistellen niitä kuumeisen tarmokkaasti hän sai ne kootuiksi nopeasti ja hermostuneesti. Sitten hän heitti ne vastapäätä seisovaan miehen yrittäen vielä kerran sopertaa: »Pelkuri!»

Varttuneet miehet yrittivät väliin, mutta nuoret vain nauroivat ollen valmiina seikkailuun, jonka täytyi välttämättä seurata ja joka olikin sellaisen riidan ainoa mahdollinen loppu.

Sovintoa tai välittelyä ei otettu kysymykseenkään. Déroulèden olisi pitänyt ymmärtää asia paremmin eikä puhua halveksuen Adèle de Montchéri'sta, sillä olihan kreivi de Marnyn hurmaantuminen kuuluisaan kaunottareen ollut Pariisin ja Versailles’n puheenaiheena viime kuukausina.

Adèle oli sangen suloinen, ahneuden ja itsekkyyden todellinen linnoitus. Marnyt olivat rikkaita ja pieni kreivi hyvin nuori. Juuri silloin koreahöyheninen haukka kyni ahkeraan nuorinta kyyhkystä, joka vasta oli sukunsa lakasta lennähtänyt.

Pojan ihastus oli vasta alullaan. Adèle oli hänestä kaikkien hyveiden esikuva, ja hän olisi ollut valmis kaunottaren puolesta taisteluun vaikkapa Ranskan koko ylimystöä vastaan — turha ponnistus, jolla hän olisi puolustanut omaa ylevää mielipidettään sen ajan kevytmielisistä naisista. Kreivi oli myöskin ensiluokkainen miekkailija, ja hänen ystävänsä olivat jo oppineet, että oli parasta olla viittaamatta Adèlen kauneuteen ja heikkouksiin.

Mutta Déroulèdehan oli kuuluisa hölmö. Hän oli sangen vähän perehtynyt ylhäisen luokan käytöstapoihin. Ylhäisön keskuudessa hän yhä vielä näyttikin tungettelijalta. Hän ei tietystikään olisi päässyt Ranskan ylimystön tuttavallisiin piireihin suuritta rikkauksittaan. Hänen esivanhempansahan olivat jotensakin epäilyttäviä, ja hänen vaakunansa esi-isien koristeita vailla.

Hänen perheensä tai sen rikkauden alkuperä oli sangen tuntematon; tiedettiin vain, että hänen isänsä oli äkkiä kohonnut entisen kuninkaan parhaimmaksi ystäväksi, ja yleensä oletettiin, että Déroulèden kulta oli useammin kuin kerran täyttänyt Ranskan ensimäisen herran raha-arkut.

Déroulède ei ollut halunnut riitaa. Hän oli vain takertunut asiaan omalla kömpelöllä tavallaan, jonka hän epäilemättä oli perinyt porvarillisilta vanhemmiltaan. Hän ei tuntenut kreivin yksityisasioita, vielä vähemmin hänen suhteitaan Adèleen, mutta hän oli sangen perehtynyt maailmaan ja Pariisiin, joten hän tunsi mainitun naisen maineen. Hän ei ollut koskaan pitänyt naisista puhumisesta. Hän ei kuulunut niihin, joita siihen aikaan olisi sanottu »naisten miehiksi», eikä hän ollut juuri naisten suosiossakaan. Mutta sillä hetkellä oli keskustelu sujunut siihen suuntaan, ja kun Adèlen nimi mainittiin, vaikenivat kaikki muut paitsi pieni kreivi, joka innostui kovasti.

Déroulèden olankohautus ja lisäksi muutamat sanat olivat sytyttäneet pojan vihan. Arvaamatta oli loukkaus singahtanut, ja kortit lennähtäneet vanhemman miehen kasvoille.

Déroulède ei liikahtanut paikaltaan. Hän istui suorana ja tyynenä polvet ristissä, totiset melkein mustahkot kasvot tavallista kalpeampina. Näytti kuin hänen kasvonsa eivät olisi tienneet loukkauksesta eivätkä kortit sattuneet hänen poskeensa.

Hän oli huomannut erehdyksensä juuri parikymmentä sekuntia liian myöhään. Hän oli pahoillaan pojan puolesta ja suuttunut itseensä, mutta oli myöhäistä vetäytyä syrjään. Välttääkseen yhteentörmäystä olisi hän sillä hetkellä uhrannut puolet omaisuudestaan, mutta ei hituistakaan arvokkuudestaan.

Hän tunsi vanhan herttua de Marnyn ja kunnioitti häntä heikkoa melkein hassahtavaa ukkoa, jonka siihenastista puhdasta kilpeä nuori kreivi, hänen poikansa, koetti parhaansa mukaan tahria.

Kun poika kaatui vihan vimmansa sokaisemana, nojautui Déroulède hänen ylitseen vaistomaisesti ja auttoi hänet hyvin ystävällisesti pystyyn. Hän olisi poikaselta pyytänyt anteeksi omaa ajattelemattomuuttaan, jos se olisi ollut mahdollista, mutta n.s. kunnian pöyhkeä laki kielsi niin järkevän menettelyn. Siitä ei olisi ollut hyötyä, ja olisi se vain saattanut hänen oman maineensa vaaraan torjumatta perinnäistapojen seurausta.

Kuuluisan pelihuoneen laudoitetut seinät olivat usein olleet sellaisten näytöksien todistajina. Kaikki läsnäolijat toimivat tottuneesti. Kaksintaistelun säännöissä oli määrätty erikoisia muodollisuuksia, ja tarkalleen niitä heti noudatettiinkin.

Nuoren kreivin ympärille kertyi heti lähennen ystäväpiiri. Hänen suuri nimensä, varallisuutensa ja isänsä vaikutusvaltainen asema olivat avanneet hänelle Versailles'n ja Pariisin ovet. Sillä hetkellä hän olisi voinut saada kokonaisen sotajoukon tukemaan itseään lähestyvässä ottelussa.

Déroulède oli jäänyt vähäksi aikaa yksikseen pelipöydän luo, jolla niistämättömät kynttilät alkoivat kynttiläjaloissa savuta. Tapausten äkillisestä käänteestä oli hän noussut pystyyn verrattain hämillään. Hänen tummat, levottomat silmänsä katselivat hetken huonetta, niinkuin ne olisivat tahtoneet pian löytää ystävän.

Mutta missä kreivi oli kotiutunut oikeuksiensa perustalla, sinne Déroulède oli saanut pääsyn rikkautensa vuoksi. Hänellä oli paljon tuttavia ja mielistelijöitä, mutta hyvin vähän ystäviä.

Ensi kerran hän tunsi sen. Kaikki läsnäolijat varmaankin tiesivät ja käsittivät, ettei hän ollut tahallaan riitaa halunnut ja että hän oli koko ajan käyttäytynyt gentlemanin tavoin, mutta kun päätös oli tehtävä, kukaan ei ilmoittautunut hänen puolustajakseen.

»Herra, valitsisitteko todistajanne muodon vuoksi?»

Kysyjä oli nuori markiisi de Villefranche. Hän puhui hiukan ylimielisesti ja ivallisen armollisesti rikkaalle nousukkaalle, jolla oli kunnia päästä miekan mittelyyn Ranskan ylhäisöön kuuluvan herran kanssa.

»Herra Markiisi, pyytäisin teitä valitsemaan puolestani. Nähkääs, minulla ei ole Pariisissa ystäviä.»

Markiisi kumarsi heilutellen luontevasti nenäliinaansa. Hän oli tottunut siihen, että häneen vedottiin kaikissa seuraelämään kuuluvissa asioissa, puvussa, takin viimeisessä kuosissa ja kaksintaistelun menoissa. Hyväluontoinen, narrimainen ja toimeton kun oli, tuntui hänestä sangen miellyttävältä, kun hänet oli määrätty järjestämään surullista ilveilyä, joka oli näyteltävä pelihuoneen parkettilattialla.

Hetkisen hän katseli ympäri huonetta tarkaten läsnäolijain kasvoja. Kullankoristeiset nuorukaiset ympäröivät de Marnyn. Muutamia varttuneita miehiä seisoi ryhmittyneenä huoneen toisessa päässä. Markiisi kääntyi puhuttelemaan yhtä heistä, vanhanpuoleista miestä, jolla oli sotilaallinen ryhti ja ruskea, nukkavieru takki:

»Everstin!», sanoi hän miellyttävästi kumartaen, »herra Déroulède on valtuuttanut minut hankkimaan itselleni todistajan tähän kunniakkaaseen toimeen, saisinko pyytää teitä.»

»Kernaasti, kernaasti», vastasi eversti. »Tosin en ole herra Déroulèden läheinen tuttava, mutta kun te, herra markiisi, takaatte —»

»Oi», vastasi markiisi huolettomasti, »niinkuin tiedätte, on se vain muodon vuoksi. Herra Déroulède on hänen majesteettinsa läheisiä seuralaisia. Hän on kunnon mies. Mutta en ole hänen takaajansa. Marny on ystäväni, ja ellei teistä ole parempi —»

»Olen tosiaan kokonaan herra Déroulèden käskettävissä», sanoi eversti, joka oli pikaisen tutkivasti katsahtanut pöydän luona erillään seisovaan olentoon, »jos hän vain vastaanottaa palvelukseni —»

»Hyvä everstini, hän mielihyvin vastaanottaa», kuiskasi markiisi ivallisesti mutistellen ylimyshuuliaan. »Hänellä ei ole ystäviä meidän piirissä, ja jos te ja de Quetarre sillä kunnioitatte häntä, luulisin hänen olevan kiitollisen.»

Herra de Quetarre, herra everstin ajutantti, oli valmis päällikköään seuraamaan, ja mainitulla tavalla tervehdittyään herra markiisi de Villefranchea menivät molemmat miehet Déroulèdea puhuttelemaan.

»Herra, jos haluatte vastaanottaa», alkoi eversti äkkiä, »minun ja ajutanttini herra de Quetarren palvelusta, olemme kokonaan teidän käskettävissänne.»

»Herrat, kiitoksia paljon», vastasi Déroulède, »koko juttu on vain ilveilyä, ja tuo nuori mies on narri, mutta minä olin väärässä ja —»

»Te haluaisitte pyytää anteeksi?» kysyi eversti kylmästi.

Arvoisa sotilas oli kuullut puhuttavan Déroulèden mainehikkaasta porvarissukuperästä. Anteeksipyyntö sopi epäilemättä keskiluokan tapoihin, mutta eversti tietystikin sanoillaan tavoitteli sellaisen menettelyn arvottomuutta. Anteeksipyyntökö? Pyh! Inhoittavaa! Pelkurimaista! Herrasmiehen arvokkuutta loukkaavaa, olipa hän kuinka väärässä tahansa. Kuinka voisikaan hänen majesteettinsa armeijan kaksi sotilasta tunnustaa sillä tavoin menetelleensä?

Mutta Déroulède ei näyttänyt käsittävän hänen ehdotuksensa suunnattomuutta.

»Jos voisin välttää taistelua», lausui Déroulède, »sanoisin kreiville, etten ollenkaan tiennyt hänen ihailevan naista, josta keskustelimme ja —»

»Herra, niinkö paljon pelkäätte miekan iskua?» keskeytti eversti kärsimättömästi! herra de Quetarren kohautellessa ylimyksellisiä silmäkulmiaan hämmästyneenä sellaisesta tavattoman petollisesta pelkuruuden osoituksesta.

»Herra eversti, tarkoitatteko?» — kysyi Déroulède.

»Teidän on joko taisteltava tänä iltana kreivi de Marnyn kanssa tai poistuttava huomenna Pariisista. Te ette voisi säilyttää asemaanne meidän parissa», vastasi eversti ystävällisesti, sillä vaikka Déroulède olikin erikoisessa tilanteessa, hänen käytöksensä ja esiintymisensä eivät osoittaneet arkuutta eivätkä pelkoa.

»Herra eversti, kumarran ystävienne korkealle opille», vastasi
Déroulède vetäisten miekkansa hiljalleen huotrasta.

Huoneen keskusta tyhjentyi pian. Todistajat mittasivat miekat ja asettuivat seisomaan taistelijoiden taakse, hiukan lähemmä kuin katselijat, joita ryhmittäin seisoi huoneessa.

He edustivat Ranskan parhaimpia ja ylhäisimpiä nimiä ja sukuja sekä ritarillisuutta armon vuonna 1783. Myrskypilvi, jonka muutamien vuosien kuluttua oli määrä nousta heidän päänsä päälle pyyhkäisemään heidät palatseistaan vankilaan ja giljotiinille, kohosi hyvin hitaasti likaisen, nälkäisen Pariisiin himmeällä taivaanrannalla. Kuusi vuotta he vielä tanssivat, löivät korttia, taistelivat ja kiemailivat, ympäröivät horjuvaa valtaistuinta ja pettivät heikkoa hallitsijaa. Kohtalon kostava miekka oli vielä huotrassaan; kova, väsymätön ajan pyörä kannatti heitä vielä huvitusten pyörteessä; se oli juuri alkanut liikahtaa alaspäin. Ranskan sorrettujen huuto ei ollut vielä voittanut tanssimusiikin ja rakastajain serenaadien pauhua.

Saapuvilla oli m.m. nuori kreivi de Châteudun, joka yhdeksän vuotta myöhemmin syyskuun koleana aamuna astui giljotiinille tukka viimeisen muodin mukaisesti järjestettynä ja hihansuut hienoimmalla mechliniläispitsillä koristeltuina. Hän lopetteli viimeistä korttipeliään nuorimman veljensä kanssa, kun vankkurit kuljettivat heitä giljotiinille Pariisin puolialastomien väkijoukkojen kaiuttaessa ivahuutojaan.

Siellä oli myöskin kreivi de Mirepoix, joka muutamia vuosia myöhemmin giljotiinin lavalla seistessään löi vetoa herra de Miranges'n kanssa, että hänen oma verensä vuotaa sinisempänä kuin kenenkään muun Ranskan sinä päivänä päänsä menettäneen. Kansalainen Samson kuuli vedon, ja kun de Mirepoix'n pää putosi koriin, kohotti hän sen herra de Miranges'n nähtäväksi. Jälkimäinen naurahti!

»Mirepoix oli ainainen kerskuri», sanoi hän välinpitämättömästi asettaessaan päänsä mestauslavalle. »Kuka haluaa lyödä vetoa kanssani siitä, että minun vereni osoittautuu sinisemmäksi kuin hänen?»

Mutta kaikista senaikaisista huvinäytelmistä ja murhenäytelmä-ilveilyistä ei ollut silloin vielä aavistustakaan niillä, jotka olivat saapuvilla kreivi de Marnyn taistellessa Paul Déroulèden kanssa.

He katselivat aluksi molempia taistelevia satunnaisella mielenkiinnolla, niinkuin olisivat katselleet ensi kertaa minuetin uusia liikkeitä tanssittavan.

De Marny polveutui suvusta, joka oli miekkaa heiluttanut useat vuosisadat, mutta hän oli tulinen, kiihkeä ja aika tavalla viinin ja vihan heikentämä. Déroulède oli onnekas; hän varmaankin voi päästä taistelusta vain pienellä naarmulla.

Hyvä miekkailija myöskin, tuo nousukas! Oli mielenkiintoista katsella hänen miekkailuleikkiään; ensin hyvin hiljaa valeiskuitta ja torjumatta, vastalyöntejä tuskin ollenkaan, ainoastaan varuillaan, aina tarkkaan ja varmasti varuillaan, valmiina vastustajata vasten kaikissa käänteissä ja tilaisuuksissa.

Vähitellen pieneni taistelevia ympäröivä piiri. Varovaiset ihastushuudahdukset tervehtivät Déroulèden menestyksellistä torjumisia. De Marny kävi yhä kiihtyneemmäksi, häntä vanhempi mies yhä tyynemmäksi ja varovaisemmaksi.

Äkillinen ajattelematon isku saattoi kreivin vastustajansa valtaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän aseeton, ja todistajat astuivat esille lopettaakseen taistelun.

Kunnian vaatimus oli tyydytetty. Nousukas ja vanhan suvun jälkeläinen olivat mitelleet miekkoja muutaman Ranskan kevytmielisimmän naisen maineesta. Déroulèden maltti oli opetukseksi kaikille huimapäisille nuorille, jotka leikkivät hengellään, kunniallaan ja maineellaan yhtä kevyesti kuin pitsireunaisilla nenäliinoillaan ja kultaisilla muuskarasioillaan.

Déroulède oli jo vetäytynyt syrjään. Ystävällisen ihmisen lempeän tahdikkaalla tavalla vältti hän katsomasta aseetonta vastustajaansa. Mutta Déroulèden ryhdissä oli jotakin, mikä näytti yhä ärsyttävän kreivin äärimmilleen kiihoittunutta tunteellisuutta.

»Herra, tämä ei ole lasten leikkiä, —» sanoi hän kiihkeästi. »Vaadin täyttä hyvitystä.»

»Ettekö olekaan tyytyväinen?» kysyi Déroulède. »Te olette ollut urhoollinen, olette taistellut valtiattarenne kunniaksi. Minä puolestani —»

»Teidän», huusi poika käheästi, »teidän on julkisesti anteeksipyydettävä jalosukuiselta ja siveältä naiselta, jota te olette häväissyt — nyt — heti — polvillanne».

»Kreivi, te olette hullu», vastasi Déroulède kylmästi. »Olen halukas pyytämään teiltä anteeksi, kömpelyyttäni —»

»Anteeksi — julkisesti — polvillanne —»

Poika oli käynyt yhä kiihkoisammaksi. Hän oli saanut kärsiä nöyryytyksen toisensa jälkeen. Hän oli hemmoteltu ja imarreltu poikanen, jota lapsuudesta saakka oli ylenpalttisesti syötetty. Viini oli noussut hänen päähänsä, raivoisan vihan kiihko oli himmentänyt hänen terveen arvostelukykynsä.

»Pelkuri!» huusi hän yhä uudestaan. Hänen todistajansa yrittivät sekaantua asiaan, mutta kuumeisen jännittyneesi! hän osoitti heidät tiehensä. Hän ei tahtonut kuunnella ketään eikä nähnyt muita kuin Adélen häpäisijän, joka kokosi naiselle uusia solvauksia kieltäytymällä julkisesti tunnustamasta hänen hyveitään.

De Marny vihasi Déroulèdea sillä hetkellä niin kovasti kuin, kuvitella saattaa. Déroulèden tyyneys, kohteliaisuus ja huomaavaisuus vain lisäsivät pojan suuttumusta ja häpeää.

Oli syntynyt yleinen hälinä. Omituinen kreivin suonissa kiehuva vihan kiukku näytti vallanneen kaikki. Useimmat nuoret miehet piirittivät de Marnyn koettaen rauhoittaa häntä. Markiisi de Villefranche sanoi asian kehittyvän aivan säännöistä poikkeavaksi.

Kukaan ei juuri kiinnittänyt huomiotaan Déroulèdeen. Huoneen äärimäisessä kolkassa muutamat vanhanpuoleiset keikarit löivät vetoa riidan lopullisesta ratkaisusta.

Déroulède alkoi jo kuitenkin menettää malttiansa. Hänellä ei ollut huoneessa yhtään ystävää, ja sentähden hänen katseensa synkkeni myrskyä ennustavan pilven tavoin yhdenkään myötätuntoisen katselijan sitä huomaamatta.

»Herrat, pyytäisin että lopettaisimme ottelun», sanoi hän viimeinkin kovalla, kärsimättömällä äänellä. »Herra kreivi de Marny haluaa vielä opetusta, ja, jumaliste, sitä hän saakin! Huomio, herra kreivi!»

Väkijoukko peräytyi. Todistajat koettivat vielä kerran esiintyä kylmäverisinä, jota heidän tärkeä asemansa vaati. Hälinä lakkasi, kun miekat alkoivat kalskahdella.

Kaikki huomasivat, että ilveily alkoi vaihtua murhenäytelmäksi.

Ja kuitenkin näytti ensihetkestä, että Déroulède aikoi vain saada vastustajansa aseista ja opettaa häntä vielä kerran vähän ankarammin kuin viime kerralla. Olihan hän mainehikas miekkailija ja de Marny kiihtynyt, joten Déroulède oli alusta alkaen voiton puolella.

Kukaan ei voinut sanoa jälkeenpäin, miten se tapahtui. Epäilemättä oli pienen kreivin miekan heilutus käynyt yhä hurjemmaksi, ja hän osottautui uhkarohkeaksi heittäessään miekkansa vastustajansa rintaa kohti, kunnes hän viimeinkin hurjan varomattomasti silmänräpäyksessä näytti kirjaimellisesti sanoen heittäytyvän Déroulèden aseelle.

Déroulède yritti salaman nopein ranneliikkein välttää kuolettavaa iskua, mutta se tapahtui liian myöhään, ja valituksen huokauksetta jopa, melkein väristyksettä kaatui kreivi de Marny.

Miekka putosi hänen kädestään, ja Déroulède tarttuen poikaan otti itse hänet syliinsä.

Se oli tapahtunut niin nopeasti ja äkkiä, ettei kukaan ollut sitä edes todeksi huomannut, ennenkuin tapaus jo oli ohi, ja poika makasi suullaan maassa sininen silkkitakki veren tahrimana vastustajan nojatessa hänen ylitsensä.

Muuta ei saatettu tehdä. Sääntöjen mukaan oli Déroulèden poistuttava. Hän ei saanut tehdä mitään pojan hyväksi, jonka hän tahtomattaan oli hengiltä saattanut.

Kukaan ei huomannut häntä sen enempää kuin ennenkään. Suuren Mestarin läsnäolon aiheuttama kauhistuttava hiljaisuus valtasi kaikki katselijat. Vain etäisimmästä nurkasta kuului kimakka ääni sanovan:

»Markiisi, lyön vetoa viidestäsadasta louisista. [Louis nyk. 20 frangin kultaraha. Suoment. huom.] Nousukas on oiva miekkailija.»

Miesryhmät hajosivat Déroulèden huoneesta poistuessa. Häntä seurasivat eversti ja herra de Quetarre, jotka olivat tukeneet häntä loppuun asti. He olivat molemmat vanhoja kokeneita sotureita, ritarillisia ja rohkeita, joten he kyllä kykenivät osoittamaan suosiotaan urhealle miehelle, jonka todistajina he juuri olivat olleet.

He kohtasivat huoneuston ovella lääkärin, jota oli kutsuttu sinne saapumaan ollakseen valmiina kaiken mahdollisen varalta.

Suuri mahdollisuus oli tapahtunut. Lääkärin oppi ei siihen riittänyt. Yläkerran komeasti valaistussa salissa hengitti herttua de Marnyn ainoa poika viimeisiä kertojaan, joll'aikaa Déroulède kietoen vaippansa tiukkaan ympärilleen harppasi pitkin askelin pimeää katua — aivan yksin.

II

Marnyn perheen päämies ei ollut siihen aikaan vielä täyttänyt seitsemääkymmentä vuotta. Mutta hän oli elänyt täysin siemauksin kaikki elämänsä tunnit ja minuutit aina siitä päivästä, jolloin Suuri monarkki oli ensi kerran nimittänyt hänet hovipojakseen hänen vielä ollessa kahdentoista vuotias, siihen hetkeen — noin kymmenen vuotta sitten — jolloin luonnon kova koura osui häneen huvitusten pyörteessä, kuihdutti hänet muutamassa hetkessä niinkuin vanhan tukevan tammen ja kiinnitti hänet — raajarikon, melkein tylsän ukon — sairastuoliin, josta hän poistui vain siirtyäkseen viimeiseen lepopaikkaansa.

Juliette oli siihen aikaan vielä pelkkä tytön huikale, vanhan miehen lapsi, hänen viimeisten onnellisten vuosiensa hemmoteltu lemmikki. Juliette oli perinyt surumielisyyden, joka oli ollut luonteenomaista hänen äidilleen, lempeälle naiselle, joka kärsivällisesti oli kestänyt paljon ja joka oli jättänyt perinnöksi viimeisen liikuttavan taakkansa — pienen tyttärensä — komealle, kauniille puolisolleen, jota hän oli kovasti rakastanut ja jolle hän oli paljon anteeksiantanut.

Kun herttua de Marny alkoi loistavan uransa viimeistä kauhistuttavaa vaihetta, kuolontapaista elämää, jota hän kyllästyneenä elää kituutti kymmenen vuotta haudan partaalle saakka, oli Juliette hänen ainoa ilonsa, hänen ainoa onnen välähdyksensä kiusallisten muistojen lomassa.

Tytön syvissä tunteellisissa silmissä näki hän Julietten nykyisyyden ja tulevaisuuden kuvastuvan. Hän unohti menneisyyden kaikkine kuvitteluineen, hurjine hupaisine vuosineen, joista ei ollut muuta jäljellä kuin katkera katumus ja laiminlyötyjen mahdollisuuksien loppumaton sarja.

Olihan vielä poikakin. Pieni alikreivi, tuleva herttua de Marny, jonka oli omalla elämällään ja omalla nuoruudellaan uudistettava perheen kunnia ja saatava taaskin Ranskassa toistetuiksi urotyöt ja ritariseikkailut, mitkä olivat tehneet Marnyjen nimen sekä hovissa että sotatantereella kuuluisaksi.

Isä ei rakastanut nuorta kreiviä, mutta isä ylpeili hänestä, ja ison patjoitetun nojatuolin pohjalta kuunneli vanha mies mielissään Pariisin ja Versailles'n juttuja nuoresta kuningattaresta ja lumoavasta Lamballesta, viimeisistä näytelmistä ja uusimmista näyttämön taivaalla loistavista tähdistä. Hänen heikko horjuva mielensä johdatti hänet jälleen muistojen teitä nuoruuden aikoihin ja voittoihin, ja pojastaan iloiten ja ylpeillen unohti hän itsensä tämän tähden.

Kun nuori kreivi tuotiin kotiin yöllä, heräsi Juliette ensimäisenä. Hän kuuli portin edustalta melua, vaunujen hiljalleen saapumisen, kuuli ovenvartijaa soitettavan ja Mathieu nimisen vartijan murisemista. Hänestä ei tietystikään ollut mieleen, että hänet herätettiin keskiyöllä porttia avaamaan.

Aavistaen pahinta nuori tyttö säpsähti. Kivitetyltä pihalta ja isoilta tammiportailta kuului raskaita vaimennettuja askeleita. Tuntui kuin olisi kannettu jotakin raskasta, jotakin hervotonta tai kuollutta.

Juliette hypähti vuoteestaan ja kietoi, kiireesti vaipan laihoille, hennoille hartioilleen samalla pistäen tohvelit jalkaansa. Sitten hän avasi makuuhuoneen oven ja katseli portaille.

Kaksi tuntematonta miestä astui vieretysten portaita ylös, kaksi muuta kantoi raskasta kuormaa ja Matthieu kulki jäljessä katkerasti itkien ja valittaen.

Juliette ei liikahtanut. Hän seisoi ovella jäykkänä kuin muistopatsas. Pieni saattue kulki hänen ohitseen. Kukaan ei nähnyt häntä, sillä »hotel de Marnyn» porraskäänteet ovat tilavat, ja Matthieun lyhty heitti vain himmeän lepattavaa valoa lattialle.

Miehet pysähtyivät kreivin huoneen eteen. Matthieu aukaisi oven, ja sitten viisi miestä raskaine taakkoineen hävisi sisään.

Hetken kuluttua vanha Pétronelle, joka oli ollut Julietten hoitaja ja nyt oli hänen uhrautuva orjansa, tuli hänen luokseen aivan kyynelien vallassa.

Hän oli juuri kuullut uutisen ja tuskin kykeni puhumaan, mutta hän sulki syliinsä nuoren tytön, oman lemmikkikaritsansa, ja keinutellen tyttöä edestakaisin hän nyyhkytti keventäen pakottavaa äidinsydäntään.

Mutta Juliette ei itkenyt. Tapaus oli niin äkillinen ja kauhistuttava! Hän, neljäntoista vuotias ei ollut milloinkaan ajatellut kuolemaa; ja siinä oli nyt hänen veljensä Philippe, josta hän oli paljon iloinnut ja ylpeillyt — hän oli kuollut — ja isälle täytyi kertoa —

Tehtävä tuntui Juliettesta niin kauhealta kuin viimeinen tuomiopäivä. Se oli niin hirveä, niin kammottava, niin mahdoton, että, enkelilauma oli tarpeen sen välttämättömyyttä julistamaan.

Pojan kuolleena kotiintuomisesta täytyi kertoa vanhalle raajarikolle, jonka toinen jalka oli jo haudassa ja jonka heikot sielunvoimat ja viimeinen toivon välähdys olivat hänen poikaansa keskitetyt.

»Pétronelle, tahtoisitteko kertoa isälle?» kysyi hän yhä uudelleen, kun vanhan hoitajan suru varmentui aika ajoin hetkeksi.

»En — en — lemmittyni — en voi — en voi —» valitti Pétronelle uudistaen nyyhkytyksiänsä.

Julietten koko sydän — lapsen sydän se oli — nousi kapinaan hänen ajatellessaan tehtäväänsä. Hän oli suuttunut Jumalaan, joka oli määrännyt hänelle sellaisen tehtävän. Mikä oikeus Hänellä oli vaatia niin paljon sieluntuskia hänen ikäiseltään tyttöseltä.

Veljen menettäminen ja isän murheen todistajana olo! Hän ei voinut, ei voinut, ei! Jumala oli paha ja väärässä!

Kaukaa kuuluva kellon kilinä sai hänet äkkiä värisemään. Hänen isänsäkö siis valveilla? Hän oli kuullut melun ja soitti kelloa kysyäkseen sen syytä.

Nopein liikkein hypähti Juliette hoitajansa sylistä, ja ennenkuin Pétronelle ehti estää häntä, oli hän juossut huoneesta porraskäänteen poikki vastapäiselle suurelle tammiovelle.

Vanha herttua de Marny istui vuoteensa reunalla pitkät laihat sääret voimattomina riippuen.

Raajarikko oli yrittänyt päästä pystyyn ponnistellen säälittävän kovasti kohottautuakseen. Hän oli myöskin kuullut raskaita askeleita, miesten laahustavaa käyntiä heidän painokasta taakkaa kantaessaan.

Hänen mieleensä juolahti aika puoli vuosisataa sitten, jolloin hän vain puolittain kiinnitti mieltänsä tapahtumain kulkuun. Hän tunsi hyvin kamaripalvelijain ja ystävien muodostaman kulkueen sekä lääkärin taakan vieressä, kallisarvoisen taakan, jota kannettiin vuoteelle surevan perheen hoivaan jätettäväksi.

Ken tietää millaisia kuvia väikkyi hänen heikentyneessä mielessään? Mutta hän arvasi asian. Ja kun Juliette syöksähti hänen huoneeseensa ja kalpeana vavisten seisoi hänen edessään onnettomuuden maailman kuvastuessa hänen sinisissä silmissään, tiesi Juliette, että hänen isänsä oli arvannut asian hänen tarvitsematta sitä isälleen kertoa. Jumala oli sen tehnyt hänen puolestaan.

Pietari, vanhan herttuan uskollinen kamaripalvelija puki hänet mahdollisimman pian. Herra herttua tahtoi pukeutua juhlavaatteisiin, mustaan samettipukuun, joka oli koristettu kallisarvoisilla pitseillä ja timanttinapeilla ja johon hän oli ollut puettuna, kun »Kuningas aurinko» oli kätketty ikuiseen lepoonsa.

Kunniamerkit hän ripusti rinnalleen ja kiinnitti miekan vyölleen. Komeat vaatteet, jotka olivat soveltuneet hänelle hyvin hänen parhaina miehuusvuosinaan, riippuivat jotensakin väljinä hänen laihtuneella vartalollaan, mutta hän näytti loisteliaalla ja miellyttävältä. Hänen valkea tukkansa oli isolla mustalla nauharuusukkeella niskaan sidottu, ja hieno, kauniista englantilaisesta pitsistä tehty pehmeälaskoksinen rinnus oli hänen leukansa alla.

Koettaen pysyä mahdollisimman suorana istui hän sairastuolissaan, ja neljä palvelijaa täydellisissä virkapuvuissaan kantoi hänet hänen poikansa kuolinvuoteen ääreen.

Koko talo oli jo silloin liikkeellä. Tilavassa eteisessä ja pitkin tammisia portaita paloi soihtuja isoissa jalustoissaan, ja aavemaisesti sadat kynttilät lepattivat ruhtinaallisen kartanon tilavissa huoneissa.

Lukuisa palvelijajoukko puettuna herttuallisen huoneen komeaan liveripukuun oli järjestynyt porraskäänteelle.

Marnyn suvun perillisen kuolema on tapahtuma, joka on merkitty historian lehdille.

Vanhan herttuan tuoli asetettiin vuoteen viereen, jossa nuoren kreivin ruumis lepäsi. Herttua ei ollut liikahtanut, puhunut eikä edes huoahtanut. Läsnäolijat sanoivat, että hän oli aivan tylsistynyt ja ettei hän pystynyt tuntemaan eikä käsittämään poikansa kuolemaa.

Markiisi Villefranche, joka oli seurannut ystäväänsä loppuun asti, sanoi viimeiset jäähyväiset surevalle talolle.

Juliette tuskin huomasi häntä. Hänen katseensa oli kiintynyt vain isäänsä eikä häntä haluttanut katsella veljen ruumista. Hänet oli äkkiä vallannut lapsellinen pelko kahden äänettömän henkilön seurassa: elävän ja kuolleen.

Mutta juuri kun markiisi aikoi poistua huoneesta, puhui vanha mies ensimäisen kerran.

»Markiisi», sanoi hän hyvin hiljaa, »te olette unohtanut — sanoa, kuka poikani surmasi.»

»Herra herttua, se tapahtui kunniallisessa taistelussa», vastasi nuori markiisi, joka vaikka olikin pintapuolinen ja kevytmielinen, pelkäsi outoa, melkeinpä salaperäistä murhenäytelmää.

»Herra markiisi, kuka surmasi poikani?» kertasi vanha mies koneellisesti. »Minulla on oikeus saada se tietää», lisäsi hän kaameasta ja äkillisen tarmokkaasti.

»Herra herttua, se oli herra Paul Déroulède», vastasi markiisi.
»Toistan, se tapahtui kunniallisessa taistelussa.»

Vanha mies huokasi kuin tyydytyksestä. Loistoisan aikakauden kohteliain jäähyväisliikkein hän lisäsi:

»Markiisi, minun ja omaisteni kiitokset tuntuisivat pilanteolta. Teidän kiintymyksenne poikaani on ihmiskiitoksen yläpuolella. En tahdo pidättää teitä kauemmin. Hyvästi.»

Kahden lakeijan saattamana markiisi poistui huoneesta.

»Juliette, anna kaikkien palvelijoiden poistua; minulla on vähän sinulle sanomista», sanoi vanha herttua, ja äänettömänä totellen teki nuori tyttö isänsä käskyn mukaisesti.

Kahden isä ja sisar olivat kuolleen kanssa.

Niin pian kuin poistuvien palvelijoiden hiljenevät askeleet vaimentuivat etäisyyteen näytti herttua de Marny karistavan päältään horrostilan, johon hän oli verhoutunut siihen asti. Nopein kuumeisin liikkein tarttui hän tyttärensä ranteeseen ja mutisi kiihtyneesti:

»Juliette, hänen nimensä, sinähän kuulit hänen nimensä?»

»Kyllä, isä», vastasi lapsi.

»Paul Déroulède! Paul Déroulède! Ethän unohda sitä?»

»Isä, en koskaan!»

»Hän surmasi sinun veljesi! Käsitäthän sen? Surmasi ainoan poikani, perheeni toivon, viimeisen miespuolisen jälkeläiseni, joka kuului mainehikkaimpaan sukuun, mikä koskaan on Ranskan historialle kunniaa tuottanut.»

»Isä, kunniakkaassa taistelussa!» väitti lapsi.

»Ei ole kunniakasta, että mies surmaa pojan», vastasi vanhus tarmokkaan raivoisasti. »Déroulède on kolmenkymmenen, poikani oli tuskin kahdenkymmenen. Jumala kostakoon murhaajalle!»

Juliette katseli kauhistuneena ja peloissaan isäänsä isoin ihmettelevin silmin. Isä ei ollut näköisensä. Hänen kasvoillaan oli haltioitumisen ja vihan toivonriemuinen ilme hänen katsellessaan järkähtämättömästi lapseensa.

Tyttö oli liian nuori käsittämään, että himmeän järjen viimeinen välähdys poistui nopeasti pakottavasta pääparasta. Hulluus oli sana, josta hänellä oli epämääräinen käsite. Vaikkei hän ymmärtänytkään isäänsä sillä hetkellä ja vaikka hän puolittain pelkäsi häntä, olisi hän torjunut inhoten ja ylenkatseellisesti vihjauksenkin isänsä hulluudesta.

Sentähden, kun isä tarttui hänen käteensä ja veti hänet lähemmäksi kuolinvuodetta ja itseään sekä asetti tytön käden kuolleen veljen rinnalle, peräytyi Juliette elottoman ruumiin koskettamisesta, sillä se oli niin erilainen verrattuna hänen ennen koskemiinsa esineisiin, mutta hän totteli isäänsä kyselemättä ja kuunteli hänen sanojaan niinkuin viisaan miehen puhetta ainakin.

»Juliette, sinä olet nyt neljäntoista vuotias ja ymmärrät hyvin mitä sinulta pyydän. Ellen olisi itse sidottu tähän onnettomaan tuoliin, ellen olisi toivoton, avuton, kurja vaivainen, en valtuuttaisi ketään, en sinuakaan, lapseni, tekemään mitä Jumala vaatii meiltä kummalta tahansa.»

Hän pysähtyi hetkeksi jatkaakseen sitten vakavasti:

»Juliette, muista, että kuulut Marnyn perheeseen, että olet katolilainen ja että Jumala kuulee sinua nyt. Sillä sinun on vannottava hänelle ja minulle vala, josta vain kuolema voi sinut vapauttaa. Lapseni, tahdotko vannoa?»

»Isä, jos niin haluat.»

»Juliette, olet kai vasta ollut rippi-isän puheilla?»

»Olen, isä, myöskin pyhällä ehtoollisella eilen», vastasi lapsi.
»Niinkuin tiedät, oli pyhän-ruumiin-juhla eilen.»

»Olet siis, lapseni, armoitettu?»

»Isä, olin eilisaamuna», vastasi nuori tyttö luonnollisesti, »mutta olen senjälkeen tehnyt pikkusyntejä.»

»Tunnusta, ne nyt sydämessäsi Jumalalle. Sinun täytyy olla armoitettu valaa vannoessasi.»

Lapsi sulki silmänsä, ja kun vanha mies tarkkasi häntä, saattoi hän nähdä tytön huulten mutisevan uskonnollisen tunnustuksen sanoja.

Juliette teki ristinmerkin, avasi silmänsä katsahtaen isäänsä.

»Isä, olen valmis», sanoi hän. »Toivon, että Jumala on anteeksiantanut eiliset pikkusyntini.»

»Lapseni, tahdotko siis vannoa?»

»Mitä, isä?»

»Että kostat veljesi kuoleman hänen murhaajalleen?»

»Isä, mutta —»

»Vanno se lapseni!»

»Kuinka voin täyttää valan? — Sitä en ymmärrä —»

»Lapseni, Jumala johtaa sinua. Kun tulet vanhemmaksi, ymmärrät kyllä.»

Hetken Juliette vielä epäröi. Hän oli juuri lapsuus- ja naisiän rajalla, jolloin herkkyys, hermot ja tunteet ovat kireimmilleen jännittyneet.

Koko lyhyen elämänsä ajan oli hän sydämensä pohjasta jumaloinut isäänsä kiihkeän antaumuksellisesti Se oli kokonaan sokaissut hänet näkemästä isän mielen laimeutta ja heikentyviä henkisiä kykyjä.

Hän oli myöskin haaveilevan hartauden alkuasteella, joka valtaa jokaisen roomalaiskatoliseen uskontoon kasvatetun vilkasluontoisen tytön, kun hän on päässyt perehtymään sakramenttien salaisuuksiin.

Juliette oli ollut rippi-isän puheilla ja ripillä. Hänen ylhäisyytensä arkkipiispa oli hänet ripille päästänyt. Hänen tulinen luonteensa oli täydellisesti sopusoinnussa vanhan uskonnon liikuttavien ja hurmaavien muotojen kanssa.

Hänen isänsä toivomus, veljensä kuolema, ne näyttivät liittyvän hänen ajatuksissaan uskontoon, jonka puolesta hän oli halukas antamaan henkensä.

Hän ajatteli kaikkia pyhimyksiä, joista hän oli lukenut. Hänen nuori sydämensä värisi hänen ajatellessaan pyhimysten uhrauksia, heidän marttyyrikuolemaansa ja velvollisuudentuntoaan.

Melkein sairaalloinen ja taikauskoinen haltioituminen valtasi hänen mielensä, ehkäpä se oli myöskin hänen sydämensä sisimmissä sopukoissa piilevää ylpeyttä omasta tärkeydestään, elämäntehtävästään, omasta yksilöllisyydestään: sillä kaikissa tapauksissa hän oli kuitenkin vain naiseksi kehittymässä oleva lapsi.

Mutta vanha herttua alkoi käydä levottomaksi.

»Juliette, sinä et tietystikään epäröi, sillä huutaahan kuolleen veljesi ruumis äänetönnä kostoa? Sinä ainoa elossa oleva Marny! — Sillä tästä päivästä lähtien olen minä kuin kuollut.»

»En, isä», sanoi nuori tyttö kauhistuksissaan kuiskaten.

»Minä en epäröi. Vannon niinkuin käsket.»

»Lapseni, toista lausumani sanat.»

»Kyllä, isä.»

»Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä, joka näkee ja kuulee minut —»

»Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä, joka näkee ja kuulee minut», toisti Juliette varmasti.

»Vannon etsiväni Paul Déroulèden.»

»Vannon etsiväni Paul Déroulèden.»

»Ja Jumalan säätämällä tavalla aiheutan hänelle kuoleman, perikadon tai häpeän veljeni kuoleman kostoksi.»

»Ja Jumalan säätämällä tavalla aiheutan hänelle kuoleman, perikadon tai häpeän veljeni kuoleman kostoksi.» sanoi Juliette juhlallisesti.

»Kidutettakoon veljeni sielua tuomiopäivään saakka, jos rikkoisin valani, mutta levätköön se ikuisessa rauhassa siitä päivästä alkaen, jolloin hänen kuolemansa on sopivasti kostettu.»

»Kidutettakooon veljeni sielua tuomiopäivään saakka, jos rikkoisin valani, mutta levätköön se ikuisessa rauhassa siitä päivästä alkaen, jolloin hänen kuolemansa on sopivasti kostettu.»

Lapsi lankesi polvilleen. Vala oli lausuttu, vanha mies oli tyytyväinen.

Hän kutsui kamaripalvelijansa luokseen ja lasketutti itsensä hiljalleen vuoteeseen.

Hetkessä oli lapsi muuttunut naiseksi. Vaarallinen muutos, kun mieli on täpötäynnä tunteita, kun hermot ovat ylen jännittyneet, ja sydän kyllyydestä pakahtumaisillaan.

Hetkisen vielä pyrki lapsen luonto oikeuksiinsa, sillä nyyhkyttäen pakeni Juliette oman suojansa yksinäisyyteen ja heittäytyi kiihtyneenä rakkaan Pétronellen syliin.

LUVUT.

I LUKU.

Pariisi 1793.

VÄKIVALTA.

Olisi ollut vaikea sanoa, minkätähden kansalainen Déroulède oli niin suosittu kuin hän oli. Vielä vaikeampaa olisi ollut esittää syitä, miksi hän säilyi syytöksiltä, joita tehtiin kymmenittäin päivässä milloin maltillisia girondilaisia, milloin kiihkoisia vuorelaisia vastaan, kunnes koko Ranska oli tullut jättiläisvankilaksi, jolla oli loppumattomasti ruokaa giljotiinille.

Mutta Déroulède säilyi vahingoittumattomana. Eipä edes Merlinin epäiltyjen lakikaan ollut vielä saanut häntä syytetyksi. Kun Marat'n murha saattoi kokonaisen polttouhrisaaliin giljotiinille — alkaen Adam Luxista, joka aikoi pystyttää Charlotte Cordayn kunniaksi muistopatsaan kirjoituksineen: »Brutusta suurempi», Chalier'hen saakka, joka olisi antanut julkisesti piinata Charlotte Cordayta ja polttaa hänet roviolla hänen rikoksestaan — vaikeni Déroulède yksin, ja hänen sallittiin jatkaa vaitioloaan.

Oli kuohuvan vallankumouksen riehuvin aika. Aamuisin kenkään ei tiennyt, oliko hänen päänsä vielä illalla omilla hartioilla vai kohottiko johtaja, kansalainen Samson sen Pariisin sansculottien nähtäväksi. [Sansculottes (sankylot) ilman polvihousuja. Kuuluivat kuningasvallan vastustajiin. Suoment. huom.]

Déroulèden sallittiin kuitenkin kulkea omia teitään. Hänestä oli Marat' kerran sanonut: »Hän ei ole vaarallinen.» Lause oli painunut ihmisten mieliin. Kansalliskonventin piirissä pidettiin Marat’ta yhä päällikkönä, hänen omien vakaumustensa marttyyrinä, vakaumusten, jotka tavoittelivat äärimäisyyksiä, saastaa ja likaa, ihmisen alentamista alhaisimmaksi olennoksi. Hänen lauseitaan yhä vain pidettiin arvossa, eivät edes girondilaisetkaan uskaltaneet hyökätä hänen muistonsa kimppuun. Marat' oli kuoltuaan mahtavampi kuin koskaan eläessään.

Hän oli sanonut, ettei Déroulède ollut vaarallinen. Hän ei ollut vaarallinen tasavaltaisuudelle, vapaudelle, tasa-arvoisuuteen kehittymiselle, vanhojen perintätapojen riistämiselle etkä entisaikojen vaatimusten tuhoamiselle.

Déroulède oli kerran ollut hyvin rikas. Hän oli kyllin varovainen luopuessaan jo hyvissä ajoin siitä, joka häneltä myöhemmin olisi epäilemättä riistetty.

Hän luovutti osuutensa mielellään aikana, jolloin Ranska kipeästi tarvitsi varoja ja jolloin se ei ollut vielä oppinut itseään auttamaan.

Ranska ei ollut unohtanut, että näkymätön muuri ympäröi Déroulèden pitäen hänen vihollisensa loitolla. Vihollisia ei ollut paljon, mutta kuitenkin niitä oli. Kansalliskonventti luotti häneen. Hän ei ollut heille vaarallinen. Kansa, piti häntä joukkoonsa kuuluvana, sillä lahjoittelihan hän, kun hänellä vain oli lahjoittamista. Kuka voi oikein arvioida kaikista pettävimmän: kansansuosion.

Hän vietti hiljaista elämää eikä hän ollut koskaan alistunut kirjoittelemaan lentokirjasia, johon kiusaus oli kaikkialla vallalle päässyt, vaan hän asui äitinsä ja Anne Mien pienen serkkunsa kanssa, josta orvosta rouva Déroulède oli huolehtinut aina lapsen ryömimisiästä asti.

Kaikki tunsivat Déroulèden talon Ecole de Médecine kadun varrella. Se ei ollut kaukana Marat'n elin- ja kuolintalosta, joka oli ainoa jykevä kivirakennus siivottomien, pahanhajuisten hökkelirivien joukossa.

Siihen aikaan oli katu kapea, niinkuin se vielä nytkin on. Pariisilla oli täysi touhu katkoessaan lastensa kauloja vapauden ja veljeyden nimessä, joten se ei joutanut huolehtimaan puhtaudesta ja terveysasioista.

Ecole de Médecinen katu ei suinkaan kohottanut samannimisen koulun arvoa, vaikka se olikin siitä nimensä saanut. Mitä epämiellyttävin väkijoukko täytti tavallisesti sen epätasaiset ja liejuiset katukäytävät.

Siisti puku ja puhdas liina olivat aivan tavallisuudesta poikkeava näky siellä, sillä Anne Mie oli harvoin ulkona liikkeellä, ja vanha rouva Déroulède poistui tuskin koskaan kodistaan. Suuret määrät konjakkia juotiin kapean pitkän kadun kumpaisessakin päässä sijaitsevassa kapakassa, ja jo noin viiden ajoissa iltaisin oli naisten parasta pysytellä sisässä.

Kadunkulmauksessa seisoi jutellen joukko huonosti puettuja sotaisia naisia, joita nykyään tuskin voitaisi naisiksi nimittää. Repaleinen alushame, punainen rasvainen liina, risainen tahrainen paita — sellaiseen siivottomuuteen ja häpeään oli vapaus vienyt Ranskan tyttäret.

Ja he pilkkasivat jokaista ohikulkijaa, joka ei ollut niin siivoton ja alentunut kuin he itse.

»Voi, katsokaahan ylimystä!» huusivat he siistipukuisen miehen tai puhtaaseen esiliinaan ja päähineeseen puetun naisen kadulla kiirehtäissä.

Iltapäivisin oli katuliike vilkas. Oli silloin paljon katseltavaa. Erikoista huomiota herättivät kuormavankkurit, jotka vankiloista suuntasivat kulkunsa Place de la Revolutionille eli Vallankumoustorille. Yleisen turvallisuuskomitean neljäkymmentäneljä osastoa lähetti kukin vuorostaan giljotiinille osuutensa.

Väliin sisälsivät vankkurit kuninkaallisia naisia ja herroja, entisiä herttuoita ja prinsessoja, ylhäisöä kaikista Ranskan maakunnista, mutta sekin varasto alkoi jo loppua. Kuningatar Marie Antoinette poloinen sai vain yhä olla Temppelitornissa poikansa ja tyttärensä kanssa. Rouva Elisabethilla oli vielä lupa lukea rukouksiansa rauhassa, mutta entiset herttuat ja kreivit alkoivat käydä harvinaisiksi. Keiden elämää kansalainen Samson ei ollut vielä lopettanut, he harjoittivat jotakin elinkeinoa Saksassa tai Englannissa.

Ulkomailla oli ylhäissukuisia puuseppiä, ravintoloitsijoita ja kähertäjiä. Lontoon ja Hamburgin liikkeiden nimikilpien kätkössä piili Ranskan komeimpia nimiä. Lukuisat ylimykset saivat kiittää henkensä pelastumisesta salaperäistä Tulipunaista neilikkaa, tuntematonta englantilaista, joka oli siepannut kymmenittäin uhreja syyttäjä Tinvillen käsistä ja lähettänyt herra Chauvelinin nolattuna Ranskaan takaisin.

Ylhäisö alkoi käydä harvinaiseksi, joten kansalliskonventin valtuutettujen oppineiden, tieteen ja taiteen edustajien, henkilöiden, jotka kaksitoista kuukautta sitten olivat lähettäneet muita giljotiinille, ja niiden, jotka olivat suuriäänisimmin puolustaneet anarkiaa ja hirmuhallitusta, vuoro oli myöskin tullut.

Kalenterin oli vallankumous muuttanut. Kansanedustajat ja jokainen kunniallinen kansalainen nimitti elokuun 19 päivää uuden ajanlaskun I:sen vuoden Fructidor-kuukauden 2:ksi päiväksi.

Saman päivän iltana noin kuuden ajoissa kääntyi nuori tyttö äkkiä Ecole de Médecinen kadun kulmauksesta ja katsahdettuaan pikaisesti molemmille puolilleen alkoi hän kulkea päättäväisesti kapealla kadulla.

Sillä hetkellä se sattui juuri olemaan kansaa täynnä. Joka oven edessä seisoi kiihtyneitä naisia. Oli kotiintulon aika tavallisen Vallankumoustorilla tapahtuneen näytelmän päätyttyä. Miehet olivat pysähtyneet suurissa joukoin juomakojujen ääreen syrjäyttäen naiset tieltään.

Senjälkeen tuli sotaisten naisien vuoro viinakauppoihin. Sillä hetkellä he kumminkin saivat tyytyä juttelemiseen ja ohikulkijoiden pilkkaamiseen.

Ensin nuori tyttö ei näyttänyt heitä huomaavankaan. Hän astui ripeästi ja uhmaavasti eteensä katsellen. Pää pystyssä hän kulki ja asteli huolellisesti vierinkiveltä toiselle välttääkseen liejua, joka olisi töhrinyt hänen sievät kenkänsä.

Vanhat naikkoset tervehtivät häntä rivoin, sopimattomin sanoin. Nuorella tytöllä oli yksinkertainen harmaa, puku, hieno palttinainen liina somasti rinnalla ristissä, ja iso liehuvanauhainen hattu varjosti mitä suloisimpia kasvoja. Ne olisivat olleet vieläkin kauniimmat, ellei hänen päättäväinen katseensa olisi tehnyt niitä kovapiirteisiksi ja vanhannäköisiksi.

Hänellä oli vyöllään trikolori eli kolmivärinen silkkinauha, muutoin häntä olisikin kovin matkalla ahdisteltu. Tasavallan värit suojelivat häntä hänen hitaasti eteenpäin astellessaan.

Silloin näytti omituinen mielijohde vahaavan hänet. Se tapahtui juuri kansanvaltuutettu Déroulèden ison kivirakennuksen edustalla. Siihen asti hän ei ollut kiinnittänyt huomiotaan vastaantuleviin naisiin. Kun he olivat täyttäneet katukäytävän, oli hän tyynesti astunut keskelle tietä.

Se oli viisainta ja varovaisinta, sillä siten hän saattoi sulkea korvansa rivouksilta, eikä hänen tarvinnut kiinnittää huomiotaan loukkauksiin.

Äkkiä hän kohotti uhmaavasti päätään.

»Antaisitteko minun jatkaa matkaani», sanoi hän kovasti, kun siivoton miehekäs nainen seisoi kädet puuskassa hänen edessään katsellen ivallisesti pitsistä alushametta, joka vilahti nuoren tytön yksinkertaisen harmaan puvun alta.

»Antaako hänen mennä? Antaako mennä? Ho, ho, ho — o!» nauroi vanha nainen kääntyen lähimpien laiskottelijoiden puoleen samalla kirota pamahuttaen. »Oletteko, kansattaret, kuulleet, että tämä katu on erikoisesti tehty ylhäisten kuljettavaksi?»

»Minulla on kiire, sallikaa minun mennä heti!» komensi nuori tyttö kärsimättömästi ja jalkaa polkien.

Oikealla oli kadun leveydeltä tilaa, joka olisi; kyllin riittänyt hänen kävellä. Näytti suoranaiselta hulluudelta ruveta yksin herättämään riitaa meluavan kiihkoisassa naisjoukossa, joka oli juuri saapunut hirvittävästä näytelmästä giljotiinin äärestä.

Ja kuitenkin hän näytti tekevän sen tahallaan, niinkuin hänen kärsivällisyytensä olisi loppunut, niinkuin hänen koko ylpeytensä ja ylimysverensä olisivat kapinoineet häntä ympäröivää pahanhajuista väkijoukkoa vastaan.

Puolipäihtyneitä miehiä ja meluavia, alastomia nulikoita näytti kerääntyneen siihen kaikkialta.

»Oh — hoh, mikä ylimys!» he huusivat ivallisen hämmästyneesti hypistellen nuoren tytön pukua ja kurkottaen likaiset ja vihanvääntämät kasvonsa tytön silmien alle tarkastaakseen häntä.

Vaistomaisesti hän säpsähti ja peräytyi vasemmalle läheiseen taloon. Sitä koristi vahvoista tammenrungoista tehty tiilikattoinen porttiholvi. Katossa riippui rautalyhty. Alhaalla oli kivinen suojusaita, ja raskaalle ovelle johtivat muutamat jyrkät portaat.

Nuori tyttö löysi turvapaikan portailla. Ylpeänä, uhkaavana hän kohtasi kirkuvan roskajoukon, jota hän oli tahallaan yllyttänyt.

»Kansatar Margot, harmaa puku pukee teitä tosiaankin hyvin!» sanoi nuori mies, jonka ilkeillä ja irstaannäköisillä kasvoilla punaisen lakin repaleet riippuivat.

»Ja tuosta hienosta pitsistä saataisiin komea röyhelö ylimyksen kaulaan, kun kansalainen Samson nostaa hänen päänsä nähtäväksemme», lisäsi muutama kumartuessaan pilkallisen sirosti, ja parilla likaisella sormellaan hän kohautti nuoren tytön harmaan hameen helmaa näyttääkseen siten tytön pitsihelmaista alushametta.

Sadatusten myrsky ja äänekäs pilkallinen nauru tervehti raakaa kujetta.

»Noin kaunista, hienoa pitsiä piilossa», lisäsi muutama vanhanpuoleinen naikkonen. »Hieno rouvani, voitteko uskoa säärieni olevan paljaina tämän mekon alla?»

»Ja ne ovat totta totisesti likaiset», sanoa murahutti joku joukosta.
»Saippua on kallista nykyään Pariisissa.»

»Ylimyksen kaulaliinaa reunustava pitsi riittäisi kokonaisen perheen viikon leivän maksuksi!» huudahti muuan kiihtynyt ääni.

Kuumuus ja konjakki puolestaan turmelivat tätä kiihoittunutta väkijoukkoa, viha kiilui jokaisen silmästä. Väkivalta uhkasi. Nuori tyttö näytti tietävän sen, mutta hän pysyttelihe uhmaavan maltillisena hiljalleen astellen portaita ylös hyökkääjien seuratessa kintereillä.

»Helyt juutalaiselle!» ärjyi laiha hurjistunut nainen ilkeästi tarttuen samassa nuoren tytön liinaan, ja pilkallisen voitollisesti nauraen hän kiskaisi sen tytön rinnalta.

Loukkaus näytti olevan viimeistenkin sulkujen murtamisen merkinantona — sulkujen, jotka tavallinen säädyllisyys olisi rakentanut. Kielenkäyttö ja herjaus kävivät sellaisiksi, etteivät historioitsijat saata niitä toistaa.

Tytön siro, valkoinen kaula, puhdas iho, olkapäiden ja rinnan hienostuneet viivat näyttivät herättäneen hurjissa olennoissa hirveän vihanhimon, jonka nälkä ja siivottomuus olivat eläimelliseksi saattaneet.

Näytti kuin he olisivat keskenään kilpailleet sanoista, jotka enin olisivat kyenneet loukkaamaan tytön pieniä ylimyskorvia.

Nuori tyttö ryömi ovea kohti tukkien korviaan käsillä säästyäkseen kuulemasta kauheita ääniä. Hän ei näyttänyt pelästyneeltä, vaan kauhistuneelta hirveästä aiheuttamastaan mielenpurkauksesta.

Yhtäkkiä muuan hurja naikkonen löi häntä suoraan vasten kasvoja kovalla likaisella nyrkillään, ja riemun remakka tervehti hirveätä tekoa kotvan aikaa.

Ainoastaan silloin näytti tyttö menettäneen malttinsa.

»Auttakaa», hän huusi ääneensä kolkuttaen jykevää ovea. »Auttakaa!
Murha! Murha! Murha! Kansalainen Déroulède, auttakaa!»

Mutta hyökkääjät tervehtivät hirmutekoa yhä vain riemuiten. Heidän raivonsa oli kohonnut jo korkeimmilleen. Ranskalaisjoukko oli valmis hillittömän vihansa tyydytykseksi jo seuraavana hetkenä vetäisemään avuttoman tytön hänen pakopaikaltaan ja laahaamaan likaan hänet, häväistysuhrin.

Mutta juuri kun kuudet petomaiset kädet tavoittivat hänen hamettaan aukeni äkkiä hänen takanaan oleva ovi. Tyttö tunsi jonkun tarttuvan kovasti hänen käsivarteensa laahaten hänet kiireesti kynnyksen suojaan.

Hän oli menettää tajuntansa juuri kärsimästään rasituksesta, jonka kauhea uhkarohkeus oli hänelle tuottanut. Hän kuuli jykevän oven sulkeutuvan karkoittaen ilkkuvan raivon ivallisen naurun ja irstaat puheet, jotka kuuluivat hänen korviinsa Danten kadotettujen kirkunan tavoin.

Hän ei saattanut nähdä pelastajaansa, sillä eteinen, johon hänet oli laahattu, oli vain himmeästi valaistu. Mutta varma ääni sanoi kiireisesti:

»Rapuista ylös, suoraan edessänne olevaan huoneeseen, äitini on siellä.
Menkää joutuin!»

Hän oli langennut polvilleen kyyristyen vasten vankkaa tammihirttä, joka kannatti kattoa, ja hän koetti ponnistaa silmiään nähdäkseen miehen, jolle hän ehkä enin sillä hetkellä oli velkaa hengestään, mutta mies seisoi selin oveen pitäen kädellään oven rivasta.

»Mitä aiotte tehdä?» kysyä mutisi tyttö.

»Estää heitä talooni murtautumasta laahatakseen teidät ulos», vastasi hän vaiteliaasta. »Pyytäisin teitä noudattamaan käskyjäni.»

Kuin kone totteli hän, nousi pystyyn ja kääntyen portaisiin päin alkoi hitaasti kiivetä matalia portaita. Hänen polvensa vapisivat koko hänen ruumiinsa värisi kauhusta hänen ajatellessaan pelottavaa pulmaa, josta hän oli juuri päässyt.

Hän ei uskaltanut katsoa taaksensa pelastajaansa. Hänen kulkiessaan pää riipuksissa mutisivat hänen huulensa puoliääneen sanoja.

Ulkona kävi huuto ja kirkuna yhä äänekkäämmäksi. Raivostuneet nyrkit takoivat kiivaasti jykevää ovea.

Portaiden yläpäässä vastustamattomasta syystä hän kääntyi katsellen eteiseen.

Hän näki Déroulèden vartaloviivan hämärässä, toinen käsi rivassa ja pää taaksepäin kääntyneenä tytön liikkeitä seuratakseen.

Julietten edessä oleva ovi oli raollaan. Hän työnsi sen auki ja astui sisään.

Samassa alaovella seisova mies avasi oven. Huutavan joukon kirkuna kuului taaskin tytön korviin. Näytti kuin se olisi ympäröinyt miehen. Tyttö olisi, halunnut tietää, mitä alhaalla tapahtui, ja häntä kummastutti, että mies yksin uskalsi kohdata kauhistuttavan väkijoukon.

Huone, johon hän oli saapunut, oli hauskan- ja iloisennäköinen sievine kirjavine verhoineen ja hienoine huonekaluineen. Nuori tyttö katsahti ylös, kun ystävällinen ääni tilavan nojatuolin pohjalta sanoi hänelle:

»Sisään, sisään, rakas lapsi, ja sulkekaa ovi! Ahdistivatko heittiöt teitä? Vähät siitä! Paul puhuu heille. Tulkaa tänne, rakas lapsi, ja istukaa. Ei ole nyt syytä pelkoon.»

Sanaa sanomatta astui nuori tyttö esiin. Hän näytti astelevan kuin unessa verhojen heilahdellessa aavemaisesti hänen ympärillään ja kirkunan ja huudon alhaalta kuin maan uumenista kuuluessa.

Vanha nainen jatkoi juttelemistaan. Hän oli tarttunut tytön käteen ja lempeästi vaati häntä istumaan matalalle rahille nojatuolin viereen. Hän puhui Paulista, sanoi jotakin Anne Miestä ja kansalliskonventista sekä pedoista ja villeistä, mutta enin hän puhui Paulista.

Ulkona oli melu hiljentynyt. Tyttö tunsi olevansa omituisen sairas ja väsynyt. Hänen päätään huimasi, huonekalut näyttivät hyppelevän hänen ympärillään. Vanha nainen tuntui katselevan häntä kuin hulmuilevan harson läpi, ja sitten — ja sitten —

Väsynyt luonto sai tahtonsa lopultakin perille; se sulki värisevän nuoren ruumiin äidilliseen syleilyynsä ja kääri polttavat aivot tajuttomuuden laupiaaseen vaippaan.

II LUKU.

KANSANVALTUUTETTU.

Herättyään tunsi nuori tyttö levon ja hyvinvoinnin miellyttävää tunnetta, ja hänellä oli runsaasti aikaa mietiskelyyn.

Tämä oli siis Déroulèden koti! Hän oli todellakin vieraana, pelastettuna suojattina kansalaisen Déroulèden katon alla.

Déroulède oli kantanut hänet kirkuvan roistolauman kynsistä, roskajoukon, jota hän oli yllyttänyt. Déroulèden äiti oli toivottanut tervetulleeksi hänet, sievän näköisen, surukatseisen ja hentorakenteisen nuoren tytön, joka ei ollut vielä kahtakymmentä täyttänyt; hän oli palvellut tyttöä ja tehnyt hänen olonsa hauskaksi ja mukavaksi.

Juliette de Marny oli siis sen miehen kodissa, jota hän oli sekä
Jumalalle että isälleen vannonut vihaten ja kostaen vainoovansa.

Kymmenen vuotta oli jo siitä kulunut.

Leväten suloisen tuoksuvalla vuoteella, jonka Déroulèden vieraanvaraisuus oli hänelle varustanut, näki Juliette kuluneiden kymmenen vuoden varjojen vierivän silmiensä ohitse — neljä ensimäistä veljen kuoleman jälkeen, kunnes vanhan kreivi de Marnyn ruumis hitaasti sieluaan seuraten vaipui hautaan.

Viimeisen kerran elämän välähtäessä pojan vuoteen ääressä oli vanha kreivi todellisesti lakannut elämästä. Äänetönnä, kuihtuneena varjona, oli hän vain olemassa. Ymmärrys katosi, ja muisti hävisi. Onneksi, luonto vihdoinkin muisti ihmishylkyä riistäen hänet lopultakin sairastuolista, joka oli ollut hänen maailmansa.

Sitten seurasi muutamia vuosia Ursulan luostarissa. Juliette oli toivonut saavansa erikoisen kutsumuksen. Koko sydämestään halusi hän eristettyyn uskonnolliseen elämään saavuttaakseen juhlallisten valojen ja rukouksessa ja mietiskelyssä vietettyjen päivien suuret esteet oman itsensä ja hirvittävän yön muistojen välille — yön, jolloin hän kuuliaisena isänsä tahdolle oli juhlallisesti vannonut kestävänsä oman veljensä kuoleman.

Hän oli vain kahdeksantoista vuotias mennessään luostariin heti isänsä kuoleman jälkeen, jolloin hän tunsi olevansa yksin — sekä siveellisesti että henkisesti yksin — ja valan painostuksen ahdistamana.

Hän ei puhunut koskaan siitä muille kuin rippi-isälleen, joka hyvänahkainen, suuresti oppinut mies oli aivan ymmällä neuvoja antaessaan, sillä häneltä puuttui kokonaan elämän tuntemusta.

Neuvoteltiin arkkipiispan kanssa. Hän olisi voinut myöntää erivapautuksen ja vapauttaa tytön hänen vakavasta valastaan.

Kun asia esitettiin Juliettelle, riemastui hän. Koko hänen luontonsa, joka itse asiassa oli terve, iloinen ja sairaalloisuuden vastakohta, kapinoitsi hänen hartioilleen sälytettyä luonnotonta tehtävää vastaan. Ainoastaan uskonto — erikoisiän omituisen vääristelty uskonto — kielloillaan pidätti häntä kevytmielisesti rikkomasta mitä luonnottominta valaa.

Arkkipiispalla oli paljon velvollisuuksia, paljon toimia. Hän suostui kiinnittämään tytön omantunnonasiaan suurta huomiota. Hän ei tehnyt lupauksia. Mutta neiti de Marny oli rikas. Ehkäpä antelias lahjoitus Pariisin köyhille tai jollekin itse pyhän isän sydäntä lähellä olevalle asialle oli Jumalalle mieluisempi kuin pakollinen valan täyttäminen.

Juliette odotti kärsivällisesti luostarin muurien sisällä arkkipiispan päätöstä juuri sillä hetkellä, kun suuri kansannousu alkoi horjuttaa itse Ranskan perustuksia.

Arkkipiispalla oli silloin muutakin ajateltavaa kuin yksityisten omantunnonasioita. Luultavasti hän unohti Julietten kokonaan. Hänellä oli täysi työ lohduttaa kuningasta valtaistuimen menettämisestä ja valmistaa häntä ja itseään mestauslavalle. Ursulan luostari hajoitettiin hirmuvallan aikana. Kaikki muistivat Thermidor-kuukauden verilöylyn ja kolmekymmentäneljä nunnaa, kaikki Ranskan vanhojen perheiden tyttäriä, jotka ilomielin astuivat mestauslavalle.

Juliette kuului niiden joukkoon, jotka välttivät tuomion. Kuinka ja minkätähden, sitä hän ei voinut itsekään sanoa. Hän oli sangen nuori ja vielä oppilas. Hän sai asua erillään Pétronellen, vanhan hoitajansa kanssa, joka oli kuluneina vuosina pysynyt hänelle uskollisena.

Silloin syytettiin arkkipiispaakin ja, hänet vangittiin. Juliette koetti kovasti päästä hänen puheilleen, mutta turhaan. Kun piispa kuoli, piti Juliette hengellisen isänsä kuolemaa Jumalan antamana suoranaisena merkkinä siitä, ettei mikään voinut vapauttaa häntä valasta.

Hän oli katsellut vallankumouksen meteliä pienen ullakkokamarinsa ikkunasta Pariisissa. Uskollisen Pétronellen hoivissa oli hän pakoitettu elämään vanhan arvokkaan naisen säästöillä, sillä koko hänen omaisuutensa, kaikki Marnyn tilukset, kapiot, jotka hän oli ottanut mukaansa luostariin — kerrassaan kaikki — oli anastanut vallankumouksellinen hallitus, joka oli asettautunut omaisuutta tasoittamaan ja yksilöitä yhdenvertaistuttamaan.

Ullakkoikkunastaan oli hän nähnyt Pariisin kiemurtelevan kauhun hengen armottoman ruoskan alla, jota se oli ärsyttänyt. Hän oli kuullut vankkurien jyrinän, niiden viedessä päivän toisensa jälkeen uhrilastejaan veljeyden vallankumouksen kyllästymättömälle luojalle — giljotiinille.

Hän oli nähnyt tähtenä loistavan kaupungin iloisten, hauskojen asukkaiden muuttuvan ulvoviksi petoeläimiksi, sen naisten muuttuvan siivottomiksi korppikotkiksi, joiden murhaavat kynnet tarttuivat kaikkeen jaloon, suureen ja kauniiseen.

Hän ei ollut vielä kahdenkymmenenkään, kun heikko horjuva kuningas ja hänen ylimielinen puolisonsa — nöyryytetty vankipari — laahattiin takaisin pääkaupunkiin, josta he olivat koettaneet paeta.